E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1901.

I

Maantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie. Vähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli rakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti kirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle Aukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla.

Yksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä asuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin väkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli Kankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä joukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto oli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti kovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita, kamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin herrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä, ylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan kotiutuneet Pimeässäpirtissä.

Kalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen ja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin ja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen ikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se Liena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän sen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen käytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain akkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä Kallen vanha isä, "Pimeänpirtin vaari", jota ihmiset puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen vaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut tauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun kylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa "Mörköä" tai "Liikaa", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin vastasi äiti: "Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari".

Vaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt kirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa, jotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä ehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai metsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin pöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi hän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat tietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa vaatteissa: hänellä on aarre metsässä.

Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla vaari sen oli manannut maahan.

Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen. Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku, joka ei lähde saippualla eikä lipeällä.

Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin asti puolustamaan omiaan.

Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia "renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.

Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla kysymykseenkään, mutta Hanni…! Vaari ei olisi sallinut ommella pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat… Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.

Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat, halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.

Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata naavaa.

Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden, lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin. Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.

Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta, jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan. Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä. Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin merenkulkijan hauta asumattomalla saarella.

Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä! Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut vastata muuta kuin itkemällä… Ei hän pitkiin aikoihin enää ole päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.

Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi, joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä, kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen… Vai untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!… Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!

Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku Hannillaan isää… Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!

Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää, hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty. Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään — täytyihän hänen hankkia lapselle isä!… Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa Hannia — kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta, kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin päivänpaiste!… Ne vanhat asiat ovat haudattavat… Niin, kunhan voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa, vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.

Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule silmiin — hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä vuotta sitten…

Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa…! Maa oli liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle, tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle… Koputti ruutua… koputti vielä… ja vielä. Huoneen perän sängystä nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra, hänen rakkaansa… Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili! Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä, jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja hätä edessä.

Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi…

Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit. Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!

Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto, että… Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda. Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea paikkansa olisi ollut!

Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä. Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan. Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.

Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset. Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä, Liena-raukalla.

Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja ihailee siinä omia käsiään.

Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.

— Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, — ettekö tiedä, että tämä on ruumisarkku.

Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa, ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.

— Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.

— Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.

— Oliko se isäntä näin iso mies?

— Mene pois, niin minä näytän.

— Ja sitten kansi päälle…

— Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?

Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen häntä.

Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?

Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan. Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla, kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät tähdättyinä taivasta kohti.

Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako. Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus: sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle, ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa… Paras se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa joku noista toisista lapsista!… Ajatus on hirveä ja synnillinen, anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan, jätä hänet hymyllään lohduttamaan!

Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa, että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan…

Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä. Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti, ennenkuin on myöhäistä!

Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa ranteensa ympärillä.

— Vaari, virkkaa hän totisena, — kuinka se käärme tuli?

— Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.

— Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?

— Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä meitä syntiin.

— Onko se koskaan tullut Hannin luo?

— On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta hengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee.

— Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella jalalla.

— Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi.

— Mitä Hannin silloin pitää tehdä?

— Paeta, lapseni!

— Mutta jos ottaisi kepin ja löisi.

— Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen täytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa päällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä…

Mutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa itkuun ja pakenee äidin turviin.

— No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, — ei käärme pienten lasten luo tulekaan.

— Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla lapsi.

Hanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä eikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin hyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa. Hän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee kahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen koskee!

— Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä.

— Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti!

— Mikä pisti, oma lapseni?

— Se suuri käärme!

— Eihän, eihän, lapseni!

Äiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä vedellä.

— Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa.

Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa sairaalle lapselle.

— Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa, — sinulla on perkele!

Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa äidin olevan yksin, kuiskaa:

— Mamma, se oli vaari, joka pisti!

— Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu, — ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.

Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.

Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon tuostakin pakenee.

Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.

— Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, — kiivas Jumala, mistä hän on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään, mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa muodoissa!!

Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina hiutaleina… Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!

Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.

— Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla ohjaksissa. — Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.

Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen päivään kyennyt ajettavaksi…

Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät. Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen. Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä, kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.

Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori sisar, Milja.

Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun, jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät likikestikievareihin… Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta paperista tehtyjä kukkasia… Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin. Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä pyörryttää…

Ei hän enää tiedä mitä tekee…

— Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos…?

Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin…

Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu!

Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat…

Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan, pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt koreaksi kaareksi kuin laine.

— Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta. Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.

— Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, — vaari on saanut häkää päähänsä.

Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa kiivaasti.

— No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.

Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa varassa astelee hän tupaan.

Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään, vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.

— Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna vielä on kuorittukaan.

— Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, — kun minulta putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä…

— Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo perunaa suolakalakuppiin. — Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.

— Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, — ettekös näe, että vaari on sairaana.

Hanni heitältää niskaansa.

— Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa käyvät veripunaisiksi.

— Aijai! Entä jos vaari kuolisi!

Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa, sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on laitettu pitkäkseen.

— Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!

Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.

Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.

— Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?

— Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.

— Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.

— Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.

Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan. Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma kerro, mamma-kulta!

— Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, — kun ei jätä mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.

Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen lapsen huokausta on mahdoton vastustaa.

— No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi vieraskamariin.

Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa, ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.

Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran, etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!

— No, mamma, kerro nyt!… Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on niin hauskaa!

Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.

— Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen odotus silmissä.

Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä, hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan, ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.

Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa. Mutta kaikki hylkää Miranda.

Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla. Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä, keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia…

— Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, — näytä, tanssi!

— Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. — Ei nyt, johan nyt on yö!

— Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole sinä nuorukainen…

Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä…

— Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?

Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua, kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen, takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja peittää sillä koko äidin suun.

— Kuinka sitten, mamma?

— Nyt nukkumaan, heti paikalla!

— Entä loppu, mamma?

— No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää…

Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin tupaan.

— Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. — Hanni joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse riisuutua!

Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.

— Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus näkisi? kysäisee hän äkkiä.

Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut ajatelleeksi.

— Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, — eihän Mirandan linnaa ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet ristiin ja siunaa itsensä.

Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä rukouksensa ja kysyy:

— Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?

— Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.

— Miksi ensin ihmisten?

— Koska ihmisillä on sielu…

— Mutta miksei eläimillä ole sielua?

— Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin sinä ymmärrät kaikki nämä asiat.

— Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?

— Ei, lapseni.

Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia. Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu nukkuvalle sydänmaalle.

Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa… Kuitenkin: varjele armollinen Jumala sinne joutumasta!

Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi, sillä ei täällä varkaita liiku… Tuvan pöydällä palaa kitupiikki, ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos, pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta toiselle peittelemässä lapsia.

Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa kattoon.

— Mamma, kuiskaa hän, — Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?

— Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti, — mutta nyt pitää nukkua.

— Mamma, oliko prinsessa Miranda…

— Ei, tämä ei kelpaa…

Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.

II

Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit, Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista, olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi, vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä. Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.

Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.

Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa. Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen kiinnittivät toiveensa.

Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!

— Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä, että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja virnistelemässä.

Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin seurustella.

— No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on palvelustyttö, toinen herra.

He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi toisilleen.

Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.

Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina, käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen pantuna ja leivosten leivottuina.

Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä, joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.

Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli miehistynyt ja käynyt kauniiksi!

Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten eteiseen, Otto-herraa vastaan… Täti ja setä siellä jo ihmettelivät kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä ei kukaan ollut huomaavinaan.

Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.

Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat — talviomenat Kankaanpään omasta puutarhasta.

Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa…

Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja veti esiin kultarahansa.

Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti, vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä, kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä, mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.

Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.

Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää pitänyt torua Leniä.

— Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella! huokasi hän. — Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.

— Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä tykytys kuuluisi.

— Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella. Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut…! Hän aivan unohtaa kuka hän on: kerjäläisvaimon lapsi!

Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten vieraitten joukkoon… Olisikohan hän saanut tanssia?

— Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva kiihkeästi. — Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.

— Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa, etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.

— Missä… missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin välinpitämättömänä kuin suinkin.

Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli ei tullut.

— Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!

Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi voinut toivoa.

Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu… Ah, kuinka hän vihaa armoa ja…

Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se, minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan, silitellen hiuksiaan.

— Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. — Minä… minä… mitä kuuluu?

— Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.

Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.

— Armo… täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.

Ei vastausta.

— Täti odottaa.

Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.

— Jos mentäisiin…

— Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni puhumaan. — Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.

