POHJALLA

Kuvaelmia, neljä näytöstä

Kirj.

MAKSIM GORJKI

Tekijän luvalla alkukielestä suomentanut

Iisakki Lattu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.

Näytelty ensikerran Suomen Kansallisteatterissa Syyskuussa 1903.

HENKILÖT:

Michàil Ivànov Kostiljév, 54 vuotias, yömajan isäntä …… Eino Salmela. Vasilìsa Kàrpovna, hänen vaimonsa, 26 vuotias …… Kirsti Suonio. Natàscha, Vasilisan sisar, 20 v …… Helmi Tähtinen. Medvèdjev, heidän enonsa, poliisi, 50 v. …… Emil Falck. Vàsjka Pèpel, 28 v. …… Evert Suonio. Kleschj, Andrèi Mìtritsch, lukkoseppä, 40 v. …… Aleksis Rautio. Anna, hänen vaimonsa, 30 v. …… Mimmi Lähteenoja. Nàsha, tyttö, 24 v. …… Olga Leino. Kvaschnjà, piirakkojen kaupustelija, 40 v. vaiheilla …… Mimmy Leino. Bubnòv, hattumaakari, 45 v. …… Taavi Pesonen. Sàtin, | melkein samanikäiset, 40 v. …… Paavo Ahlman, Näyttelijä, | 40 v. vaiheilla …… Hemmo Kallio. Parooni, 33 v. …… Adolf Lindfors. Lùka, toiviolainen, 60 v. …… Iisakki Lattu. Aljòschka, suutari, 20 v. …… A. Riddelin. Krivoi-Zob, rantajätkiä …… Jussi Snellman. Tattari, rantajätkä …… Eero Kilpi.

Useita nimettömiä ja sanattomia avojalkaisia henkilöitä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Luolan kaltainen kellarikerros. Katon muodostavat raskaat, savusta ja hiestä mustuneet kiviset kaariholvit, joista paikkapaikoin on rappaus pois karissut. Valo tulee katsojastapäin, sekä ylhäältä oikealta puolelta, neliönmuotoisesta akkunasta. Oikeanpuoleinen nurkka on aidattu ohuilla lautarisoilla Pepelin asunnoksi ja tämän komeron vieressä on Bubnovin laudoista tehty makuulava. Vasemmassa nurkassa on iso venäläinen uuni; siitä taempana ovi kyökkiin, jossa asustavat Kvaschnja, Parooni ja Nastja. Kyökin oven vierestä vievät portaat ulko-ovelle. Isäntäväen asuntoon mennään peräovesta. Uunin ja seinän välisessä nurkassa on leveä sänky, ympäröitty likaisella karttuuni uutimella. Makuulavoja on ylt'ympäri seinävierillä. Etualalla, lähellä vasenta seinää, on sepän työkaluja sekä kaksi puupölkkyä; korkeampaan on kiinnitetty pieni alasin, ruuvipenkki — ja matalammalla istuu Kleschj, sovitellen avaimia vanhoihin lukkoihin. Lattialla hänen edessään on kaksi isoa kimppua ruostuneita avaimia — pujotetut rautalankaan; ruhjottu lakkinen samovaari (teekeittiö), vasara ja kaikenmoista viilattua romua. Keskellä yömajaa pöytä, 2 jakkaraa, tapuretti — kaikki maalaamattomia ja likaisia. Kvaschnja emännöitsee pöydän takana samovaarin ääressä. Parooni syöpi mustaa leipää ja Nastja, istuen tapuretilla pöydän ääressä lynkällään, pää käsien nojassa, lukee repaleista kirjaa. Sängyssä, joka on likaisella uutimella verhottu, yskii Anna. Bubnov istuu makuulavalla, kääntelee, katselee ja asettelee hattulestin päälle vanhoja ratkottuja housuja ikäänkuin olisi aikeessa käydä niistä jotain leikkaamaan. Hänen vieressään on revitty pahvinen hattukotelo — josta leikellään lakin lippuja, vahakankaan palaisia, riepuja y.m. Satin on juuri herännyt, loikoilee makuulavalla, mylvii ja ähkii. Uunilla näkymättömänä yskii ja piehtaroipi Näyttelijä.

Alkukevät. Aamu.

Parooni. No, entäs sitten!

Kvaschnja. Ei; ystäväiseni, sanoin hänelle, saat mennä niine hyvinesi tiehesi, kuin tulitkin. Minä, tuon kaiken olen jo kokenut, sanoin… ja nyt, vaikka tuossa paikassa minulle tarjottaisiin vaikkapa sata paistettua krapua, en sittenkään lähtisi vihille, en vaikka —!

Bubnov (Satinille). Mitä sinä röhkit? (Satin röhkii).

Kvaschnja. Senkö lemmon vuoksi minä, sanoin, vapaa nainen, joka olen itse oma emäntäni, senkö vuoksi minun pitäisi antaa nimeni kirjoittaa toisen passiin ja tulla miehen orjaksi — e-i! Ja vaikkapa hän olisi mikä tahansa, vaikka amerikkalainen prinssi, — en sittenkään rupeaisi hänen vaimokseen.

Kleschj. Älä valehtele!

Kvaschnja. Mitä?

Kleschj. Sitä, että sinä valehtelet. Abraschkan kanssa menet vihille…

Parooni (on temmaissut Nastjalta kirjan ja lukee sen nimilehteä). "Rakkauden uhri"… (nauraa).

Nastja (ojennetuin käsin). Anna tänn'… anna tänne! Et saa… et saa reistata!

Parooni (katsoo häneen ja heiluttaa kirjaa ilmassa).

Kvaschnja (Kleschjille). Senkin pukki! "Valehtelet!" Kuinka sinä, senkin punaparta, uskallat sillätavalla sanoa minulle?

Parooni (lyöpi kirjalla Nastjaa päähän). Tyhmikkö sinä olet, Nastja…

Nastja (tempaisee kirjan). Anna tänne…

Kleschj. Kas vaan, minkälainen rouva… Mutta Abraschkan kanssa sinä sittenkin vihille menet… Sitähän sinä joka hetki vaan odotatkin…

Kvaschnja. Tietysti! Mitä häntä puhuukaan! Kun ei vaan! Kyllä ne naimiset tunnetaan… sinäkin siinä… olet ajanut akkasi puolikuoliaaksi…

Kleschj. Kitas kiinni, vanha narttu! Se ei kuulu sinuun…

Kvaschnja. Ahaa! Et siedä kuulla totuutta!

Parooni. Nyt se taas alkoi. Nastja — kuinka pitkällä sinä olet?

Nastja (päätään nostamatta). Ah… Mene tiehesi!

Anna (pistäen päätään uutimien takaa). Jo alkoi taasen päivä! Herran tähden… älkää huutako… älkää riidelkö!

Kleschj. Jo tuskautui!

Anna. Joka jumalan päivä… antakaa edes kuolla rauhassa.

Bubnov. Ei rähinä kiellä kuolemasta…

Kvaschnja (tulee Annan luokse). Sinäkin äitiseni, sellaisen jumalattoman kanssa olet ikäsi elänyt?

Anna. Älä puhu… jätä minut…

Kvaschnja. Voi sua… sinä kärsivällisyys… No, mitenkä on, tuntuuko rintasi alla helpommalta?

Parooni. Kvaschnja! Aika on lähteä torille…

Kvaschnja. Mennään heti! (Annalle). Etkö halua syödä lämpimiä piirakoita?

Anna. En… kiitoksia. Minkävuoksi minä niitä söisin?

Kvaschnja. Syö sinä vaan. Lämmin, se pehmittää. Minä panen tähän kuppiin ja jätän sinulle… sitten kun mielesi tekee, niin syöt! No herra, nyt lähdemme… (Kleschjille). Uh, sinä, saastainen henki…

(Menee kyökkiin).

Anna (yskien). Oi Jumalani.

Parooni (tyrkkää hiljakseen Nastjaa niskaan). Viskaa pois… hupsu!

Nastja (höpisee itsekseen). Mene tiehesi… en minä sinua häiritse.

Parooni (menee viheltäin Kvaschnjan perässä).

Satin. (kohottaen itseään makuulavalta). Kuka minua eilisiltana löi?

Bubnov. Eikö se ole sinulle yhdentekevää?…

Satin. Samanhan tuo on tekevä… Mutta minkätähden minua lyötiin?

Bubnov. Etkös pelannut korttia?

Satin. Pelasin…

Bubnov. Ja vielä sitten kysyt, minkätähden sinua lyötiin…

Satin. Rrryökäleet…

Näyttelijä (kurkistaen uunilta). Kyllä ne vielä kerran lyövät sinut kuoliaaksikin.

Satin. Hm, sinäkin — pökkelö.

Näyttelijä. Miten niin?

Satin. Siten niin, että eihän kahtakertaa voi ketään lyödä kuoliaaksi.

Näyttelijä (oltuaan vähän ääneti). Sitä minä en ymmärrä… miksikä ei voi?

Kleschj. Laskeu sinäkin alas sieltä uunilta huonetta siivoamaan… äläkä siellä vetelehdi.

Näyttelijä. Mitäs se sinuun kuuluu…

Kleschj. Annahan kun Vasilisa tulee, niin se näyttää, mikä kelle kuuluu…

Näyttelijä. Mene hiiteen Vasilisoinesi! Tänään on Paroonin vuoro siivota huoneet… Parooni!

Parooni (tullen kyökistä). Minulla ei ole nyt aikaa siivoamiseen… täytyy mennä Kvaschnjan kanssa torille.

Näyttelijä. Se ei kuulu minuun… menisit vaikka Siperiaan… sinun on vuorosi la'aista lattia… en minä tässä rupea toisten töitä tekemään.

Parooni. No, piru sinut periköön! Nastja kyllä lakaisee… Hei, sinä, "Rakkauden uhri!" Kuuletkos!

(Ottaa Nastjalta kirjan).

Nastja (nousten). No mitä sinä minusta tahdot? Anna kirja tänne! Senkin hävytön! Ja viel' on olevinaan — herra…

Parooni (antaen kirjan takaisin). Nastja! Lakaisethan lattian minun puolestani? Eikö niin?

Nastja (menee kyökkiin). Kaikkea tässä vielä… Kyllä kai!…

Kvaschnja (kyökin ovelta — Paroonille). Tule sinä vaan! Kyllä siivoovat huoneen sinultakin… Näyttelijä! Kun sinua kerran pyydetään, niin sinä sen teet… Ei sinun selkäsi siitä taitu!

Näyttelijä. Aina vaan minä… miksikä minun aina?…

Parooni (tulee kyökistä, kantaen korennalla koreja, joissa on rääsyillä peitetyitä saviastioita). Tänään, miten lienee, tuntuu kovin raskaalta…

Satin. Kannatti sinunkin syntyä parooniksi…

Kvaschnja (Näyttelijälle). Muista, että lattia tulee la'aistuksi!

(Menee porstuaan, laskien Paroonin edelleen).

Näyttelijä (laskeutuen uunilta). Minä en voi hengittää tomuista ilmaa, se on minun terveydelleni vaarallista. (Ylpeydellä). Sillä minun organismini on myrkytetty alkkohoolilla…

(Vaipuu ajatuksiinsa, istuen makuulavalle).

Satin. "Organismisi"… Orgaanisi…

Anna. Andrei Mitritsch…

Kleschj. Mitäs nyt?

Anna. Kvaschnja jätti sinne piirakoita… ota ja syö.

Kleschj (astuen hänen luokseen). Etkö sinä huoli?

Anna. En… Miksi minä söisin? Sinä olet työmies… sinun — täytyy saada syödä…

Kleschj. Pelkäätkö, että?… Älä pelkää… Kenties vielä…

Anna. Tule, syö! Kovin on vaikea olla… luultavasti hyvinkin pian tästä…

Kleschj (poistuen). Mitä vielä… kenties piankin paranet… tapahtuuhan sitä semmoistakin!

(Menee kyökkiin).

Näyttelijä (ääneen, aivan kuin olisi yht'äkkiä herännyt). Eilen sairashuoneella käydessäni, sanoi lääkäri minulle että: "teidän organisminne on tykkynään myrkytetty alkkohoolilla"…

Satin. Orgaaninne…

Näyttelijä (itsepäisesti). Ei orgaaninne… vaan or-ga-nis-min-ne…

Satin. "Sikambr"…

Näyttelijä (viittaa useamman kerran kädellään Satiniin päin). Ah, lörpötyksiä! Tottahan minä sinulle puhun, enkä loruja. Jos kerran organismi — on myrkytetty… niin luonnollisesti, — minun on vaarallista la'aista lattiaa… ja hengittää tomua…

Satin. Makrobiatikum… ham!

Bubnov. Mitä sinä siinä höpiset?

Satin. Sanoja… Sitten löytyy vielä — trans-sendentaalinen…

Bubnov. Mitä se merkitsee?

Satin. En tiedä… unehutin…

Bubnov. Mitäs siitä sitten puhut?

Satin. Niin vaan… Minä olen kyllästynyt kaikkiin jokapäiväisiin sanoihin… Olen varmaankin tuhatta kertaa elämässäni kuullut jok'ikisen tavallisen sanan…

Näyttelijä. Hamletissa sanotaan: "sanoja, sanoja, sanoja." Se on mainio kappale. Minä näyttelin siinä haudankaivajaa…

Kleschj (tulee kyökistä). No, näyttelijä, jokos sinä pian käyt näyttelemään — sitä varsiluutaa?

Näyttelijä. Mitäs se sinuun kuuluu?… (lyöpi rintaansa). Oi Ofelia! Muista minua esirukouksissasi…

(Näyttämön takaa, jostakin kaukaa kuuluu sekanaista rähinää, huutoja sekä poliisin vihellyksiä. Kleschj käypi työnsä ääreen istumaan ja alkaa viilata).

Satin. Minä pidän oudoista ja harvinaisista sanoista… Kun olin poikanulikka… ja palvelin telegrafissa… siiloin lueskelin paljon kirjoja…

Bubnov. Oletko ollut telegrafistina?

Satin. Olen… Löytyy paljon hyviä kirjoja… ja paljon hauskoja sanoja… Minä olin sivistynyt ihminen… ymmärrätkös?

Bubnov. Jo tuota on kuultu satakin kertaa! No, olit sivistynyt… onko siinä sitten mitään erinomaista… Minä myös — olen ollut turkkuri… oli oma tehdaskin… Käteni olivat painuneet keltaisiksi aina kyynäspäihin saakka, nahkoja värjätessäni! Ajattelin monasti, että keltakätisenä minut haudataankin… vaan niinkuin näette… tässä olen nyt likakätisenä!…

Satin. No, ja mitä siitä sitten?

Bubnov. Ei mitään sen enempi…

Satin. No minkä vuoksi sinä sitä kerroit?

Bubnov. Niin vaan… esimerkin vuoksi… Maalaa sinä itsesi päältäpäin vaikka kuinka paksulta, niin se kuluu kuitenkin… kaikki kuluu, toden totta!

Satin. Sanokaa mitä tahansa .. Mutta… minun luitani särkee!

Näyttelijä (istuen polvet sylissä). Sivistys — se on hölynpölyä, vaan toista on se, kun on kyky. Minä tunsin näyttelijän… joka töintuskin tavaamalla oppi rollinsa; mutta näytteli sankariosia sillätavalla että… hän sai yleisön niin haltijoihinsa että koko teatterirakennus narisi ja heilahteli…

Satin. Bubnov, annas tänne viisi kopekkaa!

Bubnov. Ei ole itsellänikään kuin kaksi…

Näyttelijä. Minä sanon että — sankarilla täytyy olla kykyä. Kyky — se on usko omaan itseensä, usko omaan voimaansa…

Satin. Anna minulle viitonen, niin minä uskon että sinäkin olet kyky, sankari, krokotiili, poliisikomisarius… Kleschj, anna viisi kopekkaa!

Kleschj. Mene hiiteen kopekkoinesi! Kyllä teitä täällä on mankujia…

Satin. Mitä sinä siinä haukut? Tiedänhän minä, ett'eihän sinulla ole puoltakaan kopekkaa…

Anna. Andrei Mitritsch… Minä tukehdun… Kovin on vaikeaa…

Kleschj. Minkä minä sille voin?

Bubnov Aukaise porstuan ovi…

Kleschj. Kyllä! Sinä istut makuulavalla ja minä lattialla… vaihdetaan paikkoja, niin kernaasti minun puolestani saat avata oven… minä olen muutenkin vilustunut…

Bubnov (rauhallisesti). Ei minun tähteni tarvitse avata… vaimosi sitä pyytää…

Kleschj. (synkästi). Paljonhan sitä maailmassa pyydetään…

Satin. Pääni humisee vieläkin… eh! Miksi ihmiset lyövät toisiaan aina päähän?

Bubnov. Kyllä ne lyövät jokapaikkaan, kun lyömään lähtevät, eikä vain päähän. (Nousee). Täytyy mennä rihmaa ostamaan… Kauanpa se meidän isäntäväkemme tänään viipyy… Aivan kuin olisivat sille tielle äikähtäneet. (Menee).

(Anna yskii. Satin panee kädet päänsä alle ja loikoo paikallaan).

Näyttelijä (tuskallisesti katsahtaen ympärilleen, menee Annan luo). Kuinka on laitasi? Huonosti taitaa olla?

Anna. Ahdistaa.

Näyttelijä. Jos tahdot — niin kyllä minä kuletan sinut porstuaan? Koetappas nousta. (Auttaa häntä nousemaan, heittää hartioille jonkun turkkipahasen ja kulettaa häntä näin, kannattaen ulos). No-no… vähän vakavammin! Minä myös olen sairas… alkkohooli-myrkytys…

Kostiljev (ovella). Aamukävelyllekö? Mainio on pari, ei pane pakkanen, eik' ole vari…

Näyttelijä. Sinä voisit antaa tietä… kun näet että sairaita tulee?…

Kostiljev. Kyllä, olkaa niin hyvä… (Honisee nenäänsä jotain kirkkoveisua, katselee epäilevästi ympäri yömajaa, kallistaa päänsä vasemmalle, aivan kuin kuulisi jotain Pepelin huoneesta. Kleschj rämisyttää yhä kovemmin avaimiaan ja viilaa jurskuttaa, samalla alta kulmiensa katsellen isäntää). Narskutat?

Kleschj. Mitä?

Kostiljev. Narskutat, sanon? (Paussi). Maltahan vähän… aijoin vaan jotain kysyä… (sukkelaan ja hiljaa). Eikö vaimoni ollut täällä?

Kleschj. En oo nähnyt…

Kostiljev (hiipii varovasti Pepelin ovelle). Kaksi ruplaa maksat hyyryä kuukaudessa, mutta kuinka paljon tilaa sinä oikeastaan otat? Tuoss' on sänky… nämät tässä, itse istut siinä… Ja-ah! Siinä on tilaa ainakin viiden ruplan edestä… Kyllä sinulle on polttina pantava lisään hyyryä…

Kleschj. Parasta että panet silmukan kaulaani ja kiristät sitä vähän… Kuolet pökähdät itsekin pian, mutta polttinoita aina ajattelet…

Kostiljev. Miksi minä sinua kuristaisin? Kelle siitä olisi hyötyä? Herra sinun kanssasi… elä sinä vaan omaksi huviksesi… Mutta puolella ruplalla minä ainakin hyyryäsi kohotan, — sillä sitten ostan öljyä pyhimyslamppuun… ja niin tulee alituisesti uhrituli pyhimyskuvan edessä palamaan… sekä minun että sinun syntiesi sovitukseksi. Ethän sinä itse kuitenkaan huolehdi synneistäsi… No, siis minä… Eh, Andrjuschka, paha sinä olet ihminen! Vaimosikin tuossa kituu sinun pahuuttasi… ei kukaan sinusta pidä, ei kukaan kunnioita… työsikin on yhtä kitinää ja nirskunaa ja häiritsee kaikkia…

Kleschj (huutaen). Mitä sinä minua… tulit tänne härnäämään?

(Satin röhkii yhä kovemmin)..

Kostiljev (säpsähtäen). Kah! Veliseni!

Näyttelijä (tulee). Asetin ämmän istumaan porstuaan, peitin hyvästi…

Kostiljev. Sinä olet hyväsydämminen, velisein! Se on hyvin tehty… siitä sinut palkitaan…

Näyttelijä. Milloin?

Kostiljev. Tulevassa elämässä, veikkonen… siellä kaikki, jok'ikinen tekomme luetaan ja tarkastetaan…

Näyttelijä. Parempi jos sinä jo täällä palkitsisit minua hyvyydestäni…

Kostiljev. Kuinka minä sen voisin?

Näyttelijä. Hellitä puolet hyyryvelasta…

Kostiljev. Heh-heh! Kuinka sinä oletkin viisas ja leikkisä… Hyvää sydäntä ei voida rahalla palkita. Hyväsydämmisyys — se on paras kaikista hyveistä. Mutta hyyryvelka se on aivan eri asia! Se on aina maksettava… Hyvää tulee teidän aina tehdä meikäläisille vanhemmille ihmisille… aina ja ilmaiseksi…

Näyttelijä. Kyllä osaat — vanha kelmi… (Menee kyökkiin).

(Kleschj nousee ylös ja menee porstuaan).

Kostiljev (Satinille). Minne se kitkuttaja meni? — Läksi kai karkuun, heh-heh! Ei pidä minusta…

Satin. Piru sinusta pitää, ei muut kukaan!

Kostiljev (nauraen). Aina sinäkin olet valmis haukkumaan! Mutta minä pidän teistä kaikista… te olette minun onnettomia, kykenemättömiä ja kadonneita veljiäni… (Yht'äkkiä sukkelaan). Onko Vasjka kotona?

Satin. Mene ja katso…

Kostiljev (menee ovelle ja kolkuttaa). Vasja!

(Näyttelijä ilmestyy kyökin ovelle ja syöpi mukertaa jotain).

Pepel. Kuka siellä?

Kostiljev. Se olen minä… Vasja…

Pepel. Mitä asiaa?

Kostiljev (väistyen ovelta). Aukaise ovi…

Satin. (Katsomatta Kostiljeviin). Kyllä ukolle aukaistaan, mutta siellä se on eukkokin…

(Näyttelijä purskahtaa nauruun).

Kostiljev (levottomana puoliääneen). Mitä? Kuka siellä on? Häh?

Satin. Kuinka? Minulleko sinä puhut?

Kostiljev. Mitä sinä sanoit?

Satin. En mitään… minä vaan itsekseni tässä…

Kostiljev. Varo sinä itseäsi! Leikilläkin on rajansa… Niinpä juuri! (Kolkuttaa ovea hyvin kovasti). Vasilij!…

Pepel (aukaisee oven). No? Mitä sinä meluat?

Kostiljev (kurkistelee ympäri komeroa). Minä… tuota… näetkös…

Pepel. Toitko rahat?

Kostiljev. Minulla on sinulle asiaa…

Pepel. Toitko rahat?

Kostiljev. Mitkä rahat?… Odotahan…

Pepel. "Mitkä rahat" — kellorahat tietysti — 7 ruplaa?…

Kostiljev. Mitkä kellorahat?… Ah, niin… kuulehan Vasja…

Pepel. Varo sinä itseäsi! Eilisiltana todistajain läsnäollessa minä möin sinulle kellon kymmenestä ruplasta… kolme saat pitää hyyrystä, seitsemän on tuleva takaisin! Älä ollenkaan räpyttele silmiäsi! Siinä sinä lakkaamatta vetelehdät ja häiritset ihmisten rauhaa… vaan mikä olisi tehtävää, sen unohdat…

Kostiljev. Ssss! No, no, älähän nyt suutu, Vasja!… Kello… sehän oli…

Satin. Varastettu…

Kostiljev (ankarasti). Minä varastettua en ota vastaan… Kuinka sinä voit…

Pepel (koppaa häntä ryntäistä kiinni). Miksi sinä tulit minua häiritsemään? Mitä sinä tahdot?

