Pimeänpirtin hävitys

PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1901.

I

Maantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie. Vähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli rakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti kirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle Aukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla.

Yksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä asuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin väkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli Kankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä joukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto oli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti kovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita, kamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin herrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä, ylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan kotiutuneet Pimeässäpirtissä.

Kalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen ja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin ja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen ikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se Liena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän sen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen käytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain akkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä Kallen vanha isä, "Pimeänpirtin vaari", jota ihmiset puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen vaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut tauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun kylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa "Mörköä" tai "Liikaa", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin vastasi äiti: "Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari".

Vaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt kirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa, jotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä ehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai metsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin pöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi hän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat tietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa vaatteissa: hänellä on aarre metsässä.

Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla vaari sen oli manannut maahan.

Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen. Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku, joka ei lähde saippualla eikä lipeällä.

Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin asti puolustamaan omiaan.

Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia "renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.

Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla kysymykseenkään, mutta Hanni…! Vaari ei olisi sallinut ommella pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat… Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.

Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat, halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.

Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata naavaa.

Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden, lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin. Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.

Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta, jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan. Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä. Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin merenkulkijan hauta asumattomalla saarella.

Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä! Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut vastata muuta kuin itkemällä… Ei hän pitkiin aikoihin enää ole päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.

Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi, joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä, kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen… Vai untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!… Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!

Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku Hannillaan isää… Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!

Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää, hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty. Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään — täytyihän hänen hankkia lapselle isä!… Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa Hannia — kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta, kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin päivänpaiste!… Ne vanhat asiat ovat haudattavat… Niin, kunhan voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa, vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.

Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule silmiin — hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä vuotta sitten…

Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa…! Maa oli liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle, tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle… Koputti ruutua… koputti vielä… ja vielä. Huoneen perän sängystä nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra, hänen rakkaansa… Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili! Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä, jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja hätä edessä.

Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi…

Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit. Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!

Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto, että… Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda. Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea paikkansa olisi ollut!

Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä. Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan. Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.

Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset. Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä, Liena-raukalla.

Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja ihailee siinä omia käsiään.

Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.

— Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, — ettekö tiedä, että tämä on ruumisarkku.

Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa, ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.

— Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.

— Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.

— Oliko se isäntä näin iso mies?

— Mene pois, niin minä näytän.

— Ja sitten kansi päälle…

— Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?

Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen häntä.

Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?

Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan. Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla, kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät tähdättyinä taivasta kohti.

Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako. Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus: sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle, ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa… Paras se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa joku noista toisista lapsista!… Ajatus on hirveä ja synnillinen, anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan, jätä hänet hymyllään lohduttamaan!

Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa, että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan…

Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä. Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti, ennenkuin on myöhäistä!

Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa ranteensa ympärillä.

— Vaari, virkkaa hän totisena, — kuinka se käärme tuli?

— Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.

— Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?

— Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä meitä syntiin.

— Onko se koskaan tullut Hannin luo?

— On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta hengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee.

— Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella jalalla.

— Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi.

— Mitä Hannin silloin pitää tehdä?

— Paeta, lapseni!

— Mutta jos ottaisi kepin ja löisi.

— Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen täytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa päällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä…

Mutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa itkuun ja pakenee äidin turviin.

— No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, — ei käärme pienten lasten luo tulekaan.

— Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla lapsi.

Hanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä eikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin hyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa. Hän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee kahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen koskee!

— Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä.

— Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti!

— Mikä pisti, oma lapseni?

— Se suuri käärme!

— Eihän, eihän, lapseni!

Äiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä vedellä.

— Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa.

Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa sairaalle lapselle.

— Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa, — sinulla on perkele!

Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa äidin olevan yksin, kuiskaa:

— Mamma, se oli vaari, joka pisti!

— Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu, — ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.

Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.

Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon tuostakin pakenee.

Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.

— Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, — kiivas Jumala, mistä hän on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään, mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa muodoissa!!

Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina hiutaleina… Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!

Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.

— Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla ohjaksissa. — Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.

Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen päivään kyennyt ajettavaksi…

Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät. Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen. Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä, kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.

Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori sisar, Milja.

Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun, jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät likikestikievareihin… Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta paperista tehtyjä kukkasia… Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin. Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä pyörryttää…

Ei hän enää tiedä mitä tekee…

— Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos…?

Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin…

Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu!

Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat…

Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan, pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt koreaksi kaareksi kuin laine.

— Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta. Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.

— Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, — vaari on saanut häkää päähänsä.

Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa kiivaasti.

— No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.

Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa varassa astelee hän tupaan.

Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään, vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.

— Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna vielä on kuorittukaan.

— Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, — kun minulta putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä…

— Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo perunaa suolakalakuppiin. — Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.

— Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, — ettekös näe, että vaari on sairaana.

Hanni heitältää niskaansa.

— Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa käyvät veripunaisiksi.

— Aijai! Entä jos vaari kuolisi!

Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa, sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on laitettu pitkäkseen.

— Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!

Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.

Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.

— Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?

— Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.

— Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.

— Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.

Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan. Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma kerro, mamma-kulta!

— Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, — kun ei jätä mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.

Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen lapsen huokausta on mahdoton vastustaa.

— No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi vieraskamariin.

Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa, ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.

Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran, etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!

— No, mamma, kerro nyt!… Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on niin hauskaa!

Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.

— Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen odotus silmissä.

Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä, hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan, ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.

Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa. Mutta kaikki hylkää Miranda.

Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla. Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä, keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia…

— Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, — näytä, tanssi!

— Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. — Ei nyt, johan nyt on yö!

— Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole sinä nuorukainen…

Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä…

— Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?

Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua, kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen, takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja peittää sillä koko äidin suun.

— Kuinka sitten, mamma?

— Nyt nukkumaan, heti paikalla!

— Entä loppu, mamma?

— No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää…

Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin tupaan.

— Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. — Hanni joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse riisuutua!

Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.

— Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus näkisi? kysäisee hän äkkiä.

Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut ajatelleeksi.

— Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, — eihän Mirandan linnaa ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet ristiin ja siunaa itsensä.

Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä rukouksensa ja kysyy:

— Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?

— Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.

— Miksi ensin ihmisten?

— Koska ihmisillä on sielu…

— Mutta miksei eläimillä ole sielua?

— Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin sinä ymmärrät kaikki nämä asiat.

— Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?

— Ei, lapseni.

Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia. Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu nukkuvalle sydänmaalle.

Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa… Kuitenkin: varjele armollinen Jumala sinne joutumasta!

Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi, sillä ei täällä varkaita liiku… Tuvan pöydällä palaa kitupiikki, ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos, pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta toiselle peittelemässä lapsia.

Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa kattoon.

— Mamma, kuiskaa hän, — Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?

— Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti, — mutta nyt pitää nukkua.

— Mamma, oliko prinsessa Miranda…

— Ei, tämä ei kelpaa…

Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.

II

Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit, Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista, olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi, vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä. Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.

Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.

Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa. Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen kiinnittivät toiveensa.

Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!

— Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä, että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja virnistelemässä.

Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin seurustella.

— No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on palvelustyttö, toinen herra.

He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi toisilleen.

Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.

Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina, käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen pantuna ja leivosten leivottuina.

Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä, joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.

Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli miehistynyt ja käynyt kauniiksi!

Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten eteiseen, Otto-herraa vastaan… Täti ja setä siellä jo ihmettelivät kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä ei kukaan ollut huomaavinaan.

Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.

Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat — talviomenat Kankaanpään omasta puutarhasta.

Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa…

Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja veti esiin kultarahansa.

Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti, vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä, kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä, mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.

Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.

Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää pitänyt torua Leniä.

— Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella! huokasi hän. — Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.

— Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä tykytys kuuluisi.

— Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella. Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut…! Hän aivan unohtaa kuka hän on: kerjäläisvaimon lapsi!

Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten vieraitten joukkoon… Olisikohan hän saanut tanssia?

— Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva kiihkeästi. — Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.

— Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa, etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.

— Missä… missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin välinpitämättömänä kuin suinkin.

Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli ei tullut.

— Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!

Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi voinut toivoa.

Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu… Ah, kuinka hän vihaa armoa ja…

Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se, minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan, silitellen hiuksiaan.

— Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. — Minä… minä… mitä kuuluu?

— Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.

Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.

— Armo… täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.

Ei vastausta.

— Täti odottaa.

Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.

— Jos mentäisiin…

— Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni puhumaan. — Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.

Otto likeni pari askelta.

— Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.

— Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?

— Minä ja Leni. Ruokasalissa.

— Minä! huudahti Leni, — minäkö ja… ja Otto-herra?

— Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.

Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!

Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa soittokoneen ääressä.

— No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, — herra von Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään, niin voitte tanssia.

Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään. Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.

— Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan hänen ympärilleen.

Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun sitä katseli.

Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset pitkiltä, mustilta… Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja lämmin, kuinka se värähteli!

— Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa. — Kuka onkaan ollut opettajana?

— Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat… Voi kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin… noin, noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?

— Selitin hänelle, että… olette nuori.

— Kuinka te olette hyvä, Otto-herra…! Jos te käsittäisitte, miten ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa…

— Kyllä minä ymmärrän.

Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut, vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle saanut tehdä mitä hyvänsä!

— Aijai, jatkoi hän hetken perästä, — kuinka minun tekisi mieli niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?

Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän keksi äkkiä keinon ja virkkoi:

— Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän ja tanssitaan täällä!

Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo silmissä.

— Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. — Mahtavatkohan täti ja setä lähteä?

— Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?

— Emme tarvitse soittoa!

Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.

Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä, paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.

— Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin tahansa.

— Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta. — Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut parastasi… No niin, no niin… Kiitä nyt vain herra von Holtenia, sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.

Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen, mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa…

— Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.

Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei sellaista iltaa ollut koskaan ollut.

Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu, tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.

Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus… Onko kukaan kuolevainen niin onnellinen kuin hän?… Mutta kestääkö tätä, eikö sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!

Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä, joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!… Ei, hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa, jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään huomenillalla kotiin… Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun… Tuntuu niin oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka peloittaa…

Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana, jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea, kaulaa, rintaa… Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja kiehtoo?

Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin aina sekaantui Leni.

Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin huvinhaluinen…

— Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. — Mutta täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä seuraa Kankaanpään talousmamsselille…

Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet. Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.

— Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. — Ei, rakas Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.

— Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.

Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa. Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä kuumemmaksi hän kuumeni.

Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi, niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä ja mantelikiehkuroita — kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä muistelisi häntäkin.

Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen kulauksensa.

Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä. Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen keskenään.

Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen pohjasta.

Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin, sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle… Oi, kuinka hänen oli ikävä, ikävä!

Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla, mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen ikäväänsä.

Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka häntä rakastaa…

Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia, jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.

— Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. — Ettekö tekisi minulle kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety niihin.

— Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.

Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.

— Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä loistivat lempeästi. — Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?

— Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja…

— Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi pelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka suu jo hymyili, kun hän jatkoi: — Joko te nyt noin nuorena rupeatte tekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa!

Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi. Hänellä oli niin suuret siniset silmät.

— Kuollahan meidän kaikkien pitää!

— Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!

He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.

Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa, niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni vain olisi tahtonut maksaa.

Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni likenemistään.

Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa, jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.

Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä. Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Leni järjesteli kukkasiaan.

— Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. — Näytätte niin surulliselta.

— Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.

— Mitä minä suuttuisin!

— Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.

— Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.

— Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.

Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut, hän oli hyvin tosissaan.

— Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, — että mamsseli tulisi minun vaimokseni.

Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli! Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.

— Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin sanoakseen.

— Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa… Sitten kun suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen. Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille…

Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään, kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.

— Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. — Mutta en minä tätä olisi odottanut!

— Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä hautausmaan takana…

— Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan, varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.

Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.

Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä häntä sen enempää ajatellut.

* * * * *

Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.

Patruuna suuttui.

— Pojalta ei puutu päätä, torui hän, — mutta se on laiska. Ei se nyt Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!

— Mutta, yritti armo välittää, — jos hänelle nyt todella on tehty väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla…

— Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko häneen… Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain saanut tulla itse puhumaan… Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään niinkuin karkulaiset ainakin.

— No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?

— Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja, eikä hän niitä pyydä minulta.

— Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön…

— En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta…

Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin, sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten, jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!

Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.

— Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, — kuinka väärin häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten väärin teimme hänelle!

— No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. — Mutta olisi hän silti voinut tulla ylioppilaaksikin.

Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.

Kului vuosi. Oli syksy.

Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.

Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä päärakennuksen pitkään ikkunariviin.

Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse ilmaantuivat kasvot… Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne… Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän alkoi sykkiä.

Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin. Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja… ja käynyt niin ulkomaalaisen näköiseksi.

Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet. Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli kyllä joutilaina talossa… Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi laittamaan aamiaista.

Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta, sillä tuohan on ventovieras mies… Jospa olisikin eikä kantaisi Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!… oi, kun ei hän ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!… Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia. Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan, nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.

Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun, ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.

Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat, kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.

Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.

Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien, jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet…

Nurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku ajelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin hänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä hän odottaa, sitä ei kuulu… Onko hän todella jo nukkunut, eikö kuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt, Jumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä!

Ja ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä ja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle puutarhaan.

Hän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan… Kuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa… Hän tahtoisi heittäytyä tuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja siihen kuolla… Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka narahtelee: se on hän, joka tulee…

Mitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä tiedä mitä tehdä… Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää olla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä: jollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos huomaa, niin se on sillä lailla sallittu…

Sallittu, sallittu…

Tyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen. Askelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni puusta, käyköön sitten kuinka tahansa!

Hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma henkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin lämpöiseen aaltoon.

— Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, — ethän vielä kokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme!

Hän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin kaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa…

Leni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät, nälkäiset kasvot… Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy riistäytyä irti…

— Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy henkäys yli Lenin kasvojen. — Etkö minua rakastakaan?

Leni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi.

— Etkö rakasta? Vastaa!

Eikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja kitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo sen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään.

— Rakastan, virkkaa hän. — Minä luulin, että olitte minut unohtanut, voi miten kärsin!

— Älä itke, kulta!

— Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte?

— Tahdoin tutkia olitko muuttunut.

— Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat…? kuiskaa Leni kiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti.

— Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä.

— Voi minua, voi minua!

Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.

Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä taivaskin ja kuu…

Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään, suurten puitten alle…

Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän itkee ja rukoilee… Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle, kadottaa tahtonsa ja tajuntansa…

III

Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.

Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni, niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä… Alhon patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita, jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia. Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana, joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan levottomuutta.

— Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti. Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran nimeä.

Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!

Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla… Talveksi painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.

Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä Pimeässäpirtissä… No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole satuttu missään käymään.

Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä, selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa… Mutta isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin olisivat iskeneet päänsä seinään.

— Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.

— Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. — Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille. Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa vastaan saadaan olla tässä rauhassa.

— Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee. — Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.

— Vai toista! kiivastuu Kalle. — Vai toista! Eikä aletakaan… Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna. Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.

— Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.

— Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, — mitä sinä luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.

Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja vastaa sieltä:

— Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli… Kerran heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei taida vain senkään luonnossa olla kehumista.

— Johan minä sanoin, ärähtää vaari, — että sudet on susia ja Holtit on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.

— Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä. — Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne korpeen käski, kuka?

Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois… Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi, voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee mieli heittää vieraille…

Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.

— Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.

Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.

— Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa hän vihdoin hiljaa.

Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.

— Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.

Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.

Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa eväskontin unohtuneen tupaan… Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan niin vihoissaan?… Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.

Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin ikävä tätä korpea… Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä rattaiden röyke. Kalle-raukka!

Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät, mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy hiljaa ja varovaisesti:

— Mamma, mitä on tapahtunut?

Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka miettii elämän ongelmoita.

Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.

Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö kivet tiellä jo kolise… Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla on saanut tietää…

— Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen, rintojaan pidellen. — Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät maantielle ihmisten jalkoihin…

Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.

— Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni rakastaa sinua, älä itke!

Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.

— Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään tehdä. Kyllä isä tulee takaisin… Mamma, rakastathan sinä Hannia?

Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.

Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta, toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.

Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta…

Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu asumaan niihin huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään siinä puistossa… Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään, ei muistaa mitään!… Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen käsivarteensa.

— Lapseni, on jo yö, mennään levolle!

Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.

Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren herrasväen tuliaiskesteihin.

Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa". Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta, vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa naurussa… Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä, kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat siinä suuta nuorille.

Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.

— No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa kertomuksen. — Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä huutokaupalla.

— Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän torpastamme.

— No, teittekö kirjalliset kaupat?

— Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin, mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.

— Mahdoit panna lisäämään, että elinajan…

— Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.

— Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.

Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.

Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.

— Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet! Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.

Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.

Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta! Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.

— Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle yhä innoissaan, — että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta, paljasta vaatetta!

Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi hengitetyksi.

— Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään kahdenkesken Kallen kanssa.

— Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. — Senhän siinä juuri pitääkin tepsiä…

Liena on ääneen huutamaisillaan.

Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.

Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa, tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille viinaryypyt.

Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään, kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!

"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua vähän ymmärtäväisemmäksi.

"— Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.

Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita, joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään, kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.

Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa — toinen käskenyt antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.

Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa. Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.

Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.

— No, virkkaa hän jurosti, — mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?

Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.

— Mitä vaari sanoo?

— Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea ikäänkuin olisit vene tuulessa…

Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.

— Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin soi…

Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen: eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa lehmien luo, salavihkaa nauraen.

Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä liikkui… Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi… Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä, kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.

Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.

— Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. — Tuki suusi syntiä puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö…

— Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen kuin vaaria tottelen.

— Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole mitään puutetta…

— Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan…

— Mitä, lapseni, haluaisit?

— En tiedä itsekään… Jotakin muuta kuin mitä täällä on…

Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä ja viihdyttelee kuin sairasta.

— Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, — prinsessa Mirandaa, joka jätti loistavat salinsa ja…

— Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!

— Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.

— En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä, päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan… Niin, niin, saatte nähdä…

— Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun…

— Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen talvi!

Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.

Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää silmiin…

Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin hentoa tekoa…

— Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.

Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän — sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa, panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se tulee… Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!

Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.

— Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, — Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen… Älä katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua…

— Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä sydänmaassa on meidän paras olla.

— Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois…

— Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja huoaten.

IV

Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui hauskalta haistella ja maistella sitä.

Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään. Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat. Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.

Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä, kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa, peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu…

Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira… Outo eläin näillä mailla ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja antaa ystävällisesti silittää itseään.

Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.

Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus, että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole "liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole ennen tulleet silityttämään selkiään… Koira se oli ja isäntä sitä vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä? Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria… Hänen sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.

Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä. Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle. Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja, mahtavat olla kirkonkyläläisiä!

Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä, sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.

Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti hänen risaiset vaatteensa…

— Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: — mihin perkeleeseen sinulla on kiire?

Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa välissä.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.

Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.

— Vai Hanni!

Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui. Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.

— Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?

Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin. Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi mieli lähteä karkuun…

Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.

— Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. — Kyösti sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista ihmiseksemplaarista… Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!

He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia… Äh, kuinka häntä harmittaa heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua…

— Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!

Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen laitaan.

Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia kukkia, ruusunpensaita — mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet… Mutta nähdessään vieraat livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.

Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy kiireesti takaisin.

— Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna… kuuluu kuiskauksena tuvassa.

— Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina ikkunaan katselemaan.

— Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.

— Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?

Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä pakopaikassa.

Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan mitään puhunut!… Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!

Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.

— Äiti, äiti, herroja!

Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on pidätettyä ärtyä.

— Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin. Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei koskaan hyvyydellä… Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina…

Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta, mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä onnella ja loppumattomilla tuskilla…

— No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme ovat likomärät.

Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.

Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.

— Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan koko veneen, huutaa joku.

— Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta kaivoikin esiin konjakkipullon…

— Helkkarissa, mitä me sitten teemme!

— Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja paleltuneen näköisenä.

Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.

— Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.

— Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.

— Ovatpa nämä sydänmaita!

— Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti Åkerfelt viattomasti.

— Soo, sydän on jo ilmiliekissä!

— Kas poikaa, kun punastuu!

Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen, jossa tuli jo räiskyy pesässä.

— Täällähän me elämme oikein herroiksi!

— Täällähän on aivan… aivan… minä totisesti en löydä sanoja tulkitsemaan hämmästystäni.

— Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, — että täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan Minette-tädin tyyliin.

— Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene Liljefeltejä?

— Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä sukkakudin!… Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn vallan ulkoa!

— He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa…

— Renkien ja piikojen välistä — niin!

Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle. Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä, metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä… Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa. Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat neuvoa, missä ne ovat.

Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.

— Mikä, mikä? Mikä nyt on?

— Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. — Kun sen vatsa oli täynnä kuusenhavuja…

Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin, koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa, ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän palaa paikoilleen.

Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen, Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg pidättävät lystiään.

Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra, Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia — loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan…

Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki on oleva ensimmäinen ja viimeinen…

Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen, ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina iloinen.

Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä. Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään huomispäivää.

Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta, vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa: satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia, käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä, liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.

Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa. Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento, naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta", joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen. Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.

Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.

Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen, tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla, vinttikaivo, lehmitarha — kaikki on niin rauhallista, syvää ja kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:

"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä, katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta siniset silmänsä… Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan… Tytön nimi on Hanni. En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy… Jos te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme! Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me… Jatkan paikalla, kun tulee vähänkin hiljaisuutta."

Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan. Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista. Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja karkaavat nurkkiin piiloon.

Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat orrella ja virkkaa:

— Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme… Ja mun mitä!… Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?

Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle ja katsahtaa hänen kasvoihinsa.

— Helkkarin nuori ja korea emäntä!

Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista varsinkin on niin leikkisä.

Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita kirkonkylän herroja on saapunut.

— Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan innoissaan. — Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!

Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.

Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan. Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä. Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin "gluntteihin".

Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan lapsia.

— Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. — Minäpä lähden katsomaan.

Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.

Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita sikaareistaan.

— Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. — Tai olet ollut humalassa!

— Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä iva haavoittaa Kyöstiä.

Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.

— Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että annatte minun olla rauhassa.

— Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, — on lähettänyt sinut tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.

— Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. — Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!

Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa, että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä loukata.

Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.

— Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, — kun tulet sisään ilman että kysyt lupaa?

(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule sise ilman ette kysy lupa.")

— Minä… minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari askelta, — tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.

— Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!

Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.

— Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, — joka olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.

— Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. — Tulevat kuin koirat taloosi, etkä sinä aja heitä menemään.

— Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea kiinni, — kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.

— Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.

— Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä kunnioittanut…

— Kyllä minä heille näytän!

Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:

— Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te, vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut… Onhan meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin, moukka, nyt läksin sinne kysymättä!… Liena, eikös sinun jäniksistäsi liikenisi palanen isälle?

— Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.

Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.

— Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, — vaarille perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.

Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan. Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.

Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu, toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee… Mutta samassa ovi avautuu… Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!

— Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.

— Aaa!

— Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, — tule nyt auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?

— Lehmissähän minä.

— Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa…

Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo, heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu pahalta…

— Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja hymyilee.

— Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.

Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.

— Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?

Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.

— Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään ja katsoo häntä silmiin.

— Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.

He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään. Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle istumaan.

Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle. Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan, esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä, ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä, jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea… Samassa alkaa joku saarnata korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin, joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä…

Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää… Hänen pitää luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja. Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.

— Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.

Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän kanssaan.

— Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?

Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja käskevää, ettei hän ymmärrä… Sellaiseen ei hän ole tottunut.

— Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut riihirääsyissä…

— Isä käski!… Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ sopii paremmin sinulle.

Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi tapahtunut…

Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!

Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.

— Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja kääntyvät sitten emännän puoleen: — mihin se tyttö meni?

Liena ei ole kuulevinaan.

— Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen jälkeensä.

Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella, pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.

— Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!

Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli — nyt sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.

Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin, ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan, eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.

Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.

— Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, — jos tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?

— Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on harvinaisen houkutteleva.

— Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.

— Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.

Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.

— Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.

— Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian patruuna.

— Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani…

— En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies…

— Vai olet sinä tämän torpan mies… Vai niin. Noo, tule sitten tänne, sinun pitää saada ryyppy.

Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.

— Ota pois!

— Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.

— Noo, ota, perkele siinä!

Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas, hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin…

Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän tuntee väkensä!

— Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene matkaasi!

Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä mies, oikein leikkisä mies… Samassa tulee patruuna hänen perässään tupaan.

— Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!

— Istumaan, hyvä patruuna… Pyyhi, Liena, penkkiä… Patruuna on niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee…

— Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja hätäännyksissään, — mistä patruuna kaikkia muistaisi…

— Älä sinä nyt ujostele… Kasvattina se oli ja sen tähden antoi vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta huonetta valmiina kuin sauna.

Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.

— Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle nöyrästi. — Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä…

— Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.

Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä, kun syövät kaikki laihot.

— Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. — Sinulla ei ole mitään oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.

Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää, koskei patruuna tahdo.

Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli. Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä asioitaan.

— Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna vihdoin.

— Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo, jota olen ruvennut viljelemään.

— Paljonko veroa sinä maksat?

— Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on maksamista…

Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain silkkiin — siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen ihmispäitä.

Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään. Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen, vaiko lapsi?… Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä… Kalle pajattaa hänen edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista. Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle, minne näki Hannin katoavan.

Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu ilmassa.

— Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä sillä nyt oli tässä tekemistä!

Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.

Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.

— Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. — Se patruuna on helkkarin hyvä mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.

Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä, kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla. Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista ainetta…

— Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat purskahtavat nauruun.

Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt hauskaa, mutta ei antaisi muitten!… Mutta kas herrat pitävät hänestä…! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää… Hän on varmaan kaunis, koska he sillä lailla… Hän tahtoisi olla kaunis!

— Hanni, virkkaa äiti, — sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan vaarin kanssa.

Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa kiukkuisesti:

— Enkä mene.

— Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja paiskaa hänet siihen.

— Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.

Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole tapahtunut…

Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua pidätellen.

Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat… Hän raottaa ovea.

Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.

Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.

— Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.

— Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. — Tule tänne, tyttö, ja istu tuohon syliin!

— Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.

— Vaimoihmistä täällä tarvitaan.

— Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. — Pankaa, pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta kaadutte.

Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.

— Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää patruunalle. — Olet kohtelias isäntä.

— Skål!

— Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. — Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin… sinä, jolla sentään on nuori vaimo kotona.

— Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo, kyllähän sinä sen tiedät… Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän vain kykenee synnyttämään minulle pojan — mutta tämä!

— Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.

— Älä puhu roskaa!

— Sinun olisi pitänyt valita toinen.

— Niin olisi.

Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet kädet toistensa kaulaan.

— Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin, — me olemme taas humalassa, sikahumalassa.

— Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?

— Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly…

— Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen… ja vuoden loppuun asti, totta vie…

— Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!

— Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi sydämellä ja kyynelsilmin.

— Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja karaten ulos minkä pääsee.

Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja virkkaa hätäisesti:

— Tuliko se kipeäksi?

Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka sytyttäisivät huoneet tuleen!

Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.

Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan sekä nuoren että kauniin… sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.

He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa hiljaa unissaan… Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti, ei kompastu, sytyttää tulitikun… Koirat heräävät ja haukahtavat. Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla… Kunhan vain ei olisi heittänyt palavaa tulitikkua olkiin…

Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan, mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja lyyhistyy sitten kynnykselle.

Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan ulos… kulkevat seinäviertä, ikkunan alle… Herra Jumala, jos se rikkoo ruudun!

Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat kasvot… Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!

Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään. Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.

Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.

Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli huoneeseen — voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!

Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri. Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta. Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.

Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä. Ovi on kiinni. Ei aukea millään!… Se kasvattitytär, se kirottu akka, se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen hyvällä!

Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun…

Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa, jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.

Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän — ihmisolennon tai näyn tai aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen, valkohapsinen…

— Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, — mikä sinä olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta:

— Jumalan ase olen minä.

Otto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin "Jumalan ase", mutta sen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen.

— Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha jo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä kadut… Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase!

Patruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan, mutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu käheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on vimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän on heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa seivästä puolustuksekseen.

— Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: — Minä en enää ole Holttien renki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle: varo henkeäsi! Mene pois täältä… Älä satuta kättäsi minuun, sillä Jumala puhuu minun suuni kautta.

— Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin ja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka oven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja hän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko kädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät makaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä kalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen.

Kuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän todella näin humalassa… Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin valkoista… Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka, huomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu kummittelevan.

Patruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut jokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen tuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi eikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä.

Toverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä. Vanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti heittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä retkillä miehistyy!

Patruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy pitkäkseen oljille.

Kun saisikin unta!

V

Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi ollut hyvä päivä aumata.

Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.

Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy… Koirat vinkuvat ja karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet… Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä on haassa.

— No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan…

Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi kuumana, että saavat heti kun nousevat.

— Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.

— No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. — Mutta ei tee mieli lähteä maantiellekään.

— Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena, itkunsekaista kiukkuaan hilliten.

— Älä helkkarissa! vastaa Kalle. — Ei ole mitään sanottu.

— Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla…

Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat. Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään. Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.

Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että… Pois tästä on meneminen, jättäminen kaikki tyynni… Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.

— Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä, minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.

Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla, että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!

Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.

— Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. — Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa…

— No mitä sitten. Sopii akan pestä.

— Johan se pesi… Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän sekaisin päästään.

Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:

— Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?

— Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime aikoina…

Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.

Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa — se hieno mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä, ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan, hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä… Mutta eihän tässä nyt ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.

Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja, paperossinpäitä, sylkeä… Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei halkeaisi!

Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä metsästysmaita.

Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun, jotta syksyisin saisi oleskella täällä.

Jänis oli todella hyvin paistettu — Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin kapellimestari.

— Mutta missä Berg on? Ho-op!

— Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.

— Hän piirustaa rannalla.

— Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.

— Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. — Kirjoitin vain pari sanaa muistikirjaani.

— Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?

— Mutta kun ei se ole totta!

— Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.

— Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.

— Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.

— Toinen ryyppy, veikkoset!

Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys. Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.

Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.

— Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. — Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka…

Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.

— Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon vaikutuksen.

— Kirous, jatkaa äijä, — kirous lepää raskaana…

Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään, mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa häntä pois.

— Kyllä minä lähden, puhelee äijä, — mutta rangaistus kohtaa sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli. Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman…

Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:

— Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg, nousepa nyt johtamaan.

— Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen huokauksena. — Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies…

— Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, — tarkoitan: oikein kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.

— Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan…

— Niniveä vastaan, tarkoitat.

— No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.

Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.

Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.

— Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.

Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.

— Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, — olisi se sinne jo muuten toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään…

— Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.

— Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. — Eihän se täältä Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin nytkin tuonne saunaan.

Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi se on kuin poika ikinä on ollut.

Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita, toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä… No, entä sitten. Viis hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi. Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt… Pois näitten ihmisten täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja ja metsästelee mielin määrin.

Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa hänen ajatuksensa ja virkkaa:

— Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.

— Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla, hermostuneella äänellä.

— Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo, jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä… Se on kyllä hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä päinvastoin.

— Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!

— Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.

Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös, suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.

— No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!

— Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan epäilevän katseen. — Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.

Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.

— Helvetti, kirkaisee hän. — Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse! Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla. Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt täällä herra eikä mikään "vanha patruuna".

— Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. — Minä vain…

— Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. — Loppu tästä täytyy tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.

Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten "adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti, että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi perkele".

— Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.

— Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.

— Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. — Koirat ajavat väsyksiin.

Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä odottaa herroja.

Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä. Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin…

Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut, nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle… Joko muistat…! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni… Vieläkö tekee mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen… Vieläkö tekee mielesi tulla tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!… Ja Lienan tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin…

Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.

— Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja pistää Lienan kouraan hopearahan.

— Mitä tämä oikein merkitsee?

— Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että osaat, mitä sinulle opetimme.

Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies, se varmaan tahtoo auttaa häntä.

— Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. — Kun minun kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin ylössanoman…

Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.

— En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. — Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin ei minulla koskaan olisi levon aikaa.

— Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin… Jos te satutte olemaan lakimiehiä…

— Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan…

— Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle kyyristyen nöyrempään asentoon.

— Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!

Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:

— Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka? Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo tarvitsee sisäpiikaa…

Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan. Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.

— Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo kappaleen matkan päässä.

— Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.

Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen, kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.

— Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.

Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.

— Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta pitkin hakaa kohti, — se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!

Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.

Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää… Voi, voi, voi, jo tästä nyt tuli miero eteen!

Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen, jo tulee tuomio… Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen. Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee hänen kurkustaan kysymys:

— Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella jalalla?

Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa loukkaantuneena:

— Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?

— Sen itse tiedät… Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?

— En minä ottanut…

— Mitä se sanoi…? Vastaa!

— Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.

Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa…

Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.

Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut…? Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt täällä…?

Vaari itki… Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?

Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla, puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa ääneensä.

Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.

Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema…!

Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.

Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei enää saa rauhaa missään.

Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta. Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi… Ja taas alkaa itku ja valitus.

— Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. — Minä menen vanhan patruunan puheille, minä käyn kaikki oikeudet.

— Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet tylsinä.

— Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.

VI

Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.

Kun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä Kankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan eloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut kaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa, sunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä suuri pyssyjen siivous.

Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä. Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.

Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin, vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin, suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri päivä.

— Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, — koska rippikoulu alkaa?

— Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari kertaa tehnyt saman kysymyksen.

— Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?

— Ei miltään erityiseltä.

— Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?

Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään. Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" — kuten patruunan oli tapana sanoa — tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin rehellinen ja hullunkurinen.

— Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin, vastasi hän hitaasti ja vakavasti.

— Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?

Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa epävarmasti:

— Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi pantu…

Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän ryhtyi keskustelemaan.

— Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.

Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen "ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin…? Aijai kuinka äiti suuttuisi…!

Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus! Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?

— Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.

— Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin, sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea… Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai ei osaa katkismusta. — Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen, — seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy.

Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja virkkaa ystävällisesti:

— Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti selittää sinulle sen käskyn.

— Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, — että kymmenen käskyä… Kuudes käsky: "ei sinun pidä"… niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se on, vastaus meidän pitää…"

— Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen yksitoikkoista ääntään, — pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin kärmettä…

Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen katkismus kuin talonpojilla.

Patruuna nauraa täyttä kurkkua.

— Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä virka se on?

— En.

— Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille kuin sinä olet.

Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä, mitä patruuna tarkoittaa.

— Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta, mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.

Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki kourassa.

— Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, — mitä sinä tahdot? Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?

— Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, — mutta minä tulin puhumaan patruunalle sitä että… että kun tänä aamuna tulin verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.

Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä on tapahtunut.

— Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen. — Uudet verkot ri… rikki?

— Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä uusista verkoista ihan ruumenina.

— Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.

— En ymmärrä, hyvä patruuna.

— Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa jokikisen silmän…

Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt — mutta tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä hyvinkin hullusti.

Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.

— Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa patruuna. — Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle, joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon…!

Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee, että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan lähteminen, kun kerran on tullut.

— Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.

Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy kirjoitushuoneen ovensuuhun.

— Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on pöydällä hänen edessään.

— Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme…

— Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.

— Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se liinaharja…

— Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. — Vai luulet sinä, että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää aita rikki, niin pidä vain.

Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen ja eteisen, kuistille asti.

Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin, joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.

— Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, — tässä torstaina hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.

— Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?

— Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin kuusen oksa…

— Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, — minä en maksa penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli Kankaanpään.

Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki lähetti hänen luokseen…

— Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin. — Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en maksa yhtään penniä.

Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi toinen miehistä:

— Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.

— Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei se puhumisesta parantunut… Kävivät herrat siellä meillä päin metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan… Jo minä kerran ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin kotona…

— Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne Pimeänpirtin kankaalle asti…

— Jo ovat, huokaa Kalle. — Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.

— Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle. Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti kuului nuori armo kohdelleen…

— Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin kävin, valittaa Kalle. — Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.

— Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?

Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.

— Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä, — koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on kelpo mies!

Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä häntä rippikouluun.

Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.

Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten. Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista. Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti. Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia — siellä oli Kankaanpää.

Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin. Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla, vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti oikein tarkoitti sillä kiellolla?

Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni. Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni, pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi, paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos likavettä.

Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.

Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo sammaltuneita.

Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.

— Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, — olen minäkin aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta. Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.

Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.

— Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee hevosen kiinni tallin luo.

Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen selällään.

Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:

— Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?

— Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi. Johan siinä maineensa pilaa.

— Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?

— Häpeä!

Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa vihdoin hymyillä.

Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina, vyöllä pitsireunainen esiliina… Kunhan ei vain olisi armo itse! Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle. Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä… Hannin poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa porstuasta… Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi".

Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen. Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja kolkolta, kun isäkin niin viipyy.

— Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että ehkä joisi, jos tarjoaisi.

Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies:

— Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa. Aijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee sekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos mukaan?

— En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen kovasti tekisi mielensä.

— Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, — tuolla puutarhassa kävelee meidän nuori armo.

Puutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen tulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista kangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat maata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön.

Nuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt vain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä puunrunkojen välitse.

Hän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä äkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään kuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa kaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille asti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja "armo" astuu alas puutarhaan.

Hannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä, palvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma siitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen… Armo painuu syvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena kuin tulen liekki.

— Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, — joka äsken kävi tuossa?

Mies naurahtaa.

— Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat piiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on Ruotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö?

Hanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia.

— Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee paljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi.

— Mennään, mennään, kunhan ehditään.

Hän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan, jossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä.

Hannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä ääniä.

— Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan!

— Kukas ne sitten kantaa?

— Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä?

— Entiset ajat ovat olleet ja menneet!

— Häpeä, senkin reuhahelma!

Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä. Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä naiset ovat joutuneet riitaan.

— Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.

— Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin lämmittää saunan.

— Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?

— No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.

— Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten et noin tuppaisikaan…

— Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te vanha ihminen olisi jaksanutkaan…

— Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.

Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.

— Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, — tässä tulee taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan. Meille tulee työtä molemmille.

Heidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee vielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän puhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat hiessä… Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan hänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee.

— Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta? kysyy Kalle masentuneena.

— Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty Kankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet palkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut nähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin vielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua kamarissaan.

— Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle.

— On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta herrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte!

Nyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu nopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian harjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja tavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin ei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko maailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa ohjasperillä ja huutaa "hyvästi" mennessään. Pian rallattaa hän jo iloista laulua heleällä äänellä.

— Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee Kalle.

Hetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska kaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta armolta.

— Jaa, jaa, virkkaa eukko, — vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin iso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä tuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat. Ihan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin.

Vanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin kauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia.

— Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi, päättelee Kalle.

— Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa…

Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle, joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen, joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä, mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö hän tule käymään tästä ohi.

Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi, että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin vihoissaan herroille.

Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja päätä alkaa särkeä… Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.

Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti, että herrasväet ajaisivat ohitse.

Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.

He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa, ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon. Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.

Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku kertoa.

Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon, läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei ollut karvoja".

Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.

— Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki kääntyivät häneen päin. — Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää, etteivät keskellä jumalanpalvelusta…

Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin, ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli mahdoton arvata.

— Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla, kun kirkonportilla tapasi isänsä.

— Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.

— Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?

— No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska sinulle työtä.

— Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti jäädä asumaan. — Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.

— Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.

Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.

— Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. — Ei sen tytön opettamisesta työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.

— Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. — Se on oikein se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.

— Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä, kierrellen esiliinaansa. — Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla täällä, isä, ottakaa minut mukaanne!

Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera… Isä jo alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.

— Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. — Kuivaa nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja kuuliaisen mielen… Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne kurituksessa ja Herran nuhteessa.

Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten kotimatkalle.

Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.

Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.

Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen, jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut, kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.

Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä, sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä, mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan. Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki. Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan, tokaisi Salmiska pojalleen:

— Mikä sinua nyt kotiin ajaa?

— Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.

— No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa. Mikä teillä oli olevinaan riitana?

Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.

Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei voi jäädä tänne, täällä menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan takaisin, vaikka mikä olisi… Hän tahtoi olla rauhassa ja oli nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat, uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee pikku Hannia… Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä… Äkkiä kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka asui Salmisella, seisoi hänen vieressään.

— Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. — Mitä se itkemisestä paranee…

— Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.

— Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin. Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta…

Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.

Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin menee pois.

— Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin?

— Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti huolettomasti.

— Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni.

— Tanssit, tanssit!

Loviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä matkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli hymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa.

Tansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain pari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä maistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis.

— Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen.

— Kankaanpäässä — missäs sitten!

Hannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt sinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he olivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui kovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan.

— En minä nyt kuitenkaan…

— Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!

Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea salpaan — hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita tulevan — sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului, kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja, kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa. Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään… Lapsi alkoi kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee. Pitää nousta viihdyttelemään.

Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät tänne yksin…! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?… Vai läksi se äiti tanssimaan… Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin palaa!… Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta, joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa… Ja sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät kahvipannuillaan.

Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin, sillä illansuussa virkkoi hän Hannille:

— Kävikös täällä yöllä ketään?

Hanni säpsähti.

— Ei minun tietääkseni.

Salmiska katsoi häneen epäillen.

— No kävikö Loviisa missä?

— En minä… en minä tiedä.

— Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?

— En, minä nukuin.

— Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.

Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä. Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne… niin, se se vasta oli mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.

Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.

Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen sulhasensa on Kankaanpään korein mies.

— Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.

— Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.

Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.

— Kuinka niin?

— No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja käski minua toimittamaan sinua tansseihin.

— Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. — Hän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan.

— Näyttipä hyvästikin tietävän…

Hanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten mukavalta hänestä tuntui.

— Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo ovat selvillä!

— Ei ensinkään!

Loviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan.

— Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, — onko kartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti… Oli syksyllä kumminkin.

— Missäs virassa sen pitäisi siellä olla?

— En minä sitä tiedä.

— Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea lakki päässä?

— Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden hohde.

— Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.

— Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.

— Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.

Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui. Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.

— Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. — Vai herrojen kanssa sinä!

Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:

— Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli kiinni minua…

— Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.

— Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. — Keitä muita hän sitten on tavoitellut — sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua? Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi? On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan, herrojen se on lapsenikin.

Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.

Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista. Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.

— Niin, niin, jatkoi Loviisa, — jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi irti saat. Hyi olkoon!

Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:

— Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi! Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät… No mihin tuo nyt lentää?

Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.

— Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. — En minä tahdo kuulla mitään, en tahdo tietää mitään.

Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä… Äh…!

— No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. — Suuttuu ja pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?… No ole, ole, itkeä pillitä, jos haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.

— Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.

Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen, siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.

— Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, — että patruuna oli koettanut tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä…

— Jaa matkustamassa? huusi muori.

— Niin, niin, matkustamassa.

— Jaa tavoitella kiinni?

— No niin, niin…

Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti, mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa virkkoi:

— Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?

Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.

— Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.

Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.

— Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. — Mikä sille tuli?

— En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. — Näittehän itse.

Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.

— Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan ovesta. — Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?

Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui, sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja tarttui pannunsa sankaan.

— Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.

Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.

— Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi hörppäämään kahviaan.

— Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä sopimaan.

He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.

Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja asetti kaikki tarjottimelle.

— Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.

— Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.

— Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.

— No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja…

— Se ylioppilasko, se Kyösti?

— Se sama.

— Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, — se on nyt siellä se Kyösti.

Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun. Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä lailla hänet voisi saada nähdä.

Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.

— Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.

— Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. — Etkö kuule, että Nyymanni tarjoaa?

— Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, — saali vain korville ja rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.

— Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.

— No, vaikkapa niinkin.

Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.

— No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.

— Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä ja kasvot painettuina niitä vastaan.

Loviisa nauroi täyttä kurkkua.

— En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.

Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän, mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta katsettaan.

— Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan saattamaan lähteviä. — Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut. Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja silmistä juoksee virtoja.

— Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.

— Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. — Sinun elämäsi tulee vielä olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa…

Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa. Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki…? Hanni oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä hän enää pääse.

Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa. Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.

— Kas, huudahti Loviisa äkkiä. — Tuolla tulevat juustoherrat!

Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi. Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät, sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään. Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.

— Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, — ei sille saa tehdä pahaa.

— Pahaa! huudahti yksi herroista. — Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle. Syliini otan ja kannan.

Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa heille.

Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.

Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa. Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan, kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.

— Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. — Se kuuluu olevan hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään… Mutta eikö jo mentäisi?

Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran, vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.

Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut siinä ikkunoiden alla…! Jo kuului viulun kimeitä ääniä…

Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui, pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry. Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa. Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan. Nyymannihan se olikin.

— Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen, moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa. Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä, siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.

Tuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs sisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää tanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta katselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui ja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä.

— Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi joku.

Samassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän kuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle jotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa kuin tanssit, näin lauantai-iltana.

No, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla mikään paha ihminen… Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin, kunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa, kun se on kiellettyä…

Vihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki karkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain hauskaa.

Vanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta ja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua komentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö koiria tullessaan…

Keittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia. Pitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko tuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista näkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen. Kelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata viinikarahvi taskuunsa!

Suuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä komeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia… Pyöreän pöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on yksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen neiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista nuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa olento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän ääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa ja alkaa sitten laulaa.

Tottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse!

Hänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa kengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain kaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla kaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja kädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin.

Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita, vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta, kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois samasta ovesta, josta tuli.

Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi. Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen huutaa: "hss!"

Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin. Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta… Sitten hän häviää eikä enää tule.

Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä. He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.

Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä, kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo, antaakseen heidän silittää itseään.

Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa! Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.

Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa. Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon kaulaan.

Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat, mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen, nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.

— Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan. — Heille olisi ehkä pitänyt selittää.

— Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat! selittivät vieraat yhteen ääneen.

— No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole mitään huvia.

Ulkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja kappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua.

— Mitäs tuo nyt oli olevinaan?

— Oli mitä oli, olihan se hauskaa.

— Teatteria se oli!

— Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan.

— Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan paidat.

— Mutta koreasti se laulaa rallatti.

— Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin.

Hanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin huumeessa.

Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli Kyösti-herra.

* * * * *

Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.

Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun. Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.

Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että "Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" — niin kyllä ihanteellisuus meni menojaan.

Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.

Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti. Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.

Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa. Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat. Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä. Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen. Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti. Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä nauranut.

Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi. Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella Kyösti-herraa.

Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä, saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä, joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.

Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä, moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.

Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut. Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa. Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen, mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.

Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa, lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.

Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei hän ollut mitään tehnyt.

Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille… Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta. Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon turvallisempi olla.

Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut hänen omansa.

VII

Ruustinnan nimipäivänä — yhdeksäntenä päivänä joulukuuta — oli pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.

Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon telineillä oli tanssinuotteja.

Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa, hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa, leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava, näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen rakastettunsa.

Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään "parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!… Mutta muuten oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja iloista seuraa yllin kyllin.

Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen, jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat, miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva. He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.

Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään. Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä, että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme yötä!… Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"

Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?… Ruustinna siirtyi toiseen sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen pitäisi oikeastaan lähteä kotiin… Eihän nyt suinkaan! Totta kai Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.

Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja, hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä, tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä katsomassa, olivatko asiat kunnossa.

Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja rautatietä.

Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit, ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.

— Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.

— Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku emännistä. — Kovin ovat valkoiset.

— Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. — Minä pidän kaikesta kalpeasta.

Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi, että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat saapuneet.

Hengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi lenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset portaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja aukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä haju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen. Hän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki, talutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin turkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa nahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan vetämään pois päällyskenkiä… kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät ja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin kuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka jokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä, ohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne olivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan!

Ruustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin kerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin, paljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan saliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan kättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja jotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat nousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat loukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla.

Patruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän sentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg, joka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä pitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin esitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten viereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä otettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute herroista.

Ester von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat häntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä.

— Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset. — Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa.

— Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos hänet.

— Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa.

— Täydellinen varieté-nainen!

— Minun täytyy sanoa, että minua hävettää.

Ruustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan silkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen.

— Täällä on niin vetoista, sanoi hän, — pelkään, että rouva von Holtenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa.

— Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella päännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen. Mutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä leikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään. Kun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan, viedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen kokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin olisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan.

Hanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan unohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava, surumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen hänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään kyyneliä.

— Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän ei vastannut, katsoi vain vihaisesti.

Mikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin he olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe. Hän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin — eivät tunne. Patruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät, tuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi…

Hän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää, kahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät nenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat salaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä heidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen läjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan kaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa, josta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja juosta sinne leikkimään.

Hänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi aikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista kuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen kuppiin… Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun ruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen rinkelin… Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen paikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja sitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin pidellen sitä kahdella hienolla sormella… Hän on kaunis kuin kuva, kuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja!

Hanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä pelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne, niin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu punehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan.

Äkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien, hämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää.

— Kuka… kuka? kysyy nuori herra suomeksi.

Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin silmin:

— Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?

— Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni… — Hannihan sinä olet. Hyvää päivää Hanni.

Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta, kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.

— Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti hämillään. — Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa sydänmailta.

— Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, — ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen juttu kaiken tämän takana piilee.

Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta… Tyttöön kiinnittivät he erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.

— Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva leikillisesti. — Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä miehet tunnen!

Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee hän tätä vakavammin.

— Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.

— Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. — Hän sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain nähnyt sen torpan, Ester…

— Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen. — Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa pappiloissa…

Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.

Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.

Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa, totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä hajamielisesti seuraten tapahtumia.

Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi, Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies, jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.

— No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen, — etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.

Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa omaansa korottaen:

— Maljasi, setä Kaarle Juhana!

Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.

— Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.

— Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo on ottanut liikaa. — Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan… "Skål" teillekin, vanha ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!… Oli se hyvä, lisää hän ääntään alentaen, — että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte naimisiin. Korean rouvan saittekin…

Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.

— No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, — ei nyt rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen kilpi tässä vanhempi on… Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään raitteja, liatkaa vain…

Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.

Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea ympäri piirin.

— Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, — ottakaa priisi majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän, jolloin hän minulle sen antoi…

Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle Juhanan ääni on:

— Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän… tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää muistakaan… Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa majesteetille, kun hän…

— Niin, niin, olimme käyneet… Ja illalla kutsui majesteetti meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin — majesteetti oli hyvä laulaja… Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.

Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja pyyhkii kyyneleen silmästään.

— No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä uudestaan.

— Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle…

— Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle Juhana?

— Niin teki, niin teki!

— Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon patruuna kuivasti.

Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:

— Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke valtaistuimella. Hänen maljansa!

— Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi ilmestyy arkaillen ovelle.

Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä, häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat, huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa soittokoneen ääreen.

— En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. — Minun ei pitäisi laulaa.

Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä vilkkailla kättentaputuksilla.

Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa, leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa", hänen pitää jäädä leskeksi…

Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät, kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä herra mistäkin tytöstä pitää… Kankaanpään armosta tietysti on enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen kättään.

Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.

Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä… Se on kummallista, ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato, väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on sen mahdottomuus. Jos olisit rakastunut johonkin aatelisneitiin, niin ansaitsisit korvapuustin — mutta sinä olet rakastunut pieneen piikatyttöön, rakastunut, rakastunut — se on niin hullua, että sinulle täytyy suoda se anteeksi.

Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla. Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja oli hyvin solakka — hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön nähnyt.

Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä tapahtuisi.

Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä… Mutta hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta… Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien tähtäävän ohitse… Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!

— Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.

— Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja jatkoi: — Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.

Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä viereen.

— Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.

— Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.

— Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko kylän kirkon ympäriltä?

— Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?

— Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana…

— Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain viitsivät jotakin tehdä… Ja nyt minä lähden tanssimaan.

Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt, joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.

— Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu hänen viereensä.

— En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. — Olen vain vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.

Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt, hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä, jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat… Hänen vieressään kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.

— Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: — He niin odottavat tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo myllertävät sängyissään.

— Niin, niin, huudahtaa Otto, — kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä Kustaan kanssa… Me riitelimme jo silloin.

Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat silmänsä… Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti, joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä — kunhan hänellä vain olisi kyky olla levoton lapsistaan…

Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut… Äh!

Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja… Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin… Eih? Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?…

Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.

— Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa olkapäälle. — Minulla olisi teille pyyntö!

— Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna lämpimästi hymyillen hänkin.

He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.

Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki, mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa. Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi. Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka ymmärsi ruotsia — jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!

Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista, jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi, olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.

— Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi Esterin käsiä.

— Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut — ush, ne ovat sellaisia… sellaisia tallukoita, ettei heitä viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää… No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva herttaisimmalla hymyllään.

— Jaa, sanoi ruustinna, — huomenna meillä on jonkin verran kuntoon pantavaa, mutta ehkä sentään illalla…

Niin joutui Hanni Kankaanpäähän.

VIII

Hei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi, kaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia hiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule milloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla pannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta untasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos ikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa ja vuoteita ja viipyvät päiväkausia.

Sellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin pöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana kuningattarena heidän keskellään — silloin hän on kuin kala vedessä. Hän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä, niin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin hänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen totin kuten kaikki muutkin.

Mutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella, hän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he patruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin punaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin lattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää pitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää hieroa… paremmin, paremmin… hän kuolee… Patruuna vain ei tule häntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo kieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi. Hanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä sohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon sieltä… Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän pelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä keittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo pelkää olla yksin… Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka toinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä lähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa, että tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei kuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja että hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan.

Aamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin ruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa ovat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku erinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan kasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä tuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja Stoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo ovat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan.

Eivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä. Luulisi hänellä olevan hyvän — hän asuu komeissa huoneissa, syö hyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä, laulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen sittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän ikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin, kun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo Kyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä olivat suudelleet toisiaan.

— Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. — Te valehtelette. Se herra ei ole sellainen!

— Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen.

— Sellainen… sellainen kuin muut herrat.

— Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt viinaryyppyä ottamaan.

Hanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan tansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä herrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän todella rakastaa armoa… Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi Kyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin. Sitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä.

Palvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta. Mutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut kipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella, että tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun ei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo oli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta, joka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi suuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen kertomuksiaan.

Niinsanottuun "välikamariin" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli istui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä vaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut riittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei koskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli jo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että piti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän tuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa… Mutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja käski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman pukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle istumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa välissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta.

— Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, — kun istuin tässä pitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon?

— Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja painuu työhönsä.

Hänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa pumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja.

— Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö yhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, — tuo mamssellille vielä kuppi teetä.

— Minä kiitän, hänen armonsa, — en enää jaksa.

— Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla… Joko minä kohta saan koettaa?… Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla, kuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä tanssiaisissa, joista juuri kerroin.

Kun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa armo hehkuvin poskin ja nauraen:

— Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta ensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai vapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän totella ja kunnioittaa minua.

Vieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet tulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti jotakin, niin sai hän ankarat nuhteet.

Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä, niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.

Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten olivat he taas eläneet sovussa.

Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa. Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä. Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan, hiukan, aivan hiukan — harmitti.

Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.

Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti, puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa. Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki — kulkusia sentään eivät uskaltaneet ottaa — ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.

Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua… Mutta olikohan armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja käyttäytyä ihan kuin herrasväet.

Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!… Ja mitä se oikeastaan oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he ensinkään katsoneet häneen?… Mutta hänpä ei tahdo kanniskella tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan! Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä. Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!

Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä. Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen, niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi… Ei Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin… Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta, hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät eivät merkitsisi mitään.

Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli jutteliaampi.

— Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, — kuinka olet käynyt herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa olla kureliivitkin alla.

Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä tavalla.

— Niin, niin, tietäähän sen.

— Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.

— Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi… Mutta ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut suuhun jotakin.

— Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon…

— No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä ruokakaapista…

— En minä uskalla, mutta…

— Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän…

Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.

Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää pidä armosta niinkuin ensin.

Muuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan kirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä sieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin lupaustaan on käynyt kartanossa…! Silloin ei hän ikinä uskalla astua äidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin!

Eräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan, että Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään. Armo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää "tuosta hyvästä lapsesta".

Lieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä, joka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut juosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä ja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän rakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen mielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa.

Kun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen valkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa salissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat.

Hänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi sylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja nauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin, nyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet vyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti kuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on elämä!

Hän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan hengästyneenä… Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa. Hanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän kietoo käsivartensa Hannin ympäri.

— Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti.

— Valssista! vastaa Hanni. — On niin hauska oikein kiitää pitkin lattiaa.

— Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin.

— Kiitos.

He puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa puvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja…

Äkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin ovea.

Hanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja kiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat siinä kunnossa, mihin herrasväki jätti.

Armon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa jättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut kuppiaan pohjaan.

— Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta.

— Ei täällä ole ollut ketään.

— Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois.

— Ei täällä ole ollut ketään.

Rouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista ja kulautti ne kurkkuunsa.

— Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. — Oletko juonut vai mitä olet tehnyt?

Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi lennättämään sitä keittiöön.

Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän tuntee olevansa hänen tasallaan.

Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni perässään.

— Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, — mitähän nyt on tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi…

Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.

Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee hänet samassa.

— Sinä, raivostuu patruuna, — mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!

Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse nuhtelee ja leimuaa.

Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee, häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja katselee patruunaa kuin vertaistaan.

Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä, soimaten, polttaen…

Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät sekaisin.

Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin, jossakin kaukaisessa menneisyydessä…

Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot käsillään.

— Kuka sinä olet? sanoo hän. — Kuka ennen on puhunut sinun äänelläsi?

Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja löisi.

— Tietäähän patruuna sen.

— En, minä en tiedä…

— Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?

Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti, äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!… Ei, nyt se on sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.

— Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, — kuinka herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet, ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja… ja me kaikki lapset itkimme ja surimme.

— Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu Hannin käteen.

Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee kasvoille ja hän huutaa kiivaasti:

— Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä…!

Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne huomaisi, niin hän pakenisi.

— Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. — Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!

Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa, painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen…

Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa vielä lumen haju.

Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo pysähdyttää hänet.

— No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi pitänyt olla portailla vastassa… Mitä nyt?… No, päällyskengät vielä!

Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin, sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.

Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon umpeensa.

— Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka, jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati lainehtivat. — Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!… Mutta ennen kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: — kaikki muut olivat näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri… Ja sitten kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään… Mutta kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät…

Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät Janneen.

— Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte…

— Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen tähden vedin saunaoven kiinni… Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko, että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.

— Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.

Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.

Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.

Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.

Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta — ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen kirje!… Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä. Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!

— Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää, — miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken? Oo, oo, oo… vai niin, vai niin, sinä… sinä…

Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä metsästysretkiltä sydänmaan torpissa… Metsästysretket hän vielä suo anteeksi, mutta jos hän täällä kotona…! Hän työntää kovalla kädellä syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.

— Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. — Toinen hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin…

— Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista ruotsiaan. — Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.

Patruuna kohottaa päätään.

— Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.

Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.

— Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, — ettei torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta…

Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:

— Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset…

— Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. — Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista. Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi…

Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi, mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja valkoinen käsivarsi tulee näkyviin.

— Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.

Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon käteen kajoamatta huoneesta.

Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.

— Oo, oo! ilkkuu Ester. — Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä olin ajelemassa?… oo, joko peloittaa…

— Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.

Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat, hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!

Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine silmineen.

— Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin. Saatikka sitten nuorelle.

Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.

— Katso, puhuu hän hetkisen perästä, — ihmisen sisässä on peto, ja kun turvaton tulee lähelle, niin se herää… Ei pitäisi turvattoman mennä petoeläimen lähelle… Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa tulee…!

Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo herättääkseen häntä.

— Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. — Nouse ylös, tyttö-raukka!

Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!…

Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä on kyyneliä.

— Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, — ja lähde pois pappilaan.

— Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. — En hetkeä, en silmänräpäystä minä ole tässä talossa… Voi, äiti, voi äiti! ääntää hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.

* * * * *

Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja seuraavana päivänä tuli isä.

Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan hänen olostaan Kankaanpäässä.

Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen. Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta lastansa… Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan! Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan tervehtimässä.

Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset. Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään, pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.

Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.

IX

Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.

Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei muille. Nyt he saavat sen tietää… Sydän sykkien istui hän sukkia parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi. Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.

— Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, — mitä… mitä sinä olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en saa olla kuulemassa.

Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina hänen ympärillään. He hänestä pitivät… No, jahka hän tästä pääsee selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.

Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon sanat ihan tosiksi… Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse piispan edessä…

Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.

— Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. — No lapset, tulkaa pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin… No lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.

Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin läksi.

Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä jääkylmäksi.

— No, alkoi rovasti, — oletpa sinä kauniisti osannut pettää meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.

Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen kätensä kävivät läpimäriksi.

— Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. — Miksi sinä karkasit Kankaanpäästä?

Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.

— Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.

— Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi läksit kartanosta.

— Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.

— Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten pysynyt kartanossa?

— Siksi etten voinut!

— Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.

— Siksi etten voinut.

— Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.

— Minä en ole heittäytynyt miksikään!

— Vai vielä kehtaat kieltää!

Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.

— Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.

Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.

— Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita…

— Hän valehtelee!

— Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.

Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään, vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.

— Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.

Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.

— Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.

— Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: — siksi, että hän tapasi sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?

Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.

Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.

— Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa…

— En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua syytetään!

— Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista…

— Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä…

Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu epäilykseen.

— Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. — Ajattele, mitä puhut sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja ajattele vanhempiasi…!

Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää — mieluummin mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan ei vain äiti saa tietää mitään!

— Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. — En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä… Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa…!

Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä, tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.

— Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna. — Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti ojensit sitä!

Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä ja koettaa taivutella.

Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa joi kahvia.

Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.

Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää. Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen patruuna on, jollei kukaan muu todista!

Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa padasta… Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.

Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän ole syyllinen… Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee lastenkamariin.

Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:

— Kuule, kerro nyt minulle kaikki.

— Minua on kielletty kertomasta neidille.

— Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.

Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.

Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla, hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän syleili Hannia.

— Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. — Mutta älä sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle…

— Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti…

— Ole huoleti!… Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän kanssaan tanssinut… Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä anteeksi sinulta.

— Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, — niin hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä. Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli — ja minä lupasin, mutta en totellut…

— No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja kuka sinne sydänmaille nyt jouluna…

— Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua. Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!

— Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä silmissä ja kädet puserruksissa. — Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä tahtoisin heille kostaa.

Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.

Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.

Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta — mutta ei hän ollut sitä asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä toisiinsa?… Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen… Jos hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin… Inhottavaa sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä kurjuutta…

Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi… Hän olisi tahtonut tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa, että hän näin syntisiä ajatteli!

Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta Aino ei voinut olla ajattelematta.

He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja…

Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa! Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.

Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa. Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi, valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa… Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia… Aino tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.

Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen. Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään. Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi, etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään pitoihin he tulevat ja silloin, silloin…

Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.

Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa… Hauska ilta se oli ollut. Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty, seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut. Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla. Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa, Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.

He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti, katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi, ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma, ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.

Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi, hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.

Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg hänen puoleensa ja virkkoi:

— Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä sydänmailta?

Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin nimeä ja nyt he itse alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.

— Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.

— Niin oli! huudahti Kyösti, — en ikinä unohda sitä, kun me Oton kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan auringolta, joka laski…

— Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella ääntämisellään. — Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain, että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.

— Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, — onko se lapsi voinut sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.

— Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.

— Onko? huudahti Kyösti. — Ei hän ainakaan silloin ollut, kun pappilassa hänet näin.

— Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin tutkivasti.

— Sääli, sääli! lausui Björkell.

Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään… Aino ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.

Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.

Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni. Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi käsivarret niskaansa.

— Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, — ehkei se asia ollut niin vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään ollut pahoin tarkoitettu…

Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen esiliinaa, jossa oli ruusuja.

— Puhuiko neiti minusta?

— Puhuin… nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua loukanneensa.

— Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän… tiedän mikä heillä oli mielessä…

— Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat polvelleen…

— Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat, suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin…

— Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.

— Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin…

Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi. Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.

— Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. — Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot, tartuttaisit vielä lapsiin valheesi… Kehtaat vielä nauraa! Pois siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa on ainoa mikä tuollaiseen pystyy…

Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän, mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:

— Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin kieltänyt?

— On, on!

— Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni voitonriemuisena. — Kysytäänpä vielä häneltä!

— On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä pettää.

— Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja keuhkojensa täydeltä. — Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei hän!

Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.

— Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin hullu. Aino-lapseni, rauhoitu…

Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin vuoteen ääressä.

— Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. — Uskokaa neiti minua, auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.

— En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.

Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.

— Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. — Ja ensi työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi käydä rippikoulua muitten kanssa…

— Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, — vanhemmilleni ei saa ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki. Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille…

— Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut. Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.

Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa. Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille…

Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!

Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta. Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen kasvonsa.

Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit, herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.

Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin lumen alla.

— No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.

— Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.

Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään, menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.

Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi kamarineitsyt.

— Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.

Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.

Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut. Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat kenkiä vastaan.

Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta — mitä hän sitten tekee?

Heidän täytyy, heidän täytyy tunnustaa!

Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.

Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla. Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.

— Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut… Minä en olisi mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun täytyi sanoa… että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole valehdellut…

Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat, rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.

Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:

— Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis tyttö…

Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:

— Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut…

— Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne istumaan…

Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä polttaa.

— Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.

Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.

— Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse välittää.

— Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut! tiuskaisi Hanni.

— Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.

— Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun… Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän perästä kukaan enää muista koko juttua…

Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.

— Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos… jos minun vanhempani saavat tietää!

Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.

— Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, — ei sinua ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat… Mitä sinä nyt siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!

— Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja minähän en ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se tunnustaa…

— Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa…

— En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja patruuna… otti polvelleen… ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja koskivat ja sitten… joku antoi suuta.

— Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.

— Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä, virallisella äänellä. — Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen. Muuta ei tapahtunut.

Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella ympärilleen.

— Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. — En tiedä… olisiko se ollut leikkiä vaiko mitä… mutta patruuna otti syliinsä ja joku veti kädestä ja joku antoi suuta… Ettekö muista? Voi, pitää muistaa!… Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. — Te sen todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti… Sanokaa, sanokaa… armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!

Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun, rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille purrut.

— Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä, sanokaa, sanokaa se.

Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä. Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:

— Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.

Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara. Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä. Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi. Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta Hanni vain nauroi.

Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi. Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.

— Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. — Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös on hauskaa!… No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu… Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit… Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.

Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.

— Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, — ja haastatan herrat kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.

Lassi Lindström hymähti säälien.

— Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.

Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille. Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa, joka oli pannut sen alkuun.

X

Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi yösijaakin. Mutta auttaa — sillä tavalla kuin Hanni tahtoi — he eivät voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty vasta tähän aikaan päivästä.

Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa, ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona Pimeässäpirtissä.

Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain, jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa, että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma, tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee! Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee, niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa palaa ja ihkasen elävänä!… Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi? Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi… No tule siskon syliin nyt! Osaatko oikein syleillä? Noin, noin!… Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu, katajainen keppi kädessä…

Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat, tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa…

Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan. Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä hän kanna vihaa ketään kohtaan.

Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin, kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.

Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen sisunsa alkaa taas paisua.

Hevonen on seisahtunut.

— Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää. Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja kuuntelee henkeä pidätellen.

— Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. — Sinun äitisi on kuollut!

Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.

— Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. — Tule nyt tänne likemmä. No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan tässä pääsee kääntymään… Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.

Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.

— Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: — olisit päässyt kotiin, jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua että minua. Näetkös… äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan. Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa Vapahtajaansa… Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.

Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.

— Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, — että edes tiedän, oletko kuunnellut!… Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se häneen niin koski, että… Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren surun sinulle, erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi. Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi, sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä… Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä mielellä vastaan, palaa pappilaan, — saat istua tuossa kuskilla Antin vieressä — ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut, niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi… Ei, ei vastaa! Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!

— Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.

— Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. — No, kiukuttele täällä nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten ja Jumala valaiskoon mielesi… Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain käänteessä kaada!

Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.

— Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän — tahdot ehkä jo tulla rekeen.

Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon, kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä. Pakoon kaikkea, itseäänkin!

Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen. Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.

— Äiti on kuollut… Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua… saada lohdutusta Jumalan sanasta… Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois…

— Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.

Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden oksat ja ilma on paksua ja raakaa.

— Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, — vasta olit luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman Hannin syliisi…

— Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa…

Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.

— Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu maahan. — Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!

Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa, mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea, huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta, äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota…! Hän makaa valkeana riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina… Ei, ei, ei! se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata. Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut äidin, niin ota tyttökin!… Tuntuu siltä, että koti sittenkin on täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa…

Hän pelkää… Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana, laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta täytyy… Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta, siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan päänalainen ja nostetaan kuollut äiti… Jumala, Jumala, eikö sinulla ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse ihmisten ilmoille?…

Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä vapauttamaan!

— Etkö käsitä, mikä hirveä synti… Äitisi on kuollut surusta sinun tähtesi…!

Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton, ennen kuin äiti kuolee!

Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin, kunhan hän vain kulkee… Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän…! Mutta sinä olet jo kuollut… Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni helmaasi…

— Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. — Surusta… Sinulle oli kerrottu, että… ja sinä et jaksanut… Sinä olet kuollut!

— Kuollut, kuollut!

Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.

Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua. Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.

Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla, mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee…

* * * * *

Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä. Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa. Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.

— Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.

Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.

— Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. — Mutta, huudahti hän äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, — jos me muut lähtisimme nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!

— Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.

— Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva innoissaan. — Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso, pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri! Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut, että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin riepu… Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina, muista, että hyvin panetkin kaikki!… Voi, voi, sinua Otto, ettet nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä… kuka kaikkia niitä nimiä voisi muistaa?… Tarkoitan sitä… sitä, missä hevoset kerran viime kesänäkin olivat kompastumaisillaan… Kuule Otto, älä ole noin juro tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne ystäväsikin…

— No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee… No niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla tiellä…

He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna, Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne. Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi! Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan, ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.

Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset — mitä hyötyä siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei tahdo ajatella…

Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta…

— Janne sinä, ärähtää hän, — nukutko sinä, lurjus?

Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä, niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:

— Ka en.

— No anna sitten, hiidessä, mennä!

Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää hevosen.

— No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.

Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin… Herranen aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu päällitse… Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli pappilassa!

Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu. Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan, mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa, kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo nyt on surkeille jäljille joutunut!

Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.

— Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.

— Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen ympärilleen.

— Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, — ajamme yöksi ensimmäiseen kestikievariin.

— Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne harvinaisella reippaudella.

— Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.

Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi pitelee tyttöä.

— Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään päällitse tyttöön. — Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.

Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa reippaasti kuskilaudalle.

Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen, ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa kuljettaisi sitä kotiinsa.

Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin minä saavutin sinut… Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa. Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja vastaan… Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku, nuku… sinä olet minun kokonaan.

Vihdoin saavutaan kestikievariin.

Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna… Hyvä herra antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä…! Tyttö nauraa tirskahtaa jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään. Kantaa vain vakavana sisään jotakin… Taivaan tieten, ruumisko se on? Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt lieneekin… Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut! Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet, laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä…

— No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen, — niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.

Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan salattua pilkkaa.

— Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. — Toimita vaatteet tänne ja heti paikalla.

Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta, mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä. Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo? Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.

Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon parempikaan.

— Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!

— Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä tekemään.

— No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.

Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä, joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa, kun hän on tuollaisella tuulella.

Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri, kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.

Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.

— Saiko hän… sairas… jo teetä?

— Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?

— En. Saatte molemmat mennä.

Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä, kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita… Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa, hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä, että ovat kahden koko maailmassa.

Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon, taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys. Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla. Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa… Mutta äkkiä hän kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori, niin turvaton, on sairas… Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.

Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa — tähän hän ei uskalla kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy nöyräksi ja pehmeäksi.

— Hanni, virkkaa hän, — anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi, sillä minä rakastan sinua… Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni. Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen. Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna suvulleni jatkaja…

Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.

— Hanni, kuiskaa hän, — saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä sinut parannan… Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran nuoruudessani olisin sinua rakastanut…

— Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja tekee alustalaiset onnellisiksi… Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!

Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee häneltä vielä:

— Äiti, äiti, äiti…

XI

Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?

Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.

Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.

Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu, heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne riistetään tuon… tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta kodista, — tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka on tullut paikkakunnan kiroukseksi… Vielä lisäksihän se kuuluu olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.

Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen tarjoilijaneiti — ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa valkoiset hampaansa — se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta tuomatta hänelle lahjaa — hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran vihitty vaimo.

Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan. Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut tulla mitä hyvänsä!

Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset, hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät! Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua ja syvyyttä… Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta. Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään tuli entiselleen.

Kun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui, että alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka loistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut kandidaattitutkintoaan — sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti lukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin hotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen kanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli ilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin Jeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa harmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja epätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii häneltä takaisin poikansa.

Hän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään, tulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä, kasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska keskelle lattiaa.

— Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä näköinen hänen vihamiehensä oli.

Neiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.

— Minä.

— Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.

— Olkaa hyvä.

Jeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä. Rehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä osoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.

— Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska syyttäjän ankaruudella, — te olette riistänyt häneltä työinnon ja turmellut hänen tulevaisuutensa…

— Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan rouvan poika…? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi rehtorskan.

Rehtorska vaikeni hämmästyksestä.

— Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. — Kaikki tässä kaupungissa tuntevat minut.

— Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin minut, sanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan kasvot kävivät tulipunaisiksi.

— Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte niin, että… että minä… niin, minä en saata alentua puhumaan kanssanne…

— Valitan suuresti…

Rehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt lempeämmän näköinen.

— Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!

— Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.

— Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.

— Mitä minä sille taidan?

— Te ette saa ottaa vastaan häntä!

— Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä…

— Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!

— Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?

— Hän ei tottele minua!

— Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, — sitten mahtaa olla jokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia vanhempiaan!

— Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa häntä…

— Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. — Vai pitäisi minun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien täysikasvuisia poikia…

Rehtorska itki.

— Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää pilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti…

Silloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä pingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.

— Ei säälinyt kukaan minun äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini lasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen, kaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen hyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia naisia kuin minä… Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne kasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!

Jeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen tiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain paineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.

Sen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää pojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän palasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään kaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.

Syystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli vaarallinen.

Hän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen takanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita, myymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa paperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä huoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan savua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena käännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut — viskaali oli yleensä hyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi koko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät. Hänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä tarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja piti nousta. "Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle…" kuului silloin joka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän hymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. "Kuinka sinä olet kaunis tänään!" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa: "Etkös antaisi minulle suudelmaa?" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi paikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein kauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.

Maalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei näkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät kauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua heidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin silmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi hän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät onneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia. Kaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran oli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä kysyi "yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa täällä". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni huoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki isänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin. Kun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että se kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä sen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta hänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan jostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä… Viime markkinoilla hänen vielä oli täytynyt nähdä isänsä.

Hotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei kukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.

Hän kulki "hevoslassin" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot rämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat. Miehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit hampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi tai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan hautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta riimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.

— Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen tutulta, — että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se pitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin tässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa tunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa… Soh, Pikku, soh…!

Miehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.

— Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei enää ole millä elättää… Kun pantiin pois torpasta… Tokko seisot, saakeli, siinä!

Hevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut. Kaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli mieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän enää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli paksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.

Jeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa, hän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana kierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua tuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että takanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä, ei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain häpeää, häpeää ja likaa!

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän äkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja — palasi entiseen elämäänsä.

Eräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi, ilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti? Harvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska hänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti tai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt jonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti kiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja läksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.

— Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. — Etkö tunne minua?

Jeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään "Hannia" ole, mutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen, ravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni likenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä hänen ympärilleen.

— Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino…!

Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi, että siitä on niin kauan kun tavattiin.

— Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole muuttunut — paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin totuuden nimessä, ja punastui.

Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään. Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa, hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja… ja… sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.

Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.

— Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava esirippuineen.

— Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.

— Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi hartioillesi.

— Kiitos, minä olen niin tottunut.

— Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.

Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.

— Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.

— Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää lattiaa.

— Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. — Jos sinä tietäisit, kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni, anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja omaisillesi.

Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan. Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.

— Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, — sinun hävitettyä kotiasi, kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa — ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin… Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille kaikille "sivistyneille", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?

Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:

— Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?

Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten. Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.

— Hanni, puhuttelee Aino, — tule tänne, älä pakene minua. Jos tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin iloksesi… Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit, valkeat, vanhanaikaiset huonekalut…

Jeanette naurahtaa.

— Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä siellä alkaisi löyhkätä…

— Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin. Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät, sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten…

— Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, — tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi tunnustaa tuttavakseen — ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti pian saisi eron virastaan… Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa elämääni…

— Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!

— Nuorihan on toinen siinä iässä. Minä, minä olen ikäloppu…

— Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta…! Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän pikku Herttaamme? No, koetapa arvata!

Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.

— Se on sinun siskosi… Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen, ihan sinun näköisesi…! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni ja minä koulutan häntä… Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä. Tulethan sinä auttamaan minua?

Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu, Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen…

— Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja ojensi Ainolle toisen kätensä.

— Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.

— Muistaako hän minua?

— Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän näyttää minulle usein, kuinka "Hanni sirkku hyväili". Muistatko? Tule, lähdetään heti!

Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena ei hän voi lasta lähestyä… Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule tuollainen "tyttö-raukka & siltä väliltä", niinkuin äiti oli ja hän itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi tottua…

— No, Hanni, kehoitti Aino, — ota päällysvaatteet yllesi. Mennään! Sinä syöt meillä aamiaista.

— Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!

Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.

Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.

Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun. Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!

Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä, mutta herrat vielä ovat tajussaan — paiskata heidän kasvoilleen mitä ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä siinä ja alkaa uutta elämää.

Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä, kuka hänet ottaisi seuraansa…? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin. Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla…

Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä. Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa. Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän hiipi ikkunaan heitä katsomaan.

Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.

Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät kuivaa leipää.

Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen, että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta, ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan… Olisi aikoja sitten pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!… Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.

Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!

— Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.

— Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.

— Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, — kunhan nuorten kävisi hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi. Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse, Janne.

Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä, raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin:

— Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos ottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja vastoinkäymisessä?

Jo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään hovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän ymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa… vai näkikö hän unta, vai… Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä kiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi odottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi Jeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen kasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään Jeanetten huulilta.

— Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. — Hän sanoo rakastaneensa sinua jo silloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset ja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä sinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä olisit kuollut sinne ilman häntä.

— Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.

— Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä kestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä. Hänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää onnellisina.

Ukko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa Jeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin kalpea kasvoiltaan.

— Mitäs sanot, Hanni?

— Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. — Janne on hyvin ystävällinen, mutta… mutta en minä hänelle voi mennä.

— Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä helähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.

Jeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja että Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että se kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin kanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan Jeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet tuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.

Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari. Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut…

Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.

— Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes toivottanut hyvää iltaa.

— Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita… Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.

— Minun pitää puhua sinulle.

Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan. Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.

Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:

— Hanni!

Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.

— Tyttö, sinun täytyy kuolla!

Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.

— Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa suloa: — mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla! Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne…

— Pidin, pidin, pääsee vaarilta…

— No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn… Päästäkää irti, vaari-kulta…!

— Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron sinulle!

Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi tehdä toisenkin… Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä, nyyhkyttää ja kuiskata…

— Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin Hannin ranteen ympäri. — Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin. että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä… Niin äitisi tuli kovin kipeäksi… Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja…

Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.

— Sanoi minulle, jatkaa vaari, — että minä pelastaisin sinut. Ja sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.

Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat viettivät Pimeässäpirtissä… Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan pieleen.

— Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten polvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, — kun näin patruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin keskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että "se on sinun lapsesi, jonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se Hanni!…" Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua hulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti, sillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin helvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa tulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö… Hanni-lapseni, alkaa hän hetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, — rukoillaan nyt yhdessä ja sitten…

Hän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:

— Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän syntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja tekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala, anna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia…

Hanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen katseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla mailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat märkinä.

Äkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet permantoon.

— Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin ymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, — ettei sinun enää käy eläminen. Ole hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän rukouksen.

Tytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää tahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä. Yhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä pieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan, vastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee…

Jumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut keskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti. Tuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt ja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä Holtti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät ottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala aseestaan huolen pitää…

Kuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja hänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa… Niin se oli kuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta ja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka kimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:

"Ah, mikä taitaapi olla mun kauniimpi katsella kuin tähdet ja tuo kirkas kuu ylhäällä taivaalla."

Vaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa kädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen kerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.

Sitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.