Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
KOLME YSTÄVYSTÄ I
Kirj.
Maksim Gorkij
Venäjänkielestä suomentanut
Anton Helve
Helsingissä, Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö, 1903.
I.
Kershentson syvimmissä metsissä on paljon yksinäisiä hautoja; niissä mätänevät erakkojen luut, miesten, joiden jumalanpelko oli vanhanaikuista, ja eräästä sellaisesta erakosta, Antipasta, — Kershentson kylissä kerrotaan seuraavaa:
Raaka, rikas talonpoika Antipa Lunjeff, vietettyään syntistä, maailmallista elämää viisikymmenvuotiaaksi, rupesi tarkoin ajattelemaan sielunsa tilaa, omantunnon vaivoissa jätti perheensä ja meni metsiin. Sinne, jyrkän rotkon reunalle, salvoi hän itselleen mökin ja eli siinä kahdeksan vuotta, talvet ja kesät, päästämättä luoksensa ketään, olivatpa ne sitten tuttavia tai sukulaisia. Joskus ihmiset, jotka olivat eksyneet metsään, sattumalta joutuivat hänen majansa läheisyyteen ja näkivät Antipan rukoilevan polvillaan sen kynnyksellä. Hän oli kauheannäköinen. Paastoaminen ja rukoileminen oli hänet kuihduttanut, ja tukkansa ja partansa oli hän antanut vapaasti kasvaa. Huomatessaan ihmisen, nousi hän seisomaan ja vaieten kumarsi maahan asti hänelle. Jos häneltä kysyttiin, kuinka päästä pois metsästä, osoitti hän äänetönnä kädellään tietä, vielä kerran kumarsi maahan asti ja poistui majaansa sulkeutuen sinne. Kahdeksan vuoden kuluessa nähtiin hänet usein, vaan ei kukaan koskaan kuullut hänen ääntänsä. Hänen vaimonsa ja lapsensa kävivät joskus hänen luonansa; hän otti vastaan heidän tuomansa vaatteet ja ruokavarat ja kumarsi, kuten kaikille, heillekin maahan asti, vaan tapansa mukaan ei virkkanut heille sanaakaan koko erakkoelämänsä aikana.
Hän kuoli samana vuonna, jolloin erakkojen majat hävitettiin, ja se tapahtui seuraavalla tavalla:
Ispravnik [Järjestysmies maalla; nimismies. Suom. muist.] poliisijoukon kera tuli metsään, ja näkivät he Antipan seisovan polvillaan keskellä majaansa ja äänettömästi rukoilevan.
— Hei, sinä siellä! — huusi hänelle ispravnik. — Tule ulos! Särjemme pesäsi!… — Mutta Antipa ei kuullut hänen ääntään. Kuinka tahansa hänelle huusi ispravnik vanhus ei hänelle vastannut. Silloin käski ispravnik väkisin tuoda Antipan majasta. Vaan väki nähdessään erakon heitä huomaamatta yhä keskeymättä rukoilevan hartaasti, hämmästyi hänen mielenlujuuttansa eikä totellut ispravnikkia. Silloin ispravnik käski heidän särkeä majan, ja varovasti, peläten satuttavansa rukoilijaa, he vaieten alkoivat purkaa kattoa.
Kalkkoivat Antipan pään päällä kirveet, ruskivat laudat ja putosivat maahan, iskujen kumea kaiku kajahteli metsässä, kiertelivät hädissään majan ympärillä linnut, melun säikyttäminä, vavahtelivat puiden lehdet. Vanhus vaan yhä rukoili, ikäänkuin mitään näkemättä ja kuulematta… Majan seinät alkoivat jo horjua, vaan yhä seisoi sen isäntä polvillaan, liikkumatta. Ja vasta sitten, kun viimeisetkin hirret olivat syrjään sysätyt entisiltä paikoiltaan ja itse ispravnik astuen erakon luo, tarttui hänen hiuksiinsa, Antipa, nostaen silmänsä taivaaseen päin, hiljaa lausui Jumalalle:
Armon Jumala… Anna heille anteeksi.
Ja, kaatuen seljälleen, kuoli hän.
Kun tämä tapahtui, oli Antipan vanhin poika, Jaakko, kaksikymmenkolmi-vuotias ja nuorin, Terenti, oli täyttänyt kahdeksantoista. Pulska ja väkevä Jaakko hankki itselleen jo keskenkasvuisena kyläläisiltään hurjapään nimen, ja niihin aikoihin, kun hänen isänsä kuoli, oli hän seutunsa suurin juoppo ja mellastaja. Kaikilla oli hänestä valittamista: äidillä, kylänvanhimmalla, naapureilla; hänet pistettiin kylmään koppiin, löylytettiin ruoskilla, lyötiin muutenkin, tuomitsematta, vaan ei mikään taltuttanut Jaakon reimaa luonnetta ja yhä vaikeammaksi kävi hänelle elämä kylässä, lahkolaisten joukossa, jotka olivat ahkeria kuin myyrät, ankaran-vakavia joka suhteessa ja itsepäisesti säilyttivät vanhan uskon käskyt. Jaakko poltti tupakkaa, joi viinaa, pukeutui saksalaiseen pukuun, rukoushetkissä eikä hartaudenharjoituksissa käynyt, ja kun vakavat ihmiset varoittivat häntä, muistuttaen hänelle isästä, vastasi hän leikillisesti:
— Odottakaa, kunnian-ukot, — kaikella on määränsä. Kunhan tässä tarpeeksi syntiä teen minäkin, niin kadun. Mutta nyt on vielä aikaista. Isällä älkää minua nuhdelko, — viisikymmentä vuotta teki hän syntiä, vaan katui vain kahdeksan… Syntiä on minulla kuten linnunpojalla untuvia, vaan kunhan synnit kasvavat, kuin variksen sulat, silloin on pojan aika katua…
— Kerettiläinen! — sanottiin Jaakko Lunjeffista kylässä, ja häntä vihattiin ja pelättiin. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen Jaakko nai. Hurjalla elämällään oli hän hävittänyt kokonaan isän kolmikymmenvuotisella ahkeralla työllä kokoaman omaisuuden, niin ett'ei kukaan syntymäkylässä tahtonut antaa hänelle tytärtään vaimoksi. Jostakin etäisestä kylästä otti hän kauniin orpotytön, ja voidakseen pitää häät, möi hän isän mehiläispesät ja parin hevosia. Hänen veljensä Terenti, arka, vaitelias ja pitkäkätinen kyttyräselkä, ei estänyt hänen elämistään; kivulloinen äiti makasi uunilla ja puheli sieltä hänelle pahaa ennustavalla, käheällä äänellä:
— Kirottu!… Sääli armastasi!… Muista!…
— Älkää hätäilkö, äitikulta! — vastasi tavallisesti Jaakko. — Isä puhuu puolestani Jumalalle…
Alussa, lähes kokonaisen vuoden, eleli Jaakko vaimoineen säädyllisesti ja hiljalleen, alkoipa jo töitäkin tehdä, vaan sitten taas hurjaantui, ja oltuaan useita kuukausia kadoksissa, palasi hän vaimonsa luo pahanpäiväiseksi peitottuna, repaleisena, nälkäisenä… Kuoli sitten Jaakon äiti; hautajaispidoissa juopunut Jaakko kuritti niin kovakouraisesti vanhaa vihamiestään, kylänvanhinta, että hänet siitä hyvästä pistettiin rangaistuskomppaniaan. Oltuaan siellä aikansa, ilmestyi hän taas kylään, pää paljaaksi ajeltuna, synkkänä, ilkeänä. Kyläläiset yhä enemmän vihasivat häntä, siirtäen vihansa Jaakon perheeseenkin, etenkin viattomaan kyttyräselkään Terentiin, joka pienestä pitäen oli ollut tyttöjen ja poikien pilkan esineenä. Jaakkoa haukuttiin vangiksi ja ryöväriksi, Terentiä rujokkaaksi ja velhoksi. Terenti vastaukseksi haukkumisiin ja ivaan vaikeni, Jaakko taas julkisesti uhkasi kaikkia:
— Hyvä! Odottakaahan!… Kyllä teille näytän!
— Hän oli tuossa neljänkymmenen seuduissa, kun kylässä sattui tulipalo; häntä syytettiin sytyttäjäksi ja hänet lähetettiin Siperiaan.
Terentin niskoille jäi Jaakon vaimo, joka tulipalon aikana oli tullut hulluksi, ja hänen lapsensa Ilja, kymmenvuotias tanakka mustasilmäinen poika, joka ikäänsä nähden tuntui pikkuvanhalta. Kun Ilja kulki kadulla, juoksivat kylän lapset hänen kintereillään ja viskelivät häntä kivillä. Aikaihmiset taas hänet nähdessään sanoivat:
— Hyi, paholaisen pentu! Pakkotyöläisen sikiö!… Kunpahan loppuisit!…
Ruumiilliseen työhön kykenemätön Terenti oli ennen tulipaloa käynyt kauppaa tervalla, langalla, neuloilla ja kaikella rihkamalla, vaan tulipalo, joka poltti puoli kylää, hävitti Lunjeffien mökinkin ja kaikki Terentin tavarat, niin että sen jälkeen Lunjeffeille jäi jälelle vain hevonen ja neljäkymmentäkolme ruplaa rahaa — eikä mitään muuta. Huomattuaan, ett'ei hän mitenkään voinut enää tulla toimeen kylässä, jätti Terenti veljensä vaimon erään loisvaimon hoidettavaksi puolenruplan kuukautisesta maksusta, osti vanhat vankkurit, istutti veljenpoikansa niihin ja päätti matkustaa lääninkaupunkiin, toivoen siellä eräältä Lunjeffien kaukaiselta sukulaiselta, joka palveli viinurina muutamassa ravintolassa, Petruha Filimonoff'ilta, elämisen apua.
Läksi Terenti kotisijoiltaan yöllä, kaikessa hiljaisuudessa, kuten varas. Ääneti ohjasi hän hevostaan ja tavan takaa katsahti taaksensa suurilla mustilla silmillään. Hevonen kulki käyden, vankkurit heiluivat mainiosti, ja pian nukkui Ilja heiniin kaivautuneena syvää lapsen unta…
Heräsi hän keskellä yötä jostakin peloittavasta, oudosta äänestä, joka muistutti suden ulvontaa. Yö oli valoisa, vankkurit seisoivat metsänrinteessä; niiden lähellä kuljeskeli hevonen ja päristellen hamuili suuhunsa kasteista ruohoa. Suuri, kuivalatvainen mänty kasvoi kaukana kedolla yksinäisenä, ikäänkuin metsästä karkoitettuna. Pojan tarkat silmät etsivät rauhattomasti setää, ja yön hiljaisuudessa kuului selvästi hevosen kavioiden harva, kumea tömähteleminen maahan, raskailta henkäyksiltä tuntui sen pärskyminen ja alakuloiselta kuului käsittämätön vapiseva ääni, peloittaen Iljaa.
