Produced by Tapio Riikonen

KERTOMUKSIA II

Kirj.

Maksim Gorjki

Suomentanut Rob. A. Seppänen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1903.

Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.

SISÄLTÖ:

Arolla.
Ajan ratoksi.
Toverukset.
Lukija.
Pirusta.

AROLLA

… Me läksimme Perekopista mitä huonoimmalla tuulella, nälkäisinä kuin sudet ja vihaisina koko maailmalle. Kokonaista puoli vuorokautta olimme turhaan käyttäneet kaiken kykymme ja tarmomme saadaksemme jotain varastetuksi tai hankkiaksemme työntapaista, ja kun viimein huomasimme, ettei mikään vedellyt, päätimme kulkea edelleen. Mihinkä sitten? Kunhan mentiin.

Päätöksemme oli yksimielinen ja me ilmaisimme sen toisillemme. Mutta me olimme valmiit jatkamaan matkaa joka suhteessa sillä elämän polulla, jota jo kauan olimme kulkeneet — senkin oli jokainen meistä itsekseen päättänyt, ja vaikka emme sitä ääneen ilmaisseetkaan, niin loisti se kuitenkin selvään nälkäisten silmiemme synkässä heijastuksessa.

Meitä oli kolme. Tutustuneet olimme toisiimme vasta äsken Hersonissa eräässä kapakassa Dnjeprin rannalla.

Yksi meistä oli sotamies rautatie-pataljoonasta; sitte oli hän ollut ratamestarintapaisena. Hän oli punatukkainen, punapartainen ja vanttera mies, jonka harmaissa silmissä oli kylmä ilme. Hän osasi saksaa ja tunsi hämmästyttävän tarkasti kaikki vankila-elämän salaisuudet.

Meikäläinen mies ei mielellään puhu paljoa entisyydestään, sillä hänellä on siihen aina enemmän tai vähemmän päteviä syitä. Sen vuoksi luotimme me toisiimme — luotimme ainakin ulkonaisesti, sillä sisällisesti ei kukaan meistä luottanut paljoa edes itseensäkään.

Kun toinen tovereistamme, kuivankarakka, pieni mies, jonka ohuet huulet aina olivat epäilevässä puristuksessa, sanoi olevansa Moskovan yliopiston entinen ylioppilas, niin pidimme minä ja sotamies sen totena. Meistä oli aivan yhdentekevää, oliko hän ollut ylioppilaana, salapoliisina vaiko varkaana, tärkeää oli vain se, että hän tutustumisemme hetkenä oli meidän vertaisemme — oli nälkäinen, nautti kaupungeissa poliisin erityistä huomiota ja maaseudulla talonpoikien epäilevää silmälläpitoa, vihasi kaikkia voimattoman, ajetun ja nälkäisen pedon vihalla, hautoi mielessään yleistä kostoa kaikelle ja kaikille, sanalla sanoen hän oli sekä asemaltaan luonnon ja elämän herrana että mielenlaadultaan yhtä lihaa ja luuta kuin mekin.

Onnettomuus on lujin side yhdistämään toisiinsa aivan vastakkaisetkin luonteet ja me kaikki olimme vakuutetut oikeudestamme pitää itseämme onnettomina.

Kolmas olin minä. Vaatimattomuudesta, joka johtuu minulle luodun nuoruuteni luonteen ajoilta, en virka sanaakaan ansioistani ja tahtomatta näyttäytyä naivilta olen vaiti puutteistani. Ehkä sentään jonkullaisen selvyyden vuoksi mainitsen, että olen aina pitänyt itseäni muita parempana ja suurella menestyksellä teen sitä tänäkin päivänä.

Me siis olimme lähteneet Perekopista ja taivalsimme edelleen päämääränämme sinä päivänä tshabanit, joilta aina saa pyytää leipää ja jotka harvoin kieltävät sitä kulkevilta.

Kulin rinnan sotamiehen kanssa, "ylioppilas" saapasteli takana. — Hänen harteillaan roikkui jotain, joka muistutti nuttua. Suipossa, kulmikkaassa ja sileäksi ajetussa päässä lepäsi leveäraiteisen lakin tähteitä, harmaat, kirjavaksi paikatut housut peittivät laihoja koipia ja jalkapohjiin oli hän nuttunsa vuorin siekaleista punomiensa nuorien avulla kiinnittänyt pari saapasvarren palasta, jotka hän oli matkalla löytänyt, sanoen näitä laitoksia sandaaleiksi. Hän astui ääntä päästämättä, tuprutteli kovasti pölyä ja vähäväliä räpytteli vihreälle vivahtavia, pieniä silmiään. Sotamiehellä oli päällään punainen paita, jonka hän oman puheensa mukaan oli "omakätisesti hankkinut" itselleen Hersonissa. Paidan päällä oli vielä puuvillalla topatut liivit ja päässä sotilaan lakki epämääräistä väriä. Jaloissa hoikalehtivat leveät housut. Hän oli avojaloin.

Minäkin olin pukimissa ja avojaloin.

Me kulimme ja ympärillämme aukeni kaikkiin suuntiin aron valtava väljyys, sen yllä kaartui pilvettömän taivaan paahtava siniholvi. Harmaa, pölyinen tie halkoi aina leveänä juovana, joka poltti jalkojamme. Paikoin tuli vastaan sänkisiä pellonsarkoja, joilla oli omituista yhtäläisyyttä sotamiehen harjasposkien kanssa.

Sotamies kulki laulaen käheällä basso-äänellään jotain messua.

Palvelusaikanaan oli hän näet toimittanut virrenlaulajan ammattia pataljoonan kirkossa ja siitä pitäen osasi hän lukemattoman paljouden messuja, joita hän aina alkoi luritella, kun vain keskustelusta ei tullut mitään.

Kaukana taivaanrannalla kasvoi jotain pehmeiden piirteiden ja sinipunervan valon hymyilevien varjojen epämääräisiä muotoja.

— Ne taitavat nuo olla Krimin vuoria, — sanoi "ylioppilas" kuivalla äänellä.

— Vuoria? — huudahti sotamies. — Liian aikaiseenpa, veliseni, ne näet. Pilviä eikä mitään muuta… Aika somia, ovat kuin karpalohyytelö maidossa…

Minä huomautin, miten hauskaa todellakin olisi, jos pilvet olisivat olleet hyytelöä. Tämä herätti meissä heti nälän tuimimmilleen.

— Lempo vieköön, — noitui sotamies syleksien, — ei näy ainoatakaan elävää olentoa! Ei ketään… Täytynee käydä kuin karhut talvella käpäliään imemään.

— Johan minä sanoin, että olisi pitänyt kulkea asutuille paikoille, — huomautti "ylioppilas".

— Johan sinä sanoit! — tiuski sotamies. — Sitä vartenhan sinä olet oppinutkin, että osaisit puhua. Senkö asuttuja paikkoja täällä on? Hitto tietäköön, missä ne ovat!

