Kansan keskeltä

KANSAN KESKELTÄ

Kuvaus keväältä 1899

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

I

Hevonen seisahtui talon eteen, herra hypähti rattailta, maksoi ja astui parilla askeleella ylös portaat.

Iida seisoi ikkunassa ja näki hänet aivan hyvin, mutta hän vetäytyi kiireesti pois, juoksi viereiseen huoneeseen, ja kun kello soi, oli hän työssä, ompeli niin ahkerasti, että näytti siltä kuin vasta vieraan askeleet olisivat hänet herättäneet.

— Maisteri Airanen, todellako! Tervetuloa. Olkaa niin hyvä ja istukaa.
Näettekö, tämä tulee teidän arpajaisiinne. Eikö se ole kaunis!

Eihän maisteri voinut sitä tarpeeksi ylistää. Se oli pöytäliina.
Verka oli pehmeän vihreää, ei heleää, mutta ei myöskään liian tummaa.
Tilattu Käsityönystäviltä, taiteilijan piirustuksen mukaan ja heidän
ompeluseuransa ompelema.

Nuori neiti, joka sitä piteli vieraan silmien edessä, oli hänkin sangen soma. Maisteri katseli tyttöä yhtä paljon kuin liinaa, ja tyttö sen kyllä tunsi. Hän olisi suonut voivansa pysyä punastumatta, mutta ei mahtanut sille mitään, että veri yhä polttavampana nousi kasvoille. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin viskata koko arpajaisvoitto käsistään ja keksiä jotakin sanottavaa. Kahvia heillä oikeastaan jo oli juotu, mutta hän kysäisi, vierastaan silmiin katsomatta, saisiko tarjota kahvia.

Hänen hetkiseksi kadotessaan kyökkiin jäi maisteri yksin.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen. Koti oli todella hauska. Kaikki tyylikästä ja siistiä. Perhe olikin varakas — ei suinkaan silti, että varakkaissa kodeissa aina oli aistikasta, jumala paratkoon! Rouva Strömmer oli muutamia vuosia sitten myynyt maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Olihan se luonnollista, sillä tyttäret olivat silloin kouluiässä. Tämä Iida neiti oli nyt parhaimmillaan. Iloinen, pirteä, osasi pukeutua, ei ollut liian arvokas eikä lyhytnokkainen. Joskus punastui ja arkaili ja kävi vieraampien seurassa hämilleen. Mutta se epäilemättä tapahtui tottumattomuudesta ja sitä paitsi puki häntä.

— No, neiti Strömmer, joko olette päättänyt, lähdettekö kesäksi ulkomaille?

Iida seisahtui sohvapöydän eteen ja alkoi tehdä siihen tilaa kahvitarjotinta varten. Hänellä oli heleä, puhdas iho, pehmeä, ruskea tukka, ruskeat silmät, jotka aina näyttivät vähän kosteilta, ja hiukan liian suuri suu. Kasvot olivat kapeat, säännölliset ja ilme niissä miellyttävä. Otsan ympärillä, joka oli paljas, liehui hentoja, kiharaisia hiussuortuvia, joista ei voinut tietää, olivatko ne tahallaan heitetyt liehumaan vai olivatko ne vahingossa irtaantuneet. Hän oli tummansinisessä, yksinkertaisessa puvussa. Kaulassa oli valkea, kovaksi tärkätty kaulus ja tulipunainen kravatti.

— En, se ei vielä ole varma.

— Miksi te huokaatte tuota sanoessanne!

— Onhan inhoittavaa, kun ei tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli laulujuhlaan ja luokkakokoukseen ja ulkomaille ja…

Airanen hymähti.

— Ja noitten eri mahdollisuuksien välillä te horjutte! Ja minä joka aina luulin, ettette ollut mikään tavallinen pyhäkoulunopettaja tai jatko-opistolainen…

— Kuinka niin? En iässäni ole opettanut pyhäkoulussa enkä ikinä aio jatko-opistoon…

— Hauska kuulla. Minä jo pelkäsin…

Iida ei oikein tietänyt loukkaantuako vai ollako hyvillään. Hän rupesi nauramaan.

— Pelkäättekö, että pyhäkoulussa antaisin kovin huonoa esimerkkiä tai että jatko-opistossa olisin kuin nuori viini vanhoissa leileissä…

— En sitä. Mutta teidät voisivat siellä tehdä oikean kristillissiveellisen naisen perikuvaksi…

— Olisiko se sitten niin paha? kysyi Iida hymyillen sekä silmillään että suullaan ja hiljaa keikutellen päätään.

Airanen teki, vastauksen asemasta, liikkeen kädellään ja vastasi: S — Niitähän meillä on niin tarpeeksi. Niiden lukumäärää totisesti ei tarvitse lisätä. Mutta joka tähän Suomenmaahamme kasvattaa lisää yhden pirteän, niin sanoakseni monisärmäisen naisen, se tekee isänmaallisen työn.

— Ja minun kauttani te nyt aiotte tällä tavalla palvella Suomea…

— Niin, jos te sallitte.

Iida istuutui ja otti työnsä. Hänen kasvojensa ilme vaihteli joka hetki. Hän hymyili koko ajan.

— No, ja jos minä nyt sallin, niin mitä säätää teidän ensimmäinen käskynne?

— Että lähdette ulkomaille. Lupaan tehdä teille hyvän matkasuunnitelman, neuvoa hotellit ja pensionaatit, antaa suosituksia kaikenlaisten intresanttien ihmisten luo… saatte nähdä, että palaatte vallan uutena ihmisenä.

Maisteri alkoi kertoa ulkomaanmatkoistaan. Hän kuvasi Reinin seutuja, viinitarhoja, joita aurinko hautoo, ja viileitä iltoja balkongilla, kun hämärästä häämöttävät "pyhän virran rannat" ja iltakello soi jostakin etäisestä luostarista. Hänellä oli ollut hauskoja seikkailuja erään ruotsalaisen perheen kanssa, joka matkusti huvikseen. Tytär oli ollut aika näppärä. He olivat tutustuneet Hampurissa suuressa omnibussissa, joka kuljetti vieraita pitkin kaupunkia. Sittemmin sattuivat he samaan junaan, samaan hotelliin, sanoivat jo monta kertaa toisilleen juhlalliset jäähyväiset ja tapasivat toisensa taas äkkiarvaamatta jossakin taulugalleriassa täi vanhassa kirkossa. Thüringin metsissä olivat hän ja neiti eksyneet seurueesta ja harhailleet kahden koko päivän.

Iida kuunteli hehkuvin poskin, silmissä matkakuume. Kertojan innostus tarttuu häneen tarttumistaan ja hänen verensä alkaa kuumempana vuotaa suonissa. Hän joutuu kuin lumouksen valtaan, hän tuntee jo ympärillään noiden suurten metsäin varjot ja luulee näkevänsä Reinin kulkevan viinitarhojen välitse… Nähdä Dresdenin kuuluisa madonna, kävellä "unter den Lindenillä", etsiä edelweiss-kukkaa lumien keskeltä!

— Minä lähden, minä lähden! huudahtaa hän äkkiä ja karkaa ylös sohvasta. — Matkustaminen mahtaa olla ihanaa! Minä tunnen jo että mieleni on saanut ikäänkuin siivet!

— Arvasinhan minä sen, sanoo maisteri hyvillään. — Mutta te ette saa muuttaa mieltä nyt kun jäätte yksin.

Nämä sanat palauttavat Iidan todellisuuteen.

— Olette oikeassa. Sinne on vielä niin pitkä matka, että ehdin tehdä vaikka miten monta päätöstä.

— Mutta mikä estää teitä lähtemästä nyt piakkoin? Mikä teitä pitelee täällä Helsingissä? Onko ehkä sittenkin se pyhäkoulu, vai ompeluseurako…

— Älkää nyt olko häijy. Enhän minä voi lähteä ennenkuin saan matkaseuraa.

— Ja mikä hätä teillä olisi yksin jossakin pensionaatissa. Nuorelle naiselle on hyvin kasvattavaa joskus olla oman onnensa varassa…

— Mutta minä huomaan, että teillä on uskomattoman suuret opettajanlahjat…

— Minä noudatan vain sopimustamme. Meidänhän yhdessä piti kasvattaa teistä pirteä…

— No niin. Minä lupaan ajatella asiaa, hyvä herra opettaja.

Iida tulee hämilleen. Hänestä tuntuu siltä kuin tuo maisteri taas yrittäisi kohdella häntä koulutyttönä, jolle määrätään läksyt. Sitä hän ei suinkaan salli. Siitä suhteesta täytyy tulla loppu. Mutta samalla ei hän mitenkään tahdo kadottaa maisterin suosiota. Hän on kaikista hänen tuttavistaan hauskin, niin hieno ja varma käytöksessään…

Iida vaihtaa äkkiä puheenaihetta ja mainitsee arpajaisista, jotka ovat muutaman päivän perästä ja joissa he yhdessä tulevat myymään arpoja. Samassa tekee hänen ajatuksensa taas hyppäyksen ja hän kysäisee, mistä maisteri oikeastaan on kotoisin. Hän on sitä jo monesti tahtonut kysyä, mutta ei ole tietänyt, sopisiko ruveta tunkeutumaan vieraan ihmisen asioihin.

Maisteri on avomielinen — miksei olisi! Hän on talonpojan poika, kotoisin Airasen talosta Hämeessä. Entä neiti Strömmer? Olisi hauska kuulla jotakin hänestäkin.

Iida kertoo mielellään. Hänen isänsä oli maanviljelijä, mutta ei hän tätä paljon muista, sillä he olivat aivan lapsia, kun hän kuoli. Hän kävi ensin koulua pikkukaupungissa, muutaman peninkulman päässä kotoa. Kaikki ihmiset siellä tunsivat toisensa ja palovahti kulki kadunkulmasta toiseen ilmoittamassa, että "kello on kaksitoista lyönyt…" Pitäjä oli ikävä kaikin puolin. Sivistyneitä oli niin vähän, he asuivat hajallaan siellä täällä. Muuan serkku siellä oli joka ikäänkuin piti jonkinlaista hovielämää, ja kesällä ja jouluaikaan huviteltiin muutenkin. Mutta talvet, ne olivat aivan kuolettavat! Ja olisivatpa talonpojat olleet silloin, kuten kuuluvat olevan Hämeessä, sivistyneitä ja harrastavia, mutta nämä olivat niin raakoja, ettei seurustelua heidän kanssaan ollut ajatteleminenkaan. Kouluja pelkäsivät kuin ruttoa. Että joku pitäjän rikkaista talollisista olisi pannut poikansa lyseoon — ei! Ei edes kansakouluun. Torpparien kanssa oli kovin vaikea tulla aikaan. Äitiä eivät totelleet vaan pettivät minkä jaksoivat. Pehtoorin kanssa riitelivät yhtä mittaa. Äiti ei olisi tahtonut myydä tilaa, hän kun oli tottunut asumaan maalla. Vihdoin oikein harmistuttuaan suostui myymään, vaikkei tilasta tarjottu edes kohtuullista hintaa. Olihan elämä Helsingissä paljon huolettomampaa ja hauskempaa. Äitikin jo oli myöntänyt, että oli ollut hullua niin kauan kiusaantua siellä raakojen ihmisten keskellä… Olihan sitä Kalliolaa alussa ikävä, varsinkin kesällä. Eikä äiti voinut sitä koskaan unohtaa. Mutta mahdoton siellä sentään olisi ollut ajan pitkään tulla toimeen raa'an kansan tähden.

Se oli hänen lohdutuksensa aina kun hän syntymätalostaan puhui. Sillä vaikka siellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä, niin säilyi hänen mielessään muisto siitä surumielisen kauniina ja kun hän sitä ajatteli, niin pisti tunteitten alta esiin ikäänkuin oka, jotakin katkeraa, jonka syytä hän ei tietänyt. Ei, sen kansan kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Maisteri nousi lähteäkseen.

— Miettikää nyt sitä matkaa. Ihmisen pitää nauttia niin kauan kuin hän on nuori.

— Niin nauttia! Ei ajatella surullisia asioita, jotka jo ovat ohi. Elämä on sentään kaunista ja rikasta ja nuoruus niin lyhyt! Kiitos käymästänne. Näkemiin asti.

II

Siitä oli kulunut vasta muutama päivä — tuntui siltä kuin olisi mennyt vuosia.