— Se-tä! — hiljaa äänsi hän.
— Hä, mitä? — kiireesti vastasi Terenti, ja ulvonta heti taukosi.
— Missä olet?
— Täällä… makaa vaan…
Silloin Ilja huomasi, että setä, mustana ja näköjään kuin maasta kiskottu kanto, istui muutamalla kummulla metsän rinteessä.
— Minua peloittaa, — sanoi poika.
— Mikä sitten? Mikä peloittaa?… Yksin me olemme…
— Mikä ulvonee…
— Unta näit… — hiljaa sanoi kyttyräselkä.
— Totta jumaliste ulvoo.
— No… lienee susi… Se on — kaukana… Nuku sinä vaan…
Vaan ei enää nukuttanut Iljaa. Hiljaisuus tuntui kolkolta, ja korvissa yhä kuului valittava ääni. Hän katsahti ympärilleen, seutua silmäsi, ja huomasi, että setä katsoo sinne, missä vuoren takana, kaukana metsän keskellä, seisoo viisitorninen, valkoinen kirkko ja jonka yläpuolella kirkkaasti kumottaa suuri, pyöreä kuu. Ilja tunsi sen Romodanoff'in kirkoksi ja tiesi nyt, että kaksi virstaa tännempänä, lähempänä häntä ja setää, metsän keskellä, laakson partaalla, on heidän kylänsä — Kitjeshnaja.
— Emmepä ole kauaksi päässeet, — virkkoi hän miettivästi.
— Mitä? — kysyi setä.
— Kauemmaksi pitäisi kulkea, sanon… Voi vielä joku sieltä…
Ilja nyykäytti vihamielisesti päätään kyläänsä päin.
— Lähdemme… odota… — virkkoi setä.
Ja taas syntyi hiljaisuus. Ilja kytristyi kokoon nojaten vankkurien etuseinään, ja alkoi katsoa sinnepäin minne setä katsoi. Kylää ei näkynyt metsältä, vaan hänestä tuntui kuin hän sen näkisi kokonaisuudessaan mökkineen ja ihmisineen, ja pajuineen, joka kasvoi keskellä katua olevan kaivon vieressä. Pajun juurella makaa hänen isänsä köydellä sidottuna, päällä risainen paita; kädet ovat sidotut selän taakse, paljas rinta on työntynyt ulospäin ja pää on ikäänkuin kasvettunut kiinni pajun runkoon. Makaa hän liikkumatta kuin tapettu, katsoen kauheannäköisillä silmillään talonpoikia, jotka seisovat kylänvanhimman mökin luona. Niitä on paljon, kaikki ne ovat ilkeitä, huutavat ja riitelevät. Sitä muistellessaan tuli pojalle ikävä ja katkera pala nousi kurkkuun, Häntä itketti ikävästä ja öisestä kosteudesta, vaan ei hän tahtonut häiritä setäänsä, ja siksi hän pidättihe, kytristäen yhä enemmän kokoon pientä ruumistaan…
Äkkiä kuului taas hiljaista ulvomista. Ensin joku raskaasti huokasi, itkeä nyyhkytti ja sitten valittavasti ulisi:
— Oo-oo-uu-oo-oo!…
Poika hätkähti kauhusta ja milt'ei jäykistyi. Vaan ääni yhä kuului, ja se kasvoi.
— Setä! Sinäkö ulvot?… — huusi Ilja.
Terenti ei vastannut eikä edes liikahtanutkaan. Silloin poika hyppäsi vankkureista maahan, juoksi sedän luo, lankesi polvilleen hänen jalkoihinsa, kietoi kätensä niiden ympäri ja alkoi itkeä. Itkunsa lomasta kuuli hän sedän äänen:
Häätivät… meidät… Herra Ju-mala! Mihin menemme…?
Vaan poika, niellen kyyneleitään, puhui:
— Annahan aikaa… kasvan suureksi… näytän niille!… niin…
Itkettyään kyllikseen, nukkui hän. Silloin otti setä hänet syliinsä, kantoi hänet vankkureihin, vaan itse poistui hän loitommalle ja rupesi taas ulvomaan pitkäveteisesti, valittavasti.
* * * * *
Muisti Ilja tulonsa kaupunkiin. Heräsi hän eräänä aamuna varhain ja näki edessään joen, leveän, sameavesisen, ja sen takana, korkealla vuorella, ryhmän taloja, puna- ja vihreäkattoisia ja korkeita, ja talojen välillä tuuheita puita. Talot ylenivät vuoren rinnettä tiheänä, kauniina ryhmänä, ja vuoren harjalla muodostivat ne tasaisen rivin ja katsoivat sieltä ylpeästi joen poikki. Kirkkojen kultaiset ristit ja kupoolit kohosivat niiden kattojen yläpuolelle korkealle taivaalle. Aurinko oli vasta noussut; sen vinot säteet heijastivat talojen ikkunoihin, ja koko kaupunki säteili kirkkaanvärisenä, kiilsi kullalta.
— Niinpä sitä nyt, ai-ai! — hiljaa huudahti poika, katsellen silmät selkosen seljällään, mainiota kuvaa, ja kauan, vaieten, ihaili sitä. Sitten välähti hänen mieleensä levoton ajatus, missä tulee asumaan hän, pieni, mustatukkainen, pörröpäinen poikanen, jolla on huonot, raitavat piikkoiset housut jalassa, ja hänen kyttyräselkäinen, saamaton setänsä? Päästetäänkö heitä sinne, tuohon puhtaaseen, rikkaaseen, kullalta loistavaan, suuren-suureen kaupunkiin? Hänen johtui mieleensä, että heidän vankkurinsa juuri siksi seisovat tässä, joen rannalla, kun kaupunkiin ei päästetä köyhää väkeä, riekaleisiin puettuja ja rumia. Ja siis setä on mennyt pyytämään, että päästäisi.
Ilja pelkomielellä alkoi hakea katseillaan setää. Sekä heidän vankkuriensa etu- että takapuolella oli paljon kuormia; toisissa oli puisia maitoastioita, toisissa lintuvasuja, kurkkuja, sipulia, niinikoppia täynnä marjoja, perunasäkkiä. Kuormilla ja niiden vieressä istui ja seisoi miehiä ja eukkoja, ja kummallista väkeä ne olivat. Puhelivat he äänekkäästi ja seikkaperäisesti, eivätkä heidän vaatteensa olleet sinistä piikkoa, vaan enimmäkseen kirjavaa karttuunia ja tulipunaista kumatshia [pumpulikangasta. Suom. muist.]. Milt'ei jokaisella oli saappaat jalassa, ja vaikka heidän lähellään käveli edestakaisin sapelilla varustettuja miehiä, — järjestysmies tai poliisi, — niin he eivät ainoastaan näyttäneet olevan pelkäämättä, vaan eivät he edes tervehtineet heitä. Ja se miellytti suuresti Iljaa. Vankkureilla istuen katseli hän auringon kirkkaasti valaisemaa eloisaa kuvaa, ja haaveili sitä aikaa, jolloin hänkin vetää jalkaansa saappaat ja pukeutuu kumatshipaitaan. Kaukana, talonpoikain joukosta, tuli näkyviin setä Terenti. Hän kulki, ottaen reimoja askelia syvässä hiekassa, pääpystyssä; hänen kasvonsa loistivat ilosta ja jo kaukaa hymyili hän Iljalle, ojentaen kättään häntä kohden ja jotakin näyttäen.
— Jumala on kanssamme, Iljuha! Elä huolehdi! Petruha-sedän heti löysin… Saapas tuosta, pureksi sitä ensi hätään!…
Ja hän antoi Iljalle rinkelin.
Poika milt'ei hartaudella otti sen, pisti povellensa ja rauhattomasti kysyi:
— Eikö päästetä kaupunkiin?
— Heti päästetään… Tuolla tulee lautta — niinpä lähdemme.
— Mekin?
— Kuinkas muuten? Mekin menemme… Emme tässäkään voi elää…
— Oh! Minä kun luulin, ettei meitä päästettäisikään… Mutta missä me rupeamme siellä asumaan?
— Se on vielä tietymätöntä… Herra osoittaa…
— Jospa tuossa suuressa, punaisessa…
— Hullu! Sehän on kasarmi!… Siinä asuu sotamiehiä…
— Mutta tuossa toisessa… entäs jos tuossa!
— Kyllä sinua on! Korkealla on meistä!…
— Mitä vielä! — vakuuttavasti sanoi Ilja.
— Kohoamme niinkin korkealle!…
— Voi sinua! — huokasi Terenti-setä ja poistui jonnekin.
Asumaan he joutuivat aivan kaupungin laitaan, kauppatorin viereen, suureen, harmaaseen taloon. Joka puolelle sitä oli rakennettu erinäköisiä lisärakennuksia, toiset uudempia, toiset yhtä harmaan-likaisia kuin se itsekin. Ikkunat ja ovet olivat siinä kieroja, ja kaikki siinä narisi. Lisärakennukset, aita, portti, — kaikki ne yhdessä muodostivat puolimädänneen puuläjän, johon oli yltyleensä kasvanut vihertävää sammalta. Ikkunaruudut olivat vanhuuttaan himmeitä, fasaadista oli muutamia hirsiä pullistunut ulospäin, ja siksi oli talo isännän näköinen, joka siinä piti ravintolaa. Isäntä niinikään oli vanha ja harmaa; hänen silmänsä muistuttivat talon ikkunaruutuja; käydessään nojasi hän paksuun keppiin; hänestä tuntui nähtävästi vaikealta suuren vatsansa kantaminen, ja hänkin narisi aina.
Terenti-setä asettui asumaan erääseen talon lukemattomista sopukoista maakerroksessa, penkille ikkunan ääreen, joka antoi pihan perälle, jossa oli suuri muraläjä ja kasvoi vanha, tuuhea lehmus ja kaksi seljapuupensasta. Kolmen päivän kuluttua talonisäntä, osoittaen kepillään Iljaa, joka oli kätkeytynyt, häntä peläten, muraläjän taakse, ja sieltä säikähtyneillä silmillä katseli häntä, marisevalla äänellä virkkoi:
— Kenen olet poika, häh? Mistä olet ilmestynyt, häh?
Ilja silmiään räpyttäen vaikeni.