"Ylioppilas" vaikeni. Aurinko alkoi laskea, pilvet taivaanrannalla välkkyivät sanoin selittämättömän hohteen vallassa. Ilmassa oli maan ja suolan hajua.

Tästä kuivasta ja miellyttävästä hajusta kiihtyi nälän tunne kaksin verroin.

Vatsassa ellosteli. Tuntui kuin ruumiin kaikista lihaksista olisi mehu vähitellen vuotanut jonnekin ja haihtunut, josta lihakset kadottivat elävän joustavuutensa. Kuivuus vihloi suuta ja kurkkua, päätä huimasi ja silmissä kieppui tuontuostakin mustia pilkkuja, jotka toisinaan näyttivät höyryäviltä liha- tai leipäpalasilta. Silloin tuntui vatsaa viiltelevän kuin terävällä veitsellä.

Mutta me kulimme kuitenkin, kerroimme toisillemme tunteitamme ja visusti katselimme tiepuoliin, eikö näkyisi jossain lammaslaumaa, kuuntelimme, eikö sattuisi kuulumaan tatarin kärryjen vonkumista, joilla hedelmiä kuletettiin Armeniaan markkinoille.

Vaan aro oli autio ja äänetön.

Tämän raskaan päivän aattona olimme me kolmeen mieheen syöneet neljä naulaa ruisleipää ja viisi arbuusia ja kulkeneet neljäänkymmeneen virstaan, mutta sittekään ei säkki ollut suuta myöten, sillä kun Perekopissa olimme nukkuneet yömme torilla, tunsimme tuimaa nälkää.

"Ylioppilas" oli aivan oikein neuvonut pysymään valveilla ja öiseen aikaan toimiskelemaan… Mutta kun kunnollisessa seurassa ei ole tapana puhella ääneen omistusoikeuden rikkomisen aikeista, en puhu minäkään siitä mitään. Tahdon vain pysyä totuudessa enkä rupea omaksi edukseni raa'aksi. Minä tiedän, että ihmisten sydämet pehmenevät näinä korkean sivistyksen aikoina ja silloinkin kun he tarttuvat lähimmäisensä kurkkuun ilmeisessä aikeessa kuristaa hänet, koettavat he tehdä tämän mitä sydämmellisemmin ja noudattamalla kaikkea sopivaisuutta. Oman kurkkuni kokemus saa minut lausumaan julki tämän tapojen edistyksen ja mieluinen velvollisuuteni on vakuuttaa, että kalkki tässä maailmassa kehittyy ja täydellisentyy. Muuten tätä hämmästyttävää kehitystä eittämättä todistaa vankiloiden, kapakkojen ja haureuslaitosten vuosittainen kasvu…

Ja niin taivalsimme me, sylkeä niellen ja koettaen toverillisella keskustelulla unhottaa vatsan vaivoja, pitkin aron autioita, äärettömiä lakeuksia, taivalsimme päivän laskevien säteiden kultaisessa hohteessa, joka oli täynnä hämärää toivoa. Ja aurinko edessämme aleni, hiljaa painui pehmeiden pilvien peittoon, jotka välkkyivät sen ruskossa, ja takanamme ja sivuillamme leijaillen nousi sinervä hämy arolta taivasta kohden.

— Kerätkää, pojat, nuotiotarpeita, — sanoi sotamies nostaen tieltä paksun oksan. — Täytyy yöpyä arolle… Jo on kastetta… Ottakaa kaikki mitä löytyy!

Poikkesimme eri tahoille keräämään kuivaa aroheinää sekä muutakin, mikä vain voi palaa. Joka kerran kun piti kumartua, syntyi ruumiissa omituinen halu heittäytyä maahan, venyä siinä liikahtamatta ja syödä sitä, syödä mustaa, mehevää multaa, syödä paljon, uuvuksiin asti ja sitte nukahtaa. Ja nukahtaa vaikka ainiaaksi, kunhan vain saisi syödä, hotkia ja tuntea, miten lämmin ja paksu multasotku verkkaan valuu suusta kuivanutta ruuansulatuskanavaa myöten kurisevaan, kutistuneeseen vatsaan, joka paloi halusta saada jotain sisäänsä.

— Kun löytäisi edes jonkullaisia juuria, — huokasi sotamies. — Niitä on semmoisia syötäviä juuria…

Vaan mustassa, kynnetyssä maassa ei ollut minkäänlaisia juuria. Etelän yö läheni nopeasti eikä auringon viime säde ollut vielä ehtinyt sammua, kun tummansinisellä taivaalla alkoi jo vilkkua tähtiä. Ja ympärillämme tummat varjot yhä sakenivat, peittäen meidät ja aron äärettömän lakeuden.

— Pojat, — sanoi puoliääneen "ylioppilas", tuolla vasemmalla viruu mies…

— Mies? — virkkoi sotamies epäillen. — Mitä virumista sillä siellä on?

— Mene kysymään. Sillä mahtaa olla leipääkin, koska on arolle asettunut, — selitti "ylioppilas".

Sotamies katsahti sinne päin, missä mies virui ja päättävästi syläisten sanoi:

— Mennään luo!

Ainoastaan "ylioppilaan" vihreät ja terävät silmät voivat erottaa, että tumma esine, joka oli noin viidenkymmenen sylen päässä tiestä vasempaan, oli ihminen. Me läksimme sinne päin, nopeasti astuen pellon sarkojen poikki ja tunsimme, miten toivo saada syödä yhä nostatti nälän tuottamaa kipua. Olimme jo aivan lähellä, mutta mies ei liikahtanut.

— Jospa se ei olekaan ihminen, — ilmaisi sotamies synkästi yhteisen ajatuksemme.

Mutta epäilyksemme haihtui samassa, sillä esine maassa äkkiä liikahti, kasvoi ja me huomasimme, että se oli aivan tavallinen elävä ihminen, polvillaan maassa ja kädet ojennettuina meihin päin.

Ja hän sanoi meille kolkolla, vapisevalla äänellä:

— Älkää tulko, ammun!

Pimeästä kuului kuiva, lyhyt napsahdus.

Me pysähdyimme kuin käskystä ja vaikenimme hetkiseksi hämmästyneinä moisesta vastaanotosta.

— Sepä on roisto! — murahti sotamies.

— On, virkkoi "ylioppilas". — Kulkee revolveri mukana… taitaa olla rasvainen kala…

— Hoi! klljasi sotamies, nähtävästi tehtyään jonkun päätöksen.

Mies ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

— Hoi mies! Me emme sinua koske… anna vain meille leipää, jos on.
Anna veikkonen, herran nimessä… Senkin kirottu…

Viimeiset sanat mutisi sotamies partaansa.

Mies pysyi vaiti.

— Kuuletko? alkoi sotamies uudelleen vihasta vapisevalla äänellä. —
Anna leipää! Me emme tule likelle… viskaa tänne…

— Kyllä… sanoi mies lyhyesti.

Jos hän olisi sanonut: "rakkaat veljeni", ja vuodattanut näihin kristillisiin sanoihin kaikki pyhimmät ja puhtaimmat tunteet, niin eivät ne sittenkään olisi vaikuttaneet meihin niin kuin tuo tyly ja lyhyt:

— Kyllä!

