Kaksi rakkautta

KAKSI RAKKAUTTA

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström, 1898.

I.

Varsinainen ohjelma oli jo loppunut.

Salissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti kattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia tanssivia paria.

Salin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat piirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä vallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut Vitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat naisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas, harteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.

— Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista saksankielellä, — me olemme täällä riitaantuneet, minä ja ystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette. Oletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen? Joku väitti teitä unkarilaiseksikin…

Dargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen, puoleksi kohtelias.

— Olen liettualainen, sanoi hän. — Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole kuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.

— Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta kun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.

— Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut oppimaan useita kieliä.

— Ette toki unkaria ja viroa…

— Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.

— Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?

— Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.

— Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne suomea?

— Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa maaseudulla.

— Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin suomea?

Taaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi ivallinen ilme.

— Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä ehdotustanne, sanoi hän kumartaen, — mutta arvelen sentään, että näin alussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi työkseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten…

— Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?

— Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme kolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia yhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.

— Liettua! huudahti muuan naisista. — Kuinka se kuuluu intresantilta. Mutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?

— Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde Ruotsiin.

— Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?

— Tänään aamulla.

— Ja viivyttekö kauankin?

— Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut…

— Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä teidät usein luonamme…

Siinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta, vakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.

Samassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä. He olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä päättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään kehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava puna, seisahtui hän Dargiksen eteen.

— Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, — saanko esittää teille sisareni, neiti Ekmarkin.

Dargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti kömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen.

— No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen hänen kättään.

Agnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei hän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä.

— Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, — minä en ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin kovasti pyytänyt… Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin näyttää, että…

— Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis vakavasti.

— Niin, katsokaa… katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja ystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin monella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se kuuluu teidän kielellänne…

Hän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin. Äkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli peittänyt hänen kasvonsa.

— Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä vaikeni.

— "Minä rakastan sinua!"

Agnes ojentui suoraksi ja loi Dargikseen katseen, joka ilmaisi, että hän oli valmis ottamaan vastaan minkä nuhdesaarnan tahansa. Mutta sitä ei tullut. Ulkomaalainen herra ei edes nauranut.

— Vai on täällä Suomessakin se tapa, sanoi hän tyynesti. — Meilläkin usein nuoret tytöt haluavat oppia tuon lauseen niin monella kielellä kuin suinkin.

Dargis mainitsi lauseen omalla kielellään ja Agnes toisti sen pariin kertaan.

— Kiitoksia tuhansia! huudahti hän sitten. — Nyt minun pian täytyy se kirjoittaa, ettei se unohdu…

Ja hän oli jo livahtamaisillaan tanssivien joukkoon, kun Dargis hänet pidätti.

— Joko te sitten tiedätte sen puolaksi?

— Kyllä, jollen sitä ehkä jo äännä väärin. Ennen, kun isä eli, oleskeli eräs hänen puolalainen tuttavansa maatilallamme Arrakoskella, ja hän sen minulle opetti jo silloin.

— No varmaan te sitten äännätte sen oikein…

— Mene nyt ystävättärellesi ilmoittamaan lauseesi ennenkuin sen unohdat, kehoitti vanhempi sisar.

— Niin, hyvänen aika, kuinka se nyt olikaan? huudahti Agnes hämillään. — Elina, muistatko sinä?

— En, kuinka minä muistaisin! Sinun kai täytyy pyytää, että herra Dargis on ystävällinen ja vielä kerran…

— Sangen mielelläni, keskeytti hänet Dargis hymyillen.

Ja kun Agnes sitten oli saanut lauseen päähänsä, riensi hän pois miltei juoksujalan ja katosi tanssivien joukkoon.

Elina rouva istuutui Dargiksen viereen.

— Siskoni on niin kovin lapsellinen, selitti hän. — Mutta hän onkin kaiken ikänsä elänyt maalla, ainoastaan pari kertaa käynyt täällä Helsingissä. Luulenpa että hän tänään on ensimmäisissä suuremmissa tanssiaisissaan. Ja sitäpaitsi ovat hänen hiuksensa tänään ensi kerran kierretyt ylös niinkuin täysikasvaneilla. Se tietysti tekee hänet hiukan tottumattomaksi uuteen arvoonsa.

Mutta liettualainen lause kierteli suusta suuhun ja naiset ihailivat sanojen kauneutta.

— Aivan kuin musiikkia! huomautti joku.

— Ettekö sanelisi meille hiukan enemmän?

Hetken mietittyään lausui Dargis runopätkän ja käänsi sen saksaksi. Se herätti suurta ihastusta.

— Se mahtaa olla ihana maa se Liettua!

— Ja runollinen maa!

— Teillä on kai paljon kansanlauluja! Minusta tuntuu siltä kuin teidän kielenne vasta laulaessa oikein pääsisi oikeuksiinsa.

— Aivan kuin italiankieli!

— Ei se taas minusta laisinkaan muistuta italiaa, huomautti muuan herroista. — Mieluummin sitten saksaa.

— Eipä ollenkaan. Minä melkein olisin sitä mieltä, että siinä on jotakin joka muistuttaa vanhaa latinaa.

— Ette ole niinkään väärässä, sanoi Dargis. — Siinä on todellakin päätteitä ja ääniä, jotka ensi hetkessä ovat latinan kaltaiset.

— En siis ollut niinkään väärässä, kun vertasin liettuaa italiaan. Italia ja latinahan ovat likeistä…

— Herra Dargis, lausui Elina Vuorio äkkiä, — ettekö tahtoisi hiukan tanssia. Saanko minä kunnian?

Naiset katsahtivat toisiinsa, toiset hymähtivät, toiset näyttivät loukkaantuneilta. Elina oli muitta mutkitta katkaissut heidän keskustelunsa! Hänellä oli kuin olikin ne omat pienet päähänpistonsa!

— Kunhan minä vain uskaltaisin, kuului Dargis lausuvan, taluttaessaan häntä keskilattialle päin.

Ja naurahtaen vastasi Elina:

— Uskaliaisuus on tässä minun puolellani! Tiedänhän kyllä, että tulette tanssitaidon luvatuilta mailta. Tietysti me jäykät suomalaiset teidän silmissänne hypimme kuin sammakot. Mutta tahdoin pyytää teitä, jotta tutustuisitte oloihimme, yksin tansseihimmekin, ja tuntisitte olevanne kuin kotona.

— Olen hyvin kiitollinen.

— Minä uskallan ottaa kaikenlaisia oikeuksia teidän suhteenne, jatkoi Elina ja loi häneen ystävällisen, melkeinpä suojelevan katseen, — sillä olemmehan me teidän ensimmäiset suomalaiset tuttavanne, ja koska tänään Yrjön kehoituksesta, kesken väsymystänne, tulitte tänne iltamaan, niin pidän mieluisana velvollisuutena valvoa, ettei teidän tule hyvin ikävä…

— Kaukana siitä, hyvä rouva…

— Tiedättekö, minun on teitä oikein sääli, puhui Elina hetkisen kuluttua. — Olette niin monta kertaa saanut vastata kysymyksiin: "koska tulitte Helsinkiin?" "Kauanko viivytte?" "Miten Helsinki teitä miellyttää?" jne. Mutta kuulkaa, ehkä hiukan odottaisimme, nyt on tanssi kiivaimmillaan. Jos hetkisen juttelisimme, kunnes tulee tilaa…

Dargis tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet syrjemmälle.

— Minä olen niin tottunut siihen, vastasi hän, — että minun aina, kun tulen uuteen kaupunkiin, on vastattava noihin kysymyksiin.

— "Aina kun tulen uuteen kaupunkiin!" Se kuuluu komealta. Vai olette te todellakin matkustanut niin paljon. Minä kadehdin teitä!

Dargis kertoi sitten matkoistaan ja johtui puhumaan kotimaansa luonnosta. Aiotun tanssin he kokonaan unohtivat. Kun maisteri Vuorio vihdoin tuli Elinaa hakemaan, tapasi hän heidät väittelemässä.

— Kuule nyt Yrjö, huudahti Elina jo miestään vastaan, — kun herra Dargis tahtoo minua suomenkielenopettajakseen. Uskallanko minä nyt siksi ruveta?

— Mikset! sanoi Yrjö tyynesti. — Eihän tässä tule kysymykseen kuin käytännöllinen harjoitus, ja osaathan sinä suomea.

— Osaan kyllä. Mutta en tiedä, miksi se minusta tuntuu niin mahdottomalta.

— Annathan sinä muillekin tunteja.

— Mutta he eivät ole oppineita. Pelkään että joku ylioppilas teitä paremmin opettaisi.

— Olen aivan varma siitä, että te sen teette erinomaisesti. Enkö siis saa pitää asiaa päätettynä?

— Tietysti minulla ei ole mitään sitä vastaan, kunhan ette vain itse tulisi katumaan kauppojanne.

— Huomenna kun tulette meille, sanoi Yrjö päättäväisesti, — niin saamme likemmin puhua asiasta.

He rupesivat sitten Yrjön kanssa uusimaan muistojaan Unkarista, miten he olivat juoneet tulista viiniä ja kuunnelleet mustalaismusiikkia.

— Ja muistatteko, kun meidän piti ottaa oppikurssi csardasissa.

— Te opitte sen vallan helposti, mutta minä tietysti olin mahdoton. Se oli ensimmäinen onnistumaton koe. Sittemmin en enää ole koettanut.

— Yrjö! huudahti Elina, — vai olet sinä yrittänyt tanssia.

Yrjö punastui.

— Kuulethan, että se oli ensimmäinen koe. Tämä herra Dargis minut siihen houkutteli.

Dargis seurasi katseellaan tanssivia. Elina huomasi, että hän erityisesti tarkasti yhtä paria.

— Meikäläiset eivät tanssi hyvin, sitä kai katselette, sanoi hän nauraen. — Minä en laisinkaan loukkaannu, jos sen suoraan myönnätte.

— Minä katselin päinvastoin sitä, että muutamat tanssivat oikein hyvin. Esimerkiksi sisarenne ja myöskin tuo herra, joka hänen kanssaan nyt tanssii.

— Se on hyvä ystävämme, tohtori Kunnas. Ettekö vielä häntä tunne? Minäpä esittelen hänet teille…

— Lahjakas mies, jatkoi Yrjö, — etevimpiä historioitsijoitamme, paljon matkustellut ulkomailla.

— Ja kirjoittaa paraikaa suurempaa teosta, lisäsi Elina. — Lähtee kai piakkoin maalle, saadakseen olla rauhassa.

— Vai niin, sanoi Dargis, yhä antaen silmiensä seurata tanssivaa paria.

Mutta kun tanssi loppui, nouti Elina sisarensa ja Kunnaksen paikalle.

— Erittäin hauska tutustua teihin, sanoi Kunnas, tehdessään kohteliainta kumarrustaan. — Koska te olette tullut Helsinkiin?

Elina purskahti nauruun.

— Älä nyt, Kaarle, rupea tekemään noita kysymyksiä: "koska tulitte?, kuinka kauan viivytte?" Herra Dargis on tänään jo kymmeniä kertoja saanut niihin vastata.

— Pyydän anteeksi, sanoi Kunnas, — mutta minua todellakin huvittaisi tietää, miten kauan me saamme ilon pitää teitä luonamme.

— Kyllä olen aikonut viipyä ehkä koko vuoden. Tahtoisin kirjoittaa teoksen Suomen oloista ja luonnosta. Sitä sentään Europassa niin vähän tunnetaan ja se on sääli.

— Mutta, huomautti Yrjö, — olisikohan oikeastaan niin suotavaa, että meitä tunnettaisiin, turistitulva vain vetäytyisi tänne meille…

— Pienille kansoille on aina edullista, että niitä tunnetaan, sanoi Dargis.

Hän seisoi selinpäin valoon, joten hänen kasvonsa jäivät varjoon. Hänessä oli jotakin pidätettyä ja punnittua, miltei salaperäistä. Sisarukset seisoivat käsitysten ja katselivat häneen. Elina ajatteli hiukan levottomana, että kuinka hän nyt häntä osaa opettaa, samalla iloiten siitä, että hän opettajakseen oli pyytänyt juuri häntä. Agnes tuijotti häneen hämmästellen, mistä hän oli saanut rohkeutta mennä häneltä kysymään tuota liettualaista lausetta. Kunnas katseli vuorotellen sisaruksiin, vuorotellen ulkomaalaiseen.

— Neiti, kääntyi hän äkkiä Agnesin puoleen, — eikö siellä teilläpäin olisi rauhallista talonpoikaistaloa, jossa saisi asua? Jos lähtisin täältä Helsingistä töineni päivineni…

Agnes katsahti häneen hiukan hajamielisenä.

— Kyllähän siellä rauhallista on, melkeinpä liiaksikin. Eikä asunnosta puutetta ole. Luulenpa että meiltäkin saisi…

— Mutta saattaisitko sinä asettua niin kauaksi Helsingistä? sanoi Elina. — Sanoithan tarvitsevasi kirjastoa.

— Minä laskin leikkiä, hymähti Kunnas, — tai oikeammin sanoen: minä tuuditin itseäni unelmaan, jonka niin mielelläni tahtoisin vaihtaa todellisuuteen. Niin, kunhan kerran pääsisinkin pois täältä Helsingistä, oikein maalle…!

— Meillä on itsekullakin unelmamme, lausui Elina. Hänen kasvonsa olivat äkkiä vetäytyneet vakaviksi ja äänessä oli surumielinen sointu. — Minäkin tässä yöt päivät uneksin Arrakoskesta. Mahtaisinko tulla onnellisemmaksi, jos sen saisinkin!… Sinä, Kaarle, nyt et varmaankaan viihtyisi maalla, sinä joka olet täydellinen helsinkiläinen. Mutta kuulkaa, tämä aihe tekee minut surumieliseksi. Ja nyt ollaan sentään tansseissa. Kaarle, ole niin ystävällinen ja tanssi kerran kanssani, sitten lähdemme kotiin.

He eivät olleet päässeet alkuunkaan, kun näkivät Dargiksen pyytävän Agnesia tanssiin.

— Kas, huudahti Elina hämmästyneenä, — hän tanssii kuin olisivat meidän tanssimme hänelle vanhastaan tutut!

— On kai vanha, tottunut tanssimestari!

— Näyttääkö hän sinusta siltä?

— Miksei!

Kierroksen tanssittuaan palasivat he paikoilleen, äänettöminä seuratakseen Agnesia ja ulkomaalaista. Dargis näytti miltei kannattavan häntä käsivarsillaan, niin kevyesti hän tanssi. He eivät palanneet paikoilleen, vaan katosivat ravintolan puolelle.

— Kuka hän oikeastaan on? virkkoi Kunnas äkkiä.

— Kuka? Tarkoitatko Dargista?… Hän on talonpojan poika Liettuasta, on kai isältään saanut hiukan periä, lukenut ylioppilaaksi ja matkustelee nyt pitkin maailmaa oppiakseen sitä tuntemaan. Varsinkin huvittavat häntä pienet kansat. Hän kuuluu kirjoittaneen paljon ja osaa kaikkia kieliä. Muuta en tiedä…

— No onhan sitä siinäkin! Mutta eikö teidän pitänyt lähteä kotiin?

— Näyt tahtovan meistä päästä! naurahti Elina. — Olet oikeassa. Agnesin pitää aikaiseen matkustaa. Mene, ole hyvä, pyytämään häntä tänne.

Tuskin oli Elina jäänyt yksin, kun rouva Peltonen, pitkä, kalpea nainen kallisarvoisessa silkkipuvussa, tuli hänen luokseen.

— Elina, virkkoi hän hiljaa, äänessä nöyrä sointu, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi jotakin.

Elinan kasvoille nousi kuin pilvi. Hän oli häntä karttanut kaiken iltaa, paeten heti kun vain oli nähnyt hänen likenevän, ja nyt hän sittenkin oli saanut hänet käsiinsä.

— Elina, uudisti rouva Peltonen, — olen tahtonut puhutella sinua koko illan, mutta en koskaan ole saanut siihen tilaisuutta. Olen sinua seurannut, sinä olet niin kaunis tuossa vaaleassa puvussasi, kaulan kaarevuus, pehmeät hiukset, silmien syvä ilme, kaikki…

Elinan kasvoille oli noussut puna. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja katkaisi malttamattomalla liikkeellä kiusallisen ylistyksen.

— Olemme juuri aikeessa lähteä kotiin.

— Mutta koska sinua saisi tavata? Tahtoisin puhua kanssasi.

— Koska tahansa. Olenhan miltei aina kotona.

— Minä tiedän sen, koska sinua niin harvoin näkee kaupungilla. Mutta sinulla on paljon tunteja?

— Kyllä. Koko aamupäivän olen kiinni, paitsi yhtenä ainoana viikonpäivänä, nimittäin juuri huomenna. Mutta esimerkiksi kello viisi iltapäivällä olen kyllä tavattavissa kotona.

— Saisinko sitten tulla ehkä jo huomenna?

— Kyllä. Tervetuloa vain.

Ilostuen huomasi Elina miehensä ja sisarensa Kunnaksen ja Dargiksen seurassa likenevän. Hän lausui nopeaan hyvästi rouva Peltoselle ja astui tulevia vastaan.

— Sisarenne matkustaa jo huomenaamuna pois, lausui Dargis. — Ja minä luulin, että hän vielä viipyisi Helsingissä.

— Ei, valitettavasti, vastasi Elina. — Hän asuu setämme luona ja he tahtovat häntä kotiin.

Mutta Agnes astui rukoilevin katsein sisarensa eteen ja alkoi pyytää:

— Enkö minä vielä hetkeksi saisi jäädä tänne? Olen jo pyydetty kolmanteen franseesiin ja se tanssitaan aivan heti…

— Mutta kuinka jaksat huomenna nousta?

— Onhan minulla maalla aikaa levätä.

— Mutta kuinka sinä pääset kotiin?

— Kyllä minä nyt jollakin lailla…

— Kunnas kyllä saattaa hänet kotiin, sanoi Yrjö. — Antaa nuorten tanssia niin kauan kuin voivat.

— Minäkin teen sen hyvin mielelläni, ehdotteli Dargis, — jos…

— Kyllä täällä pidetään huoli neiti Ekmarkista, keskeytti Kunnas hiukan malttamattomasti.

Agnes riensi tanssiin. Yrjö ja Elina sanoivat Dargikselle hyvästi ja läksivät.

Suloiselta tuntui päästä ulkoilmaan.

Oli ensimmäisten syyspakkasten öitä. Suurena purjehti kuu taivaalla, joka oli kirkas ja sininen. Ei ollut vielä lunta, mutta katukivet, puoleksi lehdettömät puut ja nurmikot olivat kuurassa.

Elina kääri turkkia ympärilleen ja hengitti syvältä. Mikä hänen oli? Miksi sydän löi ja hermot tykkivät? Niin kävi aina, kun hän rouva Peltosen näki. Miksei hän sitten voinut unohtaa niinkuin muut ihmiset? Miksi heräsivät paikalla muistot? Eikö niiden jo ollut aika kalveta ja kuihtua? Johan Aksel, hänen ainoa veljensä, viisi vuotta oli levännyt haudassaan.

Aksel, hänen kaunis, uljas veljensä oli nostanut tuon Veeran hänen puolisivistyneistä oloistaan rinnalleen, he olivat eläneet avioliitossa viisi onnellista vuotta. Ja tuskin vuotta Akselin kuoleman jälkeen riistää leski yltään surupuvun ja menee uusiin naimisiin…

Sen olisi vielä voinut ymmärtää, jollei olisi ollut lapsia, mutta olihan Akselilla kaksi poikaa. Elina aivan raivostui, kun hän rupesi sitä ajattelemaan… Hänen veljensä, joka oli ollut oikea miehisen voiman ja kauneuden ihanne, vanhan sivistyssuvun jälkeläinen! Ja sitten tuo menee ja ottaa Peltosen, miehen joka on Peltonen kantapäästä kiireeseen asti!

Mitä saattoi rouva Peltosella olla — Elina ei enää voinut ajatella häntä nimellä Veera, jota hän ennen oli käyttänyt — sanomista hänelle, Elinalle?

Hän oli viime aikoina ollut tavallista hermostuneempi ja herkempi vaikutuksille. Ja viime sunnuntain lehdistä oli hän sattumalta lukenut ilmoituksen, joka oli saattanut hänet kuumetilaan: Arrakoski, hänen kotitalonsa ilmoitettiin myytäväksi julkisella huutokaupalla.

Kuinka hän oli kärsinyt, kun se isän kuoleman jälkeen oli täytynyt myydä, kuinka häntä oli hävettänyt, kun muistojen pyhittämät paikat olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Nyt oli tilaisuus saattaa kaikki entiselleen, valloittaa pyhä hauta raakalaisten käsistä. Sen täytyy tapahtua… Mutta miten?

Hänen ajatuksensa karkasi tuon tuostakin tutulle seudulle, tietä ikivanhan koivukujan halki puistoon, jossa teitä kulki ristiin rastiin ja jonka lehdoissa oli lahoavia, salaperäisiä huvihuoneita. Siellä ja sillalla koskenniskassa, mitä unohtumattomia hetkiä olikaan eletty! Taaskin saada asua tutussa rakennuksessa, jonka sokkeloista tarina tiesi kertoa mitä kummallisimpia asioita, ja yläkerran parvekkeelta katsella puistoa ja koskea kuutamoyössä! Taaskin hallita taloa, tuntea sen maaperä omakseen!

Mutta miten?

Sekä hän että hänen miehensä ovat epäkäytännöllistä väkeä. Heidän velkansa nousevat kymmeniin tuhansiin eikä heillä ole vakinaisia tuloja… Hän oli miettinyt päänsä halki, hylännyt suunnitelman ja hankkinut toisen, särkenyt unelman ja rakentanut uuden. Hän oli neuvotellut tuttujen kanssa ja kirjoittanut sedälleen, jonka luona hän ja hänen sisarensa olivat kasvaneet. Mutta kaikki olivat selittäneet Arrakosken ostamisen uhkarohkeaksi teoksi sille, jolla ei ollut irtonaista pääomaa uhrata. Mutta viimeinen omistaja oli hävittänyt kaiken metsän ja laiminlyönyt viljelykset. Arrakosken täytyi kulkea vanhojen sukutilojen surullista tietä, siihen täytyi alistua.

"Ostetaan pois!" oli Yrjö päättäväisesti sanonut.

"Millä?" kysyi Elina epätoivoissaan.

"Velalla tietysti! Kyllä maatila aina kannattaa, kun se hyvin hoidetaan."

"Kuka sitä hyvin hoitaa, kun itse asumme kaupungissa?"

"Hyvä pehtori, ja kesällä olemme siellä itse!"

"Mutta sinähän matkustat ulkomaille ensi kesänä."

"Älä nyt ole huolissasi! Ennenkuin tiedätkään, on Arrakoski meidän!" Elina oli taasen vaistomaisesti ruvennut toivomaan, vaikka järki jyrkästi vastusti kaikkea toivoa. Ja niin oli hän koko viime viikon taistellut toivon ja epätoivon välillä.

Entä jos äärettömällä säästäväisyydellä saisi aikaan jotakin! Jos hän heittäisi soittonsa, rupeaisi käyttämään vanhoja, muodittomiksi käyneitä vaatteitaan eikä ostaisi uusia… Jos hän ottaisi lisää oppilaita…

Mutta ne olivat sittenkin vain naisen pieniä keinoja. Niillä ei ostettaisi Arrakoskea!

Elinasta tuntui tukahduttavalta, kun hän näitä ajatteli. Hänen sydämensä ikäänkuin pusertui kokoon. Hän avasi turkkiaan ja antoi öisen ilman virrata ohuen tanssipukunsa läpi.

Ympärillä oli niin hiljaista. Kunhan sydänkin vaikenisi valittamasta.

Äkkiä huomasi hän, että heidän edessään asteli kolme pitkää, mustaa varjoa kadulla, jota kuu valaisi. Heitähän oli kolme! Ja samassa tuo kolmas häntä puhutteli.

— Miksi Elina rouva tänään suvaitsee olla niin kovin vaitelias?

Elina säpsähti.

— Kaarle Kunnas! Kuinka olet täällä? Kuka nyt saattaa kotiin Agnesin?

— Salli minun ensin saattaa kotiin teidät. Menen sitten takaisin juhlaan ja saatan ilolla kotiin ihanan siskosi — kunhan hän on tarpeekseen tanssinut.

— Mikä päähänpisto nyt oli tulla kesken pois?

— Se vain, että tahdoin hengittää raikasta ilmaa. Mutta mikä sinua vaivaa, Elina rouva?

— Niin, huomautti Yrjökin, — sinä olet sangen vakavana.

Elina vaikeni hetkisen selvittääkseen ajatuksiaan.

— Minä olenkin ajatellut vakavia asioita.

— Tanssiaisista tullessa? sanoi Kunnas, kääntäen päätään ja hymähtäen.

— Niin.

— No… eikö uusi puku kaunistanut? Vai mikä oli niin vakavaa?

— Minä olen muun muassa koettanut selittää itselleni: voiko mies tai nainen, joka on rakastanut aviopuolisoaan, tämän kuoltua mennä uusiin naimisiin, sanoi Elina, ikäänkuin ei hän olisi huomannut Kunnaksen viime sanoja.

— Soo, sanoi Kunnas venytellen.

— Että sinä, Elinaiseni, nyt niitä mietit! nuhteli Yrjö hellästi.

— Rakkaus on iäinen, huomautti Kunnas kuivasti, — esineet vain vaihtelevat.

— Voit todellakin sanoa, sinä vanha kyynikko, joka mielelläsi suutelet kaunista naista, mutta et milloinkaan ole tuntenut vivahdustakaan uskollisesta rakkaudesta… Yrjö, sano jotakin sinäkin!

Elina tarttui miehensä käsivarteen ikäänkuin apua pyytääkseen, ja loi häneen pitkän katseen.

— Tiedäthän sinä minun mielipiteeni. Enhän koskaan ole suosinut toista avioliittoa.

— Te olette idealisteja, suuria lapsia, puhui nauraen tohtori. — Te ette tunne elämää. Mies minun iässäni ajattelee toisin, hän on katsellut syvemmälle ihmissydämeen. Kuinka ei nuori leski, olkoon hän sitten mies tai nainen, menisi naimisiin?

Elina nauroi hermostuneesti. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Leveäröytäinen hattu varjosti hänen otsaansa, mutta silmät naulautuivat tohtoriin.

— Vastaa sinä miehistä, mutta älä mene naisia tuomitsemaan. Nainen, joka on rakastanut ensimmäistä miestään, ei koskaan mene uusiin naimisiin.

— Oo, Elina rouva, hän menee, jos hän on kaunis ja nuori! Uskallanpa väittää, että sinä itse…

— Minä! huudahti Elina ja polki jalkaansa maahan, — herkeä jo! Uskallatko katsoa minua silmiin tällaisen solvauksen jälkeen?

Ja Elina asettui hänen eteensä, oikaisi itsensä suoraksi ja nosti päätään. Kuuvalo virtasi hänen kasvoilleen. Tohtori teki syvän kumarruksen ja laski käden sydämelleen.

— Jumala varjelkoon minua kuutamoyönä katselemasta kaunista naista silmiin. Se on vaarallista!

Elina punastui ja purskahti nauruun.

— Oikean aseen valitsit: imartelu vaikuttaa aina naiseen. Tietysti en voi sinuun edes suuttua, sinä vanha veitikka! Hyvää yötä nyt! Ja riennä kiireesti Agnesin luo ja tuo hänet kunnialla kotiin.

He erosivat. Yrjö ja Elina astelivat pihan perälle. Siellä oli kalliolla pieni puurakennus, jossa he asuivat ja jota tuttavien kesken kutsuttiin Vuoriolaksi. Seinävarsilla kasvoi pensaita. Kuurassa niiden oksilla kimmelsi kuuvalo.

Jo eteisessä huokui heitä vastaan puurakennuksen kodikas lämmin. Huoneissa vallitsi salaperäinen hämärä ja sinne tänne seinille ja permannolle oli kuuvalo muodostanut valoviivoja.

He eivät vielä menneet levolle. Yrjö veti ylleen työtakkinsa ja pian asteli Elina pehmeissä jalkineissa ja väljässä yöviitassa edestakaisin, huoneesta huoneeseen, koettaen saada aikaan järjestystä ajatuksissansa.

Äkkiä johtui hänen mieleensä työ, jonka hän oli laiminlyönyt. Ja jottei se enää unohtuisi, nouti hän paikalla makuuhuoneen pöydältä pitkän, kaitaisen kirjan ja hiipi miehensä työhuoneeseen.

