Produced by Tapio Riikonen

KONOVALOV

Kirj.

Maksim Gorkij

Suomennos.

Helsingissä, Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö, 1912.

Silmäillessäni kerran hajamielisenä sanomalehteä, huomasin nimen Konovalov. Tämä nimi sai hereille uteliaisuuteni ja minä luin seuraavaa:

"Toissa yönä hirttäytyi paikkakunnan vankilan kopissa n:o 1 uuninpellinnyöriin Muromin kaupungin pikkuporvari Aleksander Ivanovitsh Konovalov, ijältään 40-vuotias. Itsenturhan tekijä oli vangittu irtolaisuudesta Pskovin kuvernementissä sekä lähetetty vankikyydillä kotiseudullensa. Vankilan päällystön ilmoitusten mukaan oli vainaja ollut käytökseltään hiljainen, vaitelias ja mietteisiinsä vaipunut. Vankilan lääkärin otaksuman mukaan oli syynä Konovalovin itsemurhantekoon synkkämielisyys."

Luettuani tämän pienillä ktrjakkeilla painetun lyhyen uutisen (tiedonannot köyhän kansan elämästä painetaan aina pienillä kirjakkeilla) aloin ajatella, että minun ehkä onnistunee jonkun verran paremmin valaista niitä syitä, jotka pakottivat tämän mietteisiinsä vaipuneen ihmisen päättämään maallisen elämänsä. Sillä olihan hän tuttu minulle, joskus maailmassa olimme eläneetkin yhdessä. Ja ehkä on suorastaan velvollisuutenikin puhua enemmän hänestä, sillä sellaista kelpo ihmistä kuin hän harvoin saattaa tavata elämän taipaleella.

Olin 18-vuotias tavatessani Konovalovin ensi kerran. Työskentelin siihen aikaan kisällin apulaisena eräässä leipomossa. Kisälli — entinen musiikkikomennuskuntaan kuuluva sotamies — joi kauheasti viinaa ja turmeli usein taikinan. Hän rakasti hyräillä juovuksissa ollessaan kaiken maailman veisuja ja rummuttaa sormillaan milloin mihinkin sattui. Kun leipomon isäntä nuhteli häntä pilatusta tahi myöhästyneestä tavarasta, raivostui hän pahanpäiväisesti ja alkoi armottomasti sadatella isäntää pyytäen samalla kertaa häntä muistamaan, että hän ei ole mikään tavallinen ihminen; kaikilla ei ole sellaisia musikaalisia lahjoja kuin hänellä.

"Minäkö muka olen antanut taikinan palaa pohjaan", — huusi hän väännellen paikoillensa pitkiä törröttäviä ruskeita viiksiänsä sekä maiskutellen paksuilla, jostakin syystä ikuisesti kosteilla huulillansa. "Korput ovat palaneet! Leipä on hapanta! Voi sinua, senkin pirun vetävä vinosilmä variksen pelätin! Olenko minä syntynyt maailmaan tällaista työtä tekemään? Piru sinut periköön homminesi — minä olen soittaja, minä! Ymmärrätkö? Sattui, että altto oli humalassa, ja minä soitin alttoa; oboe istui arestissa — minä puhalsin oboeta; rumpupasuuna sattuu sairastumaan — no kukas nyt hänen sijallensa? Sutshkov! Täällä, herra vääpeli! Työ on iloni, Teidän ylhäisyytenne! Tam-ta-ram-ta-raa! Ja sinä moukka, senkin haaska, uskallatkin! Tuo tänne heti paikalla saatavani!"

Ja pikkuinen pulleahko isäntä naisekkaine kasvoineen, joissa kierot silmät vallan upposivat paksuihin rasvakerroksiin, polki lyhkäisillä paksuilla jaloillansa mielettömänä lattiaa niin, että hänen paksu ihramahansa vallan tutisi sekä ulvoi vinkuvalla äänellä:

"Varas! Ryöväri! Kristuksen pettäjä Juudas! Voi hyvä Jumala, minkä tähden olet minua rangaissut lähettämällä mokoman ihmisen niskoilleni?" Hän levitti lyhyet sormensa hajalleen, kohotti kätensä ylös taivasta kohti ja huudahti äkkiä korvia särkevällä äänellä: "Jospa minä noudankin poliisin sinun kimppuusi, senkin räyhääjä!"

"Poliisi! Minunko, tsaarin ja isänmaan uskollisen palvelijan kimppuun lähetetään poliisi?!" — kiljui sotamies ja syöksyi nyrkkeineen isännän niskaan. Tämä peräytyi heti läähättäen sekä yhä edelleen kiihkeästi kiroillen ja siunaten, muuta hän tuskin saattoikaan tehdä, — oli kesä ja tähän vuodenaikaan oli Wolgan seuduilla vaikeata saada käsiin kunnollista leipojaa.

Tämä näytös uudistui melkein joka päivä. Sotamies joi, pilasi taikinan ja soitti kaikellaisia marsseja ja valsseja eli "numeroita", kuten hän itse niitä nimitti; isäntä raivosi ja puri hampaitansa, mutta minun osakseni tuli kaiken tämän johdosta kahden miehen työ.

Eipä sen vuoksi iloni suinkaan ollut pieni, kun eräänä päivänä sain kuulla seuraavanlaisen vuoropuhelun isännän ja sotamiehen välillä:

"Nyt, sotamies", sanoi isäntä ilmestyttyään leipomoon tyytyväisenä loistavanaamaisena ja vahingon ilosta säteilevin silmin — "no nyt, sotamies, nosta pilli huulillesi ja puhalla lähtömarssi!"

"Mitä vielä, lörpötyksiä?!" sanoi synkkänä sotamies, joka tapansa mukaan lojui puolihumalaisena taikinoineen lavitsalla.

"Ole valmis lähtemään retkelle, korpraali", riemuitsi isäntä.

"Mihin retkelle?" kysyi sotamies laskien jalkansa alas lavitsalta pahaa aavistaen.

"Mihin haluat…"

"Mistä on oikein kysymys!" huusi suutuksissaan sotamies.

"No, asia on yksinkertaisesti sellainen, että sinua minä en enää työhön halua. Mene ylös, peri maksusi, ja sitten marssi matkalles, mihin ilman suuntaan haluat!"

Tällainen isännän esiintyminen sai piristymään jonkun verran sotamiehen, joka oli tottunut luottamaan voimiinsa tuntiessaan hyvin isännän aseman toivottomuuden: nyt hän äkkiä muisti, kuinka vaikeata hänen olisi löytää itsellensä työtä huonona ammattilaisena:

"No, sinä varmaankin lasket leikkiä vaan", sanoi hän levottomana nousten seisalleen.

"Mene tiehesi, mene…"

"Pitääkö minun tosiaankin lähteä?"

"Ala vaan laputtaa."

"Tällaisen kiitoksenko minä siis saan rehellisestä työstäni. Senkin verenimijä. Nyt kun voimani ovat lopussa, en tietysti enää kelpaa työhön", ynisi katkerana päätänsä pudistaen sotamies. "Sukkelasti tehty. Mokomakin hämähäkki!"

"Minäkö hämähäkki", sanoi mestari, jonka veri alkoi kuohua.

"Niin juuri, sinä olet verta imevä hämähäkki, sinä", vakuuttamalla äänellä vastasi sotamies sekä läksi horjuen kulkemaan ovea kohti.

Isäntä nauroi vahingoniloisena hänen jälkeensä ja hänen pienet silmänsä säteilivät riemusta.

"Mene vaan. Koetappas nyt pyrkiä jonkun palvelukseen. Koetahan! Minä olen sinut, ukkokulta, joka paikassa maalannut sellaisin värein, että ilmaiseksikaan eivät ota vastaan! Ei yhdessäkään paikassa… Olen pitänyt hellää huolta sinusta, senkin märkäpää mullikka!"

"Oletteko jo saanut uuden leipojan", kysyin isännältä.

"Uuden? Uudeksi on hän vanha. Hän on ollut apurina luonani ennen. Sellainen kelpo leipoja! Suorastaan kullan arvoinen! On vaan onnettomuudeksi juoppo hänkin. Mutta hän juo ainoastaan aika-ajoittain. Kun hän tulee työhön, niin ensiksi hän raataa kuin hevonen kolme — neljä kuukautta. Unesta, levosta ei hän välitä eikä palkastakaan — anna sen verran kuin haluat. Raataa ja laulaa! Ja, ystävä hyvä, tietäisitpä mitenkä hän laulaa. — Sydän käy raskaaksi häntä kuunnellessa — pois täytyy mennä. Laulaa, laulaa jonkun aikaa ja sitten yltyy äkkiä uudelleen juomaan…"

Mestari huokasi syvään ja heilutti toivottomana kättänsä.

"Kun hän kerran alkaa juoda — niin silloin et häntä millään enää pidätä. Hän juo niin kauvan, kunnes sairastuu tahi on puolialaston köyhyydestä. Silloin hän alkaa hävetä, tahi mitä se lienee, ja hän katoaa äkkiä näkyvistä aivan kuin paha henki pyhän savun edestä. — Tuolla hän jo tuleekin. No, jokos nyt olet kokonaan valmis, Sasha?"

"Kyllä", kuului kynnykseltä vastaus syvällä rintaäänellä.

Siellä seisoi ovenpieleen nojaten noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen kookas, leveäharteinen mies. Vaatteista päättäen oli hän täydellinen kulkuri ja kasvoiltaan sekä ruumiinmuodoltaan täysiverinen slaavi. Yllä oli hänellä punainen uskomattoman likainen ja rääsyinen pumpulipaita, avarat liinahousut ja toisessa jalassa rippeitä entisestä kummikalossista sekä toisessa saapas, jonka päällysnahka oli aivan rikkirepeytynyt. Hänen vaaleanpunertavat hiuksensa olivat takkuiset ja niistä pisti esiin lyhyitä oljenkorsia, papeririekaleita ja pieniä puupalasia. Samassa kunnossa oli hänen muhkea punertava partansakin, joka levitetyn viuhkan tavoin peitti hänen rintaansa. Pitkulaisia, kalpeita ja kulutettuja kasvoja valaisivat suuret vaaleansiniset ja miettiväiset silmät, jotka ystävällisesti hymyillen tarkastelivat minua. Myöskin hänen kauniit, vaikka vähän kalpeat huulensa hymyilivät ruskeiden viiksien alla. Niiden hymyily näytti sanovan:

"Tällainenhan minä olen… älkää minua tuomitko, veljet…"

"Astu sisään Sasha. Tässä on sinun apulaisesi", sanoi isäntä käsiänsä hykertäen tarkastellessaan uuden leipojan tanakkaa muotoa. Tämä astui äänettömänä lähemmäksi sekä ojensi minulle jättiläiskätensä; me tervehdimme toisiamme. Hän istuutui penkille, ojensi jalkansa suoriksi eteenpäin, tarkasteli niitä ja sanoi isännälle:

"Ostappas minulle, Nikola Nikititsh kaksi paitaa ja päällysnahkaa jalkineita varten… Ja vähän kangasta lakiksi."

"Kaikki saat, älä hätäile! Lakkeja minulla on. Paidat ja nahat saat illalla. Tee työtä vaan, niin kauvan kun työ sujuu sinulta. Tiedän kyllä, mikä sinä olet miehiäsi. En moiti sinua… Konovalovia ei kukaan loukkaa, sillä hän itsekään ei loukkaa ketään. Ei isäntäkään mikään peto ole. Olen itse saanut raataa aikoinani ja tiedän, miltä tuntuu, kun retikka panee veden vuotamaan silmästä… No niin, jääkää herran huomaan, poikaseni, minun täytyy lähteä…"

Söimme kahden kesken.

Konovalov istui penkillä ja tarkasteli äänettömänä, hymyillen ympärillensä. Leipomo sijaitsi kellarikerroksessa, sen kolme akkunaa olivat kadunpinnan alapuolella. Valoa pääsi vähän sisälle ja vähän oli myöskin ilmaa, mutta sen sijaan oli paljon kosteutta, likaa ja jauhontomua. Seinien vierustalla sijaitsivat pitkät kaukalot: yhdessä oli taikinaa, toisessa hapantaikinaa ja kolmas oli tyhjä. Kullekin kaukalolle lankesi akkunasta himmeä valojuova. Suunnaton uuni valtasi melkein kolmannen osan leipomosta; sen vieressä likaisella lattialla oli jauhosäkkejä. Uunissa palavista pitkistä haloista läksi paahtavaa kuumuutta ja liekki kuvastui leipomon harmaalle seinälle vapisevana ja horjuvana, aivan kuin olisi se äänettömänä kertonut jotakin.

