KOLME KERTOMUSTA

Kirj.

Maksim Gorjki

Suomennos

Porissa, Otto Andersinin kustannuksella, 1903.

SISÄLLYS:

Maksim Gorjki. Kaksikymmentä kuusi ja yksi. Kain ja Artem. Jemeljan Piljaj.

Maksim Gorjki.

Maksim Gorjki syntyi 1868 Nisjni-Novgorodin kaupungissa Keski-Venäjällä. Viiden vuoden vanhana kadotti hän isänsä, kymmenvuotiasna joutui hän myös äidittömäksi. Isoisä laittoi Maksimin suutarin oppiin. Mutta poika karkasi ja joutui ensin piirustajan, sitte pyhäinkuvien maalarin oppiin. Senkin ammatin hän jätti kesken sekä meni laivapojaksi erääseen Volga-höyrylaivaan. Siellä sai hän mestarikokilta lukea Gogolin, Uspjenskin ja Dumas vanhemman romaaneja. Kyökkipojan toimi vaihdettiin puutarhurin ammattiin. Sekin jäi, kun halu opintoihin tuli niin suureksi, että hän päätti lähteä sitä tyydyttämään Kasaanin yliopistoon, jossa toivoi saavansa tieteitä harjoittaa maksuttomasti. Mutta tultuaan Kasaanissa huomaamaan semmoiset toiveet turhiksi, täytyi hänen taasen turvautua henkensä pitimeksi ruumiilliseen työhön, tällä kertaa leipurin ammattilaiseksi, saaden palkkaa kolme ruplaa kuussa. — Omasta kokemuksestaan sanookin hän leipurin ammattia kaikista raskaimmaksi. — Myös työskenteli hän puunhakkaajana, päiväpalkkalaisena ja kantajana. Aineellinen kurjuus sai hänet kerran semmoiseen epätoivoon, että ampui kuulan ruumiiseensa. Siitä parannuttuaan rupesi hän hedelmäkauppiaaksi sekä yritteli huonolla menestyksellä monia muitakin elinkeinoja. Lopulta pääsi hän erään asianajajan, Laninin, kirjuriksi. Gorjki itse sanoo, että tämä mies vaikutti suuresti hänen henkiseen kehitykseensä.

Pian juuttui Gorjki kirjurin toimeenkin sekä lähti maailmata matkustelemaan. Niin taivalti hän kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, halki koko laajan Venäjän maan. Tultuaan kotikaupunkiinsa, julkaisi hän sanomalehdissä muutamia pikkukuvauksia. Ne herättivät hiukan huomiota. V. 1896 tuli Gorjki tuttavaksi kuuluisan kirjailijan Vladimir Korolenkon kanssa, joka avasi ihmisten silmät näkemään Gorjkin suuria kirjailijalahjoja.

Nykyään on Gorjki, lähinnä Tolstoita, Venäjän suurin ja enin luettu kirjailija.

Hänen kirjavan elämänkuvauksensa täydennykseksi on vielä mainittava, että hän hiljattain sai istua vankilassakin, valtiollisista syistä. Gorjki kuvaa etupäässä alhaisten: työväen luokan ja pikkuporvariston elämää eikä unhota yhteiskunnan hylkyväkeäkään. Hänellä on tarkka huomiokyky ja paljo kokemusta. Sitä on hän saanut matkoillaan ja seurustellessaan monellaisten ihmisten kanssa.

Kertomuksensa ovat ikäänkuin semmoisinaan leikatut tosielämästä, iloineen, suruineen, myötä- ja vastoinkäymisineen. Suuria yksinkertaisuudessaan ja todellisuudessaan.

Kaksikymmentä kuusi ja yksi.

I.

Meitä oli kaksikymmentä kuusi kappaletta — kaksikymmentä kuusi elävää konetta, suljettuna kosteaan kellariin, missä aamusta iltaan vanutimme taikinaa sekä leivoimme rinkilöitä ja kakkuja. Ikkunamme alla oli kuoppa, jota peittivät homeiset tiilikivet; puitteisiin oli ulkopuolelle naulattu tiheä rautalankaverkko, eivätkä auringon säteet jaksaneet tunkeutua jauhontomun tahraamien ruutujen läpi. Mestarimme oli naulannut rautalangat ikkunan eteen sen vuoksi, ettemme voisi antaa hiukkasta hänen leivistänsä kerjäläisille taikka nälkiintyneille, työttömille tovereille; mestarimme nimitteli meitä varkaiksi ja lurjuksiksi sekä syötti meille päivälliseksi lihan asemesta pilaantuneita sisuskaluja.

Ummehtunutta ja ahdasta oli tuossa kiviarkussa, matalan, painostavan, noesta mustan ja hämähäkin siimoja täynnä olevan katon alla. Raskaasti ja ikävästi kului aikamme noiden paksujen, liasta ja homeesta tahraisten seinien sisäpuolella… Kello viisi aamulla nousimme ylös haluttomina, uneliaina, ja jo kello kuusi istuimme tylsinä ja välinpitämättöminä pöydän ympärillä leipomassa rinkilöitä taikinasta, jonka kumppanit olivat nukkuissamme laittaneet valmiiksi. Ja koko päivän, aina kello kymmeneen saakka ehtoolla, istuivat toiset meistä pöydän ympärillä kierrellen tuota kimmoista ainetta sekä samalla heilutellen itseään edestakaisin, ett'eivät jäsenet aivan jäykistyisi; toiset taasen sekoittelivat jauhoja veteen. Ja koko päivän piti kiehuva vesi synkkämielistä porinaansa kattilassa, missä rinkilöitä keitettiin, ja paistajan lapio raapusteli nopeasti ja kiukkuisesti uuninpohjaa hänen viskoessaan liukkaita, keitetyitä taikinamöhkäleitä tulikuumille tiilikiville. Aamusta iltaan paloivat halot uunin toisella sivulla ja liekkien punainen hohde liehui seinällä, ikäänkuin meitä pilkaten. Tuo suunnaton uuni muistutti jonkun sadun hirviön muodotonta päätä, joka kohousi lattiasta ja aukoili tulta suitsevaa kitaansa, mistä kuuma höyry löyhysi vastaamme; ne kaksi mustaa vetoluukkua näyttivät tirkistelevän loppumatonta hyörinäämme, aivankuin pari silmiä — hirviön julmia, kylmiä silmiä, — tähystellen meitä alituiseen ja samalla synkällä katseella, juurikuin väsyneinä näkemään orjia, joista ei enää ollut mitään inhimillistä toivottavana, vaan joita ainoastaan saatettiin halveksia ylpeän viisauden kylmällä ylenkatseella.

Päivän toisensa jälkeen seisoimme siellä tukehduttavassa, haisevassa ilmassa, jauhontomussa ja liassa, jota jaloissamme oli kulkeutunut pihalta sekä vanutimme taikinaa ja leivoimme rinkilöitä, joita kostutimme hiellämme ja vihasimme työtämme katkerasti, kiukkuisesti; emme koskaan syöneet omien käsiemme valmistetta, vaan nauteimme mieluummin mustaa leipää. Istuen vastatusten pitkässä pöydässä — yhdeksän kummallakin sivulla — liikuttelimme tuntikausia koneellisesti käsivarsiamme ja sormiamme; niin tottuneita olimme työhömme, ett'ei meidän koskaan tarvinnut tarkata, mitä teimme. Ja me olimme katselleet toisiamme ihan liiaksi, niin että kukin tunsi jok'ikisen rypynkin toveriensa naamassa. Ei meillä ollut mitään puhumista; olimmekin totuttaneet itsemme olemaan aivan vaiti, ellemme nimittäin riidelleet — sillä ainahan sitä jotakin torailemisen syytä löytyy, varsinkin työtovereilla. Mutta me riitelimmekin kovin harvoin, sillä mihinkäpä sitä ihminen kykenisikään, kun on puolikuolluksissa — kivikuvan kaltainen — ja työn kuorma tukahduttaa ajatuksetkin. Vaitioleminen on vaikeata ja kiduttavaa ainoastaan niille, jotka jo ovat sanoneet toisillensa kaikki eikä heillä enää ole mitään puhumista; — sitä vastaan ihmisille, jotka eivät milloinkaan ole paljoa puhuneet, on aivan helppoa olla ääneti. Mutta joskus me lauloimme, ja meidän laulumme alkoi siten, että joku kesken työtään äkkiä huokasi syvään niinkuin väsyksiin ajettu hevonen ja sitte hiljaa hyräillen alotti jonkun noista laahustavista lauluista, joiden lempeästi valitteleva sävelmä aina keventää laulajan sydäntä painostavaa raskasta kuormaa ja me toiset kuuntelemme ensin hiljaa hänen hyräilyänsä, joka lekuttelee ja sammuu raskaan kellariholvin alla niinkuin pienoinen tuli ulkona arolla koleana syksypäivänä, kun harmaa taivas riippuu lyijykattona maan yli. Sitte yhtyy toinenkin nuottiin ja nyt väreilee jo kaksi ääntä hiljaa ja surumielisesti kellariluolamme tunkkaisessa ilmapiirissä. Ja yht'äkkiä tarttuu useita ääniä samalla kertaa sävelmään ja se kohoaa kuin hyökyaalto, tulee voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi sekä näyttää aikovan särkeä pirstoiksi kivivankilamme kosteutta tippuvat, paksut seinät…

Pian laulamme me kaikki kaksikymmentä kuusi. Korkeat, yhteensulaneet äänet täyttävät leipomon; kohta ei sävel tunnu enää sinne mahtuvankaan, se lyö seinästä seinään, ähkyy, itkee ja elähdyttää sydäntä, samalla sitä kalvaen hiljaisella kivulla, aukasee siinä taasen vanhat haavat sekä herättää kaihoisan kaipauksen… Laulajat huokaavat syvään ja raskaasti, yksi ja toinen vaikenee äkisti, kuuntelee kauan, miten toverit laulavat, sekä yhtyy sitte jälleen nuottiin. Jotkut laulavat silmät kiinni; kenties he kuvittelevat laulun leveätä, mahtavaa virtaa auringonpaisteiseksi, kauas etäisyyteen ulottuvaksi tieksi, jota myöten he itse vaeltavat.

Liekit uunissa lekuttelevat edelleen, leipälapio raappii tiilikiviä, vesi porisee kattilassa, ja tulen kajastus väräjää seinällä, ikäänkuin tehden äänetöntä pilkkaa… Mutta me laulamme vierailla sanoilla tylsää suruamme, elävien olentojen raskasta ikävöimistä, auringon ryöstettyä valoa, orjien kaihoisaa kaipausta. Niin elimme me kaksikymmentä kuusi siellä alhaalla kellarissa ja olomme oli niin raskasta ja painostavaa, ikäänkuin koko se kolmikerrostalo yläpuolellamme olisi levännyt hartioillamme.

II.

Mutta paitsi laulua, oli meillä muutakin hyvää, jotakin mitä rakastimme ja joka kenties korvasi meille auringon valon. Talomme toisessa kerroksessa oli koruompeluliike, jossa työskenteli joukko nuoria tyttöjä, ja siellä oli sisäpiikana kuudentoista vuotias Tanja. Joka aamu painautuivat pienet ruusuiset kasvot, joissa oli iloiset sinisilmät, leipomosta käytävään johtavassa ovessa olevaa lasinruutua vasten ja kirkas, ystävällinen ääni huusi:

"Vankiraukat, antakaa minulle hiukan rinkilöitä!"

Tuon hyvin tunnetun äänen kuullessamme käännyimme kaikki sekä katselimme iloisesti ja hyväntahtoisesti noita viattomia tytönkasvoja, jotka niin tyytyväisinä hymyilivät. Meille oli tullut rakkaaksi tottumukseksi saada nähdä tuota lasinruutua vastaan painettua nenännipukkaa sekä noita pieniä valkeita hampaita, jotka loistivat hymyilevien, punaisten huulten välistä. Toisiamme tyrkkien ryntäämme ovelle aukaistaksemme sen hänelle, ja sitten astuu hän sisään sanomattoman herttaisena ja iloisena sekä asettuu eteemme esiliina kurotettuna ja pää hiukan vinossa, samalla yhtämittaa hymyillen. Pitkä, paksu, kastanjanruskea palmikkonsa on heilahtanut olkapään yli ja riippuu rinnalla. Ja me likaiset, mustat, rumat miehet katselemme ylös häneen — sillä kynnys, jolla hän seisoo, on neljää askelta korkeammalla kuin leipomon permanto — ja toivotamme hyvää huomenta sekä sanomme pari sanaa — aivan erityisiä sanoja, jotka yksinomaan häntä varten tulevat kielellemme. Puhuessamme hänen kanssaan, käy äänemme lempeämmäksi ja leikinlaskumme viattomammaksi. Kaikki on erityistä silloin, kun se koskee häntä. Paistaja ottaa uunista lapion täyden paraiten paistuneita ja raskaimpia rinkilöitä sekä peittää ne osaavasti Tanjan esiliinaan.

"Varo vain, ett'et juokse päätäpahkaa mestariin!" varotamme me aina häntä. Hän vain nauraa veitikkamaisesti ja huutaa reippaasti:

"Hyvästi, vankirukat!" — sekä katoaa sitte nopeasti kuin pieni hiiri.

Siinä on kaikki… Mutta me juttelemme hänestä aivan ihastuksissamme vielä pitkän aikaa sen jälkeen ja sanomme tänään aivan samaa kuin sanoimme eilenkin ja jo kaikkina päivinä ennen, sillä hän ja me sekä kaikki ympärillämme on juuri samanlaista kuin eilenkin ja kaikkina päivinä… Hirveän tuskallista on elää niin, ettei mikään ympäristössä muutu, ja ellei tämä ijankaikkinen yksitoikkoisuus kerrassaan tapa sielua, tulee se päivä päivältä sietämättömämmäksi… Meillä oli aina tapana puhua naisista tavalla, joka toisinaan pani itsemmekin inhoamaan hävyttömiä, raakoja sanojamme; semmoinen puhetapa onkin helposti selitettävissä siten, että ne naiset, jotka tunsimme, eivät kenties olleetkaan paremman arvoisia. Mutta Tanjasta emme koskaan sanoneet pahaa sanaa — kukaan meistä ei olisi edes pilantekoon ryhtynyt hänen läsnäollessaan; vielä vähemmin olisi kenenkään mieleen johtunut koskea häneen. Kenties johtui se siitä, että hän aina oli niin lyhyen ajan luonamme, — hän vilahteli silmiemme ohi kuten tähdenlento taivaalla, — taikka kenties myöskin siitä, että hän oli niin pieni ja niin sievä, ja kaikki, mikä on kaunista, herättää kunnioitusta raaimmissakin ihmisissä. Ja mekin, vaikkakin kovan työn vaikutuksesta tylsiksi kuormajuhdiksi muuttuneita, olimme kumminkin joka tapauksessa alkuaan ihmisiä ja semmoisina muiden kaltaisia siinä, ett'emme voineet elää ellei meillä ollut jotain, mitä saatoimme jumaloida. Häntä parempaa ei joukossamme ollut eikä meille alhaalla kellarissa eläjille osottanut vähintäkään huomiota kukaan muu kuin hän, — ei yksikään muu niistä monista ihmisistä, jotka asuivat talossa. Ja vihdoin — se kai olikin tärkein syy — katsoimme hänet tavallaan meille kuuluvaksikin; seikka, josta saimme kiittää yksinomaan rinkilöitämme. Me pidimme velvollisuutenamme antaa hänelle rinkilöitä, oikein lämpimiä ja ruskeita; se muodostui ikäänkuin jokapäiväiseksi uhriksi epäjumalallemme, totutuksi pyhäksi tavaksi, joka meidät päivä päivältä yhä lujemmin kiinnitti häneen. Paitsi rinkilöitä, annoimme myöskin Tanjalle monta hyvää ohjetta: pukea itsensä lämpimämmin, ei juosta niin vikkelää rappusissa eikä kantaa niin suuria puusylyyksiä. Hän kuunteli hymyillen neuvojamme ja vastasi niihin naurulla, mutta ei noudattanut niitä koskaan; emme me kumminkaan olleet hänelle siitä vihaisia, — me tahdoimme vaan osottaa, miten suuresti hänestä huolehdimme.

Usein hän kääntyi puoleemme jollakin anomuksella, kuten esimerkiksi pyytäen, että avaisimme raskaan kellarinoven taikka hakkaisimme puita, jotka kaikki, ynnä paljo muutakin, mitä hän vaan toivoi, toimitimme ilolla ja erityisellä ylpeyden tunteella.

Mutta kun kerran eräs meistä pyysi Tanjaa paikkaamaan hänen ainoaa paitaansa, äyhki tämä ylenkatseellisesti:

"Onko mokomaa kuultu? Se nyt vielä puuttuisi!…"

Nauroimme perinpohjaisesti tuolle tuhmalle hupakolle emmekä enää koskaan pyytäneet häneltä mitään. Me rakastimme häntä siinä kaikki. Ihminen tahtoo aina lahjoittaa rakkautensa jollekulle, vaikkakin tämä rakkaus toisinaan tuntuu kiusalliselta, toisinaan saastuttaa esineen tai myrkyttää sen elämän siksi, ett'ei kunnioitus sitä seuraa. Meidän täytyi rakastaa Tanjaa, sillä meillä ei ollut ketään muutakaan, jota olisimme voineet rakastaa.

Toisinaan koetti joku ottaa asian ylpeältä kannalta ja sanoi:

"Mutta minkätähden me oikein hemmottelemme tuota tyttöä? Eihän hänessä ole mitään erinomaista! Me teemme liian suuren numeron hänestä."

Mutta hänet, joka uskalsi tulla esiin moisella puheella, saatoimme me muut pian ja perinpohjaisesti järkiinsä. Meillä täytyi olla joku, jota rakastimme, — olimme sen löytäneet ja rakastimme sitä, ja sen, jota me kaikki kaksikymmentä kuusi rakastimme, täytyi olla loukkaamaton pyhyys jokaiselle; se, joka tässä asiassa piti vastakkaista mielipidettä, oli vihollisemme. Kenties ei rakastettumme ollut rakkautemme arvoinen, mutta meitähän oli kokonaista kaksikymmentä kuusi kappaletta, jonka vuoksi tahdoimme, että se, joka oli meille kallisarvoinen, olisi myöskin pyhä muille.

Rakkautemme ei ole rasittavampaa kuin vihammekaan, ehkä juuri siitä syystä eräät ylpeät luonteet väittävätkin, että vihamme on mairittelevampaa kuin rakkautemme. Mutta jos niin on, miksi eivät he sitte pakene meitä.

III.

Paitsi rinkiläleipomoa, oli mestarillamme myöskin sokerileipomo samassa talossa, ainoastaan ohuen seinän eroittamana meidän luolastamme. Mutta sokerileipurit — niitä oli neljä kappaletta — pysyttelivät meistä etäällä, sillä he pitivät ammattiansa ylhäisempänä kuin meidän, sekä sen johdosta olivat myös itse olevinansa parempia kuin me. He eivät tulleet koskaan luoksemme ja nauroivat ylenkatseellisesti kohdatessaan meitä pihalla. Emme mekään käyneet heidän luonansa, — mestari oli sen kieltänyt syystä, että hän pelkäsi meidän varastavan sokerileipiä. Me emme pitäneet sokerileipureista sentähden, että kadehdimme heitä — heidän työnsä oli keveämpää kuin meidän, he saivat enemmän palkkaa ja parempaa ruokaa kuin me, — heillä oli valoisa ja avara työhuone sekä olivat jokainen — vastakohtana meille — terveitä ja puhtaita. Me kaikki sitä vastoin olimme kasvoiltamme keltaisen kalpeita taikka harmaita, kolmella oli pahatauti ja jokusilla syyhy; erään oli luuvalo käpristänyt ihan koukkuiseksi. Pyhäpäivinä ja vapaa-aikoina pukivat he yllensä hienot takit ja narisevat saappaat — kahdella oli harmonikkakin — sekä menivät kaupungin puistoon herrastelemaan. Meillä taasen oli verhonamme likaiset rääsyt sekä jaloissa linttakengät tai niinivirsut, eikä poliisi päästänyt meitä kaupungin puistoon; mitenkä siis olisimmekaan voineet pitää sokerileipureista.

Sitte eräänä päivänä saimme luulla, että muuan heistä, se joka uunista piti huolta, oli ruvennut ryypiskelemään sekä eropassit ja että tilalle oli otettu toinen, muuan entinen sotamies, jolla oli silkkinen liivi ja kultaisilla perillä varustettu taskukello. Me olimme äärettömän uteliaita näkemään semmoista keikaria ja toivossa, että edes vilahduksenkaan hänestä näkisimme, juoksimme yksi toisensa perästä alituiseen pihalla.

Mutta hän tuli itse meidän luoksemme. Hän aukasi ovemme potkaisulla ja astui kynnykselle sekä sanoi siitä:

"Jumalan rauha! Hyvää päivää pojat!"

Ovesta tunkeutuva kylmä ilma kietoontui paksun savun tavoin hänen jalkoihinsa, mutta hän itse seisoi kynnyksellä ja katseli siitä alas meihin; — vaaleiden, rohkeasti pystyyn kierrettyjen viiksien alta loistivat vahvat keltaiset hampaat. Hänen liivinsä oli todellakin ihmeellinen: — taivaansininen, kimeltelevä, kukkasellinen sekä varustettu punakivisillä napeilla. Ja kellonvitjat oli hänellä myöskin…

Hän oli kaunis mies, tämä sotilas, pitkä ja voimakas, punaposkinen; suuret vaaleat silmät katselivat kirkkaasti ja ystävällisesti. Päässä oli valkea, kovaksi tärkätty myssy, ja aivan pilkuttoman puhtaan esiliinan alta näkyivät uusimman muodin mukaisten, kiiltävien saapasten kärjet.

Vanhin sälli joukostamme pyysi kunnioittavasti, että hän sulkisi oven. Hän tekikin sen mukavan vetkaisesti sekä rupesi kyselemään mestaristamme. Me oikein kilpailimme keskenämme sanoaksemme hänelle, että mestari oli juonikas lurjus, veijari, rosvo ja verenimijä — kaikellaista, mitä vain voi ja pitääkin sanoa työnantajastaan, mutta joka kumminkin on tarpeetonta tässä uudelleen mainita. Sotamies kuunteli viiksiänsä nykien ja silmissään lempeä, kirkas katse.

"Tässä talossahan on paljo tyttöjä…!" virkkoi hän yht'äkkiä.

Jotkut meistä naurahtivat kunnioittavasti, toiset virnistelivät himokkaasti ja muuan sanoi että talossamme on yhdeksän kappaletta tyttöjä.

"No, oletteko rakkaita ystäviä heidän kanssansa?" kysyi hän ja killisteli silmillään.

Taas me nauroimme, mutta tällä kertaa hieman pakollisesti ja hämillämme… Useat olisivat tahtoneet näyttäytyä sotamiehelle yhtä tuimina sydänten valloittajina kuin hänkin, mutta kukaan ei osannut eikä ymmärtänyt. Ikäänkuin tätä tunnustaakseen, lausui muuan: "Kuinka olisimme voineet ajatellakaan…"

"Niin, semmoinenhan on vähä liian vaikeata teille…" sanoi sotamies itserakkaasti ja katseli meitä tarkastellen… "Te ette ole sitä laatua… — teillä ei ole ryhtiä… ei ole ulkonäköä, niin sanoakseni! Ja naiset tahtovat, että miehen pitää näyttää joltakin… että hänellä on säännöllinen ruumis… sekä kaikki niinkuin pitääkin olla! Myöskin he pitävät voimakkaisuudesta… väkevästä kädestä… tämmöisestä esimerkiksi…"

Hän veti oikean kätensä taskusta ja näytti meille kyynäspäähän saakka paljasta käsivartta… Se oli valkea ja voimakas sekä kullalta kimaltelevien karvojen peittämä.

