Orlowit: mies ja vaimo

ORLOWIT: MIES JA VAIMO

Kirj.

Maksim Gorki

Tampereella, K. Kaatra, 1908.

Isak Julinin kirjapaino.

… Miltei joka lauvantai kuului kauppias Petunnikowin vanhan, likaisen talon ränstyneen piharakennuksen kellarikerroksesta naisen hirveätä kirkunaa.

"Odotas! Senkin juoppolalli, perkele!" kirkui nainen syvällä alttiäänellä.

"Hellitä!" vastasi miehen tenori.

"En, enpäs hellitä, en hellitä, senkin peto."

"Valehtelet! Sinä hellität!"

"Tapa minut, en hellitä."

"Sinäkö? Sinä valehtelet senkin hälläkkä!"

"Herra Jumala! Se tappaa minut… Apuun!"

"Sinä hellität."

"Lyö vaan, elukka, lyö vielä!"

"Odota vaan… toisen kerran lisää!"

Tämän vuoropuhelun alkaessa hypähti Sutschkowin maalarinoppilas, joka päivät pitkät pienessä vajassa jauhoi väriä, lähemmäs, hänen silmänsä loistivat kuin pienen hiiren ja hän huusi niin kovin kuin taisi:

"Suutari Orlowissa tapellaan taas! Hohoo!"

Tschischik, joka oli kaikellaisten seikkailujen harrastaja, juoksi Orlowin akkunan luo, asettui mahalleen maahan ja pistäen takkuisen veijaripäänsä viekkaine kasvoineen, jotka olivat yltäänsä maalissa, akkunasta sisään, katseli hän ahnain silmin pimeään kosteaan luolaan, josta löyhki vanhan nahan ummehtunut haju. Sisällä kieriskeli raivoisasti kaksi olentoa.

"Ihanhan sinä tapat minut!"… kirkui vaimo tukahtuneella äänellä.

"Eipä väliä!" rauhoitti häntä mies, ääneensä kooten koko raivonsa.

Kuului kumeita iskuja jotain pehmeää vasten, huokauksia, ihmisen tukahdutettua ähkimistä niinkuin jotain painavaa nyöritettäisiin.

"Hajdjai, kylläpä kolhii sitä halolla", kuvasi Tschischik tapausta, ja yleisö, joka ali kokoontunut hänen ympärilleen — Schneider, raastuvan palvelija, Lewtschenko, soittoniekka Kistiakow ja muut ilmaisten huvien ystävät — kyselivät häneltä innokkaasti nyppien hänen jalkojaan ja housujaan, jotka olivat yltäänsä maalissa:

"No, mitenkäs nyt? Onko se saanut sen akan alleen?"

"Selässä istuu ja painaa sen nokkaa maahan…" kertoi Senka ja vapisi mielenhalusta näkemistään nauttien.

Yleisö kumartui akkunaa kohti hartaasti haluten itse nähdä taistelun yksityiskohtia, ja vaikka tunnettiinkin ne tavat, joita Grischka Orlow käytti sodassa vaimoaan vastaan, oli hämmästys kuitenkin yleinen.

"Hyi perhana! Kylläpä on sen peitannut."

"Koko nenä on verissä", selitti Senka.

"Hyvä Jumala", huusivat naiset.

"Kylläpä on peto."

Miesten lausunto oli puolueettomampi.

"Kuoliaaksi kai se sen nuijii…" sanoivat he.

Ja soittoniekka selitti profetan äänellä:

"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvan kestä, kerrassa siitä loppu tulee."

"No nyt loppui!" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksi nurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesi Grischka Orlowin tulevan pihalle.

Yleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähelle hurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtä mieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlow tuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen, paita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama naarmuissa katseli Orlow veristävin silmin ja kädet taapäin ojossa ympäri pihaa ja kulki hitain askelin vanhalle kivirauniolle, joka oli halkovajan lähellä. Välillä vihelsi hän kuin olisi aikonut kutsua kaikki talon asukkaat taisteluun. Sitten istahti hän rauniolle, pyyhkäsi paidan hialla hikeä ja verta otsaltaan ja jäi istumaan väsähtäneeseen asentoon, retkahtaen likasta, kirjavaväristä seinää vasten, johon Sutschkowin maalareilla oli tapana työstä tullessaan puhdistella siveltimiään.

Orlow oli kolmissa kymmenissä ijältään. Pronssinvärisiä, hienopiirteisiä hermostuneita kasvoja koristivat pienet tummat viikset, joiden alta näkyivät täydet punaset huulet. Suuren käyrän nenän yli olivat taajat kulmakarvat kasvaneet ja niiden alta tirkisteli pari aina epävarmoja hehkuvia silmiä. Kiharat hiukset valahtivat takaa ruskealle jänteiselle niskalle. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, hieman työn kumartama, vankkalihaksinen ja kiihkeä. Ja istuessaan nyt kauvan kuin jäykistyneenä veti hänen terve ruskea rintansa syviä hengenvetoja. Aurinko on jo laskenut, mutta ilma on painava; pihalla tuntuu öljyvärin, hapankaalin ja kaikenlaisen mädännyksen haju. Molempain kerrosten akkunoista kuuluu lauluja ja haukkumasanoja ja väliin tirkistää jokin juopponaama akkunasta Orlowiin päin ja katoaa taasen.

Maalarit tulevat työstä, sivumennen katsahtavat he Orlowiin, viittaavat toisilleen ja iloisesti lörpötellen lähtevät saunaan tai kapakkaan. Yläkerrasta kiipeevät räätälit pihalle — puoliksi pukeutuneita, laihoja, vääräsäärisiä ihmisiä — tekevät pilaa maalarien puhetavasta, joka kuuluu kuin herneitä pudistelisi. Koko piha kaikuu meteliä, iloista ja vilkasta naurua ja sukkeluuksia… Orlow istuu nurkassaan vaieten, eikä katso kehenkään. Ei kukaan mene hänen luokseen, ei uskallakaan kukaan häntä pilkata, sillä kaikki tietävät, että hän nyt on hurja peto.

Siinä istuu hän synkeänä ja raivoisana, rinta huohottaa, sieramet vavahtelevat, huulet käyristyvät ja suusta näkyy kaksi riviä vankkoja, isoja, keltaisia hampaita. Hänen silmissään väikkyy punaisia läiskiä, viinan himo kalvaa hänen sisuksiaan. Hän tietää, että juoma helpottaisi, mutta häntä hävettää näin valoisaan aikaan reveltynä ja rääsyisenä mennä kadun yli kapakkaan, sillä kaikki tuntevat Grigori Orlowin.

Hän tuntee arvonsa eikä tahdo antaa aihetta pilkalle, mutta ei hän myöskään voi mennä kotiin pukeutumaan ja peseytymään. Siellä lattialla makaa hänen rääkätty vaimonsa, joka inhottaa häntä. Kuuluu ähkinää sisältä ja mies tietää, että tuo toinen on marttyyri ja että vääryys on hänessä itsessään. Hän tietää olevansa syyllinen ja se kiihdyttää vain hänen vihaansa, sillä tämän tiedon ohella hehkuu hänen sielussaan ilkeä, hämärä tunne ja tämä on tietoisuutta voimakkaampi. Kaikki tuntuu niin synkeältä ja tuskaiselta, tahdottomana antautuu hän tuskansa valtaan ja tietää, että vain puolpullonen viinaa voi hänen mieltään helpottaa.

Silloin tulee harmonikan soittaja Kistiakow. Tällä on yllään samettimekko, punanen silkkipaita ja housut keikailevasti saappaisiin pistetyt. Kainalossaan on hänellä vihreässä pussissa vetopepelinsä, mustat viiksensä ovat huipukkaiksi kiverretyt, lakki on takaraivolla ja kasvot loistavat oman arvon tuntoa ja iloa. Orlow rakastaa häntä tuon oman arvon tunnon, soiton ja iloisen luonnon takia sekä kadehtii hänen kevyttä, huoletonta elämäänsä.

"Sua onnittelen voitostas ja haavoistasikin."

Orlow ei suutu sukkeluudesta, vaikka onkin sen jo monasti kuullut, eikä soittoniekkakaan tarkota sen pahempaa, tapansa on vaan viskellä sukkeluuksia.

"Mitä nyt, veli? Joko taas näyteltiin Plevnan tappelua?" kysyy Kistiakow ja jää hetkeksi suutarin eteen. "Voi sinä, Grinia, oletpa aika kappale! Jospa vain tahtoisit käydä samaa tietä kuin me kaikki käymme… Mennäänkö jo?"

"Kohta, kohta…" vastaa Orlow päätään nostamatta.

"Mä sua kaihoon ja odotan."

Hän lähtee ja Orlow seuraa pian perässä.

Silloin tulee pieni, täyteläinen vaimo maakerroksesta seinää pitkin hapuillen. Pään ympäri on huivi kiedottu niin että vain toinen silmä sekä vähän poskea ja otsaa näkyy. Horjuen kulkee hän yli pihan ja istahtaa miehensä äskeiselle paikalle. Ei kukaan ihmettele hänen ilmestymistään, siihen on totuttu ja kaikki tietävät, että hän istuu siinä, kunnes Grischka juopuneena ja katuvaisena palaa kapakasta. Hän tulee pihalle, koska maakuopassa on ahdistava ilma ja myös taluttaakseen juopuneen miehensä portaita alas. Portaat ovat rikkinäiset ja liukkaat, Grischka on kerran pudonnut niitä myöden alas ja nyrjäyttänyt käsivartensa, niin ettei kahteen viikkoon voinut tehdä työtä ja täytyi pantata kaikki, jotta voitiin tulla tuo aika toimeen.

Siitä saakka odotti Matrjona häntä aina. Usein istui joku naapuri hänen kanssaan, enimmäkseen Lewtschenko, virasta eronnut isoviiksinen aliupseeri, joka on järkevä vähävenäläinen, kaljupäinen ja harmaanenäinen. Nytkin hän istahtaa paikalleen, haukottelee ja kysäsee:

"Jokos taas olette tapelleet?"

"Mitä se sinulle kuuluu!" sanoo Matrjona kipsakasti.

"Minä vaan tarkotin…" selittää mies, ja sitten vaikenevat molemmat.

Matrjona hengittää syvään ja rintansa korisee.

"Miksi te aina tappelette. Ettekö voi tulla toimeen?" alkaa taas vähävenäläinen.

"Se on meidän asiamme…" sanoo Matrjona Orlow.

"Niinpä kyllä, omahan asianne on", sanoo Lewtschenko ja nyykäyttää sanansa vahvikkeeksi päätään.

"Miksi tulet luokseni?" kysyy Orlowa tuikeasti.

"Perhana… kylläpä olet! Eikö sinulle saa sanaakaan sanoa. Kun minä teitä katselen — niin oletpa sinä Grischkoinesi aika pariskunta! Joka päivä pitäisi teitä piiskata, aamuin ja illoin, niin, niin… Kylläpä sitte muuttuisitte."

Vihoissaan menee mies pois ja Matrjona on siitä iloinen, sillä jo kauan on huhu käynyt, ettei se vähävenäläinen taida ihan turhaan häntä kierrellä ja hän on vihoissaan tälle ja kaikille ihmisille, jotka huolehtivat asioista, mitkä eivät heitä liikuta. Vähävenäläinen astelee sotilaan askelin pihanurkkaa kohti, hänen käyntinsä on ijästään huolimatta voimakas ja reipas.

Silloin kiepsahtaa jostain sopesta Tschischik hänen eteensä.

"On tuo Orlowin akka aika lammas!" kuiskaa hän Lewtschenkolle, viekkaasti viitaten Matrjonaa kohti.

"Minä selitän sinulle kyllä sen asian", vastaa vähävenäläinen nauraen partaansa. Hän pitää iloisesta Tschischikistä ja kuuntelee kernaasti tämän juttuja, tämä kun tuntee kaikki talon salaisuudet.

"Ei sen kimppuun pääse niin marssien", jatkaa Tschischik. "Maschinka, se maalari yritti, mutta sai selkäänsä. Itse minä kuulin eikä ollutkaan se leikkiä, päin naamaa vaan sai."

Hän on puoliksi täysikasvuinen, puoliksi lapsi, kahdentoista ijässä, vilkas ja tunteellinen, ja kuten sieni imee kosteutta, niin imee hänkin itseensä kaikkea ympäröivää elämän lokaa. Otsallaan on jo hieno ryppy, joka osoittaa Senka Tschischikin ajattelevan.

… Ilma on pimennyt, näkyy palanen sinistä taivasta, tähtien valossa näyttää paljaiden seinäin ympäröimä piha syvältä kuopalta, jos ylöspäin katsahtaa. Sen sopessa istuu pieni naisolento tappelusta leväten ja odottaen juopunutta miestään.

* * * * *

Orlowit olivat olleet neljä vuotta naimisissa. Heillä oli ollut lapsi, joka eli toista vuotta. Eivät sitä kauvan surreet, vaan rauhoittuivat pian toista odottaen. Kellari, jossa asuvat, on iso, pitkä ja pimeä holvikattoinen huone. Oven pielessä on venäläinen uuni; sen ja seinän välitse johtaa kapea käytävä huoneeseen, jota valaisee kaksi pihallepäin antavaa akkunaa. Valo tulee sameina säteinä luolaan. Se on kostea, tunkkainen ja kalsea. Jossain tuolla ylhäällä tykkii elämä, tänne saakka tunkeutuu vain kaukaisia epämääräisiä ääniä, jotka yhdessä tomun kanssa leijailevat mahdottomina, värittöminä joukkioina Orlowin kuoppaan. Uunia vastapäätä on puinen kaksikerroksinen vuode ruskeine kukikkaine peitteineen. Toisella seinällä pöytä, jonka ääressä syödään ja juodaan teetä ja vuoteen sekä ikkunaseinän välillä työskentelee Orlowin pariskunta. Seinillä juoksentelee russakoita hakien ravintoa leipäpalloista, joilla vanhojen aikakauslehtien kuvia on seinille liimattu. Kärpäsiä on joka paikassa, ne surisevat ikävystyttävästi ja niiden likaamat kuvat ovat kuin tummia läiskiä likasenharmaalla seinällä.

Päivä alkoi tässä asunnossa seuraavasti: Kuutta käydessä heräsi Matrjona, peseytyi ja laittoi kuntoon teekeittiön, joka tappeluissa oli saanut monta kuhmua sekä oli monesta kohdin sinkillä paikattu. Veden kiehuessa keittiössä siivoili vaimo tupaa, käväsi kaupassa ja herätti sitten miehensä. Kun tämä nousi ja pukeutui, surisi ja kiehui teekeittiö jo pöydällä. Sitten istuutuivat he pöydän ääreen ja joivat teensä sekä söivät sen kanssa kaksi naulaa valkeata leipää.

Grigori teki hyvää työtä ja työtä hänellä aina olikin. Hänen työssään näkyi mestarin käden jälki. Vaimo piti työkaluja järjestyksessä ja auttoi pikkutöissä. Aamu-teen aikana keskusteltiin päivällisruuasta. Talvisin, jolloin syötiin enemmän, oli tämä hyvin tärkeä kysymys. Kesällä lämmitettiin uunia säästäväisyyssyistä vain juhlapäivinä eikä silloinkaan aina. Tavallisesti syötiin kaljaan kastettua leipää, vähän sipulia ja suolakalaa, joskus myös palanen lihaa, joka oli keitetty jonkun naapurin keittiössä. Teen juotuaan istuutui Grigori suutarirummulleen, vaimo viereen matalalle jakkaralle.

Niin tehtiin työtä vaieten — mistäpä he olisivat puhuneetkaan! Jonkun työtä koskevan sanan heittivät toisilleen ja taas oltiin vaiti puolisen tuntia. Väliin haukotteli Grigori ja mylvähti lopuksi. Matrjona huokaili ja oli vaiti. Joskus lauloi Orlow laulun. Hänellä oli metallikirkas ääni ja osasi laulaa. Laulun sanat sulivat pian valittavaksi ja nopeaksi kerronnaksi ja ikäänkuin peläten, etteivät voi tulkita kaikkea, mitä tahtoivat, tunkeutuivat ne nopeasti Grischkan rinnasta esille, muodostuivat väliin surullisiksi huokauksiksi tai lentelivät kaihoten ja huokaillen akkunasta pihalle. Matrjona yhtyi lauluun hennolla alttoäänellään. Molempain kasvot saivat ajattelevan ja surullisen ilmeen. Grischkan tummat silmät kostuivat. Vaimo, joka kokonaan näytti vaipuvan lauluun, heilahteli puoleen ja toiseen kuin puol'unessa, keskeytti usein laulamisen, yhtyäkseen siihen taasen. Ei kumpikaan havainnut laulun kestäessä toisensa läsnäoloa ja koettivat he vierain sanoin tulkita synkän elämänsä tyhjyyttä ja ikävyyttä, tahtoivat kenties näihin sanoihin pukea puoliksi tiedottomat ajatuksensa ja tunteensa, jotka heidän sieluissaan itivät.

Väliin teki Grischka omia laulunpätkiä:

Oi, mun elämäin… sua kiroon… Tuskani oi! Kirottu kolmin verroin!

Matrjonaa eivät nämä tällaiset miellyttäneet ja hän tokasi silloin:

"Miksi ulvot kuin koira kuolleen lähellä?"

Mies suuttui silloin heti:

"Vanha norsu, mitä sinä ymmärrät!"

"Ulvot, ulvot ja haukut vielä…"

"Suus kiinni! Kuka minä olen? Sinun sällisi kai, koska täällä rehentelet ja saarnailet? Hä!"

Kun Matrjona näki, että miehen kaulasuonet paisuivat ja silmät loistivat vihassa, vaikeni hän, vaikeni kauan, jätti mielenosotuksellisesti vastaamatta miehen kysymyksiin, jonka viha nopeasti haihtui.

Vaimo käännähti poispäin, vaikka miehen katse jo haki sovintoa ja odotti hänen nauruaan, nähtävästi peläten, että tämä taasen suuttuisi. Mutta samalla häntä huvitti olla häijy ja myös nähdä miehen pyrkivän sovintoon — sillä olihan se edes elämää ja ajattelemista… He molemmat — hehän olivat nuoria terveitä ihmisiä, rakastivat toisiaan ja olivat toisistaan ylpeät. Grischka oli voimakas, kiihkeä ja kaunis ja Matrjona oli valkea, täyteläinen ja hänen harmaat silmänsä loistivat kirkkaasti. "Komea eukko", kuten talonväellä oli tapana sanoa. He rakastivat toisiaan, mutta heillä oli ikävä, kun ei minkäänlaisia vaikutteita eikä harrastuksia ollut, jotka olisivat voineet antaa vaihtelua — kiihtymystä, ajatusta, lepoa — sanalla sanoen: tyydytystä. Sillä jos ei ulkoapäin tule mitään vaikutteita eikä ole henkisiä harrastuksia, niin täytyy miehen ja vaimon vaikka olisivat korkeallakin sivistysasteella, tulla toisilleen tuhoisiksi. Tämä on laki, yhtä välttämätön kuin oikea. Jos Orloweilla olisi ollut elämän tarkoitus niinkin ahdas, kuin on ropojen kokoaminen ropojen päälle, niin olisi heidän elämänsä ollut helpompi.