— Älä sinä meitä pelkää, hyvä mies, — sanoi sotamies pehmeästi ja makeasti hymyillen, vaikka hän ei miestä kuitenkaan nähnyt, sillä tämä oli meistä noin kahdenkymmenen askeleen päässä.

— Me olemme rauhallisia ihmisiä… kulemme Venäjältä Kubaniin… tiellä loppuivat rahat… kaikki on syöty, mitä on päältä irti lähtenyt… nyt ollaan jo toista vuorokautta syömättä…

— Tuoss' on! — sanoi se hyvä mies kättään heilauttaen. Musta palanen putosi eteemme. "Ylioppilas" syöksähti sitä ottamaan.

— Tuoss' on vielä! Vielä… muuta ei ole…

Kun "ylioppilas" oli koonnut viskatut antimet, huomasimme, että meillä oli nelisen naulaa kuivettunutta vehnäleipää. Palaset olivat hyvin kasattuneita ja ryvettyneet mullassa. Edellinen oli meistä mieleistä, jälkimäiseen emme taas panneet mitään huomiota. Kasattunut leipä on kylläisempää kuin pehmeä, jossa on paljon vettä.

— Noin… ja noin… ja noin! — jakoi sotamies kullekin osuutensa. — Eheh… ei noin paljoa! Sinulta, oppineelta, pitää lohkaista liika pois, ettei toinen jäisi vähemmälle… "Ylioppilas" nurkumatta tyytyi leipäsikareen menettämiseen. Sen sain minä ja pistin suuhuni.

Kun olin saanut oman osani, aloin sitä verkalleen järsiä, tuskin kyeten hillitsemään leukojen kuumeentapaista vapisemista, jotka olisivat voineet hienontaa vaikka kiviäkin. Kiimainen nautinto antoi minun tuntea, miten ruokatorvi hätäisesti vavahteli ja miten pisara pisaralta sitä tyydytin. Suuntäyteinen toisensa perästä, lämmin ja sanoin selittämättömän maukas, solui paahteiseen vatsaan ja tuntui kuin se olisi tuokiossa sulanut vereksi ja lihaksi. Riemu, niin kumma, hiljainen ja virkistävä riemu lämmitti sydäntä sitä mukaa, kuin vatsa täyttyi, ja minun tilani muistutti unenhorrosta. Unohdin noiden kirottujen päivien alituisen nälän, unohdin toverini, olin kokonaan vaipunut siihen nautintoon, jota tunteet parhaillaan tuottivat.

Vaan kun olin pannut kämmeneltäni viimeisen murun suuhuni, tunsin olevani kauhean nälkäinen.

— Sille taisi tuolle riiviölle jäädä vielä läskiä tai lihaa… — mutisi sotamies vastapäätä minua vatsaansa hieroskellen.

— Totta varmaan, koska leipä haisi lihalle… Ja leipääkin on sille voinut jäädä, sanoi "ylioppilas" ja lisäsi hiljaa:

— Kun ei olisi sitä revolveria…

— Kukahan se mahtaa olla?

— Näkeehän tuon, meidän veljemme Isak…

— Koira! sanoi sotamies.

Me istuimme lähekkäin ja syrjäkaria katselimme sinne, missä hyväntekijämme revolverineen istui. Sieltä emme kuullut ainoatakaan ääntä emmekä elonmerkkiä.

Yö kokoili ympärillämme mustia voimiaan. Kuoleman hiljaisuus vallitsi arolla — me kuulimme toistemme hengityksen. Silloin tällöin kuului jostain kaukaa arolinnun unelias sävel… Yllämme välkkyivät tähdet, nuo taivaan elävät kukkaset… Me halusimme syödä…

Sanon ylpeydellä, etten ollut toveriani huonompi enkä parempi tuona kummallisena yönä. Esitin heille, että nousisimme ylös ja menisimme katsomaan tuota miestä. Häntä ei tarvitseisi koskea, mutta söisimme kaikki, mitä häneltä löytäisimme. Jos ampuu, niin ampukoon! Kolmesta osuu hän yhteen, jos osuu. Ja jos osuukin, niin tuskinpa revolverin luoti hengen vie.

— Lähdetään! — sanoi sotamies pystyyn hypähtäen.

"Ylioppilas" nousi hitaammin kuin hän.

Ja me läksimme melkein juoksujalassa. "Ylioppilas" pysyttelihe takana.

— Toveri! — huudahti sotamies nuhtelevasti.

Vastaukseksi kuului kolkkoa mutisemista ja kilahtavan hanan terävä ääni. Samassa välähti tulta ja kuului paukahdus.

— Ohi! — kiljaisi sotamies iloissaan ja hypähti yhdellä askeleella miehen luo. — Paholainen, nyt sinä kylvet… —

"Paholainen" retkahti polviltaan selälleen, kädet lennähtivät levälleen, hän alkoi korista…

— Senkö lempo tämä on! — ihmetteli sotamies nostaen jo jalkansa, jolla aikoi potkaista miestä. — Olisikohan paukauttanut itseensä? Hoi mies, kuuletko! Ammuitko itsesi, vai?

— Ja lihaa ja leipää ja jotain muutakin… aika kasa! — kuului "ylioppilaan" iloinen ääni.

— Lempo sinusta huolikoon, heitä henkesi. Käydään syömään, ystävät! — huudahti sotamies.

Minä otin revolverin miehen kädestä. Hän lakkasi korisemasta ja virui liikkumattomana. Revolverissa oli vielä yksi luoti jälellä.

Me söimme uudestaan, söimme ääneti. Mies makasi myöskin äänettömänä eikä liikuttanut ainoatakaan jäsentä. Emme välittäneet hänestä ollenkaan.

— Ihanko te vain, rakkaat veljet, leivän tähden näin…? kuului äkkiä kähisevä, väräjävä ääni.

Me vavahdimme. "Ylioppilas" oikein lekahti ja kumartuen maahan alkoi rykiä.

Sotamies nieli palan alas ja alkoi haukkua.

— Koiran kutkale… jottapa sinut tikahtaisi paikalleen. Nylkemäänkö tässä on sinua ruvettu? Nahkaasiko luulet tarvittavan? Senkin paksuturpa pakana… on sillä sisua, tuossa on muka lyijyä nahkaanne! Kirottu…

Hän sätti ja sylki, josta sättiminen menetti merkityksensä ja voimansa.

— Maltahan aikaa, kyllä tässä sinusta selvitään, kun on syöty, — selitti "ylioppilas" pahaa ennustavasti.

Silloin kuului yön hiljaisuudessa vihlovaa nyyhkytystä, josta me säikähdimme.

— Hyvät ystävät… mistäs minä tiesin? Ammuin siksi, että pelotti… Tulen Uudesta Athonista, menossa Smolenskin lääniin. Ohhoh, hyvä Jumala! Horkka tappaa; auringon laskettua raatelee se pahiten… Horkka se ajoi Athonistakin… nikkaroin siellä… olen nikkari… Kotona on vaimo, kaksi tyttöä… vähilleen neljään vuoteen en ole heitä nähnyt… ystävät! Syökää kaikki…

— Syödään, älä käske, sanoi "ylioppilas".