"Jalat, rinta… kaikki pitää olla lujaa ja vahvaa… Myöskin täytyy olla säännöllisesti puettu, niin että se kauneus, mikä ruumiissa on, näyttää joltakin… Minuun esimerkiksi ovat naiset aivan hullaantuneet. En minä heitä kehoita enkä houkuttele, — ne lentävät itsestään kaulaani, viisi kappaletta yhdellä kertaa."

Hän istui jauhosäkille sekä jutteli kauvan ja kaunopuheliaasti, miten ihastuneita naiset oikein olivat häneen ja kuinka osaavasti hän taisi niiden kanssa menetellä. Sitte hän meni, ja kun ovi oli kitisten sulkeutunut, istuimme me kauan hiljaa sekä ajattelimme häntä ja hänen kertomuksiansa. Vihdoin rupesimme kaikki yhtaikaa puhumaan ja tulimme yksimielisiksi siitä, että pidimme erinomaisesti hänestä. Miten alhainen ja siivo hän on, — tulee vain sisään, istuu ja juttelee! Ei kukaan ollut koskaan ennen tullut luoksemme, ei kukaan ollut niin ystävällisesti puhellut kanssamme… Ja me juttelimme lakkaamatta hänestä ja hänen vastaisesta menestyksestänsä koruompelijattarien luona, jotka, tavatessaan meitä pihamaalla, joko väistyivät sivulle huulet ylenkatseellisesti yhteennipistettyinä taikka kävivät suoraan päällemme ikäänkuin olisimme olleet tyhjää ilmaa. Me taasen aina katselimme heitä ihaillen, niin hyvin kartanolla tavatessamme kuin nähdessämme heidän akkunamme ohi kulkevan, puettuina talvisin pieniin, huomiota herättäviin myssyihin ja turkkinuttuihin sekä kesäisin kukitettuihin hattuihin ja käsissä kirjavat päivänvarjot. Mutta kostoksi puhelimme keskenämme heistä tavalla, joka, jos olisi tullut heidän korviinsa, olisi tehnyt heidät häpeästä ja vihasta mielipuoliksi…

"Kunhan ei hän vain myös Tanjuschkaa turmelisi!" sanoi äkkiä vanhin sälli huolellisella äänellä.

Kuullessamme nämä sanat, vaikenimme kaikki ja hämmästyimme. Olimme silmänräpäykseksi unhottaneet Tanjan; — sotamies kauniilla, voimakkaalla vartalollaan oli ikäänkuin kaihtinut hänet meiltä. Sitte syntyi meluinen riita: — jotkut sanoivat, että Tanja ei alentuisi semmoiseen, toiset taasen väittivät, ett'ei hän voisi vastustaa sotamiestä ja eräät ehdottelivat, että jos sotamies rupeaa tyttöä hännystelemään, pitäisi meidän hakata hänet mäsäksi. Lopuksi päätimme yksimielisesti pitää tarkkaa vaaria sotamiehestä ja Tanjasta sekä varoittaa tyttöä, niin että hän voisi olla varuillansa… Tämä teki lopun riidasta.

IV.

Kuukausi oli kulunut. Sotamies leipoi sokerileivoksia, käveli koruompelijattarien kanssa ja tuli usein meille, mutta ei puhunut mitään valloituksistansa, vaan väänteli ainoastaan viiksiänsä ja nuoleskeli tyytyväisenä huuliansa.

Tanja tuli yhä vielä joka aamu rinkilöitä hakemaan ja oli iloinen, ystävällinen sekä rakastettava kuten ennenkin. Puhuimme hänen kanssaan sotamiehestä. — Tanja nimitteli häntä "mulkosilmäiseksi vasikaksi" ja se rauhoitti meitä. Olimme ylpeitä tytöstämme, samalla kun näimme, kuinka koruompelijattaret riitelivät sotamiehestä. Tanjan käytös kohotti meitäkin omissa silmissämme, ja ikäänkuin matkiaksemme tyttöä, aloimme myöskin kohdella sotamiestä jonkunlaisella halveksimisella. Mutta Tanjaa me rakastimme vielä enemmän kuin ennen sekä tervehdimme häntä aamusin entistä iloisemmin ja sydämellisemmin.

Kerran tuli sotamies meille hiukan hiprakassa, istui ja purskahti nauramaan, ja kun me kysyimme tuommoisen iloisuuden syytä, sanoi hän:

"Kaksi tytöistä… Lidka ja Gruschka… ovat tapelleet minun takiani. Miten ne pieksivät toisiansa! Ha, ha, ha! Kiskoivat hiuksista ja kaatuivat kumoon porstuassa… toinen makasi allapäin, toinen päällä… ha, ha, ha! Raappivat toistensa naamaa ja repivät vaatteet repaleiksi… Se oli nähtävää… olisi voinut nauraa itsensä pilalle! Minkähän vuoksi ei akkaväki koskaan osaa tapella säädyllisellä tavalla? Miksi he aina kynsivät, miksi?"

Tuossa istui hän penkillä, terveenä ja hupaisena sekä nauroi. Me olimme vaiti. Tällä kertaa oli hänessä jotain, mikä meitä kiukutti.

"Perhana, miten hyvä menestys minulla on naisten luona. Sille voi nauraa itsensä piloille. Minun tarvitsee vain vilkahuttaa silmääni, niin jo on asia valmis. Piru vieköön, ellei se ole totta!"

Hän kohotti valkeat, kullalta loistavilla karvoilla peitetyt käsivartensa sekä läimähytti niillä polviinsa ja katseli meitä niin hauskan hämmästyneillä silmäyksillä, kuin olisi hän itsekin ihmetellyt menestystänsä kauniin sukupuolen luona. Täysinäiset punakat kasvot paistoivat itsetyytyväisestä riemusta ja huulet maiskuttelivat himokkaasti.

Paistaja raapasi äkäsesti uunilapiolla takkakiveä sekä virkahti pilkallisesti:

"Pienten kuusenvesojen nyhtämiseen ei tarvita suurtakaan voimaa, mutta koetahan kerran käydä kiinni oikeaan honkaan…!"

"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.

"Kyllä."

"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"

"En mitään… se johtui vain kiireessä mieleeni."

"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"

Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi. Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui ilmassa.

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä oikein tarkoitat! Sinä olet loukannut minua… Minua ei kykene kukaan vastustamaan… kuuletto sinä, ei kukaan! Ja sinä tulet minulle sanomaan semmoisia hävyttömiä sanoja…"

Hän näytti loukkaantuneen oikein todenperäisesti. Kenties ei hänellä ollutkaan mitään muuta ylvästelemistä kuin naisten hullaamiskykynsä; kenties oli se hänessä ainoa elinvoima, joka sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi ihmiseksi.

Löytyy ihmisiä, joille ruumiillinen taikka henkinen sairaus, joka heitä vaivaa, on paras ja arvokkain elämässä. He laahaavat sitä mukanansa koko elämänsä ajan, elävät yksinomaan siinä, saavat ravintonsa siitä, valittavat sitä muille ja siten kääntävät huomion itseensä, saavuttavat toisten ihmisten osanottavaisuuden, ja se on ainoa, josta he välittävät. Ota heistä tämä sairaus, paranna heidät, niin he tulevat onnettomiksi sentähden, että menettävät ainoan elämänharrastuksensa ja jäävät aivan tyhjiksi. Ihmisen elämä on toisinaan niin köyhää, että hän tahtomattaan joutuu pitämään virheitänsä hyveinä ja elämään niissä, — valhettelematta voi sanoa, että ihmiset joskus tulevat henkisesti raajarikoiksi pelkästä ikävystymisestä.

Sotamies oli, kuten sanottu, vakavasti loukkaantunut sekä kävi yhä paistajan kimppuun huutaen:

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä tarkoitat?"

"No, sanon sen!" vastasi tämä nopeasti.

"Sano sitte!"

"Tunnetko Tanjaa?"

"Tunnen, — kuinka niin?"

"Häntä minä tarkoitan! Koeta kykyäs häneen!"

"Pyh, se kai on pikkuasia minulle!"

"Saadaan nähdä!"

"Sinä saat nähdä! Ha, ha, ha!"

"Saat rukkaset…!"

"Kuukauden sisässä on hän minun!"

"Semmoinen lörpöttelijä, sotamies."

"Neljässätoista päivässä! Minä näytän teille… Onpahan otuskin tuo Tanja, pyh!"

"Mene tiehes täältä… olet tiellä!"

"Neljässätoista päivässä on kaikki valmista."

"Lähde siitä, sanon minä!"

Paistaja raivostui ja löi leipälapiolla sotamiestä. Tämä vetäytyi säpsähtäen taaksepäin, katsahti meihin, oli vaiti silmänräpäyksen ajan ja sanoi sitte matalalla, onnettomuutta ennustavalla äänellä: "No, hyvä!" sekä meni sen jälkeen matkaansa.

Riidan aikana olimme me toiset olleet hiljaa ja kuunnelleet hartaasti. Mutta heti, kun sotamies oli mennyt, rupesimme kovaäänisesti ja vilkkaasti puhelemaan.

"Nyt sinä teit tuhoja, Pavel!" sanoi joku paistajalle.

"Tuki kitas ja hoida asias!" tiuskasi tämä vihoissaan.

Älysimme, että sotamies oli saanut iskun arimpaan paikkaansa ja että Tanjaa uhkasi vaara. Mutta samalla tunsimme hauskaa, jännittävää uteliaisuutta: — kuinkahan tässä tulee käymään? Mahtaakohan Tanja kyetä vastustamaan sotamiestä? Melkein kaikki puhkesimme lopulta vakuutuksen:

"Tanjako? Kyllä hänessä on vastustusvoimaa! Häntä ei otetakaan paljain käsin!"

Tunsimme vastaansanomatonta halua koetella epäjumalamme voimaa ja luotettavaisuutta sekä yritimme innokkaasti vakuutella toisillemme, että hän tulisi eroamaan voittajana temmellyksestä. Jopa meistä tuntui, ett'emme olleet oikein riittävästi kiihottaneet sotamiestä, vaan että hän saattaisi ehkä unhottaakin riidan, ellemme vielä enemmän ärsyttäisi hänen itserakkauttansa. Siitä päivästä saakka elimme eräänlaisessa hermostuneena odotustilassa, jommoista emme koskaan ennen olleet kokeneet. Riitelimme päivät päästänsä ja siten ikäänkuin teroitimme ymmärrystämme, tulimme kielevämmiksi ja opeimme paremmin lausumaan ajatuksemme. Tuntui siltä kuin pelaisimme paholaisen kanssa rohkeata peliä, jossa panoksena meidän puoleltamme oli Tanja. Ja kun toisilta sokerileipureilta kuulimme, että sotamies oli ruvennut oikein uhka tavalla hakkailemaan "meidän Tanjaa", tunsimme kutittavaa mielihyvän tunnetta, ja jännityksemme tuli lopulta niin suureksi, ett'emme edes huomanneet, kuinka mestari, käyttäen hyväkseen kiihotustilaamme, lisäsi työtaakkaamme neljällätoista taikinapuudalla vuorokaudessa. Työ ei näyttänyt meitä enää väsyttävänkään. Tanjan nimi oli päivät pitkään huulillamme ja aamusin odotimme häntä omituisen kiihkeästi. Emme olisi oudoksuneet, vaikka hän yht'äkkiä olisi astunut sisään, ei enää entisenä Tanjana, vaan kokonaan vieraana ihmisenä.

Emme puhuneet hänelle mitään riidasta. Emme myöskään mitään kyselleet, vaan kohtelimme häntä kuten ennenkin, ystävällisesti ja sydämellisesti. Suhteeseemme häneen ja entisiin tunteisiimme oli kuitenkin hiipinyt jotain uutta ja vierasta: — kalvaavaa uteliaisuutta, terävää ja kylmää kuin teräsveitsi…

"Tänään on aika täysi, veljet!" sanoi paistaja eräänä aamuna työhön ryhtyessään.

Tiesimme sen aivan hyvin ilman hänen muistutustaankin, mutta kumminkin hätkähdimme.

"Katselkaa Tanjaa tarkasti, — hän on kohta täällä!" sanoi hän. Joku toinen virkahti säälivällä äänellä:

"Nähneekö tuota silmillä?"

Sitte me taasen rupesimme riitelemään, kiukkuisesti ja rähisten. Tänään vihdoinkin saisimme tietää, kuinka puhdas ja lialle vastustuskykyinen oli se astia, johon olimme kätkeneet paraan, mitä omasimme. Vasta tänä aamuna oikein tunsimme, että pelasimme korkeata peliä ja että tämän puhtauskokeen kautta saattaisimme menettää epäjumalamme ainiaaksi. Joka päivä olimme kuulleet, että sotamies ahdisteli yksipäisesti Tanjaa, mutta miten olikaan, ei kukaan ollut tullut kysyneeksi tytöltä, miten hän suoriutui taistelussa. Joka aamu säännöllisesti, kuten ennenkin, oli hän saapunut rinkilöitänsä noutamaan, ollen aina entisen kaltainen.

Myöskin tänä päivänä kuulimme hänen äänensä:

"Vankiraukat! Minä olen täällä…"

Kiiruhdimme avaamaan, mutta kun hän tuli sisään, otimme me hänet vastaan — vastoin tavallisuutta — vaijeten. Tirkistelimme lakkaamatta häneen emmekä tienneet mitä meidän tuli sanoa taikka kysyä. Synkässä rivissä, sanaa sanomatta seisoimme Tanjan edessä. Hän silminnähtävästi hämmästyi tästä tavattomasta vastaanotosta; — vilahdukselta huomasimme, että hän kalpeni, kävi levottomaksi ja hämilleen sekä vihdoin kysyi pakollisella äänenpainolla:

"Mika teidän on?… Minkätähden olette niin merkillisiä?"

"Entä itsesi?" kysyi paistaja synkästi.

"Minunko? — mikä minun olisi?"

"E-ei… mikään…"

"No niin… anna sitte pian rinkilät!"

Ei koskaan ennen ollut hänellä ollut näin kiirettä.

"Ehditäänpä tässä!" sanoi paistaja liikkumatta paikastaan ja kääntämättä silmiään hänestä.

Mutta silloin pyörähti tyttö ympäri ja puikahti vikkelästi ulos.

Paistaja otti lapion ja, kääntyen uuniin päin, sanoi tyynesti:

"Näyttää olevan valmista!… Kirottu sotamies… sellainen lurjus…"

Ikäänkuin lammaslauma tungeksimme tyrkkien toisiamme pöytämme ääreen, istuimme alas hiljaa ja ryhdyimme haluttomasti työhön. Yht'äkkiä alotti muuan:

"Kenties Tanja kuitenkin…"

"Hiljaa! Siitä ei enää puhuta!" räyskäsi paistaja.

Tiesimme kaikki, että hän oli viisas mies, viisaampi kuin me muut. Saimme sentähden hänen sanoistansa varman makuutuksen siitä, että sotamies oli voittanut… Siksi olimme suruissamme ja pahoilla mielin.

Kello kaksitoista — juuri kuin söimme päivällistä — tuli sotamies. Hän oli hieno ja keikarimainen, kuten tavallisesti, Hän katseli meitä rohkeasti silmiin. Mutta meitä hävetti katsoa häneen.

"No, arvoisat herraseni, haluatteko, että näytän teille, mihin pulska ja rohkea sotamies kykenee?" sanoi hän ja naurahteli kopeasti. "Tulkaa eteiseen ja katselkaa raosta…! Ymmärrättekö?"

Kiiruhdimme ulos ja tyrkimme toisiamme hakiessamme pihalle johtavasta lautaseinästä rakoja, joihin voisimme sovittaa silmämme. Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa… Tanja tuli pian, kävellen pihan poikki nopein askelin ja kasvoilla huolekas ilme. Hän hypähteli liasta ja sulaneesta lumesta muodostuneiden pikku lätäkköjen yli sekä pistäysi vihdoin alas kellariin. Sitte tuli sotamies, vihellellen, kädet taskussa ja hitaasti. Hänkin meni kellariin.

Satoi ja me katselimme, kuinka sadepisarat putoilivat lätäköihin, muodostaen niiden kalvoon pieniä renkaita. Se oli harmaa, kostea ikävä päivä. Katoilla oli vielä lunta, mutta maa oli täynnä tummia likapilkkuja. Myöskin kattojen lumella oli likaisenruskea värivivahdus. Sade tipahteli hitaasti ja surumielisesti; meistä tuntui kylmältä ja ikävältä seisominen siinä ja odottaminen.

Ensiksi tuli ylös kellarista sotamies, hän käveli pihan poikki verkkaisin askelin ja kädet taskuissa, aivan samoin kuin ennenkin.

Sitte tuli Tanja. Hänen silmänsä… todellakin hänen silmänsä loistivat ilosta ja onnesta sekä huulet hymyilivät. Hän käveli ikäänkuin unessa, liikkuen eteenpäin epävarmoin askelin…

Tätä emme voineet tyynesti kärsiä. Kaikki samalla kertaa hyökkäsimme pihalle, jossa aloimme vimmatusti viheltää ja kiukkuisesti rääkyä. Huomatessaan meidät Tanja säpsähti ja seisahti kuin kiinninaulittuna likaan. Me ympäröimme hänet sekä huusimme hänelle säälimättä ja vahingoniloisina rumia haukkumasanoja ja siivottomia puheenparsia.

Emme huutaneet kovaa emmekä nopeasti, sillä näimme, ett'ei hän pääse pakoon, vaan täytyy hänen, saarroksissamme ollen, kuulla pilkkaamme niin kauvan, kun me sitä jatkamme. En tiedä, miksi emme lyöneet häntä. Hän seisoi keskellämme ja käänteli päätänsä puolelta toiselle, ikäänkuin paremmin kuullaksensa solvauksiamme. Ja me — me singahuttelimme yhä kiukkuisemmin likaisia ja myrkkyisiä sanoja häntä kohden.

Väri katosi hänen kasvoistansa. Nuo sinisilmät, jotka vast'ikään säteilivät onnea, seisoivat nyt selkiselällään, rinta läähätti raskaasti ja huulet tärisivät.

Mutta me piiritimme häntä yhä ja kostimme siitä, että hän oli meiltä varastanut. Hänhän kuului meille ja me olimme antaneet hänelle paraan, mitä omasimme; ja vaikkakin tuo paras oli ainoastaan kerjäläisen muruja, niin oli meitä kumminkin kaksikymmentä kuusi ja hän vaan yksi, siksipä ei löytynytkään niin tarpeeksi julmaa kidutusta, joka olisi voinut sovittaa hänen rikoksensa. Voi, miten me parjasimme häntä!… Hän vain oli vaiti sekä katseli meitä pelokkain silmäyksin ja koko ruumiinsa värisi.

Me nauroimme, ulvoimme, paruimme… Väkeä alkoi kokoontua paikalle… Muuan meistä nykäisi Tanjaa nutun hihasta…

Silloin leimahti hänen silmissänsä äkkiä. Hän vei hitaasti kätensä päähänsä ja silitti hiuksiansa sekä huudahti kovaäänisesti ja levollisesti meille vasten naamaa: "Voi teitä vankiraukkoja!" Ja sitte hän käveli suoraan meitä kohden niin varmasti ja luontevasti, ikäänkuin emme olisikaan seisoneet hänen tiellään. Siksipä ei meidän joukossamme ollutkaan ketään, joka olisi häntä estänyt menemästä tiehensä.

Päästyänsä piirimme ulkopuolelle huusi hän päätään edes kääntämättä ja sanomattoman ylenkatseellisella äänellä:

"Mokomakin roskaväki… että pitääkin löytyä noin kurjia…"

Sen sanottuaan hän meni. Mutta me seisoimme keskellä pihaa liassa ja sateessa, harmaan, pilvisen taivaan alla.

Sitte me hiljaa astelimme takaisin kosteaan kellariimme. Samaten kuin ei ennenkään, ei aurinko nytkään paistanut akkunaimme läpi eikä myöskään Tanja tullut enää koskaan meidän luoksemme.

Kain ja Artem.

Kain oli pieni, ketterä juutalaisäijä. Hänen päänsä oli suippo ja kasvonsa laihat, keltaiset; poskia ja leukaa peitti punaiset, harjasmaiset suortuvat, joiden välistä hänen naamansa pisti esiin niinkuin vanhasta, perin kuluneesta plyyssikehyksestä, jonka yläpään muodosti hänen likaisen lakkinsa lippa.

Tämän sekä punertavien, takkuisten kulmakarvain alapuolella vilkkui kaksi pientä harmaata silmää. Harvoin nämä jaksoivat kauvan kiintyä saman esineen katselemiseen, vaan alati ne joutuun pyörähtelivät puolelta toiselle, kaikkialle jakaen puoleksi arkaa, puoleksi ystävällistä ja liehakoivaa hymyään.

Jokainen, joka näki tämän hymyilyn, käsitti paikalla, että vallitsevana äijän tunteista oli pelko, pelko kaikkea ja kaikkia kohtaan, pelko, joka milloin hyvänsä voi muuttua kauhuksi. Ja sen vuoksi kiiruhtivat kaikki, jotka eivät olleet liian laiskoja kiusatakseen pientä juutalaisäijää, singahuttelemaan hänelle häijyjä kompasanoja ja nenäkkäitä huomautuksia, vielä lisätäkseen hänen pelkoansa, joka ei näyttänyt asuvan pelkästään hänen hermoissaan, vaan myös hänen purjekankaasta ommellun, alinomaa liikahtelevan mekkonsa poimuissa, mekon, johon hänen nahan kaltaiseksi kuivunut vartensa kääriytyi aina varpaisiin saakka.

Juutalaisen nimi oli oikeastaan Chaim Aaron Purwitz, mutta yleisesti häntä sanottiin vain Kainiksi. Tämä nimitys oli näet yksinkertaisempi ja soi ihmisten korvissa enemmän tutunomaiselta; sitäpaitsi se oli paljo loukkaavampi kuin edellinen. Vaikka tällä nimellä ei ollut vähintäkään vastinetta tuossa kaiskerassa, voimattomassa ja pelonalaisessa olennossa, olivat kaikki kuitenkin lujasti vakuutettuja, että he olivat osanneet antaa hänelle sekä ruumiin että sielun ominaisuuksiin nähden oikein luonteenomaisen nimen, samalla kuin he olivat saattaneet hänet katkeran häväistyksen alaiseksi.

Kain eli sellaisten ihmisten joukossa, jotka kohtalo oli viskannut karille, ja tämmöinen väki saapi aina nautintoa toisten pahoin kohtelemisesta. Sitä he ymmärtävätkin tehdä erinomaisesti, varsinkin jos he tällä tavoin voivat kostaa heitä itseään kohdanneen vääryyden. Olihan niin vaaratonta solvaista Kainia! Kun he ilvehtivät hänen kanssaan, hymyili hän vaan, ikäänkuin tuntien itsensä syylliseksi, ja monasti hän saattoi itsekin säestää ivailua, niinkuin tahtoisi hän etukäteen maksaa häijyille pilkkakirveille palkan siitä, että hän sai elellä heidän joukossaan.

