Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

TÄHTIEN ALLA

Romaani

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1910.

I

Se päivä teki valkenemistaan vaivalloisesti, niinkuin muutkin päivät sinä syksynä.

Oltiin vasta lokakuun alussa, mutta puut loivat jo lehtiään. Kevät olikin ollut aikainen ja kesä harvinaisen kaunis. Aurinkoa ei enää riittänyt lokakuun osalle, lehdet eivät varisseet sinisellä syysilmalla eikä tuuli tanssittanut niitä iloisissa pyörteissä. Ne kellastuivat märkyyttään, tippuivat raskaasti maahan ja sade liimasi ne heti kamaraan mätänemään.

Satoi lakkaamatta. Helsingin kadut lepäsivät kiiltävinä pintoina, joista sadepisarat kimmantelivat ylös kuin herneet. Kattokouruista syöksyi alas kokonaisia koskia ja katuojat kohisivat kuin virrat. Aleksanterin ja Esplanaadin kadut alkoivat jo unohtaa, miltä näyttää joutilaiden iltapäiväkävelijäin hauska tulva. Ihmiset tottuivat elämään ilman aurinkoa, kuuta ja korkeita tähtiä. He täyttivät kahvilat, teatterit, ravintolat ja kokoushuoneet ja antautuivat kokonaan niihin töihin ja huvituksiin, joita Helsinki niin runsaasti varaa syksyn osalle.

Haapasten perheessä tuli päivä samanlaisena kuin niin monet muut päivät.

Hilja oli vielä vuoteessa ja huone ihan pimeänä, kun Maali, oikeassa kädessä halkokannin ja vasemmassa kirje, raotti ovea ja päästi sisään iloisen valo viivan ruokasalista. Maali ei sanonut huomenta, se ei kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hänen tapojaan enää voinut muuttaa — hän oli kolmattakymmentä vuotta palvellut Haapasilla. Kun hän oikaisi kirjeen Hiljaa kohti, ei hän katsonut sattuiko se rinnalle vaiko kasvoihin vaiko hiuksiin. Kaikki riippui siitä, missä asennossa Hilja oli.

Joka tapauksessa tyttö heti paikalla heräsi, vaikka edellisenä yönä olisi tanssinut kuinka myöhään. Hän ei juuri saanut kirjeitä muuta kuin sulhaseltaan ja kun Maalin käsi näin aamuisin kosketti häntä, tiesi se, että kirje oli tullut. Nytkin hän sävähti istualleen, pudotti kirjeen rinnaltaan, jonne se oli joutunut, kumartui hakemaan sitä lattialta, löysi sen, tunsi hienon reseedan lemun ja kiihtyi niin, ettei tahtonut saada kuorta auki.

Kuinka hän taasen olikin odottanut kirjettä! Aina ne hänen mielestään viipyivät, ja varsinkin ne olivat alkaneet viipyä viime aikoina.

Kyykistyneenä tekemään tulta ei Maali voinut olla seuraamatta Hiljaa, millä kiireellä hän sai kynttilän sytytetyksi, kuinka hän repi auki kuoren ja sitten ajatuksissaan kävi piiloittamaan tulitikkulaatikkoa tyynyn alle, jossa tavallisesti piti nenäliinaa. Että sitä nainen voi tulla noin hulluksi, ajatteli Maali, joka ei milloinkaan ollut katsonut yhteenkään mieheen. Muuten hän kyllä oli tyytyväinen tähän Hiljan kihlaukseen. Maisteri Armas Brede oli hienoa sukua ja rikas ja komea herra. Mutta kaunis tyttö oli Hiljakin — kyllä Hiljalla olisi ollut ottajia ilman tätäkin. Jo siellä maalla, pappilassa, kun Hilja ja Laina vielä olivat lapsia, heitä kosittiin ja samaa se sitten oli ollut Hiljan täällä Helsingissä. Eihän niitä iltamia ja arpajaisia voinut olla enää ensinkään, joissa ei Hilja ollut tanssimassa tai esiintynyt kuvaelmissa. Ihanhan hän viime keväänä laihtui paljaasta tanssimisesta. Tänä syksynä nyt oli saanut olla vähän enemmän rauhassa, kun oli morsian. Mutta yhtämittaa sittenkin käytiin tahtomassa toimikuntiin.

Tärkeän ja äreän näköisenä tuijotti vanha palvelija halkoihin, joita liekki hitaasti alkoi nuolla. Hän kuuli paperin hiljaa risahtelevan lukevan tytön käsissä, kuuli kellon ruokasalissa tikuttavan — saman vanhan kellon, joka oli tikuttanut läpi koko hänen nuoruutensa siellä kotipitäjässä, pappilan seinässä —, kuuli ruustinnan kaatavan kahvia, kuten oli kuullut miltei joka aamu kolmattakymmentä vuotta, pudotti vihdoin tulitikut halkokantimeen, muisti tyytyväisenä, että heille oli ostettu kellari täyteen halkoja ennenkuin nämä pitkälliset sateet alkoivat, nousi varovasti ja astui, ympärilleen katsomatta, ulos, painaen oven kiinni perässään.

Hilja jäi vuoteeseen lukemaan. Heti Maalin mentyä sieppasi hän kynttilän yöpöydältä ja asetti sen syliinsä. Äiti ja Maali olivat ankarasti kieltäneet häntä tekemästä niin, sitten kun lakanoihin kerran sattui palamaan läpi. Mutta se oli vain pieni läpi ja kun hän näki niin huonosti! Yöpaidan pääntietä ja hihansuita reunusti kapea, veripunainen nauha, niskaan valui ohennut, vaalea palmikko ja nuorten, punastuvien kasvojen ympärillä nousi kuin sädekehä tuuheaa, uutta tukkaa. Hän oli kesällä ollut kipeänä ja silloin olivat hiukset pahasti lähteneet.

Kuinka nämä kirjeet aina nostivat veret kasvoille ja panivat sydämen takomaan! Ne toivat onnea ja riemua, ne toivat tuulahduksen taiteen ja kauneuden maailmasta, itse Parisista. Mutta samalla sekaantui iloon pieni määrä katkeruutta. Hilja ei tahtonut myöntää sitä itselleenkään. Hän saneli itselleen, ettei tuntenut muuta kuin iloa ja kiitollisuutta. Tiesihän hän miten kiire Armaalla oli. Mutta piikki pisti heti, kun ei hän ollut varoillaan. Se oli ihan pieni piikki, mutta se seisoi pystyssä, elinvoimaisena kuin punertava oras syyspellossa. Armas on siellä suuressa maailmassa — hän yksin täällä Helsingissä: jollei Armas aina muistakaan häntä, jos niiden taiteilijattarien ja parisittarien joukossa on kauniimpia kuin hän, Hilja. Ja tietysti onkin…

Armas pani niin suuren arvon vapaudelle. Mustasukkaisuus oli hänestä ihmistä alentava ominaisuus. He olivat päättäneet, etteivät ole mustasukkaisia. Armas oli sanonut, että hän toivoo Hiljan huvittelevan niinkuin ennen kihlaustaan. Sitä rikkaampana saa hän Hiljan omakseen, jota enemmän Hilja on ehtinyt elää. Hilja olisi ollut onnellinen, jos Armas olisi kieltänyt häntä seurustelemasta muiden kanssa niin paljon kuin ennen. Mutta Armas väitti sellaista vanhanaikaiseksi, itsekkääksi rakkaudeksi. Hän tahtoo, että Hilja vapaasti elää ja nauttii — ja niin hän tekee itsekin. Kun he kerran yhdistävät kootut elämyksensä, tulee siitä ihana aarnivalkea, joka pysyväisesti valaisee heidän kotiansa ja karkottaa sieltä rakkauden pahimman vihollisen, arkipäiväisyyden, kaikiksi ajoiksi.

Kauniisti Armas puhui, korkeat ja lentävät olivat hänen ajatuksensa. Hilja tunsi pienuutensa hänen rinnallaan eikä löytänyt sanoja vastaukseksi. Hän vain kietoi kätensä rakastetun kaulaan, painoi poskensa hänen poskeaan vastaan ja tunsi huumaantuneena, silmät suljettuina, Armaan suudelmat kasvoillaan, kaulallaan, silmälaudoillaan.

Muistot tulivat kuin kuuma aalto. Hän putosi vuoteeseensa, painoi kasvot kirjettä vastaan ja itki. Kynttilä oli kolahtanut lattiaan. Se meni poikki ja sammui. Ruustinna riensi sisälle, nuhdesaarna oli jo tulvimaisillaan hänen huuliltaan, mutta se pysähtyi, kun hän huomasi Hiljan itkevän. Hän katseli häntä hetkisen, näki, ettei itku ollut mitään vaarallista, meni sitten takaisin ruokasaliin ja kaasi itselleen neljännen puolikuppisen kahvia. Hänelle oli vähitellen tullut tavaksi juoda kahvinsa puolissa kupeissa. Vaikkei hän suvainnut vieraille kaadettavan kuin tuskallisen runsaita kuppeja, maistuivat hänelle itselleen vajavat kupit, varsinkin näin aamuisin.

Hän nousi entiseen maalaiseen tapaansa kuudelta ja istuutui kutimensa ja kahvipannunsa ääreen ajattelemaan lapsiaan, jotka olivat hajallaan maailmalla, ja odottelemaan Hiljan nousemista. Lainan tila oli taas viime aikoina ollut huolestuttava. Kunhan hän taas vain onnellisesti pääsisi tämän ajan ohitse. Se oli hänelle aina niin vaikea. Johannes, metsäherra, asui perheineen pohjoisessa, niin kaukana, että siellä jo ajettiin poroilla ja lapsilla oli neljäkymmentä peninkulmaa kouluun. Kesät olivat siellä ylhäällä yhtä ainoaa valkeutta ja talvet loppumatonta pimeyttä. Johanneksen väet voivat kuitenkin aina hyvin, ilma siellä pohjoisessa oli puhdasta. Hyvää kuului niinikään aina Pekan perheeltä — äiti sanoi yhä ajatuksissaan tätä poikaansa Pekaksi, kuten lapsena, vaikka hän viime aikoina oli kirjoittanut kirjeidensäkin alle "Pietari". Hän oli ankarasti uskonnollinen, hänellä oli hyvä pappila, hyvät pitäjäläiset ja terveet lapset — kymmenen lasta. Vahinko vain, että he asuivat niin kaukana, ettei isoäiti useammin voinut käydä lapsikultia katsomassa. Hyvissä naimisissa oli Lahjakin, Jumalan kiitos. Kuusi lasta oli heilläkin ja seitsemäs oli tulossa. Lahjalta se kävi verraten helposti. Ei ruustinna ensinkään osannut olla hänestä niin huolissaan kuin Lainasta… Joskus meni ruustinnan ajatus niihinkin lapsiin, jotka kerran hukkuivat. Mutta hän ei voinut viipyä heissä kauan. Vuodet eivät olleet jaksaneet lääkitä sitä haavaa… Verraten harvoin kirjoittivat äidilleen elossa olevat lapset, mutta kun lapsenlapset oppivat kirjoittamaan, sai isoäiti useammin kirjeitä ja lapset ja miniät kirjoittivat uskollisesti merkkipäivien tullen sekä ilmoittivat tietysti tarkasti syntymä- ja sairaustapaukset. Isoäiti ei unohtanut ainoankaan lapsenlapsen syntymä- tai nimipäivää. Hän osti kotiin tusinoittain kuvakorttia, kaikenlaisia hauskoja kissojen, koirien ja hevosten kuvia ja kun asianomaiset alkoivat käydä vähän suuremmiksi, saivat he mummolta soman tytön- tai pojankuvan onnentoivotukseksi.

Joka aamu, kun Hilja tuli huoneestaan, tapasi hän äitinsä ajatuksissaan läpikäymässä lastensa perheasioita tai kirjoittamassa heille. He eivät, Hilja ja äiti, vaihtaneet monta sanaa. He kysyivät kuinka olivat nukkuneet — Hilja kysyi siksi, että tiesi äidin nukkuvan perin vähän ja äitikin kysyi Hiljan yön kulkua, vaikka Hiljalla oli aivan erinomainen unen lahja. Sitten Hilja lyhyesti kertoi, mitä Armas oli kirjoittanut ja äiti ojensi hänelle omaisten kirjeet, jotka aina olivat osoitetut hänelle — jos sellaisia oli tullut. Kahvia juodessa Hilja ne luki ja äiti kutoi sukkaa ja kello nakutti. Sitten mentiin hakemaan sanomalehteä kirjelaatikosta eikä voitu ryhtyä mihinkään ennenkuin se oli tullut. Hilja luki sen häthätää: ensinnä kuolin- ja kihlausiimoitukset sitten teatteria tai iltamia koskevat kirjoitukset ja vihdoin pikku-uutiset. Äiti luki pääkirjoituksetkin ja yleensä koko sanomalehden, kannesta kanteen.

Hilja ompeli nykyään liinavaatteita uuteen kotiinsa. Armaan piti väitellä keväällä ja heti sen jälkeen vietettäisiin häät. Sekin tilaisuus antoi äidille ja tyttärelle päänvaivaa — oliko vihittävä kirkossa ja sitten syötävä päivällinen Alppilassa tai Kaisaniemessä, tai kutsuttaisiinko vain ahtain omaisten piiri ja vihittäisiin kotona.

Koska kevääseen vielä oli pitkä aika, eivät äiti ja tytär sentään niin paljon puhuneet häistä kuin he niitä ajattelivat. Suurin osa Hiljan liinavaatetta oli annettu hyvälle liinaompelijalle valmistettavaksi, sillä hienoa ja kaunista siitä piti tulla, mutta merkkaustyön oli Hilja itsepintaisesti halunnut tehdä itse, ja niin hän nyt heti noustuaan painui suurten lakanoiden ja pöytäliinojen ääreen neulomaan paljotöisiä nimiä. Alussa hän sai ratkoa ja yritti moneen kertaan tuskastua, mutta vähitellen kävi ommel kauniiksi ja tasaiseksi. Menestys kiihotti häntä eikä hän noussut työstään muuta kuin mennäkseen telefoniin tai avaamaan ovea. Telefoni soi useammin, mutta kukapa tällaisena sateisena syksynä olisi jaksanut käydä vieraissakaan. Jenny täti kuitenkin tuli Haapaselle joka päivä ja soitti monta kertaa päivässä. Usein kävi myöskin Elsa, Hiljan paras ystävä. Elsa Vaarnakoski, ylioppilas.

Elsa tuli aina keittiön tietä ja huuteli jo kaukaa, että hän on niin märkä, että tuo mukanaan kokonaisen vedenpaisumuksen. Maali piti hänestä eikä hänellä niinmuodoin ollut hätää. Muuten Maalille vastenmieliset vieraat kyllä saivat kokea hänen epäsuosiotaan. Maali auttoi märän takin Elsan yltä, ja kuultuaan hänen äänensä, juoksi Hilja vastaan, laahaten käsityötä kainalossaan.

Elsa alkoi aina torumalla Hiljaa siitä, ettei Hilja ollut käynyt heillä. Se oli sellaista, että Hilja hiukan pelkäsi täti Forsbergia, Vaarnakoskien äitiä, vaikkei hän milloinkaan ollut kohdellut Hiljaa kuin erittäin ystävällisesti. Sitä ei hän sanonut Elsalle, vaan syytti sitä, että heidän oli niin paljon parempi jutella Hiljan pienessä sinisessä sohvassa, kuin Vaarnakoskella, jossa tytöt kaikki kolme asuivat samassa huoneessa. Elsan huolena oli tavallisesti, mitä hän lausuisi huomisessa iltamassa, tai kenen hän saisi pitämään esitelmää "Sovinnon" iltamassa, tai mitä hän pukisi ylleen siihen tai siihen tilaisuuteen. Hän sadatteli ihmisten laiskuutta ja leväperäisyyttä — ei viitsittäisi tulla kokouksiin eikä tehtäisi mitään iltamien onnistumista varten!

Tänään, kun he olivat päässeet Hiljan siniseen sohvaan, oli Elsalla tällainen tiedonanto.

— Niin, ensimmäinen ohjelmatoimikunnan kokous oli sitten eilen meillä.
Herrat kävivät toissapäivänä — oikein frakissa — pyytämässä äitiä!
Äiti pani ensin vähän vastaan. Hänestä koko puuha on myöhästynyt, mutta
viime hetkessähän ohjelmat aina sittenkin harjoitetaan ja äiti suostui.
Päätettiin ottaa tanssia. Sinä tulet tietysti siihen!

— Ohoo! yritti Hilja sanoa vaatimattomasti, vaikka hän jo koko ruumiissaan tunsi tanssin lumon. — Minä luulin, etten enää kelpaa mihinkään senjälkeen kun jouduin kihloihin.