Kostiljev. Enhän minä… Ei, ei mitään… Kyllä minä menen pois… kun sinä sillä tavoin…

Pepel. Mene, tuo rahat!

Kostiljev (menee). Ai-jai-jai — miten raakoja ihmisiä!

Näyttelijä. Kometiaa!

Satin. Hyvä! Sellaisesta minä pidän…

Pepel. Mitä hänellä on täällä tekemistä?

Satin (nauraen). No, etkö sitä ymmärrä? Eukkoansa etsii… Antasit kerran hänelle oikein aika tillikan, että muistaisi!?

Pepel. Käyn minä käsiäni ryvettämään mokoman tähden…

Satin. Sinäpä tekisit sen viisaasti. Sitten — naisit Vasilisan… tulisit meidän isännäksemme…

Pepel. Siitä ei suurta iloa olisi! Te kaikessa ystävyydessä joisitte — ei ainoastaan omaisuuteni, vaan vieläpä minutkin kaupanpäälliseksi… (istuu makuulavalle). Se vanha piru… tuli ja herätti makeimmasta unesta… Näin juuri unta — että olin ongella… kuuntelen… nykii, nykii… vedän… katson… lahna! .. Ja sellainen mahdottoman iso lahna, että sellaisia lahnoja ei näe koko maailmassa muualla kuin unessa vain… Minä vedän, vedän — toiselta puolen taas pelkään — että jos se siima pakana katkeaa! Varustin jo valmiiksi haavinkin käteeni… Nyt… heti paikalla, arvelin…

Satin. Ei se ollut mikään lahna, vaan Vasilisa…

Näyttelijä. Johan siitä on pitkä aika kun Vasilisa onkeen tarttui…

Pepel (suuttuneena). Menkää hiiteen Vasilisoinenne päivinenne!

Kleschj (tulee porstuasta). Kylmä… oikea koiran ilma…

Näyttelijä. No, miks'et Annaa tuonut sisään? Paleltuuhan se siellä…

Kleschj. Natascha vei hänet luokseen, kyökkiin…

Näyttelijä. Poishan se ukko ajaa sen sieltä…

Kleschj (istuu työhönsä). Kyllä Natascha hoitaa…

Satin. Vasilij! Lainaas viis' kopekkaa…

Näyttelijä (Satinille). "Viisi"… Kyll' olet sinäkin!… Vasja! Anna meille yhteensä "Kahenriunanraha"…

Pepel. Täytyy hopussa antaa… ennenkuin alatte mankua ruplaa… Tuossa!

Satin. Gibralttarrr! Varkaat, ne ne ovat maailman parhaat pojat!

Kleschj (synkästi). Ne ansaitsevat helpolla rahaa… Ei tarvitse raataa…

Satin. Monet helposti saa, mut ei monikaan helposti jaa… "Raatakaa! Tehkää työtä!" — sanovat. — Laittakaa asiat niin että saan mieluista työtä, niin ehkäpä minäkin käyn raatamaan!… Kun työ on — mieluista, on elämä nautintoa! Kun työ on — pakkoa, on elämä — orjuutta! (Näyttelijälle). No, sinä Sardanapalus! Lähdetäänkö…

Näyttelijä. Kyllä, Nebukaneesar! Nyt juomme taasen itsemme niin humalaan, kuin neljäkymmentätuhatta juoppoa… (Menevät).

Pepel (haukotellen). No, kuinkas muijasi laita on?

Kleschj. Luultavasti ei enää kestä kauvan…

(Paussi).

Pepel. Kun katselen sinua, niin ajattelen että — turhaan sinäkin siinä viilata nirskutat.

Kleschj. Mitä minun sitten pitäisi tehdä?

Pepel. Ei mitään…

Kleschj. Kuinka sitä tulisi toimeen?

Pepel. Tulevatpahan nuo ihmiset toimeen…

Kleschj. Nuo ihmiset? Minkälaisia ovat nuo ihmiset? Retkaleita, kultakomppaniaan he kuuluvat… ne ihmiset! Minä olen työmies… minua hävettää katsoa heihin, minä olen lapsuudestani tottunut työhön… Sinä luulet että minä en voi täältä enää minnekkään kohota? Ei, minä kohoan! minä konttaamalla konttaan täältä pois, vaikka nahka hartioistani heltisi, mutta sittenkin menen… Odotahan… kunhan vaan vaimoni kuolee… Olen elänyt täällä puoli vuotta, mutta se puoli vuotta on ollut kuin kuusi vuotta…

Pepel. Älä lörpöttele… ei toiset ole yhtään sinua huonompia…

Kleschj. Eikö huonompia!? Ei kunniaa, ei omaatuntoa…

Pepel (välinpitämättömästi). Mitäpä hyötyä on kunniasta ja omastatunnosta? Jos niitä voisi edes jalkaan vetää saappaitten asemesta… Kunnia ja omatunto on niitä varten, joilla on valta ja voima…

Bubnov (tulee huoneeseen). Huu-u-u… palennun!

Pepel. Bubnov! Onko sinulla omaatuntoa?

Bubnov. Mitä? — Omaatuntoa?

Pepel. Niin juuri!

Bubnov. Mitä minä sillä tekisin? Enhän minä ole mikään pohatta…

Pepel. Sitähän minäkin tässä sanon: kunnia ja omatunto on ainoastaan rikkaita varten! Mutta Kleschj haukkuu, että meillä muka ei ole omaatuntoa…

Bubnov. Vai niin — pyysikö hän jotain lainaksi?

Pepel. Ei. Hän tulee omillaan toimeen…

Bubnov. Siis myöskenteli jotain? Ei täällä sinun tavaroitasi kukaan osta. Jos sinulla olisi edes jonkinlaiset korttirisat — minä ostaisin… mutta nekin velaksi…

Pepel (opettavaisesti). Tyhmeliini sinä olet Andrjuschka! Kuuntelisit ennemmin omantunnon asioissa Satinia… taikka Paroonia…

Kleschj. Ei minulla ole heiltä mitään kuunneltavaa… eikä opittavaa…

Pepel. Kyllä… he ovat viisaammat kuin sinä… vaikka ovatkin juoppoja…

Bubnov. Olla humalassakin järkevä, on asia sangen tärkeä.

Pepel. Satin sanoo: jokainen soisi, että hänen lähimmäisellään olisi omatunto, mutta siitä näetkös ei ole kenellekään hyötyä… Ja se on totta…

(Natascha tulee. Hänen perässään — Luka, keppi kädessä, laukku selässä, kattila ja teekannu rippuvat vyössä).

Luka. Rauhaa ja terveyttä, kunnialliset ihmiset!

Pepel (sivellen viiksiänsä). Aa, Natascha!

Bubnov (Lukalle). Oltiin kunniallisia, kun oli semmoinen kuosi. Nyt siitä on kulkemassa jo toinen vuosi…

Natascha. Tässä on uusi hyyryläinen…

Luka. Minulle on yhdentekevä! Minä kunnioitan veijareitakin; minun mielestäni ei kirppu ole kirppua kummempi: kaikki he ovat tummia, — kaikki hyppivät… eikö niin… sanoppa, rakkaani, mihinkä minä tässä asetun oleilemaan?

Natascha (osottaa kyökin ovea). Mene sinne, vaari…

Luka. Kiitos, tyttöseni! Kun sinne, niin sinne… Vanhukselle — missä lämmin, siellä koti…

Pepel. Sepä hauska ukko.

Natascha. Ainakin hauskempi kuin te… Andrei! Akkasi on meidän kyökissämme… tule vähän ajan perästä hakemaan.

Kleschj. Hyvä… kyllä tulen…

Natascha. Olisit vähän ystävällisempi häntä kohtaan… ei siitä enää pitkällistä ole…

Kleschj. Kyllä tiedän…

Natascha. Tiedät… Se on vähän, että tiedät, pitää ymmärtää myös. Kuolema on peloittavaa…

Pepel. Olkoon vaan — minä en pelkää…

Natascha. Et tietysti!… Itse urhollisuus…

Bubnov (viheltäen lyhyesti). Rihmat ovat mädänneet…

Pepel. Tietysti, en pelkää! Vaikka paikalla kuolisin! Ottakaa veitsi, iskekää sydämmeeni… Kuolen tässä paikassa, ääntä päästämättä! Hauskaa on ottaa vastaan kuolema puhtaasta kädestä…

Natascha (mennessään). Puhukaa muille — eikä minulle.

Bubnov (pitkäveteisesti). Mutta rihmat ovat sittenkin mädänneet…

Natascha (porstuan ovelta). Andrei! Muista tulla eukkoasi hakemaan…

Kleschj. Hyvä…

Pepel. Kelpo tyttö!

Bubnov. Mukiin menevä…

Pepel. Miksihän se minua sillä tavalla?… ikäänkuin hylkii… Yks kaikki… turmioon hän täällä kuitenkin joutuu…

Bubnov. Sinun tähtesi…

Pepel. Miksikä juuri minun tähteni? Minä päinvastoin säälin häntä…

Bubnov. Aivan kuin susi lammasta…

Pepel. Älä lörpötä! Minä oikein sydämmestäni säälin häntä… Hänen elämänsä on kovin tukalaa täällä… sen huomaan…

Kleschj. Odotahan, jos Vasilisa sattuisi näkemään, kun puhelette keskenänne…

Bubnov. Vasilisa? Niin, se ei hevillä omastaan luovu… se on ankara ämmä…

Pepel (käypi loikomaan makuulavalle). Menkää hiiteen, te senkin — profeetat!

Kleschj. Kyllä vielä näet… odotahan!…

Luka (veisaa kyökissä). Yö o-on pi-i-me-e-ä… e-ei voi tietä eroittaa…

Kleschj (menee porstuaan). Hm, sekin alkoi siellä ulvoa…

Pepel. Ikävää täällä on… mistähän sekin tulee? Elät, elät, kaikki on hyvin! Yht'äkkiä — aivan kuin kohmetut ja tulee ikävä…

Bubnov. Ikävä? Hm — hm…

Pepel. Todentotta!

Luka (veisaa). Niin, ei voi tietä eroittaa ollenkaan…

Pepel. Kuules! Ukko!

Luka (kurkistaa ovelta). Niin minäkö?

Pepel. Sinä. Älä laula.

Luka (tulee sisään). Etkö pidä laulusta?

Pepel. Pidän kyllä, jos hyvin lauletaan…

Luka. Minä siis en laula hyvin?

Pepel. Luultavasti…

Luka. Siinä se nyt on! Ja itse minä luulin, että laulan hyvin. Se käypi aina sillä lailla… ihminen ajattelee itsestään, nyt minä teen tuon asian oikein hyvin! Kun olet tehnyt — huomaatkin että toiset ovat tyytymättömiä…

Pepel (nauraen). Se on totta, se!…

Bubnov. Sanoit juuri, ett'on ikävä, ja nyt nauraa hohotat…

Pepel. No entäs sitte? senkin varis…

Luka. Kenen se sitten on ikävä?

Pepel. Minun, tässä…

(Parooni tulee).

Luka. Vai niin! Ja siellä kyökissä istuu neitonen, lukee kirjaa ja itkee! Totisesti! Kyyneleet tippuvat… Minä sanon hänelle: miksikä sinä nyt sillä tavoin, rakkaani? Hän vastaa: — sääli on! Ketä on sääli, kysyn? Täällä kirjassa, sanoo, kerrotaan… Kaikkea sitä ihminen tekeekin… Myöskin, luultavasti, ikävissään…

Parooni. Se on hassu…

Pepel. Parooni! Joko joit teetä?

Parooni. Join… No, entäs sitten?!

Pepel. Tahdotko — niin panen paikalla puolikkaan pöytään?

Parooni. Tietysti… No entäs sitten!

Pepel. Käy ensin nelinryömin lattialle ja hauku kuin koira.

Parooni. Hölmö! Oletko olevinasi — kauppijas? Vai oletko humalassa?

Pepel. No, sukkelaan, ala haukkua! Minä tahdon pitää lystiä… Sinä olet herra… oli sinunkin aikasi — kun et meikäläistä pitänyt ihmisenäkään… ja niin edespäin…

Parooni. No, entäs sitten!?

Pepel. Mutta nyt minä pakoitan sinut koirana haukkumaan, ja sinä teet sen… eikö totta, että sinä haukut?

Parooni. No, haukun, haukun! Pökkelö! Mitähän nautintoa sinulle nyt siitäkin on, kun minä kerran itsekin tiedän, että olen melkein huonompi sinua? Olisit silloin pakoittanut minut nelinryömin kävelemään, kun en ollut vertaisesi…

Bubnov. Oikein!

Luka. Siihen minäkin sanon — hyvä!

Bubnov. Mitä on ollut — on ollut, jälelle jäi hölynpölyä… Täällä ei ole herrasväkeä… kaikki on luopunutta ja lähtenyttä, jälellä on vaan pelkkä ihminen…

Luka. Siis kaikki yhdenvertaisia… Ja sinä, rakkaani, oletko todellakin ollut paroonina?

Parooni. Kuinka sinä uskallat?… Mikäs aaveenhaamu sinä olet?

Luka (nauraen). Olen nähnyt kreivejä, olen nähnyt ruhtinoita… Mutta paroonin kohtaan ensikerran elämässäni ja senkin noin ratkoittuna.

Pepel (nauraa hohottaa). Kuules parooni! Sinä nolasit minut…

Parooni. Jo olisi aika sinunkin viisastua, Vasilij…

Luka. Ehe-he! Kun katselen oikein teitä, veljet, — kyllä vietätte elämää — oi-oi!…

Bubnov. Niin on elämä; me ollaan semmoista väkeä; heti ylös noustua, annetaan mennä alasmäkeä…

Parooni. Ollaan sitä nähty parempiakin päiviä… Minä esimerkiksi… aamulla herättyäni, loikoilin vielä sängyssä, join siinä kahvia… niin kahvia! — kerman kanssa… niin, kerman kanssa.

Luka. Ihmiset ovat aina ihmisiä! Vaikka he miten teeskentelisivät, vaikka he kuinka luikertelisivat, joka ihmiseksi syntyi, se ihmisenä kuolee… Kun sitä katselee — niin huomaa, että ihmiset aina alkavat tulla ymmärtäväisemmiksi ja viisaammiksi… vaikka elävät yhä huonommin, kuitenkin pyrkivät parempaan… uppiniskaisia ovat!

Parooni. Hei, ukko, kuka sinä olet?… Mistä sinä tänne ilmestyit?

Luka. Niin minäkö?

Parooni. Oletko toiviolainen, maankiertäjä?

Luka. Kaikkihan me olemme kiertäjiä täällä maan päällä… Sanotaan, niin kuulin kerrottavan, että tämä meidän maammekin kiertää taivaan avaruudessa.

Parooni (ankarasti). Kiertäminen on eri asia, mutta — onko sulla passi?

Luka (hetken vaiettuaan). No, entäs kuka sinä olet, — sala-nuuskijako?

Pepel (ilolla). Hyvä, ukko! No, Parooni, saitko siipeesi?

Bubnov. Siinä sai, herra…

Parooni (hämillään). Olkaa siellä nyt! Ei mitään ukkoseni… leikillähän minä vaan! Ei, veli hyvä, minulla itsellänikään ole minkäänlaisia papereita…

Bubnov. Valehtelet!

Parooni. Se tahtoo sanoa… kyllä minulla paperit ovat, vaan ne eivät kelpaa minnekään…

Luka. Paperit, ne ovat aina ylipäänsä semmoiset… eiväthän ne kelpaa koskaan mihinkään.

Pepel. Parooni! Lähe pois kapakkaan…

Parooni. Minä olen valmis! No, hyvästi ukko… sinä olet aika vekkuli!

Luka. Saa sitä olla milloin mikäkin, rakkaani…

Pepel (porstuan ovella). No tuletko, vai et!

(Menee. — Parooni lähtee sukkelaan perässä).

Luka. Oikeinko todella tuo ihminen on ollut parooni?

Bubnov. Kuka hänet tietää. — Herrasmies se ainakin on, se on totta… Niinhän se nytkin: ei ole, ei ole —, vaan yht'äkkiä pöllähtää päähän jotain — ja heti paikalla ilmestyy herruus esille. Nähtävästi ei ole vielä lykkynään kaikki haihtunut.

Luka. Se herruus taitaa olla aivan kuin isorokko… vaikka se ihmisestä erkaneekin, niin arvet kuitenkin jäävät jälelle…

Bubnov. Ei hän juuri mitään erityistä… Toisinaan vaan yht'äkkiä hypähtää… Niinkuin äskenkin, siitä passista…

Aljoschka. (tulee humalassa, hanuri kädessä. — Viheltää). Hei! Eläjät!

Bubnov. Mitä sinä kiljut?

Aljoschka. Älkää panko pahaks'… suokaa anteeks'! Minä olen kohtelias ihminen…

Bubnov. Taaskin ryypännyt?

Aljoschka. Ja oikein täydellä mitalla! Komisarius Medjakin juuri ajoi minut ulos poliisiputkasta ja sanoi: varo itseäsi — ett'ei sinua kadulla näkyisi ei kuuluisi… muuten! .. Mutta minulla taasen on semmoinen luonne, että… Isäntä yhtämittaa morkkaa minua… Mikä on oikeastaan isäntä?… Tphu! Se on vain turha luulo… Suuri juoppo hän on — eikä mikään muu… Vaan minä olen semmoinen ihminen, että… minä en halua mitään! En huoli mistään ja sillä hyvä! Osta minut ruplasta, tai tarjoa kaksikymmentä! Vaan minä en huoli kummastakaan — ilmaiseksi saat jos tahdot. (Nastja tulee kyökistä). Tarjoa vaikka miljoona, en huoli siitäkään! Vaan sitä… että minua, hyvää miestä, komentaa vertaiseni, juoppo, sitä minä en salli! Sitä en kärsi!

(Nastja, seisoen ovella, katsoo Aljoschkaan ja heiluttaa päätään).

Luka (hyväsydämmisesti). Eh, nuorukainen, eksynyt olet oikealta polulta…

Bubnov. Inhimillinen ymmärtämättömyys…

Aljoschka (heittäytyy lattialle pitkäkseen). Tässä, syö minut! Minä en sano mitään. Minä olen hurja poika! Sanokaa, olkaa hyvä, olenko minä muita huonompi? Ja minkätähden minä olisin huonompi muita? Medjakin sanoi: "älä näyttäy kadulla, taikka saat vasten kuonoasi!" Mutta minäpä näyttäyn sittenkin… menen heittäyn keskelle katua —. ajakoot ylitseni, ruhjokoot minut! Minä — minä en halua mitään!..

Nastja. Voi raukkaa!… niin nuori vielä… ja noin reuhaa…

Aljoschka (huomattuaan Nastjan, nousee polvilleen). Neitini! Madmasel! Parle francé… preis-kurant! Juopotellut olen…

Nastja (kuiskaa ääneen). Vasilisa!

Vasilisa (aukaisten sukkelaan oven, Aljoschkalle). Joko taas olet täällä?

Aljoschka. Terveheks… tehkää niin hyvin…

Vasilisa. Olenhan sanonut sinulle, senkin penikka, ett'et saa jalallasi tänne astua…

Aljoschka. Vasilisa Karpovna… tahdotko että paikalla soitan sinulle hautausmarssin?

Vasilisa (tyrkkii häntä). Ulos!

Aljoschka (siirtyen ovelle päin). Odota… ei sillä tavalla sovi! Ensin hautausmarssi… juuri olen sen oppinut! Aivan verestä musiikkia… maltahan vähän!

Vasilisa. Kyllä minä sinut maltatan… usutan koko kadun koirat kimppuusi… kirottu pakana… vielä olet liian nuori — minua haukkumaan…

Aljoschka (juoksujalassa). No, kyllä menen…

Vasilisa (Bubnoville). Katso ett'ei hän jalallaan tänne astuisi! Kuuletkos!?

Bubnov. En minä ole sinulle mikään oven vahti

Vasilisa. Se on minulle yhdentekevä, mikä sinä olet! Älä unohda, että armosta sinä elät täällä! Muistatko, mitä olet velkaa minulle?

Bubnov (levollisesti). En ole laskenut…

Vasilisa. Varo itseäsi… kyllä minä lasken!

Aljoschka (avaa oven ja huutaa). Vasilisa Karpovna! Minä en pelkää sinua… en yhtään! (Häviää).

(Luka nauraa).

Vasilisa. Kuka sinä olet?…

Luka. Matkamies… Toiviolainen…

Vasilisa. Yövytkö vai asumaanko jäät?

Luka. Sittenpähän nähdään…

Vasilisa. Onko passi!

Luka. Kyllä, minä voin…

Vasilisa. Anna tänne!

Luka. Minä tuon sitten… laahaan sen sinulle sinne huoneesesi…

Vasilisa. "Toiviolainen!"… sanoisit kerjäläinen — niin olisi lähempänä totuutta…

Luka (huoaten). Et ole ollenkaan leppeä, muoriseni…

(Vasilisa menee Pepelin ovelle, Aljoschka kurkistaa kyökin ovesta, kuiskaamalla: "Joko se meni?").

Vasilisa (kääntyy häneen). Vieläkö sinä olet täällä?

(Aljoschka viheltää ja katoaa. Nastja ja Luka nauravat).

Bubnov (Vasilisalle). Ei ole kotona…

Vasilisa. Kuka?

Bubnov. Vasjka…

Vasilisa. Kuka sinulle sanoi, että minä häntä etsin…

Bubnov. Näenhän minä… kun ympäri huonetta haet ja vilkuilet…

Vasilisa. Minä katselen onko kaikki järjestyksessä, ymmärrätkö? Miksi lattia ei ole vieläkään la'aistu? Olenhan monta kertaa sanonut, että lattian täytyy olla puhdas.

Bubnov. Se on näyttelijän vuoro…

Vasilisa. Se ei kuulu minuun, kenen on vuoro! Sen vaan sanon — jos terveyslautakunta sattuu tulemaan ja minua sakotetaan… niin paikalla olette joka sorkka pellolla!

Bubnov (maltilla). Millä sinä sitten käyt elämään?

Vasilisa. Ei rikan rahtuakaan saa olla! (Menee kyökkiin päin. Nastjalle). Mitä sinä koikkelehdit ja seista toilailet, kuin mikäkin kanto? Miksi turpasi on turvonnut? Ota ja lakaise lattia! Näitkö — oliko Natalia täällä?

Nastja. En tiedä… en nähnyt…

Vasilisa. Bubnov! Kävikö sisareni täällä?

Bubnov. Nataliahan tämän tänne toi… (Tarkoittaa Lukaa).

Vasilisa. Olikos — tämä kotona? (Tarkoittaa Pepeliä).

Bubnov. Vasjkako? Oli… silloin oli Natalia tässä myös ja puheli Kleschjin kanssa…

Vasilisa. Minä en kysy kenen kanssa ja kuka puheli!… Sitä roskaa ja sitä likaa… jokapaikassa! Voi, teitä… sikoja!… Ett' olis' paikalla huone siivottu!… Kuuletteko!

(Menee sukkelaan).

Bubnov. On siinä aika peto — siinä akassa!

