ÄITI

Kirj.

Maxim Gorkij

Suom. Hanna Kunnas

Fitchburg, Mass., Suomalaisen Sosialistisen Kustannusyhtiön Kustannuksella, 1907.

Raivaajan Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Tuhkassa Hiiloksen herääminen Sydämen valo Hirmuinen sana Sydämet tasapainossa Ihmisen turva Valoa hakemassa Suon usvat Osalliseksi liitetty Ystävät neuvottelemassa Vapauden henki Valistuksen jano Lähetyssaarnaajan lähtö Vankeudessa Mielenosoituksen suunnitteleminen Sissin kuolema Viesti kedoilta Ensimäinen taistelu Äidin ääni Uudessa maailmassa Miehet riveissä Yö metsäkämpällä Toverit työssä Vieläpä kuolemassa Poliisi ja talonpoika Vankilan voima Venäläisen oikeuden edessä Vankien paljastukset Äidin uhrikuolema

Tuhkassa

Joka päivä puski tehtaan pilli äkeän puhalluksensa, jonka räikeä mylvintä kumeasti värähdellen levisi yli savuisen ja rasvaisen ilmaperän, jossa työläisten hökkelit sijaitsivat; ja kuuliaisina höyrynvoimalle, purkausi työväki pienistä harmaista asunnoistaan kaduille. Synkkäkatseisina kiiruhtivat he minkä ennättivät, aivan kuin pelästyneet russakat, lihakset jäykkinä riittämättömästä unesta. Kylmässä aamuhämärässä soluivat he kapeita, kivittämättömiä katuja myöten korkeaan kivihäkkiin, joka odotti heitä kylmällä varmuudella, valaisten heidän mutaista tietänsä lukuisilla nelisnurkkaisilla silmillä, jotka olivat keltaisina rasvasta. Muta lätisi heidän jalkainsa alla ikäänkuin ivaavalla säälillä. Sieltä täältä kuului unisten äänien käheitä huudahduksia; haukkumiset ja tora täyttivät ilman pahaenteisinä; ja tätä joukkoa toivottivat tervetulleiksi koneiden kuuroksi tekevä raskas jytinä ja jyske, sekä höyryn pullahdukset. Mustina ja pelottavina kohottivat tehtaan piiput paksut vartensa korkealle kylän yläpuolelle.

Iltasella, kun aurinko oli laskemassa, ja sen punaset piirrot himmeten välähtelivät talojen ikkunoissa, syöksi tehdas väkensä ulos kuin poltetun tuhkan, ja taas vaelsivat nämä savusta mustunein kasvoin pitkin katuja, levittäen ympärilleen kirmakan koneöljyn hajua ja näyttäen nälkäisiä hampaitansa. Mutta nyt oli heidän äänessään jotain hyväntuulen, melkeinpä ilon tapaista. Raskaan työn palvelus oli loppunut siksi päiväksi. Kotona odotti heitä illallinen ja lepo.

Tehdas oli nielaissut päivän mahaansa ja kone oli imenyt ihmisten lihaksista tarvitsemansa voiman. Kulunut päivä oli pyyhkäissyt pois jäljettömästi. Mies oli astunut uuden huomaamattoman askeleen hautaansa kohti; mutta hän näki lähellä edessään levon virkistyksen sekä kapakan ilot ja hän oli tyytyväinen.

Pyhäpäivänä nukkuivat työläiset kymmeneen asti. Silloin vakavat ja naineet ihmiset alkoivat pukea parhaisiin tamineisiinsa, ja ripitettyänsä nuorta väkeä heidän välinpitämättömyydestänsä, menivät he kirkkoon messua kuulemaan. Kirkosta palattuansa alkoivat he popsia piirakoita, venäläisten kansallisherkkua, ja painautuivat taas levolle aina iltaan saakka. Vuosien väsymysten paino oli hivuttanut pois heidän ruokahalunsa, ja voidaksensa syödä, joivat he ensin pitkään ja syvään, kiihottaen veltostuneita vatsalaukkujansa kitkerällä ja väkevällä oluella.

Iltasella huvittelivat he itseänsä joutilaina kaduilla; ja ne joilla oli kalossit, panivat ne jalkaansa, vaikka olisi ollut aivan kuiva, ja ne joilla oli sateensuojat, kantoivat niitä, vaikka aurinko olisi paistanut. Kaikilla ei ollut kalosseja eikä sateenvarjoja, ja sen vuoksi ne, joilla oli, halusivat edes hiukkasen loistaa tärkeämpänä kuin naapurinsa.

Tavatessansa toisensa puhelivat he tehtaasta ja koneista, ja heidän moitteensa esimiestänsä kohtaan kohdistui yksinomaan kaikkeen mikä hyvin läheisesti koski tehdasta ja heidän työtänsä. Ainoastaan harvoin, ja silloinkin hyvin heikosti, välähti voimattomien ajatusten yksinäisiä säteitä heidän väsyttävään, yksitoikkoiseen puheeseensa. Kotiin palattuansa riitelivät he vaimojensa kanssa, ja usein pehmittivät heidän selkäänsä armottomasti nyrkeillänsä. Nuori väki istuskeli kapakoissa, tahi olivat illanistujaisissa toistensa luona, pelasivat harmonikkaa ja lauloivat rivoja lauluja, joista kauneus oli kaukana, tanssivat ja puhelivat tuhmuuksia humalapäissään.

Puolikuolleina työstä juoda latkivat miehet kiihkeän nopeasti, ja jokaisessa sydämessä heräsi ja kasvoi käsittämätön sairaloinen ärsyminen. Se vaati purkautumista. Ja tarttuen ahnaasti jokaiseen tekosyyhyn, joka antoi aihetta tämän rauhattoman tunteen laukaisemiseen, hyökkäsivät he toistensa kimppuun joutavista vähäpätöisyyksistä, pahaenteisellä petomaisella hurjuudella, antautuen verisiin riitoihin, jotka toisinaan päättyivät vaarallisilla loukkauksilla, vieläpä joskus kuolemalla.

Tämä vaaniva pahe kasvoi yhtämittaa, yhtä syvälle syöpyneenä kuin heidän lihastensa paranematon väsymys. He olivat jo syntyessään perineet tämän synnin isiltänsä. Mustan varjon tavalla seurasi se heitä aina hautaan saakka, pakottaen heitä rikoksiin, jotka olivat hirvittäviä aiheettoman julmuutensa ja raakuutensa takia.

Sunnuntaisin tulivat nuoret kotiin hyvin myöhällä yöllä revityin vaattein, likasina ja pölysinä, naamat rikki; he kehuivat ilkkuen miten paljon olivat pieksäneet tovereitansa, tahikka mitenkä he olivat heitä haukkuneet, kyyneliin saakka raivostuneina iskuista ja loukkauksista, joita he olivat saaneet, hoiperrellen surkuteltavan humalassa, onnettomina ja inhottavina. Joskus toivat äidit ja isät poikiansa kotiin, kun olivat löytäneet heitä kaduilta tahi kapakoista, tunnottomuuteen saakka juopuneina. Vanhemmat toruivat ja noituivat heitä ja pieksivät heidän pesusienen kaltaisia ruumiitansa, jotka olivat viinasta ja oluesta pöhöttyneet; sitte panivat heidät enemmän tahi vähemmän säännönmukaisesti vuoteille, herättääksensä heidät varhain seuraavana aamuna, jolloin tehtaan pillin mörisevä ääni kaikui heidän korviinsa.

He haukkuivat ja pieksivät lapsiansa minkä suinkin saattoivat, ymmärtämättä että juopumus ja paha käytös, joka oli nuorisolle moitteen alaista, näytti kuuluvan aivan laillisesti vanhemmille ihmisille. Kun he olivat olleet nuoria, olivat hekin juoneet ja tapelleet, ja saaneet samaten selkäsaunoja vanhemmiltansa. Elämä oli aina ollut tämmöistä. Se virtasi yksitoikkoisesti ja hitaasti alas mutaiseen ja sameaan virtaan, vuosi vuoden jälkeen; ja se oli jokapuolelta sidottu kiinni vanhoihin tapoihin, jotka johtivat heitä tekemään yhtä ja samaa päivästä päivään. Ei kellään heistä nähtävästi ollut aikaa tai halua pyrkiä vaihtamaan tätä elämänmuotoa.

Joskus, pitkän ajan kuluttua, saattoi muukalainen ilmestyä kylään. Ensimältä herätti hän huomiota paremmin sentähden että hän oli outo. Sitte herätti hän kepeän taikauskoisen ihmettelyn kertomuksillansa entisistä työpaikoistansa. Jonkun ajan kuluttua hupeni uutuuden viehätys pois, ihmiset alkoivat tottua häneen, ja hän jäi huomiota herättämättä toimimaan. Hänen jutuistansa selveni, että työmiesten elämä on sama kaikkialla. Ja jos niin kerran oli, niin mitäpä tuossa oli jauhamista?

Joskus kuitenkin joku muukalainen puheli omituisia asioita, joita ei koskaan ennen oltu kuultu kylässä. Miehet eivät väittäneet vastaan, mutta kuuntelivat hänen kummallisia juttujansa epäuskoisina. Hänen sanansa herättivät sokeata ärtymistä muutamissa, pelästynyttä hämmästystä toisissa, jota vastoin muutamien rauha oli häiriintynyt heikolla, varjon tapaisella toivolla jostakin, he eivät tienneet mistä. Ja he alkoivat kaikki juoda yhä enemmän, ajaaksensa matkoihinsa tarpeettoman, levottoman kiihotuksen.

Havatessansa muukalaisessa jotakin tavatonta, pysyttivät kyläläiset vastenmielisen tunteen kauaksi aikaa häntä kohtaan, ja kohtelivat häntä epäluulolla. He näyttivät pelkäävän että hän heittäisi jotakin heidän elämäänsä, joka häiritsisi sen suoraa, kammottavaa väylää. Surullinen ja vaivaloinen oli tämä kulku vielä luonteeltaan. Ihmiset olivat tottuneet siihen, että elämä aina painoi ja rasitti heitä samalla voimalla. Toivottomana käännöksestä minnekään parempaan päin, katselivat he jokaista uutuutta ainoastaan mahdolliseksi lisäämään heidän kuormaansa.

Ja maakylän työväki karttoi jokaista joka puhui heille epätavallisia asioita. Sitte nämä henkilöt katosivat taas, mennen jonnekin muualle, ja ne jotka jäivät tehtaaseen elivät erillään, jos he eivät voineet sekoittua ja elää yhdessä yksitoikkoista elämää toisten kyläläisten kanssa.

Elettyänsä tällaista elämää noin viisikymmentä vuotta, heitti vaivainen työjuhta henkensä.

Siten eleli myöskin Michael Vlasov, synkkä, peloittavan näköinen mies, jonka pienet silmät katselivat jokaista tiheäin kulmakarvojen alta epäluulon alaisesti ja joka hymyili epäluottamuksen pahaa hymyilyä joka ihmiselle. Hän oli tehtaan paras lukkoseppä, ja väkevin mies koko kylässä. Mutta hän oli hävytön suustaan eikä kunnioittanut esimiehiä eikä tehtaan ylipäällikköä, jonka vuoksi hän ansaitsi vähän; joka juhlapäivä pieksi hän jonkun pahanpäiväisesti, ja sen vuoksi kaikki inhosivat ja pelkäsivät häntä.

Useamman kerran oli yritetty antaa hänelle selkäsauna vuorostaan, mutta menestyksettä. Kun Vlasov huomasi että päällensä hyökättiin, otti hän kiven, puun tai rautapalan käteensä ja odotti sitte vihollisen lähestymistä hajasäärin. Hänen kasvonsa kun olivat kokonaan sakean mustan parran peitossa, aina silmistä kaulaan saakka, ja kätensä paksun villaisen karvan peittämät, herätti hän jokaisessa kauhun sekaista pelkoa. Väki pelkäsi varsinkin hänen silmiänsä. Pienet ja terävät kun olivat, näyttivät ne tunkevan ihmisen läpitse kuin teräsruuvit, ja jokainen joka kohtasi niiden katseen, tunsi että hänellä oli vastassaan eläimellinen, raaka voima, jolle pelko oli tuntematon ja joka oli valmiina lyömään armottomasti.

"Pötkikää tiehenne, likaiset madot!" huusi hän vihaisesti. Hänen rumat keltaiset hampaansa välähtelivät kauheasti sakean parran sisältä. Miehet menivät matkoihinsa lausuen avuttomia kirouksia.

"Likaiset madot!" huusi hän heille, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin terävät naskalit. Sitte, pitäen kätensä hyökkäysasennossa, lyhyt, paksu piippu hampaissa, kulki hän heidän perässään, huutaen aina vähän päästä: "Kuka haluaa kuolemaa, se tulkoon?"

Ei kukaan halunnut.

Hän puhui vähän ja "likainen mato" oli hänen lempilauseensa. Sitä nimeä hän käytti tehtaan päällyskunnalle ja poliisille, ja näin tervehti hän tavallisesti vaimoansa: "Sinä likainen mato, etkö näe että vaatteeni on revitty?"

Kun hänen poikansa Pavel oli neljäntoista vuoden vanha, tuli Vlasoville äkkiä halu vetää häntä tukasta vielä kerran. Mutta Pavel tempasi raskaan rautamoukarin, ja virkkoi lyhyesti: "Älä koske minuun."

"Mitä!" kysyi isä, kumartuen hennon ja pitkän poikansa puoleen.

"Kylliksi!" sanoi Pavel. "Minä en anna enää kurittaa itseäni."

Ja avaten tummat silmänsä selkiselälleen, heilutti hän suurta vasaraa ilmassa.

Isänsä katsoi häneen, solmi kätensä yhteen selkänsä taakse ja sanoi hymyten: "Hyvä on."

Sitte veti hän syvän henkäyksen ja lisäsi: "Sinä likainen mato!"

Hetkinen sen jälkeen virkkoi hän vaimolleen. "Älä pyydä rahaa enää minulta. Pavel elättää sinut nyt."

"Ja sinä aijot juoda kaikkityyni?" uskalsi hän kysyä.

"Se ei kuulu sinulle, likainen mato!"

Tästä ajasta kuolemaansa saakka, koko kolmeen vuoteen, ei hän huomannut eikä puhutellut poikaansa.

Vlasovilla oli koira, yhtä karvainen ja iso kuin hänkin. Se saattoi hänet tehtaalle joka aamu, ja odotteli häntä joka ilta portilla. Pyhäsin läksi Vlasov kiertomatkallensa kapakoihin. Hän astui hiljaa, ja tirkki ihmisten kasvoihin ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta. Koiransa astua luntusti hänen jälessänsä koko päivän. Palatessansa kotiin juopuneena istui hän alas syömään. Hän syötti koiraa omasta kupistansa; hän ei koskaan lyönyt sitä, ei koskaan torunut, eikä koskaan hyväillyt. Illallisen jälkeen lennätti hän astiat pöydältä ellei vaimonsa korjannut niitä ajoissa, asetti pullon viinaa eteensä, ja nojaten selkäänsä seinään, alkoi hän laulamaan karkealla äänellänsä, silmät ummessa ja suu selkisen selällään, levittäen kauhua ympärilleen. Rämeät äänet sekaantuivat hänen partaansa, pudotellen sinne kerääntyneitä leivän murenia. Hän pyyhki partaansa alaspäin, ja hajotti huulipartaansa paksuilla sormillansa — laulaen käsittämättömiä sanoja, joita hän veteli pitkään. Sävel muistutti suden ulvontaa talvella. Hän lauloi niin kauan kuin hänellä oli viinaa pullossa, sitte pyllähti hän sivuttaisin penkille tai vaivutti päänsä pöytää vasten, ja nukkui kunnes pilli alkoi puhaltaa. Koira makasi hänen vieressään.

Kun hänen kuolinhetkensä koitui, oli se hyvin ankara. Viitenä päivänä pyöri maailma mustana hänen silmissään, hän kiemurteli tilallaan hammasta purren silmät tiukasti ummessa. Toisinaan sanoi hän vaimolleen: "Anna minulle arsenikkia. Myrkytä minut."

Vaimo kutsui lääkärin. Hän määräsi kuumia puurohauteita, mutta sanoi myös että leikkaus oli välttämätön ja että sairas pitää paikalla viedä sairashuoneeseen.

"Piru teidät periköön! Minä tahdon kuolla yksinäni, te likaiset madot!" sanoi ukko.

Silloin lääkäri puikki tiehensä, ja kun eukkonsa kyynelsilmin ehdotti leikkausta, puristi hän molempia nyrkkejänsä ja huusi uhaten: "Uskallappas vaan! Siitä koituu pahaa sinulle, jos tästä paranen!"

Hän kuoli aamusella samalla hetkellä kun pilli puhalsi miehiä työhön. Hän makasi ruumisarkussa suu auki ja silmäkulmat tiukasti rypistettyinä. Hänet saattoivat hautaan vaimonsa, poikansa, koiransa, eräs vanha juoppo ja varas, Daniel Vyesovshchikof, virkaheitto sulattaja ja muutamia kylän kerjäläisiä. Vaimonsa itki vähän ja hiljaa; Pavel ei kastellut silmiänsä ollenkaan. Kyläläiset, jotka kohtasivat tiellä saattojoukon, pysähtyivät, ristivät silmänsä ja kuiskasivat toinen toisellensa: "Arvaan Pelagajan olevan iloisen hänen kuolemastaan."

Ja toinen korjaten sanoi: "Hän ei kuollut; hän märkäni kuin elukka."

Kun ruumis laskettiin hautaan ja väki oli mennyt pois, jäi koira haudalle kauvaksi aikaa, istuen hiljaa tuoreen haudan päällä ja nuuskien multaa.

Hiiloksen herääminen

Kaksi viikkoa isänsä kuoleman jälkeen tuli Pavel pyhäiltana hyvin juovuksissa kotiin. Hoiperrellen kaatua rumahti hän ovensuupenkille, ja lyöden nyrkkiä pöytään isänsä tapaan, karjasi hän äidillensä: "Illallista!"

Äiti asteli hänen luoksensa, painautui istumaan hänen viereensä, ja kiertäen käsivartensa poikansa ympäri, pakotti hänen päänsä rintaansa vasten. Mutta poika irrotti hänet itsestänsä tyrkkäämällä häntä olkapäähän, ja huusi: "Kiireesti äiti!"

"Sinä hupsu poika!" virkkoi äiti surullisella ja lempeällä äänellä, koettaen voittaa poikansa vastustuksen.

"Aion polttaa myöskin. Annappa minulle isän piippu", sokelsi Pavel epäselvästi, vaivalla liikuttaen jäykkää kieltänsä.

Tämä oli hänen ensi humalansa. Alkoholi heikonsi hänen ruumistansa, mutta ei tyrehdyttänyt hänen tuntoansa, ja hänen päässänsä pyöri kysymys: "Juopunut? Juopunut?"

Äitinsä hellyyden osoitus vaivasi häntä, ja hänen surullinen katseensa liikutti hänen mieltänsä. Hän halusi itkeä, ja voittaaksensa tämän tunteen, tekeytyi hän vielä humalaisemmaksi.

Äiti silitti hänen sotkuista tukkaansa, ja virkkoi matalalla äänellä: "Miksis tämän teit? Sinun ei olisi pitänyt sitä tehdä."

Häntä alkoi kuvottaa ja kiihkeän ylenannatuksen jälkeen asetti äitinsä hänet vuoteelle, pannen kylmän kääreen hänen otsalleen. Hän sopersi jotakin, mutta hänen alustansa ja ympäristönsä tuntui keinuvan; silmäluomensa kävivät raskaiksi; hänen suunsa maistoi happamelta ja hän katseli silmäripsiensä alta äitinsä isoja kasvoja, ajatellen katkonaisesti: "Tämä näyttää olevan liian aikaista minulle. Toiset juovat, eikä mitään tapahdu — mutta minä käyn kipeäksi."

Jostakin hämärästä kaukaisuudesta kuului äitinsä hiljainen ääni: "Mimmoinen leivänhankkija sinusta tulee minulle, jos rupeat juomaan!"

Hän ummisti silmänsä ja tiukasti vastasi: "Kaikkihan juovat."

Äiti huokasi. Hän oli oikeassa; paitsi kapakkaa ei löytynyt mitään paikkaa, jossa väki olisi voinut huvitella. Paitsi viinan makua, ei ollut mitään muuta tyydytystä. Siitä huolimatta virkkoi hän: "Mutta älä sinä juo. Isäsi joi teidän molempien edestä. Ja hän saattoi minut kyllin onnettomaksi. Sääli sitte äitiäsi, säälithän?"

Kuunnellessansa äitinsä lempeitä, vaikeroivia sanoja, muistui Pavelin mieleen että isän eläessä oli hänen äitinsä jäänyt aivan huomaamattomaksi talossa. Hän oli ollut hyvin hiljainen ja oli elänyt alituisessa lyöntien pelossa. Peläten isäänsä, oli Pavel ollut harvoin kotona myöhempinä aikoina; hän oli melkein vieraantunut äidistään, ja kun hän nyt alkoi vähitellen selvitä, katsoi hän häneen tarkastavasti.

Äitinsä oli pitkä ja hieman etukumarassa. Hänen raskas ruumiinsa, joka pitkien vuosien työstä ja miehensä pieksämisestä oli murtunut, liikkui kopisematta ja sivu edellä, aivan kuin hän olisi ollut alituisessa pelossa kolahtaa johonkin. Hänen leveät, puolipyöreät kasvonsa olivat ryppyiset ja turpeat, ja niitä valaisi pari tummia silmiä, joiden ilme oli hätääntynyt ja alakuloinen, kuten useimmilla kylän naisilla. Oikeassa silmäkulmassa oli syvä arpi, joka suuntasi kulmakarvat hieman ylöspäin; hänen oikea korvansa näytti myös olevan hieman korkeammalla kuin vasen, joka antoi pelästyneen uteliaisuuden leiman hänen kasvoillensa. Harmaita kiharasuortuvia välähteli hänen paksussa tummassa tukassansa, kuten raskaiden lyöntien jälkiä. Yleensä teki hän hiljaisen, alakuloisen ja alttiiksi antavan vaikutuksen.

Kyyneleet kiehtyivät hänen silmiinsä ja vierivät raskaina pisarina alas poskille.

"Odota, älä itke!" pyyteli poika pehmoisella äänellä. "Anna minulle juomista."

Hän nousi sanoen: "Minä tuon sinulle jäävettä."

Mutta kun palasi, oli poika jo unessa. Hän kumartui hetkiseksi hänen ylitsensä, henkeänsä pidättäen. Tuoppi tärisi hänen vapisevassa kädessänsä, ja jää kolisi tinaan. Hän asetti astian pöydälle ja alkoi rukoilla hiljaisuudessa. Ulkoa tunkeutui ikkunan raosta juopuneen rahvaan mellastavia ääniä; harmonikan nariseva kitkutus kaikui sumuisessa syysyössä; joku laulaa loilotti kovalla äänellä; muutama kiroili pahoilla sanoilla, ja naisten kiihottuneet väsyneet äänet repivät ilmaa.

Elämä Vlasovin pienessä talossa sujui yksitoikkoista tietään, mutta rauhallisemmin ja häiritsemättömämmin kuin ennen, ja tavallaan erilailla kuin kenenkään muiden kyläläisten elämä.

Talo seisoi aivan kylän päässä, syvässä ja mutaisessa äkkijyrkässä käänteyksessä. Yksi osa taloa oli tehty keittiöksi ja pieneksi huoneeksi, jota äiti käytti makuusuojanaan, ja joka oli erotettu keittiöstä liki kattoon ulottuvalla väliseinällä. Toinen osa muodosti nelikulmaisen huoneen kahdella ikkunalla. Yhdessä nurkassa sijaitsi Pavelin sänky, etualalla pöytä ja kaksi penkkiä. Muutamia tuoleja, pesukaappi peilinensä, arkku vaatteinensa, seinäkello ja pari pyhäinkuvaa — tämmöinen oli koko kalusto.

Pavel koetti elää kuten kaikki muutkin. Hän teki kaikki mitä nuoret poikanulikat suinkin saattoivat tehdä — osti itsellensä harmonikan, tärkkirintaisen paidan, hyvin värillisen kaulaliinan, kalossit, kepin, ja näytti ulkonaisesti aivan ikäistensä poikain tapaiselta. Hän kävi illanistujaisissa ja oppi tanssimaan katrillia ja polkkaa. Mutta pyhäsin vääntyi hän aina kotiin humalassa, ja kärsi aina suuresti päihdyttäväin juomain seurauksista. Aamusella pakotti hänen päätänsä, hänen sydäntänsä poltti ja kasvonsa olivat kalpeat ja elottomat.

Kerran kysäsi äitinsä häneltä: "No oliko sinulla hauska eilen?"

Hän vastasi synkästi ja ärtyisästi: "Oh, ikävä kuin hautajaisissa! Jokainen on kuin kone. Olisin paremminkin mennyt kalastamaan tahi ostanut itselleni pyssyn."

Hän teki työtä uskollisesti ja lakkaamatta. Hän oli hiljainen, ja silmänsä suuret ja siniset kuten äidinsäkin, katselivat tyytymättömästi. Hän ei ostanut pyssyä, eikä mennyt kalastamaan, mutta hän alkoi vähitellen karttaa kaikkiin piittynyttä elämän kulkua. Hän otti osaa illanviettoihin yhä harvemmin, ja vaikka hän meni ulos jonnekin sunnuntaiksi, palasi aina selvänä kotiin. Äitinsä tarkasti häntä huomaamattomasti, mutta hartaasti, ja huomasi poikansa kellahtavat kasvot muuttuvan tarkkailmeiseksi ja silmänsä vakaviksi. Hän huomasi että huulensa olivat yhteen puristetut omituisella tavalla, joka antoi hänelle oudon ja ankaran ilmeen. Näytti ikäänkuin hän olisi ollut vihainen jostakin, tahi kuin olisi koi häntä kalvanut. Ensimältä tulivat toverinsa häntä tervehtimään, mutta kun eivät milloinkaan tavanneet häntä kotona, lakkasivat he viimein käymästä.

Äiti iloitsi nähdessään poikansa muuttuneen erilaiseksi muusta tehtaan nuorisosta, mutta levottomuuden ja epätoivon tunteet kuohuivat hänen sydämessänsä, huomatessansa että poikansa oli itsepäisesti ja päättäväisesti suuntaamassa elämäänsä synkkään uomaan, joka johti pois häntä ympäröivästä elämän melusta — että hänen uusi suuntansa oli yhtä vähän oikea kuin vasen.

Hän alkoi kantaa kirjoja kotiin. Ensimältä koetti hän lukea huomiota herättämättä, ja kun hän oli lukenut jonkun kirjan, piilotti hän sen. Joskus kopioi hän lauseita paperipalalle ja kätki senkin.

"Etkö sinä voi hyvin, Pavluska?" kysyi äiti kerran.

"Mitä joutavia, minä voin vallan hyvin", vastasi hän.

"Sinä olet niin laihtunut", virkkoi äiti huoaten.

Hän oli ääneti.

He puhelivat hyvin harvoin ja näkivät toisiansa hyvin vähän. Aamusilla joi hän teensä äänettömänä ja meni työhön. Keskipäivällä palasi hän päivälliselle, jolloin muutamia vähäpätöisiä huomioita tehtiin pöydässä, ja hän poistui uudelleen iltaan saakka. Ja iltasella, päivätyön päätyttyä, pesi hän itsensä, nautti illallisensa ja syventyi sitte kirjoihinsa, lukien kauvan aikaa. Sunnuntaisin läksi hän kotoa aamusin ja palasi hyvin myöhään yöllä. Äiti tiesi että hän meni kaupunkiin ja kävi teatterissa; mutta ei kukaan koskaan kaupungista käynyt hänen luonaan. Näytti siltä kuin olisi poikansa puhunut aika ajoin yhä harvemmin ja vähemmän, ja samalla huomasi hän että joskus yhä kasvavalla tavanomaisuudella hän käytti uusia, hänelle ymmärtämättömiä sanoja, ja että raakamaiset, kovat ja tylyt sanat tippuivat pois hänen puheestansa. Ja hänen yleisessä käytöksessänsä ilmautui muutamia piirteitä, jotka herättivät äidin huomiota. Hän ei enää teeskennellyt muodikasta, mutta kävi paljon tarkkaavammaksi ruumiillisen puhtauden ja vaatetuksen suhteen ja liikkui vapaammasti ja reippaammasti. Yhäti kasvava sulavuus ja yksinkertaisuus hänen käytöksessänsä, herätti äidissä rauhattomuutta ja huomiota.

Kerran toi hän kuvan kotiin ja ripusti seinälle. Se esitti kolmea henkilöä, jotka kulkivat keveästi ja varmasti, puhellen.

"Tämä on Kristus kuolleista heränneenä ja menossa Emaukseen", selitti Pavel.

Äiti piti kuvasta, mutta ajatteli itseksensä: "Sinä kunnioitat Kristusta, mutta et kuitenkaan käy kirkossa."

Vähitellen ilmestyi useampia kuvia seinille ja joukko kirjoja ilmaantui hyllylle, jonka eräs hänen ystävänsä puuseppä oli hänelle sirosti tehnyt. Huone alkoi näyttää kodikkaalta.

Hän teititteli äitiänsä kunnioitettavasti ja kutsui häntä "äidiksi", eikä enää "mammaksi". Mutta joskus kääntyi hän häneen äkkiä ja sinutteli häntä vanhaan tapaansa virkkoen:

"Mamma, älä anna itseäsi häiritä, jos tulenkin kotia hyvin myöhällä tänään."

Tämä miellytti äitiä; tällaisista sanoista tunsi hän itsensä omituisesti vahvistuvansa ja voimistuvansa.

Mutta hänen levottomuutensa yhä kasvoi. Kun hänen poikansa muuttuminen ei selvinnyt hänelle ajan kuluessa, tuli sydämensä yhä valtaavammin levottomaksi, ennustaen jotakin tavatonta. Silloin tällöin tunsi hän omituista tyytymättömyyttä häneen, ja hän mietti mielessään: "Kaikki ihmiset ovat ihmisten tapaisia, mutta hän on aivan kuin munkki. Hän on niin jäykkä ja vakava. Se ei ole sopusoinnussa hänen ikänsä kanssa."

Toisinaan ajatteli hän: "Kenties on hän tutustunut johonkin tyttöön tuolla alhaalla."

Mutta tyttöjen kanssa seurusteleminen vaatii rahaa ja hän kantoi melkein joka kopekan äidillensä.

Siten kului viikkoja ja kuukausia; ja kaksi vuotta livahti huomaamattomasti ohitse, kaksi vuotta omituista, hiljaista elämää täynnä levottomia ajatuksia ja huolta, joka yhäti kasvoi.

Kerran, kun Pavel illallisen jälkeen veti uutimen ikkunan eteen, istui alas nurkkaan ja alkoi lukea, tinalamppu riippuen seinällä hänen päänsä ylitse, tuli äiti askareensa lopetettua keittiöstä ja asteli varovasti hänen luoksensa. Hän kohotti päätään ja katseli ääneti äitiänsä kysyvin silmin.

"En minä mitään, en niin mitään, Pasha!" kiiruhti hän sanomaan ja meni tiehensä, liikutellen silmäkulmiansa hermostuneesti. Mutta seistuansa hetken keittiössä liikkumattomana, ajatuksiinsa vajonneena, syvässä mietiskelyssä mahdollisista seurauksista, pesi hän kätensä ja lähestyi poikaansa uudelleen.

"Haluaisin kysyä sinulta", virkkoi hän matalalla, sointuvalla äänellä, "mitä sinä luet kaiket ajat."

Pavel pani kirjan pois luotansa ja sanoi hänelle: "Istu alas, äiti."

Äiti istui raskaasti hänen viereensä, oikaisten itsensä kiihkeästi, tuskallisen odotukseen, vartosi hän jotakin tavatonta.

Katsomatta häneen alkoi Pavel puhua, ei korkealla äänellä, mutta jonkin syyn takia erittäin vakaasti:

"Luen kiellettyjä kirjoja. Ne ovat kielletyt sentähden että niissä kerrotaan totuus meidän, työväen elämästä. Ne ovat painetut syvimmässä salaisuudessa, ja minä pidän niistä. Minut pannaan vankeuteen — minut pannaan vankeuteen, sillä minä tahdon tietää totuuden."

Äiti saattoi vaivoin hengittää. Avaten silmänsä selkiselälleen katseli hän poikaansa, joka näytti hänestä uudelta, vieraalta. Hänen äänensä oli erilainen, matalampi, syvempi, täyteläisempi. Hän hypisteli ohkaista huulipartaansa, ja katsoi oudosti alas nurkkaan. Äiti kävi levottomaksi pojastansa ja surkutteli häntä.

"Miksi sinä niin menettelet, Pasha?"

Hän kohotti päätänsä, katsoi häneen, ja virkkoi matalalla, tyynellä äänellä: "Haluan tietää totuuden."

Äänensä kaikui pehmeältä, mutta varmalta, hänen silmänsä säihkyivät päättävästi. Äiti ymmärsi sydämellänsä että poika oli uhrautunut ikuisesti jollekin salaperäiselle ja kammottavalle. Kaikki tapahtumat elämässä olivat aina näyttäytyneet välttämättömiltä, auttamattomilta; hän oli tottunut alistumaan ilman ajatusta, ja nyt myöskin, hän vaan itki hiljaa, löytämättä sanoja, mutta sydämensä oli surun ja tuskan vallassa.

"Älä itke", sanoi Pavel lempeästi ja hiljaa, hänestä näytti että poikansa sanoi hänelle jäähyväisiä.

"Ajattele mimmoista elämää sinä elät; olet neljänkymmenen vuoden vanha, ja oletko koskaan tuntenut eläneesi? Isä löi sinua. Nyt käsitän että hän puski kaiken kurjuutensa, koko elämänsä viheliäisyyden sinun ruumiiseesi. Se painoi häntä, eikä hän tiennyt mistä se johtui. Hän teki työtä kolmekymmentä vuotta; hän alkoi työjuhtana olemisensa kun tehdas omisti ainoastaan kaksi rakennusta, ja nyt niitä oli kokonaista seitsemän. Tehtaat kasvavat, ja ihmiset kuolevat, raatamalla niiden hyväksi."

Hän kuunteli häntä kiihkeästi ja kauhulla. Pavelin silmät paloivat kauniilla luonteella. Nojautuen pöytää vasten siirtyi hän lähemmä äitiään, ja katsoen suoraan hänen kasvoihinsa, jotka olivat kyynelten kostuttamat, piti hän ensimäisen puheensa hänelle totuudesta, jonka hän oli äskettäin tullut ymmärtämään. Nuoruuden lapsellisuudella, ja nuoren ylioppilaan innolla, joka on ylpeä tiedoistaan, puhui hän kaikesta mikä hänelle oli selvinnyt, eikä puhunut niin paljoa äidilleen, vaan enemmän todistaaksensa ja vahvistaaksensa omia mielipiteitään. Aika ajoin pysähtyi hän, löytämättä sanoja, ja silloin näki hän edessään levottomat kasvot, joissa himmeästi paistoi lempeä silmäpari, kyynelten sumusta. Ne katselivat eteensä hämmästyneinä ja hämillään. Hän tuli pahoilleen äitinsä tähden ja alkoi puhua uudelleen hänestä itsestänsä ja hänen elämästänsä.

"Mitä iloja olet tuntenut?" kysyi hän. "Mimmoista menneisyyttä voit muistella?"

Äiti kuunteli ja pudisti päätään alakuloisesti, tuntien jotain uutta, ennen tuntematonta, joka tuntui sekä surulliselta että iloiselta, aivan kuin hyväily sortuneelle ja kärsivälle sydämellensä. Tämä oli ensi kertaa, jolloin hän kuuli sellaista kieltä itsestänsä ja omasta elämästänsä. Se herätti hänessä epämääräisiä, himmeitä ajatuksia, jo kauan nukkuneita. Vienosti heräsi melkein kuollut vastustamisen tunne, hämillinen tyytymättömyys — ajatuksia ja tunteita kaukaisesta nuoruudesta. Hän puheli usein elämästä naapurinsa kanssa, jutteli paljon yhtä ja toista; mutta kaikki, hän itse niiden joukossa, vaan valittivat, eikä kukaan selittänyt miksi elämä oli niin kovaa ja raskasta.

Nyt istuu oma poikansa hänen edessänsä; ja mitä hän sanoo hänestä — silmänsä, kasvonsa, sanansa — kaikki painuu hänen sydämeensä, täyttäen mielen ylpeydellä pojastansa, joka todella ymmärtää äitinsä elämän, ja sanoo totuuden hänestä ja kärsimyksistään, sekä säälii häntä.

Äitejä ei säälitä. Hän tiesi sen. Eikö hän käsittänyt Pavelia, kun hän puhui asioista, jotka eivät lähennelleet häntä itseä, mutta kaikki mitä hän sanoi hänen omasta naisellisesta olemassaolosta, oli katkeran tuttua ja totta. Siksipä tuntien hänen joka sanansa täydeltä todelta, povessa liikkui herttainen tunnelma, joka lämmitti sitä yhä enemmän tuntemattomalla, lempeällä hyväilyllä.

"Mitä siis aiot tehdä?" kysyi hän, keskeyttäen Pavelin puheen.

"Tutkia, ja sitte opettaa muita. Meidän työmiesten täytyy tutkia. Meidän täytyy oppia, meidän täytyy ymmärtää miksi elämä on meille niin kova."

Hänestä tuntui suloiselta nähdä, kuinka poikansa siniset silmät, jotka tavallisesti olivat niin totiset ja vakavat, kuinka ne nyt säteilivät lämmintä, valaisten lempeästi jotain uutta hänessä. Viehkeä, tyytyväinen hymy leikitsi äidin huulilla, vaikka kyyneleet vielä värähtelivät hänen ryppyisissä poskissansa. Hän huojui kahden tunteen välillä: hän tunsi ylpeyttä pojastansa, joka toivoi hyvää kaikille ihmisille, tunsi sääliä kaikkia kohtaan, ja ymmärsi elämän surun ja murheen; ja hän tahtomattansa sääli hänen nuoruuttansa, sillä hän ei puhunut kuten kaikki muut, sillä hän oli päättänyt astua yksin taisteluun elämää vastaan, johon kaikki, hän itse lukuunotettuina, olivat tottuneet.

Hän halusi virkkaa hänelle: "Rakkaani, mitä voit sinä tehdä? Ihmiset tulevat sinut musertamaan. Sinä syökset perikatoon."

Mutta häntä miellytti kuunnella hänen puheitansa ja häntä hirvitti häiritä ihastusta poikaansa, joka äkkiä ilmaisi itsensä uutena ja viisaana, vaikkapa jotenkin outona.

Pavel näki hymyn äitinsä huulilla, huomion hänen kasvoissansa, rakkauden hänen silmissänsä, ja hänestä näytti että hän pakotti hänet ymmärtämään hänen totuuttansa; ja nuorekas ylpeyttä puhuva sanan voima kasvatti hänen uskoansa itseensä. Innostuksen valtaamana jatkoi hän puhettansa, milloin hymyillen, milloin hyytyen. Joskus viha leimahti hänen sanoistansa, ja kun äitinsä kuuli niiden katkeran, ankaran kaiun, pudisti hän päätänsä pelästyneenä, ja kysyi matalalla äänellä: "Onko todella niin, Pasha?"

"Niin on!" huudahti hän vakuutuksella. Ja hän kertoi hänelle ihmisistä, jotka tahtoivat kansan parasta, ja jotka kylvivät totuuden siementä heidän sekaansa; ja kuinka tämän tähden elämän viholliset polkivat heidät alas kuten villipedot, syöksivät heitä vankeuteen, ajoivat pois maasta, ja panivat kovaan pakkotyöhön.

"Olen nähnyt sellaisia ihmisiä!" huudahti Pavel kiihkeästi. "He ovat parhaita ihmisiä maailmassa!"

Nuo ihmiset täyttivät äidin sydämen kauhulla, hän halusi kysyä pojaltansa: "Onko se niin, Pasha?"

Mutta hän epäröi, nojautuen tuolin kaarmiin, kuunteli hän kertomuksia ihmisistä, jotka hänelle olivat käsittämättömiä, jotka opettivat, jotka olivat vaarallisia hänelle. Vihdoin virkkoi hän: "Päivä valkenee piakkoin. Sinun pitäisi mennä levolle. Sinun kun täytyy mennä työhön."

"Aivan oikein, menen heti vuoteelle", myönsi hän. "Ymmärsitkö minua, äiti?"

"Ymmärrän", vastasi hän syvällä huokauksella. Kyyneleet kiehtyivät uudelleen hänen silmiinsä, muuttuen nyyhkytyksiksi, ja hän lisäsi: "Sinä joudut perikatoon, poikani!"

Pavel käveli edestakasin huoneessa.

"No niin, nyt tiedät mitä minä teen ja missä minä käyn. Kerroin sinulle kaikki. Pyydän sinua, äiti, että jos rakastat minua, älä estele minua!"

"Rakkaani, lemmityiseni!" huudahti hän, "kenties olisi ollut parempi etten olisi mitään tiennyt!"

Pavel tarttui hänen käteensä ja puristi sitä uskollisesti. Sana "äiti", jonka hän lausui kuumeentapaisella innolla, sekä kädenpuristus olivat niin uutta ja outoa, että ne liikuttivat hänen mieltänsä.

"Ei sillä ole väliä!" sanoi hän murtuneella äänellä. "Mutta ole aina varuillasi! Ole aina varuillasi!"

Tietämättä mitä vastaan hän kehotti häntä olemaan varuillaan, ja ymmärtämättä kuinka suojella häntä, lisäsi hän murheellisesti: "Sinä alat käydä niin laihaksi."

Ja ihailevalla lämmöllä joka näytti hyväilevän poikansa hyvin muodostunutta vartaloa, virkkoi hän kiireesti, ja matalalla äänellä: "Jumala olkoon kanssasi! Elä kuten itse haluat. En minä sinua estä. Yhtä vaan sinulta pyydän — älä puhu kenellekään varomattomasti! Sinun pitää olla varoillasi väen suhteen. He vihaavat toinen toistaan. He elävät ahneudessa ja kateudessa. Kaikki riemuitsevat he toistensa vahingosta; ihmiset vainoovat pelkästä huvittelun halusta. Kun alatte ahdistaa ja tuomita heitä, he alkavat teitä vihata ja syöksevät teidät perikatoon!"

Pavel seisoi ovenpielessä kuunnellen äitinsä alakuloista puhetta, ja kun hän oli lopettanut, virkkoi hän hymyten: "aivan niin, ihmiset ovat surkuteltavia olentoja; mutta kun huomasin, että totuus löytyy maailmassa, alkoivat ihmiset näyttää paremmilta."

Hän hymyili uudelleen ja lisäsi: "En tiedä itsekään kuinka lienee käynyt! Lapsuudesta saakka pelkäsin jokaista; kasvettuani aikuiseksi aloin vihata jokaista, toisia pahuutensa takia ja toisia — no niin, en tiedä minkätähden — aivan niin. Ja nyt näen kaikki ihmiset aivan erilaisessa valossa. Kärsin tuskaa heidän kaikkien tähden! En ymmärrä sitä, mutta sydämeni kävi hellemmäksi kun huomasin että ihmisissä piilee totuus, ja että kaikkia voi tuomita heidän pahuudestansa ja likaisuudestansa."

Hän vaikeni ikäänkuin kuunnellen jotain sisällisessä itsessänsä. Sitte virkkoi hän matalalla äänellä ja mietiskellen: "Sillä tavoin totuus elää."

Äiti katsoi häneen suopeasti.

"Jumala sinua suojelkoon!" huokasi hän. "Sinun elämässäsi on tapahtunut vaarallinen muutos."

Kun Pavel oli nukahtanut, nousi äiti varoen vuoteeltansa ja astui kuulumattomin askelin poikansa huoneeseen. Pavelin tumma, päättävä, totinen ilme kuvastui selvästi kasvonpiirteissä valkoista tyynyä vasten. Pusertaen käsiään sydäntänsä vasten, seisoi äiti vuoteen ääressä. Huulensa liikkuivat äänettömästi, ja suuret kyyneleet tippuivat alas poskiansa myöten.

Sydämen valo

Taas elivät he hiljasta elämää, kaukana ja kuitenkin lähellä toisiansa. Kerran keskellä viikkoa, eräänä juhlapäivänä kun Pavel valmistihe lähtemään ulos, virkkoi hän äidillensä: "Minä odotan muutamia vieraita meille lauantaina."

"Mitä vieraita?" kysyi äiti.

"Muutamia omia kyläläisiä sekä joitakin kaupunkilaisia."

"Kaupunkilaisia?" toisti äiti, pudistaen päätänsä. Ja äkkiä alkoi hän nyyhkyttää.

"No mutta äiti, mitä tämä on?" huudahti Pavel tyynesti. "Minkätähden?"

Kuivaten kasvonsa esiliinallansa, vastasi hän hiljaa: "En tiedä, mutta minusta tuntuu niin pahalta."

Pavel astui edestakasin ja pysähtyen äitinsä eteen, virkkoi: "Pelottaako teitä, äiti?"

"Minua peloittaa", myönsi hän. "Nuo ihmiset tuolta kaupungista — kukapa heidät tuntee?"

Pavel kumartui alas katsomaan hänen kasvoihinsa, ja virkkoi loukatulla äänellä, joka muistutti melkein miehensä vihaista ääntä: "Tämä pelko on meidän kaikkein häviö. Muutamat hallitsevat meitä, käyttäen hyväksensä meidän pelkoamme ja säikyttäen meitä yhä enemmän. Huomaa tämä: niin kauan kuin ihmiset pelkäävät, murenevat ja märkänevät he kuin taitetut koivun vitsat. Meidän täytyy kasvaa rohkeiksi, aika on läsnä!

"Oli miten hyvänsä", virkkoi Pavel kääntyen pois hänestä; "he kokoontuvat talossani kumminkin."

"Älä suutu minuun!" pyyteli äiti pahoillaan. "Kuinka saattaisin olla pelkäämättä? Koko elämäni on kulunut pelossa!"

"Anna anteeksi!" kuului poikansa lempeä vastaus, "mutta minä en voi menetellä toisin", ja hän meni matkoihinsa.

Kolme päivää oli äidin sydän vapistuksessa, hyytyen pelosta joka kerta kun hän muisti oudot ihmiset, jotka pian tulisivat hänen taloonsa. Hän ei voinut kuvailla heitä mielessään, mutta ne näyttivät olevan hänen mielestään hirmuista väkeä. He olivat juuri osoittaneen tien pojallensa, jota hän nyt kulki.

Lauantai-iltana palasi Pavel tehtaasta, pesi itsensä, pukeutui puhtaisiin vaatteisiin, ja mennessänsä ulos virkkoi hän äidillensä, häneen katsahtamatta: "Kun he tulevat, sano heille että tulen pian takaisin. Antaa heidän odottaa hetkinen. Ja, pyydän sinua, älä pelkää. He ovat kuten muutkin ihmiset."

Äiti putosi penkille melkein tajuttomana.

Poikansa katsoi häneen totisena. "Kenties olisi parempi, jos menisit jonnekin niin kauaksi", esitti hän.

Tämä ajatus loukkasi häntä. Pudistaen päätänsä kieltävästi, virkkoi hän: "Eikö mitä. Se on kuitenkin saman tekevä. Mitäpä se hyödyttäsi?"

Oltiin marraskuun lopussa. Päivällä oli hienoa kuivaa lunta satanut jäätyneeseen maankamaraan, ja nyt hän kuuli sen kitisevän ikkunan ulkopuolella poikansa astunnasta. Pimeät varjot hiipivät ikkunapieliin, ja näyttivät värjöttävän vihamielisinä, odotellen jotakin. Nojaten itseänsä penkkiin, istui äiti ja odotti, silmäillen ovea.

Hänestä tuntui kuin olisi ihmisiä varkain tavoin ja vahtien hiipinyt talon ympäri pimeässä, kumartuen ja katsellen joka suunnalle, omituisen uteliaina ja hiljaa. Tuolla oli jo joku tulossa ihan lähellä, kopeloiden käsillänsä seiniä.

Kuului vihellys. Se kajahti ympärinsä kuin hienon kielen kosketus, surullisena ja soinnukkaana, ja luirusi leikiten pimeään hämyyn, näyttäen etsivät jotakin ja tullen yhä lähemmäksi. Äkkiä kuoli se ikkunan alle, aivan kuin olisi tunkeutunut puuseinän sisään. Etehisestä kuului jalankopinaa. Äiti säpsähti, ja nousi ylös pakollinen, pelästynyt ilme silmissänsä.

Ovi avautuu. Ensinnä pisti suuren, pörröisen lakin peittämä pää huoneeseen; sitte kapusi kyyristynyt hento vartalo perästä, oikaisten itsensä ja ojentaen tiedottomasti oikeaa kättänsä.

"Hyvää iltaa!" virkkoi vieras, paksulla bassoäänellä, huohottaen raskaasti.

Äiti kumarsi ääneti.

"Pavel ei ole vielä kotona?"

Muukalainen riisui hitaasti pois lyhyen turkkinsa, nosti yhtä jalkaansa, pieksi lumen pois saappaasta lakillaan, viskasi lakkinsa nurkkaan ja hoippuen molemmille sivuille ohkaisilla säärillänsä, astui hän huoneeseen, katsellen taaksensa omien askeliensa jälkiä laattialla. Hän lähestyi pöytää, tutki sitä tarkasti, aivan kuin vakuuttaen itsensä sen kestävyydestä, ja istui vihdoin alas, sekä haukotteli, peittäen suunsa kädellään. Päänsä oli aivan ympyriäinen ja istui matalasti kiinni ruumiissa, poskensa olivat ajellut, paitsi pientä, ohkaista huulipartaa, jonka päät riippuivat alaspäin.

Tarkastettuansa huonetta peräti kiinteällä huomiolla suurilla harmailla, läpitunkevilla silmillänsä, pani hän jalkansa ristiin, kurottaen päätänsä yli pöydän, kyseli hän: "Onko tämä teidän oma talo, vai onko se vuokrattu?"

Äiti, joka istui häntä vastapäätä, vastasi: "Me olemme sen vuokranneet."

"Eipä tämä ole erittäin hieno talo", huomautti vieras.

"Pasha tulee kyllä kohta kotiin", virkkoi äiti tyynesti.

"Niin, niin, minä kyllä odotan", sanoi vieras.

Hänen rauhallisuutensa, hänen syvä, myötätuntoinen äänensä ja kasvojensa selvä yksinkertaisuus rohkasi äitiä. Vieras katsoi häneen avonaisesti ja ystävällisesti, ja iloinen säde leikitsi silmiensä vaihtelevassa syvyydessä. Koko kulmikkaassa, etukumarassa vartalossa, ohkaisine säärinensä, oli jotakin koomillista, ja samalla puoleensa vetävää. Hänellä oli sininen paita päällänsä, ja tummat, väljät housut olivat pistetyt saapasvarsiin. Äiti paloi halusta kysyä kuka hän oli, mistä hän tuli, ja josko hän oli tuntenut kauankin hänen poikansa. Mutta äkkiä vieras itse tokasi kysymyksen, nojautuen eteenpäin, niin että koko ruumis heilahti:

"Kuka teki tuon kolon teidän otsaanne, äiti?"

Hänen kysymyksensä oli tehty lempeällä äänellä ja huomattavalla hymyllä hänen silmissänsä; mutta vaimo loukkautui tästä hyökkäyksestä. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen, ja virkkoi hetkisen jälkeen kylmällä kohteliaisuudella: "Ja mitä teillä on sen kanssa tekemistä, herra?"

Äskeisen tapaisella koko ruumiinsa heilahtamisella hänen puoleensa, virkkoi vieras: "No, älkää nyt olko vihainen! Kysyin sentähden, kun kasvatusäitini otsa oli mäsänä samalla tavalla, kuin teidänkin. Hänen miehensä äimäsi siihen kerran lestillä — hän kun näet oli suutari. Vaimo oli pesijätär ja ukko oli suutari. Joku aika sen jälkeen kuin hän oli ottanut minut kasvatiksensa, löysi hän tuon juopporallin jostakin, ja meni hänen vaimokseen, suureksi onnettomuudekseen. Hän pieksi häntä — sanon teille, nahkani melkein halkeili kauhusta."

Tämä avomielisyys saattoi äidin aseettomaksi. Sitä paitsi alkoi hän arvella poikansa kenties pahastuvan hänen jyrkästä vastineestansa oudolle henkilölle. Hymyillen syyllisen tavoin, sanoi hän sentähden:

"En ole vihainen, mutta — näettekös — te kysyitte minulta niin pian. Se oli minun kelpo mieheni, jumala suokoon levon hänen sielullensa! joka haavoitti otsani. Oletteko tatarilainen?"

Muukalainen oikasi säärensä ja hymyili niin leveästi, että hänen viiksensä päät vaelsivat aina niskaan saakka. Sitte virkkoi hän vakavasti: "En vielä. En ole vielä mikään tatarilainen."

"Kysyin sentähden, kun puhetapanne ei tuntunut oikein venäläiseltä", selitti äiti, tarttuen toisen leikillisyyteen.

"Olen parempi kuin venäläinen, totta olenkin!" sanoi vieras nauraen. "Olen vähävenäläinen, kotoisin Kaneuevin kaupungista."

"Oletteko ollut täällä kauan?"

"Asuin kaupungissa kuukauden verran ja tulin tehtaaseenne noin neljä viikkoa sitte. Löysin muutamia hyviä ihmisiä, teidän poikanne ja muutamia muita. Asetun tänne joksikin aikaa", virkkoi hän viiksiään kierrellen.

Mies miellytti äitiä, ja haluten korvata jollakin tavalla ystävälliset sanat, jotka tämä lausui hänen pojastansa, kysyi hän uudelleen:

"Kenties haluatte lasin teetä?"

"Mitä, kekkerikö minulle ihan yksin?" vastasi hän hartioitansa kohauttaen. "Jätän sen kunnian siksi kuin toiset toverit tulevat."

Tämä huomautus toisten tulosta palautti äidin taas pelkoonsa.

"Jospa ne muut olisivat tämän laisia!" oli hänen hartain toiveensa.

Taas kuului askelia portaissa. Ovi avautui nopeasti, ja äiti nousi ylös. Tällä kertaa peräytyi hän hämmästyksestä, nähdessänsä tulokkaan kyökkiinsä — köyhästi ja kepeästi puettu, keskikokoinen tyttö, kasvot koruttomat kuin talonpoikaisnaisella, ja pää tumman tuuhean tukan peitossa. Hymyillen virkkoi hän matalalla äänellä: "Olenko myöhäinen?"

"Eipä niinkään", vastasi vähävenäläinen, kurkistaen kamarin ovelta. "Tullut jalkaisin?"

"Tietysti! Oletteko Pavel Vlasovin äiti? Hyvää iltaa! Nimeni on Natasha."

"Ja sukunimenne?" kyseli äiti.

"Vasilyevna. Entä teidän?"

"Pelogaja Nilovna."

"Niin me siis olemme tutut keskenämme."

"Aivan niin", virkkoi äiti, hengittäen helpommin, ikäänkuin huojentuneena, ja katsellen tyttöä ystävällisesti.

Vähävenäläinen auttoi takkia hänen päältään, ja uteli: "Onko siellä kylmä?"

"Onpa kyllä; ulkona aavikolla käy hirmuinen, hirmuinen viima!"

Hänen äänensä oli soinnukas ja selvä, suunsa pieni ja hymyssä, vartalonsa pyöreä ja notkea. Riisuen monet liinansa, hieroi hän punaisia poskiansa reippaasti pikkuisilla käsillänsä, jotka olivat punaiset kylmästä, ja astuen kepeästi ja nopeasti, meni hän kamariin, kantapäänsä paukkuessa kovasti laattiaan.

"Hän kulkee ilman päällyskenkiä", huomautti äiti mielessään.

"On todella kylmä", kertasi tyttö. "Koko ruumiini on jäädyksissä — huuh!"

"Minä kuumennan samovarin tuossa tuokiossa sinulle!" virkkoi äiti kiireisesti ja toimessaan. "Tuossa tuokiossa se on valmis", huusi hän kyökistä.

Mitenkä lieneekin hänestä tuntunut, että hän oli tuntenut tytön kauan aikaa, vieläpä rakastanut häntä äidin hellällä, uhraavalla rakkaudella. Hän iloitsi hänet nähdessään; ja muistellessansa vieraansa kirkkaita, sinisiä silmiä, hymyili hän tyytyväisyydestä, valmistaessansa teetä ja kuunteli keskustelua toisesta huoneesta.

"Miksi olette niin alakuloinen, Nakhodka?" kysyi tyttö.

"Leskellä on hyvännäköiset silmät", vastasi vähävenäläinen. "Ajattelin tässä juuri, että kenties oli äidilläni sellaiset silmät. Tiedättehän, että kuvittelen hänet aina eläväksi."

"Sanoitte että hän oli kuollut?"

"Se oli kasvatusäitini. Nyt puhun oikeasta äidistäni. Luulen hänen olevan jossain Kievin seuduilla almuja kerjäämässä, juoden viinaa."

"Miksi ajattelette niin kauheita asioita?"

"En tiedä. Ja poliisit laahaavat häntä ylös katuojasta ja pieksävät häntä."

"Oi sinua raukkarukkaa!" ajatteli äiti huoaten.

Natasha mainitsi jotakin kiihkeästi ja nopeasti; ja uudelleen kuului vähävenäläisen kaikuva ääni.

"Ah, te olette vielä niin nuori, toiverikas", virkkoi hän. "Ette ole syöneet vielä tarpeeksi löökkejä. Jokaisella on äiti, ja silti ovat ihmiset pahoja. Sillä vaikka lasten kasvatus on vaikeata, on paljon vaikeampaa opettaa aikaihmistä hyväksi."

"Mikä omituinen ajatus hänellä on", ajatteli äiti, ja hetkiseksi teki hänen mielensä vastustamaan vähävenäläistä ja sanomaan hänelle että hän olisi itse ainakin kernaasti opettanut poikaansa hyväksi. Ulko-ovi avautui samalla, ja sisään astui Nikolai Vyesovshchikov, vanhan varkaan, Danielin poika, tunnettu kylässä ihmisvihaajan nimellä. Hän piti aina itsensä tarpeellisen välimatkan päässä ihmisistä, jotka sen kostivat tekemällä ivaa hänestä.

"Te, Nikolai! Miten se on mahdollista?" kyseli äiti ihmeissään.

Mitään vastaamatta hän vaan katseli äitiä pienillä, harmailla silmillänsä, ja pyyhki rokonarpista, pilkottavaa poskeaan leveällä kämmenellänsä.

"Onko Pavel kotona?" kysyi hän käheästi.

"Ei."

Hän katsahti kamariin ja virkkoi: "Hyvää iltaa toverit!"

"Hänkö myös. Onko se mahdollista?" ihmetteli äiti miettivästi, ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään Natashan pistävän kätensä hänen kouraansa ystävälliseksi tervetulon toitotukseksi.

Nyt astui sisälle kaksi nuorta miestä, tuskinpa vielä täysikasvuisia. Yhden heistä tunsi äiti. Hän oli Jakob, tehtaan vahdin poika, Somov. Toinen teräväpiirteinen, korkeaotsainen ja kiharatukkainen, oli hänelle tuntematon, mutta ei hänkään näyttänyt julmalta.

Vihdoin ilmaantui Pavel, muassansa kaksi miestä, jotka molemmat hän tunnusteli tehtaan työmiehiksi.

"Sinä olet laittanut teekeittiön kuntoon! Sepä oivaa. Kiitos siitä!" virkkoi Pavel nähdessänsä mitä äitinsä oli tehnyt.

"Kenties hakisin viinaa", esitti hän, tietämättä miten osoittaa kiitollisuuttaan hänelle jostakin, jota hän ei vielä ymmärtänyt.

"Ei, emme sitä tarvitse!" vastasi hän riisuen takin päältään ja hymyili hänelle herttaisesti.

Äkkiä selkeni hänelle, että hänen poikansa oli aivan keveästi ja ehdollaan liioitellut kokoontumisen vaaraa.

"Ovatko nuo nyt laitonta väkeä?" kuiskasi hän.

"Juuri sellaisia!" vastasi Pavel ja astui kamariin.

Hän katsoi lempien hänen jälkeensä ja ajatteli itseksensä miettivästi: "He ovat aivan kuin lapsia!"

Kun samovaari rupesi kiehumaan, kantoi hän sen sisälle, ja löysi istumassa vieraat tiheässä piirissä pöydän ympärillä, sekä Natashan istumassa yhdessä pöydän kulmassa lampun alla, kirja kädessä.

"Ymmärtääksemme miksikä ihmiset elävät niin pahasti", virkkoi Natasha.

"Ja miksikä he itse ovat niin pahoja", lisäsi vähävenäläinen.

"On tarpeellista tarkastaa miten he alkavat elää —"

"Katsokaa, rakkaani, katsokaa!" puheli äiti kaataessansa teetä.

Kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä.

"Mikä nyt on, äiti?" virkkoi Pavel silmäkulmiansa kohottaen.

"Mitä?" Äiti katseli ympärillensä, ja huomatessansa kaikkien silmät tähdättyinä itseensä, selitti hän hämillään: "Minä tässä vaan puhelin itsekseni."

Natasha nauroi ja Pavel hymyili, mutta vähävenäläinen virkkoi: "Kiitoksia teestä, äiti."

"Ei ole juonut vielä, ja jo kiittää", tuumi hän itsekseen. Katsoen poikaansa hän kysyi: "Enkö minä ole tiellänne?"

"Kuinka saattaisi emäntä omassa kodissansa olla vieraittensa tiellä?" vastasi Natasha, ja sitten jatkoi hän lapsellisella vaikeroimisella: "Äiti, rakas, anna minulle teetä, pian! Minä ihan värisen kylmästä; jalkani ovat aivan kohmettuneet."

"Tuossa paikassa, tuossa paikassa!" huudahti äiti touhussaan.

Juotuansa kupin teetä, henkäsi Natasha hyvin syvään, silitti tukan pois otsaltansa, ja alkoi lukea ääneen isosta, keltaisesta kuvakirjasta. Äiti, joka varoi kolistelemasta astioita, kaatoi teetä laseihin ja koetti höristää harjaantumatonta mieltänsä kuuntelemaan tytön juoksevaa lukemista. Lukijan sointuva ääni sekaantui samovaarin ohkaiseen soiton tapaiseen sirinään. Selvä, yksinkertainen selonteko raakalaiskansoista, jotka elivät luolissa ja tappoivat petoja kivillä, kieritteli ja väikkyi kuin kaunis nauha huoneessa. Se kuului sadulta, ja äiti katsahti poikaansa joskus, haluten kysyä häneltä että mitä laitonta oli kertomuksessa villeistä ihmisistä. Mutta pian hän herkesi seuraamasta lukemista ja alkoi tarkastella vieraita, heidän ja poikansa huomaamatta.

Pavel istui Natashan vieressä. Hän oli sievimmän näköinen heistä kaikista. Natasha kumartui hyvin syvälle kirjan ylitse. Tuon tuostakin siirsi hän sormillansa ohkaisia kutriansa taapäin otsaltansa, ja alensi ääntänsä huomauttaaksensa lempein katsein kuulioillensa jotain sellaista, jota ei ollut kirjassa. Vähävenäläinen nojasi leveätä rintaansa pöydän nurkkaan, ja käänsi katsettansa kieroon sivuille päin nähdäksensä pitkien viiksiensä kuluneet päät, joita hän kiersi alati. Vyesovshchikov istui tuolillansa jäykkänä kuin salko, kämmenet Iitteinä polvien päällä, ja rokonarpinen, otsaton ja ohuthuulinen naamansa liikkumattomana kuin naamio. Hän piti kopeasilmäisen katseensa itsepintaisesti kiinnitettynä paistavaan kuvaansa, joka kajasti kiiltävästä, messinkisestä samovaarista. Hän näytti tuskin hengittävän. Pikku Somov liikutteli huuliansa mykästi, aivan kuin olisi kerrannut kuulemiansa sanoja; ja hänen kiharapäinen naapurinsa, selkä koukussa, kyynäspäät polvia vasten ja pää käsien varassa, hymyili hajamielisesti. Yksi miehistä, joka oli saapunut yhdessä Pavelin kanssa, hento punatukkainen ja viheriäsilmäinen, iloisen näköinen nuorukainen, näytti yhtenään haluavan sanoa jotakin, sillä hän käänteli levottomasti joka puolelle. Toinen, vaaleatukkainen ja lyhytläntä, pyyhkäsi aina päätänsä kädellänsä ja katsoi alas lattiaan, niin että hänen kasvonsa jäivät näkymättömiin.

Huoneessa oli lämmin, ja tunnelma viehkeä. Äiti yhtyi tähän omituiseen viehätykseen, jota hän ei ollut ennen koskaan tuntenut. Häneen vaikutti Natashan joustava ääni, joka somasti sekaantui teekeittiön vienoon porinaan, ja muistutti vallattomista illanvietoista hänen nuoruudessansa — nuorten miesten raakuudesta, joiden henki aina haisi viinalta — heidän karkeista kompasanoistaan. Hän muisti tämän kaiken, ja painostava säälin kemuissa oli hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä kärsineessä sydämessänsä.

Eteensä kohosi kohtaus miehensä kosimisesta. Eräissä kemuissa oli hän tarttunut häneen eteisessä ja rutistaen häntä koko ruumiillansa seinää vasten, oli kysynyt karkealla, ärtyisellä äänellä: "Tahdotko tulla muijakseni?"

Hänestä oli tuntunut tukalalta ja hän tunsi mielensä loukatuksi; mutta toinen iski lujasti sormensa hänen lihaansa, ähki raskaasti ja hengitti kuumaa, kosteaa ilmaa hänen kasvoihinsa. Hän taisteli kaikin voimin repiäksensä itsensä irti hänen kynsistänsä.

"Älä yritäkään!" ärjyi hän. "Vastaa minulle! Mitä?"

Mutta hän vaikeni, häpeissään, loukattuna ja kykenemättä hengittää.

"Älä ole olevinasi, hassu! Minä tunnen sinun kaltaisesi. Sinä olet mahdottomasti mielissäsi!"

Joku avasi ovea. Hän laski hänet menemään vapaasti, sanoen: "Lähetän luoksesi sormuksen mitan ottajan ensi sunnuntaina."

Hän teki niin.

Äiti peitti silmänsä ja huokasi syvään.

"En halua tietää miten ihmiset elivät ennen maailmassa, vaan kuinka heidän pitäisi elää!" kuului Vyesovshchikovin kolea ja tyytymätön ääni huoneesta.

"Aivan niin!" yhtyi siihen punatukkainen mies, nousten.

"Mutta minä en sitä hyväksy!" huusi Somov. "Jos aiomme edistyä, täytyy meidän tietää kaikki."

"Totta, totta!" virkkoi kiharapäinen nuorukainen matalasti.

Nyt seurasi kiihkeä keskustelu, ja sanat sinkoilivat kuin tulenlieskat kokosta. Äiti ei käsittänyt mitä he niin elämöitsivät. Kaikkien kasvot hehkuivat intoa, mutta ei kukaan vihastunut, eikä käyttänyt raakoja, loukkaavia sanoja, jotka olivat hänelle niin tuttuja.

"He hillitsevät itsensä tuon naisen läsnäolon vuoksi", päätteli hän itsekseen.

Natashan vakavat kasvot miellyttivät häntä. Tämä nuori nainen katseli kaikkia näitä nuoria miehiä niin arvostelevasti, kuin vanhempi henkilö kohtelee lapsia.

"Odottakaa, toverit", keskeytti hän äkkiä. Kaikki vaikenivat ja kiinnittävät silmänsä häneen.

"Ne, jotka sanovat, että meidän tulee tietää kaikki, ovat oikeassa. Meidän pitäisi valistaa itsemme järjen valolla, niin että ihmiset jotka ovat pimeässä, näkevät meidät; meidän pitäisi kyetä vastaamaan jokaiseen kysymykseen rehellisesti ja totuuden mukaisesti. Meidän täytyy tietää koko totuus, koko petollisuus."

Vähävenäläinen kuunteli ja nyökkäsi päällään säestykseksi hänen sanoillensa. Vyesovshchikov, punatukkainen poika ja toinen tehtaan työmies, joka oli tullut Pavelin kanssa, muodostivat järkähtämättömän kolmion. Jostakin syystä äiti ei pitänyt heistä.

Kun Natasha lakkasi puhumasta, nousi Pavel ja kysyi tyynesti: "Onko vatsalaukkujemme täyttäminen ainoa minkä vaadimme?"

"Ei!" vastasi hän itse, katsoen tiukasti näiden kolmen puoleen. "Me tahdomme olla ihmisiä. Meidän täytyy osoittaa noille, jotka istuvat niskaamme painamassa, ja silmiämme peittämässä, että me näemme kaikkityyni, että me emme ole hulluja emmekä eläimiä, että me emme tahdo ainoastaan syödä, vaan haluamme elää kuten ihmiset konsanaan. Meidän täytyy osoittaa vihollisillemme, että elämämme palvelus, raskas työ, jonka he pakkaavat meidän päällemme, ei estä meitä olemasta tasa-arvoiset heidän kanssansa älyllisyydessä, ja että henkisesti kykenemme kohoamaan kauas heitä ylemmä."

Äiti kuunteli hänen sanojansa, ja sisällinen ylpeys pojastansa paisutti hänen poveansa — kuinka jalosti hän puhui.

"Ihmiset, joiden vatsalaukut on täyteen ahdatut, ovat monilukuiset, mutta heidän joukossaan ei löydy yhtä ainoata rehellistä olentoa", virkkoi vähävenäläinen. "Meidän pitäisi rakentaa silta tämän märänneen elämän ylitse, sielullisen hyvyyden tulevaisuuteen. Se on meidän tehtävämme, se on meidän velvollisuutemme, toverit!"

"Kun aika on tullut tappelemiseen, silloin on sopimatonta parantaa sormeansa", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

"Sääriluitamme tullaan katkomaan tarpeeksi asti, ennenkuin ehdimme tappeluun asti!" virkkoi vähävenäläinen leikillisesti.

Oli jo yli puoliyön, kun joukkio alkoi hajaantua. Ensimäisinä läksivät Vyesovshchikov ja punatukkainen mies — joka taas ei miellyttänyt äitiä.

"Hm! kuinka he kiiruhtavat!" ajatteli hän, nyökäyttäen heille kylmänlaisen hyvästin.

"Haluatteko pistäytyä luonani, Nakhodka?" kysyi Natasha.

"Tietysti", vastasi vähävenäläinen.

Kun Natasha pukeutui liinoihinsa keittiössä, virkkoi äiti hänelle: "Sukkasi ovat liian ohkaset tähän vuodenaikaan. Salli minun kutoa muutamia villasia sukkia sinulle, sallithan?"

"Kiitoksia, Pelogajo Nilovna. Villasukat raappivat", vastasi Natasha hymyillen.

"Minä laitan ne niin etteivät ne raapi."

Natasha katsoi häneen enemmän hämillään, ja hänen tarkastava, totinen katseensa loukkasi äitiä.

"Suokaa anteeksi tyhmyyteni, hyvätahtoni tuli sydämestäni, ilman muuta tarkoitusta."

"Kuinka hyvä te olette!" vastasi Natasha samalla äänellä, puristaen pikaisesti hänen kättänsä ulos mennessään.

"Hyvää yötä, äiti!" huudahti vähävenäläinen, katsoen hänen silmiinsä. Hänen kumartuva ruumiinsa seurasi Natashaa ulos portaille.

Äiti katsahti poikaansa. Tämä seisoi kamarinsa ovella hymyten.

"Iltamme oli onnistunut", virkkoi hän tarmokkaasti päätänsä nyykäyttäen. "Todella onnistunut! Mutta nyt lienee parasta että käyt levolle, jopa on aika."

"Sinun on myös kiiruhtaminen nukkumaan. Minä menen tuossa tuokiossa."

Hän korjasi nopeasti astioita pöydältä tyytyväisenä ja hehkuen miellyttävää tunnelmaa. Hän oli iloinen että kaikki oli käynyt niin hyvin ja että kokous oli päättynyt rauhallisesti.

"Sinä järjestit kaikki niin sievästi, Pavlusha. He ovat epäilemättä hyvää väkeä. Vähävenäläinen on niin sydämellinen. Ja nuori neiti, mikä reipas ja viisas tyttö hän on! Kuka hän on?"

"Opettaja", vastasi Pavel, kävellen edestakasin huoneessa.

"Oi sitä raukkaa! Kuinka köyhästi hän on puettu, kuinka köyhästi! Kuinka helposti hän saattaisi vilustua. Ja missä ovat sitte hänen sukulaisensa?"

"Moskovassa", virkkoi Pavel, pysähtyen äitinsä eteen. "Näetkös, hänen isänsä on rikas mies; hän on rautatavaraliikkeessä, ja omistaa paljon omaisuutta. Hän ajoi Natashan pois kotoa, kun hän yhtyi toteuttamaan näitä aatteita. Hän on kasvatettu ylellisyydessä ja loistossa, ja häntä on hemmoteltu kaikin puolin kaikissa mieliteoissansa — ja nyt hän kulkee neljä peninkulmaa jalkasin ja keskellä yötä yksin."

Äitiä kauhistutti. Hän seisoi keskellä huonetta ja katsoi äänettömänä poikaansa. Sitte kysyi hän tyynesti: "Onko hän menossa kaupunkiin?"

"On."

"Ja hän ei pelkää?"

"Ei", virkkoi Pavel myhähtäen.

"Mutta miksi hän meni? Hän olisi voinut jäädä meille yöksi ja nukkua minun kanssani."

"Se ei soveltunut. Hänet olisi voitu nähdä täällä huomen aamuna, emmekä me sitä tahdo ja hän itse kaikista vähimmin."

Äiti kokoili mielessään kaikki entiset pelkonsa, katsoi miettivästä ulos ikkunasta ja kysyi: "En käsitä, Pasha, mitä tässä kaikessa on vaarallista ja laitonta. Mitä, ettehän te tee mitään pahaa, vai kuinka?"

Hän ei ollut aivan varma poikansa turvallisuudesta ja halusi kuulla päättävän vastauksen häneltä itseltään. Mutta Pavel katsoi rauhallisesti hänen silmiinsä, ja vakuutti päättävällä äänellä: "Teoissamme ei ole mitään pahaa, eikä tule olemaan, mutta kuitenkin odottaa vankeus meitä. Teidän on paras se tietää."

Äidin kädet vavahtelivat. "Kenties sallii jumala teille jonkun pakotien", virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ei", sanoi poika lempeästi, mutta varmasti. "En voi valehdella sinulle. Me emme pääse pakenemaan." Hän hymyili. "Mene nyt levolle. Olet väsynyt. Hyvää yötä."

Jäätyänsä yksin, katsahti hän ulos ikkunasta. Ulkona oli kylmää ja armotonta. Tuuli vonkui, pyryyttäen lunta alas pienten rakennusten katoilta, joissa väet olivat levolla; suhisten paiskautui se seinuksia vasten, pyörtäysi sitte maahan ja ryöpsähytti valkoisia lumipilviä ylös ilmaan, kadun toiselle puolen.

"Oi armias Kristus taivaassa, armahda meitä!" rukoili äiti. Kyyneleet alkoivat kokoontua hänen silmiinsä, kun pelko yhä uudelleen täytti hänen sydämensä, ja kuten koiperhon yön hämyssä luuli hän näkevänsä poikansa valan, jonka hän lausui sellaisella käsityksellä ja vakuutuksella.

Tarkastellessansa avautuu silmiensä eteen aava pehmoinen lumikenttä etempänä, jonka ylitse tuuli pyryyttäen vonkuu ja ulvoo. Aavikon poikki liikkuu tytön vartalo, tummana ja yksinäisenä, hoippuen sinne tänne. Tuuli repii hänen hamettansa, estää hänen askeleitansa ja syytää lumihiutaleita hänen poskiinsa. Astunta on tukalaa; pieni jalka tuupertuu syvälle lumeen. Kylmänä ja pelokkaana kumartuu hän eteenpäin, kuten ruohonterä tuulen hulmuavan käsissä. Oikealla puolellansa seisoo tumma metsän seinä; alastomat koivut ja haavat värisevät ja rutisevat surullisella vaikerruksella. Kauempana etäällä, edessänsä, kuultavat kaupungin valot himmeästi.

"Armahda taivaan Herra!" mutisi äiti uudelleen, vavahdellen kylmästä ja epäselvän pelon kauhusta.

Hirmuinen sana

Päivät vierivät tiehensä yksi toisensa jälkeen, kuten helmet rukousnauhassa, ja kasvoivat viikoiksi sekä kuukausiksi. Joka lauantai kokoontuivat Pavelin ystävät hänen asuntoonsa; ja joka kokous muodosti asteen pitkään porraskäytävään, joka johti jonnekin kaukaisuuteen, kohottaen kansaa asteettain korkeammalle ja yhä ylemmä. Mutta sen loppupää jäi näkymättömäksi.

Uusia henkilöitä tuli alinomaa. Vlasovin huone alkoi tuntua pieneltä ja ahtaalta. Natasha tuli joka lauantai-ilta, kylmettyneenä ja väsyneenä, mutta aina virkeänä ja vilkkaana mieleltään, lakkaamatta hyvätuulisena. Äiti valmisti sukkia, ja pani ne itse noihin pikkusiin jalkoihin. Natasha nauroi ensin, mutta muuttui sitte äkkiä totiseksi ja äänettömäksi, ja virkkoi äidille matalalla äänellä:

"Minulla oli hoitajatar, joka oli myös hyvin hyvä. Kuinka omituista, Pelogaja Nilovna. Työväki elää sellaista kovaa, kurjaa elämää, ja kuitenkin on heissä enemmän sydäntä, enemmän hyvyyttä kuin — noissa!" Ja hän viittasi kädellään jonnekin kauas, hyvin kauas itsestään.

"Katsokaas minkälainen te olette", vastasi vanhempi nainen. "Olette jättäneet oman perheenne ja kaikki —" Hänen oli mahdotonta lopettaa ajatustansa, ja huoaten syvään katsoi hän ääneti Natashan kasvoja, kiitollisuuden tunteella tyttöä kohtaan, tietämättä miksi. Hän istui laattialla Natashan edessä, joka hymyili ja alkoi kääntää kaikki leikiksi.

"Minäkö jättänyt perheeni?" toisti Natasha, painaen päänsä alas. "Mitä joutavia. Isäni oli tyhmä, raaka mies, samoin veljeni — ja juoppo sitä paitsi. Vanhin sisareni — onneton, kurja olento — meni naimisiin paljoa itseään vanhemman miehen kanssa, joka oli rikas, korkeassa asemassa oleva saituri. Mutta äitiäni säälittelen! Hän on vaatimaton nainen, pieksetty raukka, pelästynyt olento, niin laiha, aivan kuin pieni hiiri — hän juoksee niin nopeasti ja pelkää kaikkia ihmisiä. Toisinaan haluaisin nähdä häntä niin mielelläni — omaa äitiäni!"