— Mene nyt suohon! Et sinä sitä itsekään ajattele. Pelkäävät sinun käyneen ylpeäksi, kun jouduit kihloihin niin hienoon perheeseen… Koko kaupunki tietää sinun nykyään ompelevan liinavaatetta…

— Ohoo!

Hilja nauroi koko kasvoillaan. Hänellä oli omituinen tapa nauraa niin, että joka solu hänen kasvoissaan eli. Teki sen vaikutuksen kuin tuuhea, juuresta tunkeva, kuria tottelematon tukkakin olisi ilakoinut mukana.

— Mutta minäpä sanon sinulle, touhusi Elsa — ettet saakaan, kun tulet rouva Bredeksi, lakata auttamasta iltamissa. Armas ei sitä vaadi ensinkään — siitä minä häntä kunnioitan, vaikka me muuten niin monessa asiassa olemme eri mieltä. Tanssi sinä vain, kyllä Armas omalla haarallaan pitää hauskaa.

Hiljaan pisti ja hänen hymynsä kävi väkinäiseksi. Hän olisi halunnut kysyä, millä perustuksella Elsa sanoi niin, mutta eihän sellaista saattanut päästää huulilleen.

— Ne tulevat tänään juhlallisesti sinua pyytämään, puhui Elsa taasen. — Ethän sinä kiellä, ethän! No niin, tiesinhän minä sen. Minua innoittavat sellaiset makeat kihlaukset, kun ihmiset äkkiä muuttuvat niin, etteivät enää huoli mistään muusta, elävät vain "toisiaan varten".

Hiljan mieleen tuli, että juuri sellaiseksi hän olisi kihlauksensa suonut, mutta hän etsi kiireesti ompelukohdan lakanasta ja kysyi:

— Kutka tulevat?

— Saat sitten nähdä…

— Mutta sano nyt…

— No niin, meidän Hannes tietysti. Eihän hän päästä käsistään yhtään hetkeä, jolloin saa sinut nähdä. Se on hänelle taidenautinto…

— Älä nyt! koetti Hilja keskeyttää, vaikka hänelle oli erinomaisen mieluista kuulla, että häntä pidettiin kauniina. Armaan tähden se oli suorastaan tärkeääkin.

— Eihän siinä mitään pahaa ole. Ei Armaan ensinkään tarvitse olla mustasukkainen. Hannes katselee sinua aivan esteettisesti. Sinähän olet niin kreikkalainen. Aarne Koskinen tulee Hanneksen mukaan. Aarne on hieno poika. Hän on luvannut liittyä Sovintoon… Muuten arpajaisohjelma on suunniteltu suurenmoiseksi. Otso Okkolalta pyydetään juhlaruno. Hänellä kuuluu olevan jokin aihe ja nythän hän on päässyt rouvastaan… Voi, voi, minun pitäisi lähteä, mutta kun tässä on niin hyvä istua!

Hilja kiersi kätensä hänen ympärilleen ja pidätti hänet. Hänen mielensä oli joutunut juhlahumun läikyntään ja hänen täytyi saada kuulla enemmän. Hän sai kuulla, että tanssiin tulisivat "ne vanhat", nimittäin ne, jotka vuodesta vuoteen olivat tanssineet juhlaohjelmissa, sekä joku uusi lisää. Heitä oli: Britta, Elsan sisar, Anni Koskinen, Kaino Autere, Tyyne Leinonen, Meri Nikkilä, Linda Kaisla ja Hilja, ja… joku vielä, jota ei Elsa muistanut. Ai, tietysti Elma Vaurio, paras kaikista. Neiti Höökiä tietysti ajateltiin harjoittamaan. Eihän Helsingissä ollut niin suurta valikoimisen varaa.

— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä! sanoi Elsa taas hetken perästä ja sävähti pystyyn. — Osakunnassa on tänään illanvietto… En minä viitsi tehdä tilausta telefonissa. Minun pitää kuitenkin mennä katsomaan, onko flyygeli vireessä Sovinnon huomista juhlaa varten. Meillähän on niin hieno ohjelma. Mutta ne taitelijat ovat aina niin arat siitä virityksestä. Eikä virittäjää aina saa viime hetkessä.

Hilja kasasi käsityön kainaloonsa ja meni jouduttamaan kahvia. Kahvipöydässä oli äiti mukana ja he keskustelivat Elsan kanssa puiden, perunoiden ja voin hinnoista. Elsa tunnusti nöyränä ja nauraen, ettei ymmärtänyt paljon niistä asioista. Äiti heillä ne kaikki hoiti. Kun joutui, kuten hän, Elsa, osakuntaelämään ja raittiushommiin, niin ei jäänyt aikaa lukuihinkaan, saatikka sitten taloustoimiin. Hänenkin kandidaattinsa siirtyi ties mihin aikoihin. Se oli aivan hirveää!

— Kun toiset eivät tee mitään! palasi hän alituiseen harmiaiheeseensa, jonka kymmeniä kertoja samoin sanoin puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä, oli purkanut kuuluville. — Meillä ei ole työnjakoa. Kaikki sälytetään muutamien niskoille. Kyllä tuo Hiljakin saisi auttaa minua enemmän — ettetkö sinä osaisi puhua tai lausua tai vaikka laulaa! Se on paljasta kuvittelua, ettet osaa. Ja sen teidän vuokralaisenne, sen Matariston, sen minä mieluimmin nylkisin! Hänestä ei ole vähintäkään hyötyä osakunnassa. Kaksi kertaa olen nähnyt hänet kokouksessa eikä hän ole puhunut eikä pukahtanut.

— Hän on ahkera poika, ehätti ruustinna puolustajan, — ja maksaa täsmällisesti. Hänestä ei ole mitään vaivaa. Me olemme häneen hyvin tyytyväiset.

— Kyllä minä sen uskon! nauroi Elsa hiukan silittäen äskeistä moitettaan, — mutta kyllä hänen pitäisi ruveta ottamaan osaa osakuntaelämään. Se sellainen karhumaisuuskin menisi hänestä vähemmälle. Eikö tätikin sanoisi hänelle. Tai sano sinä, Hilja! Voi, voi kuinka te olette hienotunteisia. Minäpä ravistaisin häntä aika tavalla, jos asuisin täällä saman katon alla.

Elsa näytti, vehnäleipä toisessa, piparikakku toisessa kädessä, miten hän häntä ravistaisi. Häntä täytyi nauraa, niin hullunkurinen hän oli. Ja pakahtuakseen nauroivat sekä Hilja että ruustinna, kun hän eteisessä, pois lähtiessään, yhtäkkiä iski nyrkkinsä Matariston oveen.

— Herra Mataristo, oletteko kotona?

— Jaa-a, kuului yksivakainen, ujo ääni.

— Minä olen Elsa Vaarnakoski, teidän osakuntatoverinne. Tahdoin vaan sanoa, että tulisitte tänään kokoukseen ja illanviettoon. Mitä se on, ettette käytä hyväksenne osakuntaa. Tulettehan. Tottahan te kuulitte? Meillä valitaan tänään kansanvalistuskomitea, minä ehdotan teitä. Tottahan te tulette…?

Elsa pui nyrkkiä Hiljalle, joka oli kyykistynyt salin kynnykselle ja nauroi siinä katketakseen. Pää ovenrakoa vastaan sai Elsa odottaa hyvän aikaa ennenkuin äskeinen yksivakainen ääni, entistä epävarmempana vastasi:

— Jaa-a!

— No hyvä on! sanoi Elsa sitovasti ja läksi.

Keskipäivällä tulivat herrat, Hannes Vaarnakoski ja Aarne Koskinen. Hilja ei ollut tietävinään heidän asiastaan, vaan vei heidät salin plyshiliinapeitteisen pöydän ääreen, hämmästyi heidän pyyntöään ja antoi punastuen suostumuksensa.

Koskinen oli pitkä, laiha, mustatukkainen, heleäihoinen ja hajamielinen professorinpoika, joka kirjoitteli Virittäjään ja kulki lahjakkaan nuoren miehen maineessa. Vaarnakoski oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänen pituuttaan kannatti jykevä tanakkuus, hän puhui paljon ja vaikka mistä. Kaikki hänen kasvoissaan oli väritöntä. Hänellä oli leveät, tukevat, huonosti harjatut hampaat. Hän tiesi kaikki Helsingin juorut ja halusikin esiintyä niiden itsetietoisena tuntijana. Hänelle oli erityisen mieluista katsella kauniita nuoria tyttöjä, saattaa heidät namille ja sitten armahtaa heitä. Hilja oli kiitollinen esine, sillä veri nousi helposti hänen kasvoilleen ja silloin olivat hänen korvanlehtensäkin kuin veripisarat.

Kun kysymys Hiljan esiintymisestä arpajaisissa oli ratkaistu, oli syntymäisillään vaitiolo. Hilja tunsi Vaarnakosken katseen kasvoillaan ja kuumeni jo. Mutta Vaarnakoski armahti häntä ja rupesi puhumaan:

— No, kai te olette kuullut, että Otso Okkola nyt lopulta on päässyt rouvastaan. Dorothea rouva matkustaa Ruotsiin. Sillä naisella on tempperamenttia. Se oli Oopperakellarissa viskannut kahvelin Otson kasvoihin. Se ei sopinut aviovaimoksi. Taiteilijattarena se olisi voinut olla mainio. Sääli, sääli! Se oli kuin elämänlanka, niin hento ja samalla käärmemäinen. Ja osasi kynsiä. Verratonta sen kanssa oli viettää iltaa ja yötä. Se räiskyi ja se säkenöi. Ja osasi pukeutua! Nenäliinoista kenkiin asti oli kaikki valikoitua. Sääli, sääli, että se joutui aviovaimoksi ja hukkasi seitsemän vuotta elämästään. Tietenkin hän vielä voi yrittää, jahka vuosi nyt on mennyt, mutta näyttämöllä on aika kalliimpaa kuin muun taiteen tanterilla… Hän aikoo näyttelijättäreksi. Minä kehoitin. Ja sitten: ei mitään kotimoraalia painamaan, ei mitään aviomoraalia…! Tekin, neiti Haapanen, että te menitte kihloihin. Te ette sovi siihen…!

Hilja oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi ja suupielissä nyki hymy, joka enemmän oli sukua itkulle kuin naurulle. Hän veti paperiveitsellä, jonka jostakin oli saanut käsiinsä, voimiensa takaa viivoja pöytäliinan nukkaan, eikä löytänyt sanoja. Aarne Koskinen tunsi hämillään ja suutuksissaan aseman tukaluuden ja käsitti samalla, että kajoaminen siihen olisi ollut sen pahentamista. Vaarnakoski kidutti heitä hetkisen, otti sitten hallitsevan ylemmyydellä paperossilaatikon taskustaan ja särki äänettömyyden.

— Sallitteko, neiti Haapanen? Minussa istuu vanha Aatami vielä perin lujassa. Sinä, Koskinen, tietysti et tupakoi. Sisareni Elsahan kuuluu kääntäneen sinut uskoonsa. Ei, ei, lapset, ihminen toki ei tule tekopyhäksi niin kauan kuin hän lankeaa. Minä uskallan kokemuksesta sanoa, että hänen parhaimmat hetkensä ovat ne, jolloin hän katuu, ryvettyään liassa… Niin…

Koskinen odotti vilkastuneena ja taistelunhaluisena suunvuoroa.

— Siis: älä taistele, älä koetakaan seisoa. Olet parempi ihminen, jota syvemmälle lankeat.

— Niin, tietysti, sanoi Hilja, suuttuneena itselleen siitä, että äsken oli jäänyt vastausta vaille ja ettei nytkään keksinyt mitään tehoisaa.

Vaarnakoski heilautti kättään ja laski paperossin tuhka-astian laitaa vastaan.

— Minä sanon vain: jos te tahdotte antaa isänmaalle tusinaihmisiä, niin menkää raittiusseuroihin ja siveellisyysyhdistyksiin. Mutta jos te tahdotte antaa sille taiteilijoita, yksilöitä, niin eläkää ja antakaa ihmisten elää!

— Ja rypeä! iski Hilja kiinni, tyytyväisenä iskuunsa ja samalla voittaen takaisin tasapainonsa.

— Niin, juuri rypeä! sanoi Vaarnakoski vakavasti kuin vanhus, joka puhuu kalliista elämänkokemuksesta.

— Mutta minä en käsitä, ehätti Koskinen sanomaan, — kuinka sinä voit kuulua niin vanhoillisen lehden toimitukseen kuin "Maaemo".

— Minä toimitan ulkomaanosastoa. Mitä lehden vanhoillisuus minuun kuuluu!

Hilja oli kiitollinen Koskiselle hänen iskustaan, muttei taaskaan keksinyt mitään lisättävää. Herrat huomasivat olevan ajan lähteä ja nousivat. Eteisessä tarttui Vaarnakoski vielä kiinni suustaan.

— Ettekö te pelkää, kun asutte täällä keskellä sosialistiaristokratiaa? sanoi hän. — Samassa talossa Leena Parkkari-Lehmus, Mikki Parkkari-Lehmus…

— Ja "Moukarin" toimittajia jos kuin monta! lisäsi Koskinen.

— Entä jos täällä olisi pommitehdas. Vaikka jonakin kauniina päivänä räjähtäisitte ilmaan.

Hilja kertoi nauraen, että he Haapaset lähettävät kaikki kerjäläiset Parkkari-Lehmukselle. Mutta eivät he mitään anna! Kerjäläiset tulevat sieltä perin suuttuneina. Kerran, juuri ennen viime valtiopäiviä — ja tämän kertoi Hilja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt äänensä tunkevan kattojen ja permantojen läpi — tapasivat Haapasen vanha palvelija ja rouva Parkkari-Lehmus toisensa parvekkeella. Maali tomutti mattoja ja Leena rouva vispilöi lasissa munaa ja sokeria. "No, joko te olette päättänyt ketä äänestätte?" sanoi Leena rouva. "Jo", vastasi Maali ja käänsi selkänsä. "Rouvaa minä ainakaan en äänestä. Ettehän te ole edes oikealla tavalla naimisissa."

— Hyvä, hyvä!… se täytyy panna pikku-uutisiin! nauroi Vaarnakoski ja kopeloi taskukirjaansa. — Älkää pelätkö, en minä pane mitään nimiä.

Herrat läksivät. Hilja haki esiin käsityönsä, mutta neuloi huonosti ja sai ratkoa. Jenny täti ja äiti puhuivat pitkältä telefonissa. Jenny täti sanoi, ettei hän tänään jaksa nousta portaita Haapaselle. Hilja voi sensijaan tulla hänen luokseen iltapäiväkahville. Hän on löytänyt uuden kotileipomon, josta saa erinomaisia sokerileipiä, kolme viidellä pennillä. Äiti lupasi Hiljan puolesta, että Hilja tulee. Hilja nyrpisti hiukan nenäänsä ja vastusti. Ei hän viitsisi, kun näin sataa.

Satoi todella lakkaamatta. Seinät pihanpuolella olivat omaksuneet taivaan harmauden ja alas ikkunapieliä valui ikäänkuin mustia suonia. Ruudut olivat läämityt täyteen pisaroiden jälkiä ja teitä.

Hämärissä, päivällisen jälkeen, juuri kun Hilja teki lähtöä Jenny tädin luo, sattui outo tapaus: tuli sähkösanoma. Hilja oli eteisessä ja pelästyi, kuten ainakin ihminen, joka harvoin on ollut tekemisissä sähkösanomien kanssa. Hänelle tuli se tunne, ettei saa pelästyttää äitiä, ja allekirjoitettuaan kuitin, repi hän porraskäytävässä auki sinetin ja luki vaivalloisesti:

"Laina ikävöi mammaa. Odotamme. Toivo."