Luka. Vanttera vaimo…

Nastja. Villiytyyhän tässä elämässä vaikka kuka elävä inehmo sidottaisiin semmoiseen mieheen… kuin hänelläkin on, niin…

Bubnov. Mitä vielä, ei hän niin kovin sidottu ole…

Luka. Ainako hän sillä tavalla… räsähtää?

Bubnov. Aina… Henttunsa luoksehan se tuli, niinkuin näit, vaan sitä ei ollutkaan kotona…

Luka. Paha taisi tulla mieli, luultavasti. Oho-hoo! Kuinka monenlaista kansaa sitä onkin maan päällä ja kaikki isännöivät… ja kaikenlaisilla keinoilla toinen toistaan pelottelevat, eikä sittenkään ole elämässä järjestystä… eikä puhtautta…

Bubnov. Kukin tahtoo järjestystä, mutta puuttuu ymmärrystä. Kyllä se sittenkin taitaa pitää se lattia lakaista… Nastja!.. Jos sinä sentään alkaisit lakaista…

Nastja. Vielä mitä! Olenko minä teidän kamaripiikanne… (Lyhyen äänettömyyden jälkeen). Menen ja juon itseni humalaan niin että…

Bubnov. Asiahan se on sekin…

Luka. Miksi sinä neitonen niin juoda tahdot? Äsken juuri itkit, ja nyt aijot juoda itsesi humalaan!

Nastja (vaativaisena). Kun tulen humalaan, alan uudelleen itkeä… siinä kaikki!

Bubnov. Se ei ole paljon…

Luka. Mutta mistä syystä, sano? Ei syyttä syyläkään nenälle nouse…

(Nastja on ääneti ja nuokkuu).

Luka. Vai sillä lailla… Ehe-he… te herrasväki! Kuinka vielä teidän käypi?… Jos minä tässä otan ja lakaisen. Missä on varsiluuta?

Bubnov. Oven takana, porstuassa…

(Luka menee porstuaan).

Bubnov. Nastjenka!

Nastja. No?

Bubnov. Miksi se Vasilisa niin sen Aljoschkan kimppuun hyökkää?

Nastja. Aljoschka oli sanonut hänestä että Vasjka on saanut hänestä kyllikseen, aikoo nyt jättää hänet… ja ottaa sijaan Nataschan… Pois minäkin täältä lähden… toiseen kortteeriin…

Bubnov. Miksi? Ja mihin?

Nastja. Olen kyllästynyt… Olen liika täällä…

Bubnov (levollisesti). Sinä olet liikaa jokapaikassa… kaikki ihmiset maan päällä ovat liikaa…

(Nyökyttelee päällään. Nousee, menee hiljakseen porstuaan. Medvedjev tulee ja hänen perässään Luka varsiluuta kädessä).

Medvedjev. Minäkö muka en sinua tuntisi…

Luka. Entäs kaikki muut ihmiset — tunnetko ne myös?

Medvedjev. Omassa poliisipiirissäni minun täytyy tuntea kaikki… vaan sinua sentään en tunnekkaan.

Luka. Se on siitä syystä, setä, että maa ei kaikki mahtunut sinun poliisipiiriisi… sitä jäi sattumalta vähän sen ulkopuolellekin…

(Menee kyökkiin).

Medvedjev (menee Bubnovin luo). Se on totta, että minun piirini on pieni… mutta pahempi kuin moni suuri… Äsken juuri, päivystysvaihdon aikana, vein suutari Aljoschkan poliisikamariin… Ajatelkaas, kävi istumaan keskelle katua, soittaa hanuria ja huutaa täyttä kurkkua: "en tahdo mitään, enkä huoli mistään!" Kadulla on suuri liike — hevosilla ajetaan… voivat ajaa vielä yliten — tai muuten vahingoittaa… Semmoinen huimapää että… No, ei muuta kuin — minä hetipaikalla hänet kyöräsin putkaan… Ihmeen on halukas panemaan toimeen epäjärjestystä…

Bubnov. Tuletko iltasilla dammia pelaamaan?

Medvedjev. Tulen. Th-ja… Entäs… Vasjka?

Bubnov. Mitäs hänestä… aivan kuin ennenkin…

Medvedjev. Siis yhä… elää?

Bubnov. Mikäs hänen on eläessä? Hänen kelpaa elää…

Medvedjev (epäillen). Kelpaa? (Luka menee ämpäri kädessä porstuaan). Thja… Tässä on puhe Vasjkasta… Etkö ole kuullut?…

Bubnov. Olen kuullut puheita kaikenlaisia…

Medvedjev. Vasilisan suhteen tarkoitan… etkö ole huomannut?…

Bubnov. Mitä?

Medvedjev. Noin… yleensä… Sinä ehkä tiedät, mutt' valehtelet? sillä kaikkihan tietävät… (Ankarasti). Ei saa valehdella, veli hyvä…

Bubnov. Miksi minä valehtelisin!

Medvedjev. Sitähän minäkin!… Vaan ne lurjukset, yhä kertoilevat: että Vasjka muka olisi alkanut elää Vasilisan kanssa… mitä se minuun kuuluu? Enhän minä hänen isänsä ole, minä olen — eno… Ei minua tarvitse siitä pilkata… (Kvaschnja tulee). Minkälaiseksi nykyinen kansa on tullut… kaikesta tekee pilkkaa… Ahaa! Sinä jo tulit…

Kvaschnja. Aa, minun rakas reserviläiseni! Kuules Bubnov! Hän tänään taas torilla iski minuun kiinni, että eikös muka mentäisi vihille…

Bubnov. Anna mennä… mitäs siinä on tuumimista? Rahoja löytyy ja kavalieri on parhaissa voimissaan…

Medvedjev. Minäkö? Hoh-hoo!

Kvaschnja. Hm, halliparta! Ei, älä ollenkaan minun kipeimpään paikkaani koske! Tuon kaiken minä, ystäväiseni, tunnen… Vanhan vaimon miehelään meno on aivan sama, kuin hypätä talvella avantoon: kerran kun olet sen tehnyt, — koko ikäsi muistat…

Medvedjev. No, no, maltahan… miehiä — on monenlaisia.

Kvaschnja. Mutta minä olen aina samanlainen! Kun entinen mieheni äikähti — levätköön hän siellä möyheässä mullassa — niin koko pitkän päivän istuin, ilosta, aivan yksikseni, — istuin ja vaan ajattelin: "tokkohan tämä onni on todellista?"…

Medvedjev. Jos sinua miehesi alinomaa syyttä lyödä hakkasi, niin siitä olisi pitänyt valittaa poliisille…

Kvaschnja. Minä valitin Jumalalle kahdeksan vuotta, — eikä sekään auttanut!

Medvedjev. Nyt on kielletty vaimoa lyömästä… nyt on joka asiassa ankara laki ja asetus! Ei saa ketään lyödä muuten kuin — järjestyksen vuoksi…

Luka (taluttaa Annaa). No, vihdoinkin konttasimme… Voi sinua! Kuinka voipi niin heikko olento lähteä yksin liikkeelle? Missä on sinun paikkasi?

Anna (osottaen sänkyä). Kiitos, vaari…

Kvaschnja. Katsokaa tuota tuossa… hänellä on myös aviomies!

Luka. Kovin on naikkonen heikko… Porstuassa seiniä myöten hapuroi ja voihki… Miksi tekin päästätte hänet yksin liikkeelle?

Kvaschnja. Hänen kamaripiikansa taisi mennä kävelemään… Me emme huomanneet, suokaa anteeksi, isäseni!

Luka. Sinä siinä — vaan naurat… ei sovi heittää ihmistä tuolla tavalla. Oli hän minkälainen tahansa oman hintansa arvoinen hän aina on…

Medvedjev. Täytyy olla hoitaja! Yht'äkkiä — kuolee? Siitä voi tulla ankara kysymys… Täytyy hoitaa!

Luka. Totta, herra kersantti…

Medvedjev. Hm… se nyt on sillä lailla että… minä en vielä juuri aivan tällä hetkellä ole ihan täysi kersantti… mutta…

Luka. Mutta ulkomuodosta päättäen olette oikea sankari…

(Porstuasta kuuluu melua, kolinaa ja epäselviä ääniä).

Medvedjev. Eiköhän siellä ole vaan — skandaali?

Bubnov. Jotain sinnepäin…

Kvaschnja. Täytyy mennä katsomaan…

Medvedjev. Minun myös täytyy mennä… Oh, näitä virkamiehen vaivoja! Minkätähden oikeastaan pitää eroittaa ihmisiä, kun he tappelevat? Lakkaavathan ne itsestäänkin… väsyväthän ne viimein… Pitäisi antaa vapaasti ihmisten kolhia toinen toistaan, niin paljon kuin kukin sietää… Kyllä tappelut sillä tavalla vähenisivät… jokainen selkäänsä saanut muistaisi kauemmin…

Bubnov (nousten makuulavalta). Sinäpä puhuisit siitä esimiehillesi…

Kostiljev (riuhtaisee oven selkoseljälleen, huutaa). Abraschka! Tule sukkelaan… Vasilissa… tappaa Nataschan… joudu!

(Kvaschnja, Medvedjev, Bubnov syöksyvät porstuaan. Luka nyykyttää päätään ja katsoo heidän jälkeensä).

Anna. Oi Jumalani… Natascha raukka!

Luka. Kutka siellä tappelevat?

Anna. Emännät… sisarukset —

Luka (menee Annan luokse). Onko heillä jotain perinnönjakoa?

Anna. He ovat… molemmat… terveet ja kylläiset…

Luka. Kuinka sinua kutsutaan?

Anna. Anna — minä olen… Kun katselen sinua… muistutat hyvin paljon… isä-ukkoani… aivan samanlainen, lempeä… pehmeä…

Luka. On paljon pehmitetty, siitä syystä olen pehmeä…

(Nauraa särkyneellä äänellä).

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka kuin edellisessä. Ilta. Lähellä uunia makuulavalla pelaavat korttia Satin, Parooni, Krivoi-Zob ja Tattari. Kleschj ja Näyttelijä katsovat toisten peliä. Bubnov pelaa omalla makuulavallaan Medvedjevin kanssa dammi-peliä. Luka istuu jakkaralla Annan vuoteen vieressä. Yömaja on valaistuna kahdella lampulla: yksi on seinällä lähellä kortin pelaajia, toinen Bubnovin makuulavalla.

Tattari. Vielä yksi peli — enempi en pelaa…

Bubnov. Zob! Paneppas lauluks'.

(Alkaa laulaa).

Päivä nousee, päivä laskee…

Krivoi-Zob (yhtyen lauluun).

Vankila on pimeä…

Tattari (Satinille). Sekoita kortit! Hyvin sekoita! Kyllä sinut tunnetaan…

Bubnov ja Krivoi-Zob (yhdessä).

Vartiat ne yhä valvoo — niin eh! Akkunani edessä.

Anna. Lyöntejä… solvauksia… niitä olen saanut… muuta en elämässäni ole nähnyt!…

Luka. Älä sure — muoriseni!

Medvedjev. Mitä sinä ajat? Katsohan vähän!…

Bubnov. Ahaa! Niin, niin juuri, niin!

Tattari (pui Satinille nyrkkiä). Miksi kortin piiloon panet? Minä näkee… eh, sinä!

Krivoi-Zob. Heitä pois korttisi, Asàn! Yks' kaikk' ne nylkevät meitä… Bubnov, tee työ!

Anna. En muista — milloin viimeksi sain edes ruokaa kyllikseni… Jokaisen leipäpalan söin surulla… Elin alituisessa pelossa… Kärsin paljon… Koko elinaikani kävin ryysyissä… koko onnettoman elinkauteni… Ja minkä vuoksi?

Luka. Voi, sua lapsukaista! Väsynyt olet? Kaikki päättyy hyvin!

Näyttelijä (Krivoi-Zobille). Aja soltulla… aja soltulla… perr…

Parooni. Meillä on — kuningas.

Kleschj. Aina — ne ottavat yli.

Satin. Se on meidän tapamme…

Medvedjev. Dammi!

Bubnov. Minulla on myös… Noh?

Anna. Nyt kuolen tässä…

Kleschj. Kas, kas miten! Ruhtinas, heitä pois korttisi! Heitä pois, sanon!

Näyttelijä. Kyllä hän ymmärtää itsekin —

Parooni. Varo itseäsi, Andrjuschka, minä pian näytän sinulle mistä viisi hirttä poikki on…

Tattari. Ja'a kerta vielä! Ruukku kävi vettä noutamassa, särki itsens'… minä teen samoin!

Kleschj. (heilutellen päätään menee Bubnovin luo).

Anna. Sitä minä aina ajattelen, että… Jumalani! vieläkö tulevassakin elämässä on määrätty minulle kärsimyksiä?… Vieläkö sielläkin täytynee?…

Luka. Ei siellä mitään tule! Ole rauhassa! Ei mitään! Siellä saat oikein levätä… Kärsi vielä vähäsen. Kaikki, rakkaani, kärsivät… jokainen kärsii elämässään.

(Nousee ja menee kiireesti kyökkiin).

Bubnov (laulaa).

Vartioitkaa vaikka kuinka…

Krivoi-Zob.

Enhän pääse täältä pois…

(2:si äänisesti).

Vaikka vapautta toivon… mutt' eh! Kahleita en murtaa vois.

Tattari (huutaen). A! Kortin pisti hihaansa!

Parooni (joutuen hämilleen). No… Sinun nenääsikö se olisi pitänyt pistää?

Näyttelijä (vakuutuksella). Ruhtinas! Sinä erehdyit… ei kukaan, koskaan pistänyt…

Tattari. Näinhän minä! Hän on veijari! En pelaa enempi!..

Satin (korjaa kortit). Asàn, lopeta jo… Että me olemme veijareita sen sinä kyllä tiesit… miksi kävit kanssamme pelaamaan?

Parooni. Hävisi pelissä kaksi kahenriunanrahaa, ja nyt pitää melua kolmen ruplan edestä… ja vielä on ruhtinas!

Tattari (tulisesti). Pitää pelata rehellisesti!

Satin. Minkätähden?

Tattari. Kuinka — "minkätähden?"

Satin. Niin juuri… Minkätähden?

Tattari. Etkö sitä tiedä?

Satin. En. Tiedätkö sinä?

(Tattari sylkäisee vihoissaan. Kaikki nauravat).

Krivoi-Zob (jalomielisesti). Lystikäs sinä olet, Asan! Etkö sitä ymmärrä! Jos heidän pitäisi alkaa elää rehellisesti, niin kolmessa päivässä he kuolisivat nälkään…

Tattari. Mitä se minua liikuttaa! Pitää elää kunniallisesti!

Krivoi-Zob. Jo alkoi!… Mennään pois, teetä juomaan… Bubnov! (Laulaa).

Voi te raudat, vangin raudat…

Bubnov.

Tylyt vangin vartijat…

Krivoi-Zob.

Asànka, mennään pois! (Menee laulaen).

Ne ei helly, ne ei murru… Ne on kovat, ankarat…

(Tattari pui Paroonille nyrkkiä ja menee toisten perästä).

Satin (Paroonille, nauraen). Te, teidän teikäläisyytenne, taaskin oikein juhlallisesti harppasitte likalätäkköön! Sivistynyt ihminen olette ettekä osaa sen paremmin korttia piiloittaa…

Parooni (levitellen käsiään). Piru hänet tiesi, kuinka se lienee…

Näyttelijä. Ei ole kykyä… ei ole itseluottamusta… ja ilman sitä… ei tule koskaan mitään.

Medvedjev. Minulla on yksi dammi… ja sinulla kaksi… hm!

Bubnov. Vaikka on yksikin — kun osaa sitä viisaasti ajaa… anna tulla.

Kleschj. Jo menetitte, Abram Ivanitsch!

Medvedjev. Se on minun asiani… Ymmärrätkö? Ja ole ääneti..

Satin. Voitto — viisikymmentä kolme kopekkaa.

Näyttelijä. Kolme kopekkaa on tuleva minulle… Taikka, mitä minä sillä kolmella kopekalla teen?

Luka (tulee kyökistä). No, nylitte tattaria. — Menettekö nyt viinaa juomaan?

Parooni. Lähe kanssamme!

Satin. Että saisimme nähdä, minkälainen sinä olet humalassa?

Luka. En selvää parempi…

Näyttelijä. Tule pois, ukko… siellä minä lausun sinulle kupletteja…

Luka. Mitä se on?

Näyttelijä. Runoja, — ymmärrätkös?

Luka. Ru-unojako! Mitäpä minä niistä runoista!

Näyttelijä. Se on — hauskaa… Toisinaan esimerkiksi, on ikävä…

Satin. No, sinä kupletisti, tuletko?

(Menee Paroonin kanssa).

Näyttelijä. Tulen, tulen… alkakaa mennä! Kuuleppas ukko, esim. tätä — se on eräästä runoelmasta… alkua en nyt muista… unhotin! (Hieroo otsaansa).

Bubnov. Valmis! Nyt meni sinun dammisi… ajappas!

Medvedjev. Ei olisi pitänyt sinne mennä… ammu pois.

Näyttelijä. Ennen, kun organismini ei vielä ollut myrkytetty alkkohoolilla, minulla oli mainio muisti… Mutta nyt… Kaikk' on mennyttä! Ennen minä lausuin tätä runoa suurella menestyksellä… aploodit tuli aina kuin ukkosen jyrinä. Tiedätkö sinä, vanhus, mitä aploodit oikeastaan ovat… ne, veliseni, ne ovat aivan kuin… paloviina! .. Esim. kun minä astuin esille, asetuin näin… (Asettuu asemaan). Asetun näin… ja… (On ääneti). En muista mitään… en sanaakaan… en muista! Se oli minulle rakkaimpia runoelmia… Eikö minun laitani ole huonosti, äijä paha?

Luka. Eipä taida olla hyvinkään, kun olet rakkaimpasi unehuttanut? Rakkaimmassa riippuu kiinni koko ihmisen sielu.

Näyttelijä. Minä olen juonut sieluni, äijäseni… minä, veli hyvä, olen hukassa… Ja minkätähden hukassa? Sentähden, kun ei ollut itseluottamusta… Nyt minä olen lopussa…

Luka. No, mitäpä siitä? Koeta… lääkitä itseäsi! Nykyään, jos olet kuullut, parannetaan juoppoja… On rakennettu semmoinen parannuslaitos juoppoja varten… jossa heitä ilmaiseksi parannetaan… On tultu, näetkös, huomaamaan että — juoppokin on ihminen, ja oikein ovat siellä iloissaan, jos joku juoppo tahtoo tulla parannetuksi! Eikös haluta! Meneppäs…

Näyttelijä (ajatellen). Minne? Missä se on?

Luka. Se on… eräässä kaupungissa… mikä se nyt olikaan! Sillä oli vielä tuollainen kummallinen nimi… kuinka sanoisin… Kyllä minä sen nimen sitten sinulle sanon!… Nyt ainoastaan, tiedätkö mitä on tehtävä? .. Ala valmistaa itseäsi. Koita olla ryyppäämättä ja ota itsesi oikein koviin käsiin ja koita kärsiä… Ja sitten kun olet parantunut… alotat uuden elämän… eikö olisi hyvä, alkaa uutta elämää? No, tee päätös… ja se pitää tapahtua kahdessa tempussa.

Näyttelijä (hymyillen). Alkaa uudestaan!… alusta… Se olisi hyvä… Niin… Uudestaan. (Nauraa). No niin! Voinhan minä!? Enkö minä sitten voisi, mitä?

Luka. Miksi et? Ihminen voipi vaikka mitä… jos vaan tahtoo…

Näyttelijä (äkkiä, aivan kuin unesta heräten). Sinä olet lystikäs! Hyvästi vähäksi aikaa! (Viheltää). Hyvästi ukkoseni… (Menee).

Anna. Vaariseni!

Luka. Mitä, emoseni?

Anna. Puhele kanssani…

Luka (menee hänen luokseen). Miksikä ei, puhellaan…

(Kleschj katselee Lukan jälkeen, tulee ääneti vaimonsa luokse, katsoo häneen ja tekee jonkinlaisia liikkeitä käsillään, ikäänkuin tahtoisi jotain sanoa).

Luka. No mitä, veikkoseni?

Kleschj (hiljakseen). Ei mitään…

(Lähtee verkalleen porstuan ovea kohti, seisoo oven edessä pikkusen aikaa ja — menee ulos).

Luka (seuraa häntä katseillaan). Raskaalta näyttää miehesi elämä.

Anna. Minulla on itseni kanssa tekemistä.

Luka. Onko hän lyönyt sinua?

Anna. Vielä häntä kysyy… Hänen tähtensä se on, kun minä aloin kuihtua ja näivettyä…

Bubnov. Minun eukollani kun oli rakastaja, se pakana vasta osasi oikein dammia pelata…

Medvedjev. Mm-m…

Anna. Ukko! Puhele kanssani, rakkaani… Mieltäni kääntää…

Luka. Ei se mitään! Se on sillätavalla aina kuoleman edellä, kyyhkyseni. Ei mitään, rakkaani! Luota sinä vaan… Kun kuolet, niin saat rauhan… ei ole enempi mitään tarvis, ei tarvitse mitään pelätä — ei mitään! Hiljaisuus, rauha… ei muuta kuin loikoile vaan itseksesi! Kuolema, — se rauhoittaa kaikki… se on lempeä meille kaikille… Sanotaan: "kun kuolet — niin levähdät"… ja se on totta, rakkaani! Missä ihminen voisikaan täällä levähtää?

(Pepel tulee sisään hieman humalassa, synkkänä, tukka pörröisenä. Istuu oven viereen makuulavalle ääneti ja liikkumatta).

Anna. Mitenkä lienee — onkohan sielläkin vaivaa?…

Luka. Ei siellä ole mitään! Ei mitään! Usko pois! Rauha siellä on — eikä mitään muuta! Sinut kutsutaan siellä Jumalan eteen ja sanotaan: "Herra, katso tässä on sinun palvelijasi Anna"…

Medvedjev (ankarasti). Hei, sinä!… Mistä sinä sen tiedät, mitä siellä sanotaan?

(Pepel nostaa päätään Medvedjevin puheen johdosta ja alkaa kuunnella).

Luka. Kyllä kai sen tiedän, herra kersantti…

Medvedjev (sovinnollisesi). M… noh! Se nyt on sinun asiasi… Vaikka tuota… minä en juuri vielä tällä hetkellä ole aivan täysi kersantti… mutta…

Bubnov. Molemmat otan…

Medvedjev. Ah sinua… jospa sinut…

Luka. Mutta Jumala katsahtaa sinuun ja sanoo — laupiaasti ja hellästi: "Kyllä minä tämän Annan tunnen! Ottakaa ja viekää Anna paratiisiin!… rauhoittumaan ja levähtämään… Kyllä tiedän kaikki, hänen elämänsä on ollut vaikeata, hän on saanut kärsiä paljon… on kovin väsynyt… Antakaa Annalle rauha…"

Anna (läähättäen). Vaari… sinä olet hyvä… jos vaan kaikki olisi niin! Jos… pääsis rauhaan… ett'ei tuntisi mitään…

Luka. Kaikki käypi hyvin! Usko vaan!… Äläkä mitään hätäile — kuole ilolla… Kuolema, näetkös, se on meille sama kuin äiti pienokaisille…

Anna. Vaan… ehkä… ehkä minä vielä paranen?

Luka (naurahtaen). Mitä varten? Kärsimäänkö uudestaan?