"Lapsi raukkani!" virkkoi äiti surullisesti, päätään pudistaen.

Tyttö heitti äkkiä päänsä ylös ja huudahti: "Oi, ei! Usein tunnen suurta iloa, suurta onnea!"

Kasvonsa kalpenivat ja siniset silmänsä säihkyivät. Asettaen kätensä äidin hartioille, virkkoi hän syvällä äänellä, joka näytti kohoavan aivan sydämen pohjukasta, tyyneesti, aivan kuin suuren ilon vallassa: "Jospa tietäisitte — jospa käsittäisitte mitä suurta, ihastuttavaa työtä me teemme! Te tulette kerran sen tuntemaan!" huudahti hän vakuutuksella.

Melkein kateuden sekainen tunne kosketti äidin sydäntä. Nousten ylös laattialta virkkoi hän vaikeroiden: "Minä olen liian vanha siihen — typerä ja vanha."

Pavel puheli useammin ja kauemmin, keskusteli ja väitteli yhä kiivaammin ja tulisemmin, ja muuttui — laihemmaksi ja laihemmaksi. Äidistä näytti, että kun hän puhui Natashalle, tahi katsoi häneen, kävivät silmänsä lempeämmiksi, äänensä sointui pehmosemmalta ja koko käytöksensä muuttui yksinkertaisemmaksi.

"Taivas suokoon!" ajatteli hän; ja kun hän kuvaili Natashaa poikansa vaimona, hymyili hän mielessään.

Milloin ikinä keskustelut kokouksissa kasvoivat liian kuumiksi ja myrskyisiksi, nousi vähävenäläinen ylös, ja kiikuttaen itseään edestakaisin, kuin kellon heiluri, puhui hän kaikuvalla, sointuvalla äänellä yksinkertaisia ja hyviä sanoja, jotka tyynnyttivät heidän kiihoitustaan, ja muistuttivat heitä tarkoituksestaan. Vyesovshchikov kiiruhti aina kaikkia. Hän sekä punatukkainen nuorukainen kutsuivat Samoilovia puolelleen kiistaa alkamaan. Heidän puolellansa oli aina Ivan Bukin, jolla oli pyöreä pää ja valkoiset silmäkulmat ja ripset, joka näytti siltä kuin olisi hän ollut ripustettu ulos kuivamaan, tai kuin jos hänet olisi pesty lipeällä, ja kiharatukkainen, matalaotsainen Fedia Maxin. Vaatimaton Jakob Somov, aina sileäksi kammattuna ja puhtaana, puhui vähän ja lyhyeen, hiljaisella, vakaalla äänellä, ja piti aina Pavelin ja vähävenäläisen puolta.

Toisinaan, Natashan sijaan, Alexey Ivanovich, joka oli kotoisin jostakin kaukaisesta maakunnasta, tuli tänne kaupungista. Hän kantoi silmälaseja, partansa kiilsi, ja hän puhui omituisella laulavalla äänellä. Hän teki muukalaisen vaikutuksen, joka on kotoisin jostakin kaukaisesta maasta. Hän puhui yksinkertaisia asioita — perhe-elämästä, lapsista, kaupasta, poliiseista, leivän hinnasta ja lihasta — kaikesta siitä mistä ihmiset elävät päivästä päivään; ja näistä humoristisessa valossa, mutta aina osottaen niiden pahantarkoituksen rahvaalle.

Äidistä näytti myös, että hän oli tullut kaukaa, toisesta maasta, jossa kaikki ihmiset elivät yksinkertaista, rehellistä, helppoa elämää, että hän ei voinut tottua tähän elämään ja vastaanottaa se välttämättömyytenä, että se oli hänestä epäilyttävää, ja että se herätti hänessä tyyntä päätöstä järjestää se uudelleen oman luonnoksensa mukaiseksi. Hänen naamansa oli kellertävä, ja silmiään ympäröi kehä hyvin ohkaisia viiruja, äänensä oli aina matala ja kätensä lämpöinen. Tervehtiessään äitiä saattoi hän peittää koko käden pitkiin, voimakkaisiin sormiinsa; ja sellaisen rohkaisevan kädenlyönnin jälkeen tunsi äiti sydämensä paljoa keveämmältä.

Uusia ihmisiä tuli kaupungista, usein joukossa pitkä, hyvin muodostunut nuori tyttö, jonka ohkaisissa kalpeissa kasvoissa loisti suuret silmät. He kutsuivat häntä Sashenkaksi. Käytöksessään ja liikkeissään oli jotakin miesmäistä; hän rypisti tummat, tuuheat kulmakarvansa uhkaavaan ryppyyn, ja kun hän puhui, värisivät hänen suoran nenänsä hienot sieramet.

Hän oli ensimäinen, joka sanoi: "Me olemme sosialisteja!" Kun hän sen lausui, oli äänensä luja ja rohkea.

Kun äiti kuuli tämän sanan, tuijotti hän mykällä hämmästyksellä tytön kasvoihin. Mutta Sashenka virkkoi, silmät puoliummessa. kovaa ja päättävästi: "Meidän täytyy uhrata kaikki voimamme uuden elämän järjestämisen vuoksi; meidän täytyy käsittää ettemme tahdo vastaanottaa palkintoa."

Äiti käsitti että sosialistit olivat murhanneet tsaarin. Se tapahtui hänen nuoruutensa päivinä; ja kansa oli sanonut silloin, että tilanomistajat, haluten kostaa tsaarille orjien vapauttamisen, olivat vannoneet ei ennen leikkaavansa hiuksiaan, ennenkun tsaari olisi murhattu. Nämä olivat henkilöitä, joita oli kutsuttu sosialisteiksi. Eikä hän nyt voinut käsittää, miksi hänen poikansa ja hänen ystävänsä nimitettiin sosialisteiksi.

Kun he olivat kaikki poistuneet, kysyi hän Pavelilta:

"Pavlusha, oletko sinä sosialisti?"

"Olen", hän vastasi, seisten hänen edessään suorana ja varmana kuten aina. "Kuinka niin?"

Äiti huokasi syvään, ja painaen katseensa alas, virkkoi: "Niinkö, Pavlusha? Miksikä vainoavat he tsaaria; he murhasivat yhden."

Pavel käveli edestakasin huoneessa, pyyhkäsi kädellään silmiänsä, ja virkkoi myhäillen: "Me emme tarvitse sitä tehdä!"

Hän puhui hänelle kauan aikaa matalalla, totisella äänellä. Äiti katsoi häntä kasvoihin ajatellen: "Hän ei tahdo tehdä mitään pahaa; hän on kykenemätön pahaan!"

Ja tämän jälkeen uudistettiin tuota hirmuista sanaa kasvavalla tuttavallisuudella; terävyys katkesi sen kärjestä, ja se muuttui yhtä tavalliseksi hänen korvillensa kuin joukko muita hänelle käsittämättömiä sanoja. Mutta Sashenka ei miellyttänyt häntä, ja kun hän tuli, tunsi äiti itsensä levottomaksi ja pahoinvoivaksi.

Kerran virkkoi hän vähävenäläiselle, suunsa ympärillä tyytymätön piirre: "Mikä jäykkä olento tämä Sashenka on! Millä tavalla hän komentaa sinkauttelee! — Teidän pitää tehdä niin ja teidän pitää tehdä näin!"

Vähävenäläinen nauroi ääneen.

"Hyvin sanottu, äiti! Te iskitte naulan oikeaan paikkaan! vai mitä, Pavel?"

Ja viitaten äitille, virkkoi hän hyväntahtoinen ilme silmissään: "Sinistä verta ette saa kuivatettua henkilöstä, jossa sitä on, ei edes pumppaamalla!"

Pavel huomautti kuivasti: "Hän on hyvä nainen!" ja kasvonsa punastuivat.

"Se on totta myös!" kiiruhti vähävenäläinen sanomaan. "Hän vaan ei ymmärrä että hänen pitäisi —"

He alkoivat keskustella matalalla äänellä jostakin, jota äiti ei ymmärtänyt. Äiti oli myös havainnut, että Sashenka oli kaikista jäykin Pavelia kohtaan, ja että joskus vieläpä torui häntä. Pavel hymyili silloin, vaikeni, ja katsoi tytön kasvoihin tuolla lempeällä katseella, jolla hän oli ennen katsellut Natashaa. Tämäkään ei miellyttänyt äitiä.

Kokouksia alettiin pitää tiheämmin, kaksi kertaa viikossa; ja kun äiti huomasi millä hartaalla halulla nuoriso kuunteli hänen poikansa ja vähävenäläisen puheita, sekä Sashenkan, Natashan, Alexey Ivanovichin ja muiden kaupunkilaisten mieltäkiinnittäviä kertomuksia, unohti hän pelkonsa ja pudisti päätään surullisesti, muistellessansa päiviä omassa nuoruudessaan.

Joskus lauloivat he yksinkertaisia, tuttuja säveliä, äänekkäästi ja iloisesti. Mutta usein he lauloivat uusia lauluja, joissa säveleet ja sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja joiden ilme oli surullinen ja kaunis. Näitä he lauloivat matalasti ja hillitysti, miettivästi ja juhlallisesti kuin kirkon hymnejä lauletaan. Kasvonsa kalpenivat, ja kuitenkin osoittivat kiihotusta, ja suuri voima ja mahtavuus selkeni ympäri kajahtelevista sanoista.

"Aika on läsnä, jolloin meidän on laulettava näitä lauluja kaduilla", virkkoi Vyesovshchikov synkästi.

Joskus kun isänsä taas oli varastanut jotakin ja istui vankilassa, huudahti Nikolay kumppaneillensa: "Nyt voimme pitää kokouksia meidän talossa. Poliisit luulevat meitä varkaiksi, ja he rakastavat rosvoja!"

Melkein joka ilta tuli joku Pavelin tovereita hänen kotiinsa, luki hänen kanssansa ja kopioi jotakin kirjoista. Niin innokkaat olivat he toimessaan, että he tuskin hätäisesti pesivät itsensä. He söivät illallisensa ja joivat teensä kirjat käsissä; ja heidän keskustelunsa aikoivat käydä yhä selittämättömimmiksi äidille.

"Meidän täytyy saada sanomalehti!" huudahti Pavel hyvin usein.

Elämä muodostui yhä kiireisemmäksi ja kuumeisemmaksi; alituiseen riennettiin talosta taloon, kirjasta kirjaan, kuten surisevat mehiläiset kukasta kukkaan.

"He puhuvat jo meistä!" virkkoi Vyesovhchikov kerran. "Meidän täytyy mennä pois täältä pian."

"Mitäpä varten lintunen, jollei ansaa varten?" puheli vähävenäläinen.

Vlasova piti vähävenäläisestä yhä enemmän ja enemmän. Kun hän kutsui häntä "äidiksi", tuntui se aivan kuin lapsen käden pehmoinen taputus poskelle. Sunnuntaisin, jos Pavelilla oli ollut aikaa, hakkasi hän puita hänelle, ja kerran tuli hän kantaen leveää lautaa hartioillansa, sekä korjasi sillä nopeasti ja taitavasti märänneen porraslaudan. Toisen kerran paikkasi hän kuluneen aitauksen aivan vähällä vaivalla. Hän vihelsi työssänsä. Sävel oli surullisen kaunis ja salaperäinen.

Kerran virkkoi äiti pojallensa: "Mitäs jos ottaisimme vähävenäläisen luoksemme asumaan. Se olisi parempi teille molemmille. Ette tarvitsisi sitte juosta toinen toisenne luokse!"

"Miksikä rupeaisit, äiti, sellaiseen ahdinkoon ja niin suureen puuhaan?" kysyi Pavel kohottaen olkapäitään.

"No kaikkea muuta! Koko elämäni olen nähnyt vaivaa, en tiedä minkä tähden. Hyvän henkilön takia maksaa se vaivan."

"Tehkää, äiti, kuten tahdotte. Jos hän muuttaa meille, ilahduttaa se minua."

Ja vähävenäläinen muutti heille asumaan.

Pieni talo kylän liepeellä herätti huomiota. Sen seiniä vahdattiin joka puolelta epäilevin silmin. Useanlaisia huhuja ja tuulia liehui uhkaavasti heidän päänsä päällä.

Sydämet tasapainossa

Ihmiset koettivat päästä talon salaisuuden perille kurkkimalla raoista sisälle. Ja öisin katselivat he sisälle ikkunoista. Silloin tällöin naputti joku ikkunalaudalle ja läksi kiireesti sitte livistämään tiehensä.

Kerran seisautti kapakoitsija Vlasovan kadulla. Hän oli hieno vanha mies, joka aina kantoi mustaa silkkistä kaulaliinaa punaisen vetelän kaulansa ympärillä, sekä käytti paksua likaväristä samettitakkia. Terävällä kiiltävällä nenällänsä istui aina pari silmälaseja, kilpikonnaluisilla sangoilla, jotka tekivät hänen silmänsä rauhallisen "kaniinin silmiksi".

Samalla henkäyksellä ja vastausta odottamatta alkoi hän varotella Vlasovaa kuivilla, kähisevillä sanoilla.

"Kuinka voitte, Pelagaja Nilovna, kuinka voitte? Kuinka voi teidän poikanne? Aiotteko naittaa hänet pian? Hän on nuorukainen, joka juuri on kypsynyt avioliittoa varten. Mitä pikemmin poika naipi, sitä varmempi se on hänen väelleen. Perheinen mies säilyttää itsensä paljon paremmin sekä henkisesti että ruumiillisesti. Kun hänellä on perhe, on hän aivan kuin sieni etikassa. Jos minä olisin sijassanne, naittaisin hänet paikalla. Meidän aikamme kuluu hyvin tarkkaan vahtiessamme eläintä, jota kutsutaan ihmiseksi, ihmiset alkavat elää aivoissaan. Ihmiset ovat alkaneet elää hurjaa vauhtia ajatuksillaan, ja he tekevät tekoja, jotka ovat varmasti rikoksia. Nuoriso karttaa jumalan kirkkoa; he väistävät julkisia kokouspaikkoja, ja kokoontuvat salassa, syrjäisissä nurkissa. He puhuvat kuiskaten. Minkä ihmeen vuoksi puhuvat he kuiskaten? Kaikkea tätä eivät he uskalla lausua ihmisten edessä kapakassa esimerkiksi. Mitä se merkitsee, kysyn? Onko se jokin salaisuus? Salaisuuksien paikka on meidän pyhässä kirkossamme, joka on yhtä vanha kuin apostolit. Kaikki muut salaisuudet, joita synnytetään nurkissa, ovat seurauksia ihmismielen harhaan menosta. Toivon teille hyvää terveyttä."

Kohottaen kättänsä vaikuttavasti, nosti hän hattuansa ja heilauttaen sitä ilmassa, kulki hän matkoihinsa, jättäen äidin syvään hämmästykseen.

Vlasovan naapuri, Maria Korsunova, sepän leski, joka möi ruokaa tehtaaseen, tavatessaan äidin torilla, virkkoi myös hänelle: "Katsokaa poikanne perään Pelagaja!"

"Mikä nyt on?"

"Ihmiset puhuvat!" Ja Maria ilmoitti kaikki kuiskaavalla äänellä. "Eivätkä ne puhu yhtään hyvää, äitiseni! He sanovat, että poikanne muodostaa jotakin yhdistystä, jotakin sinne päin kuin nuo Tlagellanit — lahkolaiset, tämä on sopiva nimitys —"

"Lakkaa lörpöttelemästä joutavia. Maria! Kylliksi!"

Äiti ilmoitti nämä keskustelut pojallensa. Hän kohautti hartioitansa äänettömänä, ja vähävenäläinen nauroi pehmeää, hiljaista nauruaan.

"Tytöillä on myöskin osansa näytelmässä kanssanne!" virkkoi äiti. "Teistä tulee kadehdittavia sulhasia heille; te olette kaikki kunnon työmiehiä, eikä kukaan teistä juo — mutta te vaan ette lainaa heille huomiotanne. Paitsi sitä, sanovat ihmiset, että epäiltävässä valossa olevia naisia käy luonanne."

"Niin, tietysti!" huudahti Pavel, rypistäen otsaansa inhosta.

"Suolla ja rämeellä hajahtaa kaikki märänneeltä!" virkkoi vähävenäläinen huoaten. "Miksi ette, äiti, selitä noille hulluille tytöille, mitä naimisissa olo oikein on, etteivät he niin kiiruhtaisi saamaan luunsa murskatuksi?"

"Nähkääs", virkkoi äiti, "he näkevät kurjuuden edessään, he käsittävät sen, mutta mitä voivat he tehdä? Heillä ei ole muuta valintaa!"

"Sepä omituinen ymmärtämisen tapa", huomautti Pavel, "muutoin he kyllä voisivat keksiä jotakin muuta."

Äiti katsoi hänen kylmiä kasvojansa.

"Miksi ette opeta heitä? Miksi ette kutsu muutamia älykkäämpiä kokouksiinne?"

"Se ei käy päinsä!" vastasi poika kuivasti.

"Mitähän, jos koettaisimme?" virkkoi vähävenäläinen.

Lyhyen vaitiolon jälkeen virkkoi Pavel:

"Pariskuntia muodostuisi, parit kävelisivät yhdessä ja jotkut menisivät naimisiin, siinä kaikki."

Äiti kävi miettiväksi. Pavelin kylmyys huoletti häntä. Hän huomasi että yksin vanhimmat toverit seurasivat hänen neuvojansa, niinkuin esim. vähävenäläinen; mutta hänestä näytti kuin olisivat he kaikki häntä pelänneet, eikä kukaan rakastanut häntä, kun hän oli niin kylmä.

Kerran kun hän oli pannut maata, ja poikansa sekä vähävenäläinen yhä istuivat kirjojensa ääressä, kuuli hän heidän matalan puhelunsa ohkaisen väliseinän lävitse.

"Tiedäthän, että rakastan Natashaa", virkkoi äkkiä vähävenäläinen hillityllä äänellä.

"Tiedän", vastasi Pavel hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Niin!"

Äiti kuuli vähävenäläisen nousevan ja alkavan kävellä. Hänen avojalkaiset askeleensa kuuluivat selvästi, ja alakuloista vihellystä kuului myöskin. Sitte jatkoi hän taas:

"Ja onko hän sen huomannut?"

Pavel vaikeni.

"Mitä sinä ajattelet?" virkkoi vähävenäläinen, alentaen ääntänsä.

"Hän tietää sen", vastasi Pavel. "Sen vuoksi on hän kieltäytynyt tulemasta kokouksiimme."

Vähävenäläinen hiihti raskaasti jalkojansa lattian poikki, ja uudelleen kuului hänen hiljainen vihellyksensä. Sitte kysyi hän: "Ja jos sanon sen hänelle?"

"Minkä?" kavahti Pavelin lyhyt kysymys äkisti kuin pyssyn laukaus.

"Että olen —" alkoi vähävenäläinen melkein kuiskaavalla äänellä.

Äiti kuuli vähävenäläisen pysähtyvän, ja hän tunsi että hän hymyili.

"Ja miksi?" keskeytti Pavel.

"Niin, näetkös, mielestäni jos rakastat tyttöä, on sinun se sanominen hänelle, muutoinhan siinä ei olisi mitään ajatusta."'

Pavel sulki kirjan lujalla pamahduksella.

"Ja mitä otaksut ja toivot sitte?"

Kumpikin olivat hiljaa kauan aikaa.

"Sinun mielesi täytyy olla selvä, Andrew, siitä mitä aiot tehdä", virkkoi Pavel hitaasti. "Otaksukaamme että hän rakastaa sinua — en usko sitä — mutta otaksukaamme. No hyvä, te menette naimisiin. Sangen mieltäkiinnittävä yhteys — sivistynyt ja työmies! Lapsia alkaa ilmaantua; sinun täytyy tehdä työtä ihan yksin ja lujasti. Elämänne muodostuu tavalliseksi taisteluksi leipäpalasta ja katon suojasta itsellenne ja lapsillenne. Sen vuoksi tulee teistä molemmista olemattomat henkilöt!"

Seurasi äänettömyys. Sitte alkoi Pavel taas puhua pehmoisemmalla äänellä:

"Poista ennemmin kaikki tuommoinen mielestäsi, Andrew. Vaikene mieluummin, äläkä tee häntä levottomaksi. Se on paljon rehellisempi tie."

"Ja muistatko mitä Alexey Ivanovich sanoi miehen velvollisuudesta elää ehyttä elämää — koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla — muistatko?"

"Se ei ole meille! Kuinka saattaisimme me saavuttaa täydellisyyttä? Se ei ole meikäläisiä varten. Jos rakastamme tulevaisuutta, täytyy meidän uhrata kaikki, kaikki, nykyajassa — kaikkityyni, veli!"

"Se on vaikeaa ihmiselle!" virkkoi vähävenäläinen hiljaisella äänellä.

"Mikä muu olisi mahdollista? Mieti!"

Välinpitämätön kellonheiluri hakkasi elämän sekunteja tyynesti ja tasaisesti. Vihdoin virkkoi vähävenäläinen:

"Puolet sydämestä rakastaa, ja toinen puoli vihaa! Onko se sydän?"

"Kysyin, mikä muu on keinona?"

Kirjan lehdet rapisivat. Arvattavasti oli Pavel alkanut lukea uudestaan. Äiti lepäsi silmät ummessa, ja pelkäsi liikahtaa. Hän oli valmis itkemään vähävenäläisen surkeutta; mutta sydäntänsä jäyti vielä enemmän poikansa puolesta.

"Rakas poikani! Uhrata poikaraukkani", ajatteli hän.

Yhtäkkiä kysyi vähävenäläinen: "Minun pitää siis vaieta?"

"Se on paljon rehellisempää, Andrew", vastasi Pavel aivan hiljaa.

"Olkoon menneeksi! Siinä on tie, jota tahdomme vaeltaa." Ja muutaman sekunnin perästä jatkoi hän surullisella ja tukahdutetulla äänellä: "Sinä huomaat sen vaikeaksi, Pasha, kun se sattuu omaan kohtaasi."

"Se on jo nyt minulle kyllin kova."

"Niinkö?"

"Niin."

Tuuli tuiskusi seinää vasten ja heiluri merkitsi tasaisesti kuluvia sekunteja.

"Hm!" virkkoi vähävenäläinen hetken päästä. "Tästä on leikki kaukana."

Äiti kätki päänsä tyynyyn ja itki kuulumattomasti.

Aamusella näytti Andrew hänen mielestään lyhyemmältä ja miellyttävämmältä. Mutta poikansa näytti pitkältä, suoralta ja laihalta kuten ennenkin. Hän oli aina kutsunut vähävenäläistä Andrew Stepanovichiksi, muodollisuuden vuoksi, mutta nyt sanoi hän äkkiä ehdottomasti ja tietämättänsä:

"Kuules, Andriasha, sinun pitäisi saada saappaasi korjatuiksi. Sinä pian aikaa vilustut."

"Maksupäivänä, äiti", virkkoi hän hymyillen, "ostan itselleni uudet saappaat." Sitte, äkkiä asettaen pitkän kätensä hänen hartiallensa, lisäsi hän: "Tiedäthän, että olet minun oikea äitini. Mutta sinä et tahdo tunnustaa sitä ihmisille siksi, että olen niin ruma."

Äiti taputti häntä kädelle puhumatta. Hän olisi halunnut sanoa paljon suloisia asioita; mutta hänen sydäntänsä kouristi sääli, eivätkä sanat lähteneet hänen huuliltaan.

Kylässä puhuttiin sosialisteista, jotka jakelivat sinisellä musteella painettuja lehtisiä. Näissä lentolehtisissä kerrottiin hyvin terävin sanoin tehtaanoloja, samoin kuin lakoista Pietarissa ja Etelä-Venäjällä; ja työmiehiä pyydettiin yhtymään taisteluun valvomaan omia etujansa.

Vakavat ihmiset, jotka ansaitsivat hyvää palkkaa, suuttuivat kauheasti, luettuansa näitä lippuja, ja virkkoivat uhkaavasti: "Kapinan levittäjiä! Sellaisesta toimesta heidän sietäisi saada naamansa mustiksi."

Ja he kuljettivat näitä lippuja konttoriin. Nuoret lukivat näitä julistuksia innokkaasti ja virkkoivat kiihkeästi: "Se on kaikki totta!"

Enemmistö, murtuneena työstänsä ja välinpitämättöminä kaikesta, virkkoivat laiskasti: "Siitä ei synny mitään. Se on mahdotonta!"

Mutta lentolehdet saivat väen intoon ja kun viikko kului, ilman niiden ilmestymistä, virkkoivat he toinen toisilleen: "Ei vielä tänään yhtään! Luultavasti on niiden painaminen keskeytetty."

Sitte maanantaina ilmestyi lehtisiä uudelleen; ja taas seurasi kiihkeää ja monenlaista puhetta työmiesten keskuudessa.

Kapakoissa ja tehtaassa alkoi vilistä outoja olentoja, miehiä, joita ei kukaan tuntenut. He tekivät kysymyksiä, tiedustellen kaikkea ja kaikista ihmisistä; he kurkkivat ympärillensä, nuuskivat joka paikkaan, ja paikalla herättivät yleisen huomion, jotkut epäluuloisella tirkkimisellään, ja toiset äärimmäisellä tungettelemisellaan.

Äiti tiesi että kaikki tämä oli seurauksena Pavelin työstä. Hän näki kuinka ihmiset vetäytyivät yhteen hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin eikä se sen vuoksi ollut niin vaarallista. Mutta ylpeys pojastansa sekautui arveluihin hänen kohtalostansa; hänen salaiset toimintansa heittäytyivät raikkain pyörtein kapeaan, sameaan elämän väylään.

Eräänä iltana Maria Korsunova koputti kadun puoleiselle ikkunalle, ja kun äiti sen avasi, virkkoi hän matalalla kuiskeella: "Olkaa varuillanne, Pelagaja; pojat ovat keittäneet itselleen aika sopan! Teidän talossanne tullaan pitämään tarkastus tänä yönä, samoin Maxinin ja Vyesovshchikovin —"

Äiti kuuli ainoastaan alun vaimon puheesta; kaikki muu suli yhteen pahaa ennustavaksi rääkynäksi.

Marian paksut huulet painuivat tiukasti yhteen. Aivastus kajahti hänen turpeasta nenästänsä, silmänsä räpättivät ja katsoivat molemmille puolille, ikäänkuin peljäten jonkun olevan lähistöllä urkkimassa.

"Ja huomatkaa, minä en tiedä yhtäkäs mitään, enkä sanonut teille mitään, äiti hyvä, enkä ole nähnyt teitä koko päivänä, ymmärrättekö?"

Samassa katosi hän.

Äiti sulki ikkunan ja vaipui hitaasti tuolille, kadottaen voimansa, ja melkein tajuttomana. Mutta vaaran suuruus, joka uhkasi poikaansa, kohotti hänet taas kiireesti jaloilleen. Hän pukeutui nopeasti, ja kierti ison huivin hyvin tiukasti päänsä ympäri, juosten Fedya Maxin luokse, jonka hän tiesi olevan kipeän ja makuulla. Hän tapasi hänet ikkunan vieressä makaamassa kirja kädessä, ja heiluttaen oikeata kättänsä vasemmalla edestakaisin, peukalo pystyssä. Kuultuansa uutisen, hyppäsi hän ylös hermostuneesti, huulensa vapisivat ja naamansa kalpeni.

"Siinäpä se! Ja minulla kun on ajos peukalossa!" mutisi hän.

"Mitä meidän on tekeminen?" kysyi Vlasova, pyyhkien hikeä pois kasvoistansa vapisevin käsin.

"Odottakaa hetkinen! Älkää peljätkö", vastasi Fedia, pyyhkäisten terveellä kädellänsä kiharaista tukkaansa.

"Mutta tehän itse pelkäätte!"

"Minä?" Hän punastui ja hymyili hämillään. "Niin hm — Minut valloitti pelkurimaisuus, mutta vieköön sen paholainen! Meidän täytyy saada sana Pavelille. Lähetän pienen sisareni hänen luokseen. Menkää nyt kotiin. Yhtä kaikki. He eivät kuitenkaan pääse meitä pieksämään."

Palattuaan kotiin kokosi äiti kaikki kirjat, ja puristaen niitä rintaansa vasten, kulki talossa edestakaisin kauan aikaa, katsellen uniin, uunin alle, teekeittiön piippuun, yksinpä vesisäiliöön. Hän ajatteli että Pavel lopettaa työn heti paikalla ja rientää kotiin; mutta häntä ei kuulunut. Vihdoin istui hän epätoivoisena penkille keittiössä, pannen kirjat allensa. Tässä asemassa istui hän värähtämättä, uskaltamatta hievahtaa, kunnes Pavel ja vähävenäläinen palasivat tehtaasta.

"Tiedättekö?" huudahti hän liikahtamatta.

"Tiedämme kyllä", virkkoi Pavel salaperäisellä hymyllä. "Pelkäätkö, äiti?"

"Oi, olen niin peloissani, niin kovin peloissani."

"Et tarvitse peljätä", virkkoi vähävenäläinen. "Se ei auttaisi meitä ollenkaan."

"Etkä ole edes laittanut samovaaria kuntoon", huomautti Pavel.

"Näetkös, en voinut noilta kirjoilta — en koko aikana — minä olin —"

Pavel ja vähävenäläinen purskahtivat nauruun ja se helpotti äitiä. Pavel keräili muutamia kirjoja, ja kantoi ne ulos pihamaalle kätkeäksensä, jolla välin vähävenäläinen alkoi valmistaa teetä.

"Ei tässä ole mitään kammottavaa, äiti. Kansalle on ainoastaan häpeäksi tehdä sellaista turhanaikaista työtä. Aikuiset miehet, harmaaseen sarkaan puetut, sapelit sivuilla, kannukset jaloissa, tulevat suurella melulla kaivamaan ylös ja etsimään joka paikan. He katsovat sängyn alle, ja kiipeevät ylös ullakolle, ja jos talossa on kellari, hamuilevat he sielläkin. Hämähäkin verkot tarttuvat heidän naamaansa, ja he puhisevat ja ähkävät. He ovat harmissaan, noloina ja väsyneinä. Senpä vuoksi he teeskentelevät itsensä hyvin pahoiksi ja suuttuneiksi meihin. Se on likaista työtä, ja he ymmärtävät sen, tietysti he sen tekevät! Kerran mylläsivät he minun asunnossa kaikki ylös alasin, ja puikkivat tipotiehensä noloilla nenin, siinä kaikki. Toisella kertaa veivät he minun mukanansa. He pistivät minut vankeuteen, ja minä olin siellä neljä kuukautta heidän parissaan. Sitä istuu ja istuu, ja sitte käsketään pois, viedään kadulle sotilaiden seuraamana ja tehdään muutamia kysymyksiä. He ovat tyhmää väkeä, ja puhuvat päättömiä, epäselviä asioita. Kun he ovat tehneet kaikki voitavansa kanssanne, käskevät sotilaiden viedä teidän takaisin vankeuteen. Siten kuljettavat he teitä milloin sinne milloin tänne — heidän täytyy tehdä jotakin palkkansa edestä. Ja sitte päästävät he teidät menemään. Siinä kaikki."

"Kuinka, Andriusha, sinä osaatkin puhua!" huudahti äiti ehdottomasti.

Polvistuen teekeittiön edessä, puhalsi hän huolellisesti piippuun; mutta äkkiä käänsi hän kasvonsa, jotka olivat punaiset ponnistuksesta, hänen puoleensa, ja silittäen pitkiä viiksiänsä molemmin käsin, kysyi hän: "Ja kuinka minä sitte puhun?"

"Aivan kuin ei kukaan koskaan olisi tehnyt sinulle vääryyttä."

Hän nousi ylös, lähestyi äitiä ja virkkoi päätänsä pudistaen: "Löytyykö yhtä vääryyttä kärsimätöntä sielua koko avarassa maailmassa? Mutta minä olen kärsinyt niin paljon, että olen menettänyt vääryyksistä loukatun mielen. Mitä on tehtävä, jos ihmiset eivät voi menetellä toisin? Vääryydet, joista kärsin paraikaa, estävät minua suuressa mitassa työssäni. Niitä on mahdotonta karttaa. Mutta turhaa on pysähtyä ja ruveta niihin huomiotansa lainaamaan, se on ainoastaan ajan hukkaa. Sellainen elämä? Ennen saatoin joskus vihastua, mutta silloin mietin itsekseni: kaikkialla näen ihmisiä särjettyine sydämineen. Näytti siltä kuin jokainen olisi peljännyt, että naapurinsa äimää häntä, ja siten koetti hän päästä naapurinsa edelle ja iski häntä ensin. Sellaista on elämä, äiti hyvä."

Puheensa valui rauhallisesti. Hän varsin tahallaan veti äidin huomion toisaalle pian saapuvista etsivistä poliiseista. Hänen loistavat, terävät silmänsä hymyilivät surullisesti. Hän näytti hyvin omituisella tavalla muodostaneen aineen, joka taipuu, mutta ei katkea.

Äiti huokasi ja kuiskasi puoliääneen lempeän toivon: "Suokoon jumala sinulle onnea, Andriusha!"

Vähävenäläinen käveli teekeittiön luo pitkin askelin, istui uudelleen sen ääreen kantapäilleen ja mumisi: "Jos hän antaa minulle onnea, niin en kieltäydy siitä; pyytää en sitä tahdo, eikä ole aikaa sitä hankkia."

Hän alkoi viheltää.

Pavel tuli sisälle pihalta ja virkkoi luotettavasti: "He eivät löydä niitä!" ja alkoi peseytyä. Sitte kuivaten kätensä suurella huolella, lisäsi hän: "Jos näytätte, äiti, että pelkäätte, luulevat he että talossa täytyy olla jotakin, koska te vapisette. Emmekä me ole vielä tehneet mitään, ei niin mitään. Tiedättehän ettemme tahdo mitään pahaa; totuus on puolellamme ja me haluamme työskennellä sen eteen kaiken elämämme. Siinä on koko rikoksemme. Mitä me sitte pelkäämme?"

"Minä koetan tehdä itseni kestäväksi, Pasha!" vakuutti äiti hänelle. Ja seuraavassa hetkessä, aivan kykenemättömänä tuskaansa hillitsemään, huudahti hän: "Toivoisin että he tulisivat pian, ja kaikki olisi ohitse!"

Mutta he eivät tulleet tänä iltana, ja aamulla, vastapainoksi kiusalle ja leikinteolle, joka saattaisi häntä kohdata pelkonsa vuoksi, alkoi hän ajatuksissaan nauraa itsellensä.

Ihmisen turva

Sissit saapuivat juuri odottamattomalla ajalla, melkein kuukausi tämän levottoman yön jälkeen. Nikolay Vyesovshchikov oli Pavelin kotona puhuen hänen ja Andreyn kanssa sanomalehdestä. Oli jo myöhä, melkein keskiyö. Äiti oli jo levolla. Puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa kuunteli hän matalia, kiireisiä ääniä. Äkkiä nousi Andrew ylös ja meni varovin askelin ulos keittiöstä, painaen oven kiinni hiljaa jälkeensä. Äkkiä kuului porstuasta kolinaa. Ovi lensi pikaisesti selkiselällensä ja vähävenäläinen astui kyökkiin, ilmoittaen kuuluvalla kuiskeella: "Kuulen kannuksen kilinää kadulta!"

Äiti hypähti ylös vuoteelta, tarttuen pukuunsa vapisevilla käsillänsä; mutta Pavel tuli ovelle ja virkkoi tyynesti: "Pysykää vuoteella, äiti, te ette voi hyvin."

Etehisestä kuului varovaista, hiipivää ääntä. Pavel meni ovelle, ja koputtaen siihen kädellään kysyi: "Kuka siellä?"

Pitkä, harmaa olento tuli kolisten esille; sen jälkeen toinen; kaksi santarmia töyttäsi Pavelin takasin, asettuivat hänen molemmin puolin, ja kova, ilkkuva ääni kuului sanovan: "Ähä, ette tainneet odottaa ketään?"

Nämä sanat lausui pitkä heilakka, laiha upseeri, jolla oli ohkaiset, mustat viikset. Kylän poliisi, Fedyakin, ilmestyi äidin tilan viereen, ja kohottaen yhden käden lakkiinsa, osoitti toisella hänen kasvojansa ja mulkoillen silmiään hurjasti, virkkoi: "Tämä on hänen äitinsä, teidän ylhäisyytenne!" ja viitaten kädellään Pavelia kohti, virkkoi hän: "Ja tässä on hän itse."

"Pavel Vlasov?" kysyi upseeri, höristäen silmiänsä, ja kun Pavel ääneti nyökäytti päällään, julisti hän, viiksiään kierrellen: "Minun täytyy tehdä etsiminen talossanne. Nouse ylös, vanha vaimo!"

"Kuka siellä on?" kysyi hän äkkiä kääntyen ovea kohti.

"Nimenne?" Äänensä kuului toisesta huoneesta.

Kaksi muuta miestä tulivat sisälle porstuasta; vanhempi sulattaja Tveryakov ja hänen vuokralaisensa lämmittäjä Rybin, tanakka tummapintainen talonpoika. Hän virkkoi samalla, kovalla äänellä: "Hyvää iltaa, Nilovna!"

Äiti puki päällensä, puhellen koko ajan itseksensä puoliääneen, ikäänkuin rohkaistakseen itseään: "Mitähän tämäkin oikein lienee? He tulevat yöllä. Ihmiset ovat nukkumassa ja he tulevat —"

Huoneessa tuntui ilma ahtaalta, ja hajusi jostakin syystä kovasti kenkämusteelle. Kaksi santarmia ja kylän komisaria, Ryskin, joiden saappaat lujasti paukkuivat laattiaan, ottivat kirjoja pois hyllyiltä, ja asettivat niitä pöydälle upseerin eteen. Kaksi muuta kolisteli seiniä nyrkeillänsä, ja kurkistelivat tuolin alle. Eräs miehistä kiipesi kömpelösti uunin päälle nurkassa, Nikolain rokonarpiset kasvot tulivat täyteen punaisia pilkkuja, ja hänen pienet harmaat silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt upseeriin. Vähävenäläinen kierteli viiksiään, ja kun äiti astui huoneeseen, hymyili hän ja nyökäytti hänelle päätään rohkaisevasti.

Koettaen painaa alas pelkoaan, käveli hän, ei syrjittäin, kuten tavallisesti, vaan pystyssä ja kohtisuoraan, rinta pullistettuna, joka antoi hänelle koomillista, jäykkää arvokkaisuutta. Kenkänsä kopisivat laattiaan, ja silmäkulmat värisivät.

Upseeri tarttui kiireesti kirjoihin pitkillä sormillaan, käänteli sivuja, puisteli niitä, ja lennätti ne sitte kalvosimensa äkkijyrkällä liikkeellä pois luotansa. Joskus joku kirja lensi laattiaan keveällä rapinalla. Kaikki olivat vaiti. Hikiset santarmit huokuivat kuultavasti; kannukset helisivät, ja joskus kuului matala kysymys: "Oletteko katsoneet täältä?"

Äiti seisoi Pavelin vieressä nojaten seinään. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnoillensa, kuten poikansakin, ja molemmat tarkastivat upseeria. Äiti tunsi polvensa vapisevan, ja kuiva sumu peitti hänen katseensa.

Äkkiä katkasi Nikolain terävä ääni hiljaisuuden:

"Onko tarpeellista syytää kirjat laattialle?"

Äiti vapisi. Tverjakov tavotteli päätänsä aivan kuin joku olisi äimässyt häntä selkään. Rybin kakisti kurkkuansa ja katseli Nikolaita huomaavaisesti.

Upseeri heitti päätänsä taapäin, terästi katsettansa ja katseli silmänräpäyksen ajan rokonarpista, liikkumatonta naamaa. Sormensa selailivat lehtiä vielä sukkelammin. Kasvonsa olivat keltaiset ja kalvakkaat, ja hän väänteli huuliansa alinomaa. Aika ajoin avasi hän suuret, harmaat silmänsä seljälleen aivan kuin olisi hän kärsinyt sietämätöntä tuskaa, joka millä hetkellä hyvänsä olisi saattanut puhjeta auttamattomaan huutoon.

"Sotilaat!" huudahti Vyesovshchikov uudelleen. "Poimikaa kirjat ylös laattialta!"

Kaikki santarmit käänsivät silmänsä häneen, ja vilkasivat sitte upseeriin. Tämä kohotti päätänsä uudelleen ja murisi katsahtaen läpitunkevasti Nikolaihin: "No niin, no niin, poimikaa ylös kirjat."

Yksi santarmeista kumartui alas, ja alkoi koota ylös kirjoja, kurkistellen kierosti Nikolaihin päin.

"Miksi ei Nikolai pysy hiljaa?" kuiskasi äiti Pavelille. Tämä pudisti hartioitansa. Vähävenäläinen painoi päänsä alas.

"Mitä siellä kuiskaillaan? Olkaapa hiljaa. Kuka lukee Pipliaa?"

"Minä", virkkoi Pavel.

"Ahaa! Ja kenen nuo kirjat sitte ovat?"

"Minun ne ovat", vastasi Pavel.

"Vai niin!" huudahti upseeri, heittäytyen taapäin tuolissansa. Hän ratisutti luita hienoissa sormissansa, oikasi säärensä pöydän alle, ja kysyi Nikolailta viiksiänsä kierrellen: "Oletko Andrei Nahodka?"

"Olen!" vastasi Nikolai, astuen lähemmä. Vähävenäläinen kohotti kätensä ja veti häntä hartioista takasin.

"Hän erehtyi; minä olen Andrei!"

Upseeri kohotti sormensa ja virkkoi Vyesovshchikoville: "Olkaa varoillanne."

Hän alkoi katsella papereitansa. Ikkunasta pilkisti kirkas öinen kuutamo sieluttomin silmin. Joku liikkui ikkunan takana ja lumi narisi hänen askelensa alla.

"Teitä, Nahodka, on jo kerran ennen tutkittu valtiollisesta rikoksesta?" kyseli upseeri.

"Niin on. Minua tutkittiin Bostovissa ja Saratovissa. Mutta siellä kutsuivat santarmit minua herraksi!"

Upseeri räpähytti oikeata silmäänsä, hieroi sitä, ja virkkoi, näyttäen valkoisia hampaitaan: "Ja tiedättekö, herra Nahodka, niin juuri te, herra Nahodka, ketkä rikolliset lurjukset ovat, jotka levittelevät rikollisia julistuksia ja kiellettyjä kirjoja tehtaalla? Mitä?"

Vähävenäläinen heilutteli ruumistansa edestakasin ja oli juuri sanomaisillaan jotakin leveä hymy huulillaan, kun Nikolain ärtynyt ääni kuului uudelleen:

"Tämä on ensi kerta, jolloin näemme roistoja täällä!"

Seurasi syvä hiljaisuus. Tuskin kuului hengen hiiskahdusta. Äidin arpi muuttui aivan valkoiseksi ja hänen oikea silmäkulmansa kohosi pystyyn. Rybinin musta parta värisi oudosti. Hän painoi alas katseensa, ja raapi hiljalleen yhtä kättänsä toisella.

"Viekää tämä koira täältä ulos!" virkkoi upseeri.

Kaksi santarmia tarttui Nikolain käsipuoliin ja työnsivät hänet törkeästi ulos keittiöön. Siellä polki hän jalkaansa lujasti laattiaan, huutaen: "Lakatkaa roistot, että saan palttoon päälleni!"

Poliisikomisarjus tuli sisälle pihalta, sanoen: "Ei siellä ulkona ole mitään. Olemme hakeneet kaikkialta!"

"Niin, tietysti ei!" huudahti upseeri nauraen. "Tiesinhän sen! Täällä on kokenut mies muassa, ja kaikki käy aivan itsestään."

Äiti kuunteli tätä ohkaista, kuivaa ääntä, ja katsellen kauhulla noita keltaisia kasvoja, tunsi hän hänessä vihollisen, vihollisen ilman armoa, jonka sydän oli täynnä ylhäisön halveksumista aliluokkaa kohtaan. Ennen hän oli ainoastaan ani harvoin nähnyt sellaista henkilöä, ja hän oli jo ehtinyt unohtaa sellaisten olemassaolon.

"Tämä on siis mies, jota Pavel ja hänen ystävänsä ovat loukanneet", ajatteli hän.

"Minä panen teidät kiinni, herra Andrei Anisimov Nahodka."

"Minkä vuoksi?" kysyi Vähävenäläinen tyyneesti.

"Sanon sen teille perästä päin!" Vastasi upseeri halveksivalla tyyneydellä, ja kääntyen Vlasovin puoleen, huudahti hän: "Osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"

"Ei", vastasi Pavel.

"En kysynyt teiltä!" virkkoi upseeri kuivan kylmästi, ja jatkoi: "Vastatkaa, vanha vaimo, osaatteko lukea tahi kirjoittaa?"

Äiti tunsi vastustamatonta vihaa tätä miestä kohtaan. Äkkivapistus valtasi hänet, aivan kuin hän olisi hypännyt kylmään veteen. Hän oikasi itsensä, arpensa kävi purppuraiseksi ja otsansa kutistui matalaksi.

"Älkää mahtailko!" virkkoi hän, ojentaen kätensä häntä kohti. "Olette vielä aivan nuori; ette tiedä mitä kurjuus ja suru ovat —"

"Rauhoitu, äiti!" keskeytti Pavel.

"Tällaisissa asioissa, äiti, pitää teidän ottaa sydämmenne hampaitten väliin, ja pitää sitä siellä tiukasti", virkkoi vähävenäläinen.

"Odota hetkinen, Pasha!" huudahti äiti, rientäen pöydän ääreen ja kysyen upseerilta: "Minkätähden vangitsette te ihmisiä tällä tavoin?"

"Se ei kuulu teille. Vaijetkaa!" kiljasi upseeri, nousten.

"Tuokaa sisälle vangittu Vyesovshchikov!" komensi hän, ja alkoi lukea ääneen asiapaperia, jonka hän kohotti naamansa eteen.

Nikolai tuotiin sisälle.

"Hatut pois!" huusi upseeri, keskeyttäen lukemisensa.

Rybin meni Vlasovan luokse, ja virkkoi hänelle, taputtaen häntä selkään: "Älä kiihoitu, Äiti."

"Kuinka saatan ottaa hatun päästäni, kun he pitelevät käsiäni?" kysyi Nikolai.

Upseeri asetti paperin pöydälle.

"Allekirjoittakaa", virkkoi hän lyhyesti.

Äiti näki kuinka jokainen piirsi nimensä asiakirjaan, hänen kiihoituksensa painui alas ja hellempi tunne täytti hänen rintansa. Silmänsä täyttyivät kyynelillä — polttavilla loukatun voimattomuuden kyynelillä — sellaisilla kyynelillä, joita hän oli vuodattanut kaksikymmentä vuotta naimisissa ollessaan, mutta viimeksi kuluneina vuosina oli hän melkein kokonaan unohtanut niiden kitkerän, sydäntä kalvavan maun.

Upseeri katseli häntä halveksivasti. Hän rypisti silmäkulmiansa, huomauttaen: "Te huudatte ennenkun hätä on läsnä, rouvaseni! Pitäkää varanne, että teillä on kyyneleitä säästössä tulevaisuutta varten!"

"Äidillä on aina kyyneliä kaikkeen, kaikkeen! Jos teillä on äiti, hän kyllä sen tietää!"

Upseeri kokosi kiireesti kaikki paperit uusiin kansiin, joissa oli kiiltävä lukko.

"Kuinka riippumattomia he kaikki täällä ovat!" virkkoi hän kääntyen poliisikomisariuksen puoleen.

"Tottelemattomia roistoja!" mutisi poliisikomisarius.

"Mars!" komensi upseeri.

"Hyvästi, Andrei! Hyvästi Nikolai!" virkkoi Pavel lempeästi, matalalla äänellä, puristaen ystäviensä käsiä.

"Kas niin. Hyvästi, kunnes taas tavataan!" rähisi upseeri.

Vyesovshchikov puristi ääneti Pavelin käsiä lyhyillä sormillansa ja hengittäen raskaasti. Veri nousi hänen paksuun niskaansa; hänen silmänsä säihkyivät pettyneestä vihasta. Vähävenäläisen kasvot säteilivät päivänpaistetta. Hän kumarsi päätänsä ja kuiskasi jotakin äidille, joka teki ristinmerkin hänen ylitsensä.

"Jumala muistaa rehellistä ihmistä", kuiskasi hän.

Vihdoin alkoivat kaikki harmaatakkiset lappaa ulos porstuaan, ja heidän kannuksensa helisivät poistuessaan. Rybin läksi viimeisenä. Hän katseli Pavelia huomaavalla ilmeellä tummissa silmissänsä ja virkkoi miettivästi: "No niin, eipähän muuta kuin hyvästi nyt!" ja rykäisten partaansa kulki hän keveästi ulos etehiseen.

Pavel käveli kädet selän takana hartaasti edestakaisin huoneessa, astellen kirjojen ja vaatteiden ylitse joita oli kasaantunut laattialle. Vihdoin virkkoi hän synkästi:

"Näithän kuinka se tapahtui! Loukkausten kanssa! inhoittavasti — niin! He jättivät minut jälelle."

Katsellen neuvottomasti huoneessa vallitsevaa epäjärjestystä, kuiskasi äiti surullisesti: "He vievät sinut myös, ole varma siitä. Mutta miksi puhui Nikolai heille sillä tavoin?"

"Luulen että hän pelästyi", virkkoi Pavel tyynesti. "Niin — heille on mahdotonta puhua, aivan mahdotonta! He eivät kykene ymmärtämään!"

"He tulivat, sieppasivat saaliinsa ja veivät ne pois", mutisi äiti, heiluttaen käsiänsä. Mutta koska poikansa jätettiin rauhaan, tykytti sydämensä keveämmin. Mielensä pyöri yksinkertaisesti yhdessä ainoassa pisteessä, eikä halunnut siitä liikkua mihinkään. "Kuinka hän halveksii meitä tuo keltainen kätyri! Kuinka hän meitä kohtelee."

"Älkäämme ajatelko sitä enää, äiti!" virkkoi Pavel päättävästi. "Poimikaamme nämä ylös!"

Hän kutsui äitiänsä "mammaksi", jota sanaa hän käytti ainoastaan silloin kuin hän tuli häntä lähemmä. Äiti tuli hänen luoksensa, katsoi häntä silmiin ja kysyi lempeästi: "Loukkasivatko he sinua?"

"Loukkasivat", vastasi hän. "Se on vaikeaa — hyvin vaikeaa kärsiä! Olisin mieluummin mennyt heidän kanssansa."

Äidistä näytti että poikansa silmissä kiehui kyyneliä, ja haluten lohduttaa häntä, aavistaen mikä tuska hänen sydäntänsä ahdisti, virkkoi hän huoaten: "Odota hetkinen — he vievät kyllä vielä sinutkin!"

"Niin tekevät!" vastasi hän.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen virkkoi äiti surullisesti: "Kuinka kova sinä olet, Pavel! Jospa edes kerrankin lohduttaisit minua! Mutta sinä et sitä tee. Kun minä virkan jotakin kauhistuttavaa, lisäät sinä siihen pahempaa."

Pavel katseli häntä, meni aivan hänen luoksensa ja sanoi lempeästi: "En voi, äiti! En voi valehdella! Sinun täytyy tottua siihen!"

Valoa hakemassa

Seuraavana päivänä saivat he tietää että Bukia, Somoilov, Somov ja viisi muuta oli vangittu. Iltasella tuli Fedya Maxin heille juoksu jalassa. Hänen kotonansa oli myös ollut etsijöitä. Hän piti itseänsä oikeana sankarina.

"Peloittiko teitä, Fedja", kyseli äiti.

Hän kalpeni, kasvonsa tivistyivät ja sieramensa vapisivat.

"Pelkäsin että upseeri löisi minua. Hänellä on musta parta, hän on roteva mies, sormensa ovat karvaiset, ja hän käyttää tummia silmälaseja, joten hän näyttää kuin olisi hän silmätön. Hän kiljui ja polki jalkaa. Hän sanoi että minä tulisin märkänemään vankiloissa. Eikä minua ole ikinä äiti eikä isä rangaissut; he rakastavat minua sillä minä olen heidän ainoa poikansa. Kaikkia kuritetaan yhtenään, mutta minä säästyn aina."

Hän ummisti silmänsä hetkiseksi, puristi yhteen huuliansa, pyyhkäsi tukkaansa taapäin nopealla liikkeellä molemmilla käsillänsä ja katsoen Paveliin punertavin silmin, virkkoi hän: "Jos kuka minuun koskee, silloin isken häneen koko ruumiini voimalla niinkuin veitsi — minä puren hampaani häneen kiinni, haluaisin mieluummin, että hän siinä paikassa lopettaisi minut, ja sitte olisi kaikki lopussa yhdellä kertaa!"

"Itseäsi puolustamaan on sinulla oikeus", virkkoi Pavel. "Mutta varo ettet hyökkää!"

"Olette niin hento ja laiha", huomautti äiti. "Mitäpä hyvää olisi tappelemisesta?"

"Minä tahdon tapella!" vastasi Fedya matalalla äänellä.

Hänen mentyänsä virkkoi äiti Pavelille: "Tämä nuorukainen menee kadotukseensa pikemmin muita kaikkia."

Pavel vaikeni.

Muutaman minuutin kuluttua aukeni keittiön ovi hitaasti ja Rybin astui sisään.

"Hyvää iltaa!" virkkoi hän hymyillen. "Tässä minä olen taas. Eilen he toivat minut tänne; tänään tulen tänne omasta vapaasta tahdostani. Niin, niin!" Hän puristi lujasti Pavelin kättä, asetti sitte kätensä äidin olkapäälle ja virkkoi: "Annattehan minulle teetä?"

Pavel katseli äänetönnä hänen tummaa, leveätä varttansa, hänen paksua, mustaa partaansa ja tummia, älykkäitä silmiä. Jonkunmoinen vakavuus ilmaantui hänen rauhallisessa katseessansa; hänen suora vartalonsa herätti luottamusta.

Äiti meni keittiöön valmistamaan samovaaria. Rybin istui alas, silitteli partaansa ja asettaen kyynäspäänsä pöytää vasten, katseli Pavelia hyvin tarkkaan.

"Tämmöistä se on", virkkoi hän, aivan kuin olisi jatkanut jotakin alotettua keskustelua. "Minun täytyy saada puhua avonaisesti kanssanne. Huomasin teidät jo kauan aikaa ennen tuloani. Me asumme melkein ovet vastakkain. Näin paljon väkeä tulevan luoksenne, eikä yhtään humalaista, eikä pahaa elämää. Tämä juuri on pääasia. Jos ihmiset eivät herätä paholaista, herättävät huomiota ihan paikalla. Miksi niin? Siinäpä se! Siksi kaikkein silmät ovat isketyt minuun, kun elän erilläni, enkä loukkaa ketään."

Hänen puheensa kaikui vapaasti ja sujuvasti. Siinä oli kajahdus, joka voitti luottamusta.

"Niin. Jokainen puhuu teistä. Minun isäntäni kutsuvat teitä kerettiläiseksi, sillä te ette käy kirkossa. Minä en myös käy kirkossa. Sitte ilmestyivät nuo lentolehdet. Tekö ne keksitte?"

"Minä!" vastasi Pavel, hellittämättä katsettansa Rybinista. Rybin katsoi samoin tiukasti Pavelin kasvoihin.

"Sinäkö yksin!" huudahti äiti, tullen huoneeseen. "Sinä et ollut yksin."

Pavel hymyili, samoin teki Rybin.

Äiti meni pois aivastellen, hieman loukkautuneena, ettei hänen sanoillensa lainattu mitään huomiota.

"Nuo lentolehdet ovat hyvin keksityt. Ne herättävät väkeä. Niitä on ilmestynyt jo kaksitoista, eikö niin?"

"Niin on."

"Olen lukenut ne kaikki! Aivan niin. Joskus ne eivät ole tarpeeksi selviä, ja niissä on muutamia tarpeettomia asioita. Mutta kun mies puhuu paljon niin on aivan luonnollista, että hän joskus ilmaisee aatteensa siinä muodossa."

Rybin hymyili. Hampaansa olivat lujat ja valkoiset.

"Sitte seurasi kuulustelu. Se liitti minut teihin enemmän kuin mikään muu. Te ja vähävenäläinen ja Nikolai, kaikki jouduitte heidän aineikseen!" Hän pysähtyi hakeaksensa oikeaa sanaa ja katseli ikkunasta, naputellen pöytää sormillansa. "He huomasivat päätöksenne. Te teette työnne, teidän arvokkaisuutenne, niin he sanovat, ja me teemme mitä meille kuuluu. Vähävenäläinen on myös hieno mies. Joku päivä sitte kuulin kuinka hän puhui tehtaassa ja silloin mietin mielessäni: 'tuota miestä on vaikea saada vaikenemaan; kuolema on ainoa mikä häneen tepsii! Mikä rohkea olento!' Luotatteko minuun, Pavel?"

"Luotan, minä luotan teihin!" virkkoi Pavel, päätänsä nyökäyttäen.

"Se on oikein. Katsokaa! Olen neljänkymmenen vuoden vanha, olen kaksi kertaa teitä vanhempi, ja olen nähnyt kaksikymmentä kertaa enemmän kuin te. Kolme pitkää vuotta kulutin jalkojani luihin saakka, marssiessani armeijassa. Olen ollut kahdesti naimisissa. Olen matkustanut Kaukasiassa, ja tunnen duhoboreja. He eivät ole elämän mestareita, ei, sitä he eivät ole."

Äiti kuunteli mielenkiinnolla hänen suoraa puhettansa. Häntä miellytti nähdä vanhemman miehen tulevan poikansa luokse, ja puhuvan ikäänkuin olisi hän tunnustanut jotakin. Mutta Pavel näytti kohtelevan vierastansa liian lyhyesti, ja äiti, joka halusi saada keskustelua herttaisemmaksi, kysäsi Rybinilta: "Kenties haluatte jotain syödä?"

"Kiitoksia, äiti! Olen jo syönyt illalliseni. Te siis arvelette, Pavel, ettei elämä kulje niinkuin sen pitäisi?"

Pavel nousi ylös ja alkoi astella huoneessa edestakaisin, asettaen kätensä selkänsä taakse.

"Se kulkee hyvää latua", vastasi hän. "Nytkin juuri, esimerkiksi, toi se teidät tänne luokseni avoimin sydämin. Me, jotka työskentelemme koko elämämme — kiinnymme sen kautta toisiimme enemmän ja enemmän joka päivä. Aika on tuleva, jolloin me kaikki tulemme liittymään toisiimme. Elämä on järjestetty väärin meitä kohtaan, ja se on tehty meille rasitukseksi. Mutta samalla, kuitenkin, avaa elämä itse meidän silmämme huomaamaan sen katkeran tarkoituksen, ja osoittaa se itse ihmiselle kuinka hänen on jouduttaminen sen kulkua. Me kaikki ajattelemme juuri siten miten elämme."

"Totta, totta. Mutta odottakaahan!" Rybin keskeytti hänet. "Ihmisen pitäisi uusiutua — sitä minä ajattelen! Kun hän tulee likaiseksi, vie hänet kylpyyn, anna hänelle aika pesu, pane puhtaat vaatteet hänen päälleen — ja hän alkaa voida hyvin. Eikö niin? Ja jos sydän käypi tahraiseksi, ota nahka pois sen ympäriltä, vaikkapa verta vuotaisi ja pese ja pueta se uudelleen. Eikö totta? Kuinkas muutoin voisi puhdistaa sisäisen ihmisen? Siinäpä se!"

Pavel alkoi puhua kiihkeästi ja katkerasti jumalasta, tsaarista, hallituksen auktoriteeteistä, tehtaasta ja kuinka vieraissa maissa työväki nousee oikeuksiensa puolesta. Rybin hymyili välistä, ja löi sormensa joskus pöytään, ikäänkuin olisi merkinnyt jonkun aikajakson. Silloin tällöin huudahti hän lyhyesti: "Niin!"

Ja kerta virkkoi hän nauraen hiljaa: "Te olette niin nuori. Tunnette ihmisiä niin vähän!"

Pavel virkkoi vakavasti, pysähtyen hänen eteensä: "Älkäämme puhuko nyt siitä mikä on vanha tai nuori. Katsokaamme mieluummin kenen ajatukset ovat todellisempia."

"Mielestämme on meitä petetty myös jumalan suhteen. Minä myös ajattelen, että uskonto on väärä ja meille vahingollinen."

Tässä tuli äiti keskeyttämään. Kun poikansa puhui jumalasta ja kaikesta mikä koski hänen uskoansa häneen, halusi hän kohdata hänen katseensa ja pyytää hiljaa pojaltansa ettei hän särkisi hänen sydäntänsä terävillä, katkerilla epäuskon sanoilla. Ja hänestä tuntui että Rybin, vanhempi mies, oli myös tyytymätön ja loukattu. Mutta kun Rybin tyynesti asetti kysymyksensä Pavelille, ei hän saattanut enää kauemmin hillitä itseänsä, ja hän virkkoi varmasti: "Kun puhutte jumalasta, toivoisin että olisitte varovaisempia: saatte tehdä mitä tahdotte, onhan teillä palkinto työssänne." Riipaisten henkeänsä jatkoi hän vielä suuremmalla kiihkolla: "Mutta minä olen vanha nainen eikä minulla ole mihin turvaisin, jos otatte jumalan minulta pois."

Silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän pesi astioita ja sormensa vapisivat.

"Te ette ymmärtänyt meitä, äiti!" virkkoi Pavel lempeästi ja ystävällisesti.

"Anteeksi, äiti!" lisäsi Rybin hitaalla, täyteläisellä äänellä. Hän katsoi Paveliin ja hymyili. "Unohdin että olette liian vanha leikkaamaan poikki siteenne."

"En puhunut", jatkoi Pavel, "hyvästä ja armollisesta jumalasta, johon te uskotte, mutta siitä jumalasta, jolla papit meitä uhkaavat rangaistuksella, jonka nimessä he uhkaavat pakottaa meitä kaikkia toteuttamaan muutamien pahaa tahoa."

"Niin juuri, te olette oikeassa!" huudahti Rybin, pyyhkien pöytää sormillansa. "He ovat vääristelleet yksin meidän jumalamme ja ovat kääntäneet kaikki käsissänsä meitä vastaan. Huomatkaa, äiti, että jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, oman olentonsa mukaiseksi. Sen vuoksi on hän ihmisen kaltainen, jos ihminen on hänen kaltaisensa. Mutta me olemme muuttuneet, emme jumalan kaltaisiksi, vaan petoeläimiksi! Kirkossa asettavat he harakanpelättimen eteemme. Meidän pitää vaihtaa jumalamme, äiti; meidän pitää puhdistaa hänet! He ovat pukeneet hänet vääryyden vaippaan ja täyteen solvauksia; he ovat rusikoineet hänen kasvonsa, hävittääksensä meidän sielumme."

Hän puhui tyynesti, selvästi ja ymmärrettävästi. Jokainen sana kohtasi äidin korvia kuin isku. Hänen kasvonsa istuivat partansa mustassa kehyksessä, ja hänen leveät kasvonsa, jotka äidin mielestä näyttivät olevan kuin surupuvussa, peloittivat häntä. Hänen silmiensä tumma loiste oli hänestä sietämätöntä. Se herätti hänessä tuskaa ja täytti kauhulla hänen sydämensä.

"Ei, minun olisi ennemmin pitänyt mennä pois", virkkoi äiti, pudistaen päätänsä kieltävästi. "Voimani eivät riitä tällaisen kuuntelemiseen. En voi!"

Ja hän asteli kiireesti kyökkiin, Rybinin sanojen häntä seuratessa: "Siinäpä se on, Pavel! Se ei ala päästä, vaan sydämestä. Sydän on sellainen paikka ettei mitään muuta siinä saa kasvaa."

"Ainoastaan järki, järki on vapauttava ihmiskunnan", virkkoi Pavel vakuutuksella.

"Järki ei anna voimia!" väitti Rybin innostuneena. "Sydän antaa voimia, eikä pää, sanon teille."

Äiti riisuutui ja laskeusi levolle ilman iltarukousta. Häntä vilusti ja hän tunsi itsensä onnettomaksi. Ja Rybin, joka ensin näytti niin vakavalta, viisaalta mieheltä, herätti nyt hänen sielussaan sokeaa vihaa.

"Kerettiläinen! Kapinan nostaja!" ajatteli hän mielessään, kuunnellen hänen tasaista ääntänsä, joka kohosi hänen sydämensä syvyydestä. "Hän myös on tullut — hän on ollut välttämätön!"

Rybin puhui vakaumuksella ja tyyneydellä. "Pyhä paikka ei saa jäädä tyhjäksi. Paikka missä jumala asuu on tuskien asunto; ja jos hän katoaa pois sydämestä, jättää se haavan jälkeensä, uskokaa sanojani! On tarpeellista, Pavel, keksiä uusi usko; on tarpeellista luoda jumala kaikille. Ei tuomari, eikä sotilas, mutta jumala sellainen, joka on kaikkien kansojen ystävä."

"Olihan teillä jo yksi! Olihan teillä Kristus!"

"Odottakaa hetkinen! Kristus ei ollut henkisesti luja. 'Ota pois minulta tämä kalkki!' sanoi hän. Ja hän tunnusti keisarin. Jumala ei saata tunnustaa ihmisvoimia. Hän itsessänsä on kaikkivoima. Hän ei paloittele sieluansa, sanoen: 'niin paljon jumalisille ja niin paljon ihmisille'. Jos Kristus tuli kirkastamaan jumaluutta, ei hän tarvinnut tietää mitään maallisesta. Mutta hän tunnusti ihmisten toimet ja hän tunnusti avioliiton. Ja se oli väärin tehty että hän tuomitsi viikunapuun. Oliko se omasta tahdostansa hedelmätön? Samoin ei sielu myös ole kuiva hyvistä hedelmistä omasta tahdostansa. Olenko minä itse kylvänyt pahaa sydämeeni? Enpä suinkaan!"

Molemmat äänet humisivat vuoron perään huoneessa, aivan kuin olisivat takertuneet toinen toiseensa ja kuin olisivat leikkineet kiihkoisaa temmellystä. Pavel käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa; laattia natisi hänen jalkainsa alla. Kun hän puhui, haipuivat kaikki muut hänen tieltään; mutta Rybinin tyynen ja varman äänen ohella kuului kellon heilurin tasainen lyönti ja matala jäisen huurteen ritinä, aivan kuin terävät kynnet olisivat raapineet talon ikkunaa.

"Minä puhun teille omalla tavallani, aivan omilla sanoillani. Jumala on kuin tuli. Hän ei vahvista mitään. Hän ei voi. Hän enemmän vaan polttaa ja vaivaa, antaessaan valoa. Hän polttaa alas kirkot, mutta ei suinkaan niitä korota. Hän asuu sydämessä."

"Ja myöskin mielessä", lisäsi Pavel.

"Aivan niin! Sydämessä ja mielessä. Siinä on juuri kipeä paikka. Se juuri tekee kaikki surut ja onnettomuudet. Me olemme eroittaneet itsemme todellisesta itsestämme. Sydän oli erotettu mielestä, ja mieli hävisi kokonaan. Ihminen ei ole mikään eheys. Jumala se tekee hänestä ehyen, tekee hänestä pyöreän, ympyriäisen esineen. Jumala tekee kaikki esineet pyöreiksi. Sellainen on maapallo ja kaikki tähdet, sekä mikä vaan on näkyväistä silmälle. Mutta jyrkät, kulmikkaat esineet ovat ihmisten tekoja."

Äiti vaipui unen helmaan eikä kuullut Rybinin poistumista.

Mutta hän alkoi tulla useammin, ja jos jotkut Pavelin toverit olivat läsnä, istui Rybin nurkassa vaieten, huomauttaen ainoastaan joskus: "Aivan niin."

Ja kerran katsahdettuansa jokaiseen nurkastansa tummalla katseellansa, virkkoi hän synkästi: "Meidän täytyy puhua siitä mikä on olevaista; se mikä tulee olemaan, on meille tuntematonta. Kun kansat ovat vapauttaneet itsensä, näkevät he itse mikä heille on parasta. Jo on kylliksi, kylliksi päntätty heidän päihinsä sellaista, jota he eivät ollenkaan tahdo. Tulkoon siitä loppu kerrankin! Antaa heidän itsensä miettiä. Kenties haluavat he hyljätä kaikki, koko elämän, ja kaiken valaistuksen; kenties tulevat he huomaamaan että kaikki on järjestetty heitä vastaan. Te annatte yksinkertaisesti kaikki kirjat heidän käsiinsä, ja he hakevat niistä vastauksen itsellensä, nojaten niihin! Huomauttakaa heille ainoastaan, että mitä ahtaammat länget ovat hevosen kaulan ympärillä, sitä pahemmin se tekee työtä."

Mutta kun Pavel oli kotona Rybinin kanssa kahdenkesken, alkoivat he heti loppumattoman väittelyn, jota äiti kuunteli levottomasti, seuraten ääneti heidän sanojansa, ja koettaen ymmärtää niitä. Joskus näytti siltä kuin olisi tämä leveähartiainen ja mustapartainen talonpoika sekä hänen hyvin muodostunut poikansa molemmat tulleet sokeiksi. Tässä pienessä huoneessa, pimeässä, he näyttivät kolahtelevan puolelta toiselle, hakien valoa ja selvitystä, että he tarttuivat siihen voimakkain, mutta sokein käsin; he näyttivät kaatuvan lattialle, jossa he potkivat ja ponnistelivat päästäksensä jaloillensa. He loukkasivat itsensä aivan joka paikkaan, hapuilivat jokaista esinettä, ja viskasivat ne sitte pois luotansa, tyyninä ja kylminä, kadottamatta toivoansa ja uskoansa.

He totuttivat häntä kuuntelemaan monia sanoja, jotka olivat hirmuisia tarkkuutensa ja rohkeutensa takia, eivätkä nämä sanat enää painaneet niin raskaasti häntä kuin ensin. Hän oppi työntämään ne pois korvistansa. Ja vaikka Rybin yhä oli mielestänsä epämiellyttävä, ei hän enää herättänyt hänessä vihamielisyyttä.

Kerran viikossa kantoi äiti kirjoja ja alusvaatteita vähävenäläiselle vankilaan. Kerran sallivat he hänet nähdä ja puhua kanssansa, ja kotiin tultuaan kertoi hän riemuisasti: "Hän on siellä myös aivan kuin kotonansa! Hän on hyvä ja lempeä jokaiselle; jokainen laskee leikkiä hänen kanssaan; aivan kuin olisi juhlapäivä aina hänen sydämessään. Hänen kohtalonsa on raskas ja kova, mutta hän ei halua sitä näyttää."

"Hän on oikeassa! Sillä tavoin pitäisi jokaisen käyttäytyä", huomautti Rybin. "Me olemme kaikki käärityt onnettomuutemme koteloon, samoin kuin ruumiimme on nahkan sisällä. Me hengitämme onnettomuutta ja me puemme itsemme kurjuudellamme. Mutta siinä ei ole mitään kerskailemista. Eivät kaikki ihmiset ole sokeita; jotkut sulkevat silmänsä aivan tahallaan. Ja jos olette typerä, saatte itse siitä kärsiä."

Suon usvat

Vlasovan vanha ja pieni harmaa talo herätti kyläläisten huomiota enemmän ja enemmän: ja vaikka heidän urkkimisensa oli ennakkoluuloista ja vihollismielistä laatua, kasvoi siihen samalla suuri määrä uteliaisuutta. Silloin tällöin pistäysi joku heillä, ja katseltuaan tarkkaan saattoi sanoa Pavelille: "Kas vaan, veliseni, sinä luet täällä kirjoja ja tunnet siis lakimme. Selitäpä niitä minullekin, sillä — —"

Ja hän kertoi jostakin vääryydestä poliisien tai tehtaan hallituksen puolelta. Hyvin mutkallisessa asiassa antoi Pavel miehelle kirjeen ystävällensä lakimiehelle kaupungissa, ja milloin kykeni, selitti hän asian itse.

Vähitellen alkoivat ihmiset katsella kunnioituksella tätä nuorta, vakavaa miestä, joka puhui kaikista yksinkertaisesti ja rohkeasti, ja tuskin koskaan nauroi, joka katsoi jokaiseen ja kuunteli jokaista huomiolla, joka tunkeusi joka olosuhteisiin, ja aina löysi jonkunmoisen yleisen ja katkeamattoman siteen, joka yhdisti kaikki ihmiset toisiinsa tuhansilla lujasti solmituilla solmuilla.

Vlasova näki kuinka hänen poikansa oli varttunut mieheksi; hän koetti kaikin voimin ymmärtää hänen työtänsä, ja kun hän siinä onnistui, riemuitsi hän siitä lapsellisella ilolla.

Pavel nousi erityisesti ihmisten silmissä kun hänen kirjansa "Mutainen penni" alkoi painosta ilmestyä.

Tehtaan taustalla levisi myrkkyä henkivä suo, joka melkein ympäröi koko tehdasalueen, ja jossa kasvoi petäjiä ja koivuja. Kesäisin peitti sen paksu kellertävän vihertävä vaahto, ja laumottain hyttysiä parveili sieltä ympäri kylän levittäen kuumetautia. Suo kuului tehtaalle, ja uusi taloudenhoitaja, joka halusi hyötyä siitä, mietti ruveta sitä kuivattamaan ja siten johdonmukaisesti saamaan siitä suuret määrät kuivattuja sammalia. Esittäen työmiehille kuinka suuressa määrin tämä menettely tulisi lisäämään kaikkien yleistä hyvinvointia, antoi tämä edusmies käskyn vähentää yhden kopeekan ruplaa kohti jokaisen työmiehen palkasta, korvataksensa suon kuivattamisen kulunkeja. Työmiehet nostivat mellakan; he kieltäytyivät varsinkin sentähden, että tehtaan virkamiehet olivat vapautetut tästä uudesta verottamisesta.

Pavel oli kipeä lauantaina, jolloin seinille ripustettiin tämän uuden veron määräys. Hän ei ollut mennyt työhön, eikä tiennyt siis mitään tästä. Seuraavana päivänä, messun jälkeen, tulivat seppä Sizov, pieni vanha mies sekä pitkä pahantekijän näköinen lukkoseppä Makhotin, ja kertoivat hänelle päällikkönsä päätöksen.

"Muutamat meistä vanhemmista olemme lyöneet tuumamme tukkuun", virkkoi Sizov, puhuen vakavasti, "olemme puhuneet asiasta keskenämme, ja toverimme lähettivät meidät teidän luoksenne, nähkääs, koska te olette lukenut mies keskuudessamme. Löytyykö sellaista lakia, joka oikeuttaa päällikköämme sotaan hyttysiä vastaan meidän kopeekkamme kustannuksella?"

"Ajatelkaahan!" virkkoi Makhotin, pienten silmäinsä loistaessa, "kolme vuotta sitte petturit kokosivat veroa rakentaakseen kylpylää. Kolme tuhatta kahdeksan sataa ruplaa he kokosivat. Missä ovat nuo ruplat nyt? Ja missä on kylpylaitos?"

Pavel selitti taksan laittomuuden, sekä kuinka hävyttömän rohkeita tehtaanomistajat olivat vaatimuksessaan; ja molemmat vieraat läksivät pois katkeralla mielellä.

Äiti, joka oli saattanut heitä ovelle saakka, virkkoi nauraen: "Nyt, Pasha, ovat vanhatkin ihmiset alkaneet tulla luoksesi viisautta noutamaan."

Mitään vastaamatta istuutui Pavel pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa. Muutaman minuutin kuluttua virkkoi hän: "Ole hyvä, äiti, ja mene viemään tämä kirje kaupunkiin heti paikalla."

"Onko se jotain vaarallista?" kysyi äiti.

"On! Siellä julaistaan meille sanomalehteä. 'Mutainen penni' täytyy joutua ensi numeroon."

"Lähden ihan paikalla", vastasi äiti, alkaen pukeutua nopeasti.

Tämä oli ensimäinen tehtävä, jonka poikansa oli hänelle uskonut. Hän oli onnellinen kun poikansa puhui niin avonaisesti tästä, ja että hän kenties voisi olla hyödyllinen hänen työssänsä.

"Ymmärrän ihan täsmälleen, Pasha," virkkoi hän. "Sehän on täydellistä ryöväystä. Mikä on miehen nimi? Jegor Ivanovich?"

"Aivan niin", vastasi Pavel, ystävällisesti hymyillen.

Hän palasi vasta myöhään illalla, näännyksissä väsymyksestä, mutta onnellisena.

"Tapasin Sashenkan", virkkoi hän pojallensa. "Hän lähetti sinulle terveisiä. Ja tämä Jegor Ivanovitch on sellainen: yksinkertainen mies, niin leikkisä. Ja he kaikki kunnioittavat sinua."

Ei maanantainakaan Pavel mennyt tehtaaseen. Hänen päätänsä pakotti. Mutta päivällisen aikaan juoksi Maxin Fedya sisälle kiihottuneena, iloisena ja hengästyneenä.

"Tule! Koko tehdas on kuohuksissa! He lähettivät minut sinua hakemaan. Sizov ja Makhotin sanoivat että sinä selität paremmin kuin kukaan muu. No voi sun taavetti! Mikä mylläkkä!"

Pavel alkoi pukeutua hitaasti.

"Joukko naisia on kokoontunut sinne ja he huutavat niinkuin syötävät!"

"Minä lähden myös", selitti äiti. "Sinä et voi hyvin, ja — mitä he tekevät siellä? Minä menen myös."

"Tule", virkkoi Pavel lyhyesti.

He kulkivat pitkin katuja nopeasti ja ääneti. Äiti läähätti nopean kulun painosta ja kiihotuksesta. Hän tunsi että jotain suurta on tapahtumassa. Tehtaan portilla oli suuri joukko naisia keskustelemassa asiasta kimakan kiihkeällä äänellä. Kun nämä kolme tunkeutuivat pihaan, löysivät he itsensä tiheästä väkijoukosta, joka survoi ja surisi vihaisesti. Äiti näki että kaikkein kasvot oli käännetyt sepän seinään päin, jossa Sizov, Makhotin, Vyalov, ja viisi tai kuusi vaikuttavinta työmiestä seisoivat korkean vanhan rautakasan päällä, joka oli koottu pihamaan tiileistä tehdyn sivukäytävän päälle; miehet huuhtoivat käsillään.

"Vlasov tulee!" huudahti joku.

"Vlasov? Tuokaa hänet tänne!"

