language: Finnish

YÖLINTU

Kuvauksia menneiltä ajoilta

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

SISÄLLYS

Kulo
Siironmaan tyttäret
Juvelan kattilassa
Juurikk'oja
Vanha impi
Bellevue
Punatukkaiset
Lippi
Morsiusvaunut
Sovintosunnuntai
Punaiset liput
Nälkävuoden lapsia
Joulukirkko

KULO

Pitäjän suurimman kartanon nimi oli Yölintu ja kartanon nuorta herraa Jaakko von Tollia sanottiin »Yölinnuksi». »Yölintu!» huusivat naiset toisilleen kaivolta kaivolle, kun ensimmäiseen asumukseen oli kuulunut Jaakko-herran kulkustensoitto. »Yölintu!» kuiskasivat tytöt ja menivät ikkunaan. »Yölintu!» riemuitsivat lapset ja juoksivat pihamaalle. »Yölintu!» siunasivat vanhat ja vaivaiset ja riensivät tiepuoleen. »Yölintu liikkuu», sanottiin sydänmaan torpissa, kun tuttu pyssynpauke alkoi kuulua eikä tiedetty, olisiko ollut parempi sulkeutua salpojen taakse vaiko ryhtyä lehdittämään saunaa kuin juhannukseksi.

Everstin kartanossa Yöjärven rannalla kasvoi myöskin kolme nuorta tytärtä, Amalia Karolina, Fredrika Lovisa ja Anna. Heillä oli kamarineiti, joka puetti heidät aamulla ja sitoi harson heidän silmilleen, kun he läksivät kävelylle. He olivat kuuluisat hipiänsä valkoisuudesta ja pienistä käsistään, joissa rystysien yläpuolella oli kuopat. Heidän kauneutensa oli sitä lajia, johon ei kuulu kulmakarvoja eikä ajatuksia. Heidän äitinsä, jalosyntyinen Mathilda-rouva, oli kasvattanut heidät omaan henkeensä. Hänelläkään ei ollut ajatuksia, kun eversti jo yli keski-iän päässeenä miehenä hänet kihlasi. Mutta hänellä oli naisen vaistot. Ajatukset tulivat jälkeenpäin, kun lapset tulivat. Lapsia syntyi ja lapsia kuoli. Mathilda-rouva suri, ettei kartanolla ollut muurattua sukuhautaa ja että hänen täytyi kätkeä pienet ruumiit irralleen maahan, vieraiden kuolleiden joukkoon. Uskonnollisuus, jota hänessä saattoi sanoa alunpitäen olleen virallinen määrä, kehittyi myöhemmin niin, että hän rupesi vaatimaan naapurien kesken anteeksipyyntöä ja anteeksiantoa ennen ehtoollista. Eversti kohteli naistensa sielunelämän ilmauksia kuin sateen pieksinää. Joskus ne tulivat otolliseenkin aikaan, tavallisesti sopimattomaan. Vertaisekseen ei hän tunnustanut muuta kuin poikansa.

Oikeastaan hän oli mennyt naimisiinkin tämän pojan tähden, ja ne monet tytöt, jotka ensin syntyivät, olivat ehtineet tehdä hänet malttamattomaksi. Kun poika näki päivänvalon, oli ilo isän sydämessä yhtä suuri kuin ikinä jossakin valtakunnassa, missä kauan odotetun kruununperillisen maailmaantuloa tervehditään kiitosjumalanpalveluksin ja kellonsoitoin. Mahtavimmat herrat rouvineen seitsemän pitäjän alalta kutsuttiin pojan kummeiksi, äiti jumaloi tätä lasta, eivätkä sisaret koskaan sanoneet häntä vastaan. Karl Jakob Magnus sai mitä hän halusi ja teki mitä hän tahtoi.

Hän kasvoi voimakkaaksi ja rotevaksi. Hänellä oli Tollien punaiset hiukset ja likinäköiset silmät. Hän oli viidentoista vanhana täysin kehittynyt.

Tuli sitten eräs elokuun huomen, silloin, kun Jaakko herra kävi kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan.

Pitäjä oli pahaa aavistamatta herännyt aamuaskareihinsa. Ruis oli tuleentunut viikossa ja uhkasi varista käsiin. Kirkonkylän asukkailla varsinkin oli kiire. Yölinnun pellolle oli siksi maanantaiksi kutsuttu seitsemättäkymmentä henkeä ja eversti läksi tavanmukaiselle aamuratsastukselleen työväkensä luo.

Kuivuus tuntui todella käyvän pelottavaksi. Aamukaste ei vielä ollut haihtunut, mutta yhtäkaikki riippuivat yrtit maantien laidassa rentoina, ikään kuin ne olisivat olleet keitetyt. Nokkoset ja ohdakkeet, jotka vielä seisoivat pää pystyssä, olivat kuin jauholaarista nostetut. Saviset peltosarat halkeilivat kämmenenlevyisille revelmille. Maasta tuntui lähtevän poltetun saviastian haju.

Hevosen selästä saattoi eversti, ratsastaessaan asumusten rydön läpi, nähdä vainion, jolla hänen väkensä oli määrä olla työssä. Ei näkynyt yhtään ihmistä. Asumusten edustoille muodostivat leikkivät lapset ja tonkivat siat vaaleita täpliä. Joelta kuului poikain huutoja ja pulikoimista, kukot kiekuivat. Poudan auer verhosi maailman unettavaan sineen. Äkkiä keksi eversti väkensä yhdessä rykelmässä pienen metsikön laidalla, joka kivikkona oli jätetty saareksi keskelle viljelystä. Yli puuttoman kirkkotarhan saattoi hän nähdä ihmisjoukon seisomassa kuin seisomaan palkattuna ja katsomassa jotakin, jota ei eversti vielä voinut nähdä. Hän erotti jo yksityisiä henkilöitä. Selvästi pehtorin ja »nälkävuoden lapset». Pekalla oli leveimmät hartiat koko kartanon alueella. Everstissä kuohahti, kun hän ajatteli ajanhukkaa, jonka tuollaisen joukon seisoskeleminen tuotti, ja hän painoi kantapäät hevosen kylkiin. Tomu, ohut kuin tuhka, lähti liikkeelle tiestä ja tunki sieraimiin. Kirottu suomalainen laiskuus! Everstin kipeässä jalassa tuntui kuin kaukainen varoitus vaarasta.

Samassa hetkessä kävi havahdus läpi koko kylän. Kartanon koirat, jotka viikkokauden olivat maanneet kuin kuolleina, päästivät ulvonnan ja rakit hökkeleissä parahtivat ikään kuin niihin olisi sattunut kalikka. Lapset hypähtivät ylös hiekasta, naiset tulivat seinänvierustoille. Mitään ei näkynyt. Koirat tuntuivat tietävän jotakin, jota ei vielä voinut erottaa silmällä.

— Jaakko! välähti everstin mieleen ja vaiva kipeässä jalassa tuli likemmä.

Hän antoi hevosen juosta täyttä ravia kirkon ja kellotapulin ohitse ja käänsi sängelle.

— Metsävalkea! ajatteli hän, vaikkei hän vielä tietänyt mitään.

Pitäjän sydänmaita oli joka kesä mennyt kulossa. Kulo kuului näille seuduille yhtä säännöllisenä ilmiönä kuin kylvö ja heinänkorjuu. Tällaisella kuivalla saattoivat kulon tuhot olla arvaamattomat. Hevonen oli hypännyt parin peltosaran ojain yli, kun eversti todella erotti valkoisen sauhun taivaalla. Eipä ihme, ettei hän heti ollut huomannut sitä: sauhu ei tuprunnut eteenpäin pilvinä. Se oli kuin harmahtava villavaate, jota näkymättömät kädet tasaisesti tuntuivat nostavan.

— Jaakko iski taasen everstin mieleen ja vaikkei siihen ollut järkevää syytä, teki hän silmänräpäyksessä johtopäätöksiä.

Kulo tuntui olevan noin peninkulman päässä. Hän ei tietänyt, olivatko Jaakko ja hänen setänsä lähteneet edes tälle suunnalle. Illalla oli puhuttu untuvista, joita tytöt toivoivat puuhkiinsa ja Juurikkaan suosilmistä. Eversti muisti kuulleensa Jaakon huutaneen keittiöön, ettei koirille pitänyt antaa ruokaa. Hän oli huoneessaan keskustellut töistä pehtorin kanssa, kun Lipin ääni oli ruvennut kuulumaan pihamaalta. Pian sen jälkeen oli herrojen hevonen ajanut portaiden eteen.