Kaareva, savun mustaama katto aivan tukahutti painollaan sisälläolevia ja päivänvalosta, joka sulautui yhteen uuninliekin kanssa, muodostui epämääräinen silmiä uuvuttava valaistus. Kadulta kuului akkunan lävitse kumeata kolinaa ja pölyä lensi sisälle. Konovalov tarkasteli kaikkea tätä, huokasi ja kysyi lopuksi minuun kääntyen ikävystyneellä äänellä:

"Oletko jo kauvankin tehnyt työtä täällä?"

Vastasin hänen kysymykseensä ja senjälkeen olimme vaiti katsellen vaan silloin tällöin kulman alta toisiamme.

"Mokomakin vankila!" — huokasi hän. "Mennään pois kadulle, siellä voimme istua portin vieressä?"

Läksimme ulos portille ja istuuduimme penkille.

"Täällä voi ainakin hengittää. Sellaiseen minä en ainakaan kerralla totu… en voi. Voin itse päättää, tulen suoraa päätä mereltä… tein työtä Kaspian merellä, kalastamoissa… ja sellaisilta avaroilta työmailta … Bums… tähän luolaan!"

Surumielisesti hymyillen katsahti hän minuun ja vaikeni alkaen tarkkaavaisesti silmäillä ohikulkijoita ja ohiajajia. Hänen vaaleansiniset, kirkkaat silmänsä puhuivat elävästi jostakin suuresta surusta… Ilta teki tuloansa; katu kolisi ja pölysi, ilma tuntui tukahduttavalta ja synkät varjot lankesivat taloista tielle… Nojaten selällään seinää vasten istui Konovalov käsivarret ristissä rinnalla ja hypisteli sormillansa silkkimäisen partansa haivenia. Minä katselin syrjästä hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojansa ja ajattelin: mikähän ihminen tämäkin lienee? Mutta en voinut saada itseäni puhuttelemaan häntä; hän oli minun päällysmieheni ja sitä paitsi herätti hän minussa jonkinlaista kummallista kunnioitusta.

Kolme ohukaista ryppyä uursi hänen otsaansa, aika ajoittain ne silenivät pois, ja minua kovasti halutti saada tietää, mitä tämä ihminen oikein ajatteli.

"Ehkä on aika lähteä jo. Täytyy järjestää kolmas taikina. Sinä saat sekottaa toista sillä aikaa ja sitten alamme laittaa leipiä."

Kun olimme työntäneet leivät uuniin — istuuduimme sen jälkeen juomaan teetä. Silloin Konovalov pisti kätensä poveen ja kysyi minulta:

"Osaatko lukea? Kas tässä, lueppas tämä". Hän ojensi minulle likaisen ja typistyneen paperiarkin.

"Rakas Sasha", aloin minä lukea, "tervehdän ja suutelen sinua tuhat kertaa. Ikävä ja vaikea on minun elää. En jaksa odottaa sitä päivää, jolloin saan matkustaa pois kanssasi tahi saan asettua elämään kanssasi. Kovasti olen kyllästynyt tähän kirottuun elämään, en jaksa enää, vaikka alussa miellyttikin. Sinä ymmärrät sen asian hyvin ja minäkin aloin ymmärtää, kun tapasin sinut. Kirjoita minulle, ole niin hyvä, pian. Niin kovasti ikävöin saada sinulta pikku kirjeen. Sanon siis näkemiin asti, enkä hyvästi, rakas, parrakas sieluni ystävä. En sinua mistään nuhtele, vaikka olenkin vähän katkeroittunut sinulle, kun sinä — senkin sika — matkustit tiehesi jättämättä minulle hyvästi. Kuitenkin sinun puoleltasi en minä ole saanut muuta kuin hyvää osakseni. Sinä olit ensimäinen sellainen ihminen, ja sitä en minä unohda. Etkö voisi, Sasha, hommata, että pääsisin pikemmin pois täältä. Tyttöset täällä puhelivat sinulle, että muka pakenisin luotasi, jos minut päästettäisiin vapaaksi. Se ei ole totta, se on hävytöntä juorua. Jos sinä vaan säälit minua, niin saat nähdä, että vapaaksi pääsyni jälkeen olen oleva uskollinen kuin koira sinulle. Sinun on helppo vapauttaa minut, minulle se on mahdotonta. Kun olit luonani, itkin minä sitä, että olen pakotettu tällä tavoin elämään, vaikka sinulle en siitä mitään puhunut. Näkemiin asti. Oma Kapitolinasi."

Konovalov otti minulta kirjeen ja alkoi sitä miettivänä käännellä kädessään sivellen samalla kertaa toisella kädellään partaansa.

"Osaatko sinä myöskin kirjoittaa?"

"Osaan."

"Onko sinulla mustetta?"

"On."

"Voitko Kristuksen nimessä, kirjoittaa hänelle kirjeen? Hän luulee varmaankin minua suureksi lurjukseksi ja ajattelee, että olen unohtanut hänet. Kirjoita!…"

"Mielelläni. Vaikka heti paikalla… Kuka hän on?"

"Ilotyttö. Voithan itsekin sen nähdä — puhuuhan hän vapaaksi päästämisestä. Kysymys on siitä, että minä antaisin poliisille lupauksen mennä naimisiin hänen kanssansa. Silloin saa hän takaisin passinsa, ammattikirja otetaan häneltä pois ja hän on vapaa. Ymmärrätkö nyt?"

Puolen tunnin kuluttua oli liikuttava kirje hänelle valmis.

"No lueppas, mitä siitä tuli", pyysi kärsimättömänä Konovalov.

Kirje oli tällainen:

"Kapa! Sinä et saa luulla minua sellaiseksi, että olisin kokonaan unohtanut sinut. Ei, minä en ole sinua unohtanut, vaan olen sattunut juomaan itseni piloille. Nyt olen taasen uudessa paikassa työssä ja huomenna otan isännältä etukäteen rahoja, lähetän ne Filipolle ja hän vapauttaa sinut. Matkarahoja saat riittävästi. Tavataan siis kohta. Oma Aleksanterisi."

"Hm…", sanoi Konovalov päätänsä raapiskellen, "et sinä oikein hyvin kirjoita. Sinun kirjeessäsi ei ole tarpeeksi sääliä eikä kyyneliä. Ja pyysinhän minä sinua panettelemaan minua kelpo tavalla, mutta kirjeessä ei ole sellaista."

"Mutta minkä takia."

"Jotta hän näkisi, että häpeän hänen edessänsä ja ymmärrän, mitä olen häntä vastaan rikkonut. Ja sinä! Sinä vaan karistelet herneitä — sellainen on kirjoituksesi. Sinun pitää vuodattaa kyyneleitä!"

Minun täytyi siis vuodattaa kirjeessä kyyneleitä ja sen minä onnistuinkin tekemään. Konovalov tuli tyytyväiseksi ja asettaen kätensä olkapäälleni lausui hän sydämellisellä äänellä:

"Kas niin, nyt se on mainio! Kiitoksia! Sinä näyt olevan hyvä poika…
Kyllä me varmaankin tulemme viihtymään hyvin yhdessä."

Sitä en epäillyt ollenkaan ja minä pyysin häntä kertomaan enemmän
Kapitolinasta.

"Kapitolina? Ooh… se tyttönen on vielä täydellinen lapsi. Kauppiaan tyttö hän oli Wjätkan läänistä… Joutui pois oikealta tolalta… Vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja lopuksi joutui hän sellaiseen taloon, sinä ymmärrät kyllä millaiseen. Minä tulin sinne — katselen, vallanhan tämä on vielä lapsi! Hyvä Jumala, ajattelin, voiko näin olla? Ja minä tutustuin häneen. Hän alkaa itkeä. Minä lohduttelen: Ei mitään, koeta vaan vähän kärsiä vielä. Otan sinut täältä pois — odotahan vaan! Ja kaikki oli minulla jo valmiina, rahat ja kaikki. Silloin äkkiä yllyin juomaan ja vasta Astrakanissa selkisin. Ja sitten jouduin tänne. Joku oli antanut hänelle tietoja minusta ja hän kirjoitti minulle Astrakaniin."

"No entäs sinä, aijotko mennä naimisiin hänen kanssansa?" kysyin häneltä.

"Naimisiin! Mitenkä minä voisin mennä naimisiin! Voiko tällainen juopporatti kelvata sulhaseksi. Ei, ei! Toisin olen tuuminut. Vapautan hänet — ja sen jälkeen saa hän mennä minne haluaa. Hankkii itselleen paikan ja hänestä tulee ehkä vielä ihminen."

"Mutta hänhän kirjoittaa, että haluaa ruveta sinun kanssasi elämään."

"No, se on vaan hänen hullutuksiaan. Kaikki naisväki on samallaista. Kyllä minä naiset hyvin tunnen. Olen yhtä ja toista kokenut heidän kanssansa. Eräskin kauppiaan rouva… rikas! palvelin tallirenkinä eräässä sirkuksessa ja hän huomasi minut. 'Tule', sanoi, 'kuskiksi meille!' Minua sirkus siihen aikaan kyllästytti ja minä suostuinkin lähtemään. No kuinka ollakaan. Hän alkaa mielistellä minua. Usein tuli luokseni. Heillä oli muhkea talo, hevosia, palvelijoita — kuin aateliset elivät. Mies hänellä oli matalanpuoleinen ja lihava, saman mallinen kuin meidän isäntä, mutta itse oli hän solakka, notkea kuin kissa sekä tulinen. Kun hän syleili ja suuteli minun huuliani, niin tuntui aivan kuin hehkuvia hiiliä olisi heitetty sydämeeni. Koko ruumiini alkoi vavista, ja minua alkoi pelottaa. Hän suutelee, suutelee minua ja itkee samalla kertaa… Olkapäät vapisevat suonenvedon tapaisesti. Kysyn häneltä: 'Kuinka on laitasi Veeraseni?' Mutta hän vastaa vaan: 'Sinä olet suuri lapsi, Sasha. Et ymmärrä mitään.' Mainio nainen hän oli… Kyllä hän siinä oli oikeassa, että minä en ymmärrä mitään, itse sen kovin tiedän, että hölmö minä olen. Mitä teen — sitä en ymmärrä. Miten elän — sitä en ajattele!"

Hän vaikeni ja katsahti samalla minuun suuriksi avautunein silmin; niistä kuvastui jotakin pelon, jotakin kysymyksen ja jotakin levottoman tuskan tapaista, joka saattoi hänen kauniit kasvonsa entistä alakuloisemmiksi ja entistä kauniimmiksi.

"No mitenkäs suhteesi kauppiaan rouvaan päättyi?" kysyin häneltä.

"Asia on näetkös sellainen, että minut valtaa aika-ajoittain tuska. Sellainen tuska, sanon sen sinulle, hyvä veli, että aivan mahdotonta on elää silloin. Tuntuu aivan kuin olisin ainoa ihminen koko maailmassa, ei missään elävää olentoa, olen aivan yksin. Kaikki minusta silloin tuntuu vastenmieliseltä — kaikki, kaikki. Ja oma itseni käy minulle taakaksi ja kaikki ihmiset; vaikka kuolisivat joka sorkka — niin en ääntäkään päästäisi, en liikuttaisi jäsentäkään! Sairautta se lienee tällainen minussa. Sen takia minä olen oppinut juomaankin — aikaisemmin en juonut. No niin, tuska valtasi minut nytkin ja minä sanoin hänelle, kauppiaan rouvalle näet: 'Veera Mihailovna, päästä minut menemään, en jaksa enää!' 'Mitä', vastasi hän, 'jokos kyllästyit minuun.' Ja hän alkoi nauraa, ilkeästi nauraa.