Paveliin tartuttiin kiinni, häntä tyrkittiin eteenpäin, ja äiti jäi jälemmä yksin.

"Hiljaa!" kuului useammalta taholta. Aivan läheltä kuului Rybinin ääni:

"Meidän täytyy seista oikeuden puolesta, eikä kopeekan puolesta. Meille ei ole rakasta kopeekkaamme, sillä se ei ole pyöreämpi kuin muutkaan kopekat; se on vaan raskaampi; siinä on enemmän ihmisverta kuin tehtaanhoitajan ruplassa. Tämä on totuus!"

Sanat lensivät voimakkaina väkijoukkoon ja kiihottivat mielet kuumaan vastakaikuun:

"Se on oikein! Hyvä, Rybin!"

"Hiljaa! Piru teidät periköön!"

"Vlasovalaiset tulevat!"

Äänet sekaantuivat hälinään ja meteliin, hukkuen koneiden pontevaan jyskeeseen, sekaantuen höyryn sakeaan huminaan sekä nahkaremmien läiskinään. Kaikilta puolin riensi väkeä juosten ja viuhkoen käsillään; he tarttuivat kiistaan, ja ärsyttivät toisiansa katkerilla pistosanoilla. Sisällinen kiehuminen, joka ei ollut päässyt purkautumaan, joka aina oli saanut pysyä idun tapaisena väsyneissä rinnoissa, oli nyt vironnut, ja syöksyi ulos sanavirtana heidän suustansa. Se kohosi ilmaan kuten suuri lintu, joka levittää supussa olleita siipiänsä yhä laajemmiksi ja laajemmiksi, tarttuen ihmisiin ja laahaten niitä perässään, sekä lyöden heitä toinen toisiansa vasten. Se oli levahtanut eloon, muuttuneena liekehtiväksi vihaksi. Tomu- ja nokipilvi riippui väkijoukon ylitse; heidän kasvonsa leimusivat, ja mustia hikipisaria tippui alas poskiansa myöten. Silmät säihkyivät synkistyneistä kasvoista, ja hampaansa välähtelivät.

Pavel ilmestyi paikalle missä Sizov ja Makhotin seisoivat, ja äänensä kaikui:

"Toverit!"

Äiti näki että hänen kasvonsa kalpenivat ja huulensa vapisivat: hän tunkeutui ehdottomasti lähemmä, raivaten tiensä tungoksen halki.

"Mihin matka, vanha vaimo?"

Hän kuuli vihaisen kysymyksen, ja väki tyrkki häntä, mutta hän ei pysähtynyt, vaan työnsi joukkoa tieltänsä hartioillansa ja kyynärpäillään. Hitaasti pakkausi hän lähemmä poikaansa, totellen haluansa seista hänen rinnallaan. Kun Pavel oli huudahtanut sanan, johon oli tottunut panemaan syvän ja tärkeän merkityksen, supistui hänen kurkkunsa ilosta saada taistella. Hänet valtasi voittamaton halu antautua kokonaan uskonsa vakuutukselle: heittää sydämensä kansalle. Sydämensä riemuitsi totuuden unelmasta.

"Toverit!" toisti hän, imien voimaa ja innostusta tästä sanasta. "Me olemme niitä jotka rakennamme kirkkoja ja tehtaita, taomme kahleita ja hankimme rahaa, teemme työkaluja ja koneita. Me olemme se elävä voima joka ruokkii ja huvittaa maailmaa kehdosta hautaan asti."

"Siinäpä se!" huudahti Rybin.

"Aina ja joka paikassa me olemme ensimäisiä työssä, mutta viimeisiä elämässä."

"Kuka välittää meistä? Kuka toivoo meille hyvää? Kuka pitää meitä ihmisinä? Ei kukaan!"

Pavel, voitettuansa varmuutta, alkoi puhua enemmän yksinkertaisesti ja tyynesti; joukko tiheni ja tiivistyi vähitellen hänen ympärillään, sulautuen yhdeksi tummaksi, paksuksi, tuhatpäiseksi ruumiiksi. Se katseli hänen kasvoihinsa sadoilla tarkkaavilla silmillä: se imi hänen sanojansa äänettömällä, jännittävällä huomiolla.

"Me emme saavuta parempaa elämää ennenkuin tunnemme itsemme kaikki tovereiksi, kuten yksi ainoa perhekunta ystäviä, jotka ovat lujasti toisiinsa sidotut yhdellä ainoalla toivolla — toivolla taistella oikeuksiemme puolesta."

"Palaja pääasiaan!" huusi joku räikeästi äidin lähellä.

"Älkää keskeyttäkö!" "Vaiti!" Molemmat vastakkaiset huudot kuuluivat eri paikoista. Nokiset kasvot uhkasivat vihaista epäluuloisuutta; useat silmät tarkastelivat Pavelin kasvoja miettivästi ja vakavasti.

"Siinä on sosialisti, vaan ei houkkio!" huomautti joku.

"Sanonpa että hän puhuu rohkeasti!" virkkoi pitkä työmies, taputtaen äitiä olkapäälle.

"On aika, toverit, nousta vastustamaan ahnaita valtoja, jotka elävät meidän työstämme. On aika puolustaa itseämme; meidän kaikkien täytyy ymmärtää ettei kukaan, paitsi oma itsemme auta meitä. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta — se on meidän lakimme, jos tahdomme musertaa sortajamme."

"Hän on oikeassa, pojat!" huudahti Makhotin. "Kuunnelkaa totuutta!" Ja leveällä kätensä liikkeellä, pudisti hän nyrkkiään ilmassa.

"Meidän pitää kutsua tehtaan isännistöä tänne heti paikalla", virkkoi Pavel. "Meidän pitää kysyä häneltä."

Oli aivan kuin myrsky olisi koskettanut joukkoa. Se huojui edestakasin. Joukko ääniä huusi: "Isännöitsiä, isännöitsiä! Antaa hänen tulla! Antaa hänen selittää!"

"Lähettäkää lähetystö hänen luokseen! Tuokaa hänet tänne!"

"Ei, älkää; se ei ole tarpeellista!"

Äiti raivasi itsellensä tietä aivan ryhmän eteen ja katsahti ylös poikaansa. Sydämensä oli täynnä ylpeyttä. Poikansa seisoi vanhojen kunnioitettujen työmiesten keskuudessa; kaikki kuuntelivat häntä ja olivat samaa mieltä hänen kanssaan! Häntä miellytti hänen tyyneytensä ja että hän puhui niin yksinkertaisesti, eikä vihaisesti ja kiroten, kuten kaikki muut. Katkonaisia huudahduksia, vihaisia sanoja ja valoja lenteli kuin rakeita raudan päälle. Pavel katseli alas väkijoukkoon korokkeeltansa, ja näytti avoimin silmin hakevan jotakin heidän joukostaan.

"Lähettiläät!"

"Puhukoon Sizov!"

"Vlasov!"

"Rybin! Hänellä on hirmuinen kieli!"

Vihdoin Sizov, Rybin ja Pavel valittiin puhumaan isännöitsijän kanssa. Kuu he olivat juuri lähdössä isännöitsijää hakemaan, kuului matalia ääniä joukosta:

"Täällä hän tulee itse!"

"Isännöitsiä?"

"Ah!"

Joukko avasi tietä pitkälle miehelle, jolla oli piikkiparta, pitkulaiset kasvot ja räpyttävät silmät.

"Sallikaa minun", virkkoi hän, työntäessään väkeä syrjään kätensä lyhyellä liikkeellä, koskettamatta heihin. Kansan hallitsian tottuneella katseella, tarkasti hän työmiesten kasvoja terävällä katseella. He ottivat hatut päästään ja kumarsivat hänelle. Hän astui heidän ohitsensa vastaamatta tervehdykseen. Hänen läsnäolonsa teki kansajoukon hiljaiseksi ja hämilleen. Hän herätti joissakuissa väkinäistä hymyilyä ja mataloita huudahduksia, aivan kuin olisivat he olleet katuvia lapsia, jotka jo ovat pahoillaan pahasta menettelystään.

Nyt hän sivuutti äidin, heittäen kuivan kovan katseen hänen kasvoihin, ja pysähtyi rautakasan ääreen. Joku ylhäällä olijoista ojensi kättä hänelle, mutta hän ei sitä ottanut, vaan kapusi kevein ja voimakkain liikkein ylös, asettuen aivan Pavelin ja Sizovin eteen. Katsellen ympärillensä hiljaista joukkoa, kysyi hän: "Mitä tämä kokous merkitsee? Miksi olette lopettaneet työnne?"

Hiljaisuus vallitsi jonkun silmänräpäyksen ajan. Sizov heilutti lakkiaan ilmassa, kohautti hartioitaan ja painoi päänsä alas.

"Tein teille kysymyksen!" jatkoi isännöitsiä. Pavel astui askeleen hänen sivultaan ja virkkoi matalalla äänellä, osottaen Sizovia ja Rybinia: "Me kolme olemme toverien valtuuttamat ja pyydämme teitä peruuttamaan määräyksen kopekan alentamisesta."

"Miksi?" kysyi isännöitsiä katsahtamatta Paveliin.

"Me emme pidä oikeana sellaista veroa!" vastasi Pavel rohkeasti ja lujasti.

"Te siis näette minun suon kuivaamisen aikeessani ainoastaan halun ryöstää työmiehiä, eikä halua parantaa heidän asemaansa; onko se niin?"

"Niin on!" vastasi Pavel.

"Ja te myös?" kysyi isännöitsiä Rybinilta.

"Olen aivan samaa mieltä!"

"Entäs te, arvoisa ystäväni?" Isännöitsiä kääntyi Sizovin puoleen.

"Minä pyydän myös, että sallitte meidän pitää kopekkamme." Ja painaen päänsä alas, hymyili hän syyllisen tavoin. Isännöitsiä alensi katseensa taas hitaasti työväen puoleen, kohautti olkapäitään, ja sitte, katsellen tutkivasti Pavelia, huomautti hän: "Te näytätte älykkäältä mieheltä. Ettekö käsitä tämän menettelyn tarpeellisuutta?"

Pavel vastasi varmasti: "Jos tehdas kuivaisi suon omalla kustannuksellaan, sitte ymmärtäisimme sen jokainen!"

"Tämä tehdas ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos!" huomautti päällikkö kuivasti. "Minä käsken teitä alkamaan työnne heti paikalla!"

Ja hän alkoi laskeutua alas, tunnustellen rautaa jalkainsa alla ja katsomatta kehenkään.

Joukosta kuului tyytymättömyyden murinaa.

"Mitä?" kysyi isännöitsiä pysähtyen.

Kaikki olivat hiljaa, sitte kuului kaukaa hyvin selvä ääni: "Menkää itse työhön!"

"Jos ette viidentoista minuutin kuluessa ala työtänne, eroitan teidät kaikki pois työstä!" ilmoitti isännöitsiä kuivasti ja selvästi.

Ja taas pujottihe hän joukon läpitse, mutta nyt seurasi häntä äänekäs murina, ja huudot yltyivät sitä mukaa kuin hänen vartalonsa alkoi kadota näkyvistä.

"Puhukaa hänelle!"

"Tämä on sitä mitä te kutsutte oikeudeksi! Voi paha onni!"

Joku kääntyi Pavelin puoleen ja huusi: "Kuule, sinä suuri lakimies, mitä nyt on tehtävä? Sinä puhuit ja puhuit, mutta samassa hetkessä kun hän tuli, hajosi kaikki tyhjään ilmaan!"

"Niin, Vlasov, mitä nyt?"

Kun huudot alkoivat muuttua yhä kiihkeimmiksi, kohotti Pavel kätensä ja sanoi: "Toverit, minä ehdotan että me lopetamme työn kunnes hän luopuu tuosta kopekasta!"

Hillittömiä ääniä alkoi kuulua: "He luulevat että me olemme hulluja!"

"Meidän pitäisi se tehdä!"

"Työlakkoko?"

"Yhdestä kopekasta?"

"Miksikä ei? Miksi emme vastustaisi?"

"Me tulemme kaikki ajetuiksi pois tehtaasta!"

"Ja kuka on tekevä työn?"

"Onhan niitä aina toisia!"

"Ketä? Judaksia?"

"Joka vuosi pitäisi minun antaa kolme ruplaa ja kuusikymmentä kopekkaa hyttysille!"

"Meidän kaikkien pitäisi se antaa!"

Pavel asteli alas ja seisahtui äitinsä viereen. Ei kukaan lainannut nyt hänelle huomiota. Kaikki kirkuivat ja riitelivät tulisesti toistensa kanssa.

"Heitä on mahdotonta saada työlakkoon!" virkkoi Rybin, tullen Pavelin luokse. "Vaikka kansa on ahnas kopekastaan, on se samalla liian pelkurimainen. Saisit kenties jonkun kolme sataa heistä meitä seuraamaan, mutta et enempää. Se on sellainen sillijoukko, jota et kykene nostamaan yhdellä kahvelin sorkalla, usko minua!"

Pavel vaikeni. Edessään huojui musta väkijoukko hurjasti, katsoen häntä tuskaisin katsein. Hänen sydämensä tykytti lujasti. Hänestä näytti, että kaikki mitä hän oli puhunut, haihtui väkijoukkoon jättämättä vähintäkään jälkeä, aivan kuin hajalliset vesipisarat, jotka ovat langenneet polttavaan maahan. Työmiehet tulivat yksi toisensa jälkeen kiittämään häntä puheestaan, mutta epäillen lakon menestystä, ja valittaen kuinka vähän kansa käsitti omaa etuaan ja kuinka vähän se tunsi omaa voimaansa.

Pavelilla oli loukkauksen ja pettymyksen tunne omista voimistansa. Hänen päätänsä pakotti; hän tunsi itsensä toivottomaksi. Tähän asti, milloin ikinä hän kuvaili totuutensa voittoa, halusi hän itkeä riemusta, joka valtasi hänen sydämensä. Mutta tässä hän oli puhunut totuutensa kansalle, ja katso! kun hän puki sen sanoihin, näytti se niin kalpealta, niin voimattomalta, niin kykenemättömältä vaikuttamaan kehenkään. Hän syytti itseänsä; hänestä tuntui, että hän oli sulkenut unelmansa köyhään, luonnottomaan pukimeen, eikä kukaan sentähden havainnut sen kauneutta.

He menivät kotiin väsyneinä ja alakuloisina. Häntä seurasi äitinsä ja Sizov, jolla välin Rybin kulki hänen rinnallaan, kuiskaten hänen korvaansa: "Sinä puhut hyvin, mutta et pääse heidän sydämiinsä! Siinä on vika! Säde täytyy heittää sydämeen, aivan sen perimäiseen sopukkaan!"

"Oli aika, jolloin me elimme ja olimme järjen ohjaamina", virkkoi Pavel matalalla äänellä.

"Saapas ei sovellu jalkaan; se on liian ohkainen ja kaita! Jalka ei tahdo mennä siihen! Ja jos se menee siihen, kuluttaa se pohjan puhki hyvin pian. Siinä on juuri pulma."

Sizov puheli sitte äidin kanssa.

"Jo on aika meidän vanhojen ihmisten mennä hautoihimme. Nilovna! Uusi kansa on tulossa. Mimmoista elämää me olemme eläneet? Me ryömimme polvillamme, ja olimme aina maahan kumarruksissa! Mutta täällä on uusia ihmisiä. He ovat joko tulleet tuntoihinsa, tahi ovat vielä pahemmassa unenhorroksessa kuin me; mutta he eivät silti ole meidän laisia. Katsokaa vain noita nulikoita, kuinka he puhuivat päällikölle kuten vertaiselleen! Niin, rouvaseni! Oi jospa vain poikani Matvei eläisi! Hyvästi, Pavel Vlasov. Sinä puhuit hyvin kansan puolesta, veli. Jumala suokoon sinulle onnea ja menestystä! Kenties löydät jonkun keinon pelastukseen. Jumala sen suokoon!" Ja hän meni matkoihinsa.

"Voisit aivan yhtä hyvin kuolla paikalla!" mutisi Rybin. "Te ette ole mitään miehiä nykyaikaan. Olette ainoastaan kyllin hyviä latingin täytteeksi, siinä kaikki! Näitkö, Pavel, kuka se oli joka huusi sinua edustajaksi? Se oli yksi niitä jotka nimittävät teitä sosialisteiksi — agitaattoriksi — niin juuri! — ajattelen että sinä olisit tullut ajetuksi pois tehtaasta, jonka olisit hyvin ansainnut!"

"He ovat oikeassa valistuksensa mukaan!" virkkoi Pavel.

"Niin ovat sudetkin, repiessään toinen toisensa palasiksi!" Rybinin kasvot olivat äreän näköiset ja äänensä harvinaisen värähtelevä.

Koko päivän tunsi Pavel pahaa mieltä aivan kuin olisi kadottanut jotakin ja huomannut tappionsa, kykenemättä älyämään mitä hän oli kadottanut.

Yöllä kun äiti oli unessa ja hän oli lukemassa vuoteellaan, ilmaantuivat santarmit ja alkoivat koluta joka paikassa — pihalla ja ullakolla. He olivat pahalla tuulella; keltanaamainen upseeri käyttäytyi kuten ensi tilaisuudessa, loukkaavasti ja pilkallisesti, nauttien häätämisestä, haluten pistää aina sydämeen saakka. Äiti seisoi hiljaa nurkassa, ottamatta hetkeksikään katsettaan poikansa kasvoista. Pavel käytti kaikki voimansa hillitäkseen itseään, mutta joka kerta kun upseeri nauroi, nyhkivät hänen sormensa hermostuneesti, ja vanha vaimo tunsi kuinka vaikea hänen oli vaieta ja kärsiä ivaamista. Tällä kertaa ei tämä kauhistuttanut äitiä, kuten ensi kerralla. Hän tunsi suurempaa vihaa noihin harmaisiin, kannusniekkoihin yövieraisiin, ja viha nieli hänen harminsa.

Pavel koetti kuiskata: "He vangitsevat minut."

Nyökäten päällään, vastasi äiti rauhallisesti: "Minä ymmärrän."

Hän ymmärsi — he panisivat hänen poikansa rautoihin, sentähden mitä hän oli puhunut työmiehille tänäpäivänä. Mutta koska kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kaikkien velvollisuus olisi nousta häntä puolustamaan, ei häntä pidettäisi kauan vankilassa.

Hän halusi syleillä häntä ja itkeä hänen tähtensä; mutta tuolla seisoi upseeri, vahtien häntä ilkein katsein. Hänen huulensa vapisivat ja viiksensä värähtelivät. Äidin mielestä näytti kuin olisi upseeri odottanut hänen kyyneleitään, valituksiaan ja rukouksiaan. Ponnistaen viimeiset voimansa koetti hän sanoa niin vähän kuin mahdollista; hän puristi poikansa kättä, ja henkeänsä pidättäen lausui hiljaa, matalalla äänellä: "Hyvästi, Pasha. Otitko mukaasi kaikki mitä tarvitset?"

"Kaikkityyni. Älä murehdi!"

"Kristus olkoon kanssasi!"

Osalliseksi liitetty

Kun poliisi oli vienyt Pavelin pois, istuutui äiti alas penkille ja alkoi hiljalleen itkeä, sulkien silmänsä. Hän nojasi päätään seinää vastaan, kuten miesvainajansa tapana oli, heittäen päänsä taapäin. Tuskan ja loukatun tunteen painosta itki hän omaa voimattomuuttaan, itki kauan, vienosti ja lauhkeasti, ammentaen kaikki tuskat loukatusta sydämestään pois nyyhkytyksien kanssa. Ja hänen edessään väikkyi, aivan kuin ikuisena tahrapilkkuna, keltaiset kasvot ohkaisine viiksineen, ja kiero katse kiinnitettynä häneen ilkeällä mielihyvällä. Tunteellisuus ja katkeruus kiertyivät sisäkkäin hänen rinnassansa kuten langat kerältä; loukkaantumisen ja katkeruuden tunne niitä kohtaan, jotka eroittavat pojan äidistänsä sentähden että hän etsii totuutta.

Oli kylmä; sade rapisi ikkunoita vastaan; jotakin tuntui hiipivän seinää myöten. Hän ajatteli että hän kuuli harmaiden, raskaiden olentojen astelevan vahtien talon ympärillä, leveine, punasine kasvoineen, silmättöminä ja pitkin käsivarsin. Hänestä näytti että hän melkein kuuli heidän kannuksensa helinän.

"Toivon että olisivat minut vieneet!" ajatteli hän.

Vihellys kuului, kutsuen väkeä työhön. Tällä kertaa kuului se hyvin matalalta, epäselvältä ja epämääräiseltä. Ovi aukeni ja Rybin astui sisään. Hän pysähtyi hänen eteensä, pyyhkien vesipisaria pois parrastansa.

"He sieppasivat hänet pois, niinkö?" kysyi hän.

"Niin tekivät, koirat!" vastasi äiti huoaten.

"Niin he menettelevät", virkkoi Rybin hymähtäen; "he kävivät minun luonani myös tarkastuksella; hakivat kaikki paikat ja loukot — niin tekivät! Kiusasivat minua sydämensä halusta, mutta eivät tehneet minulle muuta harmia. Vai veivät he Pavelin, vai veivät! Tehtaan taloudenhoitaja antoi viittauksen, santarmit sanoivat 'Amen!' ja katso! mies hävisi. He ovat todella yhtä pataa keskenään. Yksi tarkastelee taskut, jolla välin toinen pitelee edessä pyssyä."

"Teidän pitäisi ryhtyä Pavelia puolustamaan!" huudahti äiti, kohoten seisaalleen. "Hän on mennyt teidän kaikkien edestä!"

"Kenen pitäisi puolustaa häntä?" kysyi Rybin.

"Teidän kaikkien!"

"Vaaditte liian paljon! Emme tee mitään semmoista! Mestarimme ovat koonneet voimia tuhansia vuosia; he ovat pistelleet sydämemme nauloja täyteen. Emme voi yhtyä heti paikalla. Meidän täytyy ensin kiskoa itsestämme, toinen toisistamme, rautaiset piikit, jotka estävät meitä seisomasta aivan toistemme vieressä."

Ja sitten meni hän pois, raskain askelin, jättäen äidin surunsa valtaan, jota raatelivat hänen toivottomat sanansa.

Päivä vieri paksussa, mielettömän ikävän usvassa. Hän ei sytyttänyt valkeaa, ei keittänyt ateriaa, ei juonut teetä, ja ainoastaan myöhään illalla maistoi hivenen leipää. Kun hän meni levolle, tuntui hänestä ettei elämänsä ennen milloinkaan ollut niin nöyryyttävää, niin yksinäistä ja niin tyhjää. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tottunut elämään alituisessa toivossa, jonkun eriskummallisen, hyvän tapahtumisesta. Nuoriso hyörii hänen ympärillään, meluten, voimakkaina ja täynnä elämänintoa. Poikansa miettivät ja totiset kasvot olivat aina hänen edessään, ja hän näytti olevan tämän innostuttavan ja jalon elämän mestari ja synnyttäjä. Nyt kun hän oli mennyt, oli kaikki lopussa. Koko pitkänä päivänä ei kukaan muu ollut käynyt hänen luonaan kuin epämiellyttävä Rybin.

Ikkunan takana pieksi kylmä ja tiheä sade huokaillen ja valittaen ruutuja vasten. Sade sekä katolta tippuva vesi täyttivät ilman vaikeroivalla, itkevällä säveleellä. Koko talo näytti huojuvan hiljalleen sinne, tänne, ja kaikki hänen ympärillään näytti olevan tarpeetonta ja vailla tarkotusta.

Hiljainen koputus kuului ovella. Ensin kuului se kerran, sitte toisen kerran. Hän oli tottunut noihin ääniin; ne eivät enää häntä peljättäneet. Hento, herttainen tunne värisi hänen sydämessään, epämääräinen toivo saattoi hänet jaloilleen. Heittäen liinan hartioilleen, kiirehti hän ovelle ja avasi sen.

Samoilov astui sisään, ja häntä seurasi toinen mies, jonka kasvot olivat kätketyt takkinsa ison kauluksen sisään, syvälle painetun hatun varjoon.

"Herätimmekö me teidät?" kysyi Samoilov, tervehtimättä äitiä, kasvot synkkinä ja miettivinä, aivan vastoin hänen tapaansa.

"En ollut nukuksissa", virkkoi hän, katsellen heitä toivokkain silmin.

Samoilovin toveri otti pois hattunsa, ja hengittäen raskaasti ja röhisevästi, virkkoi ystävällisellä äänellä, ikäänkuin joku vanha tuttava, tarjoten hänelle leveän, lyhytsormisen kätensä: "Hyvää iltaa, naapuri! Ette taida tuntea minua enää?"

"Tekö se olette?" huudahti Nilovna äkkinäisellä ilolla. "Jegor Ivanovitch?"

"Juuri sama henkilö!" vastasi hän, nyökäyttäen isoa, pitkätukkaista päätään. Kasvoillaan lepäsi hyväntahtoinen hymy, ja harmaissa silmissään ilmeni kirkas, hymyilevä katse. Hän oli juuri kuin teekeittiö pyylevä, lyhyt, paksuniskainen ja käsivarret lyhyet. Kasvonsa olivat kiiltävät ja paistavat, poskiluut ulkonevat. Hän hengitti suurella tuhinalla ja rintansa piti yhtämittaista pientä natinaa.

"Astukaa sisälle huoneesen. Minä pukeudun minuutissa", virkkoi äiti.

"Olemme tulleet luoksenne asioiden takia", virkkoi Samoilov miettivästi, katsellen häntä silmänurkistaan.

Jegor Ivanovitch astui sisälle huoneesen, ja sanoi sieltä: "Nikolai on pääsyt pois vankilasta tänä aamuna, naapuri. Tunnettehan hänet?"

"Kuinka kauan oli hän siellä?" kysyi äiti.

"Viisi kuukautta ja yksitoista päivää. Hän näki vähävenäläisen, joka lähettää teille terveisiä, ja Pavelin, joka myös lähettää terveisiä ja pyytää ettette olisi levoton. 'Kun mies vaeltaa tietänsä', sanoo hän, 'on linna hänen lepopaikkansa, jonka innokas hallitus on hänelle asettanut ja kustantaa'. Nyt kuomaseni, käykäämme pääasiaan. Tiedättekö kuinka monta henkilöä vangittiin eilen?"

"En tiedä. Mitä, vangittiinko muitakin, paitsi Pavelia?" huudahti hän.

"Hän oli neljäskymmenes yhdeksäs!" lisäsi Jegor Ivanovitch kylmästi. "Ja saatamme odottaa ainakin kymmentä muuta, lisäksi! Tämä herra tässä, esimerkiksi."

"Niin, minä myös!" virkkoi Samoilov kolkosti.

Nilovna tunsi mielensä kevyemmäksi.

"Hän ei ole siellä yksin", mietti hän.

Kun hän oli pukenut itsensä, astui hän huoneesen ja virkkoi hymyillen rohkaisevasti: "Luulen etteivät he pidätä heitä kauan aikaa, koska ovat vanginneet niin monta."

"Olette oikeassa," lisäsi Jegor Ivanovitch; "mutta jos me onnistumme sekoittamaan tämän sopan, saatamme heidät näyttämään aivan houkkioilta. Näin on asian laita, kuomaseni. Nähkääs jos me lakkaamme nyt jakelemasta salattua kirjallisuutta tehtaaseen, ottavat santarmit sellaisen valitettavan puutteen ehdottomasti huomioonsa, ja käyttäisivät sitä aseena Pavelia ja hänen tovereitaan kohtaan vankeudessa."

"Kuinka niin? Kuinka voisivat he sen tehdä?" huudahti äiti pelästyneenä.

"Se on itsestään selvä", virkkoi Jegor Ivanovitch hiljaisella äänellä. "Joskus santarmitkin ajattelevat oikein. Ajatelkaapa vain! Pavel oli täällä, silloin oli kyllin kirjoja, kyllin lentolehtiä; nyt on Pavel poissa, ja poissa ovat kirjat sekä lentolehdet. Siis: Pavel jakoi kirjat? Aha! Sitte he alkavat syömään heitä ihka elävinä. Nuo santarmit rakastavat suuresti tehdä sellaisen lopun miehestä, että hänestä tuskin jää muuta jälelle kuin liikuttava muisto."

"Näen sen, tajuan sen", virkkoi äiti innolla. "Oi, jumala! Mitä nyt on tehtävä?"

"He ovat vieneet heidät kaikki, paholainen heidät periköön!" kuului Samoilovin ääni kyökistä. "Nyt meidän täytyy koettaa jatkaa työtämme kuten ennen, eikä ainoastaan itse asian tähden, mutta myös pelastaaksemme toverimme!"

"Eikö ole ketään joka siihen kykenisi", lisäsi Jegor hymähtäen. "Meillä on ensiluokan kirjallisuutta. Olen hankkinut sitä runsaasti. Mutta mitenkä saisimme sen tehtaaseen, siinäpä temppu!"

"He tutkivat nyt jokaisen taskut, joka menee portista sisälle", virkkoi Samoilov.

Äiti arvasi, että he odottivat häneltä jotain. Hän ymmärsi että hän voisi olla hyödyllinen pojallensa, ja hän kiirehti kysymään: "No niin? Mitä meidän pitää tehdä?"

Samoilov oli valmis vastaamaan.

"Pelagaja Nilovna, tunnettehan Maria Korsunovan, ruuan kauppiaan?"

"Tunnen kyllä. Niin mitä?"

"Puhukaa hänelle, kenties hän voisi salaa kuljettaa tehtaaseen kirjallisuutta."

"Me maksaisimme hänelle", lisäsi Jegor.

Äiti teki kieltävän liikkeen.

"Eihän toki! Tämä nainen on lörpöttelijä. Jos he huomaavat että ne tulevat minulta, tästä talosta — oh, ei!"

Sitte juolahti hänelle jotakin mieleen ja hän alkoi puhua iloisella ja hillityllä äänellä: "Antakaa ne minulle, antakaa ne minulle! Minä toimitan itse perille. Minä kyllä keksin keinon. Pyydän Mariaa ottamaan minut apulaisekseen. Täytyyhän minun nyt ansaita elatukseni; minun täytyy hankkia työtä. Eikö niin? Nähkääs, minä kannan ruokaa tehtaaseen. Minä kyllä onnistun!"

Puristaen kätensä sydämellensä vakuutti hän innokkaasti että hän varsin hyvin suorittaisi tehtävänsä ja välttäisi kiinnioton. Vihdoin huudahti hän voitonriemulla: "He tulevat huomaamaan — Pavel Vlasov on poissa, mutta hänen käsivartensa ulottuu aina vankilasta saakka. He saavat sen nähdä!"

Kaikki kolme tulivat hyvälle tuulelle. Hieroen reippaasti kämmeniänsä, hymyili Jegor, sanoen: "Kuomaseni, se on suuremmoista, ihmeellistä! Sanon, kuomaseni, se on ylevää — erinomaista!"

"Minä istun raudoissa, yhtä tyytyväisenä kuin nojatuolissa, jos tämä onnistuu", virkkoi Samoilov nauraen ja käsiänsä hykertäen.

"Te olette mainio, äitiseni!" huudahti Jegor kähisten.

Äiti hymyili. Hän oli nyt täysin selvillä, että jos lentolehtiset yhä ilmestyvät tehtaalle, täytyisi päällikkökunnan huomata että hänen poikansa ei suinkaan niitä jaellut. Ja tuntien onnistuvansa, alkoi hän vapista onnesta.

"Kun menette Pavelia katsomaan", sanoi Jegor, "sanokaa hänelle että hänellä on hyvä äiti."

"Minä tulen näkemään hänet hyvin pian, vakuutan teille", virkkoi Samoilov hymyillen.

Äiti puristi hänen kättänsä ja sanoi totisena: "Sanokaa hänelle että olen tekevä kaikki, kaikki mikä on tarpeellista. Tahdon että hän sen tietää."

"Ja otaksukaamme etteivät he pane häntä vankeuteen?" kysyi Jegor, osottaen Samoilovia.

Äiti huokasi ja virkkoi surullisesti: "Sitte, niin, emmehän voi sitä auttaa!"

Molemmat purskahtivat nauruun. Ja kun hän huomasi oman naurettavan puheensa, alkoi hänkin nauraa hädissään, ja virkkoi, painaen silmänsä alas: "Kun omaiset ovat vaarassa, emme näe muita ihmisiä selvästi."

"Sehän on luonnollista!" huudahti Jegor. "Ja mitä Paveliin tulee, ette tarvitse surra häntä. Hän tulee ulos vankilasta yhä parempana miehenä. Vankila on meidän lepopaikkamme ja lukupajamme — jota emme löydä ollessamme vapaalla jalalla. Minä olen ollut vankilassa kolme kertaa, ja joka kerta, vaikka siellä on ollut niukasti huvia, olen ehdottomasti saanut sieltä hyötyä sekä päälle että sydämelleni."

"Te hengitätte vaivaloisesti", virkkoi äiti, katsellen myötätuntoisesti ja suoraan hänen avonaisiin kasvoihinsa.

"Siihen on omat syynsä", vastasi hän, sormeansa kohottaen. "Siis on asia selvillä, kuomaseni? Eikö niin? Huomenna annamme teille ainekset — ja pyörät, jotka rusentavat vuosisatojen pimeyksiä häviöön, alkavat taas kieriä. Kauan eläköön vapaa sana! Ja kauan eläköön äidin sydän! Hyvästi, kunnes tavataan."

"Hyvästi!" virkkoi Samoilov, antaen hänelle lujan kädenpuristuksen. "Äidilleni en uskalla edes hiiskahtaa semmoisia asioita. Oh, en voi!"

"Jokainen on ymmärtävä ajan kuluessa", virkkoi Nilovna, haluten miellyttää häntä. "Jokainen tulee ymmärtämään."

Kun he läksivät, lukitsi hän oven, ja polvistuen keskilaattialle, alkoi hän rukoilla, säestykseksi sateen ropinalle. Se oli sanatonta rukousta, yhtä ainoaa suurta ajatusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka Pavel oli tutustanut häneen. Oli aivan kuin olisivat he kulkeneet hänen ja pyhänkuvan sivuitse, johon hän piti silmänsä kiinnitettyinä. Ja he kaikki näyttivät niin yksinkertaisilta, niin ihmeellisen läheisiltä toinen toisilleen, ja kuitenkin olivat niin yksinäisiä elämässä.

Aikaisin seuraavana aamuna meni äiti Maria Korusovan luokse. Ruokakauppias, rasvaisena ja mehevänä, kuten tavallista, tervehti häntä ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

"Te murehditte?" kysyi Maria, taputtaen äitiä selkään. "Oi, älkää toki! He ottivat hänet, veivät hänet pois. Mikä tässä on onnetonta? Ei kerrassaan mikään. Sellaista on tapahtunut että ihmisiä heitetään vankeuteen varkaudesta, mutta nyt heitä pannaan rautoihin, kun he ilmoittavat totuutta. Pavel on mahtanut sanoa jotakin väärin, mutta hän nousi kaikkein puolesta, ja kaikki sen tietävät. Älkää surko! He eivät kaikki niin sano, mutta kaikki näkevät he hyvän miehen hänessä. Minun piti pistäytyä luonanne hetikohta, mutta ei ollut aikaa. Minä keitän ja kaupitsen alituiseen, mutta kumminkin lopetan päiväni kenties kerjäten. Tarpeeni vievät suurimman osan itsestäni; ne nakertavat minua kuten hiiri juustopalasta. Kun olen vaivalla saanut haalituksi kokoon kymmenruplasen, silloin tulee jo joku pakana, joka vie joka pennin. Niin, rouvaseni! Tukalaa on olla naisen asemassa. Sen toiminta on niin kurjaa! Elää yksin on tukalaa, mutta toisen kanssa eläminen on vielä tukalampaa."

"Ja minä kun tulin kysymään, josko ottaisitte minut apulaiseksenne", yhtyi Vlasova, keskeyttäen hänen löpinänsä.

"Kuinka niin?" kysyi Maria. Ja kuultuansa ystävänsä selityksen, nyökkäsi hän päällänsä myönnytykseksi.

"Se on mahdollista! Muistatteko kuinka teidän tapanne oli piilottaa minua mieheltäni? No nyt minä suojelen teitä puutteelta. Jokaisen pitäisi teitä auttaa, sillä poikanne on häviämäisillään yleisen kansan tähden. Hän on kunnon poika, teidän Pavelinne! Kaikki sanovat niin, ihan jokikinen. Ja he kaikki surkuttelevat häntä. Ja minä sanon teille jotakin. Ei mitään hyvää koidu hallitukselle näistä kiinnipanoista, muistakaa sanani! Katsokaa mitä tehtaassa tapahtuu. Kuunnelkaa, kuinka he puhuvat! He ovat pahalla tuulella ja äreinä, rakkaani! Viranomaiset kuvittelevat että kun he ovat lyöneet miestä kantapäähän on hän kykenemätön kulkemaan pitkältä. Mutta se kääntyy sellaiseksi, että kun kymmentä miestä on lyöty, sata miestä siitä vihastuu. Työmiestä pitää kohdella varovasti. Hän saattaa kulkea kärsivällisenä ja kestää kaikki, mitä lastataan hänen päällensä pitkän, pitkän aikaa, mutta sitte hän saattaa myös räjähtää aivan äkkiä!"

Ystävät neuvottelemassa

Keskustelun seurauksena oli se, että seuraavana päivänä puolelta päivin nähtiin äiti tehtaan pihalla, muassansa kaksi isoa ämpäriä täynnä ruokaa, Marian keittotaidon tuotteita, jolla välin Maria itse vei pääasiallisia ruokatavaroita torille.

Työmiehet huomasivat paikalla uuden kauppiaansa. Jotkut heistä lähestyivät häntä ja sanoivat ystävällisesti: "Oletteko ruvennut kauppiaaksi, Nilovna?"

He lohduttivat häntä, tuumaillen, että Pavel varmaankin pian päästettäisiin vapaaksi, koska hänen asiansa oli oikea. Toiset täyttivät hänen surullisen sydämensä surkuttelullaan, jolla välin muutamat moittivat tehtaan hallitusta ja santarmeja katkerasti; nämä jälkimäiset löysivät myötätuntoisen kaiun hänen sydämessään. Muutamat katselivat häntä kostonhimoisilla silmäyksillä, niiden joukossa Isai Gorbov, joka mutisi hampaittensa välistä: "Jos minä olisin kuvernööri, hirttäisin poikanne! Älköön hän johtako ihmisiä harhaan!"

Tämä ilkeämielinen uhkaus viilsi hänen lävitsensä kuin kuoleman kylmä kouristus. Hän ei vastannut mitään, katsahti vaan hänen laihoihin, kesäkirjaviin kasvoihinsa, ja painoi päänsä alas, huoaten.

Hän huomasi tehtaassa melkoista kiihotusta; työmiehet kokoontuivat pieniin ryhmiin ja puhelivat hillityllä äänellä ja hyvin kiihkeän näköisinä; esimiehet kävelivät tärkeän näköisinä, pistäen nenänsä joka paikkaan; sieltä täältä kuului karkeita kirouksia ja ärtynyttä naurua.

Kaksi poliisia kuljetti Samoilovia hänen ohitsensa. Hän asteli yksi käsi taskussa, ja toinen kätensä silitteli punaista tukkaansa.

Noin satakunta työmiestä seurasi häntä, ja haukkuivat poliisia kirouksilla ja sadatuksilla.

"Oletteko menossa kävelylle, Grisha?" irvisteli yksi.

"He tekevät meille miekkosille kunniaa!" ilkkui toinen. "Kun me menemme kävelylle, on meillä henkivartiasto saattajinamme", virkkoi kolmas, päästäen julman kirouksen.

"Ei näytä maksavan vaivaa pyydystellä enää varkaita!" huudahti pitkä, yksisilmäinen työmies kovalla, katkeralla äänellä. "Ja sen vuoksi vangitsevat he rehellisiä ihmisiä."

"He eivät tee sitä enää öillä!" huudahti muuan. "He tulevat ja laahaavat heitä pois valoisalla keskipäivällä, ilman häpyä, hävyttömät roistot!"

Poliisi kulki nopeasti ja nurpean näköisenä, koettaen välttää väkijoukon katseita, ja ollen olevinaan kuuro vihaisille panetteluille, joita sateli joka puolelta. Kolme työmiestä kantoivat isoa rautatankoa aivan heidän edellään, ja kohottaen kankea, huusivat he: "Varokaa itseänne siinä, kalastajat!"

Kun Samoilov meni Nilovnan ohitse, nyökkäsi hän hänelle ja sanoi hymyillen: "Katsokaa, tässä on Grigori, jumalan palvelija, joka on vangittu."

Äiti kumarsi hänelle syvään ja äänetönnä. Nämä miehet, jotka olivat niin nuoria, raittiita ja älykkäitä, jotka menivät vankeuteen hymyillen, liikuttivat häntä, ja ehdottomasti nousi säälin sekainen hellyys hänen äidillisessä sydämessänsä heitä kohtaan. Ja häntä huvitti kuulla teräviä uhkauksia, jotka satelivat hallituksen viranomaisten päälle. Hän tunsi niissä poikansa vaikutuksen.

Lähtien tehtaasta vietti hän lopun päivästä Marian talolla, auttaen häntä hänen askareissansa, ja kuunnellen hänen juttujansa. Myöhään illalla palasi hän kotiin, tavaten sen tyhjänä, kylmänä ja epämiellyttävänä. Hän muuttelihe nurkasta nurkkaan, löytämättä lepoa, tietämättä mitä tehdä itsensä kanssa. Yö oli nopeasti lähestymässä, ja hän alkoi tulla murheelliseksi, sillä Jegor Ivanovitch ei ollut vielä tuonut hänelle lupaamaansa kirjallisuutta.

Ikkunan takana leijailivat harmaat keväiset lumihipaleet, asettuen kuulumattomasti ikkunalaudalle. Valuen alas ja sulaen, jättivät ne vesisen viirun jälkeensä. Äiti ajatteli poikaansa.

Kuului varovainen noputus. Hän hyökkäsi ovelle, nosti linkun ylös ja näki Sashenkan. Hän ei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja ensimäinen seikka, joka iski hänen silmäänsä, oli tytön luonnoton lihominen.

"Hyvää iltaa!" virkkoi äiti, "olen onnellinen saadessani vieraan tänne näin myöhään, lyhentämään yksinäisyyttäni. Et ole käynyt täällä pitkään aikaan! Oletko ollut matkoilla?"

"En, minä olin vankilassa", vastasi tyttö hymyillen. "Jegor Ivanovitchin kanssa. Muistatteko häntä?"

"Luulisinpä hyvinkin muistavani!" huudahti äiti. "Jegor Ivanovitch ilmoitti minulle eilen että hänet päästettiin vapaaksi, mutta en tiennyt sinusta mitään. Ei kukaan virkkanut minulle että sinä olit siellä telkien takana."

"Mitäpä se tieto olisi hyödyttänyt? Haluaisin muuttaa pukua ennenkuin Jegor Ivanovitch tulee!" virkkoi tyttö katsellen ympärillensä.

"Sinä olet läpimärkä!"

"Olen tuonut lentolehtiä."

"Anna ne tänne, anna ne minulle!" huudahti äiti kärsimättömästi.

"Heti paikalla", vastasi tyttö. Hän laski hameensa alas ja puisteli sitä, ja lehtiä alkoi lennellä kuin puusta; alas sateli joukko ohkaisia paperiesineitä laattialle hänen ympärillensä. Äiti noukki ne ylös nauraen ja sanoi: "Minä juuri ihmettelin että mikä teki sinut niin lihavaksi. Oi minkälaisen joukon olet tuonut niitä! Tulitko jalkaisin?"

"Tulin", virkkoi Sashenka. Hän oli jälleen entinen solakka ja hoikka oma itsensä. Äiti huomasi että hänen poskensa olivat kuopalla ja että tummat renkaat ympäröivät hänen luonnottoman suuria silmiänsä.

"Sinä siis tulet suoraan vankeudesta. Sinun pitäisi levähtää ja siihen sijaan kannat sinä tällaista kuormaa seitsemän virstaa!" virkkoi äiti huoaten ja päätänsä pudistaen.

"Se oli tehtävä!" lausui tyttö. "Sanokaa minulle, kuinka on Pavelin laita? Kestikö hän sen hyvin? Hän ei surrut kovin paljon, eihän?" Sashenka teki kysymyksensä äitiin katsahtamatta. Hän painoi päänsä alas ja sormensa vapisivat järjestäessänsä hiuksiansa.

"Hän kesti sen vallan hyvin. Saat olla varma siitä että hän pysyy uskollisena itsellensä."

"Kuinka voimakas hän on!" puheli tyttö hiljaa.

"Hän ei ole ollut koskaan sairas", vastasi äiti. "Mutta, sinähän vapiset aivan! Minä laitan sinulle teetä, ja vadelmahilloa."

"Sepä oivaa!" huudahti tyttö heikosti hymyillen. "Mutta älkää vaivatko itseänne, nyt on jo myöhä. Minä valmistan itse."

"Mitä! Noinko väsyneenä?" Äiti läksi kiiruusti kyökkiin, jossa hän alkoi häärätä samovaarin ympärillä. Tyttö seurasi häntä kyökkiin, istui alas penkille ja solmisi kätensä yhteen päänsä taakse, ennenkuin vastasi:

"Niin, väsynyt kyllä olen! Vankila tekee sittenkin heikoksi. Kaikista kauhein siellä on tuo pakollinen toimettomuus. Ei löydy mitään sen tuskallisempaa. Me lojumme siellä viikon, sitte viisi viikkoa. Tiedämme kuinka paljon meillä on tekemistä. Kansa janoaa valistusta. Me olemme tilaisuudessa tyydyttää sen tarpeita, ja siellä me istumme salvan takana kuin eläimet! Sehän se on niin kiusallista, sehän se kuivettaa aivan sydämen!"

"Kuka palkitsee teidät tästä?" kysyi äiti; ja huoaten vastasi hän siihen itse: "Ei kukaan muu kuin jumala! Tietysti ette usko häneen liioin?"

"Emme!" vastasi tyttö lyhyesti, pudistaen päätänsä.

"Mutta minä en usko teitä!" huudahti äiti äkkiä kiihkeällä purkauksella. Pyyhkien nopeasti hiilestä mustuneet kätensä esiliinaansa, jatkoi hän syvällä vakuutuksella:

"Ette ymmärrä omaa uskoanne! Kuinka voisitte elää sellaista elämää jota te vietätte, ilman uskoa jumalaan?"

Porstuasta alkoi kuulua lujaa askelten kopinaa ja ääniä. Äiti säpsähti tyttö hypähti nopeasti jaloillensa ja kuiskasi kiireesti: "Älkää avatko ovea! Ne ovat santarmeja; ette tunne minua. Minä kuljin väärään taloon, tulin tänne aivan tapaturmasta, pyörryin, te riisuitte minut, ja löysitte kirjat ympäriltäni. Ymmärrättehän?"

"Miksi, rakkaani, minkätähden?" kyseli äiti lempeästi.

"Odottakaa hetkinen!" virkkoi Sashenka kuunnellen. "Luulen että se on Jegor."

Se oli Jegor, märkänä ja hengästyneenä.

"Aha! Samovari!" huusi hän. "Se on paras koko tässä elämässä, kuomaseni! Kas, te olette jo täällä, Sashenka!"

Hänen rämisevä äänensä täytti pienen kyökin. Hän riisui hitaasti pitkän, raskaan takkinsa, puhellen koko ajan.

"Tässä, kuomaseni, on tyttö, jota poliisit ovat repineet lihaan saakka. Kun vankilan hoitaja oli häntä loukannut, vakuutti hän, että hän nääntyy nälkään, ellei hän pyydä häneltä anteeksi. Kahdeksan päivää oli hän aivan syömätönnä, ja oli hyvin lähellä kuolemaa. Se ei ole hullumpaa. Hänellä täytyy olla sangen vahva pieni vatsalaukku."

"Onko mahdollista ettet nauttinut mitään ravintoa kahdeksaan päivään peräkkäin?" kyseli äiti ihmeissään.

"Minun täytyi saada hänet pyytämään anteeksi", vastasi tyttö stoalaisella hartioiden kohotuksella. Hänen olentonsa ja kiinteä vastarintansa näytti melkein moitteelta äidin silmissä.

"Entä jos olisit kuollut?" kysyi hän uudelleen.

"No niin, mitäpä olisin voinut tehdä?" virkkoi tyttö tyynesti. "Hän pyysi lopultakin minulta anteeksi. Ei pitäisi koskaan anteeksi antaa loukkausta, ei koskaan!"

"Ni-in!" virkkoi äiti hitaasti. "Täällä löytyy naisia, joita on loukattu koko heidän elämän ikänsä."

"Minä olen purkanut itseni!" virkkoi Jegor toisesta huoneesta. "Onko samovaari valmis? Antakaa minun kantaa se sisälle!"

Hän nosti teekeittiön ja puheli samalla kertaa: "Omalla isälläni oli tapana juoda kaksikymmentä lasia teetä päivässä, jonka vuoksi hänen elämänsä maanpäällä oli rauhallista, tervettä ja pitkäikäistä, sillä hän eli seitsemänkymmenen kolmen vuoden vanhaksi, kärsimättä eläissään minkäänlaista kipua. Hänen painonsa oli kunnioitusta herättävä kolmesataa naulaa ja virkansa puolesta oli hän kirkon vartija, Voskresenskin kylässä."

"Oletteko Ivanin poika?" huudahti äiti.

"Sama kuolevainen. Kuinka tunsitte hänen nimensä?"

"Kuinkako? Olenhan itsekin voskresenskilainen!"

"Ihanko oma kyläläiseni! Ketkä olivat teidän väkeänne?"'

"Omat naapurinne. Minä olen Seraguineja."

"Mitä, oletteko Nil Lamin poika? Ilmankos kasvonne näyttivät niin tutuilta! Hän veti minua korvista monet monituiset kerrat!"

He seisoivat naamat vastakkain ja latelivat kysymyksiä toinen toisilleen nauraen. Sashenka katsoi heihin hymyillen ja alkoi valmistaa teetä. Astioiden helinä muistutti äitiä nykyisyydestä.

"Oi, suokaa minulle anteeksi! Unohdin itseni kokonaan muistellessa entisiä aikoja. On suloista muistella nuoruutensa päiviä."

"Minun päinvastoin sietäisi pyytää teiltä anteeksi käyttäytyessäni tällä tavoin talossanne!" virkkoi Sashenka. "Mutta kello on jo yksitoista ja minun täytyy mennä niin kauaksi."

"Minne? Kaupunkiinko?" kysyi äiti ihmetellen.

"Niin."

"Mitä sinä puhut! Nyt on pimeä ja märkä ja sinä olet niin väsynyt. Jää tänne yöksi. Jegor Ivanovitch nukkuu kyökissä ja me nukumme täällä."

"Ei, minun täytyy mennä", virkkoi tyttö koruttomasti.

"Niin, kuomaseni, hänen täytyy mennä. Nuoren neidin täytyy hävitä. Olisi paha jos hänet nähtäisiin kadulla huomen aamuna."

"Mutta kuinka hän voi mennä? Yksinkö?"

"Yksin", virkkoi Jegor nauraen.

Tyttö kaatoi itse teetä itsellensä, otti palasen ruisleipää, suolasi sen ja alkoi syödä, katsellen miettivästi äitiä.

"Kuinka voitte kulkea sitä tietä, sekä sinä että Natasha. Minä en voisi. Minua peloittaa!"

"Häntä peloittaa myös", virkkoi Jegor. "Eikös teitä peloita, Sasha?"

"Tietysti!"

Äiti katsoi häneen ja sitte Jegoriin ja virkkoi matalalla äänellä: "Miten omituista —"

"Antakaa minulle lasi teetä, naapuri", keskeytti Jegor häntä.

Kun Sashenka oli juonut teelasinsa, puristi hän Jegorin kättä hiljalleen ja meni kyökkiin. Äiti seurasi häntä. Kyökissä virkkoi Sashenka: "Kun näette Pavelin, sanokaa hänelle terveisiä, olkaa hyvä." Ja tarttuen oven salpaan, kääntyi hän äkkiä ympäri ja kysyi matalalla äänellä: "Saanko suudella teitä?"

Äiti syleili häntä ääneti ja suuteli häntä lämpimästi.

"Kiitos!" virkkoi tyttö, nyökäyttäen päällänsä ja meni ulos.

Palattuaan huoneeseen, katseli äiti levottomasti ikkunasta. Märät lumihiutaat leijailivat tiheässä, kosteassa pimeydessä.

"Ja te muistatte Prozorovin, kauppiaan?" kysyi Jegor. "Hänellä oli tapana istua sääret hajallaan, puhaltaen suurella sohinalla teevatiinsa. Hänellä oli punainen, tyytyväinen, hikinen naama."

"Kyllä, kyllä muistan", virkkoi äiti, tullen takaisin pöydän ääreen. Hän istui alas, katsellen Jegoria surullinen ilme silmissään ja puhui vaikeroiden: "Sashenka parka! Kuinka pääsee hän ikinä kaupunkiin?"

"Hän tulee olemaan hyvin näännyksissä", yhtyi Jegor. "Vankila on huonontanut suuresti hänen terveytensä. Hän oli ennen voimakkaampi. Sitä paitsi on hänet kasvatettu hemmottelemalla. Minusta näyttää kuin olisi hän jo turmellut keuhkonsa. Kasvoissansa on jotakin joka muistuttaa keuhkotautista."

"Kuka hän on?"

"Erään maanomistajan tytär. Hänen isänsä on rikas mies ja suuri roisto, sen mukaan mitä hän on kertonut. Luulen, naapuri, että te tiedätte, että he tahtoivat mennä naimisiin."

"Ketkä?"

"Hän ja Pavel. Niin, aivan niin! Mutta tähän asti he eivät vielä ole voineet sitä tehdä. Kun Pavel on vapaa, on Sashenka vankilassa ja päinvastoin." Jegor nauroi.

"En tiennyt sitä!" vastasi äiti lyhyen vaitiolon jälkeen. "Pasha ei koskaan puhu mitään itsestään."

Nyt tunsi hän vielä suurempaa sääliä tyttöä kohtaan, ja katsellen vierastansa vastustamattomalla paheksumisella virkkoi hän: "Teidän olisi pitänyt saattaa hänet kotiin."

"Mahdotonta"' vastasi Jegor tyynesti. "Minulla on kädet täynnä työtä täällä koko huomiseksi päiväksi; varhaisesta aamusta saakka on minun kulkeminen ja kulkeminen. Se ei suinkaan ole helppo tehtävä, kun minussa on tuo hengenahdistus."

"Hän on jalo tyttö!" virkkoi äiti, hiljaa mietiskellen mielessään, mitä Jegor oli hänelle puhunut. Hän tunsi itsensä loukatuksi, kun ei uutinen tullut suoraan tytöltä itseltään, eikä pojaltansa, vaan muukalaiselta, ja hän puristi huuliansa tiukasti yhteen vetäen kulmakarvojansa hyvin alas.

"Niin, jalo tyttö!" nyökäytti Jegor myöntävästi. "Hänessä on palanen aatelisnaista vielä, mutta se on haihtumassa vähemmäksi ja vähemmäksi. Te surette, huomaan, hänen kohtaloansa. Mitä se hyödyttää? Te ette löydä kyllin suurta sydäntä, jos rupeatte suremaan kaikkien meidän kapinallisten tähden, kuomaseni. Elämä ei ole tehty meille aivan keveäksi. Minulla, esimerkiksi, oli ystävä, joka palasi joku aika sitte vankeudesta. Kulkiessansa Novgorodin läpitse, odottivat vaimonsa ja lapsensa häntä Smolenskissa, ja kun hän saapui Smolenskiin, olivat he jo vankeina Moskovassa. Nyt on hänen vaimonsa vuoro mennä Siperiaan. Olla vallankumouksellinen ja samalla kertaa naimisissa, on hyvin huonoa — epämukavaa miehelle, epämukavaa vaimolle ja lopulta epäedullista myöskin itse asialle! Minulla myös oli vaimo, erinomainen nainen, mutta viisi tällaista vuotta saattoivat hänet hautaan."

Hän lopetti teelasinsa yhdellä siemauksella ja jatkoi lyhyttä kuvausta elämästänsä. Hän luetteli vuodet ja kuukaudet, jotka hän oli istunut vankeudessa ja maanpaossa, kertoi useampia tapaturmia ja onnettomuuksia, rääkkäyksistä kuolemaan saakka vankiloissa ja Siperian nälkään nääntymisestä. Äiti katsahti häneen, kuunnellen, ihmetellen yksinkertaista tapaa, jolla hän kertoi elämästänsä, joka oli niin täynnä kärsimyksiä, vainoa, vääryyttä ja ihmisten pahuutta.

Mutta palatkaamme asiaan.

Äänensä muuttui ja kasvonsa kävivät vakaviksi. Hän teki kysymyksiä millä tavoin äiti aikoi varkain saada kirjallisuutta levitetyksi tehtaaseen, ja hän hämmästyi äidin tarkoista tiedoista kaikissa yksityiskohdissa.

Sitte palasivat he taas puhelemaan vanhoja muistojansa synnyinkylässänsä. Jegor laski leikkiä ja äiti muisteli miettivästi omaa nuoruuttansa. Hänestä näytti oudolta vento epävarma pohja, joka vuoroin vaihtui kukkuloihin, joita poppelit peittivät, vavisten alituisesta pelosta, matalat petäjät ja valkoiset koivut seisomassa kukkuloiden välissä. Koivut kasvoivat hitaasti, ja seistuansa viisi vuotta vennossa, lahoisessa suossa, kuivivat ne, kaatuivat alas ja mätänivät. Hän katsahti tuohon tauluun ja hiljalleen alkoi sietämätön tuska vallata hänen mieltänsä. Eteensä ilmestyi tyttö, terävine, päättävine kasvoinensa ja pysähtyi hänen eteensä. Nyt tämä tyttö kulkee jossakin pimeässä ja lumisipaleiden seassa, yksinäisenä ja väsyneenä. Ja poikansa istuu linnassa, pienessä komerossa, rautaristikon takana. Kenties hän ei ole vielä aivan nukuksissa, kenties hän on vaipunut mietteisiin. Mutta hän ei ajattele äitiänsä. Hänellä on joku lähempänä kuin äitinsä. Raskaat, sumuiset ajatukset, kuten paksut pilviryhmät, vyöryivät hänen ylitsensä, tekivät hänet kärsimättömäksi ja pusersivat hänen sydäntänsä.

"Te olette väsynyt, kuomaseni! Menkäämme levolle", virkkoi Jegor hymyillen.

Äiti toivotti hänelle hyvää yötä ja kulki sivuttaisin keittiöön, mielensä kukkuroillaan katkeruutta.

Aamusella kysyi Jegor aamiaisen jälkeen: "Entä jos vangitsevat teidät ja kysyvät mistä olette saaneet kaikki nämä kerettiläiset kirjat. Mitä te sanotte?"

"Sanon mitä se teihin kuuluu!" vastasi hän hymyillen.

"Ette koskaan saa heitä vakuutetuiksi sillä tavoin!" vastasi Jegor vakuuttavasti. "Päinvastoin uskovat he, että se juuri kuuluu heille. He tulevat kyselemään teiltä hyvin, hyvin tarkkaan, ja hyvin, hyvin kauan."

"Minäpä en virka sittekään!"

"He panevat teidät vankeuteen!"

"No, mitäpä siitä? Kiitos jumalalle, että olen edes siihen kelvollinen", virkkoi hän huoaten. "Jumalan kiitos! Kuka tarvitsee minua? Ei kukaan!"

"Hm!" virkkoi Jegor, kiinnittäen katseensa häneen. "Hyvän ihmisen pitäisi hoitaa hyvin itsensä."

"Sitä en ainakaan voisi oppia teiltä, vaikkapa olisinkin hyvä", vastasi äiti nauraen.

Jegor oli ääneti, kävellen edestakaisin huoneessa; sitte hän käveli hänen luoksensa ja sanoi: "Tämä on kovaa, naapurini, hyvin kovaa teille!"

"Se on työlästä jokaiselle", vastasi äiti, tehden liikkeen kädellään. "Kenties niille, jotka sen oikein ymmärtävät, se tuntunee helpommalta. Mutta minä ymmärrän niin vähän, minäkin. Ymmärrän ainoastaan että ihmiset tarkoittavat ja haluavat mikä on hyvää."

"Jos te, kuomaseni, sen ymmärrätte, silloin se merkitsee, että jokainen tarvitsee teitä, ihan jokainen!" virkkoi Jegor juhlallisesti ja totisesti.

Äiti katsahti häneen ja naurahti sanaakaan virkkamatta.

Vapauden henki

Puolenpäivän aikaan, tyynesti ja asiaan kuuluvasti asetteli hän kirjat povellensa niin älykkäästi ja taitavasti, että Jegor virkkoi maiskuttaen huuliansa tyytyväisyydestä: " Oikein hyvin! niinkuin saksalainen sanoo, naapuri, kun hän on juonut haarikan olutta. Kirjallisuus ei ole teitä muuttanut näöltänne. Te olette yhtä hyvä, kookas ja arvokas vanha nainen. Suokoot kaikki lukemattomat haltiat teille siunauksensa työhönne!"

Puolen tunnin päästä seisoi hän tehtaan portilla, kumarruksissa kuormansa painosta, tyynenä ja varmana. Kaksi vartiaa, joita työmiesten pila ärsytti, tutkivat jokaisen tehtaaseen tulijan, kohdellen heitä törkeästi ja kiroillen heitä. Yksi poliisi ja kapeakinttuinen, punanaamainen mies seisoi hänen vieressään valppain katsein. Äiti, joka muutti tankoa toiselle olkapäällensä, ämpäri kiinnitettynä sen molempiin päihin, tarkasteli miestä silmänurkistansa. Hän arvasi hänen olevan sissin.

Eräs pitkä, kiherätukkainen mies, jonka lakki oli heitetty takaraivolle niskaan, huusi vahtimiehille, jotka häntä tarkastelivat: "Etsikää päästä, eikä taskuista, te paholaiset!"

"Syöpäläisten kiinniottaminen on teille paljon sopivampaa työtä kuin ihmisten metsästäminen!" lisäsi työmies. Vakooja vilkasi häneen kieroon, nopeasti.

"Päästäkää minut sisään!" pyyteli äiti. "Katsokaa, minä painun ihan kaksinkerroin raskaan kuormani alla! Selkäni on vähällä katketa."

"Menkää sisään! menkää sisään!" huusi vahti nyrpeästi. "Hän tulee myös keskusteluinensa."

Äiti kulki paikoillensa, asetti ämpärit maahan ja pyyhkien hikeä otsaltaan, katseli ympärillensä.

Gusev veljekset, lukkosepät, tulivat heti kohta hänen luoksensa, ja vanhempi heistä, Vasili, kysyi ääneen, silmäkulmiansa rypistäen: "Onko teillä piirakoita?"

"Tuon niitä huomenna", vastasi hän.

Tämä oli sovittu tunnussana. Veljien naama kirkastui. Ivan, joka ei voinut hillitä itseään, huudahti: "Oi te kultainen äiti!"

Vasili hyppäsi kantapäällään, kurkisti ämpäriin, ja kirjakäärö hävisi samalla hänen povelleen.

"Ivan!" virkkoi hän ääneen. "Älkäämme menkö kotiin, ostakaamme päivällisemme häneltä." Ja hän tunki kiireesti kirjasia saapasvarsiinsa ja sääryksiinsä. "Meidän täytyy antaa hyvä alku uudelle kauppiallemme, etkö sinäkin ajattele niin?"

"Niin, todella!" myönsi Ivan, ja nauroi ääneen.

Äiti katseli varovaisesti ympärilleen ja huusi: "Hapankaalia! Kuumaa vermisellisoppaa! Paistettua lihaa!"

Sitte, ottaen salaperäisesti yhden kirjakääreen toisensa jälkeen poveltaan, antoi ne veljeksille. Joka kerta kun yksi kimppu hävisi hänen käsistään, välähti kierosilmän, keltanaama upseerin haamu hänen silmissään kuten keltainen tahra, kuten sytytetyn tulitikun välähdys pimeässä huoneessa, ja hän virkkoi hänelle ajatuksissaan, vahingon ilolla: "Ottakaa tämä, herra!" Ja kun hän ojensi viimeisen käärön, lisäsi hän tyytyväisen näköisenä: "Ja täällä on vielä enemmän, ottakaa!"

Työmiehiä tuli hänen luoksensa kupit käsissä, ja kun he tulivat lähelle Ivania ja Vasilia, alkoivat he ääneen nauraa. Äiti pani tyynenä kirjojen kannattimen pois, ja kaatoi vermisellisoppaa kuppeihin, jolla välin Gusev laski leikkiä hänen kanssaan.

"Kuinka älykkäästi Nilovna tekee työtään!"

"Pakko opettaa yksin hiirtä kiinniottamaan", huomautti hänen hyyryläisensä vakavasti. "He ovat näpistäneet teidän leivänhankkijanne, ne roistot! No niin, antakaapa kahden kopekan edestä vermisellisoppaa. Älkää olko millännekään, äiti, te kyllä menettelette hyvin."

"Kiitos hyvästä sanasta!" vastasi hän, hymyten. Samassa astui hän hänen toiselle sivulleen, virkkoen: "Se ei maksa minulle paljoa, vaikka sanon yhden hyvän sanan!"

"Mutta sitäpä ei kukaan juuri käy sanomaan", huomautti lukkoseppä, hymähtäen, ja pudistaen hartioitaan, lisäsi hän hämmästyksellä: "Siinä on elämä teille, toverit! Ei kukaan sano yhtä hyvää sanaa; ei kukaan sitä muka ansaitse. Niin se on!"

Vasili Gusev nousi ylös, napitti takkinsa tiukkaan ympärillensä ja huudahti: "Minä söin, soppa oli kuumaa, ja kuitenkin tuntuu minua vilustavan!"

Ja hän meni matkoihinsa. Ivan nousi myös, ja juoksi pois, iloisesti viheltäen.

Hyvin mielin ja hymyillen huuteli Nilovna tavaroitaan: "Kuumaa, kuumaa! Hapankaalia, vermisellisoppaa, velliä!"

Hän ajatteli kuinka hän sanoisi pojallensa ensimäisestä kokeilustansa; ja keltanaama upseeri päilyi edelleen hänen silmissään, hämmästyneenä ja ivallisena. Hänen mustat viiksensä vavahtelivat tukalasti, ja ylähuulensa kääntyi ylöspäin hermostuneesti, näyttäen kiiltävät ja terävät etuhampaat. Syvä ilo tykytti ja soi äidin sydämessä, kulmakarvansa vapisivat, ja jatkaen kuuron tavalla sopan myyntiä, mutisi hän sielussaan: "Täällä on enemmän! täällä on enemmän!"

Koko pitkänä päivänä tunsi hän suloista uutuuden tunnetta, joka syleili hänen rintaansa sydämellisellä hyväilyllä. Ja iltasella, kun hän oli lopettanut työnsä Marian talossa, ja istui kotonaan teetä juoden, kuuli hän hevosen kavioiden kopsetta ja tutun äänen kaikua. Hän hyppäsi ylös, kiiruhti kyökkiin ja sitte suoraan ovelle. Joku käveli kiireesti yli porstuan; silmänsä himmenivät, ja nojaten ovipieleen, avasi hän oven jalallansa.

"Hyvää iltaa, äiti!" kuului helisevä ääni, samalla kun pari pitkää kättä asettui hänen olkapäilleen.

Ilo Andrein näkemisestä sekaantui rinnassansa surun pettymykseen; ja nuo vastakkaiset tunteet sekaantuivat polttavaan särkyyn, joka ympäröi hänen sydäntänsä kuin kuuma laine. Hän peitti kasvonsa Andrein povelle. Hän puristi hänet lujasti rintaansa vastaan, ja kätensä vapisivat. Äiti itki hiljaa ja ääneti, jolla välin hän silitti hänen tukkaansa ja puhui sointuvalla äänellä: "Älä itke äiti. Älä särje sydäntäni. Annan kunniasanani pantiksi, että hän pääsee pian vapaaksi! Heillä ei ole mitään syytöstä häntä vastaan; kaikki pojat vaikenevat kuin keitetyt kalat."

Asettaen pitkän käsivartensa äidin olkapään ympärille, toi hän hänet huoneeseen, ja irroittaen itsensä nopealla liikkeellä, pyyhki äiti pois kyyneleet silmistään, sydämensä juodessa hänen ystävällisiä sanojaan.

"Pavel lähettää teille sydämellisiä terveisiä. Hän voi hyvin ja on niin iloinen kuin ikinä ennen. Vankilassa on hyvin ahdasta. He ovat panneet vankeuteen enemmän kuin sata henkeä, sekä täältä että kaupungista. Kolme ja neljä henkilöä on pantu yhteen koppiin. Vankilan päälliköt ovat jokseenkin mukavaa väkeä. He ovat aivan väsyksissä työn paljouteen, jonka santarmit ovat heille tuottaneet. He eivät ole kovin ankaria, eivätkä kohtele vankeja törkeästi. He sanovat näin: 'Olkaa ääneti, herrat, niin paljon kuin mahdollista. Älkää laittako meitä pahaan asemaan!' Ja niin käypi kaikki hyvin. Me puhumme toistemme kanssa, annamme kirjoja toisillemme, ja jaamme ruokamme. Se on hyvä vankila! Tosin se on vanha ja likainen, mutta hiljainen ja valoisa. Rikokselliset ovat myös hauskaa väkeä; he auttavat meitä koko lailla. Bukin, neljä muuta ja minä vapautettiin. Siellä oli liian ahdasta. He laskevat Pavelin myös pian pois. Puhun teille totta, uskokaa minua. Vyesovshchikovia tullaan pitämään vankina kauimman aikaa. He ovat hyvin vihaisia hänelle. Hän noituu ja haukkuu jokaista, ihan yhtenään. Santarmit eivät siedä häntä silmissään. Luulen että hänet laahataan tuomioistuimen eteen joku päivä tai potkitaan pois vankilasta. Pavel sanoo hänelle rauhoittaakseen häntä: 'Lakkaa, Nikolai, sinun kiroilemisesi ei uudista heitä!' Mutta hän kiljuu: 'Lakaiskaa heidät pois koko maan pinnalta, niinkuin ruton!' Mutta Pavel käyttäytyy varmasti kuten kallio. Hän kohtelee jokaista hienosti ja säädyllisesti! He laskevat hänet pian pois."

"Pian?" virkkoi äiti hymyillen. "Tiedän kyllä että hänet päästetään pian vapaaksi!"

"No, jos tiedätte, niin on kaikki hyvin! Antakaa minulle teetä, äiti. Ja nyt kertokaa kuinka te olette voineet ja kuinka olette viettäneet aikaanne."

Hän katsoi äitiin herttaisimmasti hymyten, ja näytti niin tuttavalliselta ja läheiseltä, tuo kunnon mies. Rakastava, vaikkapa samalla surumielinen loimu säihkyi hänen syvistä ja pyöreistä sinisistä silmistään.

"Rakastan teitä suuresti. Andrjusha!" virkkoi äiti, syvällä huokauksella, katsellessaan hänen kasvojaan, jotka olivat säännöttömän parran peittämät.

"Ihmiset tyytyvät siihen vähään, minkä kykenen heille antamaan! Tiedän että rakastatte minua; te kykenette jakamaan rakkautta kaikille: teillä on jalo sydän", virkkoi vähävenäläinen, keinuen tuolissaan, katseensa harhaillessa ympäri huonetta.

"Ei, minä rakastan teitä erilailla!" väitti äiti. "Jos teillä olisi äiti, kadehtisivat ihmiset häntä, kun hänellä olisi niin erinomainen poika."

Vähävenäläinen heilutti päätään, ja hieroi sitä lujasti molemmin käsin.

"Minulla on äiti jossakin!" virkkoi hän matalalla äänellä.

"Tiedättekö mitä tein tänään?" sanoi äiti, ja hieman punastuen ja tyytyväisyydestä väräjävällä äänellä alkoi hän nopeasti kertoa kuinka hän oli vienyt kirjallisuutta varkain tehtaaseen.

Vähävenäläinen katseli häntä hetkisen hämmästyksellä, silmät suurina; sitte purskahti hän hohkanauruun, tömistellen jaloillaan ja paukuttaen käsillään päätään, virkkoen riemulla: "Ohhoh! Tämä ei ole enää pelkkää leikintekoa! Tämä on asianajoa! Kuinka eikö Pavel tule iloiseksi! Oh, te olette oikea aarre! Hyvin tehty, äiti! Ette aavista kuinka hyvin! Se on mainion hyvä sekä Pavelille että kaikille niille tovereille jotka ovat kanssaan vankeudessa!"

Hän löi näppiä ihastuksen kuumeessa, vihelteli ja vaipui aivan kaksinkerroin sykkyrään purkaessa riemuaan. Hänen ilonsa löysi vastakaikua äidissä.

"Rakkaani, oma Andrjushani!" alkoi hän, aivan kuin olisi sydämensä äkkiä avautunut, ja virrannut keveästi syvän ilon rauhallisena sanavirtana. "Olen miettinyt koko elämäni ajan: Jesus Kristus! Minkätähden olen elänyt? Selkäsaunojenko vuoksi? En nähnyt muuta kuin mieheni, enkä tiennyt mistään muusta kuin pelosta! Tuskin huomasin kuinka Pasha kasvoi, ja tuskin tiesin rakastinko häntä mieheni eläessä. Kaikki toimeni, kaikki ajatukseni olivat keskitetyt yhteen asiaan — ruokkia elukkaani, varustaa elämäni herraa riittävällä ruualla, tyydyttäen hänen kitalakeansa, ja koettaen palvella häntä aina ajallaan, etten herättäisi hänessä pahaatuultaan, että hän jättäisi minut edes yhden kerran pieksämättä! Mutta en muista että hän ikinä säästi minua. Hän löi minua niin — ei niinkuin vaimoa kuritetaan, mutta niinkuin sellaista, jota vihataan ja inhotaan. Kaksikymmentä vuotta elin sellaista elämää, ja miten elämä kului ennen naimistani, on minulta kokonaan unohtunut. Muistan joitakuita seikkoja, mutta en saa niistä oikeaa tolkkua! Olen kuten sokea ihminen. Jegor Ivanovitch oli täällä — olemme samasta kylästä kumpikin — ja hän puhui niitä näitä. Muistan talot ja ihmiset, mutta miten he elivät, mitä he puhuivat, mitä tapahtui sille, mitä tapahtui tälle — olen unohtanut, en kykene näkemään! Muistan kiirastulen — kaksi kiirastulta. Minusta näyttää kuin olisi muisti pieksetty minusta pois, että sieluni on ollut lukittuna ja tiukasti sinetillä suljettuna. Se on tullut sokeaksi, eikä se kuule mitään!"

Hänen nopea hengityksensä oli melkein nyyhkytystä. Hän kumartui eteenpäin ja jatkoi matalammalla äänellä: "Kun mieheni kuoli, käännyin poikani puoleen; mutta hän kääntyi näille aloille, ja minut valtasi sääli häntä kohtaan, sellainen kalvava sääli — sillä jos hän hukkuisi, miten saattaisin elää yksin? Mitä kauhua ja pelkoa olen tuntenut! Sydämeni oli pakahtua kun ajattelin hänen kohtaloaan.

"Meidän naistemme rakkaus ei ole puhdasta rakkautta. Me rakastamme sitä mikä meille on tarpeellista. Ja tässä olette te edessäni. Te murehditte äitiänne. Mitä tahtoisitte hänestä? Suuret joukot menevät kärsimään koko kansan puolesta, he menevät vankeuteen. Siperiaan, ja kuolevat siellä toisten puolesta; useat heistä hirtetään. Nuoret tytöt kulkevat yksin öillä, lumessa, mudassa, sateessa. He vaeltavat seitsemän virstaa sateessa kaupungista meidän paikkaamme. Kuka ajaa heitä? Kuka pakoittaa heitä? He uskovat! Niin, aivan varmaan he uskovat, Andrjusha. Mutta tässä olen minä — enkä voi rakastaa heidän tavalla! Minä rakastan omiani, läheisiäni!"

"Voitte kyllä!" virkkoi vähävenäläinen ja kääntäen kasvonsa pois hänestä, hieroi hän päätään, kasvojaan ja silmiään lujasti tapansa mukaan. "Jokainen rakastaa niitä, jotka ovat lähinnä", jatkoi hän. "Suurelle sydämelle tuntuvat kaukana olevat yhtä läheisiltä. Te, äiti, kykenette siihen suuressa määrin. Teillä on suuri kyky äidillisyyteen!"

"Jumala suokoon!" vastasi hän tyynesti. "Tunnen että on hyvä elää tällä tavoin! Tässä olette te, esimerkiksi, jota rakastan. Kenties rakastan teitä enemmän kuin Pashaa. Hän on aina niin hiljainen. Hän tahtoo mennä naimisiin Sashenkan kanssa, eikä virkkanut siitä mitään minulle, äidilleen, ei niin halaistua sanaa."

"Se ei ole totta", ehätti vähävenäläinen, kääntäen kasvonsa pois hänestä. "Tiedän ettei se ole totta. Totta on, että hän rakastaa häntä, ja Sashenka vastaa hänen rakkauteensa. Mutta mennä naimisiin? Ei, he eivät mene naimisiin! Hän halusi, mutta Pavel — hän ei voinut, eikä hän tahdokaan!"

"Nähkääs nyt, mimmoisia te olette!" virkkoi äiti tyynesti, kiinnittäen silmänsä surullisesti ja osanottavasti vähävenäläisen kasvoihin. "Nähkääs, mimmoisia te olette! Te uhraatte omat itsenne!"

"Pavel on harvinainen, mies!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä. "Hän on raudasta tehty mies!"

"Nyt istuu hän vankilassa", jatkoi äiti miettivästi. "Se on kauheaa, se on hirmuista! Elämä ei ole enää kuten ennen, kauhu ja pelko on erilaista kuin ennen. Nyt tuntee sääliä jokaista kohtaan ja ihminen pelästyy jokaisen puolesta. Ja sydän on ihan erilainen. Sielun silmä on avautunut, se katselee ja on surullinen ja iloinen samalla kertaa. Siinä on paljon, jota en ymmärrä, sekä tunnen itseni niin katkeraksi ja loukkautuneeksi, kun te ette usko taivaan jumalaan. No niin, luulen etten voi sitä auttaa! Mutta minä näen ja tunnen että te olette hyviä ihmisiä. Ja te olette pyhittäneet itsenne ankaraan elämään kansan tähden, kärsimyksiin ja puutteisiin totuuden tähden. Totuuden, jonka puolesta taistelette, ymmärrän näin paljon: niin kauan kuin löytyy rikkaita, ei kansa saavuta mitään, enemmän totuutta kuin onnellisuutta, ei mitään! Niin se on todella, Andrjusha! Tässä minä elän keskuudessanne, kaiken tämän tapahtuessa. Joskus yöllä vaeltavat ajatukseni kauas menneisyyteen. Ajattelen nuoruuden voimaani, joka tallattiin maahan, nuorta sydäntäni, joka revittiin ja on repaleina, ja minä tunnen itseni surulliseksi ja katkeraksi itseni vuoksi. Mutta sen mukaan kuin ymmärrän elää toisia varten, näen itseni oikeassa valossa yhä paremmin ja tunnen omaa itseäni enemmän."