Mutta sitä ei heillä ollut.

He näkivät aina vain toisiaan, olivat toisiinsa tottuneet, tunsivat joka sanan ja liikkeen. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että mitään vaihtelevaa tapahtui. Usein pyhäsin kävivät he yhtä henkisesti köyhäin ihmisten luona. Juotiin, laulettiin ja usein tapeltiin. Sitten kului taasen päiviä, kuten ketjun renkaita, jotka raskauttivat näitten ihmisten elämän työllä, ikävällä ja järjettömällä keskinäisellä ärtymisellä.

Usein sanoi Grischka: "Ompa tämä elämää, ihan kuin helvetissä! miksikä olenkaan mailmaan tullut? Työtä ja ikävää, ikävää ja työtä…" Vaikeni hetkisen, kohotti katseensa ja omituisesti hymyillen jatkoi: "Äitini on minut Jumalan tahdon mukaan synnyttänyt… siitä ei mitään sanomista! Olen sitten tätä käsityötä mestariksi asti opetellut… Mitäs sillä? eikö ole minuttakin suutareita? No, olenpa siis suutari, entäs sitten, mitä iloa siitä on?… Istu rummullasi ja ompele… No, ja sitten kuolen. Kerrotaan, että se kolerakin… No, entäs sitten? Onhan Grigori Orlow elänyt, ommellut kenkiä ja kuollut koleeraan. Mutta mitäs tämä merkitsee? Ja mitä varten on tarpeen, että elän, ompelen ja kuolen?"

Matrjona oli vaiti. Miehen sanat kajasivat kamalilta. Väliin pyysi hän, ettei tämä niin puhuisi, koska se oli Jumalan tahtoa vastaan, joka kyllä tiesi, miten ihmisen elämä oli järjestettävä. Ja monasti, kun oli sillä tuulella, sanoi hän miehelleen:

"Et joisi viina — eläisit paremmin, eikä mokomia ajatuksia tulisi päähäsi. Toiset elävät, eivät valita, vaan kokoovat rahaa, laittavat verstaan ja elävät kuin herrat."

"Mitäs siinä horiset, noita-akka. Pidä tietosi ominasi! Miksen minä joisi, kun huvittaa? Toiset! Tunnet kai niitä paljon, noita toisia, noita onnenpoikia, mitä? Olinko minä naimiseen saakka tällainen, hä? Jos sanon totuuden, niin sinäpä minua kalvat ja teet elämäni happamaksi, senkin sammakko."

Matrjona loukkaantui, mutta hänestä tuntui, kuin olisi mies oikeassa. Kun hän oli päissään, oli hän hauska ja rakas — toisia tunsi hän vain mielikuvituksissaan. Ennen naimisiin menoa ei hän ollut tuollainen. Silloin oli hän hauska, miellyttävä ja hyvä mies… Ja nyt tuollainen elukka.

"Mistä se riippuu? Olenkohan minä sen rasituksena?" ajatteli hän. Ja hänen sydämensä kutistui kokoon hänen näin katkeria ajatellessaan, hän sääli itseään ja miestään, meni tämän luo, katsoi häntä rakkaasti silmiin ja puristautui hänen rintaansa vasten.

"No, vielä siinä nuolemaan kuin lehmä"… sanoi Grischka myristen ja oli työntävinään pois, mutta vaimo tiesi, ettei hän sitä tarkottanut ja puristautui yhä kovemmin häneen kiinni. Silloin välähtivät miehen silmät, hän heitti työnsä maahan, otti vaimonsa polvelleen ja suuteli häntä kauan. Ja koko rinnastaan huoaisten sanoi hän puol'ääneen ikäänkuin peläten jonkun kuulevan:

"Hohhoo, Motrija! Huonostihan me elämme, tappelemme kuin elukat… Mutta mihinkä tästä pääsee? Se on niin minun tähdessäni määrätty… ihminen syntyy jonkun tähden alla ja se tähti on hänen kohtalonsa."

Mutta tämä selitys ei häntä tyydyttänyt ja hän puristi vaimoaan rintaansa vasten käyden ajattelevaksi. Niin istuivat he usein maaluolansa hämärässä valossa ja huonossa ilmassa. Vaimo oli vaiti ja huokaili, mutta monasti muisti hän näinä hyvinä hetkinä loukkauksia ja iskuja, joita oli saanut, ja hiljaa itkien syytteli hän itseään. Mies taas näiden rakkaitten itsemoitteitten hämäämänä hyväili lämpimästi vaimoaan, joka yhä äänekkäämmin valitteli. Lopuksi kyllästyi mies ja sanoi:

"No, jo riittää ulvominen! Minusta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta, kun sinua lyön. Ymmärrätkö? Mutta ole hiljaa nyt. Jos teille sormen antaa, niin tahdotte te koko käden. Lopeta lörpötys, minkäs voit sanoa ihmiselle, jonka elämä on ylhäältäkäsin niin määrätty."

Toisinaan tuli hän näinä hellyyden hetkinä herkäksi ja selitti synkästi: "Minkäs minä tälle luonnolleni teen? Teen väärin sinua kohtaan… Myönnän. Tiedänhän, että sinä olet ainoa uskollinen sieluseni… Mutta sitä en aina muista, ymmärrätkö, Motrija, etten väliin voi sinua silmissäni sietää. On kuin olisin sinusta liikaa nauttinut. Ja sitten on sydämessäni sellainen ilkeä halu repiä sinut ihan kappaleiksi. Ja minkä enemmän sinä olet oikeassa sitä enemmän tahtoisin sinua lyödä…"

Vaimo tuskin ymmärsi kaikkea, mutta miehen katuva ja rakas ääni rauhoitti häntä. "Jumalan avulla elämä tästä kyllä paranee, totumme toisiimme", sanoi hän huomaamatta, että he jo aikoja sitten olivat toisiinsa tottuneet ja ikävystyneet.

"Kunhan vain saisimme lapsen, olisi sekin parempi meille…" sanoi hän usein huoaten. "Olisihan leikkikalu ja huolehdittava."

"No, mitäs siten haikailet, laita se…"

"Niin mutta… Kun sinä lyöt — en voi. Sinä lyöt niin kovasti vatsaan ja lanteille… Jollet sinä edes potkisi…"

"Hoh", myrähti Gregori nolona. "Voiko sitä sitten aina ajatella, millä sitä lyö. Enhän minä ole pyöveli… Enkä minä ilokseni lyö vaan tuskassa."

"Ja mihin se sinun tuskasi on nyt sinut vienyt?" sanoi Matrjona surullisesti.

"Se on nyt kerran kohtaloni", filosofeerasi Grischka, "kohtaloni ja luonnonlaatuni… Katsohan minua, olenko minä esim. huonompi kuin tuo vähävenäläinen? Ja kuitenkin se elää kärsimättä mitään. Hän on yksin, ei ole vaimoa… Minä en sinutta tulisi toimeen… Mutta hän ei ole milläänkään, polttaa piippua ja nauraa ja on sillä tyytyväinen, se perhana. Mutta minun ei käy… Minä olen kai tullut maailmaan sellainen levottomuus sydämessä. Luontoni on kerran nyt sellainen. Vähävenäläisellä on luonto kuin — keppi ja minulla kuin — vieteri. Kun siihen painaa, niin kimmahtaa se ylös. Kuljempa esimerkiksi kadulla, katselen, katselen kaikkea, itselläni ei ole mitään. Se tuskastuttaa. Vähävenäläinen ei tarvitse mitään. Mutta minua suututtaa jo se, ettei hän mitään tarvitse. Partasuu mies ja että minä… en oikein tiedä mitä tahdonkaan… Tahdon kaikkea. No niin… Tässä minä nyt istun luolassani, teen työtä, eikä minulla ole mitään… Ja sitten olet sinä siinä. Olet vaimoni, mutta mitäs erikoista siinä on? Vaimo kuin vaimo, jolla on jonnin joutavat vehkeet. Tiedän kaikki, mitä sinussa on, minä tiedän, miten sinä huomenna niistät, tiedän koska jo tuhat kertaa olen nähnyt… Mitä elämää tämä nyt on ja mitä tämä merkitsee? Ei se huvita. No, menenpähän kapakkaan, siellä kun on hauska."

"Miksi sitten menit naimisiin", kysyy Matrjona.

"Miksikä", nauraa Grischka. "Piru tiesi, miksi… Jos minä oikein tuntoni mukaan sanon, niin ei se niin tarpeellista ollutkaan… Olisin mieluummin kuljeskellut paljasjalkain joukossa… Siellä ollaan kyllä nälässä, mutta ollaan vapaita. Saat juosta, mihin tahdot, mailman ympäri, jos tahdot."

"No mene sitten ja jätä minut rauhaan", selitti Matrjona. "Kyllä minäkin pois menen."

"Mihin sinä menet?" kysyi Grischka painavasti.

"Se on sitten minun asiani."

"Mi-ihin?" ja hänen silmänsä välähtivät tuhoa ennustavasti.

"Älä ulvo, en minä pelkää."

"Joko sinä olet jonkun löytänyt? Sano pois vaan!"

"Anna minun olla."

"Missä minä sinun olla annan?" ulvoi Grischka.

Hän oli jo tarttunut toista tukkaan ja riuhtassut huivin päästä. Iskut paaduttivat naisen, hän nautti ilkeydestä, hän kiivastui ja sen sijaan, että parilla sanalla olisi tehnyt lopun miehensä mustasukkaisuudesta, ärsytti hän tätä yhä enemmän katsellen häntä merkitsevästi hymyillen, mies raivostui ja löi, löi säälimättä.

Ja lopuksi, kun hän ihan muserrettuna ja väsyneenä ähkien makasi vuoteella miehensä vieressä, katseli tämä häntä sivultapäin ja huokasi syvään. Hänestä tuntui pahalta, omatunto kalvoi, hän käsitti syyttä suotta olevansa mustasukkainen ja lyöneensä ihan aiheettomasti.

"No, jo riittää", sanoi hän nolona. "Onko se minun syyni, että minulla on tällainen luonto? Olet sinäkin hyvä, kun pitäisi rauhottaa, niin sinä vaan ärsytät. Mitä varten?"

Vaimo vaikeni, mutta tiesi, että nyt kun häntä oli lyöty ja loukattu, hän voi odottaa innokkaita sovintohyväilyjä. Ja hän itki nyt vain odotuksen ilosta jo ennenkuin miehensä oli häneen kajonnutkaan.

"No, jo riittää Motrija, älä itke kultaseni anna anteeksi." Hän silitteli tämän hiuksia, suuteli häntä sekä kiristeli hampaitaan katumuksen katkeruudessa.

Akkunat olivat auki, mutta vastapäinen seinä esti taivasta näkymästä. Heidän tuvassaan oli ainainen hämärä ja ahdas, kolkko ilma.

"Voi sinä elämä, sinä olet erinomainen pakkotyö", kuiskaili Grischka osaamatta pukea sanoiksi, mitä tuskissaan tunsi. "Tämä loukko sen vaikuttaa Motrija. Mehän olemme kuin elävältä haudatut…"

"Muutammeko toiseen taloon?" kysäsi Matrjona kyynelissään hymyillen. Hän käsitti ehdotuksen sanojen mukaan.

"Ah, ei se siitä parane. Jos me kömpisimmekin maan pinnalle, niin olisimme kuitenkin kuin loukussa… Ei yksin tämä asunto ole loukku, koko elämä on loukku."

Matrjona ajatteli hetkisen ja sanoi: "Jumalan avulla tämä kyllä paranee… Me totumme toisiimme."

"Niin, paranee, paranee… niin sinä usein sanot. Mutta eivät meidän asiamme parane Motrija… yhä useamminhan me tappelemme — ymmärrätkö."

Tuo oli totta. Tappelujen välit kävivät yhä lyhemmiksi ja vihdoin oli Grischka joka lauantai jo aamusta alkaen vaimolleen vihamielinen.

"Tänä iltana minä pidän juhlaa, menen kapakkaan… Juon aika humalan", selitti hän.

Matrjona räpäytti silmiään ja oli vaiti. "Et puhu mitään, no ole vaiti, vaan parempi itsellesi", kehoitti mies.

Päivän kuluessa selitti Grischka yhä uudelleen käyden yhä ilkeämmäksi, että hän aikoi illalla juoda itsensä humalaan, ja kun hän huomasi vaimonsa siitä pahastuvan, ja että tämä vaieten, silmissä omituinen kiilto, oli valmis taistelemaan, tuli hän yhä raivoisammaksi.

Illalla julisti Senka Tschischik, että taistelu oli alkanut.

Sitten kuin Grischka oli piessyt vaimonsa, katosi hän usein koko yöksi, eikä tullut sunnuntainakaan kotiin. Vaimo otti hänet vastaan täynnään mustelmia. Oli vakava ja vaikeni, mutta sääli myöskin salassa häntä, sillä hänkin oli rääsyissä ja tuli usein lyötynä ja verisin silmin kotiin. Vaimo tiesi, että Grischkan täytyi juoda itsensä selväksi ja olikin hänellä puolipullonen valmiina. Ja Grischkakin tiesi sen.

"Anna minulle ryyppy…" pyysi hän käheällä äänellä, joi lasin, kaksi, kolme ja laittautui työhön. Se päivä kului omantunnonvaivoissa, jotka väliin olivat niin kovat, että hän ei voinut niitä sietää, vaan heitti työnsä menemään, noitui kauheasti, raivosi pitkin huonetta tai heittelehti vuoteellaan. Matrjona antoi hänen rauhottua ja sitten viettivät he sopiaisia.

Ensi alussa kuului näihin sopiaisiin paljon katkeraa ja paljon suloista, mutta ajan ollen katosi tämä ja he sopivat ylipäänsä vain siksi, että oli epämukavaa elää vaieten viikon viisi päivää lauantaihin saakka.

"Turmiolle sinä itses juot", saneli Matrjona huokaillen.

"Minä juon itseni turmiolle", vahvisti Grischka ja sylkäsi sivulleen kuin olisi hänestä aivan sama, joiko itsensä pilalle tai eikä. "Ja sinä juokset tiehesi…" kuvaili hän tulevaisuutta ja katsoi vaimoaan tutkivasti silmiin.

Jonkun aikaa oli vaimolla ollut tapana luoda tällöin silmänsä alaspäin, Grischka oli tämän huomannut ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti ja hän kiristeli hampaitaan. Mutta salaa kävi Matrjona yhä edelleen tietäjäin ja kortinlukijain luona sekä kuljetteli kaikenlaisia juuria ja yrttejä mukanaan. Mutta kun tämä ei mitään auttanut, kustansi hän messun pyhälle marttyyrille Bonifasiukselle, joka auttaa viinanhimoa vastaan ja polvillaan itki hän katkeria kyyneleitä ja rukoili hiljaa vapisevin huulin koko messun ajan. Ja yhä uudelleen tunsi hän miestään vastaan kylmää vihaa, joka herätti synkkiä ajatuksia ja hän sääli yhä vähemmän ihmistä, joka kolme vuotta sitten niin paljolla naurulla, hyväilyllä ja rakkailla puheilla oli hänen elämäänsä huvittanut.

Niin elivät he päivästä päivään, vaikk'eivät olleet mitään pahoja ihmisiä ja odottivat tuhoaan, tapausta, joka oli lopettava heidän tuskaisan, järjettömän elämänsä.

* * * * *

Muutamana maanantai-aamuna, juuri kun Orlowin pariskunta oli päässyt teetä juomasta, ilmestyi heidän epäystävällisen asuntonsa kynnykselle poliisin komea vartalo. Orlow hypähti istuimeltaan ja vaimonsa moittivasti katsellessa hapuili hän juopumuksen vielä sekoittamista aivoistaan jotain edellisen päivän tapausta muistaaksensa; vaieten ja uhmaavasti katseli hän samein silmin vierastaan ja odotti pahinta.

"Käykää tännepäin", kehotti poliisi jotain ulkona olevaa.

"Täällähän on pimeä kuin luolassa. Piru vieköön Petunnikowin", kuului nuori ja iloinen ääni sanovan. Poliisi astui sivuun ja valkopukuinen ylioppilas astui lakki kädessä nopeasti huoneeseen. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, otsa päivän paahtama ja iloiset, ruskeat silmänsä vilkkuivat pilkallisina lasien takaa.

"Hyvää päivää", huudahti hän äänellä, jonka basso ei vielä ollut oikein vankka. "Saan kunnian esittää itseni, olen terveyden hoitaja. Tulen ottamaan selkoa, miten voitte… ja koettamaan hieman ilmaanne täällä… ilma on todella huoneessanne hyvin huono."

Orlow hengähti helpotuksesta ja naurahti hyväntahtoisesti. Tämä iloinen ylioppilas miellytti häntä heti, sillä oli terveet hyvät kasvot ja poskilla hento, vaalakka ilme. Hänen koko kasvonsa hymyilivät niin erikoisen raikasta, tervettä ja kirkasta hymyä, että Orlowin maakuoppa heti valkeni iloisemmaksi.

"Sitten, hyvät ystävät", sanoi ylioppilas keskeytymättä, "tyhjentäkääpä likaämpäriä useammin, sillä siitä se ilma pahenee. Ja teitä, äiti hyvä, kehottasin pesemään sitä useammin ja heittelemään tänne nurkkiin vähän sammuttamatonta kalkkia ilman puhdistukseksi… Hyvää se on kosteuttakin vastaan. Entäs te, isä hyvä, miksikäs olette niin tyytymättömän näköinen?" kysyi hän Orlowilta ja tarttui tämän käteen valtasuonta koetellen.

Orlowit ällistyivät niin tämän ylioppilaan irtonaisesta olennosta, että Matrjona myhäili hämillään ja katseli häntä vaieten, Grigori taas hymyili iloissaan.

"No, ja mitenkäs maha jaksaa?" kysyi tämä taas. "Onkos matoja? Kertokaa vaan kainostelematta, sehän on jokapäiväinen asia, ja jos jotain on epäkunnossa, niin annetaan jotain karvasta lääkettä ja se kyllä lähtee."