Kirottu Lippi! Jaakon oli mahdoton tasaantua niin kauan kuin Alakartanon naapuruus oli aidan takana. Oli aina parempi, kun veljekset olivat riidassa. Eversti ei olisi muuta suonut kuin että riitaa olisi kestänyt vakituisesti. Mathilda-rouva näitä sovintoja hieroi, vaikkei hän aatelisessa mielessään ollut tehnyt sovintoa sen piian kanssa, jonka Lippi oli tuonut taloon ja vihdoin nainut. Mitään niin epäkäytännöllistä ei Jumala saattanut vaatia kuin että järjestyksen ihmiset seurustelisivat renttujen kanssa. Ehtoollispöydässä kerran vuodessa — miksei! Mutta ei sillä välillä.

Pehtori erosi nyt elonleikkaajien joukosta ja tuli nopeasti isäntäänsä vastaan. Eversti päätteli taasen erinäisten asianhaarojen perusteella, että herrat olivat menneet toiselle suunnalle ja kuitenkin tuntui hänestä aivan selvältä, että hänen veljensä ja poikansa metsästysretki jollakin lailla oli yhteydessä sen kanssa, mitä tapahtui tuolla taivaanrannalla.

— Mutta jos veli Lipillä on osaa tässä roviossa, ajatteli eversti ja hänen poskipäänsä kylmenivät, — niin ei minua ikinä taivuteta sovintoon. Ei, jumal'avita…!

Pehtori nosti lakkiaan.

— Noo, Bergström, missä se on? sanoi eversti.

— Emme voi niin varmaan tietää, vastasi pehtori, murtaen Ruotsin ruotsia ja sotilaallisen ryhdikkäänä kävellen everstin hevosen rinnalla. — Se voi olla meidän sydänmaalla. Se voi myöskin olla Siironmaan puolella. Hirveää on, jos tuuli alkaa käydä. Voi pian tapahtua niinkuin kerran Ruotsissa. Krouvin Kersti siitä aina puhuu. Talo meni ja ihmisiäkin jäi liekk…

Eversti lasketti suoraan rukiiseen ja oikaisi lahdelman halki, jonka kiertäminen olisi pidentänyt kulkua kummulle, missä leikkuuväki seisoi. Miehet olivat jo lyöneet sirppinsä kuhilaaseen ja haeskelivat takkejaan lähteäkseen matkaan.

— Minä nousen tapuliin katsomaan, sanoi eversti. — Juoskoon joku heti viemään sanaa haudankaivajalle. Hän saa koko päivän soittaa kelloja.

Puolijuoksua oikaisivat miehet yli sarkojen hevoshakaa ja taloa kohti. Hetkisen asteli pehtori everstin rinnalla, kertoen vaikutelmiaan savusta. Yhdessä ainoassa tunnissa se oli päässyt tällaiseen vauhtiin. Pekka sen ensinnä oli huomannut. Hän väitti tulen saaneen alkunsa saaressa Siironmaan edustalla ja kipunoiden lentäneen maihin. Siironmaan talo oli kuin olikin vaarassa.

Eversti pidätti hevosensa varjoon kellotapulin juurelle, ja pehtori kiirehti kartanoon. Jalassa, josta aikoinaan oli kerrottu mitä erilaisempia juttuja sekä uudessa että vanhassa pääkaupungissa, rupesi tuntumaan pahaaennustavalta. Pitäjässä uskottiin viattomasti, että eversti oli saanut vamman taistelukentällä. Nukkukoot autuaasti siihen uskoon, oli eversti nauranut itsekseen. Hän oli yksinkertaisesti hypännyt alas rakastettunsa liian korkeasta ikkunasta. Eikä yksin pahojen ilmojen edellä, vaan yleensä onnettomuuksien tullessa, ilmoitti vamma itsensä. Jaakko oli useammin kuin kerran antanut isällensä aihetta tuntea pistoa kipeässä jalassa.

Milloin poika tasaantuisi? Hän oli alkanut aikaisin. Ensimmäiset sovinnot oli isä maksanut hänen puolestaan, kun hän oli kolmentoista vanha. Se oli tapahtunut nälkävuosina, kun Jaakko kerjäläislauman etunenässä oli karannut jonkun talollisen myllykuorman kimppuun maantiellä ja tasannut jauhot kerjäläisten kelkkoihin. Jaakko olisi saanut ruveta tyyntymään. Hänen täysi-ikäisyyteensäkään ei enää ollut kuin pari vuotta. Isä tunsi tämän kaiken. Hän oli hänkin aikansa elämöinyt. Hän oli lopettanut myöhemmin, mutta hän oli myöskin aloittanut myöhemmin.

Odotus kirkon edustalla kävi everstille pitkäksi. Haudankaivajaa ehkei tavattu kotoa — eversti kirosi, kun hän Harttua ajatteli. Olisi taitanut olla parasta panna hakemaan häntä Rantakrouvista yksin tein. Hän kirosi niin ikään, kun hän ajatteli kartanon miehiä — ja mitä viivyttelemistä tämä taasen oli? Onneksi olivat torpat edempänä kuin kulovalkea ja suuret suot välillä. Mutta alkaapa käydä tuuli! Pistot jalassa tuntuivat hartioihin ja niskaan asti. Asumuksista kuului hälinää, hevoset hirnuivat, koirat ulvoivat pihamailla pitkin joen vartta. Everstin hevosen oli vaikea pysyä paikoillaan, kun kärpäset sitä ahdistivat. Lisäksi se tunsi yleisen levottomuuden kylässä. Eversti antoi sen hiljalleen astella edestakaisin kirkon varjossa. Auringonsäteet taittuivat peltitauluista hautausmaalla niin kirpeästi, että koski silmiin. Marmorikivien pinnat Tollien haudoilla kirkon pohjoispäässä kiilsivät kuin peilit. Lasten hautakummut olivat ainoa keidas koko kirkkotarhassa, joka kauttaaltaan oli kuin poltettu. Perhoset ja villit mehiläiset pitivät iloaan kukkasten keskellä. Helteessä, joka painoi maata, ei ollut mitään ukkosilmojen hautovasta kosteudesta. Se oli kiinteä ja lohduton.

Villavaatteen tapainen savukerrostuma nousi yhä ylemmä taivaalle. Odotuksen minuutit kävivät sietämättömiksi. Vihdoinkin kääntyivät rattaat kartanon vaunuliiterin edustalta tielle. Niissä istuivat pehtori ja Pekka. He antoivat hevosen nelistää. Eversti teki merkin, etteivät he pysähdyttäisi ja huusi ohi ajaessa, että hän pian tulee perässä. Nyt valjastettiin jo navetan edustalla useampia hevosia, ja rattaat miehiä täynnä ajoivat tomupilvessä everstin sivuitse.

Kirottu haudankaivaja!

Yölinnun herra pani hevosensa liikkeelle Rantakrouvia kohti. Pitkin kujaa, jonka saveen karjan askeleet olivat kovettuneet, tuli hän keltaiselle rakennukselle joen rannalla ja tapasi emännän portailla.

— No Kristin, sanoi hän ruotsiksi, — onko Harttua näkynyt?

Krouvin emäntä huomasi, ettei eversti ollut juttelutuulella, koska hän sanoi Kristin eikä Kerstin. Hän päästi ilmoille liioitellun harmin vuodatuksen.

— Missäpä se ilkimys olisi, jollei täällä ihmisten vastuksena, herra eversti. Koko yön hän on maannut täällä enkä minä ole jaksanut viskata häntä portille, kun ukkokin läksi kaupunkiin. Ja hauta hänellä pitäisi olla valmiina ennen päivällistä, — tuovat kuolleen, tietäähän sen tällaisella kuumalla — mutta hän vain makaa täällä ihmisten kiusana…

– Sanokaa hänelle, että hänen heti paikalla on tultava minun puheilleni.

Emäntä kuuli kovuuden everstin äänessä ja meni nopeasti herättelemään Harttua. Avonaisesta ikkunasta saattoi kuulla, kuinka hän töni ja torui humalaista. Harttu rupesi mielettömästi laulamaan. Krouvin emäntä laahasi hänet käsipuolesta portaille ja piteli häntä siinä kiinni. Harttu kourasi päätään tervehtiäkseen everstiä, hänen lakkinsa oli kuitenkin jäänyt pöydän alle.

»Ja nuori mies meni jahtiin ja nuori mies meni jahtiin sinne metsään viherjään, sinne metsään viher…»

Eversti näki yhdellä silmäyksellä, ettei miehestä tulisi hätäkellon soittajaa.

— Kerstin, sanoi hän, — lähetä noutamaan kellotapulin avainta. Sydänmaa on tulessa. Täytyy hälyttää kokoon väkeä.

Kerstin päästi irti Hartun.