Yrjö istui kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä kirjojaan ja papereitaan, syventyneenä työhönsä. Elina pysähtyi katsomaan häneen. Juuri tuollaisena, tuossa oppineessa ympäristössä hän häntä niin rakasti! Kun lamppu vihreän varjostimen alta valaisi hänen kalpeita, laihoja kasvojaan, korkeaa, älykästä otsaa, luisevaa profiilia, tummaa, lyhyeksi leikattua tukkaa ja tuota valkeaa kättä, joka oli hento kuin naisella… Elina likeni, tarttui käteen ja suuteli sitä. Yrjö ei irroittanut silmiään kirjasta edessään, mutta alkoi hitaasti ja ikäänkuin vaistomaisesti silitellä vaimonsa päätä.

— Yrjö, kuiskasi Elina, — tahtoisin kirjoittaa muistiin, mitä meiltä meni tänä iltana… Ettei unohdu! lisäsi hän, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Yrjö selaili hyvän aikaa kirjaansa. Elina luuli jo, ettei hän ollut kysymystä kuullut, kun hän vihdoin virkkoi:

— Ei kai mennyt muuta kuin piletteihin kahdeksan markkaa.

— Ja ajuri edestakaisin. Etkö ostanut arpoja?

— Tosiaankin. Ostin kahdellakymmenellä markalla. Hyvä tarkoitus velvoittaa.

— Sitten pääsymaksu sivuhuoneisiin.

— Se oli markka.

— Siis meiltä molemmilta kaksi. Entä illallinen?

— Odotahan: viisi viisikymmentä juomarahoineen päivineen. Ja siinä se onkin kaikki.

Elinan kasvoille oli noussut punaa. Hetkisen hän mykkänä tuijotti eteensä. Sitten hän hiljaa jätti huoneen.

Saamme tehdä paljon työtä, ennenkuin tämäkin ilta tulee maksetuksi, ajatteli hän itsekseen ja alkoi taasen astella huoneesta huoneeseen. Hän oli jo niin kauan ollut levoton eikä hän kenellekään voinut uskoa huoliaan. Yrjö kirjoitti väitöskirjaansa, häntä ei saanut häiritä, eikä Elinalla ollut yhtään läheistä ystävätärtä.

Entä jos olisi istuutunut soittamaan! Mutta ei, ei tällaisella mielellä, kun oli pää täynnä rahaa ja rahahuolia.

Hänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia. Hän ajatteli sekä Arrakoskea että entistä kälyään rouva Peltosta, Yrjön henkivakuutusta ja korkoja, jotka olivat maksettavat kuukauden lopulla… Onneksi olivat rahat huomenna lankeavaan vekseliin valmiina talossa.

Huolet olivat aikojen kuluessa muodostaneet hänen rintaansa ikäänkuin kerän, joka suurenemistaan suureni. Kun olisi saanut jollekin puhua, tuntui niin sietämättömältä olla näin yksin!

Hän oli seisahtunut työhuoneen kynnykselle ja katseli siitä miehensä tyyniä kasvoja.

Hän on onnellinen, häntä eivät huolet paina! mietti hän itsekseen.

— Yrjö, lausui hän sitten ääneen ja astui likemmä. Ja hymyillen laski hän kätensä hänen hiuksilleen ja kuiskasi: — tahtoisitko tehdä minulle suuren ilon…? No niin. Anna minun käydä maksamassa huominen vekseli.

— Saat mielelläsi.

— Kiitos, armaani. Onhan se kahdeksansataa?

— Eipä suinkaan kuin seitsemänsataa, virkkoi Yrjö, nostaen päätään.

Elina etsi muistiinpanokirjan. Hyvänen aika! Sielläkin oli seitsemänsataa. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Mikä erinomainen erehdys. Aivan kuin olisi lahjan saanut! Ja tyyntyneempänä astui hän saliin, jossa soittokoneen kansi jo oli auki.

Hän rakasti soittokonettaan. Siihen liittyivät hänen nuoruutensa unelmat ja haaveilut ja se se viime aikoina oli ollut hänen ainoa uskottunsa. Hellävaroen laski hän kätensä koskettimille ja alkoi niitä painaa. Ja vaistomaisesti vaivuttautui hän aikaisimman nuoruutensa tunnelmiin, unohti ympäristönsä ja huolensa ja säilytti nykyisyydestä ainoastaan kuutamoyön…

Puutarha, hiljainen suhina puissa, jotka ovat täydessä lehdessä. Outoja varjoja kaikkialla, kiiltomatoja nurmessa. Tuontuostakin vaeltaa kuun yli pilvi, päästäen revelmistään valoa mustaan maahan ja metsään. Tuulenhenki tulee hiljaa, panee helpeiset heinät suhisemaan ja lehtiverkot soimaan… Niin oudosti, niin omituisesti… Mikä on tuo läpikuultava olento, joka on kuin ilmaa eikä kuitenkaan ole ilmaa, jolla on niin loistavat silmät ja joka itkee kuutamoyössä ja miksi hän liehuttelee harsoaan…? Hänen rinnalleen saapuu toisia samanlaisia olentoja. Pian on lehto täynnä valkeita, läpikuultavia henkiä, jotka käsivarsillaan kantavat harsoja soiden sumusta. He sitovat niillä toisiansa kiinni puihin, he kahlehtivat toisensa siihen ikiajoiksi. He itkevät ja valittavat…

Kuu loistaa heleästi. Elina rouva koskettelee kieliä ja katselee mietteissään henkien hiljaista liikuntoa.

Hänen rintansa on tuo lehto laulavine puineen ja hänen sielunsa lapsia ovat nuo, jotka liikuttelevat sumuharsoja ja itkevät… Itkekää, lapset, itkekää kokoon suuri meri.

Hänen kätensä vaipuvat alas ja pää painuu soittokoneen laitaa vastaan. Siitä tapaa hänet Yrjö aikoessaan lähteä levolle. Hän ottaa häntä hellästi vyötäisistä ja taluttaa pois.

— Kuule Elinaiseni, sano mitä sielussasi nyt liikkuu.

— En tiedä itsekään, Yrjö…

— Se Veerako sinua niin hermostutti?

— Niin, juuri hän. En ymmärrä, miksen voi siihen tottua, että hän oli Akselille uskoton!

— Elinaiseni, sinun pitää koettaa ymmärtää häntä. Ehkä hän…

— En voi enkä tahdo ymmärtää, Yrjö…

— Sinä ajattelet niinkuin vanhat intialaiset, jotka polttivat lesken samalla roviolla kuin hänen miehensä ruumiin.

Elina jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä.

— Se oli kaunis tapa! huudahti hän äkkiä lämpimästi. — Jos sinä kuolisit, tahtoisin minä palaa kanssasi.

— Kiitos vain, armaani! Mutta emme nyt puhu kuolemasta, kun olemme nuoret ja koko elämä on edessämme.

Elina purskahti äkkiä itkuun. Kuva, jonka hän ensi kertaa kuullessaan intialaisten vanhasta tavasta oli luonut itselleen, oli tällä hetkellä tullut kumman eläväksi hänen silmissään. Hän näki jonkun miehen ruumiin käärittynä valkeisiin vaatteisiin ja polvillaan sen edessä mustaan hunnutetun nuoren lesken. Ja ympärillä oli olkia ja risuja ja silmänräpäyksessä kaikki hulmahti liekkiin ja…

— No mutta Elinaiseni, lohdutteli Yrjö hellästi, — lähde levolle, sinä olet väsynyt.

II

No oliko hauskaa? kysyi Elina aamulla herätettyään Agnesin, ja istuutui hänen vuoteensa laidalle.

— Niin äärettömän hauskaa! Et usko kuinka paljon sain tanssia, niin paljon kuin ikinä tahdoin, ja kuitenkin tuntui siltä, että olisin tahtonut vielä enemmän. Se vain oli ikävää, että tohtori Kunnas minulle loukkaantui. Kyllä me lopulta sovimme, mutta hän katosi koko tanssiaisista pitkäksi aikaa, en ymmärrä missä hän olikaan.

— Hän saattoi meidät kotiin, sanoi tahtovansa hengittää raikasta ilmaa.

— Ehkei hän sitten niin vaarallisesti loukkaantunutkaan. Tiedätkö, kun hän oli saattanut minut kotiin asti, niin hän pyysi, että antaisin hänelle kukan, joka oli ollut rinnallani.

— Ja sinä annoit?

— Annoin. Eikö minun ehkä olisi pitänyt antaa?

— Saatoithan aivan hyvin sen tehdä, jos tahdoit.

— En minä niin erikoisesti tahtonutkaan, mutta… Agnes nousi istualleen ja rupesi kiertämään hiuksiaan solmuun päälaelleen.

— Kenestä sinä nyt enimmin pidit? sanoi Elina. — Tarkoitan kuka tanssi parhaiten?

— Jaa… siellä oli niin monta! ja Agnes luetteli joukon nimiä ja lisäsi vihdoin: — Kunnas tanssii hänkin hyvin ja sitten se liettualainen! Hän tanssii taivaallisesti… Mutta kuule, olikohan se sopimatonta, että minä häneltä kysyin tuota lausetta?

— No ei, lapseni. Kyllä hän ymmärsi, minkätähden tahdoit saada sen tietää.

— Hän on niin omituinen! huudahti Agnes hetken kuluttua. — Minä häntä melkein pelkäsin… Mies joka on nähnyt koko maailman ja puhuu niin monta kieltä!

— Mutta nyt sinun täytyy pukeutua, kello on niin paljon.

Elina aikoi nousta sängynlaidalta, mutta samassa kietoi Agnes kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun.

— Elina, rakas sisko, minun tulee sinua niin ikävä! Et usko, kuinka sinua rakastan. Enemmän kuin kaikkea yhteensä koko maailmassa!

Elinankin silmät kyyneltyivät.

— Sinä tulet kohta takaisin ja sitten saat ottaa laulutunteja.

— Voi, en minä pääse niin pian! Kuka minua nyt säestääkään, kun sinusta eroan!

— Sinun täytyy itsesi oppia… Mutta nouse nyt…

— Elina! huudahti tyttö ja hymy lensi hänen kasvoilleen, — kunhan olisin saanut olla täällä vielä edes yksissä, yksissä ainoissa tanssiaisissa! Mutta minä en saa. Ja kuluu varmaan vuosi ennenkuin pääsen takaisin.

Saatettuaan sisarensa asemalle rupesi Elina järjestämään kotiaan. Kaikki olikin nurin, he olivat illalla pukeutuneet sellaisessa kiireessä. Hän otti esiin ommellut koristeensa ja levitti niitä pöydille ja tuoleille. Kodin piti esiintyä edukseen, kun lisäksi tuo ulkomaalainen tulisi sen katon alle. Onneksi sattui olemaan juuri se ainoa viikon päivä, jolloin ei hänellä ollut ainoatakaan tuntia.

Dargis tuli täsmälleen kello kaksitoista ja avosylin otti Yrjö hänet vastaan. Pian olivat he vaipuneet muistoihinsa, kysymykset ja vastaukset seurasivat toisiaan taukoamatta ja Elina istui mykkänä kuulijana, iloisesti hymyillen miehensä innostukselle.

— Mutta kertokaa toki itsestännekin, virkkoi Dargis vihdoin. — Joko herrasväki kauankin on ollut naimisissa?

— Ei sitä enää muistakaan…

— Ohoh, Yrjö, sanoi Elina, — muistat kai, että tulee kahdeksan vuotta juuri näinä päivinä.

— Muistan, muistan. Leikkiähän minä… Ja te — tai ehkä hyvään suomalaiseen tapaan sinuttelisimme toisiamme —, oletko sinä jo suurenkin perheen isä?

— En suuremman kuin silloinkaan, kun tapasimme. Päinvastoin, koska isäni senjälkeen on kuollut.

— Vai, vai niin. Mutta nyt sinun pitää mennä naimisiin. Ota nyt täältä Suomesta tyttö mukaasi!

Dargis naurahti.

— Ensinnä tarvitsisin sentään ystävällisiä neuvoja, mistä saisin sopivan asunnon…

Elina tiesi aivan likeisyydessä tuttavan perheen, jolla oli huone vapaana. Ehkä sentään täysihoito olisi ollut parempi…

— Mutta jos sinä söisit päivällistä meillä? ehdotteli Yrjö. — Silloin saisimme aterioiden jälkeen jutella suomea.

— Olisin ylen kiitollinen, kunhan vain en häiritsisi sinua, sinä kun juuri kirjoitat…

— Et laisinkaan. Täytyyhän minunkin hiukan levätä, vaikka työtä tosin tulee vähän, tässä kun noilla kirotuilla tunneilla pitää elättää henkeään.

Elina oli käynyt polttavan punaiseksi.

— Niin mielelläni kuin tahtoisinkin nähdä teidät meillä syömässä päivällistä, niin täytyy minun neuvoa teitä syömään muualla. Me olemme perin vaatimatonta väkeä ja minä olen hyvin huono emäntä. Se on totta, vaikka sen itse sanon.

— Hyvä rouva, yritti Dargis, — jollei ole muuta syytä…

— Mutta jos pyydämme herra Dargista tänään päivälliselle kanssamme, niin hän näkee miten me elämme, ehdotteli Yrjö.

— Olen aivan varma siitä, että herra Dargis pelästyy…

Asia oli kun olikin päätetty ja kahvia juotua lähdettiin kaupungille. Yrjöllä oli tunti, Dargis tahtoi käydä hotellissaan katsomassa oliko tullut kirjeitä, ja Elinan piti tehdä ostoksia. Ensi kulmassa erosi heistä Yrjö.

Muukalainen herra oli pitkä, harteva mies. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, samoin tuuheat viiksetkin, mutta kulmakarvat ja silmäripset olivat tummat. Erittäin kaunis oli hänen korkea, valkea otsansa. Ilme kasvoissa ja koko esiintymisessä teki voimakkaan, miltei tuiman vaikutuksen.

Astellessaan hänen rinnallaan ja selitellessään hänelle merkillisimpiä rakennuksia, ehti Elina saada hänestä sen käsityksen, että hän mahtaa olla tavattoman väkevä.

— Onkohan tässä pankkia likeisyydessä? kysyi ulkomaalainen äkkiä. — Minun pitäisi vaihtaa rahaa.

— Pankkia? toisti Elina. — On kyllä likellä. Sinne juuri minullakin on asiaa.

— Menettekö nostamaan rahaa? sanoi Dargis hymyillen.

— En. Maksamaan minä menen.

Kultanappinen vahtimestari avasi heille oven ja vakavana asteli Elina luukulle, jossa tiesi vekselejä lunastettavan. Hän levitti siihen seitsemän sadanmarkan seteliä ja ihaili, pankkineidin etsiessä vekseliä, niitä puhtaita, uusia rahoja, jotka suurissa läjissä lepäsivät pöydillä aidakkeen takana.

— Tämä on kahdeksansataa, huomautti neiti.

Hän sai pari kertaa uudistaa lauseensa, ennenkuin Elina hänet ymmärsi.

— Se ei ole mahdollista, yritti hän. — Olisinko voinut niin erehtyä? Mutta kai minä sittenkin olen! Onhan pankki vielä auki, jotta ehdin kotiin hakemaan lisää?

Hän loi ympärilleen pelästyneen katseen. Kunhan ei vain tuo liettualainen olisi huomannut… Tuossapa hän jo suuntasi askeleensa suoraan tänne ja kysyi, oliko rouva saanut asiansa toimitetuksi… Elina riuhtaisi itsensä äkkiä irti alakuloisuudesta, joka oli hänet vallannut, naurahti uhmamielisesti ja virkkoi äänellä, jonka onnistui tekemään huolettomaksi:

— Huomaan ottaneeni liian vähän rahaa mukaani. Emme me naiset kelpaa raha-asioita hoitamaan!

— No mutta enkö minä saisi tarjota palvelustani, sanoi Dargis. — Paljonko te tarvitsette?

— Kiitos vain, ehdinhän aivan hyvin käydä kotona noutamassa…

— Mutta olisihan se turhaa, koska minulla juuri sattuu olemaan…

Ja samassa oli hän vetänyt esiin lompakkonsa ja levittänyt sen Elinan eteen.

Elina tunsi kätensä vapisevan, kun hän tuon vieraan miehen lompakosta otti punertavaa seteliä. Puolipyörryksissä tuli hän kadulle, kasvoillaan luonnoton hymy. Onneksi Dargis heti pankin edustalla hänestä erosi. Ja helpotukselta tuntui, ettei Yrjö ollut kotona… Hän hiipi makuuhuoneeseen ja heittäytyi sohvalle itkemään.

Hänet oli taasen vallannut sellainen ääretön turvattomuuden tunne. Tuon vieraan miehen oli nyt heti pitänyt saada nähdä hänet koko hänen kurjuutensa alastomuudessa…! Kuinka hän inhosi rahoja ja velkoja! Ei ole pelkkää tarua, kun sanotaan, että avioliittoon tarvitaan muutakin kuin rakkautta: tarvitaan leipää! Sillä leipähuolet turmelevat suurenkin onnen ja velkakuorman kantaminen kalvaa rakkautta. Hän tunsi huolten kerän taaskin kasvavan rinnassaan, niinkuin lumipallo kasvaa, kun sitä kieritetään vereksellä lumikentällä.

— Mitä on tapahtunut? huudahti Yrjö pelästyneenä, tavatessaan vaimonsa itkemässä. — Sano Jumalan nimessä.

Hän sai tehdä kysymyksensä moneen kertaan.

— Sinä annoit minulle seitsemänsataa ja vekseli oli kahdeksansataa! pääsi Elinalta vihdoin.

Yrjö hämmästyi suuresti.

— No mitä sinä teit? Jäikö vekseli maksamatta?

— Herra Dargis tarjoutui lainaamaan.

— No, sepä erinomaista! Kas, miten saatoinkaan erehtyä! Vai tarjoutui hän lainaamaan, tuo kunnon mies. Miten sinä selitit hänelle asian?

Elina pyyhkäsi itkettyneitä kasvojaan ja loi mieheensä leimuavan silmäyksen.

— Sanoin huolimattomuudessani ottaneeni liian vähän rahaa mukaani.

— Syytit itseäsi, armaani, vaikka syy on minun. Mutta odotahan, kyllä minä sen kaiken korjaan.

— Kuinka? leimahti Elina taasen ja hänen kyyneleensä kuivuivat kokonaan.

— Sanon että syy oli minun, puhui Yrjö tyynellä äänellään ja silitti vaimonsa hiuksia.

— Et, et, et, sitä et saa sanoa! huusi Elina. — Muista ettet sano.

— Rauhoitu toki! Miksen saisi sanoa?

— Etkö ymmärrä, etten minä vieraalle ihmiselle tahdo näyttää, ettei mieheni pidä asioistaan parempaa huolta. Luulkoon mieluummin minusta pahaa, sen kärsin tuhat kertaa kernaammin… Ja mene sinä nyt ja hanki nuo rahat, että paikalla saamme hänelle maksaa…

Yrjö seisoi pitkän aikaa ääneti, hajamielisenä katsellen, kuinka Elina valeli kasvojaan vedellä.

— Sinä unohdat, sanoi hän vihdoin, — että minä ja Vitold Dargis olemme vanhat tutut. Ei tätä asiaa nyt kannata ottaa niin traagilliselta kannalta!

* * * * *

Vieras palasi heti kello kolmen jälkeen. Keskustelu aterian aikana liikkui Liettuan oloissa ja Dargis kertoi. Ne olivat surullisia, kamalia asioita. Elina kuunteli yhtenä korvana, kasvoilla kankea hämmästyksen ilme. Olihan hän ennenkin kuullut tästä kaikesta, mutta ikäänkuin kauempaa. Tämä mies oli itse nähnyt ja kokenut kaikki, mistä kertoi. Ja kertoessa nousi hänen poskilleen verta, kasvoihin tuli kova, katkera ilme ja silmät leimahtelivat. Hänessä oli hetkellisesti jotakin miltei raakaa. Äkkiä laski hän suuren kouransa otsalleen, sivalsi voimakkaalla liikkeellä hiuksia taaksepäin ja virkkoi äänellä, joka oli aivan muuttunut:

— Jättäkäämme tämä aihe, miksi minä siihen palasinkin… Arvoisa rouva…

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan jäi Elinaan katsomaan: hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

— Arvoisa rouva, toisti hän sitten sanansa, — olen päivälliseen hyvin tyytyväinen. Se melkein muistuttaa niitä aterioita, joita äitini valmistaa.

Herrojen juodessa kahvia ja keskustellessa valtiollisista asioista, istuutui Elina soittamaan.

Häntä hävetti, kun hän ajatteli pieniä huoliaan ja kyyneleitään, jotka niin herkästi olivat valmiit valumaan. Mitä ovat yksityisten surut kokonaisen kansallisen surun rinnalla! Oli jo hämärä, kun Yrjö tuli hänen luokseen saliin.

— Elinaiseni, pidä nyt seuraa herra Dargikselle. Hän jää vielä hetkeksi tänne.

— Yrjö, mihin sinä menet? kuiskasi Elina, — älä jätä minua!

— Tuntihan minulla… Tiedätkö, veli Dargis, on se naineen miehen elämä sentään toista kuin poikamiehenä olo. Tee sinäkin siitä loppu…

— Kunhan herrasväki tahtoisi auttaa minua niissäkin huolissa, sanoi Dargis pimeästä, jossa hänet saattoi erottaa vain jonakin pitkänä haamuna.

Yrjön mentyä syntyi pieni hiljaisuus. Dargis istui yksin salissa ja Elina oli etsimässä tulitikkuja.

— Aiotteko särkeä kauniin hämärän? kysyi Dargis hänen palatessaan.

— Vai pidättekö tekin hämärästä? vastasi Elina, heitti tulitikut pöydälle ja istuutui vastapäätä vierastaan.

Syntyi pitkä vaitiolo.

— Noo, virkkoi Dargis vihdoin, äänellä, jossa oli omituinen sointu ja ikäänkuin jatkaakseen: mitä nyt tehdään?

Elina joutui hämilleen. Hän tunsi, että hänen nyt tulisi pitää seuraa tuolle herralle suurmaailman naisten tavoin, kun he vieraineen viettävät hämyn hetkeä pienessä salongissaan.

— Pidättekö musiikista? sai hän vihdoin sanotuksi.

— Pidän, arvoisa rouva.

— Soitatte ehkä tai laulatte?

— En kumpaakaan. Tai laulan tosin, mutta vain omaksi huvikseni. Vaan koska te oikeastaan ehditte soittaa, kun annatte kielitunteja? Ja luulen sentään huomanneeni, että olette soittanut aika paljon.

— Olenhan minä. Isäni eläessä sain oppia, hän tahtoi jo lähettää minut ulkomaille konservatorioon, mutta sitten hän kuoli, jouduimme setämme luo, minä ja sisareni. Kävin kyllä jonkin aikaa musiikkiopistoa, mutta sitten jouduin naimisiin ja opintoni jäivät.

— Miksi niin? kysyi Dargis ja katseli häntä hymyillen.

— Ei ollut aikaa eikä varaa, sanoi Elina nauraen.

— Aikaa? venytteli Dargis. — Lapsetko veivät kaiken ajan?

— Ei, mutta muut kotityöt.

Dargis oli asettanut kyynärpäänsä pöydälle ja tuijotti Elinaan, pää käsien varassa.

Eikö hän ymmärrä, että tuollainen asento on epäkohtelias? ajatteli Elina itsekseen. Vai tahtooko hän tahallaan minua loukata?

— Seurustelemiseen ja huveihin myöskin menee aikaa, huomautti Dargis hetken perästä ivansekaisella äänellä.

— No, ei paljon. Seurusteleminen ei meitä kumpaakaan huvita, olemme enimmäkseen kotona. Mutta kertoisitte nyt minulle jotakin kotimaastanne.

Dargis loi häneen pitkän, epäilevän katseen ja alkoi sitten, antaen ensin lyhyitä, ylimalkaisia vastauksia Elinan kysymyksiin, mutta sitten lämpenemistään lämmeten. Hän kertoi kansan tavoista, oloista, lauluista, kirjallisuudesta, ja Elina kuunteli, enimmäkseen sanattomana. Ainoastaan ilme hänen kasvoissaan todisti, että hän kuunteli. Pimeään tottuneina saattoivat he erottaa jo toistensa kasvot.

— Tahdotte kuulla kodistani… Olette hyvin ystävällinen… Laakson liepeellä, kirkon alla seisoo vanha, valkeaksi maalattu olkikattoinen talo. Siinä minä synnyin, siinä minä kasvoin. Ikkunoihin ja pihamaalle näkyi joki ja sen hiekkarannoilla, narskuvien näkinkenkien joukossa kuluivat lapsuuteni päivät… Isä oli talonpoika, äiti käyttää kansan pukua ja kieltä.

Hän lakkasi puhumasta, ikäänkuin odottaen, että Elina jotakin sanoisi. Kun hän yhä vaikeni, jatkoi Dargis:

— Ensimmäiset muistoni liittyvät suureen kastanjaan talon pihalla ja neitsyt Maarian kuvaan tienristeyksessä. Sen eteen lankesin viisivuotiaana poikana polvilleni, kun isoisääni kahleissa kuljetettiin Siperiaan… Ei! Taaskin joudun noihin surullisiin muistoihin!

Ja hän sivalsi kädellä otsaansa, ikäänkuin pyyhkäistäkseen kaiken pahan olemattomaksi.

— Mutta mistä sitten puhua, kun ei muuta ole! Kertokaa te. Teidän elämässänne epäilemättä on ollut paljon valoa ja päivänpaistetta.

Elina ei heti voinut päästä tunnelmasta, jonka Dargiksen kertomus hänessä oli herättänyt.

— Olette oikeassa, sanoi hän sitten, — minun elämässäni on ollut paljon valoa. Oli tosin varjojakin, mutta valoon verraten olivat ne pienet. Olen onnellinen, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan… Kunhan vain saisin pelastaa syntymäkotini joutumasta vieraiden käsiin!

— Ehkä saatte…

— En, en koskaan! Kuukauden perästä myydään Arrakoski, enkä sitten enää tahdo sitä ajatella.

He vaikenivat molemmat. Mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen, se ikäänkuin hyväili.

— Hyvä rouva, virkkoi Dargis vihdoin ja nousi, — olen aivan unohtanut ajan kulun. Kiitoksia paljon ja hyvästi huomiseen asti.

— Joko menette? sanoi Elina hiljaa, nousi ja ojensi hänelle kätensä.

Ennenkuin hän ehti ajatellakaan, oli Dargis vienyt sen huulilleen.

— Olettepa… te ulkomaalaiset… tavattoman kohteliaita. Emme me jäykät suomalaiset…

He astuivat valaistuun eteiseen ja hämärän mieliala haihtui.

Mutta Dargiksen mentyä seisoi Elina kauan pimeässä salissa, miettien mitä oikeastaan oli tapahtunut. Tuo suuri, komea ulkomaalainen hänen kanssaan siellä oli viettänyt hämyn hetkeä. Ei muuta. Kun Yrjö palasi kotiin, kysyi hän häneltä kymmeniä asioita Dargiksesta. Yrjö kertoi, mutta ei Elina saanut selville sitä mitä hän tahtoi tietää. Mitä hän sitten oikeastaan tahtoi tietää? Hän ei ymmärtänyt mikä tuo Dargis oikeastaan oli. Hänessä oli toiselta puolen omituista raakaa voimaa, toiselta puolen jotakin niin kummallisen viehkeää.

Miksi hän oli suudellut hänen kättään?

— Se on ulkomailla yleinen tapa, selitti Yrjö.

— Suutelitko sinäkin naisten käsiä, kun kävit ulkomailla?

— Suutelin kai joskus, sanoi Yrjö nauraen. — Mutta mitä sinä nyt tätä ihmettelet! Onhan sinun kättäsi ennenkin suudeltu.

Ja Yrjö luetteli, että silloin ja silloin ja silloin.

— Kas etten muista, sanoi Elina hajamielisenä. — Hän on niin omituinen tuo ystäväsi. Minä häntä niin säälin, hän kun on niin onnettoman kansan lapsi.

III

Samana iltana, juuri kun hän oli syventynyt soittamaan, herätti palvelustyttö Mari hänet ilmoittamalla, että Veera rouva ja pikku Akseli odottavat eteisessä.

Hyvänen aika! Hän oli kokonaan unohtanut, että rouva Peltonen oli luvannut tulla.

Hänen ensi ajatuksensa oli lähettää Mari sanomaan, ettei hän ole kotona. Mutta samassa hän muisti, että hänen soittonsa tietysti oli kuulunut. Ja hänen vielä neuvottomana seisoessaan soittokoneen vieressä, karkasi häntä vastaan pieni poika, avosylin, punaposkisena, vaaleat kutrit häilyen hartioilla.

— Täti, täti, hyvää päivää. Mikset sinä ole käynyt meillä?

Elina laskeutui polvilleen pojan eteen, joka oli seisahtunut lampun kirkkaaseen valoon, sulki hänet hellästi syliinsä ja jäi sanattomana häneen katsomaan. Se oli harvinaisen kaunis lapsi.

— Täti, mikset ole käynyt meillä? uudisti poika kysymyksensä. — Isä ja Olavi ja Siiri ja Elvi käskevät sanomaan sinulle terveisiä ja että nyt pian tulisit.