"Hyvä meidän on… terveitä ollaan", lausui Gregori lopuksi, "ja vaikka minä olen tämän näköinen, niin on se vain ulkonaista… sillä jos oikein totta puhun, niin tuli tässä eilen kumotuksi muutamia laseja."

"Niin, hajusta sen heti tunsin, hyvä herra, että te eilen olitte ottanut… Tietäkääppäs, siitäpä minä pikkusen sanoisinkin…"

Hän oli niin huvittava ja hänen kasvonsa niin hauskat, että Orlow remahti luottavaan ja äänekkääseen nauruun, ylioppilas nauroi äänekkäämmin ja hauskemmin kuin muut, mutta lakkasi myös pikemmin, ja kun naurun aiheuttamat poimut hänen suu- ja silmäpielissään olivat silinneet, näyttivät hänen avoimet kasvonsa vieläkin vaatimattomammilta.

"Ihminen, joka tekee työtä, tarvitsee kai joskus ryypyn, jos pysyy kohtuudessa, mutta meidän aikanamme on paras, jos siitä pysyy kokonaan erillään. Oletteko kuulleetkaan, mikä tauti nyt raivoo?"

Ja hän ehättikin kertomaan, vakain kasvoin ja järkevällä äänellä kolerasta ja taistelukeinoista sitä vastaan. Hän puhui kulkien huoneessa edestakaisin, milloin seinää koetellen, milloin katsahtaen oven taa, jossa oli likaämpäri ja likavesinen vati. Hän kumartui uunin aukkoa kohti, nuuskien mistä sieltä haju nousi. Hänen äänensä heilahteli basson ja tenorin välillä ja hänen yksinkertaiset sanansa painuivat tarkasti kuulijain mieleen ilman ponnistuksia heidän puoleltaan. Hänen kirkkaat silmänsä loistivat ja hän oli täynnä innostusta asiaansa, jota niin yksinkertaisesti ja iloisesti palveli.

Gregori seurasi hänen olemustaan uteliaasti hymyillen. Matrjona niisteli nenäänsä, poliisi oli kadonnut.

"No, te hommaatte sitte tänään vielä kalkkia, hyvä isäntäväki. Tästä läheiseltä rakennukselta antaa muurari teille viidellä kopeekalla kalkkia, niin paljon kuin tahdotte. Ja juomisesta, hyvä isäntä, jollei se ole ihan kohtuullista, pysytään erillään… Ja sitten näkemiin… Minä pistäydyn vielä täällä."

Ja yhtä nopeasti hän katosi kuin oli tullutkin ja näytti jättäneen silmiensä muistoksi hämmästyneen ja tyytyväisen hymyn Orlowin pariskunnan kasvoille.

Hetkisen vaikenivat he, katselivat toisiaan eivätkä näyttäneet voivan vielä oikein käsittää sitä vaikutusta, jonka tämä tietoisen tarmon äkillinen ilmaus oli tehnyt heidän koneelliseen elämäänsä.

"Hehhee", sanoi Gregori hitaasti päätään puistaen. "Siinäpä oli… kemisti! Ja noista sanotaan, että he myrkyttävät ihmisiä. Rupeisiko nyt tuollainen ihminen mokomiin puuhiin? Ja minkälainen äänikin sillä oli ja koko olento… Ei, tuo se on oikea tapa, tulee ja on juuri sellainen kuin on — kas tällainen olen. Kalkkia… Onko se vaarallista? Sitruunahappoa… Mitä se on? Happoa vain eikä muuta ja pääasia että kaikki pitää olla puhdasta, ilma ja lattia ja ämpäri… Voiko nyt tällä tavalla ihmisiä myrkyttää? Perhana! Myrkyttäjät, sanotaan… Ei. Tämäkö oli mies? Työtä tekevä ihminen, sanoi hän, täytyy vähän ryypätä, kohtuudella. Kuulitko Motrija. No… kaadappas lasiin, onko sinulla mitään?"

Tämä kaatoi hänelle kernaasti puolikuppisen viinaa pullosta, jonka jostain veti esiin.

"Kyllä se oli hyvä mies", sanoi hän naurahtaen, "mutta ne toiset — kuka ne takaa, kenties ovatkin ne juonessa."

"Missäpä juonessa ne olisivat ja kukapa sen olisi tehnyt", kivahti Gregori.

"Tappaakseen ihmisiä… Sanotaan, että missä on paljon köyhiä, siellä on käsky toimittaa liiat pois maailmasta", selitti Matrjona.

"Kuka sen sanoi?"

"Kaikkihan sanovat… tuo maalarin oppilas sanoo ja monet muut."

"Pässinpäitä. Olisiko se nyt mikä etu niille? Ajatteles: parantaako? miten sen nyt ymmärtää? Vaiko haudata! Eikö se nyt sitten muka toisi vahinkoa? Siihen tarvitaan arkku, hauta ynnä muuta. Valtion rahoista… Tyhmyyksiä. Jos he tahtoisivat yhteiskuntaa puhdistaa ja pienentää, niin lähettäisivät Siperiaan, siellä on tilaa kyllä kaikille. Tai asumattomille saarille, työhön. Työtä tekemään ja veroja maksamaan… Ymmärrätkö? Kas, siinä olisi sinulle puhdistusta, mikä olisi vielä edullistakin, sillä asumaton saari ei tuota tuloja, jollei siellä ole ihmisiä. Ja valtiolle ovat tulot pääasia eikä sen puolelta olisi ihmisten tappamisessa mitään järkeä… Ymmärrätkö? Niin ja mitä sitten ylioppilaaseen tulee, niin on hän aika veitikka, se on selvä. Se on niinkuin enemmän kapinantapaista. Mutta ihmisten tappamiseen ei tuollainen rahasta rupea, näkeehän tuon heti, ettei se semmoista hommaa ja kuuleehan sen puheestakin."

Koko päivän läpeensä puhuivat he ylioppilaasta ja siitä, mitä tämä oli ilmoittanut. He muistelivat hänen nauruaan, kasvojaan, huomasivat että hänen takistaan puuttui nappi ja olivat ihan riitaantua siitä, kummasta rivistä se puuttui. Matrjona väitti vankasti, että se puuttui oikealta puolelta, mies väitti vasempaa ja oli jo kaksi kertaa nostaa meteliä, mutta muisti samalla, ettei viina ollut vielä kokonaan loppunut ja antoi siksi perää. Ja sitten päätettiin huomisesta lähtien noudattaa puhtautta. Ja ikäänkuin raikas henkäys olisi heihin sattunut, puhelivat he edelleen ylioppilaastaan.

"Olipa se aika poika", sanoi Gregori ihastuneena, "tulee sisälle ja heti tuntuu kun oltaisi oltu kuusi vuotta tutut… Nuohtoo joka paikan… selittää kaikki… eikä muuta mitään. Ei kilju eikä huuda, vaikka onkin esivaltaa… Katsos, Matrjona, se pitää väliä meistä. Sen näki heti. Tuommoiset tahtovat pitää meitä puhtaina eikä muuta. Tyhmyyttä se on se puhe tappamisesta. Akkain lörpötyksiä… Kysyi, onko maha kunnossa. Jos hän tahtoisi minut tappaa, niin mitä pirua hän minun mahastani huolehtii. Somastipa se sen selitti. Perhana. Mikä sinne mahaan olisi madellut?"

"Satua se on", myhäili Matrjona. "Sen se vaan sanoi pelotellakseen, että ihmiset paremmin pysyisivät puhtaudessa."

"No, kuka sen tiesi ehkäpä on totta sekin… Kosteudessa ne madot sikiävät. Perhana, mikä niitten petojen nimi taas olikaan, ei se ole satua… kyllä minä tiedän… ihan se sana on tuossa kielelläni, mutta en saa sanottua."

Vielä kun he menivät levolle puhelivat he tästä päivän tapahtumasta samalla naivilla innostuksella, millä lapset puhelevat ensi vaikutteista, jotka heihin ovat syvästi sattuneet, ja kesken puhettansa he nukahtivat.

Aikasin aamulla he heräsivät siihen, että heidän vuoteensa vieressä seisoi maalarin täyteläinen keittäjätär ja hänen tavallisesti punaset ja täysinäiset kasvonsa olivat ihan harmaat ja pitkulaiset.

"Mitäs nyt tehdään", sanoi hän nopeasti ja maiskutteli paksuja punaisia huuliaan, "meidänkin talossa on nyt kolera… Jumala koettelee meitä." Ja hän hyrähti itkuun.

"Mitäs sinä… valehtelet", kirkasi Gregori.

"Enkä minä tuota ämpäriä illalla tyhjentänyt", sanoi Matrjona syyllisyyden tunnossa.

"Hyvät ystävät, minä menen tieheni, maalle", sanoi keittäjä.

"Kehen se sattui?" kysyi Gregori nousten.

"Siihen harmonikan soittajaan, siihen sattui. Joi eilen vesijohdon vettä ja yöllä tuli tauti, mahaa kouristi niinkuin olisi arsenikkia ollut."

"Harmonikan soittajaan", murisi Gregori. Ei voinut hän uskoa, että soittoniekkaan voisi mikään tauti tarttua, niin iloinen poika oli vielä eilen. Kulki pihalla. "Minä menen katsomaan", päätti Orlow epäilevästi naurahtaen.

Molemmat naiset kirkasivat.

"Grischka, sehän tarttuu."

"Mihin menet rakas, mihin menet?"

Grigori haukuskeli heitä, kiersi rääsyt ja veti jalkineet jalkaansa ja meni avoimin paidoin ovea kohden. Vaimonsa tarttui takaa hänen hartioihinsa ja hän tunsi tämän käden vapisevan ja raivostui.

"Minä vetäsen päin turpaasi! Heitä irti!" rähähti hän ja meni töykästyään vaimoaan rintaan.

Piha oli tyhjä ja hiljainen, ja kun Gregori kulki soittoniekan ovea kohti, tuntui kyllä kauhistavalta mutta samalla hyvältäkin, kun hän ajatteli olevansa ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä sairaan soittajan luo. Mielihyvänsä lisääntyi vielä, kun hän huomasi räätälien katselevan häntä toisesta kerroksesta. Hän viheltelikin ja heilautti päätään ylpeästi, mutta soittoniekan ovella odotti häntä pieni pettymys Senka Tschischikin muodossa.

Tämä oli hiukkasen raottanut ovea ja pistäen terävää nokkaansa esille raosta teki hän tavallisia havainnoitaan ja oli niin syventynyt siihen, että vasta käännähti, kun Orlow häntä sipaisi korvalle.

"Kylläpä on käynyt huonoksi", sanoi hän kuiskaten ja katseli Orlowia terävin katsein. "On kuin olisi kuivanut, hyvä Jumala."

Orlow, jonka nenään oli pistänyt kauhea löyhkä, pysähtyi kuunnellen ja koetti samalla kurkistaa yhdellä silmällä sisään.

"Jos annettaisi sille vähän juomavettä, Grigori setä", ehdotti Tschischik.

Orlow katsoi tuota poikasta kasvoihin, jotka olivat niin kiihtyneet, että miltei värisivät hermostuksesta ja hän tunsi itsekin kiihtyvänsä.

"Mene tuomaan vettä", käski hän Tschischikiä, tempasi rohkeasti oven auki, mutta jäi kynnykselle hiukan taapäinkin vetäytyen.

Grigorin silmiä hämärti, hän näki edessään Kistiakowin. Soittoniekka makasi juhlapuvussaan, rinta pöytää vasten. Hän oli tarttunut siihen käsiksi ja laikkasaappaisiin puetut jalat liikkuivat väsyneesti kostealla maalla.

"Kuka siellä?" kysyi hän heikosti ja välinpitämättömästi, kuin olisi hänen äänensä sammunut ja menettänyt sointunsa. Grigori rohkasi mielensä, astui varovasti yli lattian ja yritti puhua iloisesti leikkiä laskien.

"Minähän täällä, veli Mitri Pawlow… Mikäs on? Olet kai juonut vähän liikaa?" Tarkkaavasti, tuska ja uteliaisuus kuvastuen kasvoilla, katseli hän Kistiakowia tätä tuntematta.

Sairaan kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät pistivät terävinä kulmina esiin, silmät olivat uponneet syvälle, niiden ympärillä oli vihreitä läiskiä ja tuijottivat ne liikkumattomina. Poskien pinta oli sen värinen kuin ovat kuumina kesäpäivinä vainajain kasvot. Ihan kuin kuolleen kasvot nuo olivat ja vain poskien hidas liikunta osoitti henkeä vielä olevan. Kistiakowin liikkumattomat silmät katsoivat kauan Gregorin kasvoja kohti ja tämän kuollut katse säikäytti häntä. Orlow hapuili käsillään omia kupeitaan, hän seisoi parin kolmen askeleen päässä sairaasta ja tuntui hänestä kuin olisi joku kostealla kylmällä kädellä puristanut hänen kurkkuaan ja hän halusi mahdollisimman pian päästä pois tästä huoneesta, joka ennen oli ollut niin kirkas ja hauska, mutta joka nyt oli täynnä pistävää löyhkää ja omituisen kylmä.

"No", alkoi hän ja teki lähtöä, mutta sairaan harmaat kasvot alkoivat merkillisesti liikkua, mustuneet huulet aukenivat ja soinnuttomalla äänellä sanoi hän: "minä kuolen."

Näiden sanain syvä välinpitämättömyys ja sanomaton kyllästys kaikuivat Orlowin korvissa kuin jymeät iskut. Mieletön ilme kasvoillaan käännähti hän ovea kohti, kun samassa Tschischik hengästyneenä ja hiessä lennätti ämpäriä ovea kohti.

"Tässä on… Spiridonowin kaivosta… eivät tahtoneet antaa."

Hän asetti ämpärin lattialle, pistäytyi johonkin loukkoon, tuli esille taas ja ojentain lasia Orlowille jatkoi hän:

"Sanoivat, teillä on, sanotaan, kolera… no entäs sitte, sanoin minä, tulee se teillekin. Koko korttelissa se liikkuu, mutta silloin se vasta oikein kivahti."

Orlow otti lasin, kaatoi siihen ämpäristä vettä ja nielasi sen yhdellä henkäyksellä. Hänen korvissaan kaikuivat vielä kuolevan sanat: minä kuolen.

Ja Tschischik kieppui yhä hänen ympärillään ja oli toimessaan.

"Antakaa juoda", sanoi sairas ja liikkui pöytineen ympäri lattiaa.

Tschischik juoksi hänen luokseen ja ojensi vesilasin hänen mustia huuliaan kohti. Grigori seisoi ovella nojaten seinää vasten ja kuin unessa kuuli hän sairaan hörppivän vettä. Sitten kuuli hän Tschischikin ehdottavan, että Kistiakow riisuttaisi ja pantaisi vuoteeseen, ja sitten kuului maalarin keittäjättären ääni. Hänen leveät kasvonsa, joista kuvastui kauhu ja sääli, katselivat akkunasta sisään ja itkuisalla äänellä sanoi hän:

"Pitäisi antaa sille Hollantilaista kimröökiä rommin kanssa; teelasiin kaksi ruokalusikkaa ja paljon rommia."

Joku, jota ei näkynyt, ehdotti öljyä kurkkukastikkeen ja viinan kanssa.

Äkkiä tunsi Orlow, kuinka valoisa mielijohdatus valaisi hänen painavaa pimeyttään. Hän pyyhkäsi voimakkaasti otsaansa kuin tahtoisi sitä valoa vahventaa, juoksi nopeasti ulos, yli pihan ja katosi kadulle.

"Hyvä Jumala. Suutariinkin tarttui, juoksi kai sairashuoneelle", selitteli keittäjätär surkealla äänellä.

Matrjona, joka seisoi hänen vierellään, katseli häntä avoinna harrottavin silmin, kalpeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Valehtelet", sanoi hän käheästi ja hänen huulensa tuskin liikkuivat. "Gregoriin ei se tauti tartu, ei tartu."

Mutta keittäjätär oli jo ruikutellen kadonnut johonkin ja viidessä minutissa kokoontui Petunnikowin talon eteen metelöivä joukko naapureita ja ohikulkijoita. Kaikkien kasvoilla kuvastui sama tunne: toivottoman surun kanssa vaihteleva kiihtymys ja sitten oli niissä jotain ilkeätä, joka väliin väistyi teennäisen rohkeuden tieltä.

Tschischik juoksenteli pihan ja joukon väliä kertoillen, mitä sairaan huoneessa tapahtui, ja nopeasti kipasivat hänen jalkansa yli pihan.

Ihmiset liikuskelivat joukossa ja tomuinen löyhkäävä ilma kaikui heidän metelöivästä puheestaan. Väliin kuului mehevä haukkumasana yhtä ilkeä kuin mieletön.

"Kas… tuolla tulee Orlow."

Orlow tuli istuen valkoisten, liinakuomuisten kärryjen istuimella, niitä ajava ihminen oli myöskin valkeaan puettu. Jymeällä äänellä huusi tämä:

"Tehkää tietä", ja hän ajoi suoraa päätä joukkoa kohti, joka hajaantui kaikille tahoille.

Tämä tapaus näytti vähän hämmästyttäneen katsojia ja he vaikenivat äkkiä ja menivät tiehensä. Kärryjen takaa esiintyi ylioppilas, joka oli käynyt Orlowin luona. Hänen lakkinsa oli niskalla, suuria hikipisaroita tippui otsalta, hartioilla oli valkea vaippa ja sen reunassa iso pyöreä aukko keltaisin reunuksin kuin olisi se palanut.

"No Orlow, missä on sairas?" sanoi hän äänekkäästi ja katseli yleisöä, joka oli kokoontunut portinpielukselle ja näytti katsovan häntä hyvin epäystävällisesti vaikka uteliaana.

Joku sanoi kovaa:

"Katsokaahan kokkia."

Toinen ääni kuiskasi ilkeästi:

"Odottakaahan, kyllä se teille näyttää."

Kuten tavallista, oli leikinlaskijakin joukossa.

"Kyllä se vielä teille juoman laittaa, joka ruumiinne hajottaa."

Naurettiin, mutta ei hauskasti vaan tuskaisasti, vaikkakin kasvot hieman kirkastuivat.

"Mutta eivätpä ne itse pelkää tartuntaa… Mitäs se merkitsee?" kysyi muuan mies merkitsevästi ja hänen kasvoillaan ja katseessaan oli jännitetyn ajatuksen leima.

Ja tämän kysymyksen vaikutuksesta kävivät kasvot taasen synkiksi ja puheet kaikuivat kolkkoina.

"Tuolta ne tuovat sitä."