— Herra Jeesus, mitä eversti sanookaan! siunasi hän ja povi piukan, punaisen röijyn alla alkoi kohoilla. — Onko sydänmaa tulessa? Onko se Yölinnun maata? Herra siunaa…! Kotona Ruotsissa kerran… Mutta on se ihme ja kumma, jollei haudankaivajaa saada jaloilleen! Sen minä sanon hänelle, Harttu, että jollei hän… Hän muistaa, mitä minä pystyn tekemään. Jollei hän nyt heitä lauluaan ja nouse, niin minä kastan hänet jokeen! Minä olen sen ennenkin tehnyt, hän muistaa sen…

— Avain! jyrisi eversti, — lähetätkö noutamaan…

Kerstin olisi loukkaantunut toisten olosuhteiden vallitessa, mutta eihän nyt voinut, kun metsä paloi. Hän kokosi liepeidensä röyhelöt ja katosi keittiöönsä. Harttu hymyili onnellisena, nosteli kättään ja älähteli:

— »Nuori mies meni jahtiin… »

Laulu teki everstiin oudon vastenmielisen vaikutuksen. Se toi taasen jotenkuten mieleen Jaakon. Ratsastuspiiska rupesi elämään everstin kädessä.

— Kyllä minä everstin tiedän, puhui juopunut ja jatkoi mieletöntä hymyilemistään, — ja kyllä minä Jaakko-herran ja Lippi-herran…

»Hän kohtasi siellä ruusun
ja hän kohtasi siellä ruu…»

Ratsastuspiiska sattui haudankaivajan multaisiin saappaanvarsiin, ja tuskin oli Harttu ehtinyt hypähtää, kun sangollinen vettä tuli ovesta hänen niskaansa. Harttu pääsi tuota pikaa pystyyn ja kiroili suomeksi, kun emäntä kiroili ruotsiksi.

— Eikö hän kuule, koetti emäntä lieventää kovakouraisuuttaan, — että on päässyt irti suuri kulo. Puut palavat, suuret puut everstin metsässä ja metsän eläimetkin voivat palaa. Sudetkin ja käärmeet ovat eläviä luontokappaleita eikä niitä saa kiusata. Ja kulo on kauheata. Kotona Ruotsissa — liekit hyppäsivät pitkiä matkoja — paloi kokonaisia asumuksia ja eräs vanha ruotivaivainen jäi liekkeihin…

Eversti ajoi jo kujalla. Hän ei kipeältä jalaltaan päässyt ajamaan lujasti ja hän kuuli vielä hyvän matkaa Rantakrouvin emännän äänen. Harttu tallusteli perässä märkänä, suuttuneena ja vähitellen selveten. Ilmassa tuntui palavan maan haju. Harttu ei mennyt kotoaan hakemaan avainta, hän tuli everstin perässä sisään hautausmaan portista ja hävisi ristien ja hautataulujen sekaan. Kun ei häntä alkanut kuulua, kirosi eversti ja huusi hänen nimeään. Kun ei hän sittenkään tullut, täytyi everstin lähteä häntä etsimään. Tielle sattui haudasta kaivettuja luita. Kokonainen käsivarsi, josta eivät jänteetkään vielä olleet lahonneet, makasi hiekassa.

— Tänne minä sen eilen panin… varmasti tänne, ärisi Harttu vastaukseksi everstin kirouksiin.

— Onko tämä paikka kellotapulin avaimelle?

Harttu kyykötti suuren lautakasan edessä pensaan juurella. Eversti nojasi hautakiveen. Särky jalassa oli jo sangen kova.

— Missäs minä sitä sitten pitäisin, puolusti Harttu itseään äreydellä, jonka hän ainoastaan humalapäissään uskalsi suoda itselleen. — Kukas sen täältä ottaisi?

— Tästä juomisesta täytyy tulla loppu tai saa Harttu eron toimestaan, puhui eversti. — Minä murran tapulin lukon, jollei avain paikalla löydy.

Kellotapulin lukko oli vanhoja Ruotsin aikaisia, mutta everstistäkin tiedettiin, että hän vielä kymmenen vuotta sitten paljain käsin oli litistänyt hevosenkengän.

— Harttu saa selkäsaunan — se taitaa olla paras keino…

Eversti likeni ontuen kankeine jalkoineen ja ratsastuspiiska vingahteli.

— Ei se ole minun syyni, huusi haudankaivaja ja konttasi polvillaan pakoon. — Eversti lyö niitä, joiden on syy…!

— Ja keitä ne olisivat…? puheli eversti ja luuli jo ulottuvansa piiskallaan miehen selkään.

Haudankaivaja mutisi jotakin ja haki turvaa avonaisen hautarivin takaa.

— Mitä sinä sanot? huusi eversti ja tuli tarkkaavaiseksi.

— Sitä vain, että herrat illalla pitelivät avainta.

— Mitkä herrat?

— Yölinnun herrat.

— Mitä herroilla sitten olisi ollut tekemistä täällä?

— Menivät jahtiin. Poikkesivat.

— Valehtelet!

Eversti seisoi niin likellä avonaista hautariviä, että Harttu jo toivoi maan repeävän hänen altaan. Olisipa silloin kerrankin suuri herra joutunut köyhien hautaan! Mutta eversti ei pudonnut, uhkasi vain haudan yli piiskallaan Harttua, joka oli päässyt jaloilleen. Äkkiä sattui haudankaivajan silmään avain hiekalla ja hän muisti samalla hämärästi, että Jaakko-herra eilen oli viskannut sen hänen päänsä yli, kun hän kaivoi hautaa. Hän ei nyt kuitenkaan puhunut avaimesta mitään. Hänen täytyi ensin näyttää toteen, ettei hän ollut valehtelija.

— Mikä tämä on? sanoi hän ja kopeloi taskustaan esiin litteän pullon. — Jollei tämä ole Fiilippi-herran pullo, niin saa armollinen herra oikopäätä paiskata Hartun kuoppaan ja multaa päälle! Ja jolleivät herrat eilen tulleet tänne… ja jollei se ole heidän syynsä, että kuoppa vielä on kaivamatta… ja jolleivät he tahtoneet mukaansa saareen ja kysyneet, tiedänkö minä koreita tyttöjä keittämään lintua…

— Valehtelet, jyrisi eversti.

Harttu pysytteli visusti haudan takana. Eversti oli valkoinen kasvoiltaan.

— Ylös, ylös! huusi hän hampaittensa välitse ja huiskautti piiskallaan kirkontornia kohti.

Harttu läksi juoksujalan menemään. Hän laski, ettei eversti kipeällä jalallaan voisi seurata hänen kintereillään torniin. Ylhäällä estäisivät monet parrut vapaasti liikkumasta. Mitä tekemistä everstillä oli tornissa, ei Harttu voinut ymmärtää. Hevonen, joka oli kiinnitetty aitaan, tömisteli jalkojaan kärpästen käsissä. Kuormallinen miehiä ajoi ohitse. Hartussa heräsi silloin jokin aavistus ja jota korkeammalle hän kapusi tuttuja portaita, sitä enemmän haihtui höyry päästä. Kun hän sai auki luukun etelän puolelta, oli maailma sillä kulmalla ainoana savumerenä. Kellotapuliakin tuntui sininen utu kiertävän kuin sumu saarta. Ja tämä utu oli yhtä jatkoa sille, joka kasvoi esiin taivaanrannalta.

— Herra hyvästi siunatkoon! puhui haudankaivaja unissakävijän äänellä ja humala oli nyt kokonaan poissa hänen päästään. — Herroilta on päässyt tuli… meidän herroilta! Siironmaan saareen hankkivat. Aijai ettei tulisi mitään talolle. Se antaa ihan noille paikkeille ja… ja Juvelan horha — ettei menisi miehineen päivineen.

— Suu kiinni! huusi eversti portaista.

Mutta haudankaivaja ei kuunnellut häntä. Hän ei puhunut hänelle, hän ajatteli ääneen, kuten hän oli tottunut tekemään tornissa seurustellessaan kellojen kanssa.

Eversti kuuli nyt toisen suusta kaiken, mitä hän itse oli ajatellut.

— Soita! huusi hän ja astui parrujen yli avonaiselle luukulle. — Soita, soita! toisti hän katsellessaan kaukaisuuteen.

— Herra hyvästi siunatkoon! höpisi haudankaivaja höpisemistään, — minkä piti tulla… Ettei vain talo menisi… se antaa juuri sille kohdalle. Ja Juvelan horha!

— Soita, saatana!

— Herra hyvästi siunatkoon!

Hätäkellot alkoivat kumista ja torni huojui. Harttu varisti, irroittamatta molempia käsiään nuorista, takin yltään.

— Minä lähetän kartanosta miehen avuksesi, sanoi eversti. — Katso, että kellot soivat niin kauan, kunnes minä kiellän. Muista se.

Hän läksi. Harttu jäi jatkamaan puheluaan kelloille. Hautausmaan portilla tuli mies ruumiskuormineen, nähtävästi sama mies, jonka tilaama hauta oli kesken. Eversti kysyi mieheltä, tiesikö hän mitään kulovalkeasta. Mies otti lakin päästään, kumarsi polviaan notkistaen syvään ja jäi paljain päin kertomaan nähneensä sauhun nousevan Siironmaan saarelta. Muuta hän ei tietänyt.