— Herra Jumala, jos olisin tiennyt, että olette hyviä, rauhallisia ihmisiä… olisinko ampunut? Aro… yö… olenko syyssä?

Hän puhui itkien tai oikeammin päästeli haikeita voivotuksia.

— Sillä mahtaa olla rahojakin, — huomautti "ylioppilas".

Sotamies siristi silmiään, katsahti häneen ja hymähti.

— Olet hyvä arvaamaan… Kuulkaapas, tehdään nuotio ja sitte nukkumaan!

— Entä hän? — kysäsi "ylioppilas".

— Lempo hänestä! Paistamaanko häntä, vai…

— Kylläpä sietäisi, — arveli "ylioppilas".

Nyt viritimme nuotion. Hiljaa leimuili se tyynessä yössä ja valaisi sen pienen alan, jolla istuimme. Meitä nukutti, vaikka vielä olisimme voineet syödä yhden iltasen.

— Ystäväiset! — huudahti nikkari, joka virui kolmen askeleen päässä meistä.

— No? — virkkoi sotamies.

— Saisinko tulla sinne… tulen luo? Kuolemani lähestyy… luitani särkee… Herra Jumala, en taida jaksaa enään kotiin…

— Ryömi tänne! — käski "ylioppilas".

Varovasti, aivan kuin peläten, että häneltä putoaisi käsi tai jalka, alkoi nikkari ryömiä nuotiolle. Hän oli pitkä, kauhean kuihtunut mies. Näytti kuin joka jäsen hänessä riipattaisi irti, suuret, hämärät silmät ilmaisivat kovan tuskan jäydettä. Kasvot olivat vääristyneet, luiset, ja tulenkin valossa oli niillä mullankellahtava, kalman väri. Hän vapisi ja herätti halveksivaa sääliä. Ojentaen nuotion yli pitkät, laihat kätensä, hän hieroi luisevia sormiaan ja niiden jäsenet taipuivat veltosti, vähitellen. Viimein alkoi inhottaa katsoa häneen.

— Mikä sinut on tuommoiseksi tehnyt… ja kulet jalan? Oletko saita? — kysyi sotamies synkästi.

— Neuvottiin sillä tavalla… älä lähde, sanoivat, vettä myöten, mene Krimin kautta, ilma muka… sanoivat. Vaan kulkea en, veliseni, voi… kuolen. Yksin kuolen arolle, linnut raatelevat ruumiini… eikä kukaan tunne minua… Vaimo… lapset odottavat — kirjoitin niille… ja luitani aron sateet huuhtelevat… Voi, Herra Jumala!

Ja hän päästi haavoitetun suden valittavan voivotuksen.

— Ah, paholainen! — kirosi sotamies jaloilleen hypähtäen. — Mitä siinä möliset? Miksi et anna rauhaa ihmisille? Jos henkeäsi haukottelet, niin haukottele minusta nähden, mutia pidä suusi kiinni… Kenelle olet tarpeen? Suu kiinni!

— Anna ikenille, — esitti "ylioppilas".

— Käydään nukkumaan, — sanoin minä. — Ja jos sinä haluat olla tulen luona, niin ole ulisematta, tosiaankin…

— Kuulitko? — sanoi sotamies tuikeasti. — Pane mieleesi! Luuletko, että tässä säälimään ja hoitamaan sinua ruvetaan sillä, että leipää viskasit ja luotia lennätit? Pallinaama piru! hyi…

Sotamies valkeni ja ojensihe pitkälleen.

"Ylioppilas" jo loikoi. Minäkin asetuin maahan. Säikähtynyt nikkari kyyristyi yhteen käppyrään ja siirryttyään nuotion ääreen alkoi katsoa siihen. Minä viruin hänestä oikeaan ja kuulin, miten hänen hampaansa kalisivat. "Ylioppilas" oli painaltunut vasemmalle ja taisi jo vedellä unia. Sotamies oli pannut kätensä päänsä alle ja makasi kasvot ylöspäin taivaaseen katsellen.

— Ompa tämä yö… Miten paljo tähtiä… lämmin, — sanoi hän minulle hetkisen kuluttua. — Kas tuota taivasta — se on peite eikä taivas. Minä rakastan tätä kulkurin elämää… Kylmää ja nälkäistä se on, mutta vapaata… Ei ole päälliköt käskemässä, itse on oman elämänsä herra. Puri vaikka päänsä poikki, niin ei ole kenenkään sanaa sanomista… Kyllä kelpaa… On nälkäkin näinä päivinä kurninut, vihaksi on pistänyt… mutta nyt saa tässä loikoilla ja taivaaseen katsella… Tähdet tuikkivat minulle… aivan kuin sanoisivat: älä ole milläsikään, Lakutin, maleksi vain maita, äläkä anna kenellekään perään… Niin… Ja sydämestä tuntuu hyvälle. Entä sinä, hoi, nikkari! Älä huoli olla minulle vihoissasi äläkä pelkää mitään… Ei se mitään, jos leipäsi söimme. Kun sinulla sitä oli ja meillä ei ollut, niin ei auttanut muu kuin syödä… Sekö sinut ampumaan riivasi kuin minkäkin villin? Etkö ymmärrä, että luoti voi vahingoittaa… Minä suutuin sinuun taannoin kovasti ja ellet olisi kaatunut, olisit saanut aika löylyn uhmastasi. Mitä leipään tulee, niin saat sitä ostaa Perekopista, kun huomenna pääset sinne, rahoja sinulla on, se on tietty… Joko se tauti kauvan sinua vaivaa?

Kauan kuului vielä sotamiehen ääni korvissani ja nikkarin surkea uikutus. Pimeä, melkein musta yö laskihe yhä lähemmä maata ja rintaan virtasi raikas, mehevä ilma.

Nuotio levitti tasaista valoa ja raitista lämmintä… Silmiä raukasi ja torkunnan läpi väikkyi niissä jotain tyynnyttävää, puhdasta.

* * * * *

— Ylös, joutuin! Matkaan!

Pelästyneenä aukasin silmäni ja hypähdin ylös.

— Joutuin, mars! — komensi sotamies.

Hänen kasvoillaan oli synkkä, levoton ilme. Katsahdin ympärilleni. Aurinko teki nousuaan, sen ensimäinen vaaleanpunerva säde lepäsi nikkarin jäykillä, sinisillä kasvoilla. Hänen suunsa oli auki, silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja niissä oli lasimainen, kauhua ilmaiseva katse. Puku rinnan kohdalta oli kokonaan revitty ja hän lepäsi luonnottoman köyristyneessä asennossa. "Ylioppilas" oli kadonnut.

— Älä töllistele enään! — sanoi sotamies ja tarttui minua käteen.

— Onko hän kuollut? — kysyin.

— Tietysti. Jos sinut kuristaisi, et suinkaan sinäkään jäisi eloon, — selitti sotamies.