"Orlow kantaa, senkin koira."

"Eikö se pelkää?"

"Mikä hätä hänellä on, juopporatti!"

"Varovammin, varovammin, Orlow, nostakaa jalkoja korkeammalle… Noin, hyvä. Anna mennä, Pekka", käski ylioppilas. "Sano tohtorille, että minä tulen kohta. No, herra Orlow, pyytäisin teitä auttamaan minua tuhoamaan tartuntapesät… Pian te opitte miten ne toimitetaan… Rupeatteko? Vai mitä?"

"Rupean kyllä", sanoi Orlow, katsahti ympärilleen ja oli oikein ylpeä.

"Kyllä minäkin auttaisin", selitti Tschischik.

Hän oli saattanut sairasrattaita kadulle saakka ja tuli juuri tarjoomaan apuaan, ylioppilas katseli häntä lasiensa lävitse.

"Mikäs sinä olet miehiäsi?"

"Maalari… oppilas…" selitti Tschischik.

"Etkä pelkää koleraa?"

"Minäkö?" kysyi Senka hämmästyneenä. "Sitä vielä puuttuisi! minä… en ylipäänsä pelkää mitään."

"Ohoh! mutta hyvä on! Aletaanpas sitten, pojat." Ylioppilas istuutui tynnyrille, joka oli kumollaan maassa ja kertoi Orlowille ja Senkalle, kuinka tärkeätä oli pestä itsensä kunnollisesti.

Hämillään hymyillen tuli Matrjona pian heidän joukkoonsa. Häntä seurasi keittäjä, joka pyyhkieli kosteita silmiään likasella esiliinallaan. Vähitellen tuli muitakin varovasti; niinkuin kissa lähenee varpusta. ylioppilaan ympärille oli näin muodostunut kymmenhenkinen joukko ja hän oli ihan innostunut. Seisoi keskellä, huitoi käsillään ja piti esitelmää saaden kuulijansa vuoroin naurahtamaan, vuoroin tarkkaavasti kuuntelemaan, väliin taas hiipi kuulijain kasvoille epäilevä hymy ja kuului sen mukaisia lausuntoja.

"Kaikissa taudeissa on ennen kaikkea ruumiin ja ilman puhtaus tärkeä, hyvät ystävät", selitti hän yhä uudelleen.

"Hyvä Jumala," huokaili ääneensä maalarin keittäjätär, "täytyy rukoilla pyhää Barbaraa varjelemaan äkillisestä kuolemasta."

"Ihmiset puhdistavat ruumistaan ja ilmaansa ja kuolevat kuitenkin", selitti muuan kuulijoista.

Orlow seisoi vaimonsa vieressä, katseli ylioppilasta silmiin ja ajatteli syvämielisesti jotain. Joku nykäsi häntä paidanliepeestä.

"Grigori-setä", kuiskasi Tschischik varpailleen kohoten ja silmät hehkuen kuin kekäleet. "Siellä se Mitri Pawlow nyt kuolee eikä sillä ole sukulaisia… kuka sen harmonikan saa?"

"Ole vaiti, pikku perhana", ärähti Orlow.

Senka siirtyi sivulle ja katseli soittoniekan tuvan akkunasta sisään jotain silmillään ahnaasti etsien.

"Kalkkia, tervaa", luetteli ylioppilas.

* * * * *

Tämän vilkkaan päivän iltana kysyi Matrjona uteliaana mieheltään, kun tämä istuutui teetä juomaan:

"Olit jossain tänään ylioppilaan kanssa?"

Grigori katsahti häneen hieman synkin silmin, joissa oli sellainen ilme kuin ei hän olisi kuullut, eikä vastannut mitään vaan kaatoi teen teevadille.

Päivällisaikaan kun Grigori oli puhdistanut soittoniekan huoneen, oli hän mennyt ylioppilaan kanssa johonkin ja tuli kotiin ajattelevana ja vaiteliaana, kävi vuoteelle ja makasi teen juontiaikaan saakka sanaakaan sanomatta, vaikkakin hänen vaimonsa yritti useaan kertaan saada häntä jutteluun. Ei hän edes rähissyt siitä, ettei saanut olla rauhassa ja tämä oli jo vallan tavatonta.

Naisen vaistolla, jonka koko elämä on mieheensä keskittynyt, aavisti Matrjona jo, että jokin uusi asia oli vallannut hänen miehensä. Hän oli tuskassa muutenkin ja halusi saada jotain tietää.

"Voitko pahoin, Grischka?"

Grigori kaatoi loput teestään suuhunsa, pyyhkäsi viiksiään, ojensi hitaasti tyhjän lasin vaimolleen, rypisti silmäkulmansa ja sanoi:

"Minä olin ylioppilaan kanssa parakilla… niin olin…"

"Koleraparakilla", huudahti Matrjona levottomasti ja kysyi hiljemmin; "onko siellä monta?"

"Tämän meikäläisen kanssa 53…"

"Vai niin."

"Kymmenkunta on jo paranemassa… kuljeskelevat… ovat keltaisia, laihoja…"

"Ovatko nekin kolerassa? Vai eivätkö?… Jos ne ovat panneet sinne joitakin muita joukkoon saadakseen sanoa; katsokaas, näin me parannamme ihmisiä."

"Pässinpää", sanoi Gregori päättävästi ja hänen silmänsä välähtivät pahasti. "Olette aika narrijoukkoa. Tietämättömiä ja tyhmiä. Ihan tässä teidän kanssanne tuskastuu, ette ymmärrä mitään." Hän tempasi karskisti lasinsa ja vaikeni.

"Missäs sinä nyt olet niin sivistynyt?" kysyi Matrjona pisteliäästi ja huokasi.

Hänen miehensä ei ollut kuulevinaan, ajatuksissaan ankarana istui hän vaieten. Sammuva teekeittiö surisi hiljaista säveltä, ikkunasta tuoksahti sisään öljyvärin, karbolihapon ja pengotun tunkion tuoksua. Hämärä, keittiön surina ja hajut, kaikki tämä suli yhteen ja ympäröi Orlowin kuin painavalla unella ja uunin musta aukko katseli pariskuntaa ikäänkuin vain odottaisi sopivaa tilaisuutta nielläkseen heidät. Kauan oltiin puhumatta, mies ja vaimo nakertivat sokeria, kolistelivat astioita ja ryyppivät teetä. Matrjona huokaili, Grigori koputteli sormellaan pöytään.

"Siellä sitten on puhdasta, etten mokomaa ole nähnyt", sanoi hän äkkiä. "Koko väki on valkeissa. Sairaita kylvetään, annetaan viiniäkin… kolme ja puoli ruplaa pullo! Entäs ruoka sitten… sen hajukin jo tekee kylläiseksi… ja hoito ja huolenpito… Ja kaikkia niitä hoidetaan kuin omia lapsia. Tjaa. Ymmärrä sitä. Niin sitä maailmassa eletään. Ei sinua kukaan halveksi eikä häiritse, siitä puhumattakaan, että kukaan kurkistaisi toisen asuntoon. Voiko ihminen siellä hengittää vai eikö? Ja kun sitten on kuoleman kielissä, silloin ei tiedetä miten oikein parhaiten voitaisi auttaa. Parakkeja… viiniä… Kuuden ja puolen pullosta. Onko ihmiset sitten niin vähäjärkisiä? Parakit ja viini maksavat paljon rahaa. Eikö tätä rahaa voitaisi käyttää elämän parantamiseksi… jos joka vuosi sitä jonkun verran käytettäisi."

Vaimo ei vaivannut itseään ymmärtääkseen hänen puheitaan, häntä tyydytti jo se, että ne olivat uusia ja siitä päätti hän, että Grigorin sielussa liikkui outoja tuumia. Tämän havaittuaan tahtoi hän mahdollisimman pian tietää, missä määrin nämä uutuudet saattavat koskea häntä.

"Kai ne siellä sen paremmin ymmärtävät kuin sinä", sanoi hän ja puri epäillen huulensa yhteen.

Grigori kohautti olkapäitään, katsahti häneen sivultapäin ja alkoi sitten hetken vaiettuaan äänekkäästi puhua:

"Jos tietävät tai ovat tietämättä, oma asiansa. Mutta jos minun täytyy kuolla elämää juuri haistamattakaan, niin siitä voin minä sanani sanoa. Sanonpa sinulle: tällaista järjestystä en minä enää siedä enkä aio odottaa, kunnes kolera tulee ja vie minut kuten soittoniekan — sen ymmärrän. Sitä en tahdo! Peti Ivanowits sanoo: estä se, jos kohtalosi on sinua vastaan! niin taistele, niin sittehän nähdään, kuka voittaa! Sotaa siis! Eipä sitten muuta… Mitäs nyt sitten? Minä rupean parakin palvelijaksi — ymmärrätkö? Menen suoraan sen pedon luokse — kas, niele minut ja minä pyristelen käsin ja jaloin… En siellä vähempääkään ansaitse… kakskymmentä ruplaa kuukaudessa palkkaa ja voi saada palkinnonkin… Voi kai kuollakin?… Kyllä, mutta pikemmin täällä kutjahtaa. Ja onhan elämä vaihtelevampaa…" Ja Orlow löi kiihkeästi nyrkillään pöytään, niin että astiat helähtivät. Matrjona katsoi miestään alussa hieman levottomana ja uteliaana, mutta lopuksi siristi hän vihasesti silmänsä.

"Se ylioppilas kai neuvoi", kysyi hän vielä rauhallisena.

"Oma minun järkeni… tiedän itse mitä teen." Hän ei tahtonut vastata suoraan.

"No, ja miten neuvoi hän sinua pääsemään irti minusta?" jatkoi Matrjona.

"Sinusta?" Grigori nolostui hieman, hän ei ollut sitä asiaa ajatellut. "Voisihan vaimon jättää yksin, mutta on monenlaisia naisia. Matrjona yksin — se olisi vaarallista. Sitä täytyy pitää silmällä." Orlow pysähtyi tähän ajatuksissaan ja murisi: "Ylioppilas… Mitä sinusta tulee? Asut tässä… ja minä saan palkan…"

"Vai niin", sanoi vaimo lyhyesti ja rauhallisesti ja nauroi tuota paljon puhuvaa naisen naurua, joka miehessä heti herättää mustasukkaisuuden.

Tämän tunsi Orlow, hän kun oli hermostunut ja herkkätunteinen, mutta arvonsa tunnossa ei hän tahtonut sitä vaimolleen osottaa, vaan sanoi lyhyesti:

"Mitä sinä loruat?" ja odotti sitten mitä tämä vielä sanoisi.

Tämä vaan hymyili ärsyttävästi eikä puhunut mitään.

"No mitä tahdot sitten?" kysyi Grigori kovalla äänellä.

"Mitäpä minä", sanoi Matrjona välinpitämättömästi ja peseskeli astioita.

"Senkin nauta, älä siinä kuomaile, minä pieksen sinut", kohahti Orlow. "Menen ehkä vielä kuolemaan."

"Enhän minä sinua lähetä… älä mene…" keskeytti Matrjona.

"Jopa sinä olisit valmis", sanoi Orlow ivallisesti.

Vaimo vaikeni, joka seikka yhä enemmän raivostutti miestä, mutta tämä ei kuitenkaan ilmaissut tunteitaan tavallisella tavalla. Häntä pidätti jokin ovela ajatus, hän hymyilikin vahingoniloisesti.

"Tiedän minä, että sinä ajaisit minut helvettiin. No, katsotaampa, kuka viimeksi nauraa… Osaan minäkin!"

Hän nousi pöydästä, sieppasi lakkinsa, meni ulos ja jätti vaimonsa tyytymättömänä tämän menettelyyn. Tämä oli uhkausten sekottama ja pelkäsi tulevaisuutta entistä enemmän. Hän katseli ikkunasta ulos ja kuiski itsekseen:

"Herra Jumala! Pyhä neitsyt Maria."

Kauvan istui hän pöydän ääressä kaikellaisia levottomia ajatellen ja kuvitellen, mitä Grigori voisi tehdä. Puhtaat astiat olivat pöydällä. laskevan auringon säteet heittivät vastapäiselle seinälle punasen läiskän. Siitä heijastui valo alas ja sokeriastian reuna kiilsi. Otsa rypyssä katseli vaimo tätä kiiltävää pistettä, kunnes silmänsä väsyivät. Sitten nousi hän istualleen, korjasi pois astiat ja paneutui maata.

Hänen oli paha olla.

Grigori tuli illan pimeässä. Askeleista päätti Matrjona, että hän oli hyvällä tuulella. Hän murahti jotain siitä, että huoneessa oli pimeä, huusi vaimoaan, meni vuoteen luo ja istahti siihen. Vaimo kohennaite hänen vierelleen.

"Tiedätkö mitä?" sanoi Orlow nauraen.

"No mitä?"

"Saat sinäkin paikan!"

"Mistä?" kysyi tämä värisevällä äänellä.

"Sieltä parakista mistä minäkin", selitti mies juhlallisesti.

Vaimo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tanakasti puristaen häntä suuteli suoraan suulle. Tätä ei mies ollut odottanut ja hän töykkäsi tämän takaisin. Se vaan teeskentelee, senkin lutka, ei tahdo olla minun kanssani, kiemailee viekkaasti, pitää miestään narrina.

"Mistä sinä iloitset?" kysyi hän karkeasti ja teki mielensä heittää hänet maahan.

"Siitä vaan", vastasi vaimo iloisesti.

"Teeskentele! Minä tunnen sinut!"

"Sinä urhoollinen mies."

"Ole vaiti!"

"Rakas Grisania, omani!"

"Mikä sinun oikein on?"

Kun hyväilyt olivat häntä vähän lepyttäneet, kysyi hän huolekkaasti:

"Etkö sinäkään pelkää?"

"Ollaanhan siellä yhdessä", kuului yksinkertainen vastaus.

Tämä oli miehestä hauskaa kuulla ja hän sanoi:

"Oletpa kunnon eukko."

Ja samalla nipisti hän tätä kyljestä, niin että Matrjona kirkasten kiemurteli.

* * * * *

Ensi päivänä, jona Orlowin pariskunta oli paikassaan, sattui tulemaan paljon sairaita ja molemmat tulokkaat, jotka olivat tottuneet hiljaiseen elämään, tunsivat outoa levottomuutta tässä vilkkaassa liikkeessä, johon olivat joutuneet. He olivat taitamattomia, eivät ymmärtäneet käskyjä ja monien vaikutusten valtaamina juoksivat he hätäännyksissään edestakaisin koettaen tehdä jotain, mutta häiritsivät enemmän toisia. Grigori tunsi usein sangen selvästi, että hän taitamattomuudessaan oli ansainnut ankaran muistutuksen, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei kukaan mitään rähissyt.

Kun muuan lääkäri, iso tumma mies, jolla oli kotkanenä ja iso luomi oikeanpuolisten kulmakarvain yllä, käski Grigoria auttamaan muuatta sairasta kylpyyn, tarttui Grigori sairaaseen sellaisella kiihkolla, että tämä kiljasi ja lyyhistyi kokoon.

"Hyvä ystävä, älä heti hänen luitaan riko, hän kyllä paratessaan pääsee itse kylpyyn", sanoi lääkäri vakavasti.

Orlow nolostui; mutta sairas, laiha pitkä riuku, naurahti hyvin väkinäisesti ja sanoi heikosti: "hän on vielä tottumaton touhuun." Toinen lääkäri, vanha mies, jonka harmaa parta oli suippo ja silmät loistivat, oli antanut Orloweille heidän tullessaan neuvoja, miten heidän piti seurustella sairasten kanssa, miten milloinkin menetellä, miten nostaa sairaita. Lopuksi kysyi hän, olivatko he eilen kylpeneet ja antoi heille valkeat puvut. Tällä lääkärillä oli hento ääni ja hän puhui nopeasti. Orlowit olivat häneen heti mieltyneet, mutta pian olivat he parakin kihinässä unohtaneet hänen neuvonsa. Heidän ympärillään kuhisi valkopukuisia ihmisiä, he kuulivat käskyjä, jotka heti käsitettiin, sairaat yskivät ja ähkivät, veden loisketta kuului ja kaikki nämät äänet sekottuivat ilman terävään, kutkuavaan hajuun, joka tuntui siltä kuin jokainen lääkärin sana, jokainen sairaan huokaus olisi haissut ja revellyt nenää.

Ensin tuntui Orlowista, kuin vallitsisi täällä mieletön sekamelska, jossa hän ei paikkaansa löytäisi ja tuntui kuin tulisi hän kuuroksi, sairaaksi, tukehtuisi… Mutta kun muutamia tunteja kului, tempasi hänet ympäristön tarmokas touhu ja hän oli innostunut hakemaan paikkaansa. Hän tunsi, että kävisi helpommaksi olento, jos hän pääsisi samaan mylläkkään, jossa muut liikkuivat.

"Karboolia!" huusi lääkäri.

"Vielä kuumaa vettä kylpyyn", käski laiha, pieni ylioppilas, jonka silmäluomet olivat punaset, turvonneet.

"Te… mikä onkaan nimenne? Orlow… vai? Peskää tämän jalkoja… Noin — noin — katsokaas, noin… Köykäsemmin, älkää raastako hänen pintaansa…" — "Oh kun väsyttää…" Näin puhui toinen ylioppilas, jolla oli pitkä tukka ja rokonarpiset kasvot.

"Taas tuotiin sairas", sanoi joku.

"Orlow, menkää ottamaan vastaan."

Grigori oli innoissaan, hiki tippui otsalta ja silmiä tuntui hämärtävän. Väliin häneltä vaikutteiden lukuisuuden takia katosi personallinen tietoisuus. Vihreät läiskät väsyneitten silmien alla, tuhkanharmaat kasvot, silmäkulmat, jotka tauti oli tehnyt pistäviksi, niljakas, haiseva iho, kaikki tämä kouristi hänen sydäntään ja herätti hänessä pahoinvoinnin tunteen.

Kerran näki hän ohimennen parakin käytävällä vaimonsa. Tämä oli laihtunut, näytti harmaalta ja kuluneelta. Käheällä äänellä kysyi Grigori häneltä:

"Mitä kuuluu?"

Tämä hymähti heikosti ja katosi vastaamatta.

Uusi odottamaton ajatus lennähti läpi Grigorin aivojen: Kenties oli mieletöntä tuoda vaimoaan tähän iljettävään työhön, saa vielä tartunnan, ja kun hän seuraavan kerran tämän tapasi, sanoi hän ankarasti:

"Pese nyt usein käsiäsi ja pidä varasi!"

"Mikäs täällä on hätänä?" kysyi vaimo ärsytellen ja näytti pikkusia valkosia hampaitaan.