Eversti painoi kantapäät hevosen kylkiin. Hän erotti matkan päästä Mathilda-rouvan ja tyttöjen kirjavat puvut Yölinnun portailla. Koirat ulvoivat pihamaalla.

— Mitä Jaakosta kuuluu? huusi Mathilda-rouva seljapensaiden yli miehelleen.

— Ei mitään, vastasi eversti kuivasti ja iski piiskallansa koiralaumaan, joka ympäröi hevosta. — Mitäpä hänestä kuuluisi! lisäsi hän ikään kuin tappaakseen omia epäilyksiään ja määräsi samassa pojalle, joka oli juossut ottamaan vastaan hevosta: — Piia ja pikkukääsit!

— Aiotko lähteä? kysyi Mathilda-rouva. — Älä toki ota Piiaa… Sinun jalkasi.

Eversti oli pelottavan valkoinen kasvoiltaan. Mathilda-rouva seurasi häntä uskaltamatta puhua enempää. Tytöt jäivät eteisen ikkunaan ja seisoivat siinä kuin kolme pelästynyttä valkeaa kaniinia, katsellen ulos. Eversti kilisti huoneessaan kelloa. Ennen kuin vanha palvelija tuli, sanoi Mathilda-rouva:

— Tiedätkö, mikä kauhea aavistus minulla on?

— Tiedän, vastasi eversti kärsimättömästi.

Mathilda-rouva asteli edestakaisin huoneessa, palvelijan auttaessa everstin ylle metsästystamineita. Eversti haukkasi nopeasti aamiaista eikä odottanut, että hevonen tulisi portaiden eteen.

— Pankaa koirat kahleisiin ja piiskatkaa niitä etteivät ulvo! huusi hän pihamaalta.

Mathilda-rouva näki, että hän töin tuskin sai hallituksi Jaakon nuorta hevosta, joka pitkän aikaa oli seisonut tallissa. Tytöt kiljahtivat, kun tienkäänteessä poika, joka istui kääsien takana, hypähti korkealle ilmaan. Hevonen vuoroin kiiti eteenpäin, vuoroin vikuroi takajaloillaan. Pelottavalla vauhdilla kiiti Piia kuormineen kirkonkylän läpi ja hävisi metsän peittoon.

Ensimmäisten virstojen taipaleella antoivat kipeä jalka ja hevonen everstille tarpeeksi mielenkiinnikettä. Sittemmin kävi savu yhä rasittavammaksi. Ei mistään voinut saada yleiskatsausta, maa oli samaa keskeytymätöntä lakeutta. Vielä seisoi metsä kahdenpuolen tietä ulkopuolella liekkejä, mutta se seisoi kuin kuolemaan tuomittu, huumaantuneena kuumuudesta ja odotuksen kauhusta. Koivunrungot häämöttivät sinisessä sauhussa ikään kuin ne olisivat liikkuneet. Lato niittytilkkusen laidassa uiskenteli kuin tulvaveden vallassa. Pian oli mahdotonta päästä eteenpäin. Vähän matkaa Siironmaan talon maiden rajalta juoksi muutama lammas määkien yli tien, lyöden päänsä puihin. Metsästä kuului rytinää ja ihmisääniä. Eversti puhalsi metsästystorveensa, mutta ei saanut vastausta. Äkkiä teki hevonen hypyn syrjään. Tiellä luikerteli joukko kyykäärmeitä, päät pystyssä, ikään kuin ne olisivat uineet kuumuutta pakoon. Eversti näki ne vilahdukselta. Rytinä metsässä vasemmalla puolella tietä kiinnitti koko hänen huomionsa. Joukko miehiä kaatoi puita ja sytytti vastavalkeaa. Sammal syttyi sähisten tuleen ja katajapensaat räiskähtivät ikään kuin ne olisivat lentäneet ilmaan. Lieska loimusi korkealle taivasta vastaan. Kipunoita kiiti kuin palavia sulkia yli tien. Siellä täällä syttyi jo metsä toisella puolen tietä tuleen. Nuori hevonen kiiti lentämällä. Sen kaviot tuskin tuntuivat koskettavan maata. Everstin kädet olivat kuin luutuneet ohjaksiin kiinni. Hän tunsi, kuinka eläin värisi kuoleman hädässä ja syöksyi häviötä pakoon. Häviö oli vastassa joka puolella. Liekit paiskautuivat kuin punaiset vesipatsaat ympäröimään muutamia puita ja jättivät viereiset koskemattomiksi. Tuon tuostakin läikkyi tuli ristiaallokkona. Tien käänteessä nousi hevonen äkkiä takajaloilleen ja työnsi rattaat ojaan. Samassa veti se ne kuitenkin takaisin tielle ja hyppi korskuen paikallaan. Petäjikkö paloi heleänä tulena kahden puolen tietä. Se paloi humisten kuin hiljainen takkavalkea, silmänräpäyksen ajan saattoi kuvitella, ettei se ensinkään ollut vaarallinen. Vallattomasti hyppäsivät liekit yli tien. Varisparvi tuli esiin ties mistä ja putosi maahan. Eversti ymmärsi, että hän oli joutunut saarroksiin ja että liekit ja sauhu tuota pikaa tuhoaisivat hänet. Hän painoi hatun syvälle päähänsä, nosti kauluksen pystyyn ja upotti kasvonsa takin turviin. Hengitys salpautui. Hän ei nähnyt mitään, kylmäverisyys, jonka kuolemanvaara antaa, oli hänet vallannut. Hänelle oli yhdentekevää, pääsikö hän leikistä elävänä vai menehtyikö hän. Joka tapauksessa hän jonkin verran hämmästyi, kun hänen ympärillään taas oli ilmaa ja kuului ihmisääniä.

— Poika, huusi hän taakseen, — mene panemaan hihna kiinni.

Ei vastausta.

— Nukutko sinä tolvana! Etkö näe, että hihna on auki?

Eversti katseli vaahtoa hevosen kupeilla ja tunsi käsiinsä sen ruumiin värinän. No, poika! Hän katsahti taakseen. Mutta hän oli yksin. Oliko poika pudonnut? Karannut? Pyörtynyt savuun?

— Hooi! huusi eversti, mutta kohina ympärillä oli niin voimakas, että hänen äänensä hukkui siihen.

No niin. Hänellä oli Yölinnussa »nälkävuoden lapsia» yllin kyllin, jos joku joutuikin pois.

Eversti puhalsi taasen metsästyssarveen ja hänen hämmästyksekseen vastasi tuttu torvi. Se oli hänen ystävänsä Kauniston herran metsästystorvi. Pian tapasivat naapurukset maantiellä. Kauniston herra oli kuten hänen ulkoasustaankin näki, mieskohtaisesti ottanut osaa sammutustyöhön. Hän astui esiin keskeltä kuloa ja joukko miehiä teki työtä hänen johdollaan.

— Oikea helvetin kokko, sanoi hän ojentaessaan kätensä Yölinnun herralle. — Sinä otatkin nyt komennon tuolla puolen. Kyllä tätä saakelin sulatusta vielä kestää. Rasva selässäni kiehuu, piru vie.

— Millä kannalla asiat oikeastaan ovat?

— Taloa ei voitu pelastaa.

— Palanut?

— Perustuksia myöten.

— Ihmiset?

— Pelastetut. Onko se totta, että Jaakko ja Lippi ovat liikkuneet tällä kulmalla?

— Oletko kuullut jotakin?

— En.

Valtava humahdus metsässä sai Kauniston herran rientämään pois. Everstin edessä seisoi yhtäkkiä Pekka, nokisena, oikea käsi sidottuna rievulla.

— Minä vien Piian rantaan, sanoi hän. — Ranta on tässä likellä. Siellä on Siironmaan väkeä. Emäntä näyttää tulleen hulluksi…

Rattaat alkoivat rytyyttää yli savuavien kantojen.

— Riisu hevonen ja jätä rattaat, huusi eversti. — Oletko kuullut mitään meidän herroista?

Everstin kasvot olivat kuin luu nahan peitossa, kun hän teki kysymyksen. Eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että Pekka vastasi vältellen.

— Olivat iltayöstä käyneet talossa.

Eversti seurasi Pekkaa, joka talutti irtonaista hevosta.

— Entä onko heitä nähty aamulla?

— Oli kuultu laukauksia.

— Mitä se on, ettet sinä tottele: puhu, perkele!

— Mitäs minä… en minä.

Kalliokielekkeen alle oli suistunut nuori hieho. Se makasi läähättäen, kieli pitkällään suusta.

— Lopeta tuo, sanoi eversti ja kääntyi äkkiä ympäri.