Vähävenäläinen nousi, ja koettaen olla raappimatta jaloillaan, alkoi hän kävellä varovaisesti edestakasin huoneessa, pitkänä, kumartuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena.

"Hyvin sanottu!" huudahti hän matalalla äänellä. "Oikein hyvin! Olipa Kerchissa nuori juutalainen, joka kirjoitti runoja, ja kerran kirjoitti hän näin:

"'Ken syyttömänä katuu, totuutta eloon auttaa.'

"Hänet tappoi Kerchin poliisi, mutta tämä ei ole pääasia. Hän tiesi totuuden ja teki paljon levittääksensä sitä kansan keskuuteen. Hän ilmoitti totuuden!"

"Tässä puhun minä", jatkoi äiti. "Puhun, enkä kuule omaa ääntäni, enkä usko omia korviani! Koko elämäni olen ollut vaiti; ajattelin aina yhtä asiaa — kuinka elää päivä loppuun kenenkään huomaamatta, jottei kukaan kajoisi minuun! Ja nyt minä ajattelen ihan kaikkea. Kenties en ymmärrä teidän asiaanne oikein hyvin; mutta kaikki ovat lähellä sydäntäni, olen suruissani muidenkin tähden ja toivon hyvää kaikille. Ja teille, Andrjusha, enemmän kuin muille."

Vähävenäläinen otti hänen kätensä omaansa, puristi sitä lujasti ja kääntyi äkkiä syrjään. Väsyneenä tunteistaan ja kiihottumisesta, pesi äiti astioita leväperäisesti; ja sydämensä hehkui rohkeutta, joka lämmitti hänen mieltään.

Kävellen edestakaisin huonetta, virkkoi vähävenäläinen:

"Äiti, miksi ette koeta joskus olla hyvä ja ystävällinen: Vyesovshchikoville? Hän on juuri sellainen, joka sitä tarvitsisi. Isänsä istuu vankilassa — epämiellyttävä, vanha mies. Nikolai joskus näkee vilahdukselta hänen naamaansa vankilan ikkunasta, hän alkaa silloin häntä haukkumaan. Se on paha, kovin paha. Nikolai on hyvä toveri. Hän rakastaa koiria, hiiriä ja kaikenlaisia eläimiä, mutta hän ei kärsi ihmisiä. Sellaiseksi saattaa ihminen joutua."

"Äitinsä hävisi teille tietämättömille ja isänsä on juoppo ja varas", virkkoi Nilovna ajatuksiinsa vaipuneena.

Kun Andrei meni vuoteelle, teki äiti hänen huomaamattaan ristinmerkin hänen ylitsensä, ja noin puolen tunnin kuluttua, kysyi hän hiljaa: "Oletteko nukuksissa, Andrjusha?"

"En, miksi niin?"

"Ei mitään! Hyvää yötä!"

"Kiitos teille, äiti, kiitos teille;" vastasi hän lempeästi.

Valistuksen jano

Kun Nilovna seuraavana päivänä tuli tehtaan portille kuormansa kanssa, pysäyttivät vartiat hänet raakamaisesti, ja käskien laskea maahan ämpärit, tekivät tarkan tutkimuksen.

"Ruokani jäähtyy tykkänään", huomautti hän tyynesti, kun he kopeloivat hänen pukuansa.

"Pidä suus' kiinni!" virkkoi vartia synkästi.

Toinen virkkoi vakaumuksella, koettaen hänen olkapäätänsä: "Nuo kirjat ovat viskatut aidan ylitse pihaan, sanon minä!"

Vanha Sizov tuli hänen luoksensa, ja katsellen ympärillensä, virkkoi kuiskaavalla äänellä: "Kuulitteko, äiti?"

"Mitä?"

"Noista lentokirjasista vain. Ne ovat alkaneet ilmestyä uudelleen. He ovat ne jaelleet yltympäri kuten suolanrakeet leipäpalalle. Paljon hyvää ovat nuo kotitarkastukset ja vangitsemiset saaneet aikaan! Serkkuni Maxim on ajettu vankeuteen, ja teidän poikanne on viety. Nyt on selvää selvempi, että hän ei ole syntipukki!" Ja hivellen partaansa virkkoi Sizov päättävästi: "Se ei ole kansa, vaan ajatukset, ja ajatukset eivät ole kirppuja; ette voi niitä kiinniottaa!"

Hän kokosi parran käteensä, katsahti äitiin, ja virkkoi pois mennessään: "Miksi ette tule joskus minua tervehtimään? Arvaan että olette aivan ypö yksin."

Äiti kiitti häntä, ja huudellen ruokiansa, huomasi hän tavattoman hyväntuulen vallitsevan työväen keskuudessa tehtaassa.

Työmiehet liikkuivat vilkkaasti, muodostivat ympyröitä, ja juoksivat yhdestä ryhmästä toiseen. Iloisia ääniä ja onnellisia sekä tyytyväisiä kasvoja näkyi kaikkialla! Nokinen ilmaperä oli kiehteessä ja tykytti jostakin rohkaisevasti ja uskaliaasti. Siellä täällä kuului huudahtusten välistä raakaa ivaa, ja joskus uhkauksia.

"Vai niin! Näyttää siltä kuin ei totuus soveltuisi heihin", kuuli hän yhden sanovan.

Nuorukaiset varsinkin olivat riemuissaan, jolla välin vanhemmilla miehillä oli epäilevä hymy kasvoillaan. Tehtaan virkamiehet kävelivät huolestuneina, ja poliisi juoksi paikasta paikkaan. Kun työmiehet näkivät heidät, hajosivat he ja astelivat pois hitaasti, tahi jos jäivät seisomaan, lopettivat he puheensa, katsellen ääneti ja kiihoittuneina vihasin katsein.

Työmiehet näyttivät olevan jostakin syystä pestyinä ja puhtaina. Gusevin vartalo kohosi korkealle muiden ylitse, ja veljensä kierteli ympäriinsä kuin lohikäärme, nauraen ja rupattaen. Yhtyneiden esimies, Vosilov ja rekordi-virkamies Isai, astuivat hitaasti äidin ohitse. Pieni, kuihtunut virkamies käänsi päänsä vasemmalle, katseli työmiesten ivallisia kasvoja ja virkkoi nopeasti, pudistellen suurta punaista partaansa: "He nauravat, Ivan Ivanovitch. Se on heistä paljasta hauskuutta. Heitä huvittaa, vaikka kysymyksessä ei ole vähempää kuin hallituksen kukistaminen, kuten päällikkö sanoo. Mitä on tehtävänä täällä, ei ole juuri rikkaruohojen kitkemistä, vaan kyntäminen tässä on tarpeen!"

Vosilov käveli kädet selkänsä takana ja sormet lujasti yhteen puristettuina.

"Painakaa te mitä haluatte, te mustakaartilaiset!" huusi hän ääneen. "Mutta älkää vain rohjetko mainita sanaakaan minusta!"

Vasili Gusjev tuli Nilovnan luokse ja toimitti: "Minä tulen uudelleen syömään teiltä. Onko se hyvää tänään?"

Ja taivuttaen päätään ja teroittaen silmiänsä, lisäsi hän salaperäisesti: "Näettekös, se sattui maaliin. Hyvin tehty, äiti, oikein hyvin!"

Äiti nyökäytti päätään myönnytykseksi, mielistyneenä että Gusev, pahin riiviö koko kylässä, puhutteli häntä "teiksi", haastellessaan kanssaan kaikessa salaisuudessa. Yleinen ilo ja hämmästys tehtaassa miellytti häntä myöskin, ja hän ajatteli itsekseen: "Mitä tekisivät he ilman minua?"

Kolme tavallista työmiestä pysähtyivät vähän matkan päähän hänestä, ja yksi heistä virkkoi pettymys kasvoillaan: "En ole nyt löytänyt yhtä ainoata mistään!"

Joku toinen huomautti: "Haluaisin kuulla sen kumminkin. En voi lukea sitä itse, mutta ymmärrän että se sattuu heihin ihan arkaan paikkaan."

Kolmas mies katseli ympärillensä, ja virkkoi: "Käykäämme höyrypannuhuoneeseen; minä luen sen siellä teille!"

"Se vaikuttaa!" kuiskasi Gusev, silmää iskien.

Nilovna tuli kotiin kevein mielin. Hän oli nyt itse nähnyt kuinka kirjallisuus vaikuttaa ja muuttaa ihmisen.

"Väki tuolla alhaalla on pahoillaan etteivät osaa lukea", virkkoi hän Andreille, "ja tässä olen minä, joka osasin lukea nuoruudessani, mutta olen kaikkityyni unohtanut."

"Opetelkaa uudelleen", esitti vähävenäläinen.

"Minun ijälläni? Mitä varten te teette pilaa minusta?"

Andrei otti kuitenkin kirjan hyllyltä, ja osottaen veitsen kärellä kansilehden kulmassa olevaa kirjainta, kysyi hän: "Mikä tämä on?"

"R", vastasi hän nauraen.

"Ja tämä?"

"A."

Hän tunsi itsensä kömpelöksi, loukatuksi ja noloksi. Hänestä näytti kuin Andrein silmät olisivat nauraneet hänelle, ja hän kartti niiden katsetta. Mutta hänen äänensä kuului lempeältä ja tyyneltä hänen korvissaan. Hän vilkasi viistoon hänen kasvoihinsa, kerran ja vielä kerran. Ne olivat vakaat.

"Haluatteko todella opettaa minua lukemaan?" kysyi hän vaikeasti naurahtaen.

"Miksi en?" myönsi hän. "Koettakaa! Jos kerran ennen olette osanneet lukea, selviää se teille hyvin pian."

"Mutta sanotaan ettei kukaan tule pyhäksi katselemalla pyhää kuvaa."

"No, onhan niitä sananlaskuja kaikenlaisia. Niinkuin esimerkiksi tämä: 'Mitä vähemmän tiedätte, sitä paremmin nukutte' — eikös ole soma? Sananlaskut ovat aineksia, joilla vatsa ajattelee; se tekee niistä ohjaksia sielulle, hallitaksensa sitä paremmin. Vatsalaukku tarvitsee lepoa ja sielu tarvitsee rauhaa. Mikä sana tämä on?"

"Ihmiset!"

"Aivan niin. Katsos vaan, kuinka ne lähtevät. Ja tämä?"

Tirristäen ja kohottaen silmäkulmiansa raskaasti, muisti hän vaivalla unohtuneet kirjaimet, ja antautuen ehdottomasti tutkimisen intoon, vei se häntä eteenpäin, ja hän unohti itsensä. Mutta pian alkoivat silmänsä väsyä. Ensin kävivät ne kosteiksi kyynelistä ja väsymyksestä, ja vihdoin alkoivat murheen kyyneleet tipahdella kirjan lehdille.

"Minä opettelen lukemaan", virkkoi hän nyyhkyttäen. "On aika jo kuollakseni ja minä vasta opettelen lukemaan."

"Ette saa itkeä", virkkoi vähävenäläinen hellästi. "Eihän se ole teidän syynne, että elämänne on ollut sellainen; ja kuitenkin ymmärrätte että elämänne on ollut kurjaa. Mutta löytyy tuhansia ihmisiä, jotka voisivat elää teitä paremmin, mutta jotka elävät kuin elukat, ja sitte kehuvat kuinka hyvin he elävät. Mutta mitä hyvää on heidän elämässänsä? Kun heidän päivätyönsä on ohitse, syövät he itsensä mahapakolle, ja kun taas toinen päivä on mennyt, syövät taas itsensä mahapakolle ja niin tekevät he vuodesta vuoteen — tekevät työtä ja syövät, tekevät työtä ja syövät! Tämän ohella saavat he lapsia, jotka ensin huvittavat heitä, mutta kun he myös alkavat syödä liian paljon, käyvät he happamiksi ja pauhaavat: 'Joutukaa te senkin ahmarit! Kiirehtikää! Kasvakaa pian suuriksi! On aika jo teidän mennä työhön!' Ja he haluaisivat tehdä lapsistansa vetojuhtia. Mutta lapset alkoivat tehdä työtä omien vatsalaukkujensa hyväksi, ja laahustaa elämäänsä kuten varas vetää arvotonta, varastamaansa luutaa. Heidän sieluansa ei mikään ilo valaise, sitä ei ihastuta koskaan ajatus, joka sulattaa sydämen. Jotkut elävät kuten mieron kerjäläiset — aina kerjäten; toiset elävät kuten varkaat — kaapaten aina mitä suinkin saavat toisten käsistä. Yhteiskunta on tehnyt lakeja varkaille, asettanut miehiä kepit kourassa ihmisten ylitse, sanoen: 'Vartioikaa lakejamme; ne ovat hyvin hyödyllisiä; ne sallivat meidän imeä verta kansasta!' He koettavat pusertaa ihmisiä ulkoapäin, mutta ihmiset vastustavat, ja silloin ulottavat he lakinsa myös sisälle päin, rusentaaksensa järjen mäsäksi."

Nojaten kyynäspäitänsä pöytään ja katsellen äitiä älykkäillä silmillänsä, jatkoi hän tasaisella, lennokkaalla äänellä: "Ainoastaan ne ovat miehiä, jotka lyövät kahleet säpäleiksi ihmisen ruumiista ja hänen mielestänsä. Ja nyt te myös olette menemässä tähän työhön parhaan kykynne mukaan."

"Minä? No, nyt te! Kuinkas minä —?"

"Miksette? Se on kuin sade. Jokainen pisara menee siemenen ravinnoksi! Ja kun kykenette lukemaan, silloin —" Hän pysähtyi nauraen; sitte nousi hän ja alkoi kävellä kiirein askelin edestakaisin huoneessa.

"Niin, teidän täytyy oppia lukemaan! Ja kun Pavel tulee takaisin, kuinka suuresti saatte hänet hämmästymään!"

"Oh, Andriusha! Nuorukaiselle on kaikki yksinkertaista ja helppoa. Mutta kun olette eläneet minun ijälleni, on teillä paljon vaivaa, vähän voimia, eikä yhtään mieltä jälellä."

Iltasella meni vähävenäläinen ulos. Äiti sytytti lampun ja istui pöydän ääreen kutomaan sukkaa. Mutta pian nousi hän, kulki epämääräisesti kyökkiin, lukitsi ulko-oven ja meni kulmakarvojansa nostellen takaisin sisähuoneeseen. Hän veti ikkunaverhot alas, ja ottaen kirjan hyllyltä, istui uudelleen pöydän ääreen, silmäsi ympärillensä, kumartui kirjan ylitse ja alkoi liikuttaa huuliansa. Kun hän kuuli melua kadulta, säpsähti hän, sulkea lävähytti kirjan kämmenillänsä ja kuunteli hengittämättä. Ja taas, sulkien ja avaten silmänsä, kuiskasi hän: "E-z-a."

Suurella säännöllisellä tarkkuudella merkitsi kellon kumea tik-tak-tik-tak unholaan vaipuvia sekunteja.

Naputus kuului ovelle; äiti hypähti nopeasti jaloilleen, pani kirjan hyllylle ja mennen ovelle kysyi levottomasti: "Kuka siellä?"

Lähetyssaarnaajan lähtö

Eräs tuttu ääni vastasi pimeästä, kun äiti aukasi ovea, Rybin tuli sisään, tervehti häntä ja sivellen partaansa arvokkaalla tavalla ja kurkistaen peremmä huoneeseen tummilla silmillänsä, virkkoi hän: "Tapananne oli ennen vanhaan laskea ihmisiä sisälle kyselemättä ketä he olivat. Oletteko yksin?"

"Olen."

"Olette yksin, niinkö? Ja minä kun luulin että vähävenäläinen oli täällä. Näin hänet tänään. Vankila ei turmele miestä. Tyhmyys, se se turmelee useimmat."

Hän astui sisälle huoneeseen, istui alas ja virkkoi äidille: "Puhelkaamme sydämen halusta yhdessä. Minulla on jotakin teille sanomista. Minulla on eräs järjestelmä mielessä!" Kasvoissansa näkyi paljon merkitsevä, salaperäinen ilme. Se täytti äidin suurella odottavalla toivolla. Hän istui alas Rybinin vastapäätä ja odotti mykällä kärsimättömyydellä hänen sanojansa.

"Te ette katso oikeaan kohtaan, äiti; katsokaa paljon kauvemmas taaksenne", virkkoi Rybin, painaen päänsä alas. "Ne jotka työskentelevät suoranaisesti liikkeessämme, eivät mahda tuntea mitään omasta itsestänsä. He ajattelevat että niin pitää olla; heillä elää totuus sydämessä. Muta heidän takanansa saattaa olla väkeä, jotka katselevat ainoastaan omaa, itsekästä etuaan. Miehet eivät tahdo sotia itseänsä vastaan." Ja sitte lisäsi hän vuosisatoja, epäluulolla ruokitun talonpojan lujalla vakuutuksella: "Ei mitään hyvää lähde hallitusmiehiltä! Saatte sanani pantiksi!"

"Mitä järjestelmää on teidän mielenne suunnitellut?" kysyi äiti, yhä enemmän levottoman uteliaisuuden valtaamana.

"Niinkö minäkö?" Rybin katsahti häneen, vaikeni hetkisen ja jatkoi sitte: "Varokaa johtajia. Siinä se on!" Hän painui taas äänettömäksi, ja näytti aivan kutistuvan sisällisessä itsessään.

"Lähden pois täältä, äiti", virkkoi hän vaitiolon jälkeen. "Halusin liittyä tovereihin ja työskennellä heidän kanssaan. Olen juuri sopiva työhönne. Osaan lukea ja kirjoittaa. Olen tarkkahuomioinen, enkä mikään höperö. Ja pääasia on, että tiedän mitä puhua ihmisille. Mutta nyt minä lähden. En voi uskoa, ja sen vuoksi täytyy minun lähteä. Tiedän, äiti, että ihmisten sielut ovat epärehellisiä ja likaisia. Kaikki elävät kateudessa, kaikki haluavat itsekunnioitusta; ja koska löytyy vaan vähän syötävää, koettaa jokainen syödä toinen toisensa."

Hän antoi päänsä vaipua ja vaipui ajatuksiinsa kotvaseksi aikaa. Vihdoin virkkoi hän: "Minä menen aivan yksin kylien ja metsäkylien liepeille, ja herätän väkeä. Tarpeellista on, että kansa ottaa asian omiin käsiinsä ja tekee itse työn. Saatettakoon heidät ymmärtämään — ja he kyllä löytävät itse sitte tien. Ja niinpä minä koetan herättää heitä ymmärtämään. Heille ei löydy muuta toivoa, kuin mikä heillä on itsessänsä, eikä muuta ymmärrystä löydy, kuin heidän oma ymmärryksensä! Ja tämä on totuus!"

"He vangitsevat teidät!" virkkoi äiti matalalla äänellä.

"He vangitsevat minut ja päästävät taas vapauteen. Ja sitte jatkan taas samalla tavalla!"

"Talonpojat itse tulevat sitomaan teidät, ja teidät heitetään vankeuteen."

"Minä olen vankilassa jonkun aikaa, sitte vapautetaan minut ja taas jatkan työtäni. Ja mitä talonpoikiin tulee, sitovat he minut yhdesti, kahdesti ja sitte käsittävät että heidän ei pitäisi sitoa minua; vaan kuunnella minua. Minä sanon heille: 'En pyydä teitä uskomaan minua; pyydän teitä ainoastaan minua kuulemaan!' Ja jos he kuuntelevat, uskovat he minua."

Hän väänteli itseänsä tuolissa ja nousi sitte hitaasti. "Menen kapakkaan ja istun siellä väen seassa jonkun aikaa. Vähävenäläistä ei kuulu. Onko hän jo täydessä työssä?"

"On!" Äidin täytyi hymyillä. "Tuskin ovat he päässeet vankeudesta kun jo kiirehtivät työhönsä."

"Niin se olla pitää! Kertokaa hänelle minusta."

He kulkivat yhdessä keittiöön ja katsahtamatta toisiinsa vaihtoivat lyhyitä hyvästelyjä.

"Sanon hänelle", lupasi hän.

"Hyvä on, hyvästi!"

"Hyvästi! Milloin jätätte työnne?"

"Olen jo jättänyt."

"Milloin lähdette?"

"Huomenna, varhain aamulla. Hyvästi!"

Hän kumarsi päätänsä ja kompuroi etehiseen horjuen, kuten näytti, ja kömpelösti. Äiti seisoi ovessa hetkisen, kuunnellen raskaita, poistuvia askelia ja epäilyksiä, jotka ilmaantuivat hänen sydämeensä. Sitte kääntyi hän kuulumattomasti takaisin huoneeseen, ja vetäen ikkunaverhon syrjään, katsahti ulos ikkunasta. Musta pimeys vallitsi siellä liikahtamatta, varpaillaan, avonaisin irvisuin.

"Minä elän yössä!" ajatteli hän. "Ikuisessa yössä!" Hän tunsi sääliä mustapartaista, hiljaista talonpoikaa kohtaan. Hän oli niin tukeva ja voimakas — ja kumminkin oli hänessä jonkunlaista avuttomuutta, kuten kaikissa talonpojissa.

Nyt tuli Andrei kotiin iloisena ja reippaana. Kun äiti kertoi hänelle Rybinista, huudahti hän: "Menemässä? Onko hän? Antaa hänen samota kylien halki. Antaa hänen toitottaa totuutta. Antaa hänen herättää väkeä. Hänestä tuntuu tukalalta olla täällä meidän parissamme."

"Hän puheli täällä johtajista. Onko siinä mitää perää?" uteli hän hartaasti. "Onko mahdollista että he haluavat teitä pettää?"

"Se huolestuttaa teitä, äiti, niinkö?" Vähävenäläinen nauroi. "Oh, äiti hyvä — sitä rakasta rahaa! Jos meillä sitä vaan olisi! Ja kuitenkin elämme almuilla. Ottakaamme esimerkiksi Nikolai Ivanitch. Hän ansaitsee seitsemänkymmentä viisi ruplaa kuukaudessa ja hän antaa meille viisikymmentä! Ja muut tekevät samoin. Ja nälkäiset ylioppilaat lähettävät meille toisinaan rahaa, jonka he kokoavat penni penniltä. Ja mitä johtajiin tulee, löytyy tietysti erilaisia heidän joukossaan. Jotkut heistä pettävät meitä, ja jotkut jättävät meidät; mutta parahimmat jäävät pysyväisesti leiriimme ja marssivat kanssamme juhlapäiväämme kohti." Hän taputti käsiänsä ja virkkoi, hieroen niitä kiihkeästi toisiaan vasten: "Mutta eivät edes kotkan siivet auta meitä tätä päivää näkemään, ja sen vuoksi me teemme pienen juhlallisuuden Vapun päivänä. Siitä tulee hauskaa."

Hänen sanansa ja vilkkautensa poistivat pelon, jonka Rybinin puhe oli häneen iskenyt. Vähävenäläinen käveli edestakaisin huoneessa puhellen, jalkojensa kopistessa laattiaan: "Tiedättehän, että toisinaan on ihmeellinen tunne ihmissydämessä. Teistä näyttää, että minne ikinä menette, tuntuvat kaikki ihmiset veljiltä; kaikki palavat samaa tulta; kaikki ovat iloisia, kaikki ovat hyviä. Ilman sanoja he kaikki tuntevat toinen toisensa, eikä kukaan halua häiritä taikka loukata toisiansa. Ei kukaan tunne sitä tarpeelliseksi. Koko elämä on yhteistä, mutta jokainen sydän hyräilee omaa lauluansa. Ja laulut paisuvat kuten purot yhdeksi virraksi, suureksi raikkaan riemun virraksi, vyöryen vapaana ja mahtavana päämäärää kohti. Ja kun ajattelette että tämä tulee tapahtumaan — että emme voi sitä estää, vaikka toivoisimmekin! Silloin hämmästynyt sydän sulaa ilosta. Teitä haluttaa itkeä — te tunnette itsenne onnelliseksi."

"Ja kun heräätte", jatkoi vähävenäläinen, painaen päänsä rintaansa vasten ja vaivuttaen käsivartensa veltosti alas pitkin sivujansa, "ja katsotte ympärillenne, näette kuinka kaikki on kylmää ja likaista. Kaikki ovat väsyneet ja vihaiset; ihmiselämä on kaikki kirnuttu sekaisin, kuten muta paljon ajetulla maantiellä, ja poljettu jalkain alle!" Hän pysähtyi aivan äidin eteen, ja syvä suru silmissänsä, jatkoi hän päätänsä pudistaen, matalalla, alakuloisella äänellä: "Niin, se loukkaa, mutta teidän pitää — teidän pitää epäillä ihmistä; teidän pitää häntä peljätä, vieläpä vihata häntä. Ihminen on paloteltu, elämä on leikannut hänet kahteen osaan. Haluaisitte ainoastaan lempiä häntä; mutta kuinka se on mahdollista? Kuinka voitte anteeksi antaa miehelle, jos hän hyökkää kimppuunne kuten villieläin, huomaamatta että teissä on elävä sielu, ja potkii teitä kasvoihin? — ihmiskasvoihin! Te ette saa antaa anteeksi. Se ei ole itsenne takia; saattaisin kärsiä kaikki loukkaukset niin pitkältä kuin ne koskevat itseäni; mutta en tahdo rohkaista ja suositella loukkauksia. En anna niiden opetella seljässäni, kuinka ne pieksäisivät toisia!"

Silmänsä säihkyivät kylmää valoa; hän kyyristyi taas kokoon ja jatkoi päättävämmällä äänellä: "En saa antaa anteeksi mitään, mikä on pahaa tarkoittavaa, vaikkapa se ei loukkaisikaan! En ole yksin maailmassa. Jos sallin itseäni loukattavan tänään — vaikkapa kykenisin niille nauramaan, vaikkapa ne eivät pistäisi minua ollenkaan — mutta loukkaaja koettelee voimiansa minun selkäpäissäni, saattaa hän olla valmis rökittämään jonkun muun huomenna! Sentähden täytyy meidän eroittaa tarkasti ihmiset, pitää sydän tasapainossa ja luokitella jokainoa olento — nämä ovat minun väkeäni, nuo ovat vieraita."

Tällaisia keskusteluja seurasi nyt tuhkatiheään vähävenäläisen ja äidin välillä. Hänet otettiin taas tehtaaseen. Hän antoi kaikki tienestinsä äidille ja äiti otti rahan häneltä vastaan yhtä vähällä kursailulla kuin Pavelilta. Joskus saattoi Andrei esittää, silmiensä välähtäessä somasti: "Luemmeko hieman, äiti, mitä?"

Äiti kielteli leikillisesti, mutta varmasti. Vähävenäläisen silmät ujottivat häntä, ja hän ajatteli itseksensä, vähäisellä loukkautumisella: "Jos sinä naurat minulle, niin miksi sitte pyydät minua lukemaan?"

Vähävenäläinen huomasi, että äiti alkoi kysellä häneltä kasvavalla tuttavallisuudella sanoja yhdestä ja toisesta kirjasta. Äiti katsoi aina sivulle kysellessänsä ja puhui välinpitämättömällä äänellä. Hän arvasi, että äiti tutki itseksensä kaikessa hiljaisuudessa, hän ymmärsi hänen noloutensa eikä enää pyytänyt häntä lukemaan kanssansa. Vähän jälkeen päin virkkoi äiti: "Silmäni alkavat tuntua heikoilta, Andriusha. Luulen että tarvitsen laseja."

"Hyvä että virkoitte, äiti. Ensi sunnuntaina vien teidät kaupunkiin lääkärille, joka on ystäväni, ja te tulette saamaan silmälasit."

Vankeudessa

Äiti oli ollut jo kolme kertaa vankilassa käymässä milloin saisi puhutella poikaansa, mutta joka kerta työnsi hänet pois lempeästi santarmien kenraali, vanha harmaa herra, jonka kasvot olivat purppuraiset ja jolla oli tavattoman iso nenä.

"Noin viikon päästä, ei ennen, pieni äitiseni! Tästä päivästä viikon päästä mahdollisesti, mutta nyt se on aivan mahdotonta!"

Vihdoin viimein sai Vlasova luvan nähdä poikaansa, ja eräänä sunnuntaina istua kökötti hän vankilan virastohuoneessa, jossa muutamia muita vieraita istui odotellen lupaa saada nähdä sukulaisiansa ja ystäviänsä. He eivät olleet siellä ensikertaa, sen näki helposti, sillä he tunsivat toinen toisensa ja keskustelivat toistensa kanssa hiljaisella, välinpitämättömällä äänellä.

Silloin tällöin tuli vankeja huoneeseen, harmaina ja kömpelöinä, jaloissansa raskaat saappaat. He kipristivät silmiänsä astuessaan sisälle, ja erään vangin jaloissa kalisi raudat. Tyyneys ja hiljaisuus, mikä heissä ja koko tässä piirissä vallitsi, teki varsin vapaan vaikutuksen. Näytti siltä kuin olisivat kaikki kasvaneet ympäristöönsä. Jotkut istuivat hiljaa, toiset katselivat toimettomin katsein, jolla välin muutamat näyttivät pitävän vieraittensa käyntiä rasituksena. Äidin sydän värisi kärsimättömyydestä, ja hän katseli hämillään kaikkia, ihmeissään vaivaloisesta elämän yksinkertaisuudesta tässä kolkossa maailmassa.

Lähinnä Vlasovaa istui pieni vanha, ryppynaama vaimo, jonka silmät säteilivät nuoruutta. Hän piti laihaa kaulaansa viistossa, kuunnellakseen keskustelua, ja katseli joka puolelle omituisella huomion kiinnolla.

"Kuka teillä on täällä?" kysyi Vlasova vienosti.

"Poika, ylioppilas", vastasi vanha nainen lujalla äkkijyrkällä äänellä. "Ja teillä?"

"Poika myöskin, työmies."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Vlasov."

"En muista kuulleeni hänen nimeään. Kuinka kauan on hän ollut vankilassa?"

"Seitsemän viikkoa."

"Ja minun poikani on jo ollut kymmenen kuukautta", virkkoi vanha vaimo erityisellä ylpeyden väreellä äänessään, jonka äiti kyllä huomasi.

Keskustelu alkoi käydä yleisemmäksi ja vilkkaammaksi. Jokainen kiiruhti selittämään omia mielipiteitään elämästä, mutta kaikki puhuivat vaan puoliääneen, ja äiti havaitsi kaikissa jonkinlaista vihollismielisyyttä, joka oli hänelle uutta. Kotona puhuivat he eri tavalla, älykkäämmin, yksinkertaisemmin ja äänekkäämmin.

Lihava vartia, jolla oli punainen nelinurkkainen parta, mainitsi hänen nimensä, katsahti häneen kiireestä kantapäähän, ja käskien häntä seuraamaan itseänsä, astui pois keveästi. Äiti seurasi häntä ja olisi kernaasti halunnut tuupata häntä, jotta hän olisi kulkenut nopeammin. Pavel seisoi pienessä huoneessa ja nähtyään äitinsä ojensi hän kätensä hänelle hymyillen. Äiti tarttui siihen, nauroi ja loi silmää nopeasti, kysyen lempeästi: "Kuinka voit, kuinka voit?"

"Hillitse itsesi, äiti." Pavel puristi hänen kättänsä.

"Kaikki hyvin! Kaikki hyvin!"

"Äiti", virkkoi vartia huoaten, "mitähän jos siirtyisitte hieman kauemmaksi toisistanne. Laittakaa pieni loma väliinne." Hän haukotteli ääneen.

Pavel kyseli äitiltä hänen terveyttänsä ja asioista siellä kotona. Äiti vartosi vielä muita kysymyksiä, haki niitä poikansa silmistä, mutta löytämättä. Hän oli tyyni kuten tavallista, vaikka kasvonsa olivat tavallista kalpeammat ja silmänsä näyttivät suuremmilta.

"Sasha lähetti sinulle terveisiä", sanoi hän. Pavelin silmälaudat värisivät ja painuivat alas. Kasvonsa kävivät pehmeämmiksi ja kirkastuivat selkeään, avonaiseen hymyyn. Pistävä katkeruus hiipi äidin sydämeen.

"Päästävätkö he sinut pian pois?" kyseli hän äkkinäisellä loukkaantuneella kiihkolla. "Miksi ovat he panneet sinut vankeuteen? Nuo sanomalehdet ja lentolehdet ovat taas ilmestyneet tehtaaseen."

Pavelin silmät välähtivät ihastuksesta.

"Ovatko ne? Milloin? Montako niistä?"

"On kielletty puhelemasta näistä asioista!" ilmoitti vartia laiskasti. "Saatte puhella perheasioista."

"Ja eikö tämä ole perheasia?" kiirehti äiti kysymään.

"En tiedä. Tiedän ainoastaan että se on kiellettyä. Voitte puhella hänen pesuvaatteistaan ja ruuasta, mutta ei mistään muusta", intti vartia, puhuen kumminkin täydellisellä välinpitämättömyydellä.

"Olkoon niin", virkkoi Pavel. "Pysy, äiti, kotiasioissa. Mitä te teette nykyisin?"

Äiti vastasi rohkeasti, nuoruuden innolla: "Minä kannan näitä kaikkia tehtaaseen." Hän pysähtyi ja jatkoi: "Hapankaalia, puuroa, kaikkia Marian ruokia ja muita tavaroita."

Pavel ymmärsi. Kasvolihaksensa värisivät pidätetystä naurusta. Hän hiihti sormensa hiustensa lomitse, ja virkkoi herttaisella äänellä, jommoista äiti ei ollut ikinä häneltä kuullut: "Oma, rakas äitini! Sepä hyvä! On hyvä että olet löytänyt jotain tekemistä, siten ei se tunnu sinusta niin vaikealta. Et suinkaan sinä ikävysty yksin, ethän, äiti?"

"Kun lentolehdet ilmestyivät, tarkastivat he minutkin", virkkoi hän jonkunmoisella ylpeydellä.

"Taas sama aine!" virkkoi vartia loukatulla äänellä. "Sanoin teille se on kiellettyä, se ei ole luvallista. He ovat riistäneet häneltä vapauden, ettei hän saisi tietää mitään niistä asioista; ja tässä tuotte te hänelle uutisia. Pitäisipä teidän tietää, että se on kiellettyä."

"No niin, jätä se, äiti", virkkoi Pavel. "Matvei Ivanovitch on hyvä mies. Et saa tehdä mitään, joka häntä loukkaisi. Me tulemme toimeen yhdessä oikein mainiosti. Hän on tänään tässä virassa aivan sattumalta. Tavallisesti on ylipäällikön apulainen läsnä tällaisissa tilaisuuksissa. Sen vuoksi Matvei Ivanovitch pelkää että sattuisit sanomaan jotain sellaista, jota sinun ei pitäisi."

"Aika on ohitse!" ilmoitti vartia, katsahtaen kelloonsa. "Sanokaa jäähyväisenne!"

"Kiitos kaikesta, äiti", virkkoi Pavel. "Kiitos, sinulle, rakkahin äitini! Älä vaan sure, sillä minut päästetään pian vapaaksi."

Hän syleili häntä, puristi lämpimästi rintaansa vasten ja suuteli häntä. Liikutettuna hänen hellyydestään ja ylen onnellisena purskahti äiti itkuun.

"Nyt erotkaa!" virkkoi vartia, ja kulkiessaan pois äidin kanssa, virkkoi hän hänelle: "Älkää itkekö! He kyllä laskevat hänet pois; he laskevat pois jokaisen. Täällä on liian ahdasta."

Kotona kertoi äiti vähävenäläiselle keskustelunsa Pavelin kanssa, ja hänen kasvoilleen levisi ihan leveä hymy.

"Sanoin kuin sanoinkin! Niin, niin tein! Ja aika viisaasti. Hän ymmärsi!" ja huoaten alakuloisesti, toisti hän: "oh, niin, hän ymmärsi; muutoin ei hän olisi ollut niin hellä ja herttainen. Hän ei ole ikinä ollut ennen sellainen."

"Ah, äiti", nauroi vähävenäläinen. "Huolimatta mitä toiset ihmiset vaativat, äiti aina vaatii hellyyttä. Teillä on varmasti kyllin suuri sydän yhdelle miehelle."

Iltasella, kolme päivää myöhemmin, kun äiti istui pöydän ääressä sukkia kutomassa ja vähävenäläinen luki hänelle roomalaisten orjien kapinasta, kuului äkkiä luja koputus ovelle. Vähävenäläinen meni avaamaan ja löysi Vyesovshchikovin ovelta mytty kainalossa, lakki takaraivolla ja saappaat mudassa aina polviin saakka.

"Olin ohi kulkemassa, ja nähdessäni valkean ikkunasta, pistäysin sisälle kysymään kuinka voitte. Olen tulossa suoraan vankeudesta."

Hän puhui oudolla äänellä. Pitäen Vlasovnaa kädestä, puristi hän sitä hirvittävän lujasti, lisätessään: "Terveisiä Pavelilta!" Ja istuen neuvottomasti tuolille, tarkasti hän huonetta synkin, epäluuloisin katsein.

Äiti ei pitänyt hänestä; hänen nelikulmaisessa, lyhytkaulaisessa päässään ja pienissä, tutkivissa silmissään oli jotakin, joka pelotti häntä aina; mutta nyt hän iloitsi hänet nähdessään, ja leveän hymyn valaistessa hänen kasvojaan, virkkoi hän lempeällä, vilkkaalla äänellä:

"Kuinka laihaksi olette käyneet! Kuulkaa, Andrjusha, lääkitkäämme häntä teellä."

"Minä jo laitan täällä samovaria kuntoon!" kuului vähävenäläisen ääni kyökistä.

"Kuinka on Pavelin laita? Ovatko he päästäneet ketään muuta ulos, paitsi teitä?"

Nikolai painoi päänsä alas, sanoen: "Minä olen ainoa päästetty." Hän kohotti katseensa äitiin ja virkkoi hitaasti, puhuen hampaittensa välistä voimakkaalla innolla: "Minä sanoin heille, 'kylliksi! Päästäkää minut menemään! Muutoin tapan jonkun täällä ja itseni päällisiksi.' Ja niin he laskivat minut pois!"

"Hm, hm — ni-in!" virkkoi äiti hitaasti, vetäytyen vähän etemmä hänestä ja räpyttäen silmiään ehdottomasti, kun hänen katseensa kohtasi hänen kapeat, terävät silmänsä.

"Ja kuinka voi Fedja Maxim?" huudahti vähävenäläinen keittiöstä. "Kirjoittaa runoja, eikö niin?"

"Jaa! En ymmärrä sitä", virkkoi Nikolai, päätänsä pudistaen. "He ovat pistäneet hänet häkkiin, ja hän laulaa. Yksi asia on varma, etten halua mennä kotiin, Pelagaja Nilovna, sallitteko minun nukkua täällä tänä yönä?" kysyi hän käheästi, häneen katsomatta.

"Mitä, tietysti, Nikolai! Ette toki tarvitse kysyäkään sellaista!" kiirehti äiti vastaamaan nopeasti. Hän tunsi itsensä kömpelöltä ja olonsa vaikealta Nikolain läsnäollessa, eikä tiennyt mitä puhuisi hänelle. Mutta hän alkoi itse puhua oudosti ja murtuneella äänellä:

"Väitän että lasten täytyy hävetä vanhempiensa tähden. No, älkää nyt te pelästykö. En tarkoittanut teitä. Pavel ei tarvitse koskaan teitä hävetä. Mutta minä häpeän isääni, enkä aio ikinä astua hänen kynnyksensä ylitse. Minulla ei ole isää eikä kotia! He ovat asettaneet minut poliisien vartioitavaksi, muutoin olisin jo mennyt Siperiaan. Luulen että mies, joka ei halua säästää itseään, voisi tehdä paljon Siperiassa. Minä vapauttaisin rikoksellisia siellä ja järjestäisin heidän pakomatkansa."

Äiti ymmärsi välittömällä mielellä, mitä tuskaa tämä mies kärsi sydämessään.

Andrei tuli kyökistä, ja äiti nousi ja meni pois, virkkaen: "Minä menen valmistamaan jotain haukattavaa."

Vyesovshchikov katseli vähävenäläistä tarkasti, ja virkkoi äkkiä: "Ajattelen että muutamia henkilöitä pitäisi lopettaa päiviltä!"

"Oho! Ja minkätähden?" virkkoi vähävenäläinen tyynesti.

"Minä vastaan ainoastaan omasta itsestäni, ainoastaan omasta itsestäni, enkä kestään muista. Ja jos isäni on varas —"

"Oh!" virkkoi vähävenäläinen matalalla äänellä, muuttaen itsensä Nikolain viereen.

"Ja mitä tulee Isai Gorboviin, minä tulen repimään pään irti hänen ruumiistaan! Saattepa nähdä!"

"Minkätähden?" uudisti vähävenäläinen totisella tyynellä äänellä.

"Miksikä on hän sitte sissi? Hänen ei pitäisi mennä ilmaisemaan ihmisiä. Hänen kauttaan on isäni joutunut rappiolle, ja hänen vaikutuksestaan on hän muuttumaisillaan vakoojaksi", virkkoi Vyesovshchikov, katsellen Andreita tummalla, vihaisella leimulla.

"Oh, vai niin!" huudahti vähävenäläinen. "Ja ketä saatte tästä syyttää? Hulluja!"

"Sekä hullut että viisaat ovat voidellut samalla öljyllä!" virkkoi Nikolai raskaasti. "Tässä olette te, viisas mies, ja Pavel myös. No, tarkoitatteko että minä olen teille sama kuin Fedja Maxim tai Samoilov, tahi mitä te kaksi olette toinen toisillenne? Älkää valehdelko! En usko teitä kuitenkaan. Te kaikki työnnätte minut jonnekin erilleen, kokonaan yksikseni."

"Sydäntänne kolottaa, Nikolai!" virkkoi vähävenäläinen lempeästi ja ystävällisesti, istuen alas hänen viereensä.

"Niin, sitä särkee, ja niin se kaivertaa teidänkin sydäntänne. Mutta oma sydänvaivanne tuntuu teistä jalommalle kuin minun. Me olemme kaikki roistoja toisiamme kohtaan, sen minä sanon. Mitä sanotte tähän?"

Hän kiinnitti naskalin terävän katseensa Andreihin ja odotti yhteen puserretuin hampain. Hänen kirjavat kasvonsa jäivät liikkumattomiksi ja paksut huulensa värähtivät aivan kuin tuli olisi niitä käristänyt.

"Minulla ei ole mitään sanomista", virkkoi vähävenäläinen, kohdaten Vyesovshchikovin tulisen katseen kirkkaalla, lämpimällä, vaikka samalla alakuloisella katseella sinisistä silmistään. "Tiedän että jos miehen kanssa rupeaa väittelemään, sydämensä haavojen verta vuotaessa, silloin ainoastaan loukkaamme häntä. Tiedän sen veli."

"Minun kanssani on mahdotonta väitellä; en voi", murisi Nikolai, painaen alas silmänsä.

"Ajattelen", jatkoi vähävenäläinen, "että jokainen meistä on mennyt sen läpitse, jokainen meistä on kävellyt avojaloin särkyneen lasin ylitse, jokainen meistä on synkkänä hetkenä haukkonut henkeänsä, kuten te nyt."

"Teillä ei ole mitään minulle sanomista", virkkoi Vyesovshchikov hitaasti. "Ei mitään! Minun sydämeni on — on sellainen, kuin jos sudet siellä ulvoisivat!"

"Ja minä en halua sanoa teille mitään. Sen vaan tiedän, että tulette voittamaan tämän tunteen, kenties ette kokonaan, mutta voitatte sen kuitenkin!" Hän hymysi, ja lisäsi, taputtaen Nikolaita selkään: "Mitä, mies siinä, tämä on vaan lasten tautia, jotakin tuhkurin tapaista! Me kaikki sairastamme sen kerran, voimakkaat helpommin, heikot vaikeammin. Se tulee miehen eteen illoin kun hän on löytänyt oman itsensä, mutta ei vielä ymmärrä elämää, eikä omaa asemaansa elämässä. Ja kun ette näe paikkaanne, ettekä tunne omaa arvoanne, näyttää teistä kuin olisitte suunnattoman suuri kurkku maan pinnalla, jota ei kukaan voi mitata, ei kukaan voi aavistaa suuruuttanne, ja että kaikki vaan haluavat kiihkeästi syödä teidät ylös. Jonkun ajan kuluttua rupeatte sitte huomaamaan, että sydämet muiden ihmisten rinnoissa eivät ole pahempia kuin kaikkien paras osa omaa sydäntänne, ja te alatte voida paremmin. Silloin olette hieman häpeissänne! Miksi kiipeisitte kellotapuliin, kun kellonne on niin pieni, ettei se kuulu lainkaan suurten juhlakellojen joukosta? Paitsi sitä, huomaatte että köörissä kuuluu oma kellonne, mutta yksinänsä vanhan kirkon tapulissa hukuttavat isot kellot sen äänen peräti räminällään kuten kärpänen hukkuu öljyyn. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"

"Kenties käsitän", virkkoi Nikolai, päätään nyykyttäen. "Minä vaan en voi sitä uskoa."

Vähävenäläinen purskahti nauruun. "Andrjusha!" huuteli äiti kyökistä. "Tulkaa noutamaan samovaari. Se on kunnossa!"

Andrei poistui huoneesta, ja sillaikaa Vyesovschikov, joka oli jäänyt yksin, ponnisti säärensä suoriksi ja alkoi katseellaan mittailla jalkojansa, jotka olivat pistetyt korkeihin, raskaisiin saappaisiin, käännellen, katsellen niitä, ja tunnustellen käsillään jänteviä pohkeitaan. Sitte veti hän kätensä aivan naamansa liki ja tarkasti huolellisesti kämmentänsä, kääntäen sen sitte ympäri. Kätensä oli turpea, lyhkäisine sormineen, ja oli peitetty kellertävällä karvalla. Hän heilutti sitä ilmassa ja nousi ylös.

Kun Andrei toi samovaarin sisälle, seisoi Vyesovschikov peilin edessä, ja tervehti häntä näillä sanoilla:

"Siitä on pitkä aika kun viimeksi olen nähnyt kasvojani." Sitte nauroi hän ja lisäsi: "Minulla on ruma naamarustinki!"

"Mitä sillä on väliä?" virkkoi vähävenäläinen, katsellen häntä uteliaasti.

"Sashenka sanoo että kasvot ovat sydämen peili", vastasi Nikolai, venyttäen sanoja hitaasti.

"Se ei ole totta!" huudahti vähävenäläinen. "Hänen oma nenänsä on kuin sieni, poskiluunsa piikottavat kuin saksan terät, ja sydämensä säteilee kuin pieni tähti."

He istuivat alas juomaan teetä.

Vyesovschikov tarttui isoon potaattiin, suolasi paksulta leipäpalan ja alkoi jauhaa hitaasti ja vastahakoisesti kuin härkä.

"Ja mitäs tänne kuuluu?" kysyi hän suu täynnä.

Kun Andrei ilomielin kertoi mimmoisia edistysaskelia sosialistinen kirjallisuus on matkaan saattanut tehtaassa, kävi hän uudelleen äreäksi ja huomautti synkästi:

"Se menee niin hitaasti! Liian hitaasti kokonaan! Sen pitäisi mennä nopeammin!"

Äiti katseli häntä, ja hänet valtasi vihantapainen tunne tätä miestä kohtaan.

"Elämä ei ole mikään hevonen; ette saa sitä laukkaamaan piiskanlyönnillä."

Mutta Vyesovshchikov pudisti epäilevästi päätään ja jatkoi:

"Se on hidasta! Minulla ei ole kärsivällisyyttä. Mitä pitää minun tehdä?" Hän avasi sylinsä avuttomalla liikkeellä ja odotti vastausta.

"Meidän kaikkien täytyy oppia ja opettaa toisia. Se on meidän tehtävämme!" virkkoi Andrei, päätänsä kumartaen.

Vyesovshchikov kysyi:

"Ja milloin me alamme tapella!"

"Ennenkuin se aika koittaa, tulee monta meistä teurastetuksi, sen tiedän!" vastasi vähävenäläinen hymähtäen. "Mutta milloin meidät kutsutaan taisteluun, sitä en tiedä! Ensin, näettekös, tulee meidän varustaa päämme, ja sitte kätemme. Se on minun ajatukseni."

"Ja sydän!" virkkoi Nikolai lyhyesti.

"Ja sydän myös."

Mielenosoituksen suunnitteleminen

Elämä kulki nopeaa vauhtia. Päivät olivat täynnä uutuuden viehätystä. Jokaisella päivällä oli jotain erikoisen uutta, eikä uudet asiat enää pelästyttäneet äitiä. Muukalaisia kävi talossa iltasin yhä useammin, ja he puhelivat Andrein kanssa supattavalla äänellä ja hyvin tärkeän näköisinä. Myöhään yöllä painuivat he pimeälle taipaleelle, kaulukset pystyssä, hatut painettuina syvälle silmien yli, varovasti ja äänettömästi. Kaikki näyttivät tuntevan kuumeen tapaista kiihkoa, jota he hillitsivät, sekä näyttivät haluavan laulaa ja nauraa, jos heillä vaan olisi ollut aikaa. He olivat loppumattomassa touhussa. Kaikki — ivalliset ja vakavat, avomieliset, ylevät nuorukaiset katkeamattomin voimin, miettivät ja hiljaiset — kaikki he olivat äidin mielestä samanlaiset sitkeässä uskossa, joka leimasi heidät; ja vaikka jokaisella heistä oli oma omituinen ulkonäkönsä, muodostuivat heidän kasvonsa yhteen laihaan, rauhalliseen, päättävään muotoon, syvä ilme tummissa silmissänsä, jotka olivat ystävälliset ja silti varmat, kuten Kristuksen silmät, vaeltaessaan Emaukseen.

Äiti luetteli heidät ja kokoili heidät mielessään Pavelin ympärille yhteen ryhmään. Tässä linnoituksessa kävi hän näkymättömäksi vihollisillensa.

Eräänä päivänä ilmaantui vilkas, kiharatukkainen tyttö kaupungista tuoden jonkin käärön Andreille; ja lähtiessään virkkoi hän Vlasovalle, silmänsä iloisesti kimmeltäen: "Hyvästi, toveri!"

"Hyvästi!" vastasi äiti, hymyänsä pidättäen. Saatettuansa tyttösen ovelle, asteli hän ikkunan luokse ja katsoi hymyillen kadulle toveria, joka kepeästi kulki tiehensä, sirosti nostaen ja laskien pientä jalkaansa, tuoreena kuin kevään kukkanen ja liihotellen kuin perhonen.

"Toveri!" virkkoi äiti itsekseen, kun vieraansa oli kadonnut näkyvistä.

Huokauksella siirsi hän ajatuksensa takaisin omaan menneisyyteensä, jossa elämänsä oli kulunut tyhjänpäiten ja yksitoikkoisesti, kuten ohkanen, musta lanka. Hän alkoi käsittää himmeästi oman tärkeytensä nykyisessä elämässänsä — joka käsitys antoi hänelle itsetuntoa ja varmuutta. Hän ei ollut ennen koskaan tuntenut itseänsä tarpeelliseksi kenellekään, mutta nyt hän tunsi että hän avusti hyvää työtä. Se oli uutta hänelle ja miellyttävää. Se ojensi hänen päänsä suoraksi hartiainsa välissä.

Nyt piti hän aivan velvollisuutenaan kantaa kirjoja säännöllisesti tehtaaseen. Ja hän todella mietti joukon keinoja pelastuaksensa kiinnijoutumasta. Vakoojat, jotka olivat jo tottuneet hänen käynteihinsä tehtaassa, lakkasivat kiinnittämästä huomiotaan häneen. Häntä tarkastettiin useammat kerrat, mutta aina päivä sen jälkeen, kun lentolehdet ilmestyivät tehtaaseen. Kun hänellä ei ollut mitään kirjallisuutta päällänsä, tiesi hän kuinka herättää vakoojain ja vartioiden epäluuloja. He pysäyttivät hänet, ja hän oli olevinaan solvattu, ja vastusti heitä, astuen sitte pois punastuen, ylpeänä älykkäästä keinostaan. Hän alkoi nauttia tämän leikin lystillisyydestä.

Joka kerta kun Andrein toverit kokoontuivat äidin taloon lukemaan lentolehtiä ja uusia ulkomaisten lehtien numeroita, tuli Nikolai myös, istui alas nurkkaan, ja kuunteli hiljaisuudessa tunnin tai pari. Kun lukeminen oli päättynyt, antautuivat nuoret pitkällisiin keskusteluihin; mutta Vyesovshchikov ei ottanut osaa väittelyyn. Hän viipyi kauemmin kuin muut, ja jäätyänsä yksin kasvot vasten kasvoja Andrein kanssa, asetti hän hänen eteensä synkästi kysymyksen:

"Ja ketä täytyy enin moittia! Tsaariako!"

"Sitä pitää moittia, joka ensin sanoi: Tämä on minun. Tämä mies on ollut kuollut jo useita vuosisatoja, eikä maksa vaivaa muistella häntä kateudella tai muulla huomiolla", virkkoi vähävenäläinen leikillisesti. Silmissänsä oli kuitenkin levoton ilme.

"Mutta entäs rikkaat, ja kaikki jotka pitävät heidän puoltaan? Ovatko he oikeassa?"

Vähävenäläinen taputti käsillään päätänsä, sitte veti hän itseään viiksistä, ja puhui kauan aikaa korutonta kieltä elämästä ja ihmisistä. Mutta puheestansa ilmaantui aina, että kaikki ihmiset olivat moitteen alaisia, ja tämä ei miellyttänyt Nikolaita. Puristaen huuliansa lujasti yhteen, pudisti hän päätänsä totisesti ja selitti ei voivansa sitä uskoa, ja ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän läksi pois tyytymätönnä ja murheellisena.

Kerran virkkoi hän: "Ei, täytyy löytyä joitakuita moitteen alaisia ihmisiä! Olen varma siitä! Sanon teille, meidän täytyy kyntää koko elämän läpitse, kuin jos se olisi rikkaruohoinen kenttä, ilman vähintäkään armoa."

"Sitä samaa sanoi Isai, rekordi-virkamies, kerran teistä itsestänne!" virkkoi äiti. Molemmat olivat ääneti jonkun aikaa.

"Isai?"

"Niin; hän on paha mies. Hän vakoilee jokaista ja kalastelee joka paikassa uutisia. Hän on alkanut kierrellä tällä kadulla ja kurkistelee ikkunoihimme."

"Kurkistelee ikkunoihimme?"

Äiti oli jo vuoteella, eikä nähnyt hänen kasvojaan. Mutta hän ymmärsi sanoneensa liian paljon, sillä vähävenäläinen kiirehti rauhoittamaan Nikolaita.

"Anna hänen kurkkia. Hänellä on kyllin siihen aikaa. Tällä tavoin hän tappaa aikaa."

"Ei, lopettakaa!" virkkoi Nikolai. "Nähkää nyt, hän on moitteen alainen!"

"Moitteen alainen, mistä?" kysyi vähävenäläinen äkkipäätä. "Senkötähden, että hän on hullu?"

Mutta Vyesovshchikov ei pysähtynyt kuuntelemaan, vaan kiirehti pois.

Vähävenäläinen alkoi astua edestakaisin huoneessa, hitaasti ja väsyneesti. Hän oli ottanut pois saappaansa, kuten aina, kun äiti oli jo vuoteella eikä hän tahtonut häntä häiritä. Mutta hän ei nukkunut ja kun Nikolai oli mennyt pois, virkkoi hän levottomasti:

"Minä pelkään tuota miestä. Hän on aivan kuin ylen kuuma uuni. Hän ei lämmitä esineitä, mutta hän kärventää niitä."

"Niin, niin!" myönteli vähävenäläinen. "Hän on pikavihainen. Ei ole hyvä puhua hänelle Isaista."

Kerran sunnuntaina, kun äiti oli juuri palannut ostoksilta, ja kun hän avasi porstuan ovea, jäi hän siihen paikkaan kuin kivettynyt, äkkinäisen ilon pulputessa sydämeensä. Pavelin tuttu ääni kuului sisältä.

"Siinä hän on!" huudahti vähävenäläinen.

Äiti näki Pavelin kääntyvän äkkiä ympäri ja näki kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat tavalla, joka lupasi paljon hyvää hänelle.

"Siinä sinä olet — tullut kotiin!" toimitti äiti puoleksi toperruksissa odottamattomasta tapauksesta; hänen täytyi istua penkille.

Pavel kumartui kalpeine kasvoineen alas hänen puoleensa; kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä ja huulensa vapisivat. Hän oli vaiti hetkisen. Äiti katsoi häneen myös vaieten.

Vähävenäläinen sivuutti heidät vihellellen, alas painetuin päin ja meni pihalle.

"Kiitos, äiti", virkkoi Pavel syvällä, matalalla äänellä, puristaen hänen kättänsä vapisevilla sormillansa. "Kiitos teille, minun rakas, minun oma äitini!"

Riemastuneena poikansa iloisista kasvoista ja liikutetusta äänestä silitteli hän hänen tukkaansa ja koetti hillitä sydämensä kiihkeää tykytystä. Hän kuiskasi heikosti: "Kristus olkoon kanssasi! Mitä olen minä sinulle tehnyt? Enhän minä ole tehnyt sinua siksi mikä olet. Sinä itse olet sen tehnyt —"

"Kiitos että olet auttanut suurta asiaamme!" virkkoi hän. "Kun mies voipi kutsua äitiään omaksi hengekseen — se on harvinainen onni!"

Äiti vaikeni, niellen ahnaasti hänen sanansa avoimin korvin, ja ihaili poikaansa, joka seisoi hänen edessään niin säteilevänä ja niin lähellä.

"Olin vaiti ensin, äiti rakas. Näin kuinka monta asiaa loukkasi sinua elämässä. Surin tähtesi, voimatta kuitenkaan sinua auttaa. Olin voimaton! Ajattelin ettet milloinkaan voisi yhtyä meihin, ettet koskaan voisi omistaa aatteitamme ominasi, vaan että surisit hiljaisuudessa, kuten olit surrut koko elämäsi. Se oli kovaa."

"Andrjusha saattoi minut ymmärtämään monta seikkaa!" selitti äiti, haluten kääntää poikansa huomion hänen kumppaniinsa.

"Niin, hän puhui minulle sinusta", virkkoi Pavel nauraen.

"Ja Jegor myös! Hän on minun maakyläläiseni, tiedäppäs. Ja Andrjusha halusi opettaa minua lukemaan."

"Ja sinä loukkauduit, ja aloit opetella itseksesi kaikessa hiljaisuudessa."

"Niin on hän keksinyt salaisuuteni!" huudahti hän hämillään. Sitte esitti hän uudelleen Pavelille, ilonsa ylimäisessä innossa:

"Emmekö kutsu häntä sisälle? Hän meni ulos ettei meitä häiritsisi. Hänellä ei ole äitiä."

"Andrei!" huusi Pavel avaten oven porstuaan. "Missä olet?"

"Täällä. Halusin hakata puita."

"Anna olla. Onhan siihen aikaa. Tule tänne!"

"Olkoon menneeksi. Minä tulen!"

Mutta hän ei tullut paikalla; ja astuessaan keittiöön virkkoi hän taloudellisella äänellä: "Meidän pitää pyytää Nikolain tuomaan meille puita. Niitä on vaan vähä jälellä. Näettekös, äiti, miten virkeältä Pavel näyttää? Hallitus lihoittaa kapinallisia, siihen sijaan että heitä rankaisisi."

Äiti nauroi. Sydämensä virtasi yhä riemun runsautta; hän oli aivan pyörällä päästään. Mutta jokin varovaisuuden halu pani hänet toivomaan nähdä poikansa vakavana taas, kuten ennen. Hän halusi että tämä hänen ensi ilonsa elämässänsä jäisi ikuiseksi ajaksi hänen sydämeensä, ja eläisi siinä yhtä voimakkaana kuin oli tullutkin. Ja vartioidaksensa onneansa vähenemästä, kiirehti hän sitä salaamaan, samoin kuin metsäeläjä ehättää salaamaan harvinaista lintua, joka on joutunut hänen käsiinsä.

"Nauttikaamme päivällistä! Pasha, etkö sinä ole syönyt mitään?" kysyi hän hätäisellä kiireellä.

"En. Sain eilen kuulla että minut vapautettaisiin enkä voinut sen tähden syödä mitään tänään."

"Ensimäinen henkilö, jonka täällä näin, oli Sizov", jatkoi Pavel Andreille. "Hän näki vilahduksen minusta ja tuli toiselle puolen katua tervehtimään minua. Sanoin että hänen pitäisi olla varovaisempi nyt, koska minä olin vaarallinen mies, poliisin tarkastuksen alainen. Mutta hän virkkoi: 'Vielä mitä!' ja olisittepa kuulleet hänen kyselevän sisarensa poikaa. 'Käyttäytyikö Fedja kauniisti vankilassa?' Halusin tietää mitä se kauniisti käyttäytyminen vankilassa merkitsi ja hän vastasi: 'Jutteliko hän jotakin sopimatonta tovereistansa, joka olisi voinut heitä vahingoittaa?' Ja kun sanoin hänelle että Fedja oli rehellinen ja viisas nuorukainen, vastasi hän partaansa silitellen ylpeästi: 'Meillä, Sizoveilla, ei ole mitään roskaväkeä suvussamme."

Kevät läheni suurin askelin; lumi suli, paljastaen tehtaan piipuista lähteneen mudan ja noen. Mutaa, mutaa! Mihin ikinä kyläläiset katsoivat — mutaa! Joka päivä enemmän mutaa. Koko kylä näytti pesemättömältä ja puetulta rääsyihin ja riekaleihin. Päivän kuluessa tippui vettä yksitoikkoisesti räystäiltä ja kostea höyry kihisi harmaiden talojen seinistä. Öisin kimeltelivät vaaleahkot jääkynttilät kaikkialla epämääräisinä räystäikkö-piiruina. Aurinko ilmaantui yhä useammin ja purot alkoivat nurista estelevästi, virratessansa suohon. Puolen päivän seudussa kaikuivat kevätlaulut väristen ja hyväillen kaikkialla kylässä.

He valmistelivat Vapunpäivän viettoa. Lehtisiä ilmaantui tehtaalle selittäen tämän juhlapäivän tärkeyttä, ja yksin nuorukaiset, joihin julistukset eivät olleet vaikuttaneet, virkkoivat: "Niin, meidän tulee järjestää juhlapäivä!"

Vyesovshchikov huudahti synkeällä irvinällä: "Aika on läsnä! Aika on tullut että lopetamme sokkosilla leikkimisen!"

Fedja Maxin oli mainiolla tuulella. Hän oli kasvanut hyvin laihaksi. Hermostuneine, jyrkkine liikkeinensä, ja kiirehtivine puheineen oli hän kuin häkkiin suljettu leivonen. Hän oli aina Jakob Samovin kanssa, joka oli tasainen, ja paljon totisempi ikäänsä, ja joka työskenteli kaupungissa.

Samoilov, joka oli käynyt yhä punasemmaksi vankilassa, Vasili Gusev, kiharatukkainen Dragunov, ja muut sanoivat että se ei olisi tarpeen.

Jegor tuli aina väsyksissä, hikoillen ja läähättäen, mutta aina leikkiä laskien.

"Työ, joka särkee nykyisen työjärjestelmän, toverit, on suurta ja jaloa, mutta edistyäksemme siinä paljon nopeammin, täytyy minun ostaa itselleni pari saappaita", virkkoi hän, osottaen märkiä, rikkinäisiä kenkiänsä. "Päällyskenkäni ovat myös revityt mahdottomiksi, ja minä kostutan jalkani joka päivä. Minulla ei ole aikomusta matkustaa maasta edes lähimpään planettiin, ennenkun olemme julkisesti ja avonaisesti hyljänneet vanhat järjestelmät; ja minä olen sentähden ehdottomasti vastaan toveri Samoilovin ehdotusta esiintyä aseellisina ja haluan kuuluuttaa, että aion olla varustettuna parilla lujia saappaita, koskapa olen vahvasti vakuutettu että tämä tulee olemaan suuremmaksi palvelukseksi sosialismin äärimmäiselle voitolle kuin suurin näyttely nyrkin-iskuja ja mustelmaisia silmiä."

Samalla leikillisellä olettavalla kielellä kertoi hän työmiehille, kuinka useimmissa vieraissa maissa kansa on ruvennut taistelemaan keventääksensä raskaan elämänsä kuormaa.

Kerran puhuessaan Jegorista, sanoi Pavel: "Tiedätkö, Andrei, että ihmiset joiden sydäntä aina pakoittaa, laskevat enite leikkiä?"

Vähävenäläinen vaikeni hetkisen ja vastasi sitte, silmäänsä räpäyttäen: "Ei, se ei ole totta. Jos niin olisi laita, repeytyisi koko Venäjä laidoiltansa naurusta."

Natasha ilmestyi uudelleen. Hän oli myös ollut vankilassa, toisessa kaupungissa, mutta hän ei ollut muuttunut. Äiti huomasi että hänen läsnäollessaan vähävenäläinen muuttui iloisemmaksi, oli täynnä kaskuja, lausui sukkeluuksia joka taholle ja nauratti Natashaa. Mutta kun hän läksi, saattoi hän viheltää loppumattomia laulujansa surumielisesti, ja astuen edestakaisin huoneessa kauan aikaa, hiihtäen jalkojansa väsyneesti pitkin laattiaa.

Sashenka tuli juoksujalassa yhtenään, aina pilvisenä, aina kiireisenä, ja jostakin syystä kulmikkaampana ja jäykkänä. Kerran kun Pavel saattoi häntä porstuaan, kuuli äiti heidän pikaisen keskustelunsa.

"Aiotko sinä kantaa lippua?" kysyi tyttö matalalla äänellä.

"Aion."

"Onko se päätetty asia?"

"On, se on minun oikeuteni."

"Siis vankeuteen uudelleen?"

Pavel ei vastannut.

"Eikö ole mahdollista —" tyttö pysähtyi.

"Mitä?"

"Että antaisit sen tehtävän jollekin toiselle?"

"Ei!" vastasi hän lujasti.

"Ajattele sitä! Sinä olet mies, jolla on paljon vaikutusta; sinusta pidetään paljon — sinä ja Nahodka olette kaksi etevintä uudistuspuoluelaista työmiestä täällä. Ajattele, kuinka paljon voisitte vaikuttaa rauhan eteen! Tiedät että tämän tähden sinut lähetetään kauas, kauas, ja pitkäksi aikaa!"

Nilovna luuli kuulevansa tytön äänessä tuttua pelon ja tuskan ääntä; ja sanansa putosivat äidin sydämelle kuin raskaat, jäiset vesipisarat.

"Ei, minä olen tehnyt päätökseni. Ei mikään saa minua siitä luopumaan!"

"Vaikkapa minä rukoilisin sinua — jos — minä —"

Pavel alkoi äkkiä puhua omituisen kylmästi.

"Sinun ei pitäisi puhua sillä tavoin. Miksi sinä? Sinun ei pitäisi niin puhua!"

"Minä olen ihmisolento!" virkkoi hän painuneella äänellä.

"Ja hyvä ihmisolento myös!" sanoi Pavel omituisella äänellä, aivan kuin olisi hapuillut hengitystänsä. "Olet rakas ihmisolento minulle, niin juuri! Ja siksipä — sinun ei pidä puhua sillä tavoin!"

"Hyvästi!" virkkoi tyttö.

Äiti kuuli hänen pakenevien askeliensa äänen ja tunsi että hän poistui hyvin nopeasti, melkeinpä juosten. Pavel seurasi häntä pihalle.

Raskas painava pelko putosi kuten kuorma äidin sydämelle. Hän ei ymmärtänyt mitä he olivat puhuneet, mutta hän tunsi että uusi onnettomuus oli häntä vartomassa, suuri ja surullinen onnettomuus. Ja ajatuksensa pysähtyivät kysymykseen: "Mitä haluaa hän tehdä?"

Ajatuksensa pysähtyivät ja ajautuivat päälakeensa kuten naulat. Hän seisoi kyökissä uunin lähellä, ja katseli ikkunasta syvään tähtiseen taivaaseen.

Pavel astui sisälle pihalta Andrein kanssa, ja vähävenäläinen virkkoi, päätänsä pudistaen: "Oh, Isai, Isai! Mitä pitää tehdä hänen kanssaan?"

"Meidän tulee häntä kehoittaa luopumaan aikeestaan", virkkoi Pavel synkästi.

"Silloin antaa hän ne oikeuden käsiin, jotka ovat puhuneet kanssansa", virkkoi vähävenäläinen, lennättäen lakkinsa nurkkaan.

"Pasha, mitä aiot tehdä?" kysyi äiti, painaen päänsä alas.

"Milloin? Nytkö?"

"Ensi — ensimäisenä päivänä toukokuuta."

"Vai niin!" huudahti Pavel, alentaen ääntänsä. "Te kuulitte sen! Aion kantaa lippuamme. Haluan marssia sen kanssa kulkueen etunenässä. Otaksun että panevat minut taas siitä vankeuteen."

Äidin silmät alkoivat palaa; suutansa kuivasi tukalasti; Pavel otti hänen kätensä ja silitti sitä.

"Minun täytyy se tehdä! Ymmärtäkää minua oikein! Se on minun onneni!"

"Enhän virka mitään", vastasi äiti hitaasti, kohottaen päätänsä. Ja kun silmänsä kohtasivat hänen varman, välähtävän katseensa, painoi hän ne taas alas.

Hän hellitti hänen kätensä, virkkoi huokauksella ja moittivasti: "Teidän ei pitäisi surra; teidän pitäisi iloita. Milloin on meillä oleva äitejä, jotka iloitsevat lähettäessään poikiansa kuolemaan?"

"Mitä, virkankos minä mitään sinulle?" sanoi äiti. "Minä en sekaannu sinun toimiisi. Ja jos olen murheellinen tähtesi näetkös, se on äidin tunnetta."

Pavel vetäytyi äkisti hänestä pois ja hän kuuli hänen terävät kovat sanansa: "Löytyy rakkaus sellainen, joka häiritsee miehen sisimpää elämää."

Äiti alkoi vavista, ja peljäten että hän antaisi vielä toisen iskun hänen sydämeensä, sanoen jotain tylyä, yhtyi hän nopeasti:

"Älä, Pasha! Miksi niin? Minähän ymmärrän. Et voi toisin menetellä, sinun täytyy se tehdä toveriesi tähden."

"Enkä!" vastasi hän. "Minä teen sen oman itseni tähden. Heidän tähtensä saatan mennä ilman lippua, mutta minä teen sen kuitenkin!"

Äiti ei halunnut poikansa näkevän kyyneliään ja sen vuoksi virkkoi hän äkkiä: "Oi rakkaani! — minä unohdin —" ja hän meni etehiseen. Siellä, pää nurkkaa vasten, itki hän hiljaa.

Oven välitse kuului kiistäviä ääniä sisältä hänen korviinsa.

"No, ihailetko nyt itseäsi kiusattuasi äitiäsi?"

"Sinä et ole oikeutettu puhumaan tällä tavoin", huusi Pavel.

"Jopa olisin kelpo toveri jos vaikenisin, nähdessäni että teet narrin itsestäsi. Miksi puhuit tällä tavoin äidillesi?"

"Miehen täytyy aina puhua suoraan ja ilman epäröimistä. Hänen täytyy olla selvän ja varman kun hän sanoo 'niin'; hänen pitää olla selvän ja varman kun hän sanoo ei."

"Hänelle — hänelle pitääkö sinun puhua sillä tavoin?"

"Jokaiselle! En halua mitään rakkautta, en halua mitään ystävyyttä, joka tulee askelieni tielle ja taannuttaa minua."

"Bravoo! Sinä olet sankari! Mene ja sano tämä kaikki Sashenkalle. Sinun olisi pitänyt sanoa se hänelle."

"Minä sanoin."

"Sanoit? Samoin kuin puhuit äidillesi? Et sanonut! Hänelle puhuit lempeästi; puhuit hellästi ja ystävällisesti hänelle. En kuullut sitä, mutta minä tiedän sen! Mutta äitisi edessä laskit kaiken sankaruutesi täyttä laukkaa. Tietysti! Sinun sankaruutesi ei ole kopekan arvoinen!"

Hetkisen hiljaisuuden jälkeen tuli Pavel äitinsä luokse hitaasti, katsellen häntä silmänurkistaan ja syyllisen hymy värisemässä huulillaan.

"Anna anteeksi, äiti!" virkkoi hän suloisesti. "Olen vielä poika, hullu."

"Et saa loukata minua!" huudahti äiti surun sekaisella, äänellä, painaen päätänsä hänen rintaansa. "Jätä sanomatta! Jumala olkoon kanssasi! Elämäsi on omasi. Mutta älä haavoita sydäntäni! Kuinka voisi äiti olla murehtimatta pojastaan? Ja kuka suree sinua, ellei oma äitisi?"

Istuen laattialle, levitti vähävenäläinen säärensä samovaarin ympäri ja katseli Pavelia. Äiti seisoi ovella ja kiinnitti surullisen, ystävällisen katseen Andrein pitkään, koukistettuun niskaan ja pyöreään takaraivoon.

"Näin se olla pitää", virkkoi vähävenäläinen. "Sillä huomatkaa, äiti rakas, uusi sydän on ilmestymässä ja kasvamassa elämään. Kaikki sydämet ovat yhtyneet taistelemaan eduistansa, kaikki ovat täynnä sokeaa ahneutta, kateuden näkertäminä, lyötyinä, haavotettuina, liasta tippuvina, itsensäpettämisessä ja pelkurimaisuudessa. Kaikki ihmiset ovat kipeitä; he pelkäävät elää; he vaeltavat sumussa. Kukin tuntee vain oman hammassärkynsä. Mutta, katso, katso! Ihminen on tulossa valaisemaan elämää järjen valossa; ja hän huutaa: 'Oh, ho! te pakenevat russakat! Aika on, korkein aika on tullut teille ymmärtää, että kaikki etunne ovat yhteiset, että jokainen tarvitsee elää, jokaisella on halu kasvaa!' Ihminen, joka tätä kuuluttaa, on yksin, ja sentähden huutaa hän korkealla äänellä; hän tarvitsee tovereita, hänestä tuntuu yksinäisyytensä ikävältä ja kylmältä. Ja hänen kutsustaan yhtyvät kaikki voimakkaat sydämet yhdeksi suureksi, lujaksi sydämeksi, joka on syvä ja tunteellinen kuten hopeakello. Ja kuule! Tämä kello helähdyttää kauaksi julistuksen: 'Kaikkien kansojen ihmiset yhtykää yhdeksi perheeksi! Rakkaus on elämän äiti vaan ei viha!' Veljet! kuulen tämän viestin kaikuvan kaikkialla ympäri maailman!"

"Minä kuulen sen myös!" huudahti Pavel.

Äiti pusersi huuliansa yhteen, etteivät ne olisi vavisseet ja puristi silmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi ruvennut itkemään.

"Kun minä makaan vuoteella öisin, tahi kävelen yksin kaikkialla kuulen tämän soinnun ja sydämeni iloitsee. Ja maa, myös — tiedän sen — väsyneenä surusta ja vääryydestä, soittaa aivan kuin kelloa, vastaten kutsuun, ja vavisten mielihyvästä, tervehtien uutta aurinkoa, joka nousee ihmissydämessä."

Pavel nousi, kohotti kätensä ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta äiti otti hänen toisen kätensä ja vetäen sen alas, kuiskasi hänen korvaansa:

"Älä häiritse häntä!"

"Tiedättekö?" jatkoi vähävenäläinen, seisten oven kynnyksellä, silmänsä palaessa kirkkaalla liekillä, "vielä löytyy paljon kärsimyksiä varastossa ihmiskunnalle, paljon on vielä heidän verensä vuotava, ahneuden kourien pusertamana; mutta ne kaikki — kaikki kärsimykseni, kaikki vereni — ovat vähäinen hinta siitä, mikä jo liikkuu ja puhuu sydämessäni, mielessäni ja luitteni ytimissä! Olen jo rikas, kuten tähti on rikas kultaisista säteistä. Ja minä tahdon kestää kaikki, kärsiä kaikki, sillä sisälläni on riemu, jota ei kukaan, ei mikään voi ikinä jähmetyttää! Tässä ilossa on maailma voimaa!"

He joivat teetä, istuivat pöydän ympärillä puoleen yöhön ja keskustelivat sydämestä sydämeen sopusointuisesti elämästä, ihmisistä ja tulevaisuudesta.

Sissin kuolema

Seuraavana aamuna, heti melkein Pavelin ja Andrein lähdettyä, koputti Korsunova kovaa ovelle ja huusi nopeasti: "Isai on tapettu! Tulkaa nopeaan!"

Äiti vapisi, murhaajan nimi välähti hänen mieleensä.

"Kuka sen teki?" kysyi hän nopeasti, heittäen ison liinan hartioilleen.

"Mies ei seiso siellä suremassa Isakia. Hän löi hänet maahan ja pakeni!"

Kadulla virkkoi Maria: "Nyt he alkavat taas nostaa melua ja etsiä murhaajaa. Onpa hyvä, että väkenne olivat kotona viime yönä. Minä voin sen todistaa. Minä kuljin tästä ohitse puoliyön jälkeen ja kun kurkistin ikkunaan, näin teidät kaikki istumassa pöydän ympärillä."

"Mitä te puhutte, Maria? Mitä ihmettä, kuka olisi voinut uneksia sellaista heistä?" huudahti äiti pelolla.

"Kukako hänet tappoi? Joku teidän joukostanne, tietysti!" virkkoi Korsunova, pitäen sitä aivan luonnollisena. "Jokainen tietää että hän vakoilee heitä."

Äiti lakkasi hengittämästä ja laski kätensä sydämellensä. "Miksi te sen teette? Älkää peljätkö! Kuka ikinä lienee ollutkin, saapi niittää oman satonsa."

Äiti kulki eteenpäin, kysymättä itseltään miksi hän meni, ja vavisten Vyesovshchikovin puolesta.

"Siinäpä se — hän sen on tehnyt!" Mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan aatokseen.

Ei kaukana tehtaan lankusta, paikalla johon äskettäin rakennus oli palanut poroksi, oli väkeä kerääntynyt, polkien hiilien päällä ja tupruttaen pölyä ilmaan. Se sorisi ja hyrisi kuin joukko ampiaisia. Joukossa oli useita naisia, paljo lapsia ja puotilaisia, kapakan passari, poliiseja ja santarmi Petiin, pitkä vanha mies, villasella, hopeisella parralla, ja rinnassa joitakuita kunniamerkkejä.