Lapsen toinen käsi lämpimine punaisine kintaineen lepäsi Elinan olkapäällä. Sen katse kiersi ympäri huonetta ja pysähtyi vihdoin suuriin hirvensarviin ruokasalin seinällä.

— Täti mitä nuo on?

Mutta kun ei kysymykseen nytkään tullut vastausta, katsahti poika arasti polvistuvaan tätiinsä ja sanoi:

— Miksi sinä itket? Akki menee kotiin!

Silloin tarttui Elina hänen käsiinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.

— Et sinä kotiin saa mennä, kun kerrankin olet tullut tätiä katsomaan!

Ja nyt vasta huomasi Elina ovensuussa kälynsä, tervehti häntä melkein sydämellisesti ja rupesi riisumaan päällystakkia veljenpoikansa yltä.

— Täti on niin iloissaan, puheli hän, tuontuostakin suudellen pojan ruusuisia poskia, — kun taas saa nähdä oman pikku Akkinsa. Sinä olet niin kovasti kasvanut. Täti ei enää ollut tuntea… Mitä sinne Olaville kuuluu?… Voi voi, vai on Olavi ollut kipeänä eikä pääse ulos… Mitä täti nyt sinulle oikein näyttäisikään?… Ole niin hyvä ja istu, Veera. Saanko tarjota sinulle kahvia, tai ehkä mieluummin teetä?

Ja nopeasti riensi hän ruokasaliin antamaan palvelijattarelle käskyä ja palasi samassa takaisin kädessä lautasellinen omenia.

Hän oli hämillään, hän ei oikein tietänyt mistä puhua kälylleen. Ei hän myöskään tahtonut antaa Veeran alkaa, sillä hän pelkäsi hänen aikovan kajota heidän yhteisiin muistoihinsa. Hän koetti tekeytyä niin iloiseksi ja huolettomaksi kuin suinkin, heittäytyi vallattomasti istumaan suurelle karhuntaljalle, joka oli lattialla salin kulmassa ja veti Akin mukaansa. Vähitellen siirsi Veera tuolinsa heidän läheisyyteensä.

Veera Peltonen oli pitkä, solakka nainen ja kantoi komeaa, hienoista villakankaista tehtyä suomalaista kansallispukua. Hän ei enää ollut nuori, mutta kasvot olivat miellyttävät ja varsinkin olivat hänen suuret, ruskeat silmänsä ilmehikkäät.

— Vai on Olavi ollut sairaana, puheli Elina hajamielisesti, kiertäen Akin kiharoita sormiensa ympäri.

Ja sitten he jatkoivat keskusteluaan tuulesta, ilmasta ja kesän vietosta.

— Elina, virkkoi Veera vihdoin, — minulla olisi sinulle pyyntö.

— No? sanoi Elina säpsähtäen.

— Se, että rupeaisit minulle modelliksi.

— Minä modelliksi? Mihin?

Veera siirtyi hänen viereensä karhuntaljalle ja alkoi hiljaa puhua:

— Katso, minä tahtoisin maalata kaksi taulua. Toista kutsuisin "suruksi", toista "iloksi". Toisen maalaisin seuraavalla tavalla: nuori tyttö tanssipuvussa, käherretyt hiukset, paljas kaula, paljaat käsivarret, huulilla huoleton hymy, ympärillä kotiljonkiruusukkeita ja kukkasia, kädessä naamio… Toisen maalaisin näin: nainen mustassa sileässä puvussa, sileäksi kammattu tukka, kalpeat kasvot, katse tähdättynä jonnekin hyvin kauas… ja siinä katseessa täytyisi kuvastua kaikki… käsissä murattiköynnöstä, josta hän punoo seppeltä…

Veera oli puhuessaan lämmennyt ja riistänyt Elinankin mukaansa.

— Mihin sitten tahtoisit minua, iloon vaiko suruun?

— Molempiin? Tahtoisin niihin saman henkilön enkä tiedä ketään, jonka piirteet niin herkästi vaihtuisivat.

Elina jäi miettimään. Asia häntä huvitti, hän oli jo unohtamaisillaan kaunansa rouva Peltosta kohtaan.

— Täti, keskeytti hänet samassa pikku Akki, — osaatko sinä leikkiä hevosta?

— Osaanko minä? huudahti Elina, kiinnittäen silmänsä lapsen kasvoihin, jotka niin paljon muistuttivat rakastettua veljeä. — Koetetaanpa! Haetaan suitset, kuka rupeaa hevoseksi?

— Akki on hevonen!

He hypähtivät molemmat ylös karhuntaljalta ja hetkisen kuluttua kiertelivät he huoneesta huoneeseen, varsinkin juosten ympäri ruokasalin pyöreän pöydän.

Äkkiä heitti Elina käsistään ohjakset ja piiloutui oven taakse. Lapsi etsi ja etsi ja kun he vihdoin löysivät toisensa, huudahtivat molemmat ilosta.

— Veera, virkkoi Elina äkkiä, pyyhkien otsaansa, — anna sinä minulle tämä Akki! Sinullahan on niin monta lasta.

Veera nauroi.

— Niin todellakin, jatkoi Elina innostuneena ja veti pojan syliinsä. — Enhän minä yleensä lapsia kärsi, mutta sinusta minä pidän, lieneekö sitten siksi, että olet niin isäsi näköinen. Tulisitko sinä, Akki, tädin pojaksi?

— Tulisin, jos täti aina leikkisi hevosta kanssani.

— Leikkisin, leikkisin, tietysti joka päivä!

Siihen ei lapsi vastannut mitään, vaan jäi miettiväisenä katselemaan eteensä. Elina ei voinut riistää silmiään hänen kasvoistaan. Valtaavina yrittivät jo muistot täyttää hänen mielensä, kun Veera äkkiä katkaisi hänen ajatustensa kulun:

— Mutta Elina, sinä et vastannut kysymykseeni.

— Mihin kysymykseen?… Niin tosiaan. Rupeaisinhan minä mielelläni modelliksesi, mutta minulla ei ole aikaa. Ja löydäthän sinä sopivampiakin.

Veera silmäili häneen hetkisen melkein rukoilevasti.

— Rakas Elina, virkkoi hän sitten, — se ei ole sitä, ettei sinulla olisi aikaa, mutta sinä et tahdo. Ethän ole vuosikausiin käynyt luonani. Minä odotin, että sinä toki edes lasten tähden…

Elinan kasvoihin oli äkkiä tullut kova, kankea ilme.

— Pitäisihän sinun tietää, miksi minun nykyään on vaikea tulla ainoan veljeni vaimon ja lasten kotiin…

— No mutta eikö sinun hyvä sydämesi nyt helly antamaan anteeksi, jos mielestäsi olisinkin rikkonut? Eikö nyt aika tasoita ja tuo unohdusta?

— Toisille näkyy tuovan hyvinkin pian. Minä en, sen pahempi, kuulu niihin.

Hetkisen katseli Veera surullisena ja neuvottomana eteensä. Hänen poskilleen oli noussut hehkua.

— Ihmiset ovat niin erilaiset, kuiskasi hän sitten ja laski kätensä Elinan olkapäälle. — Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Minä olen niin monesti tahtonut sinulle selittää kaikki, mutta sinä et ole tahtonut kuunnella.

— Enkä tahdo nytkään, sanoi Elina, ikäänkuin peläten kiusausta. — Mitä se siitä paranee! Tehtyä ei saa tekemättömäksi.

— Mutta että edes ymmärtäisit. Anna minun nyt kerran puhua suoraan. Rakas Elina… ja Veera tarttui hänen käteensä, ikäänkuin estääkseen häntä nousemasta.

— Katso, meitä naisia on kahta laatua: naisellisia, hyviä naisia, jotka, jos he joutuvat naimisiin, tekevät miehensä ja kotinsa onnelliseksi ja kasvattavat hyviä lapsia. Toisin sanoen: todellisia naisia, jotka täyttävät naisen todellisen tarkoituksen — tai jolleivät joudu naimisiin, pyhittävät elämänsä jollekin hyvälle tarkoitukselle, tulevat sairaanhoitajattariksi tai elävät jonkun sukulaisen kodissa, nauttien sen perheonnesta ja kutoen sukkia sen lapsille. Tai epänaisellisia naisia: joko nerokkaita, kevyitä, tai suorastaan miesmäisiä naisia. Nuo nerokkaat, jos he pääsevät kehittymään, tulevat hyviksi taiteilijattariksi, kevyet elävät perhosten lailla, liehuvat huvista huviin, joutuvat joko huonoille teille tai naimisiin, mutta tulevat miltei joka tapauksessa itse onnettomiksi ja saattavat muita onnettomuuteen. Miesmäisistä naisista en tahdo puhua, sillä he ovat luonnottomia. Mihin luokkaan kukin kuulumme, sen tiedämme kai itse…

Elina tuijotti kankeasti eteensä. Hän aavisti vaistomaisesti olevansa samaa mieltä Veeran kanssa, mutta sitä ei hän tahtonut myöntää.

— Sinä ehkä tiedät, sanoi hän, koettaen lyödä koko keskustelun leikiksi, — mutta minä kai kuulunen johonkin väliluokkaan, joka on sekoitus kaikista.

— Et, et, et, sinulla on taiteilija veressä.

— Kuulun siis toisin sanoen neroihin! Elina purskahti nauruun.

— Sinusta olisi varmaankin tullut hyvä taiteilija.

Hetkisen vaikenivat molemmat, sitten alkoi Veera taas:

— Kuuntele minua vielä levollisesti. Kun minä jäin leskeksi, tuntui elämäni aivan toivottomalta…

— Kuinka saatat puhua sillä tavalla! leimahti Elina. — Jäiväthän sinulle lapset!

— Niin, jos olisin ollut noita naisellisia, hyviä naisia, niin olisin tyytynyt siihen, mutta minä olin tottunut tuntemaan rinnallani miehen, joka täydensi vajavuuttani, jolta ammensin voimia ja vaikutuksia, sillä itsessäni olin itselleni riittämätön, puolikas. Etkö ymmärrä minua?

Elina oli lyyhistynyt kokoon, hän istui kädet silmillä, huojuttaen ruumistaan edestakaisin.

— Että sinä saatoit, että sinä saatoit! pääsi häneltä tukahdutettuna huudahduksena.

— Etkö käsitä, että jäin kuin pursi tuuliajolle. Olisin tahtonut kuolla… Ja ensimmäisen toivottomuuden laimennuttua valtasi minut ääretön ikävä. Olisin antanut mitä tahansa, kun olisin saanut uskoa huoleni jollekin. Mutta kenen olisin saattanut tehdä uskotukseni? Naisellinen, hyvä nainen olisi korkeintaan voinut itkeä kanssani, mutta ei hän olisi minua ymmärtänyt. Minä turvauduin miehiin — ja rakastuin. Alussa se minua kammotti, mutta sitten… niin, minä tottelin luonnon ääntä ja menin avioliittoon. Olen onnellinen, olen saanut itselleni toverin ja lapsillani on hyvä kasvattaja ja isä. Nyt tiedät kaikki.

Veera vaikeni, odottaen että Elina jotakin sanoisi, mutta hän pysyi ääneti. Keskustelu oli hänelle ollut kiusallinen. Hetken aikana hän jo oli tuntenut jotakin myötätunnon tapaista, mutta kun Veera sitten oli selittänyt olevansa onnellinen, ja mennessään uuteen avioliittoon tahtoneensa tehdä Akselin lapsetkin onnellisiksi, kovettui hänen sydämensä ja pahat sanat pyörivät hänen huulillaan. Hän ei kuitenkaan saanut niitä lausutuiksi, sillä Veera katseli häntä kuin armoa anoen. Hän kääntyi hänestä pois, hän ei tahtonut katsoa kälyään silmiin. Silloin näki hän pikku Akin nukkuneen viereensä. Lapsi lepäsi pää karhun pehmeällä päällä, kutrit valuneina punottaville poskille.

— Voi lasta, hän väsyi, virkkoi Veera. — Tulimme koko matkan jalkaisin…

Yhdessä nostivat he hänet mukavampaan asentoon ja Elina peitti hänet liinasella.

— Oletko minua ymmärtänyt? kysyi Veera vihdoin.

— Olen, vastasi Elina, — enkä sinua enää tuomitse. Mutta surulliselta tuntuu ajatella, että ihmisluonto niin pian unohtaa.

— Usko minua: se on meidän onnemme, sillä muuten emme saisi tehdä muuta kuin itkeä!

He siirtyivät vähitellen muihin asioihin, juttelivat Arrakoskesta, Elinan tunneista ja oppilaista. Mutta erotessa oli heidän suhteensa suorempi ja hellempi ja hyvästi jättäessä syleilivät he toisiaan sydämellisesti.

— Sinä tulet siis aivan varmaan? sanoi Veera vielä ovella.

— Kiitos, kyllä.

— Tervetuloa!

* * * * *

Elina ei vuosikausiin ollut käynyt Veeran luona. Kun Vuoriolaiset maaseutukaupungista, missä Yrjö pari vuotta oli ollut virkaatekevänä opettajana, muuttivat Helsinkiin, oli Veera jo mennyt uusiin naimisiin. Vain pojat Akki ja Olavi olivat jonkun kerran käyneet Elinaa tervehtimässä.

Sykkivin sydämin astui hän tuttuun taloon, mutta paljon se oli muuttunut. Tuskin sitä olisi samaksi tuntenut.

Veera otti hänet suurella sydämellisyydellä vastaan ja Akki karkasi jo eteisessä hänen kaulaansa. Salissa juosta sipsutteli Olavi, ensin hiukan ujostellen, mutta sitten hänkin kietoen kätensä tädin kaulaan. Se oli hento lapsi, silläkin oli kauniit piirteet, vaikkei läheskään niinkuin vanhemmalla veljellä. Tämä tuli enemmän äitiinsä. Elina ehti heti vaistomaisesti tuntea, että hän enemmän rakasti vanhempaa.

Veera toi nyt sisään molemmat nuoremmat lapsensa, Siirin ja Elvin. Elinalta pääsi ehdottomasti huudahdus, kun hän veljenpojista käänsi katseensa pieniin Peltosiin.

— Ei mutta, Veera, mitä terveitä, mitä suomalaisia olentoja.

He olivat todella kuin itse suomalaisuus ja terveys. Lihavia, tanakoita, valkotukkaisia, sinisilmäisiä, tyyniä ja levollisia. Elina ei voinut kuin ihmetellä. Heissä ja vanhemmissa lapsissa ei ollut vähääkään yhtäläisyyttä. Muuten oli koti aistikkaasti sisustettu: seinät täynnä suomalaisten taiteilijain tauluja, paljon kasveja, huonekalut suomalaista kuosia ja kunniasijalla keskiseinällä riippui kantele.

Ruokasali oli täydellinen suomalainen tupa: seinähirret peittämättömät, suuri avoin liesi, vanhanaikainen pohjalainen seinäkello, joka käydä raksutti, ja keskellä lattiaa maalaamaton puupöytä, tehty yhdestä ainoasta leveästä tukintyvestä.

— Me saimme tuon pöydän suurella vaivalla, selitti Veera, — Antin kotipuolelta. Nuo tuollaiset pöydät kulkevat oikeastaan perintönä suvusta sukuun. Nyt vien sinut pyhäkkööni.

Atelieeri oli ruokasalin takana.

— Täällä ei tosin vallitse erittäin "hyvä järjestys", selitti Veera hymyillen ja viittasi ympärilleen.

Hän oli oikeassa. "Hyvä järjestys" sieltä kokonaan puuttui. Seinillä riippui ja nurkkiin oli asetettu joukko puolivalmiita tai vasta aloitettuja kankaita, lattialla oli staflioja ja muita telineitä, pöydillä ja tuoleilla talttoja, värilaatikkoja ja rääsyjä, jotka olivat tahritut väriin. Sen kankaan eteen, joka juuri oli tekeillä, pysähtyi Veera, valaisten sitä lampulla.

— Se ei ole valmis, mutta ehkä siitä jo voi saada käsityksen.

Taulu ei ollut suuri. Se kuvasi taiteilijan työpajaa. Keskellä lattiaa seisoivat modellit: kaunis nuori tyttö, jonka yläruumis oli alaston ja joka hampaittensa välissä piteli punaista ruusua, kädet vyötäisillä, kasvoilla huoleton hymy, ilkkuva katse suunnattuna toiseen modelliin, joka seisoi häntä vastapäätä: luuranko, hampaissaan piippu…

— Aion antaa sille nimen "Virkaveljet", selitti Veera. — Se tulee ehkä näyttelyyn.

— Kuinka se on omituinen, sanoi Elina. — Se tekee ehdottomasti vaikutuksen… Mutta Veera, puhkesi hän samassa puhumaan, kun Veera oli näytellyt hänelle sekä valmiita että puolivalmiita töitään, — sinusta on tullut huomattava taiteilija ilman että maailma siitä mitään tietää.

— Kyllä siitä tiedetään, vaikket sinä tiedä, kun et vuosikausiin ole käynyt meillä.

— Mutta mikset koskaan ole pannut mitään näytteille?

— En ole tuntenut minkäänlaista tarvetta. Opettajani Münchenissä kyllä kehoitti, mutta miksi sen oikeastaan olisin tehnyt?… Mikä minua enimmän ilahuttaa on, että lapsissani huomaan taipumuksia maalaustaiteeseen. Tehkööt he sen, mitä en minä ole voinut tehdä. Tahdotko nähdä!

Veera vei Elinan matalan maalaustelineen ääreen huoneen kulmassa.

— Tuon on Akki maalannut.

— Akki! huudahti Elina ja sulki syliinsä pojan, joka ylpeänä seisoi kuvan vieressä.

Taulu kuvasi punatulkkuja pihlajan oksalla.

— Täti, se ei vielä ole luonnon mukaan, mutta pian minä saan ruveta maalaamaan oikein oikeita lintuja… Tahtooko täti nähdä värilaatikkoni ja pensselini?

Elina seurasi sanatonna, voimatta riistää silmiään pojan viehättävistä kasvoista.

— Täällähän me yhdessä maalailemme Akin kanssa, puheli Veera, siirrellen telineitä syrjään tehdäkseen tilaa. — Sehän noissa lapsissa on niin suuri lohdutus, että saattaa toivoa heidän tekevän synnyinmaalle sen, mitä eivät vanhemmat ole voineet.

Elina asteli kuin lumotussa linnassa. Veeran mieliala oli riistänyt hänet mukaansa. Tämä oli komea koti, sopusointuisa, kaunis koti, aivan toinen kuin muinoin hänen veljensä aikana. Siinä oli jotakin niin eheää, valoisaa, onnellista, alkaen sisustuksesta emäntään, joka kauniissa suomalaisessa puvussaan taloa johti.

— Tämä suomalaisuus on kokonaan Antin ansio, puheli Veera taas. — Hän on luonut kodin uudeksi, sillä hän on kasvattanut minut naiseksi… Alussa tuntui minusta mahdottomalta kotikielenä ruveta käyttämään suomea. Nyt olen tullut niin radikaaliksi, etten tuntisi olevani kotona, jollen käyttäisi suomalaista pukua. Tässä eheydessä on jotakin tavattoman suloista. Ainoa, joka vielä häiritsee, on nimeni, mutta sitä en sentään taida ruveta muuttamaan, lisäsi hän hymyillen.

Tupaan he sitten istuutuivat juttelemaan. Takassa leimuilivat koivuiset halot, muuta valaistusta ei ollut. Tuontuostakin kohenteli Veera rovioa pitkällä hangolla.

Isännän mukana tuli taloon kankea mieliala, vaikka jokainen teki parastaan sitä haihduttaakseen ja pysyäkseen iloisena. Hetken kuluttua lausui Elina jäähyväiset.

— Ethän pahastu, sanoi hän vielä ovessa Veeralle, — etten suostu pyyntöösi. Se on minulle itsellenikin vaikeaa, sillä tämän kaiken nähtyä olisi minun todellakin tehnyt mieli. Mutta ymmärräthän, etten ehdi, kun tuo ulkomaalainenkin nyt syö meillä päivällistä… Hän on kyllä vaatimaton, mutta kuitenkin…

— Minun täytyy valitettavasti sinut ymmärtää, vastasi Veera hymyillen.

He suutelivat toisiaan vielä kerran. Sitten läksi Elina.

Hitaasti asteli hän kotia kohti. Oli tyyni, kylmä ilta. Lunta tosin ei vielä langennut, mutta maa oli roudassa ja pilvet riippuivat raskaina taivaanlaidassa.

Hän elää ehyttä elämää, Veera, ehkä ehyempää kuin ennen. Ja kuitenkin elivät he Akselin kanssa näennäisesti mitä täydellisimmässä onnessa. Veera oli mieheensä niin kiintynyt, että hän miltei mustasukkaisen kiihkolla häntä vartioi. Ja vuoden hänen kuolemansa jälkeen on hän valmis lahjoittamaan hellyytensä yhtä eheänä toiselle.

Miten se on mahdollista? Eikö hän sittenkään ehkä koskaan rakastanut Akselia? Tai voiko nainen rakastua kahdesti?

Onko hänen uskollisuutensa pelkkä unelma? Voiko hän, kadottamatta kunnioitusta itseään kohtaan, olla ensi lemmelleen uskoton?

Jos niin on, tekivät vanhat intialaiset viisaasti polttaessaan lesken hänen miesvainajansa roviolla!

IV

Elina Vuorio oli kahdeksan vuotta ollut naimisissa, ensi nuoruus oli jo jäänyt hänen taakseen, mutta vuodet eivät olleet häneen vaikuttaneet: Elina rouva näytti yhä vielä sangen nuorelta.

Hänellä oli solakka vartalo, pienet kädet ja jalat, säännölliset kasvot. Matalaa otsaa kaarsi paksu ruskeahtava tukka, poskipäiden ja leuan kaarevuus oli siro, profiili voimakas, silmät siniset, milloin vaaleammat, milloin tummemmat, joskus miltei mustat. Ihonväri oli tavallisesti kalpea, mutta muuttui vilkastuessa helakaksi punaksi poskille ja huulille. Kunnas oli kerran sanonut hänen huulistaan, että ne toimittavat samaa virkaa kuin hevosella korvat: hänen huulillaan kuvastui jokainen hänen mielialansa pieninkin vivahdus. Niillä väreili nauraessa hyvä, lapsellinen ilme, niissä oli milloin katkeruutta, milloin ilkeää ivaa, ylenkatsetta, sääliä, iloa, tuskaa. Löytyy kasvoja, jotka ovat kauniit, mutta jotka pian unohtuvat. Elinan kasvot painuivat mieleen niine ilmeineen, joita ne kulloinkin olivat tulkinneet.

Tuttavat olivat vakuutetut, että Elina rouva näyttelijättärenä olisi onnistunut aika hyvin, tai että hänestä pianotaiteilijattarena olisi tullut jotakin harvinaista. Hänestä ei kuitenkaan ollut tullut kumpaakaan, hän oli jäänyt miehensä vaimoksi. Joskus muistutettiin, että Elina rouva saattaisi olla vähemmän turhamainen — aina hän esiintyy uusissa puvuissa ja valitsee itsepintaisesti valkeita ja mustia värejä, jota ei saata leimata muuksi kuin haluksi herättää huomiota. Mutta samassa selitettiin toiselta taholta, että toki jokaisella on lupa pitää oma makunsa ja että Elina rouva pukeutuu kauniisti aivan erityisistä — isänmaallisista syistä —: hänen periaatteensa mukaan pitäisi suomalaisen intelligensin yleensä pukeutua aistikkaasti. Saatetaan muistuttaa, että ulkonaiset asiat ovat turhat, mutta tunnustetaan silti, että ulkonaisuus ja sisäisyys sittenkin täydentävät toisiaan ja että niiden tulee pyrkiä sopusuhtaisuuteen. Siisti puku antaa varmuutta ja herättää kunnioitusta.

— No mutta tuo etevä rouvahan kuuluu olevan hyvä perheenemäntäkin? saattoi joku kysyä, joka ei vielä tuntenut Elina rouvaa kuin nimeltä.

— On erinomainen.

— Mutta kovin kehuvat koketiksi. Sanovat talossa myötäänsä kulkevan nuoria herroja, jotka häntä liehittelevät.

— Siinä suhteessa ei todellakaan voi Elinaa puolustaa. Hän on herrojen seurassa liian vapaa. Mutta hän selittää asian sillä tavalla, että hän naituna naisena saattaa esiintyä kuinka tahtoo. Hän on muka "palovakuutettu", hänellä ei ole mitään vaaraa.

— Mutta mitä hänen miehensä sanoo?

— Hän ei koskaan kiellä Elinalta mitään. Hän luottaa häneen täydellisesti.

— He rakastavat toisiaan?

— Kovasti.

— Onko heillä lapsia?

— Ei ole. Siinä suhteessa Elina kyllä on hiukan luonnoton: hän kiittää Jumalaa siitä, ettei hänellä ole lapsia.

Rouvat pudistelivat päätään ja hymyilivät surumielisesti.

— Hän arvelee, että niistä olisi vaivaa ja siinä hän epäilemättä on oikeassa.

— Mutta ei niitä silti antaisi pois!

Saattaa syntyä hetken hiljaisuus.

— Mutta miksei hän käy yhdistyksessä?

— Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista. Meitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja juttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa iloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului tuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut.

— Teillä on hauskaa?

— Äärettömän hauskaa.

— Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka sentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos ihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla.

— Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me keskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä juorua… Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka hyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen!

Niin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa hänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja Elina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein oli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö ilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään, että hän on mennyt kävelemään.

— Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras ehdottaa.

— Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin.

— Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka.

Vieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä, katsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään — tietysti joku Beethovenin sonaatti —, huomasi sitten, ettei kannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava:

Elina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä "Shakespearen draamoja". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin lukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran osaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren mustasukkaisuuden tuskia, kun — kello eteisessä soi.

Se herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä niin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee vieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön pyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi: "Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi… Mari ymmärtää, en ole sillä mielellä… En voi olla kotona!" Mari ymmärsi, hän oli palvellut Vuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua, painautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja peitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi niin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut mennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun Mari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan kotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä ulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta hänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten vihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen. Ei hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt. Sen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi viisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta!

Sillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut.

Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin… Toiselta puolen pidettiin luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa, ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii… Joku luuli tietävänsä, että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin… Mutta juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää, luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus: "opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se ala oli häntä lähempänä.

Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.

Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs "ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin hän nauraen vastasi:

— Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin hauska, kun on vakinaista työtä.

Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.

Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä asiasta väittelivät.

Sunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka olivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja.

Kerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet metsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko kaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski ja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren lahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia.

— Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä.

— Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille.

Mutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut päällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja tuupannut sen hihasta sisään.

— Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen iltakylmässä… Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän murhaajanne…

Dargis nauroi:

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla, että minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on jää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa märissä vaatteissa, tulematta kipeäksi.

Vasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan poskille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin takkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He sotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja joutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin oli tultu.

Elina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus kahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina oli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin mitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän piti huolta heistä molemmista.

Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin. Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.

— En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän harmistuneena Elinalle. — Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei hän jo ennestään ole siellä.

— Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina, jota Kunnaksen närkästys huvitti. — Eihän Dargis koskaan tule meille ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.

— Sitä ennen on myöskin tunti.

— Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani…

— No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on ulkomaalainen teillä.

Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja pidätettyä.

Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä, hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana, vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita, silmissä omituinen verhottu loisto.

— Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta, joskus heidän jäätyään kahdenkesken.

— Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat. Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.

— Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin pitävät.

— Te olette silti — ainakin sinä — ihmisiä, joita ei ymmärretä, sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.

— Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään ymmärretä?

— Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien pitää.

— Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille… Vai olisiko hän ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?

— On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.

— No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, — sehän on päivänselvää, ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin vaarallinen.

Kunnas loi häneen pitkän katseen.

— Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!

— Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin? Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille, vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä…

Ja Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä.

V

Helsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon velvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto ja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan arvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa ja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri teatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja arpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun he viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia, kun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata maailmankirjallisuutta.

Nämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat tulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja tahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä…?

Helsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat kaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna "yksinkertaisen illanvieton". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua Kämppiin.

Kunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä.

Elina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve.

— Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen. — Näytätpä sangen hyvinvoivalta.

— On tässä niin kivistänyt päätäni…

— Niin, ehätti Elina sanomaan, — ei Yrjö ole terve, hänen täytyy säästää voimiaan. Väitöskirja ja…

— Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut pitkänään. — Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä työtä…

— Mutta lepäisit!

— No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. — Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua. Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada maamme tunnetuksi ulkomailla.

— Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella…

— Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi niin paljon!

— Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä "yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin…

— Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.

— Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.

— Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.

— Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, — ja isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.

— Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, — heitän vain toisen takin ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.

— Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.

Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.

— Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen, puoleksi lohduttaen. — Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.

— Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea leikkiä. — Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen miehen talossa.

— Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.

Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen katsomaan.

— Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. — Mutta, lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti päätään, — sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan. Minä teen sinut vielä aivan terveeksi… Mutta kuulehan, minulla ei ole kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan lainaisi minulle pariakymmentä markkaa?

Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.

Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta ei puhunut sanaakaan.

— Kiitos, sanoi Yrjö, — emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis perässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti nukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista.

Elina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen kyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon heidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta, silloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen salin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti, näkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen mielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki rajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain hermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että tuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo oli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan.

Hän kääntyi ja avasi silmänsä.

Dargis seisoi hänen edessään.

— Elina rouva, mikä teidän on?

Elina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti nostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä seisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella.

— Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa.

— Huoliani, joita en enää jaksa kantaa.

Ja taas hän purskahti itkuun.

Dargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja tuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat.

Dargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä.

Oliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja sen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli luullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä tunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet jännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä!

Tunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka yhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin.

Ja niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa, niin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi hänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin kysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista. Hän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä takaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään saa.

— Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta tuskallisena huudahduksena.

Hän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten kaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä ja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen katselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja kuiskaten hän virkkoi:

— Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne?

— Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi.

Elina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen ajatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri asettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä hetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä versoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine nurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa ilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti, tunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli mieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka ensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka, mikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät!

— Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.

Mutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut. Hän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen katseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän olisi ollut höyhen.

Silloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi, nykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän oli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella riuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin pelastusta hakien.

Järkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta aika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä kokonaisia vuosia. Mitä… mitä tämä merkitsikään?

Hänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei tuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet ja hiukset käyneet harmaiksi… Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi — ja myöskin kauniimpi — kuin koskaan ennen…

— Elina rouva, virkkoi Dargis, — tulkaa tänne.

Elina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen tunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa hetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa, ja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä. Hän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä menettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista tuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen loistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja mielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän voi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä mihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka on hänen kätensä ympärillä.

Mutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt ikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen huuliltaan.

— Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, — nainen rakastaa kahdesti? Voiko esimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos hän on rakastanut miestään?

Hän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti.

— Voi! vastasi Dargis hiljaa.

— Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.

— Voi!

— Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon, jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.

— Ei, sanoi Dargis, — ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee…

— Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, — sitä vastaan pitäisi kynsin kourin taistella.

Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.

— Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, — mutta kaikkia teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään lakeja, se tulee kuin varas yöllä.

— Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen tuijottamaan.

Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.

— Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. — Sanokaa, sanokaa!

Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä… Hän sai kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin…

Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.

Ei, ei!

Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää mitään joka pysyy?

Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan, vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun syntitaakan.

Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

— Elina, älkää itkekö, pyysi hän. — Miksi te itkette? Minä olen teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua, ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä…

Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa, hänen teki mieli repiä niitä.

— Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, — jos saisin sen tunteen tuntemattomaksi.

Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi saada tietää…!

— Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan kättä.

— En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!

Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.

— Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa…

— Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina ikäänkuin itsekseen.

Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta, niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa kirkkaudesta!

Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen. Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi…

Mutta ei! Eihän hän saa…!

— Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, — on jo yö. Teidän täytyy lähteä.

Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut päästä jostakin pahasta.

— Olette oikeassa!

Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän tullut hulluksi?

— Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, — te pelkäätte minua.

— Niin, minä pelkään.

Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.

— Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, — enkä ihminen. Ja kuitenkin olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni… Älkää peljätkö, Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne sinne rakentele pesiään."

— Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, — sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.

Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö", tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.

Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.

Hän oli ylenpalttisen onnellinen — hän ei voinut sille mitään! Oli niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!

Ja ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien vanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet joutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja koko naissuvulle…

— Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän väänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten.

— Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni luvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä en ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut lumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta.

— Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla pusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka niin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka kieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän… Hänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas… Hän saattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran — kuinka hän saattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi olla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä…

— Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin, että vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu käsistäsi…

— Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua tarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään… tule kotiin! Eikö valitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne että sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen…

— Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen voimakkaaseen syliinsä… Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma lapseni!… Hän tukisi minua, hän hoivaisi…! Sellaisen pojan jos saisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen kammonut…

— Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin ja hän tulisi omakseni…!

— Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen luvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä uskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni!

Ja äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana siitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina sortui oven eteen.

Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista heräsi hän kuin unesta.

— Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!

Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.

Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen… Tai jos hän on kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja huomenna luetaan sanomalehdistä, että…!

— Minä olen sen kaiken ansainnut!

— Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua…!

Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.

— Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi. — En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle suuttuivat, kun yritinkään poistua.

Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä makuuhuoneeseen.

— On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, — kun on oma koti, ja oma vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni…!

Elinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui maahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.

— Istu polvelleni, rakkaani…

Mutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja nosti hänet ylös.

Kuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa, se se juuri oli Elinan onnettomuus!

VI

Dargis ei lähtenyt kotiin, hänelle olisi ollut mahdotonta sulkeutua huoneeseensa. Hänessä raivosi toivoton riemu, polttava, miltei fyysillinen tuska.

Pois, ulkopuolelle kaupungin, meren rannalle, missä saattaa hengittää, missä ilma on jäähdyttävää ja raikasta!

Hän elää siis vielä. Tunne ei ole kuollut, sydän ei ole kivettynyt, hän kykenee rakastamaan!

Mereltä päin puhalsi kylmä viima. Lahden pohjukka oli jo jäässä.

Dargis avasi päällystakkinsa ja sen alla olevan takin, avasipa vielä liivit. Hän olisi tahtonut paljastaa koko palavan rintansa.

Kerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja vilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi riistää rinnasta juuria myöten.

Hänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti ikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi, ainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut missään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu selässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu antautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan. Hän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja, tai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen vainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet tai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä kertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin hienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin vaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä. Ja opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän kotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin, innostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan, joka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi elonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet.

— Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, — kyllä me sinua kadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa!

Hän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää hänen sisässään oli!

Eikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän tummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki ylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja "kadotettujen" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää, jopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan, mutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut, niinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja kohtaa pohjan talven.

Hän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai oliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä.

Joka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen: koska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret hankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin tyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli rakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan asuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän uhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin!

Ei! Hän varmaan ei enää voinut rakastaa! Niin tuli hän Helsinkiin, näki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan hotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen tuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä taivaltamaan hänen luokseen.

Hän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi soitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli avaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä, valkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset pehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui miellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis käsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan sisään.

Hänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen heti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan takaisin.

Äkkiä vilkastuivat rouvan kasvot, hän kertoi, että tänä iltana oli suuret huvit, siellä saisi vieras nähdä koko suomalaisen yleisön koolla. Hän, rouva Vuorio, hänen miehensä ja sisarensa aikoivat myös sinne…

Vai oli hänellä sisar… Mahtoiko olla nuori ja kaunis… mahtoiko olla sisarensa näköinen?

Rouva istui pyöreälle tuolille flyygelin ääreen, selinpäin soittokoneeseen, ja hypisteli siinä elfenluista paperiveistä, jonka kärjen hän tuontuostakin pisti huultensa väliin.

Hänen jalkansa oli punakirjavalla matolla, se näkyi melkein nilkkaan saakka ja hän liikutteli sitä yhtämittaa, ikäänkuin tahtia lyöden.

Huonekaluista ei paljonkaan saattanut päättää perheen oloista. Ne olivat osaksi vanhaa kaunista tavaraa, ikkunoiden alla oli suuria kasveja.

Miehensä lähtiessä pyyhkäisi rouva kädellään hänen päällystakkinsa samettista kaulusta, johon nähtävästi oli tullut tomua.

Dargis huomasi tämän kaiken vaistomaisesti.

Hän odotti tavallista uteliaampana iltaa ja hämmästeli itse, millä varmuudella hän kertoi aikovansa viipyä Suomessa kokonaisen vuoden. Sillä eihän hän ollut päättänyt mitään varmaa. Mutta ehkä täällä saattaisi viihtyä…

Rouva Vuorion sisar oli viehättävä tyttö!

Oikein vahinko, että hänen niin pian piti matkustaa pois.

Olikohan hän muuten sisarensa kaltainen? Elina rouva oli lämminverinen nainen. Joka päivä osoitti hänestä uusia puolia ja jota enemmän hänen kasvojaan katseli, sitä kauniimmiksi ne kävivät. Oli nautinto nähdä häntä, kun hän innostui kertomaan jostakin. Ja kerrassaan ihmeellinen hän oli ollut, kun Dargis oli kertonut synnyinmaastaan ja hänen silmänsä olivat kyyneltyneet!

Dargis tutustui kaupunkiin ja kotiutui siinä, hän järjesti itselleen työtä ja syventyi siihen. Tuontuostakin tapasi hän itsensä kuitenkin liikkumattomana tuijottamassa eteensä: hänhän katseli rouva Vuoriota, hänhän näki hänet ilmielävänä.

Mahtoiko Agnes neiti olla hänen kaltaisensa?

Hän alkoi viihtyä yhä paremmin, hänen mielensä kävi tyynemmäksi kuin se pitkiin aikoihin oli ollut. Ja samalla alkoi hänen rauhaansa kalvaa omituinen ikävä… Mitä kummaa tämä oli?

Eräänä iltana piti hänen mennä ravintolaan… Paljon mieluummin olisi hän istunut Vuoriolassa kuuntelemassa soittoa. Siellä oli niin kodikasta ja lämmintä.

Sykkivin sydämin painoi hän kelloa. Palvelija avasi oven ja ilmoitti, että herrat kai jo olivat lähteneet. Rouva luultavasti oli salissa…

Vain hetkisen hän viipyy, sanoo hänelle vain hyvää iltaa…

Salin pöydällä paloi Yrjön työlamppu, muuten oli huone puolihämärässä. Permannolla pitkänään, puku kiertyneenä tiukasti ruumiin ympärille, oli Elina rouva. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, kasvot painuneina käsiin. Koko hänen olentonsa hytki itkussa ja tuontuostakin tunki hänen huuliltaan tuskallinen nyyhkytys.

Dargis tunsi ikäänkuin kadottaneensa maaperän jalkainsa alta, veri syöksyi hänen sydämeensä. Nainen, hänen naisensa, siinä avuttomana itki hänen jalkainsa juuressa.

Hän painui hänen puoleensa, näki helakan punan hänen kasvoillaan, tunsi hänen sykkivien suontensa kuumuuden…

Ja sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut!

Mutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen vaimo.

Kylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin rantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska taistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla hän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan.

Eilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä oli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin jota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus… ja samalla epävarmuus.

Hän koetti ryhtyä työhönsä entiseen tapaan, mutta ajatus palasi aina naiseen, joka itkien oli maannut hänen jalkainsa juuressa. Hän rakasti häntä! Kunhan päivällisaika likenisi!

Mutta jota likemmäksi se tuli, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän tänään saa eikä voi mennä Vuoriolaan. Hän ei saa puhua sinne edes telefonitsekaan. Ja niin hän kirjoitti nimikortilleen muutaman sanan. Vaikea oli sitä lähettää. Hänen oli niin ikävä, tuntui niin tyhjältä…

Ei! Tämä tällainen pehmeämielisyys ei käy. Ero tästä täytyy tulla tavalla tai toisella. Mutta miten? Lähteäkö pois ja jättää työ, juuri kun siihen on päässyt kiinni?

Hän ei voinut päästä asiasta selvyyteen. Hän mietti ja mietti. Vihdoin hän nousi nojatuolista, johon oli heittäytynyt ja sytytti lampun.

Koputettiin oveen.

Se oli Yrjö.

— Oikein minun kesken kiireeni piti tulla katsomaan mikä sinua vaivaa, sanoi hän. — Mikset tullut päivälliselle?

Dargis vei hänet sohvaan, istuutui hänen viereensä ja tarjosi hänelle paperossia.

— Ei sopinut, sanoi hän.

— Kiitos, virkkoi Yrjö, — poltan mieluummin sikaarin, kävin nimittäin juuri ostamassa — ja annan sinullekin. Nämä ovat todellakin hyviä sikaareja… Koetapa. Meidän oli sinua oikein ikävä. Sinä viihdytät Elinankin mieltä, hän kun viime aikoina on ollut niin hermostunut.

— Minä luulen, sanoi Dargis, — että olisi hyvä, jos hän hiukan pääsisi maalle.

— Sitähän minäkin aina hänelle sanon. Mutta hän on ottanut niin paljon oppilaita ja väittää nyt, ettei hän pääse heidän tähtensä.

— Hänellä on ehdottomasti liian paljon työtä. Olen tässä juuri ajatellut, että edes minun pitäisi lakata ottamasta jokapäiväistä tuntiani… Varmaan sekin häntä hermostuttaa, että käyn teillä syömässä…

— Älähän nyt! huudahti Yrjö. — Sehän on meille virkistys, tiedäthän sen.

He vaikenivat hetkeksi molemmat. Yrjö näytti oikein huolestuneelta.

— Se oli nyt taas se, että eilen olin poissa! jatkoi hän. — Eihän sitä voi välttää! Koetin kyllä tulla aikaiseen kotiin, mutta hän oli jo ehtinyt hermostua.

— Ehkä sinun pitäisi kysyä lääkäriltä?

— Lääkäri sanoo myöskin, että olisi hyvä mennä maalle.

— Mutta sitten sinun pitää ryhtyä asiaan oikein todenteolla.

Yrjö piteli kädessään sikaaria, johon oli syntynyt pitkä, harmaa karsi, ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Dargis istui liikkumattomana hänen vieressään. Nythän pelastus oli löydetty! Hehän eroavat, jos Elina lähtee maalle! Tietysti kyllä koko Helsinki samalla menettää sisältönsä.

— Kyllä minä tiedän, sanoi Yrjö vihdoin, — mikä hänelle olisi hyvä. Olen sitä ajatellut yöt päivät.

— No? kysyi Dargis.

— Mutta siihen tarvitaan rahaa…

— Sano veikkonen!

Yrjö naurahti.

— Sinä lausut sanasi sellaisella itsetietoisuudella, kuin olisit mikäkin pohatta, jolle vain tarvitsee lausua toivomuksensa niin ne jo täyttyvät!

— Mistä sinä tiedät, vaikka olisinkin! Sainhan minä hiljan periä pienen summan…

— Niinhän sinä kerroit… Olisipa joku, joka minullekin sellaisen lahjoittaisi!

— Mutta sanohan nyt, niihin sen tarvitsisit!

— Katso, Elinan kotitalo Arrakoski…

— On myytävänä, keskeytti hänet Dargis äänellä, joka ilmaisi, että jokin äkkiä alkoi selvetä hänelle.

— Niin. Ja minä luulen, että hänen hermostumisensa suureksi osaksi johtuu siitä. Hän on nimittäin hyvin kiintynyt Arrakoskeen. Se on todellakin erittäin kaunis talo, tosin viime aikoina huonosti hoidettu, mutta saattaisi silti tulla kannattavaksi.

Dargis oli käynyt tarkkaavaiseksi.

— Sinä tahtoisit ostaa Arrakosken…

— Niin, veliseni. Minä tiedän, että Elina niin ilostuisi. Hänen elämässään tapahtuisi kuin käännekohta. Arrakoskella hän paranisi, siellä hän viihtyisi…

Hänen äänensä oli lämmennyt ja silmät loistivat. Dargis ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Tuota miestä hän ei saata pettää. Olisipa, se joku toinen — mutta ei tuota perin rehellistä ja hyvää miestä! Hän tunsi häntä kohtaan entistä suurempaa kunnioitusta, melkeinpä veljellistä rakkautta.

— Oletko ottanut selvää kauppaehdoista? kysyi hän.

— Olen. Me olemme tässä viime viikkoina Elinan sedän, kapteeni Ekmarkin kanssa olleet kirjevaihdossa tästä asiasta. Hän sen johdosta jo kävikin Arrakoskella.

— No?

— Hän ei, sen pahempi, kehoittanut ostamaan taloa, mutta lupasi mennä takuuseen, jos jostakin saisin irti rahaa… Mutta helkkarissa, mitä kello on?

Hän laski kiireesti sikaarinpätkän kädestään ja veti esiin kellonsa. Sitten hän leikillisellä äänellä jatkoi:

— Mitä, jos sinä lainaisit minulle rahaa?

Omituinen ajatustulva oli vienyt Dargiksen kuin pyörteeseen. Hän olisi empimättä paikalla luvannut suostua auttamaan tuota kelpo miestä hänen huolissaan. Mutta mitä Elina sanoisi, jos saisi tietää?

— Paljonko siihen tarvittaisiin? kysyi hän.

— Parikymmentä tuhatta vain. Talohan ei enää ole suuri… Mutta ei, älä toki, veli kulta, ota tätä asiaa todeksi! Leikkiähän minä laskin! Sillähän tavalla sinä tulisit ikäänkuin sidotuksi Suomeen. Ja tarvitaanhan sinua kotimaassasikin.

— Tulisitko toimeen parilla kymmenellä tuhannella? kysyi Dargis, kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa.

— Niin setä arveli. Loput saisi kiinnitetyksi. Mutta, huudahti Yrjö äkkiä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, — jos ostaisimme Arrakosken yhdessä? Eikö maanviljelys sinua huvita?… Ei, ei, veli Dargis, jatkoi hän samassa, — minä lasken leikkiä!… Ja nyt on kello jo niin paljon…

Yrjö nousi, mutta Dargis jäi liikkumattomana sohvaan istumaan.

— Äitini ja sisareni tähden, puhui hän ikäänkuin itsekseen, — en voi asettua Suomeen. Mutta parikymmentä tuhatta kyllä saat lainaksi.

Yrjö tarttui hänen käteensä ja rupesi nauramaan.

— En minä tahdo viekoitella sinua lupauksiin, joita ehkä saisit katua, sanoi hän sitten lämpimästi. — Ajatellaan nyt ensin asiaa. Ja kuule, tule nyt pian meille. Ehkä jo tänä iltana sopisi?

— Minä en koskaan ole ymmärtänyt panna rahoihin sitä arvoa, jonka saituri niille antaa, lausui Dargis hymyillen, — varsinkaan näille, joita en itse ole ansainnut… Mutta kuule, jos meidän kaupoistamme jotakin tulisi, niin älä huoli rouvallesi mainita, että minä olen ollut niissä osallinen.

Yrjö kääntyi takaisin huoneeseen päin ja veti oven kiinni. Hän oli jo ollut lähtemäisillään.

— Vai olet sinäkin huomannut, sanoi hän, — että Elina raha-asioissa on vähän arka. Olisit nähnyt, miten hän oli onneton silloin, kun sinä hänelle lainasit tuon satamarkkasen… Silloin pankissa!… Mutta en luule, että hän enää loukkaantuisi! Hän pitää sinusta niin paljon, että hän varmaan päinvastoin ilostuisi.

— Ehkä. Mutta vierashan minä sentään olen. Lupaa, ettei kukaan saa siitä tietää.

— Tuohon käteen.

Yrjö läksi, Dargis sytytti tulitikun valaistakseen portaita, sillä kaasu ei vielä ollut sytytetty. Yrjö kääntyi vielä kerran taakseen, nyökäytti päätään ja hymyili. Dargis jäi hetkiseksi kuuntelemaan hänen askeltensa kaikua kivisissä holveissa. Sitten hän meni huoneeseensa.

Olisipa se ollut toinen mies, niin hän olisi tuntenut vihaavansa häntä. Nyt kääntyivät kaikki hänen syytöstensä kärjet häntä itseään vastaan.

Hän päätti ehdottomasti luopua Elinasta. Ei sanalla, ei katseella hän enää häneen puutu. Ainoa ilo minkä hän voi suoda itselleen, on auttaa Vuoriolaisia, molempia, Arrakosken omistamiseen. Siinäkin tunteessa oli sentään lohdutuksensa.

Hänen mieleensä laskeutui omituinen, surumielinen onni, hän oli niin tyyni, että miltei tuntui siltä kuin hän kaiken ikänsä olisi saattanut levollisena istua Yrjön ja Elinan kodissa katselemassa heidän onneaan.

Näinkö piti käydä? Kyvyn rakastaa hän oli saanut takaisin, mutta rakastaa hän ei saanut!

VII

— En pääse hänestä vapaaksi, en saa häntä ajatuksistani, olen kahleissa. Hän on mielessäni kun nukun, häntä muistan ensinnä kun herään. Kaikki kodissa muistuttaa häntä, tuossa on hän istunut, tuossa seisonut, tuossa nostanut minut käsivarsilleen. Mieheni katselee minua lempeästi, hyväilee hellästi. Minä poloinen näen vain sen toisen, kaipaan vain sitä toista! Miksi piti hänen sattua minun tielleni, miksi tulla minun rauhaani häiritsemään? Siksikö että huomaisin, ettei tässä maailmassa voi luottaa mihinkään, ei rakkauteenkaan eikä uskollisuuteen?

Näitä mietti Elina, levottomasti astellen edestakaisin huoneissa. Hän ei ollut saanut unta. Varhain oli hän sentähden noussut ja ruvennut järjestämään pikkutavaroita hyllyillä ja pöydillä. Hän teki sen koneentapaisesti, tuontuostakin jääden miettimään.

Hän oli tavannut Dargiksen miltei joka päivä, he olivat joskus jääneet kahdenkeskenkin. Mutta he eivät sanallakaan olleet koskeneet siihen, mitä tuona yhtenä iltana oli tapahtunut.

Näin sen tietysti piti olla! Mutta vaikeaa se oli. Kunhan edes henkisesti olisi saanut uskoutua hänelle ja saada hänen luottamuksensa.

Elinan oli vallannut sanomaton halu saada avata hänelle koko sydämensä, kertoa sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtumat. Hän oli jo eräänä päivänä vanhasta kätköstä vetänyt esiin päiväkirjansa, merkinnyt siitä pääkohdat ja päättänyt antaa sen Vitoldille. Sitten oli hän kuitenkin hillinnyt halunsa ja heittänyt vihon takaisin laatikkoon.

— Jospa hän lähtisi pois eikä ikinä palaisi, äänteli hän hiljaa itsekseen ja pysähtyi katselemaan ulos ikkunasta. — Tai kun minä voisin paeta jonnekin, kauas, kauas pois. Ehkä silloin unohtaisin!

Hän ei ollut ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun telefoni soi.

Jollei hän ennestään olisi ollut niin levoton, niin olisi hän epäilemättä pelästynyt. Näin varhain ei heille yleensä kukaan soittanut.

Se oli Dargis.

— Minun pitäisi saada tavata teitä, puhui hän nopeasti, — sillä minun täytyy aamujunalla lähteä kotiin Liettuaan. Sain yöllä sähkösanoman. Voinko tulla nyt heti?

— Voitte tietysti, mutta Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?

— Saamme sitten puhua, kun tulen.

Elina jäi hätääntyneenä seisomaan keskelle lattiaa. Hän menee siis eikä ehkä koskaan palaa… Mutta mitä, mitä siellä on tapahtunut?

Hän sai ajatuksensa järjestymään sen verran, että herätti palvelijan ja käski keittää kahvia. Sitten hän henkeä pidätellen asettui ikkunaan odottamaan Dargista.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän häneltä jo ovessa.

— Enkö pelästyttänyt teitä, kun niin aikaiseen soitin?

— Ette, olin jo kauan ollut ylhäällä. Mutta mitä…?

— Äitini on sairaana ja tahtoo minua tavata.

Dargis oli tavallista kalpeampi ja hänen äänessään oli jotakin pidätettyä ja ikäänkuin hiljaista.

— Tämä ei ollut minulle odottamatonta, jatkoi hän hetken kuluttua, — sillä siitä asti kun isä kuoli on äiti ollut heikkona. Tavallisesti käy niin, että kun tuollaisesta onnellisesta vanhasta pariskunnasta toinen kaatuu, niin kaatuu toinenkin.

Elina ei saanut sanaa suustaan. Hän taisteli kyyneliä vastaan. Hänen teki mieli tarttua Vitoldin käteen, mutta sensijaan liitti hän omat kätensä yhteen ja pusersi niitä kovasti.

— Te ette varmaankaan enää palaa! virkkoi hän hiljaa, vapisevin äänin.

— Se riippuu siitä, miten asiat siellä kotona kääntyvät. Vaikeahan minun on täältä lähteä. Työni on kesken ja…

Hän ei lopettanut lausettaan.

— Ette varmaankaan palaa! pääsi Elinalta katkonaisesti.

Hänet valtasi äkkiä suuri riemu. Tuntui siltä, että koska he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran, niin hän saa puhua suoraan. Sillä muutoin jäisi hänen sydämelleen kuin kivi, joka siinä painaisi koko elämän ajan. Hänen täytyy saada puhua…!

— Vai teenkö minä väärin? äänsi hän samassa ja hymy katosi hänen huuliltaan.

Dargis oli ääneti seurannut hänen kasvojensa ilmeitä.

— Mikä on oikein, mikä väärin? huudahti hän. — Meitä on kielletty katsomasta toisen vaimoon, mutta meille on samalla annettu lupa rakastaa.

Hän iski Elinaan silmänsä ikäänkuin upottaakseen hänet sielunsa syvyyksiin, mutta vei sitten vain kätensä silmilleen ja hengitti syvältä.

— Vitold Dargis, kuiskasi Elina, — sydämeni on niin täynnä, tahtoisin puhua, mutta en löydä sanoja!

— Ne tulevat tavallisesti sitten, kun on myöhäistä.

Kalliit hetket kuluivat. He tunsivat sen ja seisoivat huulet pusertuneina kiinni.

— Kuulkaa, alkoi Elina vihdoin, — minä tahtoisin antaa teille jotakin muistoksi. Saankohan…?

Dargis vaikeni hetkisen.

— Antakaa, sanoi hän sitten, — menenhän pois!

Elina oli jo ottanut pari askelta, mutta pysähtyi puolitiessä ja virkkoi:

— Ei se ole minkään arvoista… ehkette siitä ensinkään välitä…

— Antakaa…! keskeytti hänet Vitold surullisesti hymyillen.

Elina nouti vihkosen, päiväkirjansa, ja seisahtui kasvot hehkuen Dargiksen eteen.

— Siinä ovat elämäni aikaisemmat vaiheet. Olen merkinnyt tärkeimmät kohdat, jottei teidän tarvitsisi lukea kaikkea…

Dargis keskeytti hänet pienellä huudahduksella, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Ja polttakaa se sitten, kun olette lukenut… Lupaattehan!

— Lupaan!

He jäivät sanattomina toisiinsa katselemaan. Elina oli paennut kappaleen matkan päähän ikäänkuin pelastuakseen kiusauksesta.

— Kuulkaa, kuiskasi hän hetken perästä, — sanokaa minulle vielä ennenkuin eroamme yksi asia…

Hän pysähtyi, hänen oli vaikea saada esiin sanat:

— Mitä äitinne sanoisi jos tietäisi, että minä olen olemassa?

Dargis tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kovasti.

— Hän kai itkisi niinkuin hän voisi iloita, jos morsiamenani saisin viedä teidät mukaani.

Elina kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.

— Elina rouva, oletteko kipeä? huudahti Dargis levottomana. — Suokaa anteeksi, minä pelästytän teidät kuoliaaksi!… Kuinka te hymyilette kauniisti!… Ei! huudahti hän samassa, kädet pusertuivat nyrkeiksi ja hän astui pari askelta eteenpäin ennenkuin taasen tyyntyneempänä saattoi jatkaa: — muistan kuinka äitini itki, kun kihlatultani sain kirjeen, ettei hän minua enää rakasta.

Elinan hämmästynyt silmäys katkaisi hänen sanansa. Hetkisen vaikenivat molemmat.

— Oletteko ollut kihloissa?

— Olen.

Elina elostui äkkiä ja alkoi kiihkeästi kuiskata:

— Älkää kertoko, älkää kertoko! Antakaa minun sanoa, kummoiseksi häntä kuvittelen… Vaalea, pehmeä, iloinen, kaunis tyttö, hiukan kevyt ja kevytmielinen…

— Mistä saatoitte sen arvata? kysyi Dargis kummastuneena.

— Jollei hän olisi ollut sellainen, niin olisitte tietysti nyt naimisissa!

— Niin, sellainen hän oli, kotikyläni kaunein tyttö. Menimme liian aikaiseen kihloihin, hän ei jaksanut minua odottaa, kun olin poissa yliopistossa. Kotiin palattua sain hänen kirjeensä. Äitini suri! Minulle koitti vaikea aika, kadotin luottamuksen itseeni ja maailmaan, tulin lopulta aivan tylsäksi, luulin etten ikinä enää voisi rakastaa. Uskokaa minua: se tila oli pahempi epätoivoa. Te, Elina rouva, vasta minut siitä herätitte. Nyt tiedän, että sydämeni vielä elää.

Elina oli peittänyt kasvot käsillään.

— Voi teitä, voi minua, voi äiti raukkaanne!