Menneisyyden ja nykyisyyden välille oli äkkiä laskeutunut seinä, muuri, jonka tuolla puolla vallitsee auringonpaiste ja tällä läpitunkematon sumu. Muutos oli tapahtunut äkkiä niinkuin etelässä auringon laskettua tulee yö. Ja ihmiset, tottumattomina pimeään, kulkivat hapuillen tietäen rajuilman häälyvän päittensä päällä, tietäen salamoiden ja rakeitten likenevän ja turhaan etsien keinoa millä torjua turmiota.

Iida oli aamulla soittanut tavanmukaiset sormiharjoituksensa ja koetti ryhtyä valmistamaan ranskantuntiaan. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, hän oli niin levoton, kaikki tuntui olevan sekaisin hänen päässään, ruumis oli raukea ja sydän löi jotta kuului. Äiti koetti häntä lohduttaa, selitti, että ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Mutta se ei häneen pystynyt. Hänen mielensä oli mustempi kuin koskaan ennen, hän pelkäsi tavalla, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Olihan hän pelännyt omaisen puolesta, jota kuolema oli kierrellyt, oli hän hengessä tuntenut senkin, millaista olisi, jos hänen rakkaimpansa häneltä riistettäisiin. Mutta se ei sittenkään ollut tuntunut näin synkältä, näin läpeensä surulliselta.

Sillä näinä päivinä oli tuntunut siltä kuin jokainen vastaantulija olisi astellut hautaussaatossa, ja se mitä he kaikki saattoivat hautaan, oli Suomi, syntymämaa.

Iidasta tuntui siltä, ettei hän enää voi hengittää. Huoneessa ei ole ilmaa! Hän nousi, puki ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos.

Oli sumuinen, lämmin päivä, tuskin nimeksikään pakkasta. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin varpaillaan, kuiskaellen keskenään, ja jos joku naurusuin tuli vastaan, niin vaikutti hänen naurunsa kuin nauru paarien ääressä. Ilma oli huhuja niin täynnä kuin on tulipalolla lentäviä kekäleitä. Ne tuntuivat mahdottomilta, niitä teki mieli epäillä, mutta olihan sekin ollut mahdollista!

Ylioppilastalolle näkyi kulkevan paljon kansaa. Niin todellakin, siellähän tänään ovat arpajaiset.

Hän yhtyi joukkoon ja astui ylös portaita. Kuinka siellä oli hiljaista sielläkin! Ihmiset näyttivät huolestuneilta ja puhuivat kuiskaten, ikäänkuin sairas olisi ollut talossa. Iida tuli ajatelleeksi entisiä aikoja, jolloin hän nuorena tyttönä täällä tanssissa liehui. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Ei siksi että hän olisi entisiä iloja kaivannut, vaan siksi että nyt näytti koittaneen aika, joka teki jokaisen ilon mahdottomaksi.

Hän sattui tuttavaryhmään, joka oli seisahtunut suuren, komean ryijyn eteen. Se riippui seinällä muitten voittojen joukossa ja ihmiset olivat nähtävästi kerääntyneet siihen sitä ihailemaan. Mutta eivät he siitä puhuneet, mielenkiihoituksissa näyttivät olevan.

— Meidän täytyy pukeutua surupukuun, virkkoi muuan naisista. — Miksemme koko maailmalle näyttäisi että suremme?

— Minä aivan vaistomaisesti eilen riistin yltäni kaikki mikä oli räikeää, vastasi hiljaa nuori tyttö.

— Nuo ovat ulkonaisia asioita, huomautti joku herroista. — Voihan ne olla hyvät nekin, mutta paljon tärkeämpien velvollisuuksien täyttämistä meiltä nyt vaaditaan.

— Niin, kun tietäisi mitä voisi tehdä.

— Voi, minä olisin valmis mihin tahansa!

Syntyi hetken äänettömyys, sitten puhui muuan naisista, joka tähän asti oli ollut ääneti:

— Eiköhän meidän itsekunkin ensi velvollisuus liene todenteolla alkaa kasvattaa itsestämme kelpo ihmisiä Suomen tähden. Meidän täytyy osata luopua omista eduistamme ja nautinnoistamme, katsoaksemme ainoastaan yhteistä hyvää.

— Niin. Mutta miten esimerkiksi?

— Tarkoitan jokapäiväisessä elämässämme, kaikenlaisissa pikkuasioissakin… Meidän pitää ruveta ajamaan raittiusasiaa, työväenasiaa… Ei juuri niin että kaikki lähtisimme esitelmämatkoille, mutta että omalla esimerkillämme tukisimme raittiusrientoja ja omasta kodistamme alkaisimme parantaa työväen tilaa, toimittamalla esim. palvelijoillemme tilaisuutta edistykseen ja…

Iida tuli muistaneeksi, että hänellä yhä oli yllään sininen puku. Sen punaisen ruusukkeen hän todella vaistomaisesti oli riisunut, mutta sininen puku alkoi häntä nyt hävettää ja hän päätti ensi tilassa lähteä kotiin. Maisteri Airanen seisoi hänen vieressään, suupielissä pilkallinen hymy.

— Niin, niin, te raittiusapostolit! virkkoi hän. — Saarnaisittepa kansalle sivistystä sensijaan että aina kuvailette sille viinaa ja alkoholia ja taas viinaa. Uskokaa minua: enemmän hyötyä olisi saarnoistanne ja kauniimpi olisi ammattinne.

— Kuinka voi sivistyttää kansaa joka juo?

— Sivistyksen tullessa lakkaa juominen itsestään.

— Sitäpä eivät sivistyneemme aina ole osoittaneet.

Iida siirtyi pois tuttaviensa ryhmästä, oli vähän aikaa katselevinaan voittoja ja livahti sitten ulos ovesta. Tuntui paremmalta, kun hän sai ylleen mustan päällystakkinsa, joka oli niin pitkä, että se peitti puvun. Kadulle tultuaan hän unohti koko asian ja hänet valtasi taaskin sama levottomuus, joka viime päivinä oli lennättänyt häntä paikasta toiseen.

Hän alkoi harhailla katuja, tietämättä missä oli ja minne meni. Tuntui siltä kuin maa olisi huojunut askelten alla ja hänen olisi täytynyt etsiä jotakin kohtaa, joka on kiinteä ja horjumaton. Jostakin täältäpäin sen täytyy löytyä. Suoraan eteenpäin, kiireesti!

Tuli vastaan tuttu tori, kirkko, senaattirakennus, yliopisto ja keskellä toria muistopatsas. Hän pysähtyi hengästyneenä ja jäi katsomaan eteensä. Ne olivat siis kaikki paikoillaan ja maa niiden alla seisoi lujana kuin paasi, jonka perustus on syvällä, aina maan sydämessä asti.

Tuntui hyvältä. Hän seisoi siinä pitkän aikaa ja alkoi tyyntyneempänä astella kotiin.

Vastaantulijat olivat vakavan näköisiä. Heidän kasvoistaankin huomasi, että heidän mielissään liikkui se yksi ainoa asia… Mutta keitä olivat nuo oudot, kalpeat ihmiset, jotka ikäänkuin vaanien tähystelivät ympärilleen?… Kadunkulmasta tulla löyhytteli parvi nuoria miehiä ja naisia. Heidän poskensa hehkuivat, he nauroivat ja laskivat leikkiä. He eivät puhuneet vierasta kieltä kuten nuo toiset. Iida säpsähti. Hänen ensi ajatuksensa oli pysähdyttää heidät ja kysyä heiltä, eivätkö he tiedä mitä on tapahtunut. Mutta he sutkahtivat hänen ohitsensa, ennen kuin hän sai sanaakaan lausutuksi, ja hän kuuli ainoastaan heidän naurunsa, joka eteni torille päin, josta hän oli tavannut liikkumattoman pohjan jalkainsa alle.

Äkkiä muistui hänen mieleensä seuraava kuva: työmiehet jossakin Helsingin tehtaassa olivat tehneet lakon ja isännät tilasivat työmiehiä Venäjältä. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun pääkaupungin esplanaadeilla kukkaistutukset vielä olivat upeimmillaan, saapui tilattu joukko Helsinkiin: pitkä jono punapartaisia, kalpeita ihmisiä, ryysyisissä, liankarvaisissa puvuissa, selässä haisevat reput, kasvoissa tylsä ilme. Ja helsinkiläiset seisahduttivat kulkunsa aurinkoisella kadulla ja jäivät kiusallisen tunteen valtaamina heihin katsomaan. Tuntui siltä kuin likaisuuden, poljetun ihmisyyden armeija olisi heidän kanssaan marssinut kaupunkiin.

Miksi tuli kuva juuri nyt hänen mieleensä? Selvittämäänkö hänelle, että noiden uusien tapausten kanssa astuu pimeyden valta Suomeen?

Miksi se tulee ja eikö sitä mitenkään saa estetyksi? Onko sen tulo aivan välttämätön ja ovatko ehkä suomalaiset itse jollakin lailla kutsuneet sen, niinkuin kutsuivat harmaan joukon saapumaan sinä kirkkaana syyspäivänä? Onko sillä ehkä liittolaisia suomalaisten joukossa, ehkä noitten, jotka äsken nauraen tulivat vastaan? Miksi tämä kaikki tapahtuu? Onko Suomen kansa rikoksilla tämän kaiken ansainnut, vai onko se viaton?

Hän oli tullut Vanhankirkon kohdalle, kun hän huomasi, että eipä hän täällä asu. Ajatuksissaan oli hän vaeltanut, tietämättä minne. Kello mahtoi olla kolme, sillä koululaisia vilisi joka taholla. Pari hänen sisarensa tovereista karkasi itkettynein kasvoin kysymään: "Iida, tiedätkö sinä…?" Heidän huuliltaan tulvaili joukko kysymyksiä, mutta Iida ei voinut niihin vastata. Hän ainoastaan kehoitti heitä pysymään levollisina ja ahkerina. Siten he parhaiten täyttäisivät velvollisuutensa isänmaata kohtaan.

Väsyneenä, lamaantuneena tuli hän kotiin. Hänen huoneessaan tuntui kylmältä ja vieraalta, sillä hän ei moneen päivään ollut kajonnut pikkukoristuksiin, joitten järjestäminen kuului hänen viihtymisensä pääehtoihin.

Kyökissä tapasi hän äitinsä ja palvelijattaren valmistamassa päivällistä. Äiti loi häneen jo ovessa huolestuneen katseen ja kysyi, mitä uutta kuuluu. Mutta Iida ei ollut kertonut paljon, ennen kuin hän purskahti itkuun, ja nähdessään neidin itkevän ei palvelustyttökään voinut hillitä itseänsä.

— Älkää itkekö, lapset, puheli rouva, — kaikki näyttää ehkä pahemmalta kuin se onkaan…

Iida läksi huoneeseensa ja yritti ryhtyä työhön, mutta hän ei saanut ajatuksiaan pysymään koossa. Aina ne palasivat siihen epämääräiseen, kamalaan, joka ukkospilvenä häälyi taivaalla, uhaten, jollei pelastusta tulisi, hävittää kaikki mikä suomalaiselle on pyhää ja kallista…

Oli jo pimeä huoneessa. Hän heittäysi polvilleen permannolle ja kytki kätensä ristiin:

— Pelastusta! äänteli hän itsekseen. — Kuka meidät voi ja kuka meidät tahtoo pelastaa? Kuka meitä ajattelee, kuka meille myötätuntoisuutensa lahjoittaa, kuka siitä välittää, mitä kansallisuutta niemen asukkaat pohjan perillä ovat? Maailman mahtavat, joitten sana voisi merkitä, eivät tule sanaansa lausumaan. Heillä ei ole aikaa, heillä on itselläänkin yllin kyllin ajattelemista. Mitä tehdä, mihin ryhtyä?

— Jumala, lapsuuteni Jumala, sinä olet ennenkin minun kansaani ohjannut, ethän heitä nytkään!

— Meidän täytyy vain jokaisen tietää, millä kannalla asiat ovat ja mistä pelastuksemme on haettava. Meidän täytyy unohtaa oma itsemme, persoonalliset etumme ja halumme, antautua lahjomattomasti oikeutta palvelemaan ja kaikessa alistua Kaikkivaltiaan johtoon…

— Suomen kansa kantaa sittenkin omissa käsissään kohtalonsa. Sillä jos se on sisällisesti väkevä, niin eivät ulkonaiset kahleet sitä sorra. Ne voivat kehityksen joksikin ajaksi keskeyttää, mutta häviötä ne eivät saa aikaan.