— Hei, kenen poika tuo rehveli on? Kuin jo olisi täältä! Mene tiehesi, pojanpakana! Kyllä minä sinulle!… Häts! Voi, sinä sen, — rottako olet, vai? Mitä? Astioiden pesijän? Poika? Ahaa! Veljenpoika? Kyttyräselkä veijari, hänen olisi pitänyt sanoa, että hänellä on veljenpoika! Pjotr! Mitä ällistelet, häh? Kyttyräseljällä on veljenpoika — mitä se merkitsee? Kuin jo olisi täältä!…
Punakka viinuri Petruha katsoi pihalle ravintolan ikkunasta ja kiharoitaan pudistellen myös huusi:
— Väliaikaisesti, Vasili Dorimendontitsh, alaikäinen Ilja… täysi orpo… Otettu tänne minun tieteni… vien pois, jos ette halua…
Kun Ilja kuuli, että hänet aiotaan viedä pois, rupesi hän parkumaan täyttä kurkkua, ja kiitäen nopeasti kuin nuoli isännän ohi, pujahti hän kellarikerroksen ikkunasta sisään kuin hiiri koloonsa. Siellä hän heittäytyi pitkälleen penkille, painoi päänsä sedän karkeaan viittaan ja rupesi itkemään vavisten pelosta. Siihen hätään joutui sitten setäkin ja hän sai hänet tyyntymään.
— Mitä joutavia! älä pelkää!… Sillä on aina tapana huutaa niin…
Vanhuuttaan höpertää… Määräävä henkilö täällä ei ole hän, vaan
Petruha… Petruha on asioissa päänä!… Hänelle ole mieliksi!…
Kunnioita häntä! Isäntä on ihan jonninjoutava henkilö hänen
rinnallaan…
Ensi aikoina kierteli Ilja talon kaikki sopukat. Talo miellytti häntä ja hämmästytti avaruudellaan. Siihen oli ahdettu niin paljon ihmisiä asumaan, että niitä Iljan mielestä oli enemmän kuin koko Kitjeshnajan kylässä. Ja meluisata siellä oli. Molemmat kerrokset kuuluivat ravintolalle, joka aina oli väkeä täynnä; ylisillä asui juoppoja naisia, ja eräs heistä, Matitsa nimeltään, mustaverinen, suuri kokoinen, karkea-ääninen, säikytti poikaa vihaisilla, tummilla silmillään. Maakerroksessa asui Perfishka-suutari sairaine, jalattomine vaimoineen ja seitsenvuotisine tyttärineen, lumpunkokooja Jeremei-ukko, kerjäläis-akka, laiha ja riitaisa, josta syystä häntä talon asukkaiden kesken kutsuttiin avokurkuksi, ja ajuri Makar Stepanitsh, elähtänyt mies, tyyni ja vaitelias. Pihan nurkassa oli paja; aamusta iltaan paloi siellä tuli, terästettiin pyörärautoja, kengitettiin hevosia, vasarat kalkkoivat, ja roteva, suonikas Savel-seppä jyreällä äänellä lauloi loppumattoman pitkiä laulujaan. Toisinaan tuli pajaan Savelin vaimo, pieni, täyteläinen nainen, ruskeatukkainen, sinisilmäinen. Hän piti aina päässään valkoista huivia, ja oudolta näytti tuo valkoinen pää mustassa pajassa. Hän miltei aina nauroi sointuvalla äänellään, ja Savel säesti häntä kovasti, kuin moukarilla lyöden. Useimmiten hän kuitenkin vastaukseksi vaimonsa nauruun ärjyi. Kerrottiin hänen suuresti rakastavan vaimoaan, vaan tämä kuului sopimattomasti elävän…
Jokaisessa talon sopukassa istui ihminen, ja aamusta myöhään iltaan tärisi se huudoista ja melusta, ikäänkuin siinä, kuten vanhassa ruostuneessa kattilassa, jotakin olisi kiehunut tai paistunut. Iltasin kaikki asukkaat tulivat ulos sopukoistaan pihalle ja talon portilla olevalle penkille; Perfishka-suutari soitti hanuria, Savel mörisi laulujaan, ja Matitsa, jos sattui olemaan juovuksissa, lauloi jotakin omituista, hyvin surullista laulua, jonka sanoista oli mahdoton saada selvää, ja aina jotakin katkerasti itki.
Johonkin pihan kolkkaan kokoontuivat kaikki talon lapset Jeremei-ukon ympärille ja piirissä istuen pyysivät:
— Ukko-kulta! Kerro satu!
Ukko katsoi heihin kipeillä punaisilla silmillään, joista alituisesti pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan vuosi sameita kyyneliä ja, painaen syvään päähänsä vanhaa ketunnahkalakkiaan, alkoi laulavalla, vapisevalla kimeällä äänellä:
"Syntyipä eräässä valtakunnassa kerettiläinen tuntemattomista vanhemmista, joita Kaikkinäkevä Herra Jumala rankaisi pojalla…"
Jeremei-ukon pitkä, harmaa parta vapisi ja tärisi, kun hän avasi mustan hampaattoman suunsa, vapisi pääkin, ja pitkin ryppyisiä poskia vuosi kyyneleitä.
"Ja julkea oli tämä kerettiläispoika: Jeesukseen Kristukseen ei uskonut, ei rakastanut Jumalan Äitiä, kirkon ohi kulki — ristinmerkkiä tekemättä, ei isää eikä äitiä totellut…"
Lapset kuuntelivat ukon kimakkaa, vapisevaa ääntä ja ääneti katsoivat hänen kasvoihinsa.
Toisia tarkkaavaisemmin kuunteli ja katsoi vaaleaverinen Jashka, Petruha-viinurin poika. Hän oli laiha, terävänenäinen poika, suuripäinen ja hoikkakaulainen. Kun hän juoksi, heilahteli hänen päänsä olkapäältä toiselle, aivan kuin se olisi ollut putoamaisillaan. Hänen silmänsä niinikään olivat suuret ja hiukan levottomat. Ne aina arasti livahtivat joka esineen ohi, ikäänkuin peläten pysähtyä mihinkään, vaan kerran pysähdyttyään pullistuivat ne omituisesti ulospäin, katsoa murjottivat ja antoivat Jaakon kasvoille lammasmaisen ilmeen. Hän erosi toisista lapsista hienojen, verettömien kasvojensa ja puhtaan, ehjän pukunsa kautta. Ilja heti tuli hänen hyväksi ystäväkseen, ja jo tuttavuuden ensi päivänä kysyi Jaakko salaperäisellä äänellä uudelta toveriltaan:
— Onko siellä maalla paljon noitia?
— On — vastasi Ilja. — Noita-akkojakin on… Ihan meidän naapurissa asui noita.
— Oliko se punainen? — kuiskaten tiedusteli Jaakko.
— Harmaa… ne ovat kaikki harmaita.
— Kun harmaita lienevät olleen, niin eivät ne ole vaarallisia. Harmaat ovat hyväluontoisia… Mutta punaiset — huh, huh! Ne juovat verta…
He istuivat pihan parhaassa ja mukavimmassa kolkassa, seljapuupensaan ja lehmuksen alla, muraläjän takana. Sinne pääsi kapeasta solasta, talon ja vajan välistä; siellä oli aina rauhallista eikä sinne näkynyt muuta kuin taivas pään yläpuolella ja talon seinä, jossa oli kolme ikkunaa, ja niistäkin kaksi oli umpeen naulattu. Siitä tuli toverusten lempipaikka. Lehmuksen oksilla sirkuttivat varpuset, ja sen juurella, maassa, istuivat pojat keskustellen kaikesta, mikä heidän huomiotaan veti puoleensa.
Pitkät päivät pyöri Iljan silmien edessä meluten ja pauhaten jotakin hyvin suurta ja kirjavaa häikäisten ja huumaten häntä. Alussa hän ällistyi ja ikäänkuin tyhmeni tuon vilkkaan elämän pyörinässä. Seisoen ravintolassa sen pöydän vieressä, jossa Terenti-setä hikisenä ja märkänä pesi astioita, katseli Ilja, kuinka ihmiset tulevat, juovat, syövät, huutavat, suutelevat, tappelevat, laulaa hoilottavat. Hikisiä ne ovat, väsyneitä, likaisia, tupakansavu pilviä leijailee niiden ympärillä, ja siinä savussa ne mässäävät kuin vähämieliset…
— Kuule, kuule! — puhelee hänelle setä, kyttyrä keikkuen ja lakkaamatta helistellen laseja. — Mitä sinä täällä? Mene pihalle! Muuten sattuu vielä isäntä näkemään ja toruu!…
— Kas vaan, ai, ai! — ajatuksissaan huudahti Ilja lempihuudahduksensa ja poistui pihalle huumaantuneena ravintola-elämästä. Vaan pihalla Savel kalkutteli vasaraansa ja riiteli kisällinsä kanssa, maakerroksesta kuului Perfishka-suutarin iloinen laulu, ja ylhäällä juopuneet naiset riitelivät keskenänsä haukkuen ja kirkuen. Pashka, Savelin poika, ratsasti keppihevosella ja huusi vihaisella äänellä:
— Ptruu, perkele!
— Hänen pyöreä naamansa oli kokonaan lian ja noen peitossa; otsassa oli hänellä kuhmu; paita oli rikki, ja sen lukemattomista rei'istä paistoi vankka ruumis. Hän oli talon suurin huimapää ja tappelija; jo kahdesti oli hän ehtinyt antaa aika kolauksen kömpelölle Iljalle. Kun sitten Ilja itkien valitti siitä sedälleen, levitti tämä vaan käsiään sanoen:
— Mitä joutavia!… Minkä sille teet? Kärsi!… Ohi menee!
— Kun minä vaan lähden ja annan oikein! — uhkaili kyyneltensä lomasta Ilja.
— Koetappas vaan! — ankarasti virkkoi setä. — Et millään ehdolla saa sitä tehdä!…
— Mutta kun hänkin!…
— Se on toista se!… Hän on, näes… täkäläinen… omaa väkeä…
Sinä taas vieras…
Ilja jatkoi uhkailujaan, kunnes setä äkkiä suuttui ja ärjäsi hänelle, jota hän harvoin teki. Silloin Ilja hämärästi ymmärsi, ettei häntä voitu verrata "täkäläisiin" poikiin, ja kätkien vihansa Pashkaan, kiintyi hän yhä lähemmin Jaakkoon.