Hän lyyhistyi maahan. Dargis nosti hänet ylös ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

— Nyt teidän täytyy herättää Yrjö, virkkoi hän. — Hyvästi Elina rouva.

* * * * *

Elina ei mennyt saattamaan häntä junalle. Yrjö meni yksin ja toi häneltä terveisiä.

Elinasta tuntui siltä kuin elämä olisi seisahtunut, kuin koko hänen olemassaolonsa tästälähin olisi ollut tyhjää. Vaivoin sai hän aamiaispöydässä säilytetyksi näennäisen levollisuutensa, koneentapaisesti soitti hän tavanmukaiset sormiharjoituksensa. Sitten kävi hänelle sietämättömäksi näytellä ja hän otti ylleen päällysvaatteet ja riensi kadulle.

Oli harmaa hämärä päivä. Pilvet näyttivät riippuvan tavallista likempänä maata, kuivaa lunta tulla tuhuutti tiheään. Tuontuostakin puhalsi vihuri, pannen lumen liikkumaan kauniissa kiehkuroissa.

Kadut olivat melkein tyhjät. Joku myöhästynyt, virsikirja kädessä, kiirehti vielä kirkkoon; kapakan eteen oli pysähtynyt joukko miehiä, ja siistinnäköinen käsityöläisperhe sunnuntaitamineissaan kammersi lapsilaumoineen eteenpäin kadun yli käytävälle.

Elina asteli kiireesti, hiljaa nyyhkyttäen itsekseen. Ulkoilma teki hyvää. Päästyään pois kaupungista istuutui hän penkille meren rannalla. Maa oli roudassa, lumi alkoi jo peittää sen pinnan, mutta meri aaltoili yhä vapaana, loiskuen laituria vastaan, joka oli paksun jääkuoren peitossa. Kivien väliin rannalle oli jäätynyt vaahtoa. Vastaisilta niemiltä ja saarilta näkyi alastonta metsää.

Elina veti turkkia kireämmälle ympärilleen.

— Jää sinne kotimaahasi, Vitold, äänteli hän soinnuttomasti, — äläkä koskaan palaa! Se on varmaan viisainta, siten säästät itseltäsi ja minulta paljon tuskaa ja paljon onnea. Kumpaakin! Mutta mikä on tämän kaiken tarkoitus? Vain kiduttaminenko ja kiusaaminen? Vai… olisitko sinä ikiviisas ja kaikkitietävä nähnyt, miten tulee käymään: että Yrjö kuolee…

Hän jatkoi kuin ulkopuolelta itseään, jonkun kaamean pakon alaisena:

— Minä olen sitä aina pelännyt, nyt en pelkää…

— Niin, hän kuolee. Tulee tuskan öitä niinkuin silloin, kun isä kuoli. Minun täytyy nähdä hänen kituvan ja kärsivän, kylmenevän. Minun täytyy nostaa hänet mustaan kirstuun ja kantaa hänet hautaan… Ruumisvaunu edellä, kirstu kukkien peitossa, ystävät ja tuttavat pitkässä jonossa, minä itse siinä ensimmäisenä, kalpeana, väsyneenä, suruharso ympärilläni… Kirstu hautaan ja siinä hän, joka sai ensi rakkauteni ja nuoruuteni. Hauta peittoon ja minä yksin autioon kotiin…

— Niin veristä tietäkö minun onneni täytyy kulkea? Enkö voi saada häntä omakseni, jollei Yrjö, mieheni, hyvä mieheni, kuole? Hänen hautansa päällitsekö minun onneni täytyy kulkea?

— Niin. Ei ole muuta keinoa. Vitold nostaa minut syliinsä ja vie minut kauas pois, isänmaahansa…

— Mutta tulemmeko me onnellisiksi…?

— Jumala, Jumala! Mistä nämä ajatukset? Nyt minä olen murhannut mieheni ja oman sieluni rauhan! Pois, murhaaja, elävien joukosta, sinä olet ihmiskunnalle vaarallinen!

Elina karkasi ylös istualtaan ja likeni laituria, joka oli jääkuoren peitossa. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hampaat pureutuivat toisiinsa ja silmät loistivat.

— Tehdäkö loppu kaikesta ja viskautua tuonne kylmään veteen?

— Jumala, varjele minua! Olen jo murhannut mieheni, tekisinkö vielä itsemurhan!

Hän pysähtyi päättäväisenä ja sivalsi kädellä otsaansa.

— Ei, mieheni elää vielä. Minä Elina, minä palaan kotiin, minä tuhlaan hänelle hellyyttä — vielä on aikaa sovittaa.

Hän alkoi tyyntyneempänä astua kaupunkia kohti. Lunta tuli yhä, maa oli pian valkeana. Johan olikin lumen aika, joulukuu jo käsissä.

Äkkiä kohtasi Elinan korvaa virrenveisuu ja kun hän nosti silmänsä, huomasi hän seisovansa kirkon edessä.

Niin, oli aika, jolloin hän kirkosta oli ammentanut voimaa ja viihdytystä. Se oli onnellinen aika, mielessä asui rauha ja omatunto oli puhdas… Kun saisikin sen takaisin!

Hän jäi yhä seisomaan ja kuunteli. Veisaaminen loppui, urut soivat hiljaa. Nyt siellä varmaan rukoiltiin.

Elina alkoi astua ylös portaita. Vaistomaisesti sulkeutuivat hänen kätensä ristiin.

— Armahda vielä, nuoruuteni Jumala, kun repaleisena, särkyneenä, köyhänä astun temppeliisi!

Hän tuli kirkkoon, jossa juuri alettiin veisata loppuvirttä. Lämmin ilma ja haju märistä vaatteista lehahti häntä vastaan.

Hän vaipui penkin päähän ja heltyi hiljaa itkemään, tuontuostakin soperrellen: Jumala, armahda minua! Kun hän sitten katsoi ylös, näki hän pääkäytävän täynnä rippiväkeä ja kaksi pappia alttarilla. Ja urut alkoivat soittaa "oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit".

Hän yhtyi kansanjoukkoon, joka likeni alttaria ja rukoili palavasti… Piti odottaa kunnes ensimmäinen pöytä tyhjentyisi. Lihava eukko tuuppasi häntä tieltään, hän joutui nuoren miehen viereen, joka oli risaisissa vaatteissa ja jonka huuli oli halki. Hän koetti vaistomaisesti päästä alttarin päätä kohti, josta luuli papin alkavan jakaa pyhää sakramenttia, mutta siellä ei enää ollut tilaa, hänen täytyi joutua tuon risaisen nuoren miehen viereen… Hän tunsi häntä kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Ja sentään oli hänen repaleisuutensa aivan ulkonaista, Elina itse oli rikki sisältä… Hänen huulensa olivat rohtuneet ja ruvella. Ja hän juo kalkista ensin, Elina sitten… Elinan piti juuri polvistua, mutta samassa hän vielä epäröi. Silloin tuuppasi toinen hänet tieltään, hän hoippui alas käytävälle, kulki kansanjoukon läpi, jätti kirkon ja riensi kotiin.

Yrjöltä hänen piti pyytää anteeksi, Yrjöä vastaan hän oli rikkonut! Sitten soisi kyllä Jumalakin anteeksi…

Kotiin päästyään heittäytyi hän miehensä jalkain juureen ja itki epätoivoissaan.

— Armaani, mikä sinun on? kyseli Yrjö levottomasti ja talutti hänet sohvalle lepäämään.

— Minä kuvittelin, että sinä kuolit ja minun tuli niin vaikea olla, kun ajattelin, miten usein olen rikkonut sinua vastaan.

— Ethän ole, Elinaiseni!

— Olen, olen, enemmän kuin tiedät! Ajatuksilla, sanoilla, töillä! Voitko suoda anteeksi?

— Tiedäthän sen! Kaikki mitä olet rikkonut ja mitä tulet rikkomaan, kaikki on unohdettua ja anteeksi annettua!

— Yrjö, mutta voitko, vaikket tiedä mitä kaikkea olen tehnyt, antaa anteeksi?

— Et voi tehdä niin suurta rikosta, etten antaisi sitä anteeksi.

Elina peitti hänen kätensä suudelmillaan ja nöyrä kiitollisuus täytti hänen sydämensä.

VIII

Oli kirkas, syksyinen päivä.

Kalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis syntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta, aurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot vilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät nuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja syksyn kanssa kuolema majailemaan taloon.

Hän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut väsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi kuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen.

Hän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan taivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa odotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden varrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan keskelle jokea.

Mieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän kotiin, jossa kuolema vieraili.

Siellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin askarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään sisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui raskaaseen vaitioloon. "Kun voisit edes itkeä, se keventäisi", oli sisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä voinut.

Syntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet hajalla maailmalla.

Vähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut kirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä mieltä mihinkään.

Olisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet olisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää painuneena hänen rintaansa vastaan!

Nyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä oli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut matkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon.

Käsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti tyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset.

— — —

Arrakoskella 3 p. heinäkuuta.

Eilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä unohtaa, en koskaan.

Akselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo viikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin heitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin. Hän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme puistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi istuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään. Mutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään tullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän myöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai ehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta loppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana. Tätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin tiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän minä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä suhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida!

Koko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän syntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon ja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me vain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä heräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme, mutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan alhaalla ja oli nukkuvinaan.

Kello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki järjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän työhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja koristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja avoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen uutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan pilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme sammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia muodostamaan isän nimikirjaimet.

Emme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan, valmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin rupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät kaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan vallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin sinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin, niin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa vavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään isää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän kutsui minua.

— Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. — Hän oli hyvä ihminen.

Isän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini. Olisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis, tuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen. Mutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme kyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä, odottivat.

Vihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha kaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari nuppua hiuksiini.

Vieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar ja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat olisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin yhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa tanssin ensimmäisen.

Oli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin paljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin ass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että soitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten ympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään kesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni. Minä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa yhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa lamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin tuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt kukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan.

Vanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa tuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut musikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana oleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja silloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa.

— Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, — sinun pitäisi vain päästä sinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi naisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen: kuinka vanha olet?

— Kuudentoista.

— Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. — Soita vielä pari vuotta ja sinä hurmaat maailman.

Ja hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat minusta.

Mutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti. Minä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun vielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla käytävillä.

Kun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle, seisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja kuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin taiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan.

7.7. illalla.

Tänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on musikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko vain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä säveltäjästä enimmän pidän. "Beethovenista", vastasin empimättä. Hän sanoi pitävänsä Wagnerista.

Kuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole kuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt. Ei, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen ciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla kuin Göthen Faust kirjallisuudessa.

Suuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin voimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen, kun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän kuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan, niin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun on täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin viileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous'n jälkeen.

Mendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä minusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin!

Jos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä rakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin tulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään, että hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka rakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan tahtoisin elää ja kärsiä!… Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja Schubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin hyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin lahjan.

Ajattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai b-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä kaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän on ajatellut asiat.

Flyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä minua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan tänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun pääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole pitkä aika enää!

Minun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen kuolinpäivänsä.

Että ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan, jolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa! Aina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina auttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina sovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen, vaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän hetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle välistä kyyneliä.

— Lapseni, sanoi hän kerran, — sinulla on kova luonto, sinä saat vielä paljon kärsiä maailmassa!

En luule, että äiti pitäisi siitä, että tulen taiteilijattareksi, vaikka hän kyllä itse toimitti minut tuon hyvän opettajan johdettavaksi. Hän tarkoitti, että soittaisin vain kodin iloksi.

Äiti armas, minkä minä sille mahdan, että olen niin toisenlainen kuin sinä! Minä olen kiihkeä, nautinnonhimoinen, ilkeä olento, isäni tytär. Agnesista ehkä tulee äidin tyttö, ainakin vanha Leena niin sanoo. Mutta minulla on "kova luonto". Saanen ehkä todellakin kärsiä maailmassa!

21.7.

Välistä tulen sille tuulelle, että näen kaikki sävelissä: järven läikyntä, koski joka pauhaa, metsä, linnut, vuoret, laaksot, kaikki on minulle musiikkia. Toisen kerran taas kuulen kaikki äänilajeissa: portti joka narahtaa, lammas joka määkii, koira joka haukahtaa, metallipala joka kolahtaa kiveen, kaikki narisee, määkii, haukkuu ja kolahtaa korvissani eri äänilajeissa ja kun menen pianon ääreen koettamaan, onko korvani ollut oikeassa, niin ei se ole erehtynyt hiuskarvankaan vertaa.

Edellinen tunne on suloinen, mutta jälkimmäinen kiduttaa. Olisipa hauska tietää, tuntevatko kaikki ihmiset tällä tavalla, vai onko tämä sekä onni että onnettomuus erityisesti annettu minulle.

25.7.

Minä tiedän aivan hyvin, että he kaikki ylpeilevät minusta, alkaen isästä, joka sentään koettaa sitä huolellisesti peittää, jotten tulisi itserakkaaksi. Aina kun on vieraita ja muut jo ovat kokoontuneet salonkiin, eikä minua kuulu, lähettää hän Agnesin minua noutamaan ja minä näen hänen katseestaan, kun astun sisään, että hän olisi valmis jokaiselle selittämään: "tämä on tyttäreni, Elinani, Arrakosken ja koko suvun helmi".

Minun hyvä, minun uljas isäni, kuinka häntä rakastan! Enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Niin, isä ylpeilee minusta, mutta hänellä on muitakin tarkoituksia, kun hän minulle antaa niin huolellisen kasvatuksen. Hän on suomenmielinen ja hän tahtoo vaikuttaa siihen suuntaan, että suomenmielisestä intelligensistä tulisi oikea hienosto. Siinä se on. Siksi on Arrakoskelle nyt perustettu oma kansakoulu ja siksi aikoo isä ruveta seurustelemaan talonpoikaisnuorison kanssa, jotta se oppisi ihmisten tapoja. Olen melkein iloissani, että joudun pois, sillä… Se on väärin, minä sen tiedän, mutta minkä sille mahdan, etten voi tuosta puolivillasta pitää!

Varmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa on kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka vetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin jalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin kasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine poskipäineen, vaan eurooppalainen.

Aksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on esi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä Aksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon.

Jota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota Arrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on.

Minä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine kattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan puiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen nukkunut nuoruuteni öinä.

Mutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan päiväkirja, järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut ikävälläni.

1.9.

Tänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin mukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä, suuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja kysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa. Karkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä… Hän keskeytti minut sanoilla:

— Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan matkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan.

Ja hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran parvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin avatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän näki.

Olen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa. Sanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai se kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää, että tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja päivänpaisteisista kentistä.

Miksei edes Akselia kuulu kotiin?

Ja tämän piti tapahtua juuri nyt, kun lähtöni on käsissä…

6.9.

Että maailma vielä seisoo paikallaan, että elämää vielä jatkuu, että minä vielä olen olemassa, että voin ajatella! Sitä ihmettelen kaiken sen perästä, mitä on tapahtunut.

En voi soittaa, sillä en tahdo häiritä hänen untaan. Hän nukkuu tuolla työhuoneessaan, kuusten keskellä, jäiden ympäröimänä.

Isäni, isäni, isäni poissa, kuollut!

Jospa saisin kuolla minäkin!

15.9.

Kaikki on ohi. Hän on poissa talostaan, haudassa. Siitä on jo kokonainen viikko, mutta en ole kyennyt mihinkään. Soittokone on seisonut mykkänä ja mykkänä on ollut oma sydämeni. Toivoin jo, että olisin tullut tylsäksi, tunnottomaksi. Mutta huomaan että vielä elän, että voin tuntea ja ajatella. Soittaa en saata enää koskaan, en hymyillä, en iloita. Olen kadottanut kaikki, paitsi kykyni kärsiä. Olisinpa menettänyt senkin! Mutta nyt ensi tylsyyden mentyä tulevat takaisin muistot ja minä saan kärsiä kaikki uudestaan.

Hän palasi kaupungista jo sairaana, sillä hän oli kylmettynyt, mutta hän kävi ylhäällä koko päivän ja oli näennäisesti entisellään. Illalla hän minulle sanoi, että ulkomaanmatkani oli siirrettävä viikkoa tuonnemmaksi. En siitä voinut kuin ilostua, sillä ero kodista oli muutenkin ruvennut minua painamaan. Yöllä hän ei nukkunut ja aamulla hän oli kovassa kuumeessa. Tahdoimme lähettää noutamaan lääkäriä, mutta hän kielsi. Sinä päivänä pyydettiin pehtori vielä hänen huoneeseensa ja itse hän määräsi, miten riihiminen oli järjestettävä. Voi isä, isä! Minä näen sinut niin selvään sellaisena kuin sinä pitkävartisissa saappaissa astuit sisään, takki kireästi kiinnitettynä, leveäröytäinen hattu hiuksillasi, jotka kulmilta alkoivat harmaantua. Ei ole mahdollista, isä, että meidät heität! Sinä tulet terveeksi, sinä palaat luoksemme! Minä lupaan tulla niin hyväksi, lupaan kaikessa noudattaa tahtoasi…

Mutta voi, isä, sinä et tule! Eikö kyyneleeni, eikö tuskani, eikö rukoukseni voi palauttaa sinua luoksemme? Eikö mikään auta!

Ei…

Se viimeinen yö…! Lääkäri oli lähtenyt pois illalla, oltuaan koko päivän Arrakoskella, ja koska isä hetkeksi tuntui ikäänkuin levollisemmalta, läksi Aksel nukkumaan ja minä otin tyynyn ja paneuduin pitkäkseni matolle vuoteen ääreen. Mutta en saanut unta. Isän syvä hengitys soi korvissani ja yön hiljaisuus kammotti. Minä nousin, asetuin polvilleni vuoteen viereen ja katsahdin yölampun himmeässä valossa isäni kasvoja. Niissä oli kamalan tuskan ilme. Mitään niin kärsivää en ole nähnyt. Hän hengitti syvään ja läähättäen, mutta silmät olivat ummessa, en tietänyt oliko hän valveilla vai nukkuiko hän. Minut valtasi sellainen kauhu, etten käsittänyt mitä tehdä. Juostako Akselia ja tätiä hakemaan? Mutta jos hän kuolee sillävälin. Tarttuako hänen käteensä…? Mutta jos tuo äkkiarvaamaton kosketus tappaa hänet. Huutaako apua? Mutta jos se hänet pelästyttää. Minulle tuli hätä, äärimmäinen hätä ja minä väänsin käteni ristiin ja rupesin rukoilemaan. En tiedä, mistä sain sanoja, mutta palavana tulvana niitä virtaili huuliltani.

En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minusta oli jo kulunut iäisyys, kun avasin silmäni ja kuiskeena lausuttu rukoukseni katkesi. Näin edessäni isäni kasvot aivan rauhallisina, hänen silmänsä loistivat, niistä oli kadonnut kaikki kärsimys… Hän laski kätensä ikäänkuin väsyneesti päälaelleni. Minut valtasi omituinen tunne. Toiselta puolen toivon tunne hänen parantumisestaan, toiselta puolen pelko, sillä aavistin hänen kasvojensa kirkkauden jo kuuluvan toiseen maailmaan.

— Jatka, lapseni, sanoi hän.

Ja minä rukoilin, kyynelteni tulvana valuessa isän polttavalle kädelle.

Hetken perästä palasivat hänen tuskansa ja hän alkoi houraella. En voinut häntä enää katsella, vaan karkasin Akselin luo, herätin hänet ja lähetimme kiireesti noutamaan lääkäriä.

Niitä pitkiä, kamalia hetkiä! Nähdä hänen siinä kärsivän, nähdä kuoleman vaanivan saalistaan, voimatta mitään tehdä!… Tuontuostakin tuli hourailujen väliin valoisia hetkiä. Ja äkkiä hän katseellaan pyysi meidät molemmat luokseen ja puhui:

— Lapset, en enää kauan saa viipyä luonanne. Minun täytyy tavata setä. Lähettäkää pian häntä noutamaan. Rakkaat lapset…

Hän oli puhunut niin selvällä äänellä, mutta nyt ääni katkesi ja tuskat palasivat. Eikä aikaakaan, niin kuolinkamppaus alkoi.

Minä näen hänet alati selvästi edessäni, nuo rakkaat piirteet vääntyneinä, huulet sinisinä, silmät nurin… Ja vihdoin niiden viimeisen välähdyksen, kun katse katkesi, kun silmän valo sammui, särkyi.

Isä, isä, onko se totta, vai onko se unta? Se ei voi olla totta…

Niin ajattelin koko sen ajan, jolloin hän lepäsi vuoteessaan, vaikkakin kylmänä ja kankeana. Vasta sitten kun musta kirstu tuotiin, käsitin, mitä oli tapahtunut: että hän on poissa, että hänet muutetaan talosta… Voi isäni, isäni!

Aksel on nyt ainoa joka minulle on jäänyt. Me olemme liittyneet likelle toisiamme ja kannamme suruamme yhdessä.

En vieläkään voi soittaa. Talossa on niin hiljaista. Ja sitten kaikki muistuttaa häntä.

Pitääkö uniin todellakin uskoa?

— — —

Lokakuun viime päivänä.

Minä vihaan koko maailmaa ja enimmin itseäni.

Miksen saa menettää järkeäni, tulla hulluksi? Se olisi paljon onnellisempaa kuin kärsiä ja kitua, lakkaamatta, kaikissa mahdollisissa äänilajeissa.

Minä ajattelen mielipuolen tilaa suurena onnena. Hän on itse asiassa päässyt kaikista kärsimyksistään, sillä hän on päässyt ajatuksistaan. Anna hänelle ruokaa, kohtele häntä ystävällisesti ja hän tyytyy.

Kuinka hyvin minä ymmärrän toivottoman rakkauden tunteet. Sillä sen helvetintuskia kärsin yöt, päivät.

Miksi minä sieluuni sain soiton lahjan, kun minulta otettiin mahdollisuus sen kehittämiseen? Miksei köyhyys ja muu onnettomuus kohdannut minua silloin, kun rakkauteni taiteeseen vielä lepäsi kehdossaan? Se olisi tukahtunut sinne ja minä olisin kasvanut niinkuin tavalliset ihmiset tavalliseksi ihmiseksi.

En ole kuukauteen avannut soittokonettani, en edes pyyhkinyt tomua sen koskettimilta, en voi sitä nähdä, en ajatella. Minä sitä vihaan yhtä paljon kuin ennen rakastin.

Tämä yksinäisyys täällä maalla, tämä epävarmuus, ne tappavat ihmisen vähitellen. Samaan tapaan kidutettiin ennenmuinoin rikoksesta epäiltyjä kuoliaaksi asettamalla heidät seisomaan sellaiseen paikkaan, jossa pisaroittain tippui vettä päälaelle, seisomaan tuntikausittain, päivittäin, kunnes vesipisarat kuluttivat pois päänahan, vasaroivat aivoja ja…

Arrakoski täytyy myydä, me hajaannumme isiemme pesästä kuin linnunpoikaset kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt vasta ymmärrän, mitä sukutila muistoineen merkitsee. Keveämmällä mielellä sen antaisin, kun saisin viedä mukaani edes kappaleen maata, jonka omaiset ja rakkaat ovat viljelleet. Mutta en saa. Kaikki, kaikki jää vieraiden käsiin.

Setä on luvannut ottaa meidät luokseen, minut ja Agnesin. Armoleipää syömään…

"Käymme sitten keväällä yhdessä rippikoulun", kirjoittaa Alma serkku. "Minä siitä ajasta toivon niin paljon. Äiti sanoo, että sen tulee luoda meidän elämämme kokonaan uudeksi." Niinkö luulette, täti ja serkku! Te ette tiedä, että minulla on kova luonto. Ei sitä niinkään luoda.

Jo jouluksi lähdemme Arrakoskelta. Mitä pikemmin, sitä parempi, koska sen kuitenkin täytyy tapahtua.

— — —

Juhannuspäivän iltana.

Tätä valon päivää, tätä autuuden päivää, jolloin olen löytänyt Herran! Tätä ääretöntä rauhaa, joka seuraa syntien anteeksisaamista. Mitään näin taivaallista en ole voinut uneksia. Kaikki kärsimykset tulevat sen rinnalla pieniksi, mitkään ponnistukset sen voittamiseksi eivät ole vaikeat.

Hän on voimakas, minun uusi, suuri Herrani, sillä hän on taivuttanut kovan luontoni, hän on pessyt minut lumivalkeaksi kaikesta synnistä, hän on avannut minun silmäni näkemään koko luomakunnan ihanuuden. Kaikkea katselen nyt uudessa valossa: kukkanen kedolla, taivaan lintu, sade joka lankeaa, järven aalto, kaikki saarnaa minulle taivaallisen isäni voimaa ja hyvyyttä. Ja oman elämäni kulku, isäni, äitini kuolema, kaikki todistaa minulle, että Jumala koko ajan, hamaan tähän päivään asti, on minua johdattanut ja rakkaudella kasvattanut. Hänen on täytynyt käyttää kovia keinoja, hänen on täytynyt riistää minulta paljon, joka oli minulle rakasta, mutta vähemmällä ei kova luontoni olisi taipunut ja nyt kiitän häntä kaikesta.

Kuinka pienet ovat maailman huolet ja elämän tuska sen kirkkauden rinnalla, jota Jumalan rauha tarjoaa. Oi voimakas, armollinen Herrani, varjele heikkoa lastasi elämän tiellä, tue kun horjun, ota minulta kaikki mikä sinusta erottaa ja kirkastu minulle päivä päivältä, kunnes kerran saan nähdä sinut kasvoista kasvoihin. Amen.

Heinäkuun 4 p.

Päiväkirjani on jonkun aikaa levännyt, sillä flyygelini on taas sydämessäni päässyt entisiin oikeuksiinsa. Soitan joka päivä, en enää tullakseni taiteilijattareksi, sillä tiedän, että se olisi suuri synti — ei niin että se itsessään olisi synti, mutta se toisi mukanaan niin paljon kiusauksia, että olisi Jumalan kiusaamista, jos niihin heittäytyisi —, vaan huvikseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa voidakseni ansaita.

Suurta surua minulle tuottaa Aksel. Hän kävi täällä, mutta ei viipynyt kuin viikon, sillä hän piti minua niin muuttuneena, ettei hän enää viihtynyt seurassani. Näin sen jo heti ensi päivänä.

Olimme, me tytöt, astuneet häntä vastaan maantielle ja ilosta paisui rintani, kun näin hänen valkean lakkinsa kohoavan mäen päälle. Hän oli niin miehistynyt entisestään, käynyt vielä kookkaammaksi ja kauniimmaksi ja muistutti entistä enemmän isää. En voinut olla itkemättä, kun hän voimakkain käsin sulki minut syliinsä. Mutta ensimmäisten tervehdysten perästä rupesi hän mittaamaan minua silmillään. Hän oli tottunut näkemään minut pitseissä ja koristuksissa ja surupuvussanikin eleganttina ja sirona. Nyt oli ylläni sileä musta puku ilman ainoatakaan ryppyä.

— Siskoni, sanoi hän nauraen, sinähän olet kuin nunna!

Minä tunsin punan nousevan poskilleni. Kiusaus voitti minut: en kehdannut sanoa hänelle, että kauniit puvut kuuluivat sieluni kadotuksen aikaan. Mutta seuraavassa hetkessä huomasin tekeväni syntiä ja vastasin vakavasti: "Olen alkanut uutta elämää". Hän siirtyi paikalla toiseen puheaiheeseen, mutta sittemmin keskustelimme kahdenkesken asiasta. Hän oli aivan taipumaton. Mutta minä rukoilen, rukoilen lakkaamatta, että Jumala taivuttaisi rakkaan veljeni mielen. Ja varmaankin hän sen vielä tekee.

— — —

5 p. marraskuuta.

Olen ollut Helsingissä muutamia viikkoja. Musiikkiopisto antaa paljon työtä ja minä viihdyn erinomaisen hyvin.

Mutta samalla pelkään. On kuin mustan pukuni kanssa jumalanpelkoni alkaisi poistua. Minä rukoilen kyllä, minä käyn joka sunnuntai kirkossa, minä luen joka päivä uutta testamenttia, mutta rukouksessani ei ole henkeä, kirkossa minun tulee uni ja kun luen raamattuani, tapaan monesti ajatukseni liikkumassa maailman ilokentillä. Minun pitäisi tätä itkeä, surra, mutta minä en sure, olen tylsistynyt.

Tai en edes sitä, sillä muuten olen varsin virkku: kaikki entiset taipumukseni ovat heränneet, tiedän, että olen lahjakas, olen voittanut opettajani suosion ja toverieni kateuden. Tämä mielialani ei ole hyvä, minun pitäisi taistella sitä vastaan, minun pitäisi jättää kaikki ja mennä maalle, paeta pois pääkaupungin viettelyksistä…

Olen sitäpaitsi huomannut itsessäni uuden taipumuksen: halun ruveta näyttelijättäreksi. Olisikohan syntiä, jos rupeaisin? Itsessään ei, sillä taide ei voi olla syntiä. Ja kuitenkin on minulle sanottu, ettei näyttelijä voi olla tosikristitty, että esimerkiksi Jenny Lind, kun hän heräsi, heti lakkasi esiintymästä.