— Mutta onko minun kansani sellainen? Tuleeko jokainen sen jäsenistä käsittämään meidän asemamme vakavuuden, tahtooko hän tuntea ja täyttää velvollisuutensa? Olenko minä itse valmis, jos vaaditaan, uhraamaan sen, mikä tähän asti on ollut minusta hauskaa?

— Olen, vastaa hän, — tahdon olla? Mutta sanoja lausuessa vapisee hänen rinnassaan ja hän koettaa rauhoittaa itseään sillä, että jos hän onkin heikko, niin muut ovat väkevät.

Niitä kummallisia aikoja!

Tuntuu siltä kuin viha ja vaino todellakin olisivat lakanneet, kuin ihmiset halajaisivat pyytää anteeksi ja suoda anteeksi kaikki keskinäiset kaunat. Riidat, jotka vielä muutamia päiviä sitten olivat veljiä erottamassa, ovat lakanneet; niin turhilta, niin pieniltä tuntuvat huolet, jotka vielä hiljan painoivat mieltä, sen ainoan suuren rinnalla, jonka eteen suomalaiset nyt ovat katsotut mahdollisiksi toimimaan. Syntyperä, virka-arvo ja varallisuus ovat kadottaneet merkityksensä, jokainen on oikeutettu elämään ainoastaan siinä määrin kuin hän on altis rakastamaan isänmaataan.

Siltä näyttää ensi hetkessä. Mutta pian osoittautuu, ettei vaaran hetki olekaan kyennyt tekemään kaikkia suomalaisia sovinnollisiksi. Alaluokan vanha viha yläluokkaa vastaan leimahtaa ilmiliekkiin. Osa alaluokkaa kieltäytyy ottamasta osaa toimenpiteihin, joihin yläluokka kehoittaa sitä liittymään ja joiden tarkoitus on puhtaasti isänmaallinen. Se on sen kosto. Isänmaan asiaa ei sille ole olemassa, sillä on ainoastaan sotansa yläluokkaa vastaan.

Kuka on oikeassa, kuka väärässä?

Kun kaksi riitelee, niin on tavallisesti kummassakin syytä. Mutta kamala on sisällinen sota keskellä ulkonaista vaaraa… Miksei syyllinen riennä tunnustamaan syyllisyyttään ja se jota vastaan on rikottu antamaan anteeksi? Miksei kova aika vaikuta mielenmuutosta kaikissa? Nyt pitäisi omantunnon olla herkimmillään, nyt jos koskaan mielen alttiina vaikutuksille. Miksei taivaan merkeistä oteta vaaria?

III

Eräänä päivänä asteli Iida kadulla näitä kaikkia miettien, kun hänen vastaansa tuli nainen, jota ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Se oli hänen serkkunsa maalta, hänen kotipitäjästään.

Heidän iässään oli kymmenen vuoden ero eivätkä he olleet koskaan olleet ystävät, mutta tekemättä itselleen selkoa miksi, likeni Iida häntä nyt ystävällisemmin kuin koskaan ennen, painoi miltei lämpimästi hänen kättään ja alkoi kysellä kotipitäjänsä kuulumisia.

Paljon oli hän muuttunut, vanhentunut ja käynyt vaatimattoman näköiseksi, hän joka aikoinaan oli pitäjän nautinnonhimoisin nainen, nainen jota muut naiset vihasivat salatulla vihalla ja kadehtivat huonosti peitetyllä kateudella. Hän vastasi Iidan kysymyksiin arasti ja hiukan teeskennellysti. Hänen äänestään ja jokaisesta hänen liikkeestään ilmeni luonne, joka on tottunut käskemään ja hallitsemaan, mutta joka on vaikutusvaltansa kadottanut ja joka tietää entisten "ystäviensä" vahingonilolla seuraavan nöyryytystään.

Hän ei enää kantanut sitä aatelista kilpeä, josta hän aikoinaan oli koko lailla ylpeillyt. Hänen ensimmäinen miehensä oli kuollut, hän oli uusissa naimisissa ja hänen nimensä oli nyt Alma Hellman.

— No mitä siellä nyt sanotaan tästä kaikesta? kysyi Iida, serkkunsa hetkeksi vaietessa.

— Ollaanhan siellä levottomia.

Pitäjässä oli liikkunut oudonnäköisiä miehiä, jotka huonolla suomenkielellä olivat kuvanneet tulevia kultaisia aikoja. Ja moni köyhä oli uskonut heidän sanoihinsa. Eikä kukaan pitäjäläinen saanut heidän uskoansa horjumaan.

— Jos joku täältä Helsingistä tulisi selittämään, niin ehkä he uskoisivat, mutta me emme voi mitään vaikuttaa, lisäsi hän lopuksi.

— Niin, sanoi Iida, — talonpojat siellä eivät aina ole tottuneet herrasväkiinsä luottamaan.

— Valitettavasti eivät. Mutta surullista on sentään, että heidän nyt pitää langeta pettäjien käsiin. Jos joku täältä ottaisi tullakseen selittämään asioita, esimerkiksi pitämällä esitelmiä tapahtumista… Mitä jos sinä tulisit?

— Minä!

Iida säpsähtää. Toiselta puolen tuntuu hänestä mahdottomalta, että hän menisi, toiselta puolen on se aivan päivänselvää. Sillä kuka vieras niin hyvin kuin hän tuntisi olot hänen kotipitäjässään, sen sekä valo- että varjopuolet. Hän on tässä kulkenut miettimässä, mitä voisi tehdä isänmaansa hyväksi: tuossa nyt avautuu eteen viittatie!

— Niin todellakin, jatkoi rouva Hellman, — minä luulen, että sinä olisit hyvin sopiva. Sinä olet pitäjäläinen, tunnet olot perin pohjin etkä kuitenkaan enää kuulu pitäjään, vaan tulet ulkopuolelta.

— Mutta enhän minä osaa puhua!

— Vai et. Olethan sinä ottanut tunteja lausunnassa ja kyllä esiintynyt lausujana…

— Niin, mutta se on sentään toista.

— Kyllä sinä osaisit! Tule pois jo mukaani, kun huomenna lähden kotiin!

Iida lämpeni hänen sanoistaan. Hänestä tuntui siltä, että miksei hän lähtisi! Hän näki jo hengessä nuo laajat talviset maisemat ja nuo ahavoituneet talonpoikaiset kasvot, joita ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Kotiseutu alkoi kutsua ja viitata. Rakas se sentään hänelle on, enemmän kuin hän tietääkään. Saada puhua sen kansalle!

— Kiitos, kiitos, sanoi hän hymyillen. — En minä nyt vielä. Ajattelen ensin asiaa ja onhan hyvin mahdollista, että tulen.

He erosivat vanhoina ystävinä.

Mutta Iida sai nyt paljon ajattelemista. Hän epäili mitä tehdä. Ehkä sittenkin joku vieras ja esitelmänpitoon tottunut henkilö sopisi paremmin… Ja hän ryhtyi puhuttelemaan tuttaviaan ja kehoittamaan heitä lähtemään, mutta jokaisella oli oma kotipitäjänsä ja muut tehtävänsä.

Jota enemmän hän asiasta puhui ja sitä ajatteli, sitä enemmän eläytyi hän entisiin aikoihin, jotka olivat kuluneet maalla, syntykodissa. Hän oli siellä ollut yksin, tuntenut maaksi maatuvansa, hänen elämänsä oli ollut ilotonta ja hän oli tuhlannut koko voimansa siihen, että saisi äidin myymään Kalliolan ja muuttamaan Helsinkiin. Hän oli itkenyt, rukoillut, tuskastellut, soimannut… Nyt hänelle äkkiä selveni, että olisi voinut olla toisin: hän olisi voinut olla onnellinen ja tehdä muita onnelliseksi! Häneltä oli puuttunut seuraelämää ja vaikutusalaa, sillä naapureina oli ollut pelkkiä torppareja. Siinä oli onnettomuus, ettei hän ollut ymmärtänyt seurustella heidän kanssaan. Hän oli nähnyt nälkää täysien jyvälaarien ääressä!

Eikä sitä silloin ymmärtänyt kukaan muukaan pitäjässä. "Herrasväet" puuhasivat haarallaan, talonpojat omallaan. Herrasväen keskustelukielenä oli ruotsi — ei suinkaan aina siksi että he olisivat olleet niin ankaria ruotsinmielisiä. Päinvastoin saattoivat he tunnustautua suomalaiseen puolueeseen, mutta puhekielenä oli ruotsi. Se oli vanha tapa — eiväthän he palvelijainkaan silmissä olisi olleet "herrasväkeä", jos olisivat puhuneet samaa kieltä kuin rengit ja piiat. Usein eivät he osanneet suomea kuin senverran, että osasivat tehdä ymmärretyiksi käskyt ja määräykset. Ja olihan koko joukko perheitä, pitäjän varsinainen "hienosto", joka oli rutiruotsinmielistä ja piti kunnianaan olla sitä. Kansa oli ammoisista ajoista tottunut siihen. Se oli sen mielestä kuin olla piti.

Kesällä ja jouluna, kun oli koolla nuorisoa, pitivät herrasväet lystiä, panivat toimeen huviretkiä, iltamia, kansanjuhlia — ainahan tarvittiin varoja köyhille kansakoululapsille ja pakanalähetykselle. Tosin tulot useimmissa tapauksissa supistuivat sangen vähiin, mutta hauska oli harjoitella näytelmäkappaleita. Tavallisesti oli toinen kappale ruotsalainen — pääasia oli tietysti, että hienosto sai esiintyä — ja toinen suomalainen. Näytännön jälkeen tehtiin sitten huviretki johonkin talonpoikaistaloon, jossa oli suuri sali ja tanssittiin aamuun asti. Nimittäin nuoret tanssivat, tädit istuivat pitkin salin seiniä ja herrat viereisessä huoneessa totilasiensa ääressä. Rengit katselivat ikkunoista ja piiat ovista, minkä askareiltaan ehtivät.

Joskus panivat pitäjän kauppiaat, lukkari ja muut "puoliherrasväet" toimeen iltamia tanssineen, mutta niistä puhui hienosto suurella ylenkatseella ja jos joku heidän seurapiiristään läksi sinne tanssimaan, niin teki hän itsensä syypääksi tahdittomuuteen, joka vasta pitkien aikojen perästä annettiin anteeksi ja jota ei koskaan unohdettu.

Vapunpäivänä pappilassa ja ompeluseuroissa, jotka työskentelivät pakanalähetyksen hyväksi, oli läsnä talonpoikaisemäntiäkin. Pappilan rouva kyllä koetti välittää seurustelua kummassakin leirissä jutellen milloin suomea, milloin ruotsia, mutta kun muut herrasväet itsepintaisesti puhuivat ruotsia, jota eivät emännät ymmärtäneet, niin jäivät he pian johonkin nurkkaan ja kartanonrouvat unohtivat heidät kokonaan. Seuraavalla kerralla jäi joku emännistä pois, seuraavalla taas joku ja pian oli ompeluseurassa vain herrasnaisia, jotka eivät tarpeeksi osanneet moittia noita rikkaita emäntiä heidän välinpitämättömyydestään ja mahdottomuudestaan. "Me olemme ottaneet heidät mukaamme ja olleet heille kaikin puolin ystävällisiä. Mutta he ovat niin tyrtyneet, että on mahdotonta saada heitä innostumaan mihinkään. Mitä heille voi? Olkoot poissa."

Kuinka toisin olisi voinut olla! He eivät olisi jääneet pois, jos he olisivat tunteneet, että herrasnaiset heitä tahtoivat joukkoonsa, että he välittivät heidän asioistaan ja mielellään puhelivat heidän kanssaan. Mutta he tunsivat vaistomaisesti, että heidät armosta, näön vuoksi otettiin mukaan, ettei heitä täällä kaivattu… Olisipa ollut sivistyneitten elämässä sisältöä, olisipa heidän elämänsä ollut sellaista, että rahvaan olisi täytynyt sitä kunnioittaa, niin ehkä olisivat talonpojat panneet lapsensa kouluun ja ennen pitkää olisi pitäjä näyttänyt aivan toiselta. Mutta nyt suorastaan pelkäsivät talonpojat kouluja ja taistelivat kourin kynsin kaikkea vastaan, mikä heidän lapsistaan olisi tehnyt "herroja". Sillä herrasväet olivat kaikkina aikoina eläneet kielimuurinsa ja "hienoutensa" takana kuin linnoituksessa, ajatelleet vaatteitaan ja huvituksiaan ja antaneet kansalle useimmiten mitä pelottavimman kuvan sivistyksestä.