Isai nojasi osaksi maahan, selkä palaneella pölkyllä, paljas päänsä leväten oikean olkapään päällä, oikea kätensä housun taskussa ja vasemman käden sormet maata puristaen.

Äiti katsahti Isain kasvoihin. Yksi silmä oli ikään kuin kiinnittänyt katseensa hattuun, joka oli maassa, molempien laiskasti haaroitettujen reisien välissä. Suunsa oli puoliavoin kummastuksesta; pieni, muuttunut ruumiinsa terävine päineen ja luisevine poskineen, näytti lepäävän. Äiti risti silmänsä ja huokasi raskaasti. Isai oli ollut hänestä vastenmielinen eläessään, mutta nyt tunsi hän hiljaista sääliä häntä kohtaan.

"Ei yhtään verta!" huomautti joku matalasti. "Hänet on nakattu maahan nyrkin iskulla."

Ivaava, pahansuopa ääni huusi kovaa: "He ovat tukkineet päällekantajan suun. Se oli hänelle parahiksi!"

Santarmi työnsi vaimot pois edestään, jotka olivat kerääntyneet tiukasti ympärilleen, ja kysyi uhkaavalla äänellä: "Kuka se oli? Kuka teki tämän huomion?"

Ihmiset keräytyivät taas hänen eteensä, kun hän työnsi heitä syrjään. Osa heistä kipasi kiireesti kantapäilleen ja jotkut puhkesivat ivalliseen nauruun.

Äiti meni kotiin. "Ei kukaan ole surullinen", mietti hän. Nikolain leveä vartalo seisoi edessään kuin varjo, hänen kapeissa silmissänsä oli kylmä, julma ilme ja hän väänsi oikeaa kättään aivan kuin olisi se ollut vioittunut.

Kun Pavel ja Andrei tulivat puoliselle, oli hänen ensimäinen kysymyksensä: "No? Vangitsivatko he ketään Isain murhasta?"

"Emme ole kuulleet siitä mitään", vastasi vähävenäläinen.

Hän näki että he olivat molemmat alakuloisia ja synkkiä.

"Eikö Nikolaita epäillä?" kyseli äiti edelleen matalalla äänellä.

Pavel kiinnitti jäykän katseensa äitiin ja sanoi huomiolla: "Ei, häntä ei epäillä. Häntä ei pidetä edes vähääkään tähän kuuluvana. Hän on poissa paikkakunnalta; hän meni virran varrelle eilen, eikä ole vielä sieltä palannut. Minä kyselin häntä."

"Jumalan kiitos!" virkkoi äiti helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos!"

Vähävenäläinen katsoi häneen ja painoi päänsä alas.

"Hän makasi siinä", jatkoi äiti mietteissään, "ja näytti olevan ikäänkuin ihmeissään, siltä näyttivät hänen kasvonsa. Eikä kukaan sääli häntä; ei kukaan lausu yhtä hyvää sanaa hänestä. Hän on sellainen pieni raukka, sellainen kurjalta näyttävä olento, kuten särkynyt porsliinivati. Näytti kuin jos olisi hän kompastunut johonkin ja kaatunut, siinä hän nyt makaa!"

Päivällistä syödessä pudotti Pavel yhtäkkiä lusikkansa ja huudahti: "Sitä minä en ymmärrä!"

"Mitä?" kysyi vähävenäläinen, joka oli istunut pöydässä alakuloisena ja äänettömänä.

"Se on jo rumaa, että tapetaan eläviä olentoja syödäksemme. Mutta pedon tappamisen — villipedon — sen minä käsitän. Luulen että voisin tappaa ihmispedon, joka on muuttunut ihmiskunnan viholliseksi. Mutta tappaa tuollaisen epämiellyttävän surkuteltavan olennon — en ymmärrä kuinka kukaan voi kohottaa kätensä tällaiseen tekoon!"

Vähävenäläinen kohautti hartioitaan ja laski ne taas, virkkoen: "Hän ei ollut vähemmän vaarallinen kuin jokin petoeläin."

"Tiedän sen."

"Me tapamme hyttysen, vaikka se imee vaan pikkusen vertamme," lisäsi vähävenäläinen matalalla äänellä.

"No niin, en sano siitä mitään. Tarkoitan vaan että se on niin inhottavaa."

"Mitäpä muuta voisi tehdä?" lisäsi Andrei, uudelleen kohauttaen hartioitaan.

Pitkän vaitiolon jälkeen kysyi Pavel: "Voisitko sinä tappaa tuollaisen olennon?"

Vähävenäläinen katsoi häneen pyöreine silminensä, vilkasi surullisesti, mutta varmasti: "Omasta puolestani en haluaisi koskettaa yhtään elävää olentoa. Mutta toverien takia, tarkoituksen takia, kykenen vaikka mihin. Voisin myös murhata. Voisin murhata oman poikani."

"Oh, Andrjusha!" huudahti äiti hengittämättä.

"Kuinka voipi ihminen sitä auttaa? Joskus tapahtuu että meidän täytyy inhota jotain henkilöä, ainoastaan kiirehtiäksemme aikaa, jolloin voisimme kiinnittää ihailumme toiseen henkilöön. Teidän täytyy hävittää sellaiset, jotka estävät elämän edistyksen, jotka myyvät ihmisolentoja rahan edestä, ostaaksensa rauhaa tahi kunniaa itsellensä. Jos joku Judas seisoo rehellisten ihmisen tiellä, maaten ja vaanien heitä pettääksensä, olisin silloin itse Judas, jollen häntä hävittäisi. Se on synti, sanot? Mutta onko heillä, elämän hallitsioilla, onko heillä minkäänlaista oikeutta pitää sotilaita ja pyöveleitä, yleisiä paikkoja ja vankiloita, kuritushuoneita ja kaikkea sitä rikoksellista julmuutta, jonka avulla he hankkivat itsellensä tyyntä turvallisuutta ja mukavuutta? Jos joskus tapahtuu, että minun pitää ottaa heidän ruoskansa omiin käsiini, mitä on minun silloin tekeminen? Mitä, minä otan sen silloin omiin käsiini. En suinkaan kieltäydy. He tappavat meitä kymmenittäin ja sadottain. Se oikeuttaa minut nostamaan käteni ja lävähyttämään sillä yhtä vihollisistani päähän, yhtä joukostaan, joka on tullut lähimmäs minua, ja tekee itsensä välittömästi vihollismielisemmäksi elämän tehtävälle. Tämä on ajatuksellista ja johdonmukaista; mutta minä menen pois johdonmukaisuudesta joskus. Tiedän että heidän verensä ei voi tuottaa seurauksia, tiedän että heidän verensä on kuivaa ja hedelmätöntä! Totuus kasvaa hyvin ainoastaan maaperässä, jota on höystetty runsaalla veremme sateella, ja heidän likainen verensä menee hukkaan, jälkeä jättämättä. Tiedän sen! Mutta minä otan synnin omille hartioilleni — minä murhaan, jos katson sen tarpeelliseksi! Puhun ainoastaan omalle itselleni, huomatkaa se. Minun murhani kuolee kanssani! Minä en jää pilkuksi tulevaisuuteen. En tahraa ketään muuta kuin oman itseni — en ketään muuta kuin oman itseni."

Hän asteli edestakaisin huoneessa, heiluttaen käsiänsä edessään, kuin olisi hän leikannut jotakin ilmassa pois tieltään. Äiti katseli häntä alakuloisesti ja pelolla. Hän tunsi että vähävenäläinen oli kolahtanut johonkin ja että häntä kivisti. Vaaralliset ajatukset murhaajasta pakenivat pois. Jos Vyesovshchikov ei ollut murhannut Isaita, ei muutkaan Pavelin ystävät olleet sitä tehneet. Pavel kuunteli vähävenäläisen puhetta painunein päin, ja Andrei jatkoi itsepintaisesti yhä kasvavalla äänellä: "Eteenpäin marssissa sattuu joskus, että teidän on mentävä omaa todellista itseänne vastaan. Teidän täytyy olla valmis uhraamaan ihan kaikki — oma sydämenne ja kaikki muu. Kuolla asian eteen, antaa elämänne — se on yksinkertaista. Mutta anna enemmän! Anna se joka on rakkaampi kuin koko elämäsi! Silloin näet tuon kasvun, joka kehittyy nopeasti ja on rakkainta teille — oman totuutenne!"

Hän pysähtyi keskelle huonetta, kasvonsa kävivät kalpeiksi ja silmänsä menivät puoliumpeen. Kohottaen kättänsä ja puistellen sitä, alkoi hän hitaasti ja juhlallisella, vakuutuksen äänellä, täynnä uskoa ja lujuutta: "Aika on tuleva, jolloin ihmiset miellyttävät enemmän toisiansa, jolloin jokainen tulee olemaan tähtösenä toiselle, ja jolloin jokainen kuuntelee toinen toistansa kuin soitantoa. Vapaat ihmiset astelevat maan pinnalla, miehet, jotka ovat suuria vapaudessansa; he tulevat astumaan avoimin sydämin ja kunkin sydän on oleva puhdas kateudesta ja ahneudesta, ja sen vuoksi tulee koko ihmiskunta olemaan ilman ilkeyttä, eikä mitään ole löytyvä, joka eroittaisi sydämen järjestä. Silloin tulee elämä olemaan yksi ainoa suuri palvelus ihmiselle. Hänen vartensa kohoaa jaloihin korkeuksiin — sillä vapaalle ihmiselle ovat kaikki korkeudet saavutettavissa. Silloin tulemme elämään totuudessa ja vapaudessa; ja ne lasketaan paraimmiksi, jotka laajimmin syleilevät maailmaa sydämillään, ja joitten rakkaus sitä kohtaan on oleva syvin; ne tulevat olemaan paraimpia, jotka tulevat olemaan vapaimpia; sillä heissä on asuva korkein kauneus. Silloin tulee elämä olemaan suurta, ja kansa tulee olemaan suuri, joka elää tätä elämää."

Hän pysähtyi ja oikasi itsensä. Sitte, heiluen edestakaisin kuten kellon heiluri, lisäsi hän sydämensä pohjasta: "Siten, tätä elämää varten, olen valmis kaikkeen! Revin sydämeni rinnastani, jos se on tarpeellista, ja poljen sen omilla jaloillani!"

Kasvonsa värisivät ja jäykistyivät mielenliikutuksesta, ja suuret, raskaat kyyneleet alkoivat vieriä alas yksi toisensa jälkeen.

Pavel kohotti päätään ja katseli häntä kalpein kasvoin sekä suurin silmin. Äiti kohotti itsensä hieman pöydän ylitse tuntien että jotain suurta oli kasvamassa ja väikkymässä hänen yläpuolellaan.

"Mikä sinua vaivaa, Andrei?" kysyi Pavel lempeästi.

Vähävenäläinen pudisti päätänsä, oikasi itsensä kuten viulunkieli, ja virkkoi, äitiin katsoen:

"Minä löin Isain!"

Äiti nousi ja meni nopeasti hänen luokseen, vavisten koko ruumiiltaan, ja tarttui hänen käsiinsä. Hän koetti vapauttaa oikean kätensä, mutta äiti piteli sitä lujasti ja kuiskasi tulisesti:

"Rakkaani, minun omani, oh! Se ei ole mitään — ei mitään — mitään, Pasha! Andriushenka — oh, mikä onnettomuus! Sinä kärsijä! Oma rakas sydänkäpyseni!"

"Vaiti, äiti", sopersi vähävenäläinen käheästi. "Kerron teille kuinka se tapahtui."

"Älä!" kuiskasi äiti, katsellen häntä kyynelsilmin. "Älä, Andriusha! Se ei ole meidän asiamme; se kuuluu jumalalle!"

Pavel asteli hitaasti hänen luokseen, katsellen toveriinsa kyynelten kostuttamin silmin. Hän oli kalpea ja huulensa vapisivat. Omituisesti hymyillen virkkoi hän lempeästi ja hitaasti: "Tule, anna minulle kätesi, Andrei. Haluan puristaa kättä kanssasi. Toden totta, Andrei, käsitän kuinka vaikeata se on sinulle!"

"Odota!" virkkoi vähävenäläinen heihin katsomatta, pudistaen päätänsä, ja irroittaen itsensä heidän käsistään. Kun hän onnistui irtauttamaan oikean kätensä äidin kädestä, otti Pavel sen ja puristi sitä kiihkeästi.

"Ja sinä haluat kertoa, että murhasit tuon miehen?" virkkoi äiti. "Ei, sinä et sitä tehnyt! Jos näkisin sen omin silmin, en voisi sitä uskoa."

"Vaikene, Andrei! Äiti on oikeassa. Tämä tapahtuma on meidän tuomiomme ulkopuolella."

Puristaen yhdellä kädellään Andrein kättä, asetti hän toisen hänen olkapäälleen, aivan kuin olisi halunnut seisauttaa hänen ruumistansa vapisemasta. Vähävenäläinen taivutti päätänsä hänen puoleensa ja virkkoi murtuneella, tuskaisella äänellä: "Tiedäthän, Pavel, etten sitä tarkoittanut. Se tapahtui kun sinä kuljit edellä, ja minä jäin jälemmä Ivan Gusevin kanssa. Isai tuli nurkan takaa ja pysähtyi meitä katsomaan, hymähtäen meille. Ivan kulki pois kotiinsa ja minä menin tehdasta kohti — Isai rinnallani!" Andrei pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi: "Ei kukaan ole vielä ikinä minua niin rumasti loukannut kuin tuo koira!"

Äiti veti vähävenäläistä käsistä pöytää kohti, sysäsi häntä, ja onnistui vihdoin pakoittamaan hänet tuolille istumaan. Hän istui itse likitysten, hartia hartiaa vasten. Pavel seisoi heidän edessään, pitäen Andrein kättä omassaan ja puristaen sitä.

"Ymmärrän kuinka vaikeaa se on sinulle", hän virkkoi.

"Hän sanoi minulle, että he tuntevat meidät kaikki, että me olemme santarmien listalla, ja että meidät nipistetään ennen toukokuun ensi päivää. En vastannut, vaan nauroin, vaikka vereni kiehui. Hän rupesi minulle kertomaan että olin niin älykäs toveri, ja ettei minun pitäisi kulkea sitä tietä millä olin, mutta että minun tulisi enemmän —"

Vähävenäläinen pysähtyi, pyyhki kasvojaan oikealla kädellään, pudisti päätään ja kuiva lävähdys välähti hänen silmissään.

"Minä ymmärrän!" virkkoi Pavel.

"Niin, hän sanoi että minun pitäisi enemmän mennä lain kätyriksi." Vähävenäläinen huiskutti puristettua nyrkkiänsä. "Lain kätyriksi! — kirottu kappale!" sähisi hän hampaittensa välistä. "Olisi ollut parempi jos hän olisi lyönyt minua vasten naamaa; se olisi tuntunut minusta helpommalta, ja olisi ollut parempi kenties hänelle myös! Mutta kun hän sylki likaisen ajatuksensa sydämeeni tuolla inhoittavalla tavalla, en saattanut sitä kestää!"

Andrei tempasi kätensä suonenvedon tapaisesti Pavelin kädestä, ja virkkoi käheämmin, inhon tunne kasvoillaan: "Minä läimäytin nyrkistäni hänelle takaiskun tällaisen, alaspäin ja viistoon, ja kävelin edelleen tietäni. En edes pysähtynyt häntä katsomaan. Kuulin hänen kaatuvan. Hän tömähti maahan ja jäi äänettömäksi. En uneksinut mistään taposta. Kuljin rauhallisesti, niinkuin en olisi tehnyt muuta kuin potkaissut sammakkoa jalallani. Ja sitte — mitä tämä kaikki merkitsee? Minä jo aloin työtäni, kun kuulen heidän huutavan: 'Isai on murhattu!' En edes uskonut sitä, mutta käteni kävi voimattomaksi — ja minä en oikein kyennyt sillä työskentelemään. Se ei pakottanut, mutta tuntui käyneen lyhemmäksi." Hän katseli kättänsä katuvasti ja sanoi: "Otaksun ettei koko elämäni riitä pesemään pois likaista tahraa siitä."

"Jos vaan sydämesi on puhdas, rakas poikani!" virkkoi äiti lempeästi, purskahtaen kyyneleihin.

"En katso itseäni syylliseksi, en, en katso!" virkkoi vähävenäläinen päättävästi. "Mutta minua inhottaa. Minua inhottaa kantaa sellaista tahraa sielussani. Se ei ollut tarpeellista. Siihen ei ollut välttämätöntä pakkoa."

"Mitä aiot tehdä?" virkkoi Pavel, katsellen häntä epäröivästi.

"Mitäkö minä teen?" kertasi vähävenäläinen miettivästi, painaen päänsä. Sitte, katsahtaen ylös, virkkoi hän hymyten: "Tietysti en pelkää tunnustaa, että minä hänet löin. Mutta minua hävettää sitä sanoa. Minua hävettää mennä vankilaan, vieläpä kuritushuoneeseen, kenties, sellaisesta — joutavasta. Mutta jos jotakuta muuta ahdistetaan hänen murhastaan, menen ja tunnustan. Mutta muutoin menköön kaikki niinkuin menee itsestään — minä en voi!"

Hän heilutti käsiänsä, nousi ylös ja kertasi: "En voi! Minua hävettää!"

Tehtaan pilli puhalsi. Vähävenäläinen kuunteli kallella päin sen vonkuvaa ulvontaa, ja pudistellen itseänsä virkkoi: "En mene työhön nyt."

"Enkä minä", virkkoi Pavel.

"Menen saunaan", virkkoi vähävenäläinen nauraen. Hän valmisteli itseänsä kaikessa hiljaisuudessa ja asteli pois, synkkänä ja pahoillaan.

Äiti seurasi häntä osanottavalla katseella.

"Sano mitä sanot, Pasha, en saata häntä uskoa! Ja vaikkapa uskoisinkin, en soimaisi häntä. Ei, en soimaisi. Tiedän että on synti tappaa joku ihminen; uskon jumalaan ja herraan Jeesukseen Kristukseen, mutta en sittekään usko Andreita syylliseksi. Olen pahoillani Isain tähden. Hän oli sellainen pieni kääpiö. Siellä makaa hän kummastuneena. Katsoessani häntä juolahti mieleeni hänen uhkauksensa hirttää teidät, enkä kuitenkaan tuntenut vihaa häntä kohtaan, enkä iloa hänen kuolemastaan. Tunsin itseni hyvin surulliseksi. Mutta kun nyt tiedän kenen kädestä hän sai kuoleman, en edes sure häntä enää."

Pavel ei ollut kuullut hänen puhettaan. Astellen hitaasti painetuin päin edestakasin huoneessa, virkkoi hän miettivästi ja epätoivoisella äänellä: "Andrei ei anna sitä anteeksi itselleen! Siinä on nyt elämä, äiti. Näette mihin asemaan ihmiset ovat pakotetut toisiaan kohtaan. Ette haluaisi, mutta teidän täytyy lyödä! Ja ketä? Sellaista avutonta olentoa, joka on vielä enemmän surkuteltava sentähden että hän on typerä. Poliisi, santarmit, sissit — ovat kaikki vihollisiamme, ja kuitenkin ovat he samanlaista väkeä kuin mekin; heidän verensä on imetty heistä samalla tavalla kuin meidän, eikä heitä pidetä enemmän ihmisinä kuin meitäkään. Niin on asia. Mutta hallitus on asettanut yhden osan kansaa toista osaa vastaan, sokaisten heidät pelolla, sitoen heidät käsistä ja jaloista, pusertaen heitä, kuivaten heidän verensä, käyttäen toisia heistä kalikoina toisia vastaan. He ovat muuttaneet miehet aseiksi, ruoskiksi ja kiviksi, ja kutsuneet sitä sivistykseksi, hallitukseksi.

"Se on rikos, äiti! Hirvittävä rikos on murhata miljoonia ihmisiä, miljoonia sieluja! Ymmärräthän — he murhaavat sieluja! Näette eroituksen heidän ja meidän välillä. Andrei murhasi taitamattomuudesta; häntä ilettää, hävettää, hän on kipeä ja pääasiallisesti häntä inhottaa! Mutta he murhaavat tuhansia kylmäverisesti, ilman tunnonvaivoja, ilman sääliä, ilman sydämen kouristusta. He tappavat riemulla ja ihastuksella. Ja miksi? He rutistavat jokaisen ja kaikki kuoliaiksi oikeastaan sentähden, että tuntisivat rakennuksensa ainekset lujiksi ja turvallisiksi, huonekalunsa, hopeansa, kultansa, arvottomat paperinsa — ja kaiken halpa-arvoisen roskan, joka antaa heille vallan kansan ylitse. Ajattele, se ei ole heidän omalle itsellensä, heidän persoonallensa, jonka vuoksi he suojelevat siten itseänsä, murhien ja sielujen tallaamisen avulla — mutta he tekevät sitä varjellaksensa rikkauksiansa, omaisuuttansa. He eivät suojele itseänsä sisältä päin, vaan ulkoa päin."

Porstuasta kuului meluavaa kopinaa. Molemmat säpsähtivät ja katsahtivat toisiinsa.

"Jos se on poliisi, joka etsii Andreita —" kuiskasi Pavel.

"Silloin minä en tiedä mitään — en mitään!" kuiskasi äiti vastaan. "Oi, jumala!"

Viesti kedoilta

Ovi avautui hitaasti, ja kumartuen kömpi Rybin esille raskaasti.

Hän oli puettu lyhyeen turkkiin, täynnä tervapilkkuja, pari kintaita pisti esille vyöstä ja päänsä oli peitetty karvaisella luuhkanalla.

"Voitteko hyvin? Ovatko he päästäneet sinut, Pavel, pois vankeudesta? Entäs te, Nilovna, mitenkä te voitte?" hymyili hän leveästi, näyttäen valkoiset hammasrivinsä. Äänensä oli käynyt soinnukkaammaksi, ja partansa oli vallan vesoittunut yltympäri kasvojaan.

Äiti riensi hänen luokseen iloisesti tervehtien, puristaen hänen leveää, mustaa kättänsä, ja vetäen nenäänsä väkevää tervan hajua virkkoi: "Mitä, tekö se olette? Kuinka iloinen olen teidät nähdessäni!"

Pavel hymyili ja virkkoi: "Sinä näytät oivalliselta mushikalta [= talonpoika]."

Riisuen hitaasti turkkinsa ja tammeensa, virkkoi Rybin: "Niin, minä rupesin mushikaksi jälleen. Sinä muodostut vähitellen herrasmieheksi, ja minä päin vastoin. Niinpä niin!"

"Haluatteko teetä?" kysyi äiti.

"Kyllä, aivan halusta, ja otan myös siemauksen viinaa; ja jos annatte minulle jotain syötävää, en myöskään pane vastaan. Olen enemmän kuin iloinen teidät nähdessäni, niin olenkin!"

"No, kuinka huristaa maailma kanssasi, Mihail Ivanovitch?" kyseli Pavel, asettuen istumaan häntä vastapäätä.

"No mitäpäs. Varsin hyvin. Minä majoituin Edilgeyeviin. Oletteko koskaan kuulleet Edilgeyevistä? Se on aika kyläkunta. Siellä on kahdet markkinat vuosittain ja yli kaksi tuhatta asukasta. Asujamet ovat ilkeätä roistokansaa. Ei heillä ole maita lainkaan. Koko alue on jaettu pieniin nelijöinhin. Maaperä kehnoa. Sitouduin työhön eräälle verenimijälle talolliselle. Niitä on siellä yhtä runsaasti kuin kärpäsiä raadon ympärillä. Me teemme tervaa ja poltamme hiiliä. Saan neljä kertaa vähemmän palkkaa siellä kuin sain täällä, ja katkon selkäpiitäni kaksi vertaa enemmän. Niinhän se on. Meitä on siellä seitsemän, jotka raadamme samalle verenimijälle. He ovat kaikki nuoria kuin heinät ja kaikki paikkakuntalaisia, paitsi minua. Kaikki osaavat he lukea ja kirjoittaa. Eräs toveri, Jefim, on hurja, äkäinen sielu!"

"Puhutteletteko heitä?" kysyi Pavel huvitettuna.

"En ainakaan tuki suutani. Tiedäthän että minulla oli kaikki lentolehdet muassani. Minä keräsin ne kaikki tarkasti mukaani täältä — kolmekymmentä neljä erilajia. Mutta minä kannan kiellettyä kirjallisuutta suurella varovaisuudella Raamatun kansien sisällä, joka on pyhän synodin painattama, ja johon on helppo uskoa!" Hän viittasi merkitsevästi Pavelille ja jatkoi: "Mutta siinä kyllin! Olen tullut tänne kirjoja hakemaan. Jefim on täällä myös. Me kuljetimme tervaa; ja me käännyimme syrjään, voidakseni pistäytyä luonanne. Te tukitte minut kirjoja täpötäyteen, kunnes Jefim tulee. Hän ei tarvitse tietää liian paljon."

"Äiti", virkkoi Pavel, "mene ja hae muutamia kirjoja! He tietävät kyllä minkälaisia antavat. Sano että ne menevät metsäkylille."

"Kyllä, kyllä! Samovaari on valmis tuossa paikassa ja sitte menen."

"Te olette yhtyneet myös tähän liikkeeseen, Nilovna?" kysäsi Rybin hymyillen. "Sepä hyvä. Meillä on paljon halukkaita lukijoita. Siellä on eräs opettaja, joka herättää heissä lukuhalua. Hän on kelpo mies, sanovat he, vaikka hän kuuluu papistoon. Meillä on myös naisopettaja, joka asuu seitsemän virstaa kylästä loitolla. Mutta he eivät levitä kiellettyä kirjallisuutta; he ovat 'laki' ja 'järjestys' ihmisiä, jotka ovat täynnä pelkoa. Mutta minä haluan kiellettyjä kirjoja, teräviä, hiottuja kirjoja. Minä pujottelen niitä heidän sormiensa lomitse. Kun poliisikomisarjus tahi pappi näkee että ne ovat laittomia kirjoja, ajattelevat he että opettajat levittävät niitä. Ja sillä välin minä olenkin niiden takana."

Pavel nousi, ja kävellen edestakaisin, virkkoi moittivasti:

"Me annamme sinulle kirjat, mutta mitä aiot tehdä, ei ole oikein, Mihail Ivanovitch."

"Miksi ei se olisi oikein?" kysyi Rybin, avaten silmänsä, suuriksi hämmästyksestä.

"Sinun itsesi pitäisi vastata siitä, mitä teet. Ei ole oikein jos järjestää asiat siten, että toiset joutuvat niistä kärsimään mitä itse olet tehnyt." Pavelin ääni oli kova.

Rybin katseli maahan, pudisti päätänsä ja virkkoi:

"En ymmärrä sinua."

"Jos opettajia epäillään kiellettyjen kirjojen jakajiksi, luuletko että heitä ei panna vankeuteen?"

"Mikä omituinen mies sinä olet!" virkkoi Rybin hymyillen, pyyhkien kättä polveensa. "Kuka epäilisi minua, mushikkaa, sellaisista toimista? Mistä lähtee lentokirjat? Valistuneilta, tietysti ja he saavat niistä vastata."

Äiti tunsi ettei Pavel käsittänyt Rybiniä, ja hän huomasi kuinka hänen katseensa jo muuttui — joka oli suuttumisen merkki. Sentähden sekaantui hän keskusteluun varovaisella pehmeällä äänellä: "Mihail Ivanovitch haluaa järjestää kaikki niin, että hän saapi edelleen jatkaa työtään valistuksen eteen, ja että toisten pitää kärsiä siitä rangaistus."

"Aivan niin!" virkkoi Rybin, pyyhkien partaansa.

"Äiti", kysyi Pavel kuivasti, "otaksutaan että esim. Andrei tekee jotakin selkäni takana, ja minut pantaisiin siitä syystä vankeuteen, mitä sanoisit siitä?"

Äiti säpsähti, katsoi poikaansa hämillään ja virkkoi, pudistaen päätään kieltävästi: "Mitä, olisiko mahdollista menetellä sillä tavoin toveria kohtaan?"

"Aha! Niin!" venytti Rybin. "Minä ymmärrän, Pavel." Ja koomillisella liikkeellä äitiä kohti, jatkoi hän:

"Tämä on arkaluontoinen asia, äiti." Ja kääntyen Pavelin puoleen, lausui hän tuomarin ääntä matkien: "Ajatuksesi tästä asiasta ovat hyvin viheriäisiä, toveri. Salatussa työssä ei ole mitään kunniaa. Ajattele! Ensinnä he panevat vankeuteen henkilöitä, joilta he löytävät kirjoja, eikä opettajia. Se on numero yksi! Toiseksi, vaikkapa opettajat antavat kansalle ainoastaan laillisia kirjoja lukea, tiedät, että ne sisältävät kiellettyjä asioita yhtä hyvin kuin laittomat kirjat, ne vaan ovat puetut eri kielenmuotoon; totuudet ovat niissä harvemmat. Tämä on numero kaksi. Haluan sanoa, että opettajat tahtovat samaa kuin minäkin: he vaan kulkevat syrjäteitä, jota vastoin minä kuljen leveää maantietä. Ja kolmanneksi, veli, mitä on minulla niiden kanssa tekemistä? Kuinka saatan minä, jalkapatikassa kulkija kehittää ystävyyttä hevosenseljässä ajajan kanssa? Toista mushikkaa kohtaan en mahdollisesti niin menettelisi; mutta nämä, joista toinen on pappi, toinen maatilan omistajan tytär, miksi he tahtovat valistaa kansaa, sitä en ymmärrä. Heidän ihanteensa ovat hallituksen miesten, enkä minä niitä ymmärrä. Mitä itse teen, sen ymmärrän, mutta mihin he pyrkivät, en voi sanoa. Tuhansia vuosia ovat he pysytelleet herrojensa asianajajina ja ovat ryöstäneet ja nylkeneet mushikan nahkan; ja äkkiä heräävät he ja haluavat avata talonpoikain silmät. En ole mies mistään satukirjasta, veli, ja tämä kuuluu aivan sadun tapaiselta. Senpä vuoksi en voi kiinnittää huomiotani heihin. Herrojen keinot tuntuvat minusta vierailta."

"Löytyy sellaisia herroja", virkkoi äiti, muistellen mielessään joitakin tunnettuja kasvoja, "jotka kuolevat kansan tähden, ja antavat kiusata itseänsä koko ikänsä vankeudessa."

Rybin kohautti jalkaansa synkkänä ja voimakkaana.

"Neljäkymmentä viisi vuotta kuljin tehtaasta tehtaaseen. Sitte menin kylään taas, katselin ympärilleni, ja huomasin etten voinut enää elää sillä tavoin! Ymmärrättekö? En voi. Te elätte täällä, ettekä tiedä mitään nälästä ettekä muusta kurjuudesta. Nälkä seuraa ihmistä koko ikänsä kuten varjo, eikä hänellä ole toivoa leivästä, ei toivon hiventä! Nälkä turmelee ihmisten sielut; jo pelkkä ihmishaamu muuttuu melkein tuntemattomaksi. He eivät elä, vaan he märkänevät hirvittävään, auttamattomaan puutteeseen. Ja heidän ympärillänsä vaakkuvat hallituksen viranomaiset kuin korpit, katsellen olisiko murenta edes heille jäänyt. Ja jos he näkevät murusen, sieppaavat he sen ahnaasti, ja antavat teille vielä läimäyksen vasten naamaa kaupanpäälle. Minä kannan sisälläni kansani kärsimät vääryydet ja sortajan vihan. Tunnen näiden vääryyksien alituisesti viiltävän sydäntäni kuin veitsi."

Otsastansa kihisi hikipisaroita; hän pudisti hartioitansa ja taipui hitaasti Pavelin puoleen laskien vapisevan kätensä hänen olkapäälleen.

"Anna minulle apuasi. Anna minulle kirjoja — sellaisia kirjoja, joita luettuansa mies ei enää saa rauhaa. Aseta kirjava iilimato hänen aivoihinsa. Sano noille kaupunkilaisille, jotka teille kirjoittavat, että kirjoittaisivat myös metsäkyläläisille. Lukekoot he sellaisia polttavia totuuksia, jotka panevat koko kyläkunnan kiehumaan, niin että ihmiset ovat valmiit rientämään, vieläpä kuolemaansakin."

Hän kohotti kätensä, ja pannen tunnetta joka sanaan, virkkoi käheästi: "Antaa kuoleman niittää kuolemaa. Kuolla on helppoa — mutta herätköön kansa kuolemastaan elämään! Se on eri asia! Herätkööt he!"

Kyökin ovi avautui ja joku astui sisälle.

"Se on Jefim", virkkoi Rybin, katsellen kyökkiin. "Tule tänne, Jefim. Ja mitä sinuun tulee, Pavel, ajattele! Ajattele hyvin paljon! Löytyy paljon, joka sietää miettimistä. Tämä on nyt Jefim. Ja tämän miehen nimi on Pavel. Olen kertonut sinulle hänestä."

Pavelin edessä seisoi vaaleatukkainen, leveänaamainen, roteva nuorukainen, puettuna lyhkäseen turkkiin, pidellen lakkiansa molemmin käsin ja katsellen häneen silmänurkistaan.

"Kuinka voitte?" kysyi hän painuneella äänellä, puristaen kättä Pavelin kanssa ja silitellen kiharatukkaansa molemmin käsin. Hän katseli ympäri huoneen, hoksasi heti kirjahyllyn ja asteli sen luokse hitaasti.

"Meni suoraan niiden luo!" virkkoi Rybin.

Jefim alkoi tarkastaa kirjoja, ja virkkoi:

"Kuinka paljo täällä on lukemista! Mutta otaksun ettei teillä ole täällä paljoa aikaa niiden lukemiseen. Alhaalla metsäkylillä on enemmän aikaa lukuun."

"Mutta vähemmin halua, vai miten?"

"Vähemmänkö halua? Eikö mitä, heillä on halua myös", vastasi nuorukainen, poskeansa hangaten. "Nyt on sellainen aika, että jos ette ajattele, on teidän parempi maata tönkkänä ja kuolla. Mutta ihmiset eivät tahdo kuolla; ja sentähden ovat he alkaneet tehdä työtä aivoillansa. 'Geologia' — mitä se on?"

Pavel selitti.

"Me emme sitä tarvitse!" virkkoi Jefim, asettaen kirjat takaisin hyllylle.

Rybin huokasi kuuluvasti ja virkkoi: "Talonpoika ei ole halukas tietämään mistä maa on tullut, vaan mieluummin minne se on mennyt, kuinka se on kaapattu pois jalkojen alta herrojen kautta. Hän antaa palttua josko maa on kiinnitetty johonkin, tai jos se liikkuu — sillä ei ole väliä — saatte ripustaa sen nuorasta riippumaan, jos haluatte, jos se vaan hänet elättää; saatte naulata sen kiinni taivaankanteen, jos se vaan antaa hänelle tarpeeksi ruokaa."

"Orjuuden historia", luki Jefim taas, ja kysyi Pavelilta: "Onko se meistä?"

"Se sisältää myös Venäjän orjuuden", virkkoi Pavel, antaen hänelle toisen kirjan. Jefim otti sen, käänteli sitä, ja pannen pois, virkkoi tyynesti:

"Se ei ole tämänpäiväisiä."

"Onko teillä maata itsellänne?" kyseli Pavel.

"Niin meillä? On, on niin! Meitä on kolme veljestä, ja meidän kunkin osa on noin kymmenen ja puoli eekeriä — kaikki santaa — kelpaa mainiosti vasken kiilloittamiseksi, mutta on kehnoa leivän kasvattamiseksi." Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän: "Minä vapautin itseni maasta. Mitä se hyödyttää? Se vaan sitoo kädet. Tämä on neljäs vuosi, jolloin olen ollut vieraassa työssä. Tänä syksynä pitää minun mennä sotapalvelukseen. Setä Mihail sanoo: 'Älä mene! Sotamiehiä lähetetään kurittamaan omaa kansaa.' Kuitenkin luulen että menen. Armeijassa olivat Stepan Timofejevitch, Razin ja Pugatchev. Aika on tullut, jolloin siitä on saatava loppu. Ettekö ajattele niin?" kysyi hän katsellen terävästi Paveliin.

"Niin, aika on tullut." Vastausta seurasi hymy. "Mutta se on vaikeaa. Teidän täytyy tietää mitä te sanotte sotilaille ja kuinka sen sanotte."

Andrei tuli punaisena, hikisenä ja alakuloisena. Hän puristi Jefimin kättä sanattomana, istui alas Rybinin rinnalle, ja hymyili katsellessansa häneen.

"Oletteko tekin työmies?" kysyi Jefim, nyökäten päällään vähävenäläiseen päin.

"Olen", vastasi Andrei. "Miksi?"

"Teillä on terävät luut; talonpoikain luut ovat pyöreämmät."

"Talonpoika pysyy vakavammin jaloillaan", selitti Rybin. "Hän tuntee maan jalkainsa alla, vaikkei hän sitä omista. Mutta tehtaan työmies on kuten lintu. Hänellä ei ole kotia. Tänään on hän täällä, huomenna siellä. Ei yksin vaimonsakaan kykene sitomaan häntä samalle paikalle. Pienimmästäkin loukkauksesta — hyvästi, rakkaani! ja pois hän menee katselemaan jotakin parempaa. Mutta talonpoika haluaa parantaa olojansa juuri siinä missä hän on, liikahtamatta tuumaakaan. Tuossa tulee äiti!" Ja Rybin meni keittiöön.

Jefim lähestyi Pavelia ja kysyi hämillään: "Kenties annatte minulle jonkun kirjan?"

"Tietysti."

Talonpojan silmät säihkyivät ahneesti, ja hän virkkoi nopeasti: "Minä lähetän sen takaisin. Jotkut meikäläisistä kuljettavat tervaa, ei kaukana täältä. He tuovat sen teille minun edestäni. Kiitos teille tästä! Nykymaailman aikaan on hyvä kirja kuin kynttilä pimeässä yössä meille."

Rybin, joka jo oli pukeutunut turkkiinsa ja pannut vyön vyöllensä, tuli sisälle, virkkoen Jefimille:

"Tule, nyt on aika mennä."

"Nyt minulla on jotain lukemista!" huudahti Jefim, osottaen kirjaa ja hymyillen sielussaan. Kun hän oli mennyt, virkkoi Pavel vilkkaasti, kääntyen Andrein päin: "Huomasitko noita miehiä?"

"Ky-yllä!" virkkoi vähävenäläinen hitaasti. "He ovat kuten pilvet auringonlaskussa — paksut, tummat pilvet, vyöryen hitaasti."

"Olen pahoillani, ettet ollut täällä", virkkoi Pavel Andreille, joka istui pöydän päässä, silmäillen synkästi teelasiaan. "Olisit saanut nähdä sydänten näytelmää. Sinä aina puhut sydämestä. Rybin oli kuin höyrypannu; hän kiihotti minua ja musersi minut. En kyennyt edes vastaamaan. Kuinka paljon hänessä on epäilystä ihmisiin, ja kuinka huokeiksi hän heidät arvostelee! Äiti on oikeassa. Tuolla miehellä on kauhistuttavaa voimaa sisällään."

"Huomasin sen", vastasi vähävenäläinen kolkosti. "He ovat myrkyttäneet kansamme. Kun talonpojat kerran nousevat kapinaan, myllistävät he ihan kaikkityyni! He tarvitsevat silkoista maata, ja he tasoittavat sen, repien kaikki maan tasalle." Hän puhui hitaasti, ja selvää oli, että hänen mielensä oli jossakin.

Useita päiviä myöhemmin, tuli Vyesovshchikov sisälle, yhtä siivottomana, yhtä huolimattomana ja yhtä suurena suustansa, kuin koskaan ennen.

"Ettekö ole kuulleet kuka on murhannut Isain?" Hän pysähytti kömpelön kävelemisensä, kääntyäksensä Paveliin.

"Emme!" virkkoi Pavel lyhyesti.

"Siinä oli mies, joka ei ollut mikään maitomaksa", rehenteli hän. "Ja minä kun aina valmistin itseäni siihen toimeen. Se oli teko — juuri minulle sopiva!"

"Älä löpise joutavia, Nikolai", virkkoi Pavel ystävällisellä äänellä.

"Mutta kun minä en kelpaa muihin kuin juuri sellaisiin töihin kuin tämä oli!" virkkoi Nikolai, hartioitansa kohauttaen. "Minä ajattelen ja ajattelen, missä mahtaisi minun paikkani olla maailmassa. Mutta minulle ei löydy mitään sijaa! Ihmiset vaativat että heistä puhutaan, enkä minä osaa. Näen kaikki, ymmärrän myös ihmisten heikot puolet ja heidän vääryytensä, mutta en osaa pukea ajatuksiani sanoihin, minun sieluni on mykkä." Hän asteli Pavelin luokse painunein päin; ja raappien kynsillään pöytää, virkkoi: "Anna minulle jotain kovaa työtä, toveri. En voi elää tätä elämää enää kauempaa. Se on niin järjetöntä, niin hyödytöntä. Te kaikki työskentelette liitossa, ja minä näen sen kasvavan, mutta tunnen itseni olevan sen ulkopuolella. Minä laahaan vaan pölkkyjä ja tukkia. Onko mahdollista että ihminen voipi elää ikänsä vaan kiskoaksensa lankkuja ja lautoja? Anna minulle jotain kovaa työtä."

Uutimien takaa kuului vähävenäläisen ääni: "Nikolai, minä opetin sinulle kirjainten latomista, ja sinusta tulee meille latoja. Eikö niin?"

Nikolai meni hänen luokseen, sanoen: "Jos opetat minulle sitä, annan sinulle puukkoni:"

"Mene paholaisen luokse veitsinesi!" huudahti vähävenäläinen nauraen.

"Se on hyvä veitsi", intti Nikolai. Pavelia nauratti myös.

Vyesovshchikov pysähtyi keskelle laattiaa ja kysyi: "Nauratteko minulle?"

"Tietysti!" vastasi vähävenäläinen, hypähtäen ylös vuoteelta. "Minä sanon sinulle jotakin! Lähtekäämme kävelemään ulos kadulle. Ilta on ihana, siellä on kirkas kuutamo. Menkäämme!"

"Mennään vaan!" virkkoi Pavel.

"Ja minä lähden kanssanne!" selitti Nikolai. "Minä haluan kuulla nauruasi, vähävenäläinen."

"Ja minä haluan kuulla kuinka sinä lupaat lahjoja", vastasi vähävenäläinen, hymyillen.

Päivät vierivät niin nopeasti peräkkäin, että äiti ei ennättänyt paljon ajatella Vapunpäivän lähenemisestä. Ainoastaan öillä, kun hän oli väsyneenä touhusta ja hälinästä, meni hän levolle, näännyksissä, ja silloin alkoi hänen sydämensä pakottaa.

"Oi, hyväinen aika! Kun se menisi pian ohitse!"

Aamun koitossa, kun tehtaan pilli puhalsi, silloin Pavel ja vähävenäläinen härppivät nopeasti teensä, ja menivät työhön, jättäen tusinan pieniä toimituksia äidin huoleksi. Koko päivän pitkän hyöri ja pyöri hän kuin orava häkkärän ympärillä, valmisti päivällisen, ja keitti sinipunervaa gelatinia ja liimaa julistuksia varten. Joitakin henkilöitä saattoi käydä, jättää kirjeitä Pavelille annettaviksi, ja sitte hävitä, tartuttaen häneen kiihkoansa.

Tehtaalle ilmestyi nyt aivan kuin loitsittuina lentolehtisiä, joissa pyydettiin kaikkia työmiehiä viettämään yhdessä ensimmäistä päivää toukokuuta. Joka aamu saattoi poliisi käydä ympäri kylää, kiroten, repien alas ja raappien pois sinipunervia lappuja aidoista. Puolenpäivän aikaan saattoivat nämä lappuset lennellä uudelleen pitkin katuja, kierien ohikulkijoiden jalkoihin. Kaupungista tuotettiin vakoojia seisomaan katujen kulmissa ja varovaisesti tarkastamaan jokaista työmiestä, joka tuli päivälliselle, ja palasi taas tehtaaseen. Jokaista huvitti poliisien voimattomuus.

Pavel ja Andrei menivät tuskin koskaan maata. He tulivat kotiin juuri vähää ennen kuin tehtaan pilli kutsui työhön, väsyneinä, äänet sorruksissa ja kalpeina. Äiti tiesi että he pitivät kokouksia metsässä ja suolla; että komppanioittain ratsupoliiseja kierteli kylää, että vakoojia mateli kaikkialla, pidättäen ja tutkien tehtaassa jokaista työmiestä, hajoittaen joukkoja ja joskus vangiten jonkun. Joskus ajatteli hän että vangitseminen olisi heille paras pelastus.

Omituista kyllä, lakkasivat tutkimukset Isain murhasta yhtäkkiä. Kahtena päivänä kyseli paikallinen poliisi ihmisiltä yhtä ja toista, kuulustellen noin kymmentä miestä, mutta kadotti lopulta kaiken halunsa siihen.

Maria Korsunova, leperrellessänsä äidin kanssa, kertoi poliisin arveluita, sillä hän laverteli hänen kanssansa yhtä tuttavallisesti, kuin kenenkä muun kanssa tahansa.

"Kuinka olisi mahdollista löytää syyllistä? Samana aamuna kohtasi Isaita ainakin sata työmiestä, joista ainakin yhdeksänkymmentä olisi voinut antaa hänelle iskun. Näinä kahdeksana vuotena on hän sapettanut jokaista."

Vähävenäläinen muuttui melkoisesti. Kasvonsa tulivat kuopalle; silmäluomensa muuttuivat raskaiksi ja riippuivat hänen pyöreitten silmiensä ylitse, peittäen ne puoliksi. Hymynsä läksivät vastenmielisesti, ja kaksi ohkaista ryppyä ilmestyi nenästä suupieliin. Hän puhui vähemmän, ja melkein vaan jokapäiväisiä asioita; mutta toiselta puolen paloi hän yhä enemmän innokasta tulta, ja hän innostutti kuulijansa huumaavilla sanoillansa valoisasta tulevaisuudesta, kirkkaasta, kauniista juhlapäivästä, jolloin he kunnioittaen viettäisivät vapauden ja järjen riemupäivää. Kuunnellen hänen sanojansa, tunsi äiti että hän oli kulkenut kauemma kuin kukaan muu suurta, ihanaa päivää kohti, ja että hän näki riemukkaan tulevaisuuden paljon selvemmin kuin toiset. Kun Isain murhan tutkimiset lakkasivat, virkkoi hän vastenmielisyydellä ja hymyillen surullisesti:

"He eivät kohtele ainoastaan kansaa roistomaisesti, vaan vieläpä omia kätyreitään, joita usuttavat kuin koiria ihmisten päälle. Heillä ei ole vähintäkään osanottoa uskollisen Judaksensa kohtaloon, he välittävät vaan heidän rahoistaan — ainoastaan niistä." Ja äkkinäisen hiljaisuuden perästä lisäsi hän: "Ja minä surkuttelen tuota miestä, kuta enemmän häntä ajattelen. En aikonut häntä murhata, en totisesti!"

"Kylliksi, Andrei", virkkoi Pavel vakavasti.

"Sinä satuit kolahtamaan jotakin lahonutta vasten ja se meni palasiksi", lisäsi äiti matalalla äänellä.

"Olette oikeassa — mutta se ei ole mikään lohdutus."

Usein puhui hän tällä tavoin. Hänen suussansa saivat nämä sanat omituisen, yleismaailmallisen merkityksen, joka oli katkera ja pureva.

Ensimäinen taistelu

Vihdoin viimein tuli tuo kovin kaivattu ensimäinen päivä toukokuuta! Pilli pörisi, kutsuen työhön kuten tavallisesti, voimakkaasti ja käskevästi. Äiti, joka ei ollut nukkunut silmän täyttä koko yönä, hypähti vuoteelta, sytytti tulen samovariin, joka oli jo laitettu kuntoon iltaa ennen, ja oli juuri naputtamaisillaan poikansa ja Andrein ovelle, kun hänelle äkkiä selvisi päivän merkitys ja hän palasi ikkunan luo nojaten poskeansa käteensä.

Ryhmittäin keveitä pilviä, valkoisia ja ruusuisia, purjehti nopeasti kalpealla, sinisellä taivaalla, kuten suuret linnut, pelästyneinä tehtaan piipusta ryöppyävän höyryn tuskan kiljahduksesta. Äiti seurasi pilvien kulkua, vaipuneena omaan itseensä. Päänsä oli raskas, silmänsä kuivat ja turvoksissa unettomasta yöstä. Omituinen tyyneys asui hänen rinnassaan, sydämensä tykytti tasaisesti, ja mielensä oli vaan jokapäiväisissä, tavallisissa asioissa.

"Minä valmistin samovaarin liian aikaisin; se kiehuu kuiviin. Nukkukoot tänään kauemmin; he ovat kuluttaneet itsensä ihan loppuun, molemmat heistä."

Iloinen auringonsäde pilkisti ikkunaan. Hän ojensi kättänsä sitä kohti, ja toisella kädellänsä silitteli lempeästi sädettä, hymyillen ystävällisesti ja miettivästi. Sitte nousi hän ylös, otti pois piipun samovarin päältä, koettaen olla kolisematta, pesi itsensä, ja alkoi rukoilla, ristien silmänsä hartaasti ja liikuttaen huuliansa kuulumattomasti. Kasvonsa olivat kirkkaat ja oikea silmäkulmansa nousi ja laski säännöllisesti.

Toinen vihellys kaikui heikommasti ja epävarmemmasti, väristen hieman täyteläisessä ja paksussa ulinassaan. Äidistä tuntui että tämä vihellys kuului kauemmin kuin ennen koskaan. Vähävenäläisen soinnukas selvä ääni kaikui huoneesta:

"Pavel, kuuletko? He kutsuvat meitä."

Äiti kuuli paljasten jalkojen tassuttelemista laattialta ja makeaa haukotusta.

"Samovari on valmis", huudahti äiti.

"Me jo kömmimme ylös!" vastasi Pavel iloisesti.

"Aurinko nousee", virkkoi vähävenäläinen. "Pilvet ajelevat kilpaa toisiaan; ne eivät ole kotonaan tänään missään paikassa." Hän meni kyökkiin puku epäjärjestyksessä, mutta hyvällä tuulella nukkumisen jälkeen. "Hyvää huomenta, äiti rakas; kuinka olette nukkunut?"

Äiti meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Andriusha, pysy lähellä häntä."

"Tietysti! Niin kauan kuin se meistä riippuu, me pysymme aina toistemme kyljessä, saatte olla siitä vakuutettu."

"Mitä te siellä kuiskailette?" kysyi Pavel.

"Ei mitään. Äiti pyysi vaan että pesisin naamani paremmin, että tytöt minusta tykkäisivät", vastasi vähävenäläinen, mennen ulos porstuaan peseytymään.

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!" lauloi Pavel hiljaisesti.

Päivän kasvaessa haihtuivat pilvet tuulen hajottamina. Äiti asetteli astioita pöytään teetä varten, pudistellen päätänsä ja ihmetellen että he molemmat saattoivat nauraa ja laskea leikkiä koko aamun, vaikkei kukaan tiennyt mikä heidän kohtalonsa oli jo illalla. Ja kaikista kumminta oli hänestä kuinka hän itse saattoi olla tyyni, melkeinpä onnellinen.

He istuivat kauan teepöydän ääressä kuluttaaksensa odotusaikaa. Pavel, tapansa mukaan, sekotti hitaasti ja miettivästi sokeria lasiin lusikallansa, ja suolasi huolellisesti leivänkannikan, joka oli hänen mielipalansa. Vähävenäläinen muutti jalkojansa pöydän alla — hän ei voinut koskaan asettua mukavasti ja katseli auringonsäteitä, jotka leikkivät seinillä ja katossa.

"Kun minä olin kymmenen vanha tenava", muisteli hän, "halusin ottaa auringon kiinni peilistä. Minä tartuin peiliin molemmin käsin, paiskasin seinään, ja pau! Leikkasin käteni ja sain selkäsaunan palkakseni. Saatuani rökkiini läksin pihalle, jossa näin auringon rapakossa. Minä aloin kiivaasti polkea mutaa jaloillani. Vihdoin olin aivan yltyleensä ryvettyneenä, ja sain toisen selkäsaunan. Mitä piti minun tehdä? Minä huusin auringolle: 'Se ei kivistä minua, sinä punanen paholainen; se ei kivistä minua!' ja pistin kieleni ulos hänelle. Siitä tunsin lohdutusta."

"Miksi näytti aurinko sinusta punaiselta?" kysyi Pavel nauraen.

"Meitä vastapäätä asui seppä, jolla oli hyvin punaiset posket ja äärettömän tuuhea punanen parta. Mielestäni aurinko muistutti häntä."

Äiti kadotti kärsivällisyytensä ja virkkoi:

"Parempi olisi jos keskustelisitte miten järjestätte kulkueenne."

"Kaikki on jo järjestetty", virkkoi Pavel.

"Turha on puhella asioista, jotka kerta on päätetyt. Se vaan sekoittaa meitä", jatkoi vähävenäläinen. "Jos meidät kaikki vangitaan, tulee Nikolai Ivanovitch ja sanoo teille mitä teidän on tekeminen. Hän on auttava teitä kaikin puolin."

"Hyvä on", virkkoi äiti raskaalla huokauksella.

"Lähtekäämme", virkkoi Pavel haaveksien.

"Eikä, parempi on että viivymme vielä ovien sisällä", vastasi Andrei. "Turha on huolestuttaa poliisia niin usein. He tuntevat sinut tarpeeksi hyvin."

Fedia Maxin tuli juosten sisälle, hehkuvana, punaiset pilkut poskissaan, vavisten nuoruuden innosta. Hänen vilkas iloisuutensa hävitti heidän levottomuutensa.

"Se on jo alkanut!" ilmoitti hän. "Kansaa on jo kaduilla, posket terävinä kuin kirveen terä. Vyesovshchikov, Gusevit ja Samoilov ovat seisseet tehtaan portilla koko ajan, puhuen väelle. Useat kääntyivät takaisin tehtaalta ja palasivat kotiin. Menkäämme! Nyt on paras aika! Kello on jo kymmenen!"

"Minä menen!" virkkoi Pavel päättävästi.

"Saatte nähdä", vakuutti Fedia, "että koko tehdas seuraa esimerkkiämme päivällisen jälkeen."

Ja hän kiirehti pois, äidin sanojen häntä seuratessa: "Hän palaa kuten vahakynttilä tuulessa."

Hän nousi ja meni keittiöön pukeutumaan.

"Minne menette, äiti?"

"Lähden kanssanne", vastasi hän.

"Äiti, minä en tule puhelemaan sinulle mitään, äläkä sinäkään puhele minulle. Ymmärräthän, äiti?"

"Olkoon niin, olkoon niin! Jumala sinua siunatkoon!" kuiskasi hän.

Kun hän meni ulos ja kuuli juhlapäivän ääniä ja odotuksen kiihotuksen huminaa, kun hän näki kaikkialla, kujilla ja ikkunoissa, joukottain ihmisiä, jotka katselivat Andreita ja hänen poikaansa, ilmestyi epämääräinen kuva hänen silmiensä eteen, joka näytti milloin läpikuultavan viheriältä milloin likaisen harmaalta.

Kansa tervehti heitä — tässä tervehdyksessä oli jotain erinomaista. Korviinsa sattui katkenneita huomautuksia:

"Täällä tulevat johtajat!"

"Me emme tunne ketä johtajat ovat!"

"Mitä, enhän sanonut mitään sopimatonta."

Toisessa kohdassa huusi joku eräästä pihasta kiihkoisesti:

"Poliisi nipistää heidät kiinni, ja se on koko lorun loppu!"

"Ja entä sitte?" lisäsi toinen ääni.

Vähän tuonnempana kuului valittava naisen ääni ikkunasta:

"Miettikää toki! Oletteko te yksinäisiä miehiä, oletteko? He ovat naimattomia, eivätkä välitä!"

Kun he sivuuttivat Zosinovin talon, silloin pisti päänsä ulos ikkunasta mies, joka oli menettänyt molemmat jalkansa tehtaassa, ja joka sentähden nautti eläkettä, ja huusi: "Pavel, sinä roisto, he kääntävät sinun niskasi nurin tästä teostasi, saatpa nähdä!"

Äiti pysähtyi vavisten. Tuo huudahdus herätti tulista vihaa hänessä. Hän katsoi ylös noihin vaivaisen paksuihin, pöhöttyneihin kasvoihin, joka painui nopeasti piiloon, kiroillen. Sitte kiirehti hän edelleen, saavutti poikansa ja koetti pysyä tiukasti hänen jälessään. Pavel ja Andrei eivät näyttäneet huomaavan mitään, eikä kuulevan uhkauksia, jotka heitä seurasivat. He astuivat tyynesti, ilman kiirettä ja puhuivat kovaa ja tavallisia asioita. Heidät pysähdytti Mironov, vaatimaton, vanhempi mies, jota jokainen kunnioitti siistin ja vakavan käytöksensä takia.

"Kuulkaa, pojat, minä kuulin että teillä on aikomus hurjastella — särkeä ylipäällikön ikkunat."

"Mitä, olemmeko me juopuneet!" huudahti Pavel.

"Me aiomme ainoastaan marssia pitkin katuja lippuinemme, ja laulaa lauluja", virkkoi vähävenäläinen. "Saatte tilaisuuden kuulla laulujamme. Ne ovat meidän uskontunnustuksemme."

"Minä tunnen teidän uskontunnustuksenne", virkkoi Mironov miettivästi. "Minä luen lehtiänne. Ja te, Nilovna", huudahti hän, hymyillen äidille paljon tietävällä katseella. "Oletteko tekin aikomuksessa kapinoida?"

"Vaikka jo lähellä kuolemaani, haluan kumminkin kulkea olka olkapäässä kiinni totuuden kanssa."

"Minäpä tiedän!" virkkoi Mironov. "Arvaan että he olivat oikeassa sanoessaan, että te kannoitte kiellettyjä kirjoja tehtaaseen."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Pavel.

"Oh, ihmiset! No, hyvästi vaan! Hillitkää itsenne!"

Äiti nauroi hiljaa; häntä huvitti kuulla että sellaista puhuttiin hänestä. Pavel kääntyi hymyillen hänen puoleensa:

"Oh, sinut pannaan vankeuteen, äiti!"

"Yhden tekevä", vastasi hän.

Aurinko nousi korkeammalle, hellittäen lämpöä keväimen tuoreeseen vihreyteen. Pilvet kulkivat hitaammasti, niiden varjot kävivät ohkaisimmiksi ja läpikuultavammiksi ja ne liikkuivat hiljaa katujen ja kattojen ylitse. Kirkas auringon paiste näytti puhdistavan kylää, pyyhkivän tomun ja lian pois talojen seiniltä, ja surumielisyyden ihmisten kasvoilta.

Eräässä kadun kulmassa oli noin satakunta ihmistä ryhmittynyt, ja sen keskustasta kaikui Vyesovshchikovin ääni:

"He pusertavat vertamme kuten mehua mustikasta." Sanansa sattuivat väkeen kuin vasaran iskut.

"Se on totta!" huudahtivat useat myöntävästi yhteen ääneen.

"Poika tekee parastaan", virkkoi vähävenäläinen. "Minä autan häntä." Hän köyristyi syvään ja ennenkuin Pavel ehätti häntä estää, kiemurteli hän notkean ruumiinsa väkijoukkoon, kuten korkkiruuvin korkkiin, ja pian kajahti hänen soinnukas äänensä:

"Toverit! Sanotaan että löytyy useita kansakuntia maanpäällä — juutalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja tatarilaisia. Minä en usko sitä. Mutta väitän että löytyy ainoastaan kaksi kansakuntaa, kaksi leppymätöntä ihmissukua — rikkaat ja köyhät. Ihmiset pukeutuvat eritavalla ja puhelevat eritavalla; mutta katsokaa rikasta ranskalaista, rikasta saksalaista, tahi rikasta englantilaista, ja saattepa nähdä että he ovat kaikki tatarilaisten tapaisia työmiehiä kohdellessa — rutto heidät syököön!"

Väkijoukko purskahti nauruun.

"Toiselta puolen me näemme ranskalaisia työmiehiä, tatarilaisia työmiehiä, ja kaikki he viettävät samaa koiran elämää, kuin me, venäläiset työmiehet."

Enemmän ja enemmän yhtyi työmiehiä ryhmään, toinen toisensa jälkeen pakkausivat he sivukaduille, hiljaa, kohoten varpailleen ja kurottaen kaulojansa. Andrei kohotti äänensä:

"Muiden maiden työmiehet ovat jo oppineet tämän yksinkertaisen totuuden, ja tänäpäivänä, tänä kirkkaana toukokuun ensi päivänä, veljestyvät vieraiden kansojen työmiehet toistensa kanssa. He jättävät työnsä ja menevät ulos kaduille katselemaan itseänsä, mittailemaan ääretöntä voimaansa. Tänä päivänä lyöpi kaikkien työmiesten valtimo samalla kertaa; sillä kaikkien kansojen sydämet ovat valaistut työväen mahtavalla voimalla; kaikki sydämet tykyttävät veljeyttä, ja jokainen heistä on valmis antamaan elämänsä taistelussa kaikkien onnellisuudeksi, kaikille vapauden ja totuuden eteen — toverit!"

"Poliisi!" huusi yksi.

Valtakadulta ilmestyi neljä ratsastavaa poliisia ruoskat pystyssä, ratsastaen suoraan väkijoukkoon.

"Hajotkaa!"

Kansa sadatteli väistyen vastahakoisesti hevosten tieltä. Vähävenäläinen jätettiin yksin keskelle katua; kaksi hevosta hätyytti häntä. Hän väistyi syrjään ja samalla hetkellä tarttui äiti hänen käteensä, vetäen hänet syrjään ja toruen:

"Sinä lupasit seistä aina Pavelin vierellä ja täällä sinä juosta laukkaat terävää veistä vasten ypö yksin."

"Tunnustan syyllisyyteni", virkkoi vähävenäläinen hymyillen Pavelille.

He saapuivat neliön muotoiselle torille, jolla kirkko seisoi. Kirkon ympärillä aitauksen sisällä seisoi ja istuskeli tiheä joukko nuorisoa. Siellä oli ainakin viisi sataa iloista nuorukaista, vilkasta naista ja lasta, hypellen kuten perhoset. Joukko huojui puolelta toiselle. Ihmiset kurottivat paitansa ja katselivat kauaksi useille suunnille, odotellen kärsimättömästi. Jotakin lennokasta näytti olevan ilmaperässä.

Pilli puhalsi hiljentäen puheen sorinan. Väki säpsähti. Jotka olivat istualla, hätkähtivät pystyyn. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa; kaikki olivat jännittävässä odotuksessa ja moni poski kalpeni.

"Toverit!" kuului Pavelin ääni, sointuvasti ja varmasti.

Kuiva, polttava sumu kiehui äidin silmissä, ja yhdellä ponnistavalla liikkeellä oli hän aivan poikansa takana, tuntien voimansa kasvavan. Kaikki kääntyivät Paveliin päin ja vetääntyivät häntä lähemmä, kuten rauta magnetin vaikutuksesta.

"Veljet! Hetki on tullut jolloin meidän on uhraaminen elämämme, tämän elämän ahneudessa, vihassa ja pimeydessä, tämän väkivaltaisen ja väärän elämän, tämän elämän, jossa meillä ei ole sijaa, jossa emme ole ihmisolentoja."

Hän pysähtyi ja jokainen jäi äänettömäksi, vetäytyen häntä lähemmä. Äiti katsahti poikaansa. Hän näki ainoastaan hänen silmänsä, ylpeät, rohkeat, palavat silmät.

"Toverit! Me olemme päättäneet julistaa avonaisesti ketä me olemme; me kohotamme lippumme tänään, oikeuden, totuuden ja vapauden lipun! Nyt minä sen kohotan!"

Lipputanko, ohut ja valkonen, välähti ilmassa, notkui alaspäin, kadoten joukkoon. Hetkiseksi upposi se näkymättömiin; sitte, ylitse ylös kääntyneiden kasvojen, levisi työkansan leveä lippu, levittäen siipiänsä kuten punainen lintu.

Pavel kohotti kättänsä — tanko huojui, ja tusina käsiä tarttui sen pehmoiseen, valkoiseen runkoon. Äidin käsi oli niiden joukossa.

"Kauan eläköön työkansa!" huusi hän.

Sadat äänet yhtyivät tähän kaikuvaan huutoon.

Joukko humisi ja kiehui. Ne jotka ymmärsivät lipun merkityksen tunkeusivat aivan sen juurelle. Maxin, Samoilov ja Gusevit seisoivat aivan Pavelin kupeilla. Nikolai raivasi tiensä lipun luokse notkistetuin päin. Joitakuita, äidille tuntemattomia tulisilmä nuorukaisia tuuppi häntä.

"Kauan eläköön työkansa kaikissa maissa!" huudahti Pavel.

Ja yhä vaan kasvaen voimassa ja innostuksessa, vastasi tuhatääninen kaiku raikuvasti ja sieluja tempovasti tähän eläköönhuutoon.

"Toverit!" soinnahti vähävenäläisen ääni, hiljentäen nielun täyteläisellä ja kauniilla äänellään. "Toverit! Me olemme nyt alkaneet tämän pyhän kulkueen uuden jumalan nimessä, totuuden ja valistuksen jumalan, järjen ja hyvyyden jumalan nimessä. Me marssimme tässä pyhitetyssä kulkueessa, toverit, pitkää ja vaivaloista tietä myöten. Päämaalimme on kaukana, hyvin kaukana ja ohdakkeinen kruunu on lähellä! Ne jotka eivät usko totuuden voimaan, joilla ei ole rohkeutta nousta sen puolesta vieläpä kuolemaan saakka, jotka eivät usko itseensä ja pelkäävät kärsimistä — sellaiset joukostamme väistykööt syrjään! Me vetoamme niihin vaan, jotka uskovat voittoomme. Ne jotka eivät kykene näkemään päämaaliamme, älkööt ne marssiko kanssamme; niille löytyy tulevaisuudessa ainoastaan kurjuutta tiedossa! Asettukaa riveihin, toverit! Kauan eläköön ensimäinen päivä toukokuuta, vapaiden juhlapäivä!"

Väki vetäytyi lähemmä. Pavel heilutti lippua. Se hulmusi ilmassa ja purjehti eteenpäin, päivänpaisteisena, hymyilevänä, punaisena ja hehkuvana.

Äiti kulki Maxinin perässä hymy kuivilla huulillansa, ja katseli hänen päänsä ylitse poikaansa ja lippua. Kaikkialla ympärillänsä näkyi säteilevän nuoria, iloisia kasvoja ja moni väristen silmien loistoa; ja kaikkien etunenässä — poikansa ja Andrei. Hän kuuli heidän laulavan ja Andrein pehmoisen äänen sekaantuvan sopusointuisesti poikansa raskaan basso-äänen kanssa:

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet! Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"

Miehet juoksivat punaista lippua kohti, hurraata huutaen; sitte yhtyen toisiin, marssivat he eteenpäin, huutonsa hukkuessa vallankumouksen voimakkaaseen lauluun.

Äiti oli kuullut tämän laulun jo ennen. Sitä oli monasti laulettu hillityillä äänillä; ja vähävenäläinen oli usein sitä vihellellyt. Mutta nyt näytti hänestä että hän ensi kerran kuuli tämän kutsun, yhdistymään taisteluun.

"Me riennämme pelottomin mielin, Kärsiviin veljihimme yhtymään."

Laulu kaikui, syleillen ja hyväillen ihmisiä. Jonkun peljästyneet ja samalla innostuneet kasvot liikkuivat aivan äidin rinnalla ja vapiseva ääni puhui, nyyhkyttäen:

"Mitä! Minne menet?"

Äiti sekaantui, pysäyttämättä kulkuaan:

"Antakaa hänen mennä! Älkää peljätkö! Älkää tulko levottomaksi! Minä itse olin ensin myös peloissani. Oma poika on etumaisena — hän joka kantaa lippua — hän on minun poikani."

Sizov ilmestyi hänen sivulleen. Hän tempasi hatun käteensä ja heiluttaen sitä tahdin mukaan, virkkoi: "He marssivat julkisesti, vai mitä, äiti? Vieläpä laulun kanssa! Mikä laulu?"

"Tsaarin armeijaan sotilaita puuttuu, Antakaa tok' hälle omat poikanne —"

"He eivät näytä pelkäävän mitään", virkkoi Sizov. "Ja minun poikani lepää haudassa. Tehdas rusensi hänet kuoliaaksi!"

Äidin sydän tykytti kiivaasti ja hän alkoi jättäytyä jälemmä. Hänet tyrkittiin pian syrjään aitaa vasten, ja tiheään sullottu väki virtasi hänen ohitsensa. Hän näki että kansaa oli kertynyt lukuisasti ja hän oli tyytyväinen.

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet! Taistoon, taistoon, te nälän kalvamat!"

Näytti siltä kuin mahtava vaskitorvi olisi herättänyt väkeä ja hurmannut sydämiä halukkaiksi taisteloon; toisten sydämet taas riemuitsivat epämääräistä onnea, aavistaen jotain uutta, joka pani heidät palamaan uteliaisuudesta; olipa sellaisiakin joita kiihotti hädän sekainen toivo ja uteliaisuus. Laulu oli ainoastaan luonnollinen seuraus pistävästä katkeruudesta, jota oli kokoontunut vuosien varrella.

Ihmiset katselivat punaiseen lippuun päin, joka liehui ilmassa. Kaikki puhuivat ja huusivat yhtäaikaa; mutta yksityiset äänet hukkuivat mahtavaan lauluun — uuteen lauluun, josta vanha tuumaileva surumielisyys oli poissa. Se ei ollut yksinäisen sielun vaikerrusta yksinäisellä polulla toivottomana ja neuvottomana; se ei ollut sielun nääntymystä saavuttamattomien toiveiden takia, pelon kuorma seljässä, yksilöllinen vapaus ryöstettynä ja elämä värittömänä. Se ei henkinyt huokauksia voimasta ja tilaisuudesta; se ei huudahtellut ärtyneen uhkamielisyyden loukattuja huutoja, joka on valmis musertamaan sekä hyvän että pahan ilman erotusta. Se ei esiintuonut eläimellistä vaistoa vapaudesta, vapauden takia sinänsä, eikä vääryyden tunnetta eli kostonhalua sellaista, joka on valmis hävittämään kaikki ja on voimaton mitään rakentamaan. Tässä laulussa ei ollut mitään vanhasta, orjamaisesta maailmasta. Se kaikui suoraan ja tasaisesti; se julisti rautaista miehuullisuutta ja tyyntä uhkausta. Yksinkertaisena ja selvänä pyyhkäsi se satalaumat väkeä loppumattomalle tielle, joka johti kaukaiseen tulevaisuuteen; ja se puhui avonaisesti matkan vaikeuksista. Sen tulisessa lieskassa näytti palavan ja sulavan — kärsimykset jotka he olivat kestäneet, jokapäiväisen elämän synkkä kuorma, sekä pelkonsa tulevaisuudesta.

"Kerettiläiset!" huudahti eräs mies ärtyneellä äänellä eräästä ikkunasta, pudistaen nyrkkiänsä uhkaavasti.

Räikeä huuto sattui onnettomuudeksi äidin korviin: "Kapinoitteko keisaria, hänen majesteettiansa tsaaria vastaan?"

"Emme!"

Tuolla, kaukana hänestä, oli punanen lippu — hän näki poikansa katsomatta häneen — hänen ruskea otsansa ja silmänsä palaen kirkasta toivon tulta. Nyt oli äiti joutunut aivan joukkueen loppupäähän, jossa asteltiin ilman kiirettä, välinpitämättöminä, katsellen eteenpäin kylmällä uteliaisuudella, tietäen jo etukäteen miten kaikki on loppuva.

Äkkiä näytti kuin jos kulkueen pää olisi törmännyt jotain vastaan; sen ruumis heilahti taapäin pelokkaalla huminalla. Laulu värisi, sitte kaikui nopeammin ja äänekkäämmin; mutta taas näytti siltä kuin jos etumaiset ääniaallot olisivat epäröineet tunkeutua eteenpäin. Ääniä tippui pois laulusta yksi kerrallaan. Siellä täällä kuului yrityksiä saattaa laulu äskeiseen mahtiinsa, työntää sitä eteenpäin:

"Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!"

Mutta sävelistä puuttui ilomielistä vilkkautta ja sitä luottamusta, mikä siinä oli ollut, ja pelon ja levottomuuden värinää alkoi siihen jo sekaantua.

Vaikkei äiti nähnyt mitään, eikä tiennyt mitä tapahtui paraikaa etuosassa, arvasi hän ja alkoi aukoa kyynärpäittensä avulla tietä nopeasti läpi väkijoukon. Ihmiset alkoivat peräytyä takaperin, jotkut pää kumarruksissa ja silmäkulmat rypyssä, toiset hymyillen hämillänsä, toiset taas pilkallisesti vihellellen. Hän huomasi surulla heidän kasvonsa, silmänsä hiljaisesti kysyessä ja rukoillessa selvitystä.

"Toverit!" kuului Pavelin ääni. "Sotilaat ovat samoja ihmisiä kuin mekin. He eivät lyö meitä! Miksi pelkäisivät he meitä? Senkötähden, että me kannatamme totuutta, joka on tarpeellinen meille kaikille? Totuutemme on heille myös tarpeellinen. Juuri tällä hetkellä eivät he sitä vielä käsitä, mutta aika on lähestymässä, jolloin he nousevat yhtenä kanssamme, jolloin he marssivat, ei ryövärien ja murhaajien lipun alla, vaan meidän vapautemme ja hyvyytemme lipun alla! Meidän pitäisi mennä eteenpäin niin, että ymmärtäisivät totuutemme mitä pikemmin. Eteenpäin, toverit! Aina eteenpäin!"

Pavelin ääni sointui lujalta ja sanat kaikuivat ilmaan sangen selvästi. Mutta tungos hajaantui: yksi toisensa jälkeen tipahti oikealle ja vasemmalle, mennen mikä kotiansa kohti, mikä aitauksen vierustalle. Nyt oli väkijoukko muodostunut kiilan kaltaiseksi, jonka terävin huippu oli Pavel, jonka pään ylitse työväen lippu paloi punasena. Joukko muistutti nyt mustaa lintua auki levitetyin siivin, varuillansa, lentoon valmiina.

Kadun päässä, joka loppui torin laitaan, näki äiti matalan, harmaan vallin miehiä, jokainen toistensa näköisiä, vailla kasvoja. Jokaisen olalla hymyili keihäs ohkaista, kylmää hymyään; ja tästä liikkumattomasta muurista puhalsi kylmä tunne työmiehiä kohtaan, iskien äidin rintaan ja tunkeutuen hänen sydämeensä.

Hän kiirehti parveen, jossa melkein kaikki olivat hänen tuttujansa, ja hän ikäänkuin nojasi heihin. He seisoivat lipun lähellä hänelle tuntemattomien keralla.

Hän nojautui lujasti erääseen pitkään, halvattuun mieheen, jonka naama oli sileäksi ajeltu. Katsoaksensa äitiin, täytyi hänen kääntää päänsä jäykästi.

"Mitä te tahdotte? Kuka te olette?" kysyi hän.

"Pavel Vlasovin äiti", vastasi hän, polviensa vapistessa ja alahuulensa tarmottomana.

"Toverit!" huusi Pavel. "Eteenpäin elämänne tähden, meille ei löydy muuta tietä! Laulakaamme!"

Ilmaperä alkoi muuttua jännittäväksi. Lippu nousi ja heilui ihmisten päiden yläpuolella, soluen sotilasten harmaata vallia vastaan. Äiti vapisi. Hän ummisti silmänsä, ja huusi; "Oh — oh!"

Pavel, Andrei, Samoilov ja Maxin olivat ainoat neljä, jotka marssivat eteenpäin, väkijoukosta irtaantuneina.

Fedja Maxinin joustava ääni värisi hitaasti ilmassa. "Kuolon taistelossa —" alkoi hän laulaa.

"Kaadutte —" vastasivat epävarmat, painuneet äänet. Sanat putosivat parina raskaana huokauksena. Väki yritti eteenpäin, joka askeleella kovaäänisempänä. Uusi laulu, päättävä ja varma, puhkesi ilmoille:

"Hänen tähtensä te annoitte Henkenne, verenne."

Fedjan ääni helisi ja hulmusi kuten kirkas nauhanen.

"A-ha-ha-ha!" huudahti joku pilkkaavasti. "He ovat alottaneet hautausveisun, nuo likaiset koirat!"

"Pieksäkää hänet!" kuului äkäinen vastaus.

Äiti puristi kätensä yhteen rinnallensa, katsahti ympärillensä ja näki väkijoukon, äsken niin riemukkaan, nyt tuossa epävarmana, katsellen tovereiden marssimista eteenpäin lipun kanssa, tusinan innokkaan seuraamana.

"Tyranni on kaatuva —" kajahteli ennustava laulu Fedjan huulilta.

"Ja kansa kohoaapi!" yhtyivät ympärillä olevat toverit luottavasti ja uhkaavasti.

"Käyttäkää keihäitä!" kuului terävä ääni edestä.

Pistimet kaartuivat ilmassa ja välähtivät tuimasti; sitte laskeusivat ne ja ojentuivat eteenpäin kohdataksensa lippua.

"Eteen-päin!"

"He tulevat!" virkkoi halvattu mies, ja pistäen kädet taskuihinsa, harppasi pitkän hypyn syrjään.

Äiti katseli eteensä silmää värähdyttämättä. Sotamiesten harmaa linja horjahti eteen- ja taapäin, ja levisi koko kadun leveydelle. Se astui tasaisesti, kylmäverisesti, kantaen edessänsä hienopiikkistä kampaa, muodostettu kiiltävistä keihäistä. Sitte pysähtyi se. Äiti otti pitkiä askelia ehtiäksensä poikansa luo. Hän näki kuinka Andrei riensi Pavelin edellä ja aitasi hänet taaksensa leveine vartaloinensa. "Käy pois siitä rinnalleni!" huusi Pavel tiukasti. Andrei lauloi kädet ristissä selkänsä takana, pää pystyssä. Pavel tuuppasi häntä olkapäähän ja huusi uudelleen:

"Sivulleni, kuuletkos! Anna lipun olla etunenässä!"

"Hajotkaa!" huusi pieni upseeri ohkaisella äänellä, paljastaen sapelin. Hän nosti jalkaansa korkealle ja taivuttamatta polviansa, paiskasi kantapäänsä maahan ärsyttävästi. Äiti huomasi kuinka kiiltävät hänen saappaansa olivat.