"'Ei suinkaan', sanoin, 'en minä ole sinuun kyllästynyt, mutta itse en enää käsitä itseäni'. Aluksi hän ei ymmärtänyt minua, alkoi vaan huutaa ja sättiäkin… Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen päänsä vaipui alas ja hän sanoi: 'No mitäs sitten, mene!' — ja alkoi itkeä. Hänen silmänsä olivat niin mustat ja iho tumma; hiukset olivat myöskin mustat ja kiharat. Hän ei ollut kauppiassukua, vaan hän oli virkamiessäädystä… Totta tosiaan… Sääli minun oli häntä, ja minä tunsin vastenmielisyyttä itseäni kohtaan silloin. Minkä tähden olin antanut perään naiselle? — En voi selittää, en ymmärrä itse sitä. No, tietysti oli hänen ikävä mokoman ukkonsa kanssa, joka oli aivan kuin jauhosäkki… Kauvan hän vaan itki, — niin oli tottunut minuun. Minä häntä niin hellästi hyväilin; nostin hänet tavallisesti käsivarrelleni ja tuudittelin siinä. Hän nukkuu, mutta minä vaan istun ja katselen häntä. Nukkuessaan ihminen näyttää niin kauniilta, niin teeskentelemättömältä; hengittää vaan ja hymyilee, siinä kaikki. Toisinaan taasen, — silloin kun elettiin kesähuvilassa — lähdettiin yhdessä ajelemaan — ja koko sielullaan hän rakasti. Saavumme jonnekin metsän nurkkaan, sidomme hevosen kiinni ja itse käymme istumaan vilpoiselle nurmelle. Hän käskee minun paneutumaan pitkälleen, asettaa pääni syliinsä ja lukee minulle jotakin kirjaa. Minä kuuntelen, kuuntelen ja lopuksi nukahdan. Hyviä juttuja hän luki, oikein hyviä. En koskaan unohda erästä kertomusta kuurosta Gerasimista ja hänen lempikoirastansa. Hän, mykkä ukko parka, oli kaikkien ahdistama olento, eikä häntä kukaan muu kuin koiransa rakastanut. Nauravat vaan hänelle ja hän vaan heti paikalla menee koiransa luo. Se oli niin säälittävä kertomus, kovin säälittävä! Se oli tapahtunut orjuuden aikana… Rouva sanookin äkkiä hänelle: 'Mykkä, mene ja hukuta koirasi, se haukkuu niin kauheasti.' Ja mitäpäs muuta neuvoksi, mykkä teki niin. Otti venheen, asetti sinne koiransa ja läksi. Kun tätä paikkaa luettiin, niin minä aina vapisin kovasti. Hyvä Jumala! Tappavat elävältä ihmiseltä hänen ainoan ilonsa maailmassa! Mitä järkeä, mitä oikeutta siinä on! Ah… Se oli kummallinen juttu. Mutta ei sillä hyvä, — juttu oli totta! Sellaisia ihmisiä on olemassa, joilla koko maailma sisältyy johonkin yhteen ainoaan seikkaan, — vaikka nyt esim. koiraan. Miksi juuri koiraan? Sen vuoksi, että ei ole enää ketään muuta, joka rakastaisi sellaista ihmistä, mutta koira rakastaa häntä. Aivan rakkautta vailla oleva ihminen ei voi elää, jotakin hänen täytyy rakastaa, — sitä varten hänelle on sielukin annettu… Paljon hän luki minulle kaikellaisia kertomuksia. Hyvä nainen hän oli… Säälittää häntä nytkin tällä hetkellä. Jos kohtalo et olisi toisin määrännyt, niin enpä olisi lähtenyt pois hänen luotansa, ennen kuin hän itse olisi sitä tahtonut tahi hänen miehensä olisi saanut selvää meidän suhteistamme. Hellä hän oli… Hellä ennen kaikkea. En tarkoita sitä, että hän lahjoitti minulle kaikellaisia, ei, hän oli koko sydämestään hellä. Suudelmia ja kaikkea sellaista piti hänen saada, nainenhan on aina nainen, mutta sitten valtasi hänet välistä sellainen syvä rauha ja hiljaisuus, että oikein oli ihmeellistä kuinka hyvä ihminen hän silloin saattoi olla. Suoraan sydämeen hän silloin katsoi ja hän osasi kertoa kuin äiti. Sellaisina hetkinä minä olin hänen edessään kuin viisivuotias poika. Ja kuitenkin jätin hänet. Tuska tuli — en voinut muuta, jokin vetää aina minua pois, pois, jonnekin. 'Hyvästi, Veera Mihailovna', sanoin, 'anna anteeksi minulle'. 'Hyvästi, Sasha', vastasi hän. Ja ihmeellinen olento — hän paljastaa käsivarteni kyynäspäätä myöten ja puree sitä. Vähällä olin huutaa tuskasta. Kokonaisen lihapalasen hän sillä tavoin irroitti. — Kolme viikkoa sain hoitaa haavaa. Vieläkin on suuri arpi jälellä."

Hän paljasti jättiläismäisen vankan, valkean käsivartensa ja näytti minulle hyväntahtoisesti sekä surullisesti hymyillen arpea. Käsivarren ihossa näkyi selvästi kaksi puolikaarta, joiden kärjet melkein koskettivat toisiansa. Konovalov katseli niitä ja pudisti hymyillen päätänsä.

"Ihmeellinen nainen", sanoi hän, "tämän puraisun hän antoi minulle muistoksi."

Olin jo ennenkin kuullut tämänkaltaisia juttuja. Melkein jokaisella maankiertäjällä on varastossaan kertomus "kauppiaan vaimosta" tahi "jalosukuisesta rouvasta", kun he aikovat kertoa seikkailujaan entisiltä ajoilta. Ja melkein jokaisella näyttää lopuksi tämä "kauppiaan vaimo" ja "ylhäinen nainen" olevan täydellinen mielikuvituksen laatima kuva; samoja kertomuksia kerrotaan nim. loppumattomiin eri muunnoksilla, niin että kertomuksen esineessä lopuksi yhtyvät yhdessä henkilössä mitä erilaatuisimmat ominaisuudet. Jos hän esim. tänään on mustasilmäinen, ilkeä ja alakuloinen, niin saattaa olla melkein varma, että viikon perästä hän on saman miehen kertomuksen mukaan sinisilmäinen, rakastettava ja iloinen olento. Kulkuri puhuu hänestä tavallisesti ivallisella ja epäluuloisella äänenpainolla latelemalla koko joukon pikkupiirteitä, jotka alentavat häntä miehen silmissä.

Mutta Konovalovin kertomuksessa tuntui olevan totuuden leimaa, siinä oli minulle tuntemattomia puolia, kuten — kirjan lukeminen ja "lapsen" nimitys sellaiselle jättiläiselle kuin Konovalov oli.

Mielikuvituksessani olin näkevinäni solakan naisen, joka lepäsi hänen käsivarsillaan nojaten päätään hänen leveätä rintaansa vastaan, — kuva näytti kauniilta ja minä aloin olla yhä enemmän vakuutettu hänen kertomuksensa tosiperäisyydestä. Ja kaiken lopuksi oli se alakuloinen ja pehmeä äänenpaino, jolla hän kertoi muistelmiaan "kauppiaan rouvasta" — aivan erikoinen laadultaan. Tosi kulkuri ei koskaan kerro naisesta eikä mistään muustakaan sellaisella äänellä — hän tahtoo aina näyttää, että maan päällä ei ole sellaista asiaa, jota hän ei uskaltaisi häväistä.

"Minkätähden sinä olet vaiti — luuletko ehkä, että olen ladellut valheita sinulle?" kysyi Konovalov ja hänen äänensä kuulosti jostakin syystä levottomalta. Hän heittäytyi jauhosäkkien päälle makaamaan. Toisessa kädessä oli hänellä teekuppi ja toisella kädellänsä siveli hän hitaasti partaansa.

"Ei, kyllä sinun täytyy uskoa minua. Miksikäs minä valehtelisin? Totta kyllä, hyvä veli, että meidän kaltaiset maankiertäjät ovat hyviä mestareita kertomaan kaiken maailman juttuja. Ja eihän siinä mitään ihmettä ole. Ihminen, jolle elämä ei tarjoa mitään hyvää, ei vahingoittane ketään, jos hän punoo omaksi huviksensa jonkunlaisen jutun ja alkaakin kertoa sitä tositapauksena. Kertoo ja uskoo itsekin, että tosiaankin niin tapahtui, uskoo, ja hänen on hyvä olla. Monet elävät sillä. Eikä sille mitään voi… Mutta minä olen puhunut sinulle totta, sillä tavoin on tapahtunut, kuin olen kertonut. Oliko minun kertomuksessani sitten mitään erikoista? Elää nainen ja hänellä on ikävä olla, mutta ihmiset hänen ympärillänsä ovat kaikki mitättömiä. Totta kyllä, että minä olin vaan halpa kuski, mutta naiselle se on samantekevää, sillä kaikkihan, niin hyvin kuskit, herrat kuin upseeritkin ovat — miehiä… Hänen edessänsä ovat kaikki sikoja — kaikki hakevat yhtä ja samaa. Jokainen koettaa saada paljon ja maksaa vähän. Yksinkertainen ihminen on vielä jonkun verran parempi, omantunnonmukaisempi. No minä olen kovin yksinkertainen… Naiset oivaltavat helposti sen puolen minussa… näkevät, että en loukkaa heitä, s.o. en… mitenkä sen sanoisin… en pilkkaa heitä. Nainen — kun hän tekee syntiä, niin hän ei mitään niin pelkää kuin että hänelle salaa nauretaan. He ovat ujoja miehiä kohtaan. Me otamme osamme ja olemme valmiit vaikka torilla kertomaan urostyöstämme… kas tällä tavoin, kerskumme: olen vetänyt erästä hölmöä nenästä. Naisilla, veli hyvä, turmeltuneimmillakin on enemmän häpyä kuin meillä."

Kuuntelin häntä ja ajattelin: Onkohan mahdollista, että tämä mies on uskollinen itsellensä kertoessaan kaikkea tällaista, joka niin vähän sopii yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

Mutta hän jatkoi vaan puhettansa suunnaten miettiväiset lapsellisen kirkkaat silmänsä minuun ja minä hämmästyin yhä enemmän ja enemmän häntä kuullessani.

Puut paloivat loppuun uunissa ja kirkkaan hehkuvasta hiilikasasta lankesi leipomon seinälle rusottava hohde, joka vapisi hiljakseen.

Ikkunasta pilkisti sisälle palanen vaaleansinistä taivasta, jossa näkyi kaksi tähteä. Toinen niistä, suuri — loisti kuin jalokivi ja toista, joka oli aivan edellisen läheisyydessä, tuskin saattoi nähdä.

* * * * *

Kului viikko, Konovalov ja minä olimme hyvät ystävät keskenämme.

"Sinä olet myöskin suora poika! Se on hyvä", puheli hän minulle hymyillen sekä taputtaen selkääni leveällä kädellänsä.

Hän teki työtänsä taiteilijan tavoin. Kannatti tosiaankin katsella, kuinka hän käsitteli sadan kilon painoisia taikinamöhkäleitä, vieritti kokoon niitä ja leipoi niitä taivuttaen ruumistansa taikinan ylitse sekä upottaen jättiläismäiset käsivartensa kyynärpäätä myöten kimmoavaan ainejoukkoon, joka aivan voihki hänen kynsissänsä. Ensialussa nähdessäni kuinka nopeasti hän työnsi uuniin uudet leivät, joita minä töintuskin ennätin syytää hänen lapiollensa, pelkäsin, että hän asettaa niitä vahingossa päälletysten, vaan kun hän oli paistanut kolme uunillista, eikä yksikään sadastakolmestakymmenestä muhkean punertavasta ja korkeasta leivästä osoittunut vähimmässäkään määrässä litistyneeksi, niin minä käsitin, että olin joutunut tekemisiin mestarin kanssa, joka oli taiteilija alallansa. Hän rakasti työntekoa, se huvitti häntä. Hän kävi surulliseksi, kun uuni paistoi huonosti tahi kun taikina nousi hitaasti, suuttui ja haukkui isäntää, kun tämä osti hapantuneita jauhoja, ja oli lapsellisen iloinen sekä tyytyväinen, kun leivät tulivat ulos uunista samansuuruisina, korkeaksi kohonneina, tarpeeksi punertavina sekä ohut-, narisevakuorisina. Usein otti hän laipiolta käsiinsä paraiten onnistuneen leivän ja muutellen sitä toisesta kädestä toiseen, jotta ei olisi polttanut näppiänsä, sanoi iloisesti nauraen minulle:

"Katsoppas minkälaisen kaunottaren me olemme yhdessä tehneet…"

Ja minun oli suloista katsella tätä jättiläislasta, joka koko sielullaan kiintyi työhönsä, niin kuin tuleekin tehdä jokaisen ihmisen jokaisessa työssä.

Kerran kysyin häneltä:

"Kuuleppa Sasha, kerrotaan, että sinä laulat hyvin."