Hän hengitti taas. Siis Laina toki vielä elää. Tai kukaties… Eiväthän ihmiset koskaan sano sähkösanomissa kaikkea. Hän jäi silmänräpäykseksi tuijottamaan ulos liankarvaiseen seinään vastapäätä ja pihamaalle, jonka märän asfaltin poikki talonmies paraikaa astui, väsyneenä ja laahustellen jalkojaan. Hän oli nähtävästi hiukan humalassa. Johonkin keittiön ikkunaan syttyi tuli ja punaiset kupariastiat hyllyllä kiilsivät. Talonmiehen vaimo nousi ylöspäin jostakin kellarista, jonka aukko oli ihan musta. Hän kiikutteli raskaasti muodotonta ruumistaan. Pieni, punainen huivi oli sidottu solmuun leuan alle. Omituinen kaamea tunne tuli Hiljaan. Kaikki mitä hän näki: surullinen, sateen valama pihamaa, väsynyt, sairas mies vaimoineen, yksin keittiön ikkunakin, jonka takana palvelustytön varjo liikkui, tarttui hänen silmäkalvoonsa ja teki pahaatietävän enteen vaikutuksen. Jotakin kauheaa tapahtuu. Siitä ei ole pelastusta eikä ulospääsyä. Täytyy vain odottaa ja antaa sen likenemistään liketä, kunnes se tapahtuu… Tämä, joka nyt on tulossa, on itse elämää, kovaa, vakavaa elämää, jonka ote on raudanluja eikä leikkivä, kuten se, jolla nuori tyttö ja hänen tanssitoverinsa pitelevät toisiaan, kiitäessään yli kiiltävän permannon. Elämä on niinkuin tuo pihamaa, nuo väsyneet ihmiset ovat ihmisen kuva. Vaimo on hakenut punaisen huivin päähänsä, hän on etsinyt punaa ja iloa elämältä. Hänellä on kahdeksan, pian yhdeksän lasta. Kuoleeko hän pian? Kuoleeko Laina?

Silmänräpäykset ovat joskus niin hedelmälliset. Sähkösanoma kädessä eli Hilja itselleen uuden, oudon silmänräpäyksen. Hän heräsi siihen, että äiti tuli eteisen ovelle ja kysyi häneltä, mitä hän teki siellä portaissa.

— Jotakin Lainalta ja Toivolta, sanoi äiti ja hänen kunnolliset arki-ihmisen kasvonsa jännittyivät.

He olivat niin tottuneet siihen, että jos jotakin odottamatonta oli kohtaamassa, niin Lainalta ja Toivolta se tuli. Kaikki ne vuodet, jolloin he olivat olleet naimisissa, se oli ollut sellaista. Viikko sitten oli Laina kirjoittanut äidille kovin alakuloisen kirjeen ja sanonut tuntevansa, ettei enää kestä. Hänellä ei enää ole halua elää. Lapsia hänen käy sääli, varmaan Toivo menee uusiin naimisiin. Äidin pitää pian tulla ottamaan lapset. Ruustinna, käytännöllinen ihminen ja yhdeksän lapsen äiti, oli kirjoittanut vastaan pitkän, rauhoittavan kirjeen: siinä tilassa tulee ihmiselle kaikenlaisia ajatuksia, mutta varmaan käy hyvin, kuten edellisilläkin kerroilla. Ja nyt siitä varmasti tulee poika. Jenny täti on siitä niin vakuutettu, että jo kutoo pientä sinistä villaröijyä. Jahka aika nyt vähän lähenee, tulee äiti.

Tästä kirjeestä oli kulunut viikko, ja nyt tämä sähkösanoma!

Ei ruustinna pahasti pelästynyt, tottunut kun oli Lainan sairastelemiseen. Se hänelle sentään paikalla oli selvänä, että asia on vakava ja että huomispäivänä on lähdettävä, ja hänen ajatuksensa siirtyi heti käytännöllisiin toimiin: mitä vielä on tehtävä kotona ja mitä pitää ottaa mukaan matkalle.

Hiljalle eivät matkavalmistukset antaneet työtä. Äiti oli aina tottunut tekemään kaikki itse. Hän meni antamaan Maalille määräyksiä ja Hilja jäi neuvottomana yksinäisyyteen. Hän kiersi huoneesta huoneeseen ja saneli itselleen, että jos Laina kuolee…! Ei, ei, Jumala ei voi olla niin kova! Lainahan oli niin kaunis, kaikkien ihailema ja tavoittelema, ja niin terve. Naimisiin mentyä sitten tuli paljasta sairautta ja surkeutta. Kuinka Jumala sallii sellaista? Ja nyt on hän itse, Hilja, menemäisillään naimisiin… Ah, ei sitä voi ajatella. Se on niin kauheaa!

Vihdoin kierreltyään tapasi hän itsensä omasta huoneestaan, selkä lämmintä muuria vastaan. Häntä värisytti ja hän iski kuin apua etsien katseensa johonkin esineeseen. Silmä sattui hienoon venetsialaiseen maljakkoon kirjoituspöydällä. Siinä oli kuihtuneita, punaisia ruusuja. Parempaa ankkuria ei hän olisi voinut löytää. Armas oli tuonut kukat, kun ensi kerran tuli heille. Illalla he olivat menneet kihloihin ja seuraavana päivänä, huhtikuun sadekuurojen välillä, auringon paisteessa hän oli tullut. Kolme päivää myöhemmin hän oli tuonut maljakon kukkia varten. Ne olivat Hiljalle kuin reliikki, niihin oli salaperäisesti kätkettynä koko hänen rakkautensa ihme eikä hän sallinut kenenkään muun järjestää pikkuesineitä kirjoituspöydällään, ettei maljakko joutuisi vaaraan. Se oli niin hauras ja herkkä, siroa, vihreähtävää, kultasuonista lasia. Muutenkin oli huone täynnä Armaan lahjoja ja ennen kaikkia muistoja heidän yhdessäolonsa ihanista hetkistä. Pöydän takaa nousi marmorinen Venuksen pää, sohvan yläpuolella riippui suuri "Toteninsel", vastapäisellä seinällä hymyili Mona-Lisa arvoituksellista hymyään ja katosta valui alas lamppu maidonvalkeine lasikoristuksineen. Kaikki muistutti Armasta. Ikkunoista ympäri ahtaan pihan tuli valoa niin, ettei huone ollut pimeä. Sinisillä huonekaluilla ja vuoteella, joka oli kohollaan valkoisia pitsikoristeita, sai valaistus kuutamon kelmeyttä. Venetsialaisen maljakon pintoja vastaan taittuivat säteet kimmellellen.

Äkkiä kiintyi Hiljan korva ääniin ruokasalista.

— Eihän sähkösanomassa muuta ole kuin että Laina ikävöi mammaa. Voi, voi sentään, Jumala antaa välistä niitä lapsia liian tiheään.

Se oli äidin ääni ja heti senjälkeen tuli Maalin:

— Mikäs hätä näillä on. Pastorihan on rikas eikä meidän Lainakaan mennyt hänelle tyhjänä. Mutta kun oikein köyhillekin antaa yhdeksän lasta…

— Kyllähän Jumala tietää mitä tekee. Näin ihmissilmillä katsoen vain on kovin lyhyt aika siitä, kun pikku Elli syntyi.

— Toisilla on sellainen siunaus. Minun sisarentyttäreni kun sai kaksi kertaa perätysten kaksoset… Ja niin köyhää kuin siinäkin perheessä oli — mies sellainen juoppo. Ja entä tämä meidän talonmies! Ruustinna menisi kerran katsomaan. Ihan siellä läkähtyy, kun oven avaa. Tämä lapsi on nyt yhdeksäs. Siunaukseksiko sitten on vai miksi.

Hiljasta tuntui, että hän läkähtyy. Hän ei tahdo kuulla enempää! "Jumala antaa välistä lapsia liian tiheään." Heitä oli heitäkin ollut liian paljon — olikohan hänkin syntynyt liian tiheään? Mitä kauheita ajatuksia nämä olivatkaan! Hän ei enää tahdo kuulla mitään, ei ajatella mitään! Hän painoi kädet ohimojaan vastaan ja tarttui kovalla otteella hiuksiinsa. Ruumiillinen kipu karkotti hetkiseksi ajatuksen. Hän näki esineet huoneessa, sädehtivän maljakon ja valkoisen marmoripään. Silmä kiintyi marmoripäähän. Se oli tänään niin ankara. Se oli Hiljaa vastaan, se ei hyväksynyt hänen ajatuksiaan. Se syytti.

— Sellaista on elämä. Älä niskoittele. Sinun on elettävä se niinkuin kaikkien muiden, ja sitten kuoltava.

Hilja iski katseensa lahjomattomiin kasvoihin ja puolusti itseään:

— Minkä minä sille voin, että se minusta on rumaa ja häpeällistä! Minä en tahdo sellaista avioliittoa — en, en, en!

Hänen teki mieli iskeä nyrkkinsä ankariin kasvoihin. Kyyneleet vaivasivat lähteissään, tulematta esiin. Hän oli ilmisodassa noita kasvoja vastaan, jotka puolustivat elämää ja hän tunsi, että ne voittavat. Hän ei jaksa taistella, hän tietää, että kaikki tämä läkähdyttää hänet.

Hän tuli juoksu jalan ruokasaliin ja tapasi äitinsä istumassa ovensuussa telttatuolilla, jota ei hän muuten milloinkaan käyttänyt kuin kirkossa. Sähkösanoma oli hänen kädessään.

— Mamma on levoton! huusi Hilja, siristäen silmiään valoa vastaan ja aseman vakavuus painui taasen kuin rautainen koura pitelemään hänen hartioitaan.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi ruustinna ja nousi, ikäänkuin hänet olisi yllätetty luvattomissa ajatuksissa, tarkastamaan sukkaläjää, jonka oli tuonut pöydän toiseen päähän. Hilja ei saanut kysytyksi enempää ja ajelehti, tietämättä mitä teki, saliin.

Kuolee, kuolee, kuolee! se on varma. Kun äiti ennättää perille, makaa Laina jo valkoisena valkoisessa vuoteessaan. Tuskan hiki pisaroi otsalta ja liimaa otsaan vaalean tukan, joka kerran oli laheinta silkkiä. Ja hänen rinnallaan on ruma, muodoton olento, jota hän hakee hellin, sammuvin silmin.

Kuinka Hilja tunsi vihaavansa tuota rumaa pientä, joka on ruhjonut hänen siskonsa, nuoren, kauniin Lainan!

Samanlainen olet sinä kerran itse ollut! iski hänen mieleensä. Yhtä ruma ja punainen! Ja niin kaunis olet sinä nyt ja iloinen…

Ah minä en enää koskaan tule iloiseksi, minä inhoan itseäni, minä en ole pyytänyt tulla herätetyksi elämään enkä minä sitä niin rakasta, etten minä hetkenä hyvänsä voisi sitä heittää…

Valehtelet, tyttö…! Sinä tahdot vielä nähdä sulhasesi, sinä janoat hänen suudelmaansa, sinä tahdot elää pitkän elämän hänen omanaan. Sinä olet joskus unessa nähnyt, että teilläkin on lapsi, pieni poika, joka kietoo kätensä isän kaulaan ja pyrkii isän polvelle…

Niin, niin, niin! Se on totta. Minä en tiedä mitä minä tahdon, minä en tiedä mitään, minä en ymmärrä mitään!

Ja Hilja tarttui oikealla kädellään vasempaansa, jotta tuntisi kihlasormuksen olevan paikallaan. Hän painoi sitä kovasti ja tuijotti kauan tyhjyyteen.

Maali kantoi kolisten alas matka-arkkuja ullakolta. Äiti käski noutaa kinkkua ja makkaraa ja keittää munia. Hän söi aina matkoilla omia eväitään eikä ravintolasta ottanut kuin lasin maitoa tai kupin kahvia. Maali kulki edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja äiti puhui hänelle kovalla äänellä, jotta kuuluisi keittiöön asti. Pyykki oli pestävä ennen joulusiivousta. Sitä oli karttunut kovin paljon. Puukellaria oli tarkoin pidettävä silmällä. Jos naapurin palvelustytöt vielä yrittäisivät avonaisin lampuin käydä ullakolla, niin oli välttämättä ilmoitettava talon isännöitsijälle. Sitten äiti huusi Hiljaa.

— Sinä et moneen viikkoon ole käynyt hovineuvoksella. Mitä se on!
Sinun täytyy oppia ihmistapoja. He ovat Armaan omaisia. Sinun täytyy.
Olisi hyvä, jos kävisit ainakin kerran viikossa.

Hilja tuli nyrpeäksi, muttei sanonut mitään.

Heti sähkösanoman tultua oli ruustinna soittanut Jenny tädille — hänelle piti tehdä tarkka tili pienemmistäkin asioista, saaatikka sitten tällaisesta — ja pian oli hän talossa.

Hän oli ruustinnan kaksoissisar ja rakasti sisartaan ja sisarensa lapsia yli kaiken. Kesät hän aina ennen, rovastin eläessä, oli viettänyt Haapasten pappilassa ja armovuosien mentyä oli ruustinna, pääasiassa hänen tähtensä, muuttanut Helsinkiin. Heidän piti asettua asumaan yhteen, mutta he riitaantuivat jostakin pienestä asiasta juuri ratkaisevalla hetkellä ja katsoivat parhaaksi asua kukin haarallaan. He olivat hyvin toistensa näköiset, molemmilla oli säännölliset, verevät miellyttävät kasvot ja kiiltävä, ruskea tukka. Ennen oli vieraiden ollut vaikea erottaa heitä toisistaan. Nyt oli rouva Haapanen paljon lihavampi kuin Jenny täti. Toisen ulkomuoto vaikutti toimekkaalta, huoltapitävältä ja äidilliseltä. Siinä oli kaikkea mitä elämä jättää. Toinen vaikutti hennolta ja keskentekoiselta ja vaikka hiukset olivat käherretyt ja vaatteet iloisen väriset ja viimeistä muotia, alkoi koko olennossa jo tuntua sitä kulmikkaisuutta, mikä tulee naimattomiin naisiin, jotka eivät koskaan ole tunteneet elämän täysinäisiä iloja ja suruja. Jenny täti ja ruustinna Haapanen riitaantuivat ylen helposti ja aina mitä vähäpätöisimmistä syistä.

— No, alkoi Jenny täti heti eteisessä, — Toivo sähkötti! Laina on
taas huonompi. Sinä lähdet tietysti, Aline. Kyllä minä pidän huolta
Hiljasta… Minä olen hyvin vihainen Toivolle. Onko tämä nyt laitaa.
Saat sanoa Toivolle, etten olisi odottanut häneltä tätä! Hän…

— Hss! sanoi ruustinna. — Mataristo on kotona.

— Oh, ei hän tiedä mistä minä puhun! Sano se vain Toivolle. — Hän on muuten kelpo mies, mutta tässä asiassa — ihan niinkuin kaikki miehet… Missä Hilja on? Hiljaaa! Tule tervehtimään tätiä. No, suutele tätiä. Paremmin… No, tyttöseni, onko Armas kirjoittanut?

Jenny täti taivutti Hiljan pään puoleensa, sillä hän oli paljon lyhyempi Hiljaa, ja suuteli häntä huulille, poskille, niskaan. Ei hän odottanut vastausta kysymykseensä, hän kysyi muuten vain, tottumuksesta.

— Alina, alkoi hän samassa, — mitä tuliaisia sinä aiot viedä lapsille? Minä tahtoisin lähettää Lainalle leivoksia ja viinirypäleitä. Niistä hän pitää. Kun sinä vain saisit rypäleet perille paleltumatta. Kuka tietää kuinka kylmä siellä maalla voi olla. Sitten minulla on Ellille gumminen porsas ja Eeville kukko, joka kiekuu. Oikein somat. Ja vain viisikymmentä penniä kappale. Pikku pojun röijy nyt ei ole valmis, minä lähetän sen postissa. Mutta ne eivät saakaan mennä pesemään sitä tulikuumalla vedellä. Lainalla on aina sellaisia huolimattomia palvelustyttöjä… Hilja lapseni, sinä olet itkenyt. Te salaatte minulta jotakin… Ties vaikka Laina olisi kuollut…!

— Emme tiedä enempää kuin sinäkään, sanoi ruustinna kuivasti.

Jenny täti istui suu auki ja tuijotti vuoroin ruustinnaan, vuoroin Hiljaan. Hiljaa rupesi naurattamaan. Jenny täti nauratti häntä usein vakavina hetkinä, ja pelastuakseen rupesi hän ottamaan esiin kahvikuppeja kaapista.

— Näyttäkää minulle sähkösanoma.

Hän sai sen.

Ruustinna käänteli sukkavarastoaan ja huomasi, että parhaimmat sukat sattuivat olemaan likaisina. Oli ikävä näin lauantai-iltana pyytää Maalia pesemään.

— Minä olen niin vihainen Toivolle, että…! sanoi Jenny täti.

— Ei tässä voi syyttää ketään, sanoi ruustinna. — Kun ihminen menee naimisiin, niin hänen pitää olla valmis vastaanottamaan kaikkea.

— Mutta joka vuosi lapsi! Eihän mikään terveys kestä sellaista. Ja sellainen kukkanen kuin Laina oli. Toivo ei laisinkaan tiedä, minkä aarteen hän Lainassa sai. Hän ei taida tietää, kutka kaikki Lainaa yrittelivät…

— Älä nyt viitsi.