— "Ylioppilasko" se, vai? — huudahdin minä.

— Kukas se sitte? Sinäkö ehkä tai minä? Siinä sen nyt näki lukeneen miehen… Tekonsa teki miehelle ja toverinsa pulmaan jätti… Jos sen tiesin, niin eilen minä sen "ylioppilaan" Olisin tappanut yhdellä lyönnillä. Pötkäys nyrkillä ohimoon ja maailmassa olisi ollut yhtä heittiötä vähemmän! Ymmärrätkö, mitä hän on tehnyt?… Meidän täytyy liikkua nyt niin, ettei ainoakaan ihmissilmä näe meitä arolla. Ymmärrätkö? Katso, kun vihdoin nikkari löydetään, niin nähdään, että hänet on kuristettu ja ryöstetty ja meikäläisiä ruvetaan vaanimaan. mistä muka tulet ja missä olet yötä ollut? Joutuu kiinni, vaikka meillä ei ole mitään… hänen revolverinsa on tosiaankin povellani.

— Viskaa se pois! — kehoitin.

— Poisko? sanoi hän ajattelevasti. — Kalu on arvokas ja kuka sen tietää, joudummeko kiinni? Ei, en viskaa, mistä ne tietävät, että nikkarilla oli ase? En viskaa… Se maksaa kolmeen ruplaan. Siinä on vielä yksi luoti… Nyt laskisin sen suoraa päätä rakkaan toverini kalloon… Paljokohan se koira ryösti rahoja?

— Niin se nyt kävi nikkarin tyttöjen, — sanoin.

— Tyttöjen? Kenen? Aa, tuon… Ne kyllä kasvavat, joutuvat naimisiin toisellaisille kuin me olemme; siitä ei ole puhettakaan… Vaan nyt lähdetään joutuin… Mihin olisi mennä?

— En tiedä… Saman tekevä minusta.

— En minäkään. Lähdetään oikealle, siellä pitäisi olla meren.

Ja me läksimme.

Katsahdin jälelle. Kaukana aavalla yleni kumpare, vaan sen yllä säteili aurinko.

— Katsotko, olisiko mies noussut kuolleista? Älä pelkää, ei se perästä tule. Oli se lukumies tosiaankin terävä… Oli siinä toveria! Ohhoh, veli! Huononevat ihmiset, vuosi vuodelta yhä huononevat! — sanoi sotamies surullisesti.

Aro, ääretön ja autio ja kylpien aamuauringon kirkkaissa säteissä, aukeni ympärillämme ja yhtyi kaukana taivaaseen, missä valo oli niin kirkasta, hymyilevää ja runsasta, että jokainen likainen ja väärä teko tuntui mahdottomalta keskellä tuota vapaan tasangon ääretöntä lakeutta, jota sinervä taivas hyvyydellään kattoi.

— Minulla on haikea nälkä, — sanoi toverini mahorkasta paperitöllöä käärien.

— Mitähän saisi tänään syödä ja missä?

Se oli arvoitus!

* * * * *

Tähän lopetti kertoja — naapurini erään sairashuoneen kopissa — kertomuksensa ja lisäsi:

— Siinä kaikki. Meistä tuli hyvät ystävät sen sotamiehen kanssa ja me saavuimme yhdessä Karssin alueelle. Hän oli hyväntahtoinen ja paljon kokenut poika, tyypikäs paljasjalka-kulkuri. Minä kunnioitin häntä. Vähään-Aasiaan asti kulimme yhdessä, siellä sitte hävisimme toisistamme.

— Muistatteko koskaan nikkaria? — kysyin minä.

— Kuten näette tai — kuten kuulitte…

— Ja miltä tuntuu?

Hän naurahti.

— Mitäs minun pitäisi tuntea? Ei ollut minun syyni, että hänen niin kävi, samoin kuin ei ole teidän syynne, miten minun on käynyt… Eikä mikään ole kenenkään syy, sillä kaikki olemme me samallaisia — elukoita.

AJAN RATOKSI

Raskaita, harmaita savukierteitä tuprutellen painui matkustajajuna suunnattoman matelijan kaltaisena keskellä viljapeltojen merta aron syvyyteen. Savun kanssa hajosi paahteiseen ilmaan äkäistä ryminää, joka hetkeksi oli häirinnyt avaran, aution lakeuden velttoa äänettömyyttä ja pienen aseman seutua, minkä yksinäisyys keskellä tasankojen hiljaisuutta herätti raskaita tunteita.

Ja kun kumea, mutta elämää tietävä junan humu oli haihtunut pilvettömän taivaan holveihin, vallitsi aseman seudulla jälleen jäytävä raukeus ja aron unelias yksitoikkoisuus tuntui enenevän.

Aro kuumotti kullankeltaisena, taivas helakan sinisenä. Kumpikin tuntui käsittämättömän suurelta. Ruskeat asemarakennukset, jotka olivat viskotut näiden väliin, tekivät arkipäiväisen vaikutuksen, joka turmeli tuon raukean kuvan keskustan, minkä mielikuvista ja aatetta vailla oleva taiteilija oli piirtänyt.

Joka päivä sukeltaa arolta asemalle 12 ja 4 aikaan junia pysähtyen siihen pariksi minuutiksi. Nämä neljä minuttia ovat aseman ainoa ja päähuvitus. Ne tuottavat vaihtelua palveluskunnan yksitoikkoiseen elämään. Jokaisessa junassa on joukko kirjavapukuista yleisöä. Ne ilmestyvät tuokioksi. Vaunujen ikkunoista vilkkaa heidän väsyneet, kärsimättömät ja veltot kasvonsa. Helähtää kellon soitto, kimeä pillin vihellys kuuluu, veturi puhkaa ja he kiitävät pois, kauas kaupunkeihin, missä kiehuu meluinen elämä.

Aseman palveluskunnasta, joka on turtunut ikävän yksitoikkoisuudessa, on huvittavaa nähdä noita kasvoja ja junan mentyä on puhetta kotvaksi yhdestä ja toisesta tuokion huomiosta. Heidän ympärillään levitteleikse äänetön aro, yllä kaartuu taivas välinpitämättömän näköisenä ja heidän mielissään asuu samea kade niitä ihmisiä kohtaan, jotka joka päivä kiitävät heidän ohitsensa jättäen heidät elämään ja olemaan aivan kuin osattomiksi elämästä.

Ja siinä ne junan mentyä seisovat asemasillalla seuraten silmillään tumman juovan katoamista kullalle hohtavien viljapeltojen äärettömyyteen, mykistyneinä ohi vilahtaneen elämän vaikutuksesta.

Siinä ovat melkein kaikki. Asemapäällikkö, hyväntahtoinen, lihava, vaaleatukka mies, jolla on tuuheat viikset kuin kasakalla; hänen apulaisensa, ruskeaverinen ja teräväpartainen nuorimies; asemavahti Luka, pientäkättä oleva, nokkela, viekas mies, sekä eräs vaihdemies, Gomosov, tanakka, leveäpartainen ja juro musikka, jonka naama on aina vakava ja pullea.