Miestä suututti. Oli tämäkin nyt leikin paikka! millaista väkeä ovat naiset! Mutta ei hänellä ollut aikaa enempään puhelemiseen, ja kun Matrjona huomasi hänen ilkeän katseensa, katosi hän nopeasti naisten osastoon.

Seuraavana hetkenä oli Orlow jo kantamassa tuttua poliisia ruumishuoneeseen. Poliisia kuljetettiin paareilla ja lasittunein silmin tuijotti hän kirkasta taivasta kohti. Grigori katsoi häneen synkkä kauhu sydämessään. Toissapäivänä oli tämä poliisi ollut toimessaan ja ohimennen oli hän sitä vähän ärsyttänyt — heillä oli hanhi kynimättä keskenään. Ja nyt oli tämä ihminen, terve mies, kuollut, taudin runtelemana!

Orlow tunsi, kuinka ilkeätä tämä oli. Mitä varten sitten synnytään, jos päivässä voi kuolla tähän kauheaan tautiin? Hän katsahti taasen poliisiin ja sääli täytti hänen mielensä, mitä tulee senkin lapsista, niitähän on kolme? Vuosi sitten vietiin vaimo hautaan, eikä hän ollut uusiin naimisiin mennyt.

Tuntui ihan ruumiillista tuskaa, mutta äkkiä liikahti ruumiin vasen käsi ja oikeni hitaasti. Samalla sulkeutui koukistuneen suun vasempi puoli, joka oli ollut ammollaan.

"Seis!" huusi Orlow käheästi ja laski paarit maahan. "Hän elää!" kuiskasi hän palvelijalle, jonka kanssa paaria kantoi. Tämä käännähti ympäri, katseli tarkkaavasti ruumista ja sanoi Orlowille täydellä vakaumuksella:

"Miksi valehtelet? etkö ymmärrä, että hän ojentuu arkkua varten? Katsohan, miten on käyristynyt, eihän sitä noin voisi arkkuun pistää. Kanna pois!"

"Mutta hänhän liikkuu…" sanoi Orlow kauhusta väristen.

"Kanna vaan, lapsellinen mies! Etkö ymmärrä, mitä sinulle puhutaan? minähän sanon sinulle, että hän vaan ojentaa itseään. Tuo tietämättömyytesi tulee sinulle vielä kalliiksi. Elää muka! Niinkö sitä kuolleesta puhutaan? Kapinaahan se on hyvä veli, ymmärrätkö? Pidä vaan suus kiinni, äläkä puhu, että hän liikkuu, kaikkihan ne liikkuvat. Ja sitten sitä kuiskitaan ympäri kaupunkia ja sitten tulee kapina, kun täällä mukamas eläviä haudataan. Tulevat tänne, koko joukko, ja lyövät meidät palasiksi. Saat sinäkin silloin osasi, ymmärrätkö! Pannaan tänne vasemmalle."

Proniwin rauhallinen ääni ja tyyni käynti vaikuttivat Grigoriin virkistävästi.

"Äläs sinä, veli, masennu, kyllä tähän tottuu. Hyvä on olla. Kohtelu ja kaikki niinkuin kuuluukin. Kaikkihan kerran kuollaan, veli, yksinkertaisin asia maailmassa. Ollaan vaan iloisia eikä pelätä, se on pääasia. Juotko viinaa?"

"Kyllä", sanoi Orlow.

"Minulla on tuolla tuvassa pullo, otetaanpas ryyppy!"

He menivät parakin takana olevaan tupaan, joivat ja Proniw antoi Orlowille sokeripalan, johon oli tiputettu pippuriminttua ja sanoi:

"Otappas tuo, muutoin haiset viinalta. Ne ovat täällä siitä kovat, sanovat olevan vaarallista."

"No, ja sinä olet tottunut jo tähän?" sanoi Grigori.

"Mikäs? Alusta pitäen se kävi. Minun aikanani on täällä jo aika joukko ihmisiä kuollut. Satoja saa sanoa. Levotonta on elämä, mutta hyvä on ja — täytyy sanoa, Jumalan työtä tämä on. Ihan kuin sodassa, oletko kuullut laupeuden sisarista? Turkin sodassa minä niitä näin. Olin Ardaganissa ja Karsissa. Ne, veliseni, ovat toista maata kuin me sotamiehet. Kulkevat ympäriinsä ihan suojatta luotisateessa puistossa. Ja luodit vinkuvat… viuuh… sattuupa väliin päänuppiinkin ja siihen loppuu koko juttu…"

Tämän juttelun ja hyvän ryypyn vaikutuksesta tuli Orlow hieman rohkeammaksi.

"Kun on leikkiin mennyt, niin leikin kestää", sanoi hän itselleen ja pesi sairasten jalkoja. Hänen selkänsä takana ähki joku:

"Juotavaa, hyvät ystävät!"

Toinen vaikeroi:

"Hohoi! Lämpösempää!… Herra tohtori, tämä auttaa. Hyvä Jumala, paremmalta tuntuu, antakaa vielä vähän kuumaa."

"Antakaa viiniä", huusi tohtori Waschtschenko.

Orlow touhusi, katsoi tarkasti mitä ympärillään tapahtui eikä se hänestä enää ollutkaan niin ilettävää ja kauheaa kuin äsken tuntui. Hän huomasi, ettei tämä ollutkaan mitään sekasoppaa, vaan että täällä vaikutti suuri ja järkevä voima. Mutta kuitenkin, kun hän muisti sen poliisin, kauhistui hän ja katseli akkunasta ruumisvajaa kohti. Hän arveli sen kyllä kuolleen, mutta tämä luulo oli häilyvä. Entäs jos se äkkiä tulee ulos ja huutaa! Nyt muistikin hän jonkun kerran kertoneen, että kolerakuolleet pyrkivät pois arkuistaan.

Kun Orlow juoksi parakin läpi ja milloin hieroi jotain, milloin auttoi kylpyyn, niin tuntui hänestä, kuin olisi päässään käynyt myllynratas. Hän ajatteli vaimoaan: mitenhän sekin jaksaa? Väliin ohimennen tuli halu mennä häntä katsomaan. Mutta pianpa hän ikäänkuin häpesi tätä toivoaan ja murisi itsekseen:

"Liiku nyt vaan ahkeraan, läskilöntti! Laihdut… ja pääset kirotuista aikomuksistasi."

Hän kuvitteli aina mielessään, että hänen vaimollaan oli salaisia, loukkaavia aikomuksia ja usein, kun hän ajatuksissaan saavutti jonkinlaisen puolueettoman aseman, myönsi hän, että nämät aikomukset olivat tavallaan oikeutetut. Kirottuahan se elämä oli ja voihan siinä pistää päähän tyhmiä ajatuksia.

Tämä ajatus tuli väliin varmuudeksi. Hän kysyi itseltään: niin kukas on sitten siirtänyt minut maakuopastani tähän kuohuvaan kattilaan? — eikä hän osannut itse vastata. Mutta kaikki nämät ajatukset olivat kokonaan sisäisiä, ne eivät mitenkään suorastaan vaikuttaneet hänen jännitettyä tarkkaavaisuutta vaativaan työhönsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt ihmisten näin menettelevän. Ja usein nähdessään lääkärien ja ylioppilasten väsyneet kasvot, ajatteli hän, etteivät ne rahaansa tyhjällä ansaitse.

Kun Orlow sai lomavuoronsa, meni hän tuskin jaloillaan pysyen parakin pihamaalle ja paneutui apteekin seinävierelle akkunan alle.

Päässä suhisi ja sydänalassa tuntui vihlova tuska. Hän ei ajatellut mitään, ei tahtonut mitään, ojensi vain itsensä ruoholle, katseli taivasta kohti pilviin, joita auringon lasku kauniisti väritti ja nukahti kuolon raskaaseen uneen.

Hän näki unta olevansa vaimoineen tohtori Waschtschenkon suuressa huoneessa, jossa oli wieniläisiä tuoleja.

Tuoleilla istuu pelkkiä parakin sairaita. Tohtori ja Matrjona tanssivat keskellä salia venäläistä tanssia, hän itse soittaa harmonikkaa ja nauraa ääneensä, kun tohtorin pitkät koivet eivät näytä taipuvan ja tohtori käy tärkeänä ja kopeana Matrjonan kanssa salin läpi kuin haikara yli suon. Ja kaikki sairaat heittelehtivät nauraen tuoleillaan.

Äkkiä ilmestyy poliisi ovelle. "Ahaa!" huutaa hän synkkänä ja uhkaavana. "Sinä Grischka luulit minun jo kuolleen, soitat harmonikkaa ja kannat minua ruumishuoneeseen. Tuleppas nyt mukaan, nouse pois ja tule!"

Vavisten ja yltäänsä hien vallassa nousee Orlow istualleen. Hänen luonaan seisoo tohtori Waschtschenko ja sanoo moittien:

"Ystävä, mikäs sairaanhoitaja sinä olet, kun käyt maahan maata ja vielä vatsallesi? Jos vilustaisit vatsasi, silloinpa saisit maata tuolla ja vielä kuolisit. Ei tämä kelpaa, hyvä ystävä, parakissahan sinulla on makuupaikka. Sinähän hikoat, taisi olla kuumetta. Tules tänne, niin annan sinulle jotain."

"Väsytti vaan", myrisi Orlow.

"Sen pahempi. Täytyy pitää huolta itsestään, nyt on vaarallinen aika ja sinä olet ihminen, jota tarvitaan."

Orlow asteli vaieten lääkärin jälessä käytävän päähän, vaieten otti hän lääkkeen ja ryyppäsi vielä jotain toisesta lasistakin, irvisti ja sylkäsi.

"Ja nyt minä menen maata, näkemiin." Ja lääkäri lähti pitkine koipineen käytävää käymään.

Orlow katseli hänen menoaan ja äkkiä koko kasvot iloisessa naurussa juoksi hän tämän jälkeen ja sanoi:

"Kiitän nöyrimmästi, herra tohtori."

"Mistä?" Tämä jäi seisomaan.

"Työstä. Nyt minä panen siihen kaiken voimani. Sillä tämä levottomuus, tämä on minun mieleeni… ja että minä olen ihminen, jota tarvitaan… Muuten vaan, kiitän nöyrimmästi!"

Ällistyneenä katsoi tohtori tätä jonkin ilon elähyttämää parakkipalvelijaa tarkkaavasti ja naurahti.

"Lysti mies; sievästi, tarkasti teet työsi. No mene nyt lepäämään ja sitten tee työtä, ei minulle vaan sairaille, meidän täytyy ottaa ihmisistä pois sairaus, riistää ne sen kourista, ymmärrätkö? Meidän täytyy kaikin keinoin poistaa tautia, mene nyt nukkumaan!"

Pian makasi Orlow sijallaan ruumiissaan miellyttävä lämpimän tunne. Hän oli iloinen ja ylpeä tuon juttelunsa johdosta tohtorin kanssa. Ja hän nukahti vain sitä valittaen, ettei vaimonsa ollut kuullut. Täytyy huomenna kertoa, mutta jos se perhana ei usko.

* * * * *

"Tule teetä juomaan, Grischka", herätti hänet vaimonsa aikaisin aamulla. Hän kohotti päätään ja katseli vaimoaan. Tämä hymyili hänelle. Sileäksi suittuna näytti hän valkeassa mekossaan niin raikkaalta ja puhtaalta, mieluista oli häntä katsella, mutta samalla muisti mies, että tuollaisenahan tuota naista parakin muutkin miehet saavat katsella.

"Mitä teetä? Oma teenihän minulla on; mihin pitäisi minun tulla?" kysyi hän.

"Tulet kai minun kanssani teetä juomaan", ehdotti Matrjona häntä rakkaasti katsellen.

Grigori katseli sivulleen ja sanoi lyhyesti tulevansa. Vaimo meni ja hän vetäysi uudelleen pitkoksensa.

"Katsoppas vaan! Kutsuu minua luokseen teelle ja on niin ystävällinen… Mutta on laihtunut kovasti lyhyenä aikana." Hänen kävi sääliksi ja hän tahtoi tehdä vaimolleen jonkin ilon. Ostaisikohan jotain hyvää teen kanssa, vai mitä sitä tekisi, mutta pestessään itseään luopui hän tästä ajatuksesta. "Mitä sitä naisia semmoseen totuttaa! Elää se ilmankin!"

Teetä juotiin pienessä valoisassa kaksiakkunaisessa huoneessa, josta oli näköala kentälle, mitä aamuauringon kultaset säteet häikästen valasivat. Ruoholla kimalteli vielä kaste, kaukana taivaan rannalla olivat postitien puut punevan pilven peitossa. Taivas oli kirkas ja pelloilta nousi kostean maan ja märän ruohon tuoksu.

Pöytä oli akkunan välikohdalla ja kolme ihmistä istui sen ääressä. Grigori, Matrjona ja muuan työtoveri, vanha laiha nainen, jonka kasvot olivat rokonarpiset ja silmät hyvin harmaat. Hänen nimensä oli Felicato Jegorowna, ja oli asessorin naimaton tytär. Hän ei voinut juoda teetä sairaalan vedestä, vaan laittoi aina kuntoon oman teekeittiönsä. Kun hän tärisevine äänineen oli kertonut tämän Orlowille, pyysi hän tätä ystävällisesti istuutumaan akkunan ääreen ja siemasemaan "oikeata taivaan ilmaa" ja katosi sitten johonkin.

"Taisit väsyä eilen?" kysyi Orlow vaimoltaan.

"Kauheasti", vastasi Matrjona vilkkaasti. "Tuskin tunsin jaloillani seisovani, päätä pyörrytti, en ymmärtänyt, mitä minulle puhuttiin, luulin ihan nääntyväni. Tuskin kestin siihen saakka kun pääsin vapaavuorolle… Rukoilen aina Jumalaa, että hän auttaisi minua."

"Kyllä kai pelkäät?"

"Sairaitako?"

"Eivät sairaat mitään tee."

"Ruumiita — pelkään. Tiedätkö…"

Hän kumartui miestänsä kohti ja kuiskasi tälle tuskaisesti: "ne liikkuvat kuoleman jälkeen… hyvä Jumala."

"Sen minäkin näin", naurahti Grigori. "Minulle oli poliisi Nasarow eilen kuoltuaan antaa korvapuustinkin. Minä kannoin häntä ruumishuoneeseen, silloin heilahti hänen vasen kätensä… noin… oli ihan sattua minuun. Kas noin!" Hän liioitteli hiukan, mutta se kävi kuin itsestään.

Tämä teenjuonti valoisassa puhtaassa huoneessa akkunain ääressä, joista oli avara näköala vihreille kentille sinitaivaan alla, miellytti häntä suuresti. Vihdoin tuli häneen halu näyttäytyä parhaalta puoleltaan, tahtoi olla päivän sankari.

"Minä teen täällä työtä minkä vaan osaan, taivas tietäköön, siihen on syytä. Ensiksikin on täällä ihmisiä, sen sanon sinulle, jommoisia ei ole koko mailmassa."

Hän kertoi keskustelunsa lääkärin kanssa ja pani vähän omiaan ihan huomaamattaan ja tuli yhä paremmalle tuulelle.

"Ja toiseksi, itse tämä työ, tämähän on suuri asia ihan kuin sota. Kolera ja ihmiset — kuka siinä kaataa toisensa? Täällä täytyy olla järki selvänä. Mitä on tämä kolera? Se pitää ymmärtää ja saada selville, mitä se ei siedä. Tohtori Waschtschenko sanoo minulle: sinä, Orlow, olet mies, jota tässä asiassa tarvitaan. Älä pelkää, sanoi, aja sinä se sairaitten jaloista vatsaan ja minä autan pikkusella rohtotipalla siitä pois. Siihen se loppuu ja ihminen pääsee jälleen elämään. Ja täytyy sen olla sinulle koko ikänsä kiitollinen, sillä kukapas hänet kuolemasta pelasti? Juuri me!" — Ja Orlow pullisti ylpeästi rintaansa ja katseli vaimoaan loistavin silmin.

Ajattelevasti hymähti tämä ja katsoi miestään. Tämä oli kaunis, sen Grischkan näkönen, jonka hän kauan sitte oli nähnyt, silloin ennen häitä.

"Meidän osastossa tekevät kaikki myös kovasti työtä ja ovat niin hyviä. Tohtori, se paksu neiti, ja sitten nämät apulaiset, hyviä ihmisiä, puhuvat niin että meikäläinen kaikki ymmärtää."

"Taidat olla tyytyväinen?" kysyi Grigori, jonka kiihko vähä lauhtui.

"Minäkö, hyvä Jumala, ajatteleppas itse, minähän saan 12 ruplaa ja sinä 20. Yhteensä 32 kuussa. Kaikki vapaata! Jos nämä ihmiset ovat talveen saakka sairaat, niin kuinka paljon meillä onkaan koossa! Ja sitten me Jumalan avulla muutammekin pois siitä maakuopasta."

"Njaa, se on tärkeä juttu", saneli Orlow miettien ja vähän aikaa vaiettuaan huudahti hän toivehikkaalla äänellä, taputtaen vaimoaan hartioille:

"Ah, Matrjona, eiköhän meillekin kerran päivä paista! Ole nyt vain varuillasi, äläkä pelkää!"

Tämä loisti innosta.

"Kunhan sinä vaan voisit muuttua…"

"Ei puhuta nyt siitä. Kun olot muuttuvat, muutun minäkin."

"Hyvä Jumala, kunhan niin kävisi", huoahti vaimo syvään.

"Ole vaan huoletta!"

"Grischenka!"

He erosivat toisistaan iloisin toivein, valmiina tekemään työtä viimeiseen veripisaraan, iloisina ja reippaina.

Kolme, neljä päivää kului ja jo oli Orlowia muutaman kerran mainittu järkeväksi ja taitavaksi mieheksi ja hän huomasi myös, että Proniw ja muut parakin palvelijat katselivat häntä kateellisesti ja olisivat kernaasti tehneet hänelle jonkun jutkun. Hän oli myös varuillaan ja hänessä kohosi raivo tuota paksuturpaista Proniwia vastaan, jonka kanssa hän niin kernaasti seurusteli. Mutta samalla tuntui hänestä katkeralta nähdessään toverien halun tehdä hänelle työn jälkeen jotain kiusaa. "Huonoja miehiä", huudahti hän itsekseen ja purasi hiljaa hampaitaan sekä koetti olla varuillaan, ettei jäisi vihamiehilleen mitään velkaa. Ja ehdottomasti pysähtyi hän ajattelemaan vaimoaan. — "Sen kanssa saa puhua kaikista asioista eikä se kadehti hänen menestystään eikä kaada saappaille karbolia kuten Proniw."