Sivistyksestä! Mitä yhteistä heillä itse asiassa oli sivistyksen kanssa? Ei muuta kuin kuori — herran vaatteet ja rikkaan nautinnonhimo. Sydämensivistyksestä ei puhettakaan, enempää kuin tiedoistakaan. Mitä olisivat he oikeastaan voineet kansalle antaa, jos olisivat tahtoneetkin? Herrasluokan varjopuolet eikä mitään, joka ruumiillisessa työssä uupuneen ihmisen elämään olisi tuottanut valoa ja tyydytystä.

Herrat tavallisesti saapuivat kotiin pidoista juovuksissa. Rengit saivat taluttaa heidät sisään. Metsästysretkillään yöpyivät haltijat syrjätorppiin ja joivat siellä yökaudet. Torpantytön tai piian vietteleminen ei ollut ensinkään tavatonta. Tuomarit ja heidän apulaisensa läksivät käräjätupaan suoraan pelipöydän ja lasin äärestä, vietettyään siinä yönsä. Miten monesti he tulivatkaan langettaneiksi tuomioita rikoksista, joihin he itse sekä salaa että maailman tieten olivat tehneet itsensä syypäiksi. Ja tällaisia haltijoita tuli kansan kunnioittaa ja totella ja tällaisten tuomarien huulilta oppia lain pyhyyttä!

Iida joutuu näitä ajatellessaan epätoivoon. Miksei hän ennen ole tullut mitään huomanneeksi, hän joka tämän kaiken on tietänyt vuosikausia, hän joka muinoin eli pitäjänsä herrasluokan elämää ottaen osaa kaikkiin sen turhuuksiin. Elämä siellä tuntui tyhjältä ja ikävältä, mutta että velvollisuuden laiminlyönti oli rikos muita kuin omaa itseä kohtaan, s.o. kansaa kohtaan, sitä ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi!

Olihan siellä maaseudulla sentään paljon hyviäkin ihmisiä, säätyläistenkin joukossa! He soivat itse asiassa talonpojille ja alustalaisille kaikkea hyvää. Toivathan yläluokan naiset kyökkiinsä kerjäläislapsen ja kestitsivät sitä, olivathan herrasväet talkoojuhlissa tuvassa tanssimassa alustalaistensa kanssa ja antoihan kartanon herra kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja torpparilleen…

Mutta torppari, joka oli pukeutunut kirkkovaatteisiinsa lähteäkseen kartanoon, sai tavallisesti seisoa eteisen ovensuussa puhutellessaan patruunaa ja jos patruuna oli hyvällä tuulella, niin käski hän alustalaisensa "kyökin puolelle" saamaan kahvia. Piika sitä hänelle sitten kaatoi, kaatoi kuppeihin, jotka vielä olivat edellisen torpparin jäljeltä kahvinkarvaisina sekä alta että päältä. Se ei itse asiassa miestä häirinnyt, sillä tavallisesti ei hänen oma emäntänsäkään liiallisella pesemisellä tahtonut kahvikuppejaan kuluttaa. Hänestä se oli niinkuin olla piti.

Hän oli kyllä siihen tottunut, mutta kartanossa olisi sitä tottumusta pitänyt horjuttaa. Mies olisi kotona kertonut, kuinka kartanossa oli, ja vaimo olisi ehkä alkanut seurata esimerkkiä.

Toverillinen seurustelu, jolloin alustalainen olisi tuntenut tasa-arvonsa ihmisenä isäntäväkensä rinnalla, ei pitäjässä tullut kysymykseenkään. Se oli aina herrasväen puolelta alentumista.

Jos patruuna olisi vienyt sunnuntaivaatteisiin puetun torpparinsa työhuoneeseensa ja he siellä olisivat jutelleet kuten ainakin ihmiset, jotka ovat riippuvaiset toisistaan… He olisivat siellä juoneet kahvia yhdessä… Jos herrasnaiset olisivat seurustelleet talonpoikaisnaisten kanssa antaen heille sitä mikä heissä oli hyvää ja oppien heiltä heidän kokemuksiaan — kuinka toisin olisi nyt ollut Suomessa! Rikkaampia oltaisiin molemminpuolisesti, vähempi olisi se juopa, joka nyt keskellä ulkonaista vaaraa hajoittaa Suomen kansan!

Miksei ennen ole tätä huomattu?

Siksi että on nukuttu. Ei ole rikottu niin paljon pahuudesta kuin ajattelemattomuudesta ja saamattomuudesta. Tehdyt synnit ovat enimmäkseen laiminlyönnin syntejä.

Iida on seisahduttanut kulkunsa kadulla ja jäänyt tuijottamaan eteensä. Hän ei pääse siitä, että suomalaiset itse tavallaan ovat kutsuneet maahan pimeyden vallat, että hänkin osaltaan laiminlyönneillään on vaikuttanut siihen, että Suomea nyt näin koetellaan.

— Mutta nyt meidän täytyy nousta! ääntää hän itsekseen, kääntyy ympäri ja alkaa kiireesti astua kotiin päin, ikäänkuin päätöksen toimeenpano nyt juuri olisi kysymyksessä.

— Iida, lausuu hän hetkisen kuluttua hiljaa ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen olentonsa olisi jakautunut kahtia ja toinen antaisi käskyjä toiselle: — Iida, sinä lähdet nyt maalle ja tunnustat siellä kaikki. Se ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta jollei meillä ole rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa rikoksiamme, niin emme ikinä saata parantua. Ja nyt, jos koskaan, on aika Suomen kansan vapautua paheista, puhdistua, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja nousta eheänä kansana oikeutta palvelemaan!

Tämä kaikki selviää hänelle lahjomattomana totuutena, käskynä, jota täytyy totella. Hän lähtee, se on yhtä selvä asia kuin että hän menee soittotunnilleen. Ja koko sen illan suunnittelee hän jo, miten hän esitelmänsä järjestää.

Mutta aamulla näyttävät hänen puuhansa hänestä sulalta hullutukselta. Hän on liioitellut. Ei se elämä siellä kotipitäjässä nyt niin hirmuista ollut ja eihän sellainen ole maaseudulla yleistä. Suomessa ovat asiat paremmalla kannalla kuin monessa muussa maassa. Juopa säätyluokkien välillä on ollut maailman alusta ja tulee olemaan maailman loppuun asti. Ei sellaisiin käy kajoaminen. Hän on hullu, kun itseään näin kiduttaa — eihän hän kuitenkaan pysty maailmaa parantamaan.

Hän on aamulla niin järkevä, mutta illalla ja yöllä palaavat taas mielikuvat. Hengessä näkee hän kaukaiset seudut, joita ei hänen jalkansa ole vuosikausiin astellut, hän näkee ihmiset ja puhuu heille.

— Rakkaani, sanoo hän, — ei ole se kristitty, joka sunnuntaisin käy kirkossa, viikolla vihaten ja vastaan taistelematta eläen synnissä. Ei ole se sivistynyt, joka on pukenut ylleen sivistyksen ulkokuoren ja jättänyt sydämeensä raakuuden. Ei ole papille kyllä, että hän saarnaa, kastaa, vihkii avioliittoon ja hautaa, ei opettajalle kyllä, että hän opettaa viisi tuntia päivässä. Paljon enemmän heiltä vaaditaan. Olkoon tästälähin jokaisen suomalaisen elämä saarnaa, rehellistä taistelua pahaa vastaan. Isäntä olkoon alustalaisilleen, palveIijoilleen, perheelleen isä, jota kunnioitetaan ja rakastetaan, emäntä olkoon äiti, joka lempeällä vakavuudella ohjaa, sovittaa, neuvoo. Paljon olemme me herrasväet rikkoneet, huonosti olemme me sivistystä edustaneet, mutta vielä on aikaa nousta…

Hän herää omiin sanoihinsa. Otsa ja kädet ovat hiessä, sydän sykkii kiivaasti. Hän iloitsee siitä, että tämä olikin vain unta ja päättää, ettei siitä ikinä tule todellisuutta.

Mutta hän ei saa rauhaa. Käskijä hänen rinnassaan ei vaikene, ennen kuin kotipitäjän kirkkoon on lähetetty kuulutus ja määrätty päivä, jolloin hän lähtee matkaan.

IV

On pimeä ilta, sataa ja tuulee. Juna on täpösen täynnä koululaisia, jotka lähtevät pääsiäislomalle. Alussa käy vaunussa kihinä ja hyörinä kuin muurahaispesässä, mutta vähitellen hiljenevät äänet, päät vaipuvat seiniä ja olkapäitä vasten ja ennen pitkää ei kuulu muuta kuin nukkuvien hengitys ja jyry ja veturin puhkina.

Iida istuu vaununnurkassa, silmät kiinni, pää nojautuneena ikkunan pieleen. Mutta ei hän nuku. Hän kyselee itseltään kymmenennettä kertaa, ovatko todella esitelmät, runot ja muut välttämättömät kapineet matkassa, sillä mikä hänen eteensä tulisikaan, jos olisivat unohtuneet… Onko Alma saanut hänen kirjeensä, onko kuulutus sunnuntaiksi ennättänyt kirkkoon?… Hetkeksi voittaa väsymys, hän on jo vaipumaisillaan horroksiin, mutta herää siitä, että on seisovinansa puhujalavalla ja lausumassa:

"Tää kansa Herran kansa on,
On kansa kalliolla"…

Puoliyön aikana tullaan lähtöasemalle. Rouva Hellman on pitänyt lupauksensa ja lähettänyt hevosen vastaan. Ajomies on tuttu ja saattaessaan neitiä kestikievariin yöksi kertoo hän viimeiset kuulumiset kotoa.

Seuraavana aamuna varhain lähdetään matkaan.

Taivas on pilvessä ja kun pari kilometriä on ajettu, alkaa tulla vedensekaista lunta suurina siekaleina. Tie upottaa, reki kulkee enimmäkseen toisella syrjällään, tuon tuostakin vajotakseen syviin raiteisiin ja sitten taas töyssähtäkseen niistä ylös. Metsässä on vielä korkeita kinoksia. Puitten oksat vaikenevat vaikenemistaan, sillä niille langettuaan ei lumi sula, vaikka se vetenä virtaa alas sekä Iidan kasvoja että rengin niskaa ja vaikka se reenpeitteelle tultuaan muuttuu vesihelmiksi. Pensastoihin muodostuu kokonaisia lumipesiä ja telegraafilangat ovat kuin pumpulihahtuvien peitossa.

Ensimmäisen peninkulman aikana juttelevat he ahkerasti, mutta sitten he vaikenevat. Iida nauttii hiljaisesta kulusta metsän läpi, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Siitä on monta vuotta kun hän tätä tietä kulki, mutta merkillisimmät mäet, kartanot ja käänteet muistaa hän selvästi. Hän eläytyy eläytymistään menneisyyteen, kokemukset viime vuosikymmeneltä katoavat, hän astelee latua, jota asteli kymmenen vuotta sitten. Hän elää haikean tunteen vallassa, se viihdyttää, se tuottaa lepoa.

Mutta ei se ole viisasta kääntää päätään ja liikahtaa reessä, kun taivaan täydeltä sataa lumiräntää, sillä se tekee turkinkauluksen läpi väyliä niskaan ja ennen pitkää valuu kylmä virta alas selkää.

Suloista on päästä kestikievariin kuivaamaan vaatteitaan ja syömään. Pieni kaupunki näyttää aivan muuttumattomalta ja kestikievarissa on kaikki entisellään. Kadut ovat kellertävän lumisohjon peitossa ja pilvistä lankeaa yhä suuria siekaleita taukoamatta.

Aikansa kuluksi päättää Iida telefonoida Helsinkiin… Hän tapaa kestikievarisalissa joukon herrojen tapaan puettuja miehiä, jotka istuvat olutlasien ääressä, puhellen korkealla äänellä, nauraa räkättäen ja tuon tuostakin sylkäisten. Iida kuulee, puhellessaan sentraaliin, että he puhuttelevat häntä, ja kun hän astuu heidän ohitsensa, niin ojentaa muuan kättään hänen perässään.