SIIRONMAAN TYTTÄRET

Kaikki, mitä oli pelastettu palavasta talosta, oli kannettu rannalle nuottatalaan eteen. Siinä oli pata, kirnu, reikäleipiä, vaatteita, rukki ja raudoitettu kirstu, villoja täynnä. Luhtaheinässä, pää mätästä vasten makasi nainen, mielettömästi silmäillen ympärilleen ja lakkaamatta huutaen samaa nimeä. Kaksi lasta nukkui veneessä, joka oli melkein kokonaan vedetty maalle, ja vanha vaimo kulki edestakaisin lasten ja heidän äitinsä väliä. Savupilvet purjehtivat jättiläishahtuvien kaltaisina yli järven. Rasvainen vedenpinta kuvasti sinipunertavia, palaneita rantoja. Tuli kohisi mennessään. Se oli halveksinut luhtaniittyä rannalla ja karkasi kankaalla sihisten ja sähisten.

— Marjaana, Marjaana, Marjaana! huuteli vaimo, joka makasi luhtaheinässä, ja hänen leukansa tärisi ikään kuin häntä olisi palellut.

Hänen vieressään oli kauha, jonka hän oli pelastanut kodistaan, ja siihen hän tarttui, pidellen sitä kuin valtikkaa.

— Lapseni, lapseni, pani hän uikuttaen kuin lintu.

Vanha vaimo taittoi kosteita oksia rantalepästä ja koetti niillä vilvoittaa palohaavoja hänen käsivarsillaan, mutta viskellessään itseään heitti hän lehvät menemään. Lapset toki nukkuivat. Ne olivat nukkuneet itkuunsa.

Vanhus otti kappaleen reikäleipää, istuutui kirstunkannelle sitä jyrsimään ja koetti päästä ymmärtämään, mikä oli Jumalan tarkoitus. Hänen ajatuksensa menivät taaskin siihen, missä ne kaiken aamua olivat olleet: tulipaloon.

He olivat kaikin väin olleet kaskessa leikkaamassa ruista — hänetkin oli isäntä käskenyt mukaan, kun ruis yritti varista käsiin. He olivat vasta päässeet aamiaiselle, kun savu oli ruvennut näkymään. Isäntä itse sen oli huomannut, käydessään juomassa kaljaa kiven takana koivun juurella. Hän oli noussut kivelle katsomaan ja heti hätääntynyt talon puolesta. Juoksujalan he olivat lähteneet tulemaan, eikähän matkaa ruishalmeelta Siironmaahan ollut kuin pitkän virstan verran. Mutta kun he pääsivät kotiin, olivat liekit jo tavoittelemassa riihtä. Miehet rupesivat heti sitä purkamaan. Emäntä juoksi kuin mielipuoli, kauha kädessä, pitkin pihaa ja huusi tytärtään. Karja mylvi, koira haukkui, kanat lensivät. Isäntä käski nyt vaimoväen nopeasti pelastaa henkensä ja viittasi rantaan päin. Sinne he lähtivätkin emännän ja lasten kanssa. Kerran oli isäntä juossut heidän luokseen ja kysynyt Marjaanaa. Isäntä oli painunut polvilleen emännän eteen ja ravistellut häntä, että hän vastaisi. Mutta ei hän mitään osannut vastata. Hän oli sekaisin. Ja niine hyvineen sai isäntä lähteä. Hän, vanhuskin, oli vielä kerran yrittänyt mennä pelastamaan tavaroitaan — ei hän muusta, mutta äiti-vainajansa silkin hän olisi ottanut vinniltä, siitä piti tulla hänen kuolinsilkkinsä — mutta talo oli jo ilmitulessa ja savu oli hänet tukahduttamisillaan. Kun hän pääsi takaisin rantaan, olivat lapset itkemässä äitinsä vieressä ja selittivät nähneensä vuorenpeikon. Sillä oli ollut kiiltäviä nappeja rinnassa, punainen tukka ja sarvet. Ja se oli tuonut heille kultakellon ja sitten oikopäätä juossut tuleen. Kultakello oli todella heinässä emännän vieressä. Hän ei pannut siihen enempää arvoa kuin jos se olisi ollut nauris. Suuri se oli ja painava. Kuka sen oli tuonut ja mikä vuorenpeikko oli ollut — sitä oli mahdoton tietää. Jollei näkyvää esinettä olisi ollut, olisi luullut lasten pelästyksissään nähneen liikoja. Tai kukaties kartanon herrat olivat käyneet, heidän laukauksiaan oli paukkunut iltayöstä talon ympärillä. Ettei vain luultaisi hänen, vanhan vaimon, varastaneen kelloa. Mitäpä hän sellaisilla! Mikä lieneekään ollut Jumalan tarkoitus tällaisella viimeisellä tuomiolla, jonka hän oli lähettänyt.

Eversti ja Pekka astuivat näkyviin savuavien kantojen seasta. Vaimo siunasi ja nousi seisomaan. Hän vapisi kautta koko ruumiin. Tuopa ensimmäinen mahtoikin olla juuri vuorenpeikko, jonka lapset olivat nähneet. Mutta ihmisen tavalla se puhui ja sen seuralainen oli kuin talonpoikainen ihminen ikään. Vaimo rauhoittui ja koetti vastata kysymyksiin, joita kiiltonappinen teki. Tämä otti ensi työkseen käteensä kellon ja kysyi, mitenkä se oli tullut tänne. Lapsilla se oli ollut, vastasi vaimo. Lapset nukkuivat veneessä. Täytyi mennä niitä herättämään.

— Marjaana, Marjaana! parkaisi nainen maasta, kun miehet astuivat hänen ohitseen.

Hänen pieni, ohut palmikkonsa oli irtaantunut niskasta ja kiertyi kaulalla. Eversti seisahtui. Naisen silmät, jotka eivät mitään nähneet, pysähtyivät häneen.

— Onko tuo Siironmaan emäntä? kysyi Yölinnun herra.

— On.

Everstin valkeilla kasvoilla ei voinut erottaa, että hän vieläkin kalpeni. He tulivat veneelle, jossa nukkui kaksi hyvin vaaleatukkaista lasta, tyttö ja poika, molemmat paitasillaan. Tyttöä heräteltiin eikä mitenkään tahdottu saada valveille. Hänelle luvattiin makeisia ja eversti silitti hänen päätään. Kun hän vihdoin heräsi, pelästyi hän ja rupesi itkemään.

— Mistä sinä sait tämän kellon? puheli eversti ystävällisesti, vaikka hän mieluummin olisi lyönyt lasta. — Muistelepas nyt. Saat tulla kartanoon ja pääset kirkkoon, jos sanot, mistä sait tämän kellon.

— Kuuletkos nyt, touhusi vanha vaimo, joka oli ymmärtänyt, että itse Yölinnun herra heitä puhutteli, — pääset kartanoon ja saat sokeria — sanopas nyt.

Everstin pyynnöt alkoivat käydä kärsimättömiksi.

— No, lapsi, keneltä sinä sait tämän kellon?

Eversti piteli suurta, raskasta kelloa kädessään lapsen edessä. Lapsi hypisteli sitä ja sanoi äkkiä:

— Sinulta.

— Aijai kun sanoo herraa sinuksi, ehätti vanha vaimo pelästyneenä. — Ei se ymmärrä — mitäs ne sydänmaan lapset. Herra on hyvä ja antaa anteeksi…

Mutta eversti tuijotti lapseen äänettömänä.

— Sinä et koskaan ole nähnyt minua. Ehkä sinä löysit kellon? Ehkä se oli nurmessa, tai täällä veneessä?

Lapsi loi everstiin silmäyksen, joka oli kuin vanhalla ihmisellä, ja rupesi itkemään.

— En minä tee pahaa, sanoi eversti äänellä, jota hän ei tuntenut omakseen. — Tuliko vieras herra tänne? kysyi hän hätääntyneenä ja silitti lapsen hiuksia. — Sano, oliko hänellä tällaiset napit ja tällainen takki. Sano, sano. Tiedätkö missä herra nyt on? Minne hän meni?

Lapsi viittasi metsään.

— Menikö hän tuonne?

— Tuleen, sanoi lapsi.

Eversti otti kätensä hänen päälaeltaan ja tuijotti kankaalle.

— Tuonneko?

— Tuonne.

Everstin pää kohosi ja hän läksi astumaan siihen suuntaan, jonka lapsi oli hänelle viitannut. — Marjaana, Marjaana! huusi vaimo maasta.

Huuto kuului kauas, vaikka kulo humisi ympärillä.

* * * * *

Sill'aikaa asteli Yölinnun rouva huoneesta huoneeseen ja portailta portaille huutaen poikansa nimeä. Mutta jos hän painoi kasvonsa peräkamarin ruutuun, jonka alla maantie kulki, ei hän nähnyt muuta kuin auerta, ja vaikka hän tuijotti silmänsä kipeiksi pihamaan hiekkaan, ei hän nähnyt muuta kuin samaista auerta. Se tuntui tulevan tänne aina onnettomuuspaikalta asti.

— Everstihän käski lyödä koiria, että ne olisivat hiljaa, huusi hän palvelijoille.