— Mutta niinhän se oli! tulistui Jenny täti ja rummutti pöytään pienellä kädellään, jossa oli kolme sormusta, kaksi timanttikannallista, kolmas sinikivellinen. — Toivon pitää se tietää. Jollet sinä sano sitä hänelle, niin minä kirjoitan.

— Se onkin parasta. Kirjoita sinä.

Sisaren ääni oli vähän ärsyttävä ja Jenny täti karkasi ylös kuin vieteri.

— Sinä tahdot minua kirjoittamaan, vaikka itse juuri menet sinne ja voisit puhua. Sinä et senvertaa tahdo auttaa minua. Vaikka sinä tiedät, että minulla ehkä on ulkomaanmatka edessä…

— Joskus jälkeen joulun…

— Ei ensinkään. Lääkäri voi määrätä lähdön miksi hetkeksi hyvänsä, jolleivät ilmat parane. Ja eikö minulla ole työtä…!

— Mutta itsehän sinä sanoit, että tahdot kirjoittaa.

— Niin, kun sinä kieltäydyt viemästä perille terveisiäni. Mahdat luulla, että minun työni on niin helppoa että minä huvikseni käyn talosta taloon… Minä lähden nyt.

— Mutta rakas Jenny…

— Hyvästi. Ehkä saan pyytää Maalia ostamaan kaksikymmentä leivosta ja kilon viinirypäleitä. Tässä on rahat.

Maali oli karkealla kädellään työntänyt auki käytävän oven ja laski kahvipannun pöydälle.

— Ei neiti nyt mene minnekään, sanoi hän uskollisen palvelijan äreällä, määräävällä äänellä.

Mutta hento, pieni Jenny täti oli jo juossut eteiseen ja pani hattua päähänsä. Hilja, turhaan peitellen leikillisyyttä mielessään, seurasi hänen kintereillään ja kävi kiinni käsiin, jotka hermostuneesti pistivät hattuneulaa.

— Täti, tuleehan täti huomenna päivälliselle. Meillä on lintu. Maali sai sattumalta suurenmoisen linnun. Laitamme luumuputinkia jälkiruuaksi…

Kyyneleet olivat Jenny tädin silmissä.

— Mamma on aivan sietämätön. Ja sinä naurat sinäkin. Älä kiellä ensinkään. Sinun silmäsi nauravat.

Hilja talutti hänet, olkapäistä kuljettaen, puoliväkisin ruokasaliin ja pian istuivat nuo kolme, jotka mitä lujimmilla sukulaisuussiteillä läpi elämän olivat olleet sidotut toisiinsa, täydessä sovussa juomassa kahvia. Jenny täti muisti jo, että ruustinnan musta puku oli aivan liian huono ristiäisiin. Se oli sitäpaitsi nähty molemmissa edellisissä ristiäisissä eikä semmoinen käynyt laatuun. Ruustinna vakuutti, että se on ihan tarpeeksi hyvä, mutta häntä ilahutti kuitenkin, että hänen asioistaan välitettiin. Jenny täti iski silmää Hiljalle ja selitti pitävänsä huolta siitä, että isoäidillä Lainan pikku pojun ristiäisissä on uusi puku. Mutta tuskin oli siitä huolesta päästy, kun hän muisti, ettei Hiljan mitenkään sovi jäädä tänne yksin, kun on herra talossa.

Hilja oli kauan pidätellyt leikillisyyttä mielessään, mutta nyt hän purskahti täyteen nauruun.

— Aijai kuinka täti on hassu!

— Mutta jäähän Maali kotiin, sanoi äiti.

— Maali on sittenkin palvelija, väitti täti vakavana ja pelästyneenä.
— Maali nukkuu kuin seinä eikä tiedä, mitä pahaa Hiljalle voi
tapahtua. Minä tunnen Maalin unen, häntä ei saa valveille millään.
Minun täytyy jättää ulkomaanmatkani — en tiedä muuta neuvoa.

— Kaikkia hullutuksia! sanoi äiti.

— Tai täytyy sulkea ovi Matariston huoneesta eteiseen. Hän saa kulkea suoraan portaisiin.

— Huone tulee kylmäksi…

— Sille ei voi mitään. Voisihan hän myöhään tulla kotiin ja Hilja voisi sattua olemaan salissa ja ovi voisi olla auki…

— Hiljan pitää katsoa, että ovi on kiinni, keskeytti ruustinna ja hänen äänestään tuntui, että uusi riita helposti voi nousta.

— Jenny täti kulta, päästi Hilja tulemaan yhteen kyytiin ja samaan äänilajiin kuin täti äsken, — mutta voisi sattua vieläkin hullummin: Mataristo voisi sairastua keskellä yötä ja minun täytyisi mennä häntä hoitamaan. Olisiko se sopimatonta?

— Sinä olet niin tyhmä, ettei sinulle viitsi vastata, sanoi Jenny täti ja kysyi sisareltaan, tulisiko pannusta kolmas kuppi.

Tietenkin sieltä tuli. Kahvia keitettiin aina siltä varalta.

Mutta Hilja oli joutunut ylenannettuun mielialaan, Jenny täti oli tällä kertaa liian hullunkurinen.

Hän tukahutti nenäliinaan naurunsa ja karkasi keittiöön, saadakseen edes Maalille purkaa mieltään. Mutta Maali ei tällä hetkellä ollut vastaanottoisalla tuulella… Hän kuurasi kupareja. Näivettynyt, luiseva käsi hankasi kattilan kylkeä. Tuolilla oli ruustinnan alushame ja sukkia. Hilja ymmärsi, että niiden pesu oli tullut lauantaitöiden tielle. Hän kiersi auki vesijohdon hanan ja rupesi viruttamaan kättään, jotta olisi olevinaan jotakin asiaa. Ei ollut kulunut montakaan silmänräpäystä ennenkuin Jenny tädin pienet, hyppivät askeleet kuuluivat käytävästä. Hän puhui jo puolitiessä.

— Hiljaaa! Tyttöseni — kuinka sinä käyttäydyt! Tule heti tänne. Ei saa sillä tavalla juosta pois kesken tädin puhetta. Mitä sinä luulet Armaan sanovan, jos jäät tänne noin vain yksinäsi…

— Armaan! toisti Hilja helisevin äänin ja viskasi päätään niin, että hiukset hulmusivat. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat, loistavat ja pehmeät.

— Niin, juuri Armas, sanoi täti, silmät pystyssä. — Armas on hienosta perheestä, jossa noudatetaan vanhoja hyviä tapoja. Ajattele, jos hänen hienot sukulaisensa saisivat tietää…

— Minä viis hänen hienoista sukulaisistaan! nelisti Hilja tulemaan ja asettui oviaukkoon tädin eteen, kädet vielä märkinä. Hän nousi vuoroin varpailleen, laskeutui vuoroin kantapäilleen, koukisti käsivarsiaan ja heilutti niitä nyrkkeinä, ikäänkuin voimiaan koetellakseen. — Minä en kärsi, että minun siipiäni leikataan. Armaskaan ei sitä tahdo.

Hän seisoi kuin nuori, uusi aika vanhaa, väistyvää vastassa.

Hän oli pitkä ja solakka, hiukan hintelä ja kapeapovinen. Tummansininen puku sulki sileänä, joskaan ei kireänä, allensa paraikaa kehittyvän ruumiin. Samettipäärmeen alta hihansuissa ja kaulan ympärillä erottautui eheä, valkoinen hipiä.

— Mitä sinä puhut! päivitteli täti, väistyen tytön märkiä käsiä. — Et kärsi, että tätisi, joka sinua rakastaa, taivuttaa sinun siipiäsi lentämään oikeaan suuntaan. Kyllä vieraat tulevat ja leikkaavat.

— Antaa leikata! pani Hilja uppiniskaisesti. — Armas on minun, muusta minä en välitä!

— Mutta entä, jollei Armas olekaan niin lujasti sinun, ettei joku voi häntä viedä…!

Täti pelästyi itsekin ajattelemattomia sanojaan. Hän todella ei ollut tarkoittanut mitään ja hän riensi tekemään kaikkensa saadakseen Hiljan kasvoista avuttoman pelästyksen. Hän taivutti hänen päänsä huultensa tasalle ja suuteli häntä poskille, huulille, hiuksiin. Hän pyyteli anteeksi. Hänen oli mahdoton nähdä Hiljan kärsivän.

Keittiön käytävässä syleilivät täti ja sisarentytär vihdoin toisiaan ja astuivat hellinä ystävinä ruokasaliin, missä äiti järjesti matkatarpeitaan.

Maata pannessa kajasti Hiljalle vielä kerran tulevaisuuden tie omituisen vakavana. Kerran ennen, kauan sitten, kun isä kuoli, oli hän aavistanut jotakin samantapaista. Mutta nyt tämä välähti eteen selvänä, ikäänkuin valonheittäjä äkkiä olisi iskenyt auki pimeyden.

Laina kuolee, kuolee nuorena ja kauniina ja kolme pientä lasta jää hänen tilalleen. Hän eli, rakasti, kuoli. Hänen lastensa edessä on sama tie. Köyhän vaimon edessä pihamaan kivijalassa on sama tie. Hänen, Hilja Haapasen, Armas Breden morsiamen edessä on sama tie. Vain joidenkin vuosien eroavaisuudesta on kysymys.

Hilja vapisi valonheittäjän edessä kuin lintu, joka on joutunut ihmiskäteen. Elämä tuntui kurjalta, rumalta, käsittämättömältä.

* * * * *

Aamulla läksi äiti.

Oli oikein helpottavaa, kun tiesi hänen rientävän Lainaa kohti. Vain kärsivällisyyttä! Pian hän on perillä ja kaikki kääntyy vielä hyvin päin.

II

Sisarukset Jenny ja Aline Murman olivat vanhaa pappissukua. Kaksi heidän veljeään vielä eli pappeina kaukana maalla. Yksi veljeksistä oli aivan nuorena lähtenyt merille. Hänestä ei kymmeneen vuoteen ollut kuulunut mitään. Perhe ei ollut niitä sukurakkaita, jotka eri elämänteistä huolimatta tuntevat yhteenkuuluvaisuutensa. Aika ja etäisyydet olivat heidät erottaneet. Vuoden vaihteessa vaihtoivat he joskus tervehdyksen — lyhyt kortti oli, sydämellisistä sanoista huolimatta, niukka. Säännöllisesti lähettivät he toisilleen kutsun häihin ja hautajaisiin. Mutta Hiljalla oli Helsingissä niin läheisiä sukulaisia kuin serkkuja, joiden ohi hän kadulla kulki kuin vieraiden ihmisten ohi.

Jenny täti oli nuorena erään rikkaan, hiukan omituisen itämerenmaakuntalaisen aatelisrouvan seuranaisena joutunut Riikaan. Rouva oli sattunut kiintymään hyvänsävyiseen Jennyyn ja Jenny oli jäänyt hänen luokseen pitemmäksi aikaa kuin alussa oli ajateltu. Tänä aikana eli Jenny elämänsä ainoan, lyhyen rakkauden eikä hänen sydämensä valittu ollut kukaan vähempi kuin aatelisen rouvan ainoa poika. Kaikki oli mitä viattominta laatua: muutama suudelma valkoiselle kädelle — Jennyllä oli harvinaisen pienet, sirot kädet —, muutama punainen kukkanen rintaan. Mutta kun vanha rouva sai vihiä asiasta, nosti hän suuren melun ja Jennyn oli nopeasti palattava Suomeen. Jenny täti ei koskaan puhunut Riianmatkastaan ja vain joku harva nuoruudentuttava tiesi koko asiasta. Vuosien perästä sai Jenny sattumalta tietää, että hänen nuoruutensa sankari oli joutunut naimisiin jonkun ylhäissyntyisen kaunottaren kanssa ja lyhyen avioliiton jälkeen kuollut tapaturmaisesti. Sattui olemaan lauantai-ilta, kun Jenny täti kuuli tämän: hän meni silloin saksalaiseen kirkkoon ja itki koko ensimmäisen virren ajan, painuneena penkkiinsä. Saksalaisen uudentestamenttinsa lehtien välissä oli hän aina Riianmatkastaan lähtien säilyttänyt haaltunutta kukkasta ja tämä kukkanen kävi tästälähtien entistä kallisarvoisemmaksi. Jenny täti elätti itseään antamalla saksantunteja. Hänen suurena huolenaan oli vain, että nykyään vaadittiin berliniläistä saksaa, kun hänestä Itämerenmaakuntien saksa oli paljon selvempää ja kauniimpaa.

Isänsä kuoltua oli Jenny täti pitkiä vuosia asunut yhdessä äitinsä kanssa. He olivat pitäneet täysihoitolaisia ja alussa heillä oli asunut hienoa väkeä: maistereita, jotka kirjoittivat tohtoriväitöskirjojaan ja maksoivat hyvin, mutta myöhemmin oli tullut ylioppilaita ja koululaisia, jotka kolmeen mieheen sulloutuivat samaan huoneeseen ja tahtoivat maksaa niin vähän kuin suinkin. Viime vuodet olivat monesti olleet tuskalliset, kun äiti oli kipeä ja täysihoitolaiset tyytymättömiä.

Äitinsä kuoltua Jenny täti sitten asettui asumaan neiti Lydia Längforsin kanssa, joka pitkät ajat oli ollut täysihoitolaisena äidillä. Heillä oli kolme huonetta ja keittiö: molemmilla neideillä makuuhuoneensa, keittiössä he söivät ja sali heillä oli yhteinen. Salissa antoi Jenny täti tuntinsa niille, jotka halusivat tulla hänen luokseen. Useimmat olivat kiitollisia, että hän tuli heidän kotiinsa. Hänen seurustelupiiriinsä kuului muutama opettajaperhe, muutamia vanhempia saksaa puhuvia rouvia ja neitejä sekä saksalaisen papin perhe. Hän kävi säännöllisesti saksalaisessa kirkossa ja tapasi siellä kaikki tuttavansa. Lydia Längforsin kautta hän kyllä sittemmin oli joutunut tekemisiin toisten — ja aivan toisenlaisten ihmisten kanssa.

Tämä Lydia Längfors oli hyvin palkattu kassanhoitajatar suuressa pankissa ja tunsi koko Helsingin, ainakin ulkomuodolta. Hän tiesi kaikkien ihmisten sekä rahalliset että henkiset suhteet, arvioi ensi silmäyksellään uuden ihmisen, joka sattui hänen tielleen, teki sen purevasti ja terävästi. Hän kävi hyvin puettuna, oli komean näköinen ja herätti huomiota minne tuli. Hän seurasi kiihkeästi yleisiä asioita, oli kiivas puoluelainen ja lakkasi erinäisissä ajankäänteissä tervehtimästä vastapuolueen johtohenkilöitä. Pankissa hänen tietysti täytyi virkansa puolesta olla heillekin kohtelias, mutta pankin ulkopuolella oli hänellä täydet kansalaisoikeudet ja silloin hän selvästi näytti kantansa heihin. Hänet tavattiin usein toimittamassa adresseja ja protesteja erinäisille henkilöille ja usein hänet valittiin kunniatervehdyksille. Väliajoilla teatterissa tavattiin hänet keräämässä rahaa kukkiin tai laakeriseppeleisiin ja hän teki sen sillä tavalla, että ihmiset yksin eivät voineet olla antamatta, vaan lisäksi pitivät kunniana, että saivat olla antamassa. Sekä Lydia Längfors että Jenny täti lukivat sanomalehdet syntymäilmoituksista matkustavaisiin asti tuiki tarkkaan. Joka toinen kesä teki Lydia ulkomaanmatkan, tavallisesti Norjaan. Heidän ei tullut mieleensäkään, että he olisivat matkustaneet yhdessä, vaikka Jennykin aina jonkin vuoden perästä saattoi tehdä lyhyemmän matkan. He olivat hyvin erilaiset ja pysyivät yhdessä vain arkipäiväisten asioiden liittäminä. Ja sillä lailla tulivat he aika hyvin toimeen keskenään. Tosin ei puuttunut ristiriitoja, mutta Jenny, joka ei milloinkaan olisi alistunut kaksoissisarensa tahdon alle, teki sen säännöllisesti Lydiaan nähden. Hän uskotteli tekevänsä sen siksi, että kunnioitti Lydiaa pohjaltaan hyvänä ja kelpo ihmisenä, mutta itse asiassa hän pelkäsi Lydiaa. Joskus kun teatterissa näyteltiin jokin klassillinen kappale, meni Jenny Lydian mukana ensi-iltaan ja toisinaan, kun oli saapunut synkkä poliittinen huhu, läksi Lydia Jennyn mukana kirkkoon. Yhteisenä ajankuluna oli asuintovereilla kortit. He pelasivat Mylly-Mattia ja muuta viatonta ja panivat pasianssia. Mieliruuatkin sattuivat heillä olemaan samat, paitsi että Lydia piti hummereista, joita ei Jenny voinut syödä. He viettivät molemmat nimipäiviään, panivat paljon huolta valmistuksiin ja saivat paljon kukkia, kakkuja ja onnitteluja. Salaa he laskivat toistensa kukkalaitteet, nähdäkseen kumpiko sai enemmän. Lydia sai aina enemmän, Jenny ei koskaan siinä suhteessa saavuttanut häntä. Mutta hänen merkkipäivänsä sattuivatkin onnellisempaan aikaan. Nimipäivävastaanotoissa heidän tuttavansa jonkin verran sekaantuivat yhteen: Jennyn pappis- ja opettaja- ja saksalaisneitituttavuudet ja Lydian pankki- ja ylemmät virkamiespiirit.