Asemahuoneen oven vieressä istuu penkillä päällikön vaimo, pieni, paksu nainen, joka on haleta kuumuudesta. Hänen polvillaan nukkuu lapsi, jonka posket ovat yhtä pyöreänpullakat kuin äidinkin.

Juna painuu ylänteen taa ja näyttää kuin se sukeltaisi maan sisään.

Silloin asemapäällikkö virkkaa vaimolleen:

— Jokos se tee on valmista, Sonja?

— Tietysti, — vastaa tämä hiljaa ja vetelästi.

— Luka! Kuuleppas, ota ja lakaise asemasilta… ne ovat taas tiputelleet sen roskaa täyteen…

— Kyllä, Matvei Jegorovitsh…

— No, Nikolai Petrovitsh, mentäisiinkö teetä juomaan?

— Niinhän se on ollut tapa, — vastaa apulainen.

Kun iltapäivän juna on lähtenyt, kysäsee Matvei Jegorovitsh vaimoltaan:

— Jokos se päivällinen on valmis, Sonja?

Sitte hän antaa Lukalle käskyn, joka aina kuuluu vanhaan tapaan ja kutsuu apulaistaan, joka on heillä ruokamiehenä:

— No, mentäisiinkö päivälliselle?

Ja apulainen vastaa yksikantaan:

— Kuten ainakin…

He poistuvat huoneeseen, jossa on paljo kukkia ja vähän huonekaluja, mutta paljo keittiön ja lapsen kääreiden hajua. Täällä keskustellaan pöydän ympärillä siitä, mitä äsken oli vilauksella nähty.

— Näittekö, Nikolai Petrovitsh, toisen luokan vaunussa erästä vaaleatukkaista naista, jolla oli keltainen puku? Oli se aika hempukka!

— Mukiin menevä, mutta mauttomasti puettu… — vastaa apulainen.

Hän puhuu aina lyhyeen ja vakuuttavasti, sillä hän pitää itseään kokeneena ja sivistyneenä miehenä. Hän on päättänyt kymnaasin. Hänellä on mustakantinen vihko, johon hän kirjoittelee kaikenmoisia ajatelmia penkoen niitä sanomalehtien nurkkanovelleista ja kirjoista, jotka sattumalta joutuvat hänen käsiinsä. Päällikkö tunnustaa kaikessa ja tinkimättä hänen auktoriteettinsa, kun se vain ei koske virka-asioita, ja kuuntelee häntä hartaasti. Varsinkin ovat hänen mieleensä Nikolai Petrovitshin vihkoon kirjoitetut viisaudet ja niitä hän aina sydämensä yksinkertaisuudella ihmettelee. Apulaisen huomautus puvun johdosta saa Matvei Jegorovitshin kysymään:

— Eikö sitten keltainen sovi vaaleaveriselle?

— Tarkoitin kuosia enkä väriä, — selittää apulainen ammentaen marjahilloa lautaselleen lasimaljakosta.

— Kuosia… sitähän minäkin, — säestää päällikkö.

Puheeseen tarttuu vaimo, jota asia koskee lähemmin. Mutta kun nämä ihmiset ovat keskinkertaisella kehityskannalla, venyy keskustelu hitaasti ja saa harvoin liikkeelle tunteita.

Melkein joka tunti tulee tavarajunia, joiden palvelusväki on tuttua joukkoa. Kaikki nuo konduktöörit ovat unisia nahjuksia, ikävien aromatkojen veltostamia. Joskus nämä kertovat radalla kohdanneista tapauksista tai tietävät uutisia; niin ja niin monennella virstalla jäi joku junan alle, sitä ja sitä on sakotettu virkavirheestä tahi on joku saanut ylennystä. Tämmöiset tiedot ahmitaan herkkupaloina.

Vaan aurinko kierii hitaasti aron äärtä kohden. Kun se on ehtinyt maan laitaan, hehkuu se purppuralle. Arolle valahtaa punertava hämy, joka herättää kaipauksen surumielisen tunteen, selittämättömän halun jonnekin kauas, pois tästä tyhjyydestä. Ja sitte aurinko vitkaan painuu syvemmä… Taivaalla leikkivät sen valot vielä kauan aikaa kuin hiljaiset sävelten aallot. Mutta vähitellen sammuu ehtoisen ruskon leimu, hämärä hiipii kätköstään esiin, lämmin ja uinaileva. Tähdet syttyvät palamaan ja vilkkuvat hätäisesti kuin pelästyneinä maassa vallitsevasta ikävästä.

Aseman kietoo vaippoihinsa yö, musta ja tyly. Sytytetään lyhdyt. Kirkkaimmin ja korkeimmalla palaa viheriä tuli merkkipatsaassa. Sen ympärillä on pimeä äänettömyys.

Toisinaan helähtää kello. Se on junan tulomerkki. Hätäinen kaiku kiitää arolle ja sammuu siellä. Kohta tämän jälkeen sukeltaa pimeästä punainen, vilkkuva valo esiin ja aron hiljaisuus värähtelee veturin kumeasta huohotuksesta.

* * * * *

Aseman väestön alin kerros elää toisenlaisissa oloissa kuin ylin. Vahtimies Lukaa kiusaa myötäänsä ajatus päästä pistäytymään vaimonsa ja veljensä luo kylällä, jonne tulee seitsemän virstaa. Siellä on hänellä talous, kuten hän selittää Gomosoville, pyytäessään tätä juroa miestä "hoitamaan virkaansa" sillä aikaa.

Sana "talous" saa Gomosovin aina raskaasti huokaamaan ja hän sanoo
Lukalle:

— Ka, mene vain. Eihän se talous tule ilman toimeen…

Mutta toinen vaihdemies, Afanasi Jagodka, entinen sotamies, jonka pyöreät, punaiset kasvot ovat harmaassa harjaksessa, on ilkeä ja pistelijäs eikä usko Lukaa.

— Talous! huudahtaa hän irvistellen. — Vaimo… Kyllä minä sen tiedän… Onko akkasi sitte leski, vai…?

— Mokoma variksien marssittaja!? murahtaa Luka halveksien vastaan.

Hän sanoo Jagodkaa variksien marssittajaksi sen vuoksi, että tämä vanha sotamies pitää tavattomasti linnuista. Hänen vahtikojunsa on ulkoa ja sisältä täynnä häkkiä. Päivät pääksytystään kuuluu kojulta lintujen säkätystä. Siinä on rastasta, kottaraista ja jos mitä, jotka hän on vanginnut. Hän askaroitsee niiden kanssa uppopäivät vapaana aikanaan, hoitaa ja vaalii elättejään eikä välitä tovereistaan vähääkään. Lukaa hän nimittää pässiksi ja Gomovia aasiksi ja sanoo kummallekin vasten silmiä, että he ovat naisten hännässäjuoksijoita ja että sietäisivät saada selkäänsä.