Jaakko käyttäytyi säädyllisesti: hän ei koskaan kenenkään kanssa tapellut, vieläpä huusikin harvoin. Hän miltei lainkaan leikkinyt, vaan sen sijaan mielellään puhui siitä, millaisia leikkejä leikkivät rikasten lapset pihoissa ja kaupungin puistossa. Kaikista talon lapsista, Iljaa lukuunottamatta, seitsenvuotias Perfishka-suutarin tytär Mashka oli ainoa, jota Jaakko piti ystävänään. Se oli likainen tyttö-pahainen, hoikka ja hento; hänen pieni, mustakiharainen päänsä aamusta iltaan keikkui pihalla. Hänen äitinsä istui niinikään aina maakerrokseen johtavan oven suussa. Hän oli suuri kooltaan; paksu hiuspalmikko riippui aina pitkin selkää hänen alituisesti ommellessaan syvään kumartuneena työnsä yli. Kun hän kohotti päätään, katsoaksensa tytärtään, sai Ilja nähdä hänen kasvonsa. Ne olivat karkeat, siniset, liikkumattomat kuin kuolleella. Ja hänen mustat, hyväntahtoiset silmänsä niinikään olivat liikkumattomat. Hän ei koskaan puhellut kenenkään kanssa, kutsuipa hän tytärtäänkin tavallisesti merkeillä luoksensa, toisinaan kuitenkin, vaan hyvin harvoin, huutaen käheällä, painuneella äänellä:
— Masha!
Alussa Iljaa jokin miellytti tuossa naisessa, vaan saatuaan tietää, ettei hän kolmeen vuoteen ole voinut käyttää jalkojaan ja että hän pian kuolee, alkoi hän peljätä häntä.
Kerran, kun Ilja kulki hänen läheltään, ojensi hän kätensä ja tarttui hänen paitaansa, vetäen pelästyneen pojan luoksensa.
— Pyydän sinua… — sanoi hän, — älä loukkaa Mashaa!… älä loukkaa!…
Hänen oli vaikea puhua: hän hengästyi.
— Älä loukkaa… rakkaani!…
Ja katsoen surullisilla silmillään Iljaa silmiin, päästi hän hänet. Siitä lähtien alkoi Ilja Jaakon kanssa huolellisesti vaalia suutarin tytärtä, koettaen varjella häntä monista elämän ikävyyksistä. Hän ei voinut olla antamatta arvoa aikaihmisen pyynnölle, sillä kaikki muut aikaihmiset vaan käskivät. Sitä paitsi ne aina löivät pieniä. Makar-ajuri tömisytti jalkojaan ja löi lapsia märällä rätillä kasvoihin, jos he sattuivat menemään liian lähelle häntä, kun hän pesi rattaita. Savel suuttui kaikkiin, jotka pistäysivät asiatta hänen pajaansa paljaasta uteliaisuudesta, ja heitti lapsia hiilisäkillä. Perfishka paiskasi, millä sattui, jokaista, joka sattui seisahtumaan hänen ikkunansa eteen, pimentäen häneltä valon… Toisinaan löivät lystikseen, ikävästä tai ollen ilvehtivinänsä lasten kera. Jeremei-ukko oli ainoa, joka ei koskaan tapellut.
Ennen pitkää alkoi Iljasta tuntua, että maalla oli paljoa parempi elää, kuin kaupungissa. Saattoihan maalla kävellä, missä puuttui, vaan täällä kielsi setä poistumasta pihastakin; maalla sai syödäkseen kurkkuja, herneitä ja jos jotakin, mutta täällä ryytimaita ei ollut, vaan kaikki piti ostaa rahalla. Siellä on sekä väljempää että hiljaisempaa, kaikki ihmiset tekevät siellä samaa työtä, — täällä jokainen riitelee, tyrkkii toinen toistansa, kukin tekee, mitä tahtoo, ja kaikki he ovat köyhiä, elävät vieraan leivästä — puolinälkäisinä, Ilja kuljeskeli pihalla päivät pääksytysten, ja hänestä rupesi elämä tuntumaan ikävältä tässä harmaassa, painostavassa talossa, jonka ikkunaruudutkin olivat niin himmeitä.
Kerran päivällistä syötäessä Terenti-setä, raskaasti huoaten, virkkoi veljenpojallensa:
— Syksy on käsissä, Iljuha… — Niin! Pistää se kätemme ruuvipihtiin!… tiukkaan pistääkin!… Voi, hyvä Jumala!…
— Hän vaipui mietteisiinsä ja kauan oli hän vaiti, alakuloisesti tuijottaen kaalivatiin. Mietteisiinsä vaipui poikakin. Söivät he saman pöydän ääressä, jolla kyttyräselkä pesi astioita. Ravintolassa kävi hirveä melu.
— Petruha tässä äsken sanoi, että sinut Jaakon kanssa olisi pantava kouluun… Ho, hoh! Olisi pantava, ymmärrän minäkin… Luku- ja kirjoitustaidotta olet täällä kuin sokea!… hukkaan joudut! Mutta koulua varten pitää sinut vaatettaa, kengät saada jalkaan!… Vaan viiden ruplan kuukausipalkalla ei vaatteita osteta!… Voi, hyvä Jumala! Sinä olet toivoni!…
Sedän huokaukset ja hänen surulliset kasvonsa liikuttivat Iljan mieltä, ja hän hiljaa ehdotti:
— Lähdetään täältä!…
— Mi-i-hin! — pitkäveteisesti ja alakuloisesti kysyi kyttyräselkä.
— Minne voisimme mennä?…
— No, vaikka metsään!? — sanoi Ilja, äkkiä innostuen.
— Kerroithan, kuinka kauan isoisä asui yksin metsässä! Mutta meitä on kaksi! Niinipuun kuoria kiskottaisi!… Kettuja ja oravia tappaismme kuin Kornei Silmäpuoli… sinä käyttäisit pyssyä… minä ansoja… Lintuja Pyydystäisin monenlaisia… Jumalauta! Marjoja siellä on, sieniä… Lähdetäänkö?…
Setä katsoi häneen ystävällisesti ja hymyillen kysyi:
— Entä sudet? Entä karhut?
— Onhan meillä pyssy! — tulisesti huudahti Ilja. — Kun tulen suureksi, petojakaan en pelkää!… Käsin otan niitä hengiltä!… Nytkään en enää ketään pelkää! Täällä on elämä ahdasta, tiukkaa! Vaikka pieni olenkin, näen kuitenkin… Pahemmin täällä tapellaankin kuin maalla, niin kyllä… Huomaanhan minä, puusta en ole! Seppä kun kerran kolahuttaa päähän, soi korva tilliä pitkät ajat jälestäpäin…!
— Voi, sinua orporaukka! — sanoi Terenti ja heittäen lusikan kädestään läksi hän jonnekin. Kiireesti hän läksi…
Saman päivän iltana, väsyttyään pihalla kuljeksimiseen, jossa jo kaikki oli hänelle tuttua, istui Ilja lattialla, lähellä sedän pöytää, torkuksissa, kuunnellen Terentin keskustelua Jeremei-ukon kanssa, joka oli tullut ravintolaan teetä juomaan. Lumppujenkokooja oli tullut kyttyräseljän hyväksi ystäväksi, ja palattuaan työstä, istuutui hän aina teetä juomaan lähelle Terentin pöytää.
— Mitä joutavia! — kuuli Ilja Jeremein kitisevän äänen sanovan. — Sinä — tiedä turvautua Jumalaan!… Sinä mieti vaan mielessäsi — Jumala! Hän! Sinä olet kuin Hänen orjansa… siksi on sanassakin sanottu — orja! Tiedä siis — sinä olet Jumalan orja. Kaikki, mitä sinulla on, on Jumalalta!… Sekä hyvä että paha — kaikki on Häneltä! Hän tutkii, Hän näkee sinun elämäsi, Hän, Isämme, kaikki näkee!… Ja tulee kerran sinullekin valoisa päivä, silloin sanoo Hän enkelille: taivaallinen palvelijani! mene huojentamaan maallisen orjani, Terentin, elämä… Ja saapuu silloin onnesi… saa-aa-puu-uu!
— Minä, ukkokulta, turvaudun Herraan — mitä muuta minun tehdä pitää? — hiljaa puhui Terenti. — Uskon — Hän auttaa!
— Hänkö? Ei milloinkaan, sanon sinulle, hyljää Hän ihmistä maan päällä. Maan on Jumala antanut koetellakseen meitä… täyttääksemme Hänen käskynsä… Hän katsoo korkeuksistansa ja seuraa: kuinka rakastatte toinen toistanne, ihmiset? Niinkö, kuin Hänen Poikansa käski teitä?… Ja kun Hän näkee Terentin vaivalloisen elämän, niin lähettää Hän siunatun sanoman Jeremei-ukolle: hei, Jerema, auta Minun orjaani!…
Ja äkkiä toisella äänellä, joka muistutti Petruha-viinurin ääntä, kun hän oli suutuksissaan, — sanoi ukko. Terentille:
— Iljan kouluun varustamiseen annan sinulle puolikymmentä ruplaa…
Säästän, hankin… Lainaksi annan… Tulee rikkaaksi, kun antaa…
— Ukkokulta! — hiljaa huudahti Terenti.
— Seis, pidä suusi! Sillävälin anna poika minulle, — mitään ei hänellä ole tekemistä tässäkään!… Palvelkoon hän minua koroista… Rättiä kerää, luita kokoo… Enpähän aina tarvitse taivuttaa vanhaa selkääni…
— Jumala sinulle palkitkoon!… — huudahti kyttyräselkä.
— Jumala — minulle, minä — sinulle, sinä — hänelle ja hän taas Jumalalle, niin se kiertyy… Eikä kukaan, siten jää toiselle velkaa… He-he-he-he! Rakkaani! Oh, veliseni! Olen elänyt ja elänyt, katsellut katselemistani — mitään muuta kuin Jumalan, en ole nähnyt. Kaikki on Hänen, kaikki on Hänelle, kaikki on Häneltä, kaikki on Häntä varten!…
Ilja nukkui kuunnellessaan näitä hiljaisia puheita. Mutta seuraavana aamuna varhain Jeremei-ukko herätti hänet ja iloisesti virkkoi:
— Kas niin, nyt kävelylle, Iljushka! Joutuin nyt! Pese silmäsi!
* * * * *
Hyvä oli Iljan elää ystävällisen Jeremein palveluksessa. Joka aamu varhain ukko herätti pojan, ja myöhään iltaan asti kulkivat he pitkin kaupunkia, kooten vaateriepuja, luita, paperipalasia, raudankappaleita, nahkapalasia. Suuri oli kaupunki ja paljon merkillistä oli siinä, niin että ensi aikoina Ilja huonosti auttoi ukkoa, yhä tarkastellen ihmisiä ja taloja, kaikkea kummastellen ja kaikesta kysellen ukolta… Jeremei oli halukas puhumaan. Pää syvään painettuna, maahan katsellen, kulki hän pihasta pihaan, koputellen rautapäisellä kepillään maahan, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan ryysyisen nuttunsa hihalla tai likaisen pussin nurkalla ja, vaikenematta, laulavalla äänellä, yksinkertaisesti kertoen apulaiselleen: — Tuo talo on kauppias Ptshelinin, Savva Petrovitshin. Rikas mies on kauppias Ptshelin!… Hopean hohdossa ja kullan kiillossa elää…
— Ukko-kulta, — kysyi Ilja, — kuinka sitä tullaan rikkaaksi?