"Laulan kyllä… Mutta ainoastaan kun sellainen puuska sattuu tulemaan päälleni — aika-ajoittain. Kun tuska valtaa minut, niin silloin alan myös laulaa. Ja jos alan laulaa — niin tuska alkaa tulla. Parasta on olla vaiti tästä asiasta. älä siitä puhu minulle, se ärsyttää vaan minua. Laulatko sinä? Osaat. Voi sinua senkin veitikkaa. Olisit antanut minun olla rauhassa. Älä vielä rupea laulamaan, odota, kunnes minäkin alotan — vihellä vaikka siksi. Sitten alamme yhdessä. Eikös niin?"

Minä tietysti suostuin ja vihelsin silloin, kun teki mieleni laulaa. Mutta joskus unohdin itseni ja aloin hyräillä taikinaa sekottaessani ja leipiä pyöriellessäni. Konovalov kuunteli minua, hänen huulensa alkoivat epämääräisesti liikkua ja jonkun hetken kuluttua muistutti hän minua lupauksestani. Joskus hän sensijaan äreästi huudahti minulle:

"Lakkaa siinä mölisemästä."

Kerran otin mukaani pienestä kirjavarastostani jonkun kirjasen, ja asetuin lepohetkellä akkunan ääreen lukemaan.

Konovalov nukkui taikinalavitsalla, mutta kääntämieni kirjanlehtien synnyttämä suhina hänen korvien juurella aiheutti, että hän aukaisi silmänsä.

"Mitäs siinä kirjassa sanotaan?"

"Tämä on romaani 'Podliporotsit', jonka eräs Rjeshetnikov on kirjoittanut."

"Voitko lukea ääneen minulle", pyysi hän.

Ja akkunalaudalla istuen aloin minä lukea. Konovalov nousi istualleen lavitsalle ja kuunteli nojaten päätänsä polviani vastaan… Välistä katsahdin häneen kirjan ylitse ja kohtasin hänen suuriksi avautuneet, syvän jännityksen valtaamat silmänsä — sitä näkyä en koskaan unohda. Myöskin hänen suunsa oli puoliksi auki paljastain kaksi riviä tasaisia, valkeita hampaita. Hänen ylöspäin vetäytyneet kulmakarvansa, syvät rypyt korkealla otsalla ja kädet, joilla hän piteli polviansa, lyhyesti sanoen koko hänen liikahtamaton, jännittynyt asentonsa oli omiansa kiihottamaan minua panemaan parhaimman taitoni liikkeelle ja minä koetinkin mahdollisimman selvästi ja elävästi lukea synkkää kertomusta Gysoikasta ja Pilasta.

Lopuksi minä väsyin ja suljin kirjan.

"Onko se lopussa jo", kysyi minulta kuiskaten Konovalov.

"Enemmän kuin puolet on vielä jälellä."

"Luet kai kaikki ääneen."

"Mielelläni, jos se sinua huvittaa."

"Ah!" Hän tarttui käsillään päähänsä ja huojutteli sitä edestakaisin istuen lavitsalla. Näkyi, että hän tahtoi jotakin sanoa, hän aukaisi suunsa ja sulki sen taas uudelleen huokaisten kuin pajanpalkeet, ja jostakin syystä hän sulki silmänsä. En ollut odottanut kirjan tekevän näin suurta vaikutusta ja minun oli vaikeata ymmärtää hänen kummallista käytöstänsä.

"Ah, kuinka sinä osaatkin lukea sitä juttua", kuiskasi hän minulle, "niin erilaisella äänellä. Kaikki ovat aivan ilmieläviä: Aproska! Pishitt! Pila!… sellaisia hölmöjä. Minun oli vaikea pidättää nauruani kuunnellessani… Mutta kuinka sitten kävi? Mihinkä he läksivät. Armollinen, hyvä Jumala, aivan tottahan se on kaikki! Aivanhan ne ovat oikeita ihmisiä… todellisia talonpoikia! Ilmi elävää on kaikki ääni ja kasvot… Kuulehan, Maksim! pistetään leivät uuniin ja sitten sinä luet eteenpäin."

Me panimme leivät uuniin ja valmistimme toisen uunillisen ja minä luin taasen tunnin ja 40 minuutin ajan kirjaa. Sitten pysähdyttiin — leivät täytyi ottaa pois uunista ja toiset panna sijaan. Valmistimme vielä uuden taikinan — kaikki tapahtui kuumeentapaisella kiireellä melkein sanaakaan sanomatta.

Konovalov rypisti vaan kulmakarvojansa ja silloin tällöin antoi jonkun lyhyen käskyn sekä kiiruhti, kiiruhti…

Aamun tullessa oli kirja lopussa ja minä tunsin kieleni kangistuneen.

Konovalov istui nojaten käsiänsä polvia vasten hajasäärin jauhosäkillä ja katseli vaieten ihmeellisillä silmillään.

"No oliko kirja hyvä", kysyin häneltä.

Hän nyökytti päätänsä edestakaisin, sulki silmänsä hetkeksi ja lopuksi alkoi taasen kuiskivalla äänellä puhua:

"Kuka sen oikein on kyhännyt kokoon?" Hänen silmissään oli sanomattoman ihmettelyn leima ja hänen kasvonsa hehkuivat palavaa tunnetta.

Minä mainitsin uudelleen tekijän nimen.

"No kylläpä hän on ihmeellinen mies, hän. Mistä kummasta hän on siepannutkaan kaiken tuon. Aivanhan se panee sydämen väräjämään — sieluakin herkyttää — niin elävä se on. Mitenkä hänen on käynyt, tuon kirjoittajan, mitä hän sai työstänsä."

"Mitenkä niin, mitä tarkoitat?"

"No, antoivatko esim. vaikka palkinnon tahi jotakin muuta senkaltaista?"

"Minkä tähden hänelle olisi pitänyt antaa palkinto?" kysyin häneltä.

"Vieläkö sitä kysyt? Kirja — onhan se aivan kuin poliisin pöytäkirja.
Heti kun se luetaan… voidaan päättää, millaisia ihmisiä Pila ja
Gysoika ovat. Kaikkien tulee sääli heitä. Pimeätä, syytöntä kansaa he
ovat. Millaista elämää he saavat viettää. No, ja tietysti."

"Mitä sitten?"

Konovalov katsahti hämillään minuun ja sanoi ujosti: "Johonkin toimenpiteisiin täytynee kaiketi ryhtyä. Ovathan he ihmisiä, täytyyhän heitä auttaa hädässä."

Vastaukseksi kaikkeen tähän pidin hänelle pitkän luennon. Mutta sillä ei ollut läheskään sellaista vaikutusta kuuntelijaani kuin olin odottanut.

Konovalov vaipui mietteisiinsä, taivutti päänsä alas, koko hänen ruumiinsa alkoi huojua edes takaisin ja lopuksi alkoi hän huokailla ehkäisemättä sanallakaan puhettani. Minä väsyin lopuksi ja vaikenin.

Konovalov kohotti päätänsä ja katsahti synkkänä minuun. "Eikö hänelle siis todellakaan annettu mitään?" kysyi hän.

"Kenelle?" tiedustelin unohdettuani kokonaan Rjeshetnikovin.

"Tarkoitan kirjan tekijää". — Minua kyllästytti koko juttu. En vastannut hänelle, sillä pelkäsin kiihdyksissäni rupeavani vielä moittimaan ja halveksimaan kuuntelijakuntaani, joka ei näkynyt omaavan kutsumusta ratkaista ihmiskunnan "korkeampia" kysymyksiä, vaan näkyi paljon enemmän olevan huvitettu yhden ainoan ihmisen kohtalosta; ihmiskunnasta sellaisenaan ei hän välittänyt.

Eikä Konovalov itsekään näkynyt odottavan vastausta, vaan hän otti kirjan käsiinsä, käänteli sitä varovaisesti, aukaisi sen ja sulki uudelleen sekä lopuksi pantuaan sen paikalleen huokasi syvään.

"Kuinka sanomattoman viisasta tämä kaikki on! Armollinen Jumala!" puhui hän puoliääneensä. "Ihminen kirjoitti kirjan… siinä on vaan paperia ja mustia merkkejä … ei mitään sen enempää. Kirjoitti ja…kuoliko hän myöskin?"

"Kuoli", vastasin hänelle.

"Niin, hän kuoli, mutta kirja jäi jälelle ja sitä luetaan. Ihminen katselee sitä silmillä ja lausuu eri sanoja. Ja sinä kuuntelet, ymmärrät, että maailmassa eli ihmisiä — Pila — Gysoika ja Aproska. Ja sinua säälittävät ihmiset, vaikka et ole heitä koskaan nähnytkään ja he eivät merkitse sinulle mitään! Kaduilla ehkä kulkee ohitsesi kymmenittäin heidän kaltaisiansa aivan ilmielävinä, sinä näet heidät, etkä kuitenkaan tiedä heistä mitään… et välitä heistä hituistakaan… he vaan kulkevat ohitsesi, siinä kaikki. Mutta kirjassa heitä ei ole ollenkaan, ja kuitenkin sinä säälit heitä niin kovasti, että sydäntäsi oikein ahdistaa. Mitenkä tätä voi ymmärtää? Ja tekijäkin sai kuolla ilman muuta, palkinnotta? Eikä hänellä ollut mitään?"

Minä suutuin ja aloin kertoa hänelle, millaisia palkintoja kirjailijat tavallisesti saavat.

Konovalov kuunteli ja katseli pelästynein ilmein minua, hänen huulensa vapisivat.

"Onpa sekin järjestystä", sanoi hän huohottavin rinnoin ja viiksiänsä purren. Ja hänen päänsä vaipui synkkänä alas.

Silloin minä aloin kertoa, minkälainen turmiollinen merkitys kapakoilla on venäläisten kirjailijoiden elämässä. Kerroin hänelle niistä monista suurista, syvämietteisistä miehistä, joilta viina vei hengen, viina, joka oli heidän ainoa lohduttajansa vaivaloisella elämän tiellä.

"Voivatko tosiaankin sellaisetkin ihmiset juoda?" kysyi hiljaa kuiskaten minulta Konovalov. Hänen suuriksi avautuneissa silmissään loisti epäilyä minua kohtaan, samalla kun hän näytti pelkäävän, säälivän näitä ihmisiä. "Juovat! Mitenkä, senjälkeenkö he alkavat juoda, kun ovat kirjoittaneet kirjansa?"

Tällainen kysymys ei mielestäni ollut oikein paikallaan tässä yhteydessä, enkä siihen vastannut.

"Tietysti jälestäpäin", päätti Konovalov itse. "Ihmiset elävät ja katselevat elämää, imevät itseensä toisten ihmisten elämäntuskaa. Heillä täytyy olla aivan erikoiset silmät. Samoin sydän. Katselevat tarpeeksensa elämää ja alkavat tuntea tuskaa. Ja valavat tuskansa kirjaansa. Mutta eihän se vielä auta, sillä kun sydän kerran on saatu liikutetuksi, niin et tulellakaan enää hävitä pois siitä tuskaa… Ainoaksi keinoksi jää valella sitä viinalla. Ja niin he alkavat juoda. Eikö asia ole sillä tavoin."

Minä myönsin, että niin on, ja tämä näytti ikään kuin rohkaisevan häntä.

"No, oikeastaan pitäisi heitä kaikesta tästä palkita", jatkoi Konovalov kuvaustaan kirjailijan sielunelämästä. "Eikö totta? Sen takia että he ymmärtävät enemmän kuin toiset ja voivat osoittaa erilaisia epäjärjestyksiä. Esimerkiksi mitä olen minä? Ryysymekko kulkuri… juopporatti ja häviölle joutunut ihminen. Ei minulla ole minkäänlaista syytä elää. Jos asiaa oikein ajattelee, niin miksi minä oikeastaan elän, kenelle minä olen tarpeellinen. Ei minulla ole omaa kotinurkkaa, ei vaimoa, ei lapsia… eikä minun tee mielikään omistaa kaikkea sellaista. Elän vaan ja tuskailen. Minkä takia? En tiedä. Sisäistä tienviittaajaa minulla ei ole… ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Mitenkä sen sinulle selittäisin. Tuollaista kipinää tahi… sanoisinko voimaa ei ole sielussani. Eli lyhyesti sanoen, minulla ei ole sielussani yhtä asiaa — siinä koko juttu. Ymmärsitkö nyt? Ja nyt minä elän, haen tuota, ja tuskailen sen takia, mutta mitä se on — sitä minä en tiedä…"

"Minkä takia sinä sillä tavoin puhut?" kysyin häneltä.