Kaikki työpäivät olivat yhtä meluisia kuin ensimäinen, mutta ei hän väsynyt niin, kun päivä päivältä yhä tietoisemmin käytti voimiaan. Hän oli oppinut erottamaan lääkkeiden hajun toisistaan, ja kun hän huomasi tulikivisen eetterin tuoksun, imi hän sitä kun sattui tilaisuus usein salaa, sillä hän oli huomannut, että se vaikutti yhtä mieluisasti kuin ryyppykin. Ensi sanalta ymmärsi hän lääkärien käskyt, oli aina hyvä ja puhelias, osasi pitää seuraa sairaille ja niin miellytti hän yhä enemmän lääkäreitä ja ylioppilaita ja kaikkien näitten uusien vaikutelmien johdosta tuli häneen ylevä, juhlallinen mieliala. Hän tunsi olevansa jokin erikoinen ihminen. Hän tunsi kiihkeää halua tehdä jotain, joka vetäisi huomion hänen puoleensa, joka hämmästyttäisi kaikkia ja saattaisi heidät vakuutetuiksi hänen arvostaan, jonka omasta puolestaan tunsi kohoavan. Tämä oli erikoista kunnianhimoa, jota tunsi äkkiä moisen toimen saanut ihminen, hän kun halusi olla jotain itselleen ja muille, se oli kunnianhimoa, joka vähitellen muuttuu kiihkeäksi haluksi toimittaa jokin epäitsekäs sankarityö.

Tämän tunteen vaikutuksesta otti Orlow toimittaaksensa kaikenlaisia vaarallisia tehtäviä. Niinpä kantoi hän aivan yksin, apua odottamatta, vankan sairaan tämän vuoteelta kylpyammeeseen, hoiteli likaisimpia sairaita ja uhmasi ihan tarttumismahdollisuuksia ja katsoi kuolemaa silmiin tavalla, joka monasti oli miltei kyynillinen. Mutta ei tämä tyydyttänyt häntä. Hän himoitsi jotain suurempaa. Tämä toive tuli yhä kiihkeämmäksi, kiusasi häntä, jopa tuotti tuskaakin. Silloin purki hän sydämensä vaimolleen, kun ei hänellä ketään muutakaan ollut.

Muutamana iltana työstä päästyään ja teen juotuaan menivät he kentälle. Parakki oli sivulla kaupungista suurella vihreällä kentällä, jota toiselta puolen rajotti metsän musta reuna ja toiselta rivi kaupunkilaisrakennuksia. Pohjoseen päin ulottui lakeus kauas sulaen yhteen sinitaivaan kanssa, etelässä rajotti sitä mäen törmä, joka vietti alas joelle, alaspäin sitä pitkin kulki tie ja yhtä kaukana toisistaan reunusti tätä rivi vanhoja paksurunkoisia puita. Aurinko laski ja kirkkojen ristit kohosivat puistojen tumman lehvästön yli ja loistivat taivaalla heijastellen kultasia sädekimppuja ja kaupungin laitatalojen ruuduista loisti auringonlaskun punanen loimo. Jostain kuului soittoa. Taajapuisista kuopista virtaili pihkan hajua, metsäkin levitti mehukasta tuoksuaan ilmaan. Lämpösen tuulen keveät leuhaukset virtailivat lemmekkäästi kaupunkia kohti ja laajalla autiolla kentällä oli niin kaunista, rauhaisaa ja surullista.

Orlowit astelivat vaieten ruohoa pitkin ja vetivät keuhkoihinsa puhdasta ilmaa parakin tuoksujen sijaan.

"Mistä tuo soitto kuuluu? Kaupungistako vaiko leiristä?" kysyi Matrjona hiljaa mieheltään, joka ajatuksiinsa vaipuneena asteli hänen rinnallaan.

Tällaisena ei hän tahtonut tätä nähdä, tuntui niin oudolta ja kaukaiselta. Viime aikoina olivat he olleet niin vähän yhdessä ja vaimo pani tällaisille hetkille sitä suuremman arvon.

"Soittoko?" kertasi Grigori kuin unesta havahtuen, "vieköön piru koko soiton. Jospa kuulisit mikä soitto käy minun sielussani… sepä on jotain!"

"Mitä sitten?" kysyi vaimo katsahtaen häneen rauhattomasti.

"Enpä tiedä itsekään… Enkä siis osaa sitä kertoa… Ja jos osaisinkin, et ymmärtäisi. Sielussani on poltto… se tahtoo vapautta, enemmän tilaa… että oikein saisin koettaa voimiani… Ah! Minussa tuntuu olevan sellainen voima… ihan voittamaton. Tuntuu siltä kuin jos kolera muuttuisi ihmiseksi, oikein sankariksi, minun puolestani vaikkapa Ilja Murometsiksi, niin minä sen kukistaisin. Tuleppas taisteluun! Minä sen nitistäisin ja itsekin siihen kaatuisin… Minun haudalleni pantaisi risti, jossa seisoisi: 'Grigori Andrejew Orlow vapautti Venäjän kolerasta!' Muuta ei tarvita."

Hän puhui ja hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät.

"Sinä voimakas mieheni!" kuiskasi hänelle Matrjona ja painautui häntä vasten.

"Ymmärrätkö… minä kävisin sen kimppuun… jos siitä vain olisi hyötyä ja elämä tulisi helpommaksi. Sillä minä näen ihmisiä: tohtori Waschtschenko, ylioppilas Kokrjakow — ne tekevät työtä, niin että täytyy hämmästyä! Luulisi jo väsymyksestä kuolevan… luuletko sinä niitten tekevän sitä rahan edestä? Ei semmosta voi rahan edestä tehdä. Tohtori, jumalan kiitos, jaksaa vielä. Kun se vanhus viime kerran sairastui, valvoi Waschtschenko hänen kanssaan neljä kertaa 24 tuntia, eikä käynyt koko aikana kotonaankaan… Tällä ei ole mitään tekemistä rahan kanssa! Sääli siinä on pohjana. Sääli ihmisiä… ei sääli itseään… kysyppäs sitten miksi? Jokaisen puolesta… Mischka Usowin puolesta, joka kuuluu pakkotyöläisiin! Tietäväthän kaikki, että se on varas ja pahempikin. Se parannettiin ja kaikki olivat iloisia sekä nauroivat, kun se nousi vuoteeltaan… Ja minä tahdon näetkös saada tuntea tämän saman ilon. Tahtoisin saada sitä niin paljon, että kuolisin. Sillä kun näen heidän ilossaan nauravan, niin on kuin olisi naula lihassani. Minä ihan tuskasta näännyn, minä tahdon, mutta miten? Ah! Perkele!"

Orlow antoi kätensä retkahtaa toivottomasti ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Matrjona vaikeni, mutta hänen sydämensä tykytti levottomasti, hän pelkäsi miehensä kiihkoa ja tämän sanoissa näki hän koko sen kiihkoisan intohimon, jota hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää. Hänelle oli miehensä kallis ja rakas mutta ei tuommoinen sankari.

He kulkivat laakson reunalla ja istuutuivat rinnakkain maahan… Kaukaa näkyi nuoren kauniin koivun tuuhea latva, laakson pohja oli jo sinervässä hämärässä, sieltä kohosi kostea märkien lehtien ja neulasien tuoksu. Väliin puhalsi tuulen henkäys, koivun lehdet liikahtivat, pienet männytkin — koko laakso täyttyi hennolla, hätäisellä kuiskeella, tuntui kuin olisi joku nukkunut, jota puut rakastivat, ja jonka lepoa ne suojasivat, ja jonka takia, etteivät häntä herättäisi, ne kuiskaten puhelivat. Kaupungin tulet syttyivät ja näyttivät sen puistojen tummaa taustaa vasten punasten ruusujen kaltaisilta. Taivaalla alkoivat tähdet kimallella. Orlowit istuivat vaieten. Mies rummutti sormin polveaan, vaimo katseli häntä sivusta ja huokasi.

Äkkiä kietoi hän kätensä tämän kaulalle, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja sanoi kuiskaten:

"Rakas Grischenka, kultaseni, kuinka hyvä oletkaan taas minulle! Rakkaani! Mehän elämme niinkuin silloin häitten jälkeen! Et puhu pahaa sanaa, olet minun kanssani, puhut minulle asiasi… et rääkkää minua!"

"Joko sinun on ikäväsi sitä? Voinhan minä taas alkaa", sanoi Grigori rakkaasti tuntien sydämessään hellyyttä ja sääliä vaimoaan kohtaan.

Hän silitti hiljaa tämän päätä ja tämä tuntui hänestä niin hyvältä, isälliseltä. Matrjona olikin ison lapsen kaltainen. Hän istui miehensä polvilla ja oli painautunut tämän rintaa vasten hentona, pienenä, lämpimänä.

"Rakkaani", kuiski hän.

Mies veti henkeään syvään ja puhkesi sanoihin, jotka olivat hänelle itselleen ja hänen vaimolleen uusia.

"Sinä pikkuinen kissanpoika! Rakkaani katsohan… miten ovatkaan asiat, niin ei ole lähempää ystävää kuin oma puoliso. Jos minä teenkin sinulle monasti pahaa, niin tuskasta se johtuu, Motrja. Olemme eläneet semmoisessa luolassa, emme nähneet valoa, tuskin ihmisiäkään. Kun ryömin esille luolasta, tulin näkeväksi, olinhan kuin sokea elämässä. Ja nyt ymmärrän, että vaimo on lähin, ensimmäinen ystävä, niin, miten sitten asiat lienevätkin. Sillä ihmiset, ne ovat aina käärmeitä, totta puhuen, toinen tahtoo aina haavottaa toista, niinkuin tuo Proniw Wasinkow. Piru vieköön… Motrtja, vielä me pääsemme eteenpäin, älä huoli, me elämme vielä ihmisiksi, ihan järkevästi. No mikäs on, pikku raukkaseni?"

Vaimo itki suloisia onnen kyyneleitä ja vastasi suudellen.

"Ainokaiseni", vastasi mies ja suuteli uudelleen.

He suutelivat toistensa poskilta pois suolaset kyyneleet ja kauan puhui Orlow hänelle aivan uusin sanoin. Tuli pimeä. Taivas, jonka lukemattomat tähdet kirkkaina loistivat, katseli maata juhlallisen surumielisenä ja lakeus oli yhtä hiljainen kuin taivas.

* * * * *

Heidän tapanaan oli ollut juoda teetä yhdessä. Seuraavana aamuna tuli Orlow huoneeseen vähän nolona ja nyrpeänä. Felisita oli sairas ja Matrjona, joka yksin oli huoneessa, otti miehensä vastaan säteilevin kasvoin. Mutta pian synkkenivät ne taas ja hän kysyi:

"Miksi olet tuon näköinen? Voitko pahoin?"

"En, ei mitään", vastasi tämä kuivasti, istuutui ja tempasi itselleen teelasinsa.

"No, mutta mikä sinun sitten on?" kysyi Matrjona.

"En voinut nukkua… ajattelin… tulimmepas me eilen tunteellisiksi, maistui ihan omenatortulta… ja minua hävettää nyt… Ei semmonen kelpaa. Teikäläiset koettavat tuommoisina hetkinä saada miestä kynsiinsä, niin niin… älä luulottele liikoja, et sinä onnistu, en minä tule taipumaan, pane mieleesi se!"

Hän sanoi kaiken tämän hyvin painokkaasti, mutta ei katsonut vaimoonsa. Matrjona ei koko aikana kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan ja kummasti käyristyivät hänen huulensa.

"Miksi sinä siitä olet pahoillasi, että eilen lähestyit minua?" kysyi hän. "Sekö sinua pahoittaa, että eilen olit hyvä minulle ja suutelit. Sekö? Minun on paha mieli sitä kuullessani… hyvin katkeraa… ihan sydäntä kouristaa tuollaista puhetta kuullessa, mitä tahdot sitten? Ikäväkö sinun on minun kanssani… etkö voi minua sietää, vai mikä sinua vaivaa?"

Hän katseli miestään tiukasti ja hänen äänessään oli katkeruutta, uhmaa.

"Ei nyt juuri niinkään", sanoi Grigori nolona, "sanompahan niin vaan… elettiin yhdessä siellä maakuopassa, itsehän tiedät millaista se elämä oli. Mieluummin siitä ei puhu. Ja nyt olemme päässeet ylös, mutta se panee pelkäämään. Kaikki on niin pian muuttunut… minä olen vieras itselleni ja aivan uusi sinäkin olet. Mitä tämä kaikki on ja mitä tästä tulee?"

"Mitä herran nimessä tahdot?" sanoi Matrjona vakavasti. "Älä vaan kadu, että eilisiltana olit niin hyvä!"

"Jätetäänhän tämä", sanoi Grigori yhä nolona ja huokasi. "Minä luulen sittenkin, että me emme onnistu. Ei ollut kaunista entinen elämämme, mutta en minä tästäkään oikein pidä. Ja vaikka en juokkaan enkä riitele sinun kanssasi enkä hauku…"

Matrjona nauroi hermostuneesti:

"Sinulla ei ole nyt aikaa semmoiseen."

"Mutta juomiseen olisi aikaa", nauroi Orlow. "Ei ole halua, sepä on ihme. Ja sitten tuntuu niin merkilliseltä, en tiedä oikein, olisiko omantunnonvaivoja vaiko tuskaa." Hän pudisti taas päätään ja kävi ajattelevaksi.

"Hyvä Jumala yksin tietää, mikä sinua riivaa", sanoi Matrjona ja huoahti syvään. "Kyllä tämä elämä on hyvää, vaikkakin on paljon työtä. Kaikki lääkärit pitävät sinusta, olet itse niin tunnollinen kaikessa, en vaan ymmärrä, miksi olet niin levoton!"

"Siinäpä se juuri on, levoton… Minä ajattelin näinikään: Peter Ivanowits sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. No, enkö minä sitte ole ihminen, toisten kaltainen? Mutta kuitenkin on tohtori Waschtschenko parempi kuin minä ja monet muut myös. Emme olekaan siis samallaisia. He paransivat Mischka Usowin ja ovat siitä iloissaan. En ymmärrä sitä. Mitäs siitä iloita, jos yksi ihminen onkin tullut terveeksi? Hänen elämänsähän on huonompi kuin koleera, jos totta puhutaan. He tietävät sen ja iloitsevat kuitenkin. Tahtoisin minäkin niin iloita, mutta en voi, sillä mitäpä siitä iloita?"

"Ne säälivät ihmisiä", väitti Matrjona. "Kun meidänkin puolella joku sairas alkaa parantua, hyvä Jumala, mitä kaikkea tehdäänkään. Ja kun joku köyhä pääsee pois, niin annetaan hänelle neuvoja, rahaa ja lääkkeitä. Ihan itkuksi vetää. Hyviä, tunteellisia ihmisiä ovat."

"Niinpä sinäkin sanot — itkeä… Minä oudostelen vaan, en muuta!…" Orlow kohautti olkapäitään, kynsäsi kovallistaan ja katseli vaimoaan epäillen.

Tämä oli äkkiä tullut puheliaaksi ja todisti miehelleen innokkaasti, että ihmiset todella ansaitsevat sääliä. Kumartuen miehensä puoleen ja katsellen häntä rakkaasti silmiin puhui hän kauan ihmisistä ja miten raskas elämä on.

Tämä katseli häntä ja ajatteli:

"Katsoppas nyt, mitä kaikkea se osaa. Mistä ottaakin kaikki nuo sanat!"

"Säälithän sinä itsekin, sanot, että tahtoisit tuhota koleran, jos vallassasi olisi, mitä varten sitte? Ketä se sitte vahingoittaa? Ihmisiä juuri eikä sinua. Sinun elämäsihän on oikeastaan sen kautta tullut paremmaksi."

Orlow naurahti ääneensä.

"Totta niin. Minä olen parempi, yhä edelleen vaan reippaasti! Ihmiset kuolevat ja sen kautta elän minä paremmin! niinkö? Ompa tämä elämää! Hyi…"

Hän nousi ja meni nauraen työhönsä. Kulkiessaan käytävää pitkin valitti hän itsekseen, ettei kukaan ollut kuullut Matrjonan puhetta. "Hyvästi se puhui, aika eukko, ymmärtää yhtä ja toista."

Ja hyvillä mielin meni hän omaan osastoonsa sairasten ähkinän ja voihkinan keskeen.

Joka päivä laajeni hänen tunteittensa piiri ja samalla kasvoi myöskin halu puhua. Ei hän tietenkään osannut kertoa siitä, mitä hänen sisässään liikkui, sillä suurin osa hänen tunteistaan ja ajatuksistaan oli aivan hämäriä. Tuskaisa tunne kalvoi häntä siksi, että hän ei voinut iloita ihmisistä.

Ja yhä riehui hänessä toivo toimittaa jotain sankarillista ja hämmästyttää kaikki. Hän tunsi, että asemansa parakissa on jonkinlainen väliaste. Lääkärit ja ylioppilaat ovat häntä ylempänä, palvelijat alempana. Niin, mikä hän onkaan? Ja hän tunsi olevansa yksin. Silloin tuntui hänestä kuin leikkisi kohtalo hänellä, että se on temmannut hänet paikastaan ja ajelee häntä ilmassa kuin höyhentä. Hän surkutteli itseään ja meni vaimonsa luo. Monasti ei hän tahtonut mennä, luuli näet että hän avomielisyydellään alenti itseään tämän silmissä, mutta hän meni kumminkin. Hän tuli tämän luo äreänä ja pahatuulisena, mutta lähti lemmen lohduttamana. Hänen vaimollaan oli omat omituiset sanansa. Niitä oli vain muutamia harvoja yksinkertaisia, mutta niissä oli niin paljon tunnetta, ja hämmästyen huomasi hän, että Matrjona valtasi yhä enemmän ja enemmän sijaa hänen elämässään, että hänen yhä useammin täytyi ajatella tätä ja puhua hänelle täydestä sydämestä.

Matrjona omasta puolestaan käsitti myös tämän hyvin ja koetti yhä vahvistaa kasvavaa vaikutustaan miehensä elämään. Työteliäs ja eloisa elämä oli kohottanut hänen itsetuntoaan ihan hänen huomaamattaan. Ei hän sitä ajatellut, ei mietiskellyt, mutta kun hän muisti entistä elämää maakerroksessa, jolloin hän huolehti vain miehestä ja taloudesta, niin vertaili hän ehdottomasti menneisyyttä nykyisyyteen ja entisyyden synkät kuvat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä. Ne, joiden käskettävänä hän parakissa oli, olivat ruvenneet hänestä pitämään hänen työteliäisyytensä takia, kaikki olivat hänelle hyvät, häntä pidettiin ihmisenä ja tämä oli hänelle uutta, elähyttävää.