Äskeinen tunne, jonka herätti yksinäinen metsä ja lumisade, on kuin pyyhkäisemällä poissa. Hänen tekee mielensä astua noiden miesten eteen ja koko nykyhetken tapahtumien nimessä kysyä heiltä, kuinka he saattavat istua tuossa. Eivätkö he tiedä mitään, vai…? Hänen mielensä joutuu kuohuksiin, taas tuntuu siltä, että suomalaiset itse kutsuvat maahan pimeyden vallat… Hän tahtoisi suoraa päätä lähteä pois täältä, eteenpäin, jottei tarvitsisi kuulla noiden miesten naurua. Mutta täytyyhän hevosen saada levätä.

Onkohan elämäkin tässä kaupungissa muuttumatonna? Vieläköhän täällä juodaan niinkuin ennen? Eiköhän herroilla vieläkään ole muita harrastuksia? Kun maalaiset tänne tulivat, niin joivat he täällä rahansa ja jos kelpo nuorukainen tänne muutti, niin tuli hänestä renttu… Jos täällä kaikki on ollut entisellään, niin eikö tämäkään aika mitään vaikuta?

Rekeen astuessaan kuulee Iida yhä salista raakoja ääniä ja naurua. Ne seuraavat häntä pitkän aikaa, vaikka kaupunki on jo jäänyt hänen taakseen ja hämärä ja metsä vain ovat hänen ympärillään. Päästäkseen ajatuksistaan alkaa hän jutella Antin kanssa. Se on hyväluontoinen, perin rehellinen mies, mutta hiukan typerä. Valtiolliset asiat näkyy hän ymmärtävän sekavanlaisesti, sen hän vain tietää että vaikka kirveeseen tarttuu ja vaikka sotaan lähtee, jos tästä ruvetaan ahdistelemaan… Hän kohtelee hevosta kuin vanhaa toveria, jonka kanssa on monet matkat yhdessä tehty ja monet kovat koettu. Hän ei sitä lyö eikä riuhdo ohjaksista, vaan kävelee rinnalla ylämaat, tarkastelee valjaita ja juottelee kaivoilla maantielaidassa, jotka hevonenkin näkyy tuntevan ennestään.

On jo ilta. Tie vie läpi seutujen, jotka ovat miltei asumattomia. Molemmin puolin kasvaa vankkaa tukkipuuta. Iida muistaa aikaisemmilta lapsuudenajoiltaan asti kuulleensa puhuttavan, että näillä kankailla tapahtui murhia ja liikkui rosvoja. Hän käsittää, että pahantekijän mahtaa olla hyvä paeta tänne jylhään luontoon, käsittää myös sen, että noiden mökkiläisten, jotka asuvat täällä peninkulmien päässä muiden ihmisten ilmoilta, täytyy elää sovussa rosvojen kanssa, jos mielivät henkensä säilyttää… Hän katselee metsään, valkeaan, syvään hongikkoon. Ei tuule, mutta latvoissa käy kohina, tyyni, intohimoton ääni, kuin laulu Tuonelan tuvilta… Tuolla liikkuu lumella varjo. Olisiko se murhamies, koditon ihminen ilman omantunnon rauhaa?

Vähitellen harvenee hongikko ja he ajavat asutummille aloille. Iida alkaa jo tuntea seudut, tasaiset pellot, kartanot… Tuolla edempänä on kirkko. Ja tuossa vilkkuu jo, valaistuna kuin ennen suuria pitoja varten, Alma Hellmanin koti… Siellä mahtaa olla vieraita, tulta tulvii pitkän rakennuksen joka ikkunasta.

Onko tämä totta vai onko se unta? Täälläkö hän todella on, täällä kaukaisessa kotipitäjässä?

— Syntymäseutu, ajattelee hän itsekseen, — mikä ihmeellinen tenho sinussa on! En ole tietänyt, mikä mahti sinä olet, en ole tietänyt, että näin sinua rakastan, kunhan voisin tehdä jotakin hyväksesi! Jumala joka minut tänne lähetit, ole mukanani ja sano minulle, mitä minun pitää tehdä, miten minun pitää puhua. Itse en tiedä, itse olen ollut paha ja elämäni on ollut erehdystä — sinä, Jumala, jolla on kaikki voima ja joka heikostakin voit tehdä aseesi, ole minun kanssani!

He ajavat sisään tutusta portista, jota varjostavat suuret puut. Portaiden edessä seisoo palvelustyttö lyhty kädessä, ja portailta huutaa talon rouva jo "tervetuloa" tulijaa vastaan… Hetkeksi tuntuu Iidasta taaskin siltä kuin ajat kymmenen vuotta sitten olisivat palanneet: hän on äitinsä kodista tullut serkkunsa komeaan kotiin tanssiaisiin… Mutta sydämellisemmin kuin ennen painaa talon rouva hänet syliinsä, eikä ole hänen pukunsa loistava kuten silloin. Nyt on hän vaatimattomissa, mustissa vaatteissa ja Iida tuntee, että hän tällaisena pitää hänestä enemmän. Mutta samassa muistuu hänen mieleensä valaistu huoneisto ja kuiskaten kysyy hän:

— Onko vieraita?

— Ei, vastaa Alma, — kuinka niin?

— Kun talo oli niin valaistuna.

— Tietysti sinua varten, kultaseni! naurahtaa Alma ja vie vieraansa sisään. Sohvalta eteisessä nousee heitä vastaan sileäkarvainen jahtikoira ystävällisesti vingahdellen ja heiluttaen häntäänsä. Alman päästellessä vaatteita Iidan yltä astuu talon isäntävainajan huoneesta herra, jonka Alma esittelee miehenään, samalla kehoittaen serkkuaan ja miestään sinuttelemaan toisiaan.

Herra Hellman sopertaa jotakin, että on hauska tutustua, silittelee koiraansa, tekee pari kysymystä tiestä ja ilmasta ja lähtee sitten takaisin omalle puolelleen.

Alma ja Iida astuvat huoneesta huoneeseen, Iida tahtoo nähdä kaikki, uudistaa muistojaan menneiltä ajoilta. Kuinka ne suojat tuntuvat suurilta, miltei ruhtinaallisilta! Kaikki on melkein samassa järjestyksessä kuin ennen, vierashuoneen permannon peittää sama kallisarvoinen matto, huonekalut ovat samat pehmeät, punaiset ja seinillä riippuu samat taulut ja peilit.

— En käsitä, virkkaa Iida vihdoin, — kuinka kaikki on saattanut näin säilyä!

— Se näyttää siltä, vastaa Alma hiukan katkenneesti ja ikäänkuin mielenliikutustaan vastaan taistellen, — nyt illalla, tulen valossa, mutta päivällä kyllä näet, että kaikki on kulunutta.

— Entä kuinka sinä itse oikeastaan jaksat?

— Niinkuin kotini! pääsee häneltä tukahdutetusti. Ja samassa alkaa hän aivan muuttuneella äänellä kertoa Iidalle, miten he kirkkoherran ja kansakoulunopettajien kanssa ovat järjestäneet kokoukset. Huomenna, pitkänä perjantaina iltapäivällä on kokous Mäkelän koululla, seuraavana päivänä Hirvijärvellä, sitten Tuuloisissa, sitten Ahokankaalla, sitten kirkonkylässä, sitten Hukkilassa ja vihdoin Hongiston koululla, jos sinne nyt pääsee kun jäällä on niin paljon vettä.

— En huolinut määrätä Kalliolaan mitään kokousta, sillä ajattelin, että sinusta ehkä olisi kiusallista tulla sinne. Siellä on kaikki niin muuttunut, rakennukset ränstyneet ja tuuli kaatanut puita… Mutta minä aivan unohdan antaa sinulle ruokaa, keskeyttää hän äkkiä ja rientää kyökkiin.

Illallispöydässä on herra Hellman läsnä. Hän on komea mies, siistissä, muodikkaassa puvussa. Kasvot ovat hienot ja sivistyneet, hän tekee läpeensä miellyttävän vaikutuksen — ensi hetkessä. Mutta jo seuraavassa ilmenee hänen käytöksessään, hänen tavassaan puhua, jotakin jota Iida ei ymmärrä. Hän ei katso silmiin, hän puhuu omituisella varovaisuudella, ikäänkuin ei hän tietäisi, kohdellako vierastaan ystävänä vaiko vihollisena. Hän syö paljon ja silminnähtävällä nautinnolla. Pari kertaa vastaa hän rouvansa huomautuksiin hermostuneesti, miltei ärtyisästi. Rouva taas puolestaan puhuu vältellen, lausuen asioista niin yleisiä arvosteluja kuin suinkin. Iida tahtoo likemmin kuulla, miltä kauppias nykyään näyttää ja vähän aikaa luistaa keskustelu erinomaisesti. Tietäähän sen, miten tavallinen, raaka talonpoika herrastaloa hoitaa. Paitsi että hän on antanut rakennusten rappeutua ja kaatanut puita puistosta, niin on hän myynyt kaiken metsän ja tahtoisi nyt päästä koko talosta. Kun tämä keskusteluaihe on käytetty loppuun, niin syntyy taas kiusallinen hiljaisuus. Iida tuntee, ettei Alman ja hänen miehensä väli ole hyvä. Hän on kuin kahden tulen välissä ja helpommin hengittää hän, kun ateria on loppunut, herra Hellman toivottaa hyvää yötä ja rouva saattaa hänet hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen.

Se on rakennuksen toisessa päässä, pieni, lämmin huone, jonka ikkunat antavat puutarhaan päin. Seinän takana ovat Alman miesvainajan huoneet, kolme suurta, kolkkoa huonetta, joissa Iida muistaa kansan kertoneen kummittelevan.

— Sinä olet kai hyvin väsyksissä? kysyy rouva Hellman. — Lähdenkö pois, vai saanko hetkisen jutella kanssasi?

Iida vakuuttaa, ettei hän vielä ole väsyksissä, hän ei kuitenkaan saisi unta. Hän on itse asiassa kiitollinen siitä, ettei hänen vielä tarvitse jäädä yksin, sillä hänet on vallannut omituisen kolkko tunne, häntä pelottaa jäädä tänne suuren rakennuksen päähän yöksi. Onhan se hullutusta, tietäähän hän, ettei hänelle mitään tapahdu…

Alma on istuutunut hänen vuoteensa laidalle, kädet ristissä sylissä. Hän näyttää odottaneen serkkunsa tuloa, saadakseen hänelle puhua, sillä hänen sydämensä on täynnä. Mutta hän epäilee, onko hänellä oikeutta paljastaa huolensa ja voiko tuohon tyttöön luottaa. Eikä hän oikeastaan mielellään nöyrry valittamaankaan…

Iida katselee häntä hänen siinä istuessaan ja hänet valtaa sääli. Kuinka hän on muuttunut, laihtunut, kuinka tukka on käynyt harvaksi ja kuinka otsaan on syntynyt uurteita? Hän ei ole ollut sairas, hänen on siis täytynyt henkisesti kärsiä…

— Kun tämä koetuksen aika nyt todellakin jotakin Vaikuttaisi, virkkaa hän vihdoin ja nostaa katseensa, joka pitkän aikaa on tähdännyt permantoon.

— Ole varma siitä, että se vaikuttaa, vastaa Iida lämpimästi. — Onhan se jo vaikuttanut. Kuka olisi uskonut, että kielipuolueemme lakkaisivat ja kuitenkaan eivät ne enää ole olemassa, vaan me seisomme yhtenä yksimielisenä kansana.

Rouva Hellman vaikenee hetkisen.

— Kunhan ei se olisi enemmän näennäistä, sanoo hän vihdoin. — Ehkei ajattelevissa piireissä, mutta suuri yleisö ei varmaankaan ole muuttanut mieltään. Ainakin täällä maaseudulla puhutaan "suomenmielisistä" ja "ruotsinmielisistä" aivan kuin ennen.

— Vaikutus ei ehkä vielä ole ehtinyt tänne…

— Jos, jatkaa Alma, ikäänkuin ei hän olisi kuullut serkkunsa viime sanoja, — jos me saisimme takaisin kaikki mitä olemme kadottaneet, niin eiköhän tuli taas leimahtaisi ilmi liekkiin?

Iida ei vastaa mitään. Jonakin epäilyksen hetkenä on hän tehnyt itselleen saman kysymyksen, voimatta vastata siihen.