Minä tanssin niin mielelläni. Onko tanssi syntiä? Itse saarnasin viime talven sitä vastaan, mutta nyt tekee mieleni tanssiin. Onko se väärin? Ja tanssihalun mukana seuraa halu pukeutua hyvin.

Jumala, Jumala, auta minua!

— — —

Aksel kihloissa! Minä vimmastuin, kun sen kuulin. Minun olisi pitänyt iloita, mutta minä suutuin, minä tulin surulliseksi. Vasta sinä hetkenä tunsin, mitä hän, ainoa veljeni, minulle on. On kummallista, että ihminen, vasta kadottaessaan omistamansa, tuntee mitä hän omisti. Niin oli kotinikin, Arrakosken. Vasta nyt osaan sitä itkeä! Ja vasta nyt tunnen, miten veljeäni rakastan. Hän astuu sieluni silmän eteen niin uljaana, niin kauniina, niin voimakkaana… Ihmiset sanovat minua hulluksi, kun suren hänen kihlaustaan, minun pitäisi muka iloita, sillä saanhan veljeni morsiamesta sisaren. Mutta minä vihaan jokaista, joka asettuu minun ja Akselin väliin…

Oi Jumalani, Jumalani, mihin olen joutunut, miten voin näin puhua!

Se on se kova luonto, johon eivät pienet pysty. Paljon, paljon kai vielä saanen kärsiä.

— — —

Minun oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa, sillä sävellänhän juuri, näen, ajattelen kaikki sävelissä. Se tuottaa yhtaikaa suurta nautintoa ja suurta tuskaa. "Kaikki mikä syntyy, syntyy tuskalla", sanoi minulle tänään opettajani, kun juttelimme. Hän oli oikeassa.

No niin. Minun piti puhua Veerasta, Akselin morsiamesta. Minun täytyy tunnustaa, että pidin hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hän maalailee, käy hyvin puettuna ja tuntuu originellilta. Sitäpaitsi on hän rikas, omistaa kauniin huvilan Kaivopuistossa. Ja tuntuu hyvin rakastuneelta. Ja samaten tuntuu Aksel. Tulkoot he onnellisiksi. Onhan minulla taiteeni. Ja ehkä vähitellen voin oppia rakastamaan Veeraa.

Nyt piste perään ja kynä pois. Minä en tahdo kirjoittaa, en edes päiväkirjaani, sillä se hajoittaa voimiani. Ja minä tahdon eheästi antautua musiikille. En kirjoita, en pitkiin, pitkiin aikoihin; en, ennenkuin minulle tapahtuu jotakin oikein erinomaista.

Joulukuun 2 p.

Eihän se itse asiassa ole mitään kummallista, että minä musiikki-illassa näen herran, joka hänkin suvaitsee katsoa minuun. Se on tapahtunut monta kertaa. Eikä tämä suinkaan millään lailla eronnut tavallisista ihmisistä. Olenhan ennenkin nähnyt hentoja, tummia, hajamielisen ja hermostuneen näköisiä herroja. Mutta tämä teki minuun vaikutuksen, en tiedä millä ja miksi. Minun piti Akselilta kysyä, tunteeko hän häntä tai tietääkö hän kuka hän on. Ja Aksel pani silmälasit nenälleen ja saatuaan selville, ketä tarkoitin, vastasi:

— Se on ylioppilas Vuorio, erittäin lahjakkaaksi tunnettu mies, tietysti fennomaani, niinkuin nimestäkin kuuluu.

Ja Veera lisäsi siihen tuntevansa hänet, ja kehui häntä. Satuttiin sitten yhdessä menemään ulos ja Veera esitti hänet minulle. Kun hetkisen ajan oli astuttu yhdessä, ehdottelee Veera, joka tietysti tahtoi olla kahdenkesken Akselin kanssa, että hän saattaisi minut kotiin. Minua harmitti ja minä olisin tahtonut ajaa, mutta hevosta ei ollut saatavissa. Ja niin täytyi minun sallia, että hän minut saattoi.

Juttelimme ulkomaanmatkoista. Hän on jo ehtinyt olla pitemmän aikaa ulkomailla, vaikka tuntuu aivan nuorelta. Olisi tehnyt mieleni kysyä, miten vanha hän sitten on, mutta en puhunut mitään. Hän oli äärettömän kohtelias, mutta omituisen hajamielisellä ja kömpelöllä tavalla, joka minua huvitti, sillä en ennen ole sitä tavannut herroissa. Minä lämpenin lopulta siinä määrin, että olisin suonut matkan kestävän kauemminkin.

Jälkeenpäin olen suututellut kaikkia mitä sanoin. Ihminen ei koskaan voi olla tarpeeksi varovainen.

— — —

Jouluk. 27 p.

Vuosi kallistuu loppuansa kohti. On yö ja koko talo nukkuu, hän, sulhaseni tuolla viereisessä huoneessa. Niin, minä olen kihloissa, olen antanut pois itseni.

En voi nukkua, eteeni astuu koko mennyt vuosi vaiheineen. Olen kadottanut Akselin. Hän retkeilee paraikaa nuoren rouvansa kanssa etelässä, olen vapaaehtoisesti luopunut taiteesta, minä, joka soitollani aioin voittaa koko maailman. Hän, sulhaseni, on sama, jonka marraskuussa ensi kerran näin, ventovieras mies. Mutta rakkaus ei näy mitään kysyvän, se tulee kuin varas yöllä ja tuo mukaansa ääretöntä onnea, ääretöntä tuskaa.

Miksi minä rakastuin häneen, juuri häneen? Hän ei ensinkään vastaa sitä miesihannetta, jonka hamasta aikaisimmasta nuoruudesta olen kuvitellut omakseni. Hän on pieni ja hento ja minä uneksin aina suurta, voimakasta miestä, sellaista kuin isä ja Aksel. Mutta minä rakastan häntä niin, että hänen tähtensä olen valmis vaikka mihin. Olen mustasukkainen, olen mieletön, olen kuin hullu… Jumala, Jumala, mihin minä joudun?

— — —

Herrani Kristus!

Auta minua ja vapahda minut, kun kurjana, särkyneenä astun eteesi! Ole sinä minulle isänä, äitinä, veljenä, ystävänä, kaikkena mitä maailmalta pyydän ja mitä ei maailma minulle antaa taida. Mihin minä menen, jollen saa tulla sinun luoksesi? Sinulla ovat iankaikkisen elämän sanat.

Minä niin pelkään, sillä olen huomannut, että sinun kuvasi on katoamaisillaan mielestäni. Oi viivy, Herrani! Minä tiedän, ettei syy ole sinun vaan minun. Mutta se on onnettomuuteni, jos sinut menetän. Kun sinut omistan, niin olen onnellinen, kaikki minulle menestyy, myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikissa elämän käänteissä tunnen taivaallisen isäni johdon ja minä viheriöitsen, niinkuin puu vesiojain varsilla. Minä olen niin voimakas, tahtoni hallitsee tunteet, taisteluni voittaa kiusaukset ja lankeemukseni annat sinä armosta anteeksi. Herrani, Herrani, ilman sinua jään tyhjäksi, turvattomaksi, kahlehdituksi. Auta minua ja armahda!

Sano minulle, Herrani, mitä minä oikeastaan tahdon, mitä tarkoittavat kaihoni tunteet? Miksi sinä annoit minulle niitä niin paljon? Sinä tahdoit asettaa ne kaikki palvelukseesi, kehittämään iäisyyselämää minussa ja valtakunnassasi maan päällä. Voi, jospa minä voisin kulkea sinun tietäsi, voi jospa taitaisin voittaa taistelut ja niin kerran periä sinun rauhasi.

Miten tähdet välkkyvät uudenvuoden yössä! Mene levolle, Elina, ja uneksi rakkaudestasi ja onnestasi. Jumalan silmä valvoo…

Tammik. 21 p.

Herrani! Taas pakenen luoksesi, kun rintaani repii eikä kukaan minua ymmärrä, en minä itsekään. Ei ole minulla missään rauhaa, en saa mistään lohdutusta. Ei siksi, että olemme erossa, hän Helsingissä, minä maalla; ei siksi, että minä häntä niin sanomattomasti ikävöin. Vaan siksi, ettemme toisiamme ymmärrä. Me olemme niin erilaiset. Minä rakastan häntä, sen tiedän. Mutta olenko onnellinen?

— — —

Miten olisin yksin, jollei Sinua, Jumala olisi.

Kaikki on niin pientä, niin tukahduttavaa ja ahdasta. Minun ikäväni vain on niin suuri ja rajaton, että se on rintani särkeä…

Miten sinä, Kristus, sentään olet vapaa kaikesta pienestä, kaikesta epäjalosta, kun et ollenkaan muutu, vaikka ihmismieli kiertelee ja kaartelee ja etsii onnea maailman eri iloista, jotka eivät onnea taida antaa. Sinä vain suurena, tyynenä seuraat ja johdat — ja rakastat.

Ymmärrä, Herra, minun hajanaiset lauseeni, ymmärrä, että viimeinen tahtoni kipinä tunnustaa sinut valtiaaksi, kuninkaaksi, vapahtajaksi. Ota tahtoni kipinä, se on sinun.

— — —

Kunpa ei tämä haluni joskus kasvaisi niin suureksi, että minä heitän kaikki voittaakseni maailman ja hurmatakseni ihmiskunnan — vain saadakseni myötätuntoisuutta…

— — —

Voi tätä kohtalon leikkiä, voi minua lastua, jota tuulet laineilla heiluttelevat, viimein heittääkseen teräviä kallionkielekkeitä vastaan! Kun olisin saanut hiljalleen särkyä tai hetkessä palaa poroksi… En tiedä mitä tahdon ja kuitenkin on minulla tuhansia haluja, tuhansia tunteita, jotka uhkaavat järkeäni.

Hyväntekijä, ihmisystävä, jolla on rinnassasi sääliä, tule luokseni ja sammuta tyynellä sanalla rintani tuli. Tai tee minulle mitä nyt pyydän — älä hämmästy: vie minut tanssiin! Pue minut keveään pukuun, levitä hiukseni hajalle, anna minulle suuri lattia ja pane minut sille tanssimaan, aivan yksin. Vartaloni on nuori, norjat ovat jäseneni, kevyt on jalka. Kun saisinkin taivuttaa notkeuttani, kun saisinkin koettaa siivekkyyttäni! Olen tähän asti tappanut halujani, mutta nyt sulku auki, irti haluni! Tahdon villahahtuvana tanssia, lumihiutaleena liidellä. Ihan yksin. Ei saa kenkään tuntea, miten väräjää vartaloni, miten sydämeni vavahtelee. Tahdon tanssia, tanssia, raivossa pyöriä!

Jumalani, jota kerran palvelin, missä sinä olet? Sinä näet, että kärsin. Voi, auta minua!

Kun saisin tuskieni lievennykseksi tanssia tai näytellä, riistää katsojat kanssani kärsimään, sensijaan että nyt yksin itken!

Miksen sitten rupea näyttelijättäreksi? Menestyksestäni olen varma.

On niin ahdasta hengittää, on kuin vuori painamassa rintaani. Tahtoisin särkeä kaikki kahleet, repiä yksin tämän paperinkin, kurjan päiväkirjani, joka on minulle tuottanut lievennystä niin monena hetkenä.

Jeesus Kristus, mitä sinä minusta ajattelet? Voi Herra, tule tänne, anna minulle kätesi, tue minua, sillä minä näännyn ja lankean… Ymmärrä, suuri Jumalani, minut ilman sanoja… Minä niin pelkään. Mitä? Onhan minulla kaikki, on mieheni rakkaus…

Mieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu mieheen?

Olen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun.

Väsyttää. Onkin jo myöhäinen yö. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut viileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä.

Voi nuori sydän, mitä sinä tahdot?

— — —

Siihen loppui vihko.

Dargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää vastaan.

Vihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki niin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo laskeutunut maille.

Hän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta…

Siinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla autuas hymy…

Vitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun.

IX

— Missä sinun ulkomaalaisesi on, kun ei häntä enää missään näe? kysyivät tuttavat Elinalta.

— Hänen piti, ikävä kyllä, lähteä kotiin, sillä hänen äitinsä sairastui.

— Sepä surullista! No tiedätkö, miten siellä nyt jaksetaan?

— En ensinkään, sillä emme ole saaneet mitään tietoja… Täällä on tuntunut oikein tyhjältä ja ikävältä, olimme jo niin ehtineet tottua herra Dargikseen!

Elina ihmettelee itsekin, millä helppoudella, miltei välinpitämättömyydellä hän saattaa hänestä puhella. Ja yksinäisyyden hetkinä on hänen sentään häntä niin ikävä, ettei hän käsitä, miten tulla toimeen. Monasti tuntuu hänestä siltä, että hän menehtyy, hän tulee hulluksi, jollei saa häntä tavata, hänelle huojentaa tunteidensa taakkaa.

Hän elää itse asiassa kummallista elämää. Toinen puoli hänestä on rouva Vuoriona, vaimona, joka entistä huolellisemmin ja hellemmin koettaa täyttää kodin velvollisuudet ja joka kourin kynsin painaa alas toista. Tämä toinen, rouva Dargis, nostaa päätään yksinäisyyden hetkinä, niinkuin keskiyön hiljaisuudessa vainajan rauhaton henki nousee leijailemaan hautausmaalle. Välistä hän tulee arkana, nöyränä, kietoo hellästi kädet tuon toisen, rouva Vuorion, kaulaan, ikäänkuin anteeksi pyytäen. Toisen kerran hän tulee väkevänä, uhkaavana, vaatien oikeuksiaan, kalpa kädessä. Silloin hän polkee jalkansa hänen rinnalleen, iskee kyntensä hänen kaulasuoniensa ympäri ja tahtoo tukahduttaa hänet. Ja noista molemmista on tullut yksi ja sama olento: kiihkeä, rakastava nainen, Elina, joka ei voi elää ilman lemmittyään.

Levottomana astelee hän edestakaisin huoneissa. Ei ole hänelle missään rauhaa.

Kerran hän hädässään asettuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoittaa, kynän lentäessä pitkin paperin pintaa.

"Minun on niin kylmä, niin nälkä, niin sanomattoman ikävä.

Olisittepa täällä! Jospa ei minun koskaan tarvitsisi teistä erota! Te olette minulle elämä, lämpö, kaikki!

Miksen nauttinut, kun olisin saanut, miksen edes huulianne koskettanut? Minä vain pelkäsin. Kuinka sitä nyt kadun, kun kuluttavassa ikävässä teitä ajattelen. Minä kärsin, mutta en kuitenkaan teistä luopuisi, en tahtoisi tehtyä tekemättömäksi.

En ymmärrä, miten voin elää. Minussa herää halu rikkoa kaikki kahleet saadakseni teidät omistaa."

Hän lopettaa. Yrjö voi minä hetkenä hyvänsä tulla kotiin, kiireesti siis kirje koteloon… Miksi hän pelkää Yrjön tuloa, toimiiko hän salaa, tekeekö hän jotakin, josta ei voi miehensä edessä vastata? Hyi, häntä kurjaa, uskotonta vaimoa!

Kirje särkyy palasiksi hänen käsissään, hän sytyttää palaset tuleen ja viskaa tuhan uuniin. Mutta muutaman tunnin kuluttua istuu hän taasen kynä kädessä.

"Minä kirjoitan teille, jota yhä rakastan, vaikken saisi, kirjoitan, sillä muuten sydämeni murtuu. Minä tunnen, että te minut ymmärtäisitte, jos nyt olisitte täällä… Ah, en uskalla, en uskalla sitä lausua.

Sanon itselleni, että nyt hän kuolee, oma mieheni, sillä retkellä, jolle hän läksi… Voi minua silloin, sillä olen hänestä vihassa eronnut! Jospa saisin lopettaa päiväni, hukuttaa henkeni kaiken, syöstä suoraan sinne, missä kurjuus on saavuttanut huippunsa, missä epätoivo on rajaton!

Minä tunsin ennen Jumalan. Olin hänen lapsensa. Nyt olen lakannut sitä olemasta, mutta olenko onnellinen? En, enkä ole sitä ollut siitä lähtien kuin rukous huuliltani sammui…"

Parin päivän kuluttua hän jatkaa:

"Kuinka ajat ovat muuttuneet! Ennen kun mieheni illalla läksi toverien seuraan, kuinka olin onneton! Nyt toivon että hän viipyisi, jotta saisin olla yksin tunteineni.

Minun sydämessäni asuu niin kaunis tunne: se on rakkaus, jota minun tulisi vihata, mutta jota en voi vihata.

Sinä armahimpani! Enhän tuntisi elämää, jollen tuntisi sinua. Minä rakastan häntä, johon olen vihitty, mutta rakastan häntä kuin lasta, en niinkuin miestä. Sinä uljas mies, sinä miesten mies, minä olin sylissäsi kuin höyhen, sinä nostit minut käsivarrellesi, niinkuin olisin ollut liinainen huntu…

Minä tiedän, että teen syntiä. Mene pois minun tyköäni, kiusaaja. Tule mieheni, vihittyni! Sinä sittenkin sait minulta nuoruuteni. Tahdon rientää sinua vastaan, olla niin hellä, niin hyvä… Ehkä tuolla jo tuletkin!

Kiiruhdan eteiseen ja jään sinne seisomaan. Kuu loistaa, ikkunaan on syntynyt himmeä jääharso, tuuli ulvoo, täristyttää taloa, läiskyttää ovia ja vinkuu nurkissa. Pilvet kiitävät. Minä rakastan juuri tällaista ilmaa. Viipykää poissa, molemmat mieheni, tahdon olla yksin ja katsella kuuta, jonka säteet kimmeltävät ikkunaruudun jäätähtösissä. Kääriydy jäinen harso sydämeni ympäri, tule halla ikipäiviksi asumaan rintaani…

Niin, minun on kylmä. Mutta on hyvä niin. Minä en ikävöi miestäni enkä häntä, en ketään…

Jo lyö keskiyön hetki, aaveitten ja peikkojen hetki. Kuinka on suloista olla yksin!… Mutta minä pelkään, että hän pian tulee… Ethän, myrsky, vain häntä vahingoita, ethän loukkaa, annathan hänen onnellisesti saapua kotiin!… Miksi olen niin levoton tietäessäni että hän on ulkona tässä ilmassa? Rakastanko häntä sittenkin, vai paha omatuntoko pusertaa esiin pelon? Kuka sinut tuntee, nainen, sinä oikkujen ja…?"

Samassa kuulee hän avainta pistettävän avainreikään. Yrjö tulee! Hän repii kirjeen rikki ja rientää hymyillen miestään vastaan.

Ei, hänen täytyy muuttua, katua ja koettaa sovittaa! Tämä ei käy.

Ja tehden lujan päätöksen laskeutuu hän levolle. Mutta seuraavana päivänä hän taas kirjoittaa:

"Ei ole minulla missään rauhaa, olen repaleina, olen rikki. Pitääkö olla näin? Jokainen hakee eheyttä, pitääkö minun sieluni haavan lakkaamatta vuotaa verta? Minä näen sinun kuvasi kaikkialla, minä tiedän, miten lämmintä olisi luonasi. Pitääkö minun paleltua?"

Aamulla, siihen aikaan jolloin postinkuljettaja jakaa kirjeitä, elää hän kauheassa jännityksessä. Hän ei voi tehdä työtä, hän säpsähtää jokaista ääntä, hän toivoo ja pelkää. Mutta entä jos Yrjö pyytää odotettua kirjettä luettavakseen, tai jos hän ilman muuta avaa kirjeen… Mitä tulee Elinasta silloin? Hän ei moneen päivään uskalla mennä ulos paitsi silloin, kun hän tietää Yrjön olevan poissa. Ja kotiin palatessa vapisee hän ajatellessaan, että jos Yrjö sattumalta onkin tullut kotiin aikaisemmin, nähnyt kirjeen ja lukenut sen… Ja Elina kuvittelee jo, että hän tapaa hänet suremassa uskotonta vaimoaan.

— — —

Joulu likenee nopein askelin, Agnes saapuu jo Helsinkiin viettämään joulua sisarensa luona.

Hän laulaa kauniisti ja Elina säestää häntä.

Elina alkaa taas soittaa. Se tyynnyttää. Jospa ei Dargis ikinä palaisi!

Kunnas on ottanut takaisin entiset oikeutensa talossa. Hän on nyt jokapäiväinen vieras ja rakastuu Agnesiin korvia myöten. Omituista kyllä ei Elina sitä huomaa. Hän ajattelee niin paljon itseään, ettei ajatuksia riitä muille.

— — —

Jouluviikolla oli Elinan syntymäpäivä. Agnes oli varhain aamulla herättänyt hänet laululla, ja hiukan myöhemmällä oli Veeralta ja Kunnakselta tullut kukkasia. Elina olisi mieluimmin suonut, ettei kukaan olisi häntä muistanut. Hän karttoi niin paljon kuin suinkin ihmisten seuraa ja koetti lohduttautua sillä, etteivät ihmiset näin joulun edellä ehdi käydä syntymäpäivillä. Mutta jo alkoi telefoni soida ja tuttava toisensa perästä onnitteli kysyen, ottaako rouva vastaan vai onko tunteja. Ei, ei ollut tunteja, oppilaat olivat jo kaikki joululomalla. Tietysti jokainen oli hyvin tervetullut.

Veera, Akki ja Olavi tulivat ennen muita jo varhain aamupäivällä. Veera oli leiponut sokerikakun, Akki maalannut pienen kuvan ja Olavi omakätisesti kutonut jonkinlaisen kappaleen punaisesta villalangasta.

Elina leikki poikien kanssa hevosta, he olivat sekä piilosilla että sokkosilla ja telmivät niin, että Veera vihdoin huomasi tarpeelliseksi kehoittaa heitä lakkaamaan.

— Älä toki noiden lapsien tähden laiminlyö muita vieraitasi, sanoi hän hymyillen. — Jättäkää nyt täti rauhaan, lapset!

— He tulevat vasta myöhemmin, naurahti Elina. — Mene sinä, Agnes kulta, leipuriin hakemaan kahvileipää!

Hän leikki ja nauroi peittääkseen tunteitaan, sillä hän pelkäsi, että jos hän totistuu ja Veera rupeaa hänelle puhumaan, niin hän terävällä silmällään näkee kaikki, mitä hänessä liikkuu. Jonkin aikaa Veera häntä tyynesti katseli, mutta ei aikaakaan, kun hän houkutteli hänet viereensä istumaan.

— Elina, sanoi hän, — sinulla pitäisi olla lapsia.

Elina purskahti suureen nauruun.

— Jumala varjelkoon! Onko se niin hauskaa?

— Meille naisille on se suorastaan elämä.

— Ajattele, minä olen niin epänaisellinen, että suorastaan pelkään lapsia.

— Ethän, koska kerran noin voit leikkiä noiden poikain kanssa. Ajattele, jos ne olisivat omiasi!

— Niin, jos saisin heidät noin suurina! Mutta pieniä lapsia, rumia, punaisia olentoja… Ei! Veera hyvä, koska sinä oikeastaan olet ruvennut noin naiselliseksi? Sanoistasi voisi tulla siihen johtopäätökseen ettet olekaan mitään muuta kuin äiti. "Kinder, Kirche, Küche"…

— Mitään muuta kuin äiti! äänsi Veera, surumielisesti hymyillen. — Eikö sitä sitten ole siinä! Oli aika, jolloin halveksin sellaista. Nyt ihailen. Ei ole naiselle toista niin suurta onnea kuin olla ehyesti ja kokonaan äitinä, suuren lapsiparven äitinä.

Elina pakotti huulilleen hymyn ja seurasi hajamielisenä poikia, jotka katselivat kuvakirjaa.

— Jota enemmän minä luovun kaikista ulkonaisista velvollisuuksista, jatkoi Veera, — ja elän kodilleni ja lapsilleni, sitä onnellisemmaksi tulen. Minä kehitän nykyään esimerkiksi taiteellisia lahjojani ja henkielämääni vain voidakseni antaa heille. Etkö ymmärrä minua, Elina, etkö käsitä että se on onnea?

Hymy katosi Elinan huulilta.

— Katso, sanoi hän, — ihmiset ovat niin erilaisia ja naiset voi jakaa kahteen luokkaan: naisellisiin ja epänaisellisiin. Sinä näyt kuuluvan edellisiin, minä kuulun jälkimmäisiin. Itse tämän kaiken minulle hiljan selitit.

— Niin, mutta minäkin olin ennen tuollainen epänaisellinen. Antti vasta osasi kasvattaa minut naiseksi…

Elinan silmissä leimahti. Hän säpsähti omaa ajatustaan.

— Sinä et ehkä rakastanut Akselia?

Sanattomana jäi Veera häneen katsomaan. Mutta Elina loi katseensa maahan. Hän ei uskaltanut katsoa Veeraa silmiin.

— Rakastin, sanoi Veera, — mutta aivan toisella tavalla kuin nyt. Antin rakkaus vasta herätti minussa naisen.

Elina kätki kasvot käsiinsä. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin voimanponnistuksella riuhtaisihe irti mielialastaan, nousi ja rupesi nauraen kattamaan kahvipöytää. Ja samassa tuli jo vieraita. Pian oli Vuoriolan saliin kokoontunut kymmenkunta henkeä, naisia ja herroja, ja heidän kanssaan tuli taloon täydellinen syntymäpäivämieliala: pöydillä naisten käsitöitä, kahvikuppeja, hedelmäveitsiä, lautasia ja tähteitä sokerileivoksista, ilmassa tupakansavua ja tuoksua valkeista, korkeista tuberoosoista.

Keskusteltiin viime premieeristä, joulukirjallisuudesta ja muista päivän kuulumisista. Elinan piti soittaa ja Agnesin laulaa.

Heidän vielä ollessaan soittokoneen ääressä toi joku kirjelaatikosta kirjeen. Sen nähdessään herkesi Elina soittamasta. Kirje ei ollut osoitettu hänelle vaan Yrjölle, mutta hän tunsi paikalla Dargiksen käsialan, olihan hän niin monasti korjannut hänen suomalaisia kirjoituksiaan.

— Kas, huudahti Yrjö, — Dargikselta! No vihdoinkin se kirjoittaa!

— Kuule, luetaan toiste, pyysi Elina, tarttuen hänen käsiinsä, jotka juuri olivat kuorta avaamassa. — On epäkohteliasta nyt, kun meillä on vieraita!

Hänen katseensa rukoili ja posket punoittivat, mutta Yrjö kääntyi muitta mutkitta vieraiden puoleen:

— Suotteko, hyvät herrasväet, anteeksi, jos kiireesti silmäilen tämän kirjeen läpi?

Tietysti he soivat, sillä tunsivathan he kaikki Dargiksen ja olivat uteliaisuudella odottaneet tietoja hänestä.

Elina asettui Yrjön taakse, silmäillen kirjeeseen hänen olkapäänsä sivutse. Mutta tuskin oli Yrjö sen avannut, ennenkuin hän taittoi sen takaisin kiinni ja kuiskaten käski Elinaa pitämään vieraille seuraa. Omaan huoneeseensa hän sitten meni lukemaan.

— Kas vaan, naurahti Elina, — me emme sittenkään saaneet kuulla uutisia Liettuasta! Kuinka äärettömästi minä pidän kukkasista!

Hän seisahtui sohvapöydän eteen ja rupesi ihailemaan kukkasia, tuontuostakin hengittäen sieraimiinsa niiden tuoksua.

— Minusta nuo valkeat melkein saattavat ihmisille päänsärkyä, huomautti Kunnas kuivasti. — Palaako liettualainen?

— En tiedä ensinkään! Saammepa nyt kuulla.

— Minusta, alkoi muuan naisista, — olisi hiukan omituista, jos hän jäisi sille retkelle juuri nyt, kun sai työnsä alkuun täällä.

— Ei, jatkoi toinen, — kyllä hän palaa, sillä hän kertoi jo kustantajan kanssa tehneensä kaupat. Teoksen pitää kevääksi valmistua. Me olemme perinpohjin keskustelleet tästä asiasta.

— Sinä näyt tietävän enemmän kuin muut. Mutta minun käsitykseni mukaan hänen tulonsa riippuu siitä, miten äidin laita on.

— Kuinka niin? Jos äiti paranee, niin hän tulee, jos taas kuolee, niin hänellä on vielä enemmän syytä tulla! Mitä Agnes arvelee?

Agnes punastui odottamatonta kysymystä, mutta loi kirkkaat silmänsä viattomasti puhujattareen ja lausui vakavasti:

— Minähän en ole nähnyt häntä kuin kerran, mutta tahtoisin häneen tutustua, Elina ja Yrjö kun niin kovasti häntä kehuvat!