Muutamana yönä kun oltiin toimessa, kysäsi se paksu naislääkäri hänen elämäänsä ja Matrjona kertoi hänelle alttiisti ja avoimesti kaikki, mutta äkkiä vaikeni hän ja naurahti.

"Mitä naurat?" kysyi lääkäri.

"Muuten vaan… elin niin huonosti ja uskokaa minua hyvä tohtori, en minä sitä edes ymmärtänyt enkä minä tähän hetkeen saakka ole oikein ymmärtänyt, kuinka huonoa se kaikki oli."

Tämän menneisyyden tarkastelun jälkeen iti Matrjona Orlowin sielussa aivan erikoinen tunne miestään kohtaan. Hän rakasti tätä yhä vieläkin niinkuin ennen vaimon sokealla rakkaudella, mutta hänestä tuntui, kuin olisi Gregori hänen velallisensa. Usein puhutteli hän tätä suojelevalla äänenpainolla, kun tämä levottomuudellaan sai hänet huolestumaan, mutta usein epäili hän, oliko mahdollista tuon miehen kanssa elää rauhassa ja levossa, vaikkakin hän ylipäänsä uskoi, että Grigori oli tullut rauhallisemmaksi ja päässyt tuskastaan.

Kohtalo oli heidät yhteen saattanut ja olisivat he molemmat — nuoria, työkykyisiä ja voimakkaita ihmisiä kun olivat — olettaneet väritöntä elämää puolinaisessa köyhyydessä, elämää, jossa pääasiana olisi ollut rahapennin kokoomispyrkimys. Tästä kauheasta oli heidät lopuksi pelastanut se, mitä Grischka nimitti sielunsa levottomuudeksi, ja mikä hänen luonteensa mukaan ei sallinut hänen tyytyä jokapäiväiseen elämään.

* * * * *

Muutamana syyskuun aamuna ajoivat rattaat taasen parakin pihalle ja Proniw nosti niistä pienen, yltäänsä väritahraisen nuorukaisen, joka oli laiha ja keltainen, ja jonka hengitys kävi raskaasti.

"Taaskin Petunnikowin talosta, sen kostean kadun varrelta", vastasi ajuri kysymykseen.

"Tschischik", huudahti Orlow tuskallisesti. "Hyvä Jumala, Senka Tschischik, tunnetko minua?"

"Ky-yllä", sanoi Tschischik ponnistuksella maatessaan paareilla ja käänsi hitaasti silmiään nähdäkseen Orlowin, joka seisoi kumartuneena häntä kohti.

"Sinäkin… iloinen veitikka. Mistä sen sait?" kysyi Orlow. Häneen vaikutti tuon taudin runteleman pojan näkeminen hyvin kiihdyttävästi. Miksipä juuri tämä poika? Hän puri hampaansa yhteen ja pudisti surullisesti päätään.

Tschischik huohotti vaan. "Kylmä on", sanoi hän, kun hänet pantiin vuoteelle ja riisuttiin pois väritahraiset ryysyt.

"Me pistämme sinut heti lämpimään veteen", puheli Orlow, "ja parannamme sinut."

Tschischik pudisti päätään ja kuiskasi: "Ei, ette te minua paranna! Grigori setä, kumarruhan tänne, korva lähemmäksi, minä sieppasin sen harmonikan! Se on halkovajassa. Toissa päivänä vasta ensi kerran soitin. Ompa se soittopeli, minä piilotin sen ja silloin alkoikin vatsaa koskea. Se synti sen teki. Siellä portaitten alla seinänvierellä se riippuu. Peitin sen puulla. Kuules, Grigori setä, anna se sen soittajan sisarelle, se kyseli sitä." Hän alkoi vaikerrella ja kyyristyi kouristuksen käsissä.

Kaikki mitä voitiin, tehtiin hänen hyväkseen, mutta hänen kuihtunut laiha ruumiinsa ei kestänyt, ja illalla kantoi Orlow hänet ruumishuoneeseen.

Orlow koetti asetella Tschischikin jäseniä luonnolliseen asentoon, mutta se ei onnistunut hänelle, masentuneena ja äreänä kulki hän pois ajatellen mielessään tuota iloista poikaa, jonka kauhea tauti oli niin runnellut.

Hänet valtasi kauhea tietoisuus voimattomuudestaan kuolemaa vastaan ja sen johdosta, ettei hän sitä ymmärtänyt. Kuinka paljon olikaan hän nähnyt vaivaa ja kuinka olivatkaan lääkärit koettaneet ja kuitenkin kuoli tuo poikanen! Tuntui tuskalliselta. Hänetkin, Orlowin, se jonain kauniina päivänä nutistaa ja loppu tuli! Tuntui kauhistavan ja elämä oli niin yksinäinen. Jospa voisinkin puhua jonkin viisaan ihmisen kanssa! Hän oli jo usein yrittänyt pitempää puhelua ylioppilasten kanssa, mutta ei kellään ollut aikaa filosofeerauksiin ja Grigorin yritykset eivät onnistuneet. Täytyi mennä vaimonsa luo ja puhella hänen kanssaan. Synkkänä ja surullisena menikin hän tämän luo.

Tämä oli juuri tullut toimestaan ja peseytyi kamarissaan, mutta teekeittiö oli jo pöydällä ja täytti ilman höyryllä ja surinallaan.

Vaieten istahti Grigori tuolille ja katseli vaimonsa paljaita, pyöreitä hartioita. Keittiö porisi, vesi roiskahteli, Matrjona niisti nenäänsä, palvelijat juoksentelivat nopeasti käytävässä ja Grigori koetti käynnin mukaan avata kuka kulki.

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä kuvitelma, että Matrjonan hartiat ovatkin yhtä kylmät ja niljakkaat ja hiessä kuin Tschischikin äsken, kun tämä kiemurteli kouristuksissa. Hän lyykähti kokoon ja sanoi jylhästi: "Senka on kuollut."

"Kuollut tulkoon autuaaksi", sanoi Matrjona kuin rukouksessa ja sylkäsi sitten voimakkaasti suuhunsa joutuneen saippuan ulos.

"Minun on niin ikävä sitä", huokasi Grigori.

"Oli se aika veitikka."

"Hän on kuollut ja se sovittaa kaikki. Ei ole aikaa mietiskellä millainen hän oli. Vahinko että kuoli. Taitava poika…"

"Se harmonikka! Hm. Viisas veitikka, usein katselin minä sitä ja ajattelin: pitäisi ottaa oppilaaksi. Orpo oli. Olisi siihen hyvin totuttu ja olisi ollut kuin oma poika, eihän ole meillä lapsia. Sinä olet terve, mutta et saa. Kerran synnytit etkä enää. Ohhoh. Olisipa meillä pari sellaista palleroista, niin ei olisi niin ikävää… Elää, tehdä työtä, miksi hyväksi? Ruokansa takiako? Niin, mutta mihin me oikeastaan kuulumme ja mitä me ruualla teemme? Voidaksemme tehdä työtä. Tämähän on hullutusta, päätöntä. Niin, olisipa lapsia niin olisi toista!"

Hän sanoi tämän surullisella ja tyytymättömällä äänellä, pää syvälle painuksissa. Matrjona seisoi hänen edessään, kuunteli ja kävi yhä kalpeammaksi.

"Olen terve, sinä olet terve eikä ole lapsia! Mistäs se tulee, miksei ole? Sitä ajattelee ja ajattelee ja rupeaa lopuksi juomaan!"

"Sinä valehtelet", sanoi Matrjona varmasti ja kovalla äänellä, "valehtelet, uskallappas täällä puhua tuommoista! Ymmärrätkö! Koitappa! Sinä juot vaan siksi, että sinua haluttaa, kun et voi pitää itseäsi aisoissa. Minun lapsettomuudellani ei ole siinä mitään tekemistä. Sinä valehtelet, Grischka!"

Grigori hämmästyi, hän nojautui taapäin tuolillaan, katseli vaimoaan eikä tuntenut tätä. Koskaan ennen ei hän ollut tätä nähnyt niin raivoissaan, ei ollut tämä koskaan niin armottoman ilkeästi katsonut eikä koskaan niin painokkaasti puhunut.

"No, no", ärähti hän ärsyttäen ja tarttui vankasti käsin istuimeensa. "No sano vielä jotain!"

"Kyllä sanonkin, en olisi sanonut, mutta sinulta en tahdo kuulla tuota moitetta. Minä en synnytä sinulle enkä tule synnyttämään, en enää voi, minä en synnytä!" Hänen huutonsa kuului kuin olisi itku ollut kurkussa.

"Älä kilju", sanoi mies.

"Miksen minä synnytä? No ajatteles, Grischka, kuinka usein olet minua lyönyt, kuinka usein olet kupeitani kolhinut. Muistelehan kuinka olet minua rääkännyt ja kiusannut! Tiedätkö kuinka paljon verta minusta lähti sinun kidutustesi jälkeen. Paita oli kaulaa myöten verissä. Siksi en minä synnytä, rakas mieheni. Kuinka voit minua siitä moittia? Etkö häpeä katsoa minua silmiin!… Sinähän olet murhaaja, ymmärrätkö: murhaaja. Itsehän olet lapsesi tappanut! Kaikkea olen sinulta sietänyt, kaikki olen sinulle antanut anteeksi. Tuollaisia sanoja en anna elämässäni anteeksi. Kun kuolen, niin ajattelen niitä. Etkö ymmärrä, että itse olet syynä siihen, että minä olen pilalla. Enkö minä ole niinkuin muutkin naiset, enkö minä tahtoisi lapsia? Minä en tahdo, arvelet sinä. Oh monta yötä olen valvonut ja Jumalalta rukoillut, että hän varjelisi kohtuni lasta sinulta — murhaajalta… Kun minä näen vieraan lapsen, niin kuohahtaa sappeni kateudesta ja säälistä itseäni kohtaan. Taivaan kuningatar, kuinka olisinkaan minä häntä hoitanut! Mikä minä olen? Herra Jumala, minä olen hedelmätön!"

Hengästyksissään oli hän läkähtyä. Sanat pursuivat suusta ilman yhteyttä, sekanaisina. Hänen kasvonsa olivat täynnä täpliä, hän vapisi ja yski kuin tukehtumaisillaan. Grigori pidättyi kiinni tuolissa. Kalpeana ja masentuneena istui hän ja katseli ammottavin silmin tätä vierasta naista.

Hän oli peloissaan tämän puolesta, hän pelkäsi, että tämä oli tarttuva häneen käsiksi ja kuristava hänet. Sitä uhkasivat nuo kauheat raivoisat silmät. Tällä hetkellä oli tuo nainen kahta vertaa voimakkaampi kuin hän. Sen tunsi hän ja pelkäsi. Hän ei voinut nousta ja iskeä tuota, kuten ennen oli tehnyt. Hän ymmärsi, että tämä oli muuttunut, että mahtava voima oli tähän asettunut. "Sinä olet loukannut sisimpääni, Grischka. Tämä synti minua vastaan on ääretön. Minä olen kärsinyt, vaiennut… Minä rakastin sinua… Mutta tuota moitetta en voi kestää. Ei ole minulla voimia enää, sinä, Jumalan minulle antama. Ole niitten sanojesi tähden kolme kertaa kir— — —"

"Vaikene!" ulvoi Grischka ja kiristeli hampaitaan.

"Mitä häiriötä te teette. Oletteko unohtaneet, missä olette, kirotut paholaiset?"

Grigorin silmissä hämärti. Hän ei nähnyt, kuka ovella seisoi ja puhutteli häntä bassoäänellä. Hän haukkui ja reuhasi, töytäsi ihmisiä kylkeen ja juoksi pois, ulos. Matrjona seisoi vielä hetkisen hiljaa; sitten asteli hän horjuen ja kuni sokea käsin hapuillen vuoteelleen ja lyykähti huohottaen sille.

Ilma pimeni ja akkunasta katsoi taivaalta harmaitten risaisten pilvien lomitse kultainen kuu luoden varjoja lattialle. Pian pieksi taaja, vihmova sade akkunalautoja ja seinää. Se oli aikaisen syksyn loppumattomain ikäväin päivien enne. Kellon heiluri naksutti sekuntejaan, sadepisarat putoilivat yhä edelleen akkunalautaa vasten, tunti kului toisensa jälkeen, sade ei lakannut. Ja vuoteellaan makasi nainen katsellen tulehtunein silmin kattoa kohti. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat, poskipäät pistivät esiin ja silmistä loisti kauhu ja tuska. Ja yhä pieksi sade seiniä ja akkunaa. Kuin painoa pannen kuiskasi se jotain väsyttävän yksitoikkoista. Se tuntui tahtovan vakuuttaa jollekin jotain. Mutta ei ollut sillä riittävästi voimaa sanoa sitä nopeasti ja varmasti ja näytti se toivovan saavuttavansa tarkotuksensa tuskaisan päättömän värittömän saarnan kautta, jossa ei ollut uskon vilpitöntä pontta.

Sadetta kesti kauvan ja ennusti se synkkää päivää. Eikä Matrjona voinut nukkua, yksitoikkoisen sateen rapinan keskestä kaikui hänen korviinsa tuskaisa kauhistava kysymys:

Mitä nyt? Mitä tulee nyt? Yhä ja uudelleen kuului tämä kysymys akkunaruutujen takaa ja iskeytyi raatelevalla tuskalla koko hänen olemukseensa.

"Mitä tulee nyt?"

Ei uskaltanut hän siihen kysymykseen vastausta antaa, vaikkakin vastaus sukeltautui hänen eteensä yhä uudelleen juopuneen ja eläimellisesti raivoisan miehen muodossa. Mutta tuskaisa oli hänen erota ajatuksesta, että elämä muuttuisi hiljaiseksi ja rakkaaksi. Hän oli jo niin tähän ajatukseen tottunut ja pelkäsi hän uhkaavaa aavistustaan. Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että niin kävisi, että jos Grigori taas alkaisi juoda, hän ei enää voisi elää tämän kanssa. Toisena oli hän jo tämän nähnyt, oli itsekin uudistunut ja vanha elämä kauhisti, tuskastutti häntä. Tämä oli aivan uusi ja tuntematon tunne. Mutta hän oli vaimo ja vihdoin alkoi hän moitiskella itseään tämän riidan takia.

"Mutta miten tämä kaikki tapahtui, hyvä Jumala, miten minä sen teinkään?"

Ristiriitaiset tuskaiset ajatukset häntä kalvoivat. Päivä alkoi koittaa. Keveä usva leijaili yli lakeuden. Eikä taivasta näkynyt tämän kostean harmaan usvan läpi.

"Orlowa tulkaa toimeen!"

Noudattaen koneellisesti kutsua, joka ovelta kuului, nousi hän ja meni parakkiin voimattomana ja sairaana. Siellä hämmästyivät kaikki hänen hidasta liikuntoaan ja nähdessään hänen synkät kasvonsa sammunein silmin.

"Orlowa, te ette ole terve?" kysyi lääkäri.

"Ei mitään."

"Sanokaa pois vaan, voihan joku tulla tilallenne."

Matrjonaa tuskastutti. Hän ei tahtonut näyttää suruaan tälle hyvälle mutta kuitenkin vieraalle ihmiselle. Ja kiusatun sielunsa syvyydestä ammennettuaan voimaa, sanoi hän lääkärille nauraen:

"Ei mitään, minä riitelin hiukkasen mieheni kanssa, kyllä se ohi menee, ei ollut ensi kerran."

"Vaimo parka", sanoi huoaten lääkäri, joka tunsi hänen elämänsä.

Matrjonaa halutti langeta maahan, painaa päänsä tämän polville ja purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi voimansa, puri huulensa yhteen, koetti käsin kurkkuaan kuin tahtoisi painaa tukahtumisen takaisin.

"Mitä nyt tulee?" Ja hänen sydämmensä sykki ankarasti näiden sanojen tahdissa.

Kauvan istui hän yksin syvässä puol'unessa, ja kun vain askeleita kuului käytävässä, hypähti hän ylös, nousi tuoliltaan ja katseli ovea kohti.

Mutta kun ovi vihdoin aukeni ja Grigori astui sisään, ei hän mennyt kokoon eikä noussut ylös, sillä hänestä tuntui kuin olisivat syyspilvet täydellä painollaan äkkiä laskeutuneet hänen päälleen.

Grigori pysähtyi kynnykselle, heitti sitten märän lakkinsa lattialle ja kulki kolisevin askelin vaimonsa luo. Vesi valui hänestä, hänen kasvonsa olivat punaset, silmät ja huulet olivat venyneet leveään tyhmään hymyyn. Hänen astuessaan, kuuli Matrjona kuinka vesi losahteli hänen saappaissaan, hän näytti surkealta eikä ollut Matrjona häntä sellaiseksi kuvitellut.

"Tahdotko, että lankean eteesi polvilleni?"

Vaimo vaikeni.

"Etkä tahdo? Oma asiasi, minä aina ajattelin: olenko sinua kohtaan syyllinen vai enkö? Niin, olen syyllinen. Siksi sanonkin: jos tahdot, niin lankean polvilleni!"

Vaimo oli yhä vaiti, mutta hän tunsi viinan hajun ja katkera tunne kalvoi hänen sieluaan.

"Näethän! Käytä nyt aikaa niin kauvan kuin olen rauhallinen", sanoi Grigori ja kysyi äänekkäämmin: "No, annatko anteeksi?"

"Sinä olet humalassa", sanoi Matrjona huoaten. "Mene nukkumaan!"

"Sinä valehtelet, en minä ole humalassa, vaan väsynyt, minä kuljeskelin ympäriinsä ja ajattelin. Olen paljon ajatellut. Ota nyt vaarin!"

Hän uhkasi sormellaan ja hymyili.

"Miksi olet vaiti?"

"En voi puhua kanssasi."

"Et voi, mikset?"

Mies kuohahti äkkiä ja hänen äänensä kävi kiinteäksi.

"Sinä olet eilen täällä kirkunut, haukkunut, no ja nyt minä kuitenkin pyydän sinulta anteeksi. Huomaa tämä!"

Hän sanoi tämän onnettomuutta uhkaavasti, huulet käyristyivät ja sieramet laajenivat. Matrjona tiesi, mitä tämä merkitsi, ja entinen elämä sukelsi selkeänä hänen eteensä: maakuoppa, lauvantai, tappelu, ikävä ja tuska!

"Minä huomaan", sanoi hän terävästi, "sinä olet taas tullut elukaksi."