— Vieläkö täällä pitäjässä juodaan niinkuin ennen? kysäisee hän, vaihtaakseen puheen aihetta.

— Voi, voi! huudahtaa Alma ja hänen silmissään leimahtaa.

Iida hämmästyy hänen kiihkeyttään ja käsittää kajonneensa arkaan kohtaan. Juoppous se varmaankin on hänen ristinsä. Samassa muistuu hänen mieleensä, että herra Hellman illallispöydässä joi olutta. Eihän se itse asiassa mitään niin ihmeellistä ollut, mutta…

— Talon pehtoori juo, rengit juovat, torpparit samoin, kauppias tuolla maantienlaidassa on rapajuoppo. Pidoista palaavat herrat miltei aina humalassa. Eihän ole kaunista sitä kertoa, mutta sellainen on katsantokanta pitäjässämme, että yksin naistenkin mielestä mies on hauskempi, jos hän on hiukan juonut kuin jos hän on aivan selvä… Ja eihän täällä menesty muut kuin epäsäännölliset miehet ja puolisivistyneet naiset. Muita vihataan ja yleinen mielipide tuomitsee heidät…

Hän vaikenee hetkeksi, ikäänkuin omia sanojaan pelästyen ja jatkaa sitten tyynemmin.

— Onhan täällä sentään kelpo ihmisiäkin, säätyläistenkin joukossa, mutta he eivät koskaan puutu osoittamaan, etteivät he hyväksyisi sitä elämää, jota täällä suurin osa herrasväestä viettää. He ummistavat silmänsä ja vaikenevat, sillä he tahtovat elää sovussa ja rauhassa. Eivätkä yksin säätyläiset ole syypäitä, sillä kyllä meidän rikkaat talonpoikamme ovat tavattomasti takapajulla… Koulua pelkäävät kuin surmaa. Eihän täältäpäin ole tullut ainoatakaan talonpoikaisylioppilasta.

— Niin, "sivistyneiden" esimerkki ei juuri ole ollut omiaan houkuttelemaan talonpoikien lapsia antautumaan koulutielle. Mutta eiköhän tästä nyt tule suuri käänne.

— Niin, kunhan tulisi!

Alma tuntuu rauhallisemmalta nyt kun on saanut hiukan puhua ja lausuttuaan hyvää yötä jättää hän huoneen. Iida jää yksin. Hänen ei ole uni eikä hän tunne väsymystä.

Pitäjässä on siis kaikki entisellään. Täällä ei vielä tajuta, mitä aika kansalaisilta vaatii. Täällä nukutaan vieläkin. Ja jollei edes tämä aika herätä…

— Hyvä Jumala, avaa meidän silmämme, auta meitä tulemaan kelpo suomalaisiksi, sillä muuten olemme hukassa!… Autathan, Jumala, annathan anteeksi etkä heitä meitä sortumaan!

Sammuttaessaan kynttilää kuulee Iida kellon seinän takana lyövän kaksitoista. Hän ei enää pelkää. Niin likellä Jumalaa kuin sinä yönä ei hän pitkiin aikoihin ole ollut.

Ikkunan alla seisoo pensas, jonka oksat ovat kokonaan lumihahtuvien peitossa. Sen syrjästä saattaa erottaa lumisen puutarhan.

V

Seuraava päivä oli pitkäperjantai.

Lumisade oli lakannut, räystäät tippuivat, varpuset raksuttivat pensastoissa pihamaalla. Iida kuuli huomenkelloja soitettavan ja näki kansan sekä jalkaisin että hevosella rientävän kirkkoon. Kun hän vihdoin itse astui tuttua tanhuaa kirkkoa kohti, oli jumalanpalvelus jo mahtanut alkaa, sillä kirkonmäellä ei näkynyt kuin hevosia. Ne olivat sidotut aitaan, toisten eteen oli pantu heiniä, toiset söivät kauroja pussista, joka oli kiinnitetty pään ympäri. Pari nuorta miestä seisoi kellotapulirakennuksen takana tupakoimassa.

Iida kulki kuin unissaan, sydän väristen, huulet sopertaen rukousta. Avatessaan kirkon ovea tuntui hänestä juhlalliselta kuin jos hän olisi astunut iäisyyden kynnykselle. Hiljaa, uskaltamatta katsoa ympärilleen, vaipui hän likeisimpään penkkiin ja kätki kasvot käsiinsä.

Kun hän vihdoin nosti silmänsä, näki hän ympärillään puhtaat, valkeat seinät, tutun alttaritaulun, joka kuvasi Kristuksen kirkastusta, hopeiset haarakynttiläjalat alttaripöydällä ja penkeissä tutunnäköisiä kasvoja. Urkuja soitettiin kauniisti, pappi nousi saarnastuoliin… Sakariston ovensuussa seinällä riippui kultakehyksissä kirjoituksia, joihin hän ennen tuskin oli huomiota kiinnittänyt — hallitsijavakuutukset.

Pappi luki saarnansa yksitoikkoisesti, sanoja venytellen. Iida ei voinut häntä seurata, mutta hän nautti hiljaisuudesta ja lapsuudenaikaisesta tunnelmasta, joka täällä häntä ympäröi, ja katseli kirjoituksiin sakariston ovensuussa. Ensimmäisen saarnan loputtua hän läksi pois kirkosta.

Kartanon pihassa oli häntä vastassa suuri koiralauma, ainakin kuusi koiraa, hyväluontoisia jäniskoiria, jotka paikalla tekeytyivät ystäviksi. Eteisen sohvalla vinkui kaunis lintukoira ja talon isäntä istui huoneessaan järjestelemässä ampumavehkeitään. Kaikesta päättäen oli hän innokas metsästäjä.

Päivällisille tuli muuan herra, joka vasta lyhyemmän ajan oli oleskellut pitäjässä. Herra Hellman tarjosi hänelle ruokaryyppyä, mutta hän ei ottanut.

— No mikä nyt on kun ei kelpaa! sanoi isäntä hiukan epävarmalla äänellä ja tyhjensi itse lasinsa.

Vihdoin oli jo aika lähteä kokoukseen.

Iidaa pelotti… Häntä hullua tyttöä, että hän oli lähtenyt tälle retkelle itseään kiduttamaan! Sillä varmaan ei siitä kuitenkaan ole mitään hyötyä… Kokoustalon aitavierillä oli hevosia ja ikkunoista näkyi naisten päitä. Pihamaalla ja kuistilla seisoi kymmenkunta miestä… He odottavat kaikki häntä ja hänen puheitaan, hänen pitää osata kiinnittää puoleensa heidän huomionsa pariksi tunniksi…

Ystävällisenä astui talon isäntä Iidaa ja rouva Hellmania vastaan. Iida muisti hänet vallan hyvin isänsä ajoilta. Se oli viisas mies, varakas mies ja etevä maanviljelijä, mutta joi vahvasti ja hänen poikansa oli suuri juoppo.

Hetkisen perästä tuli opettajatarkin toivottamaan vieraita tervetulleiksi. Hän oli kalpea, hento nainen ja näytti vaivoin kantavan käsivarrellaan lastaan, joka tuon tuostakin kitisi. Sensijaan oli hänen miehensä punaposkinen ja hyvinvoivan näköinen. Koulu sijaitsi isännän suuressa asuinrakennuksessa ja sali, jopa porstuakin oli jo kerääntynyt väkeä täyteen. Myöskin naapurikartanon herrasväet olivat saapuneet.

Iida oli ottanut mukaansa puolisataa laulukirjaa, jotka lainaksi jaettiin yleisölle, ja pian vyöryi juhlallinen virsi salissa.

Hän seisoo puhujalavalla veisaten noiden muiden mukana. Hänen edessään on nuoria ja vanhoja, puolisokeista ruotilaisukoista pieniin koulutyttöihin, jotka varmaan tulevat ymmärtämään sangen vähän hänen puheestaan. Siinä on köyhää kansaa ja varakkaammanlaista väkeä, kaikki näyttävät tutuilta, mutta ainoastaan harvoja hän tuntee.

He kuuntelevat puhetta tyyninä, liikkumattomin katsein, hiukan tottumattomina toimitukseen, mutta näyttäen käsittävän kaikki. He eivät puhele keskenään, vaan seuraavat tarkkaavaisesti ja käyvät tavattomalla innolla laulamaan, kun Iida esitelmän välissä ehdottaa laulua. He ovat siinä lyhyessä ajassa niin ehtineet ihastua laulukirjoihin, että he väkiselläkin tahtovat ne ostaa.

Myöskin nuorisoseurakysymys herää kokouksen lopulla vireille. Seuran perustamisesta on jo kauan ollut puhetta. Kyllä se nyt lopultakin on perustettava…

Alku on aina vaikein ja ensi päivä hirsipuussakin pahin. Seuraavana päivänä tuntui Iidasta lähtö kokouspaikkaan jo paljon keveämmältä.

Hän ei koskaan ollut käynyt Hirvijärven metsäkulmalla, mutta aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli hän kuullut mainittavan "Hirvijärven rikkaita". Kylään oli vasta viime vuosina tullut sekä maantie että koulu. Tilat olivat pieniä ja torppareja ainoastaan nimeksi. Joskus oli hänen isänsä puheilla käynyt Hirvijärveltä joku isäntä, sarkatakkiin puettu, jykevä, itsetietoinen mies, jota isä oli kohdellut erikoisella kunnioituksella.

Oli kirkas päivä, hanget siinsivät, koivumetsä punersi ja ilmassa oli keväinen tuoksu. Tie oli asumatonta, siellä täällä vain tuli vastaan köyhännäköinen tölli. Vihdoin erottiin valtatieltä ja kun kylätietä oli parin tunnin verran ajettu, niin alkoi sen päästä kuulua koiranhaukuntaa. Eteen aukeni loiva rinne harmaine mökkeineen ja punaisiksi maalattuine taloineen. Tie kiersi tuhannessa mutkassa ylös rinnettä, ohi kuistien, joiden edessä siat tonkivat, varpuset raksuttivat ja koirarakki haukkui, kohti uutta, vielä maalaamatonta rakennusta, joka oli suurin koko kylässä ja sijaitsi muita korkeammalla: koulua.

Täällä siis asuvat "Hirvijärven rikkaat", pitäjän vapaa talonpoikaisluokka.

Heidän kylänsä tekee iloisemman vaikutuksen kuin seudut, joiden läpi tähän asti on matkustettu. Hauskasti punoittavat talot hankien keskellä — vai lieneekö se auringon ansio, joka tänään antaa kultiensa niin runsaasti tulvia yli seudun?

Opettaja tulee vastaan jo portailla, lausuu reippaasti "tervetuloa" ja auttaa neidin reestä. He astuvat suureen, valoisaan koulusaliin, jossa urkuharmonien ympärillä seisoo muutamia nuoria miehiä laulamassa. Ikkunoista näkyy laaja savolainen maisema: harjanteiden selkiä, jotka aaltojen lailla ylenevät ja alenevat aina taivaanrantaan saakka, joka on läpikuultavan puhdas.

Laulu lakkaa ja laulajat tulevat tervehtimään tulijaa. He ovat siisteissä puvuissa, heidän tervehdyksensä on kohtelias ja heidän kasvoistaan näkee paikalla, että he ovat tottuneet ajattelemaan.

— Oletteko te käyneet kansanopistoa? huudahtaa Iida välittömästi.