Ja taas alkoi hänen retkensä ikkunalta ikkunalle, toisesta päästä rakennusta toiseen ja portailta portaille. Tallin ja vaunuliiterin ovet olivat jääneet auki ja lisäsivät ammottavaisuudellaan levottomuuden tunnetta, ikäänkuin näissä rakennuksissa olisi säilytetty jotakin onnettomuuden varastoa, joka vuoti ulos, kun ovet olivat auki.

— Menkää sulkemaan nuo ovet! huusi everstinna portailta muonamiesten vaimoille, jotka seisoskelivat takapihalla, tuijottaen vainioiden yli kaukaisuuteen.

He kääntyivät huutoa kohti ja joku läksi liikkeellekin, mutta kun everstinna jonkin ajan kuluttua palasi portaille, ammottivat oviaukot ennallaan. Ihmiset tuntuivat käyneen aivan tylsiksi.

— Jos te kuulette jotakin, sanoi everstinna palvelustytöille, raottaen keittiökamarin ovea, — niin tulkaa heti sanomaan.

Kukaan ei tullut tuomaan hartaasti odotettua sanomaa.

Olisivatkohan Alakartanossa saaneet jotakin tietää? ajatteli everstinna, mutta välit Ala- ja Yläkartanon kesken olivat rikki, kuten tavallisesti, joten ei hän voinut lähettää kysymään.

— Jaakko, Jaakko, Jaakko! äänteli hän yksinäisyydessään, saamatta rauhaa.

Koirat eivät lakanneet ulvomasta. Mathilda-rouva meni portaille ja koetti huutaa omenapuiden alle, missä koirakopit seisoivat kuin mehiläiskeot vierekkäin. Turhaan. Tunsivatko luontokappaleetkin palaneen maan käryn tihenemistään tihenevän ja yhä kasvavan levottomuuden värinän itkuraitojen oksissa pihamaalla!

— Jumala! Jumala! äänteli Mathilda-rouva.

Nuoret neidit olivat nousseet vinnille ja seisoivat puolipyöreiden, vihertävien ruutujen edessä. Hekään eivät voineet nähdä muuta kuin tutut vainiot, asumusten rydön maantien laidassa ja sauhun. Heidän nuori mielensä, jolle elämä oli tarjonnut niin vähän vaihtelua, lainehti oudossa liikutuksessa. Se mitä he tunsivat tällä hetkellä oli sekä pelkoa että riemua. Jokin tuntematon lähestyi. Se oli ehkä vaaraa — se oli samalla ehkä jotakin muutakin! He huudahtelivat ja pelästyilivät, mutta heidän veressään leikki ja heidän oli vaikea pysyä vakavina.

— Me emme voi olla kirjavissa vaatteissa! sanoi Anna, nuorin sisaruksista, ja hänen punatukkainen päänsä otti määräävän asennon.

Pienen äänettömyyden perästä kysyi Fredrika Lovisa:

— Ja minkä tähden?

— Kukaties Jaakko jo on kuollut!

— Sinä olet sietämätön! sanoi Fredrika Lovisa. — Sinä näyt kaikella muotoa tahtovan, että Jaakko…

— Olkaa Jumalan tähden hiljaa! sanoi vanhin sisaruksista, Amalia
Karolina.

Nuorin sisar naurahti.

— Etkö sinä luule, että minä tiedän, minkä tähden muka nyt ei saa häiritä? Ajattelet erästä… joka ehkä on mukana sammuttamassa…

— Sinä sietämätön olento…!

— Sanonko ketä…?

— Kukaan ei ole utelias.

— Mutta minäpä tahdon sanoa: Ottokar af Ehneä.

— Anna!

Nuorin sisar nauroi, mutta kun hän ei saanut Amalia Karolinaa eikä
Fredrika Lovisaa ärtymään, päätti hän mennä muuttamaan ylleen valkeaa
pukua. Se sopi joka tapauksessa tällä hetkellä paremmin kuin kirjava.
Hän oli jo keskellä vinttiä, kun hänen epäluulonsa heräsi.

— Te molemmat, huusi hän, — ettekö te luule minun näkevän, että teillä on jotakin mielessä. Sanotteko heti paikalla, mitä… Jaa-ah, minä en mene minnekään! Ahaa — te olette löytäneet iso-isän memoaarit ja aiotte lukea niitä. Mutta minäpä tahdon kuulla minäkin… Sanokaa heti paikalla…!

Fredrika Lovisan onnistui tehdä uskottavaksi, että isoisän memoaarit olivat lukon takana siinä konttorissa, missä vanhat kirjeet ja paperit säilytettiin. Mutta niin pian kuin Annan askeleet likenivät portaiden alapäätä, kuiskasi hän Amalia Karolinalle, että hän todella oli nähnyt parrun päällä pienen, punaiseen nahkaan sidotun kirjan, joka ei voinut sisältää muuta kuin samaiset memoaarit. Kirja oli toisessa päässä vinttiä. Täytyi kulkea hiljaa, ettei Anna kuulisi.

— En minä nyt viitsi, kun en tiedä mitään Jaakosta ja isästä, sanoi Amalia Karolina ja painoi kasvonsa ruutuun. Mutta kun ei näkynyt muuta kuin alituinen sauhu eikä kuulunut muuta kuin tasainen kellonsoitto kirkontornista, jatkoi hän: — ei, kyllä meidän on velvollisuus katsoa, etteivät isoisän memoaarit ole joutuneet harhateille. Kuka hyvänsähän voisi lukea niitä, vaikkapa piiat… Mutta miten isoisän memoaarit olisivat joutuneet avonaiseen vinttiin?

Tytöt hiipivät yli permantolautojen ja parrujen, kumartuivat vällyjen, peitteiden ja mattojen alitse, joita riippui orsilla, sivuuttivat äidin vanhat, silkkiset krinoliinipuvut, jotka salaperäisinä olivat lakanoiden peitossa, ja tulivat avaran vintin toiseen päähän, missä oli suljettuja karsinoita. Todella löytyi niskahirsien nurkkaukselta pieni punainen kirja. Ja todella sisälsi se vanhanaikaiselle paperille huolellisesti piirrettyä kirjoitusta.

Isoisän memoaarit? — oliko se mahdollista?

Isoisä oli tyttöjen mielikuvituksessa ritarien ritari. Hän oli matkustanut, hän osasi kieliä, hän oli viehättänyt naiset, hän oli ollut hoveissa, hän oli rakastunut omaan miniäänsä, hänen kuvansa Yölinnun punaisessa peräkamarissa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Isoisän memoaareja mainittiin joskus, kun sukulaisia oli koolla, ja aina uhattiin ottaa ne esiin, mutta niitä ei koskaan kuulunut ja tytöt tiesivät, etteivät ne olleet heitä varten. Ääni, millä niistä puhuttiin, ja kasvonilmeet, jotka säestivät ääntä, olivat selvästi sen sanoneet. Ja nyt olivat memoaarit tässä — todella heidän käsissään!

Amalia Karolina ehdotti, että kirja vietäisiin alas äidille, mutta koko ajan, kun hän puhui siitä, miten mukavaa olisi voida sanoa äidille, etteivät he olleet lukeneet kiellettyä kirjaa, nielivät hänen silmänsä sivuja ja poimivat yksityisiä sanoja.

»Tullitarkastuksessa uhkasi minun käydä huonosti. Ranskalainen, joka nähtävästi ei voinut antaa minulle anteeksi, että olin lyönyt hänet laudalta postivaunuissa…» »Minä siunasin kohtaloa, joka pidätti minut rajalla, sillä elin täällä pienessä maantieravintolassa yhden mieltäkiinnittävimpiä seikkailuja, mitä minulla elämässä on sattunut. Juodessani viiniä salissa kuului nyyhkytyksiä viereisestä huoneesta, jonka ovi oli kiinni. Kysyin isännältä, mitä se merkitsi. Hän selitti minulle, että eräs nainen ja herra olivat tuoneet ravintolaan nuoren, kauniin tytön ja käskeneet pitää häntä siellä, kunnes he tulisivat takaisin. Kun kaikki olivat erittäin hyvin puettuja ja kaksivaljakko toi herrasväen paikalle, ei isäntä voinut epäillä mitään, vaan lupasi pitää tytön päivän ravintolassa…»

Amalia Karolina läiskäytti vihon kiinni.

— Me menemme nyt mamman luo.

— Et voi hyvällä omallatunnolla sanoa, ettet olisi mitään lukenut…

— Voin, väitti vanhin sisar. — Olen nähnyt vain yksityisiä sanoja.

— Ja lauseita! Minä ainakaan en ole niin pyhä, minä tahdon tietää, miten ravintolassa kävi.