Otto likeni pari askelta.

— Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.

— Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?

— Minä ja Leni. Ruokasalissa.

— Minä! huudahti Leni, — minäkö ja… ja Otto-herra?

— Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.

Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!

Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa soittokoneen ääressä.

— No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, — herra von Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään, niin voitte tanssia.

Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään. Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.

— Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan hänen ympärilleen.

Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun sitä katseli.

Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset pitkiltä, mustilta… Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja lämmin, kuinka se värähteli!

— Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa.
— Kuka onkaan ollut opettajana?

— Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat… Voi kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin… noin, noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?

— Selitin hänelle, että… olette nuori.

— Kuinka te olette hyvä, Otto-herra…! Jos te käsittäisitte, miten ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa…

— Kyllä minä ymmärrän.

Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut, vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle saanut tehdä mitä hyvänsä!

— Aijai, jatkoi hän hetken perästä, — kuinka minun tekisi mieli niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?

Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän keksi äkkiä keinon ja virkkoi:

— Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän ja tanssitaan täällä!

Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo silmissä.

— Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. — Mahtavatkohan täti ja setä lähteä?

— Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?

— Emme tarvitse soittoa!

Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.

Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä, paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.

— Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin tahansa.

— Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta. — Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut parastasi… No niin, no niin… Kiitä nyt vain herra von Holtenia, sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.

Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen, mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa…

— Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.

Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei sellaista iltaa ollut koskaan ollut.

Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu, tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.

Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus… Onko kukaan kuolevainen niin onnellinen kuin hän?… Mutta kestääkö tätä, eikö sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!

Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä, joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!… Ei, hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa, jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään huomenillalla kotiin… Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun… Tuntuu niin oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka peloittaa…

Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana, jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea, kaulaa, rintaa… Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja kiehtoo?

Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin aina sekaantui Leni.

Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin huvinhaluinen…

— Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. — Mutta täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä seuraa Kankaanpään talousmamsselille…

Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet. Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.

— Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. — Ei, rakas
Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.

— Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.

Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa. Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä kuumemmaksi hän kuumeni.

Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi, niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä ja mantelikiehkuroita — kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä muistelisi häntäkin.

Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen kulauksensa.

Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä. Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen keskenään.

Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen pohjasta.

Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin, sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle… Oi, kuinka hänen oli ikävä, ikävä!

Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla, mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen ikäväänsä.

Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka häntä rakastaa…

Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia, jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.

— Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. — Ettekö tekisi minulle kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety niihin.

— Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.

Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.

— Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä loistivat lempeästi. — Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?

— Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja…

— Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi pelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka suu jo hymyili, kun hän jatkoi: — Joko te nyt noin nuorena rupeatte tekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa!

Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi.
Hänellä oli niin suuret siniset silmät.

— Kuollahan meidän kaikkien pitää!

— Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!

He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.

Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa, niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni vain olisi tahtonut maksaa.

Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni likenemistään.

Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa, jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.

Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.
Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
Leni järjesteli kukkasiaan.

— Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. — Näytätte niin surulliselta.

— Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.

— Mitä minä suuttuisin!

— Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.

— Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.

— Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.

Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut, hän oli hyvin tosissaan.

— Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, — että mamsseli tulisi minun vaimokseni.

Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!
Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.

— Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin sanoakseen.

— Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa… Sitten kun suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen. Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille…

Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään, kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.

— Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. — Mutta en minä tätä olisi odottanut!

— Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä hautausmaan takana…

— Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan, varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.

Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.

Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä häntä sen enempää ajatellut.

* * * * *

Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.

Patruuna suuttui.

— Pojalta ei puutu päätä, torui hän, — mutta se on laiska. Ei se nyt
Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!

— Mutta, yritti armo välittää, — jos hänelle nyt todella on tehty väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla…

— Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko häneen… Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain saanut tulla itse puhumaan… Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään niinkuin karkulaiset ainakin.

— No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?

— Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja, eikä hän niitä pyydä minulta.

— Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön…

— En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta…

Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin, sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten, jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!

Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.

— Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, — kuinka väärin häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten väärin teimme hänelle!

— No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. — Mutta olisi hän silti voinut tulla ylioppilaaksikin.

Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.

Kului vuosi. Oli syksy.