Itsestään on selvää, että Kain oli kaupustelija. Hän kulki pitkin katuja puulaatikko ryntäillään ja ilmoitteli tavaroitaan huutaen imelällä, mairittelevalla äänellä:

"Kengänmustetta! Tulitikkuja! Nuppineuloja! Hiusneuloja! Koristeita! Rihkamata kaikellaista!"

Vielä on minun mainittava eräs luonteenomainen piirre hänen ulkomuodossaan: hänen korvansa olivat pitkät ja harrottavat ja nytkivät lakkaamatta suonenvedontapaisesti niinkuin pelästyneellä hevosella.

Kain harjotti liikettään "jyrkkäyksen" luona — paikka, joka sai tehdä kokoushuoneen virkaa kaikille mahdollisille retaleille, niin sanoakseni kaupungin väestön pohjasakalle, ja sen muodosti kaita sola vanhojen, korkeiden, synkkien talojen välissä. Majataloja, kapakoita, leipurin myymälöitä, hedelmäpuoteja, ryysykauppiaiden kojuja j.m.s. nähtiin täällä vieretysten. Asujamina oli kaikenkaltaisia veijareita, varastetun tavaran kätkijöitä, pikkurihkaman kaupustelijoita, ruokatavara-kauppiaita y.m. samantapaista mitä kirjavinta väkeä. Tässä solassa oli aina hyvin varjoisata — huoneiden korkeuden vuoksi — paljo likaa ja paljo päihtyneitä. Kesäisin vallitsi täällä aina läpitunkeva löyhkä, joka syntyi pilaantuneista ruokatavaroista ja sikunavedestä. Ainoastaan aamusella heitti aurinko tänne pikaisen, varovaisen silmäyksen, ikäänkuin peläten saastuttavansa säteitään sen loassa.

Mainittu sola sijaitsi vuoren rinteellä jonkun matkaa suuresta virrasta, ja se oli alinomaa täynnä laivatyömiehiä, lastaajia ja merimiehiä, jotka kuuluivat lähellä oleviin höyryaluksiin. Tänne he poikkesivat kaulaansa kastamaan ja huvittelemaan omalla tavallaan ja täällä odottelivat varkaat yksinäisissä nurkissa ja komeroissa, kunnes he tulivat niin humalaan, että mukavasti voi siepata heiltä yhtä ja toista. Aivan katukäytäväin vieressä oli lihapullan-myyjätärten ruukkuja sekä piirakka- ja leivoskauppiaiden altaita. Työmiehet, joita virtasi tänne alhaalta rannasta, ahmivat mielellään näitä lämpimiä ruokia, juopuneet miehet noituilivat ja laskettelivat rivoja laulujaan, kauppiaat ylistelivät tavaroitaan läpitunkevalla äänellä ja pienet ajopelit, joiden omistajat vakoilivat tilaisuutta joihinkin ansioihin, tunkeutuivat vaivaloisesti tiheiden myyjä ja ostajaparvien läpi. Mitä sotkuisin äänten hälinä täytti kapean solan ja kierteli pitkin likaisia seiniä, jotka rapistuneine kalkkipintoineen ja suurine homepilkkuineen tarjosivat sangen epämiellyttävän näyn.

Tässä alhossa, jonka muodosti elävä lika, huumaava melu ja rivot sanat, puikkelehti joukko lapsia edestakaisin — eri-ikäisiä, mutta kaikki yhtä siivottomia, nälistyneitä ja turmeltuneita. Aikaisesta aamusta iltamyöhään vetelehtivät he täällä ympäri, elivät kaupustelijaeukkojen anteliaisuudesta tahi omain, pienten käsiensä näppäryydestä ja nukkuivat yönsä jossakin nurkassa, porttikäytävässä, piirakkakauppiaan jauholaatikkojen alla, kellariluukkujen syvennyksissä. Mutta jo auringonnoususta asti olivat nämä risataudin surulliset uhrit taas jaloillaan varastaakseen jostakin muutaman ruokapalan tahi kerjätäkseen kauppiailta semmoista, mikä oli kelpaamatonta myytäväksi. Kelle kuuluivat nuo lapset? Kaikille ja ei kellekään…

Tässä vähän miellyttävässä korttelissa kuljeskeli siis Kain päivän toisensa perästä, ilmoitti huutaen tavaroitaan ja myi niitä solan naisille. He lainasivat häneltä 20 kopeekan lantin pariksi tunniksi ehdolla, että he antaisivat hänelle takaisin 22 kopeekkaa, ja he pitivät aina täsmällisesti sanansa. Muillakin aloilla kehitti Kain affääritoimensa sangen laajaksi. Hän osti juopoilta työmiehiltä heidän paitojaan, lakkejaan, saappaitaan, harmonikkojaan, naisilta heidän alusliivejään, hameitaan ja halpoja koristeitaan ja jätti taasen kapineet takaisin käteistä maksua vastaan tahi myi ne, jos ei niitä lunastettu, parin kopeekan voitolla. Sen vuoksi täytyi hänen lakkaamatta pitää hyvänään haukkumasanoja ja tuuskauksia ostajapiirinsä puolella, ja välistä häneltä varastettiinkin. Hän ei kuitenkaan koskaan valittanut tämmöistä kohtelua, vaan otti sen aina vastaan tuskallisella, suopealla hymyllä.

Ei ollut aivan harvinaista, että hänen niskaansa jossakin pimeässä nurkassa hyökkäsi pari kolme nälkäistä tai humalaista roistoa, joille murha ei suuria merkinnyt. Silloin hän ryömi heidän jalkoihinsa ja, joko heidän nyrkkiensä tai pelkän pelästyksen vaikutuksesta, kaivoi suonenvedontapaisesti taskujaan ja pyyteli vapisevalla äänellä:

"Älkää ottako kaikkia, herraseni, hyvät herrat! Kuinka minä sitte voin tehdä kauppaa?"

Ja taas vääntyi hänen naamansa tuohon ainaiseen, tuskalliseen hymyyn.

"No, älä sentään nau'u noin hirveästi. Työnnäs tänne kolmekymmentä kopeekkaa…" vastattiin silloin; "hyvät herrat" käsittivät hyvin, ett'ei lehmältä pidä kiskoa koko utareita jos mieli vielä toistekin saada maitoa.

Saattoi tapahtua, että Kain sellaisen hyökkäyksen jälkeen muitta mutkitta nousi pystyyn ja ystävällisesti liittyi niiden roistojen joukkoon jotka juuri olivat ryöstäneet hänet, sekä astuskeli nauraen ja pakisten heidän rinnallaan, sill'aikaa kuin he tekivät pilaa hänestä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoa vaikutus, jonka voi huomata tällaisen seikkailun perästä oli se, että hän näytti entistäkin surkeammalta: mutta siinäpä olikin kaikki.

Omain uskolaistensa kanssa ei Kain ollut parhaissa väleissä. Ani harvoin nähtiin hänet yhdessä jonkun juutalaisen kanssa, ja silloinkin saattoi huomata, että he ottivat hänet vastaan kopeasti ja halveksien. Solassa tiesi huhu kertoa, että Kain oli julistettu pannaan, ja pitkään aikaan ei naisväki "jyrkkäyksessä" käyttänyt hänestä muuta nimeä kuin "kirottu".

Joka tapauksessa oli tämä vain tyhjää huhua, vaikka Kain selvään ilmaisi omaavansa lahkolaisten mielipiteitä. Niinpä hän m.m. rikkoi sabbatin pyhittämiskäskyä vastaan, eikä myöskään noudattanut säädöksiä ruokailujärjestyksestä. Jos häneltä tiedusteli asiaa, kääriytyi hän vaan kokoon keräksi ja nauraen lasketteli kompasanoja, mutta ei milloinkaan antautunut lähemmin selvittämään maamiestensä uskoa ja elämäntapoja.

Itse lapsiraukatkin tuossa solassa ahdistelivat häntä ja viskoivat likalönttejä, appelsiininkuoria ja kaikkea muuta mahdollista voidetta hänen laatikkoonsa tai selkäänsä. Hän koki ystävällisillä sanoilla puolustautua heidän häijyiltä elkeiltään, mutta useimmiten hän pakeni heitä tungokseen, minne he eivät häntä seuranneet, peläten sotkeutuvansa muiden jalkoihin.

Näin vietti Kain elämäänsä. Kaikki hänet tunsivat ja kaikki häntä vainosivat. Hän hoiti kauppatoimiaan, vapisi myötäänsä pelosta ja naureskeli lakkaamatta, kunnes onni eräänä päivänä hymyili hänellekin.

* * * * *

Jokaisella maailman nurkalla on hirmuvaltijaansa. "Jyrkkäyksessä" näytteli sitä osaa Artem, jättiläisvartaloinen nuori mies, jolla oli paksun, mustan kiharatukan verhoama pallopyöreä pää. Nuo pehmeät hiukset valuivat omituisina rengasmaisina suortuvina alas otsalle ja komeille samettimaisille kulmakarvoille, jopa ulottuivat aina suuriin, ruskeihin, soikeihin silmiinkin, joissa alituiseen oli öljymäinen kosteus. Nenä oli suora, säännöllisesti antiikkimuotoinen; meheviä, punaista huulia varjostivat paksut, mustat viikset. Noita pyöreitä, tummia, puhdasihoisia kasvoja saattoi sanoa suorastaan kauneiksi niiden erinomaisen säännöllisyyden vuoksi; ja tähän omituiseen kauneuteen soveltuivat nuo kosteat, ikäänkuin verhotut silmät mainiosti. Leveine rintoineen, pitkine, hyvin muodostuneine vartaloineen ja tahdottomasti itsetietoinen hymy huulillaan, oli hän "jyrkkäyksessä" kauhuna miehille ja ihastuksena naisille. Suurimman osan päivästä vietti hän makaamalla jossain auringonpaisteessa — laiskana, mahtavana möhkäleenä, imien sisäänsä ilmaa ja auringonpaistetta pitkissä hengenvedoissa, jotka panivat tuon voimakkaan rinnan nousemaan ja laskemaan tasaisen tahdikkaasti.

Hän saattoi olla noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäinen. Kolme vuotta sitte oli hän tullut kaupunkiin Promfinon kylästä kotoisin olevan rantatyömies-joukon mukana, ja sitte, laivaliikkeen Volgalta tauottua, jäänyt sinne talveksikin, syystä kun oli tehnyt sen huomion, että hän kauneutensa ja ruumiin voimainsa vuoksi saattaa viettää hauskempiakin päiviä kuin tehdä työtä. Tuosta laiskasta talonpoikaispojasta ja laivanlastaajasta oli tullut sangen mieluinen suosikki "jyrkkäyksen" ruokakauppiattarille, torimatammeille ja muille kaunottarille, ja tämä elinkeino antoi Artemille tarpeellisen määrän ruokaa, paloviinaa ja tupakkaa; muita toivomuksia hänellä ei ollutkaan, joten hänellä siis oli sangen suloiset päivät. Naiset riitelivät, tappelivat ja panettelivat toisiansa sekä saivat miehiltänsä ja rakastajiltansa selkäänsä Artemin vuoksi, mutta hän oli välinpitämätön kaikelle — makasi vain ja venyttelihe auringon paisteessa kuin kissa sekä odotteli siksi, kunnes ne harvat tarpeet, joita hänellä oli, vaativat tyydyttämistä. Tavallisesti makaili hän ylhäällä sillä mäellä, jonka rinteessä kuja sijaitsi. Sieltä näki hän joen suoraan edessänsä, ja sen toisella puolen näkyi, niin laajalta kuin silmä erotti, tasankomaata, jonka sileätä viheriää pintaa siellä täällä särkivät harmaat pilkut, jotka olivat kyliä. Siellä kaukana oli aina niin tyyntä, valoisaa ja raitista. Ja kun Artem käänsi kasvonsa vasemmalle, saattoi hän luoda yleissilmäyksen kujasensa päästä päähän ja seurata sen ihmisvilinää. Ja jos hän lähemmin sitä tarkkasi, niin saattoi hän erottaa tungoksessa erityisiä, tunnettuja henkilöitäkin. Hän kuuli kujasta nälkäisen kiljunnan ja ajatteli siinä sivussa omia ajatuksiansa. Joka paikassa hänen ympärillänsä vuorella kasvoi tiheätä ruohoa; pari laihaa koivua ja raastettua seljapensasta pyrki myöskin ylöspäin. Kujan tyhjäntoimittajilla velikultasilla oli täällä tapana nukkua pois humalansa, pelata korttia, järjestää vaatteensa sekä levätä työstä taikka tappeluista väsyneinä.

Artemista ei oikein pidetty siinä seurassa. Hän oli tavattoman väkevä ja haki usein riitaa — ja sitäpaitsi hän, velikultien mielestä, ansaitsi ruokansa liian helposti ja mukavasti. Se kävi heille kateeksi, ja vieläkin sitä enemmän siitä syystä, kun Artem ei koskaan aikonutkaan jakaa saaliistaan muille. Ylipäänsä olivat Artemin seuraelämälliset tunteet sangen vähän kehittyneet. Kun toiset lähestyivät häntä ja rupesivat puhelemaan, vastasi hän juuri, mutta itse ei hän milloinkaan alottanut keskustelua. Jos tuttavat häneltä pyysivät rahaa paloviinansa ostoon, antoi hän hiukan, mutta ei koskaan tarjonnut mitään omasta alotteestaan. Kumminkin vallitsi tämän laatuisen väen keskuudessa vanhuudestaan semmoinen tapa, että jokainen ansaittu kopeekka piti yhteisesti syödä ja juoda.

Tänne ylös tuotiin Artemille heiltä tiedonantoja. Niitä kulettivat pienet, likaiset, seitsemän, kahdeksan, korkeintaan kymmenen vuoden ikäiset rääsyihin puetut pojat ja tytöt, jotka pitivät tehtäväänsä sangen tärkeänä ja sen vuoksi salaperäisen näköisinä kuiskasivat hänelle:

"Kulta setä Artem, minä tuon terveisiä täti Marjalta ja ilmoitan, että hänen miehensä on matkustanut pois, jonka vuoksi sinun pitäisi vuokrata vene ja mennä sillä hänen kanssaan joen yli niityille…!"

"Vai niin", sanoi Artem verkalleen, ja hänen kauniit silmänsä hymyilivät ikäänkuin sumuharson läpi.

"Mutta sinun pitää tehdä se oikein varmasti…!"

"Voinhan minä sen… ja… mutta sano… kuka Marja täti se on?"

"No, hän räämäpuodista…" vastaa pieni lemmen sanansaattaja nuhtelevasti.

"Räämäpuodistako, rautakaupan vierestäkö?"

"Aivan niin… Anishja Nikolajevnan rautakaupan vierestä… tiedäthän sinä sen!"

"Tiedän, kyllä tiedän pieni veliseni. Olen vain olevinani niinkuin en muka tietäisi… huvin vuoksi… Luonnollisesti tunnen minä täti Marjan!"

Mutta pikku sanansaattaja ei ole vieläkään tyytyväinen, hän tahtoo ajaa asiansa oikein uskollisesti ja selittää sen vuoksi vielä lisäksi: "Marja, tiedäthän… se pieni, punakasvoinen, kalapuodin takana…!"

"Tiedän, tiedän — kalapuodin takana sinä pieni pilkkakirves! En minä häntä muiden kanssa sekoita! Vie terveisiä ja sano Marja tädille, että minä tulen. 'Hän tulee' sano niin… ja nyt mene tiehesi!"

Mutta pikku posteljooni ei ole vieläkään valmis.

"Hyvä setä Artem, anna minulle lantti!"

"Lanttiko? Mutta jos ei minulla olisikaan!" sanoo Artem ja alkaa molemmin käsin kaivella laajojen housujensa taskuista. Hän löytää sieltä aina hiukan. Tyytyväisesti naurahdellen lähtee rakkauden sanansaattaja kertomaan rakastuneelle puotirouvalle, että asia on ajettu, sekä saa sitte palkinnon häneltäkin. Tämä pikku väki tuntee hyvin rahan arvon ja tarvitsee sitä ei ainoastaan naukuvan vatsansa tyydyttämiseen, vaan myöskin paperossien ostoon sekä omien pienten sydän-asiainsa järjestämiseen.

Semmoisen kohtauksen jälkeisenä päivänä oli Artem tavallista jurompi ja umpimielisempi sekä näytti entistä muhkeammalta tuossa harvinaisessa kauneudessaan, joka muistutti väkevää, mutta samalla rauhallista eläintä. Siten, huolimatta kaikesta kateudesta, kilpakosijoista ja mustasukkaisista naisista, kului hänen elämänsä häiritsemättömän levollisesti nyrkkiensä mahtavan voiman turvissa.

Joskus kuitenkin näkyi hänen kauneissa, ruskeissa silmissään jotain, mikä muistutti uhkaavasta pilvestä; nuo sametin hienoiset silmäkulmat rypistyivät silloin kolkosti ja auringon paahtaman otsan jakoi kahtia syvä varjo. Artem nousi makuupaikaltaan sekä astuskeli verkalleen kujaa kohden; jota lähemmäksi hän saapui vilinää sitä pyöreämmiksi ja laajemmiksi kävivät hänen silmäteränsä ja sitä kiihkeämmin nykkivät hänen hienot sieramensa. Vasemmalla olkapäällä riippui keltainen sarkanuttu, jota vastoin oikeaa olkapäätä peitti ainoastaan paita, joten selvästi esiintyi lihasten mahdottoman suuri voima. Saappaista ei Artem huolinut, vaan kävi aina niinivirsuissa; hienot, valkoiset jalkarievut, joita piti koossa aistikkaasti kiedottu nauha, sallivat muhkeiden pohkeiden tulla täydellisesti näkyviin. Hitaasti, ikäänkuin suuri myrskypilvi, liikkui Artem eteenpäin.

Jyrkkäyksessä tunnettiin hänen tapansa ja voitiin siis jo kasvoista nähdä, mitä häneltä oli odotettavissa. Varoittava kuiskaus kulkee väkijoukon päästä päähän:

"Artem tulee!"

Pelokkaasti jätetään tie auki hänelle, tavara-altaita siirretään ja kattiloita sekä maljoja täynnä lämpimiä ruokia, korjaillaan syrjään, hymyillään mielinkielisesti ja tervehditään… Kaikki pelkäävät häntä. Mutta tämän huomaavaisuuden ja kunnioituksen keskitse kulkee hän kolkkona, äänettömänä ja kauniina, ikäänkuin suuri metsäeläin.

Nyt kolhasee hän jalallaan vatia, jossa on suolia, maksoja ja keuhkoja, niin että koko herkut vierähtävät likaiselle tielle. Kauppuri kirkuu ja manaa kerrassaan epätoivoisena.

"Kuka käskee olla tiellä?" sanoo Artem levollisella äänellä, joka ei ennusta hyvää.

"Ei tässä ole sinun tiesi, senkin härkä!" ulvoo kauppuri.

"Mutta jos minä nyt haluan kävellä tästä!"

Artemin kasvolihakset vetäytyvät kokoon uhkaavasti ja silmät hehkuvat kuin tulistetut rautanaulat. Kauppuri näkee sen ja änkyttää nyt aivan hämillään:

"Eikö katu ole tarpeeksi leveä sinulle?"

Artem lähtee hitaasti eteenpäin. Kauppuri pistäytyy lähimpään teeravintolaan ja hankkii sieltä lämmintä vettä, jolla pesee tavaransa sekä huutaa taasen viiden minuutin kuluttua niin että koko kuja kajahtelee:

"Maksaa! Keuhkoja! Sydäntä! Aivan tuoretta! Lämpöisiä ja maukkaita! Ohoi, herra merimies… komea kieli viidestä kopeekasta! Eikö saa olla kurkkua, äitiseni? Kuka haluaa lämmintä sydäntä? Maksaa! Keuhkoja…!"

Äänien hurja sekasotku sekä mädänneiden ruokatavarain, paloviinan, hien, tervan, sipulin ja kalan inhottava haisu lainehtii lakkaamatta edestakaisin kujassa. Se on täynnä kirkuvia, kaupustelevia, nauravia ihmisiä. Korkealla yläpuolella kimaltelee taivas ikäänkuin kapea nauha, ja sen kirkas siniväri näyttää lian ja tomun tahraamalta, yksinpä huoneiden varjotkin näyttävät harmailta ja tahraisilta.

"Korutavaraa! Lankaa! Silmäneuloja!" huutaa Kain kulkien Artemin jälessä, vaikka pelkääkin häntä vielä enempi kutu muita.

"Luumupiirakoita — sulavat suussa!" ylisteli nuori pasteijaleipuri tavaroitaan sointuvalla äänellä.

"Sipulia! Kaunista viheriää sipulia!" kirkuu hänen naapurinsa.

"Kva-a-ssta! Kva-assta!" raakkuu tynnyrinsä vieressä muuan pikkuinen, paksu, punakka ukko käheällä äänellä.

Muuan roikale, joka kujasessa tunnetaan ainoastaan tuolla omituisella haukkumanimellä: "selkäänsä saanut sulhanen", on paraillaan myymässä eräälle laivamiehelle likaista, mutta vielä käyttökuntoista paitaa, jonka hän juuri on vetänyt pois päästänsä.

"Tyhmeliini!" juttelee hän siinä, "mistä muualta saat näin hienon paidan kahdellakymmenellä kopeekalla. Se ylläsi saattaisit mennä vaikka kosimaan kauppamiehen tytärtä, — voisit saada miljoonamorsiamen, sinä senkin tyhmä saatana!"

Yht'äkkiä kuuluu tuon villin, laillaan sopusointuisen sekamelskan läpi terävä lapsen ääni:

"Antakaa lantti, Kristuksen tähden lantti orvolle, jolla ei ole isää eikä äitiä!…"

Kummalta ja vieraalta kuuluu Kristuksen nimi tässä kujassa.

"Artjuscha, tule tänne!" livertelee mielinkielisesti reipas sotamiehen akka Darja Gromoff, joka myy läskipannukakkuja. "Missä sinä nykyään oleskelet? Ethän vain suinkaan ole meitä tykkänään unhottanut?"

"Paljoko jo olet myynyt?" kysäsee Artem ja potkasee samassa koko tavaravaraston rapakkoon. Keltaiset, rasvaiset, höyryävät läskipannukakut kierivät katukiville samalla kun Darja taistelunhaluisena asettuu hyökkäysasentoon sekä kiljuu vimmatusti:

"Sinä senkin marakatti, sinä hävytön ryöväri! Että tuollaisiakin pitää löytyä maailmalle rasitukseksi, senkin astrakaanilainen kameeli!"

Nauretaan eukolle — sillä kaikkihan tietävät, että hän hyvinkin mielellään antaa Artemille anteeksi.

Mutta Artem jatkaa matkaansa samassa arvokkaassa, hitaassa tahdissa, etsien riitaa kaikkien kanssa, polkien ihmisten varpaille ja leveällä rinnallaan työntäen muut syrjään.

Mutta hänen edellään kiemurtelee notkeana kuin käärme varotushuuto:

"Artem tulee!"

Näistä sanoista kaikuu varotus sillekin, joka ne ensi kerran kuulee, ja hänkin antaa vaistomaisesti tietä Artemille ja tutkiskelee pelokkaalla uteliaisuudella tuon kauniin nuoren miehen mahtavaa vartaloa.