Anna. Mutta jos sentään… vielä vähänaikaa… saisi elää! Kun siellä ei enää mitään vaivoja tule… niin voisihan sitä sitten vielä vähänaikaa täällä kärsiä… voisihan!

Luka. Ei, siellä ei tule mitään!… Se on varma…

Pepel (nousten ylös). Varmako… mutta, jos se ei olekaan varma!

Anna (pelästyen). Jumalani…

Luka. Mitä, kaunokaiseni…

Medvedjev. Ken siellä karjuu?

Pepel (menee hänen luokseen). Minä! Entä sitten?

Medvedjev. Ei saa rähistä! Ihmisen tulee käyttäytyä siivosti…

Pepel. Äh! Pöhkö! Ja vielä on — eno… hoh, hoo!

Luka (Pepelille hiljaa). Kuule, älä huuda! Tässä tekee vaimo kuolemaa… huuletkin jo ovat kalman kalpeat… älä häiritse!

Pepel. Sinua vanhus, tottelen, — sinulle teen mieliksi! Sinä, velisein, olet reima mies! Valehtelet hyvin… satuja kerrot miellyttävästi! Ei se mitään… valehtele vaan… hyvää on maailmassa vähän!

Bubnov. Oikeinko todella — se ämmä kuolee?

Luka. Ei suinkaan se sitä leikillä tee…

Bubnov. Siis lakkaa yskimästä… se yskikin kovin rauhattomasti… Molemmat otan!

Medvedjev. Ah, ampukoon sinua sydämmeen!

Pepel. Abram!

Medvedjev. En minä ole sinulle mikään Abram…

Pepel. Kuules Abraschka! Onko Natascha kipeä?

Medvedjev. Mitä se sinulle kuuluu?

Pepel. Vastaa, kun kysytään: löikö Vasilisa häntä kovin?

Medvedjev. Se ei myöskään kuulu sinulle! Se on yksityinen perheasia… Mikä sinä oikeastaan olet?

Pepel. Olen minä mikä olen, vaan… jos minä tahdon, niin Nataschaa te ette enempi näe!

Medvedjev (keskeyttää pelin). Mitä sinä sanot? Kenestä sinä puhut? Ettäkö Natascha, minun sisareni tytär… Ho! sinä, varas!

Pepel. Varas olen; mutta näytäppäs se toteen…

Medvedjev. Odotahan! Kyllä näytän vielä… hyvinkin pian…

Pepel. Niin, se olisi turmioksi koko tälle teidän pesällenne. Luuletko, että minä pitäisin suuni kiinni, kun tutkimaan käydään? Saa sinä selvitys sudelta! Jos kysytään: kuka minua yllytti varastamaan sitä ja sitä? Vastaan minä: Mischka Kostiljev ja hänen vaimonsa. Kuka varastetun tavaran vastaanotti? — Mischka Kostiljev ja hänen vaimonsa!

Medvedjev. Valehtelet! Sinua ei uskota!

Pepel. Kyllä uskotaan, — sillä se on totta! Ja sinutkin sotken samaan vyyhteen… haa! Turmion tuon teille kaikille, piruille, sen saatte nähdä!

Medvedjev (hämmästyen). Valehtelet! Sen… valehtelet! Ja… mistä syystä… mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Senkin hullu hurtta!

Pepel. Oletko sitten tehnyt minulle mitään hyvää?

Luka. Jaa-ah!

Medvedjev (Lukalle). Mitä sinä siinä vaakut? Mitä sinulla on tässä tekemistä? Tämä on — perheasia!

Bubnov (Lukalle). Anna heidän olla! Ei ne sitä silmukkaa meitä varten puno.

Luka (rauhallisesti). Enhän minä mitään! Minä vaan sanon että, jos kuka ei ole toiselle hyvää tehnyt, hän on silloin pahoin tehnyt…

Medvedjev (ei ymmärtänyt). Sepä — se! Me tässä… toinen toisemme kyllä tunnemme… vaan kuka sinä olet?

(Korskuen vihasta, menee sukkelaan pois).

Luka. Kas kun kavalieri kiivastui… Oho-ho, kylläpä teillä ovat asiat, veliseni, kun sitä oikein katselee… sotkuiset ovat asiat!

Pepel. Nyt se meni Vasilisalle valittamaan…

Bubnov. Sinä hulluttelet, Vasja. Mistä ihmeestä sinä semmoisen rohkeuden sait… Kyllä rohkeus on paikallaan missä sitä tarvitaan, niinkuin esim., kun menet metsään sieniä hakemaan… vaan täällä se ei merkitse mitään… Kyllä ne sinulta pian kääntävät niskat nurin…

Pepel. Ei niinkään pian! Ei meitä Jaroslavilaisia niin vaan paljain käsin kiinni oteta. Jos sota syttyy, niin tapellaan…

Luka. Todenteolla, nuori mies, kyllä sinun pitäisi poistua tästä paikasta…

Pepel. Minne! Ole hyvä, sano…

Luka. Siperiaan!

Pepel. E-ei! Kyllä minä odotan siksi, kunnes minut lähetetään sinne kruunun kyydillä…

Luka. Oikein toen teolla, meneppäs sinne! Siellä sinä voit löytää oikean tien itsellesi… Siellä tarvitaan sinunlaisiasi!

Pepel. Minun tieni on viitoitettu! Silloin kun isäni istui vankilassa koko elämänsä ajan, tilasi hän minullekin paikan siellä… Kun olin piennä poikana, silloin jo kutsuttiin minua varkaaksi ja varkaan pojaksi…

Luka. Se on mainio seutu — se Siperia! Kultainen seutu! Se, joka on vielä voimissaan ja tajuissaan, hän menestyy siellä kuin kurkku taimilavassa.

Pepel. Ukko! Miksi sinä aina valehtelet?

Luka. Häh?

Pepel. Etkö kuule! Miksi sinä valehtelet, sanon?

Luka. Minäkö, ja mitä minä sitten olen valehdellut?

Pepel. Pitkin matkaa… Siellä on sinulle hyvä, täällä hyvä… eikö se ole valetta! Ja minkätähden sinä valehtelet?

Luka. Usko sinä minua — ja mene katsomaan… Sanot vielä suuret kiitoksetkin… Mitä sinä täällä maleksit? Ja totuutta haet? Kaipaatko sinä sitä totuutta niin kauheasti… Ajatteleppas! — Se, totuus nimittäin — se voipi vielä kolahuttaa sinua hamaralla otsakieroosi…

Pepel. Minulle on yhdentekevää! Hamara, niin hamara…

Luka. Lystikäs sinä olet! Miksi sinä tahtoisit itsemurhan tehdä?

Bubnov. Mitä te jauhatte siinä molemmat? En ymmärrä… Mitä totuutta sinä Vasjka tahdot? Ja minkätähden? Tiedäthän itsestäs, mikä on totta, mikä ei… ja kaikki muutkin sen tietävät…

Pepel. Odota, äläkä vaaku kuin varis! Annas kun minä kysyn häneltä… Kuules äijä! Onko Jumalaa olemassa?

Luka (on ääneti ja nauraa myhähdellen).

Bubnov. Ihmiset maailmaa matkaavat, kuin lastut jokea laskevat… talo rakennetaan… lastut pois virtaan viskataan…

Pepel. No? Onko Jumalaa olemassa? Sano…

Luka (hiljaa). Jos uskot, niin on; jos et usko, ei ole… Mitä uskot että on, niin se on…

Pepel (on ääneti, katsoo kummastellen ja vakavasti vanhukseen).

Bubnov. Minä lähden teetä juomaan… lähtekää pois? Hei!..

Luka (Pepelille). Mitä katsot?

Pepel. Niin vaan… maltahan! Siis…

Bubnov. No, lähen yksikseni…

(Menee ovelle ja sattuu Vasilisan kanssa vastakkain).

Pepel. Siis… sinä…

Vasilisa (Bubnoville). Onko Nastja kotona?

Bubnov. Ei… (Menee).

Pepel. Vai jo tulit…

Vasilisa (menee Annan luokse). Vieläkö se on hengissä?

Luka. Älä häiritse…

Vasilisa. Sinäkin… mitä sinä koikkelehdit?

Luka. Voinhan minä mennä… jos tarvitaan…

Vasilisa (ohjaa askeleensa Pepelin ovea kohden). Vasilij! Minulla on sinulle asiaa…

Luka (menee porstuan ovelle, aukaisee sen ja samalla vetää ronksahuttaa sen kiinni. Sen jälkeen nousee varovasti makuulavalle ja siitä uunille).

Vasilisa (Pepelin huoneesta). Vasja… tulehan tänne!

Pepel. En tule… en tahdo…

Vasilisa. No, miksikä. Miksi olet vihoissasi?

Pepel. Ikävä on… Minä olen kyllästynyt kaikkiin näihin vehkeilyihin…

Vasilisa. Siis… minuunkin?

Pepel. Niin — sinuun myös…

Vasilisa (vetää tiukalle huivinsa, joka on hänellä harteilla ja puristaa kätensä rintansa päälle. Menee Annan sängyn ääreen, katsoo varovasti uutimen taa ja palaa Pepelin luo).

Pepel. No,… puhu…

Vasilisa. Mitäpä minä puhuisin? Väkisin ei voi rakkaaksi tulla… eikä minun luonteellani armoa pyydetä… Kiitos totuudesta…

Pepel. Mistä totuudesta?

Vasilisa. Siitä, että olet minuun kyllästynyt… vai eikö se olekkaan totta?

Pepel (katsoo ääneti häneen).

Vasilisa (siirtyen lähemmäksi). Mitä sinä katsot? Vai etkö tunne?

Pepel (huoaten). Kaunis sinä olet, Vasilisa… (Vasilisa panee kätensä hänen kaulaansa, vaan Pepel heilauttaa hartioitaan että käsi putoo pois kaulasta). Vaan minun sydämmeni ei koskaan ollut sinuun kiintynyt… vaikka elinkin sinun kanssasi… et sittenkään, koskaan miellyttänyt minua…

Vasilisa (hiljaa). Vai niin… Hmm…

Pepel. Eikä meillä ole mitään puhumistakaan keskenämme! Ei mitään… jätä minut…

Vasilisa. Olet toisen löytänyt?

Pepel. Se on minun asiani… Jos löysin, niin en sinua ainakaan puhemieheksi pyydä…

Vasilisa (meinaavasti). Siinä tiet tuhmasti… Kenties minä olisin voinut sinut naittaa…

Pepel (luulevaisesti). Kenen kanssa?

Vasilisa. Kyllä sinä tiedät… älä ollenkaan teeskentele… Vasilij… minä olen suora ihminen… (Hiljemmin). En tahdo salata mitään… sinä äsken loukkasit minua .. aivan syyttä, suotta, sivalsit kuin piiskalla selkääni… Sanoit rakastavasi minua… ja nyt, yht'äkkiä…

Pepel. En ensinkään yht'äkkiä… aikoja sitten jo… sinulla ei ole sydäntä… Naisella täytyy olla ennenkaikkea sydän… meikäläiset, me olemme petoja… meitä täytyy… meitä täytyy opettaa… vaan mihin sinä olet minua opettanut?…

Vasilisa. Mikä on ollut, se on mennyt… Minä tiedän että ihminen ei voi itseään hillitä… Jos et voi rakastaa enempi… niin sillä hyvä! Sen pituinen se…

Pepel. Siis, kaikki on lopussa! Erottiin sovinnolla, ilman mitään "skandaalia"… ja sillä hyvä!

Vasilisa. Ei vielä kaikki, maltahan! Kun sinun kanssasi elin… toivoin aina, ettäs auttaisit minua pois pääsemään tästä kuilusta… toivoin ettäs vapauttaisit minut miehestäni, enostani… ja kaikesta tästä elämästä… Saattaa olla, että minä en muuten rakastanutkaan sinua… vaan ainoastaan tuota toivoani… Ymmärrätkö? Sitä toivoin sinulta, ettäs vetäisit minut pois täältä…

Pepel. Sinä et ole naula, enkä minä hohtimet… Minä itse olen ajatellut, että sinä niinkuin ymmärtäväinen ihminen… olethan sinä ymmärtäväinen… ja taitava!

Vasilisa (hyvin lähellä, kumartuen häneen päin). Vasja! Auttakaamme toinen toistamme…

Pepel. Millä tavalla?

Vasilisa (hiljaa, voimakkaasti). Sinä… pidät sisarestani, minä tiedän sen…

Pepel. Ja siitä syystä lyödä hakkaat häntä, kuin peto! Kuule, Vasilisa! Häneen älä enää koske…

Vasilisa. Odotahan. Älä kiivastu! Voihan tehdä kaikki hyvin ja hiljakseen… Jos tahdot — nai hänet? Minä annan sinulle vielä rahojakin, pari-kolme sataa ruplaa! Jos saan enemmän kokoon, niin annan enemmänkin…

Pepel (siirtyen hänestä). Maltahan… miten tämä on ymmärrettävä? Mistä syystä?

Vasilisa. Auta minua… pääsemään irti miehestäni! Päästä silmukka kaulastani…

Pepel (hiljaa vihellellen). Vai sinnekö sinä tähtäät! Ohoo! Mainiosti keksitty… aviomies lautoihin ja rakastaja rautoihin, — entäs sinä itse?…

Vasilisa. Vasja! Miksikä rautoihin? Eihän sinun itsesi tarvitse… onhan sinulla tovereita! Ja vaikkapa itsekin, kuka sen tietäisi? Ajattelehan… Nataliaa… rahoja… voit mennä mihin haluat… minut ikipäiviksi vapautat… että sisareni ei tule läheisyydessäni olemaan, se on hänellekin parempi. Minä en voi vihastumatta nähdä häntä, sinun tähtesi vihastun… en voi itseäni pidättää… vaan rääkkään ja lyön häntä… lyön niin että toisinaan itsekin säälistä itken… mutta sittenkin lyön, yhä lyön. Ja tulen lyömään!

Pepel. Peto! Vielä kerskailee petomaisuudestaan.

Vasilisa. En kerskaile, totta puhun. Ajattelehan, Vasja… Kaksi kertaa sinäkin sait istua mieheni tähden vankeudessa… hänen itaruutensa tähden… Neljä vuotta hän on imenyt minusta verta kuin lude! Ja mikä aviomies hän on minulle? Nataschaa hän alinomaa ahdistelee ja kellää kerjäläiseksi! Ja kaikille ihmisille hän on kuin myrkky…

Pepel. Viisaasti sinä punot köytesi…

Vasilisa. Puheestani käypi kaikki selville mitä tahdon… Ainoastaan tyhmä ei sitä käsitä…

Kostiljev (hiipien salaa, varovasti eteenpäin).

Pepel (Vasilisalle). No, mene jo!

Vasilisa. Ajattelehan… (Huomaa miehensä). Mitä sinä? Minuako haet?

Pepel (hypähtää ylös ja katsoo villisti Kostiljeviin).

Kostiljev. Se olen minä… minä! Ja te täällä… yksinkö? Ahaa… täältä kuului puhetta? (Polkee jalkaa ja sähisee kuultavasti). Vasilisa… sinä saastainen olento. Kerjäläisretkale! (Pelästyy äänettömyyttä ja liikkumattomuutta, joka on vastaus hänen huudolleen). Herra armahtakoon… taasen, sinä Vasilisa johdatit minut syntiin… Minä olen etsinyt sinua jokapaikasta… (Sähisten). Aika on mennä nukkumaan! Olet unohtanut kaataa öljyä pyhimyslamppuihin… (Pepelille). Yh, sinä! Kerjäläinen… sika…

(Huitoo vapisevin käsin vaimoonsa päin. Vasilisa menee verkalleen porstuan ovelle, mennessään katsellen Pepeliin).

Pepel (Kostiljeville). Ja sinä! Ulos täältä…

Kostiljev (huutaen). Minä — olen isäntä! Mene sinä itse ulos! Varas…

Pepel (ontosti). Mene pois, Mischka…

Kostiljev. Kuinka sinä uskallat! Minä tässä isäntä olen… minä sinut…

Pepel (ottaa Kostiljevin kauluksesta kiini, kuristaa ja puistelee. Uunin päältä kuuluu kovaa myllerystä ja ulvovaa haukotusta. Pepel päästää Kostiljevin irti, joka juoksee huutaen porstuaan).

Pepel (hypäten makuulavalle). Kuka se… Ken siellä uunilla?

Luka (pistäen päänsä esille). Häh?

Pepel. Sinä?!…

Luka (rauhallisesti). Minä… minä itse… oi, hyvä Jumala, Herra Kiesus!

Pepel (panee porstuan oven kiinni, etsii salpaa, vaan ei löydä). Senkin pirut… Ukko tule alas!

Luka. Pa-aikalla-a… tulen…

Pepel (raa'asti). Mitä varten sinä uunille kiipesit?

Luka. Minnekä minun olisi pitänyt kiivetä?

Pepel. Sinähän… menit porstuaan?

Luka. Porstuassa, veljyeni, minun, vanhuksen tuli kylmä…

Pepel. Kuulitko… kaikki?

Luka. Hä — kuulin! Kuinka minä en kuulisi? Enhän minä kuuro ole. Ah, nuorukainen, onni seuraa sinua… Onni sinua vetelee!

Pepel (epäilevästi). Mikä onni? Missä?

Luka. Siinäkin, että minä kiipesin uunille.

Pepel. Mitä varten sinä siellä myllätä aloit?

Luka. Sitä varten, luultavasti, kun tuli kuuma… ja sitten… sinun orvon onneksesi… Ja myöskin juolahti mieleeni että, kunhan vaan nuorukainen ei hairahtuisi… ja kiivaudessaan kuristaisi vähän liiaksi ukkoa…

Pepel. Jaa… se olisi voinut tapahtua… en voi häntä kärsiä…

Luka. Ei se ole ihmettä — eikä vaikeata… Useinhan sillä tavalla erehdytään…

Pepel (naurahtaen). Mitä? Oletko kenties itsekin erehtynyt?

Luka. Nuorukainen! Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon: tuo akka — se on pois saatava! Sinä häneen älä koske!… lähellesikään älä laske… Kyllä hän miehensä osaa tästä maailmasta pois lähettää ja paljo paremmin kuin sinä milloinkaan! Älä sinä sitä pirua kuuntele koskaan… Katso minua, minkälainen minä olen? Pääni on paljas… Mutta minkätähden? Naikkosten — juuri noitten kaikenlaisten naikkosten tähden… Minä tunsin heitä, tarkoitan naisia, elämässäni, kenties enemmän kuin päässäni oli hiuksia… vaan tämmöistä kuin tämä Vasilisa… en vielä ikinäni ole tavannut — hän on pahin kaikista!

Pepel. En tiedä — pitäisikö minun tästä kaikesta sinua kiittää, vai… Siis sinä… myöskin olet…

Luka. Älä sinä puhu mitään! Minä tunnen asian paraiten! Kuule siis minua: kenestä sinä täällä parhaiten pidät, ota häntä käsikynkästä kiinni, ja pois paikalla täältä eteenpäin "marsch!" Mene!… Pois paikalla…

Pepel (synkkänä). Ei niistä ihmisistä saa selvää! Mitkä ovat hyviä, mitkä pahoja… Ei niitä ymmärrä…

Luka. Mitä siinä on ymmärtämistä? Ihminen elää miten sattuu… aina olojen mukaan… tänään on — hyvä, huomenna paha… Mutta jos tämä tyttö, oikein todenteolla on sinun sieluasi sipaissut… niin lähde hänen kanssaan täältä pois, siinä kaikki… Taikka — mene yksinäsi… Sinä — olet vielä nuori, kyllä akoittua ennätät…

Pepel (ottaa häntä kiinni olkapäästä). Sano parempi, missä tarkoituksessa sinä kaikkea tätä minulle…

Luka. Odotahan, annas olla… Minä vaan katsahdan Annaa… kun sieltä kuuluu semmoista örinää… (Menee Annan vuoteen ääreen, aukaisee uudinta, katsoo, koettaa kädellään. Pepel ajatuksissaan ja hajamielisenä seuraa katseillaan). Laupias Herra Jumala! Ota armoihis uudesti syntyneen palvelijasi Annan sielu…

Pepel (hiljaa). Kuoliko jo?…

(Seisten paikallaan, katsoa kurkoittaa sänkyyn).

Luka (hiljaa). Sen kärsimykset ovat loppuneet!… Vaan missä hänen miehensä on?

Pepel. Kapakassa, varmaankin…

Luka. Pitää ilmoittaa…

Pepel (pelolla). Minä en rakasta kuolleita…

Luka (menee ovelle). Eihän niitä tarvitsekaan rakastaa… Rakastaa täytyy eläviä… eläviä pitää…

Pepel. Minä lähden kanssasi…

Luka. Pelkäätkö?

Pepel. Minä en pidä siitä, että…

(Menevät kiirehtien. Tyhjää ja hiljaista. Porstuan oven takaa kuuluu epäselvää melua. Näyttelijä astuu sisään).

Näyttelijä (ovea kiinni panematta, seisahtuu kynnykselle, pitäen kiinni pihtipielistä, huutaa). Ukko hoi! Missä sinä olet? Nyt — minä muistan… kuuleppas!

(Horjuen, astuu pari askelta eteenpäin ja, asettuen lausujan asentoon, lausuu):

Hyvät herrat! Jos maailma tää Totuuteen tiet' ei löyteä saata, Silloin suokaatte kunnia siitä Hourupäiselle sille, mi meille Kultahourehen tuon edes loi!

Ukko hoi!

(Natascha ilmestyy hänen taakseen ovelle).

Joskin huomenna tien tämän maan Päivä jättäisi valkeudetta, Joku miel'puoli pääkopastansa Heti huomenna aattehellansa Valohon loisi maan kokonaan.

Natascha (nauraa). Mokomakin!… variksen pelätti… Saanut taas päänsä täyteen…

Näyttelijä (kääntyen häneen). Kas vaan, sinäkö se olet? Vaan missä on ukko… tuo rakas ukkosemme? Täällä, nähtävästi, ei ole ketään… Hyvästi, Natascha! Niin… hyvästi!

Natascha (tulee sisään). Ei vielä tervehtinytkään, ja jo sanoo hyvästi…

Näyttelijä (sulkee häneltä tien). Minä muutan täältä… lähden pois… Kun kevät tulee, niin silloin minä olen poissa…

Natascha. Pois tieltä… mihin sinä menisit?

Näyttelijä. Etsimään kaupunkia… jossa parannetaan… Mene sinä myös… Oi Ophelia!… Mene luostariin!… Ymmärrätkö sinä, että löytyy organismi parantola… juopoille… Mainio parantola… Marmorista rakennettu… marmorilattiat! Valo… puhtaus, ruoka… kaikki ilmaiseksi! Ja marmorista lattiat! Kyllä minä sen löydän, minut parannetaan ja… minä voin alkaa uudestaan… Minä olen uudella syntymysmatkalla "uudestisyntymään"… niinkuin kuningas Lear sanoo. Natascha… näyttämöllä tästä lähtien tulee minun nimeni olemaan Svertschkov-Savolschskij… sitä nimeä ei tunne kukaan! Ei kukaan! Nyt minulla ei ole nimeä… Käsitätkö miltä se tuntuu, kun ihminen kadottaa nimensä?… Jokaisella — koirallakin on nimensä…

Natascha (kiertää varovasti Näyttelijän ohitse, seisahtuu Annan vuoteen ääreen ja katsoo).