"Elukaksi! — Tämä ei kuulu asiaan. Minä sanon, annatko minulle anteeksi? Mitä ajattelet? Luuletko, että minä tarvitsen sinun anteeksiantamustasi? Kyllä minä ilman sinuakin toimeen tulen, mutta kuitenkin tahdon minä, että sinä antaisit anteeksi? Ymmärrätkö?"

"Mene matkaasi, Grigori", huusi vaimo täynnä tuskaa ja kääntyi pois.

"Matkaani?" nauroi Grigori ilkeästi, "matkaani, jättäen sinut rauhaan, Ahaa, joko sinä olet jonkun löytänyt?"

Hän tarttui tämän hartioihin, veti hänet lähemmäksi ja asetti hänen kasvojensa eteen veitsen, lyhyen, paksun ja terävän palan ruostunutta rautaa.

"Jospa tappaisit minut", sanoi Matrjona ja hengähti syvään, ja irtauduttuaan hänen käsistään kääntyi hän jälleen pois. Silloin käännähti mieskin pois, kun häneen sattui tämän ääni eivätkä sanat. Hän oli usein kuullut nämä sanat, mutta noin ei hän koskaan ollut puhunut, Ja se seikka, että tuo nainen pelkäämättä hänen veistään käännähti poispäin, tämä yhä lisäsi hänen ällistystään. Joku hetki sitten olisi hänen ollut helppo iskeä, mutta nyt ei hän voinut. Vaimonsa välinpitämättömyyden kauhistamana heitti hän veitsen pöydälle ja kysyi synkällä raivolla:

"Perkele, mitä sitten tahdot?"

"En mitään, en yhtään mitään", huudahti Matrjona. "Mutta mitä sinä tahdot? Jos olet tullut minua tappamaan, niin iske sitten!"

Grigori katseli häntä vaieten eikä tiennyt mitä tehdä. Hänen aatoksensa olivat sekaisin. Hän oli tullut varmasti luullen voittavansa Matrjonan. Eilisen törmäyksen sattuessa oli tämä ollut voimakkaampi ja se alenti häntä omissa silmissään. Tämän täytyi ehdottomasti alistua. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän oli varma siitä, että niin täytyi tapahtua. Kuumaverisenä luonteeltaan oli hän näiden neljänkolmatta tunnin kuluessa paljon elänyt ja ajatellut, Ja sekava kun oli, ei hän päässyt perille tunteittensa sekamelskasta, johon oli joutunut vaimonsa heittäessä häntä vastaan tuon oikeutetun syytöksen. Hän käsitti, että tämä oli kapinaa häntä vastaan ja hän otti mukaansa veitsen, pelottaakseen Matrjonaa. Hän olisi iskenyt, jollei tämä niin välinpitämättömästi olisi kohdellut hänen yritystään nöyrtyä. Mutta nyt oli tämä hänen edessään avuttomana, tuskan runtelemana, mutta kuitenkin voimakkaampana. Häntä loukkasi ja tämä seikka selventi hänen ajatuksiaan.

"Kuule", sanoi hän, "älähän konstaile, sinä tiedät, että minä todellakin voin iskeä kylkeesi ja siihen se loppuu, kaikki loppuu ihan yksinkertaisesti."

Grigori vaikeni tuntiessaan, ettei sanonut sitä, mitä piti. Matrjona ei liikahtanut, seisoi vain poispäin käännähtäneenä. Kuumeisen nopeasti teki hän tiliä kaikesta menneisyydestä ja yhä uudelleen tunkeutui hänen mieleensä kysymys:

"Mitä tulee nyt?"

"Motrija", sanoi Grigori äkkiä hiljaa. Hän nojautui pöytää vasten ja kumartui vaimoaan kohti. "Olenko minä syyllinen kaikkeen siihen, etteivät asiat ole järjestyksessä? Tuntuu niin pahalta ollakseni."

Hän pudisti päätään ja huokasi.

"Niin pahalta tuntuu, niin ahdasta on elämä, elämääkö tämä on? Sanahan minulle: koleerasairaat, mitä ne ovat? Ovatko ne minun tukijoitani. Toiset kuolevat, toiset paranevat ja minun täytyy elää. Miten elää? Ei tämä ole elämää? Tämähän on kuin taudin kouristusta. Eikö tämä tunnu tuskalta? Minä ymmärrän kaikki, mutta tuntuu vaikealta sanoa, etten minä näin voi elää. Ja miten minun tulisi elää, sitä en tiedä. Nuo tuolla paranevat, niille ollaan niin huomaavaisia, minä taasen olen terve, mutta jos sieluni on sairas, niin olenko huonompi kuin he. Ajattele, minähän olen huonompi kuin kolerasairas, minun sydämmeni kouristeleikse. Siinä on vika ja sinä huudat minulle. Luuletko että minä olen elukka, juoppolalli? Siinäkö on kaikki! Voi sinä nainen millainen olet, puukuva!"

Hän puhui hiljaa, järkevästi, mutta vaimo ei juuri kuullut, mitä hän sanoi. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

"Sinä vaan vaikenet", sanoi Grischka ja hänen sisällän kohosi jokin uusi ja voimakas tunne. "No, miksi vaikenet, mitä tahdot?"

"Minä en tahdo sinulta mitään!" huusi Matrjona. "Miksi kiusaat minua? Mitä sinä tahdot?"

"Niin, sitä vaan."

Tällöin tunsi Orlow, että hän ei voinut sanoa, mitä hän tarvitsi, sanoa niin että se molemmille kävisi selväksi ja hän käsitti, että heidän välilleen oli äkkiä tullut jotain, mikä ei enää ollut yksin sanoin poistettavissa.

Silloin kuohahti hurja raivo taasen. Äkkiä iski hän nyrkillään vaimonsa niskaan ja eläimenä ulvoi hän:

"Sinä, senkin noita-akka, sinä leikit minulla, minä lyön sinut kuoliaaksi."

Isku heitti Matrjonan kasvot pöytää vasten, mutta hän kohosi heti ylös ja täynnä vihaa katsoen miestään silmiin sanoi hän varmasti, kuuluvasti ja lyhyesti:

"Lyö!"

"Hiljaa!"

"Mikset lyö?"

"Sinä perkele!"

"Ei Grigori, jo riittää!"

"Hiljaa!"

"Minä en anna sinun pitää itseäni pilkkanasi!"

Hän kiristeli hampaitaan ja astui taaksepäin ehkäpä vain sitä mukavammin voidakseen lyödä.

Mutta silloin aukeni ovi ja kynnyksellä seisoi tohtori Waschtschenko.

"Mitä tämä on? Missä luulette olevanne, mitä teette?"

Hänen kasvonsa olivat ankarat ja hämmästyneet. Orlow ei nolostunut hänen tullessaan, sanoihan vaan:

"Onpahan vaan pieni desinfektsioni miehen ja vaimon kesken."

Ja kolkosti naurahti hän lääkäriin katsoen.

"Miksi et ole tullut toimeesi?" huudahti lääkäri ankarasti tämän naurun ärsyttämänä.

Grischka kohautti olkapäitään ja selitti rauhallisesti:

"Oli tekemistä; omia asioitani!"

"Vai niin ja kuka täällä eilen metelöi?"

"Me."

"Te? Vai niin, te olette kuin kotonanne!"

"Emmehän toki ole orjia!"

"Vaiti! Kapakan olette tänne laittaneet, elukoita olette, minä näytän missä olette!"

Grischkan valtasi kiihkeä halu panna kaikki nurin, päästä pois tästä painavasta sekamelskasta. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen tehdä jotain tavatonta ja kerrassaan vapauttaa sielunsa kaikesta sen sekamelskasta. Hän oikasihe, tunsi sydämmessään miellyttävän viileyden ja kissan liikkein käännähtäen lääkärin puoleen sanoi hän:

"Älkää nyt kurkkuanne niin kiljutelko, älkää huutako, minä tiedän missä olen… kidutuslaitoksessa!"

"Mitä? Mitä sanot?" Ällistynyt tohtori kumartui hänen puoleensa.

Grischka tiesi sanoneensa hurjan sanan, mutta ei siitä rauhottunut, kiihtyi vaan.

"Olkaa huoletta, kyllä jo selviää. Te nielette pillerin! Matrjona, pane myttysi kokoon."

"Ei, ystävä hyvä, odotahan! Vastaa ensin!" sanoi lääkäri uhkaavan tyyneesti. "Minä sinut, sinä ilkeä mies…"

Grischka katsoi häntä uhmaavasti ja alkoi puhua. Hänestä tuntui kuin juoksisi hän ja kuin joka askeleelta hengitys helpottaisi.

"Te, Andrei Stepanowits, älkää huutako, älkää haukkuko! Te luulette koleran takia voivanne komentaa minua. Turhaan. Ei kukaan tarvitse teidän parannustanne ja se, että sanoin 'kidutuslaitos' oli vain tyhjä sana, minä vain tahdoin ärsyttää, mutta te älkää huutako noin!"

"Sinä valehtelet", sanoi lääkäri rauhallisesti. "Minä sinut opetan. Hei tulkaa tänne!"

Käytävään oli kokoontunut ihmisiä, Grischka siristi silmänsä ja puri hampaansa yhteen.

"Minä en valehtele enkä pelkää, ja jos te tahdotte antaa opetuksia, niin sanonpa minäkin opetukseksi jonkun sanan."

"No sano!"

"Minä menen kaupunkiin ja huudan: ystävät, tiedättekö miten koleraa parannetaan?"

"Mitä?" Ja lääkärin silmät levenivät.

"Silloinpa tänne tulee puhdistus ja ilotulitus."

"Mitä sanot, sinä perkele!" huusi lääkäri jylhästi. Kiihtymys oli hänessä muuttunut hämmästykseksi. Hänhän tiesi, ettei tämä mies ollut tyhmä ja tunsi hänet ahkeraksi, mutta nyt: miksi oli hän ilman asiaa tullut tuommoiseksi?

"Mitä sinä puhut tyhmyyksiä, narri!"

"Narri", kajahti kaikuna Grischkan koko olemuksessa. Hän tiesi, että tuomio oli oikea ja loukkaantui siksi sitä enemmän.

"Mitäkö minä puhun? Minä tiedän, minusta on ihan samaa", sanoi hän ja silmänsä loistivat hurjasti. "Nyt minä ymmärrän, että on aivan samaa ja turhaan me tunteitamme pakotamme. Matrjona, ota myttysi!"

"En minä lähde", selitti Matrjona varmasti.

Tohtori tuijotti heihin molempiin, hieroi otsaansa eikä ymmärtänyt mitään.

"Sinä olet humalassa tai hullu. Tiedätkö mitä teet?"

Grischka ei antanut, ei voinut antaa myöten ja hän vastasi lääkärille ivallisesti:

"No ja mitä te sitten ymmärrätte? Desinfektsionia! Niin. Parannatte sairaita ja terveet kuolevat, kun ei elämässä ole tilaa. Matrjona, minä murskaan pääsi, tule!"

"Minä en tule sinun kanssasi!"

Hän oli kalpea ja luonnottoman jäykkä, mutta hänen silmänsä katsoivat varmoina ja kylminä miehen silmiin. Grischka käännähti rohkeudestaan huolimatta pois ja painunein päin oli hän vaiti.

Tohtori sylkäsi: "Perhana tätä ymmärtäköön, sinä, mene tiehesi! Mene ja ole kiitollinen, että sinut tänne otin. Oikeuteen pitäisi, aasi, mars!"

Grigori katseli vaieten lääkäriä ja hänen päänsä painui uudelleen. Parempi olisi, jos olisi lyöty tai kutsuttu poliisia, mutta lääkäri oli hyvä ihminen ja hän näki, että Orlow oli miltei syyntakeeton.

"Minä sanon viime kerran; tuletko?" kysyi Grischka vaimoltaan käheästi.

"Ei, minä en tule", vastasi tämä ja kumartui hieman kuin itkua välttääkseen.

Grischka antoi kätensä pudota.

"No, vieköön piru teidät kaikki helvettiin, mitäpä minä teitä tarvitsen."

"Sinäpä olet visainen", alkoi lääkäri hyvitellen.

"Älkää te veikistelkö!" kirkui Grischka.

"No, kirottu narttu, nyt minä lähden, emme kai tapaa toisiamme. Ehkäpä sentään, se riippuu minusta, mutta jos me tapaamme, niin käy sinun huonosti, huomaa se!"

Ja Orlow astui ovea kohti.

"Hyvästi, traagikko", sanoi lääkäri ivallisesti, kun Grischka oli hänen vierellään.

"Älkää kajotko minuun, älkää vetäkö vieteriä vireeseen, se on nyt rauhassa eikä kuulu kellekään. Hyvä niin!"

Hän otti lakin maasta, heitti sen päähänsä ja meni vaimoonsa katsahtamatta.

Vaimo katseli tätä tutkien. Kalpeana seisoi hän kasvot näköjään tunteettomina. Lääkäri osoitti Grigoria ja kysyi:

"Mikä häntä vaivaa?"

"En tiedä."

"Hm. Ja mihin menee hän?"

"Juomaan", vastasi Matrjona kiinteästi. Lääkäri kohautti olkapäitään ja meni.

Matrjona katseli akkunasta ulos. Parakista kulki illan pimeässä sateessa ja tuulessa nopeasti mies, yksin, keskellä märkää harmaata kenttää.

Matrjona Orlowin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Hän asteli huoneen nurkkaan, lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla. Kiihkeästi heittäytyi hän maata vasten, tuskin veti hän henkeään innokkaasti rukoustaan kuiskiessaan ja vapisevin käsin repi hän rintaansa ja kaulaansa.

* * * * *

Kävin kerran E:n käsityökoulussa. Mukanani kulki muuan tuttava, sen koulun perustajia. Hän kuljetti minua mallikelpoisesti järjestetyssä koulussa ja kertoi:

"Kuten näette, voin minä näytellä näitä laitoksia. Ihmettelymme kasvaa yhä. Meillä on kerrassaan ihmeteltäviä opettajia. Kenkäteollisuusosastossa on esim. muuan opettajatar, yksinkertainen kengäntekijä, talonpoikaisnainen, aivan nuori vielä, mutta hieno moitteeton nainen, muuten piru vieköön. No jaa! Tämä nainen, sanon minä, on yksinkertainen kengäntekijä, mutta miten hän työskentelee, miten taitavasti hän opettaa käsityötään, kuinka rakkaassa suhteessa hän on lapsiin! Ihan täytyy hämmästyä. Hän on ihan korvaamaton, tekee työtä 12 ruplasta ja asunto koulussa. Ja niistä kolikoista elättää vielä kahta orpoa, minä sanon, että se on merkillisen mieltäkiinnittävä henkilö."

Hän kehui tätä naista niin, että minussa heräsi halu tutustua häneen. Tapasinkin hänet ja hän, Matrjona Ivanowna, kertoi minulle surullisen elämänsä tarinan. Alkuaikoina, kun hän oli eronnut miehestään, ei tämä antanut hänelle rauhaa. Hän tuli päihtyneenä, metelöitsi, haki hänet käsiinsä kaikkialta ja löi. Kaikki oli hän sietänyt.

Kun parakki syksyllä suljettiin, ehdotti naislääkäri, että hän otettaisiin tänne kouluun ja laitettaisi niin, ettei miehensä pääsisi tänne. Tämä onnistui ja Orlowa elää nyt rauhallista työteliästä elämäänsä. Sairaanhoitajattarien avulla oppi hän lukemaan ja kirjoittamaan, otti kasvattaakseen kaksi orpoa, tytön ja pojan, ja hän tekee työtä, on tyytyväinen ja ajattelee kauhulla entisyyttään. Kasvattejaan rakastaa hän yli kaiken, ymmärtää heidän toimiskelunsa merkityksen ja on koulussa voittanut yleisen kunnioituksen, mutta hän yskii kuivasti ja se kuulostaa pelottavalta. Hänen kapeilla poskillaan on sairas hehku ja harmaissa silmissä paljon tuskaa. Avioliitto levottoman Grischkan kanssa on jättänyt jälkensä.

Tämä taasen on antanut asiain mennä eikä nyt yli kahteen vuoteen ole vaimostaan välittänyt. Väliin tulee hän N:ään mutta ei ole näyttäytynyt. Kuuluu "paljasjalkojen" joukkoon.

Minun onnistui saada hänetkin käsiini, muutamasta syrjäkaupungin sopesta. Kaksi kolme kertaa kohdattuamme olimme ystävät. Kerrottuaan saman tarinan kuin vaimonsakin vaikeni hän hetkisen ja sanoi sitten:

"Kas siten, Maksim Saratiewits, on elämä minua heitellyt. Enkä minä ole mitään sankarityötä suorittanut ja yhä vielä toivon minä jotain tekeväni. Jospa minä murentaisin koko maailman tomuksi tai kokoisin joukon ja tappaisin kaikki ihmiset viimeiseen saakka tai jotain muuta, joka kohottaisi minut kaikkien ihmisten yläpuolelle, mistä minä sylkäsisin, ja jospa saisin sanoa: voi te maan madot, miksi te elätte ja miten te elätte. Teeskentelijöitä olette ettekä muuta ja sitten yks kaks kolme lentää palasiksi. Vieköön piru, kuinka on ikävää! Ikävä ja ahdas on minulle elämä. Kun minä pääsin Matrjoskasta, niin ajattelin: no Grischka, ui nyt kaikkeen maailmaan, nyt olet vapaa! Mutta erehdys. Kiinnipä olin. Mutta vielä se tulee, vielä minusta kuullaan, miten, piru tiesi… Nainen? Piru vieköön, tarvitsemmeko me tämmöiset naista? Mitä varten? Minuahan elämä lennättää sinne ja tänne! Levottomuus sydämmessä olen minä maailmaan tullut ja osani on olla paljasjalka. Se on paras paikka elämässä! Vapaa ja kuitenkin tuntuu ahtaalta! Minä olen kulkenut ja matkustellut kaikkialla. Ei mitään lohdutusta. Juon tietysti. Entäs sitte? Viina rauhottaa sydäntä ja sydän se hehkuu. Kaikki inhottaa minua, kaupungit, kylät, ihmiset, hyi! Eikö nyt voi parempaa keksiä? Kaikki toinen toistaan vastaan! Minä tahtoisin ne hävittää kaikki. Oi, elämä, perkeleellinen viisaus sinä olet!"

Me istuimme kapakassa, sen raskas ovi aukeni ja sulkeutui yhä. Sen sisusta pani ajattelemaan hirviötä, joka vähitellen mutta ehdottomasti toinen toisensa jälkeen nielee venäläiset ihmisparat, levottomat ja muut!