Nyt kohtasi Artem erään tuttavansa kujan kulkurien joukosta. He tervehtivät toisiansa ja Artem puristaa rautakourallaan kaverin kättä niin kovasti, että se rupeaa kivusta parkumaan ja sadattelemaan. Sitte painaa Artem suurella kädellään ystävänsä olkapäitä taikka jollain muulla tavalla laittaa sille jonkun tuskallisen kivun ja katselee sitte kaikessa rauhassa kuinka toinen vääntelee ja ähkii hänen käpälissään ja lopulta on aivan tukehtumaisillaan, niin että ainoastaan vaivalla saa kuiskatuksi: "Laske irti, kirottu roisto!" Mutta roisto on hellittämätön… Myöskin Kainin oli Artem usein saanut julmiin kouriinsa ja leikkinyt hänen kanssaan kuin lapsi turilaan kanssa.

"Artjuschkan hyökkäykseksi" sanottiin "jyrkkäyksessä" tätä jättiläisen omituista käytöstä. Sen kautta hankki hän itselleen koko joukon vihollisia, mutta ne kaikki yhteensä eivät kyenneet masentamaan hänen ääretöntä ruumiinvoimaansa, vaikka usein koettivatkin. Niinpä oli kerran seitsemän reipasta poikaa salaisesti liittoutunut koko kujan kanssa ja uhkarohkeasti ryhtyneet Artemia kurittamaan. Kaksi heistä sai sangen kalliisti sovittaa uhkayrityksensä, toiset olivat iloisia kun pääsivät kokeesta sinisillä silmänalustoilla. Erään toisen kerran hakivat kujasen kauppamiehet, jotka olivat sitä mieltä, että Artem oli heidän aviollisia oikeuksiansa loukannut, kaupungista kuuluisan voimaihmisen, erään teurastajarengin, joka oli useat kerrat voittanut ammattiatleetitkin sirkuksessa. Melkoista korvaussummaa vastaan sitoutui hän lyömään Artemin "puolikuoliaaksi", mutta kun he joutuivat kamppailuun, niin Artem, joka ei milloinkaan vetäytynyt pois kunniallisesta nyrkkitaistelusta, ei ainoastaan vääntänyt vastustajansa käsivartta sijoiltaan, mutta myöskin antoi hänelle mahaan semmoisen iskun, että tuo kurja raukka jäi tiedotonna makaamaan kiistakentälle. Tämmöiset tosi-asiat kohottivat yhä Artemin mainetta sekä lisäsivät tietenkin myös hänen vihollistensa lukua.

Hyökkäyksiään teki Artem kuten ennenkin — kun hän kerran oli päässyt vauhtiin, niin polki hän maahan kaikki, jotka vain tulivat hänen tiellensä. Mitä tunteita ne mahtoivatkaan olla, jotka tulivat ilmi tämmöisellä omituisella tavalla? Ehkä oli se kostoa, jota hän, kodin maaperästä irtireväisty maanviljelyksen poika harjotti kaupunkia ja sen elintapoja kohtaan; ehkä oli hänellä epäselvä tieto siitä, että kaupunki hänet turmelee tarttuvalla myrkyllään sekä sielullisesti että ruumiillisesti, ja että hän sen vuoksi koetti taistella tuota monivaiheista voimaa vastaan, joka piti häntä kahleissa. Hänen "rynnistyksensä" päättyivät tavallisesti poliisivartia-konttooriin, mutta myöskin siellä kohdeltiin häntä kohteliaammin kuin muita "jyrkkäyksen" asujamia etupäässä sen vuoksi kun tiedettiin, ett'ei hän ollut varas — pidettiin häntä liian tuhmana siihen ammattiin — kuin myöskin sen tähden, että hänen satumaisilla ruumiinvoimillaan, joita hän mielellään näytteli, oli myöskin poliisien joukossa ihailijoita. Tavallisesti katosi Artem semmoisten "rynnistysten" perästä johonkin kapakkaan, jossa sitte joku hänen ihailijattaristaan otti hänet huostaansa. Semmoisten esiintymisten perästä oli Artem aina synkkä sekä huonolla humoorilla, ja kasvoissaan oli villi, tuijottava, melkein idioottimainen ilme. Hänen paksu, rasvasta loistava ihailijattarensa huolehti paraansa mukaan hänestä aivan samalla tavalla kutu harvinaisen petoeläimen omistaja hoitelee sitä, mutta samalla tuntee pelkoa sen vaarallisten ominaisuuksien vuoksi.

"Haluatko ehkä pari lasia olutta lisää, Artjuscha? Taikka kenties likööriä? Eli tahdotko jotain hyvää syödäksesi? Miksi olet, haukkaseni, niin huonolla tuulella tänään…?"

"Marssi matkaasi!" murisee Artem kumealla äänellä, jolloin ihailijatar hiukan poikkeni.

"Suori tiehesi!" murisee Artjuscha kumeasti, ja nainen jättääkin hänet rauhaan pariksi minuutiksi, kohta kuitenkin taasen ryhtyen tarjoilemaan kauniille pojallensa, sillä hän tietää aivan hyvin, ett'ei Artem selvillä ollen tuhlaile hyväilyjä.

Ja nyt sovitteli kohtalo, joka toisinaan omituisesti leikittelee ihmisten kanssa, asiat niin että tämä merkillinen Artem ja tuo halveksittu Kain raukka joutuivat läheisiin tekemisiin keskenänsä.

* * * * *

Siten kului aikaa edelleen.

Eräänä "rynnistystä" ja sen jälkeistä runsasta juhlimista seuranneena yönä oli Artem lähtenyt rakastajattarineen tämän kotiin. Horjuvin askelin käveli hän naisineen kapeata, yksinäistä sivukujaa pitkin, kun yht'äkkiä muutamat miehet, jotka olivat olleet häntä väijymässä, hyökkäsivät hänen päällensä ja heittivät hänet maahan. Juopumuksen heikontamana puolustelee Artem itseänsä heikonlaisesti, joten hänen vihamiehensä peittosivat häntä hyvän tunnin ajan, siten kostaen kaikki kärsimänsä vääryydet ja nöyryytykset. Artemin seuraajatar oli luikkinut pakoon, yö oli pimeä, seutu ihmisistä tyhjä — kaikki etuisuudet olivat hyökkääjien puolella, ja he tekivätkin perinpohjaiset laskut Artemin kanssa. Kun he vihdoinkin väsyneinä lopettivat, makasi maassa kaksi liikkumatonta olentoa, joista toinen oli kaunis Artem ja toinen muuan luikari, liikanimeltä "punainen pukki." Pidettiin neuvottelu ja päätettiin Artem piilottaa erään vanhan, jäiden lähdössä särkyneen, purjeveneen alle, joka makasi rannalla kumollansa, sekä kantaa "punainen pukki", jossa vielä oli elonmerkkejä, kotiinsa.

Kun he laahasivat Artemia pitkin kovaa maata alas joelle, herättivät kauheat kivut hänen tietoisuuteensa. Mutta hän arveli itsekseen, että nyt on parasta kun luullaan hänet kuolleeksi, ja koetti sentähden kärsiä tuskiansa valittamatta. Lörpötellen ja kiroillen laahasivat vihamiehet hänet venheeseen, ja kukin koetti esiteliä osuuttansa kostotyössä niin loistavasti kuin suinkin mahdollista. Mischka Vaviloff kertoi, että hän yhtenään oli hakannut nyrkillään Artemia vasemman kainalon alle sen vuoksi, että sydän menisi halki. Suchoplujeff kertoi kohdistaneensa koko hyökkäyksensä Artemin mahaa vastaan siitä syystä, että kun ihmisen sisälmykset joutuvat epäjärjestykseen, niin ei hän voi sietää ruokaa eikä siis enää koskaan saa takaisin voimiansa. Ja Lomakin kehuskeli hypänneensä kaksi kertaa Artemin vatsalle; toisillakin oli puolestansa ilmaistavana yhtä kuuluisia tekoja. Siten jutellen ja lörpötellen saapuivat he veneen luo sekä työnsivät Artemin sen alle. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei hän enää milloinkaan kävele jaloillaan.

Kostealla sorakasalla, jonka joen aallot olivat muodostaneet nousuveden aikana, makasi nyt Artem pimeässä yksinäisenä ja hyljättynä. Oli viileä toukokuun yö ja tämä viileys saatti hänet täydellisesti tuntoihinsa. Mutta koettaessaan ryömiä alas virralle pyörtyi hän uudelleen niiden kauheiden kipujen vuoksi, jotka raatelivat koko hänen ruumistansa. Samat tuskat yhdessä hirveän janon kanssa herättivät hänet kuitenkin taas tainnoksista. Virta jonka laineet pieksivät rantoja jossakin aivan lähellä tuntui pilkkaavan hänen heikkouttansa. Koko yön vietti hän tässä tuskallisessa asemassa uskaltamatta edes ähkiä tai liikutella itseänsä.

Mutta sitte yht'äkkiä herättyään tainnuksista tuntui hänestä siltä, kuin jotain olisi tapahtunut hänelle — jotain suloista ja helpottavaa. Samalla saattoi hän aukaista toisen silmänsä sekä liikutella haavaisia, turvonneita huuliansa. Oli jo aamu — auringon säteet, jotka tunkeutuivat venheen rakojen läpi, levittivät hänen ympärillensä jonkunmoisen puolivalon… Suurella vaivalla sai hän viedyksi toisen kätensä kasvoillensa ja tunsi, että niitä peitti märjät vaateriekaleet. Myöskin rinnalla ja vatsan päällä oli samallaisia vaaterääsyjä. Hän oli kokonaan riisuttu ja raitis ilma lievitti kipuja.

"Juomista…!" kuiskasi hän, sillä hän käsitti epäselvästi, että joku oli lähellä. Muuan vapisema käsi ilmestyi pään kohdalle ja pisti hänen suuhunsa pullon kaulan, pullo tuntui tärisevän tuon näkymättömän kädessä ja löi kalisten hänen hampaitansa vasten. Tyhjennettyään tuon vedellä täytetyn pullon, koki Artem katsoa kuka sen antoi, mutta yritys kääntää päätä sivulle ei onnistunut, vaan sai ainoastaan aikaan ankaran kivun niskassa. Sitte hän sanoi kähisemällä äänellä ja tavoitellen:

"Paloviinaa… kun vain saisin sitä ryypyn… ja minut hierottaisiin sillä päältäpäin… jaksaisin kyllä nousta ylös…!"

"Mitä? Ylöskö nousta? Siitä ei tule mitään. Tehän olette kokonaan sininen ja turvonnut aivan kuin vesiruumis. Mutta paloviinaa… no sitä te saatte; minulla on kokonainen pullo täällä…"

Nämä sanat sanottiin aivan hiljaa, pelokkaasti ja nopeaan. Artem tunsi äänen, mutta ei voinut muistaa kenelle se kuului. Hän arveli, että se oli joku hänen ihailijattaristaan.

"Anna tänne!" sanoi hän.

Taasen ojensi joku, joka nähtävästi ei tahtonut tulla havaituksi, pullon hänelle. Suurella vaivalla nieleksiessään paloviinaa tirkisteli Artem avonaisella silmällään venheen kosteaan, mustia sieniä kasvavaan pohjaan.

Tyhjennettyään noin neljännen osan pullon sisällyksestä, tunsi hän sydämensä virkistyvän ja sanoi, vetäisten syvään henkeä, heikolla, värittömällä äänellä:

"Ne ovat minua peijakkaasti peitonneet… Mutta odottakaa… nousen vielä ylös! Ja kun minä kerran olen jalkeilla… silloin teitä Jumala armahtakoon!"

Hän ei saanut vastausta puheeseensa, vaan kuuli ainoastaan heikon kolinan, ikäänkuin joku olisi hypännyt sivulle. Sitte tuli taasen hiljaisuus; ainoastaan laineet loiskivat ja jossakin laulettiin tahdissa "o-hei-o hei" — arvatenkin työmiehet, jotka nostivat raskasta esinettä. Samassa myöskin kuului höyryveneen läpitunkeva vihellys.

Kauan odotti Artem vastausta, mutta ei hiiskaustakaan kuulunut venheen alla, jonka puolilahonnut, vihertävän sakan peittämä pohja huojui hänen päänsä päällä, ikäänkuin aikoisi missä silmänräpäyksessä hyvänsä pudota alas ja tappaa hänet.

Artem tunsi tilansa sangen kurjaksi. Hän tuli yht'äkkiä aivan selvästi huomaamaan koko avuttomuutensa sekä häväistyksen, mikä oli häntä kohdannut. Häntä, tuota kaunista, väkevää Artemia, olivat ne repineet ja silponeet tällä tavalla! Väettömillä käsillään tunnusteltuaan haavoja ja kuhmuja kasvoissaan sekä rinnassaan, alkoi hän synkeästi kiroilla ja itkeä. Hän nyyhkytti, niiskutti ja valitteli sekä pusersi esiin silmiä täyttävät kyynelvirrat noiden tuskalla avattavien silmälautojen alatse. Suurina, lämpiminä pisareina vierivät vedet pitkin hänen poskiansa, aina alas korviin saakka, ja hänestä tuntui, että kyyneleet ikäänkuin huuhtoivat hänet sisällisesti puhtaaksi.

"Odottakaapa vaan! Minun aikani tulee myös!" murisi hän sieluntuskissaan.

Yht'äkkiä hän kuuli, kuinka joku aivan hänen läheisyydessänsä myöskin purskahti vaikeasti pidätettävään itkuun, aivan kuin häntä matkiakseen.

"Kuka siellä on?" kysyi hän tuimasti, vaikkakin oikeastaan tunsi mielessään tuskallista huolestumista.

Ei kuulunut vastausta.

Silloin kokosi Artem kaikki voimansa ja kääntyi tuskasta ulvoen kyljelleen sekä huomasi puolihämärässä venheen reunan vieressä kummallisen olennon, joka oli kokoonkääriyksissä kuin kerä. Pitkät kädet ristissä polvien ympärillä, jota vastaan pää nuokkui, ja koko ruumis vavisten, istui tuo tuntematon siinä. Hän näytti Artemista puolikasvuiselta pojalta.

"Tule tänne!" huusi Artem vieraalle.

Mutta toinen ei tullut, istui vaan paikallaan sekä vapisi ja tutisi kuin kuumetaudissa. Vieraan näkeminen aiheutti Artemille semmoiset tuskat ja semmoisen ahdistuksen, että maailma oikein musteni hänen silmissään. Hän kiljasi sitte kohti kurkkuaan:

"Tule tänne!"

Vastaukseksi seurasi kokonainen rankkasade nopeasti puhuttuja huolestuneita sanoja:

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt? Minkätähden te minulle karjutte? Minähän olen pessyt teidän haavanne sekä antanut teille vettä ja paloviinaa juotavaksi. Olen itkenyt, kun te itkitte, ja kärsein kovin kuullessani teidän valittavan. Ah, Jumalani ja Herrani! Hyväntekonikin tuottaa siis minulle vain kärsimyksiä! Mitä pahaa minä olen tehnyt teidän sielullenne taikka ruumiillenne? Miten minä kykenisinkään tekemään teille pahaa — minä — minä!"

Lopettaen sanatulvansa valitusulvontaan tarttui hän molemmin käsin päähänsä sekä heilutteli ruumistansa edestakaisin, ollen yhä maassa kyyrysissään.

"Kain? Oletko se sinä?"

"Entä sitte? Se kyllä olen…"

"Sinäkö! Nähkääpäs! Kaiken tämän olet sinä tehnyt? Hm! No, tule sitte tänne… älä siinä nyt juonittele."

Artem aivan ällistyi tästä odottamattomasta havainnosta, samassa kuin hän myös tunsi kuinka ilon tunne yht'äkkiä leimahti hänen sydämessään. Hän oikein nauroi ääneen nähdessään, kuinka pelokkaasti pieni juutalainen ryömi hänen luoksensa ja kuinka levottomasti hänen silmänsä kierivät kuopissaan.

"Tule vain rohkeasti tänne! Jumal'auta, minä en tee sinulle mitään!" koetti hän yllytellä Kainia.

Kain ryömi hänen jalkainsa juureen ja katseli niitä niin tuskallisesti ja rukoilevalla hymyllä kuin odottaisi hän niiden musertavan hänen ikuisesta surusta laihtuneen ruumiinsa.

"Siis olet se sinä.. — Ja olet tehnyt kaiken tämän! Kuka sinun on lähettänyt, — Ansissako?" kyseli Artem, vaivalla saaden kieltänsä liikkumaan.

"Olen tullut itsestäni."

"Itsestäsi! Valehtelet!"

"Enkä valehtele, enkä valehtele!" kuiskasi Kain nopeasti. "Olen tullut itsestäni… ole niin armollinen ja usko minua! Minä kerron, miten se kävi:

"Ryöväriluolassa — kapakassa nähkääs — kuulin minä puhuttavan siitä… Minä istun siellä ja juon teetäni ja niin saan kuulla: 'Artem on tapettu yöllä'. Sitä minä en luonnollisesti usko. — Pyh! Eihän teidän moistanne miestä voi tappaa. Naureskelen itsekseni, hullut ihmiset, ajattelen minä, Artem on jättiläinen, ikäänkuin Simson, kukapa teistä voisi hälle mitään? Mutta he yhä vain jutustavat: 'Hän on tapettu, hän on tapettu' ja sitte he nauravat ja haukkuvat teitä. Kaikki ovat hyvillään siitä… Lopuksi minäkin uskon sen. Ja minä kuulin, että he olivat laahanneet teidät tänne, ja että he jo olivat käyneet täällä katsomassa ja uskoivat nyt, että te olitte kuollut kuin kivi… Minä tulin myöskin tänne ja katselin… ja kuulin teidän ähkivän. Ja kun minä näin teidän semmoisessa tilassa, teidän, joka olette väkevin ihminen maailmassa, ajattelin itsekseni: 'Vanhurskas Jumala, semmoinen voima… ja häntä ovat he lyöneet!' Ja niin tuli minun sääli teitä, luvallanne sanoen, ja minä tuumiskelin, että kenties tekisi hänelle hyvää, jos häntä hiukan pesisi vedellä… Ja sen minä teinkin, ja sillä aikaa tulitte te tuntoihinne… Minä olin niin iloinen siitä… ah, miten minä olin iloinen! Mutta te ette minua usko, eikö totta? Sentähden, että minä olen juutalainen, eikö niin? Mutta ei, tehän uskotte minua… ja minä sanon teille miksi minä olen niin iloinen ja mitä minä ajattelin… minä sanon teille totuuden… Ettehän minuun suutu, ettehän?"

"Minä vannon ristin kautta… sattukoon salama minuun!" vakuutteli Artem.

Kain tuli lähemmäksi ja alensi vieläkin enemmän ääntänsä.

"Te tiedätte, minkälaista elämää minä vietän! Tiedättehän? Olenhan minä, luvallanne sanoen, saanut teiltäkin monta lyöntiä ja tyrkkäystä! Olettehan te monta monituista kertaa pilkannut syyhyistä juutalaista? Eikö totta, vai kuinka? Älkää suuttuko, vaikka sanonkin totuuden, mutta tehän olette vannonut! Älkää suuttuko minuun! Minä vaan tahdon sanoa että myöskin te, kuten kaikki muutkin olette vainonnut juutalaisraukkaa… ja minkätähden, sanokaa! Eikö juutalainenkin ole teidän Jumalanne lapsi, eikö sama Jumala ole antanut sielua hänelle ja teille?"

Kain puhui sangen kiireesti, heitellen kysymyksiä toinen toisensa niskaan, malttamatta odottaa vastinetta.

Kaikki ne vastalauseet, jotka hän itsekseen oli miettinyt kärsimiinsä solvauksiin ja loukkauksiin, muistuivat nyt yht'äkkiä hänen mieleensä ja tulvasivat koskena hänen huuliltansa.

Artem äimistyi.

"Kuules nyt, Kain, pidä jo suusi kiinni!" sanoi hän kumealla äänellä. "Minä en koskaan enää koske sinuun, en edes pikkusormellanikaan ja jos joku toinen tekee sinulle jotakin, niin revin minä hänet kappaleiksi. Käsitätkö?"

"Ahaa! Nähkääs!" kirkui Kain voitonriemulla ja maiskutteli kieltänsä. "Tehän siis, luvallanne sanoen, käsitätte syyllisyytenne minua kohtaan! Älkää suuttuko minuun sentähden että tunnette itsenne syylliseksi, — minähän tiedän, tiedän sangen hyvin, että te olette vähemmän syyllinen kuin ne toiset Sen minä hyvin ymmärrän. Ne toiset sylkevät ainoastaan minun päälleni rietasta sylkeänsä… mutta te syljette sekä minun että heidän päällensä! Te olette solvannut montaa muuta vielä pahemmin kuin minua… Minä olen aina ajatellut itsekseni: 'Väkevä Artem ei lyö eikä hauku minua sen vuoksi, että minä olen juutalainen vaan sentähden, että minä olen samanlainen kuin ne muutkin, en parempi kuin ne sekä sentähden että minä nyt kerran elän niiden kanssa ja niiden joukossa. Ja minä… minä olen aina pitänyt niin paljo teistä, samalla kuin minä olen teitä peljännyt. Minä katselin teitä ja ajattelin, että te varmaankin olisitte kyenneet halkaisemaan jalopeuran kidan ja lyömään filistealaiset… Te olette lyönyt niitä… ja minusta oli hauskaa katsella, kuinka te sitä teitte… Minä myöskin tahtoisin olla niin väkevä… mutta mitä olen minä? pieni kirppu!"

Artem purskahti käheään nauruun.

"Siinä sinä todellakin olet oikeassa, ha, ha… kirppu!"

Mitä Kain muuta sanoi, ymmärsi hän tuskin, mutta hänelle oli mieluista nähdä läheisyydessään juutalaisen pientä olentoa. Ja sillä aikaa kun Kain liikutettuna kuiskutteli kauan pidätyksissä olleita tunteitansa, ajatteli hän omia ajatuksiansa, jotka vähitellen selvenemistään selvenivät.

"Mikähän aika mahtaa olla, ehkä kohta puolipäivissä, luulen. Eikä ainoakaan minun rakkaista ystävättäristäni tule minua katsomaan… mutta juutalainen tulee… hän on tullut minun luokseni… hän sanoo pitävänsä minusta… minusta, joka olen kohdellut häntä niin pahasti. Ja miten hän ylisteli minun ruumiin voimiani… tulevatkohan ne milloinkaan enää takaisin? Ah, Herra taivaassa, kumpahan ne vielä tulisivat!"

Hän huokasi syvään. Ja sitte hän koetti kuvitella sitä mahdollisuutta, että hänen vihamiehensä olisivat hänen omien nyrkkiensä vaikutuksesta tulleet koukkuselkäisiksi ja raajarikoiksi sekä yhtä turvonneiksi kuin hän nyt oli. Yhtä voimattomina kuin hän nyt, tulisivat he kerran makaamaan pitkänänsä jossakin — ainoastaan sillä eroituksella, että niiden luo tulisivat omaiset ja ystävät eikä tämä pieni juutalainen…

Artem katseli Kainia. Tuntui siltä kuin antaisivat ajatukset hänelle katkeran maun suuhun ja kurkkuun. Hän sylki ja huokasi raskaasti. Kain puhui edelleen, hän näytti kovin liikutetulta, hänen kasvonsa olivat muutuksissa ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Kun te itkitte äsken, itkin minä myöskin… niin pahaa teki minulle teidän väkevyytenne…"

"Ja minä kun luulin, että joku teki pilkkaa minusta", sanoi Artem hymyillen synkästi.