Näyttelijä. Ihmisellä täytyy olla nimi…

Natascha. Herranen aika!… Katsokaa… hän on kuollut…

Näyttelijä (pyörittää päätään). Mahdotonta…

Natascha (peräytyen). Totta totisesti… katso…

Bubnov (ovella). Mitä katsomista siinä on?

Natascha. Anna on kuollut!

Bubnov. Lakannutpahan lienee yskimästä. (Menee Annan vuoteen luo, katsoo ja kääntyy omalle paikalleen). Pitää ilmoittaa Kleschjille… se on — hänen asiansa toimittaa…

Näyttelijä. Minä menen… ja sanon… että hän on hävittänyt nimensä!… (Menee).

Natascha (keskellä huonetta). Tuolla tavalla joskus vielä minäkin raukka… tulen kellariin hyljätyksi…

Bubnov (laittelee jonkinlaisista repaleista itselleen makuusijaa). Mitä? Mitä sinä höpiset?

Natascha. Niin vaan… itsekseni…

Bubnov. Odotat kai Vasjkaa? Pidä varasi, kyllä Vasjka vielä joskus vääntää niskasi nurin…

Natascha. Eikö tuo liene yhdentekevä — kuka vääntää? Parasta, että antaa Vasjkan vääntää…

Bubnov (käypi loikomaan). Se on oma asiasi…

Natascha. Se on hyvä, että tämäkin kuoli… Mutta kuitenkin… Kun ajattelee… niin tulee sääli… minkätähden ihminen elää?

Bubnov. Mitä säälimistä siinä on? Kaikki tekevät niin: syntyvät, elävät ja kuolevat. Minä kuolen… sinä kuolet..

(Sisään tulevat: Luka, Tattari, Krivoi-Zob ja Kleschj; Kleschj kaikista viimeisenä, astuu verkalleen kytistyneenä ja olkapäät koholla).

Natascha. Sch — sch! Anna on…

Krivoi-Zob. Jo kuultiin… levätköön rauhassa, kun on kuollut…

Tattari (Kleschjille). Täytyy kantaa ulos! Porstuaan täytyy viedä! Ei kuollut täällä saa nukkua… täällä tulevat elävät nukkumaan…

Kleschj (hiljaa). Kyllä viedään…

(Kaikki menevät sängyn luo. Kleschj katsoo toisten olkapäitten yli ruumista).

Krivoi-Zob (Tattarille). Luuletko, että ruumis alkaa haista? Ei siitä mitään hajua tule… Hän oli jo elävänä palvautunut ja kuivettunut…

Natascha. Oi Jumalani! Eikö teissä löydy minkäänlaista säälin tunnetta… Sanoisitte edes jonkun hyvän sanan! Voi teitä…

Luka. Sinä, tyttöseni, älä ole pahoillasi… ei se mitään! Mistä he sitä ymmärtäisivät… Mitäpä me kuolleita säälisimme? Oh, rakkaani! Emmehän me sääli eläviäkään… itse itseämme emme voi sääliä… saatikka sitten muita!

Bubnov (haukotellen). Eikä kuolema puhetta pelkää… sairaus kyllä pelkää, vaan kuolema ei koskaan!

Tattari (poistuen). Tästä täytyy poliisille…

Krivoi-Zob. Niin poliisille — se on välttämätöntä! Kleschj! Oletko ilmoittanut poliisille?

Kleschj. En… Pitäisi saada haudatuksi… ja minulla on rahaa kaikkiaan vaan 40 kopekkaa…

Krivoi-Zob. Tämmöisessä tapauksessa täytyy ottaa laina… taikka jos me keskuudessamme kokoisimme… jokainen antaa minkä voi… Vaan poliisille täytyy heti ilmoittaa! Muuten voivat vielä ajatella että olet itse tappanut akkasi… taikka…

(Menee makuulavalle aikeessa käydä Tattarin viereen nukkumaan).

Natascha (menee Bubnovin makuulavan luo). Kyllä minä nyt alan hänestä uneksia… se on varma… Minulle aina kuolleet ilmestyvät unessa… minä en uskalla yksin täältä lähteä… porstuassa on pimeä…

Luka (seuraa häntä). Sinun pitää eläviä pelätä ja varoa heiltä itseäsi… sen sanon sinulle…

Natascha. Ukko, saata minua…

Luka. Kyllä minä saatan, mennään vaan!

(Menevät. Paussi).

Krivoi-Zob. Oho-ho-o! Asàn! Kuules ystävä, pian tulee kevät… sitten meidän tulee lämmin elellä. Maalla nyt jo miehet parhaillaan aurojansa reilaan laittavat… ja alkavat kyntää peltojaan… Entäs me?… Asàn?… Hän vetelee jo hirsiä, kirottu Muhametti…

Bubnov. Tattarit rakastavat aina nukkua…

Kleschj (seisoo keskellä lattiaa ja katsoa tuijottaa eteensä). Mitä minun on nyt tehtävä?

Krivoi-Zob. Pane maata ja nuku… siinä kaikki…

Kleschj (hiljaa). Entäs… kuollut… mitenkä sen kanssa?

(Ei kukaan vastaa hänelle. Satin ja Näyttelijä tulevat).

Näyttelijä (huutaa). Ukko! "Tänne, sinä minun uskollinen Kenttini"…

Satin. Miklucha-Maklai tulee… ho-hoo!

Näyttelijä. Sovittu ja päätetty! Ukko, missä sinä olet… missä on se kaupunki, josta puhuit?

Satin. Fata-morgana! Ukko valehteli sinulle… Ei sellaista kaupunkia löydy missään! Ei kaupunkia, eikä ihmisiä… ei missään mitään!

Näyttelijä. Valehtelet!

Tattari (hypähtää ylös). Missä on isäntä? Menen valittamaan isännälle! Kun ei saa nukkua, ei saa ottaa maksua… Kuolleita… humalaisia… jokapaikassa…

(Lähtee sukkelaan. Satin viheltää hänen jälessään).

Bubnov (unisella äänellä). Käykää nukkumaan, pojat, älkää rähiskö… yöllä täytyy nukkua!

Näyttelijä. Niin… täällä — ahaa! Tääll' on ruumis… "Meidän nuottahamme sattui ruumis vaan"… se on B-Beranger'n runoelmasta!

Satin (huutaa). Kuolleilla ei ole kuuloa, eikä tuntoa! Huuda… ja kilju niin paljon kuin jaksat… Kuolleet eivät kuule!..

Luka (ilmestyy ovelle).

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Tyhjä ala, rakennusten välissä, jossa on hujan hajan kaikenmoista romua ja roskaa, puun kappaleita y.m. Perällä hyvin korkea tiili-kivimuuri, sen vieressä muutamia seljapuun pensaita. Oikealla — vanha, jonkunlainen ulkorakennuksen puuseinä. Vasemmalla — harmaa, aikoja sitten rapattu seinä, josta rappaus on suurimmaksi osaksi pois putoillut; se on Kostiljevin yömajan ulkoseinä. Harmaa rakennus seisoo viistossa, siten että sen peräkulma on melkein keskellä näyttämöä. Yömajan ja perämuurin välissä on kapea sola. Harmaassa seinässä on kaksi ikkunaa: yksi aivan maan tasalla, toinen pari kyynärää korkeammalla ja taempana (lähempänä perämuuria); sen seinän vierellä on matala työreki, jalakset ylöspäin; hirren päitä ja kaikenmoista puuromua, noin 4 arschinan pituisia riukuja y.m. Oikealla — hirsiseinän vieressä, vanha lautakasa. Ilta-aurinko on juuri laskeutumaisillaan ja valaisee perämuuria punertavalla valollaan. Mustissa seljapuun oksissa ei näy vielä urpujakaan. Natascha ja Nastja istuvat vierekkäin hirrellä. Reellä istuu Luka sekä Parooni. Kleschj loikoilee puukasalla oik. puolisen seinän vieressä. Maantasalla olevasta ikkunasta näkyy Bubnovin naama.

Varhainen kevät. Lumi on juuri sulanut.

Nastja (ummistaen silmänsä, nyökkyy tahdissa senmukaan kuin puhuu laulavalla äänellä). Sitten hän tuli yöllä puiston lehtimajaan, niinkuin oli puhe… minä olin häntä siellä odottanut jo pitkän aikaa, vavisten pelosta ja surusta. Hän myöskin vapisi ja oli kalpea kuin liitupalanen ja hänellä oli levorveri kädessään…

Natascha (pureksii päivänkukan siemeniä). Näetkös nyt! Luultavasti se on totta, kun sanotaan, että kaikki tutentit ovat hurjapäisiä…

Nastja. Ja sitten hän sanoi minulle peloittavalla äänellä: — sinä olet minun kallein aarteeni…

Bubnov. Ho-ho! Kallein aarteeni?

Parooni. Älä keskeytä! Jos ei miellytä, älä kuuntele, mutta anna valhetella loppuun asti… No, entäs sitten?

Nastja. Ylönpalttinen, sanoo, on minun rakkauteni! Mutta vanhempani, sanoo, eivät suostu koskaan siihen, että minä sinut vihille veisin… vaan uhkaavat kirota minut ijankaikkisesti, sinun rakkautesi takia. Ja sentähden, sanoo, minä olen pakoitettu lopettamaan elämäni… Ja levolveri oli hänellä hyvin iso, ja siihen oli ladattu kymmenen kuulaa… Hyvästi, sanoo, sinä minun sydämmeni rakkahin ystävä! — Olen järkähtämättömästi päättänyt… että sinutta minä en voi elää. Minä vastasin hänelle: Raulj… sinä minun unohtumaton ystäväni…

Bubnov (ihmetellen). Mitä? Kuinka? Karaul?

Parooni (nauraa hohottaa). Nastjka! No mutta… viime kerralla sinä kerroit, että se oli — Gaston!

Nastja (hypähtäen ylös). Vaiti… onnettomat! Ah… te kulkurikoirat! Voitteko… voitteko käsittää mitä on… rakkaus? Todellinen rakkaus? Se oli minulla todellista rakkautta! (Paroonille). Sinäkin! Mokoma, mitätön ihminen!.. Olet vielä sivistynyt… sanoit sängyssä kahvia juoneesi…

Luka. No, mutta malttakaatte vähän! Älkää häiritkö! Tehkää toiselle mieliksi… Eihän asia riipu yhdestä sanasta, vaan siitä, missä mielessä sana sanotaan — se on pääasia! Älä ole milläsikään tyttönen, kerro sinä vaan!

Bubnov. Antaa variksen värjätä sulkiansa… Anna huhkia!

Parooni. No, entäs sitten!

Natascha. Älä usko, mitä he sanovat… mitä heistä? He vaan kateudesta häiritsevät… kun eivät voi itsestään mitään kertoa…

Nastja (istuu uudestaan). En tahdo enempi kertoa!… Kun ne eivät kuitenkaan usko… nauravat vaan… (Keskeyttää äkkiä puheensa, on ääneti pikkusen aikaa, sulkee uudestaan silmänsä, alkaa jatkaa kertomustaan tulisesti ja kovalla äänellä, lyöpi puhuessaan kädellään tahtia — näyttää aivan kuin kuulisi kaukaista soitantoa). Ja sitten minä vastasin hänelle: — sinä olet minun elämäni ilo! minun öitteni kirkas kuu! En minäkään voi elää ilman sinua maailmassa… sentähden että rakastan ja tulen rakastamaan sinua aina hulluuteen asti, niin kauan kuin sydän rinnassani sykkii! Älä sinä vaan lopeta nuorta elämääsi… sinun rakkaitten vanhempiesi tähden, joka olet heidän ilonsa ja kaikki kaikessa… hylkää minut! Parempi että minä kadotan itseni ja elämäni sinun tähtesi… minä — yksin… minähän oon vaan sensemmoinen… se on parasta! Että minä katoan… se on parasta ja saman tekevä minulle! Enhän kelpaa mihinkään… eikä minulla ole mitään… ei mitään…

(Peittää silmänsä ja itkee äänettömästi).

Natascha (kääntäen häntä syrjään, sanoo hiljakseen). Älä itke… ei tarvitse!

Luka (hymyillen silittää Nastjan päätä).

Bubnov (nauraa hohottaa). Eikö se ole niinkuin mikäkin — penteleen posliinivauva?

Parooni (myös nauraa). Sinä ukko luulet, että tuo kaikki on totta? Se on urkittua siitä kirjasta, jonka nimi on "Rakkauden uhri"… Kaikki tuo on pelkkää lorua! Anna hänen olla!…

Natascha. Mitä se sinuun koskee? Sinäkin! Olisit jo ääneti… johan Jumala on sinua rangaissut.

Nastja (vimmoissaan). Kadonnut sielu! Tyhjä ihminen! Missä on sinun — sielusi?

Luka (ottaa Nastjaa kädestä). Mennään pois, rakkaani! Älä kiivastu tyhjästä! Minä — tiedän… Minä — uskon! Sinä olet oikeassa, he eivät käsitä… Kun sinä itse vaan uskot, että se oli todellista rakkautta… niin kyllä se sitä oli! Ihan varmaan oli! Älä suutu hänelle — tuolle asuinkumppanillesi… Hän… ehkäpä vain kateudesta nauraa… hänellä kenties ei milloinkaan ollut tuota oikeata… taikka ei ole ollut mitään! Mennään pois!

Nastja (puristaa kovasti käsiä rintaansa). Vaari kulta! Todentotta… kaikki on ollut olemassa! Kaikki se on tapahtunut!… Hän oli tutentti. Ranskalainen… ja hänen nimensä oli Gaston… ja hänellä oli pieni, musta parta… ja hänellä oli kiiltonahkaiset kengät… se oli niin — vaikka salama iskisi minuun tässä paikassa! Ja hän rakasti minua niin… niin… niin että!

Luka. Minä — ymmärrän! Älä ole milläsikään! Minä uskon kaiken tuon! Vai oli hänellä kiiltonahkaiset kengät? Ai-jai-jai! No, — ja sinä myöskin rakastit häntä?

(Menevät nurkan taakse).

Parooni. Kyllä on tuo tyttö typerä… hyväsydämminen mutta tavattoman typerä.

Bubnov. Mistähän sekin tulee… että ihminen niin kernaasti valehtelee. Hänellä on jumaliste aina valheet valmiina… aivan kuin seisoisi aina tutkijatuomarin edessä… Toden totta!

Natascha. Nähtävästi valhe miellyttää enempi kuin totuus… Minä myös…

Parooni. Mitä — minä myös? Annas kuulua!

Natascha. Mielessäni kuvittelen kuvittelemistani ja — odotan…

Parooni. Mitä?

Natascha (hämillään, hymyilee). Niin vaan… Ajattelen, että, huomenna… tulee jostakin… joku… erityinen… Taikka tapahtuu jotain… jotain ennen kuulumatonta… Sitä olen odottanut kauan… ja aina yhä odotan… Vaikka todellisuudessa… ei ole mitään odotettavaa?

(Paussi).

Parooni (naurahtaen). Ei ole mitään odottamista… Minä — en odota mitään! Kaikki on jo… ollut! Mennyt — loppunut!.. No, entäs sitten?

Natascha. Toisinaan taasen… kuvittelen itsekseni, että nyt huomispäivänä minä… kuolen jollain äkillisellä kuolemalla… Ja siitä tulee aina semmoinen pelko… Kesällä on hauska ajatella kuolemaa… kesällä kun on ukkosen ilmoja… ja salamahan voipi milloin tahansa tappaa…

Parooni. Ei sinunkaan elämäsi mahda kovin hauska olla… se sinun sisaresi… sillä on pirullinen luonto!

Natascha. Kenenkä täällä sitten on hyvä olla? Kaikilla on huono… niinkuin näkyy…

Kleschj (on tähän asti ollut paikallaan eikä ole ottanut osaa keskusteluihin — hypähtää äkkiä ylös). Kaikillako? Valehtelet! Ei kaikilla! Jos olisi kaikilla… silloin se ei tuntuisi niin katkeralta… niin juuri…

Bubnov. Mitä nyt — piruko sinua puski? Kun niin rupesit ulvomaan!

Kleschj (heittäytyy uudelleen samalle paikalle loikomaan ja mutisee itsekseen).

Parooni. Ei… kyllä minun täytyy mennä lepyttelemään sitä Nastjaa… muuten se ei anna ryyppyrahaa…

Bubnov. Hm… Ihmiset todella mielellään valehtelevat… Jospa Nastjka nyt valehteleekin… sen vielä ymmärtää! Hän nyt on tottunut kasvojansakin maalaamaan… jos hän sitten sieluansakin vähän sisältäpäin sutaisee… punaisella poskimaalilla niin… Mutta… miksi muut valehtelevat? Luka, esimerkiksi… hän valehtelee hyvin paljon… ja ilman, että hänelle on siitä mitään hyötyä… Vanha ukko jo… Mitä hänen tarvitsisi enää valehdella?…

Parooni (menee naurahdellen). Kaikkien ihmisten sielu on vähän harmahtava… Kaikki tahtovat sitä vähän sutaista punaisella poskimaalilla…

Luka (tulee nurkan takaa). Miksi sinä, herra, kiusaat sitä tyttöä? Antaisit hänen olla rauhassa… antaa hänen itkeä ratokseen… omaksi huvikseenhan hän kyyneleitä vuodattaa… eihän se sinua vahingoita?

Parooni. Se on hassua, ukko! Se suututtaa minua… Tänään on — Raoul, huomenna — Gaston… kuitenkin aina yhtä ja samaa! Samahan tuo minusta — minä menen sopimaan hänen kanssaan… (Menee).

Luka. Mene — ja mielistele häntä vähän! Se ei ole koskaan vaarallista, jos ihmistä silloin tällöin vähän mielistelee…

Natascha. Voi kuinka hyvä sinä olet, vaari… Miksi sinä olet niin hyvä?

Luka. Hyvä, sanot? No… jos on niin, niin olkoon niin!… (Tiilimuurin takaa kuuluu hiljakseen laulua ja hanurin soittoa). Pitäähän sitä, tyttöseni, jollekulle olla hyväkin… ihmisiä pitää sääliä! Kristus — hän sääli kaikkia ja käski meidän tekemään samoin… Minä sanon — jos säälii ihmistä aikanaan… se on aina hyvä! Esimerkiksi, kun minä palvelin eräällä insinöörillä, lähellä Tomskin kaupunkia, huvilan vahtina… No! Huvila oli synkässä metsässä… oli talvi ja minä — ypöyksinäni huvilassa… Kaikki kävi hyvin! Ainoastaan erään kerran — kuulen että — alkavat tunkeutua sisään!

Natascha. Varkaat?

Luka. Niin. Todenteolla, tunkeutuvat. Hyvä!… Minä otan pyssyrähjän käteeni, menen ulos… Katson — heitä on kaksi… avaavat juuri ikkunaa — ja ovat niin puuhassa ett'eivät huomaa minua ollenkaan. Minäpä ärjäsen heille: hei, te siellä!… menkää pois!… Mutta he — kirveet käsiinsä ja minuun päin… Minä heitä varoitan — että, älkää tulko! Taikka — paikalla ammun! .. Ja samalla käännän pyssyrähjää milloin toista, milloin toista kohti. Ne molemmat — maahan polvilleen ja rukoilemaan: — päästä muka menemään. No, ja minä olin jo… niin sydämmistynyt… kirveitten tähden, ymmärräthän! Vastaan heille: minä teitä, senkin piruja, käskin pois, — ette lähteneet… nyt, sanon: menköön jompikumpi, taittamaan puusta hyvät vitsat! Taittoivat vitsat. Nyt toinen — maahan vatsalleen, ja toinen — ala vatkata häntä! Ja niin ne minun käskyni mukaan, kylvettivät toinen toistaan oikein hyvästi. Kun kumpikin oli saanut selkäsaunan… sanovat minulle: — vaariseni, sanovat, anna Herran tähden meille vähän leipää! Olemme ihan supo-suuruksetta. Täss' on sinulle varkaat — arvelin, ihan hyviä ihmisiähän nämä ovat… (Nauraa). Ja kirveillä uhkasivat! Nyt… Hyviä miehiä kumpikin… Minä sanoin heille: no, miksi te sen vietävät, ette tulleet heti suoraan pyytämään leipää? Mutta he: tuskoittaa jo, ja suututtaa —, sanovat… pyydät — pyydät, eikä kukaan anna!… Ja sillätavoin he jäivät luokseni asumaan koko talveksi. Toisen nimi oli Stepan, — hän hyvin usein tempasi pyssyrähjän käteensä ja kävi metsästämässä… Toista kutsuttiin Jaakoksi, se oli sairaloinen ja yski lakkaamatta… Ja siitä lähtien me kolmenkesken vartioittiin koko talvi huvilaa. Kun tuli kevät — hyvästi nyt, sanoivat, vaari, kiitos kaikesta! Ja niin läksivät tallustamaan… Venäjälle.

Natascha. Ne olivat varmaankin karkulaisia? Pakkotyöhön tuomittuja?

Luka. Aivan oikein, karkulaisia molemmat… Siperiasta karkasivat… Hyviä miehiä kumpikin!… Jos minä en olisi heitä silloin säälinyt — kenties olisivat tappaneet minut… taikka ehkä vielä… Ja sitten — oikeuteen ja vankeuteen ja Siperiaan… mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ei vankila — eikä Siperia hyvään opeta… vaan ihminen opettaa… niin! Ihminen voipi hyvään opettaa… aivan yksinkertaisesti!

(Paussi).

Bubnov. Thja!… Minä en osaa valehdella! Minkätähden pitäisi valehdella? Minun mielestäni — anna totuuden kuulua aina semmoisena kuin se on! Mitä sitä ujostella?

Kleschj (hypähtää yht'äkkiä uudelleen ylös, aivan kuin tuli olisi häntä polttanut, puhuu huutamalla). Mikä totuus? Missä on totuus? (Riuhtoo repaleisia vaatteitaan). Tässä on totuus! Ei ole työtä… eikä voimia! Se on totuus! Ei kotia… ei olopaikkaa missään! Ei paikkaa, missä levähtää… Täytyy heittää henkensä… siinä on totuus! Piru. Mitä minä teen totuudella… mihin minä sitä tarvitsen? Anna minun hengähtää… levähtää anna minun!… Olenko minä mitä pahaa tehnyt?… Miksi minulle tyrkytetään — totuutta? Ei saa elää, piru vieköön — ei saa elää — siinä, se on, totuus!…

Bubnov. Kylläpä lasketteli!…

Luka. Voi Herra Jumala… kuuleppa sinä, rakkaani!…

Kleschj (vapisee liikutuksesta). Puhukaa te tässä — totuudesta! Sinä ukko, joka kaikkia lohduttelet… Minä sanon sinulle… minä vihaan totuutta… ja minä vihaan kaikkia! Kirottu olkoon — totuus! Ymmärrätkö? Totuus olkoon kirottu!

(Juoksee nurkan taa, katsahtaen taakseen).

Luka. Ai-jai-jai! Miten tulistui mies… ja mihin lienee juossut?

Natascha. Aivan kuin olisi takaraivolleen tärähtänyt…

Bubnov. Mainiosti lasketteli! Aivan kuin olisi teatterissa näytellyt… Sitä tapahtuu usein… Ei ole vielä tottunut elämään…

Pepel (tulee hitaasti nurkan takaa). Rauha kunnialliselle seuralle! Yhäkö se Luka, vanha viekas, täällä juttujaan kertoilee?

Luka. Olisitpa nähnyt… miten tässä eräs ihminen huusi!