— Mutta mitä arvelet: tuleeko hän?

— En tiedä!

— Eikö Agnes ole nähnyt Dargista kuin kerran? Se ei ole mahdollista!

— On! En ole häntä nähnyt kuin silloin iltamassa.

— Niin, selitti Elina, — Agnes läksi seuraavana aamuna ja kun hän nyt palasi, oli herra Dargis jo poissa…

Hän oli käynyt merkillisen levolliseksi. Ensin kun kirje tuli, oli hänen sydäntään hiukan vihlaissut, mutta sittemmin oli hän aivan levollisesti kuunnellut vieraiden keskustelua. Se häntä itseäänkin hämmästytti.

— Mutta mihin se Yrjö jäi? sanoi vihdoin Veera, joka pitkän aikaa oli istunut vaipuneena käsityönsä ääreen.

— Tulen, tulen! vastasi Yrjön ääni ja seuraavana hetkenä oli hän jo huoneessa.

Dargiksen äiti oli kuollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen alkoi vilkas keskustelu.

— Ohhoh poika raukkaa! Hän taisi hellästi rakastaa äitiään… joku siitä mainitsi!

— Oliko hän kauan sairaana?

— Olihan hän jo ollut muutamia kuukausia vuoteen omana.

— Kai hän ehti perille ennenkuin äiti kuoli?

— Kyllä. Äiti eli vielä viikon hänen tulonsa jälkeen.

— No palaako hän Suomeen?

— Kyllä, mutta vasta joulun jälkeen.

— Mitä hän muuta kertoo sieltä?

— Ei juuri mitään…

— Tottahan toki jotakin, olihan se pitkä kirje!

— Sanoo vain, miten tyhjältä siellä tuntuu ja että hänen on mahdotonta siellä olla…

— Sen käsittää!

— Sitten tahtoisi joku yhtiö ostaa hänen kotitalonsa hyvästä hinnasta…

— Möisipä pois koko roskan ja muuttaisi tänne Suomeen.

— Niin, niinkuin muut liettualaiset muuttavat Amerikkaan odottamaan parempia aikoja!

— Ei, selitti Yrjö, — hänellä on siellä naimaton sisar, jota hän ei tahdo jättää. Hän tulee vain täksi talveksi, kirjoittamaan kirjaansa.

Kun vieraat vihdoin olivat lähteneet, pyysi Elina Yrjöltä Vitoldin kirjettä.

— Johan sinä kuulit kaikki, mitä siinä oli, sanoi Yrjö.

— Mutta minä tahtoisin sen nähdä! Miten hän kirjoittaa äitinsä kuolemasta?

— Hän mainitsee siitä vain aivan lyhyesti. Minä kerroin jo kaikki.

— Mutta miksen minä saa kirjettä nähdä?

— Osaatpa sinä olla utelias! sanoi Yrjö nauraen.

— Olenhan minä ennen saanut nähdä sinun kirjeesi. Rupeatko sinä nyt salaamaan minulta jotakin? Sedän kirjettäkään et näyttänyt!

— Mutta anna nyt minunkin joskus pitää pienet salaisuuteni. Saat sinä ne kyllä aikoinasi tietää!

— Koska? Kuule Yrjö, minä olen levoton, mitä on tapahtunut?

Elina oli käynyt aivan kalpeaksi. Olikohan Dargis kirjoittanut heidän suhteestaan? Ei, ei, se ei ollut mahdollista!

— Yrjö, virkkoi hän taas, — oletko pahoillasi minulle? Sano, sano!

Yrjö purskahti suureen nauruun ja sulki hänet syliinsä.

— Minua huvittaa nähdä sinut noin uteliaana! Sinähän teet oikein "totellisen naisen" vaikutuksen.

— Sinä raaskit minua tässä kiduttaa!

— Kidu nyt, rakkaani, sitä suurempi on sitten ilosi!

— Iloni? Onko varma, etten tule itkemään?

— No on! Äläkä nyt enempää kysele!…

Yrjö silitti kädellään hänen tukkaansa ja työnsi hänet hymyillen ulos työhuoneestaan.

Elina jäi seisomaan keskelle salin lattiaa.

— Hän palaa siis! Se on suloista. Sitten hänen pitää minulle kertoa, mitä hän on kirjoittanut. En häntä enää pelkääkään, sillä olen tyyntynyt täydellisesti. En häntä rakasta: tämä mieto, tyyni tunne on ystävyyttä!

— Hänen äitinsä on siis kuollut!

Ja vaistomaisesti rupesi Elina ajattelemaan omien vanhempiensa kuolemaa ja ääretöntä tyhjyyttä, joka oli vallinnut Arrakoskella, kun isä oli viety hautaan. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tarve lohduttaa täytti sydämen. Hän päätti kirjoittaa Vitoldille ja istuutui paikalla kirjoituspöytänsä ääreen.

"Rakas ystävä!

Niin selvänä nousevat eteeni päivät Arrakoskella, kun ensin äitini ja sitten isäni kuoli. Minä niin täydellisesti saatan eläytyä teidän mielialaanne…

Kuinka kieli sentään on köyhä! Kun istuuduin tähän, tuntui siltä kuin minulla olisi ollut niin paljon teille sanomista. Ja nyt en löydä sanoja."

— Rouva, keskeytti hänet Mari ruokasalin ovelta, — ruoka jäähtyy!

— Hyvä, vastasi Elina ja jatkoi:

"Tervetuloa takaisin Suomeen. Saatatte aivan huoleti tulla!"

Siinä hän hetkeksi jäi miettimään. Olikohan Vitold kieltänyt Yrjöä näyttämästä kirjettä? Siinä tapauksessa ei hänen pitänyt udella, sillä Vitold tiesi, mikä hänelle oli hyvä. Hän luotti häneen täydellisesti.

Mutta hän oli joutunut omituisen tympeälle, kuivalle mielelle eikä tahtonut löytää jatkoa kirjeeseensä.

"Tänne meille ei kuulu mitään erinomaista", kirjoitti hän vihdoin. "Sisareni on meillä, olemme kaikki terveinä. Toivotamme teille hyvää joulujuhlaa.

Tervehdin sekä teitä että sisartanne lämpimästi.

Ystävyydellä

Elina Vuorio."

Hän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti päällekirjoituksen, vieläpä liimasi valmiiksi postimerkin. Tämän kirjeen hän ainakin saattoi lähettää!

Ja Yrjön lähtiessä kaupungille pisti hän sen hänen käteensä ja pyysi häntä heittämään kirjelaatikkoon.

X

Yrjö ja Agnes olivat olleet ostamassa joulukuusta. He olivat valinneet kauneimman koko torilta, ottaneet kaksi miestä kantamaan ja toivat sen nyt riemusaatossa kotiin.

Elina oli paraikaa kyökissä leipomassa, kun heidän iloiset äänensä alkoivat kuulua pihasta.

— Mihinkä se nyt pannaan? kysyivät miehet.

— Eiköhän viedä suoraan sisään, ehdotteli Yrjö.

— Mutta kun se on näin jäinen ja luminen.

— Pitäisi viedä jonnekin sulamaan.

— Ehkä pyykkitupaan, sanoi Agnes. — Arrakoskella aina ennen veimme joulukuusen tupaan sulamaan.

— Kysytään rouvalta, huomautti Yrjö vihdoin.

Hän juoksi innoissaan kuin koulupoika likemmä taloa, koppasi maasta lunta ja nakkasi pallon ikkunaan.

— Mihin kuusen saa panna sulamaan?

— Hyvänen aika, kuinka se on suuri! huusi Elina ruudun takaa. — Se ei varmaankaan mahdu sisään.

Hän tuli portaille, suuri esiliina vyöllä, kädet jauhoissa ja käsivarret paljaina kyynärpäihin asti.

— Eikö se ole kaunis? ylpeili Yrjö.

— On, mutta niin suuri! puhui Elina hymyillen.

— Sanoinhan minä, ehätti Agnes väliin, — että se on liian suuri.

— Mutta kaunis! sanoi Yrjö.

— Ehkä on paras viedä se puukellariin, neuvoi Elina vihdoin.

Yrjön innostus oli aivan liikuttava. Hän oli hankkinut kuuseen helyjä ja makeisia, hän oli ollut mukana järjestelemässä huoneita. Tuon tuostakin tuli hän kyökkiin katsomaan kuinka sisarukset leipoivat tai tekivät muita jouluvalmistuksia, ja koko ajan oli hänen kasvoillaan omituinen odotuksen ja onnellisuuden ilme, niinkuin lapsella, kun sen on vaikea olla ilmaisematta joulusalaisuuksiaan.

Itse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen.

Siitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti sahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes ja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita oli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko päivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria katsomaan, "eikö se nyt tule muhkeaksi!"

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki talonväet juhlapuvuissa.

Agnesin pyynnöstä veisattiin virsi.

Se toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista olisi langennut taloon.

— Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä niin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, — enhän enää voi mistään iloita!

Koti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki miltei surullisen vaikutuksen.

Hän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän silkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen mukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille, sillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä.

Äkkiä soi kello eteisessä.

Suinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät joukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi tonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen välissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät loistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen kurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä syliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä, kunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua.

Ilo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä leikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin.

Mutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden mukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin.

Hän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan kuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui huoneeseen, kädessään pieni kukkavihko.

— Elina, virkkoi hän hymyillen, — tässä on minun lahjani sinulle.

Elina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen kasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki ojensi sen hänelle.

"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa."

Elina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi sitä ymmärtänyt.

— Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, — Arrakoski on taas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni!

— Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei pelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi käsittänyt onneansa. — Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto, huvihuoneet, joki, laituri, kaikki?

Mutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo, heittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti vihdoin itkuun.

He iloitsivat kaikki hänen kanssaan, Agnes oli hänkin haltioissaan ja Veera tuli häntä hellästi suutelemaan.

— Akki, Akki ja pikku Olli, huudahti Elina, ottaen pojat syliinsä, — tiedättekö, kun Arrakoski — tiedättekö mikä Arrakoski on? Se on se maatila, jossa isä…

— Tiedämmehän me Arrakosken, jossa oli paljon kauniita hevosia ja vaunuja ja oikeita peltoja…

— Ja jossa ongittiin lohia, lisäsi Olavi.

— Niin, juuri niin. Se on nyt meidän. Ja ensi kesänä tulette te kaikki sinne! Täti lähettää vaunut vastaan asemalle…

— Saanko minä ajaa…?

— Saat, saat…

— Ja ratsastaa?

— Saat, saat. Mutta mennään nyt Marille kertomaan!… Ei Yrjö! keskeytti hän äkkiä, — tämä ei ole totta. Sinun täytyy kertoa minulle, miten se on tapahtunut!

Hetkisen perästä tahtoi Veera lähteä. Ajuri odotti pihassa ja kotiinkin jo…

— Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. — Voi etten minä tietänyt! Hänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto!

Ja juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä parhaan taitonsa mukaan.

— Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä. — Vaiko leipää?… Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan, selitti hän sitten. — Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini, suuren maatilan kaukana täältä… Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän ajurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän konvehtia — onhan teillä lapsia?… No, minä panen sitten neljä, niin on kaksi kummallekin!

Koko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä. Elina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta Yrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois. Heille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä ollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin lehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut tietää asian ennen aikojaan.

— Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä!

— Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku tuttava voinut kertoa.

— Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en tietänyt mistään!

Yrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina siunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka olivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi!

Äkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin ohimennen hän lausui:

— Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun syntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa?

Yrjö vaikeni hetkisen ja Elina luki jo hänen kasvoistaan vastauksen kysymykseensä.

— Kyllä. Hän siinä mainitsi jotakin Arrakoskesta. Ymmärrät siis nyt, miksen tahtonut hänen kirjettään näyttää.

— Ymmärrän, ymmärrän, hymyili Elina, kokonaan tyytyväisenä.

* * * * *

Uudenvuoden jälkeen saapui Dargis Helsinkiin. Yrjö oli häntä vastassa asemalla ja pyysi hänet suoraa päätä Vuoriolaan teetä juomaan.

Hän oli siis nyt täällä, vaikka hän satoja kertoja oli sanonut itselleen: "heitä mieluummin työsi kesken, älä mene"! Mutta elämä kotonakin oli tuntunut niin mahdottomalta. Helsinki oli sinne tuikkinut kuin vilkkumajakka aavalle merelle. Hän oli tullut niin vaatimattomaksi, hän ei pyytänyt Elinalta mitään, hän tyytyi pienimpäänkin ystävällisyyteen.

Sitäpaitsi oli hän varmaankin tyyntynyt, Elinan kirjekin jo yksin oli hänet täydellisesti jäähdyttänyt.

— Sinä et aavista, kertoi Yrjö, — miten iloiseksi hän tuli, kun sai tiedon Arrakosken ostosta.

— Sehän oli hauskaa!

— Enkä minä kertonut sinun avustasi, vaikka mieleni niin kovasti teki…

— Sehän oli niin vähäpätöinen asia, eihän siitä kannata…

— Mutta sinä olet laihtunut, veliseni, todellakin!

— Talvi ei ole päässyt täällä ensinkään pitemmälle kuin siellä meilläkään, huomautti Dargis hetken kuluttua.

— Jo täällä jouluna ajettiin reellä, sanoi Yrjö, — mutta sitten tuli taas sateita.

Kadut olivat iljangolla. Vuoriolan ikkunoiden alla kiilteli jäätikkö punertavassa valossa, sillä uutimet eivät olleet alhaalla.

— Kävele varovaisesti, kehoitti Yrjö, — täällä on niin kovin liukasta.

Dargis pakotti itsensä pysymään tyynenä. Pelkästään tieto siitä, että hän saa Elinan nähdä, oli täyttänyt hänen rintansa sanomattomalla riemulla.

Agnes tuli avaamaan ovea.

— Tervetuloa, sanoi hän ikäänkuin hiukan ujostellen ja huusi sitten kyökkiin päin: — Elina, Elina, he ovat jo täällä!

Elina viipyi. Vihdoin hän tuli, posket hehkuvina ja ojentaen Dargikselle jääkylmän kätensä.

— Tervetuloa… Te olette hiukan laihtunut.

— Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti minua siellä kotona hoitaa.

— Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu teepöytään, — että Arrakoski on meidän!

— Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin.

— Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina tyynellä, järkevällä äänellä, — mutta hauskaa se kuitenkin on!

— Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. — Viikon perästä on Arrakoskella veronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne… Voit käsittää, veli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa Arrakoskelta.

— Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä?

— Me arvelimme, vastasi Elina, — että olisi paras odottaa, kunnes entiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt antamassa tarpeellisia määräyksiä… Minä jään sinne ehkä koko talveksi.

— Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, — sillä kyllä sinulle siellä kävisi yksinäiseksi.

— Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti.

— Minä kyllä aina tulen toimeen, mutta Elinasta olen levoton. Kuule, veli Dargis, olin aikonut pyytää sinua lähtemään hänen kanssaan edes muutamaksi päiväksi…

— Mutta entä sinä itse? sanoi Dargis.

— Enhän minä pääse! Koulut ovat juuri alkaneet…

— Mutta entä neiti Ekmark?

— Minä käyn täällä musiikkiopistoa ja sekin on juuri alkanut…

— Älä nyt, Yrjö, huomautti Elina hymyillen, — rupea kiusaamaan herra Dargista, heti kun hän on tänne päässyt. Alkaahan hänellekin työ!

— En minä senvuoksi, sanoi Dargis mielenliikutustaan hilliten. — Tietysti minä mielelläni, jos Elina rouva vain tahtoo ottaa minut mukaansa. Ajattelin vain…

Yrjö purskahti nauruun.

— Tepä olette juhlalliset! Dargis veikkoseni, mene nyt sinä vain, saathan siten tutustua Suomeen ja onhan minulla monta syytä toivoa, että näkisit Arrakosken… Tarkoitan, että olet kuullut siitä niin paljon puhuttavan ja olemmehan jo tulleet ystäviksi, lisäsi hän hymysuin.

— Tietysti minä mielelläni…

— No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole yksin, ainakin alussa.

— Olkoon menneeksi, mietti Elina. — Sillä retkellä ainakin voin näyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: — Olen kiitollinen, jos tulette, herra Dargis.

Ja tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja hilpeäksi.

XI

Elina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä.

— Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, — kun uskon sinut Dargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle!

Samassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön ihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja metsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa.

He istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen ääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot vingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän on onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat melkein kuin yksin.

He ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien vanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän lämmittäisi huoneet.

Elina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen katsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen katseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella, hän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja houkuttelee Elinankin nauramaan.

He ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta mitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan, sillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua riemua.

Riihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja saattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita. Ja taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina kohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot turkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään.

— Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis tuontuostakin. — Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä: se on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä liikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen!

Ja Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee, ettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa luoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia, jotka kähertyvät niskassa…

Oi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on kuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan kuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei hän olisi lähtenyt tälle matkalle!

Dargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun se vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo ajatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä naisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä!

Elinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen ilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis huumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja peittää ne suudelmilla.

— Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen tyyneytensä, — olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme sentään olla niin onnelliset!

— Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. — Mutta, jatkaa hän samassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, — olkaamme onnelliset! Unohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka antaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän ainoan kerran eläessämme!

Hän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä rintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa. Miksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut ulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa — se ei ole heille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan!

Ja Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee matkatoverilleen.

Lyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen kestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis nostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet huolellisesti.

Elinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä mailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja silloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He saavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan ole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka juoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle karamellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina.

Dargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä tutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja.

— Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat hevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut kiinni ohjaksista… Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä on jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen näköisensä… Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden. Oletteko te koskaan nähnyt susia?

— Eläintarhoissa, en muualla.

Metsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata taivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän väliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan.

Pian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa kuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut joksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu portilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta rakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen, joka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy olevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin entiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat kuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin monta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta… Samat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja uuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut kynä, mustepullo — jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin puolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään, ainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut niin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän.

Valtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on purskahtamaisillaan itkuun.

Samassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi kyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä.

"Herrasväki" suostuu tietysti odottamaan, Elina tilaa teetä ja käskee tekemään tulta uuniin. He vetävät pöydän tulen ääreen ja istuvat siinä punertavassa lämpimässä. Elina kertoo entisistä ajoista.

— Kuulkaa, puhkeaa hän vihdoin puhumaan, — kertokaa nyt tekin jotakin! Te tiedätte koko minun elämäni historian ja minä saan tyytyä vain pieniin piirteisiin teistä.

Dargis vaikenee, ikäänkuin etsiäkseen langan päätä ja alkaa sitten:

— Minä olen lähtenyt aivan toisesta piiristä kuin te. Olen talonpojan poika… Ensimmäinen muistoni lapsuudenajoilta on, kun isoisäni, harmaahapsinen ukko vietiin Siperiaan. Muistan kuinka karkasin jumalanäidin kuvan eteen, joka seisoi tienristeyksessä ja lankesin polvilleni… Olin silloin viiden vuoden vanha… Sittemmin jouduin kouluun, tulin ylioppilaaksi, menin kihloihin, tein matkustuksia pitkin Eurooppaa, kihlaukseni purkautui, isä kuoli, näin — teidät… Siinä kaikki.

— Mutta yksityisseikkoineen… Tahtoisin tietää äidistänne.

— Äidistäni! lausui Dargis omituisella hellyydellä. — Hän oli saattanut riisua päältään kaiken itsekkäisyyden, hänellä ei ollut mitään tarpeita, kaikki hän osasi uhrata lastensa ja kanssaihmistensä hyväksi. Ja kesken suurta rakkauttaan saattoi hän olla niin ankara… Muistan kerran, kun pikkupoikana olin ottanut omenia naapurin puutarhasta ja tulin kotiin, niin sain äidiltä selkäsaunan. "Mene nyt paikalla viemään ne isännälle ja pyydä anteeksi", sanoi hän… Me tottelimme häntä täysikasvaneina miehinäkin miltei kaikessa… Olisinpa saanut viedä teidät morsiamenani hänen luokseen, kuinka hän olisi teitä rakastanut!

Molemmat vaikenevat. Elinan silmään on tullut kyynel. Dargis nousee ja alkaa astella edestakaisin lattialla.

— Kertokaa minulle, pyytää Elina, — minkä näköinen äitinne oli!

— Hän oli pieni, hento nainen. Kuinka monesti otin hänet käsivarsilleni, kun hän väsyneenä tuli sisään askareistaan. Olettehan nähnyt hänen valokuvansa… Rakkaus häneen minua on varjellut elämän tiellä, sillä muuten olisin vaipunut, ties miten syvälle.

— Onnellinen äiti, kuiskaa Elina, — oi onnellinen äiti!

Hän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti.

— Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, — että minun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin sokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin rakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä enemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!… Enkö minä sitten rakasta Yrjöä? Rakastan!… Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa?

He tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä.

Hetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa. Se on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun huudahdusta, kun hän sen näkee.

— Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. — En sitä tavallisesti pane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet… Varsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa.

Hyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat, lumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken rajaportista.

Pian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat, kosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta. Läpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin henki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä, portaille. Se oli vanha Leena.

— Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on sinua niin sääli…!

Elina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on lapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä ja kaipausta. "Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni, kaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla toimeen ilman sinua!"

— Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi tekee minulle mahdottomaksi pettää!

Hän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama laituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat ja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja nimikirjaimia ja runonpätkiä.

Joen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja petäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi mustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen kuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka jäätyy kivien väliin rannalla.

Elina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä.

— Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, — laituri on rappeutunut.

Elina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän syöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään!

Dargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet pois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä koskeen.

— Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, — minun täytyy lähteä, sillä me olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi.

Hän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka vihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää.

— Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa naurua, — olenko suuri sankari vaiko suuri — narri. Välistä minun täytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä minä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se ole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika — tai ansio.

— Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu Elina jäykästi. — Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja, voidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset!

Äänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan veteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä vastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät rannalle asti ja puitten oksiin.

— Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne? virkkaa Dargis. — Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!… Voitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen teille tuottanut?

Elina katselee häneen nuhdellen.

— Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä tunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita, paljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja…

— Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa… Vasta kun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa teidät unohtamaan itsenne.

Elina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä.

— Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, — hevonen on pian valjaissa… Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni suutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa.

— Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. — Te olette näinä päivinä omistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen!

— Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon…

Hänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee. Hervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän olisi riisunut yltään kaiken voimansa.

— Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, — tämä tila tekee ihmisen hulluksi!

— Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä.

Sanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero heidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri, mutta henkisen yhteyden täytyy lakata.

Hyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää ruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman.

— Jumalan haltuun!

Elina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan soittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä. Tuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on mahdollista!

Aika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi tehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän häntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois. Vaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat siellä… Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja mitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee. Hänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen palavaksi kuiluksi…

Hänen täytyy rientää Yrjön luo!

Ja parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin, kotiin.

Hän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin, niin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän unohtaa kaikki hyvät päätöksensä… Ja jos hän sen uskollisuutensa, mikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen jalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa… Ihminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea, niin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä uskollisuudessa!

Ja siihen ei löydy kuin yksi keino: se, että hän kadottaa Vitoldin, että Vitold rakastuu toiseen.

Agnesiin, joka on nuori, suloinen, puhdas! Olisiko se mahdotonta? Heidän täytyy oppia tuntemaan toisensa! He varmaan rakastuvat! Ja jos hän, Elina, sen saa aikaan, niin hän omantuntonsa alttarille on kantanut viimeisen uhrinsa, silloin hänen täytyy päästä eheyteen!

Yrjö ja Agnes ovat häntä vastassa asemalla ja kotona odottaa katettu illallispöytä höyryävine teekeittiöineen. Kaikki huoneet ovat valaistut, soittokoneen kansi on auki ja Elinan kirjoituspöydällä seisoo lemuava, valkea kukka. Heidän on ollut häntä niin ikävä, he ovat häntä niin odottaneet!

Seuraavana päivänä tapaa Elina Dargiksen. Hän näkee, että hän taistelee pysyäkseen levollisena. Hän ei suutele hänen kättään, ei edes paina sitä, niinkuin ennen. He istuutuvat tavanmukaisille paikoilleen Vuoriolan salissa, mutta kumpikaan ei saa sanaa lausutuksi. Elinahan on päättänyt toimia määrätyn ohjelman mukaan, vasta oli hänelle aivan selvillä mitä hänen piti sanoa ja nyt on hän sen kokonaan unohtanut. Hän tuijottaa eteensä maahan, ikäänkuin toivoen maton kuvioista voivansa lukea, mistä alkaa.

— Tätä, virkkaa hän vihdoin kankeasti, — tätä ei voi jatkua. Minä olen toisen miehen vaimo ja tämä toinen on ystävänne. Hän tarvitsee minua, te sen tiedätte, ja minä häntä kunnioitan ja rakastan… Niin, rakastan, toistaa hän ikäänkuin itselleen vakuuttaakseen, että hän puhuu totta, — vaikka toisella tavalla kuin teitä. Minä olen hänet jo monesti ajatuksissani surmannut, vain saadakseni omistaa teidät, ja hän on sentään aina kohdellut minua suurimmalla hellyydellä… Minun täytyy pysyä hänelle uskollisena, minun täytyy ehyesti ja kokonaan olla hänen vaimonsa.

Hän nielee kyyneleet, jotka yrittävät alkaa valua ja puhkeaa taaskin puhumaan:

— Teidän täytyy rakastua toiseen! Eikö totta, te koetatte, teettehän sen?

— Koetan, koetan, sanoo Dargis katkerasti. — Ettekö näe, että olen hyvällä alulla, enhän eilen tullut edes junalle vastaanne!… Minä en teitä enää rakasta. Te olette minulle se, joka aukaisitte suljetun tunteeni, ette mitään muuta! Olkaa huoleti, kyllä minä rakastun toiseen!

Hän nauraa omituista, luonnotonta naurua, joka miltei saa Elinan pelkäämään.

— Ei, ei noin! pyytää hän hellästi.

Silloin tarttuu Dargis hänen käsiinsä ja vie ne epätoivon kiihkolla huulilleen.

— Olkaa poissa minun näkyvistäni, alkaa hän sitten, — sillä teidän näkemisenne on minulle myrkkyä! Älkää antako minun kuulla ääntänne… Elina, Elina!

Elina on purskahtanut itkuun ja vaipunut polvilleen maahan. Nyt se tapahtuu, nyt, nyt he eroavat ikipäiviksi…!

— Hyvä, puhuu hän vihdoin katkonaisesti, — älkää tulko meille, minä lupaan välttää teitä minkä voin!… Ja kuulkaa, te koetatte rakastua! Onhan suloisia, hyviä, nuoria tyttöjä…!

— Mutta jolleivät he rakastu minuun?

— Rakastuvat aivan varmaan ja te tulette vielä niin onnelliseksi!

Ja kiihdyttämällä kiihdyttävät he toisensa sellaiseen innostukseen, että he miltei säpsähtävät, kun ovi avautuu ja Agnes tulee ilmoittamaan, että kahvi on valmista.

— Tule laulamaan, sisko! huudahtaa Elina, tarttuu Agnesin käsivarteen ja vie hänet soittokoneen ääreen.

Hetkisen selailee hän nuottivihkoa ja alkaa sitten säestää. Agnes on punastunut, hän ei tahtoisi sitä laulua, mutta Elina pysyy järkähtämättömänä ja vihdoin alkaa Agnes:

Ich kann's nicht fassen, nicht glauben, Es hat ein Traum mich berückt, Wie hätt' er doch unter Allen Mich, Arme, erhöht und beglückt? Mir war's er habe gesprochen: Ich bin auf ewig dein, Mir war's, ich träume noch immer, Es kann ja nimmer so sein. O lass im Traume mich sterben Gewieget an seiner Brust, Den seligen Tod mich schlürfen In Thränen unendlicher Lust… Ich kann's nicht fassen, nicht glauben, Es hat ein Traum mich berückt…

— — —

Dargis ei enää syö päivällistä Vuoriolla eikä käy talossa kuin aivan harvoin. Kaupungilla luullaan, että he ovat riitaantuneet, ja arvellaan, että niin käy aina, kun ystävyys on ollut liian kuumaa. Mutta Elina rouva syyttää tuntejaan ja miehensä töitä. Soittoharjoitustensa tähden on Agnesin pitänyt muuttaa pois Vuoriolta.

Kerrotaan yleisesti, että Agnes ja Dargis olisivat kihloissa. Johan nyt vähemmälläkin! Tietysti Elina rouva on pannut liikkeelle kaikki voimansa saadakseen heidät suostumaan toisiinsa. Kunnaskaan ei ole ollut tiellä, hän kun oleskelee maalla.