Viime Lydianpäivä oli ollut merkillinen siitä, että Hilja Haapanen ja Armas Brede silloin ensi kerran näkivät toisensa. Heidän tutustumisensa oli heti herättänyt huomiota, sillä he olivat ensi hetkestä asti rakastuneesti vetäytyneet ikkunakomeroon puhelemaan ja kun oli soitettu pianoa, eivät he olleet jääneet kuuntelemaan, vaan siirtyneet Jenny tädin kamariin. Kihlaus oli sitten seurannut niin pian, että nekin hämmästyivät, jotka jo tuona Lydianpäivänä sitä ennustivat. Mutta senjälkeen oli Jenny täti entistä enemmän Lydian käsissä, sillä Lydia piti itseään ikäänkuin kihlattujen suojeluspyhänä, koska he hänen kauttaan olivat tutustuneet ja Jenny täti eli ainaisessa pelossa, että Lydia — ja Lydian kautta Armaan sukulaiset — saisi huonon käsityksen Hiljasta, niin ajattelematon kuin Hilja oli. Hänen vallaton suoruutensa kehittyi kehittymistään, sillä Armas ihaili sitä, eikä hän enää koettanutkaan taltuttaa rajuja päähänpistojaan, Armas kun suosi niitäkin. Hilja saattoi todella koska tahansa tehdä jonkin tyhmyyden. Vastaiseksi Lydia kyllä oli häneen tyytyväinen, jopa hänestä ylpeilikin kuin ikinä omasta keksinnöstään ja ompeli hänelle jo kallista, suuritöistä häälahjaa. Mutta Hilja ei ymmärtänyt olla Armaan omaisille huomaavainen ja varomattomasti hän vastaili itse Lydialle. Hän näytti yleensä selvästi keistä ei pitänyt ja onnettomuudeksi hän oli saanut päähänsä, että Armaan sukulaiset olivat ikäviä. Sitä ei hän toki ollut sanonut Lydialle, mutta Jenny täti näki hänen päänsä heilahduksista, että hän jonakin hetkenä voi sanoa senkin. Ja silloin voi tapahtua mitä tahansa. Se oli kyllä tullut sekä Aline Haapasen että Jenny Murmanin korviin, että Bredein suvussa epäilyksellä oli katseltu tätä kihlausta. Hiljan kauneus kyllä oli osaltaan haihduttanut epäilyksiä, muttei läheskään kaikkia. Jotakin epäsuoraa ja vaanivaa oli ilmassa, sen tunsi Hiljakin, kaikista hyväilyistä huolimatta, millä Armaan äiti ja sisaret häntä hyvittelivät, kun hän joskus heillä kävi. Yhä vaikeammaksi kävi rouva Haapaselle ja Jenny tädille saada häntä taivutetuksi menemään Armaan vanhempien luo.

Armaan isä oli aikaisemmin ollut suuren tuomiokunnan päänä maaseudulla. Sittemmin oli hänet kutsuttu huomattavaan toimeen Helsinkiin. Äiti oli syntyisin von Scholzen, niitä kauneudestaan kuuluisia sisaruksia, jotka kaikki joutuivat niin ylhäisiin naimisiin. Eivät rouva Breden lapset kuitenkaan enää olleet kauniita, paitsi vanhin, Armas. Hän oli komea. Ja niin hilpeä ja miellyttävä hän oli, miltei vaatimaton.

Hiljan äiti pelkäsi sisimmässä mielessään Bredein perhettä. Hän oli aivan samaa mieltä kuin Hilja: ettei Bredein seurassa koskaan voinut liikkua vapaasti. Aina oli kankeaa ja tukalaa. Hän tunsi vaistomaisesti, että he häntä vain sietivät, valhe kuulsi ystävällisyyden alta. Mutta tätä ei hän tietenkään millään lailla päästänyt kenenkään tietoon, kaikkein vähimmin Hiljan.

Hän, Aline Murman, oli nuorena joutunut naimisiin isänsä apulaisen, pastori Haapasen kanssa ja kuudentoista vuoden aikana olivat heidän yhdeksän lastansa syntyneet. Kolme vanhinta ja kaksi nuorinta eli — neljä keskimmäistä oli kuollut. Sentähden oli ikäero vanhinten ja nuorinten välillä verraten suuri, mutta vielä suurempi oli ero ulkomuodoissa ja luonteissa. Vanhimmat olivat joka suhteessa oikeita pappilan lapsia, luonteiltaan mallikelpoisia ja yhteiskunnan palvelukseen soveltuvia, ulkomuodoltaan samanlaisia kuin joukko. Molemmat nuorimmat sensijaan olivat outoja vilkkaita, ajattelemattomia ja joka paikassa huomiota herättäviä. Ihmiset ihmettelivät, miten he olivatkin niin erilaisia. Äiti tiesi, että isä niihin aikoihin, jolloin he saivat elämän kipinän, oli istunut komiteassa Helsingissä ja palannut kotiin merkillisen nuortuneena ja ruvennut suunnittelemaan ulkomaanmatkaa. Kun Laina oli pienenä, oli hän sitten saanut virkavapautta, matkustellut Palestiinassa ja palannut kotiin Italian ja Saksan kautta. Ja siltä matkalta oli hän tuonut paljon kuvia, valokuvia maisemista ja jäljennöksiä kuuluisten etelämaalaisten mestarien tauluista. Pappilan seinillä nähtiin nyt kuva Getsemanen yrttitarhasta, maisemia, joissa mustat poppelipuut vartioivat keltaisia temppeliraunioita, useita Kristuksen kuvia, ja sitten oli kaunis, katuva nainen, joka luki kirjaa ja jonka pitkät, vaaleat kiharat valuivat avatuille lehdille. Se oli Maria Magdalenan kuva. Ulkomaanmatkan jälkeen rovasti myöskin osti soittokoneen taloon ja määräsi, että Lainan ja Hiljan pitää oppia soittamaan. Kun pitäjän nuoria vapunpäivänä, juhannuksena ja sillä välin kokoontui pappilaan, tanssittiin suuressa salissa.

Rovasti oli aikoinaan ankarasti pidellyt nuorten huveja eikä seurakunta enää ymmärtänyt, mitä rovastista piti uskoa, kun hän sallii tanssia omassa pappilassaan. Rovastille vihamieliset pitäjäläiset ivasivat ja pilkkasivat, suruttomille ei asia merkinnyt enempää kuin ilmanmuutos, mutta uskovaiset surivat. Ei siinä kyllin, että vanhat, köyhät muijat, joille kirkko oli kaikki kaikessa, tulivat itkemään ruustinnalle huoltaan, vaan tuli myöskin mahtavia isäntiä ja emäntiä valittamaan, ja ruustinna päätti tehdä kaikkensa säilyttääkseen miehensä ja seurakunnan välit hyvinä. Hän hämmästyi kirkasta hymyä miehensä kasvoilla ja hän hämmästyi sanoja, jotka sai mieheltään vastaukseksi: "Minä olen muuttunut, se on totta. Ennen minä olin äreä ja synkkä, lapsistani en välittänyt, sinulta aina vain vaadin. Jumalani asiaa ajoin tulella ja miekalla. Nyt on minun valoisa olla, viihdyn lasteni kanssa, sinua tahtoisin kiittää joka askeleestasi. Jumalani asiaa koetan ajaa rakkaudella. En enää voi tuomita ihmisiä, sillä olen itse syntinen ihminen ja tarvitsen kaikkien anteeksiantoa…"

Ruustinna ei ymmärtänyt miestään. "Mikä sinun on?" kysyi hän levottomana. "Silmäni ovat avautuneet, elämä on antanut minulle opetuksen. Mutta miksi sinä pelästyt? Kaikkihan on hyvin." Ruustinna läksi neuvottomana pois. Jos rovasti olisi ärähtänyt hänelle, olisi se ollut hänelle paljon mieluisempaa. Hän olisi sen ymmärtänyt. Nyt hän piti miestään sairaana.

Elämän kovuus oli kerran vienyt nämä kaksi ihmistä niin kauas toisistaan. Apulaispapin palkasta oli aloittelevan miehen pitänyt auttaa omaisiaan ja Aline rouva oli itse lapsi, kun hän kävi vastaanottamaan lapsiaan ja kantamaan huolta kaikista perheen käytännöllisistä asioista. Mies oli tulta ja henkeä, hänellä ei jäänyt aikaa eikä halua sellaisiin. Nuori rouva otti taakan hartioilleen sillä päättäväisyydellä, millä varattomista oloista lähtenyt, järkevästi kasvatettu ihminen voi sen tehdä. Hän oppi pusertamaan tähkästä joka jyvän, hän oppi miltei tyhjästä luomaan, hän tuli toimeen mitättömän vähällä unella, hänelle riitti mitä jäi, kun muut olivat ravitut. Hän sai aikansa ulottumaan keittiöön, lastenkamariin, navettaan ja saliin. Hän polki ompelukonetta, hän istui kangaspuulla. Alaluokilla käyttivät pojat äidin kutomia ja ompelemia vaatteita ja vielä yläluokilla olivat vaatteet äidin kutomat, joskin kyläräätälin neulomat. Pidoissa ja piispankäräjillä piti ruustinna itse huolen ruuista ja tuli ensi kerran eläessään kodissaan valmiiseen ruokapöytään miehensä hautajaisissa. Eikä silloinkaan suinkaan siksi, ettei olisi voinut voittaa suruaan, vaan siksi, että tapa niin vaati. Yksin lastensa hautajaisetkin — niiden, jotka hukkuivat — oli hän itse valmistanut. Ne eivät olleet suuret, mutta siinä sitä oli ollut itsensä voittamista. Hänet oli lapsesta asti kasvatettu noudattamaan tapoja eikä hän koskaan ehtinyt ajatella tai arvostella niitä, vielä vähemmin hänen mieleensä oli johtunut asettua niiden yläpuolelle. Hän pelkäsi miehensä hyvää nimeä ja pappilassa piti elettämän niin, ettei kenelläkään ollut sanomista.

Hän ei tehnyt syvän luonteen vaikutusta. Kuka ties mitä hänestä olisi voinut tulla, jolleivät käytännölliset asiat olisi valjastaneet häntä aisoihinsa ja vieneet häneltä mietiskelyn mahdollisuutta. Rovastille taas tuli ensimmäisen leimuavan hengenjulistuksen ajan jälkeen epäilyksen ja taistelun aika. Hän kävi ankaraksi itselleen ja muille. Ruustinna ei ehtinyt epäillä. Hän oli ottanut vastaan uskonnon valmiina, oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Aviopuolisoiden välille ei syntynyt ajatusten vaihtoa muusta kuin päivän asioista. Rovasti saattoi valvoa öitä epäilystensä ääressä. Ruustinna nukkui joka hetken, jonka pieniltä lapsiltaan sai nukutuksi. Hän palveli miestään, lapsiaan ja pitäjäläisiä koko sielullaan ja mielellään ja piti palvelijat kurissa. Hädän hetkenä saattoi hän itsekseen siunata tai huutaa avukseen Jumalaa, hän pani vaistomaisesti kätensä ristiin, kun asettui aterialle, hän kävi joka vuosi ehtoollisella miehensä kanssa, hän opetti lapset joka ilta lukemaan ehtoorukouksen. Niin eli hän Jumalan kanssa täydellisessä sovinnossa ja koetti huolellisesti antaa hänelle, mitä hänelle tuli. Hän oli iloinen ja ylpeä, kun emännät ja muijat sunnuntaisin kahvikuppiensa ääressä pappilassa kehuivat rovastin saarnaa, hän punastui mielihyvästä, kun piispa kehui hänen ruokaansa, hän riemuitsi, kun rovasti kutsuttiin komiteaan Helsinkiin ja häneen koski kipeästi joka moite, aiheeton tai aiheellinen, joka pappilaisista pääsi liikkumaan pitäjälle. Kun rovasti oli ulkomailla, oli koko talous hänen hallussaan. Laina oli lisäksi silloin pieni, mutta se aika toi sittenkin suuria onnenhetkiä, sillä pitäjäläiset kokoontuivat pappilaan kuulemaan uutisia kaukaiselta matkalta ja moittivat kappalaisen saarnoja. Suuri oli ilo, kun rovasti palasi. Pitäjäläiset panivat oikein toimeen tervetuliaiskutsut.

Silloin kun soittokone tuotiin pappilaan ja pitäjäläisten suosio sielunpaimeneensa nähden peloittavasti horjui, joutuivat mies ja vaimo ensi kerran katsomaan suhdettaan syvemmälle. Ruustinna ei nähnyt kuilua, joka oli avautunut heidän välilleen, rovasti sen näki. Hän huomasi samalla, miten se oli syntynyt ja alkoi soimata itseään. Hän, hän oli kaikkeen syypää, hän oli jättänyt vaimonsa yksin arkipäivän raadantaan. Hän päätti koettaa päästä yli kuilun. Ja kerran kun Aline rouva istui käsityönsä ääressä, tuli rovasti tuolille vastapäätä. Hänen oli vaikea päästä alkuun, jonkun vieraan ihmisen kanssa olisi ollut helpompaa. Hän tuskitteli pahemmin kuin rakastunut tunnustuksensa edessä, mutta sai kun saikin vihdoinkin suustaan, ettei pidä välittää maailman puheista, ne, jotka nyt tuomitsevat heidän viatonta iloaan, eivät vielä ole päässeet Herran tuntemiseen. Nuorten täytyy kodissa saada sitä iloa, mikä kuuluu heidän ikäänsä, muuten he ottavat sen maailmalta eivätkä ehkä silloin saa sitä niin viattomana. "Mutta kun kaikki sinun ystäväsi sinut heittävät!" sanoi ruustinna. Eikä hän päässyt sen yli, vaan palasi aina siihen, vaikka rovasti olisi yrittänyt mistä päästä. Keskustelu ei vienyt heitä likemmä toisiaan. Vanhempia lapsia oli isän niinikään mahdoton voittaa, mutta pienemmät tulivat likeisiksi. Pikku Hiljaa, joka oli syntynyt ulkomaanmatkan jälkeen, isä kanniskeli sylissään ja kiikutteli polvellaan. Vasta nyt lastensa keskellä alkoi Kristuksen suhde lapsiin hänelle selvitä.

Mutta pitäjällä ruvettiin puhumaan, ettei rovasti enää mahda olla selvissä järjissä: hän taitaa jo tulla lapsekkaaksi, hänen saarnansakin ovat sellaisia pehmeitä ja outoja. Hän tunnustaa omia syntejään, miten hän on pettänyt ja valehdellut — tässäkin pyhässä paikassa on hän haltioitunut pois Jumalan vakavasta, yksinkertaisesta sanasta… Se oli toki monen mielestä liikaa, että hän sillä lailla alensi itsensä. Toiset tekivät suorastaan pilaa rovastista. Pitäjän säätyläiset huomauttivat ruustinnalle tosiystävinä, että rovastin oli muistaminen olevansa tekemisissä rahvaan kanssa, joka aina tarvitsee auktoriteetteja. Papin auktoriteettia ei saata alentaa itsetunnustuksilla. Mutta muutamiin seurakuntalaisiin vaikutti rovastin kääntyminen kuin tulinen miekka. Synkkä, kova Mikko Paanu, jota aikoinaan oli epäilty äitinsä murhasta, tuli tunnustamaan tekonsa ja tunnusti vielä muitakin tekojaan. He puhuivat pitkältä rovastin kanssa, mutta kun rovasti toi hänet ruokasaliin tarjotakseen hänelle ruokaa perheensä pöydässä, koska hän oli tullut kaukaa ja yksintein aikoi nimismiehen luo, ei ruustinnalle ollut mieleen, että vastapestylle lattialle jäi jälkiä hänen saappaistaan. Tyllin Liena-Kaisa tuli tuomaan rovastille markkaa, jonka kaksikymmentä vuotta sitten oli varastanut kauppiaan myymäläpöydältä. Kauppias oli kuollut, joten ei markkaa enää voitu antaa hänelle, mutta se pantiin vaivaiskassaan ja Liena-Kaisa sai rauhan. Monet muutkin pitäjässä tulivat rovastin uuden uskonelämän jälkeen mielenmuutokseen ja rupesivat elämään hiljaisen ilon elämää.