— Vaivaa sitä varten nähdään, työtä tehdään… Sekä päivät että yöt työskennellään ja rahoja yhä kootaan. Ja kun tarpeeksi paljon on koossa, — rakennetaan itselleen talo, hankitaan hevosia, erilaisia astioita ja muuta kaikenlaista… sellaista erilaista. Uutta on kaikki! Ja otetaan sitten palvelukseen, tietysti pehtooreja, talonmiehiä ja muita sellaisia, että ne sitten työt tekisivät, vaan itse he lepäävät — elävät. No, silloin sanotaan: siinä rikastui mies kunniallisella työllä… n-niin!… On taas niitäkin, jotka synnillisillä keinoilla rikastuvat. Kauppias Ptshelinistä puhuvat ihmiset, että hän nuorena ollessaan muka olisi miehen tappanut. Voivat kateudesta sanoa, vaan saattaa tottakin olla. Ilkeä hän on, tuo Ptshelin, ja katsekin on sillä niin arka… Yhä vilkuvat silmät, yhä peitteleikse… Vaan voivat valhetellakin Ptshelinistä… Sattuu, että mies rikastuu äkkiä… yksinkertaisesti… Onni näet… Onni näet potkasi… Heh, heh, — Jumala yksin elää totuudessa, vaan itse me emme mitään tiedä!… Ihmisiä olemme, mutta ihmiset ovat Jumalan siemen… siemen, lapseni, ovat ihmiset! Kylvi meidät Herra maan päälle — kasvakaa! vaan Minä katson, millainen jokapäiväinen leipä tulee teistä… Niin näet! Tuo taas tuossa on Sabanejeffin talo, Mitri Pavlitshin… Hän on Ptsheliniäkin rikkaampi. Ja hän se vasta oikea pahantekijä on — minä tiedän… Meidän kylässämme oli hän vanhimpana ja möi meidät kaikki, ja ryösti!… Kauan oli Jumala siitä pitkämielinen, vaan vihdoin alkoi tehdä tiliä hänen kanssaan. Ensin tuli kuuroksi Mitri Pavlitsh, sitten potkasi hevonen pojan kuoliaaksi… Ja nyt ei ole kauan siitä, kuin tytär karkasi kotoa…
Vanhus tiesi kaikki ja tunsi jokaisen kaupungissa, ja kaikesta puhui hän vilpittömästi, koruttomasti. Kaikki, mitä hän kertoi, tuntui hänen suustaan kuultuna ikäänkuin puhtaalta, aivankuin hän joka historian olisi pessyt loppumattomilla kyyneleillä.
Poika tarkkaavaisesti kuunteli häntä, katsellen suuria taloja, ja väliin hän virkkoi:
— Kunpa saisi edes toisella silmällä katsahtaa niiden sisään!…
— Vielä saat nähdä! Odota! Muista vaan oppia ja työtä tehdä: kun kasvat suureksi, saat kaikki nähdä! Ehkä sinä itsekin tulet rikkaaksi… Elä kuitenkin… Ohhohhoo! Elin elämistäni minäkin, katsoin katsomistani… silmäni turmeltuivat… Nyt ne, kyyneleet, näet, vuotavat yhä silmistäni… ja siksipä on minusta tullutkin kuihtunut ja huono… Voima on vuotanut loppuun kyynelissä, vereni on kuivunut…
Suloiselta tuntui Iljasta kuunnella vanhuksen varmoja ja lempeitä puheita Jumalasta, ja ne synnyttivät pojan sydämessä rohkean ja lujan toivon jostakin hyvästä, ilahuttavasta, joka häntä odottaa tulevaisuudessa. Hän vilkastui ja tuli lapsellisemmaksi, kuin hän oli ollut ensi aikoma kaupunkiin muuttonsa jälkeen.
Innolla alkoi hän auttaa vanhusta roskaläjien kaivamisessa. Hauskaa oli kaivella kepillä kaikellaisia romuläjiä, ja erittäin lystiltä tuntui Iljasta nähdä ukon iloa, kun hän sattui löytämään jotakin erityistä. Kerran löysi Ilja likakaivosta hopealusikan, ja ukko osti hänelle siitä puoli naulaa prenikoita. Sitten kaivoi hän esiin pienen, homehtuneen kukkaron, jossa oli toista ruplaa rahaa. Toisinaan löytyi veitsiä, kahvelia, mutteria, särkyneitä vaskikaluja, hyviä peltiastioita, joissa oli ollut kengänvoidetta tai säilykekaloja; löysipä Ilja kerran notkosta, jonne koko kaupungista tuotiin roskia, aivan eheän, raskaan, vaskisen kynttiläjalan. Jokaisesta arvokkaasta löydöstä osti ukko Iljalle makeisia.
Löytäessään jonkun eriskummaisen esineen, huusi Ilja iloissaan:
— Ukko-kulta, katsopas, katsopas!… Kas niin, ai, ai!
— Vaan vanhus, huolissaan ja levottomasti katsellen ympärilleen, neuvoi häntä:
— Älä huuda! Ole huutamatta!… Ah, Jumalani!…
Hän pelästyi aina, kun löydettiin harvinaisia esineitä, ja temmaten ne nopeasti pojan kädestä, kätki hän ne suureen pussiinsa.
— Kas niin, löysin uistimen! — kehasi Ilja, hyvästä onnestaan ylpeänä.
— Pidä suusi, kuuletko!… Sukkela olet poika, — ystävällisesti puhui ukko, ja kyyneleet vuosivat vuotamistaan hänen kipeistä, punasista silmistään.
— Katsopas, ukko-kulta, minkälainen luu! — huusi Ilja taas.
Luut ja vaaterievut eivät peljästyttäneet ukkoa; hän otti ne pojalta, kaiveli tikulla lian niistä pois, ja pisti rauhallisesti pussiinsa. Vanhus laittoi Iljalle pienen pussin, antoi rautakärkisen kepin, ja niistäkös poika oli ylpeä! Pussiinsa keräsi hän erinäköisiä laatikoita, särkyneitä leikkikaluja, kauniita simpukankuoria, ja hänestä tuntui hauskalta tuntea kaikki nuo esineet selkänsä takana ja kuulia niiden kalahtelevan vastakkain. Niitä kokoamaan neuvoi häntä Jeremei-ukko.
— Ota talteen vaan ja vie kotiin. Ja'at ne sitten lapsille, ilahdutat heitä. Hyvä on tuottaa ihmisille iloa, sitä rakastaa Jumalakin… Ohhoijaa, poikani!… Kaikki ihmiset haluavat iloa, vaan iloa on maailmassa vähän! Niin on vähän, että muutamat ihmiset elävät koko ikänsä tapaamatta sitä koskaan!…
Kaupungin ulkopuolella olevat kaatopaikat miellyttivät Iljaa paljon enemmän kuin kulkeminen pihasta toiseen. Siellä ei ollut muita kuin pari kolme samanlaista vanhusta, kuin Jeremeikin, jotka niinikään roskakasoja kaivelivat, eikä siellä tarvinnut peloissaan vilkua sivuilleen varoen talonmiestä, joka luuta kädessä tulee haukkumaan ja ajamaan pihasta, vieläpä toisinaan lyömäänkin.
Joka päivä, kun olivat pari tuntia kaivelleet roskaläjiä, sanoi tavallisesti Jeremei:
— Riittää, Iljusha, riittää jo, lapsikulta… istukaamme levähtämään ja hiukan syömään…
Hän otti poveltaan esiin leipäviipaleen, ristittyään silmänsä, jakoi sen, ja he söivät. Syötyään lepäsivät he puolisen tuntia, maaten notkon reunalla. Notkon suu päättyi jokeen, niin että he saattoivat sen nähdä. Leveänä, hopeansinertävänä, se verkkaan vyörytti laineitaan notkelman ohi, ja sitä katsoessaan teki Iljan mieli heittäidä sen vietäväksi. Joen toisella puolella oli laajoja vihreitä niittyjä; heinärukoja näkyi sieltä harmaina kokoina ja kaukana näytti tumma metsä yhtyvän siniseen taivaaseen. Niityillä oli hiljaista, herttaista ja tuntui kuin ilma siellä olisi ollut puhdasta, läpinäkyvätä ja hyvältä tuoksuvaa… Vaan täällä oli tukahduttavaa mätänevien jätteiden hajusta; se haju ahdisti rintaa, kutkutti nenää, ja siitä Iljan, kuten ukonkin, silmistä vuosi kyyneliä…
— Näetkö, Ilja, kuinka suuria lakeita löytyy maailmassa? — puheli ukko. — Ja sen kaikilla lakeilla asuu ihmisiä, jotka hyörivät ja pyörivät… Heihin katsoo korkeuksista Herra ja kaikki Hän näkee, ja kaikki Hän tietää. Mitä ihminen ajatteleekaan, kaikki on Hänelle tiettyä. Siksipä Hänelle on annettukin pyhä nimi — Kaikkitietävä Herra Jumala Zebaoth Jeesus Kristus. Hän kaikki tietää, kaikki tarkastaa, kaikki muistaa. Ihmisiltä voit kätkeä syntipilkut omassatunnossasi, Häneltä et voi: Hän näkee! Hän puhuu itsekseen sinusta: voi sinua syntisparkaa, onnetonta syntisraukkaa! Palkan maksan! Ja kun hetki lyö, rankaisee Hän sinua, kouraan tuntuvasti rankaisee!… Hän on käskenyt ihmisiä: rakastakaa toinen toistanne, ja on järjestänyt niin, ett'ei niitä ihmisiä, jotka eivät toisia rakasta, rakasta kukaan. Ja yksin elävät he: raskasta on heidän maallinen elämänsä eikä iloa heillä ole…
Selällään maaten katsoi poika taivaaseen eikä nähnyt sen korkeuden loppua. Kaihoten uinaillen syntyi hänen mielikuvituksessaan joitakin hämäriä äärettömän suuria kuvia. Hänestä näytti taivaalla leijailevan joku suunnattoman suuri olento, läpikuultavan kirkas, herttaisen lämmittävä, hyväluontoinen ja samalla ankara, ja että hän, poika, ukon kanssa ja koko maa mukanaan, kohoaa hänen luoksensa sinne, pohjattomaan korkeuteen, sen sinertävään loisteeseen, puhtauteen ja valoon… Ja hänen sydämensä täyttyi tyynestä, hiljaisesta ilosta.