"Minä olen aina rakastanut teidän väkevyyttänne", jatkoi Kain, "ja juuri äsken rukoilin minä Jumalaa meidän Herraamme taivaassa ja maassa. 'Suo, o Herra, että minä voisin olla hyödyksi tälle väkevälle miehelle! Suo, että minä voisin osottaa hänelle palveluksen, ja että hänen voimansa tulisi minun suojeluksekseni! Suo, että se pelastaisi minut vainoojistani ja tulisi niiden turmioksi! Siten rukoilin minä kauan Herraa ja oikein vaatimalla vaadin, että Hän väkevimmästä vainoojastani herättäisi minulle puolustajan, niinkuin Hän antoi Mardochaille puolustajaksi ruhtinaan, joka voitti kaiken kansan… Ja te itkitte ja minä itkin mukana… ja sitte te yht'äkkiä karjaisette minulle ja keskeytätte minun rukoukseni…"

"Mistä minä tiesin, että sinä rukoilit… sinä omituinen vekkuli!" vastasi Artem syyllisyytensä tuntevasti nauraen.

Mutta Kain tuskin kuuli hänen sanojansa. Hän heilutteli ruumistansa, viuhtoi käsillään ja puhui kuiskaamalla yhä vain suuressa mielenjännityksessä… ja hänen kuiskauksissaan ilmeni iloa, toivoa ja tuskaa sekä huolenpitoa ja ihmettelyä tuon silvotun Simsonin suhteen, joka makasi hänen edessään maassa.

"Nyt on minun aikani tullut…" huudahti hän, "minä yksin olen teidän luonanne… Kaikki ne toiset ovat jättäneet teidät pulaan, minä ainoastaan olen tullut… Tehän tulette taasen terveeksi, Artem? Eihän se ole niin vaarallista? Palaavathan vanhat voimat taasen teidän jäseniinne?"

"Aivan varmaan pääsen minä vielä kerran jaloilleni, älä yhtään pelkää. Ja sinua tulen minä suojelemaan niinkuin pientä lasta… siitä hyvästä kuin sinä olet tehnyt minulle."

Artem tunsi vähitellen tulevansa paremmaksi — jäsenissä ei enää niin särkenyt ja pääkin oli selvempi. Mitä tähän Kainiin tuli, täytyi hänen täst'edes puolustaa häntä toisia vastaan. Hänhän oli niin siivo ja avosydäminen, — kertoi suoraan elämästänsä. Ja ajatellessaan sitä hymyilikin hän — jo kauvan oli epämääräinen halu häntä vaivannut, ja nyt hän tiesi, mikä se oli.

"Tiedätkö mitä, Kain… Minä söisin, etköhän voisi minulle hankkia jotakin?"

Kain hyökkäsi pystyyn niin kiihkeästi, että oli vähällä lyödä päänsä venheen pohjaan. Hänen kasvonsa saivat itsetietoisen ja samalla kertaa lapsellisesti iloisen ilmeen — Artem tuo sadun jättiläinen pyysi häneltä, köyhältä Kain raukalta ruokaa.

"Kaikkea saatte, kaikkea, kaikkea! Olen jo siitä huolehtinut, se on jo valmista. Tiedänhän, että sairaana ollessa tarvitaan ruokaa… hm, tjaa! Olen pannut likoon kokonaisen ruplan, olen pitänyt huolen kaikesta!"

"Oivallisesti tehty… teemme sitte rätingit! Minä annan sinulle kymmenen ruplaa tästä yhdestä. Voinhan sen kyllä tehdä… ellei minulla itselläni ole rahaa, niin sanon ensimäiselle, jonka tapaan: 'anna minulle'… hän antaa…"

Artem hymyili hyvänsävyisesti, jolloin Kain tuli yhä iloisemmaksi, jopa hän oikein nauraa kihutti.

"Tiedänhän minä sen, sanokaa vain, mitä haluatte — minä teen kaikki, kaikki!"

"No, jos olet ystäväni, niin hiero minua hiukan paloviinalla! Ruualla ei ole niin kiirettä… mutta hieroa sinä voit… Osaathan sitä?"

"Osaan kyllä! Aivan yhtä hyvin kuin paras lääkäri!"

"Käännä minut kyljelleni ja hiero oikein kelpolailla, niin ehkä voin nousta ylös."

"Nousta ylös! Ah, ylös ette suinkaan voi nousta!"

"Minä näytän sinulle, että voin! En minä aio täällä enää yötä olla, sinä kurillinen vätys… Hiero sinä ja juokse sitte esikaupunkiin pasteijaleipojatar Mokjevnan luo… sano hauelle että minä tahtoisin tulla majailemaan hänen liiteriinsä… laittakoon hän olkivuoteen minulle… siellä on minulla mukava loikoilla siksi, kun tulen taasen terveeksi. Minä maksan sinulle kaikki, älä pelkää!"

"Minä uskon teitä!" sanoi Kain ja kasteli Artemin rintaa paloviinalla. "Minä uskon teitä paremmin kuin itseäni… Ah, minähän tunnen teidät!"

"Oo, hiero vaan, hiero! Se tekee kipeätä, mutta se ei vahingoita. Hiero päälle vaan. Ota kiinni oikein lujasti! Aijai! Tästä, tästä", parkui Artem.

"Minä hyppään järveen teidän tähtenne, jos niin tarvitaan", sanoi Kain.

"Se tekee hyvää… siten juuri… Nyt olkapäitä! Lujasti… niin lujasti kuin vaan suinkin jaksat!… Ah, niitä roistoja! Miten jumalattomasti ne minua peittosivat. Ja luonnollisesti on naisväki syynä tähän kaikkeen… Ellei ämmää olisi ollut, niin olisin minä pysynyt selvänä… Ei olekaan hyvä kenenkään tulla maikailemaan, kun minä olen selvin päin."

"Ne naiset, ne naiset!" arveli Kain, joka jo tunsi itsensä kokonaan Artemin palveliaksi. "Ne ovat alkusyynä kaikkiin synteihin täällä maailmassa… Meillä juutalaisilla on muuan aamurukous, joka kuuluu näin. 'Kiitetty ole sinä Herra Jumala taivaan ja maan kuningas siitä, ett'et luonut minua naiseksi…!"

"Se ei ole mahdollista!" huudahti Artem. "Rukoiletteko te sillä tavalla Jumalaa? Miten te olette omituisia ihmisiä… Tuhmia ovat ne luonnollisesti, ne naiset — mutta niitähän täytyy olla… Ja te rukoilette siten Jumalaa?… se ei ole oikein, se on solvaus niitä kohtaan, naisia kohtaan tarkoitan. Onhan heilläkin tunteita…!"

Hän makasi siinä liikkumattomana ja katseli kuhmuja ruumiissaan; pieni, häiveröinen Kain hääri hänen ympärillänsä sekä hieroi kaikin voimin hänen lanteitansa, rintaansa ja mahaansa paloviinalla, siinä samassa rykien tuikean sinkkelihaisun takia sekä puhkuen ponnistuksesta.

Virran paltaalla kulki silloin tällöin ihmisiä, sillä kuului puhetta ja askelten kopinaa. Venhe makasi eräällä sylen korkuisella hietapankolla; kun seisoi pankon juurella, saattoi nähdä ainoastaan keulan veneestä. Joesta eroitti sen kapea hietaharju, jota peittivät kaikenlaiset rikat. Vaikkakin seutu oli märkä ja likainen, näytti se tänään olevan erityisesti huomiota puoleensa vetävä. Seisahduttiin siellä, istuttiin veneen pohjalle, potkaistiin sen sivuja jaloilla. Kainiin vaikutti tämä levottomasti; hän lakkasi puhumasta sekä hieroskeli aivan onnettomana Artemia.

"Kuuletteko?" kysyi hän kuiskaten ja pelokkaasti.

"Kuulen kyllä", vastasi jättiläinen ja nauraa hihitti tyytyväisesti. "Minä käsitän kyllä… he tahtoisivat kernaasti tietää, milloin minä taasen olen jaloillani… niin että he ajoissa voisivat korjata luunsa varmaan piilopaikkaan. Ha, ha, niitä roistoja! Niitä kiukuttaa se, ett'en minä kuollut… se, että heidän työnsä meni turhaan."

"Jos minä nyt menisin tieheni ja jättäisin teidät yksin", kuiskasi Kain peloissaan hänen korvaansa, "niin mahtaisivatko ne tulia ja…"

Artemin täytyi nauraa suun täydeltä.

"Ooh, sinä pökö! Luuletko kenties, että ne sinua pelkäävät? Ha, ha, ha!"

"En — mutta minähän voisin esiintyä todistajana…"

"Joutavia, he antaisivat sinulle sellaisen paukun, että saisit siitä täyden tarpeesi. Sitte toisessa maailmassa voisit esiintyä todistajana, jos tahtoisit."

Artemin nauru karkotti kaiken pelon Kainin sydämmestä, joten pikku juutalaisen kapeassa sisäänpainuneessa rinnassa vallitsi nyt luja ja iloinen luottamus. Tästä lähin on hänen elämänsä liikkuva toisen raiteissa — tästälähin on voimakas käsi torjuva kaikki lyönnit ja kaikki nöyryytykset, joilla ihmiset tähän saakka rankaisematta ovat häntä piinanneet.

* * * * *

Noin kuukauden päivät olivat kuluneet. Eräänä päivänä päivällisen tienoissa — siis siihen aikaan, jolloin jyrkkäyksessä tungos ja rähinä oli kohonnut korkeimpaan määräänsä, jolloin nälkäiset satama- ja lastaustyömiehet ahtautuvat parvissa ruokatavarakojujen ympärille ja jolloin koko kuja oli täynnä pilaantuneesta lihasta keitettyjen ruokien lämpimiä, äkellyttäviä höyryjä, — siihen aikaan kuului joukosta hätäinen, puolikova huudahdus.

"Artem tulee!"

Pari rääsymekkoa, jotka toimettomina vetelehtivät kujassa vaanien tilaisuutta kaapatakseen itselleen jotain saalista, katosivat äkisti näkyvistä, ja jyrkkäyksen asukkaat tirkistelivät levottomina sekä uteliaina sille taholle, mistä varoitus oli kuulunut.

Jo kauan oli jännityksellä odotettu Artemia, — kaikki olivat innokkaita näkemään, mimmoiseksi hänen ensimäinen esiintymisensä tulisi muodostumaan.

Aivan kuin ennenkin, tuli Artem nytkin kävellen katua pitkin hitaasti ja verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut huvikävelyllä runsaan aterian jälkeen. Ulkonäkönsä oli aivan muuttamaton. Entiseen tapaan oli lakki korvallisella ja nuttu huolettomasti viskattuna toiselle olkapäälle. Mustat kiharat valuivat otsalle aivan niinkuin ennenkin. Oikean käden peukalon oli hän pistänyt vyöhönsä, vasen käsi oli syvälle haudattuna laajojen housujen taskuun; leveä rinta oli atleettimaisesti pullistuksissa. Ainoastaan kasvot olivat saaneet aavemaisen ilmeen, kuten on tavallista pitkän sairauden jälkeen. Siten liikkui hän eteenpäin vastaten niitä tervehdyksiä, joita hänelle huudettiin, laiskasti nyökyttäen päätänsä.

Koko katu seurasi häntä silmillään ja osotti hiljaisella kuiskutuksella hämmästystänsä ja ihastustansa tuosta äärettömän lujasta ruumiinrakennuksesta, joka heikontumatta oli kestänyt semmoisen selkäsaunan seuraukset. Kujassa oli useampi kuin yksi, joka ei ollut laisinkaan tyytyväinen hänen parantumiseensa ja joka ylenkatseellisesti haukuskeli niitä "kääkkyjä", jotka eivät olleet kyenneet katkomaan Artemin kylkiluita. Ei kai se suinkaan olisi ollut aivan mahdottomuus passittaa tuota jättiläistä toiseen maailmaan, kuten muitakin ihmisiä!… Toiset taasen vahingoniloisina arvailivat, että millähän tavalla Artem mahtaa suorittaa laskunsa "punaisen vuohipukin" ja hänen toveriensa kanssa. Joka tapauksessa hänen maineensa vaikutti entisellä noitamahdilla useimpiin joukosta.

Artem oli jo ehtinyt "ryöväriluolaan", jyrkkäyksen klupihuoneustoon.

Tuossa pitkässä, matalassa, tiilikivisellä holvikatolla varustetussa huoneessa oli ainoastaan muutamia vieraita silloin, kun hänen korkea, leveähartiainen vartalonsa näyttäytyi kapakan kynnyksellä.

Heti kun Artem huomattiin, kuului huoneesta hämmästyksen huuto ja siellä syntyi levotonta liikettä; pari olentoa katosi tuon likaisen, tupakansavulla täytetyn holvin perimmäiseen osaan.

Artem silmäili pitkään kapakkahuonetta, kumminkaan ketään erityisesti huomaavaisuudellaan kunnioittamatta; isännän, Savka Schlebnikoffin mairittelevaan tervehdykseen vastasi hän vain kysymällä:

"Onko Kain ollut täällä?"

"Hän tulee kohta… nyt on hänen tavallinen aikansa…"

Artem istui erään pöydän viereen, joka oli ristikolla varastetun ikkunan edessä,, tilasi teetä, asetti mahtavat käsivartensa pöydälle ja tarkasteli välinpitämättömästi läsnäolijoita. Niitä oli noin kymmenen henkilöä, pelkkiä roistoja ja tappelupukaria; ne istuivat ryhmässä kahden pöydän ympärillä ja pitivät silmällä Artemia. Aina silloin kun heidän silmäyksensä sattuivat tapaamaan Artemin silmäykset, hymyilivät he puoliksi hämillään, puoliksi mairittelevasti, — he halusivat nähtävästi alottaa keskustelun hänen kanssansa. Mutta Artem oli niin vakavan ja kolkon näköinen, että he eivät uskaltaneet ruveta puhuttelemaan häntä. Schlebnikoff oli jotakin toimivinaan tiskinsä takana, siinä samassa hyräillen jotakin nuottia ja katsellen ketunsilmillään toisia.

Ikkunan läpi kuului suuriääninen rähinä ulkopuolelta kadulta; eroitti törkeitä haukkumasanoja, kirouksia ja kauppamiesten huutoja. Jossakin läheisyydessä putosi lasipulloja katuun ja meni rämisten sirusiksi. Artemista oli ikävää istua näin aivan yksikseen puolipimeässä kellarissa.

"No, sudet!" sanoi hän äkkiä äänekkäästi ja päättävästi, "mikä teidät on nyt niin hiljaisiksi saattanut? Tehän istutte vain ja töllistelette, ettekä saa leukojanne lainkaan auki…"

"Me voimme kylläkin puhella, jos me vain tahdomme, teidän ankaruutenne", vastasi "selkäänsä saanut sulhasmies" ja nousi paikaltansa sekä kävi Artemin luo.

Hän oli hoikkanen mies, jolla oli purjekangasnuttu ja sotamiehen housut sekä paljas pää, terävä leuka ynnä pienet punertavat, ilkeästi kimaltelevat silmät.

"Jutellaan, että sinä olet sairastanut?" sanoi hän asettuen istumaan vastapäätä Artemia.

"Entä sitte?"

"Hm… ei sinua ole näkynyt pitkiin aikoihin… Missä on Artem?… Sillä tavalla aina kysyttiin… Hän kuuluu sairastavan, vastattiin…"

"Vai niin… entä mitä vielä?"

"Ei mitään muuta… Mikä sinulla on ollut?"

"Etkö sinä sitä tiedä?"

"Olenko minä sinun parantanut?"

"Älä teeskentele, senkin koira", sanoi Artem nauraen. "Minkätähden sinä valhettelet? Sinähän tiedät, kuinka asia oikeastaan on."

"Tiedänpä kyllä", vastasi sulhasmies myöskin nauraen.

"Minkätähden sitte valehtelet?"

"Ehkäpä sentähden, että pidän sen viisaimpana…"

"Viisaimpana? Voi toki sinua vanhaa varasta!…"

"Jos puhun totta, niin vihastut sinä…"

"Lorua… minä syljen sinun päällesi."

"Kiitän nöyrimmästi! Mutta miten on… etkö tarjoo tervehtymisesi kunniaksi ryyppyä?"

"Käske tuoda itsellesi!"

Sulhasmies sai puolen pulloa paloviinaa ja tuli nyt oikein puheliaaksi.

"Kyllä sinä Artem sentään vietät sangen mukavaa elämää", arveli hän, "Alituiseen on sinulla rahaa…"

"Entä sitte — mitä merkillistä siinä on?"

"Ei mitään. Ne kirotut naiset kantavat sitä sinulle… Piru ne vieköön."

"Ja sinulle ne eivät anna koskaan?"

"Eivät. Minun jalkani eivät ole, sen pahempi, tehdyt vaeltamaan sinun teitäsi", huokasi sulhasmies.

"Siitä syystä, että naiset pitävät kauniista miehestä. Mutta sinä — mimmoinen olet sinä? Minä näytän siistiltä, siinä on se vaikuttava salaisuus."

Tähän tapaan puheli Artem aina kujassa roistojen ja kulkevien kanssa. Välinpitämätön, vetkainen, syvä äänensävy antoi erityisen painon hänen sanoillensa, jotka aina olivat raakoja ja solvaisevia. Hän tunsi, että nämä ihmiset olivat useassa suhteessa turmeltuneempia kuin hän ja suurempia lurjuksia kuin hän, ja kosti siis tällä tavalla.

Kain astui sisään, tavaralaatikko rinnalla ja keltainen purjekangasnuttu vasemmalla käsivarrella. Alituisen pelkonsa painostamana pysähtyi hän ovensuuhun ja tarkasteli pikaisesti, kaula kurotuksissa ja huulilla pelonalainen hymy, huoneen kaukaisempia seutuja. Kun hän huomasi Artemin, säteilivät hänen silmänsä ilosta. Artem vastasi hänen silmäyksiinsä leveällä hymyllä ja huuliansa liikuttamalla.

"Tänne, ohoi!" huusi hän Kainille, lisäten samassa pilkallisesti sulhasmiehelle:

"Ja sinä, suoriudu matkoihisi… Anna sijaa kunnialliselle ihmiselle…"

Sulhasmiehen punakat, karheakarvaiset kasvot jäykistyivät silmänräpäyksen ajaksi hämmästyksestä ja kiukusta; hän nousi hitaasti tuoliltaan, katsoi tovereihinsa, jotka eivät olleet vähemmän kummastuksissaan kuin hän itse, tarkasteli Kainia, joka varovasti ja hiljaa läheni pöytää, sekä sylki sitte lattialle ja sanoi vihaisesti: "Hyi tuhannen!" Sitte käveli hän hitain askelin ja aivan äänettömänä takaisin omaan pöytäänsä, josta pian kuului sipisevä kuiskiminen, mistä selvästi saattoi erottaa vihaa ja kiukkua. Kain jatkoi hymyilyään suloisessa hajamielisyydessään, mutta kuitenkin vilkuen levottomasti loukattuun sulhasmieheen ja hänen ystäviinsä.

"No, kauppamies, nyt me juomme teetä!" sanoi Artem hyvänsävyisesti. "Myöskin pasteijan me tilaamme — syöthän sinä? Miksi lakkaamatta kurkistelet sinne sivulle?… Sylje niiden roistojen päälle, — älä niitä pelkää… Odotas, minä pidän pienen saarnan niille."

Hän nousi ylös, singahutti yhdellä olkapäidensä nykäyksellä jakun hartioiltansa ja meni noiden epäluulonalaisten luo. Suurena ja mahtavana, rinta pullistuksissa ja lapaluitansa liikutellen, asettui hän hymyillen hyökkäysasentoon heidän eteensä, niin että he oikein saisivat tarkastella hänen voimakkaita lihaksiansa. Mutta ne seisoivat paikallaan ikäänkuin pelon halvaamina; äänettöminä ja valmiina pakoon juoksemaan.

"No…" alkoi Artem, "mitä te täällä kurisette?"

Hän aikoi sanoa jotakin oikein voimakasta ja musertavaa, vaan ei löytänyt oikeata sanaa, jonka vuoksi vaikeni.

"Laula esiin!" sanoi selkäänsä saanut sulhasmies irvistellen ja tehden merkkejä kädellään. "Taikka anna meidän mieluummin olla rauhassa, sinä Herran ruoska!…"

"Hiljaa!" karjasi Artem ja rypisteli kulmakarvojaan. "Sinä olet raivoissasi siitä, että minä olen hyvä ystävä juutalaisen kanssa ja potkasen sinut ulos… Mutta minä sanon teille kaikille, — tämä juutalainen tässä on parempi kuin te! — Sillä hänellä on ihmisen sydän, mutta teillä ei sitä ole… on vaan saanut liian paljo selkäänsä… mutta täst'edes otan minä hänet suojelukseeni, ja jos joku roisto teidän kurjasta joukostanne tekee hänelle pahaa, niin — perkele vieköön — minä sanon suoraan, että se ei ainoastaan saa selkäänsä, vaan minä lyön sen riiviön palasiksi ja mäsäksi, niin ett'ei hän milloinkaan elämässään tule unhottamaan sitä saunaa!…"

Hänen silmänsä liekehtivät villitysti, suonet kaulassa paisuivat ja sieramet vapisivat.

"Että he minua peittosivat", jatkoi hän, "silloin kun minä olin juovuksissa… ei merkitse mitään. He eivät ole voineet ottaa minulta minun voimaani, ainoastaan sydämeni ovat he tehneet kovemmaksi… Muistakaa se, te! Ja mitä Kainiin tulee, niin annan minä selkäsaunan jokaisesta häntä solvaisevasta sanasta… minä hakkaan sen ruupaksi, joka uskaltaa hänelle tehdä ilkeyttä! Kerro tämä koko joukkueelle!…"

Hän henkäisi syvään, ikäänkuin hän olisi heittänyt hartioiltaan raskaan taakan, käänsi sitte sulhasmiehelle ja hänen joukollensa selkänsä sekä meni takaisin paikallensa.

"Hyvin mylvitty!" sanoi sulhasmies puolikovasti, tehden inhottavia kasvojen eleitä ja luimistellen Artemiin, joka istui Kainia vastapäätä. Kain istui pöydässä aivan kalpeana mielenliikutuksesta ja katseli lakkaamatta Artemia selki selällään seisovilla silmillään, joissa ilmeni semmoinen tunne, mitä ei voi sanoilla kuvata.

"Kuule sinä!" sanoi Artem ankarasti. "Muista, että aina heti, kun joku rupeaa sinulle hävyttömäksi, juokset minun luokseni ja ilmoitat minulle. Minä annan heti hänelle maksun korkojen kanssa."

Juutalainen mumisi jotain itsekseen — hän joko rukoili Jumalaa taikka kiitteli uutta suojelijaansa.

"Selkäänsä saanut sulhasmies" ja hänen seurueensa pitivät kuiskien sotaneuvottelua sekä katosivat sitte krouvista yksi erältänsä. Kun sulhasmies itse kävi Artemin ohi, hyräili hän itsekseen:

"Oisko mulla rahakultaa Runsaasti kuin äly parkaa, Leiliä en jättäisikään, Joisin vain päivät päältään…"

irvistellen Artemille lopetti hän sitte laulun seuraavilla omilla sanoillaan, joihin hän löi tahtia jalallaan:

"Käske tänne narrit kaikki, Hirtän ne kuin kissat pienet…"

"totta tosiaan minä sen tekisin", lisäsi hän vielä ja puikahti vikkelää ulos ovesta.