Pepel. Oliko se Kleschj? No, mitä hän? Tuonnehan tuo juoksi aivan kuin löylynlyömä…

Luka. Kyllä juoksetkin… jos sillä tavalla sydämeen sattuu…

Pepel (käypi istumaan). Minä en pidä hänestä… kovin on äreä ja ylpeä. (Matkien Kleschjiä). "Minä — olen työmies." Ja toiset muka ovat kaikki alempana häntä… Tee työtä, jos se sinua miellyttää… mitä ylpeilemistä siinä on? Jos työn mukaan arvostellaan… silloin hevonen saa etusijan… hän vetää kuormansa eikä puhu mitään! Natascha! Ovatko teikäläiset kotona?

Natascha. Hautuumaalle läksivät… ja sieltä lupasivat mennä iltakirkkoon…

Pepel. Sitähän minä ihmettelen kun olet sinäkin vapaana… se on harvinaista!

Luka (ajattelevaisesti, Bubnoville). Siinä nyt näet… sinä aina puollat totuutta… Totuus ei ole ihmiselle joka aika mieluista… totuus ei aina kelpaa hengen lääkkeeksi… Kerran oli semmoinen tapaus: minä tunsin erään miehen, joka oli siinä uskossa, että maan päällä jossakin paikassa löytyy "totuuden maa"…

Bubnov. Mi-ikä?

Luka. Totuuden maa. Maailmassa, sanoi, täytyy löytyä totuuden maa… Siinä maassa, muka, asuvat vaan erityiset ihmiset… hyvät ihmiset! Toinen toistaan he siellä kunnioittavat ja kaikessa toinen toistaan auttavat… ja kaikki käypi heillä mainion hyvästi! No, ja tämä miesi alinomaa varusteli itseään matkalle… etsimään totuuden maata. Itse hän — oli köyhä, eli — huonoissa varoissa… ja toisinaan, kun hänelle oikein kovat ajat tulivat eteen… näytti siltä, että tuossa paikassa nyt hänen kuolla täytyy… vaan hän ei sittenkään menehtynyt, naurahteli vaan ja sanoi: mitäpä tästä! Kärsimällähän tämän voittaa! Odotan vielä vähän aikaa, sitten jätän koko tämän elämän ja lähden "totuuden maalle"… Ja se oli hänen sydämmensä ainoa ilo — että löytyy totuuden maa…

Pepel. No? Läksikö?

Bubnov. Mihin? Ho-ho!

Luka. No, tähän samaan paikkaan — asia tapahtui Siperiassa, — lähetettiin eräs, pakkotyöhön tuomittu oppinut… kirjojen, karttojen ja kaikenmoisten kapineitten kanssa… Mies sanoo tälle oppineelle: ole niin hyvä ja näytä sinä minulle, missä päin on totuuden maa ja mistä kulkee sinne tie? Oppinut heti paikalla… avasi kirjat selälleen, levitti kartat… katseli — katseli, etsi — etsi — ei, ei löydy mistään… totuuden maata! Kaikk'on oikein merkitty, kalkki maat ja valtakunnat ovat otetut siihen prikusta prikkuun, mutta totuuden maata — ei löydy!…

Pepel (hiljaa). No? Eikä löytynyt?

Bubnov (nauraa hohottaa).

Natascha. Odota sinä… Kuinka sitten, vaari?

Luka. Mies ei usko sitä… Sen täytyy, sanoi, löytyä… etsi paremmin! Muuten sinun kirjasi sekä karttasi eivät kelpaa mihinkään, jos niistä ei totuuden maata löydy… Oppinut otti siitä vähän pahakseen. Minun, sanoi, kirjani ja karttani ovat aivan oikeat, mutta semmoista totuuden maata — ei ole koko maailmassa. Mies suuttui ankarasti — kuinka, — sanoi? Minä olen elänyt elämistäni, kärsinyt kärsimistäni ja aina uskonut että sellainen maa on olemassa! Ja nyt kartat näyttävät ett'ei sitä ole ollenkaan! Se on konnuutta!… Sinä senkin… roisto — sanoo oppineelle — lurjus, sinä olet, etkä mikään oppinut!… Ja pläiskis… korvalle… ja toiselle!… (Äänettömyys). Senjälkeen meni kotiinsa ja hirtti itsensä!…

(Kaikki ovat ääneti. Luka nauraa hymähtää, katsoo Pepeliin ja Nataschaan).

Pepel (hiljaa). Piru vie — tuo historia ei ole hauska…

Natascha. Ei jaksanut kärsiä pettymystään…

Bubnov (synkkänä). Lörpötyksiä…

Pepel. Hm… siinä oli sinulle totuuden maa… ei löytynyt mistään…

Natascha. Minun on sääli… sitä miestä…

Bubnov. Kaikkia sitä keksitäänkin!… Ho-ho! Niin kuin "totuuden maa!" Ho-ho-ho!

(Katoaa ikkunasta).

Luka. (Nyökkää päällään ikkunaan päin, jossa oli Bubnov). Nauraa! He-he-he… (Paussi). No, nuoret! voikaa paksusti! Minä piakkoin jätän teidät…

Pepel. Mihin lähdet?

Luka. Hohlien luokse Vähäänvenäjään… Kuulin että… siellä ovat perustaneet uuden uskonnon… pitää mennä katsomaan!… Ihmiset aina etsivät ja pyrkivät parempaan… Suokoon Jumala heille kärsivällisyyttä!

Pepel. Luuletko, että löytävät?…

Luka. Niin ihmisetkö? Kyllä he löytävät! Kuka etsii — se löytää… Kuka vahvasti tahtoo — hän löytää!

Natascha. Jos ne edes löytäisivät jotain… Jospa edes keksisivät jotakin parempaa…

Luka. Kyllä — ne keksivät! Pitää vaan auttaa heitä, tyttöseni… ja kunnioittaa pitää…

Natascha. Miten minä voin auttaa? Kun itse… olen avun tarpeessa…

Pepel (päättävästi). Minä alan taaskin… alan uudelleen, puhua kanssasi… Natascha… nyt tässä — hänen kuultensa… hän tietää jo kaikki… Lähde pois minun kanssani!

Natascha. Mihin? Kulkemaanko vankilasta vankilaan?

Pepel. Olenhan sanonut — että minä lakkaan varastamasta! Jumaliste — lakkaan! Kun kerran minkä lupaan — niin teen myös! Minä osaan lukea sekä kirjoittaa… käyn työtä tekemään… Hän tässä, sanoo että, minun olisi lähdettävä Siperiaan, vapaaehtoisesti… tule kanssani, lähdetään!… Luuletko että tämmöinen elämä ei ole minullekin vastenmielistä? Voi Natascha! Kyllä minä tiedän… ja näen!… Minä lohdutan itseäni sillä, että löytyy paljon ja suurempia varkaita kuin minä — ja kuitenkin elävät kunniassa… vaan minua se ei auta! Minä… en oikeastaan tarkoita sitä! Minä en kadu… omaantuntoon en usko… Mutta minussa on aina vain sellainen tunne, että täytyy elää… toisella tavalla! Täytyy elää paremmin! Elää täytyy niin… että itse voisi kunnioittaa itseään…

Luka. Oikein, rakkaani! Jumala sinua vahvistakoon… ja auttakoon!.. Oikein: ihmisen täytyy kunnioittaa itseään…

Pepel. Minä olen varas — hamasta lapsuudesta saakka… Muulla nimellä ei minua koskaan nimitetty kuin: varas-Vasjka ja varkaan-poika! Jaha… jassoo… Vai niin, ajattelin? — Noh, minä olen sitten varas!… Ymmärrä minut oikein: kenties minä olenkin uhalla tullut varkaaksi… ja vaan siitä syystä kun ei yksikään ihminen ymmärtänyt minua nimittää millään muulla nimellä… Nimitä sinä… Natascha… Nimitä minua toisella nimellä… mitä?

Natascha (surullisesti). Minä, miten lienee… en oikein luota sanoihin… sydämmeni tuntuu niin levottomalta… aivan kuin odottaisin jotain. Ilmanaikojaan sinä Vasilij otit sen asian tänään puheeksi…

Pepel. Milloinka sitte? Eihän tämä ole ensikerta…

Natascha. Mitä varten minä sinun kanssasi läksisin? Jos se olisi edes rakkaudesta… enhän rakastakaan sinua niin erityisesti… Toisinaan sinä kyllä miellytät minua… toisinaan taasen kun katson päällesi, niin ilettää… Luultavasti — minä en rakasta sinua… rakastetussa ei koskaan huomata huonoa puolta… mutta minä — minä huomaan…

Kleschj. Kyllä vielä rakastat — älä pelkää! Kyllä totut minuun kun olet vaan myöntyväinen! Toista vuotta olen jo katsellut sinua… olen tullut tuntemaan sinut hyväksi tytöksi ja luotettavaksi ihmiseksi… Kovin olen sinuun rakastunut!…

Vasilisa (ilmestyy ikkunaan pyhäpäiväisissään ja nojautuu ikkunan pihtipieltä vasten kuuntelemaan).

Natascha. Vai niin. Minuun rakastunut… vaan sisareni…

Pepel (hämillään). No, mitä hänestä? Vähänkö sitä semmoista sattuu…

Luka. Älä sinä, tyttönen, siitä välitä!… Kun ei ole leipää, — syödään saviheinää… Tarkoitan — kun on leipä lopussa…

Pepel (synkästi). Sääli minua! .. Ei ole eloni kadehdittavaa… suden elämää vietän… vähän on iloa… Aivan tuntuu kuin suohon vajoaisin… Kaikki mihin kiinni tartun, on mädännyttä ja katkiaa… Sisaresi, ajattelin, jos hän ei olisi niin ahnas rahalle… niin mielelläni… olisin ehkä suostunut kaikkeen!… Ja jos sitten olisin hänet tykkynään omakseni saanut… Vaan hän tarvitsee muuta… hän tahtoo rahaa… hän tahtoo vapautta… vapautta, viettääkseen irstaista elämää. Hänestä ei ole minulle apua… Vaan sinä — joka olet kuin nuori näre vaikka helpeesi pistävätkin, kuitenkin sinä tuet minua…

Luka. Minä myös kehoitan — mene hänen kanssaan naimisiin tyttönen, mene! Ei hän ole huono nuorukainen! Sinä vaan useimmiten muistuta hänelle sitä, että hän on hyvä nuorukainen, ett'ei hän, niin sanoakseni, sitä unehuttaisi! Sinua hän uskoo… Sinä puhele aina hänen kanssaan näinikään: "Vasja, kuule — sinä olet hyvä ihminen… muista se!" Ajattelehan, rakkaani, mihin sinä muuanne menisit? Sisaresi on kuin villi peto, ja hänen miehestään ei puhettakaan — se on pahaa pahempi… entäs tämä elämä täällä… mihin sinä menisit! Mutta Vasja on sentään vielä parhaimmillaan…

Natascha. Minä tiedän sen… olen monasti ajatellut… ett'ei ole mihin mennä… Mutta kun minä en voi uskoa ketään… Minulla ei ole mitään mihin menisin…

Pepel. Yksi tie sinulla kyllä on… vaan ennemmin minä sinut tappaisin… ennenkuin sille tielle laskisin…

Natascha (hymyillen). Vai niin… en vielä ole vaimosikaan ja tahtoisit jo tappaa.

Pepel (syleilee häntä). Jätä kaikki, Natascha! Lähde kanssani!…

Natascha (painautuu häntä vasten). Mutta… yhden asian minä sinulle sanon, Vasilij… aivan kuin Jumalan edessä! Heti ensikerran, kun sinä vaan minua lyöt, taikka muuten loukkaat… niin silloin en sääli mitään… silloin minä joko hirtän itseni, taikka…

Pepel. Kuivukoon käteni, jos sen sinua vastaan nostan!…

Luka. Älä epäile tyttöseni! Sinä olet tarpeellisempi hänelle, kuin hän sinulle.

Vasilisa (ikkunasta). Ja niinpä ne sitten kihlasivatkin toisensa! Neuvo sekä rakkaus!

Natascha. Jo tulivat!… oi Jumalani! He näkivät… voi Vasilij!

Pepel. Mitä sinä pelkäät? Ei sinua nyt uskalla kukaan koskea!

Vasilisa. Älä pelkää Natalia! Ei hän sinua lyö… Ei hän osaa lyödä, eikä rakastaa… minä tiedän sen!

Lukan (puoliääneen). O, sinä vaimo… myrkkyinen matelias…

Vasilisa. Sanoissa hän vaan on rohkea…

Kostiljev (tulee). Nataschka! Mitä sinä täällä teet, tyhjäntoimittaja? Juorujako sepittelet? Omaisias täällä panettelet, mutta tee on keittämättä, pöytä siivoamatta.

Natascha (mennessään). Tehän sanoitte menevänne kirkkoon…

Kostiljev. Se ei ole sinun asiasi, mitä me sanoimme… Sinun on tehtävä se mitä on käsketty ja mikä sinulle kuuluu!

Pepel. Hiljaa, siinä! Hän ei ole enempi sinun palvelijasi… Natalia, älä mene… älä tee mitään!…

Natascha. Älä sinä vielä komenna… se on liian varhaista!

(Menee).

Pepel (Kostiljeville). Riittää! Jo olette kylliksi pilkkananne pitäneet ihmistä… Nyt hän on minun!

Kostiljev. Si-inun? Milloinka sinä hänet ostit? Paljonko maksoit?

Vasilisa (nauraa hohottaa).

Luka. Vasja! Mene sinä — pois…

Pepel. Varokaa itseänne te… naurajat! Vielä muuttuu naurunne itkuksi!

Vasilisa. Oi, oi, oi älä peloittele! Minä pelkään kovin!

Luka. Vasilij — lähde pois! Näethän, että hän yllyttää vaan sinua… tahtoo ärsyttää — ymmärrätkö?

Pepel. Vai niin… Mutta se ei tule sittenkään tapahtumaan, niinkuin sinä tahdot!

Vasilisa. Se myöskään ei tapahdu, mitä minä en tahdo, Vasja!

Pepel (näyttää hänelle nyrkkiä). Sepähän nähdään!…

(Menee).

Vasilisa (vetäytyy pois ikkunasta). Kyllä minä sinulle häät valmistan!

Kostiljev (menee Lukan luokse). No, mitä kuuluu, vanhus?

Luka. Ei mitään, vanhus!…

Kostiljev. Vai aijot sinä pois lähteä, niin kerrotaan?

Luka. Jo on aikakin…

Kostiljev. Ja mihin?

Luka. Mihin pää painuu, ja jalat kantaa…

Kostiljev. Siis lurvailemaan… Ei luultavasti ole mukavaa elää yhdessä paikassa?

Luka. Paikallaan loikovan kiven alle, sanotaan, ei vesikään juokse…

Kostiljev. Se on — kivi se… Mutta ihmisen pitää asua yhdessä paikassa… Ei se kelpaa että ihmiset maleksivat kuin torakat… kuka mihin tahtoo, sinne matelee… Ihmisen täytyy sijoittaa itsensä johonkin… hakea paikka… eikä turhanpäiväisesti harhailla pitkin maailmaa…

Luka. Mutta jos jollakin on — jokapaikassa paikka?

Kostiljev. Se on maankiertäjä… hyödytön ihminen… Jokaisen ihmisen täytyy tehdä jotain hyötyä… täytyy tehdä työtä…

Luka. Vai niin!

Kostiljev. Niin. Mitenkäs muuten? Mikä on oikeastaan… toiviolainen? Tuollainen eriskummainen olento… joka ei ole muitten ihmisten näköinenkään… Jos ken on todellinen toiviolainen, niin jos hän tietääkin jotain… mitä matkallaan on oppinut, yhtä ja toista tuommoista, tarpeetonta… Saattaa olla, että hän on tullut siellä totuuttakin tuntemaan… mutta eihän kaikki totuus ole ihmiselle tarpeellista!… Jos tiedät jotain semmoista, niin pidä hyvänäsi… ja ole ääneti. Jos joku on todellinen pyhissävaeltaja, niin hän on aina ääneti!… Eikä puhele semmoista, mitä muut eivät ymmärrä… eikä hän halua mitään, eikä sekaannu mihinkään, eikä yllytä ihmisiä mihinkään turhanpäiväisesti… Miten muut ihmiset elävät se ei liikuta häntä. Hänen täytyy hakea oikeaa elämää… hänen täytyy asuskella metsissä… luolissa… näkymättömänä! Ei ketään häiritä, ei ketään tuomita… vaan rukoilla lakkaamatta kaikkien edestä… koko maailman syntien edestä… minun syntieni… sinun syntiesi… Kaikkien edestä! Sentähden hän pakeneekin maailman hälinää… saadakseen rauhassa rukoilla. Sillä tavoin pitää… (Paussi). Vaan… mikä pyhissävaeltaja sinä olet?… Eihän sinulla ole passiakaan… Kunnollisella ihmisellä täytyy aina olla passi… Kaikilla kunnon kansalaisilla on passi… niin!…

Luka. Löytyy — kansaa, mutta löytyy myös — ihmisiä…

Kostiljev. Älä sinä viisastele! Äläkä aseta arvoituksia… En minä ole sinua tuhmempi… Mitä sinä sillä tarkoitat — kansa ja ihmiset?

Luka. Ei se ole mikään arvoitus. Minä vaan sanon, että — löytyy viljelykselle sopivaa maata, sekä löytyy myös viljelykselle sopimatonta maata… Jos hyvään maaperään vaikka mitä kylvät — niin se kasvaa… Eikö niin?…

Kostiljev. Mitä? Mitä se oli olevinaan?

Luka. Otetaan esimerkiksi sinut… Jos vaikka itse Jumala tulisi ja sanoisi sinulle: Kuule, Michailo! Koeta olla ihmisiksi!… Eihän siitä mitään tulisi… millainen sinä olet — sellaiseksi jäätkin…

Kostiljev. Mi… mi-mitä… tiedätkö sinä sen — että minun vaimoni eno on — poliisi? Ja jos minä…

Vasilisa (tulee). Michail Ivanovitsch, tule juomaan teetä.

Kostiljev. Otappa sinä ja korjaa pois täältä luusi! Pois kortteerista!…

Vasilisa. Niin, niin, ukko, saat mennä tiehesi!… Sinun kielesi on käynyt liian teräväksi… Ja kuka tietää… jos lienetkin karkulainen…

Kostiljev. Jo tänäpäivänä… Ettei täällä edes hajahtaisikaan sinulta! Taikka muuten… varo itseäsi!

Luka. Kutsutko muuten vaimosi enon? Kutsu vaan eno tänne… Täällä on muka saatu kiinni karkulainen… Ehkä eno voipi vielä ansaita palkinnon… ainakin kolme kopekkaa…

Bubnov (ikkunassa). Kuka siellä kauppaa tekee? Mistä voipi ansaita 3 kopekkaa?

Luka. Aikovat myödä minut…

Vasilisa (miehelleen). Mennään pois…

Bubnov. Kolmestako kopekasta? Varo itseäsi, ukko. Kyllä he myövät sinut kopekastakin…

Kostiljev (Bubnoville). Hm… muljotat siinä, kuin tonttu uunin alta!

(Menee vaimoineen).

Vasilisa. Ai, kuinka paljon on maailmassa kaameaa kansaa ja kaikenmoisia veijareita!…

Luka. Hyvää ruokahalua…

Vasilisa (kääntyen taaksepäin). Kitas kiinni… senkin myrkkysieni!

(Menee miehineen nurkan taakse).

Luka. Ensi yönä — lähden…

Bubnov. Se on parasta. Aina on parasta lähteä ajoissa.

Luka. Totta puhut…

Bubnov. Minä tiedän. Minä kenties — pelastuin pakkotyöstä sentähden, että kerran läksin pois ajoissa.

Luka. No?

Bubnov. Ihan totta. Se tapahtui sillä lailla, että vaimoni oli pikiintynyt värjärimestariin — muuten hyvin etevä mies ammatissaan — osasi mainiosti laittaa koirannahoista pesukarhun nahkoja… bisamit, kengurut… ne hän kaikki laittoi kissannahoista… niin ett'ei kukaan voinut eroittaa oikeata väärästä. Hän oli oikea peto alallaan. No niin — hänen ja vaimoni asiat olivat yhteen takertuneet… ja ne pitivät niin toisistaan, että minun täytyi oikein olla varoillani — ett'eivät myrkyttäisi tai jotenkuten muuten lähettäisi minua toiseen maailmaan. Jo koitin vaimoani lyödäkin… mutta silloin aina mestari karkasi minun kimppuuni ja alkoi mukuloida minkä jaksoi! Kerran repäisi melkein koko parran minulta pois ja taittoi yhden kylkiluistani. Niinpä minäkin toisinaan julmistuin… Kerrankin sivalsin vaimoani otsakieroon rautaisella mittapuulla… ylipäänsä — sota oli ankara! Ajattelin itsekseni — ei tästä näin mitään hyvää tule… Kyllä he minusta voiton vievät! Ja niinpä jo arvelin nutistaa vaimoni, aivan jo täyttä totta sitä tuumailin. Mutta tulin ajoissa järkiini ja läksin tieheni.

Luka. Se olikin parasta! Antaa heidän siellä laittaa vaan koirista pesukarhuja!…

Bubnov. Mutta se verstaa… se oli vaimoni nimellä… ja minä jäin tällä lailla puille paljaille! Vaikka suoraan sanoen, ei siitä verstaasta minulle mitään hyötyä olisi ollut — juonuthan sen olisin kuitenkin… Minä, näetkös, ryyppään ankarasti, ajoittain…

Luka. Vai ankarasti, ajoittain?!

Bubnov. Oikein hirveästi! Kun kerran alan juoda, niin juon kaikki mitä minulla on, — en jätä muuta kuin Aatamin puvun ylleni… Ja sitten vielä — olen laiska — ylen laiska — en kehtaa tehdä kerrassaan mitään…

(Satin ja Näyttelijä tulevat, kinaillen).

Satin. Loruja! Sinä et mene minnekkään… se on kaikki hölynpölyä! — Ukko! Mitä hittoja sinä olet tämän nysän päähän ajanut?

Näyttelijä. Valehtelet! Vanhus! Sano sinä hänelle, että hän valehtelee! Minä lähden sinne —! Minä olen raatanut tänään, — lakaissut katua… enkä maistanut viinaa tippaakaan! Mitäs siihen sanotte, häh? Tässä, näettekös — kaksi viidenalttinan rahaa ja itse olen aivan selvä!

Satin. Kaikki tämä on tyhmää! Anna tänne rahat, minä menen ja ryyppään… taikka pelaan pois…

Näyttelijä. Mene tiehesi! Nämä ovat matkarahoja!

Luka (Satinille). Miksi sinä häntä aina sotket pois oikealta tolalta?

Satin. Sano sinä, silmänkääntäjä, sinä jumalten suosima, — mitä minun elämästäni tulee? Minä olen hajonnut kappaleiksi. Mutta ei kaikki sentään vielä ole hukassa, ukko. Tuskin maailmassa löytyy toista, minunlaistani peli-pirua?

Luka. Sinä olet hauska, Konstantin… ja miellyttävä!

Bubnov. Näyttelijä! Tuleppas tänne!

Näyttelijä (menee ikkunan luokse ja käypi heidän eteensä kykkysilleen istumaan. Puhelevat puoliääneen).

Satin. Minä, velisein, nuoruudessani olin hyvin ahkera! On oikein hauskaa sitä muistellakin! Olin aika velikulta… tanssin mainiosti, näyttelin teaterissa!… Suurin huvini oli aina saada ihmiset hauskalle tuulelle!…

Luka. No, ja mitenkä sinä sitten pyörähdit pois polulta, häh?