Palatessaan iltasin kotiin, astui Ilja pihaan arvokkaana ja vakavana kuin mies, joka on kovasti tehnyt työtä ja haluaa levähtää ja jolla ei ole aikaa turhanpäiväisiin asioihin, kuten toisilla pojilla ja tytöillä. Kaikissa talon lapsissa herätti hän kunnioitusta hyvällä ryhdillään ja olkapäältä riippuvalla pussillaan, jossa oli aina monenlaisia kauniita esineitä…
Ukko hymyillen sanoi jotakin leikillistä lapselle.
— Latsaruksetkin tulivat kotiin järjestettyään koko kaupungin ja kaikkialla tehtyään koirankuria!… Iljka! Käypäs pesemässä naamasi ja tule sitten ravintolaan juomaan teetä!…
Ilja läksi asuntoonsa maakerrokseen perässään lapsijoukko, joka varovasti tunnustelivat käsillään hänen pussinsa sisällystä. Ainoastaan Pashka, röyhkeästi asettuen hänen tiellensä, sanoi:
— Hei, ryysykauppias! Näytäpäs, mitä toit…
— Odota! — virkkoi hänelle jyrkästi Ilja. — Ensin juon teetä, sitten näytän…
Ravintolassa tapasi hän setänsä, joka hymyili ystävällisesti.
— Työmies-pieneni tuli! Voi sinua lasta!… väsyitkö?
Iljasta tuntui hauskalta, että häntä kutsuttiin työmieheksi, eikä hän yksin sedältään kuullut sitä nimitystä. Kerran oli Pashka tehnyt jonkin kepposen; Savel sai hänet kiinni, pisti pojan pään polvilleen ja, suomien häntä köydenpäällä, puheli:
— Vieläkö teet ilkeyksiäsi, lurjus, vieläkö? Siinä nyt saat, tuosta, tuosta! Toiset lapset sinun iälläsi hankkivat jo leipänsä, sinä vaan syöt ja vaatteita revit!…
Pashka voivotteli niin, että piha kaikui, ja potki jalkojaan, vaan köydenpää yhä tanssi hänen selässään. Oudolla mielihyvällä kuunteli Ilja vihamiehensä tuskanhuutoja, vaan kun sepän sanat saattoivat hänet tietoisuuteen etevämmyydestään Pashkan rinnalla, silloin rupesi häntä poika säälittämään.
— Savel-setä, herkeä! — äkkiä huudahti hän. — Savel-setä!
Seppä läimäytti vielä kerran poikaansa, ja katsahtaen Iljaan, sanoi hän vihasesti:
— Mitä! Sinäkö tässä puolustajaksi rupeat!… Varo itseäsi!… — Sitten heitti hän poikansa menemään ja poistui pajaan. Pashka nousi jaloilleen ja astui kompastellen kuin sokea pihan pimeään nurkkaan. Ilja säälien seurasi häntä. Tultuaan nurkkaan, laskeusi Pashka polvilleen ja nojaten päätään aitaan ja sivellen selkäänsä käsillään, alkoi ulvoa vielä kovemmin. Ilja aikoi sanoa jotakin ystävällistä piestylle vihamiehelleen, mutta hymyili vaan:
— Tekeekö kipeätä?
— Mene tiehesi! — huusi Pashka. Tämä häijy huudahdus loukkasi
Iljaa, ja hän alkoi opettavasti puhua:
— Siinä sen nyt näet! Sinä itse kolhit kaikkia, niinpä sinuakin…
Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, ryntäsi Pashka hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet kumoon. Ilja raivostui myös, takertui häneen kiinni, ja pian kierivät he keränä maassa. Pashka puri ja kynsi, vaan Ilja, tartuttuaan käsin hänen tukkaansa, jyskytti hänen päätään maahan, kunnes Pashka vihdoin huusi:
— Päästä-ä!
— Entäs nyt! — sanoi Ilja, nousten seisomaan, ylpeänä voitostaan. — Tunnustatko nyt, että olen väkevämpi sinua, muuten löylyytän sinua vielä?…
Hän poistui pyyhkien paitansa hihalla verta kasvoiltaan. Keskellä pihaa seisoi synkännäköisenä seppä. Huomattuaan hänet, hätkähti Ilja kauhusta ja pysähtyi, luullen, että seppä kostaa hänelle poikansa puolesta. Vaan tämä hartioitaan kohauttaen virkkoi:
— Mitä ällistelet? Etkö minua ennen ole nähnyt? Mene, mihin olet menossa!…
Mutta tavattuaan illalla Iljan portilla, näpähytti Savel häntä sormellaan päähän ja jurosti hymyillen kysyi:
— Kuinka voit, pihanpuhdistaja? häh? Ilja iloissaan nauraa hihitti, — hän oli onnellinen. Kiukkuinen seppä, talon vahvin mies, jota kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat, laski leikkiä hänen kanssaan. Seppä tarttui rautakourillaan hänen olkapäähänsä ja lisäsi hänen iloaan:
Ohoo! — sanoi hän. — Sinähän olet väkevä poika! Vähällä et anna perää… Kunhan kasvat suuremmaksi, otan sinut pajaan!…
Ilja tarttui polvesta sepän isoon jalkaan ja puristi sitä lujasti rintaansa vasten. Luultavasti tunsi Pavel pikku sydämen pelokkaan sykinnän, jonka hänen raaka pilansa oli saanut aikaan, sillä hän laski raskaan kätensä Iljan pään päälle, ja vähän vaiettuaan, virkkoi:
— Orpo-raukka!… no, päästäpäs irti!…
Kasvot loistaen ryhtyi Ilja sinä iltana hyvillä mielin tavalliseen toimeensa — jakamaan sinä päivänä keräämiänsä eriskummallisia kaluja. Lapset olivat jo kauan odottaneet häntä. He istuutuivat piiriin Iljan ympärille maahan ja ahnain silmin katsoivat likaista pussia. Ilja otti pussistaan esiin karttuunin palasia, puusotamiehen, pomaadarasian, korvattoman teekupin, jonka reuna lisäksi oli rikki.
— Se minulle, minulle, minulle! — kuului kateellisia huudahduksia, ja pieniä, likaisia käsiä ojentautui joka puolelta ottamaan harvinaiskaluja.
— Odota! Sormet pois! — komensi Ilja. — Kuinka luulette voivamme leikkiä, jos kaikki viette kerrassaan? Minä avaan kaupan! Myyn palasen karttuunia… Parasta lajia! Maksaa puoli ruplaa!… Mashka, osta!
— Hän osti!… vastasi Jaakko suutarin tytön puolesta ja otettuaan taskustaan jo edeltäpäin varatun näkinkengänkuoren, pisti sen kauppiaan käteen. Vaan Ilja ei siitä huolinut.
— Mitä leikkiä tämä on? Tingi sinä, piru! Koskaan et sinä tingi!…
Eihän se ole tavallista!
— En muistanut! — puolustihe Jaakko. Ja sitten alkoi kiivas tinkiminen; sekä myyjä että ostajat innostuivat, vaan sillä aikaa sieppasi Pashka läjästä sen esineen, joka häntä miellytti, juoksi pakoon, ja hypähdellen, ärsytti toisia:
— Minäpä varastin! Minäpä varastin! Hölmöjä olette, pirut!
Alussa saattoi hän semmoisella menettelyllä kaikki kauhistumaan: pienet itkivät ja huusivat, Jaakko ja Ilja ajoivat takaa varasta pitkin pihaa, vaan eivät koskaan onnistuneet saamaan häntä kiinni. Sittemmin hänen temppuihinsa totuttiin eikä häneltä odotettukaan mitään hyvää, yksimielisesti ei kukaan pitänyt hänestä eikä leikkinyt hänen kanssaan. Pashka eli syrjässä ja innokkaasti koetti tehdä kaikille jotakin pahaa. Isopäinen Jaakko puuhasi suutarin kiharatukkaisen tytön kanssa kuin lapsenhoitaja. Tämä käsitti hänen huolenpitonsa hänen luonnolliseksi velvollisuudekseen, ja vaikka hän kutsuikin häntä Jashetshkaksi [lempinimitys Jaakko-nimestä. Suom. muist.], niin kynsi hän usein pojan kasvot verille ja löi häntä. Hänen ystävyytensä Iljan kanssa yhä lujeni, ja hän kertoi alinomaa toverilleen kummallisia unia. — Minulla on olevinaan paljon rahaa, kaikki ruplanrahoja, suuri pussillinen. Kannan sitä metsässä. Äkkiä tulee rosvoja. Veitset kädessä, kauheita ovat! Minä juoksemaan! Mutta äkkiä tuntuu, kuin pussissa rapisisi jotakin. Heitän sen aika vauhdilla luotani! Siitäkös pyrähtää lentoon erilaisia lintuja!… keltasirkkuja, talitiaisia, tiklijä — äärettömän paljon! Tarttuivat minuun kiinni ja veivät korkealle, hyvin korkealle!
Hän keskeytti kertomuksensa, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, ja kasvot saivat lammasmaisen ilmeen…
— Entä sitten? — rohkaisi häntä Ilja, kärsimättömästi odottaen loppua.
— Niin, lensin aivan näkymättömiin!… miettivästi päätti Jaakko.
— Mihin?
— Niin… aivan näkymättömiin!
— Voi sinua! — moittien sanoi Ilja. Et mitään muista!…
Ravintolasta astui ulos Jeremei-ukko ja, varjostaen kädellään silmiään, huusi:
— Iljushka! Missä olet? Tulepa nukkumaan, jo on aika!…
Ilja tottelevaisesti seurasi ukkoa ja laskeusi vuoteelleen, jona hänellä oli suuri, heinillä täytetty, jauhomatto. Makeasti nukkui hän matollaan; hyvä oli hänen elää lumpunkokoojan kanssa, vaan pian katkeroitui tämä hauska ja huoleton elämä.
* * * * *
Jeremei-ukko piti lupauksensa: hän osti Iljalle saappaat, suuren, raskaan palton, hatun, ja niin pantiin poika kouluun. Hän meni sinne uteliaana ja peloissaan sekä palasi loukkautuneena, alakuloisena, kyyneleet silmissä. Pojat olivat näet tunteneet hänet Jeremei-ukon seuralaiseksi ja joukolla alkaneet härnätä häntä:
— Rättiläinen! Hyi, kuin haisee! Rättiläinen!
Toiset olivat nipistelleet häntä, toiset näyttäneet kieltään; muuan oli tullut hänen luoksensa, vetänyt ilmaa sieramiinsa ja pahasti irvistäen hypännyt etemmäksi, huutaen kovasti:
— Huh, kuinka löyhkää!
— Miksi ne härnäävät? — hämillään ja harmissaan kysyi hän sedältään. — Tai onko sitten häpeällistä koota lumppuja?
— Mitä vielä! — puheli Terenti, silittäen pojan päätä, välttäen veljenpoikansa kysyviä ja tutkivia silmiä. — Ne vaan ilman aikojaan tekevät kiusaa… Mitä joutavia! Kärsi sinä vaan!… He tottuvat… ja sinäkin totut…
— Saappaillekin nauravat ja paltolle!… Mistä lieneekään likakaivosta löytänyt, — sanovat…
Jeremei-ukkokin, iloisesti silmiään räpyttäen, lohdutti häntä:
— Kärsi! Hän tekee niistä vielä tilin!… Hänkö? Lapseni! Kuka sitten, joll'ei Hän!
Vanhus puhui Jumalasta sellaisella ilolla, niin suurella uskolla Hänen oikeudellisuuteensa, kuin olisi kaikki Jumalan ajatukset tiennyt ja tutkinut kaikki Hänen aikeensa. Jeremein sanat ikäänkuin sammuttivat vihan pojan sydämestä, vaan seuraavana päivänä se leimahti entistä kiivaammin. Ilja oli jo tottunut pitämään itseään suurena, työmiehenä: puhelihan itse Savel-seppäkin ystävällisesti hänen kanssansa, vaan koulupojat nauroivat hänelle ja härnäsivät häntä. Hän ei voinut tyytyä siihen: koulun tekemä loukkaava ja katkera vaikutus lisääntyi päivä päivältä, yhä syvemmälle painui se hänen muistiinsa. Koulunkäyminen tuli hänelle raskaaksi ja vastenmieliseksi velvollisuudeksi. Hän pysyttelihe yksinään, karttaen toisia. Heti herätti hän opettajansa huomion itseensä ymmärtäväisyydellänsä; opettaja alkoi asettaa hänet esimerkiksi toisille, ja se saattoi yhä kireämmälle hänen ja poikain välit. Etupenkillä istuessaan tunsi hän aina selkänsä takana olevan vihollisiansa, jotka aina, kun hän oli heidän nähtävissään, tarkastivat hänestä kaikkea, mille saattoi nauraa, ja nauroivat. Jaakko kävi samaa koulua, ja hänkin oli huonoissa kirjoissa tovereillaan; he kutsuivat häntä oinaaksi. Hajamielisenä ja kyvyttömänä sai hän usein kärsiä rangaistuksia, vaan hän välitti niistä vähän. Hän näytti hyvin vähän huomaavan, mitä hänen ympärillään tapahtui, eläen jonkinlaista erityistä elämää sekä koulussa että kotona. Hänellä oli omat mietteensä, ja milt'ei joka päivä hämmästytti hän Iljaa käsittämättömillä kysymyksillä. Milloin kysyi hän miettivästi, silmiään siristäen:
— Iljka! Mistä se johtuu, että, vaikka ihmisten silmät ovat pienet, he näkevät kaikki! Koko kaupungin näkevät. Koko kadun… Kuinka niin suuri esine sopii silmään?
Tai, katsoessaan taivaalle, huomautti äkkiä.
— Katsopas aurinkoa!…
— Mitä siitä? — kysyi Ilja.
— Se paistaa!…
— Entä sitten?…
— Ei mitään!… Tiedätkö, mitä ajattelen? Se saattaa olla mies ja kuu sen vaimo!… Siitäpä sitte tähdet!…
Alussa rupesi Ilja miettimään noita outoja puheita, vaan sitten ne alkoivat häiritä häntä, siirtäen hänen ajatuksensa pois niistä tapahtumista, jotka häntä ärsyttivät. Sellaisia tapauksia oli paljon, ja poika oppi jo arvostelemaan niitä.
Kerran palasi hän koulusta kotiin, ja rumasti irvistäen, sanoi
Jeremei-ukolle:
— Järkevä on tuo opettajakin olevinaan! Katukauppiaan Malafejeff'in poika särki eilen ikkunaruudun, ja hän torui vaan vähän häntä, ja tänään panetti hän omilla rahoillaan uuden lasin…
— Siinäpä on hyvä mies! — liikutettuna sanoi Jeremei.
— Kyllä on hyvä! Entä kun Vanjka Kljutshareff särki ikkunan, jätti hän hänet päivällisettä, kutsui sitten luokseen Vanjkan isän ja sanoi hänelle: anna lasiin neljäkymmentä kopeekkaa!… Isä sitten löi Vanjkaa!… Näetkö, millaisia ovat!
— Älä ole sitä huomaavinasikaan, Iljusha! — neuvoi häntä ukko, rauhattomasti räpyttäen silmiään. — Katso asiaa niin, kuin se ei lainkaan sinua koskisi. Vääryyden tutkii Jumala emmekä me! Me emme osaa. Vääryyden kyllä näemme aina, vaan totuutta löytää emme osaa. Hän tietää kaikelle mitan ja painon!… Minä, näet, olen kauan elänyt ja katsellut ympärilleni, — niin paljon vääryyttä olen nähnyt, ett'ei sitä voi laskeakaan! Totuutta taas en ole nähnyt!… Ja kuitenkin on kahdeksaskymmen minulla jo menossa. Eikä saata niin olla, ett'ei niin pitkään aikaan olisi totuuttakin sattunut tielleni… Mutta kun en sitä ole nähnyt, niin en tunne sitä…
— No-o! — epäillen virkkoi Ilja. — Mitä tuntemista siinä on? Jos toinen antaa neljäkymmentä, antakoon toinenkin saman; siinä totuus!…
Vanhusta se ei tyydyttänyt. Hän puhui vielä paljon itsestään, ihmisten sokeudesta ja siitä, ett'eivät he osaa oikeudenmukaisesti arvostella toisiansa, ja että vain Jumalan tuomio on oikea. Ilja kuunteli häntä tarkasti, vaan yhä jurommaksi kävivät hänen kasvonsa ja silmänsä yhä tummenivat:
— Milloin sitten Jumala tuomitsee? kysyi hän äkkiä ukolta.
— Se on tietymätöntä!… Kun hetki lyö, tulee hän alas pilvistä tuomitsemaan eläviä ja kuolleita… vaan milloin? — Se on tietymätöntä. Lähdepäs kanssani iltakirkkoon lauantaina…
— Lähdetään vaan!…
— Kas niin!…
— Lauantaina seisoi Ilja ukon kera kirkon eteisessä, kerjäläisten joukossa, kahden oven välillä. Ulko-oven avautuessa pöyristytti Iljaa kadulta sisään tulviva kylmä ilma, hänen jalkojaan palelsi, ja hiljaa koputti hän niitä kivipermantoon. Mutta kirkkoon johtavan oven ikkunoiden läpi näki hän, kuinka kynttilöiden tulet valaisivat messupukujen kiiltävää metallipäällystä, ihmisten mustia päitä, pyhäinkuvien kasvoja, ja ikonostaasin [pyhäinkuvilla varustettu väliseinä, jota eroittaa alttarin muusta kirkosta. Suom. muist.] kauniita leikkauksia.
Kirkossa näyttivät ihmiset paremmilta ja ystävällisemmiltä, kuin kadulla kulkiessaan. He olivat kauniimpiakin kullankiiltävässä loisteessa, joka valaisi heidän tummia olentojaan heidän seisoessaan ääneti ja hiljaa. Kirkon oven avautuessa kuului etehiseen lämmin, sointuisa laulu ja tulvi hyvältä tuoksuvaa suitsutussavua; sitä kiertyi pojan ympärille, ja nautinnolla hengitti hän sitä keuhkoihinsa. Hänen oli hyvä seisoa siinä, Jeremei-ukon vieressä, joka kuiskaten rukoili. Hän kuunteli, kuinka kauniit sävelet kaikuivat kirkossa ja kärsimättömästi odotti hän kirkon oven avautumista, jolloin ne tulvivat hänen päällensä, voimakkaina, riemuisina, ja hivelivät hänen kasvojaan suloisen-tuoksuvalla lämmöllään. Hän tiesi, että kliros'illa [klirosiksi kutsutaan paikkaa kirkossa, jossa laulajat laulavat. Suom. muist.] laulaa Grishka Bubnoff, eräs koulun ilkeimpiä kiusantekijöitä, ja Fedjka Dolganoff, väkevä ja suuri tappelija, jota hänkin usein oli saanut kokea. Vaan nyt ei hän tuntenut vihaa heitä kohtaan, vaan kenties hiukan kateutta. Häntä itseään olisi haluttanut laulaa kliros'illa ja katsoa sieltä ihmisten kasvoja.
Oli kai hyvin hauskaa laulaa lähellä kuninkaan ovea [ikonostaasin keskimmäinen, kaksipuolinen ovi. Suom. muist.], kaikkia muita ihmisiä korkeammalla, ja nähdä heidän tyynet, rauhalliset kasvonsa. Hän poistui kirkosta, tuntien itsensä hyväntahtoiseksi ja valmiiksi sopimaan sekä Bubnoff'in, Dolganoff'in että kaikkien oppilasten kanssa. Vaan maanantaina palasi hän koulusta samanlaisena kuin ennenkin, — synkkänä ja loukkautuneena.
Jokaisessa seurapiirissä on tavallisesti henkilö, jonka on vaikeata siinä elää eikä hänen silti tarvitse olla parempi tai huonompi sitä. Hän saattaa herättää siinä ilkeän huomion itseensä, vaikka hänellä onkin järki paikallaan, vaikk'ei hän olekaan naurettava: piiri valitsee henkilön oman huvinsa vuoksi. Tässä tapauksessa sattui valinta Ilja Lunjeff'iin. Hän olisi ehkä aikaa myöten tehnyt sen kanssa sovinnon ja se hänen kanssaan, vaan kun samoihin aikoihin Iljan elämässä sattui tapauksia, joiden vaikutus häneen oli suuri, tekivät ne koulun lopullisesti vastenmieliseksi hänelle, samalla kohottaen hänet vähäpätöisyyksien yläpuolelle, ja hävittivät muistonkin siitä.
Palatessaan kerran Jaakon kera kotiin, huomasi Ilja ihmisjoukon portilla.
— Katsopas! — sanoi hän toverilleen, taas, nähtävästi, on tappelu!… Juostaan!