Sitä juuri rovasti nykyään saarnasi, että elämää tulee nauttia ilolla ja kiitollisuudella. Ristikin on kannettava ilolla, kunnes Herra itse tahtoo ottaa sen pois. Sillä se annetaan aina ihmisen kasvatukseksi ja otetaan pois, kun hän on kypsynyt siihen, mihin suuri kasvattaja tahtoo hänet saada. Eihän rovastin entisillä uskonystävillä oikeastaan ollut mitään tähän sanomista. Sitä iloa vain eivät he voineet hyväksyä, sillä heistä maailman tuli olla surun laakso.

Nuorimmat lapset olivat vielä pieniä, kun rovasti sairastui. Hän oli sairasmatkalla kastunut läpimäräksi ja vilustunut. Hänen jäseniinsä tuli niin hirveä kolotus, ettei hän päässyt liikkumaan. Turhaan kävivät tohtorit ja hierojamuijat — rovasti painui vuoteeseen eikä enää terveenä noussut. Hänelle tuli pitkä, kova sairaus. Entiset ystävät ja opetuslapset tunsivat nyt Jumalan rakastavan vitsan ja riensivät kiittäen ja ylistäen tuskaisen sairasvuoteen ääreen. He tahtoivat tietää, eikö rovasti jo näkisi, että maailma on murheen laakso ja ihminen vain vaivainen matkamies. Mutta he tapasivat lapset nukkineen, puuhevosineen leikkimässä sairaan ympärillä ja kun tuskat pusersivat hikeä otsalle, pyysi hän lapsia laulamaan. Jumalan karitsa, kultakruunut ja valkeat vaatteet olivat lauluissa. Mutta oli myös sellaisia lauluja, joissa puhuttiin pikku jänöstä, Mansikista ja Mustikista ja muista maallisista asioista. Pitäjäläiset ihmettelivät Herran voimaa palvelijassaan.

Nyt oli ruustinnalla työtä. Kaikki lepäsi hänen niskoillaan — alkaen maanviljelyksestä sairaan hoitamiseen asti. Apulainen oli tietysti otettava taloon ja hänen ruuastaan pidettävä huoli. Ruustinna ei nurkunut, ei kysynyt jumalaltaan: miksi? vaan kävi kiinni reippain käsin. Hänen voimansa kasvoivat uskomattoman suuriksi, toimintanani ja toimintakyky tekivät kasvot voimakkaiksi ja suurpiirteisiksi ja liikunta ulkoilmassa karkaisi terveyden rautaiseksi. Ei hän enää paljon ehtinyt lapsia hyväilemään — se jäi isälle. Sairaan hoito oli hänen ensi huolensa eikä hän siinä milloinkaan väsynyt eikä kadottanut toivoa. Liikutus oli monesti voittamaisillaan rovastin, kun hän vaimonsa käsivarsien varassa nousi, kun hän hänen käsistään otti ruokansa. Hän tunsi kipeän soimauksen rinnassaan: tätä naista ei hän ollut yrittänytkään henkiseksi toverikseen, raatajan hän hänestä oli tehnyt. Hän olisi taaskin tahtonut puhua vaimolleen, hän olisi voinut voittaa totutun umpimielisyytensä, hänellä oli pitkiä, unettomia öitä, jolloin olisi helpottanut puhua. Mutta se oli myöhäistä. Aline, hänen nuoruutensa morsian, hänen lastensa äiti, hänen vanhuutensa päivien tuki ja sauva — ei ehtinyt eikä jaksanut.

Vähitellen kasvoivat lapset. Äiti sai heistä käskyläisiä ja ennenkaikkea isä sai seuraa. Vaikka toisia joutui kouluun, riitti toisia jäämään kotiin. Isä opetti nuoremmat lapset lukemaan ja antoi heille, kun aika joutui, rippikouluopetuksen. Kuvat ulkomaanmatkalta tulivat vasta nyt täyteen oikeuteensa. Kristuksen elämä maan päällä kävi kuvien kautta likeisemmäksi ja enemmän kuin kukaan saattoi aavistaa, kasvattivat ne lapsia ja muovailivat heidän luonnettaan. Varsinkin nuorimmat tytöt, Laina ja Hilja, kasvoivat kuvien vaikutuksen alaisina, sillä he olivat kesät talvet kotona ja alituisesti isän huoneessa, jonka seinillä useimmat kuvat olivat. Vaikutus oli niin tuntuva, että Jenny tädin kerran, astuessa isän huoneeseen ja tavatessa pikku tytöt ihailemassa Maria Magdalenan pitkiä kutreja, täytyi huudahtaa: "Mutta hyvänen aika kuinka tuo Hilja on Maria Magdalenan näköinen!" Se oli totta. Lapset olivat käyneet kuvien näköisiksi.

Kolmet häät vietettiin pappilassa isän sairauden aikana. Ne vietettiin iloisesti ja tanssien, sillä isä tahtoi niin, ja rullatuolissaan hän siirtyili huoneesta toiseen ja piti puheet morsiuspareille, vaikka jälkeenpäin rasituksesta ja ponnistamisesta huononikin pitkäksi aikaa.

Kerran syyskesällä, juuri ennenkuin piti lähdettämän kouluun, sattui hirveä tapaus: vene kaatui lahdella ja neljä pappilan pojista hukkui. Neljä yhtaikaa.

Pappilassa ei enää soitettu eikä tanssittu. Rovastin vanhat uskonheimolaiset kuiskasivat, että kova siinä tarvittiin ennenkuin jumalaton elämä loppui, mutta loppumaan Hän sen vaan sai. Ei sitä sentään uskallettu lausua ääneen sen suuren surun edessä, mikä pappilan väen oli taittanut. Ruustinna oli haudalla itkenyt kuin suunniltaan, hänen kerrottiin kotona yhtämittaa pelästyelevän ja huutavan — se oli jäänyt häneen ensi pelästyksen vaikutuksesta: hän oli silloin parkaissut, pudottanut käsistään suuren avainkimpun ja kuin suunniltaan juossut vinnille pakoon. Pianhan hän oli tointunut ja käynyt askareihinsa, mutta ilo pysyi poissa hänen käsialoistaan, hän vanheni, tarmo taittui, usein hän illoin itki. Rantaan ei hän enää voinut mennä, kuten ennen, kun siellä vaatteita virutettiin, eikä hän ikkunoista voinut katsoa järvelle päin. Ensi kerran eläessään kysyi hän itseltään minkätähden ihminen elää, minkätähden hän syntyy maailmaan, onko taivasta ja — onko Jumalaa. Hänen luottamuksensa elämään ja Jumalaan oli painunut pohjaan lasten kanssa ja hänen toimintansa eli vain velvollisuudentunnon ja tottumuksen varassa.

Rovasti huononi niin, että vain odotettiin hänen kuolevan. Ruustinna katseli sitäkin kuin puuduksissa. Suru olisi voinut viedä heidät likelle toisiaan, jos rovasti nyt olisi jaksanut yrittää yli kuilun, kuten joskus ennen. Mutta nyt oli hänen henkensä taittunut. Hän kävi todella lapsekkaaksi. Kuin lapsi puheli hän surusta, jota ihmisen on kannettava ilolla ja hymyili outoa, tylsää hymyä.

Tytöt Laina ja Hilja kulkivat toistensa turvissa ensimmäisen vaikean talven yli. Heidän leikkinsä oli hiljaisempaa kuin aikaisemmin eivätkä he enää olleet isän huoneessa niin usein kuin ennen. Apulaispappi opetti heitä, isä ei jaksanut eikä äidillä ollut aikaa eikä halua. Raskas mieli painoi taloa.

Tuli sitten muuan vapauttava kevätpäivä. Joskushan kevät tulee hiljaa, varpaisillaan kuin ystävä, joka äkkiä haluaa yllättää koko ilollaan, koko avatulla sylillään. Se oli sinä vuonna ollut harmaa ja auringoton, mutta yhtäkkiä tulivat valo ja lämpö suurena aaltona ja luonto puhkesi vihannoimaan silmin nähden.

Lainalta ja Hiljalta putosivat nuket portaille, he näkivät yhtäkkiä nurmen, pääskyset, nuput sireeneissä. He karkasivat kuin pyörryksissä kiviaidalle, huitoivat siinä käsiään, huusivat ja juoksivat ilakoiden pitkin pihaa, ajaen takaa toisiaan. Sitten he karkasivat puutarhaan ja rantaan, joka paikka oli heistä uusi, ikäänkuin he olisivat nähneet sen ensi kerran, ja he huusivat ilosta.

Isän rullatuoli tuotiin ulos auringonpaisteeseen. Ensin hän sai vaihtaa turkin päällystakkiin, sitten oli takkikin liikaa ja vihdoin katseli sairas paljain päin kädet ristissä kohti suurta, eloa-antavaa valo tulvaa. Laina, Hilja ja pääskyset kisailivat hänen ympärillään ja kissa kellahteli hiekassa portaiden edessä.

Äiti keräsi sinä iltapäivänä parhaimmat kukkataimensa suuriin koppiin, kutsui vanhan Heikin avukseen, käski lasten ottaa puhtaat esiliinat ja niin mentiin hautausmaalle. Siellä korkealla kankaalla olivat koivunlehvät suuremmat kuin muualla ja poppelit suitsuttivat öljyistä lemuaan. Käet kukkuivat taukoamatta. Äiti antoi Heikille ohjeet ja heidän mullittaessaan ensimmäistä kumpua, kävelivät tytöt kaulatusten hautausmaan toiseen päähän. Oli niin kaunista, ettei ensinkään peloittanut. Lämmin rusotus hohti taivaalta, linnut lauloivat ja käet olivat todella kuin hulluina. Niitä kuului kaukaa ja likempää ja kaikkein innokkain istui koivussa hautausmaalla. Tytöt pidättivät elämänhaluaan ja laskivat viiteentoista, mutta silloin Hilja naurahti ja käki lensi kuuseen ihan likellä heidän hautojaan, alkaakseen taas siellä. Äitikin seisoi, kun sattui sellainen hetki, ettei voinut ottaa osaa työhön, ja kuunteli käkeä. Tytöt näkivät hänen seisovan, mutta he eivät nähneet, miten hänen kyyneleensä työläästi raatautuivat ilmoille. Keskelle kumpuja istutettiin taimia ja laidoille kylvettiin orvokkia, resedaa ja pientä sinikukkaa. Sitten noudettiin opettajan kaivosta vettä ja kasteltiin kummut kauniisti. Mutta kun kaikki oli valmista ja he ennen lähtöä seisahtuivat silmäilemään työtään, sanoi vanha Heikki: "Kyllä ne ovat hyvässä tallessa."

Haudoilta tultua meni äiti suoraan rantaan ja virutti siellä multaiset kätensä ja senjälkeen palasi tasapaino kotiin, vaikkei entinen ilo. Isäkin virkosi äidin mukana ja Jenny täti ja isoäiti tulivat, kuten aina, viettämään kesää.

Tyttöjen koulunkäynti jäi keskeneräiseksi. Sairas isä ja apulaispapit olivat parhaansa mukaan valmistaneet heitä, mutta ne perustukset olivat sittenkin hatarat ja tyttöjen oli vaikea koulussa seurata. Toisissa aineissa he olivat ensimmäisiä, toisissa ihan avuttomia. He olivat nähtävästi pyrkineet ja päässeet liian korkealle luokalle. Toverielämä viehätti heitä suuresti ja Lainaa lukeminenkin, mutta Hilja oli laiska, sai ehtoja ja vihdoin jäi luokalle. Samassa todistuksessa oli käytöksessä kahdeksan: hän oli ollut uppiniskainen matematiikan opettajalle, joka väitti hänen koelaskussa käyttäneen vierustoverin apua. Hän oli lopulta, kun opettaja väitti hänen valehtelevan, polkenut jalkaa maahan ja huutanut: "Opettaja valehtelee itse!" Senjälkeen kävi koulu molemmille sisarille sietämättömäksi ja isä päätti ottaa heidät kotiin, itse valmistaakseen heidät ripille. Hän luuli tuntevansa viimeisen vuotensa olevan käsissä ja senkin tähden olevansa oikeutettu suostumaan heidän pyyntöihinsä.

He alkoivat kuuraisena päivänä lokakuussa, kello kuusi aamulla. Isä oli siihen aikaan vuorokaudesta virkeimmillään — hän olisi alkanut aikaisemminkin, mutta ei raaskinut herätyttää tyttöjä. He tulivat vakavina ja vähän unisina, sillä he olivat tottuneet nukkumaan kello kahdeksaan asti. Silloin elivät he ensi kerran sen mielialan, joka sittemmin pitkin syksyä ja talvea, hiukan vaihtaen väriä, uudistui.

Huoneessa oli ensinnäkin vuode, missä isä makasi, sitten pitkä, kulunut nahkasohva, kotikutoisella, punaraitaisella villakankaalla päällystetyt nojatuolit ja täytetyt pikkutuolit. Ikkunoihin oli joululahjana tullut uudet, välipitsien koristamat, tyttöjen tekemät uutimet. Vanha, vaaleankeltainen piippuhylly oli nurkassaan ja ikkunoiden välissä isän kirjoituspöytä, jonka mallikelpoista järjestystä ei enää kukaan häirinnyt. Ulkoa näkyi pihamaa, kiviaita sireenipensastoineen, talli- ja navettarakennusten katot, portti ja ihmiset, jotka portista kulkivat. Kaivonvintti oli poissa, sillä pitäjä oli vasta teettänyt pappilaan pumppukaivon. Kuura peitti katot ja nurmen, joka vielä oli heleän vihanta. Metsän kelta hohti viimeisessä loistossaan, ensi tuulinen päivä sen oli hajoittava maahan.

Tytöt istuivat sohvapöydän ääressä, jonka vanhalla, vihreän- ja ruskeankirjavalla liinalla aina oli sama tuhkakuppi kuin kiinnikasvaneena. Isä lepäsi korkean tyynyläjän varassa, hänen kätensä olivat ristissä rypistymättömillä lakanoilla ja hänen edessään pienellä pöydällä oli kolme kirjaa: hänen kulunut, suuri raamattunsa ja kaksi käyttämätöntä uuttatestamenttia. Tytöt haukottelivat ja katselivat isään. Hän lepäsi hyvän hetken suljetuin silmin, ikäänkuin olisi nukkunut, mutta he ymmärsivät hänen rukoilevan, sitten hän ojensi heille uudet kirjat ja puhui harvaan, hiljaisella äänellä:

— Sen koulun tarkoitus, jonka me tänään aloitamme, ei tule olemaan opettaa teille ulkoa opinkappaleita. Sen tarkoitus tulee olemaan tehdä teille rakkaaksi tämä kirja ja avaamaan sitä teille. Kun se vain on teille rakas, tulee kaikki muu itsestään. Tämä kirja tässä on kulunut minun käsissäni — minut on vuosikausiksi pantu tautivuoteelle, että minulla olisi aikaa sitä tutkia enkä minä ole päässyt kuin vasta aavistamaan sen syvyyksiä. Teidän pitää oppia tuntemaan tämän kirjan herra — se on tämän koulun tarkoitus.

He saivat lukea raamattua ja selittää miten he minkin kohdan ymmärsivät. Heidän läksynään oli tunkeutua Jeesuksen sanojen henkeen. Kun he olivat menneet niin kauas kuin pääsivät, avasi opettaja heille omat tietonsa ja kokemuksensa. Monesti ei hänen tarvinnut kuin kääriä auki, mitä he aavistivat ja syventää heidän käsitystään. Kuvat ulkomaanmatkalta rupesivat elämään entistä selvempinä ja värikkäämpinä. Tytöistä tuntui, että he itse olivat nähneet kaikki, niin vilkkaasti olivat he omaksuneet opettajan kertomukset. Ja pyhän kirjan elämänohjeet sekaantuivat siihen määrään jokapäiväisyyteen, että he tuontuostakin keskellä arkiaskareita kysyivät itseltään: mitä Jeesus tekisi tässä tapauksessa?