Satin. Kas vaan, miten utelias oletkin, ukkorisa? Kaikki sinun pitäisi tietää… ja mitä varten?

Luka. Tahdon oppia ymmärtämään ihmisiä… Kun katselen sinua noin vaan — en ymmärrä mitään! Näen, että olet tuommoinen reilu poika… etkä ole tyhmäkään… ja yht'äkkiä…

Satin. Vankila sen teki, vaariseni! Neljä vuotta ja seitsemän kuukautta istuin vankilassa… sen jälkeen — ei vetele mikään!

Luka. Oho-ho! Ja minkätähden istuit?

Satin. Konnan tähden… tapoin suutuksissani konnan ja petturin… Vankilassahan minä vasta korttiakin opin pelaamaan…

Luka. Ja tapoit — varmaankin naisten tähden?

Satin. Oman sisareni tähden… Mutta anna sinä olla, äläkä kysele… Minä en suvaitse että minulta kysellään… Siitä kaikesta on jo paljon aikaa kulunut… Sisareni kuoli… siitäkin on jo yhdeksän vuotta… kulunut… Sisareni oli kelpo ihminen!…

Luka. Hyvinhän sinä näyt osaavan kohtalosi kantaa! Mutta äsken jos olisit nähnyt — kun lukkoseppä tässä alkoi ulvoa… ai-jai-jai!

Satin. Kleschj?

Luka. Hän juuri. Työtä, huutaa, ei ole… mitään ei ole!

Satin. Kyllä hän vielä siihen tottuu… Mitähän minä oikeastaan yrittäisin?

Luka (hiljaa). Katsoppas! Tuolta se tulee…

Kleschj (tulee hitain askelin, pää painuneena alas).

Satin. No, leski! Miksi haistimesi on noin venynyt? Aijotko keksiä jotain?

Kleschj. Koetan keksiä… mitä olisi tehtävä? Kun ei ole minkäänlaista työkalua… hautajaiset nielivät kaikki!

Satin. Minä neuvon sinulle: älä tee mitään! Heittäy maan vaivaksi!…

Kleschj. Puhu sinä… Minä häpeän ihmisiä…

Satin. Älä puhu! Eivät ihmiset yhtään häpeä sitä, että sinä elät koiraa kehnommin… Mutta ajatteleppas jos sinä et käy työtä tekemään, minä en käy työtä tekemään… ja vielä sadat… tuhannet, kaikki! — ymmärrätkös? Kun kaikki jättävät työnteon! Ei kukaan tahdo mitään tehdä — kuinkas silloin käypi?

Kleschj. Kaikki kuolla pöksähtävät nälkään…

Luka (Satinille). Sinun pitäisi, kun sinulla on tuollaiset mielipiteet, ruveta juoksijaksi… Löytyy sellainen uskonlahko, joita sanotaan juoksijoiksi…

Satin. Minä tiedän sen… ne eivät ole ollenkaan tyhmiä ihmisiä!

(Kostiljevin ikkunasta kuuluu Nataschan huutoja: "Minkätähden? Odottakaa… minkävuoksi…? mistä syystä?").

Luka (levottomana). Natascha? Eikö se ole Nataschan ääni? häh? Voi sinua…

(Kostiljevin huoneesta kuuluu — melua, voivotusta, särkyvien astioitten kilinää ja Kostiljevin vinkuva ääni: "Sinä — sinä kerettiläinen… sinä nahkiainen…").

Vasilisa. Seis… malta… Kyllä minä hänet opetan… kas noin… noin…

Natascha. Auttakaa! Lyövät! Tappavat…

Satin (huutaa ikkunaan). Hei, te siellä!

Luka (hyörien levotonna). Vasja… Vasja pitäisi hakea… voi, Jumalani! Pojat… Veljet…

Näyttelijä (juosten). Minä haen… heti paikalla…

Bubnov. Useinpa ne ovat alkaneetkin sitä pieksää…

Satin. Mennään sinne, ukko… ja ruvetaan todistajiksi!

Luka (menee Satinin perässä). Mikä todistaja minusta!… Mitä se auttaa… Kun se Vasilj tulisi sukkelammin…

Natascha. Vasilisa… sisko… Va-a-a…

Bubnov. Nyt ne tukkivat sen suun… menenpä katson…

(Melu Kostiljevin huoneissa alkaa hälvetä, luultavasti ovat siirtyneet porstuaan. Kuuluu vaan kun ukko kiljaisee: "Seis!" Samalla vedetään ovi hyvin kovasti kiinni ja melu katkeaa kerrassaan. Näyttämöllä on hiljaista. Ilta-hämärä).

Kleschj (istuu itsekseen reen päällä, hieroen kovasti kämmeniään, höpisee ensin jotakin epäselvästi ja sitten alkaa kuulua seuraavia sanoja): No, mitenkäs sitten?… Täytyyhän sitä elää… (Kovemmin). Täytyy olla jonkinlainen koti… Mutta kun ei ole kotia… ei ole mitään! Yksi ainoa ihminen… ja siinä kaikki… Ei minkäänlaista apua…

(Menee kyyristyneenä verkalleen pois. Muutaman sekunnin hiljaisuus. Senjälkeen solasta päin alkaa kuulua kasvavaa melua, joka yhä kovenee ja lähenee, niin että viimein voipi eroittaa eri ääniä).

Vasilisa. Päästä!… Minä olen hänen sisarensa…

Kostiljev. Mikä oikeus sinulla on?

Vasilisa. Hirtehinen…

Satin. Hakekaa Vasjka!.. sukkelaan… Zob — lyö häntä!

(Kuuluu poliisinvihellys).

Tattari (juoksee esille, oikea käsi sidottuna viilekkeisiin). Mikä se on semmoinen laki — että keskellä päivää tapetaan ihmisiä?

Krivoi-Zob (hänen perässään Medvedjev). Kyllä minäkin annoin sille tillikan!

Medvedjev. Kuinka sinä uskallat tapella?

Tattari. Entäs sinä? Tiedätkö mikä sinun velvollisuutesi on?

Medvedjev (juoksee Zobin perässä). Odota! Anna tänne vihellyspilli…

Kostiljev (juoksee). Abraschka! Ota kiinn'… hänet! Hän löi minua…

(Nurkan takaa tulevat Kvaschnja ja Nastja taluttaen pahoinpideltyä Nataschaa kainaloista. Satin tulee takaperin — työnnellen pois Vasilisaa, joka huitoo käsillään, tavoittaen saada lyödä sisartaan. Aljoschka hyppii kuin hassu Vasilisan ympärillä, viheltää hänelle korvaan, milloin kiljuu, milloin huutaa. Sitten vielä ilmestyy muutamia rääsyläisiä, miehiä sekä naisia).

Satin (Vasilisalle). Mihinkä aijot? Sinä kirottu huuhkain…

Vasilisa. Pois, roisto! Vaikka henkeni menisi — tahdon sittenkin repiä hänet kappaleiksi…

Kvaschnja (taluttaen Nataschaa pois). No, no, Karpovna, häpeä toki vähän!… äläkä noin raivoa.

Medvedjev (koppaa kiinni Satinin). Ahaa… satuitko kerrankin!

Satin. Zob! Lyö heitä!… Vasjka… Vasjka!

(Kaikki ovat yhdessä mylläkässä peräseinän ja kulman välissä. Nataschaa kuletetaan oikealle ja asetetaan puukasalle istumaan).

Pepel (hypähtää esille käytävästä; ääneti ja voimakkailla liikkeillä tyrkkii joukon hajalleen). Missä on — Natalja? Sinä…

Kostiljev (peräytyen piiloon nurkan taa). Abraschka! Ota kiinni Vasjka… veljet — auttakaa! Varas… ryöväri…

Pepel. Aa, sinä… vanha roisto!

(Iskee olkansa takaa — Kostiljev kaatuu siten, että nurkan takaa näkyy ainoastaan pääpuoli ruumista. Pepel rientää Nataschan luo).

Vasilisa. Lyökää Vasjkaa! Hyvät ihmiset… lyökää varasta!

Medvedjev (huutaa Satinille). Ole alallasi… tämä on keskinäinen… perhe asia! He ovat keskenään sukulaisia… vaan kuka sinä olet?

Pepel. Kuinka… millä hän sinua? Veitselläkö?

Kvaschnja. Katsokaa, minkälaisia petoja!… Kiehuvalla vedellä polttivat tytön jalat…

Nastja. Teekeittiön kaatoivat…

Tattari. Kenties vahingossa… täytyy tietää varmasti ennenkuin puhuu…

Natascha (melkein pyörryksissä). Vasilij… ota minut… ja hautaa johonkin…

Vasilisa. Voi hyvä isä! Tulkaa ja katsokaa! hän on kuollut! Tappoivat…

(Kaikki keräytyvät kulman luokse, lähelle Kostiljevia. Joukosta tulee Bubnov ja menee Vasiljin luokse).

Bubnov (puoliääneen). Vasjka! Ukko on… siellä valmis!

Pepel (katsoo häneen, aivan kuin ei käsittäisi). No, mene… ja kutsu… täytyy viedä sairaalaan… Kyllä minä teen tilin heidän kanssaan!

Bubnov. Minä kysyn vaan — kuka sen ukon uuvutti…

(Melu sammuu näyttämöllä, aivan kuin nuotiotuli veden valelusta; kuuluu ainoastaan puoliääneen huudahduksia ja lauseita: "Todellako?" "Sepä sattui!" "No-o?" "Mennään pois täältä!" "Kas pirua!" "Nyt pois — ennenkuin poliisi tulee!" Joukko vähenee. Bubnov, Tattari, Nastja ja Kvaschnja menevät Kostiljevin ruumiin luo).

Vasilisa (nousten ylös maasta, huutaa voitonvarmalla äänellä). Mieheni tappoivat!… Tuossa on murhaaja! Vasjka tappoi hänet! Minä näin! Ystävät — minä näin sen!

Pepel (tulee Nataschan luota). Pois tieltä… laskekaa! (Katsoo ukkoa, Vasilisalle). No? Oletko nyt iloinen? (Koskettaa jalallaan ruumista). Nyt äikähti… se vanha koira! Kävi kuten toivoit… Mitäs… jos antasin sinullekin samallaisen iskun?

(Ryntää Vasilisan kimppuun, mutta Satin ja Krivoi-Zob tarttuvat sukkelaan häneen kiinni. Vasilisa — piiloutuu nurkan taakse).

Satin. Tulehan toki järkiisi!

Krivoi-Zob. Tpruu! Mihin sinä nyt?…

Vasilisa (ilmestyy). No, mitä Vasja, rakas ystäväni? Kohtaloasi et pakene… Hei, poliisit! Abraschka… vihellä poliisia!

Medvedjev. Vihellyspillini ryöstivät, pirut…

Aljoschka. Tässä se on!

(Viheltää. Medvedjev juoksee hänen perässään).

Satin (taluttaa Pepeliä Nataschan luokse). Vasjka — älä pelkää! Murha tapahtui tappelussa… ei siitä kovin syytetä! Ei se paljon maksa…

Vasilisa. Pitäkää kiinni Vasjkaa! Hän tappoi mieheni… minä näin sen!

Satin. Minä myös sivalsin ukkoa, pari kolme kertaa… Paljoko sille tarvitsi! Kutsu minut todistajaksi, Vasjka!…

Pepel. En tahdo itseäni puolustaa… Minun on ensin saatettava Vasilisa varmaan paikkaan… Ja kyllä minä hänet saatankin! Se oli hän, joka sitä halusi… Hän houkutteli minua — murhaamaan miestänsä… niin juuri, hän houkutteli!…

Natascha (äkkiä, kovasti). A-a… nyt minä ymmärrän!… Niinkö, Vasilij?! Hyvät ihmiset! He ovat yksissä tuumin… Sisareni ja hän… yksissä tuumin… tehneet kaiken tämän! Niinkö Vasilij?… Senkö vuoksi kanssani taanoin puhelit että hän kuulisi? Hyvät ihmiset! Vasja on hänen rakastajansa… oletteko kuulleet… senhän kaikki tietävät… he ovat yksissä tuumin! Se oli Vasilisa joka houkutteli hänet murhaamaan miestänsä… mies oli heidän tiellään… minä myös olin heidän tiellään… Nyt he tekivät minut raajarikoksi…

Pepel. Natalja! Mitä sinä… mitäs sinä nyt?!

Satin. Voi sitä… pirua!

Vasilisa. Valehtelet! Hän valehtelee… minä… hän, Vasjka on murhaaja!

Natascha. He ovat yksissä tuumin! Kirotut olkaa te molemmat!…

Satin. Kyll' on leikki!… Pidä puolesi, Vasilij! Muuten upottavat sinut syvyyteen.

Krivoi-Zob. Nyt minä en ymmärrä mitään! Kyll' on leikki!

Pepel. Natalja! Oikeinko sinä todella? Uskotko, että minä… hänen kanssaan…

Satin. Herran tähden, Natascha… ajattelehan!

Vasilisa (huutaa kulman taakse). Tappoivat minun mieheni… teidän ylhäisyytenne… Vasjka Pepel, varas… hän tappoi… herra komisarius! Minä näin… kaikki näkivät…

Natascha (hourailee melkein tajuttomana). Hyvät ihmiset… minun sisareni ja Vasjka Pepel tappoivat! Poliisit, kuulkaa… juuri tämä sama, minun sisareni, opetti… houkutteli… oman rakastajansa… tuossa se kirottu on! He tappoivat! Ottakaa kiinni… tuomitkaa… Ottakaa minutkin… viekää vankeuteen! Kristuksen nimessä… Viekää minutkin vankeuteen!

(Esirippu).

NELJÄS NÄYTÖS.

Sisustus sama kuin 1:ssä, paitsi että Pepelin komero on pois purettu ja sillä paikalla missä Kleschj istuskeli, ei ole alasinta. Pepelin komeron paikalla loikoilee nyt Tattari levotonna, ähkyen silloin tällöin. Kleschj istuu pöydän takana, korjailee hanuria, koetellen silloin tällöin sen ääniä. Toisessa päässä pöytää ovat: Satin, Parooni ja Nastja; heidän edessään pöydällä on pullo viinaa, 3 pulloa olutta ja iso kannikka mustaa leipää. Uunilla piehtaroipi ja yskii Näyttelijä. On yö; näyttämö on valaistu lampulla, joka seisoo keskellä pöytää. Ulkona tuulee.

Kleschj. Niin… sen mylläkän aikana se otti ja katosi…

Parooni. Pakeni poliisia… kuten savu tulta…

Satin. Aivan kuten syntiset pakenevat vanhurskaitten kasvojen edessä!

Nastja. Se oli hyvä ukko!… Mutta te… te ette ole ihmisiä… vaan ruostetta!

Parooni (juopi). Teidän terveydeksenne, lady!

Satin. Utelias oli ukko-paha… Nastjenka oli rakastunut häneen…

Nastja. Oli rakastunut… sekä rakasti! Se on totta! Hän huomasi kaikki… hän ymmärsi kaikki…

Satin (nauraen). Ylipäänsä… hän oli muutamille… kuten puuro hampaattomille…

Parooni (nauraen). Taikka laastari paisumille…

Kleschj. Hän oli… sääliväinen… teillä ei ole kellään sääliväisyyttä…

Satin. Mitä hyötyä on sinulle siitä, jos minä sinua säälin?

Kleschj. Ei se ole ainoastaan siinä että sääliä… vaan ei pidä myöskään loukata…

Tattari (istuu makuulavalle ja tuudittelee kipeää kättään, kuten pikkulasta). Ukko oli hyvä… hänellä oli laki sydämmessä! Kenellä on laki sydämmessä, — on hyvä! Ken on lain kadottanut — se on itse kadonnut!…

Parooni. Mistä laista ruhtinas puhuu?

Tattari. Siitä… kaikenlaisesta… tiedäthän itse, mistä…

Parooni. No, entäs sitten?

Tattari. Älä tee vääryyttä ihmiselle, — se on laki!

Satin. Sitä sanotaan "Asetuskokoelmaksi, rikoksista ja rangaistuksista, murha-asioissa"…

Parooni. Sitten löytyy vielä — "Asetus piirituomarien määräämistä rangaistuksista"…

Tattari. Koranissa sanotaan… teidän Koraninne täytyy olla teidän lakinne… Sydän — täytyy olla jokaisen Korani… niin!

Kleschj (koettelee hanuria). Suhisee, piru! Ruhtinas puhuu totta… pitää elää — lain… ja evankeliumin mukaan…

Satin. Miksi et elä?…

Parooni. Niin. Koettaisit elää…

Tattari. Muhametti antoi Koranin ja sanoi: tässä on laki! Tee niin kuin siinä kirjoitettu on! Sitten kun tulee se aika, että Korani ei enää riitä — niin aika antaa oman uuden lakinsa… Jokainen aika antaa oman lakinsa…

Satin. No niin… aika tuli ja antoi "Rikoslain"… ankaran lain… Sen kaikkia määräyksiä et ennätä elämässäsi kokea!

Nastja (iskee lasinsa pöytään). Mistä syystä… mitä varten minä elän täällä… teidän kanssanne? Lähden pois… jonnekin… maailman ääreen!

Parooni. Ilman kenkiäkö, lady?

Nastja. Vaikka ihan paljaana! Nelinryömin konttaan!

Parooni. Mutta siitä tulisi hauska taulu, lady… jos nelin ryömin…

Nastja. Niin juuri — konttaan! Ett'ei minun tarvitsisi nähdä sinun naamaasi… minua inhoittaa kaikki! Koko elämä… kaikki ihmiset!…

Satin. Kun lähdet, niin muista — ottaa Näyttelijä mukaasi… hänellä on ollut aikomus myös lähteä sinne… Hän on saanut kuulla, että puolen virstan päässä maailman äärestä — sijaitsee parantola, organineja varten…

Näyttelijä (kurottaa uunilta päätään). Or-ga-nis-me-ja, pöllö!

Satin. Organineja varten, jotka ovat alkohoolilla myrkytetyt…

Näyttelijä. Jaa! Hän — lähtee! Kyllä hän vielä lähtee… saattepa nähdä!

Parooni. Kuka — hän, sir?

Näyttelijä. Minä!

Parooni. Merci, sinä näytelmäjumalattaren palvelija… mitenkä sitä?…' Draman ja tragedian jumalatarta… mitenkä sitä nimitettiin?

Näyttelijä. Musa, se on, pökkelö! eikä jumalatar, vaan Musa!

Satin. Lachesa… Hera… Afrodite…. Atropa… piru heidät kaikki tietää! Se oli ukko, joka pani Näyttelijän pään pyörälle… ymmärrätkö, Parooni?

Parooni. Ukko oli — höperö…

Näyttelijä. Raakalaiset! Villit! Mel-po-me-ne! Sydämmettömät ihmiset! Saatte nähdä — että hän lähtee! "Ahmikaa te synkät henget"… se on Beranger'n runoelmasta! "Hän löytää paikan itsellensä… Joss' ei ole"… ei ole…

Parooni. Mitä ei ole, sir?

Näyttelijä. Ei mitään! "Kuoppa tämä… tulkoon haudakseni… ma kuolen kurjana ja raihnaisena!" Miksi te elätte? Miksi?

Parooni. Hei! Kean taikka äly ja huikentelevaisuus yhdessä! Älä karju siinä!

Näyttelijä. Valehtelet! Minä tahdon karjua!

Nastja (nostaen päätään pöydästä, huitoo käsillään). Huuda sinä vaan! Antaa heidän kuunnella!

Parooni. Mitä tarkoitatte, lady?

Satin. Jätä heidät, Parooni… Menkööt hiiteen! Antaa heidän huutaa ja lyödä — vaikka päänsä puhki… Ei siinä ole mitään tarkoitusta eikä järkeä… "Älä häiritse ihmistä", sanoi ukko… Se oli hän, se vanha hiiva, joka nostatti ja hapatutti meidän asukkaat…

Kleschj. Viekoitteli heitä lähtemään johonkin… vaan tietä ei neuvonut…

Parooni. Ukko oli silmänkääntäjä… veijari…

Nastja. Valehtelet! Itse sinä olet veijari!

Parooni. Hiljaa, lady!

Kleschj. Se ukko… ei pitänyt totuudesta… hyvin usein nousi sitä vastaan… niin sitä pitääkin! Ja se onkin oikein — missä täällä on totuus? Tässä on vaikea ilman totuuttakin toimeen tulla… Tuossa esim., ruhtinas loukkasi työssä kätensä… Käsi tulee tykkänään pois sahattavaksi… siinä on totuus!

Satin (lyöpi nyrkillään pöytään). Hiljaa! Te kaikki — olette elukoita! Pökkelöitä… ei sanaakaan enempi ukosta! (Lauhkeammin). Sinä, Parooni, — olet pahin kaikista!… Itse et ymmärrä mitään… ja valehtelet… Se on hävytöntä — että ukkoa sanotaan veijariksi! Mikä on oikeastaan — totuus? Ihminen itse — on totuus! Ukko sen ymmärsi… mutta te ette!… Te olette typeriä, kuin tiilikivet… Minä ymmärsin ukkoa… Niin juuri! Hän joskus valehteli… mutta sen hän teki säälistä — teitä kohtaan, piru vieköön! Löytyy paljon ihmisiä, jotka valehtelevat — säälien lähimmäistään… minä tiedän sen! minä olen lukenut! Valehtelevat kauniisti, innostuen, ylentävästi… On olemassa lohduttava valhe, sovittava valhe… valhe vapauttaa sen, joka murskasi työmiehen käden… ja tekee syyllisiksi nälkäänkuolevaisia… Minä käsitän valheen! Heikot sielut… ja ne jotka elävät toisten työstä ja hiestä — ne tarvitsevat valhetta… Toisia se tukee, toiset käyttävät sitä peitteenään… Mutta ken on itse oma herransa… kuka ei ole kenestäkään riippuvainen, eikä ahmi toisen saamisia, mitä se ihminen tekee valheella? Valhe on orjien ja isäntien uskonto… Totuus on vapaan ihmisen Jumala!

Parooni. Bravo! Hyvin sanottu! Minä — yhdyn siihen! Sinä puhut… kuin kunnon ihminen!

Satin. Miksi ei veijari toisinaan voisi puhua kuin kunnon ihminen, kun kerran kunnon ihmiset puhuvat kuin veijarit? Niin… minä olen paljon unohtanut, mutta jotain sentään vielä nytkin tiedän! Mutta ukko? Hän oli itse viisaus!… Hän… teki minuun sen vaikutuksen, minkä tekee happo vanhalle ruostuneelle metallirahalle… Juokaamme hänen terveydekseen! Täytä lasit…

(Nastja täyttää lasin oluella ja antaa Satinille).

Satin (naurahtaen). Ukko, hän elää omaa elämäänsä… hän katsoo kaikkea omalta näkökannaltaan. Kerran kysyin häneltä: Vanhus! Miksi ihmiset elävät?… (Koettaa matkia ukkoa, äänessä sekä liikkeissä). "Ihmisetkö? — Ihmisethän elävät — parempaa varten, rakkaani. Otetaan esimerkiksi nikkari — ja kaikki muu roskajoukko — kansa… siitä joukosta nousee ja kasvaa nikkari… semmoinen nikkari, ett'ei sen vertaista vielä ole nähty; eikä hänen vertaistaan missään ole. Kaikelle nikkaroimiselle hän antaa oman leimansa… Sanalla sanoen — hän edistää nikkarintaitoa parillakymmenellä vuodella eteenpäin… Sama on laita kaiken muun… niinpä lukkosepät… suutarit ja muut työläiset… kaikki talonpojat… myöskin herrasväki — elävät parempaa varten! Jokainen luulee elävänsä vaan itseänsä varten, mutta kun kaikki käy ympäri… huomaakin elävänsä parempaa varten! Satojakin vuosia… ja ehkä enemmänkin, eletään ainoastaan parempaa ihmistä varten."