Luka ei ole hänen sanoistaan niinä miehinäänkään, mutta kun sotamiehen onnistuu saada hänet suuttumaan, silloin Luka laskettelee kauan ja voimakkaasti:

— Senkin harjasturpa, heittiö… Mitä sinä mokoma virkaheitto-rumpali oikeastaan ymmärrät? Ikäpäiväsi olet kykkinyt pataljoonan kaalinpäitä vartioimassa… pidä suusi kiinni äläkä viisastele, kun et ymmärrä hölynpölyä… Mene komentamaan variksiasi, marssimestari!

Kuunneltuaan tyynesti loppuun meni Jagodka kantelemaan päällikölle, mutta tämä ärjäsi, ettei tultaisi hänelle joutavia juoruamaan ja ajoi sotamiehen pois. Silloin lähtee Jagodka itse Lukan luo, lukee tyyneesti ja kiivastumatta tälle semmoisen messun, että Luka lähtee syleksien tiehensä.

Paitsi päällikön vaimoa oli asemalla vielä toinenkin nainen, nimittäin palvelijatar. Hänen nimensä oli Arina, iältään neljänkymmenen korvilla ja muuten hyvin rumannäköinen: kömpelöruumiinen, aina likainen ja repaleissa, kulki lynkyttäen, kesakkoisista kasvoista kiilui kaksi vinoa, säikähtynyttä silmää. Oli jotain orjamaista ja tukahtunutta hänen karkeassa vartalossaan, oli kuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi kaikilta ihmisiltä, heittäytyä jalkoihin uskaltamatta itkeä. Gomosov oli asunut asemalla kahdeksan kuukautta välittämättä Arinasta sen enempää. Tavatessaan tämän sanoi hän "terve" ja Arina vastasi samaten, vaihtoivat vielä pari kolme sanaa ja sitte menivät omille asioilleen. Kerran ilmestyi Gomosov päällikön keittiöön ja pyysi Arinan ompelemaan hänelle paitoja. Tämä ompeli ne ja meni itse niitä viemään.

— Suurkiitos, — sanoi Gomosov. — Kolme paitaa, riuna kappale, siis kolmekymmentä kopekkaa olet saapa… Eikö niin?

— Niin tuo lienee… — vastasi Arina.

Gomosov vaipui ajatuksiinsa eikä hyvään aikaan virkkanut mitään.

— Mistäs läänistä sinä olet? — kysyi hän viimein naiselta, joka kaiken aikaa oli katsellut hänen partaansa.

— Rjäsanin, — vastasi nainen.

— Etäältä! Mikäs se tänne toi?

— Ka, tänne toi… itsemiehiäni olen… yksinäinen…

— Pääsee sitä etemmäksikin… — huokasi Gomosov.

Ja taasen syntyi äänettömyys.

— Niin sitä minäkin… Nishegorodin läänistä olen, Sergatshevin pitäjää, alkoi Gomosov viimein. — Yksinään on tässäkin eletty. Oli talouskin ennen ja vaimo oli, kaksi lasta. Vaimo kuoli koleraan ja lapset… kun tuli kuolema, niin oli se heidän aikansa… Surra on saanut kyllikseen… sitte koettelin uudelleen nousta pystyyn — ei tullut mitään. Ei ruvennut masinanrämppä käymään. Läksin liikkeelle, sai kulkea mieroa pitkät taipaleet ja nyt on saanut jo kolmatta vuotta hapuilla…

— Paha se on, kun ei ole omituista pesää, virkkoi Arina hiljaa.

— Tietäähän sen…! Leskikös se sinä, vai…?

— Tyttö…

— Oikeinko tosissa? — ihmetteli Gomosov avomielisesti.

— Jumaliste tyttö, — vakuutti Arina.

— Miksi et ole mennyt naimisiin?

— Kuka minua ottaisi? Ei ole omaa mitään… ja pahannäköinen…

— Niinpä niin… — myhähteli Gomosov miettivästi ja partaansa sivellen rupesi katsomaan naista tarkkaavasti. Sitte kysyi, paljoko hän sai palkkaa.

— Puolenkolmatta…

— Vai niin. Ja minulta tulee sinulle siis kolmekymmentä kopekkaa? Kuulehan, käy illalla hakemassa, tuossa kymmenen tienoissa!… sitte saat… juodaan teetä ja puhellaan ajan ratoksi… Molemmat olemme yksinäisiä. Muista tulla!

— Tulen… — virkkoi nainen ja läksi.

Ja tultuaan täsmälleen kymmenen aikaan hän viipyi Gomosovin luona aamuhämäriin. Tästä pitäen ei tämä kutsunut häntä enää kertaakaan luokseen eikä suorittanut maksua paidoista. Mutta Arina tuli itsestään, aina tylsänä ja nöyränä ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä. Gomosov virui lavitsalla, katsahti tulijaan ja siirryttyään seinemmä sanoi:

— Paina puuta.

Ja kun Arina oli istuutunut, selitti hän:

— Pidä sinä se salassa. Älä hisahdakaan, ei kellekään… muuten voi minulle käydä pahoin. Minä en ole nuori etkä sinäkään… ymmärrätkö?

Nainen nyökäytti myöntävästi päätään.

Hän saattoi tämän ulos ja antoi pukunsa korjattavaksi sanoen:

— Muista nyt, ettei kukaan…

Ja niin he alkoivat elää yhdessä salaten kaikilta välinsä. Arina hiipi öisin salaa hänen luoksensa. Mies kohteli häntä ystävällisesti, mutta sanoi toisinaan suoraan:

— Et tosiaankaan ole kaunis.

Arina vain kuunteli raukeasti hymyillen ja lähtiessään sai aina jotain ompelemista.

He tapasivat toisiaan harvoin. Kun Gomosov sattui näkemään Arinan asemalla, sanoi hän tälle puoliääneen:

— Tule tänään.

Ja hän tuli, nöyränä kuten ennenkin ja niin vakavin ilmein kesakkoisilla kasvoillaan, että hän aivan kuin näytti tulleen täyttämään velvollisuutta, jonka tärkeys oli hänelle käynyt selväksi. Mutta kun hän kulki kotiinsa, kuvastui hänen kasvoillaan entinen syyllisyyden ja pelon eloton leima.

Toisinaan hän pysähtyi johonkin rakennuksen kulmaan tai nojautui puuta vasten ja kauan katseli arolle… Siellä oli yö ja sen synkkä äänettömyys puistatti sydäntä.

* * * * *

Eräänä iltana, kun juna oli jo mennyt, kokoutuivat aseman virkamiehet juomaan teetä puutarhaan Matvei Jegorovitshin asunnon ikkunan alle tuuheiden poppelien siimekseen.

Kuumina päivinä he usein tekivät näin. Olihan siitä edes jonkunlaista vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä.

Teenjuonti oli parhaallaan menossa. Oltiin ääneti, sillä junan antama puheenaihe oli jo loppunut.

— Tänään on kuumempi kuin eilen, — alkoi Matvei Jegorovitsh viimein.

— Ikävän tähden tuntuu vain kuumemmalta, vastasi hänen vaimonsa.