Artem kevensi sydäntänsä haukkumasanatulvalla ja katseli sitte ympärillensä. Tuossa puolipimeässä, savuttuneessa, haisevassa kellariholvissa oli vaan enää kolme henkilöä: hän itse, Kain vastapäätä häntä ja Kainin takana kapakoitsija Savka.

Savkan pienet ketunsilmät kohtasivat Artemin jylhät silmäykset ja hänen pitkät kasvonsa saivat uskonnollisen ihastuksen ilmeen.

"Sinä käyttäydyit oivallisesti, Artem Mihailitsh — erinomaisen oivallisesti!" sanoi hän ja siveli leukaansa. "Aivan niin kuin käsketään evankeliumissa — vertauksessa laupiaasta samarialaisesta… Haavoitettuna ja täynnä paisumia makasi tämä Kain — etkä sinä halveksinut häntä!"

Artem ei kuullut Savkan sanoja, vaan ainoasti niiden kaiun, joka kimmahti takaisin holvatusta katosta ja koleana tunki hänen sormiinsa paksun sumun läpi. Hän oli vaiti ja ravisteli ainoastansa hiljaa päätänsä, ikäänkuin tahtoisi poistaa itsestänsä nuo äänet. Mutta ne hiipivät taasen uudelleen hänen korviinsa ja vaikuttivat häiritsevästi hänen mielenlaatuunsa. Tuntui siltä, kuin laskeutuisi omituinen raskas paino hänen sydämellensä.

Hän katseli lakkaamatta Kainia. Tämä istui pää eteenpäin kurotuksissa ja puhalteli kiehumaan teehen, jota hän oli kaatanut tassille, sekä joi sitä sitte semmoisella himolla, että tassi oikein vapisi hänen kädessänsä. Toisinaan tunsi Artem kasvoillansa juutalaisen hätäisen silmäyksen ja se teki hänet vieläkin alakuloisemmaksi. Kolkko epämiellyttäväisyyden tunne valtasi hänet yhä voimakkaammin; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän viskeli villejä silmäyksiä ympärillensä. Hänen päänsä oli tungokseen asti täynnä ajatuksia, joita hän ei voinut sanoiksi pukea. Ei koskaan ennen ollut hän tuntenut semmoista, mutta sairastamisen aikana oli se ruvennut häntä vaivaamaan. Eikä hän voinut mitenkään päästä noista kirotuista ajatuksista…

Kapakanikkunat, jotka olivat varustetut rautaristikoilla, ikäänkuin vankilan ikkunat — huumaava hälinä, joka kadulta tunkeusi sisään — raskas, kostea kivikasa hänen yläpuolellansa — liasta liukas, roskujen peittämä permanto hänen jalkojensa alla — tuo pieni, säikähtynyt, risainen olento, joka istui paikallaan ääneti ja väristen — kaikki tämä vaikutti painostavasti Artemiin. Ja maalla alkaa nyt pian heinänkorjuu. Ruoho ulottuu jo vyötäisiin saakka niityillä tuolla virran toisella puolella. Ja kun tuuli puhaltaa siltä taholta, kuljettaa se mukanansa viettelevää tuoksua. Nyt pitäisi ottaa viikate ja hei! niitylle…

"Miksi olet niin vaiti, Kain?" alotti Artem tyytymättömänä. "Yhäkö vaan pelkäät minua? Mimmoinen tyhmeliini sinä olet —?"

Kain kohotti päätänsä ja puisteli sitä omituisella tavalla, jolloin hänen kasvonsa saivat ruikuttavan, hämmentyneen ilmeen.

"Mitä pitää minun sanoa? Millä kielellä olen minä teitä puhutteleva? Ehkäpä tällä" — hän kurotti kieltänsä Artemia kohden — "jolla minä puhuttelen kaikkia muitakin ihmisiä? Tulkoon häpeä minulle, että minä teitä tällä kielellä puhuttelen. Te luulette, ett'en minä tiedä, jotta te häpeätte istua samassa pöydässä kuin minä. Mikä olen minä ja mitä olette te? Eikö totta, Artem, että te sitä ajattelette, joka olette suuri ja jalomielinen kuin Judas Makkabeus?… Mitähän te tekisittekään, jos te tietäisitte, minkätähden Herra Jumala on luonut teidät' Mitä? Ei kukaan tunne Luojan salaisuuksia eikä kukaan voi arvata, minkätähden elämä on annettu hänelle. Ah, te ette voi aavistaa, kuinka monta päivää ja yötä minä olen miettinyt sitä, minkätähden minä oikein olen maailmassa. Mitä varten on minulla sielu ja ymmärrys? Mikä olen minä ihmisille? Sylkilaatikko olen niiden myrkkyistä sylkeä varten. Ja mitä ovat ihmiset minulle? Kyykäärmeitä, jotka pistävät minua kaikkialle ruumiiseen ja sieluun… Minkätähden elän minä maan päällä? .. Ja minkätähden olen minä saanut kokea ainoastaan onnettomuutta… minkätähden ei auringolla ole yhtään lämmittävää sädettä minun varalleni?…"

Hän lausui nämät sanat puoliksi kuiskaten, intohimoisella hehkulla ja koko kasvot väristen, kuten aina tavallisesti silloin, kun hänen kärsimyksien ja huolien masentama mielensä purkausi ilmoille.

Artem ei ymmärtänyt hänen sanojansa, hän näki ja kuuli ainoastaan sen verran, että hämärästi käsitti Kainin jostakin syystä valittavan. Se teki hänet vieläkin surumielisemmäksi.

"Alatko sinä taasen ruikuttaa?" sanoi hän ja puisteli vihaisesti päätänsä. "Minähän olen sanonut, että minä puolustan sinua!"

Kain hymyili katkerasti.

"Kuinka te voisitte puolustaa minua minun Jumalatani kohtaan? — Sillä hän se on, joka minua niin kovasti koettelee…"

"Vai niin, sitäkö sinä tarkoitat… Jumalaa vastaan en minä luonnollisesti voi mitään", vastasi Artem vilpittömässä yksinkertaisuudessaan sekä lisäksi vielä sääliväisesti neuvoen juutalaista seuraavasti:

"Sinä olet luotu kärsimään… Jumalaa vastaan et sinä mitään voi!"

Kain katseli hymyillen suojelijaansa — ja myöskin hänen hymyssään ilmeni jotain säälistä muistuttavaa. Siten soimasi ensin voimakas viisasta ja sitte viisas voimakasta ja nämä molemmat ihmiset, jotka sisällisesti olivat niin erillaiset, lähestyivät toisiansa yhteisessä tunteessa silmänräpäyksen ajaksi.

"Oletko naimisissa?" kysyi Artem.

"Ah, minulla on suuri perhe — aivan liian suuri perhe minun voimilleni", vastasi Kain ja huokasi raskaasti.

"Nähkääs vain!" sanoi muhkea jättiläinen. Hänen oli vaikea kuvitella mielessänsä naista, joka saattaisi rakastaa tätä pientä, heikkoa, säikähtynyttä raukkaa; hän katseli Kainia nyt kokonaan uudessa valossa.

"Minulla oli viisi lasta", kertoi Kain, "nyt niitä on vain neljä, pieni tyttö, Chaja, yski alinomaa… vihdoin hän kuoli… Ah, Herra Jumala!… Vaimoni on myöskin sairas — hän yskii alituiseen, hän myös…"

"Siinä tapauksessahan on sinulla todellakin vaikeata", arveli Artem miettiväisenä.

Kainin pää painui rinnalle ja hän myöskin rupesi hiljaisesti miettimään.

Pari kujan lumppukauppiasta astui sisään kapakkaan; kävivät tiskin luo ja alkoivat puoliääneen puhella Savkan kanssa. Tämä kertoi jotakin salaperäisellä äänellä sekä samalla viittaillen Artemiin ja Kainiin, jonka johdosta lumppukauppiaat tirkistelivät noita kahta ja nauraa virnistivät pilkallisesti. Kain huomasi heidän silmäyksensä ja vapisi. Mutta Artem oli syventyneenä ajatuksiinsa: hän näki itsensä niityllä viikate kädessä… viikate suhahtaa ja hiljaa kahisten kaatuu ruoho hänen jalkojensa eteen…

"Menkää nyt, Artem… taikka jos te tahdotte, niin menen minä… tänne on tullut väkeä", sanoi Kain kuiskaten. "Ne nauravat teille minun tähteni…"

"Kuka nauraa?" karjasi Artem heräten unelmistaan ja katsellen ympärilleen mulkoilevin silmin. Mutta kaikki läsnäolijat näyttivät vakavilta ja ainoastaan omiin asioihinsa kiintyneiltä — ei hän huomannut ainoatakaan silmäystä. Otsaansa ankarasti rypistellen sanoi hän sen vuoksi juutalaiselle:

"Kuule nyt, sinä valehtelet?… valitat ilman syytä!… Sellainen ei ollut meidän välipuheemme. Valita ainoastaan silloin, kun ne todella tekevät sinulle jotain pahaa! Taikka kenties sanoit niin tahallasi… tahdoit saattaa minut koetukselle."

Kain katseli häntä silmiin hymyillen tuskallisesti eikä vastannut mitään. Pari minuuttia istuivat he näin äänettöminä. Sitte nousi Kain ylös, ripusti tavaralaatikon kaulaansa ja hankki lähtöä.

"Aijotko sinä mennä? No, hyvästi sitte — tee hyviä kauppoja!… Minä istun täällä vielä hetkisen!…"

Molemmilla laihoilla käsillänsä puisteli Kain suojelijansa suunnattomia käpäliä sekä puikahti sitte vikkelää tiehensä.

Tultuansa kadulle piilotti hän itsensä erääseen nurkkaan, josta saattoi nähdä kapakan oven, ja odotti siellä. Hänen ei tarvinnut kauvaa odottaa, pian näyttäytyikin Artemin vartalo ovessa ikäänkuin puitteissa. Hänen silmäkulmansa olivat kolkosti kokoonvedetyt ja koko kasvoilla oli vaaniva ilme, ikäänkuin hän pelkäisi joka hetki näkevänsä jotain epämieluista, jota ei olisi tahtonut tavata. Ison aikaa katseli hän tarkkaavaisena tungokseen, sitte saivat hänen kasvonsa tavallisen välinpitämättömästi kevytmielisen ilmeensä, ja hän kiiruhti joukon läpi sille taholle, missä kuja kääntyi vuorta kohden — arvattavasti etsimään lempipaikkaansa.

Kain katseli häntä surumielisin silmäyksin, ja, peittäen silmänsä käsillään, nojasi otsaansa kellarin oveen, minkä vieressä seisoi.

* * * * *

Artemin ankara uhkaus ei ollut vaikuttamatta, — se pelotti Kainin kiusaajia, niin että he antoivat olla hänen rauhassa.

Kain huomasi pian, ett'ei piikkejä ollut enää niin tiheässä sillä orjantappurapolulla, jota hänen oli hautaansa saakka vaeltaminen. Ihmiset lakkasivat huomaamasta häntä. Kuten ennenkin liikkui hän sujuvasti edes ja takaisin niiden välissä tarjoten tavaroitansa, mutta ei enää asteltu tahallaan hänen varpailleen eikä häntä tuupittu eikä hänen tavaralaatikkoonsa syljetty. Mutta ei myöskään koskaan oltu häntä katseltu niin kylmillä ja vihaisilla silmillä kuin nyt.

Hienolla vaistollansa kaiken suhteen, mikä koski hänen omaa persoonaansa, huomasi hän nämä katseet ja mietiskeli itseksensä, mitä vaarallista ne mahtoivatkaan ennustaa hänelle. Usein hän sitä tuumiskeli, mutta ei voinut käsittää syytä noihin omituisiin silmäyksiin. Hän muisti, että ennen olivat ihmiset kuitenkin toisinaan puhutelleet häntä ystävällisestikin ja laskeneet viatonta pilaakin hänen kanssaan. Se hitunen määrä hyvyyttä, jonka he olivat hänelle osottaneet, muistui nyt vasta oikein hänen mieleensä.

Hän mietiskeli ja mietiskeli, ja hänen kuulonsa tuli tarkemmaksi, näkönsä terävämmäksi. Eräänä päivänä sattui hänen korviinsa uusi laulu, jonka oli runoillut selkäänsä saanut sulhasmies, kujan trubaduri. Tämä ansaitsi leipänsä soittajan ja laulajan ammatilla; hänen soittokoneenansa oli kahdeksan puulusikkaa, jotka hän asetti sormiensa väliin sekä löi niitä milloin toisiansa vastaan, milloin pullistettuihin poskiinsa, milloin mahaansa. Täten hän sai aikaan soitannon, joka kyllä ei ollut erittäin kaunista, mutta kuitenkin vaati esittäjältään tavatonta sormien näppäryyttä, ja sille ominaisuudelle ymmärrettiin kujassa antaa täysi arvonsa.

Tällä soittokoneella tapasi sulhasmies säestää omatekoisia kuplettilaulujansa. Eräänä päivänä sattui Kain tulemaan erään ryhmän luo, jota sulhasmies paraillaan ilahutti taiteellansa. Kun huomasi Kainin, huudahti hän vilkkaasti:

"Hei, te kunnioitettavat vankilan-kokelaat! Minä laulan uuden laulun, jonka vast'ikään olen saanut valmiiksi leivotuksi — se pikkuruinen makupala on siis vielä aivan lämmin. Tänne kopeikka taikka pari kärsää kohden! kuunnelkaa nyt:

"Kun päivän kehä hiivskelee ikkunasta sisään, Ihastuvat ihmislapset ikihyväksi. Vaan jos minä joskus hiiviskelen ikkunasta…"

"Sen me jo tunnemme, sen me jo tunnemme!" huusi muuan kuulijoista.

"Kyllähän minä sen tiedän! Mutta en minä aijo tarjota teille pannukakkua ilmaiseksi, kun nimittäin ette ole vielä leivästäkään maksua antanut", vastasi sulhasmies ja asettaen kuntoon puulusikkansa rupesi taasen laulamaan:

"Minä raukka parka maailmassa tässä Kovat olen kohtalot kokea saanut! Isäni ja veljeni rakkaat, rakkahimmat, Hirsipuussa hirmussa riippua saivat — Vaan kun ma siihen jouduin, katkesi köysi…"

"Sepä oli vahinko!" arvelivat kuulijat. Ei tämäkään laulu ollut uusi, mutta kuulijat maksoivat kuitenkin kopeikkansa, sillä he uskoivat sulhasen reilu mieheksi, joka ei tulisi heitä narraamaan luvatun uuden laulun suhteen.

"Kuulkaa nyt minun kaikkein uusinta lauluani — ja muistakaakin kiittää sitä!" huusi sulhasmies ja rupesi lusikoitansa kalistelemaan sekä laulamaan:

"Härkä ja hämähäkki kerran Liiton tekivät hellän; Mutta hämähäkki oli juutas Ja härkä vietävän kuhnus. Tuo härkä hullumainen Hän hämähäkkiä vainen Hännässänsä kiikutteli Ja mukanansa kuljetteli; Ja joka hameelle juutas Tarjoili ystäväänsä näin: Tänne tulkaa, tänne päin Te naikkoset rakastuneet…!"

"Halt, wer da? [Seis, kuka siellä?] Herra Kain, haluaako teidän armonne tervetuliaisia kepistä? Vai on herra 'hantesmanni' niin hävytön, että kuuntelee minun laulujani! Pyydän, että hän armollisimmasti pudistaa tomut jaloistaan, — en minä sepitä laulujani kelle tahansa!"

Kain hymyili vastaukseksi vain tavallista surumielistä hymyään sekä lähti liikkeelle, mennessään huoaten syvään ja pahojen aavistusten masentamana. Hän ymmärsi antaa täydellisen arvon näille rauhan ja levon päiville, mutta pelkäsi nyt, että ne loppuisivat. Aamusin saapui hän kujaan siinä iloisessa vakuutuksessa, ett'ei kukaan sinä päivänä uskaltaisi ryöstää hänen rahojansa. Hänen silmänsäkin olivat saaneet hiukan tyyneyttä ja loistoa. Artemin näki hän joka päivä, mutta ei mennyt hänen luokseen, ellei häntä huudettu. Harvoin Artem häntä puhuttelikin ja silloinkin vaihdettiin vain muutamia sanoja:

"No kuinka voit?"

"Hyvin… siitä saan kiittää teitä", vastasi Kain ilosta loistavin kasvoin.

"Antavatko he sinun olla rauhassa?"

"Tietenkin… eiväthän he uskalla teitä vastaan!" selitteli juutalainen vapisten.

"Se on hyvä… jos jotakin tapahtuu, niin sano…!"

"Tietenkin minä sanon!"

"Tee niin!"

Sitte Artem mittaili Kainin surkean näköistä olentoa vihaisilla silmäyksillä ja lähetti hänet menemään.

"Mene nyt… onnea kaupantekoon!"

Ja Kain erosi nopeasti suojelijastaan, saaden useasti ilkeitä ja pilkallisia silmäyksiä katselijoilta — nämä silmäykset häntä pelottivat.

Noin kuukauden aika oli kulunut tällä tavoin, kun Kain taasen, ollessaan eräänä iltana kotimatkalla, sattui yhteen Artemin kanssa. Jättiläinen nyökkäsi hälle, sekä viittasi sormellaan häntä tulemaan luoksensa. Kain juoksi kiiruusti Artemin luo ja huomasi, että tämä oli pahalla tuulella ja synkkä kuin syksyinen taivas.

"Oletko jo lopettanut kaupantekosi?"

"Aijoin juuri lähteä kotiin…"

"Odota hiukan… tule mukanani, minä tahtoisin vähän puhua kanssasi", saneli Artem kolealla äänellä.

Ja suurena sekä voimakkaana rupesi hän kulkemaan edellä; Kain seurasi jälessä.

He menivät ensin kujan päähän sekä poikkesivat sille joelle, jossa Artem seisahtui yksinäiselle paikalle aivan veden rajaan, jyrkän rantavierun alapuolelle.

"Istu alas!" käski hän Kainia.

Kain teki niin, katsellen pelokkaasti suojelijaansa. Artem alkoi hitaasti valmistella paperossia, jolla aikaa Kain antoi katseensa liidellä taivaalla, vastapäisellä rannalla kiikkuvassa mastometsässä ja iltatuulessa hiljaa keinuttelevissa aalloissa. "Mitähän Artemilla on puhumista?" mietti hän huolestuneena.

"Onko sinun olosi yhä vielä hyvä?" kysyi Artem.

"On! Nyt ei minun enää tarvitse pelätä…"

"Huomaatko nyt, kuinka viisaasti tehty se oli sinulta, että…?"

"Minä olen niin kiitollinen…"

"Älähän hätäile kiitoksesi kanssa!" arveli Artem.

Sitte hän istui ison ajan äänetönnä ja ajatuksiinsa vaipuneena silloin, tällöin vetäen sauhuja paperossistaan. Kain odotti sydämessään tuskallinen tunne lähestyvästä onnettomuudesta.

"Hm!… vai antavat ne sinun olla rauhassa!"

"Ne pelkäävät teitä. Ne kaikki ovat niinkuin koira ja te olette — niinkuin jalopeura! Oi, minun ei enää tarvitse…"

"Odota hiukan!"

"Mitä te aiotte minulle sanoa?" kysyi Kain pelokkaasti.

"Mitäkö aion sanoa. Jaa — sen esille tuominen ei ole niin helppoa…"

"Mitä se sitte on?"

"Katsos — parasta on, että me juttelemme asiat suoraan, niin päästään niistä yhdellä kertaa…"

"Mitä, mitä?"

"Minun täytyy sinulle nimittäin ilmoittaa, ett'en minä… ett'en minä voi kauvemmin."

"Mitä te ette voi kauvemmin?"

"En mitään erinomaista — en voi kauvemmin… se on niin vastenmielistä minulle… En ole luotu semmoista varten…" sai Artem vaivalla sanotuksi.

"Mitä varten ette ole luotu?"

"Kaikkea tätä varten en… Minä en enää tahdo tuntea sinua… Sillä oikeastaanhan et sinä minulle mitään kuulu…"

Kain vavahti ikäänkuin iskun saaneena, mutta oli vaiti.

"Jos ne taasen alkavat sinua pilkata ja solvata", jatkoi Artem, "niin jätä minut rauhaan. Älä minulle siitä valita — en minä voi auttaa sinua — en minä aio auttaa sinua. Käsitätkö? Minä en voi…"

Kain muuttui kuolon kalpeaksi, mutta oli yhä vaiti.

Artem, joka nyt oli keventänyt sydämensä sitä rasittavasta painosta, vetäsi syvään henkeänsä ja jatkoi yhtenäisemmin:

"Siitä, että sinä kerran autoit minua, voin minä maksaa sinulle. Paljoko se tekee? Sano vain niin minä maksan, mitä sinä pyydät? Mutta myötätuntoisuutta en minä voi sinulle osottaa… Semmoinen ei sovi minun luonteelleni… minä olen vain pakottanut itseäni siihen… teeskentelin vain… luulin sitä myötätuntoisuudeksi… mutta se oli pelkkää mielikuvittelua… Ylipäänsä en voi olla myötätuntoinen kenellekään… en yhdellekään ihmiselle…"

"Senkötähden, että minä… että minä olen juutalainen?" kysyi Kain hiljaa.

Artem katsoi häneen alta kulmiensa ja sanoi sanan, joka tuli hänen sydämensä pohjasta.

"Että sinä olet juutalainen? Me olemme kaikki juutalaisia Herramme edessä."

"No minkä muun tähden sitte?" kysyi Kain uudelleen.

"Minä en voi", vastasi Artem. "Minulla ei ole myötätuntoisuutta sinuun, ymmärrätkö… eikä kehenkään muuhunkaan ihmiseen… Käsitä minut oikein… kellenkään toiselle en minä sitä sanoisi, vaan antaisin ainoastaan muksauksen kalloon. Mutta sinulle minä sen sanon…"

"Kuka minua sitte suojelee jumalattomien kädeltä? Kuka minua puolustaa vihamiehiäni vastaan?" kysyi juutalainen psalmin sanoilla hiljaa ja surumielisesti.

"Minä en sitä voi tehdä", sanoi Artem koristelemattomasti. "Eipä siksi, että he nauravat minulle — se ei minua liikuta, naurakoot! Mutta minulla ei ole semmoisia tunteita. Ja siitä, mitä venheessä tuolla tapahtui… maksan minä mieluummin…"

"Oi, kostava Jumala! Oi, vanhurskas ijankaikkinen Jumala! Oi, sinä maan piirin tuomari, katso alas kirkkaudestasi minuun!" rukoili Kain kokoon kääriytyneenä kuin kerä.

Oli lämmin hiljainen kesä-ilta. Peilikirkkaassa veden kalvossa kuvastuivat laskeuvan auringon säteet lempeän surumielisinä. Rantatöyräs heitti varjonsa Kainin ja Artemin yli.

"Ajattelepas vaan", sanoi Artem vakuutuksella, "mitä minulla on tehtävänä. Sinä sitä et varmaankaan ymmärrä… mutta minun, minunhan täytyy ajatella itseäni! Muistathan kuinka ne kerran peittosivat minua?"

Hän kiristeli hampaitansa ja heittelihe levottomasti sinne tänne. Sitte laskeutui hän selälleen, ojensi jalkansa virtaan päin ja pisti kätensä päänsä alle.

"Minä tunnen ne nyt kaikki…"

"Kaikkiko?" vastasi Kain nöyrästi.