Pidellen päätänsä käsien varassa katseli hän minua ja hänen kasvonsa olivat hyvin jännittyneet aivojen työskentelyn johdosta sanoja hakiessa.

"Minkä takia? No… sen takia, että kaikki on niin nurinpäin maailmassa. Se tahtoo sanoa… minä elän nyt esimerkiksi tässä, enkä tiedä mitä tehdä… mihinkään en osaa ryhtyä… sellainen elämä on nurinkurista."

"No entäs sitten?" — kysyin häneltä koettaessani saada selville minulle hämärää, hänen ja kirjailijan elämän välistä yhteyttä. —

"Sitten? En minä osaa sitä sinulle selvittää… Ajattelen näet tällä tavoin: Jos joku kirjailija näkisi minut, niin voisikohan hän selittää minulle elämäni, mitä luulet?"

Ajattelin, että itsekin voisin selittää hänelle hänen elämänsä ja ryhdyin hetipaikalla tähän mielestäni niin helppoon ja selvään tehtävään. Aloin puhua hänelle erilaisista olosuhteista, joissa ihminen saattaa syntyä, eri piireistä, mihin hän voi joutua elämään, tasa-arvon puutteesta, ihmisistä, jotka joutuvat elämän uhreiksi ja ihmisistä, jotka hallitsevat elämää.

Konovalov kuunteli tarkkaavaisesti. Hän istui minun vastassani pää käden varassa, ohuet pilvet himmensivät alinomaan hänen suuria, syvämietteisiä vaaleansinisiä silmiänsä ja hän näytti olevan niin suuressa jännityksessä minua kuunnellessaan, että tuskin uskalsi hengittää.

Tämä kaikki oli hyvin imartelevaa minulle. Ja minä kuvasin suurella lämmöllä hänelle elämäänsä ja osoitin, että syy siihen, että hän on sellainen kuin on, ei ole hänessä itsessään. Hän on olosuhteiden surkuteltava uhri, olento, joka luonnon kannalta katsoen on täysin tasa-arvoinen muiden kanssa, mutta jonka kauvan jatkuneet historialliset väärinkäytöt ovat alentaneet yhteiskunnallisen nollan tasolle. Päätin puheeni sanomalla vielä kerran:

"Ei sinun tarvitse ollenkaan syyttää itseäsi. Sinulle on tehty vääryyttä…"

Hän oli vaiti kääntämättä pois katsettansa minusta; minä näin, kuinka hänen silmiinsä ilmestyi hyväntahtoinen, valoisa hymyily ja minä odotin levottomana, mitä hän tulisi vastaamaan puheeseeni. Hymyily siirtyi silmistä myös hänen huulillensa. Lopuksi alkoi hän herttaisesti nauraa ja siirtyen pehmein naisellisin liikkein luokseni sekä asettaen kätensä ololleni lausui hän:

"Kuinka helposti sinä, hyvä veli, kerrot kaikkea tuota. Mistä sinä vaan olet oppinut tuntemaan kaikki nuo asiat? Kirjoistako kaikki olet oppinut? Paljon olet varmaankin niitä lukenut, kuten näkyy. Ah, jospa minäkin voisin lukea niin paljon kirjoja! Sinä puhut kaikesta niin suurella myötätunnolla, liikuttavasti. Ensi kerran olen sellaista kuullut. Ihmeellistä! Kaikki ihmiset syyttävät toisiansa onnettomuudestansa, mutta sinä syytät koko elämää, koko järjestelmää. Sinun mielestäsi ei ihminen itse ole syypää mihinkään, vaan on hän jo syntymästään määrätty maankiertäjäksi — ja sen vuoksi on hän maankiertäjä. Ja ihmeellistä on se, mitä sinä puhut vangeista: he varastavat sen takia, että ei ole työtä, mutta syödä täytyy… Kuinka myötätuntoisesti sinä kaikki selität! Kun oikein ajattelen, niin on sinulla hyvä, mutta heikko sydän…"

"Odotappas" — sanoin — "oletkos samaa mieltä kuin minäkin. Olenko puhunut totta?"

"Itse sen parhaiten tiedät, tottako vain valetta… olethan lukutaitoinen. Asia on, jos toisten mukaan päättää, sillä tavoin oikein. Mutta sikäli kuin minä voin ajatella, niin…"

"Niin mitä?"

"No, minuun nähden on asia aivan toisellainen. Kuka siihen on syypää, että minä juon? Pavelka, minun veljeni, ei juo — ja hänellä on Permissä oma leipomonsa. Ja vaikka minä en tee huonommin työtä kuin hän — niin kuitenkin olen kulkuri ja juoppo, parempaa nimeä ja osaa minulla ei ole. Olemmehan kuitenkin saman äidin lapsia. Hän on vielä minua nuorempi. Näkyy, että minussa itsessäni on jotakin epäkunnossa… Minä en ole oikein syntynyt maailmaan sellaisena kuin ihmisen pitää syntyä. Sinä puhut itse, että kaikki ihmiset ovat samallaisia: syntyvät, elävät niin kauvan kun ikää riittää ja kuolevat! Mutta minä olen toista maata… Enkä minä yksin — on monta minun kaltaistani. Kummallisia ihmisiä meistä tulee… emme sovellu mihinkään järjestelmään, Meitä varten täytyy olla erikoiset mitat… erikoiset lait… hyvin ankarat lait… jotta tulisimme poisjuurituiksi elämästä! Sillä minkäänlaista hyötyä meistä ei ole, mutta paikkamme mekin täällä otamme ja toisten tiellä seisomme. Kuka on syypää meidän elämäämme. Itse me olemme syynä omaan elämäämme. Sen vuoksi ei meillä ole elämän halua eikä meillä ole tunteita itseämme kohtaan…"

Tällainen aivan odottamaton todistelmieni kumoaminen aivan järkytti minua. Hän — tuo jättiläisolento lapsellisen kirkkaine silmineen asetti itsensä aivan levollisesti elämän ulkopuolelle kuuluvaksi — niiden tarpeettomien olentojen joukkoon, jotka pitää hävittää pois maan päältä. Ja kaiken tämän sanoi hän hiljaa, surullisesti hymyillen, sekä lempeällä yksinkertaisuudella, joka saattoi aivan pääni pyörälle: en koskaan ennen ollut kuullut yhdenkään toisen kulkurin niin vilpittömällä tavalla kieltävän omaa itseänsä — hehän ovat tavallisesti sellaista väkeä, joka irrottaessaan itsensä kaikista yhteiskunnan asettamista siteistä samalla kertaa vihaa kaikkea, on aina valmis ivalla ja epäluulolla kohtelemaan kaikkea. Olen tavannut ihmisiä, jotta ovat syyttäneet kaikkia muita paitsi itseänsä, jotka aina asettivat itsensä kaikesta väittelystä erilleen ja kumosivat alinomaan painavimmatkin heitä vastaan lausutut todistelut sekä syyttivät onnettomuuksistaan ikuisesti vaikenevaa kohtaloa ja ihmisten ilkeyttä… Mutta Konovalov syytti vaan itseänsä elämänsä kurjuudesta ja mitä enemmän minä koetin todistaa hänelle, että hän oli ainoastaan "ympäristön" ja "olosuhteiden" muodostama uhri, sitä itsepäisemmin hän vaan koetti saada minut vakuutetuksi siitä, että hän itse oli syypää surulliseen kohtaloonsa. Tämä oli hyvin alkuperäistä, mutta se suututti minua. Hän näytti vaan nauttivan siitä, että sai ruoskia itseänsä ja hänen silmänsä oikein säteilivät tyytyväisyydestä, kun hän kaikuvalla barytoni-äänellänsä huusi minulle:

"Jokainen ihminen on oman onnensa seppä, eikä kukaan ole syypää siihen, että minä olen kelvoton nahjus!"

Jos joku sivistynyt ihminen olisi lausunut nämät sanat, niin minä en olisi liikoja hämmästynyt, sillä sellaisen ihmisen monimutkaisessa ja usein vähän sekottuneessa sielunjärjestelmässä saattaa aina olla kaikellaisia kipuja ja haavoja. Mutta kuulta sellaista kulkurin huulilta, — niin sivistyneeltä kuin hän ehkä saattaa näyttääkin niiden rappiolle joutuneiden, nälkäisten, katkeroittuneiden puoli-ihmisten joukossa, jotka asustavat kaupunkien rikospesissä; kulkurin suun lausumana nämä sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Täytyikö minun siis todellakin päättää, että Konovalov oli aivan erikoista maata, vaikka sitä en halunnut tehdä, koska se olisi ollut ristiriidassa minun hyvien katsantokantojeni kanssa.

Päältäpäin katsoen oli Konovalov yksityiskohtia myöten täydellisen kulkurin perikuva. Mutta mitä enemmän minä häntä tarkastelin, sitä enemmän aloin tulla vakuutetuksi siitä, että olin joutunut tekemisiin erikoisen muunnoksen kanssa, joka uhkasi panna ylösalaisin kaikki minun tähänastiset käsitykseni ihmisistä. Niin, hän oli yksi sen suuren sukukunnan jäsenistä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota sen vuoksi, että siitä ei tähän saakka ole ollenkaan välitetty, vaikka se jo muodostaa suuren ihmisjoukon, jossa on voimakkailla pyyteillä varustettuja, janoavia, nälkää näkeviä, suuresti katkeroittuneita ja usein sangen viisaita olentoja.

Meidän riitamme yltyi yltymistään. "Mutta odotahan", huusin minä, "miten ihminen voi pysyä pystyssä, jos mustat voimat uhkaavat häntä joka taholta?"

"Hänen pitää sitä lujemmin ponnistaa vastaan", lausui vastaväittäjäni kiihtymyksestä säteilevin silmin.

"Mihinkä hän voisi nojautua ponnistaessaan?"

"Hänen täytyy löytää oma tukikohtansa ja ponnistaa."

"No miksi sinä et ponnista sitten?"

"No johan minä sen sinulle sanoin, senkin hölmö, että minä itse olen syynä kohtalooni! Minä en ole löytänyt omaa tukikohtaani. Haen, tuskailen — en löydä!"

Aika oli huolehtia leivistä ja me ryhdyimme työhön kumpaisenkin yhä edelleen koettaessa saada todistetuksi oma näkökantansa oikeaksi. Tietysti ei kumpikaan antanut perään ja kumpikin asettui työn päätyttyä kiihtyneenä levolle.

Konovalov heittäytyi leipomon lattialle ja nukahti pian. Minä makasin jauhosäkkien päällä ja katselin sieltä hänen vankkaa parrakasta lattialle asetetulla niinimatolla lepäävää vartaloansa. Huoneessa vallitsi kuumien leipien, happamen taikinan ja hiilihapon haju… Alkoi sarastaa, ja jauhotomun peittämän akkunalasin takaa alkoi häämöttää harmaa taivas. Kuului ohiajavien kärryjen tärinää ja karjaansa kokoovan paimenpojan soittoa.

Konovalov kuorsasi. Minä näin, kuinka hänen leveä rintansa nousi ja laskeutui, ja minä mietin erilaisia keinoja, joilla saisin hänet pikemmin kääntymään omaan uskooni, mutta en onnistunut löytämään tepsiviä ja lopuksi nukahdin.

Aamulla nousimme yhdessä ylös, valmistimme hapantaikinan, peseydyimme ja istuuduimme lavitsalle teetä juomaan.

"Onko sinulla muitakin kirjoja", kysyi Konovalov.

"On."

"Luetko minulle?"

"Miksikä ei."

"No hyvä on! Tiedätkö mitä? Kuukauden perästä, jos olen vielä täällä, otan isännältä palkkani ja annan puolet sinulle!"

"Mitä varten?"

"Sinä ostat kirjoja. Ostat itsellesi sellaisia, jotka miellyttävät sinua ja minulle ostat… vaikka kaksi kappaletta. Minulle ostat sellaisia, joissa puhutaan talonpojista. Sellaisia kuin tuo kertomus Pilasta ja Gysoikasta. Ja muista se, että ne pitää olla kirjotetut myötätunnolla, ei naurun vuoksi. Löytyy sellaisia kirjoja, jotka ovat paljasta lorua alusta loppuun. Pansilka ja Filatka esimerkiksi, jossa on kuvakin etusivulla — on typeryyttä. Toisissa on vaan satuja. Minä en pidä sellaisista. Minä en ennen tietänyt, että on sellaisia kirjoja kuin sinun kirjasi ovat."

"Tahdotko, että luen sinulle Stenjka Rasinista?"

"Stenjkasta. Onko se hyvä?"

"Oikein hyvä."

"Ota esille se sitten."

Aloin lukea N. Kostomarovin "Stenjka Rasinin kapinaa". Ensi alussa ei tämä mainio elämäkerrallinen teos, joka on miltei eepillinen runoelma, näyttänyt miellyttävän parrakasta kuuntelijaani.

"Minkä tähden siinä ei ole keskusteluja?", kysyi hän katsahtaen kirjaan. Kun selitin hänelle, minkä takia, niin hän oikein haukotteli koettaen peittää haukotustaan, mutta siinä hän ei onnistunut ja hämillään sekä anteeksi pyytäen sanoi hän minulle:

"Lue vaan… ei se ollut mitään… sattumalta vaan."

Mutta aina sen mukaan kuin Kostomarovin mestarillinen esitys pääsankarista edistyi ja kun "Wolgan vapauden ruhtinas" astui ilmielävänä esille kirjan sivuilta, aina sen mukaan muuttui koko Konovalovin olemus ja käytös. Alussa hän näytti hiukan kyllästyneeltä ja välinpitämättömältä, mutta vähitellen, aivan huomaamatta, hänen asentonsa kokonaan muuttui. Istuen lavitsalla kumarassa asennossa ja pidellen käsillään polviansa, joita vasten hän nojasi leukaansa siten, että parta peitti hänen jalkansa, katseli hän minua himokkailla, kummallisesti loistavilla silmillä. Hänessä ei ollut nyt jälkeäkään siitä lapsellisesta yksinkertaisuudesta, joka joka kerta aina uudestaan herätti minussa ihmettelyä ja kaikki tuo hänen entinen teeskentelemätön, melkein naisellinen pehmeytensä hänen olemuksessansa, joka niin hyvin sopi yhteen hänen uneksivien, sinisten — mutta nyt palavain tummien silmiensä kanssa — kaikki tämä oli kuin pois pyyhkäisty. Jotakin leijonamaista, tulista oli nyt hänen voimakkaasti jännittyneessä jättiläisvartalossansa. Minä aivan mykistyin nähdessäni hänet ja pysähdyin lukemisessani.

"Lue", sanoi hän hiljaa, mutta pakottomasti.

"Entäs sinä; mitä sinä tarkoitat?"

"Lue", toisti hän suuttumuksen ja pyynnön sekaisella äänellä.

Minä jatkoin katsahtaen vähäväliä häneen ja huomaten, että hän kiihtyi kiihtymistään. Hänestä virtasi jotakin, joka järkytti ja huumasi minua — jotakin kuuman sumun tapaista. Ja niin saavuin minä siihen paikkaan, jossa kuvataan, kuinka Stenjka saatiin kiinni.

"Saivat kiinni", karjaisi Konovalov.

Ja kaikki se tuska, häväistys ja viha, joka oli odottamassa suurta vapauden taistelijaa sen vapauden sijasta, jolle hän oli uhrannut koko elämänsä, kuvastui tässä järkyttävän voimakkaassa huudahduksessa.

Hiki helmeili hänen otsallansa ja silmät laajenivat pelottavasti. Hän hyppäsi ylös lavitsalta ja asettui minun eteeni kookkaana, mahtavana, mielenliikutuksesta vapisevana, laski kätensä olkapäälleni ja aikoi puhua nopeasti ja äänekkäästi: "Odota!… Älä lue enempää!… Sano, mitä sitten tapahtui? Ei, odota! Älä sano mitään! Mestataanko hänet? Ah. Lue enemmän, Maksim!"

Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, että Konovalov olikin, eikä kuten kertomuksessa Frolka, Rasinin synnynnäinen veli. Saattoi luulla, että kulumattomat vuosisatoja lämpimänä pysyneet verisiteet olivat yhdistämässä tätä kulkuria vapaudensankariin Stenjkaan ja että tämä maankiertäjä tunsi vielä tänä päivänäkin koko valtaavan, voimakkaasti vapisevan ruumiinsa voimalla sekä kaipaavaa "tukipistettä" hokevan sielunsa täydellä hehkulla niitä tuskia ja sitä raivoa, jota kansan sankari tunsi kolmesataa vuotta takaperin.

"Lue, Kristuksen nimessä, lue!"

Minä luin kiihtyneenä ja liikutettuna, tuntien kuinka sydämeni sykki levottomasti ja minä elin yhdessä Konovalovin kanssa Stenjkan kärsimiä suruja ja tuskia. Ja niin tulimme siihen kohtaan, jossa kuvataan, kuinka vankia kidutettiin…

Konovalov puri naristen hampaitansa ja hänen silmänsä hehkuivat kuin hiilet. Hän taivuttautui olkapääni ylitse ja tuijotti kirjaan, hänen henkäyksensä suhisi korvissani puhaltaen hiukseni otsalta silmilleni. Minä nytkähytin päätäni pudistaakseni ne syrjään. Konovalov huomasi sen ja antoi kätensä raskaana levätä pääni päällä. Minä luin: "Ja nyt puri Rasin niin voimakkaasti hampaitansa yhteen, että hän sylki ne verisinä ulos maahan…"

"Riittää… Saatana!" huusi Konovalov ja sieppasi kirjan pois kädestäni, heitti sen voimakkaasti lattialle ja lankesi itse raskaasti sen päälle…

Hän itki. Hän näytti häpeävän sitä ja hän ulvoi hyvin kummallisella tavalla estääkseen itkuansa. Hän painoi päänsä polviansa vastaan ja kuivasi pois kyyneleensä likaisiin pumpulihousuihinsa.

Minä istuin lavitsalla hänen vieressänsä epätietoisena siitä, miten voisin lohduttaa häntä.

"Maksim", sanoi Konovalov maaten yhä edelleen lattialla. "Sehän on kauheata! Ensiksi Pila ja Gysoi… ja nyt Stenjka! Oh, sellainen kohtalo!… Hän oikein sylki ulos hampaansa!… Oh!…"

Hän oli syvästi liikutettu, koko hänen ruumiinsa vapisi. Ulos syljetyt hampaat näkyivät tehneen syvimmän vaikutuksen häneen, hän tuli aina yhä uudelleen ja uudelleen takaisin siihen kohtaan ja mainitessaan siitä kohotteli hän suonenvedontapaisesti hartioitansa. Muuten olimme me molemmat aivan kuin juovuksissa niistä näyistä, joita olimme mananneet esille kauheita kidutustuskia lukiessamme.

"Kuuleppas, lue minulle vielä kerran se kohta", pyyteli minua Konovalov nostaessaan kirjan ylös lattialta ja ojentaessaan sen minulle. "Ja näytäppäs, missä paikassa siinä on kirjoitettu hampaista?"

Minä näytin hänelle ja hän nielaisi silmillään ne rivit. "Ja sillä tavoinko se oikein on kirjoitettu: 'sylkäisi ulos veriset hampaansa?' Ja kirjaimet ovat kuitenkin samallaisia kuin kaikki muutkin. Hyvä Jumala! Kuinka se mahtoikaan tehdä kipeätä hänelle! Oh… hampaat! Mutta mitäs siellä loppupuolella vielä tulee? Mestausko? Ahaa! Jumalan kiitos, että edes mestaavat ihmisen!" Hän lausui ilonsa tästä mestauksesta sellaisella innolla, sellaisin tyydytyksen ilmein, että minä tulin aivan liikutetuksi moisesta myötätuntoisuudesta, joka niin palavasti toivotti kuolemaa kärsivälle Stenjkalle.

Koko tämän päivän vietimme me ihmeellisessä huumauksessa: me puhelimme koko ajan Stenjkasta muistellen hänen elämäänsä, lauluja, joita hänestä on tehty, ja hänen kidutustansa. Pari kertaa alkoi Konovalov kaikuvalla barytoni-äänellä laulaa keskeyttäen kuitenkin äkkiä, parin säveleen perästä laulunsa.

Siitä päivästä lähtien tunsimme olevamme entistä lähempänä toisiamme.

* * * * *

Minun täytyi vielä pari kertaa lukea hänelle "Stenjka Rasinin kapinaa", sen jälkeen luimme "Taras Buljbaa" ja "Köyhiä ihmisiä". Taras myöskin miellytit kovasti kuuntelijaani, mutta se ei voinut kuitenkaan himmentää sitä valtavaa vaikutusta, jonka Kostomarovin kirja oli häneen tehnyt. Mutta "Köyhien ihmisten" — kirjeitten muodossa kirjoitetun romaanin päähenkilöitä ei Konovalov ollenkaan ymmärtänyt. Hänestä oli kieli kirjeessä aivan naurettava ja hän oli hyvin epäluuloisella kannalla Varjaan, kirjan sankarittareen nähden.

"Voiko kuvitella mielessään mokomaa ihmistä! — Hän mielistelee vanhaa ukkoa. Olipa sekin viekas naikkonen! Ja mies — senkin variksen pelätin… Heitä hiiteen, Maksim, mokomat tyhmyydet. Mitä hyvää siitä lähtee. Kirjoittelevat toinen toisillensa. Paperia vaan pilaavat… Parasta heittää sioille syötäväksi mokomat paperit. Ei niissä ole liikuttavaa, ei naurettavaa: mitä varten ne ovat oikein kirjoitetut?"

Muistutin hänelle romaania "Podlipomisit", jossa kerrotaan melkein samallaisista asioista. Mutta sitä hän ei tahtonut myöntää.

"Pila ja Gysoi, he ovat aivan toisellaista väkeä, he! He ovat eläviä ihmisiä, he elävät ja taistelevat. Mutta nämä… he kirjoittavat vaan kirjeitä! Sehän on kovin typerää! Eiväthän ne ole oikeita ihmisiä — ainoastaan ajateltuja! Taras ja Stenjka — kas, he ovat aivan jotakin toista, huomaa se! Ajatteleppas, jos he olisivat tunteneet toisensa! Mitä kaikkea he olisivatkaan voineet tehdä yhdessä!.. Silloin olisivat kyllä Gysoi ja Pilakin tulleet iloisiksi — eikö totta?"

Hänellä ei ollut minkäänlaista selvää käsitystä ajasta. Hänen mielikuvituksessansa elivät kaikki hänen lempisankarinsa samaan aikaan — ainoastaan eri seuduilla. Minulla oli suuri vaiva saada hänet ymmärtämään, että Gysoi ja Pila eivät sittenkään olisi tavanneet Stenjkaa, vaikka he olisivat matkustaneet Karna-virtaa myöten alas etelään, yhtä vähän kuin Stenjka olisi voinut tavata Taras Buljbaa, vaikka hän olisi ratsastanut läpi koko kasakkojen ja vähävenäläisten maan.

Kun hän lopuksikin käsitti tämän seikan, niin aiheutui siitä hänelle suurta surua.

Minä koetin kertoa hänelle Pugatshovin kapinasta nähdäkseni, mitä hän ajattelisi tästä vallantavottelijasta. Mutta häntä varten ei Konovalovilla enää riittänyt tunteita ja hän sulki hänet muitta mutkitta pois sankariensa joukosta.

"Mokomakin polttomerkillä varustettu konna! Karannut rikosvanki, ei mitään muuta! Varastaa tsaarin nimen saadakseen levottomuutta aikaan maassa. Kuinka moni ihminen menettikään henkensä mokoman koiran takia! Stenjka — kas hän oli aivan toisellainen ihminen. Mutta Pugatshov ei ole mikään sankari — häpeällinen pyöveli hän vaan on. Ei maksa vaivaa lukea hänestä. Eikö sinulla ole muita sellaisia kirjoja kuin Stenjka? Koeta hakea. Mutta anna noiden toisten olla, ne eivät huvita. Parempi on, että luet vielä kerran, miten he kiduttivat Stenjkaa."

Pyhäpäivinä menimme yhdessä joen taakse niityille. Otimme mukaamme hieman viinaa, leivän ja kirjan ja aikaisin aamulla läksimme "ulos vapaaseen ilmaan", kuten Konovalov sanoi. Meitä kovasti miellytti oleskella "lasitehtaassa". Täten nimitettiin jostakin tuntemattomasta syystä rakennusta, joka sijaitsi kedolla jonkun matkan päässä kaupungista. Se oli kolmikerroksinen kivinen talo, jonka katto oli vaipunut sisään, akkunanpielet olivat särkyneet ja jonka kellari kesän aikana oli täynnä pehmeätä pahanhajuista mutaa. Viheriän-harmaana, puoleksi hajonneena ja kokoonluhistuneena tirkisteli se rikkinäisillä akkunoillaan lähellä olevaa kaupunkia, muistuttaen vanhaa, kaupungista karkotettua, kurjaa, yksinäisyydessä kuolemaan tuomittua raajarikkoa.

Joka vuosi uudistuvat tulvat kaivoivat alinomaan talon perustaa saamatta sitä kuitenkaan sortumaan: siellä se seisoi yhä järkähtämättömänä, ylhäältä alas saakka vihertävän homeen peittämänä, ja kun se oli ympärillä sijaitsevien suurten vesilammikkojen kautta kokonaan suojassa liiaksi usein toistuvalta poliisin nuuskinnalta, oli se katottomanakin tervetullut suojapaikka visseille hämäräperäisille kodittomille ihmisille.

Tällaisia ihmisiä oli aina suuri joukko rakennuksessa; repaleisia, nälkäisiä, valonarkoja olentoja asui yökköjen tavoin näissä raunioissa ja Konovalov sekä minä olimme aina tervetulleita vieraita heille sen vuoksi, että me aina toimme mukanamme suuren nisuleivän leipomosta ja ostimme tavallisesti matkan varrella paloviinaa ja suuren joukon "valmistettua ruokaa" — maksaa, keuhkomuhennosta, sydäntä ja makkaraa. Sillä tavoin onnistuimme parilta ruplalla laittamaan suuremmoiset pidot "lasiväelle", kuten Konovalov heitä nimitti. — He palkitsivat anteliaisuuttamme kertomuksilla, joissa mitä kauhistuttavin, sydäntäsärkevin totuus oli punottu mielikuvitusrikkaalla tavalla yhteen mitä lapsellisimpain valheiden kanssa. Jokainen kertomus oli ikäänkuin palanen pitsikutomusta, jossa mitä kaameimman totuuden mustat langat pistivät esille valheen räikeän kirjavista väreistä. Sellainen kudos teki omituisen vaikutuksen sydämeen ja päähän. Se järkytti meitä omintakeiselta, kiusottavan monenkarvaisella piirustuksellaan. "Lasi-ihmiset" rakastivat omalla tavallaan meitä — minä luin usein heille kaikellaisia kirjoja ja melkein aina he tarkkaavaisina ja miettiväisinä kuuntelivat lukemistani.

Näiden, elämän ulkopuolelle joutuneiden ihmisten elämäntuntemus hämmästytti minua syvyydellään ja minä kuuntelin suurella hartaudella heidän kertomuksiansa, mutta Konovalov kuunteli niitä vaan väitelläkseen kertojan maailmankatsomusta vastaan ja saadakseen minut riitelemään kanssansa. Kun hän oli kuunnellut loppuun erään kummallisesti rääsyihin kääriytyneen, sangen vähän luottamusta herättävän olennon kertomuksen elämästään ja lankeemuksestaan, kertomuksen, joka kuten tavallisesti oli täydellinen puolustuspuhe kertojan elämänkatsomukselle, Konovalov pudisti vakavan näköisenä päätänsä ja hymyili miettiväisenä. Tämän huomasivat toiset heti, sillä "lasiväki" oli hyvin herkkää väkeä, silloin kun oli kysymys kuuntelijoiden suhtautumisesta heidän mielenpurkauksiinsa.

"Sinä et siis tahdo uskoa minua, Sasha?" huudahti kertoja.

"Ei, uskon kyllä. Kuinka voisi olla uskomatta, mitä ihminen sanoo! Silloinkin kun näet, että hän valehtelee — täytyy uskoa häntä, s.o. kuuntele ja koeta ymmärtää minkä takia hän valehtelee. Välistä valehteleminen ilmaisee paremmin ihmisen luonteen kuin totuus. Ja minkälaista totuutta me sitten voisimmekaan lausua itsestämme? Ainoastaan likaista… Mutta valehteleminen on helppo. Eikö niin?"

"Niin on", myönsi kertoja. "Mutta joka tapauksessa sano minulle, minkä takia sinä pudistit päätäsi?"

"Minkä takia? Sen takia, että sinä teet vääriä johtopäätöksiä. Sinä kerrot sillä tavoin, että saattaisi luulla jonkun peikon tahi ohikulkevien ihmisten — eikä sinun itsesi — muodostaneen koko sinun elämäsi. No — missä sinä itse piileskelet sillä aikaa? Miksi et ole käyttänyt omia voimiasi taisteluun kohtaloa vastaan? Ja edelleen — sano minulle, mitenkä iki-maailmassa voi käsittää sen asian, että me aina syytämme toisia ihmisiä, vaikka me itsekin olemme ihmisiä, joita siis toiset vuorostaan voivat syyttää? Jos meitä estetään elämästä, niin olemme kai mekin estäneet muita elämästä — eikö niin? Kuinka voi selittää tämän asian?"

"Täytyy järjestää elämä sellaiseksi, että kaikkien on hyvä olla, eikä kenenkään tarvitse olla lähimäisensä tiellä…" vastattiin hänelle.

"Ja kuka sitten järjestäisi elämän sellaiseksi?" sanoi Konovalov voitonriemuisena ja vastasi itse kysymykseensä, ettei kukaan ennättäisi ennen häntä: "Itse! itse! Mutta kuinka me saatamme järjestää elämää, jos me emme osaa sitä tehdä, jos meidän oma elämämmekään ei ole onnistunut? Siten käy selville, rakkaat veljeni, että meidän ainoa turvamme elämässä — on meissä itsessämme! Ja mitä me itse olemme — sen me hyvin tiedämme."

Häntä vastustettiin ja hänelle todistettiin, että toiset olivat oikeassa, mutta hän piti vaan lujasti kiinni siitä mielipiteestään, että meillä ei ole oikeutta moittia ketään, me olemme itse syynä kaikkiin niihin onnettomuuksin, jotka kohtaavat meitä.

Oli hyvin vaikeata saada häntä luopumaan tästä katsantokannasta ja vielä vaikeampaa oli omistaa itsellensä hänen mielipiteensä ihmisistä ja elämästä: toiselta puolen esiintyivät hänen käsityksensä mukaan ihmiset olentoina, joilla oli täysi kyky järjestää elämänsä vapaasti oman tahtonsa mukaan, ja toiselta puolen taasen heikkoina, säälittävinä olioina, jotka eivät kyenneet mihinkään muuhun kuin syyttämään toinen toisiansa.

Tällaiset kinastelut kestivät usein keskipäivästä keskiyöhön saakka, ja minä palasin Konovalovin kanssa takaisin kotiin "lasi"-ihmisten luota pilkkosen pimeässä, välistä polvia myöten liassa kahlaten.

Kerran olimme vähällä hukkua erääseen suurenpuoleiseen kuoppaan, ja erään toisen kerran yllätti meidät poliisivartiosto, ja me saimme viettää yömme parinkymmenen "lasi"-toverimme kanssa poliisiasemalla. Välistä ei meitä haluttanut ainoastaan puhella maailmankysymyksistä, vaan me kuljimme kauvas niittyjen taakse joen toiselle puolelle, jossa oli pieniä lampia täynnänsä tulvaveden aikana joesta siirtyneitä pieniä kaloja. Yhden tällaisen lammen partaalle sytytimme me nuotion palamaan ainoastaan enentääksemme oleskelupaikkamme kauneutta, ja sitten lueskelimme tahi puhuimme elämästä. Joskus taasen ehdotti Konovalov syvämietteisellä äänellä:

"Maksim! Ruvetaan katselemaan taivasta!" Ja me heittäysimme selällemme ja tarkastelimme sinistä äärettömyyttä päämme päällä. Aluksi kuulimme me lehtien kahinaa ympärillämme ja veden loisketta lammessa, tunsimme maan allamme ja kaiken mitä ympärillämme oli… Sitten kietoi sininen taivas, joka tuntui vetävän meitä puoleensa, tietoisuutemme keveän sumun peittoon, me menetimme olemassaolon tunteen ja ikään kuin maasta irtautuneina leijailimme kohti taivaan sinisiä avaruuksia, ollen puoleksi uinuvassa, puoleksi mietiskelevässä mielentilassa, jota me äänettöminä ja liikkumattomina koetimme kaikin voimin ylläpitää.

Sillä tavoin lojuimme muutamia tunteja yhtämittaa ja palasimme sitten takaisin työhömme ruumiillisesti ja sielullisesti virkistyneinä olostamme luonnon yhteydessä.

Konovalov rakasti luontoa syvällä, sanomattomalla rakkaudella — ainoastaan hänen pehmeä säteilevä katseensa puhui siitä ja ulkona kedolla tahi joen varrella ollessa joutui hän aina tavattoman rauhalliseen ja herkkään mielentilaan, joten hänen puhdas lapsellinen sielunsa tuli entistä kirkkaammin näkyviin. Välistä lausui hän syvästi huoaten ja kääntäen katseensa kohti taivasta:

"Ah… Kuinka kaunista!" Ja tässä huudahduksessa oli aina paljoa enemmän ajatusta ja tunnetta kuin monen runoilijan kaunopuheisissa värssyissä, joiden haltioitunut tunnelma johtui enemmän halusta ylläpitää omaa mainettansa herkkänä kauneudentuntijana, kuin todellisesta luonnon kuvaamattoman suloisen kauneuden ihannoimisesta.

Runous menettää — kuten kaikki muukin, pyhän yksinkertaisuutensa ja välittömyytensä heti paikalla, kun se muodostuu ammatiksi.

* * * * *

Pari kuukautta kului, joiden aikana Konovalov ja minä puhelimme ja luimme paljon. "Stenjkan kapinaa" luin minä hänelle niin usein, että hän saattoi jo vapaasti kertoa omin sanoin kirjan sisällyksen sivu sivulta alusta loppuun.

Tämä kirja jäi merkitsemään hänelle yhtä paljon kuin hallitsijasadut tunnonherkälle lapselle. Hän kutsui esineitä, joitten kanssa hän oli tekemisissä, sankariensa nimillä, ja kun kerran leipäkuppi putosi alas hyllyltä mennen sirpaleiksi, huusi hän suuttuneena:

"Voi sinua, senkin vojevodi!"

Epäonnistuneita leipiä hän nimitti Frolkaksi, Stenjkan petolliseksi veljeksi, hiivaa hän kutsui "Stenjkan ajatuksiksi", Stenjkan nimellä hän ilmaisi kaikkea mikä oli suurta, tavatonta ja onnetonta.

Kapitolinasta, jonka kirjeen minä olin lukenut ja jolle minä olin kyhännyt vastauksen ensimäisenä tuttavuuteni päivänä Konovalovin kanssa, et koko aikana sanaakaan mainittu.

Minä tiesin kyllä, että Konovalov oli lähettänyt rahoja jollekin Filipolle pyytäen häntä toimittamaan ne poliisille tytön puolesta, mutta sekä Filipolta että tytöltä ei kuulunut mitään vastausta.

Silloin äkkiä eräänä iltana, kun juuri asetimme yhdessä leipiä leipälapiolle, leipomon ovi aukeni ja eteisen kosteasta kylmyydestä kuului ujo, mutta samalla vaativa naisen ääni sanovan:

"Anteeksi…"

"Ketä te haette?" kysyin minä Konovalovin hämmentyneenä sormiessa partaansa asetettuaan lapion jalkojensa varaan.

"Onko täällä työssä leipuri Konovalov?"

Hän seisoi jo kynnyksellä ja katossa riippuvasta lampusta lankesi valo suoraan hänen valkealla villahuivilla verhottuun päähänsä. Huivin alta näkyivät pyöreät lempeännäköiset, hieman pystynenäiset, punaposkiset kasvot, joihin täyteläisten punaisten huulien hymyily muodosti pikku kuoppia.

"On kyllä", vastasin minä hänelle.

"Täällä minä olen, täällä minä olen!", lausui äkkiä jotenkin äänekkäästi Konovalov heittäen syrjään lapion ja astuen levein askelin vieraan luoksi.

"Sasha-kultaseni!" virkkoi syvästi huoaten nainen hänelle vastaukseksi.

He syleilivät toisiansa Konovalovin kumartuessa syvään alas naisen puoleen.