— Hm, taitaa olla… Ikävä tosiaankin on! Olla nyt edes kortit, mutta meitä ei ole kuin kolme…

Nikolai Petrovitsh kohautti olkapäitään ja kulmiaan rypistellen lausui seuraavat sanat:

— Korttipeli on Schopenhauerin mukaan kaikkien ajatusten vararikko.

— Sepä oli viisaasti sanottu! — ihmetteli Matvei Jegorovitsh. —
Ajatusten vararikko, vai miten se oli… Jaa-a! Kuka se muka olikaan?

— Schopenhauer, saksalainen filosoofi.

— Fi-ilosoofi? Mm…

— Mitäs ne filosoofit sitte… ne taitaa olla yliopistoissa? — uteli asemapäällikön vaimo.

— N-niin, tavallaan… Ei se ole mikään virka-arvo, vaan niin sanoakseni synnynnäinen taipumus. Filosoofi voi olla ken tahansa, jos hänellä vain on synnynnäistä taipumusta ajattelemaan ja etsimään alkua ja loppua kaikessa. Tietysti on yliopistoissakin filosoofeja, mutta saattaa niitä olla yhtähyvin muuallakin… esimerkiksi rautatien virkamiehissä…

— Lie niillä hyvät tulot, jotka ovat yliopistoissa?

— Jos on hyväjärkinen…

— Ah, kun olisi tässä neljäs, niin olisi aika soma pistää skruuviksi! — virkkoi Matvei Jegorovits syvään huoaten.

Ja keskustelu katkesi.

Leivojen laulu kaikuu taivaalta, poppeleissa hyppii oksalta oksalle pikkulintuja hiljaa sirkuttaen. Huoneesta kuuluu lapsen itku.

— Onko Arina siellä? — kysäsee Matvei Jegorovitsh.

— Tietysti, — vastaa vaimo.

— Omituinen akka se on tuo Arina; tarkastakaapas, Nikolai
Petrovitsh…

— Omituisuus on banaalisuuden selvin merkki, sanoo Nikolai Petrovitsh aivan kuin itsekseen ja ajattelevan näköisenä.

— Mitenkä? — kysyy päällikkö elostuen.

Ja kun Nikolai Petrovitsh selvästi ja painavasti on toistanut sanat, siristää hän hyvillä mielin silmiään. Mutta Sofja Ivanovna virkkaa painuneella äänellä:

— Hyvin te näytte muistavan, mitä olette lukenut, vaan minä unohdan jo seuraavana päivänä. En muista, vaikka tapa. Tässä eräänäkin päivänä luin jotain niin hauskaa ja jännittävää, mutta en muista sanaakaan.

Se on tottumuksessa… selittää Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

— Tämä viimeinen oli parempi kuin — mikä se olikaan — kuin Schopenhauer, — sanoo Matvei Jegorovitsh hymyillen. Kaikki uusi näyttää olevankin vanhaa.

— Ja päinvastoin, sillä eräs runoilija on sanonut: "on säästäväinen elon viisaus — vanhasta siinä ommellahan uus."

— Kehveli olkoon tuota miestä! Siltä tulee kuin turkinhihasta!

Matvei Jegorovitsh nauraa hyvän aikaa, hänen vaimonsa hymyilee ja
Nikolai Petrovitsh on hyvillä mielin, jota hän turhaan koettaa salata.

— Kuka se onkaan sanonut siitä banaalisuudesta?

— Barjatinsky, eräs runoilija.

— Entä viimeisen?

— Fofanov, myöskin runoilija.

— Sukkelia miehiä! — myöntää Matvei Jegorovitsh ja toistaa säkeet tyytyväisyydestä myhäillen.

Ikävä näyttää pitävän näitä ihmisiä leikkikalunaan. Hetkeksi heittää se heidät, mutta sitte taas tulee ja tarttuu uudelleen kiinni. Ja silloin ovat he vaiti ja puhkavat paahteissaan, jota tee enentää.

Asemalla vallitsee hiljaisuus. Aro on yhtenä valomerenä.

— Niin, minä alotin äsken Arinasta, — sanoo Matvei Jegorovitsh. — Kummallinen nainen! On kuin puulla päähän lyöty, ei naura, ei laula, puhuu vähän… Mutta työt tekee hyvin ja hoitaa Ljoljaa ihmeteltävän huolellisesti…

Hän puhuu hiljaa, ettei Arina ikkunan kautta kuulisi, sillä hän tietää, ettei palvelijoita sovi näiden kuullen kiittää. Vaimo keskeyttää hänet merkitsevästi naamaillen:

— Anna olla… et sinä kaikkea hänestä tiedä.

Ma orja lemmen oon
Ja siksi taisteloon
Mun täytyy väsyä,
Oi, demon väkevä!

hyräilee Nikolai Petrovitsh ja rummuttaa sormillaan tahtia. Hän myhäilee.

— Mitä? Hän… te valehtelette kumpikin! Matvei Jegorovitsh remahti nauramaan, että posket tärisivät ja otsalta herneili hiki.

— Se ei ole ollenkaan naurun asia! — huomauttaa hänen vaimonsa. — Ensiksikin hänellä on lapsi hoidettavana eikä mikään demon ja toisekseen katsoppas leipää! Hapanta ja palanutta.

— Jaa-a, leipä on tosiaankin huonoa, täytyy nuhdella… Mutta, jumaliste, enpä olisi osannut uskoa! Lempo vieköön! Vaan kukas se toinen olisi… Lukashka? Kyllä minä sen marakatin opetan! Vai olisiko Jagodka… Aa, pallinaama!

— Gomosov… — vastaa Nikolai Petrovitsh lyhyesti.

— Jokohan! Katsoppas sitä hiljaista jäärää… Oo-o! Ettehän vain omianne…

Matvei Jegorovitsh innostuu tavattomasti tästä hauskasta jutusta. Vuoroin hän nauraa, että silmät vettyy, vuoroin sanoo tosissaan, että rakastuneita on ankarasti nuhdeltava, sitten kuvittelee mielessään näiden helliä keskusteluja ja taas nauraa röhöttää.

Viimein valtaa asia hänet kokonaan. Silloin Nikolai Petrovitsh muuttuu ankaran näköiseksi ja Sofja Ivanovna sättii miestään.

— Lemmot! Kyllä minä niille kestit laitan! Mainion hupaista! — laskettelee Matvei Jegorovitsh.

Samassa ilmestyy Luka ja ilmoittaa:

— Telekrahvi naputtaa.

— Tulen. Soita 42:n tulo.

Kohta lähtee päällikkö apulaisineen asemalle. Luka soittaa kelloa. Nikolai Petrovitsh istuutuu koneen ääreen ja kysyy seuraavalta asemalta: voinko lähettää junan n:o 42. Päällikkö kävelee edestakasin huoneessa ja puhuu hymyillen:

— Pitää niille lystit näyttää… mitäs sitä ajan ratoksi, saa toki vähän nauraa…

— Sopii, — myöntää Nikolai Petrovitsh koneeseen naputtaen.