Kerran talvella esimerkiksi olivat he kävelemässä hämärissä. He olivat tulleet hiukan etäämmälle kodista kuin tavallista ja heidän edessään oli loiva mäki, jota ylös reenanturoiden jäljet kiiltäen nousivat. Molemmin puolin oli puhdasta hankea ja koivumetsää. Mäen päällä rusotti pakkasenpunertava taivas. Tytöt olivat kävelleet käsi kädessä ja selvitelleet itselleen myrsky-yötä Genetsaretin merellä, kun opetuslapset näkivät Herran tulevan veden päällä.

— Olisiko sinulla se usko, että astuisit veteen? kysyi Hilja.

— En tiedä, vastasi Laina. — Ei, minä tiedän: minulla ei olisi sitä uskoa.

— Ei minullakaan. Kuinka paljon meiltä puuttuukaan.

— Meidän täytyy rukoilla.

He polvistuivat rinnatusten hankeen ja rukoilivat kukin ääneti itsekseen. Sitten he, yhä sanattomina, astuivat reenjälkien välkkyvässä uomassa. Ei kuulunut muuta kuin metsän tumma, salaperäinen kohina. Äkkiä astui mäen alta esiin kulkija. Hän nousi valoisaa iltataivasta vastaan ja hitaat askeleet todistivat, että hän oli väsynyt. Tytöt pysähtyivät kuin naulittuina ja loivat toisiinsa puoleksi pelästyneen, puoleksi riemastuneen katseen.

— Jos se onkin Herra…

— Oi, jos se onkin!

Heidän sydämensä joutui liikutuksen valtaan eivätkä he tietäneet juoksisivatko vastaan vai jäisivätkö tähän odottamaan. He läksivät juoksemaan.

— Ei, sanoi Laina ja pysähtyi, — se on kerjäläinen. Mitä hän ajatteleekaan, kun me näin juoksemme.

— Mutta juuri noinhan Herrakin liikkui maan päällä, kuiskasi Hilja, — ja ihmiset näkivät vain kerjäläisen. Jos Herra sittenkin on tuossa kerjäläisessä…

He seisoivat neuvottomina, katsellen toisiinsa. Lumen narina kulkijan askelten alla kuului jo selvästi.

— Niin, sanoi Laina, — mitä te teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Mitä me voisimme tehdä hänelle?

— Viemme hänet kotiin.

— Niinkuin jos se olisi Herra!

Sykkivin rinnoin tapailivat tytöt toistensa käsiä ja astuivat kulkijaa vastaan hartaina, täynnä odotusta. Mutta jota likemmä hän tuli, sitä epävarmemmiksi he kävivät.

Se oli nuori mies, selässä nahkalaukku ja yllä haaltunut, liian ahdas päällystakki kaupunkilaisalkuperää. Polven päällä oli suuria paikkoja ja takkia piteli rinnan kohdalta puukapula, jonka ympäri oli kierretty lankaa. Kasvot eivät olleet kerjäläisen. Ne tekivät synkän ja epäluuloisen vaikutuksen. Mies astui tervehtimättä ohi ja vasta hyvän aikaa myöhemmin huomasivat tytöt, etteivät he olleet mitään sanoneet, eivät edes tervehtineet. He soimasivat itseään jostakin ja olivat pettyneitä.

— Ei mamma kuitenkaan olisi antanut tuoda häntä ruokasaliin, sanoi
Laina vihdoin, ikäänkuin itsepuolustukseksi.

He kääntyivät hiljalleen kotiin päin. Mies oli kadonnut. Taivas tummui tummumistaan. Tytöt koettivat päästä äskeiseen mielialaan.

— Mitä sinä tekisit, jos hän itse tulisi meitä vastaan? sanoi Hilja.

Laina mietti hetken.

— Minä lankeaisin polvilleni ja syleilisin hänen jalkojaan.

— Niin minäkin. Hän laskisi kätensä minun päälaelleni ja sanoisi: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi…

Sanat tulivat kuiskeina. Tytöt saattoivat illan äänettömyydessä kuulla sydäntensä sykinnän.

— Tähti…!

— Niin suuri! Ja tuolla toinen.

— Ja tuolla…

Tähdet syttyivät heidän päidensä päällä. Heidän oli sittenkin paha olla, etteivät olleet osoittaneet rakkautta kulkijaa kohtaan. He päättivät lujasti ensi kerran käyttää tilaisuutta paremmin.

He elivät sinä talvena ihmeellisiä ikuisuuden hetkiä ja odottivat odottamalla tunteja isän huoneessa. Niiden välille saattoi tulla pitkiä välimatkoja, isä huononi sinä talvena päivä päivältä. Tytöt tunsivat kuoleman lähenevän ja koettivat rukouksillaan pidättää sairasta elossa. Mutta Jumala oli päättänyt toisin.

Kerran maaliskuussa, kun puiden varjot sinisinä lepäsivät hangilla, kutsutti isä äkkiarvaamatta tytöt luokseen. Hän oli pitkistä ajoista virkeämpi ja hänelle oli nähtävästi kerääntynyt ajatuksia, joita hän halusi oppilailleen antaa.

Hän puhui ihmisen tahdosta. Tahto on ihmisen korkein, ilman sitä on hän kuin tuuliajolla. Se korottaa hänet yli luomakunnan ja vain tahtonsa herrana pysyy ihminen vapaana. Tahtoa ei mitenkään ole sekoitettava niihin pieniin päähänpistoihin, joiden vallassa me pitkin päivää huudamme: minä tahdon! tai: minä en tahdo! Tahto on viisas, luja ja kirkas.

Kuten monesti ennen, antoi rovasti heille sinä päivänä opetuksia kertomuksen muodossa. Hän puhui:

Oli kerran mies, jolla oli hyvä koti ja uskollinen elämäntoveri. He olivat jo eläneet monta vuotta yhdessä ja heidän ympärillään kasvoi iloinen, terve lapsiparvi. Kerran matkalla tutustui mies nuoreen naiseen ja he johtuivat puhumaan elämän syvistä kysymyksistä. Heillä oli ollut samoja epäilyksiä ja taisteluja. He olivat kumpikin keskellä ihmisvirtaa kulkeneet yksin. Nyt vasta he sen huomasivat, kun tunsivat uskotun löytämisen onnea, kun maistoivat miten hyvää on jakaa suru. Ja ennenkuin se nuori nainen ja se harmahtava mies tiesivätkään, huomasivat he kuuluvansa yhteen, rakastavansa toisiaan ja yhdessä muodostavansa voimakkaan kokonaisuuden. He tunsivat, että heidän oli mahdoton palata entiseen elämäänsä, heidän oli mahdoton erota.

"Olisipa vaimoni kerrankin puhunut kanssani niinkuin tämä!" ajatteli mies katkerana ja hänen vaimonsa puutteellisuus paistoi räikeänä hänen silmiinsä. "Hänellä ei koskaan ollut aikaa." Ja syytökset kasvoivat kuin vyöry. "Silloin hän teki niin ja silloin niin. Hän ei koskaan ole ymmärtänyt minua." Turhaan palautti hän mieleensä heidän pitkän yhdyselämänsä, turhaan ajatteli hän lapsiaan. Tämä nuori nainen piteli häntä voimakkaammin kuin mikään muu. Hän tunsi, että hänen rinnallaan alkaa hänelle uusi nuoruus.

Hän kirjoitti vaimolleen kirjeen, hän kertoi kaikki rehellisesti. Hän ei syyttänyt vaimoaan mistään — hän yksin oli syypää. Hän kiitti heidän koko menneestä elämästään, hän pyysi anteeksi, mutta hän ei voinut meneillä toisin: heidän oli erottava.

Mutta kun kirje oli suljettu, alkoivat toiset voimat aikuttaa. Oli kuin joku olisi pidättänyt hänen kättään, kirje makasi pöydällä vaarallisena ja käänteentekevänä päiviä ja öitä. Hän taisteli ne päivät ja ne yöt. Mutta vihdoin oli kuin Herra olisi astunut hänen eteensä, ottanut häntä kädestä, nostanut ja sanonut: minä tahdon, ole puhdas!

Mies palasi velvollisuuksiinsa. Ei se ollut helppoa. Hänen täytyi joka hetki kutsua tahtoaan avukseen. Mutta siinä kasvoi hänen tahtonsa ja hän sai sieluunsa ihmeellisen iloisuuden ja rauhan.

Tahto on juuri se Jumalan voima, jolla Jeesus tarttui sairaan käteen ja nosti hänet pystyyn. Ja tahto on juuri se voima, jolla ihminen uudelleen ja uudelleen voi nousta.

Rovasti oli puhunut hiljaa ja harvakseltaan, kuten tavallisesti, mutta eletyn pettämätön todellisuus tuntui sanojen alta. Tytöt istuivat henkeä pidätellen. Keskipäivän aurinko ikkunaruutujen puitteissa liukui hiljaa yli permannon, varpuset tikuttivat katolla ja tuuli toi sulavan räystään pisaroja ruutua vastaan.

— Minä avaan teille ehkä elämää liian aikaiseen — mutta parempi aikaiseen kuin myöhään. Nykyajan elämä ei ole niin yksinkertaista ja suoraviivaista niinkuin elämä oli ennen.

Ruokakello alkoi soida. Samassa yhtyi siihen koiran ulvonta. Kaikki huoneessa vaikenivat. Koira ulvoi kilpaa kellon kanssa. Kello soi tuskastuttavan kauan. Se vaikutti kuin kutsu jonnekin. Tyttöjen selkäpiitä kylmäsi omituisesti. Rovasti vaipui raukeana tyynyjen varaan ja sulki silmänsä. Punan sijaan, joka puhuessa oli ollut kasvoilla, tuli keltainen kalpeus. Tytöt olivat jo juoksemaisillaan kutsumaan äitiä, kun hän avasi silmänsä.

— Muistakaa, sanoi hän vaivalloisesti, — että kun elämässä horjutte, niin Herra seisoo rinnallanne ja ojentaa teille peräsintä. Ottakaa se… Ja vaikka te makaisitte maassa ja loassa, niin hän sanoo: minä tahdon: ole puhdas! Ja te olette totisesti puhtaat.

Siitä tuli heidän viimeinen tuntinsa. Pitäjäläiset saivat jo rientää sanomaan jäähyväisiä kuolevalle rovastilleen. Yhtä päivää varten hän vielä kokosi voimia — viimeiset. Hän tahtoi perheensä piirissä nauttia ehtoollisen ja hänen vanhalle ystävälleen tuomiorovastille kirjoitettiin ja Hiljan ja Lainan vanhemmille sisaruksille lähetettiin sähkösanomat.

Ja niin oli sitten siinä huoneessa, missä tytöt olivat saaneet rippikouluopetuksensa, eräänä kirkkaana lauantai-iltana hartaushetki. Molemmat rippilapset vannotettiin ja koko perhe nautti pyhän ehtoollisen. Pöydillä paloi kynttilöitä, naiset itkivät ja kuoleman vakavuus varjosti kaikkea.

Seuraavana yönä, kun ruustinna oli komentanut kaikki lapsensa nukkumaan ja yksin halunnut valvoa miehensä luona, kuten tavallisesti, tapahtui, että hän nukahti keinutuoliin, jossa hänen oli tapana viettää yönsä. Hän oli niin väsynyt päivän töistä ja mielenliikutuksista. Mutta kun hän havahtui lyhyestä unestaan ja riensi vuoteen ääreen, oli rovasti kuollut.

Pitäjäläiset päivittelivät, ettei hän ollut elänyt yli vapunpäivän.
Leski sai kuitenkin kaksi armovuotta.

Ne olivat raskaita, synkkiä vuosia.

Ruustinna harmaantui, vaikka hän, kuten ennenkin, kaiken päivää hääräsi navetassa, tallissa, joka paikassa. Työväen kanssa tuli alituista riitaa. Sairas rovasti oli tautivuoteeltaankin vaikuttanut suojelevasti. Nyt näytti jokainen mahtiaan ja tahtoaan. Se ei ollut asialle eduksi, että ruustinna kiivastui. Hän oli hermostunut, vaikka väitti, ettei mitään sellaista kuin hermot ole olemassa.

Hilja ja Laina hypistelivät käsitöitä, sommittelivat malleja, pitivät pyhäkoulua ja tekivät pientä pilaa kansakoulunopettajalle ja apulaisille, jotka olivat rakastuneet Lainaan. Yleensä oli talossa kuitenkin niin hiljaista, että oikein tuntui vapauttavalta, kun joku vieras tuli. Se ei ollut samaa suloista, lepäävää hiljaisuutta kuin isän eläessä ja varsinkin rippikoulutalvena. Tämä oli jotakin horrostilaa, josta ei pääse, vaikka siinä on paha olla ja tahtoisi herätä. Pahat pyyteetkin nostivat päätään tyttöjen mielissä. He halusivat jonnekin pois, eivät he itsekään tietäneet minne. He katuivat jo kipeästi, etteivät olleet päättäneet kouluaan. Oli ikävä tovereja, tuntui siltä, että elämä menee hukkaan, he kävivät katkeriksi ja pahantuulisiksi. Tietenkin seurasi katumus ja hyvät päätökset, mutta ne eivät kestäneet kauan. Heillä oli niin heikko tahto.

Toisena armovuonna tuli taloon nuori pappi Toivo Tanhua. Hän oli kaunis ja hän tiesi sen. Hän oli myöskin iloinen ja lauloi alituisesti. Pitäjäläiset riemastuivat hänen messuäänestään. Hän oli varakas ja kävi hyvin puettuna. Yksin hänen nenäliinansa ja alusvaatteensa herättivät huomiota. Pesijämuijat tiesivät kertoa niistä pitkin pitäjää. Toivo Tanhuan kanssa eivät tytöt laskeneetkaan leikkiä — hän ei ollut montakaan päivää ollut pappilassa ennenkuin ei Laina enää tuntenut maailmaa eikä itseään, vaan ainoastaan itki ja hyräili niitä hengellisiä lauluja, joita kanslian puolelta kuului.

Hilja ei käsittänyt mitä tämä oli, mutta kun Laina vihdoin heittäytyi hänen kaulaansa ja tunnusti olevansa "Toivon oma", suuttui hän, paiskasi Lainan menemään, hankasi huuliltaan hänen suudelmansa ja pakeni yksin kävelemään metsään. Hän oli onneton, hänet oli petetty, hän vihasi Lainaa, apulaista, koko maailmaa.

Hän oli nyt ihan yksin. Yksinäisyydessä oli ylpeää, uljasta ja viileää olla — hän tahtoikin olla yksin, ennen kaikkea ei hän milloinkaan mene kihloihin, sitomaan itseään sillä tavalla! Hän käveli ulkona tuntikausia ja tunsi voimaa ja päättävyyttä, mutta jota myöhemmä ilta kului, sitä heikommaksi hän kävi, hänen kaipauksensa kasvoi — ei hän tietänyt mitä kaipasi, — hänen oli nälkä ja hänen täytyi lähteä kotiin syömään.

Äiti tuli häntä nuhtelemaan ja selitti, että he kaikki saivat kiittää Jumalaa siitä, että Hän oli johdattanut Lainan niin kelpo miehen turviin. Ja samassa Laina ja apulainen törmäsivät sisään ja apulainen tarttui hänen käteensä ja kutsui häntä pikkusiskoksi. Hilja olisi tahtonut häntä lyödä! Kuinka pahaksi hän olikin tullut!

Heidän kihlauksensa julkaistiin heti, mutta silti tahtoi äiti, että Hilja menisi heidän kanssaan kävelemään, kun heidän joskus hämärissä teki mieli liikkua, "ettei ihmisillä olisi mitään sanomista". Hilja ei käsittänyt, mitä ihmisillä saattaisi olla sanomista, mutta meni mukaan, koska äiti tahtoi. Hänen täytyi tietysti tottua tähän asiain tilaan, mutta joka kauniina iltana häntä kalvoi, kun kihlatut kaiken aikaa puhelemalla rikkoivat illan hiljaisuuden. Milloin heidän piti huomauttaa toisilleen miten kaunis se puu tai se tienkäänne oli, milloin puhua muista asioista. Enimmäkseen he olivat tallissa, Toivo oli hyvin mieltynyt hevosiin, hän oli ottanut haltuunsa pappilan hevoshoidon ylijohdon ja havaitsi joka päivä uudelleen, miten alkuperäisesti hevosia oli hoidettu. Ruustinna lahjoitti hänelle ja Lainalle pappilan parhaimman hevosen, Virman, ja oli hyvin iloissaan siitä, että sen kohtalo nyt oli turvattu.

Vähää ennen muuttokiireitä olivat sitten Toivon ja Lainan häät. Niissä oli hyvin paljon vieraita, sekä säätyläisiä että talonpoikia, ruokaa oli myöskin paljon ja veisattiin niitä uusia, iloisia, hengellisiä lauluja, jotka Toivo oli tuonut pitäjään. Seuraavana päivänä olivat vielä alustalaiset ja Haapasten ja pastorin köyhemmät ystävät kutsutut pappilaan. Toivo piti selityksen ja veisattiin myöhään iltaan.