He läksivät kiireesti juoksemaan ja perille tultuaan he näkivät, että pihalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä, huutaen:
— Kutsukaa poliisi! Hänet on sidottava! Pajan lähelle oli kokoontunut ihmisiä suuri, taaja joukko, ja ne seisoivat vaiti, liikkumatta. Pojat tunkeutuivat joukon keskelle, vaan vetäytyivät heti takasin. Heidän jaloissaan, lumessa, makasi, kasvot maata vasten, nainen; hänen takaraivonsa oli veressä, ja lumi pään ympärillä oli laajalti verestä punanen. Hänen vieressään oli rutistunut huivi ja suuret sepänpihdit. Pajan ovella, kyyryssä, istui Savel, katsoen naisen käsiin. Ne olivat eteenpäin ojennetut, sormet olivat kouristuneet syvälle lumeen ja pää oli painunut käsien väliin, aivan kuin nainen olisi tahtonut paeta, piiloutua. Sepän silmät olivat synkissä rypyissä, kasvot näyttivät laihoilta; saattoi huomata, että hän kovasti puri hampaitaan: leukapielet näyttivät kahdelta suurelta pahkalta. Oikealla kädellään nojasi hän ovenpieleen; hänen nokiset sormensa liikkuivat kuin kissan kynnet, vaan muuten oli seppä liikkumaton. Iljasta kuitenkin tuntui, että hän heti avaa tiukkaan yhteen puristetut huulensa ja ärjäsee leveän rintansa koko voimalla.
Väki vaieten katseli seppää; kaikkien kasvot olivat totiset, ankarat, ja vaikka pihalla meluttiin ja häärittiin edestakasin, niin ei täällä, pajan lähellä ollut melua, ei liikettä… Vihdoin tunkeusi vaivalla joukosta esiin Jeremei-ukko pörröisenä, hikisenä: vapisevalla kädellään ojensi hän sepälle vesikauhan ja sanoi:
— Hepäs… juo…
— Köysi hänelle kaulaan, roistolle, eikä vettä, — virkkoi joku puoliääneen. Savel otti kauhan vasemmalla kädellään ja joi kauan, kauan. Ja kun hän oli juonut veden loppuun, katsoi hän tyhjään kauhaan ja alkoi puhua ontolla äänellä:
— Minä häntä varotin… Herkeä, raato! Sanoin — pidä varasi, tapan sinut! Annoin anteeksi hänelle… monesti anteeksi annoin… Ei totellut… Niin se sitten kävi!… Pashka on nyt orpo… Ukko-kulta… Pidä häntä silmällä… Sinua rakastaa Jumala… Pidä silmällä…
— Voi sinua! — surullisesti sanoi vanhus, koskettaen vapisevalla kädellään sepän olkapäätä, vaan joku joukosta huomautti taas:
— Katso roistoa!… Vieläpä Jumalasta puhuu!…
Silloin heitti seppä julman katseen joukkoon ja äkkiä ärjäsi kuin peto:
— Mitä tahdotte? Menkää tiehenne jok'ainoa!
Hänen ärjäisynsä kävi ruoskan tavoin joukkoon. Muristen väistyi se pois. Seppä nousi seisomaan, astui kuolleen naisen luo, vaan heti pyörähti takasin ja suurena, suorana — meni pajaan. Kaikki näkivät, että hän, sinne tultuaan, istuutui alasimelle, tarttui käsin päähänsä, ikäänkuin sitä äkkiä olisi ruvennut särkemään, ja alkoi heilutella ruumistaan edestakasin. Iljaa rupesi seppä säälittämään; hän poistui pajan luota ja alkoi kuin unissaan kulkea joukosta joukkoon, kuunnellen ihmisten puheita, vaan ymmärtämättä mitään. Hän oli näkevinään punasen läiskän, ja hänen sydäntään ahdisti.
Saapui paikalle poliisi ja alkoi ajaa väkeä pihasta; sitten köytettiin seppä ja vietiin pois.
— Jääkää hyvästi… hyvästi, ukko-kulta! — huudahti Savel, astuessaan ulos portista.
— Hyvästi, Savel Ivanitsh, hyvästi, rakas ystävä! — kiirehtien ja heikolla äänellä huusi Jeremei hänen jälkeensä.
Mutta paitsi ukkoa, ei kukaan heittänyt hyvästiä sepälle…
Seisoen pienissä parvissa pihalla juttelivat ihmiset keskenänsä, synkästi katsellen sinne, missä surmatun niinimatolla peitetty ruumis makasi. Pajan ovelle, samalle paikalle, jossa Savel oli istunut, oli nyt sijoittunut poliisivartija piippu suussa. Hän poltteli piippuaan, syljeksi ja, himmeillä silmillään katsoen Jeremei-ukkoon, kuunteli hänen puhettaan.
— Hänkö olisi tappanut? — salaperäisen hiljaa puhui vanhus. — Musta voima se on ollut, aivan varmaan! Ihminen ihmistä ei saata tappaa… Ihminen, joka pitää Jumalan kuvaa sydämessään… Ei hän tapa, on väärin sanoa niin, hyvät ihmiset!
Jeremei laski kätensä rinnalleen, pyyhkäsi pois jotakin itsestänsä, ryki ja jatkoi selittämistään tapauksen salaisuudesta.
— Kauan on hänelle musta mies korvaan kuiskutellut: tapa muka!
— Mitä sanot, kauanko? — arvokkaasti tiedusteli poliisi.
— Kauan! Hän muka on sinun. Mutta se ei ole totta… Hevonen on minun… Koira on minun… vaan vaimo on — Jumalan!… Hän on — ihminen!… Hän on ottanut kaikki työt ja vaivat Herralta paratiisissa ja kantaa niitä yhdessä meidän miesten kanssa… Vaan musta mies yhä tyrkyttää hänen päällänsä: tapa, sinun on hän!… Hänelle on tarpeen, että ihminen tekisi vastoin Jumalaa… Hän itse tekee Jumalan tahtoa vastaan ja ihmisestä hän hakee apulaista…
— Pihdeillä ei häntä kuitenkaan lyönyt piru, vaan seppä, — sanoi poliisi ja sylkäsi.
— Mutta kuka sai hänet sen tekemään? — huusi vanhus. — Tutkipas, kuka sai hänet niin tekemään?
— Varropas! — sanoi poliisi. — Mikä on hän sinulle, tuo seppä?
Poikako?
— Ei, vielä mitä!…
— Varropas! Sukulainen kenties?
— E-ei. Ei ole sukulaisia minulla…
— Kuule! Mutta minkätähden sinä sitten välität koko jutusta?
— Minäkö? Mutta Herra Jumala…
— Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon, ankarasti sanoi poliisi: — vanhuuttasi löpiset… Ja — mene nyt tiehesi!
Poliisimies pullautti suustaan paksun savupilven ja kääntyi pois ukosta. Vaan Jeremei viittasi kädellään ja uudestaan alkoi puhua nopeasti, vinkuvalla äänellä.
Kalpeana ja silmät suurina poistui Ilja pajan luota ja seisahtui erään joukkueen luo, jossa oli Makar-ajuri, Perfishka, Matitsa ja muita ullakossa asuvia naisia.
— Hän, hyvät ystävät, eleli huonosti jo ennen naimisiin menoaan! — puheli muuan naisista. — Tiedän sen. Saattaapa olla niinkin, ett'ei Pashka olekaan sepän poika, vaan kymnaasin opettajan, joka asui rihkamakauppiaan Malafejeff'in luona… hän yhä juopotteli…
— Senkö saman, joka ampui itsensä? kysyi Perfishka.
— Niin, niin!… Hän se alun teki…
— Tämän nyt ei tarvinnut johtua siitä… tyyneesti sanoi Makar. — Se olisi hyvin yksinkertaista… Hän lyö omaa eukkoansa, minä taas omaani.
— Eivät ehdi valitsemaan! — sanoi iloinen Perfishka suutari. — Tuossa minunkaan vaimoni ei mihinkään kelpaa, vaan kärsin kuitenkin!…
— Kärsit kai, piru! — jurosti sanoi Matitsa.
Perfishkan jalaton vaimo oli myös keinotellut itsensä pihalle ja kokonaan ryysyihin kääriytyneenä istui hän vanhalla paikallaan, maakerrokseen johtavan oven suussa, Hänen kätensä olivat liikkumattomina polvilla; hän oli nostanut päänsä ja katseli mustilla silmillään taivaalle. Hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristetut ja suupielet olivat painuneet alas. Ilja niinikään rupesi katsomaan vuoroin naisen silmiin, vuoroin korkeata taivasta, ja hänen pisti päähänsä, että Perfishkan vaimo kenties näkee Jumalan ja äänettömästi rukoilee Häneltä jotakin.
Pian kokoontuivat kaikki lapsetkin tiheään joukkoon maakerrokseen johtavan käytävän suulle. Viluissaan kietoutuneina vaatteisiinsa istuivat he rappusten portailla ja uteliaina kuuntelivat Savelin pojan kertomusta. Pashkan kasvot näyttivät kalpeilta, vaan hänen viekkaat silmänsä vilkuivat jokaiseen levottomasti ja hämillään. Mutta hän tunsi itsensä sankariksi; ihmiset eivät vielä koskaan tätä ennen olleet kääntäneet häneen niin suurta huomiota kuin tänään. Kymmenettä kertaa kertoessaan samaa, puhui hän ikäänkuin haluttomasti, välinpitämättömästi:
— Kun äiti oli lähtenyt toissapäivänä kotoa, niin jo silloin oli isä hammasta purrut ja siitä pitäen ollut ilkeä, ärjynyt. Minuakin yhtäpäätä oli tukasta repinyt… Ymmärsin heti, ett'ei ollut hyvä merrassa! Sitten tuli äiti kotiin, vaan asunto oli lukossa, — olimme pajassa. Seisoin palkeiden vieressä. Näen hänen tulevan, seisahtuvan ovelle ja kuulen hänen sanovan: annapa avain! Mutta isä otti pihdit ja astui häntä kohden… Astuu hän hiljaa, kuin hiipien… Minä ihan suljin silmäni — kauhealta tuntui! Aioin huutaa: pakene, äiti! En huutanut… Avasin silmäni, mutta yhä hän vaan kulkee! Silmät palavat suurina! Silloin alkoi äiti peräytyä… Mutta sitten käänsi hän selkänsä isälle: hän nähtävästi aikoi paeta…
Pashkan kasvot värähtivät, koko hänen laiha, kulmikas ruumiinsa vavahti. Syvään hengähtäen veti hän keuhkoihinsa paljon ilmaa ja hengitti sen ulos pitkään, sanoen:
— Ja sitten kuin hän häntä läimäyttää pihdeillä!
Lapsijoukko, joka siihen asti oli istunut hiljaa, liikahtaa.
— Äiti heilutti käsiään ja kaatui… kuin olisi veteen pudonnut…
Hän vaikeni, otti käteensä ketjunpäät, tarkasti katseli niitä ja viskasi ne lasten päitten päällitse pihalle. Lapset samoin istuivat ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin odottaen häneltä vielä lisää. Vaan hän pää syvään painettuna oli ääneti.
— Kuoliaaksiko löi? — kysyi Masha ääni vavisten.
— Hölmö! — päätään nostamatta virkkoi Pashka.