Yhdellä puolen ja hieman taaempana asteli pitkä mies, sileäksi ajetuin poskin ja harmaalla huuliparralla. Hän kantoi pitkää, harmaata päällystakkia punaisine vuorineen ja housuissansa oli keltaset viirut sivuilla. Astuntansa oli raskasta ja hänellä oli kädet selän takana, kuten vähävenäläisellä. Hän katseli Pavelia, kohottaen tiheitä, harmaita kulmakarvojaan.

Äiti näytti katsovan ikuisuuteen. Hän asteli eteenpäin ilman ajatusta, melkein ilman tuntoa. Hän tunsi että perässänsä joukko yhä harveni: kylmä henkäys oli puhaltanut heidän ylitsensä ja hajottanut heidät kuni syksyn lehdet.

Miehet lipun ympärillä tiivistyivät lähekkäin. Sotilaiden kasvot näkyivät nyt selvästi koko kadun leveydeltä, hirmuisesti litistettyinä, keltaisen nauhan sisältä; näissä naamoissa oli epätasaisesti ja erivärisiä silmiä, ja ojennetut pistimet kimalsivat julmasti. Kohdistettuina kansajoukon rintaa vasten, vaikkei vielä aivan kiinnikään, työnsivät ne väen hajalleen, tuupaten yhden kerrallaan syrjään.

Äiti kuuli jälessään niiden jalkojen töminää, jotka juoksivat pakoon. Kuului kiihottuneita, tukahtuneita huutoja:

"Hajotkaa, pojat!"

"Juokse, Vlasov!"

"Peräydy, Pavel!"

"Laske lippu alas, Pavel!" huusi Vyesovschikov alakuloisesti. "Anna se minulle! Minä kätken sen!"

Hän tarttui lipputankoon; lippu kallistui taapäin.

"Anna sen olla!" jyrisi Pavel.

Nikolai tempasi kätensä pois niin kiireesti, kuin jos olisi sen polttanut. Laulu kuoleutui. Jotkut toverit keräytyivät Pavelin luo lujaan ympyrään, mutta hän murtautui heidän edelleen. Seurasi jyrkkä hiljaisuus.

Lipun ympärille oli kokoontunut vaan noin parikymmentä miestä, mutta he seisoivat lujina. Äiti tunsi vetovoimaa heihin, ja hän tunsi sisällisen halun sanoa heille jotakin.

"Ottakaa tämä esine häneltä pois, luutnantti." Tämän lausui vanha, pitkä mies, viitaten lippua. Pieni upseeri hyppäsi Pavelin luo, tarttui lipputankoon ja huusi kirkunalla:

"Hellitä se!"

Punainen lippu tärisi ilmassa, vavahdellen puolelta toiselle, kohoten vielä kerran. Pieni upseeri hyppäsi takaisin. Nikolai hyppäsi äidin luokse, pudistaen noille konnille ojennettua nyrkkiänsä.

"Ottakaa heidät kiinni!" kiljui vanha mies, polkien jalkaa. Muutamat sotilaat hypähtivät eteenpäin, joku heistä uhaten pyssynsä perällä. Lippu nytkähteli, putosi ja hävisi sotilaiden harmaaseen joukkoon.

"Oh!" vaikeroi joku kovalla äänellä, ja äiti parkui kuin villieläin. Mutta Pavelin selvä ääni vastasi hänelle sotilasten joukosta:

"Hyvästi, äiti! Hyvästi, rakkaani!"

"Hän elää! Hän muisti minua!" huudahti äiti hiljaa sydämessään.

"Hyvästi, äiti rakas!" huusi Andrei.

Huiskuttaen käsillään nousi äiti varpailleen, koettaen nähdä vilahduksenkaan. Tuolla näkyi Andrein pyöreä naama sotamiesten päiden yläpuolella. Hän hymyili ja nyökkäsi päätä äidille.

"Oi, minun rakkaani! Andrjusha! Pasha!" huusi hän.

"Hyvästi, toverit!" huusivat vangitut sotamiesten keskeltä.

Moniääninen, murtunut huudahdus vastasi heille. Se kaikui takaisin ikkunoista ja katoilta.

Äiti tunsi että joku työnsi häntä rinnasta. Sumuisen katseensa lomasta näki hän pienen upseerin. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja tuskaiset, ja hän ärjyi hänelle:

"Pois paikalla täältä, vanha vaimo!"

Äiti katsoi häneen ja näki lipun hänen jaloissaan maassa kahtena kappaleena, joista yhdessä riippui palanen punaista kangasta. Hän kumartui maahan ja otti sen ylös. Upseeri tempasi sen pois hänen käsistään, heitti sen syrjään ja kiljui uudelleen:

"Korjatkaa luunne heti, sanon teille!"

Sotilasten keskeltä kajahti laulu:

Nouskaa ylös, herätkää työmiehet!

Kaikki oli yhtä pyörrettä, huojahtelemista ja vapisemista. Tumma, kumea ääni täytti ilman, muistuttaen sähkölankain vonkumista. Upseeri hyppäsi takaisin, huutaen vihaisesti:

"Lakkauttakaa laulu, vääpeli Krainov!"

Äiti hoiperteli tangon palasten luo, jotka upseeri oli heittänyt loitommalle, ja noukki ne maasta uudelleen.

"Pistäkää kapulat heidän suuhunsa."

Laulu alkoi kuulua epäselvemmästi, värähtelevästi, tukehtuvasti. Joku pyöräytti äitiä hartioista virkkaen:

"Menkää, menkää! Katu tyhjäksi!"

Kymmenen askelta tuonnenpana näki äiti uudelleen tiheän parven ihmisiä. He huutelivat, melusivat ja viheltelivät, painuessaan katua alas päin.

"Menetkös sinä pirulta riivattu!" äyskäsi äidille eräs nuori sotilas, jolla oli isot viikset. Hän tuuppi ja tyrkki häntä kunnes oli saanut hänet kyydityksi sivukäytävälle. Äiti kulki pois nojaten lipputankoon. Hän asteli nopeasti ja keveästi, mutta säärensä olivat koukussa. Jottei kaatuisi tuki hän käyntiänsä seiniin ja aitoihin. Pian marssi hän jälkijoukkueen rinnalla, ja katsahtaen taakseen näki hän sotilaat kadun päässä ohkaisena ketjuna, katkaisten kulun torille, joka oli tyhjä. Edessä, alempana kadulla, näytti enemmän harmaata väkeä liikkuvan työväkeä kohti. Hän tahtoi kääntyä takaisin, mutta meni kuitenkin tahdottomana eteenpäin, ja joutui kapealle, tyhjälle syrjäkadulle, jonne hän kääntyi. Hän pysähtyi ja kuunteli, huoaten vaivaloisesti. Jossakin etempänä kuului melua ja hälinää. Hän läksi jatkamaan matkaansa.

Äidin ääni

Sivukatu kääntyi jyrkästi vasemmalle, ja kulman takana näki äiti tiheän, laajan kansajoukon. Joku ääni puheli kovaa ja varmasti:

"Katsokaa heitä. Sotilaat lähestyvät heitä, ja he seisovat heidän edessänsä ilman pelkoa!"

"Ajatelkaa Pasha Vlasovia!"

"Entäpä vähävenäläistä!"

"Joka seisoi kädet seläntakana ja lauloi hymyillen."

"Rakkaani! Omaiseni!" huusi äiti, työntyen väkijoukkoon, joka kunnioituksella väistyi hänen tieltänsä. Joku nauroi: "Katsokaa häntä, hänellä on lippu kädessä."

"Pidä suusi!" virkkoi toinen mies kuivasti.

Äiti levitti sylensä ja huusi:

"Kuulkaa, kuulkaa Kristuksen tähden! Te olette kaikki rakkaita ja hyviä ihmisiä. Avatkaa sydämenne. Katsokaa eteenne ilman pelkoa, ilman kauhua. Lapsemme lähtevät maailmalle. Lapsemme, oma veremme on uhrautumassa totuudelle; rehellisyys sydämessä he avaavat sulkuja uusille teille — suorille, leveille teille, kaikkia varten. Kaikkein teidän tähtenne, teidän pienokaisten tähden, ovat he antaneet elämänsä pyhälle ja kalliille tehtävälle. He hakevat aurinkoa uudelle päivälle, joka on loistava aina kirkkaana. He haluavat uutta elämää, elämää oikeudelle ja totuudelle, kaikkien hyväksi."

Sydämensä oli repaleina, rintansa ahdistuksessa ja kurkkunsa kuumana ja kuivana. Hän näki että he kuuntelivat hänen sanojansa. Hiljaisuus vallitsi. Hän tunsi että he jäivät miettimään, ympäröidessään hänet tiukasti; ja halu kasvoi hänessä saada nuo väkijoukot seuraamaan hänen poikaansa, seuraamaan Andreita, seuraamaan niitä, jotka olivat joutuneet sotilasten käsiin, kaikkia niitä, jotka työskentelivät aivan yksin, jotka elivät unohdettua elämää.

"Lapsemme kulkevat elämään onnea kohti. He menivät kaikkein puolesta — koko kansan tähden, koko maailman tähden, kaiken työkansan takia he menivät! Sentähden, älkää erkaantuko heistä, älkää hyljätkö heitä, älkää uhratko heitä, älkää jättäkö lapsianne yksin tietä polkemaan — he menivät juuri näyttämään teille kaikille tietä totuuteen, että te kaikki kävisitte sille tielle! He ovat edistäneet totuutta; se palaa heissä; he antavat elämänsä sen takia. Uskokaa heitä!"

Äänensä sortui, hän horjahti, voimansa oli lopussa. Joku tuki häntä käsivarresta.

"Hän puhuu jumalan sanoja!" huudahti eräs mies käheästi ja innolla. "Jumalan sanoja, hyvä väki, hän puhuu! Kuulkaa häntä!"

"Menkää kotiin, Nilovna! Menkää, äiti! Olette aivan nääntynyt", virkkoi Sizov äänekkäästi.

Hän oli kalpea, ja epäjärjestyksessä oleva partansa tutisi. Äkkiä rypistäen silmäkulmiansa katsahti hän ympärillensä, oikasi vartalonsa täyteen pituuteensa, ja virkkoi selvästi ja kuuluvasti:

"Poikani Matvei rusentui tehtaassa, niinkuin tiedätte! Mutta jos hän olisi elossa, lähettäisin itse hänet noiden riveihin — noiden mukaan. Olisin sanonut: 'Mene, Matvei! Tällä on jalo tarkoitus!"'

Hän pysähtyi äkkiä, kävi hiljaiseksi, ja kuolon tapainen äänettömyys valtasi jokaisen, jotka selvästi tunsivat jonkun voimakkaan ja suuren kosketusta, joka oli uutta, eikä peloittanut heitä enää. Sizov kohotti kätensä, pudisti sitä ja jatkoi:

"Tässä seisoo vanha mies teille puhumassa. Tunnette minut kaikki! Olen työskennellyt täällä kolmekymmentä yhdeksän vuotta, ja ikäni on viisikymmentä kolme vuotta. Tänään ovat he vanginneet sisarenpojan, joka on puhdas ja älykäs poika. Hän oli myös etunenässä, vierekkäin Vlasovan kanssa, aivan lipun juurella. Tämä vaimo lausui totuuden. Me olemme heidät hyljänneet. Menkää, Nilovna, ottakaa tämä keppi ja nojatkaa siihen!" virkkoi hän, antaen hänelle lipputangon kappaleen.

Kaikki katselivat äitiä surumielisellä kunnioituksella. Osanoton ääniä seurasi häntä. Sizov teki tietä hänelle joukon läpitse, ja kaikki väistyivät syrjään, seuraten häntä myötätuntoisuudella aina kotinsa edustalle saakka. Saavuttuansa portailleen, kääntyi hän heidän puoleensa, nojaten lipputankoon, ja kumarsi kiitollisuudesta.

"Kiitän teitä!" virkkoi hän lempeästi.

Väkijoukko katseli häntä äänettömänä.

Hän kumarsi uudelleen kansalle, ja meni sitte taloonsa, Sizovin saattaessa häntä sisälle huoneeseen.

Päivä kului kirjavissa muistelmissa, tuskallisessa toivottomuudessa, joka kouristi kyntensä tiukasti äidin ruumiin ja sielun ympärille. Nuorukaisten kasvoja välähteli hänen mielessään, lippu hulmusi, laulut kaikuivat hänen korvissaan, pieni upseeri tömisteli harmaana tahrana hänen silmäinsä edessä, ja kulkueen pyörteessä näki hän vilahduksen Pavelin ruskeasta otsasta ja Andrein hymyilevät silmät.

Hän asteli edestakaisin huoneessa, istui ikkunan ääreen, katseli kadulle, ja meni pois sen luota alla päin. Yhtenään säpsähti hän, katsellen turhaan jotain, tuskin itsekään tajuten, mitä.

Hän joi vettä, mutta ei voinut sammuttaa janoaan, eikä saanut tukahdetuksi levottomuuden polttavaa tulta ja mielensä loukkausta. Päivä oli leikattu kahtia. Se alkoi täynnä merkitystä ja tyydytystä, mutta nyt se vyöryi hiljaa pois surulliseen tyhjyyteen, joka ammotti hänen edessänsä loppumattomiin saakka. Hänen kuivettuneessa ja hämmentyneessä mielessään soi nyt vaan yksi kysymys lakkaamatta:

"Ja mitä nyt?"

Hän ei kyennyt itkemään. Sydämensä oli kuivunut, huulensa palavan kuivat ja suunsa polttava. Kätensä vapisivat ja kylmä, ohkanen väristys vihlasi pitkin selkäpiitänsä, joka karmi hänen ihoansa.

Iltasella tulivat santarmit. Hän kohtasi heidät hämmästymättä ja pelottomana. He astuivat sisälle kolisten, omituisella kevytmielisyydellä, näyttäen iloisilta ja tyytyväisiltä. Keltanaama upseeri virkkoi hampaansa paljastaen: "No, kuinka kuuluu? Minulla on kolmannen kerran tämä kunnia vai mitä?"

Äiti oli vaiti, hivellen kielellään kuivia huuliansa. Upseeri puheli paljon, käyttäytyen kuten tuttava ainakin. Äiti käsitti mikä nautinto hänellä oli omista sanoistaan. Mutta ne eivät sattuneet häneen; ne eivät häntä häirinneet; ne olivat kuin itsepintainen sirkansurina hänen korvissaan. Silloin vaan, kun upseeri virkkoi: "Se on oma syynne, pikku äiti, koska ette kyenneet innostuttaa poikanne mieltä jumalaa ja tsaaria kohtaan", jolloin hän vastasi värittömästi, katsoen häneen: "Niin, lapsemme ovat tuomareitamme. He lähettävät rangaistuksen päällemme, jätettyämme heidät sellaiselle tielle."

Upseeri tiuskasi jotakin nopeasti ja vihaisesti, mutta sanansa soivat äidin korvien ohitse, häntä loukkaamatta. Maria Korsunova oli todistajana. Hän seisoi äidin vieressä, vaan ei katsonut häneen; ja kun upseeri kääntyi hänen puoleensa kysymyksillään, virkkoi hän aina nopeasti, syvään kumartaen: "En tiedä mitään, teidän armonne; olenhan vaan yksinkertainen, typerä nainen. Elätän itseäni kaupustelemisella, tuhma kun olen, enkä ymmärrä mitään."

"Pidä sitte suusi kiinni!" komensi upseeri.

Häntä käskettiin tutkimaan Vlasovan vaatteita. Hän räpäytti silmiään, avasi ne sitte hyvin suuriksi ja virkkoi pelolla: "En osaa, teidän ylhäisyydenne!"

Upseeri polki jalkaa ja alkoi pauhata. Maria painoi katseensa maahan, ja sanoi rukoilevasti äidille: "Mitä on tehtävä? Teidän täytyy alistua siihen, Pelagaja Nilovna."

Etsiessänsä ja tunnustellessansa äidin pukua, tulvasi häpeän puna hänen poskiinsa ja hän kuiskasi: "Oh, nuo koirat!"

"Mitä sinä siellä puliset?" huusi upseeri kolkosti, katsellen nurkkaan, jossa Maria toimitti etsimistä.

"Puhuin vaan näistä vaatteista, teidän ylhäisyytenne", mutisi Maria pelästyneenä.

Kun virallinen paperi piti allekirjoittaa, piirsi äiti, tottumattomalla kädellänsä suurilla kirjaimilla: Pelagaja Nilovna, työmiehen leski.

He menivät matkoihinsa, ja äiti jäi seisomaan ikkunaan. Kädet ristissä rintansa ylitse, katseli hän tyhjyyteen silmiä räpäyttämättä, kulmakarvat kohotettuina. Huulensa olivat tiukasti suljetut, leukaluunsa niin yhteen kiristetyt että hampaitansa alkoi pakottaa. Öljy paloi kuiviin lampusta; valo leimusi kerran korkealle, sammuaksensa kohta sen jälkeen. Hän seisoi ikkunassa kauan aikaa; jalkansa ja silmänsä kävivät väsyneiksi. Vihdoin laskeusi hän vuoteelle riisuutumatta, ja vaipui pian sikeään uneen, aivan kuin olisi vajonnut jyrkkään syvyyteen.

Hän heräsi väristen ja kuitenkin hikoillen. Hän laski ajatuksissaan korvansa oman sydämensä päälle ja ihmetteli sen tyhjyyttä. Pilli puhalsi kutsuvasti. Sen äänestä huomasi hän sen olleen jo toisen puhalluksen. Huone oli kaikki epäkunnossa; kirjat ja vaatteet olivat sikin sokin; kaikki oli käännetty ylös alasin, ja koko laattia oli poljettu mutaiseksi.

Hän nousi, ja alkoi järjestää huonetta peseytymättä ja rukoilematta. Kyökissä huomasi hän kepin, jonka päässä riippui riekale punaista kangasta. Hän tarttui siihen vihaisesti, ja oli juuri heittämäisillään uuniin, mutta muutti sitte mielensä ja irroitti kankaan tähteen langasta, kääri sen huolellisesti ja pisti taskuunsa. Sitte alkoi hän pestä ikkunoita kylmällä vedellä, pesi sitte laattian, ja vihdoin oman itsensä; sitte pukeutui hän ja valmisti samovarin. Hän istuutui alas ikkunan luo keittiössä ja kerran vielä ilmestyi kysymys hänen eteensä: "Mitä nyt? Mitä pitää minun tehdä?"

Eilisten muistojen valtaamana istui hän kauan aikaa silmät kiinnitettyinä teekuppiin, joka oli jo kylmennyt. Vähitellen voitti hänet halu nähdä joitakin viisaita, yksinkertaisia ihmisiä, puhua jonkun sellaisen kanssa ja kysellä häneltä monia asioita.

Juuri kuin kutsuttuna, tuli Nikolai Ivanovitch hänen luokseen päivällisen jälkeen. Kun hän näki hänet, valtasi pelko kuitenkin hänet äkkiä, ja hän unohti kokonaan vastata Nikolain tervehdykseen.

"Oi, ystäväni", virkkoi hän hiljaisesti, "turhan vuoksi tulitte tänne. Jos he vielä vangitsevat teidät, silloin tulee Pavelista loppu kokonaan. Olette sangen varomaton! He sieppaavat teidät häikäilemättä, jos vaan osuvat näkemään teidät täällä."

Hän puristi äidin kättä lujasti, asetteli laseja nenällensä ja, painaen kasvonsa aivan hänen korvansa juureen, kuiskasi kiireisesti: "Minä tein sopimuksen Pavelin ja Andrein kanssa, että jos heidät vangitaan, on minun huolehdittava siitä, että te muutatte kaupunkiin jo seuraavana päivänä."

Hänen ystävällinen, vakava puheensa liikutti ja ilahdutti äitiä. Hän katseli häneen kalpealla hymyllä, ja ihmetteli tuota suurta ystävyyttä ja luottamusta, jonka hän hänessä herätti.

"Jos Pasha niin tahtoo, ja ellei minusta tule teille suuri vastus —"

"Älkää ollenkaan olko levoton sentähden. Minä asun aivan yksin; sisareni tulee vain harvoin luokseni."

"En halua syödä ruokaani ilmaiseksi", virkkoi hän ääneensä ajatellen.

"Jos haluatte työtä, löytyy sitä aina."

Äidin käsitys työstä oli nyt ehdottomasti yhteydessä poikansa ja Andrein työn kanssa, sekä kaikkien muiden toverien. Hän vetäytyi hieman lähemmäksi Nikolaita, ja katsellen hänen silmiinsä, kysyi: "Niinkö? Sanotte että työtä voipi löytyä minulle?"

"Minun talouteni on hyvin pieni, olen vanhapoika."

"En puhu nyt siitä, en taloustöistä", virkkoi äiti hiljaa. "Tarkoitan yleismaailmallista työtä."

Ja hän huokasi alakuloisesti, loukkaantuneena mielessään siitä ettei hän ymmärtänyt häntä. Nikolai nousi ja kumartuen hänen puoleensa, virkkoi hän, hymy silmissään, miettivästi: "Te tulette löytämään itsellenne tehtävän yleismaailmallisessakin työssä."

"Mihin arvelette minun kykenevän?" kysyi äiti tyynesti.

"Jos käydessänne Pavelia tervehtimässä linnassa, saisitte ongituksi häneltä talonpojan osotteen, joka pyysi sanomalehtiä —"

"Minä tiedän sen!" huudahti äiti riemastuneena. "Tiedän missä he ovat ja ketä he ovat. Antakaa minulle sanomalehdet ja minä jakelen ne. Löydän talonpojat, ja tulen menettelemään määräystenne mukaan. Kuka luulisi että kannan laittomia kirjoja? Kannoin kirjoja tehtaaseen ja sain salavihkaa annetuksi enemmän kuin sata paunaa, taivaalle olkoon ylistys!"

Hänet valtasi halu vaeltaa maanteitä myöten, metsien ja kylien läpitse, tuohikontti seljässä ja sauva kädessä.

"Nyt, rakas, rakas mies, järjestäkää se juuri niin, että minä saan työskennellä tässä herätysliikkeessä. Menen mihin ikinä minua lähetätte! Minä vaellan sekä kesät että talvet, aina hautaan asti, totuuden tähden."

Nikolai otti hänen kätensä lempeästi, ja silitteli sitä lämpimällä kädellään. Sitte, katsoen kelloonsa, virkkoi hän: "Me puhelemme tästä sitte myöhemmin. Te aiotte ottaa vaarallisen kuorman hartioillenne. Teidän täytyy miettiä hyvin tarkoin mitä aiotte tehdä."

"Oi, rakas ystävä, mitä minulla on mietittävää? Minkä vuoksi eläisin enää, etten tämän aatteen tähden?" Hänen sielussaan välähti poikansa kuva, joukon etunenässä, lippua kantaen.

"Miksi vetelehtisin joutilaana, silläaikaa kun poikani antaa elämänsä totuuden eteen? Ymmärrän mihin pyritte. Ottakaa minutkin joukkoonne, Kristuksen tähden, jotta kykenen auttamaan omaa poikaani! Ottakaa minut mukaan!"

"Tämä on ensi kerta, jolloin kuulen tuollaisia sanoja."

"Mitä muuta voisin sanoa?" vastasi äiti pudistaen päätänsä surullisesti, ja levittäen käsivartensa avuttomasti. "Jos minulla löytyy sanoja ilmaisemaan äidin sydäntä —" Hän nousi sydämessänsä kasvavan hurmaavan voiman pakotuksesta, joka häntä tenhosi ja antoi merkitystä sanoilleen, ilmaistessansa halveksimistansa. "Silloin moni ja moni haluaisi itkeä, ja yksin pahatkin miehet, omaatuntoa vailla, tulisivat vapisemaan. Saattaisin heidät maistamaan sappea, samoin he pakottivat Kristuksen juomaan katkeruuden kalkin, ja kuten he tänään juottavat lapsillemme. He ovat murtaneet äidin sydämen!"

Nikolai nousi, ja silitellen vähäistä partaansa vapisevin sormin, virkkoi hän hitaasti, hieman vieraalla äänellä: "Jonakin päivänä tulette puhumaan heille, luulen!"

Hän säpsähti, katsahti kelloon uudelleen ja kysyi kiireisesti: "Se on siis päätetty? Te tulette luokseni kaupunkiin?"

Äiti nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Milloinka? Niin pian kuin suinkin voitte." Ja hän lisäsi lempeällä äänellä: "Minä odotan teitä hartaasti, niin teen!"

Äiti valmisti itseänsä mennäksensä hänen luokseen jo neljäntenä päivänä vierailunsa jälkeen. Kun kärryt pyörivät hänen kahden arkkunsa kanssa pois kylästä avonaiselle lakeudelle, käänsi hän päätänsä katsahtaaksensa takaisin, ja tunsi äkkiä, että hän jätti kylän ainaiseksi — paikan, jossa hän oli viettänyt synkimmät ja raskaimmat päivät elämästänsä, paikan, jossa toinen vaihteleva elämä oli alkanut, jossa seuraava päivä aina nieli sisäänsä edellisen päivän, ja joista jokainen oli täynnä runsaasti uusia suruja ja iloja, uusia ajatuksia ja uusia tunteita.

Tehdas levitti itseänsä kuten iso, kömpelö, tummanpunanen hämähäkki, nostaen suunnattomat korkeat tuntosarvensa kohti taivasta. Pienet, yksinkertaiset rakennukset puristautuivat sen kylkiin, harmaina ja Iitteinä nokisesta maaperästä, tiheinä ryhminä, suon liepeillä. Ne katselivat surumielin toinen toisiinsa pienillä, tylsillä ikkunoillansa. Niiden yläpuolella kohosi kirkko, myös tummanpunanen, kuten tehdas. Äidistä näytti että kellotapuli oli matalampi kuin tehtaan piiput.

Uudessa maailmassa

Nikolai Ivanovitch asui hiljaisella, autiolla kadulla, pienessä, viheriäisessä sivurakennuksessa, joka kuului mustaan, kaksikerroksiseen taloon, mikä oli aivan pöhöttynyt ikänsä pituudesta. Tämän sivurakennuksen edessä oli tiheästi kasvanut vähäinen puutarha, ja akasioiden, sireenipensaiden ja hopean väristen poppelien oksat katselivat ystävällisesti ja vihannasti kolmen huoneen ikkunoihin, joissa Nikolai asui. Hänen asuntonsa oli siisti ja rauhallinen. Varjot leikkivät mykästi laattialla; kirjahyllyt täyteen ahdattuine kirjoineen ulottuivat seinästä seinään, ja vakavannäköisten henkilöiden kuvia riippui niiden yläpuolella.

"Luuletteko voivanne viihtyä täällä?" kysyi Nikolai, johtaen äidin pieneen huoneeseen, jonka yksi ikkuna katsoi puutarhaan ja toinen ruoholla peitettyyn pihaan. Tässä huoneessa olivat seinät myös peitetyt kirjakaapeilla ja kirjahyllyillä.

"Olisin mieluummin kyökissä", virkkoi äiti. "Pieni kyökki on valoisa ja puhdas."

Hänestä näytti että Nikolai melkein pelästyi. Ja kun äiti suostui hänen itsepäiseen pyyntöönsä ottaa kamarin, näytti hän heti käyvän iloisemmaksi.

Koko huoneustossa vallitsi omituinen ilmaperä. Siellä tuntui helpolta ja mieleiseltä hengittää; mutta tuntui ehdottomasti, ettei kukaan voinut tässä asunnossa puhua kovalla äänellä, eikä häiritä noiden rauhallisten ja ajatuksiinsa vaipuneiden ihmisten rauhaa, jotka katselivat alas seiniltä.

"Kukat tarvitsevat kastelua", virkkoi äiti, koettaen multaa ruukuissa ikkunoilla.

"Aivan niin", virkkoi talon herra syyllisellä ilmeellä. "Pidän niistä sangen paljo, vaan aikani ei riitä niiden hoitamiseen."

Kun äiti painui maata ja ajatteli äsken kuluneita päiviä, nosti hän päätänsä tyynyltä kummastuksella, ja katseli ympärillensä. Ensi kerran elämässänsä oli hän vieraan ihmisen asunnossa, eikä hän tuntenut vähintäkään oudoksumista. Mielensä oli yhtämittaa Nikolaissa. Hän tunsi harrasta halua tehdä mitä parhaiten saattoi hänelle, ja tuottaa enemmän lämpöä hänen yksinäiseen elämäänsä. Häntä huvitti Nikolain kömpelömäinen kohteliaisuus, niin että hänen täytyi oikein hymyillä. Sitte vaelsivat ajatuksensa poikaansa ja Andreihin. Hän muisti Fedian kimakkaa ja lujaa ääntä, ja vähitellen vyöryi koko toukokuun ensi päivä hänen sielunsa silmien ohitse.

Aikaisin aamulla kiillotti hän samovarin, viritti siihen valkean, ja täytti sen vedellä, sekä asetti kolinatta astiat pöydälle. Sitte istui hän alas kyökkiin, odotellen Nikolain heräämistä. Jopa kuului hänen hyvähuomenensa, johon äiti vastasi, ja kuljetti samovarin sisälle. Nikolai alkoi peseytyä, räiskyttäen vettä laattialle, pudottaen sekä saippuan että hammasharjan ja mutisten tyytymättömyyttä omaa itseään kohtaan.

Kun he asettuivat teetä juomaan, virkkoi hän äidille: "Minä kuulun Zemstov-virastoon ja minulla on hyvin surullinen toimi. Näen kuinka talonpojat kulkevat perikatoansa kohti."

Ja hymyillen alakuloisesti jatkoi hän: "Se on niin aivan kirjaimen mukaan — näen sen selvästi! Kansa kulkee nälissään, vaipuen hautaan ennen aikojaan, kuollen nälästä; lapset syntyvät heikkoina ja kipeinä, ja varisevat kuin syksyn lehdet — tiedämme kaiken tämän, ja tunnemme syyn tähän kaikkeen kurjuuteen, ja väkilaskua tehdessämme saamme me hyvän palkan tästä tiedostamme. Se on kaikki minkä teemme kansalle, rehellisesti tunnustaen, se on kaikki minkä teemme."

"Ja mikä te olette? Ylioppilasko?"

"Enkä. Olen kylän opettaja. Isäni oli ylipäällikkö Vlatkan tehtaalla, ja minä rupesin opettajaksi. Mutta kun aloin jaella kirjoja kylän talonpojille, pistettiin minut vankeuteen. Vankeudesta päästyäni rupesin myyjäksi erääseen kirjakauppaan, mutta kun en nytkään käyttäytynyt säädyllisesti, pantiin minut uudelleen vankeuteen ja lähetettiin maanpakoon Arkangeliin. Siellä jouduin pahoihin väleihin kuvernöörin kanssa ja he lähettivät minut Valkosen meren rannikolle, jossa olin viisi vuotta."

Hänen puheensa kaikui tyyneltä, vieläpä sopusointuiselta valoisan huoneen kanssa, johon aamuaurinko paistoi. Äiti oli jo kuullut usein tällaisia tarinoita, mutta hän ei voinut koskaan ymmärtää miksi ne olivat niin nurinperäisiä, ettei ketään saatettu edesvastaukseen viattomain ihmisten kärsimyksistä, ja miksikä näitä kärsimyksiä pidettiin niin välttämättöminä.

"Sisareni tulee tänne tänään", ilmoitti hän.

"Onko hän naimisissa?"

"Hän on leski. Hänen miehensä oli ajettu maanpakoon Siperiaan; mutta hän pääsi pakenemaan, vilustuen vaarallisesti pakomatkallaan ja kuoli ulkomailla kaksi vuotta sitte."

"Onko hän teitä nuorempi?"

"Kuutta vuotta vanhempi. Minun on häntä paljosta kiittäminen. Saatte kuulla kuinka hän soittaa. Tuo on hänen pianonsa. Täällä on paljon hänelle kuuluvaa, kirjani —"

"Missä hän asuu?"

"Kaikkialla", vastasi hän hymyillen. "Missä vaan lujaa sielua tarvitaan, sieltä hänet löydätte."

"Siis hän on myös tässä uudistusliikkeessä?"

"Tiettävästi!"

Vähän ajan kuluttua läksi hän työhön, ja äiti rupesi ajattelemaan tätä "uudistusliikettä", jonka eteen ihmiset työskentelivät, päivä toisensa jälkeen, tyynesti ja päättävästi.

Puolenpäivän aikaan tulla hurahti pitkä, hyvin muodostunut vallasnainen. Kun äiti avasi hänelle ovea, heitti hän pienen keltaisen kapsäkin laattialle ja tarttui nopeasti Vlasovan käteen kysyen: "Oletteko Pavel Michailovitchin äiti?"

"Olen", vastasi äiti, hämillään naisen ylhäisestä näöstä ja rikkaasta pukineesta.

"Juuri tuollaiseksi olen teidät kuvaillut mielessäni", virkkoi hän, riisuen hattunsa peilin edessä. "Me olemme olleet Pavel Michailovitchin ystäviä kauan aikaa. Hän puheli teistä hyvin usein."

"Puhuiko Pasha minusta?"

"Puhuipa kyllä, hyvin usein. Olette varmaan hyvin levoton hänestä?"

"Tietysti, se ei tunnu minusta helpolta; mutta joku aika sitte olisi se tuntunut paljon pahemmalta. Nyt tiedän että hän ei ole yksin, enkä minä liioin." Katsellen rouvan kasvoja, kysyi hän: "Mikä teidän nimenne on?"

"Sofia", vastasi nainen, ja alkoi puhella asiallisella äänellä: "Kaikista tärkeintä on, etteivät he tule olemaan vankeudessa kauan aikaa, sillä heidät viedään oikeuden eteen, joka toivottavasti tapahtuu pian. Ja samassa hetkessä jolloin heidät tuomitaan maanpakoon, järjestämme niin, että Pavel pääsee karkaamaan. Hänellä ei ole mitään tekemistä Siperiassa, ja hän on täällä välttämätön."

"Mutta kuinka saattaa hän elää pakolaisena?"

"Se on vähäpätöinen asia kokonaan. Hän tulee elämään kuten laumottain muut pakolaiset elävät. Tapasin juuri yhden, ja pelastin hänet. Hän on myös hyvin tärkeä henkilö, joka työskenteli uudistusliikkeen hyväksi etelässä. Hänet oli tuomittu maanpakoon viideksi vuodeksi, mutta oli siellä ainoastaan kolme ja puoli kuukautta. Sentähden näytän minä sellaiselta vallasnaiselta. Luuletteko että aina pukeudun tällä tavoin? En voi sietää tällaista hienoa hömsötystä, tällaista silkin kahinaa. Ihmisolento on yksinkertainen luonnostaan, ja hänen pitäisi pukeutua vaatimattomasti — kauniisti mutta yksinkertaisesti."

Äiti katseli häneen tarkastavasti, hymyili, ja pudistaen päätänsä alakuloisesti, virkkoi: "En ymmärrä, mutta luulen että toukokuun ensimäinen päivä on muuttanut minut erilaiseksi olennoksi. Tunnen itseni kömpelöksi, tavalla tahi toisella, aivan kuin kulkisin kahta eri tietä yhtä aikaa. Toisinaan ymmärrän kaikki, ja sitte seuraavana hetkenä löydän itseni sumun keskeltä. Tässä näen teidät! Näen että te olette vallasnainen; te työskentelette uudistusliikkeessä, te tunnette Pashan ja te kunnioitatte häntä. Kiitän teitä siitä!"

"Mitä, teitähän paremminkin pitäisi kiittää!" nauroi Sofia.

"Minua? Enhän minä ole opettanut hänelle mitään tästä kaikesta", virkkoi äiti huokauksella. "Kun nyt puhun, tuntuu kaikki niin yksinkertaiselta ja selvältä. Sitte taas, äkkiä en ymmärrä ollenkaan tätä yksinkertaisuutta ja rauhoituttuani taas alan tuntemaan hirvittävää levottomuutta omasta rauhallisuudestani. Koko elämäni on kulunut alituisessa pelossa ja vapistuksessa, mutta nyt kun vaara todella uhkaa, tunnen vaan vähäistä pelkoa. Miksi on se niin? En voi sitä käsittää." Hän lopetti löytämättä sanoja. Sofia katsoi häneen totisena ja odotti; mutta nähdessään että äiti oli kiihottunut, löytämättä keinoja ilmaisemaan mitä halusi, tarttui hän itse keskusteluun.

"Aika on tuleva, jolloin olette ymmärtävä kaikki. Tärkein asia, mikä antaa ihmiselle voimaa uskomaan itseensä, on se, että hän alkaa rakastaa työtänsä kaikesta sydämestänsä, tietäen että hänen työnsä hyödyttää kaikkia. Sellainen rakkaus löytyy. Ei ole yhtä ihmisolentoa, joka olisi liian paha rakastettavaksi — mutta minun täytyy jo vapautua kaikesta tästä komeudesta."

Hän meni pois hymyillen. Äiti seurasi häntä silmillänsä, huokasi ja katseli ympärillensä. Ajatuksensa pysähtyivät ja päästäksensä erilleen painavasta tyhjyyden tunteesta aivoissaan, alkoi hän koota astioita pöydältä.

Nikolai saapui kotiin kello neljän aikaan. He nauttivat päivällistä yhdessä. Sofia nauroi toisinaan, kertoen kuinka hän tapasi ja piilotti pakolaisen, kuinka hän pelkäsi nuuskioita, joita hän havaitsi vilisevän kaikkien ihmisten keskuudessa, ja kuinka naurettavasti pakolainen käyttäytyi. Äidin mielestä muistutti Sofian puhetapa työmiestä joka juuri on päättänyt vaikean työn, omaksi mielihyväkseen. Nyt oli hän puettu kepeään, teräsharmaaseen leninkiin, joka laskeusi harteilta alas jalkoteriin pehmoisissa poimuissa. Vaikutus oli taiteellinen ja lämpöinen. Hän näytti pitemmältä tässä puvussa; silmänsä näyttivät tummemmilta ja liikkeensä vähemmin hermostuneilta.

"Nyt, Sofia", virkkoi Nikolai päivällisen jälkeen, "minulla on eräs toinen työ sinulle. Tiedäthän että me aloimme toimittaa lehteä metsäkyliä varten. Mutta yhteydemme siellä olevien ihmisten kanssa katkesi, josta kiitos viimeisille vangitsemisille. Pelagaja Nilovna on ainoa joka voi näyttää meille miehen, joka ottaa jakaaksensa näitä sanomalehtiä. Sinä menet hänen kanssaan. Tee se mitä pikemmin."

"Hyvä on", virkkoi Sofia. "Me menemme Pelagaja Nilovna."

"Niin, me menemme."

"Onko se etäällä?"

"Noin viidenkymmenen virstan päässä."

"Mainiota! Ja nyt minä soitan hieman. Välitättekö kuunnella soittoa, Pelagaja Nilovna?"

"Älkää huoliko minusta. Tehkää aivan kuin jos en olisi täällä", vastasi äiti, istuutuen sohvan nurkkaan. Hän näki että veli ja sisar alkoivat toimia lainaamatta hituistakaan huomiota hänelle; kuitenkin, näytti hän samalla tahtomattansa sekaantuneen keskusteluun, johon he huomaamatta häntä vetivät.

"Kuules tätä, Nikolai. Se on Griegiltä. Toin sen tänään. — Sulje ikkuna."

Ensin eivät säveleet koskettaneet äidin sydäntä. Ne olivat hänelle käsittämättömiä, yhtä sekasointua vaan. Korvansa ei tavannut juoksevaa säveltä nuottitulvan paljoudesta. Puoliunissaan katseli hän Nikolaita, joka istui pitkän sohvan toisessa päässä, ja Sofian vakavia kasvoja sivulta päin, sekä hänen päätänsä, jota ympäröi tuuhea kultainen tukka. Aurinko paistoi huoneeseen. Yksityinen säde ensin, väristen ja epäröiden, valaisi hänen hartiansa ja tukkansa, laskeusi sitte pianon näppäimille ja vapisi hänen sormiensa painosta. Akasian oksat huojuivat sinne tänne ikkunan alla. Huone täyttyi musiikilla, ja ihan huomaamatta alkoi äidin sydän ikäänkuin herätä. Kolme samanlaista ääntä, vakavia kuten Fedia Maxinin ääni, säihkyi muiden sointujen joukossa, kuten kolme hopeakalaa purossa. Joskus joku muu sointu yhtyi näihin yksinkertaisiin lauluihin, jotka käärivät sydämen lempeään, vaikka surumieliseen hyväilyyn. Hän rupesi niitä odottamaan, kuullaksensa niiden liritystä, viserrystä, ja hän eroitti vaan ne, toisten kaikkien kohisevien ja eksyttävien äänien keskeltä, joille hänen korvansa vähitellen tulivat kuuroiksi.

Ja jostakin syystä nousi eteensä, menneisyytensä synkästä syvyydestä, kauan unohtuneet vääryydet.

Viimeisen kerran kohotti raskas ja päättävä loppusointu syvän ja kylmän huokauksen hänen rinnastaan, kuollen pois hiljakseen.

Sofia kääntyi ympäri ja kysyi veljeltään lempeästi: "Piditkö siitä?"

"Hyvin paljon", vastasi hän, nyökäyttäen päätään. "Hyvin paljon."

Sofia katsahti äidin kasvoihin, vaan ei virkkanut mitään.

"Sanotaan", virkkoi Nikolai miettivästi, heittäytyen syvemmälle sohvaan, "että soittoa pitäisi kuunnella ilman mitään ajattelematta. Mutta minä en voi."

"Enkä minä", virkkoi Sofia, helähdyttäen muutamia kauniita sointuja.

"Minä kuuntelin ja minusta tuntui että kansa asettaa kysymyksiänsä luonnolle, että he surevat ja vaikeroivat, ja vastustavat vihaisesti kysyen 'Miksi?' Luonto ei vastaa, vaan menee menoansa luoden uusia nuottia lakkaamatta, ikuisesti. Sen vaikenemisessa luin sen vastineen: 'En tiedä."

Äiti kuunteli Nikolain tyyniä sanoja ymmärtämättä niitä ja haluamatta ymmärtää. Hänen povensa kajahteli unohtuneita muistoja, ja halusi enemmän musiikkia. Muistojensa ohella kehittyi tällainen ajatus hänessä: "Tässä elää ihmisiä, sisar ja veli, ystävyydessä; he elävät rauhallisesti ja hiljaisesti — heillä on musiikkia ja kirjoja — he eivät kiroile toinen toisillensa, he eivät juo viinaa — he eivät riitele virkistyksekseen — he eivät halua loukata toinen toistansa, jolla tavalla pohjakerrosten kansa tekee."

Sofia soitteli kauan aikaa. Soitto herätti äidissä halun kysyä mitä se puhui. Epäselviä ajatuksia ja tunnelmia kulki hänen mielessään yhtämittaa. Suru ja tuska antoivat tilaa tyynelle ilolle. Parvi näkymättömiä lintuja näytti lentelevän huoneessa, tunkeutuen joka paikkaan, koskettaen sydäntä hyväilevillä siivillään, rauhottaen ja samalla herättäen kaihoa. Äidin tunteita ei voitu pukea sanoiksi. Ne täyttivät hänen sydämensä hämmästyttävillä toiveilla, ne tuorestuttivat sitä uudeksi ja lujaksi.

Hyväntahtoinen halu valtasi hänet sanoa jotakin miellyttävää näille kahdelle henkilölle sekä kaikille ihmisille yleensä. Hän hymyili vienosti, soitosta hurmaantuneena, tuntien itsensä kykeneväksi tekemään hyödyllistä työtä sisarelle ja veljelle. Silmänsä vaelsivat ympäri ikäänkuin hakien jotain tehtävää. Hän ei löytänyt mitään muuta kuin mennä kyökkiin valmistamaan samovaria kuntoon. Mutta tämä ei rauhottanut hänen haluaan. Se riehui itsepäisesti hänen sydämessään, ja kun hän kaatoi teetä laseihin, rupesi hän puhelemaan kiihkoisasti, innostunein katsein. Hän näytti jakelevan lämpöisiä sanoja, kuin herttaisia hyväilyjä puolueettomasti Sofialle, Nikolaille ja itselleen.

"Me pohjimmaiset kansankerrokset tunnemme kaikki; mutta meistä tuntuu vaikealta ilmaista sydämiämme. Ajatuksemme uiskentelevat sisällämme. Me häpeämme, sillä vaikka ymmärrämme, emme kykene pukemaan niitä sanoiksi ja usein häpeän vuoksi olemme vihaiset ajatuksillemme ja niille jotka niitä ovat herättäneet. Me ajamme ne pois itsestämme. Sillä elämä, nähkääs, on niin vaivaloinen. Joka taholta annetaan meille iskuja ja lyöntejä; kun me sitte haluamme lepoa, tulevat ajatukset jotka herättävät sielumme ja vaativat meiltä jotakin."

Nikolai kuunteli ja nyökäytti päätänsä, hangaten silmälasejansa ahkeraan, jolla välin Sofia katseli häntä, suuret silmänsä seposeljällään ja paperossinsa unohtuneena, palaen tuhkaksi. Hän istui puoleksi pois pianosta, notkeana ja sulavana, joskus hienoilla sormillaan kosketellen näppäimiä. Joutavat säveleet sointuivat sattuvasti äidin sanoihin säestykseksi, kun hän nopeasti vaihtoi uusia ajatuksiaan yksinkertaisiin sydämellisiin sanoihin.

"Nyt tunnen voivani lausua jotakin itsestäni ja kansastani, koska ymmärrän elämää. Aloin ymmärtää tultua tilaisuuteen tehdä vertauksia. Tätä ennen ei löytynyt ketään, joka olisi verrannut minua. Meidän valtiossamme näette kaikkien elävän samaa elämää ja nyt kun huomaan kuinka muut elävät, katsahdan takaisin elämääni ja muistelmani ovat peräti katkeria ja kovia. Kenties en sano asioita ihan oikealla tavalla, ja tuskinpa tarvitsen lausua ollenkaan, sillä tiedätte sen itse, mutta puhun vaan omista kokemuksistani. Te asetitte minut äkkiä rinnallenne. Ette tarvitse minulta mitään; ette voi käyttää minua mihinkään; ette voi saada minusta mitään nautintoa itsellenne, tiedän sen. Ja päivä päivältä sydämeni kasvaa, jumalan kiitos! Se kasvaa hyvyydessä, ja minä toivon kaikille hyvää. Tämä on kiitokseni teille. Halusin avata teille sydämeni, jotta näkisitte kuinka hartaasti toivon teille menestystä."

"Näemme sen", virkkoi Nikolai matalalla äänellä. "Te teette meille juhlapäivän."

Äiti alkoi puhua uudelleen, kertoen Sofialle ja Nikolaille omasta itsestään, köyhästä elämästänsä, vääryyksistä ja tyynestä kärsimisestään. Yksinkertaisin sanoin, ilman ilkeyttä, surullinen hymy huulillaan piirsi hän yksitoikkoisen kuvan murheellisesta elämästään. Hän luetteli lyönnit, jotka hän oli saanut mieheltään ja kertoili vähäpätöiset syyt, jotka olivat olleet niiden aiheina, sekä oman kykenemättömyytensä niitä torjumaan.

Veli ja sisar kuuntelivat häntä huomiolla ja äänettöminä, liikutettuina tämän ihmisolennon koruttoman kertomuksen syvästä merkityksestä, tämän olennon, jota pidettiin elukkana, ja joka ilman valitusta, kauan aikaa uskoi juuri se olevansa, jona häntä kohdeltiin. Heistä näytti kuin jos tuhannet, vieläpä miljoonat ihmiset olisivat puhuneet hänen suunsa kautta. Hänen elämänsä oli ollut tavallista ja yksinkertaista; mutta sellaista on laajojen kansakerrosten elämä, ja hänen kertomuksensa, joka näytti laajenevan heidän silmissään, muuttui vertauskuvalliseksi heidän silmissään. Nikolai, kyynäspää pöydällä ja pää käsien varassa, katseli häneen lasiensa takaa hievahtamatta, silmät pystyssä. Sofia heittäytyi taapäin, tulin selkänojaa vasten. Joskus vapisi hän, ja toisinaan mutisi itsekseen jotakin, pudistaen päätänsä tyytymättömyyden osoitukseksi. Kasvonsa kävivät kalpeimmiksi ja silmänsä syvenivät.

"Kerran kuvailin itseni onnettomaksi. Elämäni näytti kuumeiselta", virkko Sofia. "Tämä tapahtui ollessani maanpaossa eräässä pienessä syrjäisessä kaupungissa. Siellä ei ollut mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista, paitsi oma itseni. Kokosin kaikki onnettomuuteni yhteen kasaan ja punnitsin ne, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Sitte riitelin isäni kanssa, jota rakastin. Minut ajettiin pois korkeakoulusta häväistyksellä — heitettiin vankeuteen, lähimmän toverini ilmiannon johdosta — mieheni vangitseminen — uudestaan vankilaan ja maanpakoon — vihdoin mieheni kuolema. Mutta kaikki onnettomuuteni ja kymmenesti niiden mitta, eivät merkitse kuukautta elämästänne, Pelagaja Nilovna. Teidän rääkkäyksenne jatkui päivästä päivään pitkiä vuosikausia. Mistä saavat ihmiset voimaa kärsiäksensä?"

"He tottuvat siihen", vastasi äiti huokauksella.

"Luulin tuntevani tuon elämän", virkkoi Nikolai lempeästi. "Mutta kun nyt kuulen siitä puhuttavan — ei omien kirjojeni kautta, eikä oman riittämättömän mielikuvitukseni avulla, mutta häneltä itseltään elävin kielin — se on kauheaa, se on julmaa! Ja yksityiskohdat ovat hirvittäviä, yhtämittaista viivytystä, joista sekunneista vuodet ovat tehdyt."

Keskustelu sujui edelleen, miettivällä tarkkuudella ja tyynesti. Se haarottui ja sulki sisällensä koko tavallisen elämän joka puolelta. Äiti vaipui muistelmiinsa. Himmeästä lapsuudestansa saakka veti hän päivän valoon jokaisen vääryyden, antaen laajan kuvauksen suuresta, mykästä kauhusta, jossa hänen nuoruutensa oli kitunut. Vihdoin sanoi hän: "Oh, minua! Kuinka kauan olen jutellut teille! Teidän täytyy jo päästä levolle. En ehtisi ikinä kertoa teille kaikkea."

Sisar ja veli lausuivat hänelle hyvääyötä kaikessa hiljaisuudessa. Nikolai näytti äidin mielestä kumartavan hänelle syvempään kuin koskaan ennen ja puristavan hänen kättänsä lujemmin. Sofia seurasi häntä huoneeseensa ja pysähtyen ovelle, virkkoi: "Nyt levähtäkää. Toivon teille rauhallista hyvääyötä."

Hänen äänensä puhalsi lämpimän hengähdyksen äitiin, ja harmaat silmänsä hyväilivät äidin kasvoja lempeästi. Hän tarttui Sofian käteen ja puristaen sitä omaansa, vastasi: "Kiitoksia! Te olette hyviä ihmisiä."

Kului kolme päivää ahkerassa keskustelussa Sofian ja Nikolain kanssa. Äiti jatkoi muistelmiaan menneisyydestä, joka itsepintaisesti kohosi ylös hänen heränneen sielunsa syvyyksistä, ja häiritsi häntä itseään. Hänen menneisyytensä vaati selitystä. Huomio, jolla veli ja sisar häntä kuuntelivat, avasi hänen sydämensä enemmän ja laajenti sitä, vapauttaen hänet entisen elämänsä tummasta häkistä.

Neljäntenä päivänä, aikaisin aamulla, ilmestyivät Sofia ja hän Nikolain eteen kuljeksivina kaupustelioina, puettuina kuluneisiin karttuunileninkeihin, tuohikontit selässä ja kepit kädessä. Tämä puku vähensi Sofian pituutta ja antoi yhä päättävämmän ilmeen hänen kalpeille kasvoilleen.

"Sinä näytät siltä kuin jos koko elämäsi olisit elänyt luostarissa," huomautti Nikolai, hyvästellessään sisartansa ja puristaen hänen kättänsä lämpimästi. Äiti puolestaan huomasi heidän tyyneytensä toisiaan kohtaan. Hänestä tuntui vaikealta siihen tottua. Ei suuteloita, eikä lemmen ja ystävyyden huudahduksia ollut heidän välillään; mutta he esiintyivät niin uskollisina toisilleen, niin eroamattomina ystävyksinä. Äiti oli tottunut näkemään kuinka ihmiset suutelivat toisiaan ja lausuivat paljon koreita sanoja, mutta kumminkin purivat toisiaan kuten nälkäiset koirat.

Naiset kulkivat kadulle vaieten, pääsivät pian avonaiselle maantielle, ja astelivat vieretysten leveätä, kulunutta tietä myöten kaksinkertaisen koivurivin välitse.

Miehet riveissä

"Eikö teitä väsytä?" kysyi äiti.

"Luuletteko etten ole paljon kävellyt? Tämä on kaikki vanhaa läksyä minulle."

Iloisin mielin, aivan kuin olisi kertonut joitakin ihania lapsuuden muistelmia, alkoi Sofia jutella äidille vallankumouksellisesta työstä. Hänen oli täytynyt elää valenimellä, käyttää vääriä papereita, pukeutua mitä erilaisimpiin pukuihin välttääksensä nuuskioita, hän oli kantanut satoja ja satoja puntia kiellettyjä kirjoja useimpiin kaupunkeihin, järjestänyt pakoretkiä maanpakoon tuomituille tovereille ja saattanut heitä ulkomaille. Hänellä oli ollut kirjapaino omassa huoneustossaan, ja kun santarmit saivat siitä hajun nenäänsä ja tulivat nuuskimaan, onnistui hän minuutin ajalla ennen heidän sisälle tuloaan pukeutua palvelustytön pukuun ja puikkia tiehensä kyökin kautta, kun hänen vieraansa astuivat sisälle. Hän kohtasi heidät portilla. Ilman päällystakkia, karttuuniliina päässä ja öljykannu kädessä kulki hän kaupungin päästä toiseen, kovassa talvipakkasessa. Toisen kerran taas oli hän juuri saapunut vieraaseen kaupunkiin tervehtimään ystäviänsä. Kun hän jo kohosi portaita ylös, huomasi hän että etsimistä toimitettiin paraikaa hänen ystäviensä luona. Kääntyä takaisin oli liian myöhää. Ilman silmänräpäyksen arvelua soitti hän vastapäätä olevaa kelloa alemmassa kerroksessa, ja astui sisälle tuntemattomien ihmisten luo kapsäkki kainalossa. Hän selitti avonaisesti missä pulassa hän oli.

"Saatte ilmaista minut santarmeille, jos haluatte; mutta en luule että sen teette", virkkoi hän luottavasti.

Talonväki olivat suuresti peloissaan, eivätkä nukkuneet koko yönä. Joka minuutti odottivat he santarmien koputtavan ovelle. Kuitenkaan eivät he halunneet häntä ilmaista, jos olisivat tulleet etsimään, ja seuraavana aamuna nauroivat he kaikki yhdessä makeasti santarmeilleen.

Kerran oli hän pukeutunut nunnaksi ja matkusti samassa rautatien junassa, vieläpä samassa osastossa ja istui samalla penkillä vakoojan kanssa, joka etsi häntä. Sissi kerskasi taitoansa, ja uskoi hänelle miten hän oli järjestänyt kiinnioton. Hän oli vakuutettu uhrinsa olevan samassa junassa, toisessa luokassa, mutta joka pysäkillä tuli hän takaisin, virkkoen: "En näe häntä missään. Hän lienee mennyt levolle! Heidän elämänsä on yhtä raskasta kuin meidänkin."

Äiti kuunteli hänen tarinoitansa pörhöllä korvin, nauroi ja katseli häntä ihailevasti. Pitkänä ja notkeana asteli Sofia tietä kepeästi ja varmasti, tasaisin askelin. Hänen käynnissänsä, sanoissansa ja äänensä soinnussa, joka vaikka hieman kaiuton, oli kuitenkin voimakas, ja hänen suorassa lujarakenteisessa vartalossansa oli paljon ruumiillista voimaa, jaloa uskallusta ja suurta vapauden janoa. Silmänsä katsoivat kaikkialle nuoruuden loistolla. Hän haki aina sellaista puheenaihetta, joka täytti hänen sydämensä lapsellisella ilolla.

"Katsokaa, mikä komea petäjä!" huudahti hän, osoittaen äidille erästä puuta.

Äiti pysähtyi ja rupesi tarkastamaan. Se ei ollut hituistakaan korkeampi eikä tukevampi kuin muutkaan puut.

"Nii-in, nii-in, sievä puu", virkkoi äiti hymyillen.

"Kuuletteko? Se on leivonen!" Ja Sofia keikisti päätänsä taivaan siniseen avaruuteen nähdäksensä iloista laulajaa. Harmaat silmänsä säteilivät syvällä loistolla ja ruumiinsa näytti kohoavan maasta kohtaamaan musiikkia, joka kaikui näkymättömistä korkeuksista. Aika ajoin kumartui hän noukkimaan kedon kukkasen, ja keveästi kosketellen ohkaisilla sormillansa sen väriseviä heteitä, hyräili hän hiljaa ja kauniisti.

Heidän yläpuolellansa paloi keväinen aurinko. Sinertävä ilma värähteli lämpöä. Molemmin puolin tietä kohosi tumma ja sankka petäjämetsä. Kedot olivat viheriät, linnut lauloivat ja tuoksuava ilmaperä hyväili lämpimästi ja hellästi.

Kaikki tämä lähensi äidin sydäntä likemmä tätä kirkassilmäistä ja kirkassieluista naista; ja koettaen astua samassa tahdissa hänen kanssaan, puristautui hän tahtomattaan lähelle Sofiaa, ikäänkuin olisi halunnut vetää itseensä hänen suuren rohkeutensa ja tuoreutensa.

Täyttäen keuhkonsa tuoksuavalla ilmalla, matkasivat he eteenpäin, ei nopeasti, mutta kumminkin täysin askelin. Äidistä tuntui että hän oli pyhällä toivioretkellä. Hän muisteli lapsuuttansa — iloa, jota hän tunsi poistuessansa kylästä pyhäpäivin, mennäksensä kaukaiseen luostariin, jossa oli ihmeitätekevä ikoni.

Toisinaan hyrisi Sofia joitakin uusia, hänelle tuntemattomia lauluja taivaasta ja rakkaudesta, tahi saattoi hän äkkiä ruveta laulamaan runoja kedoista, metsistä ja Volgasta. Äiti kuunteli, hymy huulillaan, liikuttaen päätänsä tahdin mukaan, tullen hänkin samaan intoon. Sydämensä oli läpeensä täynnä leppoista, alakuloista lämpöä, kuten ilmaperä tuossa pienessä vanhassa puutarhassa kesäisenä yönä.

Kolmantena päivänä saapuivat he kylään, ja äiti kyseli eräältä talonpojalta, joka työskenteli pellolla, missä tervahaudat olivat. Pian olivat he laskeutumassa jyrkkää metsäpolkua, johon paljastuneet puunjuuret olivat muodostaneet rappusia, tiheään aarniometsään hakattua aukkoa pitkin, joka oli paikottain melkein tukittu hiileillä ja hakatuilla, tervatuilla puilla.

Tie johti majaan, joka oli kyhätty pölkyistä ja puunoksista, ja siinä pöytä keskellä, tehty kolmesta laudasta, jotka oli pantu kolmijalkaisen pukin päälle. Rybin istui sen ääressä, aivan mustana naamaltaan, paita avoinna rinnan yli, Jefim, ja kaksi muuta nuorta miestä. He olivat juuri päivällisellä. Rybin huomasi naiset ensiksi. Varjostaen silmiään kädellään, odotti hän äänettömänä.

"Kuinka voitte, veli Mihail?" huudahti äiti jo kaukaa.

Hän nousi ja astui keveästi heitä tervehtimään. Kun hän tunsi äidin, pysähtyi hän ja hymyili, sivellen partaansa mustalla kädellänsä.

"Me olemme toivioretkellä", virkkoi äiti, häntä lähestyen. "Ja niin ajattelin pistäytyä tänne sisälle veljeäni tervehtimään. Tämä on ystäväni Anna."

Ylpeänä onnistuneesta juonesta katsahti hän sivulle päin Sofian vakaviin, totisiin kasvoihin.

"Kuinka voitte?" virkkoi Rybin, hymyillen. Hän puristi äidin kättä, kumarsi Sofialle ja virkkoi: "Älkää valehdelko. Eihän tämä ole kaupunki. Turha on täällä valehdella. Nämä ovat kaikki meidän omaa väkeä, hyviä ihmisiä."

Jefim, joka istui pöydän ääressä, katsoi terävästi toivioretkeläisiin ja kuiskasi jotakin vierustoverilleen. Kun naiset tulivat pöydän ääreen, nousi hän ja kumarsi äänettömänä. Kumppalinsa ei hievahtanut, eikä näyttänyt lainaavan heihin huomiotansa.

"Me elämme täällä kuin munkit", virkkoi Rybin, taputtaen äitiä olkapäälle. "Ei kukaan käy luonamme; isäntämme ei ole kylässä, ja hänen vaimonsa on sairaalassa. Ja nyt olen minä jonkinlainen ylipäällikkö. Istukaa alas pöydän ääreen. Kenties olette nälissänne? Jefim, tuo maitoa."

Tervan äkeä haju sekottui kaatuneiden lehtien tuoksuun, uuvuttaen tulioita.

"Tässä on veli Jaakob", virkkoi Rybin viitaten pitkää miestä, "ja tämä tässä on Ignati. Kuinka poikanne voi?"

"Hän on vankilassa", huokasi äiti.

"Taasen vankilassa? Luulen että hän pitää siitä".

Ignati lakkasi hyrisemästä, ja Jakob otti sauvan äidin kädestä, virkkoen: "Istukaa tähän, pikku äitiseni."

"Niin, miksi ette istu alas?" Rybin tarkoitti myös Sofiaa.

Hän istui alas kaatuneelle pölkylle, tarkastaen Rybinia totisesti ja tarkkaavasti.

"Milloinka he hänet kaappasivat?" kysyi Rybin, istuen alas vastapäätä äitiä, päätänsä huojuttaen. "Teillä on paha onni, Nilovna."

"En ole tottunut siihen, mutta nähtävästi en voi sitä auttaa."

"Mitäpä muuta. Mutta kertokaa jo koko tapaus."

Jefim kantoi kannullisen maitoa, otti kupin pöydältä, virutti sen vedellä ja täytettyänsä sen maidolla, ojensi pöydän ylitse Sofialle. Hän liikkui melutta, kuunnellen äidin lyhykäistä kertomusta. Kun äiti oli lopettanut, olivat kaikki ääneti hetkisen, katsellen toinen toisiinsa. Ignati, joka istui pöydässä, piirsi kuvan kynnellänsä pöytään. Jefim seisoi Rybinin takana, nojaten kyynäspäitänsä hänen olkapäähänsä. Jakob nojasi puunrunkoa vasten, kädet ristissä rinnan yli ja pää painuksissa. Sofia tarkasteli talonpoikia silmänurkistaan.

"Niin", venytti Rybin synkkänä. "Tämä on heidän mieluinen menettelytapansa — käydä avonaisesti ihmisten kimppuun!"

"Jos me täällä järjestäisimme semmoisia kulkueita", virkkoi Rybin happamin hymyin, "hakkaisivat he kuoliaaksi kaikki maalaiset."

"Varmasti niin tekisivät", myönsi Ignati, nyökäten päätänsä. "Ei; kyllä minä tästä lähden tehtaaseen, siellä on paljon parempi."

"Sanotte että Pavel vedetään oikeuden eteen?" kysyi Rybin.

"Niin. He ovat katsoneet sen parhaaksi."

"Oletteko kuulleet minkä rangaistuksen hän saa?"

"Pakkotyön tahi ijäksi Siperiaan", vastasi äiti tyynesti. Kolme nuorukaista käänsivät katseensa äitiin, ja Rybin kysyi ääntänsä alentaen, hitaasti:

"Ja kun hän ryhtyi tähän hommaan, tiesikö hän mikä häntä odotti?"

"Ei tiedä, vaan luulen että hän sen tiesi."

"Hän tiesi", vastasi Sofia äänekkäästi.

Kaikki olivat hiljaa ja liikkumattomina, aivan kuin yhden kylmän aatoksen valtaamina.

"Vai niin", jatkoi Rybin hitaasti ja raskaasti. "Minä luulen myös, että hän sen tiesi. Vakava mies miettii ennenkuin hän hyppää. Tuossa, pojat, näette, että mies tiesi tulevansa pistetyksi keihäällä, tahi tuomituksi kuritushuoneeseen, tai lähetetyksi Siperiaan; mutta hän vaan meni sittekin. Jos äitinsä olisi asettunut poikkiteloin hänen tielleen, olisi hän astunut hänen ruumiinsa ylitse ja mennyt tietänsä. Eikös hän olisi astunut teidän ruumiinne ylitse, Nilovna?"

"Olisi kyllä", sanoi äiti väristen ja katsellen ympärillensä. Hän huokasi syvään. Sofia silitteli hiljaa hänen kättänsä.

"Siinä on teille mies!" virkkoi Rybin hillityllä äänellä, tummat silmänsä kiertäen miehestä mieheen. Kaikki vaikenivat uudelleen.

Äkkiä nousi Jakob pölkyltä, jolla oli istunut, astui eteenpäin, kääntyi sitte sivulle ja virkkoi päätänsä pudistaen:

"Jos Jefim ja minä menisimme sotaväkeen, käskettäisiin meitä pistämään juuri sellaisia miehiä kuin Pavel Mihailivitch."

"Ketä vastaan luulit sitte heidän teitä usuttavan?" ehätti Rybin koleasti. "He kuristavat meidät omilla käsillämme."

"Minä menen sittekin sotapalvelukseen", virkkoi Jefim itsepintaisesti.

"Kukapa tässä koettaisi sinua estää?" huudahti Ignati. "Mene!" Hän katseli Jefimiä suoraan kasvoihin ja virkkoi hymyillen: "Sinä aiot ampua minua suorastaan päähän. Mutta älä vaan haavota minua, tapa kerrallaan."

"Kuulkaa, pojat", virkkoi Rybin, antaen silmäyksensä vaeltaa pienen seurueen ympäri, tehden raskaan ja väkinäisen liikkeen oikealla kädellänsä. "Tässä on vaimo" — hän osotti äitiä - "jonka poika on varmasti mennyttä kalua."

"Miksi puhutte noin?" kysyi äiti surumielin.

"Se on tarpeellista", vastasi hän synkästi. "On tarpeellista että tukkanne ei suotta harmaannu, että sydämenne ei pakahdu suotta. Kuulkaa, pojat. Hän menetti poikansa, vaan mitäpä siitä. Onko se tappanut hänet? Onko se vienyt hänen intonsa? Nilovna, toitteko kirjoja tullessanne?"

Äiti katsahti häneen ja hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi: "Toin."

"Siinäpä se", huudahti Rybin, silitellen pöytää kämmenellään. "Tiesin sen paikalla teidät nähtyäni. Miksi olisitte tarvinnut tulla tänne, ellei juuri sen takia?" Uudelleen mittaili hän nuorukaisia silmillänsä ja jatkoi juhlallisesti kulmakarvojansa rypistäen: "Näettekö? He nipistivät pojan pois riveistä, ja äiti astui sijaan hänen paikalleen."

Äkkiä löi hän pöytään molemmin käsin ja virkkoi oikaisten vartalonsa, ja katseella, joka ei ennustanut hyvää: "Nuo —" — tässä seulasi karkea kirous — "nuo ihmiset eivät tiedä, mitä he kylvävät sokeasti. He tulevat sen tietämään, kun voimamme on kerran oleva täydellinen ja kun me alamme lyödä lakoon heidän kirottua heinäänsä. Silloin he sen tietävät!"

"Eräänä päivänä", jatkoi Rybin, "eräs hallitusvirkamies kutsui minut luoksensa ja sanoi: 'Sinä paholainen, mitä sanoit sinä papille?' 'Miksi olen minä paholainen?' kysäsin minä. 'Minä ansaitsen leipäni otsani hiellä, enkä tee pahaa kenellekään.' Niin lausuin. Hän haukkui ja räyhäsi, lyöden minua kasvoihin. Kolme päivää ja yötä istuin lukon takana. 'Vai tällä tavalla te puhutte ihmisille,' sanoin. 'Älkää toivoko armoa, te paholaiset. Vääryys, jonka kärsin, tulee kostetuksi, jollei minun kauttani niin jonkun toisen kautta; jollei teille, niin teidän lapsillenne. Muistakaa! Te olette kylväneet pahaa; älkää odottako armoa!'

"Ja mitä olin sitte lausunut papille?" jatkoi hän keveämmällä äänellä. "Kylän kokouksen jälkeen istui pappi talonpoikain seurassa kadulla ja kertoi heille jotakin. 'Kansa on lammaslauma', sanoi hän, 'ja he tarvitsevat aina paimenen.' Minä lasken leikkiä. 'Jos', sanon minä, 'he tekevät ketusta päällikön metsään, tulee siellä olemaan paljo höyheniä, mutta ei yhtään lintua.' Hän katsoo mulahuttaa minuun kieroon ja puhuu kuinka ihmisten pitäisi olla kärsivällisiä ja rukoilla enemmän jumalaa, että hän antaisi enemmän kärsivällisyyttä. Ja minä taas sanoa tokasen, että kyllähän kansa rukoilee, mutta että varmaankaan ei jumalalla ole aikaa, koska hän ei heitä kuule. Silloin alkoi pappi kysellä jurnuttaa, että mitä rukouksia minä rukoilen. Vastaan hänelle rukoilevani yhtä samaa rukousta, jota koko kansa rukoilee: 'Oi, Herra, opeta herroja kantamaan tiiliä, syömään kiviä ja hakkaamaan puita.' Hän ei antanut minun edes lopettaa lausettani. — Oletteko vallasnainen?" kysyi Rybin Sofialta, katkaisten äkkiä kertomuksensa.

"Miksi luulisitte minua vallasnaiseksi?" kysyi hän säpsähtäen äkkinäisestä kysymyksestä.

"Miksikö?" nauroi Rybin. "Se on kumminkin tähti, jonka alla olette syntyneet. Siinä kaikki. Te luulette että karttuunihuivi voi peittää ylhäisen naisen kansan silmistä? Me tunnemme papin, vaikka hän olisi puettu harmaaseen säkkiin. Äsken, esimerkiksi, panitte kyynäspäänne märälle pöydälle, ja te säpsähditte ja pelästyitte. Paitsi sitä, on selkänne liian suora työläisnaiseksi."

Peljäten että Rybin saattaisi kenties loukata Sofiaa raskaalla äänellänsä ja leikillänsä, virkkoi äiti nopeasti ja päättävästi: "Tämä on ystäväni, Mihail. Hän on hyvä nainen. Hän on työskennellyt tukkansa harmaaksi tässä liikkeessä. Te ette ole hyvin —"

Rybin henkäsi syvään.

"Mitä, olivatko sanani loukkaavia?"

Sofia katsahti häneen kuivasti ja kysyi: "Te halusitte sanoa jotakin minulle?"

"Niin minäkö? Joku aika sitte tuli tänne eräs mies, joka oli Jakobin serkku. Hän potee keuhkotautia; mutta hän on oppinut yhtä ja toista. Kutsummeko hänet tänne?"

"Kutsukaa vaan. Miksikä ei?" vastasi Sofia.

Rybin katseli häneen silmät pystyssä, virkkaen sitte Jefimille matalalla äänellä: "Mene ja pyydä häntä, että tulisi tänne tänä iltana."

Yö metsäkämpällä

Jefim meni noutamaan lakkinsa; sitte asteli hän pois kepeästi kehenkään katsahtamatta, kadoten metsään. Rybin nyökkää päällään siihen suuntaan johon hän oli kadonnut, virkkaen tyytymättömästi: "Hän kärsii kaikessa hiljaisuudessa. Hän on auttamaton. Hänen ja Jakobin pitäisi mennä sotaväkeen. Jakob sanoo yksinkertaisesti: 'En voi'. Eikä tämäkään veli tässä voi mennä; mutta hän haluaa, hän hautoo tuumaa päässään. Hän ajattelee että hän voi herättää sotilaita. Mutta minun mielipiteeni on se, että turhaa on päällänsä puskea seinän lävitse. Keihäät käsissään he menevät — minne? He eivät näe — he menevät omaa itseään vastaan. Niin, hänen sydämensä on sairas, hän kärsii. Ja Ignati vielä ärsyttää häntä tarpeettomasti."

"En ollenkaan!" virkkoi Ignati. Hän puristi kulmakarvansa yhteen ja piti silmänsä käännettyinä pois Rybinistä. "He kääntävät hänen mielensä ja hän muuttuu aivan samanlaiseksi kuin muutkin sotamiehet."

"Tuskinpa vaan", vastasi Rybin miettivästi. "Mutta silloin on parempi juosta pois armeijasta. Venäjä on laaja. Mistäpä saatte hänet kynsiinne? Hän hankkii itsellensä toisen passin ja muuttaa kylästä kylään."

"Niin aion minäkin tehdä", virkkoi Jakob, lyöden jalkaansa puupalasella. "Kun kerran on tehty päätös mennä hallitusta vastaan, on paras mennä kohti suoraan."

Keskustelu lakkasi. Mehiläiset ja ampiaiset hyrisivät kiireisinä heidän korvissaan. Linnut liversivät, ja kaukaa kuului yksinäistä laulua. Hetkisen vaitiolon jälkeen virkkoi Rybin: "Nyt täytyy meidän taas tarttua työhön. Haluatteko levähtää? Täällä löytyy lavitsoja vajassa. Jakob, keräile kuivia lehtiä heidän alleen. Ja te, äiti, antakaa meille kirjoja. Missä ne ovat?"

Äiti ja Sofia alkoivat aukoa konttejaan. Rybin meni ulos heidän luokseen virkkoen: "No niin! Kas sitä vaan! Eipä siellä vähä olekkaan, näemmä! Oletteko olleet kauan aikaa tässä liikkeessä? Ja mikä on nimenne?" Hän kääntyi Sofian puoleen.

"Anna Ivanovna. Kaksitoista vuotta. Miksi niin?"

"Muuten vaan."

"Oletteko olleet vankilassa?"

"Olen."

Hän vaikeni, poimien korkean pakan kirjoja käsiinsä, ja virkkoi hänelle, hymyillen niin että hampaansa näkyivät: "Älkää panko pahaksi, vaikka näin puhun. Talonpoika, ja herrasmies, ovat kuin terva ja vesi. Niiden on vaikea sekaantua. He kimpoavat kauaksi toisistaan."

"En ole mikään vallasnainen. Olen ihmisolento", virkkoi Sofia nauraen.

"Saattaa niin olla. Se on vaikeaa uskoa minunlaiseni miehen; mutta sanovathan että sellaistakin tapahtuu. Sanovat että koira oli kerran susi. Nyt piilotan kirjat."

Ignati ja Jakob riensivät hänen luokseen ojennetuin käsin.

"Anna meille muutamia."

"Ovatko ne kaikki samoja?" kysyi Rybin Sofialta.

"Ei, ne ovat erilaisia. Täällä on myös sanomalehtiä."

"Oh!"

Kaikki kolme miestä menivät niiden kanssa kiireesti majaan.

"Talonpojat ovat tulessa ja liekissä", kuiskasi äiti matalalla äänellä, katsellen miettivästi Rybinin jälkeen.

"Niin", vastasi Sofia. "En ole koskaan nähnyt sellaisia kasvoja — ne ovat niin marttyyrimaiset. Mutta menkäämme sisälle. Haluan heitä katsella."

Kun naiset astuivat sisälle, olivat miehet jo uppoutuneet sanomalehtiin. Ignati istui pöydällä, sanomalehti levitettynä polvilleen ja sormet hiuksiin pistettyinä. Hän kohotti päätänsä, katsahti hätäisesti naisiin ja kumartui lehtensä puoleen uudelleen. Rybin seisoi niin, että katon raosta paistava aurinko juuri parahiksi valaisi hänen lehtensä. Hän liikutti huuliaan lukiessaan. Jakob luki polvillaan rinta lautaa vasten.

Sofia tunsi mikä into miehissä paloi totuuden tuntemiseen. Kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. Astellen varovaisesti nurkkaan, istahti hän lähelle äitiä, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katseli äänetönnä.

"Setä Mikhael, he ovat raakoja meille talonpojille", mutisi Jakob lehdestään vilkaisematta.

Rybin katsahti häneen ja vastasi hymyillen: "Rakkaudesta meihin, näet. Joka rakastaa, ei kykene loukkaamaan, sanoipa hän sitte mitä tahansa."

Ignati veti syvän henkäyksen, kohotti päätään, hymyili ivallisesti ja virkkoi, ummistaen silmänsä: "Tässä se sanotaan, 'Talonpoika on lakannut olemasta ihmisolento.' Tietysti." Hänen avonaisten kasvojensa ylitse kulki loukatun mielen varjo. "No niin, koettakaapa pistäytyä minun nahkaani päiväksi tai pariksi, ja kääntyä siinä ympäri, niin saamme nähdä miltä te näyttäisitte, herra viisastelia!"

"Minä käyn levolle vähäksi aikaa", virkkoi äiti tyynesti. "Olen lopultakin väsyksissä."

Hän oikasi itsensä lavitsalle ja vaipui pian uneen. Sofia istui hänen vieressänsä, silmät lukijoissa. Kun mehiläiset hääräsivät äidin kasvojen ympärillä, ajoi hän ne pois.

Rybin tuli heidän luoksensa ja kysyi: "Onko hän nukuksissa?"

"On."

Hän oli vaiti hetkisen, katseli tutkivasti tyyntä, nukkuvaa äitiä ja virkkoi hiljaa: "Hän on varmaan ensimäinen äiti, joka on seurannut poikansa askelia — aivan ensimäinen."

"Älkäämme häiritkö häntä; poistukaamme hänen luotaan", esitti Sofia.

"Meidän täytyy jo mennä työhön. Haluaisin puhella kanssanne kernaasti, mutta jättäkäämme se illaksi. Tulkaa, pojat."

Kaikki kolme miestä menivät metsään, jättäen Sofian majaan. Sitte rupesi jonkun matkan päästä kuulumaan kirveen kalsketta, josta kaiku kiersi ympäri metsikön. Uneliaana seudun rauhaisuudesta ja voimakkaan metsän tuoksun tenhoamana istui Sofia oven ulkopuolella, kuunnellen lintujen viserrystä ja katsellen illan tuloa, joka vähitellen hiipi metsiin ja piiritti ne. Harmaat silmänsä hymyilivät lempeästi. Punastuvat auringon säteet lankesivat yhä viistommin. Vilkas lintujen laulu taukosi. Metsä pimeni ja näytti käyvän tuuheammaksi. Puut näyttivät lähestyvän likemmäksi hakattua aukkoa majan ympärillä ja tekevän sen ystävällisemmän näköiseksi, peittäen sen varjoillaan. Lehmät ammuivat jossain kaukana. Tervanpolttajat tulivat, kaikki neljä yhdessä, tyytyväisinä että päivätyönsä oli loppunut.