(Nastja katsoo tarkkaavasti Satinia. Kleschj lakkaa laittelemasta hanuria ja kuuntelee. Parooni on painanut päänsä alas ja naputtelee sormillaan hiljakseen pöytään. Näyttelijä koettaa hyvin varovasti laskeutua uunilta makuulavalle).

Satin. "Kaikki, rakkaani, kaikki mitä vaan löytyy, elävät parempaa varten! Sentähden pitää jokaista ihmistä kunnioittaa… emmehän me voi tietää kuka hän on, ja mitä varten syntynyt ja mitä hän voipi tehdä… Kenties, hän on syntynyt meidän hyväksemme… ja suureksi hyödyksemme? Etenkin lapsia ja nuorukaisia pitää kunnioittaa!… Lapsukaisille on annettava vapaus! Lapsukaisten elämää ei pidä häiritä eikä katkeroittaa… Kunnioittakaa lapsia!"

(Paussi).

Parooni (miettiväisenä). Thja… Parempaa varten? Tässä johtuu mieleeni meidän perhe… Vanhaa sukua… Katharinan ajoilta… aatelisia… sotilaita!… polveutuivat Franskasta… Palvelivat ja kohosivat aina korkeammalle… Nikolai I aikana oli iso-isälläni Gustave Débile'llä korkea asema… rikkautta… satoja maa-orjia… hevosia… kokkeja…

Nastja. Valehtelet! Eipäs ollut!

Parooni (hypähtää ylös). Kuinka? No… entäs sitten?

Nastja. Sitä ei ollut!

Parooni (huutaen). Moskovassa oli talo! Pietarissa oli talo! Vaunut… vaunut vaakunoilla koristetut!

(Kleschj ottaa hanurin, nousee, menee syrjään ja katselee, mitä näyttämöllä tapahtuu).

Nastja. Eipäs ollut!

Parooni. Suus kiinni! Nyt minä puhun… lakeijoita oli kymmenittäin…

Nastja (nautinnolla). Ei, ei ollut!

Parooni. Minä tapan sinut!

Nastja (valmistautuu juoksemaan pois). Ei ollut vaunuja!

Satin. Nastjenjka, lopeta! Älä ärsytä häntä…

Parooni. Maltahan… sinä, kelvoton! Minun iso-isäni…

Nastja. Ei sinulla ollut iso-isää! Eikä mitään muutakaan ollut!

Satin (nauraa hohottaa).

Parooni (väsyneenä vihasta, istuu jakkaralle). Satin, sano sille… hetkaleelle… nauratko sinäkin? Etkö sinäkään usko? (Huutaa toivottomasti ja lyöpi nyrkeillään pöytään). Oli, piru teidät periköön, oli!

Nastja (riemulla). Aa, kävitkö ulvomaan? Käsitätkö nyt, miltä tuntuu, kun ihmistä ei uskota?

Kleschj (tulee takaisin pöydän luo). Minä luulin jo tappelun tulevan…

Tattari. A-ah, tyhmät ihmiset! Hyvin huono!

Parooni. Minä… en voi sallia, että minusta tehdään pilaa! Minä voin näyttää toteen… minulla on todistuksia, piru vieköön!

Satin. Heitä ne hiiteen! Ja unohda pois mielestäsi iso-isäsi vaunut… menneisyyden vaunuilla et voi ajaa minnekään…

Parooni. Mutta kuinka hän uskaltaa!

Nastja. Niin — todellakin! Kuinka minä uskallan!…

Satin. Hän, näetkös, nauraa sinulle! Mitenkä hän olisi huonompi sinua? Vaikka hänellä menneisyydessään ei olekkaan ollut iso-isää vaunuineen, ei edes isää, eikä äitiäkään…

Parooni (rauhoittuen). Piru vieköön… sinä… osaat punnita asioita maltillisesti… Mutta minulla nähtävästi ei ole mielenmalttia…

Satin. Koeta hankkia. Se on hyödyllinen kapine… (Paussi). Nastja! Menetkö sairashuoneelle?

Nastja. Mitä sinne?

Satin. Nataschaa katsomaan?

Nastja. Nytkö vasta! Hän on lähtenyt jo aikoja — sieltä… ja minne lienee hävinnytkin! Ei löydetä mistään…

Satin. Siis — kaikkineen hävinnyt…

Kleschj. Olisi hauska tietää — kumpiko heistä saa toiselleen hankituksi kovemman rangaistuksen… Vasjkako — Vasilisalle, vai Vasilisa hänelle?

Nastja. Kyllä Vasilisa takaisin tulee! Hän on viekas. Vaan Vasjka lähetetään pakkotyöhön…

Satin. Jos murha on tapahtunut tappelussa — saa ainoastaan vankeutta…

Nastja. Sääli. Pakkotyö — olisi paljoa parempi… Teidät kaikki pitäisi toimittaa pakkotyöhön… oikein luudalla lakaista, kuten muukin roska… johonkin — likahautaan!

Satin (ihmetellen). Mitä sinä nyt? Tulitko hulluksi?

Parooni. Jahka minä annan sitä korville… hävyttömyydestään!

Nastja. Koetappas! Koetahan antaa!

Parooni. Kyllä minä koetan!

Satin. Jätä pois! Anna olla… "Älä loukkaa ihmistä!" Minun päästäni vaan ei lähde pois se ukko!… (Nauraa). "Älä loukkaa ihmistä!"… Mutta jos minua on kerran loukattu koko elämän ijäksi! Mitä on silloin tehtävä? Annettavako anteeksi? Tai, ei mitään… kenellekään…

Parooni (Nastjalle). Sinun täytyy ymmärtää, että minä — en ole sinun vertaisesi! Sinä mitätön olento!

Nastja. Voi sinä onneton! Minustahan sinä elät kuin toukka omenasta!

(Ystävällinen naurun rävähdys miehiltä).

Kleschj. Hassu! Omena!

Parooni. Eihän siihen idioottiin… voi suuttuakaan!

Nastja. Nauratteko? Ei, te teeskentelette vaan naurua! Teitä ei ollenkaan naurata!

Näyttelijä (synkästi). Löylytä heitä aikalailla!

Nastja. Voi jos… minä voisin! Niin… noin minä tekisin teille!

(Ottaa pöydältä kupin ja heittää lattiaan).

Tattari. Mutta miksi astioita särkee? Höh… tyhmä!…

Parooni (nousten). Ei, kyllä minä hänelle opetan paikalla… parempia tapoja!

Nastja (juoksee pois). Piru teidät vieköön!

Satin (hänen perässään). Hei! Jo riittää! Ketä sinä tässä peloittelet? Mistä on oikeastaan kysymys?

Nastja. Senkin sudet! Jospahan äikähtäisitte! Sudet!

Näyttelijä (synkästi). Aamen!

Tattari. U-u! Äkänen vaimo — venäjän vaimo! Rietas… liian vapaa! Tattarin vaimo — ei! Tattarin vaimo lain tuntee!

Kleschj. Sille pitää antaa hyvä kyyti…

Parooni. Hm — Ilkiö!

Kleschj (koettelee hanuria). Valmis! Mutt' isäntää ei vaan kuulu…

Satin. Tule, ryyppää nyt!

Kleschj. Kiitos! Taitaa olla jo aika käydä kyljelleen…

Satin. Joko alat tottua meihin?

Kleschj (ryypättyään menee nurkkaan makuulavan luo). Ei sovi kieltää… Niitä ihmisiä on jokapaikassa… Alussa sitä ei niin huomaa… vaan kauemmin kuin katselet, niin huomaat, kaikki ovat ihmisiä… ei sovi kieltää!

(Tattari levittää jotain makuulavalle, polvistuu ja alkaa rukoilla).

Parooni (huomauttaa Satinille Tattaria). Katsohan tuonne!

Satin. Anna olla! Hän on hyvä poika… älä häiritse! (nauraa hoilottaa). Minä myös olen tänään hyvä… lempo ties mistä syystä!…

Parooni. Sinä olet aina hyvä, kun vaan ryyppäät… Ja viisas myös…

Satin. Humalassa ollessani… minä pidän kaikesta. Thja… Hän rukoilee, kauniisti tehty! Ihminen voipi uskoa sekä olla uskomatta… se on jokaisen oma asia! Ihminen on — vapaa olento… Hän vastaa itse kaikesta: uskosta, uskottomuudesta, rakkaudesta, ymmärryksestä. Kun ihminen vastaa kaikesta itse, niin sentähden hän on vapaa!… Ihminen — se on totuus! Mikä on oikeastaan ihminen?… Se et ole sinä, enkä minä, eivätkä he… ei! Vaan ihminen olet sinä, minä, ukko, Napoleon, Muhametti… kaikki yhdessä! (Piirustaa sormellaan ilmassa ihmisen kuvan). Käsitätkö sinä? Se on jotain äärettömän laajaa! Siinä on kaiken alku — ja loppu… Kaikki on ihmisessä, ja kaikki on ihmistä varten! Olemassa on ainoastaan — ihminen, kaikki muu on hänen aivonsa ja kättensä työtä! Ihminen! Se on — suurenmoista! Se kajahtaa niin… komealta! Ih-mi-nen! Ihmistä pitää kunnioittaa! Ei säälitellä… eikä alentaa häntä surkuteltavaksi… vaan täytyy kunnioittaa! Juokaamme ihmisen malja, Parooni! (nousee). Tuntea itsensä ihmiseksi — se tuntuu hyvältä! Minä olen — vanki, murhaaja, veijari — no niin! Kun kuljen kadulla ihmiset katselevat minua kuten veijaria… karttavat, väistyvät… ja mutisevat: — roisto, raato! Tee työtä!… Pitäisikö minun tehdä työtä? Mitä varten? Tullakseniko kylläiseksi? (nauraa hohottaa). Minä olen aina halveksinut ihmisiä, jotka alati huolehtivat kylläisyydestään. Nyt ei ole siitä kysymys, Parooni! Ihminen on korkeampi! Ihminen on korkeampi — kylläisyyttä!

Parooni (kallistellen päätään puoleen ja toiseen). Sinä teet johtopäätöksiä… Se on hyvä… se luultavasti lämmittää sydäntä… sitä minä en voi… en osaa tehdä! (katsoen ympärilleen, — hiljaa ja varovasti). Minä, veli hyvä, pelkään… toisinaan… ymmärrätkö? Pelkään… että mitä tulee kaiken tämän jälkeen…

Satin (kävellen). Joutavia! Mitä ihmisellä on pelkäämistä?

Parooni. Tiedätkö… hamasta siitä saakka, kun jotain itsestäni muistan… on aivoissani aivan kuin sumua vaan. Minä en milloinkaan mitään ole ymmärtänyt. Minusta näyttää… aivan kuin olisi ollut jotain epämukavaa… ja ett'en koko elämässäni ole tehnyt muuta kuin, muuttanut pukua… mutta minkä tähden? En ymmärrä! Koulua käydessäni kannoin aatelis-opiston uniformua… Ja mitäs minä sitten koulussa opin? En muista… menin naimisiin, — olin puettu frakkiin, — sitten yönuttuun… vaimon sain huonon — ja minkä tähden? sitä en ymmärrä… Menetin kaiken omaisuuteni — olin puettuna jonkinlaiseen harmaasen takkiin ja ruskeisin housuihin… mutta miten rappiolle jouduin? sitä en huomannut… Palvelin kruunua jossain virastossa… kannoin virkanuttua ja kokardi-lakkia… tuhlasin valtion rahoja, minut puettiin vangin mekkoon… senjälkeen puin tämän ylleni… Ja kaikki on tapahtunut kuin unessa… Eikö se ole hullunkurista?…

Satin. Ei juuri… Pikemmin se on — tyhmää…

Parooni. Niin… minäkin ajattelen, että se oli tyhmää… Mutta enköhän minäkin sentään — ole jotain tarkoitusta varten syntynyt?…

Satin (nauraen). Varmaankin… Ihminenhän syntyy parempaa varten! (heilauttaen päätään). Eikö se ole mainiota!

Parooni. Minnekkä se… Nastjka! Mihin se juoksi? Menen katsomaan, missä se on. Onhan hän kuitenkin…

(Menee. Paussi).

Näyttelijä. Tattari! (Paussi). Ruhtinas!

(Tattari kääntää päätään, katsahtaa taakseen).

Näyttelijä. Rukoile minunkin edestäni…

Tattari. Mitä?

Näyttelijä (hiljemmin). Rukoile minunkin puolestani!…

Tattari (vaieten). Rukoile itse…

Näyttelijä (Laskeutuu kiireesti uunilta alas, menee pöydän luokse, kaataa lasiin viinaa vapisevin käsin ja juopi sen). Nyt hän läksi!

(Lähtee melkein juoksujalassa porstuaan).

Satin. Hei, sinä, sikambr! Minne nyt?

(Viheltää. Sisään tulevat — Medvedjev, naisen pumpulilla topattu takki yllä ja Bubnov; molemmat vähän humalassa. Toisessa kädessä on Bubnovilla rinkeliripukka, toisessa muutamia kuivattuja kaloja, kainalossa — viinapullo ja taskussa toinen).

Medvedjev. Kameli — se on aivan kuin aasi! Mutta ilman korvia…

Bubnov. Ole vaiti! Itse sinä olet aivan kuin aasi.

Medvedjev. Kamelilla ei ole korvia ollenkaan… se kuulee sieramillaan…

Bubnov (Satinille). Ystäväni! Olen etsinyt sinua kaikista kapakoista ja anniskeluista… Ota pullo, käteni ovat kiinni!

Satin. Pane rinkelit pöydälle, niin on toinen kätesi vapaa…

Bubnov. Se on totta! (Medvedjeville). Kuulitkos… Putka-pekko! Huomasitko? Eikö hän ole itse viisaus!

Medvedjev. Kaikki veijarit ovat viisaita… minä tiedän sen! Ilman viisautta heidän olisi mahdotonta elää. Hyvät ihmiset ovat aina tyhmiä; huonojen täytyy välttämättömästi olla viisaita. Mutta mitä kameliin tulee, niin sitä sinä et oikein… se on oikeastaan ajo-juhta… sarvia sillä ei ole ollenkaan… eikä hampaita…

Bubnov. Missä kaikki kansa on? Miksi ei täällä ole yhtään ihmistä? Hei, alas sieltä kaikki… nyt minä kestitsen! Ken on siellä nurkassa?

Satin. Pian sinä sen yksinkin ryyppäät.

Bubnov. Pianhan minä! Tällä kerralla olen koonnut kapitaalia — oikein pienen pääoman… Zob! Missä on Zob?

Kleschj (astuen lähemmäs pöytää). Ei häntä ole täällä…

Bubnov. U-u-rrr! Pihakoira! Brrju, brlju, brlju! Kalkkunakukko! älä hauku, älä toru! Juo, pidä lystiä, äläkä ilmankin jo pitkää nenää — venytä pitemmäksi enää… Minä kestitsen teitä kaikkia. Minä, velihyvä, mielelläni tarjoan! Jos olisin rikas… niin minä… rakentaisin vapaan anniskelun! Jumaliste niin tekisin! Musiikin ja lauluköörin kanssa se pitäisi olla… Tule, juo, syö, kuuntele laulua… haihduta huolesi! Hei, sinä ihmisrukka… hei, käy tänne — minun maksuttomaan ravintolaani! Satin! sinut… minä… kuule, ota puolet koko omaisuudestani! Kaikesta! Näin vain!

Satin. Parasta, että annat paikalla kaikki…

Bubnov. Koko kapitaalinko? Paikalla? Ota! Tuossa on rupla… tuoss' on vielä… kahenraha… kymmen… viisi- ja kaksikopekkaiset… siinä kaikki!

Satin. Hyvä! Minulla ne säilyvät paremmin. Näillä minä pelaan ja voitan…

Medvedjev. Minä olen todistaja… rahat, ovat annetut säilytettäviksi… kuinka paljon niitä oli?

Bubnov. Sinä? Sinä — kameli… Meille ei tarvita todistajia…

Aljoschka (avojaloin). Veljet! Minun jalkani ovat kastuneet!

Bubnov. Tule, kastele kurkkusikin… siinä kaikki! Kuule rakkaani… sinä laulat, sinä soitat… se on varsin hyvä! Mutta että sinä ryyppäät — se on turhaa! Se, veli hyvä on vahingollista… ryyppääminen on vahingollista!…

Aljoschka. Sen huomaa sinusta! Sinä olet ihmisen näköinen ainoastaan silloin — kun olet humalassa… Kleschj! Onko hanuri valmis?

(Laulaa tanssien).

Ellei minun kärsäni Oisi kaunis ollut, Niin ei mua kummini Ois lainkaan rakastellut!

Veljet, minä palellun! Ky-y-y-ylmä on!

Medvedjev. Hm… mutta jos kysyttäisiin: kuka on se sellainen kummi?

Bubnov. Pidä suus kiinni! Sinä, veliseni olet nyt — tju tjuu! Et ole enää Putka-pekko… se on lopussa! Et ole Putka-pekko, etkä eno…

Aljoschka. Ei muuta kuin — tädin mies!

Bubnov. Yksi sisaresi tyttäristä on vankilassa, toinen kuolemaisillaan…

Medvedjev (ylpeästi). Valehtelet! Hän ei ole kuolemaisillaan, vaan on tietymättömiin kadonnut!

(Satin nauraa hohottaa).

Bubnov. Saman tekevää, veliseni! Mies, ilman veljen tai sisaren lapsia — ei ole mikään eno!.

Aljoschka. Teidän ylhäisyytenne! Virasta vapautetun pukin rumpali!

Kummilla on rahoja, Minulla ei mitään! Olen sentään iloinen Ja sentään minä olen aina hyvä poika!

Kylmä on!

(Zob tulee sisään; — sen jälkeen vielä näytelmän loppuun asti, silloin tällöin tulee sisään kaikenmoisia miehiä ja naisia. Riisuutuvat, heittäytyvät makuulavalle ja murisevat tyytymättöminä).

Krivoi-Zob. Kuule Bubnov! Miksi sinä juoksit karkuun?

Kvaschnja. Käy tänne! Istu… veli hyvä! Ja lauletaan minun lempilauluni… mitä?

Tattari. Yöllä nukkua pitää! Päivällä laulaa pitää!

Satin. Ei haittaa, ruhtinas! Tule sinä myös tänne!

Tattari. Kuinka — ei haittaa? Rähinä nousee… aina kun lauletaan, tulee rähinä…

Bubnov (menee hänen luokseen). No, ruhtinas! Kuinka on käden laita? Joko sinulta sahattiin käsi?

Tattari. Mitä varten? Odotetaan… kenties ei tarvis sahata… Ei käsi ole rautaa, ei sitä kauan sahata…

Krivoi-Zob. Nyt sinun asiasi ruhtinas, on tykkynään "gemàn"! [huono]. Kädetönnä sinä et kelpaa minnekkään! Meikäläisen arvo on käsissä ja selässä… Jos ei ole käsiä — on sama kun ei olisi ihmistäkään! Sinun asiasi on nyt kuin tupakka!… Tule ottamaan ryyppy… siinä kaikki!

Kvaschnja (tulee). Aa, minun rakkaat kortteeri vieraani! Siellä ulkona, siellä ulkona! Kylmää, kuraista… Onko minun poliisini täällä? Aappo!

Medvedjev. Minä!

Kvaschnja. Taaskin sinulla on minun takkini? Ja näytät niinkuin olisit vähän… Missä olet ryypännyt?

Medvedjev. Sattumalta… kun on niin kylmä… Bubnov viettää tänään nimipäiviään… ja ulkona on niin märkää!…

Kvaschnja. Varo itseäsi… "märkää, ulkona!" Älä ollenkaan reistaile… vaan meneppäs nukkumaan…

Medvedjev (menee kyökkiin). Kyllä minä nukkumaan voin mennä… minä tahdon mennä nukkumaan… jo on aikakin!

Satin. Miksi sinä nyt olet hänelle noin ankara?

Kvaschnja. Ei sovi muuten, ystäväni. Senkaltaista miestä täytyy kurissa pitää. Otin elämänkumppalikseni: kun luulin hänestä olevan hyötyä ja apua… ajattelin: minä olen vaimoihminen ja te kaikki semmoisia hurjapäisiä — ja hän kun on entinen sotilas… niin… Mutta hän alkaakin juopotella! Sitä minä en kärsi!

Satin. Huonon apulaisen sinä valitsit…

Kvaschnja. Ei ollut parempaa… Sinä et olisi suostunut kanssani elämään… tai jos sen olisit tehnyt — niin yhdessä viikossa olisit menettänyt korttipelissä minutkin, kaikkine kampsuineni!

Satin (nauraa hohottaa). Oikein, emäntä! Niin minä olisin tehnytkin…

Kvaschnja. Sepä — se! Aljoschka!

Aljoschka. Tämä tässä — se olen minä itse!

Kvaschnja. Mitä sinä olet minusta lörpötellyt?

Aljoschka. Minäkö? Kaikenmoista! Oikein omantunnon mukaan. Olen sanonut, että siinäpä on oikein ihmeellinen ämmä! Lihaa, rasvaa sekä luuta, on ainakin kymmenen puutaa; vaan aivoja — ei luotiakaan!

Kvaschnja. Sen sinä valehtelet! Aivoja minulla on hyvinkin paljon… Vaan sinä olet puhunut, että minä muka pitelen pahoin poliisiani?

Aljoschka. No, minä luulin, että sinä silloin pahoin pitelit, kun häntä tukasta perässäs vetelit…

Kvaschnja (nauraen). Hölmö! Etkö ymmärrä… Oman tuvan rikkoja ei pidä minnekkään kulettaa… Hänpä on siitä loukkaantunut… Ja sentähden on alkanut juodakkin…

Aljoschka. Siis se on totta, kun sanotaan, että kanakin juopi!…

(Satin ja Kleschj nauravat).

Kvaschnja. Uh, irvihammas! Ja mikähän sinäkin Aljoschka, olet oikein miehiäsi?

Aljoschka. Mies, ihan ensimmäistä sorttia! Tekee vaikka mitä! Mihin mieli halaa, sinne sydän palaa!

Bubnov (Tattarin makuulavan lähellä). Lähe pois! Yks' kaikki — nukkua emme anna! Aijomme laulaa koko yön!… Zob!

Krivoi-Zob. Laulamaanko? Heti — paikalla…

Aljoschka. Ja minä — säestän!

Satin. Me kuuntelemme!

Tattari (hymyillen). No, "schaittán" Bubna… tuo viinaa! Juomaan käymme, laulamaan käymme, surma tulee — kuolemaan käymme!

Bubnov. Kaada hänelle, Satin! Zob, käy istumaan! Oh, veljet! Paljonko sitä ihmiselle pitää? Minä ryyppäsin pikkusen — ja nyt olen iloinen! Zob!… Alappas laulaa… sitä parasta! Minä laulan… ja minä maksan!…

Krivoi-Zob (alkaa laulaa).

Päivä nousee, päivä laskee…

Bubnov (alkaa laulaa mukana).

Vankila on pimeä-ä!

(Ovi aukenee äkkiä).

Parooni (seisoo kynnyksellä huutaen). