E-text prepared by Tapio Riikonen

MALVA

Kertomus

Kirj.

MAKSIM GORKI

Suomentanut Viljami Ventola

Helsingissä, Suomen Sos.-dem Nuorisoliiton kustannuksella, 1919.

Savon Kansan Kirjapaino Osakeyhtiö.

1.

Meri hymyi…

Lauhkean tuulen hellät hyväilyt synnyttivät meren pintaan hienon väreen, mihin auringon häikäisevä loiste heijastui kultaisena kimmeltäin kohti taivaan sineä. Taivaan ja meren väliseen avaruuteen kaikui laineitten ilakoiva loiske, kun ne viskautuivat hiekkasärkän matalaan rantaan. Tuo laineitten synnyttämä omituinen sävel auringon loisteessa päilyvän meren kera sulautui lakkaamattomaan ailahteluun, täynnä sopusointua ja elämäniloa. Aurinko onnellisena paistoi täydeltä terältään, ja meri puolestaan riemuitsi ollessaan tuon säteilyn kuvastimena.

Tuuli leppoisana viilsi meren mahtavaa, sileätä pintaa ja aurinko poltti sitä tulisäteillään; huoaten syvään se näihin hyväilyihin kyllääntyneenä hengitti tuohon tukahduttavaan ilmaan kirpeätä suolatuoksuaan. Vihreähköt laineet vyöryivät keltaiselle hiekalle jättäen jälelle valkean vaahtonsa, mikä sähisten suli kuumaan hiekkaan ja kastoi sen. Pitkähkö, kaita maakaistale muistutti rannalta mereen kaatunutta suurta jättiläistornia. Sen terävä huippu ulottui pitkälle kimmeltävän meren äärettömyyteen, kun taas perusta katosi kauas etäisyyteen sumun peittämään mannermaahan. Sieltä toi tuuli tullessaan ummehtuneen löyhkän, mikä tuntui selittämättömältä täällä puhtaan, aavan meren helmassa kirkkaan-sinisen taivaan alla.

Kalansuomujen peittämään hiekkaan pistetyt puiset paalut ja niihin ripustetut kalaverkot loivat omituisia varjokuvia maahan. Hiekalla makasi rinnakkain joukko suuria veneitä ja näiden joukossa yksi pieni vene. Näytti kuin rantaa huuhtovat laineet olisivat tahtoneet houkutella ne puoleensa.

Airot, köydet, pärekopat ja tynnörit olivat sikinsokin maakaistaleella ja keskellä kaikkea tätä sekasotkua kohosi pajunoksista, puunkaarnasta ja kaislasta rakennettu kalastaja-maja. Oksaisella tukilla oven edustalla näkyi saapaspari pohjat käännettyinä taivasta kohti. Ylinnä kohosi tanko ja sen päässä tuulessa liehuva punainen vaatekaistale.

Erään veneen varjossa makasi Vasili Legostew, kauppias Grebentschikoffin kalastamon vahti. Hän loikoili vatsallaan nojaten päänsä käsien varaan ja tähysteli tarkkaavaisena meren takaa etäältä häämöittävää rantaa. Kaukana merellä näkyi nimittäin pieni musta piste ja Vasili riemuitsi nähdessään sen yhä suurenevan ja lähestyvän.

Hän siristi silmänsä suojaksi auringon säteiltä ja meren kimaltelulta. Se oli Malva. Hän tulee, nauraa houkuttelevana, syleilee voimakkailla ja pehmeillä käsivarsillaan, suutelee ja lopuksi hän kertoo uutisia tuolta rannikolta niin äänekkäästi, että kalalokit pelosta lähtevät lentoon. Sitten keittävät he maukkaan kalakeiton, ottavat viinaryypyn, kierivät jutellen, hellästi toisiaan hyväillen rannan hiekassa ja pimeän tullen valmistavat he teetä itselleen, juovat sen maukkaitten leivosten kera mennen sitten levolle.

Tällaista on heillä joka sunnuntai ja pyhinä keskellä viikkoa. Varhain aamulla, päivänkoitteessa soutaa Vasili sitten tytön takaisin rantaan yli uinuvan veden. Malva istuu silloin uneliaana peräsimessä, hän puolestaan soutaa tyttöä katsellen. Tyttö onkin silloin tavallisesti erittäin hupaisa, hupaisa ja herttainen kuin kylläinen kissanpoikanen. Kenties vaipuu hän tällöin alas penkiltä veneen pohjalle, nukahtaa siihen keräksi kyyristyneenä. Niin käy tytölle usein…

Tänä päivänä ovat kalalokitkin kuumuuden uuvuttamat. Ne istuvat rivittäin rannan hiekalla avoimin suin ja laahustavin siivin tai keinuvat velttoina laineilla äänettöminä päästämättä ilmoille piileksivää petomaista rohkeuttaan.

Auringon tulikuumassa hyväilyssä kohottaa meri povensa, ja ilmassa leijaa hurmaava velttous… Vasilin silmissä näytti kun ei Malva olisikaan yksin veneessä. Olisikohan Serjoschka taaskin tuppautunut seuraan. Vasili kääntäikse raskaasti hiekalla, istuutui, varjosti kädellään silmiään ja rupesi suuttuneena katsomaan merelle päästäkseen selville veneessä olijoista. Malva istui peräsimessä. Soutaja soutaa kyllä voimakkaasti, vaan taitamattomasti — se ei siis ollutkaan Serjoschka; olisipa hän vain matkassa, ei tarvitsisi Malvan istua peräsimessä.

"Ohoi", huusi Vasili tyytymättömänä.

Kalalokit rannalla pyrähtivät lentoon ja kuuntelivat.

"Ohoi, ohoi", kuului veneestä Malvan heleä ääni vastaavan.

"Kuka on seurassasi?"

Vastauksena kuului vain nauru.

"Kirottu nainen", sähisi Vasili itsekseen ja sylkäsi suuttuneena.

Hän oli utelias tietämään kuka tulokas mahtoikaan olla ja pyörittäessään itselleen tupakan tarkkaili hän väsymättä soutajan niskaa ja selkää veneen yhä lähestyessä. Sen keulassa kohisi vesi voimakkaista airojen liikkeistä, ja hiekka poltti vartijan paljaita jalkoja hänen siinä seistessään odottaen tyytymättömänä.

"Kuka on seurassasi", kysyi hän huomatessaan omituisen hymyn Malvan täyteläisillä kasvoilla.

"Odotahan, niin saat nähdä", vastasi hän nauraen.

Soutajakin kääntyi rantaan päin ja katsoi nauraen Vasilia.

Vartija rypisti silmäkulmiaan koettaessaan muistutella, kuka tämä niin tutulta näyttävä nuorukainen oli.

"Kisko lujemmin", komensi Malva.

Laineen harjalla viskautui vene puoliksi hiekalle, mihin se kallistui kyljelleen aallon vieriessä takaisin mereen. Soutaja hyppäsi maalle, meni Vasilin luo sanoen:

"Hyvää päivää, isä!"

"Jakow", virkkoi Vasili enemmän hämmästyneenä kuin iloisena.

He syleilivät, suutelivat kolmasti toisiaan huulille ja poskille, jolloin Vasilin kasvoilla yhtaikaa kuvastui sekä hämmästystä että riemua.

"Siksipä minä katsoinkin niin tarkkaan tuloanne… ja sydämessä tuntui niin oudolta. Ah sinä — miten olet tänne tullut? Mikä yllätys! Ja minä istuin ja katselin luullen Serjoschkaa tulijaksi. Ja sinä se olitkin!"

Toisella kädellään Vasili silitteli partaansa, toinen viittoili ilmaa. Oikeastaan tahtoi hän katsella Malvaa, mutta pojan hymyilevät silmät sen estivät ja sitäpaitsi häntä hämmästytti niiden omituinen kirkkaus. Tyytyväisyydentunne, jota hän tunsi omistaessaan noin reippaan ja kauniin pojan taisteli rakastetun tytön läsnäolon herättämän tunteen kanssa. Milloin seisoi hän toisella milloin taas toisella jalallaan ja teki pojalleen joukon kysymyksiä lainkaan odottamatta niihin vastausta. Hänen päänsä oli vallan sekasin, ja huonolle tuulelle joutui hän Malvan pilkatessa:

"Älä nyt noin hirveästi tanssi — pelkästä ilosta! Vie hänet majaan ja tarjoa hänelle jotakin…"

Vasili kääntyi häntä katsomaan. Malvan huulilla leikki taaskin sama omituinen hymy kuin taannoin, ja vaikkakin tyttö oli yhtä täyteläisen raikas kuin ennenkin, tuntui hän nyt Vasilin mielestä toiselta, uudelta olennolta, miltei vieraalta. Malva suuntasi viheriät silmänsä vuoroin isään, vuoroin taas poikaan, samalla kun hän pienillä, valkeilla hampaillaan nakerteli arbuusin siemeniä. Jakow katseli myös hymyillen molempia. Syntyi hetkisen äänettömyys, mikä Vasilia tuskastutti.

"Tulen heti takaisin", sanoi äkkiä Vasili mennen majaa kohti. "Menkää pois auringolta… minä noudan vettä, niin keitämme kalakeiton. Tarjoonpa sinulle, Jakow, kalakeittoa, minkä veroista et ennen ole syönyt! Istukaa täällä niinkauan, tulen heti takaisin."

Hän otti maasta majan vierestä pienen kattilan ja katosi nopeasti verkkojen suojiin.

Malva ja Jakow menivät myöskin majaan.

"Niin, rakas poikani, nyt olen siis saattanut sinut isäsi luokse", sanoi Malva katsellen pojan uhkeata ulkomuotoa sivulta.

Jakow käänsi ruskeapartaisen päänsä ja sanoi säihkyvin silmin:

"Niin, täällä me nyt olemme… Miten kaunista täällä on… entä tuo meri sitten!"

"Se on mahtava… No, onko isä mielestäsi paljonkin vanhentunut?"

"Eipä juuri. Luulin häntä harmaahapsiseksi, vaan ei hänellä ole montakaan harmaata hiuskarvaa… ja muutenkin on hän voimakas…"

"Kauanko siitä onkaan, kun toisenne tapasitte?"

"Viitisen vuotta. Kun hän kotoa läksi, olin seitsentoistavuotias."

He astuivat majaan, missä ilma oli ummehtunut ja löyhkäsi suolakalalle.
He istuutuivat. Jakow istuutui eräälle poikkisahatulle puupölkylle ja
nurkkaan, mihin oli kasattu tyhjiä säkkejä viskautui Malva istumaan.
Heidän välillään oli poikkisahattu tynnöri, jonka pohja oli pöytänä.
Istuttuaan paikalleen katselivat he ääneti toisiaan.

"Sinä siis etsit työtä täältä", kysyi Malva.

"En oikeastaan vielä tiedä. Jos täällä sellaista tarjoutuu, jään tietenkin."

"Täällä kyllä aina on jotain saatavissa", lupasi Malva luottavasti yhä katsoen poikaa vihreillä, salaperäisesti kiiluvilla silmillään.

Jakow ei katsonut häntä, vaan kuivasi paidanhiallaan hikeä kasvoiltaan.

Äkkiä remahti tyttö nauruun.

"Äiti kotoa lähetti kai mukanasi joukon tehtäviä ja paljon terveisiä isälle?"

Jakow katseli häntä, rypisti silmäkulmiansa ja vastasi lyhyeen:

"Niinpä kylläkin… Entä sitten?"

"Ei mitään." Ja tyttö nauroi.

Hänen naurunsa ei näyttänyt miellyttävän Jakowia, päinvastoin se kiusasi poikaa. Hän käänsihe poispäin Malvasta koettaen muistutella äitinsä antamia tehtäviä.

Äiti oli saattanut poikansa kylän laitaan, siellä nojautunut aitaa vasten ja puhunut vilkuillen kuivilla silmillään:

"Sano isällesi Jaschka… Jumalan nimessä, sano isälle… äiti yksin on kotosalla, sano hänelle se… Nyt on viisi vuotta kulunut, ja yhä on hän yksin!… Äiti käy vanhaksi! Sano hänelle näin Jumalan tähden. Kohtapuoleen on äiti jo vanhus… hän on yksin, alati yksin, alituisessa työssä. Sano se hänelle, Herran nimeen…"

Ja sitten oli äiti hiljaa itkenyt, peittäen kasvonsa esiliinaan.

Sinä hetkenä ei Jakow säälinyt äitiään, mutta nyt se häneen koski… Hän katsoi Malvaa, rypisti ankarana kulmakarvojaan ja häntä halutti lausua tytölle katkeria sanoja.

"Kas niin, nyt olen taaskin täällä", sanoi Vasili tullessaan majaan.
Toisessa kädessään oli hänellä elävä kala, toisessa piteli hän puukkoa.

Hän oli jo päässyt ensi hämmästyksestään, kätkenyt sen sydämensä pohjalle ja katseli nyt tyynenä ja tyytyväisenä nuoria; vain hänen liikkeissään saattoi huomata jonkunmoisen joustavuuden, mikä muulloin oli hänelle vierasta.

"Heti sytytettyäni tulen palamaan, tulen luoksenne ja sitten voimme jutella rauhassa ja sovussa. Sinä oletkin varttunut suureksi ja komeaksi, Jakow!"

Sen sanottuaan meni hän jälleen ulos. Malva yhä nakerteli hedelmiään ja katseli tarkkaavaisena poikaa, joka puolestaan koetti olla katsomatta tyttöön vaikkakin tunsi siihen suurta halua. Hän ajatteli:

"Täällä näköjään eletään hyvin ja huolettomasti… tyttö on niin täyteläinen ja hyvinvoipa ja isä myöskin."

Kun sitten äänettömyys rupesi häntä vaivaamaan, sanoi hän:

"Huomaan unohtaneeni eväspussini veneeseen, käyn sen noutamassa!"

Hän nousi verkkaan ja meni ulos majasta. Hänen mentyään tuli Vasili ja sanoi tuiman äkäisenä Malvalle:

"Miksi tulit tänne hänen seurassaan? Mitä hänelle sanon sinusta? Miten voin selittää sinun suhteesi minuun?"

"Minä vain tulin, siinä koko juttu", vastasi Malva lyhyeen.

"Ah, sinä olet kerrassaan ajattelematon tyttönen! Ehtimiseen sinä teet tyhmyyksiä; niistä ei ole vähääkään hyötyä. Mitä nyt teenkään? Näin päätäpahkaa saattaa sinut hänen kasvojensa eteen — minullahan on kotona toinen vaimo, hänen äitinsä… Se pitäisi toki sinunkin ymmärtää!"

"Mitä tuossa on ymmärtämistä? Pelkäänkö minä ehkä häntä — tai kenties sinua", sanoi tyttö sulkien halveksivasti vihreänhohteiset silmänsä. "Miten äsken teeskentelitkään hänen edessään! Kerrassaan naurettavaa!"

"Niin, sinä voit kylläkin nauraa… sinä! Vaan mitäpä minä nyt teen?"

"Tuota olisit ennemmin ajatellut!"

"Saatoinko edes aavistaa hänen saapuvan tänne noin äkkiarvaamatta?"

Hiekka narskui Jakowin askeleista ja he katkaisivat keskustelunsa. Jakow tuli majaan eväspussineen, viskasi sen nurkkaan ja loi Malvaan vihaisen silmäyksen.

Malva vain innokkaana pureskeli siemeniään kun Vasili istuutui pölkylle, ja hieroen polviaan puheli hämmästyneenä hymyillen:

"Vai niin, että oletkin tullut tänne!… Miten rupesitkaan sellaista suunnittelemaan?"

"Niin tuota… olemmehan sinulle kirjoittaneet…"

"En ole saanut mitään kirjettä… se on sitten varmaankin hävinnyt matkalla", sanoi Vasili suuttuneena. "Piru olkoon, juuri kun sellaista kipeimmin tarvitsee, silloin se häviää…"

"Sinä et edes aavista, millä kannalla asiat kotona ovat", kyseli Jakow katsellen epäillen isäänsä.

"Ei, kuinka voisin sellaista tietää? Enhän ole edes saanut kirjettännekään!"

Silloin kertoi Jakow isälleen hevosen kuolleen, että leipä kotona, oli syöty loppuun jo helmikuun alussa, sekä ettei ollut minkäänlaista mahdollisuutta työansioon. Ei heinäkään riittänyt, joten lehmä oli vähällä kuolla nälkään. Hädintuskin päästiin huhtikuuhun. Silloin päätettiin, että Jakow heti kynnön jälkeen lähtisi isän luo kolmeksi kuukaudeksi koettaakseen työllään ansaita jotain. Siitä olivat he kirjeessäkin maininneet… Sitten myivät he kolme lammasta, ostivat leipää ja heinää ja sitten oli Jakow lähtenyt matkalle.

"Vai niin, silläkö tavalla", virkahti Vasili. "Vai niin, hm… Vaan kuinka tuo kaikki on mahdollista?… Olenhan lähettänyt rahaa…"

"Paljonko sitä nyt oli? Tupaakin on vähän korjailtu… Marja on mennyt naimisiin… ja sitten ostin päälle päätteeksi auran. Ja onhan siitä kulunut kokonaista viisi vuotta!"

"Nii-in luonnollisestikin! Vai ei se riittänyt? Hm… Mutta keitto varmaankin kuohuu!" Hän nousi ja meni ulos.

Hän kumartui katselemaan tulta, minkä yllä kiehuva kattila riippui, kuori rasvan pois ja vaipui aatoksiin. Pojan kertomus ei tosin häneen sen syvemmin koskenut, päinvastoin sai se hänet suuttumaan vaimoonsa ja poikaansa. Miten paljon rahaa olikaan hän heille lähettänyt viitenä vuotena, ja sittenkään eivät pystyneet kunnolla taloa pystyssä pitämään! Ellei Malva olisi ollut läsnä, olisi poika todellakin saanut kuulla kunniansa. Ominpäin, isän suostumuksetta, oli hän lähtenyt kotoa — siihen riitti hänen ymmärryksensä — mutta taloa hän ei pystynyt hoitamaan. Ja tuo talo, jota ei Vasili mukavuudessaan edes viitsinyt ajatellakaan, tuntui nyt hänestä pohjattomalta kuilulta, mihin hän viiden vuoden aikana oli viskannut rahojansa; sillä ei ollut mitään merkitystä hänen elämässään. Hän huokasi syvään kauhalla hämmentäessään keittoa.

Auringonpaisteessa näytti tuo pieni tuli kalpealta ja mitättömältä. Ohut sininen sauhu laskeutui merelle kuin aaltoja vaimentaakseen. Vasili katseli sitä mietteissään ajatellen poikaansa, Malvaa ja sitäkin, ettei hän enää olisi yhtä vapaa kuin tähän saakka. Jakow jo kyllä aavisti, mikä Malva oli…

Ja Malva istui majassa hämmästyttäen poikaa rohkeilla silmäyksillään, joissa alituinen hymy leikki.

"Sinä olet kai jättänyt morsiamesi kylään", kysyi hän äkkiä katsellen
Jakowia suoraan silmiin.

"Ehkäpä", vastasi hän vastenmielisesti sisimmässään tuntien suuttumusta tyttöön.

"Onko hän kauniskin", kysyi Malva näennäisesti välinpitämättömänä.

Jakow vaikeni.

"Miksi et vastaa? Onko hän minua kauniimpi tai eikö ole?"

Vasten tahtoaan katsoi hän tyttöön. Malvalla oli pyöreät, päivänpolttamat posket ja mehukkaat huulet avautuivat rohkeaan hymyyn. Ohut pusero mukautui hyvin ruumiin eri muotoihin, joten tytön pyöreät olkapäät ja korkea povi näkyivät edukseen. Mutta Jakow ei voinut sietää hänen salakavalasti välkkyviä, vihreitä, nauravia silmiään.

"Miksi noin puhut", sanoi hän rukoilevalla äänellä tietämättään huoaten, vaikka hän olikin päättänyt puhutella tyttöä vakavasti ja ankarasti.

"Mitenkä voisin muulla tavalla puhua", nauroi Malva vastaan.

"Ja sitten vielä naurat — mille?"

"Nauran sinulle…"

"Mitä sinä oikeastaan minusta tahdot", kysyi hän huolestuneena ja katsoi alas välttääkseen tytön katseita.

Tyttö ei vastannut.

Jakow aavisti, missä suhteissa Malva oli isään ja se esti häntä vapaasti puhumasta. Tämä ajatus ei itse asiassa häntä hämmästyttänyt, sillä olihan hän kuullut kalastamoissa vietettävän vapaata elämää, eikä sitäpaitsi isäntapainen terve ja voimakas mies kauankaan voinut olla ilman vaimoa. Mutta sittenkin tuntui vastenmieliseltä olla tytön ja isän seurassa. Ja sitten ajatteli hän äitiään, katkeroitunutta ja väsähtänyttä naista, joka lakkaamatta työskenteli kotosalla…

"Kalakeitto on valmis", sanoi Vasili majaan tullessaan. "Ota esille lusikat, Malva!"

Jakow katsoi isäänsä ajatellen:

"Huomaa kyllä hänen täällä usein oleilevan, koskapa tietää missä yksin lusikatkin säilytetään!"

Malva haki esille lusikat sanoen menevänsä rantaan niitä pesemään; hänellä oli sitäpaitsi pullollinen viinaa siellä piilossa.

Isä ja poika seurasivat katseillaan tyttöä ja yksin jäätyään he istuivat hetkisen ääneti.

"Miten satuitkaan yhteen hänen kanssaan", kysyi Vasili.

"Hän oli konttorissa, kun sinua sieltä kyselin… ja silloin sanoi tyttö: Et tarvitse jalkasin kulkea hiekassa, saat kanssani soutaa veneessä. Minä näet myöskin lähden sinne! ja niin läksimme tänne."

"Niinkö, niin… Monasti olen miettinyt miten Jakow-poikani jaksaa."

Poika hymyili hyväntahtoisesti isälleen, mikä antoi Vasilille uutta rohkeutta. "No… mitä arvelet tytöstä?"

"Kyllä vaan… hyvin mukiinmenevä", vastasi Jakow epävarmana siristellen silmiään.

"Tätä ei itse pirukaan voinut auttaa, poikaseni", virkkoi Vasili käsiään hieroen. "Ensin kyllä koetin karttaa… se ei onnistunut! Tottumus, katsos… olenhan nainut mies, ja sitten paikkailee hän vaatteitani ja paljon muutakin… ja lukuunottamatta sitäkin… Ah niin! Naisväkeä ei voi välttää enempää kuin kuolemaakaan", sanoi hän lopettaen avomielisen selittelynsä.

"Mitäpä se minulle kuuluu", sanoi Jakow. "Oma asiasi… enhän ole tuomarisi."

Mutta itsekseen ajatteli hän: "Kaikkea vielä… hänen kaltaisensa ei paikkaile housujasi…"

"Ja sitten olen vasta viisiviidettä vuotta. Eikä hän paljoakaan minulle tuota kuluja, kun ei edes ole vaimonikaan", sanoi Vasili.

"Ei tietystikään", myönteli Jakow, mutta ajatteli: "Kyllä hän sittekin sinulta rahat peijaa."

Malva tuli samassa tuoden viinapullon ja muutaman vehnäleivän, ja he rupesivat kalakeittoaan syömään. Ääneti he söivät. Makeasti maiskuttaen imivät he kalaruodot ja sylkäsivät ne suustaan hiekalle oven viereen. Jakow söi ahnaasti; tämä huvitti Malvaa erinomaisesti, koskapa hän ystävällisesti hymyili nähdessään pojan levittävän päivän polttamat poskensa ja liikuttavan sukkelaan paksuja, kosteita huuliaan. Vasili taas söi vain hiukkasen, vaikkakin ahkerasti askarteli ruuan ääressä — tämän teki hän voidakseen Jakowin ja Malvan huomaamatta punnita omaa suhdettaan heihin.

Laineitten ilakoivan ja hivelevän soiton katkaisi äkkiä kalalokkien petomaisen ilkamoiva rohkean voitokas kirkuna. Kuumuus oli nyt siedettävämpi ja majaan puhalsi tuon tuostakin viileä tuulenhenki raikkaalta mereltä.

Syötyään maukkaan kalakeiton ja nautittuaan muutaman ryypyn, rupesivat
Jakowin silmät painumaan kiinni. Hän naureskeli vallan mielettömästi,
nikotti, haukotteli ja katsoi Malvaan lakkaamatta; tämän johdosta
Vasili katsoi olevansa oikeutettu huomauttamaan:

"Rupea tähän makuulle, kunnes tee joutuu… me kyllä sinut herätämme…"

"Sehän käy päinsä vallan hyvin…", myönsi Jakow ja heittäytyi pitkäkseen tyhjille säkeille. "Entä te… minne te menette? Ha-ha!"

Vasili hämmästyi tuota naurua, poistui nopeasti majasta, kun taas Malva puolestaan puri huulensa yhteen, rypisti silmäkulmiaan ja vastasi:

"Se ei sinulle kuulu, minne me menemme! Mikä oletkaan olevinasi?
Parraton poikanulikka… et mitään muuta!" ja hänkin poistui.

"Sekö olen? O-o-dotahan vain", huusi Jakow hänen jälkeensä. "Ha-ha-ha! Minä sinulle vielä näytän, minä! Katsos vaan! Luulet kaikitenki olevasi oikea… neitsykäinen!"

Vielä hän jotain mutisi itsekseen, vaan nukahti sitten tyytyväisyyden ilme juopumuksesta hehkuvilla poskillaan.

Vasili pisti kolme seivästä hiekkaan, sitoi yhteen niitten yläpäät ja viskasi sitten vaatteen näiden yli. Tällä yksinkertaisella tavalla hankittuaan itselleen varjopaikan, ojentautui hän pitkäkseen käsivarret pään alla katsellen taivasta. Kun Malva tuli ja istuutui hiekalle hänen viereensä, käänsi hän kasvonsa tyttöön päin, jotta tämä huomaisi katkeran ja tyytymättömän ilmeen niissä.

"No, isäukko", sanoi Malva nauraen. "Etkö iloitse poikasi tulosta?"

"Hän nauraa suorastaan minulle… Ja tiedätkö miksi? Sinun tähtesi", virkkoi Vasili synkkänä.

"Soo-o? Minunko tähteni", toisti Malva muka ihmetellen.

"Niin juuri! Miksi sitten…"

"Voi sinua raukkaa! Miten silloin käynee? Enkö enää tulekaan luoksesi, mitä? No, silloinhan voin yhtä hyvin olla tulematta…"

"Mikä velho oletkaan", sanoi Vasili moittien. "Miten käyttäydyttekään, te molemmat nuoret! Hän nauraa ja sinä naurat myöskin… ja kumpainenkin olette kuitenkin maailmassa minua lähinnä. Ja mille te oikeastaan nauratte? Pahus vieköön!" — Hän kääntyi tytöstä poispäin ja vaikeni.

Malva istui kädet ristissä polvien yli hiljaa keinutellen ruumistaan. Lakkaamatta katsoi hän kimmeltävää merta vihreillä silmillään voitokkaana hymyillen kauneutensa voimasta tietoisten naisten tapaan.

Purjevene kiiti yli meren suuren harmaasiipisen linnun tavoin. Se tuli etäiseltä rannalta ja pyrki kauas, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen tummansiniseen äärettömyyteen, houkutellen puoleensa juhlallisella äänettömyydellään.

"Miksi olet niin vaitelias", kysyi Vasili.

"Minä mietin", sanoi Malva.

"Mitä?"

"Oi, eipä juuri mitään…", hän liikutti silmäluomiaan ja jatkoi hetkisen jälkeen: "poikasi on kaunis."

"Mitä sinä hänestä tahdot", virkkoi Vasili mustasukkainen sävy äänessään.

"Se on minun asiani…"

"Kuulehan… varo itseäsi!" Hän loi tyttöön epäluuloisen, ankaran katseen. "Älä suunnittele minkäänlaisia tyhmyyksiä! Olen tosin kyllä tyyni, vaan älä minua ärsytä… kuuletko?"

Vasili puri yhteen hampaansa, puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi:

"Jo tänään tänne tullessasi huomasin sinulla olevan jotain pahaa mielessä. Tosin en vielä tiedä aikeitasi, mutta kyllä niistä saan selvän ja silloin on parasta että olet varuillasi! Sinun hymysi ei ole sama kuin ennen, ja sitten on vielä muutakin… Kyllä ymmärrän sinunlaisiakin ihmisiä, jos niikseen tulee…"

"Älä uhkaile, Vasja…", pyyteli hän välinpitämättömänä edes katsomatta mieheen.

"Siis älä edes yritäkään…"

"Vaan älä peloita!"

"Ruoskin sinut ruskeaksi ja siniseksi, ellet vaan pysy aisoissasi…", uhkasi suuttunut Vasili.

"Aijotko minua lyödä", kysyi uteliaana Malva kääntyen miehen puoleen.

"Niin, oletko sinä kenties joku kreivitär? Totta totisesti kuritan sinua…"

"Luulet kai minua vaimoksesi", kysyi Malva tyyneesti, ja odottamatta vastausta jatkoi: "Olet tottunut syyttä pieksämään vaimoasi, milloin on vain itseäsi huvittanut ja nyt luulet tekeväsi samoin minulle? Mutta ei! Minä olen vapaa. Olen oma herrani, enkä ketään pelkää. Mutta sinä sensijaan pelkäät omaa poikaasi: mitenkäs jo tänne tullessamme kääntelit ja vääntelit itseäsi hänen edessään! Kerrassaan häpeällistä! Ja sitten vielä uhkailet minua!"

Malva nakkasi halveksivasti niskojaan ja vaikeni. Hänen kylmät, ärtyisät sanansa yhä enemmän suututtivat Vasilia. Mutta toiselta puolen ei Malva milloinkaan ollut niin kaunis kuin juuri nyt ja vihan vimmassakin Vasili katsoi häneen ihastuksella.

"Kas vaan, kuinka oletkin ollaksesi…", sanoi hän.

"Sanon sinulle vieläkin yhden asian. Serjoschkalle olet kehunut, etten voi elää sinutta, yhtä vähän kuin leivättä tulen toimeen. Mutta siinäpä isket harhaan… Kenties en sinua rakasta ollenkaan enkä sinun tähtesi tänne tule… jos rakastankin vain tätä ihanaa paikkaa…", hänen kätensä piirti laajan ympyrän. "Ehkä pidänkin vain tästä autiosta tyhjyydestä… merestä ja taivaasta, ja siitä, että täällä tuntee olevansa kaukana pahoista ihmisistä. Minulle on yhdentekevää, oletko sinä edes täällä. Sinulle osoittama hellyyteni on vain korvauksena täällä olostani… Olisipa Serjoschka täällä, niin hänen luokseen tulisin; samoin tekisin jos olisi täällä oma poikasi. Parasta, ettei täällä olisi ketään, te olette minulle kaikki samantekeviä. Jospa vain tahdon, saan kyllä kauneudellani haluamani miehen… sinua paljoa paremman…"

"Vai niin, onko asia sillä kannalla", sähisi Vasili, raivoissaan tarttuen tyttöä kurkkuun. "Onko asia sillä kannalla?"

Vasili rutisti pahasti tyttöä, joka ei puolustautunut, vaikkakin kasvot punottivat ja silmiä veresti. Malva vain asetti molemmat kätensä Vasilin kurkkua kuristaville käsille ja katsoi miestä lakkaamatta silmiin.

"Vai niin, tuollaistako kannat sisimmässäsi", huusi hän yhä raivostuen. "Etkö ole mitään sanonut, senkin rutka… Olet minua vain syleillyt… suudellut… Minä kyllä sinut opetan!"

Hän painoi tytön maata vasten ja voimakkaalla kädellään löi hän kerran, löi toisenkin iskun niskaan. Hän suorastaan nautti, kun kätensä sattui tytön täyteläiseen, pyöreään kaulaan.

"Kas niin! Mitä on sinulla sanottavaa, senkin kyykäärme", kysyi hän, voitonriemuisena viskaten tytön luotaan.

Malva kaatui selälleen hiljaisena ja tyyneenä päästämättä ainoatakaan huokausta ja hän oli vieläkin yhtä kaunis, vaikka kasvot olivat käyneet punottaviksi. Tyttö katseli silmäkulmiensa alitse ja hänen vihreissä silmissään hehkui viha. Vaan Vasili ei tätä huomannut, ja kun hän hengästyneenä ja tyytyväisenä vihansa purkautumisesta voitonvarmana kääntyi Malvan puoleen, hymyili hän.

Ensin Malvan täyteläiset huulet omituisesti värisivät, sitten kiiluivat silmät, posket tulivat kuopalle ja hän ratkesi nauruun. Vasili katsoi hämmästyneenä, mutta tyttö yhä nauroi äänekkäästi ja tyytyväisenä kuin ei olisi häntä ollenkaan lyöty.

"Itse paholainenko sinua riivaa", huusi hän pelokkaana tuimasti tarttuen tytön käteen.

"Vaska… Oletko minua lyönyt", kysyi hän kuiskaten.

"Olenpa tietenkin, kuka muuten?"

Hän katsoi tyttöön ymmärtämättä suorastaan mitään eikä tiennyt, mitä tehdä. Löisikö hän vielä kerran? Mutta hänen vihansa oli jo talttunut eikä hän siksi enää voinut kohottaa kättään tyttöä lyödäkseen.

"Rakastatko minua", kysyi Malva uudelleen ja hänen kuiskiva äänensä sai
Vasilin veren kuohumaan.

"Kas niin… nyt riittää jo tällä kertaa", sanoi hän äreänä. "Enemmän olisit vielä sietänyt!"

"Vaska! Ja minä kun luulin, ettet minua enää rakastaisi; ajattelin… nyt on hän saanut poikansa luokseen, nyt on minun poistuttava tämän tieltä…"

Ja Malva yhä nauroi tuota avomielistä nauruaan.

"Hupakko", sanoi Vasili hymyillen vasten tahtoaan. "Poikani… onko hänellä oikeus lukea minulle lakia?"

Vasili häpesi tyttöä ja tunsi sääliä häntä kohtaan, mutta samalla muisti hän tytön sanat ja sanoi vihaisena:

"Pojallani ei ole mitään sanomista tähän asiaan… Ja lyönneistä saat syyttää itseäsi, miksi minua kiusasit?"

"Tein sen tahallani, koska tahdoin sinua koetella": ja hellästi hymyillen koetti hän lähennellä Vasilia.

Salaa katsellen majaa kohti syleili hän Malvaa.

"Koetella, niin! Mitäpä koettelemista tässä on? Tuon siitä sitten sait."

"Ei haittaa", sanoi Malva tyyneesti puoleksi sulkien silmänsä. "En ole suuttunut! Rakkaudestahan minua löit! Ja minä sen kyllä sinulle palkitsen…"

Hän tarkkaili Vasilia, ojentautui ja toisti matalalla äänellä:

"Oh, minä kyllä sen sinulle palkitsen!"

Vasili luuli tämän lauseen sisältävän jonkun viehättävän lupauksen ja kysyi siksi tyytyväisyydestä hymyillen:

"Miten sen palkitset?"

"Sen saat nähdä", sanoi Malva rauhallisesti. Hän sanoi sanottavansa näennäisen tyyneesti, mutta huulensa värähtelivät.

"Oi rakkaani", virkkoi Vasili, puristaen lujasti tyttöä rintaansa vasten. "Tiedätkö, tuon kohtauksen jälkeen olet käynyt minulle vielä rakkaammaksi! Niin todellakin! Olet tullut minua lähemmäksi… tai miten sanoisinkaan?"

Kalalokit lensivät heidän ylitseen. Hyväilevät tuulahdukset heittivät aallot kauas rannalle miltei heidän jaloilleen, ja meren loppumaton hymy vaikutti tyynnyttävästi mieliin.

"Niin, tämä on omituista", sanoi Vasili hengittäen syvään, ja ajatuksissaan hyväillen luokseen hiipivää tyttöä. "Ja miten ihmeellisen taitavasti onkaan kaikki täällä maailmassa järjestetty — mikä on syntiä, se on ihanaa. Sinä et tuollaista lainkaan ymmärrä… mutta kun joskus ajattelen elämää, tulen oikein ikävälle tuulelle. Varsinkin unettomina öinä. Edessään näkee meren, yllään taivaan ja yltympäri on kaikki pimeätä ja synkkää… ja minä olen täällä ypöyksin. Silloin tunnen itseni mitättömän pieneksi, tunnen kuin maa vajoaisi jalkojeni alla, eikä olisi ketään täällä paitsi minä. Jos edes sinä olisit silloin täällä, olisi meitä toki kaksi…"

Malva lepäsi suljetuin silmin hänen polvillaan ja vaikeni. Vasilin karkeat ja ahavoittuneet kasvot kumartuivat hänen ylitseen, ja suuri, auringon paahtama parta kosketteli tytön kaulaa. Malva ei edes liikahtanut, vain povi säännöllisesti nousi. Vasilin katse harhaili milloin merellä, milloin se taas unohtui katsomaan immen povea, mikä oli häntä tässä niin lähellä. Ja hän puhui, miten ikävää oli yksin elää ja miten tuskallisia olivat unettomat yöt synkkine ongelmoineen. Sitten suuteli hän tyttöä suulle hartaasti ja äänekkäästi kuin olisi hän syönyt kuumaa puuroa.

Täällä oleilivat he kolmisen tuntia, ja kun aurinko rupesi painumaan meren puoleen, sanoi Vasili tyytymättömänä:

"Nyt on minun mentävä teetä keittämään… Kai vieraammekin kohta herää."

Malva vetäytyi syrjään kuin laiska, auringossa makaava kissa, ja Vasili lähti vastahakoisena majalle. Tyttö kohotti velttona silmäluomiaan, ja katsellen miehen jälkeen huokasi hän kuin vapautuneena ylen raskaasta taakasta.

Vielä vierähti tunti ja niin istuivat kaikki kolme höyryävän teekattilan luona teetä juoden ja rupatellen.

Aurinko jo kultasi meren iltaruskon lumoaviin väreihin, ja viheriät aallot kimmelsivät purppurassa ja ruusunpunaisina. Teetä juodessaan valkeasta savimaljasta kyseli Vasili pojaltaan kylän kuulumisia, samalla kertoen omia muistelmiaan. Malva kuunteli heidän varovaista keskusteluaan ottamatta lainkaan siihen osaa.

"Miten he oikeastaan kotona voivat?"

"Oh, eihän siellä ainakaan liikoja herkutella…", vastasi Jakow.

"Me talonpojat emme saakaan olla niin ylen vaativia. Pieni tupapahanen ja riittävästi leipää… ja sitten juhlapäivinä ryyppy. Siinä kaikki. Vaan ei edes sitäkään ole meillä. Olisinko minä lähtenyt tänne, jos talossa olisi ollut tarpeeksi ruokaa? Kotonahan on oma herransa… aivan toisten veroinen… vaan täällä olen toisen renkinä."

"Vaan sensijaan saa täällä syödä tarpeekseen, ja työkin on kevyempää."

"No, eipähän sitä juuri saata sanoa! Toisinaan sattuu saamaan säryn ruumiiseensa kuin aimo selkäsaunan jälkeen… ja sitten tehdään täällä työ vieraalle, vaan kotona itselleen."

"Mutta täällä ansaitsee enemmän", sanoi Jakow tyyneesti.

Sisimmässään oli Vasili poikansa kanssa samaa mieltä, sillä maalla on elämä ja työ raskaampaa kuin täällä, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta jostakin syystä ei hän tahtonut tätä pojalleen ilmaista. Siksi sanoi hän ankarasti:

"Oletko kenties laskenut, mitä täällä ansaitsee? Maalla veliseni…"

"… on pimeätä ja ahdasta kuin maakuopassa ikään", sanoi hymyillen Malva. "Erittäinkin naisten elämä siellä… ei muuta kuin kyyneleitä."

"Naisten elämä on kaikkialla yhtä kurjaa… ja maailma on kaikkialla kaltaisensa, samoinkuin aurinkokin", sanoi Vasili synkkänä katsellen Malvaa.

"Se ei ole totta", sanoi Malva vilkastuen. "Maalla on minun mentävä miehelään, jos sitten tahdon tai en. Ja naimisissa oleva nainen on ikipäiviksi orjatar, hänen täytyy rouhia heinät, kehrätä, hoitaa elukat ja synnyttää lapsia. Mitä on sellaisella naisella jälellä itsestään? Ei muuta kuin miehen lyönnit ja haukkumasanat…"

"Onhan sitä sentään muutakin", puuttui Vasili sanomaan.

"… ja täällä en kuulu kenellekään", jatkoi Malva välittämättä miehen puheesta. "Täällä olen vapaa kuin ilmassa lentävä kalalokki! Lennän kulloinkin minne vain haluan! Ei kukaan voi minua estää sitä tekemästä. Kukaan ei edes uskalla minuun koskea!"

"Mutta jospa sinuun sittenkin uskaltaa koskea", kysyi Vasili hymyillen kuin tahtoen jostain muistuttaa.

"No… silloin osaan sen kyllä kostaa", sanoi hän hiljaa, ja loisto sammui silmistä.

Vasili hymyili ylpeästi.

"Oi sinua… yksinkertainen olet kaikessa ylpeydessäsi! Tuo kaikki on vaan turhaa jaaritusta! Maalla on nainen ihminen, tarpeellinen elämässä… täällä on hän vain huvina…"

Ja hetken kuluttua lisäsi hän: "Vietelläkseen syntiin…"

Kun keskustelu oli päättynyt, sanoi Jakow huoaten:

"On kuin olisi tämä meri ääretön."

Kaikki katselivat ääneti vesierämaata edessään.

"Olisipa tämä kaikki maata", virkkoi Jakow, ja hänen kätensä piirsi laajan ympyrän, "ja vielä pelkkää mustaa multaa! Ja saisi sen sitten auralla kyntää!"

"Sehän jotain olisi", nauroi Vasili hyvätuulisena katsellen poikaansa, jonka posket punottivat tuosta voimakkaasti lausutusta toiveesta. Häntä miellytti poikansa sanoissa ilmennyt talonpojan isiltä peritty rakkaus omaan maatilkkaan ja hän ajatteli tämän rakkauden ehkä piankin vastustamattomasti voittavan Jakowin puolelleen pois vapaan kalastajaelämän viettelyksistä. Silloin hän jälleen jäisi yksin Malvan seuraan, ja elämä kulkisi vanhaa latuaan.

"Siinä olet oikeassa, Jakow! Noin on talonpojan ajateltava! juuri maa tekee talonpojan voimakkaaksi; siinä pysyessään hän elää; jos hän sen jättää, on hän mennyttä miestä. Talonpoika maata vailla on kun juureton puu — hän tosin kelpaa työhön, vaan ei sillä kauan elä; hän suorastaan mätänee. Eikä hän enää ole niin kaunis kun seisoessaan omassa metsässään; hän on oksaton, vailla kuorta, eikä hänestä juuri mihinkään ole! Kerrassaan mainiosti sanoit äsken, Jakow."

Meri otti auringon helmaansa tervehtien tulokasta leikkiväin laineitten ihanin sävelin, mikä sulautui sen viimeisiin kullassa kimmeltäviin säteihin. Tuo jumalainen, eloa ja valoa pulppuava lähde jätti nyt tällä loistavalla värikokoomuksellaan jäähyväisensä merelle herättääkseen välkkyvän aamuruskon ensi huomenellaan jonkun etäisyydessä uinuvan maan kaukana kolmesta ihmisolennosta, jotka tätä näkyä katseillaan seurasivat.

"On kuin sydän minussa sulaisi katsoessani auringonlaskua… kautta Jumalani… niin on todellakin asia", sanoi Vasili, kääntyen Malvan puoleen.

Tyttö vaikeni. Jakowin siniset silmät hymyilivät harhaillessaan meren laajalla lakeudella. Kaikki kolme katselivat kauan mietteissään sinne, minne päivän viimeiset säteet sulautuivat sammuen. Heidän edessään hehkuivat hiilet teekattilan alla. Heidän takanaan levitti jo yö varjonsa taivaalle. Keltainen hiekka tummeni, kalalokit olivat poissa — heidän ympärillään muuttui kaikki niin hiljaiseksi, vienon uneksivaksi. Eivätkä nuo hiekkarantaa huuhtovat laineetkaan enää olleet niin vilkkaat ja eloisat kuin sydänpäivällä.

"Miksi tässä enää istun", sanoi Malva. "Minun on lähdettävä."

Vasili hätkähti ja katsoi poikaansa.

"Mihin sinulla on niin kiirettä", mutisi hän tyytymättömänä. "Odotahan, kohta nousee kuu."

"Miksi minä kuun nousua odottaisin? Enhän pelkää… eikähän ole ensimäinen kerta kun täältä keskiyöllä poistun!"

Jakow katsoi isäänsä ja sulki silmänsä salatakseen niissä leikkivän hymyn; sitten katsoi hän Malvaan ja kohtasi tytön katseen, mikä teki vastenmielisen vaikutuksen häneen.

"No, lähde sitten", sanoi Vasili tyytymättömänä.

Malva nousi, jätti hyvästi ja asteli verkkaan rantaa pitkin, missä laineet hyväili hänen jalkojaan kuin tahtoen leikkiä lyödä. Taivaalla kimmelsivät tähdet — taivaan kultakukat. Vasili ja hänen poikansa seurasivat katseillaan Malvan vaalean puseron katoamista hämärään.

"Ystävä parhain, lohtuni mun, käy luokseni, sylihis' sulje!"

lauloi Malva kovalla äänellä.

Vasilista tuntui kuin olisi tyttö pysähtynyt ja odottaisi jotain. Hän sylkäsi katkerana ja mietti:

"Tuon tekee hän tahallaan… vain minua kiusatakseen, tuo kirottu velho!"

"Kas vaan! Hän vielä laulaa", hymyili Jakow.

Heidän silmissään oli tyttö vain enää harmaa pilkku pimeydessä.

"Sua mun mieleni yhä kaipaa, tunne, kuin rajuna syömmein lyö!"

kaikui Malvan ääni meren yli.

"Ei… mutta kuulkaahan toki", virkkoi Jakow, koko ruumiillaan kumartuen sinnepäin, "mistä nuo kiehtovat sanat kuuluivat?"

"Et siis ole kyennyt tyydyttävästi järjestämään maataloutta siellä kotona", kuului Vasilin matala, äreä ääni. Jakow katsoi hämmästyneenä isäänsä vaipuen sitten entiseen asentoonsa.

Etäällä aaltojen takaa kuului heidän korviinsa katkonaisia sanoja
Malvan kutsuvasta laulusta:

"Oi rakasta … aarteeni kallis,
… yksin … tummassa yössä!"

"Miten täällä on tukahduttavaa", virkkoi Vasili levottomana viskautuen edestakaisin hiekalla. "Nyt on jo yö, ja kuitenkin on helle yhtä polttava! Kirottu paikka tämä."

"Hiekka sen vaikuttaa — se näet päivällä kuumenee", sanoi Jakow kääntyen poispäin ja vaikeni.

"Mikä sinun on? Nauratko?" Isän ääni oli äreä.

"Minäkö", vastasi Jakow viattomana. "Millekä nauraisin?"

"Niin, ei minustakaan ole tässä minkäänlaista naurun syytä."

Ja niin vaikenivat molemmat.

Aaltojen loiskeen lomassa kuului yhä hiljainen, huokaava, hyväilevän kutsuva sävel.

2.

Kaksi viikkoa oli kulunut ja taas oli sunnuntai. Vasili Legostew makasi jälleen rantahiekalla majansa vieressä ja katseli merelle odottaen Malvaa. Autio meri hymyili leikkien sen pintaan kuvastuvan auringon kera ja tuhansia laineita syntyi, vyöryen rannalla peittäen sen valkealla vaahdollaan taas uudelleen sulautuen meren helmaan. Kaikki oli ennallaan kuin neljätoista päivää sitten. Ainoa ero siinä, että Vasili nyt rauhattomana odotti rakastajatartaan. Viime sunnuntaina ei hän lainkaan saapunut, mutta tänään oli hän varmastikin tuleva. Eikä hän Malvan tuloa oikeastaan epäillytkään, kunhan vain mahdollisimman pian saisi tytön näkyviinsä. Jakow ei heitä tällä kertaa häiritsisi — kaksi päivää sitten oli hän muitten työläisten seurassa käynyt nuottaa vetämässä ja silloin sanonut sunnuntaiaamuna lähtevänsä kaupunkiin liinapaitojen ostoon. Hän oli saanut työtä kalastamoissa viidentoista ruplan kuukausipalkalla, ollut jo muutaman kerran ulkona kalassakin ja näytti nyt reippaalta ja iloiselta. Toisten tavoin tuoksui Jakowkin suolakalalle ollen yhtä likainen ja ryysyinen kuin toverinsakin. Vasili huokasi syvään ajatellessaan poikaansa.

"Jospa hän vain jäisi sellaiseksi kuin on… mutta, hän kyllä turmeltuu toisten kaltaiseksi ja silloin hän ei ehkä enää haluakaan kotiin… Silloin on minun lähdettävä sinne."

Paitsi kalalokkeja ei merellä näkynyt mitään muuta. Missä hiekkainen rantasärkkä erotti meren taivaasta, liikkui kylläkin pieniä, mustia pisteitä edestakaisin, mutta mitään venettä ei näkynyt tulevaksi, vaikkakin jo oli keskipäivä ja auringonsäteet miltei kohtisuoraan pistivät mereen. Tähän aikaan oli Malva jo tavallisesti ollut perillä.

Kaksi lokkia tappeli keskenään ilmassa niin että höyhenet pyörähteli ympärillä. Niitten vihlovan raivokas kirkuna särkee armotta laineitten ilakoivan laulun, mikä sointuu loistavan taivaan juhlalliseen hiljaisuuteen ja auringonsäteitten karkeloon meren pinnalla. Lokit putoavat ilmasta mereen yhä tapellen ja kirkuvat tuskasta ja raivosta, minkä jälkeen taas kohoutuvat ilmaan hurjina toisiaan ajaen… Eivätkä näiden lukuisat toverit lainkaan ole huomaavinaan tätä katkeraa taistelua, ne vain ahneesti iskevät kaloja viheriässä, kuultavassa vedessä.

Vasili katsoo lintuja tullen surumieliseksi. Miksi tappelevat ne? Eikö ole meressä kaloja tarpeeksi? Näin tärvelevät ihmisetkin elämän toisiltaan. Jos valitset itsellesi maapalasen, yrittää toinen sen heti riistää — miksi? Onhan maailmassa toki toisia paloja — miksi siis riistää toiselta hänen jo omistamansa? Toisinaan syttyy rämä kateellinen kamppailu naisen tähden — yhdellä on vaimo, minkä toinen häneltä ottaa suostutellen puolelleen. Miksi — eikö siis ole maailmassa riittämään asti joutilaita naisia, kenellekään kuulumattomia? Kaikki tällainen on perin typerää ja aikaansaa sekaannusta.

Meri jäi yhä tyhjäksi ja autioksi. Tuota tutunomaista mustaa pistettä tuolla etäisellä rannalla ei näkynytkään.

"Hän ei tule", sanoi Vasili ääneen. "No, samantekevä! Mitä viitsinkään kuvitella?"

Ja hän sylkäsi halveksivasti rantaan päin.. Meri hymyi.

Vasili nousi mennen majaan keittääkseen itselleen päivällisen, mutta silloin juolahtikin hänen mieleensä ettei hänen ollutkaan nälkä ja niin tuli hän entiselle paikalleen ruveten siihen pitkäkseen. "Tulisipa edes Serjoschka tänne", ajatteli hän ja rupesi tuumimaan tätä. "Hän on tosin sellainen myrkkysieni. Hän pilkkaa kaikkia ihmisiä antaen heidän maistaa kouriensa kovuutta. Reipas ja voimakas on hän, osaa lukea ja kirjoittaa, on sitäpaitsi ollut monessa eri paikassa — mutta juo aivan hurjasti. Hänen seurassaan on hupaista. Naisväki on häneen kerrassaan hullaantunut ja vaikkakaan ei hän täällä ole pitkää aikaa ollut, juoksevat he kaikki hänen perässään. Kaikki, lukuunottamatta Malvaa — hän pysytteleikse etäällä miehestä. Hän vaan ei tule, tuo kirottu tyttö! Ehkä on hän suutuksissaan tuosta selkäsaunasta? Mutta oliko siinä jotain uutta tytölle? Eiväthän toiset vaan lie pistäneet sormiaan peliin! Ja oppiahan tyttö tarvitsi…"

Vasili ajatteli vuoroin poikaansa, vuoroin taas Serjoschkaa, vaan eniten kuitenkin Malvaa ja kääntyi odottaen yhä. Hänen levoton mielialansa muuttui huomaamatta salaiseksi epäluuloksi, jota hän ei kuitenkaan millään tahtonut tunnustaa edes omalle itselleen. Niin teki hän iltamyöhään: toisinaan hän nousi kävellen edestakaisin rannalla, toisinaan hän taas rupesi pitkäkseen hiekalle. Meri rupesi jo pimenemään, mutta hän yhä katsoi kauas etäisyyteen ja odotti veneen näkymistä.

Mutta Malva ei sinä päivänä tullut.

Mennessään levolle Vasili epätoivoissaan kirosi tämän toimensa, mikä hänet esti lähtemästä tuonne rannalle, ja ennen nukahtamistaan hypähti hän usein jaloilleen — puoliunessa kuuli hän etäiset aironlyönnit. Silloin hän käsillään varjosti silmiään katsoen yli pimeän meren. Rannalla kalastamojen luona paloi kyllä kahdetkin valkeat, mutta merellä ei vaan ketään näkynyt.

"Odotahan vain, senkin kirottu velho", uhkaili Vasili — ja vaipui raskaaseen uneen.

Rannalla oli sillävälin sattunut seuraavat tapahtumat.

Jakow nousi varhain aamulla, ennenkuin aurinko vielä kuumana poltti ja kun vielä mereltä tuulahti raikkaasti. Hän meni asuntolasta meren rannalle peseytymään ja tultuaan sinne huomasi hän Malvan. Tyttö istui rannassa olevan suuren veneen peräpuolessa paljaat jalat riippuen laidan yli ja suori märkiä hiuksiaan.

Jakow pysähtyi katselemaan häntä uteliain katsein.

Pusero oli avattu rinnuksista, ja oli solunut alas toiselta olalta, mikä loisti niin valkeana että siihen suorastaan teki mieli hampaillaan purra. Laineet keinuttelivat venettä, ja Malva nousi vuoroin korkealle yli merenpinnan, vuoroin vaipui hän taas niin syvään, että paljaat jalat miltei vettä tapailivat.

"Oletko kylpenyt", huusi Jakow tytölle.

Malva kääntyi päin, vilkaisi jalkojaan ja ruveten jälleen suorimaan tukkaansa vastasi hän:

"Olen kuin olenkin kylpenyt… Miksi niin varhain olet jalkeilla?"

"Varhaisempihan sinä olet."

"Olenko minä esikuvasi?"

Jakow vaikeni.

"Jos minun laillani tahdot elää, on sinun vaikeata pysytellä pystyssä", sanoi hän.

"Soo-o? Vallanhan säikähdytät minut", hymyili Jakow kumartuen rannalle peseytymään.

Hän otti vettä kouraansa ja virutteli kasvojaan ähkien ja puhkuen, sillä sen kylmyys kirveli. Sitten kuivasi hän itsensä paitansa helmalla ja kysyi Malvalta:

"Miksi minua aina tahdot pelottaa?"

"Ja miksi sinä aina mulkoilet minuun?"

Jakow ei oikeastaan ollut varma siitä, oliko hän katsellut Malvaa enemmän kuin toisiakaan kalastamon tyttöjä, vaan yhtäkaikki sanoi hän.

"Siksi kun olet niin soma, että tekisi mieleni syödä sinut!"

"Jos isäsi vain saa vihiäkään vehkeistäsi, niin kyllä saat kuulla kunniasi!"

Tyttö katsoi häntä silmiin omituisen kiehtovasti.

Jakow vain nauroi ja kapusi purteen. Hän ei oikeastaan käsittänyt Malvan sanojen tarkoitusta, mutta koska tyttö tuolla tavalla puhui, oli hän varmaankin liiaksi liehakoinut. Ja poika tunsi olevansa iloinen ja reipas tietämättä siihen syytä.

"Mitäpä se isälle kuuluu", sanoi hän mennessään kannen yli tytön luo.
"Onko hän kenties lunastanut sinut omakseen?"

Hän istuutui Malvan viereen lakkaamatta katsellen tämän valkeata olkaa, puolialastonta rintaa ja koko tuota merelle tuoksuvaa tervettä, voimakasta olentoa.

"Mikä valkea kala oletkaan", virkkoi hän haltioituneena tarkkaan tyttöä katseltuaan.

"En ainakaan sinulle mikään", selitteli Malva lyhyeen edes katsomatta puhuttelijaan ja järjestämättä pukuaan.

Jakow huokasi.

Heidän eteensä avautui ääretön meri aamuauringon loisteessa. Tuulen hellän hyväilyn synnyttämät pienet, vallattomat laineet läikkyivät hiljaa purren kupeeseen. Maakaistale kaukana merellä näytti vain ohuelta viirulta. Siellä kohoutui tanko heikkona viivana kohti taivaan sinistä taustaa, ja saattoi nähdä sen huipussa punaisen vaatteen tuulessa liehuvan.

"Niin poikaseni", sanoi Malva katsomatta Jakowiin, "soma olen kylläkin, vaan ei siitä sinulle ole iloa. Kukaan ei myöskään ole minua ostanut, eikä isälläsikään ole mitään valtaa ylitseni. Elän vain itselleni. Vaan minua älä liehakoi, en näet tahdo olla sinun ja Vasilin välillä… En halua rakentaa epäsopua enkä riitaa… ymmärrätkö?"

"Mitä olenkaan sitten tehnyt", kysyi Jakow kummastellen. "Enhän sinuun edes koske… istun vain tässä!"

"Et uskallakaan minuun koskea", sanoi Malva.

Hän sanoi tuon niin halveksivasti, että Jakow tunsi itseään loukatuksi sekä miehenä että ihmisenä. Vastustamaton taisteluhalu, miltei vihanvimma valtasi hänet ja silmät hehkuivat tulena.

"Niinkö! Enkö muka uskaltaisi", virkkoi hän siirtyen tyttöä lähemmäksi.

"Et… et vaan uskalla!"

"Soo-o? Jos sittenkin uskallan?"

"Koetahan vain!"

"Mitä siitä seuraa?"

"Silloin saat sellaisen korvatillikan, että keikahdat mereen."

"Lyöppäs vaan!"

"Koskehan vain minuun!"

Jakow katsoi tyttöön säihkyvin silmin, pistäen äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi lujasti rintaa ja selkää. Kosketus Malvan lämpöiseen, jänterään vartaloon tulistutti hänet yhä enemmän ja kurkussa tuntui jotain ahdistavaa.