"No mitä kuuluu? Ah! Sinä olet siis vapaa! Joko kauvankin? Enkös minä sitä sanonut sinulle? Nyt on taasen tie vapaa sinulle, mene rohkeasti vaan eteenpäin…" lausui kiireisesti Konovalov naiselle seisoen yhä kynnyksellä ja irroittamatta käsiään hänen vartaloltaan ja kaulaltaan.

"Maksim, koeta veli hyvä, leipoa yksinäsi tänään, minä aijon omistaa lopun päivästä tälle vieraalleni… Missä sinä, Kapa, asustat?"

"Minä tulin suoraa päätä luoksesi tänne."

"Tä-ä-nne? Ei täällä voi olla… täällä leivotaan leipää… ei täällä mitenkään sovi. Meillä on ylen ankara isäntä. Täytyy saada yösija jostakin paikasta… vaikka hotellista. Lähdetään."

Ja he menivät. Minä jäin yksin puuhailemaan leipineni, enkä minä odottanut ollenkaan Konovalovia takaisin tulevaksi ennen aamua. Hämmästykseni ei siis suinkaan ollut vähäinen, kun hän jo vajaan kolmen tunnin kuluttua ilmestyi uudelleen leipomoon. Ja hämmästykseni suureni suurentumistaan, kun tarkastaessani hänen kasvojansa nähdäkseni, kuinka iloiselta ja tyytyväiseltä hän näytti, huomasinkin niissä vaan happamen, ikävän ja väsyneen ilmeen.

"Mistä on kysymys?", kysyin suuresti ihmetellen tälläistä ystäväni mielentilaa, joka minusta niin vähän sopi yhteen iloisen tapahtuman kanssa.

"Ei mistään", vastasi hän synkkänä ja sylkäisi sitten äkäisenä syrjään.

"Ei, jotakin on aivan varmasti tapahtunut", väitin minä vastaan.

"Mitä sitten?" lausui hän väsyneesti heittäytyen pitkin pituuttaan makaamaan lavitsalle. "Nainen… nainen… Hän on myöskin nainen — siinä koko juttu."

Sain ponnistaa aika lailla, ennen kun hän suostui antamaan minulle jonkunlaista selitystä, ja lopuksi hän sen tekikin jotensakin seuraavaan tapaan:

"Sanoinhan jo, että hän on nainen! Ja jos minä en olisi sellainen hölmö kuin minä olen, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Ymmärrätkö? No… Ja sinä sanot kuitenkin aina, että nainenkin on ihminen! Tietysti, kulkeehan hänkin jaloilla, ei syö ruohoa, osaa puhua, nauraa… siis ei ole eläin. Kuitenkaan ei hän ole meikäläistä varten luotu, ei ollenkaan! Kuinka niin? Sitä en osaa sanoa! Tunnen, että ei sovi meille, vaikka en ymmärrä miksi… Tämäkin Kapitolina… no… mitä luulet hänen sanovan. Tahdon elää sinun — se tahtoo sanoa minun — kanssani, sinun vaimonasi. Tahdon, sanoo hän, olla sinun pieni lellikkisi… Aivan mieletöntä! No mutta kuulehan, armas tyttöseni, sanoin hänelle, aivanhan sinä höpiset joutavia; ajattelehan itse, miten on mahdollista elää minun kanssani? Ensinnäkin minä olen paha juomaan, toiseksi minulla ei ole minkäänlaista kotia, kolmanneksi minä olen maankiertäjä, en osaa asua yhdessä paikassa ja niin edespäin. Mutta hän, hän välittää viis juopottelemisesta. Sanoo vaan, että kaikki kisällit ovat kovia juoppoja ja kuitenkin on heillä melkein jokaisella vaimo. Koti, sanoi hän, tulee kyllä järjestetyksi, kunhan vain on vaimo, etkä sinä, sanoi hän, sen jälkeen enää mihinkään juokse… Sanoin hänelle: Kapa, en millään ehdolla suostu menemään naimisiin, sillä tiedän, että en osaa viettää sellaista elämää, enkä koskaan opikaan. Hän vastaa: Siinä tapauksessa minä hyppään jokeen! Sanon hänelle: 'Sinä olet kiihdyksissä, naisparka!' Silloinkos hän alkaa kiroilla, että korvat soivat! Mokomakin pitkäsäärinen piru, petturi, häpeämätön konna, sielunraastaja. Hän raivostui niin pahasti, että olin vähällä juosta tieheni. Mutta sitten tuli itku. Itkee ja nuhtelee minua: minkä takia, sanoo hän, viekottelit minut pois siitä paikasta, jossa viimeksi olin, mihin minä nyt menen? Mokomakin punanaamainen narri. Hyi… P——le!… No, mitä ihmettä minä nyt hänelle teen?"

"Niin, minkä takia sinä todellakin haalasit hänet sieltä pois?", kysyin minä.

"Minkä takia? Onpa sekin kysymys! Tietysti sen takia, että kävi sääliksi häntä! Jos ihminen on hukkumaisillaan … eikö jokainen ohikulkeva ole valmis auttamaan häntä. Mutta mennä naimisiin… ynnä muuta sen kaltaista, ei, ei! Siihen en voi suostua. Mikä sulhanen minä enää olen? Jos minulla olisi sellaisia ajatuksia, niin olisinhan minä jo aikoja sitten sen voinut tehdä, tilaisuuksia ei ole puuttunut rahojakin olisin saanut ja paljon muuta. Mutta kun minä kerran siihen en kykene, niin asialle ei voi mitään. Hän itkee ja tietysti se ei ole ensinkään hyvä asia… Mutta mitä tehdä? Minä en voi!"

Ja hän nyökäytti oikein päätänsä vahvistukseksi sanoillensa "en voi", nousi ylös lavitsalta ja vanuttaen molemmin käsin tukkaansa sekä partaansa alkoi kulkea pitkin leipomon lattiaa allapäin ja syljeskellen.

"Maksim!" lausui hän äkkiä rukoilevalla, hämmentyneellä äänellä. "Jospa sinä menisit hänen luoksensa ja jollakin tavoin selittäisit, minkä takia minä… ah! Mene, veliseni!"

"Mitäpä minä osaan hänelle sanoa?"

"Sano koko totuus! Sano, että hän ei voi. Se ei sovi hänen kaltaiselleen. Ja sitten sano vielä, muista se, että hänellä on paha tauti!"

"Mutta eihän se ole totta?", saroin minä nauraen.

"Nii-in, eihän se ole totta. Mutta onhan se hy-yvä syy, vai mitä? Voi sinun seitsemän saksan pippuria! Pitäisikö minun ruveta riippumaan naisen hännässä. Piru heidät kaikki periköön! Mitä minä vaimolla teen?"

Hän heilautti niin hämmentyneenä ja kauhistuneena käsiänsä, jotta jokaisen täytyi selvästi nähdä, että hän tosiaankaan ei tiedä, mitä hän vaimolla tekisi. Mutta aseman vakavuus tukahutti minussa kaiken sen iloisuuden, minkä hänen sekava mielenpurkauksensa aiheutti. Minun täytyi ankarasti miettiä toverini ja hänen tyttönsä tilaa. Mutta hän vaan kulki yhä edelleen pitkin lattiaa ja puheli itseksensä:

"Eikä hän ollenkaan miellyttänyt tällä kertaa minua, oikein kauhistutti! Hän aivan imee minua luoksensa, vetää minua alas aivan kuin pohjattomaan suohon… Mokomakin veitikka… Hän on valinnut miehensä ja tämän täytyy välttämättömästi tulla hänen omaksensa, sen takia, että hän on saanut sen päähänsä! Nerokasta se ei ole — mutta viekasta!"

Kulkurin vaisto oli herännyt ja alkoi nyt puhua hänessä, ikuinen vapauden kaiho, jota vastaan oli tehty kaappausyritys, joutui kiihdyksiin.

"Ei, minua ei sellaisella pienellä merralla pyydetä, minä olenkin suuri kala!" huusi hän kerskaten… "Minä aivan yksinkertaisesti… Niin miksikä ei!" Ja pysähtyen keskelle lattiaa hän hymyili ja alkoi miettiä. Minä seurasin hänen kiihtyneitten kasvojensa ilmeitä ja koetin arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä.

"Maksim! Mennään pois Kaukasiaan?!"

Tätä en odottanut saavani kuulla. Minulla oli hänen suhteensa jonkunlaisia kirjallis-opetuksellisia suunnitelmia: minä toivoin saavani opettaa häntä lukemaan ja antaa hänen saada tietää kaiken sen, mitä itse silloin tiesin. Olisi ollut niin hauskaa nähdä, mitä siitä kaikesta olisi tullut. Hän oli antanut minulle lupauksensa pysyä ainakin vuoden ajan paikallansa; ja se helpotti suuresti tehtävääni. Ja nyt yht'äkkiä…

"Sinä lasket varmaankin leikkiä", sanoin hieman hämilläni hänelle.

"No mitä minä sitten teen!" huudahti hän. Minä aloin puhua hänelle, että mahdollisesti Kapitolinan hyökkäys hänen persoonaansa vastaan ei olekaan niin tavattoman vakavasti aijottu, kuin hän kuvittelee mielessänsä, parasta on odottaa ja katsoa miten asiat alkavat kulkea.

Ja kohta selvisikin, että ei tarvinnut kauvankaan odottaa.

Me keskustelimme keskenämme istuen lattialla uunin ääressä selkä akkunaa vasten. Oli melkein sydänyö, ja pari tuntia oli jo kulunut siitä, kun Konovalov oli tullut takaisin. Äkkiä kuulut takanamme lasin kilinää ja lattialle putosi kolisten nyrkin kokoinen kivi. Me hyppäsimme molemmat peljästyneinä pystyyn ja syöksyimme akkunan ääreen.

"Ei sattunut", kuului vinkuva ääni kadulta. "Huonosti tähtäsit.
Vahinko."

"Tule", mörisi rämäkkä basso-ääni. "Mennään pois, kyllä minä häntä vielä myöhemmin kestitsen."

Epätoivoinen, hermostunut korvia repivä juopuneen hoilotus kuului akkunasta sisälle.

"Se on hän", sanoi Konovalov surullisena…

Minä näin ainoastaan pari säärtä, jotka riippuivat alaspäin kadulta akkuna-aukon edessä. Ne riippuivat ja sätkyttelivät kauheasti lyöden kengänkoroilla kiviseinään kuoppia ikäänkuin tukea saavuttaakseen.

"Mennään poo-ois!", melusi basso.

"Hellitä! Älä vedä minua. Anna minun hengittää vähäisen. Hyvästi Sasha.
Hyvästi —". Seurasi kiroiluja, joita ei voi tässä painattaa.

Astuttuani lähemmäksi akkunaa saatoin nähdä Kapitolinan. Hän nojasi käsillään katukäytävän syrjään ja taivutti itsensä alaspäin niin syvään kuin jaksoi voidakseen nähdä leipomon sisälle, ja hänen hajallaan oleva tukkansa riippui sikin sokin olkapäillä ja pään ympärillä. Valkea huivi oli valunut alas toiselle puolelle ja puseron etupuoli oli rikki revitty. Hän oli kauheasti juovuksissa, horjui sinne tänne, — nikottelihe, kiroili ja vinkui hysteerisesti. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kyyneleitä vuoti runsaasti hänen kovasti punottavia kasvojansa pitkin.

Pitkä miehenroikale seisoi hänen yläpuolellansa hänen ylitseen nojautuneena pitäen toisella kädellänsä kiinni häntä olkapäästä ja toisella talon seinästä sekä karjuen koko ajan: "Mennään poo-ois!"

"Sasha! Sinä olet turmellut minun elämäni, muista se! Ole ikuisesti kirottu, senkin punanaamainen piru. Suokoon Jumala, ett'et tunnin vertaakaan enää saisi nähdä päivän valoa. Minä toivoin niin hartaasti saada parantaa elämääni… ja sinä vaan nauroit minulle, senkin paholainen. No, hyvä on! Tilinpäiväkin vielä kerran koittaa… Ahaa! Sinä piilottaudut! Sinä häpeät, kelvoton. Sasha… kyyhkyläiseni!"

"En minä piilottaudu", sanoi synkkänä Konovalov astuen akkunan luo. "Minä en mene piiloon… ja turhanpäiten sinä…. Hyväähän minä sinulle tarkoitin; hyvin käy — ajattelin, ja sinä aloit vaatia aivan mahdottomuuksia."