Kyllä. Tuo Heikkilä paraikaa käy ja Mustonen kävi viime vuonna. Muut eivät ole olleet tilaisuudessa, vaikka kyllä olisi ollut halua. Mutta lainakirjaston ovat he tutkineet kannesta kanteen ja sanomalehtiä he seuraavat tarkasti… Kunhan näillä seuduin vain olisi enemmän harrastusta. Mutta jos täällä jotakin uutta alkaa, niin jo nousevat miltei kaikki vastustamaan ja pilkkaamaan ja panettelemaan. Nuorisoseuraakin on aiottu perustaa jo pitkän aikaa, mutta eihän siitä mitään tule… Kansakoulussa on sentään viime vuosina ollut paljon oppilaita, mutta kansanopistoa katsotaan vielä kieroin silmin. Santalan isäntäkään, vaikka on niin kelpo mies ja vaikka varoja kyllä olisi, ei tahdo päästää opistoon tytärtään, joka on niin lukuhaluinen…

Hetkisen kuluttua ovat he laulukirjasta tavanneet laulun, jota kansanopistossa usein laulettiin ja heidän nuoret äänensä täyttävät kaikuvan salin. Iida seisoo heidän joukossaan, vuoroin silmäillen sydänmaista maisemaa, jota aurinko kultaa, vuoroin noita nuoria, jotka laulavat…

Heillä on täällä paljon vaikeuksia, heitä ei ymmärretä eikä heidän harrastuksiaan tunnusteta. Mutta heitä on jo kantajoukko. Kipuna on syttynyt sydänmaahan eikä se sieltä sammu, vaan hehkumistaan se hehkuu, kunnes leimahtaa liekiksi. Heidän joukkonsa tulee, jos he vain hyvällä esimerkillä ja kestävällä innolla jaksavat toimia, kasvamistaan kasvamaan. Ehkä jo parinkymmenen vuoden kuluttua jokainen lapsi täällä saa nauttia koulun siunausta, ehkä silloin valkea lakki koristaa monen neidon ja nuorukaisen päätä… Ehkä juuri täältä, pitäjän itsenäisten talonpoikien kulmalta nousee se hengen aateli, joka pitäjäläisille näyttää, ettei nimi eikä synnynnäinen sääty eikä raha ihmistä aateloi, ettei muodikas puku eikä ylellisyys tavoissa korota häntä sivistyneiden luokkaan, vaan että hengen aateliin ja tosisivistykseen kuuluu paljon, paljon enemmän…

Iida katselee noita nuoria, joiden rinnat innostuksesta kohoavat, ja hänet valtaa suuri onni. Hänen tekisi mieli jäädä tänne sydänmaalle heidän kanssaan, heidän ja heidän siskojensa rinnalle tekemään työtä, kunnes hänenkin kouransa kävisivät työnteosta koviksi kuten heidänkin ovat…

He kertovat, että ovat valmistaneet ohjelmaa hänelle avuksi. Heikkilällä on puhe ja runo ja pari noista muista miehistä on valmistanut vuorokeskustelun.

Mutta jo alkaakin saliin kerääntyä yleisöä — kuinka toisenlaista kuin eilinen yleisö! Eroa on vaatteissa ja ulkonaisessa käytöksessä, mutta vielä enemmän kasvoissa. Näille ihmisille on helppo puhua, heidän kasvojensa ilmeessä on jotakin, joka antaa sanoille siivet. He eivät ole vilkasta väkeä, joka ensi hetkessä viehättyisi, mutta he ovat jykevää kelpo väkeä, joka on tottunut ajattelemaan, arvostelemaan ja järkevästi käsittämään asiat. Heissä on riippumattomuuden leima, he tietävät arvonsa, tietävät tulevansa omillaan toimeen.

Aika rientää kuin siivillä. Iida ei huomaa sen kulkua. Niin paljon on hänellä puhumista noille isännille, emännille, heidän perheilleen ja palvelijoilleen. He käsittävät hänet, hän saattaa heille puhua suoraan. Hänen kirjavarojaan menee kaupaksi suuret määrät ja onnellisena, miltei kaipauksella jättää hän Hirvijärven.

Ilta on ihana. Auringon laskettua on pakastunut, taivaalla ei näy ainoatakaan pilveä, ainoastaan ruskoja, jotka hohtavat punaisissa, sinertävissä ja kullankarvaisissa väreissä, vähitellen himmetäkseen vastaanottamaan tähtiä. Ilma on läpikuultavaa; joka siemauksen mukana luulee hengittävänsä keuhkoihinsa nuoruutta ja terveyttä.

Tie Hirvijärveltä Tuuloisiin ei ole peninkulmankaan pituinen, mutta siihen kului monta tuntia. Peltojen poikki kulki pari jälkeä ja hevonen asteli siinä askel askeleelta, vaipuen kinoksiin vatsaa myöten. Yli aidan, josta ainoastaan seipäät näkyivät, laskeuduttiin niitylle, siitä taas mäelle, ajettiin useiden pihamaiden poikki, reki kallellaan, lakkaamatta ollen vaarassa kaatua. Äkkiä loppuivat jäljet ja hevonen tupsahti suinpäin hankeen. Ei ollut muuta neuvoa kuin riisua se, kääntää reki ja lähteä takaisin. Mutta pian löytyi metsästä hyvä tie ja se vei, kuperkeikkoja tuottamatta, perille asti.

Tuuloinen on kyllä talo, mutta se ei ole niitä suuria kartanoita, siihen ei kuulu kuin noin kaksikymmentä torppaa pitäjän äärimmäisessä päässä.

Torpparit ovat köyhää, nöyrää väkeä, joiden koko ajan anastaa taistelu jokapäiväisestä leivästä. He kuuntelevat kyllä hartaasti, mitä neiti heille tuossa puhuu, mutta tuntuu siltä kuin eivät he voisi arvostella, mitä heille sanotaan eivätkä pystyisi puhuttua käsittämään. He kuuntelevat häntä mielellään, sillä moni näillä seuduin muistaa hänet lapsuudenajoilta. Kalliolan kartano ei ole tästä hyvinkään kaukana. He ovat tulleet tänne uteliaisuudesta, näkemään miltä hän nyt näyttää.

Iida tuntee sen. Hän pukee sanansa niin yksinkertaiseen muotoon kuin suinkin, hän koettaa sanoa sanottavansa hauskasti ja voimakkaasti, mutta tuon tuostakin haukottelee joku tai alkaa kuiskaten jutella naapurinsa kanssa.

Noilla raukoilla on hyvä tahto, he ovat nöyrää väkeä, mutta he eivät jaksa kuunnella eivätkä pysty käsittämään. He tekevät parastaan, he uhraavat roponsa kirjoihin, tulevat ystävällisesti neitiä kiittämään ja vanhat tuttavat itkevät mielenliikutuksissaan.

Muiden joukossa on muuan Malakia Koivula, jonka Iida muistaa vallan hyvin. Äiti auttoi häntä joskus, vaikkei hän alustalaisiin kuulunutkaan, sillä hän oli aina niin köyhä ja surkea. Nyt on hän käynyt entistä kalpeammaksi ja laihemmaksi…

Hän muutti tänne toisesta päästä pitäjää. Hänellä ei ollut edes hevosta, vaan omien olkapäittensä päällä hän ja hänen vaimonsa kantoivat hirret uuteen kotiinsa. Metsä aukaistiin pelloksi ja pellon laitaan nousivat hökkelit, pirtti, jossa oli pari korttelin korkuista ikkunaa, aitta, sauna ja navetta. Torpan nimeksi pantiin Koivula.

Halla rupesi sitten jokavuotiseksi vieraaksi. Uutinen oli lopussa jo ennen kuin ensi lumi oli langennut. Puute toi mukanaan taudin ja lasten parvi yhä lisääntyi. Miehellä ei, kun hän meni taloon suorittamaan veropäiviään, koskaan ollut kontissaan muuta evästä kuin leipä, kuiva reikäleipä. Olihan Koivulassa lehmä, mutta lapset tarvitsivat maidon, eikä sitä niin paljon tullut, kun ei ollut, mitä syöttää lehmäraukalle.

Yhteen aikaan oli Koivulassa hevonenkin, Tähti niminen, koska sillä oli valkea pilkku otsassa. Malakia oli ostanut sen pienenä varsana eikä siitä koskaan tullut täysikasvanutta hevosta. Se surkastui ennenaikojaan, sillä siinä iässä, jolloin muut hevoset viettävät aikansa syömisellä ja huolettomalla kisalla, kynti Tähti jo kangasta ja kuljetti jyviä myllyyn. Koivula ei ollut paha mies ja häneen koski, kun hän näki Tähden kokonaan seisahtuvan kehityksessään ja vanhan takun aina rehoittavan sen selässä. Mutta mitä tehdä, köyhällä ei ole varaa pitää joutilasta karjaa!

— Heitä sinä koko Koivulasi, sanoi isäntä, — ja rupea muonamieheksi taloon. Saat asua lämpimässä pirtissä eikä ruo'asta tule koskaan puutetta. Paljon huolettomammille päiville pääset.

Koivula kyllä ymmärsi, että isäntä tarkoitti hyvää. Mutta mikä lienee vetänyt yhä vain kuokkimaan sitä sarkaa, jonka itse korvesta oli raivannut…

— No, vieläkö se Malakia yhä on Koivulassa? kysäisee neiti tervehdittyään.

— Siinähän minä vielä, vastaa mies, vieden työssä kangistuneen käden silmäkulmaansa kohti. — Eihän siitä tahdo hennota luopua niin kauan kuin isäntä vain pitää…

— No, joko pelto kasvaa niin että elättää?

— Ei, ei elätä.

Mahtaa tuntua toivottomalta tehdä tällainen tunnustus kymmenen vuoden hien ja työn jälkeen. Mutta loistaahan tunnustus, sanoittakin, hänen kasvoistaan, jotka ovat harmaankarvaiset ja täynnä uurteita, hänen käsistään, jotka ovat kovat kuin kuivettunut nahka…

On se kummallinen luonnonlaki, joka kytkee ihmisen turpeeseen, josta hän on elatuksensa irti raastanut. Maa vetää häntä puoleensa niinkuin magneetti rautaa. Sekö salaisuus siinä on, että ihminen maasta on tullut ja maaksi jälleen on tuleva?

Siinä korven laidassa myyrii Malakia, kokee pettymyksen toisensa perästä, puute ei lopu häneltä koskaan, leipähuolet eivät koskaan heitä. Hän tekee työtä veriin asti, vuoroin talossa, vuoroin kotona. Lapset eivät saa jäädä jatkamaan siitä, missä isä väsyi, he hajoavat kuin akanat tuuleen ja isä ja äiti päättävät päivänsä vaivaistalossa tai toisen pirtinnurkassa. Tämän tietää Malakia, tietää, että isäntä voi ajaa hänet pois, koska vain tahtoo, ettei hänen poikansa saa periä Koivulaa, tietää, että siihen tulee vieras. Ja kuitenkin riippuu hän kiinni turpeessa, jolla hänen mökkinsä seisoo. Mutta hänen työnsä on ilotonta, häntä ei elähytä tulevaisuudentoivo eikä luottamus onnellisempiin aikoihin.

Kuinka toisin olisi, jos turve olisi hänen omansa! Olisipa joku rikas mies, joka toimittaisi hänelle mahdollisuuden päästä sen omistajaksi, miten toisenlaiseksi muuttuisi hänen elämänsä, miten paljon valoisammaksi! Olisi siinä huolia kuten ennenkin ja kysyisi se työtä, mutta olisihan luottamus tulevaisuuteen ja toivo parempien päivien koittamisesta, ei tosin itselle vaan pojalle. Ja tällaisia ihmisiä on niin paljon. Suuri osa Suomen kansaa, pohja, jolle koko kulttuuri on perustettu…

Näiden nurjien ja kurjien olojen täytyy muuttua!

Tällaiset ajatukset hyörivät Iidan päässä, hänen ajaessaan Tuuloisista Ahokankaalle, jonne kokous on kuulutettu iltapäiväksi. Tässä kyllä on harkitsemista kaupunkilaisneitoselle, jonka piti lähteä ulkomaille. Hän tulee nyt keskelle suurten kartanoiden torpparialuetta.

Aikoja sitten pakeni päivä pilveen ja tuuli alkoi käydä. Se kiskoo lunta irti hangesta nostaen taivaan ja maan välin ainoaksi lumiryöpyksi. Tiet ovat tukossa, asuntojen nurkissa vinkuvat vihurit kierrellen solia, siirrellen kinoksia paikasta toiseen.

Kun Iida astuu Ahokankaan pirttiin, on avara huone väkeä täynnä. Se on varakkaamman näköistä kuin Tuuloisissa, mutta sille on tavattoman vaikea puhua. Iida tuntee, ettei yleisö hänen sanojaan usko, ettei se häneen luota. Ihmiset istuvat jäykkinä kuin patsaat, liikkumattomin kasvonpiirtein. Heissä on jotakin aivan tylsää ja välinpitämätöntä, epäluuloista…

Iida koettaa puhua heidän tunteilleen, hän käyttää sanoja, jotka muualla ovat saaneet mielenliikutuksen heräämään kyyneliin asti. Hän rupeaa ankaraksi, vakavaksi, heltyy siitä ystävälliseksi, laskee leikkiä — ei mikään vaikuta, ilmeet kuulijain kasvoissa pysyvät liikkumattomina. Joku lähtee pois kesken. Ja kokouksen lopussa ei kukaan osta kirjaa.