Viimeisellä rekikelillä vietiin Haapasten tavarat asemalle, kuljetettaviksi Helsinkiin, ja karja ja se osa irtaimistoa, jota ei voitu käyttää kaupungissa, myytiin huutokaupalla.

Jenny täti oli vuokrannut heille huoneuston suuren, uuden kivimuurin kolmannessa kerroksessa. Se ei ollut keskikaupungilla, mutta silti hyvällä paikalla, raitiovaunu kulki ohi ja pysäkki oli ihan oven edessä. Portaat olivat siistit, kolkot ja kylmät ja maalatut kattoa myöten punaisella pohjavärillä. Keskellä seinää hyppi pieniä, lihavia poikia, joiden paljailla uumilla liehui sinertäviä harsoja. Pojat pommittivat toisiaan kukkasilla. Portaissa oli aina kellarin, miltei homeen haju. Taululta ensi kerroksessa saattoi lukea asukkaiden nimet. Talon alakerrassa oli toisella puolen paperikauppa, toisella hattuliike, vähän etempänä katua oli Elävien kuvien teatteri, sitten apteekki ja vihdoin "Moukarin toimitus". Vastapäätä oli vanha, yksikerroksinen puutalo, jota käytettiin jonkin yhdistyksen huoneustona, sekä sen vieressä rakentamatonta alaa, johon oli sijoitettu kahvikojuja. Yksikerroksisen talon ja rakentamattoman alan yli näkyi järjestämätöntä rantaa, merta ja saaria. Ei tämä ollut hienoa kaupunginosaa. Jokin vuosi sitten oli siellä vielä asunut paljasta työkansaa, mutta nyt oli sinne suurten, uusien kivimuurien mukana tullut keskisäätyäkin.

Jenny täti oli ylpeä löydöstään, ei Helsingissä ollut helppoa saada huoneita. Tosin tämä huoneusto oli liian suuri, kolme tilavaa huonetta olisi aivan hyvin riittänyt äidille ja tyttärelle, mutta mistäpä uudesta kivimuurista tapasi tilavia huoneita. Niin käyttivät Haapaset siis omiin tarpeisiinsa neljä huonetta ja keittiön ja vuokrasivat pois viidennen huoneen. Heillä oli ollut niin hyvä onni, että sama vuokralainen oli pysynyt heillä koko ajan. Se oli ylioppilas Matti Mataristo.

Hän oli siistin näköinen, suuri ja tukeva nuori mies. Hänellä oli mahtava niska, johon pää yhtyi tuskin huomattavasti leveten, ja kädet kuin ojankaivajalla. Hän oli ihan vaalea, hiukset kuin pellava ja lyhyeksi leikatut, ihonväri yhtä vaalea. Kasvoissa tuntui selvästi talonpoikainen alkuperä. Ne eivät olleet säännölliset eivätkä kauniit, eivät edes voimakkaat, vaikka piirteet olivat karkeat. Niissä oli jotakin arkaa ja epäluuloisaa, mutta niitä valaisi kaunis hymy ja hyvä, uskollinen katse. Eivät Haapaset hänestä paljon tietäneet, hän eleli hiljaa huoneessaan, vain silloin tällöin tunki saliin paperossinhajua, silloin tiedettiin, että hänellä oli vieraita, sillä itse hän ei polttanut. Raitis hän niinikään oli. Kuukauden viidentenätoista päivänä hän koputti oveen — ensin saliin ja jollei siellä ollut ketään, ruokasaliin — ja pyysi saada maksaa vuokransa. Se oli hänellä aina valmiina tasaisissa seteleissä ja pappilan tapaan tarjosi ruustinna hänelle silloin kahvia. Joskus, kun oli ollut nimi- tai syntymäpäiviä tai vieraita, lähetti hän hänelle tarjottimella leivoksia tai hedelmiä. Hän olisi mielellään pyytänyt häntä sisään useammin, mutta hän oli aina niin ujon ja onnettoman näköinen, vuokraakin maksaessaan, että ruustinna luuli tekevänsä hänelle palveluksen, kun antoi hänen olla omissa oloissaan. Hän ei koskaan lomalla ollessaan laiminlyönyt lähettää tervehdystä uudeksivuodeksi. Kortissa oli aina maisema.

Matariston vieraita olivat pääasiallisesti ylioppilaat kömpelöt, epäkohteliaat ja talonpoikaiset kuten hän itsekin. Useimmin kävi muuan ylioppilas Angervo, joka asui samassa talossa pihan puolella ja joka sentähden tavallisesti tuli ilman päällystakkia. Joskus kävi joku maalainen.

Haapasten palvelija Maali oli hyvissä väleissä vuokralaisen kanssa ja kehui häntä herrasväilleen. Ei hän savuttanut uutimia eikä ollut poissa öitä. Hyvin hän piti huonekalut ja antoi aina jouluna ja keväällä Maalille viisi markkaa. Huonetta siistiessään Maali kyseli hänen asioitaan ja kertoi hänelle mitä hyväksi näki itsestään ja herrasväistään. Maalin kautta saivat ruustinna ja Hilja kuulla, että Mataristo oli maalta, isä oli palstatilallinen, sisar piti emännyyttä, äiti oli kuollut. Kovin sillä poika raukalla lukukauden lopulla rupesi olemaan rikkinäiset sukat. Maalin kävi niin sääli häntä, että hänen joskus täytyi tuoda niitä keittiöön ja vähän vetää kiinni. Ja köyhän paitoja pojan paidat olivat, niin pieniä, lyhyitä ja paikattuja. Ne asiat pistivät Maalin silmiin. Hilja näki ulkopuoliset vaatteet ja kaulaliinat. Niissä oli niin mahdottomia värejä, että oikein olisi tehnyt mieli vähän neuvoa poika parkaa.

Maali muuten oli, kuten aina vanhat palvelijat, tärkeä henkilö talossa. Hän oli tullut Haapaselle ennen Hiljan syntymistä ja täydellisesti kasvanut kiinni perheeseen. Hän oli maalainen, puinen ja luiseva, kovat, kulmikkaat kasvot, tukka kuin pellavan päistäreet. Häntä oli mahdoton saada panemaan päähänsä hattua tai lakkia, vaikka hän talvella säännöllisesti kärsi päänkipua. Ne kuuluivat herrasväelle ja hän tahtoi pysyä säädyssään. Kirkossa hän kävi miltei joka sunnuntai, teatteriin ei häntä olisi saanut mistään hinnasta. Hänellä oli hyvin harvoja tuttuja ja yksi ainoa ystävätär, tohtori Sandgrenin Emma, mutta hänenkin kanssaan hän tuontuostakin riitaantui niin, etteivät ystävättäret voineet tavata toisiaan viikkokausiin. Kaupustelijamuijien ei ollut hyvä yrittää viipyä Haapasten keittiössä eikä Maali suvainnut, että kirjeenkantaja tai poliisi, joka seisoi heidän kadunkulmassaan, puhuivat hänelle leikkiä. Hän oli kaikin puolin mallikelpoinen palvelijatar, uskollinen, säästäväinen ja taitava, tottunut kovaan päivätyöhön ja lyhyeen, sitkeään yöuneen. Naapurin palvelijat eivät kärsineet häntä eikä hän heitä. He lakasivat ja pesivät portaat huonosti ja tulivat lainailemaan milloin suoloja, milloin kahvia, milloin mitäkin! Mutta maksamista sai odottaa tai toivat he takaisin huonompaa tavaraa kuin olivat vieneet. Yläkertalaisia, niitä Parkkareita tai mitä ne olivat, ei Maali sietänyt ensinkään. Hänestä ja rouva Parkkari-Lehmuksesta olisi voinut kertoa monta muuta juttua kuin sen, jonka Hilja kertoi toimittaja Vaarnakoskelle ja Aarne Koskiselle.

Kerrankin oli heidän välillään parvekkeella ollut seuraava keskustelu:

— Missä te palvelette?

— Ruustinna Haapasella.

— Mitä teillä on palkkaa?

— Mitä se rouvaan kuuluu.

— Kuuluupahan vaan, koska minä olen palvelijoiden ystävä.

— Ette vain minun…

Ja niine hyvineen Maali meni. Mutta seuraavan päivän Moukarissa kerrottiin tapaus pikku-uutisissa otsakkeella "Surkeaa pimeyttä". Emma toi sunnuntaina numeron Maalille. Maali kiehui kiukkua ja mietti miettimistään, miten hän kostaisi rouvalle.

Tilaisuus siihen ilmaantui pian, sillä rouva Parkkari tuli lainaamaan suoloja.

— Vai ovat suolat lopussa, sanoi Maali, — rouva menee sitten yhtä kyytiä kirjoittamaan sanomiin, ettei se surkean pimeyden palvelija antanut. Minä en anna. Niin surkeaa pimeyttä se on.

Hän kertoi sitten suurella uholla voitostaan herrasväilleen.

* * * * *

Haapasten koti Helsingissä oli kaikin puolin tavallinen porvarillinen. Sinne oli pappilasta tuotu parhaimmat huonekalut ja ruukkukasvit. Maalaishuoneissa vanhat, uskolliset esineet olivat tehneet miltei hienon vaikutuksen, mutta täällä kukillisia kaupunkilaisseiniä vastaan ne olivat kuin kodittomina. Salin villakankaalla päällystetty kalusto tuntui köyhältä ja pöytä plyshiliinoineen, valokuva-albumeineen, kuvaraamattuineen — seurakuntalaiset olivat joskus lahjoittaneet rovastivainajalle Doren kuvaraamatun — muistutti maaseutua. Soittokone — sama, josta pitäjäläiset aikoinaan olivat pitäneet niin paljon melua — ei enää ollut uusi. Se oli asetettu vuokratun huoneen suljettua ovea vastaan eikä sitä usein soitettu. Nurkassa ovenpielessä oli pienellä hyllyllä nuotteja ja hengellisiä laulukirjoja.

Ruokasaliin olivat sijoitetut pappilanaikuiset pinnatuolit, pyöreä ruokapöytä ja astiakaappi, joka suhteettomalla suuruudellaan pahasti synkensi huonetta. Huone oli muutenkin synkkä, sillä koko kalusto oli Helsinkiin muuton kunniaksi maalattu tummaksi. Vanha ompelukone ikkunan alla ja Lutherin kuva seinällä eivät tehneet huonetta iloisemmaksi.

Ruustinnan huoneeksi sanottiin pientä suojaa salin takana ja sinne oli sijoitettu vierashuoneen kalusto pappilasta. Se kalusto oli vartioinut piispojen ja tuomiorovastien yörauhaa, kun he ennen vierailivat Haapasilla. Nyt lahosivat silkkipeitteet vinnillä vanhuuttaan ja ruustinnalla, joka ennen pappilassa olisi voinut nukkua seisoalleen, oli aikaa viettää unettomia öitä.

Vuokralaisen huoneessa oli tuhkakuppia myöten kaikki, mitä oli ollut rovastin huoneessa. Hiljan huone, pieni suoja pihamaalle viettävine, kolmiosaisine ikkunoineen, vihdoin erosi koko talon muusta sisustuksesta senkautta, että se oli kalustettu uudenaikaisesti. Ainoastaan vuode oli pappilan vanhaa perintöä. Helsinkiin muuttaessa oli sinne ostettu sininen, siro kalusto ja Armas oli sittemmin täyttänyt sen taiteellisilla esineillä. Nurkkaan oli laesta lattiaan asti pingoitettu tummaa liinakangasta, jotta Venuksen pää saisi taustan. Seinillä oli kuuluisien taulujen jäljennöksiä. Alussa ei Hilja ollut ymmärtänyt niiden kauneutta, Mona-Lisakin oli hänestä ollut häijyn ja viekkaan näköinen, mutta nyt saattoi hän pitkiä hetkiä viipyä katselemassa hänen arvoituksellista hymyään eikä mitenkään olisi halunnut luopua hänestä. Vanha Maria Magdalena riippui vuoteen yläpuolella. Hänestäkään ei Hilja ollut raaskinut erota, vaikkei hän, haaltuneena ja vanhoine kehyksineen aivan sopinut tänne. Hiljan kirjoituspöydällä oli liian paljon tavaraa, oli Armas arvostellut. Mutta siitä ei Hilja tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eihän siinä ollut muuta kuin Armaan kuvia: Armas lapsena, Armas poikana, Armas ylioppilaana, Armas Parisissa. Ei, ne kaikki Hilja alituiseen tahtoi pitää silmiensä edessä. Ja venetsialainen maljakko ruusuineen se oli toki kalleinta mitä hän omisti — Armaan ensimmäiset ruusut!

Hilja rakasti huonettaan. Kaikki siellä eli ja puhui hänelle. Hän pelkäsi helposti pimeää muissa huoneissa, muttei täällä koskaan. Hän ei milloinkaan ollut täällä yksin: muistot olivat aina hänen ympärillään ja ne olivat kaikki kauniita ja hyviä. Kaikki, mihin hän kajosi, hyväili häntä takaisin ja riensi kertomaan hänelle onnen hetkistä. Illoin ennen maatapanoa hän tavallisesti istuutui sohvaan, missä he Armaan kanssa olivat istuneet, katseli Toteninselin tummaa sypressisaarta, Venuksen puhtaita kasvoja, Mona-Lisan hymyä ja vihdoin sulki silmänsä sekä kutsui eteensä Armaan kuvan. Kyyneleet tulivat silmiin onnesta ja ikävästä.

Kuinka hän rakasti Armasta!

Armas oli tullut ja temmannut hänet omakseen. Toisaalla oli hänen mielensä ennen ollut: Helsingin elämän pyörteessä.

* * * * *

Helsingissä on erityinen laji nuorisoa: kuvaelmatytöt ja tunnettujen laulukuntien jäsenet. He eivät ole yleisön yhteisomaisuutta siinä määrässä kuin näyttelijät, mutta senverran, että koko Esplanaadin ja Aleksanterin kadun yleisö tuntee heidät sekä nimeltä että ulkomuodolta ja katsoo oikeudekseen pitää heitä silmällä ja arvostella heidän joka liikettään. Muutamassa vuodessa ovat laulukuntalaisten ja kuvaelmatyttöjen kasvot kokonaan muuttuneet: laulajista on tullut hyvinvoipia virkamiehiä — jolleivät he ole laulaneet itseään hunningolle — ja kuvaelmatytöistä heidän kukoistavia rouviaan. Nuorta polvea kasvaa ja astuu heidän tilalleen.

Kuvaelmatyttöjen elämä on kuin päiväperhosen. He ovat nuoria ja kauniita, he esiintyvät lavalla ihmisten silmien iloksi. He mumistavat jotakin aatetta, he tanssivat. Yleisö taputtaa käsiään. Ja kun he astuvat lavalta saliin, suitsuaa heidän ympärillään yhä ihailu, kaikki hakevat heidän suosiotaan, kaikki haluavat saada tanssia heidän kanssaan.

Mutta kuvaelmatyttö kuluu — ihmisten suosio pilaa häntä ja yleisön silmä tottuu hänen kauneuteensa ja tahtoo nähdä uutta. Saattaa siis olla varsin hyvä, että virkamieheksi päässyt laulajapoika tai muu toimeentuleva nuori mies tulee ja tempaa hänet päiväperhoselämän pyörteestä.

Hilja oli joutunut kuvaelmatytöksi, huimaksi, iloiseksi ja vallattomaksi. Lydia Längfors hänet oli keksinyt ja esittänyt rouva Forsbergille, Vaarnakoskien äidille. Samassa oli Hiljan kohtalo määrätty. Hän esiintyi jo samana talvena "Päivän säteenä", "Talvena", "Saban kuningattarena" ja Botticellin "Sulottarena". Hän tanssi niin, että laihtui ja nautti enemmän itsetiedottomasti kuin tietoisesti kaikesta siitä suitsutuksesta, jota hänen ympärillään virisi.

Muuten ruustinna Haapanen ja rouva Forsberg käydessään läpi sukulaisuussuhteitaan, olivat huomanneet olevansa suvunsukua ja heistä oli tullut jollei ystävät, niin ainakin hyvät tutut. Ruustinna Haapanen, joka oli kadottanut koko tuttava- ja ystäväpiirinsä maalla, oli omaksunut Jenny sisarensa tuttavat, mutta ei hän heidän seurassansa viihtynyt. Rouva Forsberg oli käytännöllinen, työtätekevä ihminen ja hänen kanssaan saattoi toki keskustella jokapäiväisistä asioista, jotka olivat tarpeelliset tietää.