Heräten heidän äänestänsä, astui äiti ulos majasta, haukotellen ja hymyillen. Rybin oli tyytyväisemmän näköinen, eikä näyttänyt synkältä, kuten tavallisesti.

"Ignati", virkkoi hän, "laittakaamme teetä. Me olemme vuorotellen emäntinä. Tänään pitää Ignati huolen ruuastamme ja juomastamme."

"Olen iloinen, että tänään on minun vuoroni", virkkoi Ignati, keräillen puita ja oksia avonaista kokkovalkeaa varten.

"Me olemme kaikki huvitetut vieraistamme", sanoi Jefim, istuen alas Sofian viereen.

"Minä autan sinua", virkkoi Jakob vilkkaasti.

Hän toi esille ison leivän, joka oli paistettu kuumassa porossa ja alkoi leikata siitä palasia pöydälle.

"Kuulkaa!" huudahti Jefim. "Kuuletteko tuon rykinän?"

Rybin kuunteli ja nyökäytti päätään.

"Aivan oikein, hän on tulossa", virkkoi hän Sofialle. "Todistaja on tulossa. Haluaisin kuljettaa hänet halki kaupunkien ja asettaa hänet julkisiin puistoihin, jotta ihmiset saisivat kuulla hänen puhuvan. Hän kertoo aina saman asian; mutta jokaisen pitäisi saada se kuulla."

Metsästä ilmeni pitkä, etukumarainen mies, astuen hitaasti ja tukien sauvalla astuntaansa. Hänen rintansa röhisi pahasti joka hengenvedolla.

"Täällä tulee Soveli!" huudahti Jakob.

"Tässä olen", virkkoi mies käheästi. Hän vaikeni ja alkoi rykiä.

Räsyinen takki riippui hänen hartioiltaan alas kantapäihin. Pyöreän, rypistyneen lakkinsa alta törrötti vähän suoraa, kellertävää tukkaa. Vaalea, ohkanen partansa peitti epätasaisesti hänen luisevia kasvojaan; suunsa ammotti puoleksi auki; silmänsä olivat vajonneet syvälle otsan alle ja katselivat kuumeisesti tummista silmäkuopistaan.

Kun Rybin esitti hänet Sofialle, sanoi Soveli hänelle:

"Kuulin että olette tuoneet kirjoja väelle."

"Toin kyllä."

"Kiitän teitä kansan nimessä. Se itse ei voi vielä käsittää totuuden kirjaa. He eivät osaa vielä kiittää; sentähden minä, joka olen jo oppinut niin paljon, kiitän teitä heidän puolestaan." Hän läähätti nopeasti, lyhkäsin henkäyksin, kuivien huuliensa läpitse. Äänensä murtui. Heikot luiset sormet hapusivat rinnallaan koettaen napittaa takkia.

"Teille ei ole suinkaan terveellistä olla metsässä näin myöhään, sillä täällä on kosteaa ja suljettua", huomautti Sofia.

"Ei mikään ole minulle hyvä enää", vastasi hän melkein tukehtuneena. "Ainoastaan kuolema!"

Tuskallista oli kuulla häntä. Koko olentonsa herätti avuttoman säälin häntä kohtaan, joka sitte vaihtui tukalaksi pahoinvoinnin tunteeksi.

Puut pelmahtivat korkeaan lieskaan; koko ympäristö särisi ja vavahteli; savun sekaiset varjot hyökkäsivät metsään peloissaan. Ignatin pyöreät kasvot loistivat tulen takaa. Lieskat alenivat ja ilma alkoi haista savulta. Uudelleen näyttivät tuuheat puut vetäytyvän tummina aivan kokon ympärille, kuunnellen jännittävällä huomiolla kipeän miehen puhetta.

"Mutta rikoksen todistajana saatan vielä hyödyttää ihmisiä. Katsokaa minua! Olen kahdenkymmenen kahdeksan vuoden vanha, ja olen jo kuolemaisillani. Noin kymmenen vuotta sitte saatoin nostaa viisi sataa paunaa hartioilleni ihan kevyesti. Sellaisilla voimilla luulin näkeväni ainakin seitsemänkymmentä vuotta, vaipumatta hautaan, ja minä elin vain kymmenen vuotta kun loppuni jo koitui. Isännät ovat ryövänneet minut; he ovat repineet neljäkymmentä vuotta pois elämästäni; he ovat varastaneet neljäkymmentä vuotta minulta."

"Tämä on hänen laulunsa", virkkoi Rybin synkästi.

Pöydän ääressä alkoi kipeä mies puhua uudelleen:

"He hävittävät ihmiselämää työllä. Minkätähden? He ryöstävät ihmisiltä heidän elämänsä. Minkätähden, kysyn vieläkin? Mestarini — hävitin elämäni kangastehtaassa, Nesidovissa — mestarini lahjoitti eräälle primadonnalle kultaisen pesuastian. Kaikki hänen pesuvehkeensä olivat kullasta. Tämä pesuastia sisältää sydänvereni, koko elämäni. Siihen meni minun terveyteni. Mies tappoi minut työllä, tyydyttääksensä rouvaansa verelläni. Hän osti hänelle kultaisen pesuastian minun verelläni."

"Minua paleltaa", virkkoi sairas mies. Jakob auttoi häntä nousemaan ja vei hänet kokon äärelle.

Kokko paloi nyt tasaisesti ja leimuavin liekein ja naamattomat varjot väijyivät sitä syrjästä. Soveli istui hirsipölkylle, ojentaen kuivat, läpikuultavat kätensä valkeaa kohti, yskien. Äiti kuunteli, katseli ja kerran vielä välähti eteensä selvä ja valoinen tie, jota Pavel ja hänen toverinsa kulkivat.

Sofia alkoi kertoa yleismaailmallisesta taistelusta, jota kansat kävivät oikeuden saavuttamiseksi, Saksan talonpoikain kapinoista entisinä aikoina, irlantilaisten kurjuudesta, sekä Ranskan talonpoikain vallankumouksesta vapautensa tähden.

Metsässä, joka oli pukeutunut yön samettivaippaan, leimuavan kokon ääressä, kohosivat historialliset tapahtumat esille, toinen toisensa jälkeen, tapahtumat, jotka olivat järisyttäneet maailmaa; yksi kansakunta kerrallaan nousi maapallolla toinen toisensa jälkeen, kylpien verissään, nääntyneenä taistelusta; ja suurten sotilaiden nimiä mainittiin, jotka olivat kuolleet vapauden ja totuuden puolesta.

Sofian ääni näytti kaikuvan vienosti kaukaisesta menneisyydestä saakka. Se herätti toivoa, se kannatti luottamusta, ja pieni seura kuunteli hiljaksensa sen musiikkia, veljiensä suurta kertomusta hengessään. He katselivat naisen kalpeisiin kasvoihin ja hymyilivät vastineeksi hänen harmaiden silmiensä hymyyn. Heille alkoivat selvitä syyt kaikkien kansakuntien sotiin maan päällä — loppumaton taistelu vapaudeksi ja yhdenvertaisuudeksi — tuli elävämmäksi ja muuttui pyhemmäksi heidän silmissään. He näkivät toiveensa ja ajatuksensa loitompana, peitettyinä tummalla menneisyyden verisellä esiripulla, keskellä vieraita kansoja. Ja sisällisesti, sekä mielessään että sydämessään, tulivat he yhdistetyiksi tähän maailmaan, nähden siinä ystäviä, jotka olivat päättäneet saada oikeuden valtaan maan päällä ja olivat maksaneet vapautuksensa mittaamattomilla kärsimyksillä, vuodattaen kokonaisia verivirtoja omaa vertansa.

Miehet kuuntelivat kaikessa hiljaisuudessa, peljäten katkaista kirkkaan nauhan, joka kiinnitti heidät maailmaan. Ainoastaan silloin tällöin paransi joku heistä valkeaa, pistäen varovaisesti kannonkönttyrän siihen, ja kun säkenet ja savu nousivat kokosta, häsitti joku käsillään savun naisen kasvoista pois.

Kerran kohosi Jakob ylös ja virkkoi: "Odottakaa hetkinen, olkaa hyvä." Hän juoksi sisälle vajaan ja kantoi vaippoja. Ignati auttoi häntä ja he käärivät molemmat naiset niihin, hartioista jalkateriin saakka. Ja taas puheli Sofia, kuvaillen voiton päivää.

Aamun koittaessa lopetti hän peräti väsyneenä ja katseli hymyillen miettiviä, kirkastuneita kasvoja.

"Jo on aika meidän lähteä", virkkoi äiti.

"Niin, jo on aika", vastasi Sofia valittaen.

"Olen pahoillani teidän lähdöstänne", virkkoi Rybin.

"Te tarjootte hyvyyttä ja saatte vainoomista palkaksenne", virkkoi Jefim. "Mutta heidän pitäisi mennä, setä Mikhael, ennenkuin kukaan heitä näkee. Me jakelemme kirjat väen keskuudessa: viranomaiset alkavat nuuskia mistä ne tulevat, ja sitte joku muistelee nähneensä matkailijoita täällä."

"No niin, äiti, kiitän teitä vaivoistanne", virkkoi Rybin, keskeyttäen Jefimin. "Minä ajattelen aina Pavelia teidät nähdessäni ja te olette vaeltaneet oikeaa tietä."

Hän seisoi äidin edessä lämminneenä, leveä ystävällinen hymy kasvoillaan. Ilma oli kolakkaa, mutta hänellä oli vaan ohkanen paita päällään, kaulus avoinna ja rinta paljaana. Äiti katseli hänen voimakasta vartaloansa ja virkkoi hymyillen: "Paras olisi että panisitte päällenne jotakin; nyt on kylmä."

"Sisälläni palaa valkea."

Kolme nuorukaista seisoi nuotion ääressä, keskustellen matalalla äänellä. Jaloissansa makasi sairas mies aivan kuin kuolleena, peitettynä lyhyillä turkeilla. Taivas kalpeni ja varjot hävisivät; lehdet värisivät hiljaa, odottaen auringon tuloa.

"Meidän täytyy siis lausua hyvästit teille", virkkoi Rybin, puristaen Sofian kättä. "Kuinka löydämme teidät sieltä kaupungista?"

"Teidän täytyy käydä minua katsomassa", virkkoi äiti.

Nuorukaiset, jotka olivat seisoneet kokon ääressä, menivät Sofian luo ja puristivat ääneti hänen kättänsä kömpelöllä ystävyydellä. Sairaan miehen käheä yskintä kuului. Kokon hiilusta alkoi jäähtyä.

"Hyvästi!" virkkoivat talonpojat melkein kuiskaten; tuo surullinen sana kaikui naisten korvissa vielä kauan aikaa.

He vaelsivat ilman kiirettä, aamun hämärässä, metsäpolkua pitkin. Äiti, joka asteli Sofian jälessä, virkkoi: "Kaikki tämä tuntuu niin hyvältä — se on aivan kuin unta — niin hyvälle se tuntuu. Kansa haluaa tietää totuuden, rakkaani; niin, he tahtovat tietää totuuden. Tuntuu aivan kuin kirkossa suurena juhlapäivänä, kun pappi ei ole vielä saapunut, ja kaikki on hämärää ja hiljaista; siellä tuntuu kolkolta ja ihmiset alkavat tulvata sisälle. Kynttilöitä sytytetään pyhäinkuvien eteen ja lamppuja myös, ja vähän kerrassaan hajottavat ne pimeän hämärän, valaisten jumalan huoneen."

"Totta", virkkoi Sofia. "Mutta sillä erotuksella, että tässä on jumalanhuoneena koko maailma."

"Niin, koko maailma", kertasi äiti. "Se tuntuu niin hyvältä että sitä on vaikea uskoa."

He kulkivat edelleen, puhuen Rybinistä, sairaasta miehestä ja nuorista talonpojista, jotka olivat niin tarkkaavaisen hiljaisina ja jotka niin kömpelösti, mutta innokkaasti ilmaisivat kiitollista ystävyyttänsä pienillä kohteliaisuuksilla naisia kohtaan. Tultuansa avoimelle kedolle, kohtasi heitä auringonnousu. Vaikka itse vielä näkymätönnä, lähetti se ympäriinsä läpikuultavan viuhkan ruusuisia säteitä, ja kastehelmet kimaltelivat ruohokossa monivärisinä, säteillen kevätiloa. Linnut heräsivät raikkaina. Sofia alkoi hyräillä laulua, joka oli reipas kuin itse aamu.

Toverit työssä

Nilovnan elämä vieri eteenpäin omituisessa rauhassa, Sofia meni pian pois muutamaksi päiväksi ja ilmaantui uudelleen viiden päivän päästä, iloisena ja vilkkaana. Sitte katosi hän taas muutaman tunnin kuluttua ja palasi muutamain viikkojen kuluttua. Nikolai, joka aina oli hommassa, eli yksitoikkoista, säännöllistä elämää. Kahdeksan aikaan aamulla joi hän teetä, luki sanomalehtensä ja kertoi uutiset äidille. Yhdeksän aikaan meni hän virastoon.

Äiti siisti huoneet, valmisti päivällisen, pesi itsensä, muutti puhtaan puvun päällensä ja istui sitte huoneeseensa katselemaan kuvia ja kirjoja. Hän oli jo oppinut lukemaan, mutta lukuharjoitukset saivat hänet pian väsyksiin, ja silloin ei hän kyennyt ymmärtämään sanoja. Mutta kuvat olivat alituisena ihmettelynä hänelle, kuten lapselle. Ne avasivat hänen eteensä selvän, vaihtelevan maailman uusia ja hämmästyttäviä asioita. Suunnattoman suuria kaupunkeja ilmestyi hänen eteensä, kauniita rakennuksia, koneita, laivoja, muistomerkkejä, ja äärettömiä rikkauksia, joita kansat olivat luoneet, jotka pyörryttivät päätä luonnon moninaisine aarteineen. Elämä laajeni äärettömästi; joka päivä tuotti joitakin uusia, suuria ihmeitä. Vaimon nälkäinen sielu oli yhä enenevällä voimalla herännyt rikkaaseen elämään, lukemattomine kauneuksineen. Varsin mieluisasti tutki hän suuria kuvia eläinkunnasta, ja vaikka teksti oli kirjoitettu vieraalla kielellä, sai hän kaikista katselemistaan selvän käsityksen maan laajuudesta, kauneudesta ja rikkaudesta.

"Maailma on avara", virkkoi hän Nikolaille päivällisellä.

"Niin, ja kuitenkin asuvat ihmiset toisiinsa litistettyinä tilan puutteessa."

Hyönteiset, varsinkin perhoset, hämmästyttivät häntä kaikkein enin.

"Miten ihmeen kaunista, Nikolai Ivanovitch", huomautti hän. "Ja kuinka paljo tällaista hurmaavaa kauneutta löytyy kaikkialla, mutta joka kaikki on meiltä kätkössä; se vaeltaa ohitsemme, meidän huomaamatta. Ihmiset häärivät tietämättöminä, voimatta nauttia mistään. Heillä ei ole taipumusta siihen suuntaan. Mutta kuinka moni tuntisi itsensä onnelliseksi, jos tietäisi kuinka rikas maa on ja kuinka ihmeellisiä olentoja siinä elää."

Nikolai kuunteli hänen ihastustansa, hymyili, ja toi hänelle uusia kuvakirjoja.

Iltasin kokoontui usein vieraita hänen luokseen. Monasti oli heidän joukossaan henkilöitä, jotka olivat tulleet useista eri kaupungeista. Pitkät keskustelut kääntyivät aina yhteen ja samaan suuntaan, koko maailman työluokan kohtaloon. Äiti tarjoili heille teetä ja ihmetteli lämpöä, jolla he keskustelivat elämästä ja työväestä, keinoista, joiden avulla voisivat yhä helpommin ja pikemmin kylvää totuutta heidän sekaansa ja kuinka kehittää heitä henkisesti. Nämä arvoitukset jännittivät aina tovereita; koko elämänsä kieri niiden ympäri.

Äiti tunsi että hän käsitti työluokan elämää paremmin kuin nämä ihmiset, ja että hän näki selvemmästi kuin he äärettömän tehtävän, jonka he olivat ottaneet. Hän saattoi katsella heitä jonkunlaisella alakuloisella hellyydellä, kuten vanhemmat ihmiset katselevat lapsia, jotka näyttelevät vanhempia ihmisiä, ymmärtämättä niiden suhteita toisiinsa.

Toisinaan nähtiin Sashenka heillä. Hän ei viipynyt koskaan kauan ja puheli aina virallisesti ja hymyilemättä. Hän ei koskaan unohtanut kysyä lähtiessään: "Kuinka Pavel Mikhailovitch voipi? Onko hän tervennä?"

Joskus valitteli äiti Sashenkalle että Pavelia pidettiin niin kauan vankilassa ilman tutkintoa, eikä päivää vielä oltu määrätty, jolloin hänen asiansa tulisi käsiteltäväksi. Sashenka näytti synkältä ja vaikeni itsepintaisesti, sormiensa vavahdellessa. Nilovna oli kiusauksessa sanoa hänelle: "Rakas tyttäreni, mitä sinä suotta siinä — tiedänhän että rakastat häntä, minä tiedän sen," Mutta Sashenkan kylmät kasvot, tiukasti puristetut huulet ja kuiva viranomainen käytös, joka näytti vaativan ehdotonta vaikenemista, kielsi kaikki tunteenpurkaukset.

Kerran tuli Natasha. Hän osoitti suurta riemastusta äitiä nähdessään, suuteli häntä ja muun muassa ilmoitti lyhyesti: "Äitini kuoli, äiti raukkani on kuollut!" Ja nopealla käden liikkeellä kuivasi hän silmänsä, jatkaen: "Olen pahoillani hänen tähtensä. Hän ei ollut vielä viittäkymmentä täyttänyt. Hänellä olisi voinut olla vielä pitkä elämä edessään. Mutta kun katsahdamme siihen toiselta puolelta, täytyy sanoa, että kuolema olisi helpompi kuin sellainen elämä — aina yksin, vieraana jokaiselle, tuntien ettei kukaan häntä tarvinnut — voitteko kutsua sitä elämäksi?"

Natasha oli nyt opettajana pienessä kaupungissa, jossa oli kangastehdas ja Nilovna joskus vei hänelle kiellettyjä kirjoja, lentolehtiä ja sanomalehtiä. Äidin varsinaiseksi työksi tuli nyt kirjallisuuden levittäminen. Useita kertoja kuussa, puettuna milloin nunnaksi tai pitsikaupustelijaksi, joko rikkaan kauppiaan vaimoksi tai toivioretkeläiseksi, souti tai käveli hän halki läänin tuohikontti selässä tai kapsäkki kädessä.

Hän halusi puhella kansalle ja tahtoi myös kuulla heidän kertomuksiansa elämästä, heidän valituksiansa, heidän vaikeuksiansa ja vaikerrustansa. Edessänsä pyöri ihmiselämä yhä laajempana ja värikkäämpänä — tämä rauhaton, tuskainen elämä kului yhtämittaisessa tavoittelussa leipäpalasta. Hän älysi että maan päällä oli kaikkea viljalti ja runsaasti, mutta että alemmat kansankerrokset elävät puutteessa ja puolinälässä, ympäröitynä pohjattomilla rikkauksilla. Kaupungeissa hököttivät kirkot täynnä kultaa ja hopeaa, jota jumala ei tarvinnut ja kirkon rappusilla värisi kerjäläisiä turhaan odotellen yhtä kuparilanttia pistettävän käteensä.

Kuvista ja kertomuksista Jesuksen elämästä tiesi hän myös että hän oli köyhäin ystävä, ja että hän pukeutui yksinkertaisesti. Mutta kirkoissa, joissa köyhälistö lähestyi häntä lohdutusta hakeakseen, näki hän hänet ristiinnaulituksi hävyttömällä kullalla, näki silkkiä ja samettia pöyhistelemässä puutteellisten edessä. Huomaamattansa alkoi hän rukoilla vähemmän; kuitenkin ajatteli hän enemmän Jesusta ja ihmisiä, jotka mainitsematta hänen nimeänsä, aivan kuin eivät olisi häntä tunteneet, elivät mielestänsä aivan hänen tahtonsa mukaisesti, ja pitivät maailmaa myös köyhille kuuluvana, haluten jakaa kaiken maailman rikkaudet tasan niiden kanssa.

Äiti palasi aina Nikolain luokse matkoiltaan, mielissään kaikista havainnoistaan, mitä oli tehnyt matkojensa varrella, ylpeänä ja tyytyväisenä toimitetusta tehtävästään.

"Hyvä on mennä joka paikkaan ja nähdä paljon", virkkoi hän Nikolaille iltasella. "Sillä tavoin oppii ymmärtämään miten elämä on järjestetty."

Ja joutoaikonaan istui hän kirjojen ääreen, ja katseli taas kuvia, havaiten joka kerta jotain uutta, laajentaen yhä silmäinsä edessä pyörivää elämän panoraamaa, joka avasi hänelle luonnon kauneuksia ja ihmisen voimakasta ja nopeaa luomiskykyä. Nikolai tapasi hänet usein nenä kuvissa kiinni ja hän saattoi silloin hymyillä ja kertoa hänelle jotain ihmeellistä. Hämmästyneenä ihmisten uskalluksesta, saattoi hän silloin kysyä häneltä epäuskoisesti: "Onko se mahdollista?"

Tyynesti, kaikella luottamuksella omiin ennustuksiinsa tulevaisuudesta, katseli Nikolai lempeillä silmillänsä lasiensa välitse äitiin ja kertoi hänelle tulevaisuuden muodostumisesta.

"Ihmisen toiveet ja edellytykset ovat mittaamattomat ja hänen voimansa on tyhjentymätön", virkkoi hän. "Mutta maailma on kuitenkin vielä hyvin hidas saavuttamaan henkisiä rikkauksia. Koska meidän päivinämme jokainen, joka on halukas vapauttamaan itsensä, on pakoitettu kokoomaan, ei valistusta, mutta rahaa. Mutta kun ihmiset kerran ovat kukistaneet ahneuden ja ovat vapauttaneet itsensä orjallisesta työstä —"

Äiti kuunteli häntä jännittävällä huomionkiinnolla ja vaikka hän vaan harvoin ymmärsi hänen sanojensa täyttä merkitystä, vaikutti häneen heidän varma uskonsa yhä syvemmästi ja valtavammasti.

Kerran Nikolai, joka tavallisesti oli niin säännöllinen, tuli työstään kotiin paljon myöhemmin tavallista tapaansa ja virkkoi, hieroen kämmeniänsä ihastuksesta: "Tiedättekös mitä, Nilovna, tänään vierailutunnilla pääsi eräs tovereista karkaamaan pois vankilasta! Mutta emme ole onnistuneet saamaan selville kuka hän on."

Äidin täytyi heiluttaa ruumistansa, ylenmääräisestä mielihyvästä. Hän istui alas tuolille ja kysyi pakoitetulla tyyneydellä: "Kenties se on Pavel?"

"Mahdollista kyllä. Mutta vaikeus on siinä, kuinka hänet löydämme, kuinka saamme hänet kätketyksi. Minä lähden ulos uudelleen."

"Minä menen myös", virkkoi äiti, nousten.

"Te menette Jegorin luo ja kuulustatte josko hän tietää hänestä mitään", esitti Nikolai, mennen ulos nopeasti.

Äiti heitti huivin päähänsä ja riensi nopeasti pitkin katuja, äkillisen toivon vallassa. Silmänsä himmenivät ja sydämensä tykytti nopeasti. Hän kadotti aivan hengityskykynsä ja saavuttuansa Jegorin käytävään, pysähtyi hän, ollen pyörtymäisillään. Hän kääntyi ympäri, huudahti hämmästyksestä ja sulkien silmänsä sekunniksi. Nikolai Vyesovshchikov seisoi ovella, kädet taskuissa, katsellen häntä hymyten.

"Nikolai, Nikolai", kuiskasi hän ja juoksi alas häntä tapaamaan. Hänen sydäntänsä pakotti pettymyksestä poikansa puolesta.

Sitte juoksi hän nopeasti yläkertaan, Jegorin huoneeseen, tavaten hänet kipeänä vuoteella. Hän kuiskasi kiireesti:

"Nikolai on poissa vankilasta."

"Kuka Nikolai?" kysyi Jegor, kohottaen päänsä tyynyltä. "Siellä on niitä kaksittain."

"Vyesovshchikov. Hän on tulossa tänne!"

"Mainiota! Mutta minä en voi kohota häntä tervehtimään."

Vyesovshchikov oli jo astunut sisälle. Hän lukitsi oven jälkeensä, ja ottaen hatun pois päästänsä, nauroi hän hiljakseen, silitellen hiuksiansa. Jegor kohotti itsensä kyynäspäittensä varaan.

"Ole kuin kotonasi", virkkoi hän nyökäyttäen päätänsä.

Nikolai meni äidin luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Jos en olisi teitä nähnyt, olisin yhtä hyvin saanut kääntyä takaisin vankilaan. En tunne ketään koko kaupungissa. Jos olisin mennyt laitakaupungille, olisivat he vanginneet minut heti paikalla. Ja niin kävelin mietiskellen, mikä hullu olin kun läksin pakenemaan. Äkkiä näen Nilovnan juoksevan ja minä kapasemaan perässä."

"Kuinka onnistuitte pakenemaan?"

Vyesovshchikov istui kömpelösti sängyn reunalle ja puristi Jegorin kättä.

"En tiedä kuinka se oikein tapahtui", virkkoi hän vaivaloisella tavalla. "Se oli onnenpotkaus. Olin kävelyllä, ja vangit alkoivat pieksää ylitarkastajaa. Eräs ylitarkastaja erotettiin santarmistosta varkauden takia. Tämä taas on vakooja ja hän tuskastuttaa jokaisen elämän. No niin, he antoivat hänelle aika höyhennyksen, muut vanginvartijat pelästyivät ja puhalsivat piiskuillaan. Huomasin portin olevan auki. Minä vaelsin ulos, joutuen avonaiselle torille ja näin kaupungin edessäni. Astelin yhä eteenpäin, ilman kiirettä, kuten unissani. Mennessäni puhelin itsekseni: 'Minne minä nyt menen?' Katsahdin taakseni ja huomasin vankilan portin jo suljetuksi. Aloin käydä alakuloiseksi. Olin pahoillani toisten tovereiden takia. Tekoni tuntuu minusta typerältä. En ollut aikonut karata."

"Hm!" virkkoi Jegor. "Sinä olisit kääntynyt takaisin, koputtanut kunnioittavasti portille ja pyrkinyt sisään. 'Suokaa anteeksi', olisit sanonut, 'minä jouduin kiusauksen valtaan, mutta tässä nyt olen."

"Niin", jatkoi Nikolai hymyillen. "Se olisi ollut myös typerää, ymmärrän sen. Mutta siitä huolimatta ei se ollut kaunis teko toisille tovereille — minä astuskelen pois virkkamatta mitään kenellekään! No niin, minä kuljin ja kuljin ja jouduin lapsen hautasaaton kanssa samaan matkaan. Istuin alas hautausmaalle ja nautin raittiista ilmasta."

"Sitte menin museoon. Kuljeskelin siellä, katselin ja katselin, miettien koko ajan: 'Minne menen täältä?' Aloin tulla kauhean nälkäiseksi. Astuin kadulle ja kuljin edelleen. Suuni alkoi tuntua kuivalta. Jo näin poliisiupseereja liikkeellä, tarkastelevan jokaista kulkijaa. 'No niin', mietin mielessäni, 'pian lankean elävän jumalan käsiin'. Mutta äkkiä tuli Nilovna juosten päinvastaiseen suuntaan. Minä käännyn ympäri ja seuraan häntä. Siinä koko juttu."

"Eikö sinua surettanut nuo upseerit? Luulen että hekin ovat pahalla mielellä", kiusasi Jegor. Hän käänteli vaikeasti itseänsä sängyssä ja virkkoi totisesti ja vakavasti: "Mutta leikki pois, meidän täytyy sinut kätkeä — joka ei suinkaan ole yhtä helppoa kuin hauskaa. En jaksa nousta ylös —" Hänen äänensä loppui. Hän pani kätensä rinnalleen ja alkoi hiljaa sitä hieroa.

"Olette kovin kipeä, Jegor Ivanovitch", virkkoi Nikolai synkästi, painaen päänsä alas. Äiti huokasi ja heitti levottoman silmäyksen ympäri huoneen joka oli täynnä tavaraa.

"Se on asiani. Mutta, äiti, kyselkääpä Pavelista. Turhaa on käydä tässä välinpitämättömäksi", virkkoi Jegor.

Vyesovshchikov hymyili leveästi. "Pavel voi hyvin. Hän on luja ja reipas. Hän on kuin olisi vanhin joukossamme. Hän juttelee upseerin kanssa ja antaa määräyksiä. Häntä kunnioitetaan. Ja siihen on syytä kyllä."

Vlasova nyykäytti päätänsä.

"Toivoisin että antaisitte minulle jotain syötävää. Olen hirmuisesti nälissäni", huudahti Nikolai yhtäkkiä, hymyillen veikeästi.

"Äiti, siellä on leipää hyllyllä. Anna hänelle. Mene sitte käytävään ja koputa toiselle ovelle täältä vasemmalle päin. Eräs nainen aikaisee sen ja te pyydätte että hän kokoaa mitä ikinä löytää syötävää ja tulee tänne."

Äiti meni pois ja koputti ovelle. Hän jännitti kuuloaan, koko ajan ajatellen Jegorista: "Hän on kuolemaisillaan."

"Kuka se on?" kysyi joku oven sisäpuolelta.

"Tulen Jegor Ivanovitchin puolesta. Hän pyytää teitä pistäytymään luonansa."

"Tulen heti paikalla", vastasi vaimo, avaamatta ovea. Äiti odotti vielä ja kolkutti taas. Tällä kertaa avautui ovi ja ulos astui pitkä, lasisilmä nainen, silitellen rypistyneitä hihojaan.

Kun he astuivat Jegorin huoneeseen, kuului hänen äänensä: "Olen valmistautumassa yhtymään esi-isiini, ystäväiseni. Ludemidlo Vasilievna, tämä mies karkasi vankilasta — jokseenkin röyhkeä teko. Antakaa hänelle ruokaa ennen kaikkea ja sitte piilottakaa häntä pari päivää."

Vaimo nyykäytti päätään ja katsoi tarkasti sairaan miehen kasvoja.

"Lakatkaa joutavasta leikinlaskusta, Jegor, tiedättehän että se ei tee teille hyvää. Teidän olisi pitänyt käskeä minua tänne heti heidän tultuaan. Ettehän ole ottanut lääkettänne. Miksi olette noin huolimaton, vaikka olette itse sanonut että te hengitätte helpommin kuin olette ottaneet lääkettä. Toveri, tule luokseni. He hakevat Jegorin pian sairashuoneeseen."

"Vai niin, vai pitää minun mennä tästä vielä sairashuoneeseen?" kysyi Jegor, näyttäen hämmästynyttä naamaa.

"Me lähdemme nyt", virkkoi nainen Nikolaille, "mutta minä palajan pian takaisin. Antakaa Jegorille ruokalusikallinen tätä lääkettä. Ja älkää antako hänen puhua." Hän poistui Nikolain kanssa.

"Viehättävä nainen", virkkoi Jegor huoaten. "Erinomainen nainen! Hän tekee kaikki painotyömme."

Ludmilla astui sisälle ja sulkien oven varovasti, kääntyi Vlasovan puoleen virkkaen: "Ystävämme pitäisi saada vaihtaa vaatteita mitä pikemmin ja lähteä täältä kiireimmän kautta. Kiiruhtakaa sentähden ja hankkikaa hänelle vaatteita, niin pian kuin suinkin voitte ja tuokaa ne tänne. Olen pahoillani ettei Sofia ole täällä. Hänen erikoisalansa on tovereiden piilottaminen."

"Varokaa nuuskijoita", kuiskasi nainen.

"Kyllä tiedän", virkkoi äiti jonkunlaisella ylpeydellä.

Hän pysähtyi minuutiksi oven ulkopuolelle tarkastaaksensa joka suunnalle, sitoen muka huiviansa tekosyyksi viivyttelyyn. Hän kykeni jo erottamaan sissit muusta väestä melkein heti ne nähtyään.

Tällä kertaa ei hän nähnyt mitään sen tapaista naamaa, ja hän asteli katua myöten kiiruhtamatta. Hän otti issikan ja käski ajamaan kauppatorille. Kun hän osti vaatteita Nikolaille, tinki hän ahkerasti ja haukkui sillä välin juopporattia miestänsä, jolle hänen täytyi ostaa uudet vaatteet kerta kuukaudessa. Sellaisilla lapsellisilla varokeinoilla hankittuansa vaatteet, kiiruhti hän takaisin Jegorin asuntoon; sitte saattoi hän Nikolain kaupungin ulkopuolelle. Eräällä autiolla kadulla kohtasivat he Sashenkan, ja kun äiti oli päännyökäyksellä jättänyt hyvästit Vyesovshchikoville, riensi hän kotiin päin helpotuksen huokauksella.

Vieläpä kuolemassa

Ennen puoliyötä kuoli Jegor sairashuoneessa ja koko seuraavan päivän touhusi äiti maahanpaniaista. Iltasella, kun hän, Nikolai ja Sofia joivat teetä puhellen Jegorista, tuli Sashenka heille.

"Puhelin koko yön Vyesovshchikovin kanssa", virkkoi hän. "Hän tuntui minusta synkeältä. Sellainen hän oli, liioittelematta. Pimeä, sitkeä viha kiehui hänessä jokaista kohtaan. Mutta kun hän lausui: 'Toverit' — teidän pitäisi kuulla millä lämmöllä ja innolla hän sen lausuu — sitä on minun mahdotonta matkia. Hän on muuttunut ihmeellisen yksinkertaiseksi ja avosydämiseksi, ja hän on äärettömästi halukas työskentelemään."

"Hänen mielensä on aivan kokonaan uponnut ajattelemaan tovereitaan", jatkoi Sasha. "Ja tiedättekö mitä hän minulle vakuutti? Että minun pitäisi järjestää pakoretki toisille tovereille. Hän sanoi että sen saapi aikaan hyvin helposti."

"Siitä ei voi olla muuta kuin yksi mielipide", virkkoi Nikolai vakuuttavasti. "Mutta ensin täytyy meidän saada selville, josko toverit haluavat paeta."

Sasha painoi päänsä alas.

"Kuinka olisi mahdollista etteivät he haluaisi?" kysyi äiti huokauksella. Sofia nyökkäsi hänelle myöntyvästi ja meni ikkunan luo. Äiti ei voinut käsittää etteivät vangit tarttuisi ojennettuun käteen, ja katseli toisia hämillään. Hän halusi kuulla enemmän karkaamisen mahdollisuudesta.

Nikolai meni äidin luo, joka pesi kuppeja, ja virkkoi hänelle: "Saatte tavata Pashan huomisen perästä. Antakaa hänelle lappu käteen, puhellessanne hänen kanssaan. Ymmärrättekö? Meidän täytyy saada tietää heidän mielensä."

"Ymmärrän, ymmärrän", vastasi äiti nopeasti. "Minä annan sen hänelle helposti. Se on juuri minulle sopiva toimi."

"Minun täytyy lähteä", virkkoi Sasha; ja äänetönnä hyvästeli hän kaikkia. Hän kiirehti pois suorana ja kuivasilmäisenä, astuen hieman raskaasti.

"Tyttö parka", virkkoi Sofia lempeästi.

"Ni-iin", venytti Nikolai. Sofia asetti kätensä äidin olalle, ja istui sitte tuolille hänen viereensä.

"Haluaisitteko saada sellaisen tyttären?" Sofia katseli ihan hänen silmiinsä.

"Oh, jospa saisin nähdä heidät yhdessä, edes yhden ainoan päivän!" huudahti Nilovna valmiina itkemään.

Seuraavana aamuna seisoi joukko miehiä ja naisia sairashuoneen ovella odottamassa toverin ruumisarkkua. Vakoojia kierteli ahkerasti ympärillä, korvat pörhöllään saadaksensa kuulla jonkun sanan, tarkastellen kasvoja ja heidän liikkeitään. Toisella puolen katua katselivat poliisit heitä revolverit vyöllä.

Portti aukeni, ja arkku kannettiin ulos koristettuna seppeleillä, joihin oli sidottu punaisia nauhoja. Miehet paljastivat päänsä ääneti. Eräs pitkä upseeri pujottelihe väkijoukon läpitse sotilaiden seuraamana. He piirittivät arkun, ja upseeri virkkoi käheällä komentavalla äänellä: "Ottakaa pois nauhat!"

Miehet ja naiset käräytyivät yhä tiukempaan hänen ympärilleen. He huusivat hänelle viuhtoen käsillään ja koettaen jokainen päästä yhä lähemmä. Äiti kalpeni mielenliikutuksesta, ja hän näki kyyneleitä muutamien silmissä.

Sekasorto ja kiihtymys kasvoi. Arkku huojui heidän päittensä tasalla. Äiti pelkäsi äkillistä yhteentörmäystä, ja hän puhui sekä oikealle että vasemmalle: "Miksi emme täyttäisi heidän pyyntöänsä, jos he kerta ovat tuollaiset? Toverien pitäisi myöntyä ja ottaa pois nauhat. Mitäpä muuta voisivat kumppalit tehdä?"

Kova ja terävä ääni kuului muiden ylinnä:

"Me pyydämme ettei meitä häiritä saattaessamme toveriamme jota olette rääkänneet, hänen viimeiseen leposijaansa."

"Ottakaa pois nauhat, Jakolev! Leikatkaa ne pois!"

Ihmiset ulvoivat kuin sudet rannikolla, sitte, painaen päänsä alas voimattomuuden tunteella, riensivät he eteenpäin, täyttäen kadun jalkojensa töminällä.

Heidän edellään huojui kirjavapeittoinen arkku rutistuneine seppeleineen. Väkijoukon takana nousi harmaita olentoja, jotka olivat ratsastavia poliiseja ja vierellä kulki poliisijoukko sapelit kupeilla; nuuskijoita näkyi kaikkialla.

Hautausmaalla asettuivat poliisit jonkunmoiseksi vartioksi, silmät kapteenissa. Pitkä, pitkätukkainen nuorukainen seisoi hatuttomin päin tuoreen haudan reunalla. Samalla kuului kapteenin karkea ääni:

"Naiset ja miehet!"

"Toverit!" alkoi nuorukainen juhlallisesti.

"Sallikaa minun!" huusi poliisi-kapteeni. "Poliisipäällikön käskystä kiellän hautapuheet."

"Lausun vaan muutaman sanan", virkkoi nuori mies tyynesti. "Toverit, opettajamme ja toverimme haudalla vannokaamme hiljaa itseksemme ettemme unohda täyttää hänen tahtoansa; koettakaamme kukin kohdaltamme jatkaa herkeämättä haudan kaivamista maamme onnettomuuden syylle, pahalle vallalle joka sitä rusentaa, sen itsevaltaiselle hallitukselle."

"Vangitkaa hänet", huusi kapteeni. Mutta äänensä hupeni voimakkaaseen huutoon:

"Alas itsevaltainen hallitus!"

Poliisit hyökkäsivät puhujan kimppuun, joka lujasti piiritettynä joka puolelta huusi: "Kauan eläköön vapaus! Me haluamme elää ja kuolla sille!"

Äiti sulki silmänsä hetkellisestä pelosta. Äänet ja melu tukkosivat hänen korvansa. Poliisien kimakat vihellykset viilsivät ilmaa ja naiset itkivät hermostuneesti. Puiset aitaukset ratisivat ja maa tömisi kolkosti ihmisten ja hevosten astunnasta. Aivan lähellä häntä piirittivät poliisit nuorukaista ja työnsivät tunkeilevaa väkeä loitomma joka puolelle. Paljastetut pistimet välähtelivät valkoisina ja kylminä ilmassa. Rautapalasia ja aidan kappaleita välkkyi ilmassa ja väkijoukko huusi hurjasti ja vimmatusti.

Nuorukainen kohotti kalpeat kasvonsa ja hänen varma, tyyni äänensä soi kaiken sekasorron ylitse:

"Toverit! Miksi kulutatte suotta voimaanne? Tehtävämme on terästää älyämme."

Hän voitti. Heittäen seipäänsä pois, väistyi väki vähitellen yksi toisensa jälkeen. Äiti tunkeusi eteenpäin. Hän näki Nikolain, jonka hattu oli vierinyt niskaan, työntävän muita pois tieltään, kiihottuneena epäjärjestyksestä huutaen:

"Mitä, oletteko kadottaneet järkenne? Tyyntykää!"

Äiti pysähtyi. Sofia kosketti samassa häntä olkapäähän; hän oli avopäin, takki auki, ja piteli toisella kädellään erästä nuorta poikaa kiinni, joka peitti murskaantunutta naamaansa ja samalla huusi: "Antakaa minun mennä! Ei se ole mitään."

"Pitäkää huolta hänestä, Nilovna! Viekää hänet kotiimme! Tässä on nenäliina. Sitokaa hänen kasvonsa!" Sofia antoi nopeat ohjaukset, ja pistäen kätensä äidin käteen, juoksi pois, virkkaen:

"Poistukaamme täältä nopeasti, muutoin vangitsevat he teidät!"

Väki hälveni hautausmaan joka laidalle. Heidän jälessään samosi poliisijoukko kiroillen ja paljastaen sapeleitaan.

"Kiiruhtakaamme!" virkkoi äiti, pyyhkien pojan kasvoja nenäliinallaan. "Mikä on nimesi?"

"Ivan." Veri pursusi hänen suustaan. "Älkää peljätkö, en ole paljon loukkaantunut. Hän iski minua päähän sapelin kahvalla."

"Anna minä sidon pääsi."

"Joutavia. En häpeä vaikka näytän tämmöiseltä. Taistelu oli rehellistä — hän löi minua — minä annoin takasin —"

Sofia oli jo kotona ennen heitä. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, mutta hän oli reipas ja varma olennoltaan, kuten aina. Asettaen haavotetun sohvalle, alkoi hän ääneti sitoa hänen haavaansa.

"Ivan Danilovitch!" virkkoi hän, "hänet on tuotu tänne. Te olitte varmaan tarpeeksi pelästynyt? Levätkää nyt siinä."

Toisesta huoneesta ilmestyi Nikolai sidottuine käsineen ja tohtori Ivan Danilovitch, vaatteet revittyinä ja tukka pörrössä kuin iilimadon sarvet. Hän alkoi heti häärätä haavotetun pojan luona. Äitiä kohtasi Nikolain tarkka myötätuntoinen katse ja puristaen hänen kättänsä, huudahti äiti ehdottomasti: "Oh, kuinka kauheaa se oli! He tallasivat toverit maahan! He tallasivat toverit maahan!"

"Näin sen!" virkkoi Nikolai, antaen hänelle lasin viiniä ja nyökäten päällään. "Molemmat puolueet alkoivat kuumeta. Mutta älkää olko levoton. He käyttävät sapeliensa litteätä puolta, eikä ketään haavoittunut vaarallisemmin."

Tänä iltana vaipui äiti hyvin myöhällä raskaaseen uneen, mutta heräsi jo varhain ruumis tönkkönä ja päätänsä kivistäen. Keskipäivällä istui hän jo vankilan vastaanottohuoneessa Pavelia vastapäätä ja katseli sumun läpitse hänen parroittuneita, tummia kasvojansa. Hän vartosi sopivaa hetkeä jolloin voisi pistää lipun hänen kouraansa, jota hän puristi tiukasti kädessään.

"Minä voin hyvin, voin oikein hyvin", virkkoi Pavel lempeällä äänellä. "Ja kuinka itse voit äiti?"

"Jegor Ivanovitch kuoli", virkkoi hän koneellisesti.

"Vai niin", huudahti Pavel koneellisesti, katsoen maahan.

"Hautajaisissa nostivat poliisit tappelun ja vangitsivat yhden miehen", virkkoi äiti viattomasti.

Ohuthuulinen vartia hypähti tuoliltaan ja mutisi nopeasti:

"Lopettakaa! Se on kiellettyä. Ettekö ymmärrä? Tiedättehän että puhe politiikasta on kielletty."

"Enhän minä nyt puhu politiikkaa. Hyväinen aika! Minähän vaan kerron tappelusta ja he tappelivat. Se on aivan tosi. Murskasivatpa lisäksi yhden pojan pään."

"Yhtä kaikki. Vaietkaa — pitäkää suunne tiukasti kiinni kaikesta, paitsi mikä koskee teitä persoonallisesti, perhettänne ja kotiolojanne."

Äiti katsahti ympärilleen ja ojensi nopeasti lipun Pavelille. Hän hengitti helpommin.

"En ymmärrä mitä puhuisin."

Pavel hymyili.

"En minäkään."

"Mitä hemmettiä te sitte juoksette täällä?" virkkoi vartia hermostuneesti. "Heillä ei ole mitään puhumista, mutta heidän täytyy tulla tänne minua kiusaamaan."

"Tuleeko oikeudenkäynti alkamaan pian?" kysyi äiti hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Prokuraattori oli täällä joku päivä sitte ja hän sanoi että se alkaa pian."

"Olet ollut vankilassa jo puoli vuotta."

Äitiä halutti suuresti virkkaa hänelle jotain miellyttävää, Vyesovshchikovista esimerkiksi. Ja niin jatkoi hän yhteen ääneen ja mitä välinpitämättömimmällä tavalla: "Minäpä näin sinun lempilapsesi." Hän pisti sormet poskiinsa, merkitäksensä Vyesovshchikovin rokonarpisia poskia.

"Hän voi oikein hyvin! Poika on elossa ja tervennä. Hän rupeaa pian ammattiinsa. Muistathan, kuinka hän pyysi kovaa työtä?"

Pavel ymmärsi ja nyökkäsi päällään.

Kotona istui Sasha. Tyttö tuli tavallisesti äidin luo niinä päivinä, jolloin tämä oli käynyt Pavelia tervehtimässä.

"Kuinka hän voi?"

"Hyvin, vallan hyvin."

"Annoitteko lipun hänelle?"

"Tietysti! Pistin sen hänen käteensä hyvin viisaasti."

"Lukiko hän sen?"

"Samassa hetkessä? Kuinka olisi hän voinut?"

"Oh, se on totta. Unohdin aivan. Odottakaamme viikko vielä. Luuletteko että hän suostuu siihen?"

"En tiedä. Luulen hänen suostuvan", arveli äiti. "Ja miksi ei hän suostuisi, jos hän voipi sen tehdä vaarattomasti?"

Sasha pudisti päätänsä.

Kasvonsa kalpenivat, silmänsä avautuivat surullisesti ja värisevät huulensa kuiskasivat tulisesti ja vaivaloisesti:

"Haluaisin pyytää teitä — tiedän ettei hän tule suostumaan — että koettaisitte taivuttaa häntä siihen. Hänen läsnäolonsa on tuiki tarpeellinen, aivan välttämätön asiallemme — sanokaa myös että pelkään hänen sairastuvan. Näettehän, ettei päivää vielä ole määrätty, jolloin hän tulee tutkittavaksi ja kuusi kuukautta on jo kulunut — minä rukoilen teitä!"

Hän puhui suurella vaivalla.

"Oi, rakkaani, hän ei kuuntele ketään, paitsi omaa itseään, ei koskaan!"

Molemmat syleilivät toisiaan hetkisen äänettöminä. Sitte Sasha irroitti hiljaa äidin kädet olkapäiltään.

"Niin, olette oikeassa", virkkoi hän vavisten. "Se on kaikki typeryyttä ja hermostumista. Väsyyhän tässä viimein."

Iltasella teetä juodessa virkkoi Sofia äidille:

"Nilovna, teidän täytyy mennä maakylään uudelleen."

"Miksikä? Ja milloin?"

"Olisi hyvä jos voisitte mennä jo huomenna. Voitteko?"

"Voin kyllä."

"Ajakaa sinne", kehoitti Nikolai. "Vuokratkaa postihevoset ja valitkaa uusi tie, jota ette ole ennen mennyt — Nikolskin kautta. Näettekös, sinne ei ole enää hyvä mennä, sillä siellä on jo syntynyt levottomuutta. Muutamia on jo vangittu, opettaja niiden mukana. Mutta Rybin pelastui, se on varma. Kumminkin täytyy meidän nyt olla hyvin varovaisia."

"Tärkeätä on että levitämme kirjallisuutta yhtämittaa. Ettehän pelkää, mennä, Nilovna?" kyseli Sofia.

Äiti oikein loukkaantui. "Milloin olisin pelännyt? Enhän tiennyt pelosta ensi kerrallakaan. Ja nytkö minä sitte äkkiä —" Hän painoi päänsä alas. Joka kerta kyseltiin häneltä jos hän pelkäsi, jos se tuntui hänestä vastenmieliseltä, voiko hän tehdä sen ja tuon ja hänestä tuntui ettei häntä kohdeltu kuin muita tovereita.

"Turhaa on teidän kysellä pelkäänkö sitä ja tätä", huokaili hän. "Ne ihmiset vain pelkäävät joilla on jotakin kadottamista. Mutta mitä on minulla? Yksi ainoa poika. Tapani oli peljätä ja vavista hänen puolestaan ja minä tunsin tuskaa hänen asiansa puolesta. Ja jos minä en nyt kärsi hituistakaan — niin mitäs sitte?"

"Oletteko loukkaantunut!" huudahti Sofia.

"En. Mutta te kysytte joka kerta jos minua peloittaa."

"Suokaa minulle anteeksi. En tee sitä enää toiste."

Äidin täytyi purskahtaa nauruun, ja muutaman minuutin kuluttua kaikki kolme juttelivat vilkkaasti äidin matkasta metsäkylään.

Poliisi ja talonpoika

Seuraavana päivänä varhain aamulla istui äiti postikärryillä, ajaa retuuttaen syksysateen huuhtomaa tietä myöten.

Iltapäivällä saapui hän viluissaan Nikolskin kylään. Hän meni ravintolaan ja pyysi teetä. Asetettuansa raskaan kapsäkkinsä penkin alle, lähellä ikkunaa, katsahti hän avonaiselle torille, jota peitti kellastunut, tallattu ruoho, ja kaupungintalolle, joka oli vanha ja jyrkkäkattoinen. Siat tonkivat torilla ja raatihuoneen rappusilla istui rohkean näköinen, ohutpartainen talonpoika, piippua poltellen.

Eräs tyttö tuli huoneeseen. Lyhyt, keltainen palmikko valui hänen niskaansa ja kasvonsa olivat pyöreät ja lempeät. Asettaen lautasia ja astioita pöydälle, virkkoi hän vilkkaasti:

"He ovat juuri saaneet varkaan kiinni. He kuljettavat häntä tänne."

"Todellakin? Mimmoisen varkaan?"

"En tiedä. Kuulin vaan että ovat hänet vanginneet. Raatihuoneen vahtimies juoksi poliisipäällikön luokse huutaen: 'He ovat hänet vanginneet. He tuovat häntä tänne.'"

Äiti katsahti ulos ikkunasta. Hän työnsi kapsäkkiänsä syvemmä penkin alle ja riensi ovelle, kohottaen ison liinan syvälle kasvojensa ylitse. Torin keskustalla asteli Rybin, kädet sidottuina selän taakse ja poliisi molemmilla puolin. Portailla seisoi väkeä äänetönnä.

"Oh, rosvo, kuinka kauhealta sinä näytät!" huusi joku vaimo joukosta.

Poliisi astui joukon eteen, joka yhä kasvoi. Rybinin ääni kaikui tummalta:

"Talonpojat kuulkaa, minä en ole varas; en varasta, enkä pistä tuleen ihmisten taloja. Taistelen vaan vääryyttä vastaan. Sentähden ottivat he minut kiinni. Oletteko kuulleet puhuttavan kirjoista, joissa talonpoikain elämää kuvataan todellisessa valossa? Tietäkää siis, noiden kirjojen tähden minä kärsin. Minä jakelin niitä kansalle."

Väki piiritti Rybinin yhä tiukemmin. Äänensä antoi varmuutta äidille.

"Kuulitteko?" virkkoi eräs talonpoika kuiskaten ja nykäisten sinisilmäistä toveriansa, joka ei vastannut mitään:

"He pelkäävät", mietti äiti mielessään. Hänen huomionsa terottui. Ovenpielestä näki hän selvästi Rybinin tummat kasvot, sekä huomasi hänen silmiensä kuuman säihkyn. Hän tahtoi että hän myös näkisi hänet ja sentähden kohosi hän varpailleen, leuka pystyssä.

Väki katseli Rybiniä tylsästi, epäselvästi ja ääneti. Ainoastaan kauempana kuului puhetta.

"Talonpojat!" huudahti Rybin kovaa ja sointuvasti. "Uskokaa näitä sanomalehtiä! Kenties saan kuolla niiden tähden. Viranomaiset pieksävät minua, rääkkäävät minua, haluten tietää mistä olen ne saanut ja sitte he lyövät minua vielä julmemmin. Sillä näissä kirjotuksissa loistaa totuus."

Santarmi ilmestyi äkkiä raatihuoneen rappusille ja huusi juopuneella äänellä:

"Mikä kokous täällä on? Kuka tuo mies on, joka puhuu?"

Äkkiä kiiruhti hän Rybinin luo, tarttui häntä tukkaan ja kiskoi hänen päätänsä taaksepäin ja eteenpäin. "Sinäkö roisto täällä puhut, sinäkö roisto?"

Väkijoukko vetääntyi taapäin vaieten. Äiti painoi päänsä alas avuttomuudesta ja tuskasta. Eräs talonpoika huokasi syvään. Rybin puhui uudelleen: "Katsokaa, katsokaa, hyvät ihmiset!"

"Vaiti!" kiljui santarmi ja löi häntä kasvoihin. Rybin horjahti.

"Älkää pieksäkö häntä!" huudahti joku joukosta.

"Älkää!" kuului voimakas ääni joukosta. "Pojat, älkää salliko sitä! He vievät hänet ja pieksävät hänet kuoliaaksi ja sitte he sanovat että me murhasimme hänet. Älkää salliko sitä!"

"Talonpojat!" kaikui taas Rybinin kaiukas ääni, niin että santarmin kiljuminen ei jaksanut häntä voittaa. "Ettekö ymmärrä elämäänne. Ettekö ymmärrä kuinka he teitä ryöstävät, kuinka he juovat teidän vertanne? Te olette kaiken vallan pohja ja perustus; kaikki lepää teidän päällänne. Te olette se voima, joka kannattaa kaikki maanpäällä. Mutta te olette oikeutetut ainoastaan kärsimään puutetta — se on teidän oikeutenne."

Melu yltyi ja kaikki surisivat hänen ympärillään, kiehuen ja suhisten ja hän huojui sinne tänne heidän keskellään. Kohottaen kätensä ylös korkealle, hän pudisti niitä, vedoten kansaan, jotka nyt vastasivat äänekkäin huudoin, vaieten vaan silloin kuin hänen rohkeat, tavattomat sanansa kuuluivat.

"Kiitän teitä, hyvät kansalaiset! Kiitän teitä! Minä nousin teidän elämänne puolesta." Hän pyyhki partaansa ja kohotti uudelleen verisen kätensä. "Tämä on vertani. Se vuotaa totuuden tähden."

"Pitäkää varanne, pojat!" huusi joku varottaen.

Poliisipäällikkö, tukeva, pyöreänaamainen mies, astui tungokseen. Väki väistyi hänen tieltään.

"Mikä on hätänä?" kysyi hän, pysähtyen Rybinin eteen ja mittaillen häntä silmillään. "Miksi eivät kätensä ole sidotut? Upseeri, vastatkaa? Sitokaa ne." Äänensä oli käskevä, mutta väritön.

"Ne olivat sidotut, mutta kansa irroitti ne", vastasi yksi poliiseista.

"Kansa? Mikä kansa?" Poliisipäällikkö katseli tungosta, joka puoliympyränä häntä piiritti. Samalla yksitoikkoisella äänellä jatkoi hän: "Ketkä ne olivat?"

Samassa sivalsi hän takaiskun sapelinsa kahvalla erään sinisilmäisen talonpojan rintaan. "Tekö olette tätä kansaa, Chumakov? Kuka muu? Te, Mishin?" Ja hän töykkäsi jotakuta rintaan oikealla kädellään.

"Hajotkaa, te kirotut!"

Ei kasvoissaan eikä äänessään kuulunut vähintäkään kiihkoa tai uhkaa. Hän puhui koneellisesti, kuolleella tyyneydellä ja pitkien käsiensä tasaisilla liikkeillä, työnsi hän väkeä hajalle. Edessänsä oleva puoliympyrä laajeni. Päät painuivat alas, katseet kääntyivät toisaalle.

"No", kääntyi hän poliisien puoleen, "mikä teitä vaivaa? Sitokaa hänet!" Hän kirosi ja kääntyi taas Rybinin puoleen, virkkaen halveksivasti: "Kädet selän taakse!"

"En halua käsiäni sidottavan", virkkoi Rybin. "Minä en juokse pois, enkä tappele vastaan. Miksi tarvitsevat käteni olla sidotut?"

"Mitä?" huusi poliisipäällikkö, häntä lähestyen.

"Siinä on tarpeeksi että rääkkäätte kansaa te pedot!" huusi Rybin korkealla äänellä. "Punainen päivä on saapuva teille myös pian. Silloin maksetaan teille kaikki takaisin!"

Poliisipäällikkö iski äkkiä Rybiniä vasten naamaa.

"Ette tapa totuutta nyrkillänne", huusi Rybin. "Ettekä ole oikeutettu minua pieksämään."

"Nikita!" huusi poliisipäällikkö katsellen ympärillensä. "Nikita!" Joukosta ilmaantui lyhyt ja paksu talonpoika puettuna lyhyeen turkkiin.

"Nikita", virkkoi poliisipäällikkö vastenmielisesti, kierrellen viiksiänsä, "anna hänelle korvapuusti ja oiva!"

Talonpoika asettui Rybinin eteen. Katsoen häntä suoraan silmiin, puhui Rybin erityisellä äänenpainolla:

"Katsokaa, hyvät kansalaiset, kuinka pedot kuristavat teitä omilla käsillänne. Katsokaa! Miettikää! Miksi tahtoo hän lyödä minua? — miksi? kysyn."

Talonpoika korotti kätensä ja löi häntä laiskasti korvalle.

"Lyö paremmin, sanon!" kiljui päällikkö, tyrkäten talonpoikaa niskasta.

Talonpoika astui syrjään ja kallistaen päätään alas virkkoi synkästi: "En tee sitä uudestaan."

"Mitä?" Poliisipäällikön kasvot vavahtivat. Hän polki jalkaa, kirosi ja heittäytyi itse Rybinin päälle. Lyönti mäsähti ilmassa. Rybin horjahti ja kohotti käsiänsä; toisella lyönnillä sai poliisipäällikkö hänet kumoon ja hyppien ja hihkuen alkoi hän potkia häntä rintaan, sivuihin ja päähän.

Kansa alkoi murista raivoisasti, heiluttaen nyrkkejänsä ja lähestyen poliisipäällikköä. Hän huomasi sen ja hyppäsi syrjään, paljastaen miekkansa.

"Vai sitä te aiotte? Vai rupeatteko kapinoimaan? Rupeatteko?"

Äänensä värisi ja katkesi. Se oli muuttunut käheäksi. Hän kadotti ryhtinsä, äänensä keralla. Hän kohotti olkapäänsä päänsä tasalle, kumartui eteenpäin ja kääntäen kiiluvat silmänsä joka taholle, vetääntyi hän taapäin, tunnustellen jalallaan maata varovasti takanaan. Väistyessään mutisi hän käheästi ja kiihkeästi:

"No, hyvä! Ottakaa hänet! Minä poistun! Mutta tiedättekö te, kirotut koirat, että hän on valtiorikollinen, että hän on noussut tsaaria vastaan, että hän nostaa vallankumousta, tiedättekö sen? Keisaria, tsaaria vastaan? Ja te suojelette häntä; te, myös, olette kapinallisia! Aha — o —!"

Paikalta hievahtamatta, silmää värähtämättä, järki kuoleutuneena, seisoi äiti aivan kuin sikeässä unessa, pelon ja säälin vallassa. Ärtyneet, uhkaavat ja vihaiset äänet surisivat kuin ampiaiset hänen korvissaan.

"Jos hän on tehnyt jotain pahaa, viekää hänet oikeuden eteen."

"Älkääkä pieksäkö häntä!"

"Antakaa hänelle anteeksi, teidän ylhäisyytenne!"

Kansa jakaantui kahtia: yksi osa kiehui poliisipäällikön ympärillä, huutaen ja uhaten häntä; toinen, vähemmän lukuisa, jäi pieksetyn miehen luo. Useat miehet nostivat hänet maasta seisaalleen. Rybin pyyhki verta kasvoistaan ja parrastaan ja katseli ääneti ympärilleen. Katseensa osui äidin kohdalle. Tämä liikahti, kurotti vartaloaan ja huiskutti kättänsä. Mutta Rybin kääntyi pois; kumminkin vähän ajan kuluttua katsahti hän taas samaan suuntaan. Äidistä näytti että Rybinin kasvoissa näkyi rohkaistua mieltä ja hän kohotti päätänsä, kasvojensa vavahdellessa.

"Tunsiko hän minut? Ihmettelen mahtoiko hän minut tuntea?"

Äiti nyökäytti hänelle päätään ja sätkähti surullisesta tuskallisesta ilosta. Mutta seuraavassa hetkessä näki hän että sinisilmä talonpoika seisoi Rybinin vieressä ja katsoi myös häneen. Hänen katseensa huomautti häntä vaarasta, johon hän oli antautua.

"Mitä minun on tekeminen? He ottavat minutkin kiinni."

Talonpoika sanoi jotain Rybinille, joka pudisti päätänsä.

"Mutta vähät siitä", virkkoi Rybin selvällä vaikka vapisevalla äänellä. "En ole yksin maailmassa! He eivät kykene vangitsemaan koko totuutta. Paikalle, missä olen, jää muisto minusta. Jos yksi hukkuu, on paljon ystäviä ja tovereita jälellä."

"Hän puhuu tämän minulle", päätti äiti itsekseen.

Poliisi johti Rybiniä ylös raatihuoneen rappusia ja katosi hänen kanssaan oven taakse. Vähän ajan päästä alkoi joukko hajota ja Rybin ilmaantui uudelleen rappusille kädet sidottuina. Päänsä ja kasvonsa olivat käärityt harmaaseen riepuun ja hänet lykättiin odottavaan vaunuun.

"Hyvästi, hyvät kansalaiset", kajahti hänen äänensä kylmässä iltahämärässä. "Etsikää totuutta. Säilyttäkää se! Uskokaa ihmistä joka ilmoittaa teille puhdasta oppia, lempikää häntä. Älkää säästäkö itseänne totuuden tähden."

"Hiljaa, sinä koira!" huusi poliisipäällikkö, kun vaunu vieri pois.

Kotona avasi Nikolai oven äidille. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja hän piteli kirjaa kädessään.

"Näin pian?" huudahti hän iloisesti. "Te palasitte hyvin pian. Olen kovin mielissäni, oikein mielissäni."

Silmänsä säteilivät ystävällisesti lasisilmiensä takaa. Hän auttoi äitiä riisuutumaan ja virkkoi tuntehikkaalla hymyllä:

"Ja tässä minun kotonani, kuten näette, oli tarkastus viime yönä. Ihmettelin että mikä mahtoi olla syynä — kunhan teille ei vaan olisi jotain tapahtunut. Mutta eihän teitä toki ole nipistetty kiinni. Jos teidät olisi vangittu, ei minuakaan olisi säästetty."

Hän vei hänet ruokasaliin ja jatkoi vilkkaasti: "Kuitenkin uhkasivat he että minut erotettaisiin virastani. Mutta se ei huoleta minua. Olin jo muutenkin väsynyt merkitsemään kirjoihin hevosettomia talonpoikia, ja häpesin ottaa siitä maksua, sillä raha kiertää siihen kumminkin juuri heiltä. Mutta olisi näyttänyt pahalta, jos olisin jättänyt paikkani omasta ehdostani. Olen työvelassa tovereille ja nyt sai asia aivan luonnollisen käänteen, joka tyydyttää minua."

Äiti istui alas ja katsahti ympärillensä. Olisi luullut että joku voimakas mies olisi tietämättömyydessään jyskyttänyt taloa ulkopuolelta, kunnes kaikki sisällä oli tipahdellut alas. Suuret kuvat makasivat laattialla, seinäpaperit olivat revityt ja pistivät kielekkeinä ulos seinistä. Laattiasta oli lankku revitty irti ja yksi ikkunalauta oli kiskottu pois. Uunin luona oli laattia täynnä tuhkaa. Äiti pudisti päätään katsellessaan tätä tuttua hävityksen kauhistusta.

"He tahtoivat näyttää etteivät he tahdo rahaa tyhjästä", huomautti Nikolai.

Pöydällä seisoi kylmä samovari, pesemättömät astiat, makkaroita ja juustoa paperissa, hyvässä toveruudessa lautasten, leivänmurujen, kirjojen ja hiilien kanssa. Äiti hymyili. Nikolai naurahti myös vaikeasti, seuratessaan äidin katsetta.

"Minä autoin myös, minkä kerkesin, saadaksemme kaikki mullin mallin. Mutta älkäämme välittäkö, Nilovna, älkäämme välittäkö. Luulen että he aikovat vielä pistäytyä. Sentähden en välittänyt ruveta tässä siistimään. Mutta miten onnistui retkenne?"

Äiti sävähti kysymyksestä. Rybin ilmestyi hänen eteensä; hänestä tuntui pahalta ettei hän ollut jo heti kertonut mitä oli nähnyt ja kuullut. Hän muuttausi lähemmä Nikolaita ja alkoi kertomuksensa. Hän koetti samalla säilyttää tyyneytensä, ettei kertomukseen näyttäisi tulevan mitään liioiteltua. Nikolai heittäytyi taapäin tuolissaan, käyden kalpeaksi ja kuunnellen yhteen puristetuin huulin. Äiti ei ollut koskaan nähnyt häntä niin ankaran näköisenä.

Kun hän oli lopettanut, nousi Nikolai ja käveli edestakaisin huoneessa, kädet taskuissa ja ääneti. Voittaen liikutuksensa näytti hän melkein tyyneltä, silmissään kova ilme ja katseli äitiä, jonka kasvot olivat peitetyt valuvilla kyynelillä. "Mutta, Nilovna, emme saa kuluttaa aikaa. Koettakaamme, rakas toveri, selvitellä asioitamme." Hymyillen surullisesti tuli hän aivan liki äitiä ja kuiskasi, kumartuneena hänen ylitsensä: "Missä on kapsäkkinne?"

"Kyökissä."

"Nuuskija näkyy seisovan portin pielustalla — meidän täytyy saada tuo suuri joukko sanomalehtiä hävitetyksi jonnekin, huomiota herättämättä. Emme voi piilottaa niitä minnekään sisällä, sillä luulen heidän tulevan tänne uudelleen tänä iltana. En tahdo että teidät vangitaan. Sentähden, huolimatta hukkaan menneestä työstä, täytyy meidän se polttaa."

"Mitkä?"

"Koko kapsäkin sisältö."

Vihdoin ymmärsi äiti ja, kesken suruansa, peitti ylpeyden hymy hänen kasvonsa.

"Se on tyhjä — ei yhtä lehtiä jälellä." Ja vähitellen kasvavalla vilkkaudella kertoi hän kuinka hän oli ne jaellut niiden talonpoikien kesken, jotka olivat osoittaneet myötätuntoisuutta Rybinille, heti kun hänet oli viety pois.

Nikolai kuunteli, ensin kylmästi, sitte kummastuksella ja huudahti vihdoin, kesken hänen puheensa:

"Sepä suuremmoista! Oh, Nilovna! Tiedättekö" — änkytti hän, ja puristaen Nilovnan kättä, huudahti hän tyynesti: "Te aivan liikutatte minun sydäntäni luottamuksellanne kansaan, luottamuksellanne asiamme voittoon. Teidän sielunne on niin hyvä. Silminnähtävästi alkavat talonpoikamme herätä. Ja sehän on aivan luonnollista. Meillä pitäisi olla ihan erityistä väkeä kylissä. Kun ajattelen koko laajaa kansaa! Meillä ei ole tarpeeksi väkeä missään. Elämä vaatii satoja käsiä lisää."

"Jospa vaan Pasha ja Andriusha pääsisivät vapaaksi!" virkkoi äiti hiljaa. Nikolai katsahti häneen ja painoi päänsä alas.

"Näettekös, Nilovna, teistä tuntuu se vaikealta, mutta sanon sen kumminkin — tunnen Pavelin hyvin; hän ei suostu lähtemään vankilasta. Hän haluaa päästä oikeuden eteen. Hän haluaa kohota täyteen mittaansa, eikä jätä tilaisuutta käyttämättä. Eikä hänen tarvitsekaan. Hän kyllä pelastuu Siperiasta."

Äiti huokasi ja vastasi hiljaa:

"Hän käsittää mikä on edullisinta asialle."

Vankilan voima

Äiti vaipui pian sikeään uneen ja heräsi varhain seuraavana aamuna hiljaiseen noputukseen kyökin ovelle. Pukeutuen nopeasti, meni hän kyökkiin ja pysähtyen ovelle, kysyi hän: "Kuka siellä?"

"Avatkaa." Tämä yksitoikkoinen sana oli päästösanana.

Äiti nosti ylös salvan, potkasi ovea jalallaan ja Ignati astui sisälle, huudahtaen iloisesti:

"En toki erehtynyt. Jouduin oikeaan paikkaan", kuiskasi hän, lukiten oven jälkeensä.

Vaatteensa olivat mudassa ylös saakka. Kasvonsa olivat harmaat, silmänsä olivat kuopassa.

"Olemme joutuneet kiikkiin metsäkylillä", kuiskasi hän.

"Tiedän sen."

Vastaus kummastutti nuorukaista. Hän räpäytti silmäänsä kysyen: "Mitä? Mistä?"

Äiti selitti muutamin lyhyin sanoin ja kysyi: "Veivätkö he toisetkin toverit?"

"He eivät olleet siellä. He olivat menneet arvannostoon. Viisi oli vangittu, setä Rybin niiden joukossa."

Hän aivasteli ja virkkoi hymyillen:

"Ja minut jätettiin rauhaan. Luulen että he nuuskivat minua siellä. Mutta nuuskikoot. En mene enää sinne takaisin, en mistään hinnasta. Siellä on vielä seitsemän nuorta miestä ja naista. Ja he ovat luotettavia."

"Kuinka löysitte tämän paikan?" hymyili äiti.

"Niin minäkö?" Istuen alas tuolille ja katsellen ympärillensä virkkoi hän: "He kapusivat tervahaudoille yön pimeässä. Minuuttia ennen juoksi metsänvartia luoksemme, koputti ikkunaan ja huusi: 'Pitäkää puolenne, pojat, he lähestyvät!'

"Mutta ei vasaran iskukaan hämmästyttäisi setä Mikhaelia. Äkkiä huutaa hän minulle: 'Juokse kiireesti kaupunkiin! Muistathan sen vanhanpuoleisen naisen?' Ja hän kirjoitti minulle kiireesti pienen lapun. 'Tuossa, mene! Hyvästi, veli!' Hän töykkäsi minua selkään ja minä lensin metsään. Samoilin siellä joka ilmansuunnalla pensaikoissa. Kuullen heidän tulevan, minä panin pitkäkseni pensaikkoon. He kulkivat ohitseni. Sitte nousin ja pakenin. Vaelsin sitte kaksi yötä ja yhden päivän lakkaamatta. Jalkojani tulee pakottamaan koko viikon."

"Minä virkistän teitä pian teellä. Peskää itsenne ja minä laitan sillä aikaa samovarin kuntoon."

"Minä annan teille lapun." Hän kohotti koipeansa vaivaloisesti ja pani voihkaen jalkansa penkille, alkaen päästellä jalkariepujaan.

Nikolai ilmestyi ovelle. Ignati tahtoi laskea jalkansa maahan ja nousta ylös, mutta horjahti ja vaipui alas raskaasti.

"Istukaa paikallanne!" huudahti äiti.

"Kuinka voitte, toveri?" virkkoi Nikolai. "Sallikaa minun auttaa teitä."

Polvistuen talonpojan edessä, aukoi hän pian likaiset ja märät kääreet.

Ignati ähkyi tukalasti. Nikolai löysi lapun, silitteli sitä ja ojensi tämän harmaan, rutistuneen paperin äidille.

"Lukekaa."

"Äiti, älkää jättäkö tätä asiaa ottamatta huomioonne. Sanokaa sille pitkälle vallasnaiselle etteivät he unohtaisi kirjoittaa enemmän meidän asiamme tähden, pyydän teitä. Hyvästi. Rybin."

"Se on mainiota!" virkkoi Nikolai hitaasti ja kunnioituksella.

Äiti kantoi Ignatille pesuastian kyynelsilmin, istui alas laattialle, ja ojensi käsiänsä hänen jalkojansa kohti.

Ignati pisti jalkansa penkin alle kiireesti ja huudahti pelolla:

"Mitä aiotte tehdä?"

"Antakaa minulle jalkanne, pian!"

"Ja minä tuon alkoholia", virkkoi Nikolai.

Ignatin pyöreät kasvot venyivät hämmästyksestä. Hän katsoi ylös avuttomasti suurilla silmillänsä.

Nikolai toi pullon viinaa, asetti hiiliä samovariin ja meni pois hitaasti. Ignati seurasi häntä uteliain katsein.

"Herrasmies? Niinkö?"

"Tässä liikkeessä ei löydy herroja; he ovat kaikki tovereita."

"Jopa se on minusta outoa", virkkoi Ignati omituisella hymyllä.

"Mikä on outoa?"

"Tämä: yhdessä päässä he pieksävät teitä kasvoihin ja toisessa pesevät jalkojanne. Onko niiden keskellä vielä jotain?"

Nikolai avasi oven ja virkkoi kynnyksellä seisten:

"Keskellä seisoo kansa nuollen niiden käsiä, jotka lyövät heitä kasvoihin, ja jotka imevät sitte veren raatelemistaan naamoista. Tämä on keskusta."

Ignati katsoi häneen kunnioittavasti ja virkkoi hetkisen mietittyään: "Niin se on!"

Nuori mies nousi, katseli jalkojansa ja astui varmasti laattialle.

"Niinhän ne ovat kuin uudet jalat. Kiitos teille! Monet, monituiset kiitokset."

Hänen kasvonsa vääntyivät, huulensa vapisivat ja silmänsä kävivät punasiksi. Katseltuansa hetkisen mustaa pesuvettä, kuiskasi hän lämpösesti ja liikutettuna:

"En edes ymmärrä kuinka teitä kiittäisin."

Nikolai virkkoi vakavasti: "Mutta kuinka saamme lentolehden Rybinin vangitsemisesta kirkonkylään?"

"Antakaa se minun toimekseni. Minä vien sen." Ignati hieroi käsiänsä ja silmänsä loistivat. "Sallikaa minun!"

Äiti nauroi itsekseen, häneen katsomatta.

"Mitä, te olette väsynyt ja pelästynyt ja sanoitte äsken ettette mene sinne enää uudelleen!"

"Väsynyt tosin olen, mutta minä lepään ja tietysti minua peloittaa!" Käytöksensä oli tyyntä ja asiallista. "Mutta minä tunkeudun sinne jotenkin yön seutuun. Älkäähän huoliko! Antakaa minulle lentolehdet. Menen metsiin, kätken sinne tuomiseni ja sitte ilmoitan tovereille: 'Menkää ja hakekaa ne sieltä.' Se on parempi. Jos jakelisin ne itse joutuisin heti poliisin käsiin ja lentolehdet menisivät hukkaan. Meidän täytyy toimia suurella varovaisuudella, koska kirjallisuutemme on niin harvinaista!"

Nikolai alkoi puhua, katsellen hyväluontoisesti ja ihmetellen nuorta talonpoikaa.

"Te ette mene sinne!"

"Mitä minä sitte teen? Ja minne minä sitte menen?" kysyi Ignati pahoillaan.

"Joku toinen toveri menee edestänne ja te selitätte hänelle millä tavoin hänen pitää menetellä."

"Hyvä niinkin!" virkkoi Ignati taipuvasti.

"Ja teille hankimme uuden hyvän passin, ja teemme teistä metsänvartian."

Nuori mies kääntyi äkkiä ympäri ja kysyi levottomasti:

"Mutta jos talonpojat tulevat sinne puita viemään, mitä minä sitte teen? Pitääkö minun ottaa heidät kiinni? Se ei suinkaan tyydytä minua."

"Älkää olko levoton!" rauhoitti Nikolai häntä. "Te ette tarvitse sitoa heitä. Luottakaa meihin!"

"No niin, no niin!" virkkoi Ignati helpommin.

Myöhään samana yönä istui hän pienessä huoneessa erään talon alakerrassa, Vyesovshchikovia vastapäätä pöydässä. Hän sanoi matalalla äänellä, silmäkulmiansa hieroen: "Keskimäiselle ikkunalle, neljä kertaa."

"Neljä."

"Ensin kolme kertaa, näin" — hän laski kolme kertaa ääneen, koputtaessansa pöytään etusormellaan. "Sitte odotatte hetken ja napautatte kerran vielä."

"Ymmärrän."

"Eräs punatukkainen talonpoika tulee avaamaan oven teille ja kysyy teiltä josko tarvitsette kätilöä. Te sanotte 'kyllä, isäntäväki lähetti'. Eikä mitään muuta. Hän ymmärtää siitä asianne."

Ignati epäili vielä kumminkin Vyesovshchikovin ulkomuistia ja pani hänet vielä kertaamaan sekä naputukset että sanat ja ojensi vihdoin hänelle kätensä lausuen:

"Siinä kaikki. Hyvästi, toveri. Lausu heille terveiseni. Olen elossa ja tervennä. Ihmiset ovat siellä hyviä, saattepa vaan nähdä."

"Nähkääs, nyt minullakin on työtä, äiti", virkkoi Vyesovshchikov, mennen äidin luo tyytyväisenä kerrankin. "Nilovna, kuulitteko, kuinka he aikovat järjestää vankien pakenemisen? Aikovatko he sen tehdä?"

"He päättävät siitä tarkemmin ylihuomenna", vastasi äiti huoaten ehdottomasti. "Vielä yksi päivä - ylihuomenna siis."