Iida on jo tottunut siihen, että esitelmien jälkeen syntyy jonkinlainen seurustelu. Hänen ympärilleen on tavallisesti kerääntynyt kansaa kiittämään tai kyselemään kirjoista. Se tapahtui sillä puolen pitäjää, jossa hän oli vähemmin tuttu. Täälläpäin, joka on likempänä hänen entistä kotiaan, eivät tule. Yleisö Ahokankaan suuresta tuvasta hajaantuu sanaa lausumatta, kirjaa ostamatta. Iida yrittää paria miestä pidättää tehden jonkun kysymyksen, mutta vastaukset ovat niin lyhyitä, ettei hän voi jatkaa.

He epäilevät häntä… Miksi? Eivätkö he tiedä, eivätkö he näe, että hän rakastaa heitä ja tahtoo heidän parastaan? He ovat nähtävästi tottuneet siihen, ettei "herroilta" ole odotettavissa mitään hyvää, heidän puheensa tarkoittaa vain heidän omia etujaan, ovat ehkä palkanneet tuon Kalliolan entisen neidin ja käyttävät nyt pitkin pitäjää…

Sitäköhän he todella ajattelevat?

Häntä hullua tyttöä, joka tänne läksi, noiden katkerien ihmisten joukkoon, pois lämpöisestä kodistaan, itseänsä kiduttamaan, saamatta aikaan mitään hyvää!

Hänestä tuntuu äkkiä pelottavan kolkolta. Hän on yksinään, vieraana, orpona keskellä omia kansalaisiaan, syntymäpitäjässään. Pirttiin on vielä jäänyt kymmenkunta henkeä, talonpoikaa, ja hän, herrasnainen. Nurkissa vinkuu ja rytisee, piipunreiässä humisee ja soi. Myrsky tärisyttää huonetta, röykyttää kattoa ikäänkuin nostaakseen sen ilmaan ja sitten hajoittaakseen kaikkiin ilmansuuntiin ne, jotka huoneessa ovat… Heidän täytyy käydä käsi käteen ja lujasti pitää kiinni…

Hänessä herää mielikuva, että he kaikki ojentavat toisilleen kätensä ja liittyvät piiriin, ainoastaan hän, herrasnainen, jää ulkopuolelle…

— Mikset liittynyt meihin silloin kun päivä paistoi, kuulee hän äänen puhuvan, — miksi silloin pysyit erilläsi? Nyt on meidän vuoromme…

Hän on seisonut selin pirttiin, painuneena järjestämään kirjoja matkalaukkuunsa. Hän herää ajatuksistaan siitä, että joku tönäisee häntä olkapäähän.

Se on keski-ikäinen mies siistissä puvussa.

— Kiitoksia, ryökinä, lausuu hän, ojentaen Iidalle kouransa, jää hetkeksi häneen katsomaan ja poistuu sitten hitaasti.

Mutta kyyneleet nousevat Iidan silmiin ja hänen tekisi mieli langeta polvilleen kiittämään tuota miestä hänen sanoistaan. Sillä ei hän vielä koskaan ole ollut niin ystävällisyyden tarpeessa kuin tänä hetkenä…

Ei ole tämä kansa niin kovaa ja luoksepääsemätöntä kuin miltä se näyttää. Siltä on riistetty luottamus parempiosaisiin… Ja voi heitä, jotka sen ovat riistäneet!

Matkalla kirkonkylään muistuvat Iidan mieleen taas entiset ajat… Tuleeko hänen huomisessa kokouksessa kirkonkylän kansakoululla paljastaa kaikki, sekä tahalliset että laiminlyömisen synnit? Tuntuu siltä että täytyy…

Hän on mieletön! Kuka hänelle olisi määrännyt sellaisia velvollisuuksia, hänellä ei edes ole oikeutta kajota yksityisten elämään! Onhan se kunkin oma asia, kuinka hän tulee toimeen alustalaistensa kanssa, hänen oma vahinkonsa, jollei häntä rakasteta eikä kunnioiteta… Ei ole hän, Iida, pitäjän sielunpaimen, hyvä kunhan hän pitää puhtaana omankin kynnyksensä.

Niin! Jospa seuraukset yksityisen elämästä kohtaisivatkin vain häntä itseään! Silloin olisi hänellä oikeus elää miten hyvänsä. Mutta hänen tekonsa tulevat koko hänen kansansa teoiksi, sille joko kunniaksi tai häpeäksi, siunaukseksi tai kiroukseksi. Suomen kohtaloa kantaa käsissään jokainen yksilö tässä maassa. Sentähden täytyy yksilöltä vaatia nuhteetonta elämää…

Tähän saakka on nukuttu. Vaaran hetki on useita herättänyt. Täytyyhän heidän huutaa niille, jotka vielä ovat ummessa silmin…

Ei! Hän ei sano heille mitään, hän ei saata sanoa. Heillä on silmät nähdä, korvat kuulla ja omatunto, kuten hänelläkin…

Hän arvostelee asioita liian yksipuolisesti. Hän syyttää yksin herrasluokkaa. Yhteiskunnallisia epäkohtiahan on kaikissa maissa, Suomi on sentään onnellisempi kuin monet muut siinä suhteessa…

Hän ei pääse selvyyteen, hän ei tiedä mitä tehdä. Hän vain tuntee avuttomuutensa, mitättömyytensä. Ei olisi pitänyt näin kykenemättömänä lähteä tällaiselle matkalle.

Yöllä ei hän saa unta ja seuraavana päivänä täytyy hänen panna parastaan pysyäkseen levollisena ja kootakseen ajatuksensa.

VI

Päivä on kirkas ja kylmähkö, toinen pääsiäispäivä. Kirkkoväestä on suuri osa ajanut koululle, ollakseen läsnä kokouksessa. Tuuli nuolee peltoja, jotka siellä täällä ovat paljaina, ja kohisee hautausmaan puissa, vastapäätä kansakoulua. Kellastunut heinä kiviaidalla nuokkuu, hiljaa kahisten.

Koulusalissa on koolla paljon kansaa. Herrasväet istuvat ensimmäisissä penkeissä. Ystävällisesti tulevat he tervehtimään Iidaa ja kyselemään, miten äiti jaksaa ja mitä Helsinkiin kuuluu. Itse Kullan patroonakin on saapunut kunnioittamaan kokousta läsnäolollaan. He eivät näe, miten hänen sydämensä vapisee, mikä tuska täyttää hänen rintansa. Hänestä tuntuu siltä kuin hänet olisi raastettu oikeuden eteen tekemään tiliä omista ja kaikkien näiden ihmisten pahoista teoista.

Hän kuulee virttä veisattavan, kuulee kirkkoherran alkavan pitää hengellistä puhettaan. Hän tahtoisi seurata sitä, mutta hän ei saa selvää sisällöstä, sillä hän erottaa vain yksityisiä sanoja. Kirkkoherra lukee puheensa paperista, tuon tuostakin luoden kuulijoihinsa katseen. Hän puhuu selvällä, yksitoikkoisella äänellä ja lauseen lopussa on omituinen, unettava nuotti.

Hänen lopetettuaan astuu puhujalavalle Iida. Hän vapisee, jalat tuskin häntä kannattavat. Mutta ensi sanojen kanssa katoaa pelko, hän saa takaisin mielenmalttinsa ja ensimmäinen esitelmä menee vallan levollisesti.

Sittemmin kiihtyy hänessä tarve saada puhua ja tuntuu helpotukselta sanoa kaikki, mikä viime aikoina on kalvanut mieltä.

Hän puhuu entisistä ajoista, miten oli ja miten olisi voinut olla.
Ihminen huomaa usein vasta onnen menetettyään, että hän sen omisti.
Vasta sittenkö, kun suomalaisilta vapaus on viety, he käsittävät, että
heillä se oli, sittenkö vasta, kun on myöhäistä?

Ihmiset ovat käyneet vakaviksi, salissa ei kuulu hiiskahdustakaan. Puhuja on riistänyt kuulijat mukaansa ja tuntee, että he uskollisesti häntä seuraavat. Hetki tuo sanat hänen suuhunsa, hän innostuu, hän leimahtaa liekiksi, hän nöyrtyy, tunnustaa, paljastaa itsensä ja kaikki nuo muut. Hän manaa esiin vainajat, isät ja äidit, jotka nukkuvat ikiuntaan tuolla tien toisella puolella, hautausmaassa. He jättivät lapsilleen vapaan maan ja vapaana täytyy nykypolven tämä maa jättää lapsilleen. Missä tähän asti on nukuttu, siellä on nyt noustava, missä tähän asti on laiminlyöty, siellä on nyt kaksinkertaisin innoin käytävä työhön. Kouluja kyliin, valoa pimeimpäänkin pirttiin! Pois raja-aidat erottamasta veljiä — ovathan kaikki suomalaisia ja tarvitsevat toisiaan. Anteeksi mitä on rikottu — sillä paljon on rikottu ja paljon laiminlyöty molemmin puolin. Ja pyyhkiköön taivaan pyhä Herra pois Suomen kansan pahat teot niinkuin hän pyyhkii pilven pimittämästä taivaan lakea, siunatkoon hän Suomea ja varjelkoon sitä…

Puhuja on joutunut mielialan valtaan, jommoisessa ei hän ikinä ennen ole ollut. Hän ei ole maan päällä eikä ihmisenä, joka erehdyksissä vaeltaa elämän tietä. Hän on ulkopuolella itseään, toinen puhuu hänen suunsa kautta, toinen häntä aseenaan heiluttaa. Tuntuu siltä kuin häntä nostettaisiin pilven laidan päällä, kuin ei hänellä olisi ruumista. Sinä hetkenä on hänestä väistynyt paha, hänessä on päässyt vallalle hyvä, henki Jumalan hengestä. Se häntä johtaa, sitä hänen täytyy totella. Hänellä ei ole omaa tahtoa.

Mieliala katosi samassa hetkessä, jolloin hän astui alas puhujalavalta.
Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt toisesta maailmasta toiseen.

Hän tunsi itsekin, että hänen armoitettu hetkensä oli ollut, ettei se enää palaja.

Miten saattaa ihminen, intohimojen, mielitekojen ja muiden tuulten ajama lapsi sellaisen pyhyyden hetken saavuttaa? Miten saattaa hänen sydämessään asuva perkele niin kokonaan väistyä enkelin tieltä, vaikkapa vain hetkeksi? Hän mietti sitä monesti jälkeenpäinkin, voimatta sitä selittää.

Tunne hävisi häneltä äkkiä, niinkuin päivä peittyy pilveen. Mutta se oli kuulijoihin ehtinyt vaikuttaa. Ihmiset olivat vesissä silmin.

He, varsinkin herrasnaiset, tulivat painamaan hänen käsiään ja kiittämään häntä. Iidasta tuntui pahalta. He kiittävät häntä, he luulevat, että hän puhui, eihän hän sitä tehnyt. Toinen, toinen…

Kansakoulunopettajatar, joka oli syntyisin pitäjän hienoston tunnustamasta perheestä ja joka sentähden aina oli saanut vapaasti seurustella herrasväkien kanssa, oli pyytänyt muutamia tuttavia luokseen kahvia juomaan. Suuresta salista oli siirrytty hänen kamariinsa, istuttiin siellä höyryävien kuppien ääressä ja puheltiin päivän tapahtumista.

Rouva Hellman oli harvinaisen levottoman näköinen. Hänen poskensa paloivat ja liikkeet olivat hermostuneet. Vihdoin puhkesi hän selittämään syytä mielialaansa.

— Tiedättekö, kun Kullan patroona oikein suuttui. Hän tuli minun luokseni tulipunaisena kasvoiltaan, teki kumarruksen ja sanoi: "Minulla on kunnia kiittää puheesta. Mitään niin hävytöntä en iässäni ole kuullut." — "Pitäkää hyvänänne! Se koira vinkaisee johon kalikka sattuu!" vastasin minä. Ja puhkuen kuin vihainen kalkkuna läksi patroona luotani.

Seura purskahti nauruun.

— Tietäähän sen, ettei se Kullan patroonasta hauskalta tuntunut, kun sanottiin, että hengen-aateliuteen kuuluu muutakin kuin peritty nimi!