Näyttää todellakin siltä kuin Agnes ja Vitold rakastaisivat toisiaan. He ajelevat yhdessä, hiihtelevät, luistelevat, kävelevät yhdessä. Elina tuntee, säestäessään siskoaan, miten hänen esityksensä kypsymistään kypsyy ja miten paljon syvyyttä hän jo saa tekstiin. Hän näkee uuden ilmeen syntyvän sisarensa kasvoihin, hän tietää niin hyvin, mikä sen synnyttää: rakkaus.

Eräänä keväisenä iltana, kun Elina järjestelee miehensä tavaroita ulkomaanmatkaa varten, hiipii Agnes kyökin kautta hänen luokseen.

Hänen kasvojansa peittää valkea harso, mutta Elina näkee, että posket hohtavat ja silmät punoittavat kuin kyynelistä.

— Oletko yksin? kuiskaa Agnes.

— Olen, lapseni.

Ja Agnes riistää hatun päästään, lankeaa sisarensa kaulaan ja itkee, nauraa ja hymyilee sekaisin.

Elinan ei tarvitse kysyä, mikä hänen on. Hän tietää, että nyt se on tapahtunut, se mitä hän on tahtonut.

— Me olimme Eläintarhassa kävelemässä, minä ja Vitold, kertoo Agnes katkonaisin sanoin.

Ja samassa hän taasen purskahtaa itkuun ja puna leviää helakkana poskille.

Suudelmako hänen mieleensä muistui, ensi suudelma, jota ei hän, Elina, koskaan ottanut häneltä?

— Minä ymmärrän sinut, sanoo Elina hiljaa ja silittää sisarensa kiharoita.

— Et käsitä, miten olen onnellinen!

— Käsitän, kultani. Tee hänetkin onnelliseksi!

* * * * *

Pian lähtee Yrjö ulkomaanmatkalleen ja sisarukset Arrakoskelle. Dargis jää Helsinkiin alkukesäksi, vielä käyttääkseen hyväkseen kirjastoja. Kesän ollessa kauneimmillaan lupaa hän saapua morsiamensa luo. Silloin julkaistaan kihlaus suurissa sukukutsuissa Arrakoskella. Elina tosin on koettanut niitä vastustaa, mutta Agnes iloitsee niistä niin vilpittömästi, että hän vihdoin on antanut suostumuksensa.

Hänelle ei itse asiassa mikään enää ole vaikeaa. Hänen rintansa on jo jäätynyt, hän on jo kaikkeen tottunut.

XII

Kevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla lehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis tekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan vanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä mustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa.

Muuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä loistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät aukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken rannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua, kaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat heidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha Leena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt suuri sananvalta talossa.

Niin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt puistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan huomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan, niin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo ennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä vähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan puun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän aikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu alussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko puiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään rikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein kaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän tunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on mahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa riittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo säälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi, sillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta.

Kokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori neuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas anna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet huolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi kunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina rouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää, ettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy olla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja näennäisellä varmuudella.

Mutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule ajatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla kiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua. Hän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen on ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja kumpaako?

Kun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia! Pitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä entisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat itsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan eikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa.

Kesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset ovat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja ovi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he ratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti odottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes kertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan mitään.

— Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes välistä ja painautuu sisartaan likemmä. — Oletko levoton Yrjöstä? Kirjoittiko hän jotakin pahaa?

— Ei, hymähtää Elina, — hän on terve, kaikki on hyvin.

— Ja palaahan hän pian… Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit kihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa samassa, odottamatta vastausta: — onkohan kukaan ihminen ollut niin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä on sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä käsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni silmäkö se vain kaikki niin kultaa?… Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä kauneimpana miehenä maailmassa?

Elinan mieleen muistuu kihlausaika, jolloin hän tuhansia kertoja kysyi itseltään: miksi rakastan häntä, tuota hentoa miestä, joka ei ensinkään vastaa sitä ihannetta, mikä minulla aina on ollut miehestä? Mutta hän nousee lähteäkseen muka johonkin työhön ja sanoo nauraen sisarelleen:

— Tietysti! Nainen pitää aina kauneimpana sitä miestä, jota hän rakastaa.

Mutta kun ilta tulee ja Agnes suorii hiuksiaan yläkerran parvekkeella, kun kaikki talossa jo nukkuvat, niin astelee Elina rouva hätäisesti alas puiston käytäviä. Hän pakenee maailmaa ja itseään. Hänen helmansa laahaavat kasteisessa nurmessa, hänen jalkansa polkevat kukkia.

— Niin, kuiskaa hän, — itke kyyneliä, ilta, valittakaa kanssani, nurmet ja maat! Kannan suurta huolta, tunnen sysimustaa tunnetta. Sen pitäisi minusta näyttää samealta kuin terva, mutta minä imen sitä sieluuni kuin kukkasten lemua.

Hänen huulensa liikkuvat hiljaa, silmät leimahtelevat ja käsivarret kohoavat taivasta kohti.

— Poistu luotani, kaunis tunne, katoa, verenkarvainen syntini! En enää tahdo kantaa taakkaasi, en lämmitellä lietesi ääressä… Enkö vielä ole tehnyt tarpeeksi? Vieläkö voin jotakin uhrata? Olen valmis kaikkeen, tahdon rikkoa kaikki siteet. Pois tyköäni, kiusaaja, siskoni sulhanen naisen tyköä, joka on naimisissa ystäväsi kanssa. Et toki uskaltane seurata minua Jumalan kirkkaaseen luontoon…!

Hän seisahtuu kosken rannalle ja jää katselemaan vaahtoja. Tyyninä, hiiskumattomin lehvin ylenevät ympärillä metsäiset kummut. Kosken alla tekee joki mutkan ja siellä, lahden pohjukassa, on tyyntä. Lumpeet päilyvät veden kalvossa ja uimahuone valkeine ovineen kertautuu syvässä. Rannalla hymyilee koivu ja siniset lemmenkukat.

— Niin hymyili kerran vastaani hänen rakkautensa, kun hän silmiini katsoi, kuin nyt kevätiltana taivas ja maa hymyilevät toisilleen… Kuva, kuva, enkö sinusta pääse? Mitä vielä on tekemättä? Pitääkö minun heittäytyä kosken kuohuun…?

Hän hypähtää laiturille ja, pitäen kiinni kaiteista, tuijottaa alas pärskeihin. Silloin tarttuu lämmin käsi hänen käteensä. Se on Agnes, joka on tullut häntä etsimään. Hän on niin levoton, hän pyytää, että Elina toki uskoisi hänelle, mikä hänen on. Ja hän vie hänet sisään, riisuu hänet, palmikoitsee hänen hiuksensa ja hoivaa häntä kuin lasta.

* * * * *

Arrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan paljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja puistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen! Mutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus.

— Minuun niin koskee, sanoo Agnes, — ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään et nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän sittenkin olisi pitänyt odottaa…

— Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä tapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan.

Mitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa aivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa seppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas ajaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu vaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän matkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää äkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä hän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita.

— Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa!

Ja hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä pidellen hänen kättään.

— Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla?

— Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona?

— Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin kanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään! Se on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle tarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko…?

— Kiitos, minun on todellakin nälkä!

Nyt vasta näkee hän Agnesin, joka on seisonut pilarin takana, suuren pärekopan peitossa. Hän tervehtii häntä melkein kömpelösti ja Agnes punastuu korviin saakka.

— Mutta ehkä ensin tahdot käydä uimassa? esittää Elina.

— Kiitos, se on erinomaista!

Ja Elinan lähtiessä noutamaan lakanaa, jää hän Agnesin kanssa kahden. He eivät kumpikaan löydä sanoja, tyttö punoo hermostuneesti kokoon vihantia puolanvarsia ja Kunnas huiskii kepillään.

— Te punotte seppeltä, sanoo hän vihdoin. — Onko jotkut merkkipäivät tulossa?

Agnes punastuu uudestaan ja, painaen silmänsä maahan, vastaa hän epävarmasti:

— Odotamme tänne sukulaisia ja tahdomme vähän koristaa, jotta vanha talo näyttäisi hiukan ystävällisemmältä.

— Ehkä minäkin sitten saan auttaa?

Samassa tulee Elina, kädessään lakana ja uimahuoneen avain.

— Nyt sinä menet tätä käytävää, selittää hän, — käännyt sitten vasemmalle ja silloin näkyy jo uimahuone. Sillaikaa laitan minä kahvipöydän järjestykseen.

Kunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen.

— Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää hän.

— Minä vanhenen, hyvä ystävä!

— Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän!

Elina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti. Kunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä hänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori ja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle tervehdykseksi ja lähtee kyökkiin.

Hänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin hän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää.

— Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen huoneeseen. — Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä… Kuule, etkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa.

Elina jää kankeana tuijottamaan eteensä.

— Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti.

— En tiedä. Pelkään…

Elinan hampaat pureutuvat kokoon. Hän ei siis suotta tuntenut jo ilmassa, että taloon oli saapunut onnettomuuskumppali!

No niin, se pitää hänelle ilmoittaa niin hienotunteisesti kuin suinkin. Ja kun siis on syöty ja Kunnas kyselee, mihin Agnes neiti on suvainnut kadota, niin Elina kertoo, että hänellä on paljon tekemistä, hänellä kun huomenna on juhlapäivä…

— Arvaapa nyt mikä!

— Syntymäpäivä…?

— Ei, eikä nimipäiväkään. Huomenna… No, koeta nyt arvata. Mitä nuorelle tytölle nyt voi parasta tapahtua?

Elina näki hänen kalpenevan ja pakottavan eräänlaisen hymyn kasvoilleen. Hän sanoo kuitenkin vain:

— En minä voi arvata.

— Voithan toki. Tietysti kihlaus aina nuorelle tytölle on suurin onni.

Kunnas vie käden otsalleen ja vaikenee. Hetken päästä hän nousee ja lähtee puutarhaan.

Elina näkee hänen rientävän syrjäkäytaville.

Kuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja kärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan. Elina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi mennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä Kunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan.

Hymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman kumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä.

— Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen perhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun esiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että hän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin ansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä…

— Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, — älä tuolla tavalla!

— Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun.

Elinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes herjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää. Nöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan.

— Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, — kaikesta huolenpidostasi!

— Voi, voi! vaikeroi Elina, — minä en tahallani ole tehnyt sinulle pahaa!

Hänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa uhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut itsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta.

— Minä en tietänyt, sopertaa Elina, — että rakastit siskoani!

— Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta hänen sanojaan, — kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!… Minä todella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva!

Hetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta taloon jättää hän painostavan mielialan.

— Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin kysymyksiin, — siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä häneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla toimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen.

— Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja pakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. — Nainen rakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan yhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta… Minä sen vielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen vaikka paikalla ja kirjoitan hänelle!

XIII

Nuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat taaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen komea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa puvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä nähnyt hänen kasvojaan — hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin vaatisivat, ettei hän noin keimailisi.

— Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, — hänhän käyttäytyy aivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen. Mahtaneeko hän olla sairas?

— En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei muista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan.

— Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa talon rouvan soittokoneen ääreen.

— Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen kynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne sulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. — Ehkä Chopinia?

Ja vastausta odottamatta asettuu hän soittokoneen ääreen ja alkaa huimalla näppäryydellä soittaa Chopinin poloneesia. Mutta tuskin on hän päässyt alkuun, kun hän äkkiä kovalla, särisevällä akordilla lopettaa ja, kiertyen ympäri tuolilla, kääntyy vieraiden puoleen:

— Anteeksi, en näy muistavankaan!

Kuuntelematta niitä kohteliaisuuksia, joita hänen ympärillään lausutaan, kääntyy hän kuitenkin takaisin soittokoneen ääreen ja alkaa hitaasti ja juhlallisesti soittaa Chopinin surumarssia. Sen hän muistaa, siihen hän vaipuu ja sen hän soittaa loppuun. Mutta sitten tulee tavallinen valssi, hän soittaa sen koko voimallaan, improvisoi itse lisää ja nauraa soittaessaan. Mutta kestää hyvän aikaa ennenkuin kukaan rupeaa tanssimaan.

— Väsyttääkö? huutaa hän soittokoneen äärestä ja kääntää päätään.

Mutta puistossa, satavuotisten tammien alla astelevat sulhanen ja morsian käsi kädessä.

— Voitko luopua Arrakoskesta, koko synnyinmaastasi minun tähteni? kuiskaa sulhanen, painuen Agnesin puoleen.

— Kaikesta, kaikesta!

— Minä vien sinut syntymäkotiini Niemenin rannoilla, siellä me elämme erossa muusta maailmasta… Mutta sinun tulee kylmä, armaani, mennään sisään.

Dargis on aivan varma siitä, että hän rakastaa tuota valkeaa tyttöä, joka, myrtinoksa rinnallaan, astelee hänen vieressään. Hänen mielialaansa häiritsee tietysti nyt jonkin verran talon hermostunut rouva, mutta kunhan hän saa Agnesin kanssaan sinne kotiin!

Tanssi salissa on uudelleen alkanut ja Elina liehuu lattialla. Aurinko jo nousee ja väki menee työhönsä, kun hän hiestyneenä astuu ulos puutarhaan vievälle parvekkeelle. Nurmilla ja kukkalavoilla kiiltää kaste ja poutainen aurinko punaa puitten latvat.

Maantieltä alkaa kuulua kavioiden kapsetta. Sieltä tulee pieni poika hevosen selässä. Hän sitoo hevosen tikapuihin ja ottaa taskustaan kirjelipun.

Elina hätkähtää. Omituinen aavistus on hänet vallannut. Hän astuu poikaa vastaan ja ottaa lipun hänen kädestään.

Se on sähkösanoma.

Hänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa sitä avatuksi. Hän tietää mistä se on, hän tietää, että se kutsuu häntä. Se mitä hän vielä ei tiedä, on, onko Yrjö sairastunut vai onko hän jo kuollut. Ja vavisten niin että hampaat kalisevat suussa, seisoo hän valkeassa puvussaan aamuauringon hohteessa, kasvoiltaan kalman kalpeana. Sulhanen ja morsiankin ovat saapuneet paikalle ja Agnesin hellästi hyväellessä hänen kättään, avaa Dargis sähkösanoman, joka on ranskankielinen, ja silmäilee sen läpi:

"Makaan sairaana Charité-hospitaalissa. Lähde heti matkaan. Vuorio."

— Kuollutko? kirkaisee Elina ja tarttuu sähkösanomaan.

— Ei, ei, rauhoitu! Hän on sairastunut…

Ja Dargis lukee hänelle sähkösanoman.

Elina ei itke, hän ei valita, hänelle on heti selvänä, että viipymättä on ryhdyttävä toimeen. Välttämättömimmät tavarat kokoon, rahaa, hevonen valjaisiin, passi, sitten laivaan!

Ettei hän vain tulisi myöhään! Miksei hän ole nähnyt unta tai varoittavaa näkyä, että olisi tietänyt aikaisemmin heittää tanssinsa? Ettei hän vain tulisi myöhään!

Dargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin.

Elina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää hän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan.

Dargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa tunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän edes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista! Mutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on kuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä.

Ja nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet jännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi.

Pitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä, hän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun.

— Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei liikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia.

Dargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään siitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin vilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala, Jumala, anna hänen miehensä elää!

Hän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin.

— Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti.

— Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, — tarmoni ei koskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään.

— Jumalan haltuun sitten!

Kadunkulmassa kääntyy Dargis katsomaan taakseen. Elina seisoo siinä mihin hän hänet jätti liikkumattomana kuin musta patsas. Hän ei voi erottaa kasvonpiirteitä, mutta sielunsa silmällä näkee hän edessään koko hänen olentonsa kaikkine vivahduksineen kuin heloittavana sateenkaarena.

Ja silloin hän tuntee: tuo nainen se on, joka hänen sydämensä vei, kaikki kalpenee hänen rinnallaan, hän, hän, eikä kukaan muu!

Hän on rakentanut taitavasti, muurannut kiven kiven päälle, uskotellut itseään ja muita. Hän on siihen määrään saattanut pettää itsensä, että hän nuorelle, rakkautta janoavalle tytölle on luvannut antaa jakamattoman rakkautensa.

Nyt raukeaa rakennus, hämähäkinverkkoa ovat olleet hänen siteensä, sumua, savua hänen lupauksensa! Mitäpä siitä, jos hän yksin saisikin kantaa rikoksensa seuraukset. Vaan hän otti särkyneeseen purteensa toisen, otti rakastavan nuoren tytön, ja hänen täytyy nyt kärsiä haaksirikko hänen kanssaan.

Hän olisi valmis mihin tahansa, kunhan saisi kootuksi kärsimykset omille hartioilleen, mutta astua tuon valkean tytön eteen ja sanoa hänelle: minä en voi antaa sinulle rakkauttani…! Heittää hänet, taitetun kukkasen lailla, tiepuoleen kuolemaan — kauheaa!

* * * * *

Elina varustautuu kaiken varalta. Hän on siitä varma, ettei hän tapaa Yrjöä elävien joukossa. Hän kuvittelee pahinta, hän näkee hänet jo ruumiina. Matkan pitkinä hetkinä on mielikuvituksella aikaa toimia. Ja se käyttääkin tilaisuutta hyväkseen, se ei heitä uhriaan yöllä eikä päivällä. Mutta mistä saaneekin ihminen joskus voimia: Elinaa ei väsytä, vaikkei hän nuku eikä syö. Hänen voimiensa lähde näkyy olevan loppumaton. Viime päivä on hänelle sentään melkein sietämätön. Varmuus mikä tahansa mieluummin kuin epävarmuus, tuo häälyminen toivon ja epätoivon, taivaan ja maan välillä. Sillä itse asiassa hän vielä toivoo, vaikka hän jo luulee toivon kipinän sammuneen rinnastaan.

Asemalle on muuan Yrjön tuttavista saapunut häntä vastaanottamaan. Hän tuntee hänet valokuvasta ja hän hänelle ilmoittaa varmuuden.

Oi, hän on odottanut pahinta, hän on jo mielikuvituksessaan läpikäynyt kaikki mahdolliset kärsimykset, mutta näin vaikeaksi ei hän ole voinut sitä ajatella.

Ruumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat syvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät silmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen jäykkä.

Vaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle rakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan… Hän ei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa… Kellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet laupeudensisar lattialta.

Hän herää jo seuraavassa hetkessä.

Nyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä vastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon hän on sulkeutunut — kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on ruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen silmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä, vaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin.

— Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. — Minulla ei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi!

Sairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle vahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät tahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan. Ei tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin… Mutta se on kallista! Riittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle. Hänellä on paljon, paljon rahaa… Ne riittävät!

Kotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen seurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä, hyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan. Mutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin itkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman ruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että junanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti. Siinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi lasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat…

Veera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet sähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät, kun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan hautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on sijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä.

Hänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian lesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että he menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule…

Kirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat pitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi tämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.

Kauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää. Elina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin. Hautaan, hautaan Yrjön kanssa!

Mutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he vievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee, itkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan ei tahdo häntä armahtaa.

Vasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on purettu.

Sisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt alkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo kellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy valonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite kukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.

Agnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt kivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista, mutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.

Äkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.

— Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.

Agnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.

— Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut sormusta.

— Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa ikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.

— Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, — jolloin sinun sähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän rakasti toista…

— Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.

Äkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa poski on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea silmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin itseään ja omia huoliaan?

Tai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti tuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin täydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.

Sanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.

— Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin kolkkona huudahduksena.

Sade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen ympärillään.

— Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee käsiään. — Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin monen ihmisen onnettomuuteen!… Agnes, älä hyväile minua, sinulla olisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä sitä?

— Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!

Ja Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.

— Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin käsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat silmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella viime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa. Sillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu seisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua…

— Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523

Hän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy. Leveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen edessään.

— Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.

Käsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.

— Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.

— Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille, sinulle ja hänelle, sen onnen.

Elina säpsähtää.

— Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi jotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä naisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että eheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta yhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää…!

— Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.

Mutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu vasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee sihisten.

Kuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa liimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita. Räikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä. Kuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen, joka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston aidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo kaunis oraanalku.

— Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. — Ja niin paljon kirjeitä!

Hän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki ovat olleet sumuna ja sateena.

Veri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!

Hänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi tytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään. Hänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!

Ensinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa sen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten lukee hän kirjeen.

"Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.

Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt tekemättä.

Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain muutaman sanan.

Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko?

Tämä lehti on äitini haudalta.

Tervehtien

V.D."

Elinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen huulilleen.

Agnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti hengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen, käsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle.

— Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. — Noin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien sisar keskellä myrsky-yötä!

Yö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan vesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon sellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden täytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja.

Elinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla kynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja alkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut.

"Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää, ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli.

Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin eläin, kun se nousee talviunestaan.

Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi kautta, Vitold Dargis!

Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua, ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori.

Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin nuoruuteni palaa!

Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina kuuluu tänne saakka."

Elina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee sen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin hartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule hänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä on äänensä ja nurkilla nuottinsa.

— Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan, miksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen kiusaukseen?

— Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit minulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen?

— Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen tähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja miksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi, minulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon kaikkivaltiasta ääntä?

— Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata?

— Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen lastensa äidiksi?… Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon kukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki tunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut, yksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta sitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en ole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta.

— Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan tulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä eheyttä?

— Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain kerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee.

— Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen kehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken hyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni, kirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo ihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan itseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut autiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme. Pimeää siellä oli ja autiota!

Elina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee hänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin korkealle, että silta sen päällä huojuu.

Hänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on sentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole ollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa oli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän olisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä.

Kuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut rannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro laulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat.

Elina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita vastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin olisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä ainaista unohdusta.

Entä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä?

— Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja ummistaen silmiänsä, — armahda minua!

Kuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän ei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee kiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.

Ei aaltojen harjoilla, vaan hänen sylissään, hänen voimakkailla käsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.

Kuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan, mutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.

— Jumalani, kirkaisee Elina, — pelasta minut Yrjölle, jos sinun tahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole minulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa…

Hän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee, että lautta liikkuu… Se likenee jo putousta…

Mutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja hengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.

Jumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen jalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.

Ja kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän avaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa kiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän kukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.

Agnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää kirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:

"Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa suudelmani.

Elinasi."

XIV

Valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan, Vitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi, poskeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun silmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani!

Elina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa ja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy sohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri riemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko valaa sille kultiaan.

Mutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina odottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä! Raivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt pilvet, jouduttakoot ajan kulkua.

Mutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan. Sillä jostakin kuuluu kuin itkua.

Se ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on kai myrsky, joka innoissaan vinkuu!

Ei! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa.

Elina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään.

— Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi.

— Miksi sinä itket? jatkaa Elina.

— Näin pahaa unta.

Agnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.

— Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, — peloittaako sinua nukkua?

Elina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt ajatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on nähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen tuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin rinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen iloitsemaan…

— Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa puoleen.

— En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.

Elina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa ajatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa, ja lähtee levolle.

Mutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin kyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on: hän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan — hän on leski, jonka mies vasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!

Yrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin suurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan surmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä hän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan sielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen tähtensä suree, on Vitoldin äiti…!

Elina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän näkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot ulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin taakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa häntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa kaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!

Mutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan paikalle…

Hän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky tekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli saavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton, tunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli nostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä lailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä, mihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski häntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?

Jos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja kieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän rauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän itkuunsa.

Mutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa kirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta. Elina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen viileän ilman hivellä kasvojaan.

Hänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman rakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi viihdyttää.

Kirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa Elina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?

Hän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen kirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi pöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan jatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen kertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.

Agnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi Arrakosken tiehaaran sivu!

Elina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut. Vasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on selvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa kirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei pitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja vaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!

Elina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.

— Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja koettaen nostaa häntä ylös, — miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko toki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!

— Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, — sitä kirjettä ei olisi pitänyt lähettää.

— Eikö? pelästyy Agnes. — En minä saattanut aavistaa muuta kuin että se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä, postimerkkikin kuoressa.

— Hän tulee, kun saa sen kirjeen!

— Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen huulilleen.

— Ei, ei, hän ei saa tulla!

— Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, — sinä et tahtoisi antaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi. Mutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi aikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa… Sinä katsot minuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, — mutta minulla on päässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään taloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.

Elina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.

— Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. — Myönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin itkit!

Agnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta.

— No niin, myöntää hän, — tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun täytyy sinusta erota… Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä muutoin… Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä.

— Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa kummastuneen katseen.

Agnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo.

— Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan.

— Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta käsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. — Ja minkä sinä sitten aiot asettaa elämäsi päämääräksi?

Agnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on hymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on salaperäinen sointu, kun hän puhuu.

— Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni maatilan hoidolle.

— Ja sinä luulet osaavasi?

— Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin.

— No niin, kunnes menet naimisiin.

Agnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti hymyillen:

— En mene!

— Mistä sinä sen tiedät?

— Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu siitä. Kuule nyt eteenpäin… Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja kun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa vastaan samassa kunnossa kuin isän aikana…

— Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, — mutta sinä olet nuori, sinä et voi viihtyä täällä!

Agnes käy äkkiä vakavaksi.

— Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi ajatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin itsekäs… Mutta nyt, lisää hän hiljaa — tahdon koettaa elää niinkuin Kristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita…

Kyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne kiireesti pois.

— Mutta Agnes, virkkaa Elina, — sinustahan tulee tuollainen äreä, katkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä.

— Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!

Hetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä kirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.

— No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö kadut, että lähetit kirjeen?

— Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä. — Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua pois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä tehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja minkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää työttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut minulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että oppisin unohtamaan itseni!

Agnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen polttavaa otsaansa.

— Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. — Etsikäämme häntä ja me olemme hänet löytävät!

* * * * *

Silloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti pehmeänä maat.

Nyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla, teillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta, mäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota pitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei edes huokausta metsästä tai järveltä.

Dargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran viime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla, matkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän ilmoittanut Elinalle tulonsa.

— Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen kättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. — Vieläkö isäntä minut muistaa?

— Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken rouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille. Vai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.

— Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?

— Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean, koska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä ajaa.

— Vai jo osaa poika!

— Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.

Pian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.

Dargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua ilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on etsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton.

Elinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai tuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä tuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko ajan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he tekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan, sitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia… Olisipa äiti vain elänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen.

Mutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä näyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa silmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas, joka menee ryöstämään toisen omaa… Mutta hän painoi alas ajatuksen, hän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta vastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja hänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi.

Aurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean hevosen harja liehuu.

Missä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei, hän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää, että hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut viivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski antaa pois hetkeäkään.

Taas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä hänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään…

Mutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen, epämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan saavuta onneaan…

Hän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan ylös mäkeä.

Harjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa täydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää kallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole sulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen, yllään musta puku.

Dargis tuntee hänet heti. Se on Elina.

On kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet keskelle pyörrettään.

Hän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan kunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että Arrakosken rouvakin on aamukävelyllä.

Poika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää hiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä, silmänräpäyksessä kadoten näkyvistä.

He seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin.

Mutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin heidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät erottaa.

Elinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän tuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään liikahtamaan.

— Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta tylsyydestä.

— Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi kuin kuolinkello. — En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan matkalla, jatkaa Elina, — enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle, sinua vastaan.

Dargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen unelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa, jota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä ikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan silmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän taas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa jo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on nainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi…

— Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, — selitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi!

Elina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää syvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle.

— Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä, joiden terä on ihmeellisen loistava. — Minä kerron sinulle kaikki.

Ja kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina:

— Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin eheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua, kosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin sinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan.

Dargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja kätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja, taistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa:

— Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää uudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena… Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon alta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä, hänessä oli maan haju… Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo lasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat minua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin… Olin niistä juuri päässyt, kun kirjeesi tuli… Niin selvästi näin taas hänet edessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni, Vitold Dargis… Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä tahdoin rientää hänen syliinsä… Silloin huomasimme molemmat… että meidän välillämme oli ruumis!

Viime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis on noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan.

— Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, — sinä tiedät, millä rakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme tahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina, aina olemaan välillämme.

Dargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on kuollut!

— Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas tuon sammuvan äänen puhuvan, — minä olen rukoillut kuolemaa, jottei minun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä… rakastanhan minä sinua vieläkin!

Viime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta hiiloksesta.

— Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken. Hauta olisi minulle parempi kuin elämä… Sinä varmaankin tunnet samaa. Mutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä minulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi. Tähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan ajatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua…!

— Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua levollisemmin, — on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle, koetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon…

Hetkisen he molemmat vaikenevat. Elina nousee ja astuu Dargiksen eteen.

— Entä sinä? kysyy hän hiljaa.

Dargis kääntää häntä kohti kasvonsa, joihin mielenliikutus näyttää ikäänkuin uurtaneen ryppyjä.

— Minullakin, sanoo hän, — on sisar ja syntymäkoti.

Elina tarttuu hänen käteensä ja pusertaa sitä lujasti.

Ääneti astelevat he Arrakoskelle.

Hetken päästä ajaa Dargis pois. Hän jättää nyt Arrakosken ainiaaksi.