"Sanokaa niille vanhemmille — he kuuntelevat teitä, että se on hyvin helppoa. Vankilan muuri ulottuu lähelle lyhtytolppaa; sen vastapäätä on avonainen tontti, vasemmalla hautausmaa, oikealla kadut — kaupunki. Lyhdyn sytyttäjä menee toimeensa; hän puhdistaa lamput päivällä; hän asettaa nyt tikapuut muuria vasten, kiipee ylös, vääntää koukut muuriin nuoratikapuita varten, laskee nuoratikapuut pihan sisälle, ja menee tiehensä. Sisäpuolella tietävät he tarkkaan mihin aikaan tämä tapahtuu, ja pyytävät vankien nostamaan metelin, tahi järjestävät sen itse, ja ne jotka haluavat, menevät nuoratikapuita myöten muurin ylitse — yks', kaks', se on tehty. Ja he astelevat rauhassa kaupunkiin, sillä ensinnä tullaan etsimään kaikki komerot hautausmaalla ja aukealla tontilla."

"Ja he ampuvat hänet", virkkoi vaimo vapisten.

"Ketkä? Siellä ei löydy yhtään sotilasta, ja vankilan ylivartiat käyttävät revolverejansa naulojen kiskomiseksi. Ja saattepa nähdä että kaikki käypi hyvin. Te puhutte heille. Minä olen jo valmis matkalle."

Sunnuntaina, hyvästellessänsä Pavelia vankilan odotushuoneessa, tunsi äiti pienen paperikäärön kämmenessään. Hän hypähti kuin olisi hänen kätensä palanut, ja heitti kysyvän malttamattoman katseen poikansa kasvoihin. Mutta Pavelin silmät hymyilivät tavallisella tyyneydellään.

Kotona pisti hän lapun heti Nikolain käteen, ja seisahtui hänen eteensä, odotellen, kun hän aukoi pientä liuskaa. Hän tunsi hieman toivoa; mutta Nikolai sanoi:

"Tietysti; näin hän kirjoittaa: 'Me emme karkaa, toveri; me emme voi, ei kukaan meistä. Me kadottaisimme itsekunnioituksemme. Lohduttakaa ja olkaa hyvä äidille; sanokaa hänelle, ja hän on ymmärtävä kaikki. Pavel'."

Äiti oikasi itsensä sukkelaan, ja kohottaen päätänsä, virkkoi ylpeästi ja varmasti:

"Mitäpä siinä on selittelemistä. Minä ymmärrän."

Nikolai kääntyi pois nopeasti, otti nenäliinansa, niisti nenänsä äänekkäästi ja mutisi: "Olen kylmettynyt, kuten näette!" Ja peittäen silmänsä, muka asettaakseen silmälasejaan kuntoon, käveli hän edestakaisin huonetta, ja virkkoi sitte: "Emme olisi muutoin onnistuneetkaan."

"Mitäpä siitä; menköön koko juttu oikeuden eteen!" virkkoi äiti kylmästi.

"Kuulkaa, olen saanut kirjeen eräältä toverilta Pietarista —"

"Hän välttää Siperiaan menoa, välttääkö hän?"

"Tietysti! Toveri kirjoittaa: 'Juttu tulee esille lähemmässä tulevaisuudessa; tuomio on varma — maanpako kaikille!' Näettekö, tuomio on julistettu Pietarissa jo aikoja ennen oikeudenkäyntiä."

"Lopettakaa!" virkkoi äiti päättävästi. "Ette tarvitse lohduttaa minua tahi selittää minulle. Pasha ei halua tehdä mitä ei pidä oikeana, hän ei kiusaa itseänsä suotta." Hän pysähtyi hengittääkseen. "Eikä hän halua kiusata muita, ja sitä paitsi rakastaa hän minua. Näettehän kuinka hän ajattelee minua."

"Poikanne on jalo! Rakastan ja kunnioitan häntä sangen paljon."

"Minäpä sanon jotakin — ajatelkaamme mitä voisimme tehdä Rybinille", esitti äiti.

Kello soi.

"Se on Sasha", kuiskasi Nikolai.

"Kuinka uskallatte hänelle sanoa?" kuiskasi äiti takaisin.

"Niin — se on vaikeaa!"

"Surkuttelen häntä suuresti."

Ovikello soi uudelleen, mutta hiljempää, aivan kuin olisi tulija käynyt epävarmaksi. Nikolai ja äiti nousivat yhtaikaa, mutta Nikolai kääntyi takaisin kyökin ovelta.

"Sanokaa te ennemmin", virkkoi hän.

"Hän ei halua?" kysyi tyttö samalla kun ovi avattiin.

"Ei."

"Tiesinhän sen!" Sashan kasvot kalpenivat. "Voiko hän hyvin?"

"Varsin hyvin."

"Hyvin ja onnellisena; aina sama ja ainoastaan tämä —"

"Hän sanoo että Rybin pitäisi laskea vapaaksi." Äiti katsoi pois päin tytöstä.

"Niin, minusta tuntuu että meidän pitäisi käyttää tuumaamme tähän tarkoitukseen."

"Niin ajattelen minäkin", virkkoi Nikolai, ilmestyen ovelle. "Kuinka voitte, Sasha?"

Tyttö kysyi, ojentaen hänelle kätensä: "Mistä on kysymys? Eivätkö kaikki ole huomanneet kuinka käytännöllinen tämä keino on? Tiedän että ovat sen huomanneet."

"Ja kuka on sen järjestävä? Jokaisella on kiire."

"Uskokaa se minulle", virkkoi Sasha, hypäten nopeasti jaloilleen. "Minulla on aikaa!"

Hän alkoi napittaa nuttuaan uudelleen varmoilla, ohkasilla sormillaan.

"Sinun pitäisi levähtää hieman", kehoitti äiti.

Sasha hymyili ja vastasi lempeästi:

"Älkää huolehtiko minusta. En ole väsynyt." Ja puristaen ääneti heidän kättänsä, läksi hän taas päättävänä ja varmana matkalle.

Kello soi uudelleen. Siellä oli Ljudmila. Hänellä oli liian ohkanen takki päällänsä, kylmään vuodenaikaan katsoen, ja poskensa olivat purppuraiset vilusta. Riisuen repaleiset päällyskenkänsä, virkkoi hän harmistuneella äänellä:

"Juttu tulee esille viikon sisällä."

"Todella?" kuului Nikolain ääni toisesta huoneesta.

"Niin, aivan todella! Ja huhutaan aivan yleisesti, että tuomio on jo langetettu."

Äiti ei voinut kuvailla mielessään mimmoista se oikeudenkäynti tulisi olemaan, ja kuinka tuomarit käyttäytyisivät Pavelia kohtaan. Epätoivon ja neuvottomuuden pilvien ympäröiminä eli hän tuskaisten odotusten vallassa päivän ja seuraavan päivän vielä: mutta kolmantena päivänä tuli Sasha ja virkkoi Nikolaille:

"Kaikki on valmista tunnin sisällä!"

"Kaikki valmista? Niin pian?" Hän oli ihan hämmästynyt.

"Miksi ei kaikki olisi kunnossa? Ainoa, mikä minulla oli tehtävänä, oli hakea piilopaikka ja vaatteet Rybinille. Kaiken muun otti Godun toimekseen. Rybin tarvitsee kulkea vaan yhden vartiaston ohitse kaupungissa, Vyesovshchikov kohtaa hänet kadulla, kaikki on sovittu edeltäpäin, tietysti. Hän heittää päällystakin hänen päälleen, antaa hänelle hatun, ja näyttää hänelle tietä. Minä odotan häntä, muutan hänen vaatteensa ja johdan hänet pois kaupungista."

"Minä menen vankilan luo", virkkoi äiti äkkiä.

"Miksi?" kysyi Sasha.

"Rakkaani!" huudahti äiti, puristaen Sashaa povelleen väristen. "Ota minut; minä en häiritse sinua; mutta en usko että pakeneminen on mahdollinen."

"Voihan hän tulla."

"Olkoon se hänen omassa vallassaan", vastasi Nikolai.

Tuntia myöhemmin seisoi hän avonaisella tontilla vankilan edustalla. Vinha tuuli puhalsi, heiluttaen hänen pukuansa, ja pieksi jäätynyttä maata; huojuttaen väänteli se lahonnutta puutarha-aitaa, jonka taitse vaimo kulki; se rätisi vankilan matalaa vallia vastaan, ja kantoi ääniä muassaan vankilan pihalta.

Äidin takana oli kaupunki; edessä hautausmaa; oikealla, noin seitsemänkymmenen jalan päässä hänestä, oli vankila. Lähellä hautausmaata oli joku sotilas taluttamassa hevostansa ohjaksista, ja eräs toinen sotilas polki maata suurella töminällä hänen rinnallaan, vihellellen ja rallattaen. Ei ketään muita ollut vankilan lähellä. Äidille johtui jotain mieleen, ja hän meni heidän luokseen, kysyen:

"Sotamiehet! oletteko nähneet kuttua juoksentelevan tässä ympärillä?"

Yksi heistä vastasi: "Emme."

Hän sivuutti heidät hitaasti, kääntyen hautausmaan aidan vierustalle, katsellen viistoon oikealle ja vasemmalle. Äkkiä tunsi hän jalkansa käyvän kömpelöiksi ja vapisevan, kuin olisivat ne jäätyneet maahan. Vankilan nurkalta päin asteli mies kiireesti, näyttäen lampunsytyttäjältä. Hän oli kumarahartiainen mies, ja hänellä oli pieni tikapuu hartioilla. Äiti katsahti pelästyneenä sotilaihin; he tömistivät jalkojansa samassa paikassa ja hevonen laukkasi heidän ympäri. Hän katsahti tikapuuhun, mies oli asettanut sen jo muuria vasten ja nousi ylös ilman hoppua. Hän heilautti kättänsä pihaan-päin, astui nopeasti alas, ja katosi näkyvistä. Samassa sekunnissa näkyi Mihailin musta käsi vallilla, ja sitä seurasi hänen koko vartalonsa. Toinen pää, kuluneella hatulla, ilmestyi hänen rinnalleen. Kaksi mustaa kääröä kieritteli maassa; yksi niistä hävisi kulman taakse; Mihail oikasi itsensä ja katsahti ympärillensä.

"Juokse, juokse!" kuiskasi äiti, astuen kärsimättömästi. Hänen korvissaan suhisi. Hän kuuli useita laukauksia. Kolmas pää näkyi vallin reunalla, vaaleine tukkineen ja parattomine kasvoineen, mutta katosi äkkiä vallin taakse takaisin. Ampuminen kävi yhä äänekkäämmäksi, yhä kiivaammaksi. Tuuli kantoi ohkasia, väriseviä piiskun vihellyksiä halki ilman. Mihail kulki vallin sivua pitkin, pian oli hän jo etempänä siitä, ja asteli poikki avonaisen paikan vankilan ja kaupungin talojen välillä. Äidistä näytti hän kulkevan hyvin, hyvin hitaasti, että hän kurotteli päätänsä ilman syytä. "Jokainen joka kerran näkee hänen kasvonsa, muistaa ne aina", ja hän kuiskasi itsekseen: "Nopeammin, nopeammin!" Vankilan muurin takana paukahti, ja ohkasen lasin särkyvä helinä kuului. Yksi sotilaista ponnisti jalkansa tiukasti maahan, pakottaen hevosen tulemaan hänen luokseen, mutta hevonen hypähti ilmaan. Toinen sotilas, nyrkki suussa, viittasi vankilaan päin, kääntäen päätänsä, jossa oli kolmikolkkalakki.

Pelkkänä huomiona käänteli äiti päätänsä joka suunnalle, huomaten kaikki omin silmin, mutta uskomatta mitään. Tämä tapahtuma, jota hän oli kuvannut niin hirmuiseksi, oli täytetty äärimäisellä yksinkertaisuudella ja suurella nopeudella, niin että se häntä hämmästytti. Rybiniä ei enää näkynyt — pitkä mies vaan nähtiin ohkainen palttoo päällä, ja tyttö, joka juoksi pois. Kolme vartiaa hyökkäsi vankilan nurkalta päin, he juoksivat vieretysten, kädet ojoina. Yksi sotilaista riensi heidän eteensä, jolla välin toinen turhaan koetti saada hevosta asettumaan, joka yhä laukkasi ja potki hänen ympärillään. Vihellykset viilsivät ilmaa taukoamatta, ja niiden hälyytys herätti vaimossa pelon vaarasta. Vavisten kulki hän hautausmaan aitausta myöten, seuraten vahteja, mutta ne katosivat pian sotilaiden kanssa vankilan toisen kulman taakse. Heitä seurasi vankilan ylivartia, jonka hän tunsi; hänen takkinsa oli auki. Jostakin ilmaantui jo poliiseja, ja ihmisiä tuli juosten.

Häntä vastapäätä olevasta kulmasta tuli konstaapeli, mustine kiharapartoineen.

"Seisahtukaa!" huusi konstaapeli, hengittäen raskaasti.

"Näittekö — miestä — partaniekkaa — eikö hän juossut tästä?"

Äiti viittasi pihaa kohti ja vastasi: "Hän meni tätä tietä!"

"Jegor, juokse! Vihellä! Onko siitä pitkä aika?"

"Kyllä — luulisimpa — noin minuutti!"

Äiti nyökkäsi heille päätään, ja kulki kotiin tyytyväisenä itseensä. Kun hän kulki avoimelta tontilta kadun poikki, sivuutti eräs vaunu hänet. Kun hän kohotti päänsä, näki hän erään nuoren miehen siinä ajavan, jolla oli vaaleat viikset ja väsyneet kasvot. Hän myös katseli äitiä. Hän istui sivuttain. Varmaankin oli se hänen virkansa takia, että oikea olkapäänsä oli korkeampi kuin vasen.

Kotona kohtasi Nikolai hänet riemuisesti.

"Hengissä? Kuinka se tapahtui?"

"Näyttää kuin olisi kaikki onnistunut!"

Ja koettaen hitaasti kertoa kaikki yksityiskohdat muistostaan, alkoi hän kertoa hänelle paosta. Nikolai oli myös hämmästynyt menestyksestä.

"Näettekös, me olimme hyväonnisia!" virkkoi Nikolai, käsiänsä hieroen. "Mutta tuskin saatan sanoa kuinka peloissani olin teidän tähtenne. Kuulkaa, Nilovna, älkää olko levoton tuosta oikeudenkäynnistä. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi, sillä sitä pikemmin pääsee Pavel vapaaksi. Uskokaa minua. Olen jo kirjoittanut sisarelleni ja olen koettanut miettiä mitä voidaan tehdä Pavelin hyväksi. Kenties onnistuu hänelle pakeneminen ollessaan matkalla Siperiaan. Ja oikeudenkäynti käy juuri näin." Hän alkoi kertomaan miten se tapahtuu. Äiti kuunteli ja arvasi että siinä oli sittekin jotain pelättävää, ja että hän tahtoi häntä rohkaista.

Venäläisen oikeuden edessä

Istuntopäivänä kantoi äiti tutkintosaliin raskaan, tumman taakan, joka koukisti hänen selkäänsä. Kaduilla olivat esikaupunkilaiset häntä tervehtineet. Hän oli kumartanut äänetönnä, ja saavuttuaan raatihuoneelle, pujottihe hän nopeasti väkijoukon läpitse käytävässä. Salissa kohtasi hän syytettyjen sukulaiset, jotka puhuivat matalalla äänellä. Kaikki sanat näyttivät turhilta; hän ei niitä ymmärtänyt. Kuitenkin olivat kaikki muutkin alakuloisia, jakaen siinä hänen oman mielialansa.

"Istukaamme vierekkäin", esitti Sizov, mennen penkkiin. Äiti istui alas kuuliaisena, asetteli hamettansa ja katseli ympärillensä. Silmissänsä tunsi viheriäisiä ja punasia pilkkuja, keltasia rihmoja niiden seassa.

"Teidän poikanne on syössyt turmioon meidän Vasjamme", virkkoi eräs nainen hänen rinnallaan, tyynesti.

"Pitäkää suunne kiinni, Natalia!" tiuskasi Sizov hänelle vihasesti.

Nilovna katsahti vaimoon; se oli Samoilovin äiti.

Himmeä, liikkumaton valo lankesi sisälle oikeussalin korkeista ikkunoista, joiden ulkopuolella alkoi tupruttaa. Ikkunoiden välissä riippui suuri kuva tsaarista, hohtavassa kullatussa puitteessa. Suorana ja jäykkänä poimuin laskeusivat punaiset raskaat ikkunaverhot maahan saakka, ikkunoiden kupeilla. Keisarin kuvan alla, ulottuen melkein koko huoneen poikki, oli pitkä viheriällä veralla peitetty pöytä. Oikealla seinämällä seisoi kaksi puista penkkiä kaiteen ympäröimänä, ja vasemmalla oli kaksi riviä punaisia nojatuoleja.

Äkkiä lausui joku joukosta jotakin kovalla äänellä. Äiti alkoi vapista. Kaikki nousivat ylös; hän nousi myös, tarttuen Sizovin käteen.

Salin vasemmasta seinästä avautui korkea ovi, ja vanha mies astui sisälle, joka heilui astuessaan. Hänen harmaassa, pienessä naamassansa tutisi pari valkosia, ohkasia viiksiä; hänellä oli silmälasit nenällä; ylähuuli vajosi hänen suuhunsa, kuin olisi hän sitä imenyt; hänen teräviä poskipäitään ja leukaansa tuki korkea univormun kaulus; kauluksen sisällä ei suinkaan ollut mitään kaulaa. Häntä tuki käsivarresta takaa päin nuori mies, jolla oli posliinimaiset, pyöreät ja punaiset kasvot. Heitä seurasi kolme miestä univormuissa, jotka olivat kullalla kirjailtu, ja kolme siviilipukuista virkamiestä, jotka kaikki astuivat hyvin hitaasti. He katselivat pöytää kotvan aikaa, ja vihdoin istuivat nojatuoleihin. Kun he olivat istuneet alas, alkoi yksi siviilipukuinen, uteliaan näköinen, sileänaamainen mies kuiskata jotakin pienelle, vanhalle miehelle, liikuttaen turpeita huuliansa kuulumattomasti. Vanhus kuunteli, istuen tönkkönä ja kummastuttavan suorana sekä liikkumattomana. Hänen nenäkakkulansa takaa näki äiti pilkistävän kaksi pikkuruista, väritöntä silmää.

Pöydän päässä seisoi pitkä, rohkean näköinen mies, joka rykäsi ja käsitteli papereita.

Pieni vanha mies heilautti itseänsä eteenpäin ja alkoi puhua. Hän äänsi selvästi ensimäiset sanat, mutta mitä sitte seurasi, näytti hiipivän ilman ääntä hänen ohkaisilta, harmailta huuliltaan.

"Minä avaan —"

"Katsokaa!" kuiskasi Sizov, nykäisten äitiä hiljaa kylkeen.

Oikealla puolen avautui ovi, ja sotamies astui sisälle, paljastettu miekka olkapäällä; hänen jälessänsä kulki Pavel, Andrei, Fedja, Maxin, molemmat Gusevit, Samoilov, Bugin, Somov ja viisi muuta nuorukaista, joiden nimet olivat äidille tuntemattomat. Pavel hymyili lempeästi, samoin Andrei, jonka hampaat näkyivät, hymyillessään äidille. Sali näytti käyvän valoisammaksi ja kotoisemmaksi heidän hymyilystään; pakoitettu, luonnoton hiljaisuus vilkastui heidän kasvoistaan ja liikkeistään. Kullan kylmä kiilto pehmeni univormuissa. Kannattava ja luottava varmuus, elävän voiman henki tunkeusi äidin sydämeen ja kohotti sitä. Penkeissä hänen takanaan, jossa kansa oli odottanut äänettömällä hiljaisuudella, kuului puoliäänistä kuiskeen huminaa.

"He eivät vapise!" kuuli hän Sizovin kuiskaavan; ja hänen vasemmalla puolellaan purskahti Samoilovin äiti hiljaiseen nyyhkytykseen.

"Hiljaa!" kuului kylmä huomautus.

Äiti tunsi että hän saattoi hengittää helpommin. Hän kuuli vanhuksen epäselvät kysymykset, joita hän lateli, katsomatta vankeihin, ja hänen päänsä lepäsi liikkumatonna jäykän univormun kauluksen varassa. Hän kuuli poikansa tyynet ja lyhyet vastaukset. Hänestä näytti ettei vanhin tuomari eivätkä hänen apulaisensa olleet mitään pahoja tai julmia ihmisiä. Katsellen varovaisesti heitä kasvoihin, koetti hän arvata jotakin, elättäen salaista uutta toivoa rinnassaan.

Vanhan tuomarin yhdellä puolella täytti nojatuolin lihava, liirusilmä tuomari, ja hänen toisella puolellansa istui kalpea, punaviiksinen ja kumarahartiainen mies. Hän oli heittänyt päänsä väsyneesti taapäin selkänojaa vasten, hänen puoleksi suljetut silmänsä näyttivät miettivän jotakin. Päällekantavan tuomarin naama oli myös väsynyt, arvokas ja hämmästystä kuvaava. Hänen takanansa istui pormestari, komea mies, joka silitteli poskeansa mietiskellen. Vielä istui siellä marsalkka, joka kuului aateliin, harmaatukkainen isopartainen mies, jolla oli lempeät silmät; ja kylänvanhin, jolla oli yllään hihaton talonpojan päällystakki.

"Täällä ei ole rikoksellisia eikä tuomareita", kuului Pavelin varma ääni, "täällä on ainoastaan vangittuja ja voittajia!"

Hiljaisuus vallitsi hetkisen. Muutaman sekunnin ajan kuuli äiti ainoastaan ohkaista, nopeaa kynän rapinaa ja oman sydämensä tykytystä.

Vanhin tuomari näytti myös kuuntelevan jotain kaukaista. Hänen apulaisensa tuijottivat. Sitte virkkoi hän:

"Hm! niin — Andrei Nahodka, tunnustatteko —"

Joku kuiskasi: "Nouskaa!"

Andrei nousi hitaasti, oikasi itsensä, ja vetäen viiksiänsä katseli hän vanhukseen silmänurkistaan.

"Mihin voisin tunnustaa itseni syylliseksi?" virkkoi vähävenäläinen hitaalla, tutkivalla äänellään, hartioitansa kohauttaen. "En ole murhannut enkä varastanut; minä vaan en ole tyytyväinen oleviin oloihin, joissa ihmiset ovat pakoitetut ryöstämään ja murhaamaan toinen toisiansa."

"Fedja Maxin, vastatkaa!"

"En tahdo vastata!" huudahti Fedja selvästi, hypähtäen jaloilleen. "Kieltäydyn puolustautumasta — en aio sanoa mitään — sillä en pidä teidän oikeusistuintanne laillisena. Ketä te olette? Onko kansa valtuuttanut teille oikeuden meidät tuomita? Ei, sitä se ei ole tehnyt! En tunne teitä!"

Hän istui alas, ja hänen kuumentuneet kasvonsa peittyivät Andrein olkapäiden taakse.

Äiti hymyili hämillään. Alku näytti olevan ainoastaan valmistusta johonkin kauheaan, joka tulisi tapahtumaan yhtäkkiä ja kerrassa masentamaan kaikki kylmällä kauhulla. Mutta Pavelin ja Andrein sanat olivat kaikuneet niin pelottomasti ja varmasti kuin jos ne olisivat olleet lausutut pienessä talossa esikaupungissa.

Kaljupää päällekantava tuomari nousi nyt, ja nojaten pöytään yhdellä kädellään, alkoi puhua nopeasti. Äänessänsä ei kuulunut mitään julmuutta.

Mutta kuitenkin kuristi äitiä äkkinäinen kylmä pöyristys; hän epäili levottomuudella jotakin vihollismielisyyttä, joka ei uhannut, eikä kiljunut, mutta kehittyi aivan kuulumattomasti ja huomaamattomasti. Tuomarit eivät vihoitelleet Pavelille ja Fedjalle; he eivät karjuneet näille nuorukaisille, kuten hän oli otaksunut; he eivät hyökänneet heidän kimppuunsa sanoilla, vaan asettivat kaikki kysymyksensä epäilevällä katsannolla: "Mitäpä tämä hyödyttää?" Heiltä puuttui kokonaan huomionkiintoa, luultavasti ennakkotietojensa tähden.

Äidin lähellä seisoi santarmi, joka virkkoi bassoäänellä:

"Pavel Vlasov on mainittu piirin johtajaksi."

"Entä Nahodka?" kysyi lihava tuomari laiskalla, veltostuneella äänellään.

"Hän myös."

Entisestään tuttu keltanaama upseeri seisoi heidän edessään, puhuen Pavelista ja Andreista, venyttäen sanojansa hyvin tärkeän näköisenä. Äidin täytyi ehdottomasti naurahtaa, ja hän ajatteli; "Etpä tiedä, äijä parka, kovinkaan paljon."

Ja nyt, kun hän katsahti vangittuihin, lakkasi hän pelkäämästä heidän puolestaan. He eivät nostaneet melua, eivätkä herättäneet säälin tunnetta, vaan täyttivät hänen mielensä ihailulla ja rakkaudella.

Kun oikeusto meni välitunnille, kuului salissa yskintää, huokausta ja jalan raappinaa. Vangit vietiin pois. Mennessään ulos katsahtivat he sukulaisiinsa, nyökäten päätä ja hymyillen, ja Ivan Gusev sanoi jollekin pehmosella äänellä: "Älä kadota rohkeuttasi, Jegor."

Äiti muutti sivulle päin ja huomasi samalla että joku katseli häntä — vaaleaviiksinen nuori mies. Hän piti oikeata kättänsä housun taskussa, joka saattoi hänen vasemman olkapäänsä näyttämään matalammalta, ja tämä omituisuus näytti äidistä tutulta. Mutta hän kääntyi pois hänestä, ja äiti unohti hänet heti paikalla. Minuutin perästä kuuli hän tämän matalan kysymyksen:

"Tämäkö nainen tässä vasemmalla?"

"Niin."

Hän katsahti ympärillensä. Mies, jolla oli epätasaiset hartiat, seisoi sivuttain häneen päin ja sanoi jotakin naapurillensa, mustaparralle miehelle, jolla oli lyhyt päällystakki ja saappaat aina polviin saakka.

Uudelleen kiersi hänen muistonsa vaikeasti, löytämättä tyydyttävää selitystä.

Vahti aukasi oven saliin ja huusi: "Sukulaiset, astukaa sisään; näyttäkää pilettinne!"

Kellonhelinä kuului, ja joku ilmoitti: "Istunto alkaa."

Uudelleen nousivat kaikki, ja taas astuivat tuomarit sisälle samassa järjestyksessä ja istuutuivat; sitte johdettiin vangit sisälle.

"Olkaa tarkkaavainen!" kuiskasi Sizov, "yleinen syyttäjä aikoo puhua."

Äiti kurotti kaulaansa ja venytti koko ruumistaan. Taas antautui hän odottamaan jotakin hirmuista.

Seisten sivuttaisin tuomareihin, nojaten kyynäspäätänsä pöytään, huokasi yleinen syyttäjä, ja heilauttaen jyrkästi oikeata kättänsä, alkoi puhua.

Äiti katsahti tuomareihin. Eipä saattanut sanoa että he juuri kuuntelivat hänen puhettansa. Joskus joku heistä vähän kohotti kylkeänsä, mutta tämmöinen laiska liike ei kyennyt herättämään heidän uneliaita sielujansa. Vanhin tuomari ei katsonut minnekään päin; hän pysyi uskollisesti jäykässä asennossaan, ja harmaat pilkut silmälasiensa takaa näyttivät joskus katoavan kokonaan. Äiti huomasi hänen täydellisen välinpitämättömyytensä, tämän erimielisyyden ilman ilkeyttä, ja hän kysyi itseltänsä hämillään: "Aikovatko he tuomita?"

Yleisen syyttäjän puhe sujahti huomaamatta korvien ohitse. Hän otti muutamia nopeita, lyhyitä askelia, kumarsi tuomareille ja istui alas hieroen käsiään. Aatelinen marsalkka nyökäytti päätänsä hänelle, pyörittäen silmiänsä; pormestari ojensi hänelle kätensä, ja kylänvanhin hymyili.

"Nyt", virkkoi vanhin tuomari, vetäen paperin kasvojensa eteen, "astukoot syyttäjien lakimiehet, Fedosejev, Markov ja Zagarov, esille."

Lakimies, jonka äiti oli nähnyt Nikolain luona, nousi ylös. Kasvonsa olivat leveät ja hyväluontoiset, ja hänen pienet silmänsä hymyilivät säteilevästi. Hän puhui kiirehtimättä, miettivästi ja selvästi:

"Elävä, voimakas mies, jonka rinnassa asuu tunteellinen, rehellinen sydän, ei saata olla kapinoimatta kaikin voimin tätä elämää vastaan, joka on niin täynnä kouraan tuntuvaa halveksimista, mädännäisyyttä, ja on niin peräti vaipunut voimattomuuteen. Nämä päivänselvät vastakkaisuudet eivät voi estää rehellisiä ihmisiä näkemästä —"

Viheriänaamainen tuomari kumartui presidentin puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, joka jälkeen vanhus virkkoi kuivasti: "Pyydän, olkaa varovaisempi!"

Äiti katsahti heihin, ja hän huomasi toden totta vähäistä levottomuutta kaikkien tuomarien torkkuvissa kasvoissa. Toinen puolustaja puhui nyt, pieni lakimies, jolla oli terävät, kalpeat ja ivalliset kasvot. Hän puhui hyvin kunnioitettavasti:

"Kaikella kunnioituksella otan itselleni oikeuden vetää oikeusistuimen huomion siihen tapaan, jolla kunnianarvoinen päällekantaja, suojelusosaston puolesta, jota yleisellä nimellä kutsutaan sissiseuraksi —"

Viheriänaamainen tuomari alkoi taas kuiskata jotakin presidentille. Päällekantaja hypähti ylös. Lakimies jatkoi muuttamatta ääntään:

"Sissi Gyman kertoo meille todistajasta: 'Minä peloitin häntä.' Yleinen syyttäjä myös, kuten oikeusneuvosto on kuullut, uhkaili vieraitamiehiä; jonka seurauksena, puolustajain vaatimuksesta, hän on ansainnut muistutuksen viralliselta tuomarilta."

Yleinen syyttäjä alkoi puhumaan nopeaan ja vihaisesti; vanha tuomari yhtyi häneen ja lakimies kuunteli heitä kunnioittavasti, taivuttaen päätänsä. Sitte virkkoi hän:

"Minä voin muuttaa sanojeni järjestyksen, jos yleinen syyttäjä sitä vaatii, väittäen etteivät ne ole oikealla paikalla, mutta se ei tule muuttamaan puolustukseni sisältöä. Ja kaikessa tapauksessa jää minulle käsittämättömäksi yleisen syyttäjän kiihottuminen."

Vankien paljastukset

Sitte nousi Pavel; syvä hiljaisuus vallitsi.

"Puoluemiehenä huomaan ainoastaan oman puolueeni oikeusistuimen edessä, enkä siis tahdo puhua itseni puolustukseksi. Kuten toverinikin, minä myös kieltäydyn puolustautumasta. Mutta tahdon sen sijaan koettaa selittää mitä ette ymmärrä. Yleinen syyttäjä esitti esiintymisemme sosialidemokratisen lipun kanssa kapinaksi ylimpää valtaa vastaan, eikä huomannut meissä muuta kuin vallankumouksellisia tsaaria vastaan. Minun täytyy teille selittää että tsaari ei ole ainoa ketju, joka kahlehtii koko maamme ruumista."

Tuomarit alkoivat tuijottaa raskaasti ja levottomasti; ja marsalkka oli ensimäisenä kuiskaamassa jotakin tuomarille, välinpitämättömällä naamalla.

"Me olemme sosialisteja! Se merkitsee että olemme yksityisomaisuuden vihollisia, joka tekee eroituksen ihmisten välillä, asestaa ne toisiaan vastaan ja kasvattaa leppymättömän vihollisuuden yhteisiin pyrintöihin. Me väitämme, että yhteiskunta, joka pitää ihmistä ainoastaan työaseena sen rikastuttamiseksi, on epäihmisellinen; se on meille vihollismielinen; emme voi yhtyä sen siveyskäsitelmään. Me haluamme taistella ja me tulemme taistelemaan pois jokaisen ruumiillisen ja siveellisen orjuuden muodon tämän seuran kautta; me tulemme taistelemaan ja lyömään kumoon jokaisen mietityn keinon, joka on tarkoitettu voitonhimon tyydyttämiseksi yhteiskunnassa. Me olemme työmiehiä — miehiä, joiden työn kautta kaikki on synnytetty, jättiläiskoneista lasten leikkikaluihin asti. Jokainen koettaa käyttää meitä hyödykseen ja voipi käyttää meitä työaseina päämääränsä saavuttamiseksi. Nyt me haluamme saada niin paljon vapautta kuin mahdollista, voittaaksemme kaikki vallat. Meidän tunnustuksemme on yksinkertainen: 'Kaikki valta kansalle; kaikki tuotteet kansalle; kaikki tuotannon välikappaleet kansalle; työ pakollinen kaikille. Alas yksityisomaisuus!' Näettehän, ettemme ole kapinallisia."

"Pyydän, käykää enemmän pääasiaan!" virkkoi päätuomari selvästi ja lujaa. Äidistä näytti että hänen silmänsä alkoivat palaa pahaenteistä, ahnasta tulta. Kaikkien tuomarien kiinnitetty huomio poikaansa teki hänet levottomaksi hänen puolestaan. Ja hän, suorana ja pitkänä, seisten reippaasti ja varmasti, ojensi kättänsä heitä kohti, puhuen selvästi ja kaikuvasti:

"Me olemme vallankumouksellisia ja tulemme olemaan niin kauan kuin yksityisomaisuutta löytyy, niin kauan kuin joku komentaa ja muut työskentelevät. Me asetumme teidän leppymättömiksi vihollisiksenne, vasten yhteiskuntaa, jonka hyötyä teidän on käsketty puolustaa, ja sovinto välillämme on mahdotonta kunnes olemme voittaneet. Me tulemme voittamaan, me työmiehet! Teidän yhteiskuntanne ei ole lainkaan niin voimakas kuin se luulottelee olevansa. Tämä omaisuus, jonka tuotannoksi ja säilyttämiseksi se uhraa miljoonia ihmisiä, jotka se on kahlehtinut — tämä sama voima joka antaa sille vallan ylitsemme — herättää epäsointua omissa riveissään, hävittäen heidät ruumillisesti ja siveellisesti. Omaisuus tarvitsee äärettömän suuria ponnistuksia säilytyksekseen: ja todellisuudessa olette te meidän hallitsiamme suurempia orjia kuin me — te olette henkisessä orjuudessa, me vaan ruumiillisessa. Te ette voi vetää ennakkoluulojenne ja tapojenne alta pois painoa, joka tappaa teitä henkisesti; mutta ei mikään estä meitä olemasta sisällisesti vapaat. Kuka teidän lapsistanne voipi enää taistella voimanne puolesta ihanteena? Te olette jo käyttäneet kaikki välikappaleet, jotka ovat olleet kykenevät teitä puolustamaan historiallisen arvostelun tuomiota vastaan. Te ette pysty enää luomaan mitään uutta aatteiden alalla; te olette henkisesti kuivettuneet. Meidän aatteemme kasvaa; se hulmuaa ylös yhä häikäisevämmin; se tarttuu väkijoukkoihin, järjestäen heidät sotaan vapauden puolesta. Tietoisuus heidän näyteltävänsä osan suuruudesta yhdistää kaiken maailman työmiehet yhdeksi sieluksi. Te ette omista mitään muita keinoja tämän uudistavan elämän kehityksen ehkäisemiseksi kuin julmuuden ja ihmisten halveksimisen. Mutta vaikka teidän halveksimisenne nyt on todellista ja julmuutenne täynnä vihaa, tulevat kätenne, jotka tänään lamauttavat meitä, puristamaan huomenna käsiämme veljellisessä toveruudessa. Teidän tarmonne, koneellinen kullan lisääntymisen tarmo, erottaa teidät myös eri ryhmiin, joiden tarkoitus on nylkeä toinen toistanne. Meidän tarmomme on elävä voima, joka on perustettu alati kasvavaan tietoisuuteen kaikkien työmiesten arvosta. Meidän työmme vapauttaa maailman harhaluuloista ja peikoista, jotka pahuutenne ja ahneutenne ovat synnyttäneet ja jotka tekevät kansan voimattomiksi. Te olette repineet ihmisen pois elämästä ja hajoittaneet hänet palasiksi. Sosialismi tulee yhdistämään maailman, jonka te olette repineet rikki, yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ja tämä tulee tapahtumaan!"

Pavel pysähtyi silmänräpäykseksi ja toisti sitte matalalla äänellä, suuremmalla vakuutuksella: "Tämä tulee tapahtumaan!"

Vanha tuomari keskeytti Pavelin useampia kertoja ja selitti hänelle jotakin. Kerran hän hymyilikin surumielisesti. Pavel kuunteli häntä hiljaa ja alkoi puhua uudelleen ankarammalla vaikka tyynellä äänellä. Vihdoin kuitenkin huusi vanhus Pavelille, jonka ääni soi hänelle vastineeksi tyynesti ja hieman ivallisesti:

"Olen saavuttamassa, mihin halusin pyrkiä. En halunnut loukata teitä persoonallisesti, vaan päinvastoin, ollen tahtomattani todistajana tässä näytelmässä, jota te nimitätte oikeuden istunnoksi, tunnen melkein sääliä teitä kohtaan. Te olette kumminkin ihmisolentoja; ja tuntuu surulliselta nähdä ihmisiä, vaikkapa olisivat vihollisiammekin, niin häpeällisesti vajonneina väkivallan palvelukseen, että he unohtavat tietoisuden ihmisarvostaan."

Samassa istui hän alas, katsahtamatta tuomareihin.

Andrei, kokonaan säteillen ilosta, puristi Pavelin kättä lujasti. Samoilov, Maxin ja kaikki muut kurottuivat riemuisasti häntä kohti. Hän hymyili hieman, hämillään jonkun verran tovereiden innostuksesta. Hän katsahti äitiinsä päin ja nyykäytti päätään ikäänkuin olisi kysynyt: "Eikö niin?"

Äiti nyykäytti ääneti päätänsä hänelle vastineeksi, tyytyväisenä että poikansa oli puhunut niin rohkeasti, mutta kenties vielä tyytyväisempänä sentähden, että hän oli vaiennut. Koko ajan hyppelehti hänen mielessään, että puhe ehdottomasti kasvatti vaaraa, joka uhkasi Pavelia; mutta sydämensä oli täynnä ylpeyttä.

Andrei nousi ylös, heilutti ruumistansa eteenpäin, katsahti tuomareihin sivuttain ja virkkoi:

"Herrat puolustajat —"

"Oikeusistunto on edessänne, eikä puolustajat!" huomautti tuomari, jonka kasvot olivat sairaloiset, vihaisesti ja äänekkäästi.

"Niinkö se onkin?" virkkoi vähävenäläinen, päätänsä heittäen. "Minä en niin ajattele. Mielestäni te ette ole tuomareita, vaan puolustautujoita —"

"Pyydän teitä pysymään siinä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan", huomautti vanha herra kuivasti.

"Mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Hyvä on! Olen jo pakottanut itseni ajattelemaan että te olette oikeita tuomareita, vapaita, riippumattomia ihmisiä, kunniallisia —"

"Oikeus ei tarvitse teidän arvostelevaa luokitteluanne."

"Eikö se tarvitse sellaista luokittelua? Mitä? No mutta kaikessa tapauksessa aion jatkaa. Te olette miehiä, jotka ette tee mitään eroa itsenne ja muukalaisten välillä. Te olette vapaita kansalaisia. Tässä on nyt kaksi puoluetta edessänne; yksi valittaa: 'Hän ryöväsi minut'; ja toinen vastaa: 'Minä olen oikeutettu ryöväämään, sillä minulla on aseita' —"

"Minä kiellän teitä puhumasta. Te saatte sanoa vaan sellaista joka suoranaisesti kuuluu asiaan."

Vähävenäläinen katsoi tuomareihin, hieroen hiljaa päätänsä.

"Mikäkö suoranaisesti kuuluu asiaan?" kysyi hän vakavasti. "Kyllä, mutta miksi pitäisi minun puhua siitä mikä suoranaisesti kuuluu asiaan? Minkä tarvitsette tietää, sen on jo toverini teille puhunut. Loppu puhutaan teille, kun aika tulee, toisten kautta —"

Vanha tuomari nousi ja julisti: "Kiellän teitä puhumasta. Vasili Samoilov!" Puristaen huulensa tiukasti yhteen, istahti vähävenäläinen alas välinpitämättömästi ja Samoilov nousi hänen vierestään, pudistaen kiharapäätänsä.

"Yleinen syyttäjä nimitti tovereitani ja minua 'villeiksi', 'sivistyksen vihollisiksi' —"

"Teidän täytyy puhua ainoastaan sitä, mikä kuuluu asiaanne."

"Tämä kuuluu asiaan. Ei löydy mitään joka ei kuuluisi rehellisille ihmisille ja pyydän ettette minua häiritse. Kysyn teiltä, minkämoinen on teidän sivistyksenne?"

"Me emme ole täällä väitelläksemme kanssanne. Asiaan!" virkkoi vanha tuomari, irvistäen.

Andrein käytös oli muuttanut silminnähtävästi lautakunnan käytöksen, hänen sanansa näyttivät pyyhkäisseen pois jotakin heistä.

"Te kunnottomat sissit, te rääkkäätte naisia ja lapsia, te asetatte miehiä virkoihin, jotka pakottavat heitä varkauksiin ja murhiin; te turmelette heidät viinalla — kansainvälisellä lahtaamisella, yleismaailmallisella vääryydellisyydellä, ylenkatseella ja kurjuudella — siinä on kehuttu sivistyksenne! Niin, me olemme tämän sivistyksen vihollisia!"

Nojaten kädellään pöytään, nousi vanha tuomari ylös. Kaulansa vajosi univormun kauluksen sisälle ja seisten liikkumattomana, alkoi hän lukea kädessään olevaa paperia mumisevalla äänellä.

"Hän lukee tuomiota", virkkoi Sizov kuulostaen.

Tuomarien takana katseli tsaari valkoisin välinpitämättömin kasvoin, punaisessa sotilaspuvussaan, heidän päittensä ylitse. Kärpänen käveli hänen naamallaan ja ohkanen hämähäkin kina värisi siinä hieman.

"Maanpako!" virkkoi Sizov helpotuksen huokauksella. "Jumalan kiitos! Kuulin että heidät pantaisiin pakkotyöhön. Älkäämme huoliko siitä, äiti, se ei ole mitään!"

He astelivat kaiteen luokse; äiti vuodatti kyyneleitä puristaessansa poikansa kättä. Kaikki olivat kiihoittuneita, mutta kepeällä ja hyvällä tuulella. Naiset itkivät; mutta, kuten Nilovna, enemmän tavan vuoksi kuin surusta. Heihin ei sattunut pistävä tuska, jonka äkillinen päähän lyöty isku tuottaa, vaan heissä oli ainoastaan surullinen tietoisuus siitä, että heidän täytyy erota lapsistaan. Tilaisuuden uutuus tyrehdytti heidän tunteittensa tulvan. Sanoja vaihdettiin runsaasti, mutta vain jokapäiväistä laatua. Sukulaiset puhuivat liinavaatteista ja pukineista ja pyysivät tovereiden huolehtimaan terveydestään, eikä loukkaamaan viranomaisia tarpeettomasti.

Nuori Bukin puhui kotiin jäävälle veikollensa:

"Pidä hyvää huolta koirastani; pidin siitä niin paljo."

"Kun tulet takaisin, löydät sen isona ja hyvin kerittynä."

Äiti puheli Pavelille kuten kaikki muutkin, samoista asioista, vaatteista, terveydestä ja kuitenkin oli sydämensä pakolla tuhansista kysymyksistä Sashasta, Pavelista ja itsestänsä. Hirmuisen tapahtuman pelko oli haihtunut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan vapistuttavan muiston tuomareista ja jonkun personattoman mustan ajatuksen, joka jostakin nurkasta vaani tuomareita.

"Nuoria ihmisiä pitäisi nuorten ihmisten tutkia, eikä vanhojen", virkkoi hän pojallensa.

"Olisi parempi järjestää elämä niin, että se ei pakottaisi ihmisiä rikoksiin", vastasi Pavel.

Vihdoin kuljetettiin vangit pois. Äiti asteli pois raatihuoneelta ja oli hämmästyksissään nähdessään että yö jo heittyi kaupungin ylitse, katulyhtyjen valaistessa katuja ja tähtien loistaessa taivaalla. Ryhmittäin nuorukaisia seisoskeli raatihuoneen edustalla. Äkkiä huomasivat äiti ja Sizov itsensä piiritetyiksi ja heiltä kyseltiin tuomiota, kuinka vangitut käyttäytyivät, ketkä puhuivat ja mimmoisia puheet olivat. Kaikissa kysymyksissä soi kiihkeä uteliaisuus.

"Katsokaa, hyvät ihmiset! Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" huudahti joku ja kaikki vaikenivat yhtäkkiä.

"Sallikaa minun puristaa kättänne."

Jonkun varmat sormet puristivat äidin sormia ja jokin ääni virkkoi kiihkeästi:

"Poikanne tulee olemaan miehuuden esikuvana meille kaikille."

"Kauan eläköön venäläinen työmies!" huusi kaikuva ääni.

"Kauan eläköön vallankumous!"

Huudot kiihtyivät äänekkäämmiksi ja lukuisimmiksi, kohoten ylös kaikilta suunnilta. Väkeä juoksi joka taholta, tunkeutuen ryhmään, jonka keskustassa äiti ja Sizov seisoivat. Poliisin vihellyksiä kaikui ilmassa, vaan eivät vaientaneet huutoja. Vanha mies hymyili; ja äidistä tuntui kaikki suloiselta unelta. Hän puristi hymyillen ja kumartaen hänelle ojennettuja käsiä, ilokyynelten kuristaessa hänen kurkkuansa.

Juuri silloin ilmestyi Sasha, tarttui äitiä käsistä ja veti hänet nopeasti pois toiselle puolelle katua.

"Tulkaa! He tulevat kiinniottamaan. Mikä? Maanpako? Siperiaan?"

"Niin, niin."

"Ja kuinka hän puhui? Tiedän ilman sanomattannekin. Hän oli voimakkaampi kuin kukaan muu ja yksinkertaisempi. Ja tietysti ankarampi kuin muut. Hän on tunteellinen ja hellä, hän vaan pelkää olla oma itsensä. Hän on suora, selvä ja luja, kuten totuus itse. Hän on hyvin suuri ja hänessä on kaikkea, ihan kaikkea!" Sashenkan tulinen puoli kuiskaus ja hänen rakkautensa ilmaiseminen, rauhoittivat äidin kiihottunutta mieltä ja palauttivat hänen voimansa takaisin.

"Milloin menet hänen luokseen?" kysyi hän Sashalta puristaen häntä käsivarresta.

Katsoen luottavasti hänen silmiinsä, virkkoi tyttö:

"Niin pian kuin olen saanut jonkun jatkamaan työtäni. Tiedättehän että minäkin odotan tuomiotani. Hyvin arvattavasti lähettävät he minut myös Siperiaan. Silloin sanon haluavani tulla lähetetyksi samalle paikkakunnalle."

Kotona istuivat he sohvalle, lujasti yhteen puristettuina ja äiti alkoi uudelleen puhella Sashan menosta Pavelin luo. Kohottaen miettiväisesti tiheitä kulmakarvojansa, katseli tyttö kaukaisuuteen suurilla, haaveksivilla silmillänsä.

"Sitte kun lapsia syntyy teille, tulen minä teille ja kiikutan niitä polvellani. Ja me alamme elää siellä; emme suinkaan, pahemmin kuin täällä. Pasha saapi työtä. Hänellä on kultaiset kädet."

"Niin", vastasi Sasha mietiskellen. "Sehän on hyvä —" Ja äkkiä säpsähtäen, ikäänkuin poistain jotain mielestään, alkoi hän puhua yksinkertaisesti ja pehmoisella äänellä: "Hän ei ala siellä elää. Hän menee pois, tietysti."

"Mutta kuinka se olisi mahdollista? Jos teillä olisi lapsia!"

"En tiedä. Sittepähän näemme, kun sinne joudumme. Sellaisessa tapauksessa ei hänen pitäisi huomata minua, enkä minä voi häntä sitoa. Hän on vapaa joka hetki. Olen hänen toverinsa — vaimonsa, tietysti. Mutta työnsä laatu on sellaista, etten moniin vuosiin saata ajatella yhteyttämme tavalliseksi, niinkuin toisten on. Tiedän että tulee olemaan vaikeata hänestä erota, mutta tietysti tulen sen kestämään. Hän tietää että minä en voi ajatella miestä omaisuutenani. En aio häntä estellä, en."

Äidin uhrikuolema

Nikolai astui sisälle, väsyneenä, mutta reippaana.

"Kuuleppas, Sashenka, sinun täytyy mennä täältä pois: niin kauan kuin voit päästä ehyin luin. Kaksi sissiä on nuuskinut minua tästä aamusta saakka, ja tämä salaperäisyys lupaa ehdottomasti vangitsemista. Tunnen sen luissani — jossakin on jotain tapahtunut. Mutta asiasta toiseen, tässä on minulla Pavelin puhe. Se on päätetty julaista ja niin pian kuin mahdollista. Vie se Ludmillalle. Pyydä hänen toimittamaan se ulos painosta mitä pikemmin. Pavel puhui hyvin, Nilovna, ja hänen puheensa tulee näyttelemään oman osansa. Varo vakoojia, Sasha. Odota — kätke nämä paperit myös. Voit antaa ne esimerkiksi vaikka Ivanille."

Puhuessansa hieroi hän vilkkaasti kohmettuneita käsiänsä ja vetäsi nopeasti auki kirjoituspöytänsä laatikot, noukkien papereita, joista hän repi joitakuita palasiksi, laskien toisia syrjään. Hän näytti hajamieliseltä istuessaan ja selaillessaan hajanaisia papereita.

"Luuletteko että siitä on pitkä aika kulunut kun tyhjensin kaikki laatikot? Ja katsokaa mikä paljous tänne on jo kokoontunut! Voi, paholainen! Kuulkaapas, Nilovna, olisi parasta ettette tekään nukkuisi täällä tänä yönä. Siitä tulee vaan surullinen näytelmä, jota ei ole hauska katsella ja kenties nipistävät he myös teidät. Ja teitä tarvitaan kuljettamaan Pavelin puhetta paikasta paikkaan."

Mahdollisuus ottaa osaa poikansa puheen levittämiseen oli mieluista äidille ja hän vastasi:

"Jos niin on, tahdon mennä. Mutta älkää vaan luulko että teen sen pelosta."

Sasha poltti paperit kaikessa hiljaisuudessa ja sekotti varovasti niiden tuhkan muun poron kanssa uunissa.

"Mene, Sasha", virkkoi Nikolai, ojentaen kättä hänelle. "Hyvästi! Älä unohda kirjoja — jos jotain uutta ja huomiota kiinnittävää tapahtuu. Hyvästi, hyvästi, rakas toveri! Ole varovaisempi."

"Luuletteko että se tulee tapahtumaan pitkäksi aikaa?" kysyi Sasha.

"Hiisi tiesi! Mutta varmasti on heillä jotain minua vastaan. Nilovna, menettekö hänen kanssaan? Heidän on vaikeampi käydä kahden kimppuun — kas niin!"

"Minä menen." Äiti meni pukeutumaan, ihmetellen mielessään kuinka vähän nämä ihmiset, jotka työskentelevät kaikkien vapautumiseksi, välittävät omasta persoonallisesta vapaudestaan. Nikolain yksinkertainen ja rauhallinen käytös, odottaessansa tulevansa vangituksi, sekä hämmästytti että liikutti häntä.

Kun hän palasi huoneeseen, oli Nikolai puristamassa Sashan kättä, sanoen:

"Kerrassaan ihastuttavaa! Olen varmasti vakuutettu että se tulee olemaan hyvä sekä hänelle että sinulle. Vähäinen persoonallinen onni ei tee pahaa kenellekään; mutta — vähän vaan, ymmärräthän, ettei hän kadottaisi tärkeyttään. Oletteko valmis, Nilovna?" Hän asteli hänen luokseen hymyillen ja järjestellen silmälasejansa. "Hyvästi, Nilovna. Olkaa varovainen huomenna. Lähettäkää poika aamulla — Ludmillalla on poika tähän tarkotukseen — menköön hän talonvartian luokse kysymään josko olen kotona eli en. Minä puhun talonvahdille jo kaikki valmiiksi; hän on hyvä mies ja minä olen hänen ystävänsä. No niin, hyvästi, toverit! Toivon hyvää teille kaikille."

Kadulla virkkoi Sasha äidille:

"Hän voipi mennä yhtä tyynesti ja yksinkertaisesti kuolemaan, jos se olisi välttämätön. Ja luultavasti hän silloin kiirehtii järjestämään paikkoja pikkusen, asettaen sitte silmälasit nenälleen, kun kuolema kolkuttaa, ja virkkaa: 'Tämä on ihastuttavaa! Minä saan kuolla!'"

"Minä rakastan häntä", kuiskasi äiti.

"Minä taas ihmettelen häntä, mutta en rakasta häntä. Hän on semmoinen kuiva ja tasainen, joskus lempeä; mutta hänessä ei ole mitään inhimillistä. Tulkaa, erotkaamme. Älkää menkö Ludmillan luokse, jos luulette että vakooja on jälissänne."

"Kyllä, kyllä", virkkoi äiti.

Mutta Sasha vielä lisäsi: "Älkää suinkaan menkö, vaan tulkaa siinä tapauksessa minun luokseni. Hyvästi, toistaiseksi."

Äiti huusi hänelle hyvästiä vielä jälkeensä. Muutaman minuutin päästä istui hän aivan kohmettuneena vilusta Ludmillan pienessä huoneessa uunin edessä. Ludmilla alkoi lukea Pavelin puhetta, ensin hitaasti, mutta sitte kumartui hän lähemmä ja lähemmä paperien ylitse, heittäen nopeasti aina poislukemansa lehden. Lopetettuansa nousi hän, oikasi itsensä ja käveli äidin luokse.

"Se on oivallinen. Juuri sellaisesta pidän; mutta kirjoitus on rummun pärinää hautasaatolle ja rumpali on voimakas mies."

Hän mietiskeli hetkisen, painaen päänsä alas.

"En halunnut puhua kanssanne pojastanne, en ole koskaan kohdannut häntä, enkä halua surullisia keskusteluaineita. Tiedän kyllä miltä tuntuu kun likeisin omainen menee maanpakoon. Mutta halusin sanoa teille kuitenkin, että poikanne täytyy olla erinomainen mies. Hän on nuori — se on selvää — mutta hänellä on jalo sydän. Täytyy tuntua hyvältä ja hirmuiselta omata sellainen poika."

"Niin, se tuntuu hyvältä. Eikä se enää tunnu hirmuiselta."

Ludmilla järjesteli pehmoisesti kammattua tukkaansa ja huokasi hiljakseen. Kepeä, lämpöinen varjo leikitteli hänen poskillaan, hillityn hymyn varjo.

"Me aiomme tämän painaa. Autatteko minua siinä?"

"Tietysti."

"Minä ladon sen nopeasti. Te panette maata siksi aikaa; teillä oli ankara päivä ja olette väsynyt. Tulkaa tänne, tälle vuoteelle: minä en mene ollenkaan levolle ja mahdollisesti herätän teidät yöllä minua auttamaan."

Kun äiti avasi silmänsä, oli huone täytetty kylmällä, valkoisella talvipäivällä.

"Hyvää huomenta!" virkkoi Ludmilla. "Kello on jo pian kymmenen. Nouskaa ylös ja me juomme teetä yhdessä."

"Miksi ette ole minua herättänyt?"

"Olin kyllä aikomuksessa. Tulin jo luoksenne; mutta te olitte niin sikeässä unessa ja hymyilitte unissanne! Kenties näitte kaunista unta."

Äiti katseli ulos ikkunasta. Kylmä, kirkas päivä loisti ulkona. Sydämeensä tuli äkkiä halu rukoilla, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Jonkun nuoret kasvot tulivat hänen mieleensä ja jonkun selvä ääni tuntui sanovan: "Tämä on Pavel Vlasovin äiti!" Sashan silmät loistivat iloisesti ja lempeästi. Rybinin tumma, pitkä vartalo ilmestyi hänen silmiinsä, poikansa ruskeat, hymyilevät kasvot ja Nikolai räpytti silmäänsä vaivaloisesti; äkkiä kohosivat nämä kaikki ylös keveällä huokauksella.

"Nikolai oli oikeassa", virkkoi Ludmilla, tullen uudelleen huoneeseen. "Hänet on varmaan pantu kiinni. Minä lähetin pojan sinne, kuten käskitte, ja hän sanoi että poliiseja leikkii piilosilla puutarhassa. Hän ei nähnyt talonvahtia, mutta näki poliisin piilottelevan lankun takana. Ja sissejä vilisee joka paikassa; poika tuntee niiden naamat."

"Vai niin! Nikolai parka!"

"Viime aikoina on hän lukenut usein kaupungin työmiehille ja ylipäätään oli heillä otollinen aika nipistää hänet kiinni ja viedä korjuuseen", virkkoi Ludmilla kolkosti. "Toverit kehottivat häntä pakenemaan, mutta hän ei totellut heitä. Mielestäni jokaisen on pidettävä oma päänsä, eikä antaa kenenkään vaikuttaa itseensä."

Ludmilla pyyteli ettei äiti ennen menisi kotiin, vaan katsastettaisiin ensin ketä ne poliisit siellä oikeastaan vaanivat.

"Kenties odottavat he teitä. Olen varma että he tutkisivat teitä."

"Tutkikoot. Ja jos he vangitsevat minut, eipähän tuosta tulisi suurtakaan vahinkoa. Kunhan vaan ennättäisin jaella Pavelin puheen ensin."

"Se on jo ladottu. Huomenna saamme sen jo kaupunkiin ja esikaupunkiin. Ja meillä tulee olemaan jotain hyvää niistä myös maaseudulle. Tunnetteko Natashan?"

"Viekää ne sitte hänelle."

Aika kului nopeammin kuin edellisinä päivinä. Kun he olivat juoneet teensä, oli päivä jo melkein puolessa.

"Olkoon kuinka tahansa!" huudahti Ludmilla, kun joku samassa koputti ovelle.

Pienikasvuinen lääkäri astui sisälle. Hän virkkoi nopeasti: "Ensinnäkin on Nikolai vangittu. Aha! Kas, te olette täällä, Nilovna. Heidän sormensa syhyvät myös teihin. Ettekö olleet siellä kun hänet vangittiin?"

"Hän työnsi minut ulos ja käski tulemaan tänne."

"Hm! En luule että tästä tulee olemaan teille suurtakaan hyötyä. Toiseksi, joukko nuorukaisia painoi viisituhatta puhetta hektografilla. Näin ne — eivät olleet hullumpia, olivat selviä ja hyvätyylisiä. He tahtoivat hajoittaa ne koko kaupungille yön seudussa. Minä olen sitä vastaan. Painetut lehtiset ovat parempia kaupungissa ja hektografilehtiset saapi lähettää muuanne."

"Kuulkaa, minä vien ne Natashalle!" huudahti äiti innokkaasti. "Antakaa ne minulle."

Ludmilla katseli häntä tarkkaavasti ja huomautti:

"Se on vaarallista teille."

"Kuinka niin?" huudahti äiti kiihkeästi.

"Kuinka niin!" virkkoi lääkäri nopeasti ja murteellisesti. "Näettekös, te hävisitte kotoanne tuntia ennen Nikolain vangitsemista. Te menisitte tehtaalle, jossa teidät tunnetaan opettajattaren, Natashan, tätinä; ja heti takaisin tulonne jälkeen ilmestyisivät nuo pahankuriset lentolehdet siellä. Kaikki tämä sitoisi nuoran kaulaanne."

"He eivät huomaa minua siellä", intti äiti, innosta hehkuen. "Palattuani vangitsevat he minut kysellen missä olen ollut." Hetkisen hiljaisuuden jälkeen virkkoi hän: "Tiedän mitä tulen sanomaan. Ja sieltä menen suorastaan esikaupunkiin; minulla on siellä ystävä — Sizov. Ja minä vastaan että menin sinne suorastaan oikeusistunnon jälkeen; suru vei minut sinne; ja koska Sizovin sisarenpoika vangittiin myös, viivyin hänen luonansa koko ajan, koska meillä oli yhteinen suru. Näettekös nyt?"

"No niin, no niin", virkkoi lääkäri taipuvasti.

"Te kaikki pidätte huolta minusta", virkkoi äiti hymyillen. "Mutta ette huolehdi lainkaan itsestänne." Ja ilo nousi yhä korkeammalle.

"Se ei ole totta. Me pidämme kukin huolta itsestämme. Meidän pitäisi se tehdä, ja me katsomme ettei kukaan suotta tuhlaa voimiaan. Katsokaa, näin on teidän paras menetellä. Te saatte puheet rautatieasemalla." Ja hän selitti hänelle kuinka kaikki järjestettäisi; sitte, katsoen hänen silmiinsä, virkkoi hän: "No niin, toivon teille onnea. Olette onnellinen, olettehan?" Ja hän meni pois yhä synkän ja tyytymättömän näkösenä. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, meni Ludmilla äidin luokse ja virkkoi, hymyillen tyynesti:

"Te olette erinomainen nainen! Minä käsitän teitä!" Ja ottaen häntä käsipuolesta, alkoi hän äidin kanssa kävellä edestakaisin huoneessa. "Minulla on myös poika. Hän on jo kolmentoista vanha; mutta hän elää isänsä kanssa. Mieheni on virkaa tekevänä yleisenä syyttäjänä. Kenties hänet on jo korotettu virassa. Ja poika on hänen kanssaan. Mikä hänestä mahtaa tulla? Sitä mietiskelen usein mielessäni." Hänen voimakas äänensä vapisi. Mutta sitte jatkoi hän tasaisella äänellä: "Opettajansa on virallinen vihollinen niille ihmisille, joita minä pidän parhaina maan päällä; ja kenties kasvaa pojasta viholliseni. Hän ei voi asua kanssani; minä käytän valenimeä. En ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen. Se on pitkä aika — kahdeksan vuotta!"

Pysähtyen ikkunan eteen katseli hän kalvasta taivasta, jatkaen: "Jos hän olisi kanssani, olisin voimakkaampi; minulla ei olisi silloin tätä haavaa sydämessäni, haavaa, joka aina pakottaa. Ja vaikkapa hän olisi kuollut, olisi sekin helpompi minulle —" Hän pysähtyi uudelleen ja jatkoi lujemmin ja äänekkäämmin: "Silloin tietäisin että hän olisi kuollut, eikä olisi sen vihollinen, joka on kalliimpi kuin äiti ja kalliimpi ja tärkeämpi kuin itse elämä. Te olette onnellinen", lisäsi Ljudmilla hymyten. "Se on mainiota — äiti ja poika rinnakkain. Se on harvinaista!"

Äiti huudahti ihan itsensä huomaamatta:

"Niin — se on mainiota!" Ja ikäänkuin avaten sydämensä, jatkoi hän matalalla äänellä: "Tämmöinen elämä on uutta elämää. Kaikki te — Nikolai Ivanovitch ja kaikki muut totuuden tähden — olette myös rinnakkain. Äkkiä ihmiset ovat muuttuneet niin lempeiksi — ymmärrän kaikki — sanoja en ymmärrä, mutta kaiken muun ymmärrän, kaiken, ihan kaiken!"

Kadulla ympäröi pakkanen äitiä lamauttavasti, tunkeutuen hänen kurkkuunsa, kutittaen hänen nenäänsä ja tukahduttaen hetkiseksi hänen hengityksensä. Hän pysähtyi ja katsahti ympärillensä. Aivan lähellä, aution kadun kulmassa seisoi issikka, kulunut hattu päässä ja sitä lähellä tuli mies kävellen, kumarassa, pää vajonneena hartioiden väliin; ja hänen edellänsä juoksi joku sotamies hieroen korviansa.

"Sotamies on lähetetty asialle puotiin", arveli äiti. Hän saapui asemahuoneelle aikaisin; hänen junansa ei ollut vielä valmis lähtöön; mutta kolmannen luokan likaisessa odotussalissa, joka oli täynnä tupakansavua, oli väkeä jo runsaasti. Kylmä ajoi sisälle kaikki teillä työskentelevät työmiehet; issikat ja köyhästi puetut kodittomat ihmiset tulivat sinne lämmittelemään; siellä oli matkustajia, myös joitakuita talonpoikia. Olipa muiden joukossa myös pulska kauppias, supinahkaisessa turkissa ja pappi tyttärinensä joka oli rokonarpinen, viisi sotamiestä ja vilkkaita kaupustelijoita. Miehet puhelivat, tupakoivat, joivat teetä ja viinaa ravintolassa; joku nauroi ääneen; tupakansavu tulvehti pilvenä äidin pään ylitse; ovi narisi avautuessaan ja ikkunat tärisivät kun sitä paiskattiin kiinni. Tupakan, öljyn ja suolakalan haju pisti äkeästi sieraimiin.

Nuori mies astui sisälle, kädessään keltanen kapsäkki, katsahti äkisti ympärillensä ja asteli suoraan äidin luokse.

"Moskovaan, sisarentyttärenne luokse?" kysyi hän matalalla äänellä.

"Niin. Tanajaan."

"Hyvä."

Hän asetti kapsäkin penkille häntä lähelle, sieppasi nopeasti paperossin taskustaan, sytytti sen ja astui ovea kohti, hattuansa kohottaen. Äiti silitteli kapsäkin kylmää laitaa, nojaten siihen kyynäspäälläiin ja alkoi tyytyväisenä katsella uudelleen ympäri huonetta.

Eräs mies, jolla oli lyhyt takki päällä ja kaulus pystyssä tuli häntä kohti ja hypähti takaisin, vetäen hitaasti kättänsä kohti päätänsä. Miehessä oli jotakin tutunomaista, joka vaivasi äitiä: hän katsahti taas samaan suuntaan ja näki hänen tarkastavan häntä toisella silmällänsä kauluksensa sisältä. Tämä silmäys sävähti hänen läpitsensä kuin nuoli; käsi, jolla hän piteli kapsäkkiä, vapisi: hän tunsi ahdistavaa tuskaa hartioissaan, ja kuormansa kävi äkkiä painavaksi.

"Olen nähnyt hänet jossakin", ajatteli hän, koettaen turhaan poistaa levottomuutta, joka kouristi hänen rintaansa. Hän ei olisi sallinut tuon jäätävän tunteen kasvaa, joka jo pusersi hänen sydäntänsä hiljaa, mutta voimakkaasti. Se kasvoi ja kohosi hänen kurkkuunsa, täyttäen hänen suunsa kuivalla, kitkerällä maulla, pakoittaen hänet katsahtamaan ympärillensä vielä kerran. Miehen oikea käsi oli pistetty takin nappien väliin, ja toista piti hän taskussaan. Tämän vuoksi näytti oikea olkapäänsä korkeammalta kuin vasen.

Äiti, joka jo oli astunut muutaman askeleen kapsäkkineen, meni kiirehtimättä takaisin samalle paikalle, istuen alas varovaisesti ja hitaasti, kuin olisi hän peljännyt rusentavansa jotain allensa. Muistonsa heräsi terävällä havainnolla onnettomuudestaan, asettaen kahdesti ennen tämän saman miehen hänen tiellensä — kerran kedolla, kaupungin ulkopuolella, Rybinin paon aikaan, ja toisen kerran oikeussalissa iltasella. Tuossa seisoi hänen vieressään konstaapeli, jolle hän oli neuvonut väärän tien. He tunsivat hänet; he olivat häntä nuuskimassa — selvähän se.

"Olenko satimessa?" kysyi hän ja seuraavassa sekunnissa vastasi hän itsellensä, samassa säpsähtäen: "Kenties löytyy vielä —" mutta samassa pakotti hän itsensä suurella vaikeudella sanomaan itseksensä: "Olen satimessa. Turha vaiva."

Hän katsoi ympärillensä ja ajatuksensa kipenöivät ja säihkyivät hänen aivoissaan, yksi toisensa jälkeen.

"Jättääkö kapsäkin? Mennäkö pois?"

Mutta samassa ilmestyi uusi säde, hyppien ja välkkyen paljon kirkkaammin: "Kuinka paljon silloin kadottaisimme? Jättää poikani puhe sellaisten käsiin?"

Hän puristi kapsäkkiä kylkeensä tiukemmin, vapisevalla kädellään.

"Ja mennäkö pois sen kanssa? Minne? Juostako?"

Nämä ajatukset näyttivät hänestä vierailta, ikäänkuin joku muu olisi niitä hänelle tyrkyttänyt väkivalloin. Ne polttivat häntä ja niiden palo kiristi hänen aivojansa tuskallisesti, ne pieksivät hänen sydäntänsä kuin vihaiset raippanuorat. Ne olivat hänen häpäisiänsä; ne näyttivät repivän häntä pois pojastansa, omasta itsestänsä, ja kaikesta mikä oli kasvanut kalliiksi hänen sydämelleen. Hän tunsi että vihamielinen, itsepintainen voima painoi häntä, puistellen häntä hartioista ja rinnasta, tehden hänet lyhemmäksi ja peittäen hänet mustalla pelolla. Ohimonsa sytivät kiivaasti ja hiusjuuret lämpenivät.

Sitte, yhdellä suurella ja jäntevällä sydämensä ponnistuksella, joka näytti vapauttavan koko hänen olentonsa, sammutti hän tukahduksiin nuo pikkumaiset, heikkouden palon riehunnat, virkkaen ankarasti mielessänsä:

"Kylliksi!"

Hän alkoi heti voida paremmin, tuntien vahvistuvansa ihmeellisesti, koko olennoltansa ja hän lisäsi itsekseen: "Älä häpäise poikaasi! Ei kukaan tarvitse peljätä!"

Seuraavien häilyväisten sekuntien aikana näytti kaikki liittyvän hänessä jälleen yhdeksi kokonaisuudeksi, ja sydämensä alkoi lyödä tasaisesti.

"Mitä nyt tapahtuu? Kuinka menettelevät he minun kanssani?" ajatteli äiti huomaavasti.

Sissi kutsui erästä asemavahtia luokseen, kuiskasi jotain hänen korvaansa ja katsoi äitiin. Vahti katsoi häneen ja vetäytyi takaisin. Toinen vartia tuli, kuunteli, irvisti ja laski silmäkulmansa alas. Hän nyökkäsi päätään vakoojalle ja asteli penkin luokse, jolla äiti istui. Äkkiä katosi sissi näkyvistä.

Vanha mies asteli hitaasti kohti äitiä, kiinnittäen tiukasti vihaiset silmänsä häneen. Äiti istuutui syvemmälle penkkiin, vavisten. "Kun he vaan eivät pieksäisi minua, kun he vaan eivät pieksäisi minua!"

Hän pysähtyi hänen viereensä; äiti korotti katseensa häntä kohden.

"Mitä te niin katselette?" kysyi mies matalalla äänellä.

"En mitään."

"Hm! Varas! Niin vanha ja kuitenkin —"

Äidistä tuntui että hänen sanansa iskivät syvälle häneen.

"En ole varas! Te valehtelette!" huusi hän. Hän pudisti samassa kapsäkkiä, joka aukeni.

"Katsokaa, katsokaa! Kaikki hyvä väki!" huusi hän, nousten ylös ja heiluttaen ylhäällä päänsä päällä kimpullista lentolehtiä, jotka oli nopeasti siepannut kapsäkistä. Hän lennätti kimpun väkijoukkoon, jotka joka haaralta kiirehtivät niitä hapuilemaan.

"Mitä on tekeillä?"

"Tuolla on vakooja."

"Mikä on hätänä?"

"Sanovat häntä varkaaksi."

"En ole varas", virkkoi äiti täydellä äänellään ja jokseenkin rauhottuneena, nähdessään kuinka ihmisiä kihisi ja askaroitsi hänen kapsäkkinsä ympärillä.

"Eilen kuulusteltiin valtiollisia vankeja; minun poikani, Vlasov, oli yksi heistä. Hän puhui siellä. Tässä on sama puhe. Minä levitän näitä kansan kesken, että ihmiset niitä lukisivat ja miettisivät totuutta."

Joku nyhtäsi lehden hänen kädestään. Hän otti kourallisen ja lennätti taas ilmaan.

"Tuo ei tuota hänelle kiitosta!" huudahti joku pelästyneellä äänellä.

Äiti näki kuinka ahnaasti lehtisiä kaapattiin kiinni ja piilotettiin poville ja taskuihin. Tämä yhä voimistutti häntä. Enemmän itseänsä hallitsevana kuin voimakkaana, pakoittaen itsensä äärimäiseen asti, ja tuntien kuinka kiihottunut ylpeys hänessä kasvoi, asettaen hänet kauas, muita korkeammalle, hillityn riemun leimutessa povessaan, alkoi hän puhua, kaapaten kimpun toisensa jälkeen kapsäkistä ja heittäen niitä korkealle ilmaan, sen mukaan kuin väkijoukko kerkesi niitä noukkia.

"Tämän tähden lähettivät he poikani ja kaikki muut hänen kanssansa. Tiedättekö? Sanon teille, ja uskokaa äidin sydäntä; uskokaa hänen harmaata tukkaansa. Eilen he tuomitsivat heidät, sillä he ilmoittivat teille ja koko kansalle, rehellisen, kalliin ja pyhän totuuden."

Joukon takana huomasi äiti sissin ja kaksi santarmia. Hän kiirehti viskaamaan viimeiset kääröt; mutta kun hän oli panemassa kättänsä kapsäkkiin, tapasi se siinä jonkun muun käden.

"Ottakaa, viekää kaikki, ihan kaikki!" virkkoi hän, kumartuen alas.

Likanen naama kohosi hänen korvansa lähelle ja matala ääni kuiskasi: "Kenelle vien sanoman. Kenelle ilmoitan?"

Hän ei vastannut.

"Pois tieltä!" huusivat santarmit, väkeä tyrkkien. He väistyivät hitaasti ja väkinäisesti. Harmaatukkainen nainen, jolla oli suuret, rehelliset silmät ystävällisissä kasvoissaan, veti heitä voimakkaasti puoleensa. Likimäiset seisoivat ääneti ja hiljaa. Äiti näki heidän murheelliset kasvonsa, rypistetyt silmäkulmansa ja tunsi heidän lämpimän henkityksen kasvoissansa.

"Nouskaa penkille", virkkoivat he.

"Minut vangitaan heti. Se ei ole tarpeellista."

"Puhukaa nopeammin, he tulevat!"

"Menkää liittymään rehellisiin ihmisiin. Älkää alistuko toverit, älkää! Älkää kumartako väkevämmän voimaa. Herätkää, koko työkansa! te olette elämän herroja! Kaikki elävät teidän työstänne ja ainoastaan työtänne varten avaavat he siteitänne. Teillä ei ole muita ystäviä kuin omat itsenne!"

"Pois tieltä! Hajotkaa!" kuuluivat santarmien huudot yhä lähempää ja lähempää.

"Onko tässä kaikki mitä teillä on kapsäkissänne?" kuiskasi joku.

"Ottakaa se! Ottakaa kaikki!" virkkoi äiti.

"Poikani sanat ovat työmiehen rehellisimmät sanat, lahjomattoman sielun sanat. Ottakaa ne vastaan avoimin sydämin ja hoivatkaa niitä; ne antaa teille voimia ymmärtämään kaikkea ja taistelemaan kaikkea vastaan totuuden tähden, ihmiskunnan vapauden tähden."

Äiti sai iskun rintaansa; hän horjahti ja kaatui penkille. Santarmien nyrkit olivat ojona väkijoukon ylitse, ja tarttuen kauluksiin ja hartioihin, työnsivät heitä syrjään, viskoen hattuja samalla. Kaikki alkoi vilistä ja musteta äidin silmissä.

Iso santarmi tarttui hänen kaulukseensa kiinni punaisella kädellänsä ja kuristi häntä.

"Suus' kiinni!"

"Älkää peljätkö mitään! Ei mitään suurempaa kidutusta ole teille tarjona, kuin mitä jo olette kärsineet koko elämänne ajan!"

"Hiljaa, sanon!" Santarmi otti häntä käsipuolesta ja tyrkkäsi menemään; toinen tarttui hänen toiseen käsivarteensa ja harpaten pitkiä askelia, kuljetti häntä pois.

"Ei mitään kidutusta löydy, joka olisi suurempi kuin tuska mikä kalvaa sydämessänne joka päivä, hivuttaen rintanne ja kuivattaen voimanne."

Sissi tuli juosten ja pudistaen nyrkkiään hänen nenänsä edessä, huusi hän:

"Vaiti, sinä noitaämmä!"

Äidin silmät syvenivät ja loistivat; leukapielensä vapisivat. Asettaen jalkansa lujasti liukkaaseen kivilaattiaan, huusi hän, pannen viimeiset voimansa liikkeelle: "Minä herätän sielua; he eivät voi sitä tappaa."

"Koira!"

Sissi löi häntä kasvoihin navakalla nyrkkinsä käänteellä.

Jotakin mustaa ja punaista tuli hänen silmiensä eteen silmänräpäykseksi. Veren suolainen maku täytti hänen suunsa.

Kovia ja kiihottuneita huutoja soi hänen korvissaan: "Älkää rohjetko lyödä häntä!"

"Oh, te roistot!"

"He eivät voi hukuttaa järkeä vereen!"

Äitiä tuupittiin nyt sekä rintaan että selkään, pieksettiin hartioihin ja päähän. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään, muuttua sameaksi, pimeässä huutojen vonkunassa, kirkumisissa ja vihellyksissä. Jotakin paksua ja kuuroksi tekevää tuntui hänen korvissaan, kouristi hänen kurkkuansa ja tukahutti häntä. Laattia alkoi vavahdella, vaipuen pois hänen altaan. Säärensä notkistuivat, ruumiinsa vapisi ja paloi tuskasta, se kävi raskaaksi ja horjui voimattomana. Mutta silmänsä eivät olleet vielä revityt ja hän näki toisia silmiä, jotka säihkyivät tulta, joka oli niin kallista hänen sydämelleen.

Hänet raastettiin ovelle.

Hän sieppasi äkkiä kätensä santarmin kädestä ja tarttui pihtipieleen.

"Ette voi hukuttaa totuutta kokonaisiin verimeriin!"

He löivät häntä kädelle.

"Te kokoatte vaan pahuutta päänne päälle! Se on romahtava teidän ylitsenne —"

Joku tarttui hänen kaulaansa, ja alkoi häntä kuristaa. Kurkussansa korahti.

"Te kurjat, onnettomat olennot —"