»— — — pitää tytön päivän ravintolassa. Herra maksoikin sen päivän hänen puolestaan. Mutta nyt oli kulunut kaksi päivää eikä vanhempaa naista eikä herraa kuulunut. Pistin kolikon isännän käteen ja sain hänen kysymään, eikö nuori nainen haluaisi tutustua muukalaiseen, joka ehkä voisi olla hänelle avuksi. Isäntä meni, kuulin seinän läpi, että naisen ääni oli sointuva ja sivistynyt ja ennen pitkää seisoi edessäni mitä ihanin nuori tyttö, joka avuttomana rupesi kertomaan, kuinka hänen kotiopettajattarensa ja tämän ihailija olivat hänet pettäneet. Minä, hänen silmiensä lumoamana, tein kohteliaimman kumarruksen, lausuin ilmi iloni siitä, että kohtalo salli minun…»

Amalia Karolina oli toiselta puolen vihkoa lukenut:

»… Me vuokrasimme ainoan huoneen, mikä koko kaupungissa oli saatavana, sillä oli markkinat. Sinne tuskin mahtui vuode, mutta muuta ei…»

Hän läiskäytti vihon kiinni ja kääntyi pois, posket kuumina. Mutta
Fredrika Lovisa ei hellittänyt kirjaa käsistään, intti vain:

— Minä tahdon nähdä, kuinka kävi!

Silloin kuului askelia portaista, punainen kirja lensi sinne, mistä se oli löytynyt, ja tytöt seisoivat hartaasti ikkunan ääressä, kun kamarineiti tuli ilmoittamaan, että armo pyysi neitejä alas. Toinen Jaakko-herran koirista oli tullut kotiin.

Ah, todella, oliko se tullut!

Koiralle oli tuotu ruokaa portaille ja se söi, räiskytellen ympärilleen maitoa ja leivänmuruja. Mathilda-rouva oli hyväillyt sitä, ikään kuin se olisi ollut osa hänen pojastaan.

— Kun sinä osaisit kertoa! vaikeroi hän.

Mutta koira ei voinut kertoa ja muut eivät mitään tietäneet.

— Jos Alakartanossa olisi kuultu jotakin? tuli Annan mieleen.

Mathilda-rouva ei sanonut siihen mitään, hän oli itse ajatellut samoin, ja Anna vastatärkätyssä valkeassa puvussaan suuntasi, riitaisista väleistä huolimatta, askeleensa omenapuiden alle, missä koirakoppien takana Alakartanon ja Yläkartanon raja-aita kulki.

Alakartanossa asui Yölinnun herran vanhempi veli Filip von Toll, joka aikoinaan oli myynyt perintöosuutensa maahan nuoremmalle veljelleen. Rahat olivat pian menneet, mutta runsas elinaikainen muona ylläpiti perheen ja kaikkinaisella pikkunävertämisellä, kuten kellojen korjuulla ja muulla sellaisella sai Filip-herra irti sen verran rahaa, että pysyi viinoissa. Yläkartanossa ei suvaittu alakartanolaisia, osaksi juopottelun vuoksi, johon setä aina veti veljensä pojan Yläkartanosta, osaksi Fina-rouvan vuoksi, joka suorastaan oli ollut palvelustyttö — ja muutakin — ennen kuin joutui rouva von Tolliksi. Tyttäret olivat kuin kaksi pelästynyttä vesilintua maalla — aina ikäänkuin vailla siipiä, aina tiellä, minne he tulivat. Kodin ulkopuolelle eivät he tulleetkaan. Ainoa, jonka he näkivät, paitsi talonpoikia, jotka pyhäaamuisin tulivat heidän isänsä luo asialle, oli Jaakko Yläkartanosta. Hän ei tullut portista, häntä huvitti hypätä yli aidan ja hän toi iloa taloon ja antoi naurullaan tyttöjen aavistaa, että elämässä oli jotakin muutakin kuin riitaa ja pelkoa, lyöntejä ja lymyilemistä. Jaakko oli ainoa, johon ei vanha Lippi suuttunut eikä kyllästynyt.

Yläkartanon nuorin tytär silitteli kahlehdittuja koiria, jotka hetkeksi lakkasivat ulvomasta ja pyrkivät häntä kohti. Sitten hän meni säleaidalle ja katseli toiselle puolelle. Orpanat Sigrid ja Karin kävelivät kuluneissa vaatteissaan sireenimajan takana ja kuuntelivat kellonsoittoa. Anna otti maasta suurimman omenan, minkä löysi, ja heitti. Serkut aidan takana säpsähtivät ja heidän pyöreät kasvonsa pitkän kaulan varassa tähtäsivät ylöspäin. Toinen omena!

— Päivää!

Sigrid kasasi vyöltään likaisen esiliinan ja heitti sen pensaisiin. Anna heristeli luotaan ainoaa koirista, joka oli valloillaan, koska sillä oli pentuja, ja huusi:

— Oletteko kuulleet mitään?

Hän teki sen ikään kuin eilen olisi erottu, vaikkei oltu puhuttu sitten kuin juhannuksena, jolloin molempien Yölinnun kartanoiden herrojen välillä oli ollut suuri riita, ja ojensi kätensä aidan yli.

— Kauhea kulo on Siironmaassa, sanoi Alakartanon serkku, Sigrid, ja katsoi suurin, pelästynein silmin, kun ojensi kätensä aidan yli. — Me pelkäämme, että isä ja Jaakko jotenkin… en minä tiedä… että isä ja Jaakko jotenkin ovat olleet mukana, tai…

— Niin mekin pelkäämme, sanoi Anna.

— Karjaa kuuluu palaneen, jatkoi Sigrid, — monta lehmää.

— Karjaa! huudahti Anna huvitettuna, — sitä me emme ole kuulleet.

— Kauheaa! lausuttiin omenapuiden alta.

Amalia Karolina ja Fredrika Lovisa olivat tulleet perässä. Ja valkoisissa, tärkätyissä hameissaan hekin! totesi Anna eikä voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Serkukset seisoivat kahdenpuolen aitaa ja toistelivat toisilleen tietoja palosta, jotka tiedot kaikki tunsivat. Kun vanhemmat sisarukset olivat menneet pois, katsoi Anna taakseen ja sanoi serkulleen Sigridille:

— Sinulla on oikein kauniit silmät. Mutta älä rakastu Jaakkoon. Hänet on määrätty Ellidalle. No älä nyt noin hätäänny — voisi luulla, että jo olet häneen rakastunut.

— Jaakkohan on minun serkkuni, änkötti Sigrid.

— Äh, ei se mitään tee, kyllä serkut voivat mennä naimisiin…

— Jaakko on aina ollut meille niin hyvä, sanoi nuorempi Alakartanon tytöistä, Karin.

— Kas kuinka sinulla on kaunis tukka, huomautti Anna. — En ole sitäkään huomannut ennen. Oikein meidän suvun tukka. Te saisitte vain olla paremmin puetut. No niin, antakaa anteeksi. Te olette niin täynnä arkoja kohtia, ettei teihin voi ensinkään koskea.

Koirien ulvonta muuttui äkkiä vimmatuksi haukuksi ja tytöt huomasivat, että Kauniston vaunut ajoivat pihaan. Silloin ojensi Anna nopeasti kätensä aidan taakse ja palasi kotiin.

Kauniston rouva ja Yölinnun rouva lankesivat eteisessä toistensa syliin. Molemmat iloitsivat tapaamisesta. Herrat olivat ajaneet onnettomuuspaikalle, naisille oli kotona käynyt yksinäiseksi. Mathilda-rouva tervehti Ellidaa kuin poikansa kihlattua ainakin.

Kaunistolaiset toivat erään kauhean uutisen entisten lisäksi: sen, että joku ihminen olisi jäänyt liekkeihin.

Mathilda-rouva nosti kädet ohimoilleen ja haki tukea oven pielestä.

— Rakas täti, sanoi Ellida tukahtuneesti, — ei se ole Jaakko, ei, ei…

— Se on tietysti joku lapsi-raukka tai vanhus, rauhoitti Ellidan äiti.
— Nehän ne aina tulipalossa ovat eniten vaarassa.

Keskellä yleistä itkua ja vaikerrusta huomautti Yölinnun nuorin, ettei oikeastaan kannattanut surra, ennen kuin tiedettiin jotakin varmaa. Ehkä kaikki oli ollutkin vain huhua. Annaa toruttiin joka taholta sydämettömyydestä, mutta hetkisen perästä alettiin kuitenkin taipua siihen suuntaan, että huhut saattoivat olla liioiteltuja, ja niin tuli kaikin puolin keveämpi olla. Kahvi juotiin puutarhan puoleisella parvekkeella, Yölinnun kauniit vanhat hopeat ja posliinit olivat esillä, kirkonkellot soivat, koirat olivat väsyneet ulvomaan. Nuoret menivät puutarhaan ja puhuivat veljistään ja ystävättäriensä veljistä, äidit istuivat parvekkeella ja puhuivat lapsistaan.

— Jaakko on niin hyvä, sanoi Yölinnun rouva. — Hän ei voi nähdä kärsimyksiä. Kerjäläiset hän kokoaa tiepuolesta ja tuo kotiin ja syöttää. Täällähän on vakituisesti seitsemän henkeä, jotka hän nälkävuosina korjasi hangesta. Takkinsa hän voi antaa. Kellonsa hän voi antaa.