"Niin! Nyt minä aion suorittaa laskuni niiden kanssa — ja sen vuoksi olet sinä minun tielläni —"

"Minäkö tiellä? kuinka minä tiellä olisin?" kysäsi juutalainen.

"No ei nyt juuri tiellä, mutta… minä olen nykyään vihoissani kaikille ihmisille. Olenko minä sen vuoksi huonompi kuin muut? Sitä minä haluaisin tietää… No, lyhyesti sanottuna… Sinä olet rasitukseksi minulle. Käsitätkö sinä?"

"En!" sanoi Kain ja ravisteli päätänsä.

"Vai et käsitä. Minkälainen nauta sinä sitte olet? Sinua kohtaanhan minulla pitäisi olla myötätuntoisuutta, eikö totta? Mutta minulla ei ole myötätuntoisuutta kehenkään… Minussa ei ole enää jäljellä pienintäkään säälin tunnetta…"

Ja pukaten Kainia kylkeen, kertasi hän vielä:

"Käsitätkö nyt vihdoinkin? Minussa ei ole jälkeäkään myötätuntoisuudesta…"

Molemmat olivat vaiti kauvan. Lauhkeassa, hyvänhajuisessa ilmassa kuului aaltojen loiske ja koko joukko vaimennettuja, omituisesti valittavia ääniä, jotka tulivat etäältä pimeästä, uinuvasta joesta.

"Mitä minun nyt on tehtävä?" kysäisi Kain vihdoinkin.

Turhaan hän odotti vastausta. Artem oli joko nukahtanut taikka sitte kokonaan vaipunut ajatuksiinsa.

"Miten minä voin elää ilman teitä?" huudahti Kain.

Artem katseli taivasta kohden ja huudahti:

"Se on sinun asiasi…"

"Oi, Jumalani, Jumalani!…"

"Miten sinä voit elää, sitä ei voi näin äkkipäätä sanoa", selitti Artem mahtavasti. Sen jälkeen, kun hän oli keventänyt sydämensä, oli hän aivan tyyni ja iloinen mieleltänsä.

"Minä tiesin sen kyllä… jo silloin, kun te makasitte sairaana ja ruhjottuna joen rannalla… jo silloin minä tiesin, että te ette kauvemmin voisi olla ystävällinen minua kohtaan…"

Rukoilevin silmäyksin katseli pieni juutalainen Artemia, mutta tämä vältti hänen katsettansa.

"Ehkä se kuitenkin on sentähden, että ihmiset nauravat teille minun tähteni…?" jatkot Kain pelokkaasti.

"Ne matelijat? Mitä minä niistä välitän?" nauroi Artem. "Jos tahtoisin, niin ottaisin sinut hartioilleni ja kantelisin sinua pitkin katuja. Anna niiden nauraa… Mutta tämä ei ole ollenkaan sitä, josta puhe nyt on… Täytyy aina toimia totuuden mukaisesti… niinkuin tuntee mielensä vaativan… Mitä kerran ei ole sydämessä, sitä ei siellä ole… Ja minä tahdon sanoa sinulle suoraan veliseni — minulle on vastenmielistä, että sinä olet semmoinen kuin sinä olet… Sillä tavalla on asian laita; nyt sinä sen tiedät!"

"Ah! Nyt minä ymmärrän… Mitä minun pitää tehdä? Menenkö minä matkaani?"

"Mene, kun vielä on valoisaa… kukaan ei tee sinulle pahaa. Kukaan ei ole kuullut meidän puhettamme."

"Se on edes hyvä… ja ettehän tekään puhu kellekään!" pyysi Kain.

"En, aivan varmaan en… Mutta älä tule liian usein minun näkyviini!…"

"Hyvä", sanoi Kain hiljaa ja nousi ylös.

"Ehkä olisi parasta sinulle, jos rupeaisit harjoittamaan kauppaasi jossain muualla", arveli Artem välinpitämättömästi. "Täällä on vaikea varoa itseänsä… ne vaanivat joka taholla…"

"Mihin minä sitte menen?"

"Hm — mihin haluat…"

"Hyvästi, Artem!"

"Hyvästi, veli!"

Makuultaan nousematta ojensi hän sormensa Kainille ja puristi hänen kättänsä.

"Hyvästi! Älä ole vihainen minulle."

"En minä ole vihainen", vastasi Kain tukehduttaen huokauksensa.

"No niin … Parempi on niin, eikö totta? Sinä et kuitenkaan ole ollut se oikea kumppani minulle — miten kipeää se minulle tekeekin. Taikka pitäisikö minun kenties elää sinun vuoksesi? Se ei käy laatuun…"

"Hyvästi!"

"Mene nyt!"

Kain lähti kulkemaan joen rantaa pitkin selkä kumarruksissa ja pää rinnalle valahtaneena.

Kaunis Artem seurasi häntä silmillään, mutta asettui jo parin sekunnin kuluttua entiseen asentoonsa ja rupesi tirkistelemään ylös taivaalle, jota yön varjot alkoivat peittää.

Omituisia ääniä lainehti ilmassa, mutta ne vaikenivat taasen. Virran laineet loiskivat yksitoikkoisesti ja synkkämielisesti rantaa vasten.

Kain käveli noin viisikymmentä askelta, sitte hän äkkiä kääntyi ja suuntasi askeleensa takaisin maassa venyvän Artemin luo. Siinä hän seisahti ja sanoi pelokkaalla, hiljaisella äänellä:

"Kenties te kumminkin olette muuttanut mieltänne?"

Artem oli vaiti.

"Artem!" huusi Kain värähtelevällä äänellä — "Artem! Ehkä te vain sanoitte niin tarkoittamatta kumminkaan sitä? Ettekö muista, kuinka minä silloin… mitä Artem? Kukaan muu ei tullut teidän tykönne… mutta minä tulin…"

Heikko kuorsaus oli vastauksena.

… Vielä pitkän aikaa seisoi Kain jättiläisen vieressä ja tirkisteli hänen sieluttomiin kauneihin kasvoihinsa, jotka unessa olivat saaneet lempeämmän ilmeen. Mahtava taistelijarinta kohosi ja laski säännöllisissä hengenvedoissa, ja mustien viiksien alta näkyivät lujat kiiltävät hampaat. Hän näytti hymyilevän unissaan…

Kumeasti huokaisten antoi Kain vaipua päänsä vieläkin syvempään sekä lähti astelemaan pitkin virran paltasta. Koko ruumis vapisten ja henkeänsä peläten käveli hän varovaisesti tuota kapeata polkua pitkin. Avonaisilla kuun valaisemilla paikoilla kulki hän rohkeammin, mutta varjostoissa hiipi hän nopeasti eteenpäin. Hän muistutti rottaa, pientä pelokasta yöeläintä, joka kuleksii polkuansa pitkin lukemattomain, kaikkialla esiintyväin vaarojen uhatessa.

Yö oli tullut ja jokirannalla oli autiota ja hiljaista…

Jemeljan Piljaj.

"Meillä ei ole mitään muuta keinoa kuin mennä suolatehtaaseen. Se on kyllä vietävän suolainen keino, mutta mikäpäs muu auttaa, kun on kuoliaaksi nälkääntymäisillään."

Tämän sanottuaan veti matkakumppalini, Jemeljan Piljaj, hyvinkin kymmenennen kerran tupakkakukkaronsa taskustaan. Niin pian kun hän oli vakuuttanut siitä, että se oli yhtä tyhjä kuin eilenkin, päästi hän huokauksen, sylkäsi ja heittäytyi selälleen, voidakseen vihellellen tirkistellä pilvettömälle, hehkuvalle taivaalle. Me makasimme hietaisella maankielekkeellä kolmen virstan päässä Odessasta, josta olimme lähteneet sen vuoksi, ett'emme olleet saaneet siellä työtä. Meillä oli nälkä ja neuvottelimme mihin nyi menisimme. Jemeljan oli oikaissut raajansa hiekalle pää aroa ja jalat merta päin, ja aallot, jotka hiljaa kohisten vyöryivät rantaa vasten, huuhtelivat hänen paljaita, likaisia jalkojansa. Hän räpytteli silmiänsä auringon valon vuoksi, käyristeli itseänsä kuin kissa ja antoi ruumiinsa liukua lähemmäksi vettä, niin että laineet toisinaan kastelivat hänet aina kaulaan asti. Se huvitti häntä, mutta saattoi hänet samalla synkkämielisesti laiskeliaaseen mielentilaan.

Minä käänsin katseeni satamaan päin, jossa kohosi tiheä mastometsä, verhottuna paksuihin, tummansinisiin pilviin. Ankkurikettinkien kolea, hälisevä kitinä, tavarajunaa kuljettavan höyryveturin vihellys ja laivan lastauksessa hääriväin työmiesten sorina tunkeutui yli veden meidän luoksemme. Minä en nähnyt siellä mitään, joka olisi voinut elähdyttää meidän sammuvaa toivoamme työn saannista; sentähden nousin pystyyn ja sanoin Jemeljanille.

"No niin, lähtekäämme sitte suolatehtaaseen…"

"Menkäämme!.. Mutta osaatko sinä myös sitä työtä?" kysäsi Jemeljan.

"Kyllä se käy laatuun, kunhan kerran vain olemme siellä."

"No, lähdemmekö sitte?" sanoi Jemeljan, kuitenkaan jäsentäänkään liikuttamatta.

"Lähdemme tietenkin!"

"Eteenpäin mars, sitte… Ja tämän kirotun Odessan vieköön paholainen! Tämmöinen muka on olevinaan satamakaupunki! Minun puolestani nielaiskoon sen maa!"

"No, pystyyn nyt, ja lähde! Ei tässä manaaminen auta."

"Mihinkä me sitte oikein menemme? Suolatehtaaseenko? Todellakinko? Niinhän se oli?… Tiedätkö, veliseni, kun kaikki käy ympäri, on se kuitenkin vähän niin ja näin suolakeittimöissä myöskin!"

"Mutta itsehän arvelit, että me menisimme sinne?"

"Aivan oikein, niin minä sanoin, ja mitä minä olen sanonut, siinä minä myöskin pysyn. Mutta ei siitä matkasta suurta toivoa ole, se on varma."

"Miksikä ei olisi?"

"Miksikäkö? Luuletko sinä, että ne seisovat ja odottavat meitä siellä. — 'Olkaa niin kilttejä, herrat Jemeljan ja Maksim, ja vaivatkaa hyväntahtoisesti lihaksianne hiukan ja ottakaa vastalahjaksi meidän lanttimme!'… Ei, ukkoseni, sillä tavalla se ei käy, ei. Nyt, huomaa se, olemme me vapaita herroja ja voimme tehdä mitä haluamme…"

"Ole tuossa jo! Tule!"

"Minkätähden semmoinen kiire? Me siis astumme tuon suolahelvetin omistajan eteen ja syvimmässä alammaisuudessa sanomme hänelle: 'Kunnioitettava herra ihmisnylkijä ja verenimijä, me olemme tulleet myymään nahkaamme teidän ahneudellenne, — ettekö tahtoisi olla niin hyvä ja nylkeä meitä kappale kappaleelta kuudestakymmenestä kopeekasta päivältä'. Ja siitä seuraa sitte…"

"Nouse nyt vihdoinkin ylös ja menkäämme! Ennen iltaa voimme ehtiä lähimpään kalastuspaikkaan. Me avustamme verkkojen kantamisessa, saamme kenties illallisen palkaksemme."

"Illallisen? Olet oikeassa! Kalastajat ovat hyväsydämmisiä, heidän luonaan saamme aivan varmaan ruokaa. Tule, tule… Ei siitä reisusta kuitenkaan ole mitään hyötyä. Mikään ei onnistu meille tällä viikolla. Kirottu vastoinkäyminen."

Hän nousi ylös aivan märkänä merivedestä, suoristeli itseään ja pisti kätensä housujensa taskuihin, jotka hän oli ommellut itsellensä parista jauhosäkistä. Kaiveltuaan hetkisen taskuissaan, veti hän ylös tyhjät kätensä ja vei ne aivan silmäinsä eteen sekä katseli niitä koomillisesti.

"Ei niin hitustakaan!.. Neljä päivää olen minä hakenut ja hakenut, vaan en ole mitään löytänyt. Semmoisesta voi tulla hulluksi, veliseni."

Me kävelimme pitkin meren rantaa aina väliin viskaten jonkun sanan toisillemme. Jalkamme vajosivat tuohon kosteilla simpukan kuorilla sekoitettuun hiekkaan.

Silloin tällöin tapasimme limaisia maneetteja, aaltojen rannalle heittämiä pikkukaloja ja omituisen muotoisia mustia puupökkelöitä… Mereltä puhalteli raitis, suloinen tuuli, jota, löyhyteltyään ensin meille vilpoisuutta, kiiruhti arolle ja pani siellä hiekan pilvenä pölyämään.

Jemeljan, joka tavallisesti oli itse iloisuus, näytti omituisesti nolostuneelta, joten koetin saada häntä paremmalle tuulelle.

"Kerro minulle jotain elämästäsi, Jemeljan", pyysin.

"Tekisin sen kyllä mielelläni, veli pyhä, mutta kun vatsa on tyhjä, ehtyy puheen virtakin. Vatsa, veliseni, on nimittäin pääasia ihmisellä. Miten monenmoisia epäsikiöitä ja rampoja löytyneekään maailmassa, ei yhtään ole semmoista, jolta vatsaa puuttuisi. Se veitikka ei salli tinkimistä itsensä kanssa. Jos vatsa on tyydytetty, on myöskin sielu iloinen; kaikella inhimillisellä toiminnalla ja puuhalla on perusteensa vatsassa… Mutta senhän sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin."

Hän vaikeni.

"Ah pyhä veli", jatkoi hän jonkun ajan kuluttua, "jospa nyt meri tuossa tuokiossa heittäisi kymmenen tuhatta ruplaa tuohon jalkojeni juureen… Perhana ollen, silloin tulisi tästä toinen olo! Heti paikalla laittaisin kapakan. Sinut ottaisin ensimmäiseksi kirjanpitäjäkseni, mutta itselleni laittaisin olopaikan tarjoilutiskin alle ja johtaisin sinne suorastaan suuhuni letkun paloviinatynnyristä. Kun minua sitte rupeaisi haluttamaan oikein maistella ilon ja nautinnon lähteestä, tarvitsisi minun vain komentaa: Maksim, väännäppäs hanaa… ja klunk, klunk, klunk, alkaa viina juosta lirittää kurkkuuni. Ei muuta kuin niellä, Jemeljan! Se olisi jotakin se, p—le vieköön. Ja talonpoikaroistoja, noita julkeita maanmöyriöitä, — jukolauta, niitä minä nylkisin oikein perinpohjaisesti!… Ne minä oikein kääntäisin nurin narin! Kun semmoinen lurjus tulee ja kerjää: 'Jemeljan Pavlytsh, ole niin kiltti ja anna minulle pieni ryyppy, minä maksan sitte!…' niin sanon: 'Mitä?… Pyydätkö velaksi? Siitä ei tule mitään.' 'Ole sääliväinen, Jemeljan Pavlytsh!' — 'No, enhän minäkään niin taipumaton ole. Anna vaunusi pantiksi, niin saat neljänneksen mitallista!' Ha, ha! Minä opettaisin sen veitikan tanssimaan, minä!"

"No, älä nyt sentään ole liian julma! Talonpoikammehan ovat sellaisia nälkiintyneitä raukkoja".

"Nälkiintyneitä raukkoja!… Se on oikein niille, niin se pitää ollakin! Enkö minä sitte mielestäsi ole nälkiintynyt? Pyhä veli, aina siitä saakka, kuu synnyin, olen minä kärsinyt nälkää. Mutta sitä ei seiso missään lakikirjassa kirjoitettuna. Kyllä varmaan, kyllä! Hän kärsi nälkää!… minkätähden? Katovuodenko tähden? Sangen epäiltävää. Katovuosi vallitsee hänen tuhmissa aivoissansa ja siitä tulee katovuosi hänen pelloillensa. Siinä on solmu. Minkä vuoksi ei muissa valtakunnissa ole katovuosia? Sen vuoksi, ett'eivät ihmisten päät siellä ole luotu vain sitä varten, jotta tuollaisiin korvan taustaa raappia; siellä ajattelevat ihmiset, se on koko asia. Siellä, veliseni, osaavat ihmiset siirtää sateen huomispäivään, silloin kun sitä ei tänään tarvita, ja aurinko pistetään aivan yksinkertaisesti pilven taa, jos se rupeaa liiaksi paahtamaan. Mutta mitä meillä ymmärretään semmoisista toimenpiteistä? Ei niin hitustakaan!… Ah, mutta kaikki nämät ovat vain sivuasioita… Tuhat ruplaa ja kapakka… se olisi jotain se!…"

Hän vaikeni ja otti totuttuun tapaansa esille tupakkakukkaron, käänteli sitä, tirkisteli siihen sisään, sylkäsi ylenkatseellisesti ja viskasi koko kapineen mereen.

Muuan aalto otti tuon likaisen esineen haltuunsa, kuletteli sitä kappaleen matkan sekä heitti sen uudestaan rannalle, ikäänkuin olisi pitänyt lahjaa liian halpa-arvoisena.

"Eikö muka kelpaa?" murisi Jemeljan. "Pidäkkin vain hyvänäsi, lörpöttelijä!"

Hän otti ylös tuon märjän kukkaron, pani siihen kiven sekä heitti sitte sen kauas mereen.

Minun täytyi nauraa!

"No, mitä sinä virnistelet?" tiukkasi hän minulta. "Kyllä sinäkin muka olet hienoa miestä! Tonkii kirjoja, vieläpä laahaa sitä roskaa mukanaankin kaikkialle… eikä kumminkaan ymmärrä, mitä toinen sanoo! Senkin nelisilmäinen kummitus!"

Tämä viittaus silmälaseihini ilmaisi, että Jemeljanin suuttumus oli jo kohonnut sangen korkeaan määrään. Hän ei tavannut niistä loukkaantua ennen, kun hän oli oikeen sydämestään kiukustunut koko maailmaan. Tavallisesti antoi tämä kasvojeni koristus minulle hänen silmissään eräänlajisen ylhäisyyden. Ensimäisinä tuttavuutemme päivinä ei hän minua milloinkaan puhutellut muutoin kuin "teiksi", vaikkakin me kannoimme yhdessä hiiliä eräällä rumanialaisella höyrylaivalla ja minä olin yhtä rääsyinen, nokinen ja kurja kuin hänkin.

Lepyttääkseni häntä hiukan, pyysin minä anteeksi ja rupesin juttelemaan noista "muista valtakunnista", jotka hänen käsityksensä mukaan osasivat niin viisaasti menetellä sekä sateen että auringonpaisteen kanssa. En voinut toisin tehdä kuin tuomita hänen mielipiteensä tässä suhteessa kuuluvaksi kokonaan mielikuvituksen maailmoihin.

"Näes!… Vai sillä tavalla se on!… Aija!" huomautti hän aina väliin, mutta minulla oli kuitenkin tunne, ett'ei hän kuitenkaan omistanut syvempää huomiota esitelmälleni, vaan ajatteli kokonaan muita asioita.

"Minä uskon, veliseni, sen mielelläni", keskeytti hän minut vihdoin tehden liikkeen, jonka piti ilmaista välinpitämättömyyttä. "Mutta nyt minä kysyn sinulta erästä toista asiaa, — jos joku ihminen, jolla on paljo rahaa, jaa, oikein paljo rahaa, juuri nyt sattuisi tulemaan vastaamme, — olisiko sinussa miestä 'napsahuttamaan' hänet, voidaksesi sillä tapaa hiukan hyvittää omaa arvoisaa persoonaasi?"

Tätä sanoessaan katseli hän tutkivaisesti silmälasieni läpi.

Minua puistutti tahtomattani.

"En", vastasin minä, "en missään tapauksessa. Kellään ei ole oikeutta ostaa onneansa vieraan ihmisen elämän hinnalla."

"Ho, ho! Kuulkaapas! Sitenhän puhutaan hienosti ja kauniisti kirjoissakin, mutta se tehdään vain omantunnon tyynnyttämiseksi. Todellisuudessa samat älyniekat, jotka moiset lauselmat ovat kokoon keittäneet, kyllä eivät suinkaan sovittaisi sitä omaan persoonaansa, vaan tilaisuuden sattuessa antaisivat toisen sitä uskoa silloin, kun jo olisivat passittaneet hänet toiseen maailmaan… Oikeus! Tässä on minun oikeuteni —" Hän nosti suonisen nyrkkinsä nenäni eteen — "eroitus on vain siinä, että toinen käyttää tätä oikeuttaan yhdellä, toinen toisella tavalla. Älä tule minulle puhumaan oikeudesta!…"

Hän rypisteli päivän polttamia kulmakarvojansa sekä tirkisteli synkästi eteensä. Minä olin vaiti, sillä kokemuksesta tiesin, että kaikki vastusteleminen oli turhaa, silloin kun Jemeljan oli huonolla tuulellansa.

Hän otti ylös edessään viruvan puupökkelön ja viskasi sen veteen.

"Kunpa saisi sauhut…" sanoi hän ja huokasi.

Minä tirkistelin arolle sekä huomasin kaksi lammaspaimenta, jotka makasivat hiekalla ja katselivat meitä.

"Terve teille, herraseni!" huusi Jemeljan. "Onko teillä tupakkaa?"

Toinen heistä käänsi kasvonsa kumppaniinsa päin, sylkäsi suustaan ruohonkorren, jota oli pureksinut sekä sanoi laiskasti:

"Kuules, Mihail, ne tahtovat tupakkaa!"

Mihail katseli ensin taivasta kohden, ikäänkuin odottaakseen sen suostumusta saada alottaa keskustelu meidän kanssamme sekä virkkoi sitten:

"Toivotan teille hyvää päivää! Mihin on matka?"

"Otshakoffiin, suolakeittimöille."

"Vai niin! Oletteko saaneet kutsun sieltä?"

Vastausta antamatta laskeuduimme pitkäksemme heidän viereensä.

"Siirräpäs rensseli syrjään, Nikita", sanoi Mihail. "Muuten kukaties nuo korpit sen varastavat."

Nikita nauroi viekkaasti partaansa sekä veti rensselin läheisyyteensä. Jemeljan puri hammasta.

"Te siis tahdotte tupakkaa?" kysyi Nikita.

"Emme ole polttaneet pitkään aikaan", sanoin minä alakuloisena osaksemme tulleesta vastaanotosta.

"No, mutta polttakaa!"

"Kuule, sinä sen vietävä kaluss [vähävenäläisen haukkumanimi], älä rupea aikailemaan", huusi Jemeljan ja silmänsä pyörivät vimmatusti "Anna heti, jos sinulla on kerta aikomus antaa, mutta älä tee pilkkaa, mokomakin epäsikiö. Oletko maleksinut täällä arolla niin kauvan, että olet kadottanut kaiken myötätuntoisuuden? Saat minulta koht'siltään semmoisen paukun kalloosi, että tukit kyllä kitasi!"

Paimenet hypähtivät säikähtäen ylös sekä asettautuivat puolustusasentoon pitkine sauvoinensa.

"Ahaa, pyhät veljet, vai sillä tapaa te pyydätte!… No, tulkaapahan nyt!"

Minä olin täydellisesti vakuutettu siitä, että nuo kirotut miehet aikoivat antaa meille selkään. Myöskin Jemeljanilla oli, päättäen hänen yhteenpuristetuista nyrkeistään ja tulta säihkyvistä silmistään, mitä vakavin aikomus ryhtyä tappelemaan. Mutta minulla puolestani ei ollut halua eikä voimiakaan tappelemiseen, jonka vuoksi koetin sovittaa puolueita.