— Ellida on luja, sanoi Kauniston rouva, — vaikka hän tuntuu hennolta.
Ja hän rakastaa Jaakkoa.

Äidit hymyilivät. Päivällistä syödessä ilmestyi pitäjän postinhoitajatar, neiti Zaida Sederholm, hiestyneenä ja tomuttuneena ruokasalin kynnykselle. Hänen ensimmäinen kysymyksensä koski Jaakko-herraa. Kun ei Jaakosta voitu antaa tietoja, kertoi hän, kauhu kasvoilla, että Siironmaan nuori tytär oli joutunut liekkeihin.

Huoneessa hiljeni kokonaan. Se ei taaskaan johtunut yksin siitä, että kanssaihminen oli joutunut kauhean kuoleman uhriksi, vaan tietäen tai tietämättään yhdistivät kaikki nämä naiset jollakin lailla Jaakon onnettomuuteen. Jaakon äiti oli tuskassaan ehtinyt kehittyneempään asteeseen kuin siihen, jolloin itketään. Ellida sen sijaan itki. Neiti Zaida Sederholm, joka ontui, nojasi kylkeään ruokakaapin pieleen, nääntyneenä sekä sielun että ruumiin puolesta. Yhtäkkiä päästi Yölinnun nuorin tytär pienen vihellyksen ja marssi kuuluvin askelin salin permannon poikki. Tuskin oli ruokasalissa ehditty vaihtaa muutamia katkonaisia lauseita, kun salista taasen kuului askelia ja Anna marssi sisään, kädestä taluttaen navettapiikaa.

— Nyt te saatte kuulla uutisia Siironmaan tyttärestä, sanoi hän. — No, kerro nyt, mitä sinä tiedät.

— Mitäs minä sitten.

— No, ei sinulle kukaan tee pahaa. Te olitte yhdessä rippikoulussa…

— Niinhän me olimme…

— No, ja hän oli… No, kerro nyt… Hän oli hyvä lukemaan, eikö niin?

— Niinhän hän oli.

— Ja sai testamentin?

— Niin…

— Ja oli kaunis…?

— Niin, hän oli kaunis…

Tyttö vei suurilla punaisilla käsillään esiliinan kasvoilleen. Ei voinut tietää, itkikö hän vai nauroi. Hän kääntyi ympäri ja läksi. Hänen paljasjalkaiset askeleensa jymisivät salin siltapalkeilla.

Naiset tuijottivat toisiinsa.

— Kaunis, pääsi vihdoin Ellidan huulilta.

— Kaunis, lausui postinhoitajatar kuin kaiku.

Kirkonkellot lakkasivat äkkiä soimasta. Niihin oli pitkän päivän mittaan ennättänyt tottua. Hiljaisuus tuntui nyt pahaaennustavalta.

* * * * *

Iltayöstä tuotiin Jaakon nuori hevonen taluttamalla kotiin. Everstinna kävi itse tarjoamassa sille leipää ja sokeria, mutta se ei huolinut kummastakaan. Mies, joka toi hevosen, ei tietänyt mitään Jaakosta. Valkea oli saatu pysähtymään suurten soiden laitaan. Torpparit olivat jääneet vartioimaan yöksi.

Kaikki Yölinnun ikkunat olivat valaistut. Puoliyön aikaan saapui sammuttajajoukko kotiin ja tuskin olivat miehet päässeet keittiöön syömään, kun everstin askeleet kopisivat keittiökamarissa. Hän oli päässyt tulemaan kenenkään huomaamatta ja hänen kasvoillaan liikkui sinisiä varjoja, kun hän astui ruokapöydän eteen ja iski nyrkkinsä pöytään kuin minkäkin puunuijan.

— Missä on nuori herra? huusi hän, — missä? Mutta minäpä sanon teille, ettei yhtä suupalaa, ennen kuin Jaakko-herra on kotona. Metsään paikalla, jokainen — eikä kotiin, ennen kuin nuori herra on löydetty!

Hän tarttui pitkän pöydän toiseen päähän ja nosti. Leipäläjät ja puurovadit lensivät permannolle. Miehet karkasivat ovea päin. Kalpea, nokinen poika sai reikäleivän niskaansa. Toinen leipä sattui seinään.

— Vai te täällä söisitte ja joisitte, huusi eversti, — vaikka se, joka teidät pelasti nälkäkuolemasta, on metsässä. Ei ruokaa eikä juomaa teille, vaan ruoskaa…!

Hän tarttui halkoon, mutta huomasi, ettei huoneessa enää ollut kuin
Mathilda-rouva ja Pekka. Pekka pisti leipää taskuunsa.

— Etkö sinä kuullut, että minä kielsin! huusi eversti.

Pekka ei puhunut mitään.

— Etkö sinä pelkää? sanoi eversti ja nosti halkoa.

— Mitäs minä, sanoi Pekka.

Halko putosi everstin kädestä. Mathilda-rouva puheli Pekalle:

— Ota mitä tahdot, mutta älä tule kotiin ilman häntä.

Pekka painoi lakin päähänsä ja läksi. Eversti tuli Mathilda-rouvaan nojaten sisään. Hän ei ottanut einettä enempää kuin hevonenkaan, joka oli palannut palopaikalta. Mathilda-rouva koetti viihdytellä häntä ja puheli:

— Me autamme hädänalaisia. Heidän pitää saada sama, minkä he ovat menettäneet. Mitä sanot, jos antaisimme heille Juurikkaan torpan maat ja metsästyslinnan. Minä olen suunnitellut kaikki valmiiksi. Päivä on ollut pitkä.

Eversti pani kädet silmilleen, ikään kuin suojellakseen niitä joltakin näyltä.

— Heille tulee hyvä, saat nähdä. Kunhan Jaakko vain palaa. Ja mitäpä hänelle olisi voinut tapahtua. Huhut liioittelevat aina.

— Tuo konjakkia, sanoi eversti. — Tätä särkyä ei pirukaan kestä.

Avainkimppu helisi Mathilda-rouvan käsissä, kun hän meni konttoriin, missä sekatavaravarastoa säilytettiin.

— Varmaankaan ei sekään ole totta, että ihminen olisi joutunut liekkeihin, sanoi hän tunnustellen.

Eversti nauroi hirtehisen naurua.

— Vai et usko, että se on totta. Minä olen näillä silmilläni nähnyt hänen hiiltyneen ruumiinsa. Tahdotko tietää, minkä näköinen se oli, vai uskotko ilman…

Mathilda-rouva lyyhistyi istumaan…

JUVELAN KATTILASSA

Mennään makaamaan Juvelan kattilaan! oli Jaakko-herra huudahtanut, kun Lippi astui ulos kalamökistä, missä hän oli viettänyt yönsä. — Ei tällaisella kuumalla kukaan jaksa.

Hän kellahti kyljelleen setäänsä päin ja hymy hänen kasvoillaan oli sekä valoisa että surunvoittoinen, mutta ennen kaikkea vuolas, kuten hymy on, kun se puhkeaa esiin kylläisestä mielestä.

Noo, oletko… yksin? sanoi setä ja vilkutteli ripsettömiä, punalaitaisia silmiään.

Jaakko kellahti takaisin selälleen, tuijotti taivaan sineen ja ravisteli päätään, niin että hiuksiin tarttui sammalia.

— Herra Jumala sentään!

Hän veti paidanliepeitä paljaalta rinnaltaan ja pusersi ne palloksi kouraansa.

— Itketkö sinä vai naurat? sanoi setä ja katseli häneen pää kallellaan. — Mikäs nyt sitten on? Onko lintu lentänyt tiehensä? Anna lentää, johan se oli sovittu, että palataan nousevalla viikolla.

— Viheliäinen on ihminen! sanoi Jaakko hampaittensa lomitse ja repi rintaansa.

Lippi-setä päästi pitkän vihellyksen ja silmäili ulappaa, joka uneliaana kuvasteli rantoja kalvoonsa. Veneen kuva kallion alla vedessä oli lasisessa liikkumattomuudessaan epätodellisen läheinen, talo salmen takana nuottatalaineen vaikutti sen sijaan kaukaiselta kangastukselta ja etäisyys saarten takana toisella puolen oli autereinen kuin unennäkö.

— Herranpoika se on ihminen! huusi Jaakko, hypähti ylös ja karkasi veneelle. — Lähdetään Juvelan kattilaan makaamaan.

— Et siis ole nukkunut? sanoi Lippi ja naurahti. — Mutta minä en lähde ilman aamiaista. Minulle pitää olla jotakin syötävää, muuten ei maistu juotavakaan.

— Mutta minä olen laiska, Lippi-setä.

— Mitä päästit pois tytön.

— Älä puhu, Lippi-setä.

— Pitelitkö häntä pahasti?