"Seis, veljet!" huusin minä. "Ystäväni vain hiukan tulistui, mutta ei se ole niin vaarallista laatua! Antakaa meille hitunen tupakkaa, jos nimittäin teillä on, niin me menemme heti tiehemme."

Mihail katseli Nikitaa ja Nikita katseli Mihailia, ja sitte molemmat nauroivat:

"Sillä tavalla olisi teidän kummankin pitänyt puhua!"

Mihail pisti kätensä mekkonsa taskuun ja veti sieltä esiin suuren tupakkakukkaron, jonka ojensi minulle:

"He, tuossa, ota tupakkaa!" Nikita puolestansa otti rensselistä suuren leipäkakun ja suolaisen sianliha-kappaleen. Minä otin tarjotun vastaan ja kiitin.

"Ja nyt hyvästi!" murisi Nikita. Sitte paimenet lähtivät raskain askelin kävelemään poispäin meistä. Aina vähän väliä vilkaisivat he meihin.

"Kirotut pelkurit!" huuteli Jemeljan heidän peräänsä ja heittäytyi pitkäksensä maahan. Me rupesimme syömään sianlihaa ja tuota maukasta, pehmeätä leipää, Jemeljan maiskutteli kielellään koko ajan ja karttoi minun silmäyksiäni.

Tuli ilta. Etäällä taivaan rannalla kohosi yön pimeys merestä ja leijuili lähemmäksi ja lähemmäksi, verhoten väreilevän veden pinnan ikäänkuin hienolla, sinisellä harsolla. Samalta suunnalta nousi myöskin sarja punakeltaisia, kultareunaisia pilviä, jotka lipuivat aroa päin ja puolestansa myöskin lisäsivät hämärää. Mutta kaukana, sangen kaukana, aron reunassa levittäytyi purppuran värisistä säteistä kudottu valtainen viuhka, joka antoi maalle ja taivaalle lämpöisen värivivahduksen. Aallot loiskuivat rantaa vasten, ja meri — tässä ruusunpunainen, tuolla etäällä tumman sininen — oli ihmeteltävän komea ja kaunis.

"Nyt me tupakoimme", sanoi Jemeljan, kun olimme lopettaneet aterioimisemme. "Menemmekö kauemmaksi, vai yövymmekö tähän?"

"Minua ei haluta kävellä", selitin minä, "olkaamme tässä."

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Jemeljan, heittäytyen pitkäksensä maahan ja alkaen tirkistellä pilviin.

Sillä tavalla makasimme aivan äänettöminä hetkisen. Jemeljan puhalteli paksuja, sinisen harmaita savupilviä ilmaan. Minä herkuttelin ihanan ehtoisen maiseman katselemisella. Laineiden yksitoikkoinen läiskyminen rantoja vasten kuului kauas arolle.

"Sano, mitä sanot", alkoi Jemeljan yht'äkkiä, "niin hulluinta ei kuitenkaan olisi saada käsiinsä sellaista rikasta vätystä. Meneteltäisiin luonnollisesti viisaasti semmoisessa tapauksessa."

"Mitä sinä nyt taasen poriset?" sanoin minä vihastuneena.

"Poriset? Ei se ole mitään porinaa! Sellaista kyllä tehdään, usko pois! Neljäkymmentä ja seitsemän vuotta olen minä elänyt tässä maailmassa, ja kaksikymmentä vuotta olen vaivannut aivojani sillä asialla. Minkälaista on se elämä, jota minä vietän? Oikeata koiran elämää! Ei mitään syötävää, ei nurkkausta, johon päänsä kallistaisi, — huonommin kuin koira elän! Onko se ihmisenä olemista? Ei, veliseni, sitä ei kestä! Minkätähden en minä myöskin voisi elää hyvin, koska kerran muutkin elävät? Ah, ottakoon paholainen teidät, helkatin roskaväen joka sorkan!"

Sitte hän kääntyi minuun päin ja jatkoi muuttuneella äänen sävyllä:

"Erään kerran, ajatteles, olin sangen lähellä semmoista… Puuttui vaan pikkuisen, niin pikkuisen. Mutta tulin hellämieliseksi, kun minun piti tehdä se, minä tyhmä nauta; siksi minun pitäisikin oikeastaan palaa helvetin tulessa! Jos tahdot, niin kerron sen sinulle."

Minä selitin olevani halukas kuulemaan hänen historiaansa. Vetäistyänsä pari sauhua paperossistansa alotti hän seuraavasti:

"Se oli kahdeksan vuotta sitte Pultavassa, veliseni. Minulla oli konttooripaikka erään kauppamiehen luona, joka osteskeli metsiä. Vuoden ajan kävi kaikki hyvin, minä elin siivosti ja säännöllisesti, mutta rupesin sitte juopottelemaan ja hävitin kuusisataa ruplaa esimieheni rahoja. Minut vedettiin oikeuteen, sain kolme kuukautta vankeutta j.n.e. j.n.e, kaikki aivan niin kuin pitääkin."

"Vankeusaikani kuluttua olin aivan neuvoton. Mihin pitäisi minun ryhtyä? Kaupungissa tunnettiin minut ja paikan etsimiseen jossain muualla ei minulla ollut varoja, — ei edes vaatteita päälläni ollut minulla. Menin sen vuoksi erään tuttavani, erään epäilyttävä-maineisen kunnonmiehen luo, joka piti kapakkaa, asioitsi kaikellaisten lurjusten kanssa sekä avusti varkaita ynnä muuta sen tapaista kelpo väkeä. Muutoin oli hän sangen siivo ja hyväsydäminen sekä teräväpäinen ihminen. Hän oli suuri kirjain ystävä, oli lukenut äärettömän paljo sekä ymmärsi maailmaa vietävän hyvin."

"No niin, minä menin siis hänen luoksensa ja sanoin: 'Kuules, Pavel Petrovitsh, sinun täytyy auttaa minua!' — 'Kyllä', tuumaili hän, 'sen minä kyllä voin tehdä. Ihmisen pitää auttaa kanssaihmistänsä, erittäinkin jos he ovat samaa verta. Sinä saat asua, syödä ja juoda minun luonani — siksi kun saat jotakin tointa.' Teräväpäinen, tämä Pavel Petrovitsh, saat sen uskoa, veliseni! Minulla oli suuri kunnioitus häntä kohtaan, ja hän piti myöskin paljo minusta. Toisinaan hän istui tuntikausia tiskinsä takana ja luki ääneen jotakin kirjaa, jossa kerrottiin ranskalaisista ryöväreistä — kaikissa hänen kirjoissaan puhuttiin ryöväreistä — ja minä kuuntelin ja kuuntelin. Ihmeellisiä olentoja ne olivat ja ihmeellisiä tekoja ne tekivät. Ja kun jollekin niistä kävi huonosti, tapahtui se aina suurenmoisella melulla. Milloin näyttivät ne vajoovan lietteeseen, niin että ainoastaan pää ja kädet näkyivät, milloin taasen ne olivat pinnalla — kunnes vihdoin äkisti kirjan lopussa pyöveli sai heidät käsiinsä ja ja silloin — hopsis! paholainen heidät korjasi!"

"Pari kuukautta istun minä siten Pavel Petrovitshin luona ja kuuntelen hänen ryövärihistorioitansa sekä muita juttujansa. Ja minä näen, kuinka epäilyttäviä olentoja hiipii hänen luoksensa ja kulettaa hänelle pelkkiä loistavia kauniita kapinetta, pieniä kelloja ja rannerenkaita ynnä muita sen tapaisia esineitä — ja minä sanon itsekseni, ett'ei sen tapaisessa ahväärissä ole unssin vertaa järkeä. Kun sellainen munsööri on varastanut jotain, niin antaa Pavel Petrovitsh hänelle korkeintaan puolen hintaa siitä ja sittekin on se hyvin maksettu. Ja sitte kuuluu heti: 'Hoi, viinuri! Pinoa pöytään, mitä parasta löytyy!' Ja niin menee kaikki tyynni humussa ja sumussa, ei kopeekkaakaan jää jälelle. Ei, ukkoseni, kaikki tämä on vaan joutavaa. Sitte joutuu yksi kiinni ja toinen laahataan oikeuden eteen… ja mistä syystä? Vaivaisen sisäänmurron takia, jossa on varastettu sadan ruplan arvosta!… Sadan ruplan! Ikäänkuin maksaisi vaivan panna henkensä ja vapautensa alttiiksi sadan ruplan takia!"

"Minä sanon sentähden Pavel Petrovitshille: 'Pavel Petrovitsh, tämä on joutavan päiväistä hommaa, joka ei ole sen arvoista, että siihen kannattaisi puuttua.' — 'Hm', arvelee hän, 'saatat olla oikeassa! Mutta myöskin on asian laita niin, että kana noukkasee ensin yhden, sitte vasta toisen jyvän. Ymmärrettävää on, että jos oikein ajattelee asiaa, niin ilmenee tämän laatuisessa liikkeessä oman arvon tunnon puute, sillä sen, joka pitää arvostansa, ei pitäisi tahrata käsiänsä kopeikan varkaudella. Semmoista ei saisi tosiaan tapahtua.' 'Se on aivan samanlaista', tuumiskelee hän, 'kun jos minä, joka olen eurooppalaisen sivistyksen saanut henkilö, myisin itseni sadasta ruplasta.' Ja sitte rupesi hän esimerkkien avulla selittämään minulle, kuinka sellaisen ihmisen, joka tuntee oman arvonsa, pitäisi käyttäytyä. Kauan puhelimme me siten, ja vihdoin sanoin minä hänelle: 'Pavel Petrovitsh, olen jo pitkän aikaa ajatellut koetella onneani sillä alalla, ja koska teillä on elämän kokemusta, pyytäisin teiltä neuvoa siinä suhteessa.' — 'Hm', sanoo hän — 'minä mielelläni neuvon sinua. Sinun pitäisi ryhtyä johonkin suurempaan ahvääriin, mutta aivan yksinäsi ilman kenenkään muun apua. Tässä on esimerkiksi kauppamies Oboimoff, hän matkustaa näinä päivinä aivan yksinään kotiinsa metsämailta. Kuten tiedät, on hänellä aina paljon rahoja mukanansa, sillä hän tuo viikon ansiot metsäkonttoorista. Kolme sataa ruplaa ja enemmänkin tulee siellä päivittäin. Hänen täytyy kulkea Vorsklan yli ja silta sattuu olemaan nyt juuri hiukan rikki… Mitä sinä siitä sanot?'"

"Minä mietein. Oboimoff oli sama kauppias, jonka konttoorissa olin työskennellyt. Asialla oli siis kaksi hyvää puolta — ensiksi voisin täten kostaa hänelle ja toiseksi olisi siinä ansaittavana kelpo rahat. 'Saan kai nukkua ensin, ennenkuin päätän?' sanoin minä. 'Luonnollisesti', vastasi Pavel Petrovitsh."

Jemeljan vaikeni hetkiseksi ja alkoi sitte hitaasti kieritellä paperossia itselleen. Väririkas iltarusko oli miltei sammunut, ainoastaan kapea ruusunpunainen nauha, joka sekunti sekunnilta vaalenemistaan vaaleni värjäsi vielä tuskin huomattavasti erään höyhenpilven reunaa, joka seisoi tummalla taivaslaella liikkumattomana, ikäänkuin väsyneenä. Arolla oli hiljaista ja synkkämielistä, ja laineiden hiljainen, yhtämittainen loiskunta saattoi yksitoikkoisella hellämielisellä säveleellään vielä huomattavammaksi tämän surumielisyyden ja hiljaisuuden. Kaikilta suunnilta tuli omituisia, harmaita varjoja hiipien, ja ne leijailivat äänettömästi tuolla tasaisella päivän helteen uuvuttamalla arolla, joka nyt lepäsi syvässä unessa. Meren kohdalla tuli näkyviin säteileviä tähtiä yksi toisensa perään, ja ne näyttivät niin loistavan uusilta ja kirkkailta, ikäänkuin olisivat ne vasta eilen tehdyt varta vasten koristamaan tätä sametin sinistä etelämaalaista taivasta.

"Jaa veliseni", jatkoi Jemeljan kertomustansa, "minä siis tarkoin harkitsin asiaa ja menut sanottuna yönä vaanimaan pensaistoon Vorsklan rannalle. Otin mukaani kahdentoista naulan painoisen rautakappaleen. Oli lokakuun loppupuoli, kuten muistelen, Se yö oli ikäänkuin nimenomaan hankettani varten laadittu — pimeä niinkuin ihmissydän… Parempaa paikkaa en liioin olisi voinut toivoakaan. Se oli juuri sillan vieressä. Sillasta oli pari lautaa poissa, niin että kauppamiehen oli pakko ajaa hiljakseen. Minä siis makaan siellä ja odotan täynnä kiukkua ja ilkeyttä, niin täynnä, veliseni, että sitä olisi riittänyt kymmenenkin kauppamiehen varalle. Ja minä kuvittelin asian niin yksinkertaiseksi, ett'en olisi voinut yksinkertaisempaa ajatellakaan, — yksi isku vaan ja hän olisi hengetönnä?…"

Jemeljan kohosi seisaalleen.

"Niin", jatkoi hän, "siellä minä sitte makasin, näetkös, ja minulla oli koko suunnitelma siinä päässäni: yksi ainoa moksaus vaan — ja rahat ovat minun! Puh — ja kaikki on ohi…"

"Sinähän olet sitä mieltä, että ihminen itsessään on vapaa, että hän voi päättää kokonaan oman tahtonsa mukaan. No olkoon niin veliseni. Mutta sanopas minulle, mitä sinä huomenna tulet tekemään? Vapaa — ha ha! Tyhmyyksiä! Sinulla ei ole aavistustakaan siitä josko huomenna menet oikealle taikka vasemmalle. Hm — jaah… Minä siis makasin ja odotin sitä harkitsemaani — mutta tulikin kokonaan jotakin toista. Eikö ole kiusallinen juttu?…"

"Vihdoin näen minä nimittäin jonkun tulevan kaupungista päin. — Hän näytti olevan juovuksissa ja horjui; hänellä oli sauva tai jotakin sen tapaista kädessään. Ja hän puheli jotain sekavaa itseksensä sekä itki; minä kuulin selvään, kuinka hän niiskutti. Kun hän tulee lähemmäksi huomaan minä, että se onkin nainen! Tuhat tulimmaista, manailin, kirottu noita, tulepas tänne vain! Sinut minä saippuoin kelpo lailla! Mutta hän tuli sillalle ja kirkasi yht'äkkiä: 'Oi, rakastettuni, minkätähden teit minulle tämän?' Sanon sinulle, veliseni, että se kiljahdus kävi läpi luitteni ja ytimieni."

"Mitä tämä merkitsee, mietin. Makasin maata vasten puristautuneena aivan hiljaa ja vapisin oka jäsenestäni… Mihin oli minun kiukkuni kadonnut? Hän kulkee suoraan minua kohden — milloin hyvänsä saattaa hän astua päälleni — lakkaamatta vaikeroiden: 'Minkätähden? minkätähden?'"

"Yht'äkkiä — pumps! — heittäytyy hän maahan aivan viereeni ja alkaa ruikuttaa niin sydäntä särkevästi, ett'en voi sitä kertoa, veliseni. Hän itkee ja itkee, ja minä tulen suruiseksi."

"Mitä nyt on tehtävä? Parasta olisi luikkia tiehensä, mutta minä en uskalla liikutella itseäni."

"Erään kerran tuli kuu näkyviin pilvien lomasta ja paistoi niin kirkkaasti, että minä oikein säikähdin. Nojasin päätäni käsiini ja katselin häntä… ja silloin, veliseni, laputtivat kaikki suunnitelmani hiiteen. Minä tirkistelen sinne ja saan sydämentykytyksen nähdessäni, että hän on aivan nuori tyttö, melkeinpä vielä lapsi… Hienot, pienet kasvot ja sirot hiuskiehkurat poskilla. Suuret silmät katselivat niin omituisesti ja hentoset olkapäät tärisivät. Ja silmistä valui suuria kyynelpisaroita."

"Silloin, veliseni, valtasi minut sääli kokonaan. Minä yskin tehdäkseni itseni huomatuksi, ja hän parkaisi kimakasti: 'Kuka se on? Kuka se on?' Hän näytti aivan puolikuolleelta säikähdyksestä. No, minä ponnahdin ylös ja lohdutin häntä: 'Se olen minä', sanoin… 'Kuka te sitte olette?' kysyy hän edelleen ja siristää pelokkaasti silmiänsä sekä vapisee kuin haavan lehti. 'Kuka te olette?'"

Jemeljanin täytyi tahtomattaan nauraa keskellä kertomustansa.

"'Kukako minä olen, kysytte te. Ennen kaikkia älkää peljätkö, neitiseni! En minä tee teille pahaa. Minä olen — vaaraton ihminen, kulkuriraakki, kuten näette.' Enhän minä voinut hänelle sanoa, että minä olin kauppamiestä vaanimassa. Ja hän vastasi: 'Minulle on se saman tekevää — minä olen tullut tänne hukuttaakseni itseni'. Ja sen hän sanoi sellaisella äänen painolla, että oikein selkääni karmi — liian vakavasti hän, veliseni, puhui. No, mitä oli tässä tekeminen?"

Jemeljan oikaisi kätensä minua kohden ikäänkuin aivan avuttomana, sekä katseli kasvoihini nauraen leveätä, hyvänsävyistä naurua.

"Minä, veliseni, aloin puhua ja puhua. Mitä minä sanoin, en enää muista, mutta puhuin niin, että itsekin rupesin kuultelemaan… enin luultavasti siitä, että hän vielä oli niin nuori ja niin kaunis… Sillä mitä tuohon viimemainittuun tulee, niin oli hän todellakin harvinaisen kaunis tyttö… Ah, veliseni mitä minun pitikään vielä sanoa… Liisa oli hänen nimensä… Minä niin muodoin puhelin hänelle — taikka kenties oli se sydämeni, joka puhui, ja hän katselee minua niin läpitunkevasti, niin vakavasti ja hymyilee yht'äkkiä!…"

Jemeljan oikein kiljui itkun sekaisella äänellä sekä huitoi nyrkeillään ilmaa.

"Ja kun hän hymyili, sulin minä kerrassaan ja — puh! heittäydyin polvilleni hänen eteensä. 'Neitiseni, neitiseni', sanoin minä! j.n.e. Mutta hän, veliseni, hän tarttuu molemmilla käsillään minun päähäni ja katsoo minua silmiin ja hymyilee… aivan kuin muotokuva seinällä! Hänen huulensa vapisevat, hän tahtoo sanoa jotakin, ja lopuksi rohkaiseekin mielensä ja virkkaa: 'Myöskin te, ystäväiseni, olette onneton niinkuin minäkin! Eikö totta? Sanokaa minulle, ystäväni!' — Siten veliseni, siten se kävi! Eikä sekään vielä ollut kylliksi — hän suuteli minua myöskin tähän otsalle, veliseni — tähän, ymmärrätkö? Ah, kautta Jumalan, kyyhkyseni, suloisempaa ei minulle ole tapahtunut koko ijässäni, ei kaikkina niinä neljänäkymmenenä ja seitsemänä vuotena, jotka olen elänyt — uskotko sen? Ja mitä varten minä olinkaan mennyt sinne sillalle? Ah, henkeä, henkeä…"

Jemeljan vaikeni ja nojasi päätänsä käsiinsä. Hänen omituisen kertomuksensa valtaamana en minäkään löytänyt sanoja, vaan katselin hiljaa aaltoilevaa merta, joka muistutti rauhallisesti nukkuvan jättiläisen rintaa.

"No", jatkoi Jemeljan, "vihdoin nousi tyttö ylös ja sanoi minulle: 'Tule kotiini!' Me lähdimme yhdessä. Minä tuskin tunsin jalkoja allani, mutta hän kertoi minulle koko historiansa. Hän oli vanhempainsa ainoa tytär, isänsä oli kauppamies; häntä oli luonnollisesti hyvin hemmoteltu. Ja sitte tuli ylioppilas, joka antoi hänelle tunteja, ja he rakastuivat toisiinsa. Sitte poika matkusti pois ja tyttö jäi häntä odottamaan… Suoritettuaan tutkintonsa tulisi poika noutamaan tyttöä, siten olivat he sopineet. Mutta poika ei tullutkaan, vaan lähetti tytölle kirjeen: 'Sinä et ole tarpeeksi hyvä minulle', ja niin edespäin. Se luonnollisesti suretti tyttöä — ja hän päätti tehdä tuhmuuden, tuo kultunen. Kaiken tämän hän jutteli minulle, ja sitte me saavuimme sen talon portille, jossa hän asui. 'Hyvästi nyt, ystäväiseni!' sanoi hän. 'Huomenna minä matkustan täältä. Tarvitsetteko rahaa? Sanokaa vain, älkää yhtään ujostelko.'"

"'En!' sanoin minä, 'suuret kiitokset, neitiseni, mutta minä en tarvitse mitään.' — 'Oh, ystäväiseni, ota vain!' kehoitti hän. Mutta vaikka minä olin aivan nälkiintynyt ja rääsyinen, en kuitenkaan tahtonut ottaa häneltä mitään. Rahat eivät minua nyt liikuttaneet, veliseni. Ja kun me sanoimme jäähyväiset toisillemme, sanoi hän minulle: 'Milloinkaan elämässä en sinua unhota! — Aivan vieras ihminen — ja kuitenkin käyttäytyy kuin tosi ystävä minua kohtaan'. — No, jaa, mikä on ollut, se on ollut!" lopetti Jemeljan yht'äkkiä ja pyörähytti itselleen uuden paperossin.

"Hän meni taloon sisälle", jatkoi hän sitte. "Minä istuin penkille portin viereen. Tunsin itseni niin surumieliseksi. Yövartia tuli. Halloo! — Mitä sinä täällä lurjustelet?' kirkui hän minulle. 'Aiot varmaankin varastaa jotain!' Nämä sanat pistivät minua sydämeen kuin neula. Löin häntä vasten suuta, niin että mäjähti. Siitä tuli hirveä melu ja viheltäminen… mars poliisin luo! Kernaasti minun puolestani, se on minulle aivan saman tekevä. Istuuduin tyyneesti alas penkille jälleen, enkä edes ajatellutkaan karata tieheni. He veivät minut poliisivahtikonttoriin, mutta aamulla pääsin pois."

"Minä tulen Pavel Petrovitshin luo. 'Missä sinä olet vetelehtänyt?' kysyy hän nauraen. Minä katson häntä ja huomaan — se on sama ihminen kuin eilenkin ja kuitenkin olen minä näkevinäni jotain uutta hänessä… No, minä kerron hänelle kaikki niinkuin se on tapahtunut. Hän kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi sitte: 'Te olette suuri pässi, Jemeljan Nikitish, ja tyhmeliini lisäksi. Kenties on se parasta, että te niin pian kuin mahdollista katoatte minun talostani!' — Mitä muutakaan oli minulla neuvoa? Hänellähän oli oikein! Minä siis menin matkoihini ja sillä hyvä. — Siten, veliseni, oli sen historian laita!"

Hän vaikeni ja ojensihe pitkälleen maahan sekä pistäen kätensä päänsä alle, alkoi tirkistellä ylös tummaa tähdikästä taivaslakea kohden. Ympärillämme oli hiljaista. Aaltojen loiske tuli yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi ja kuului lopulta korviimme ikäänkuin heikolta huokumiselta.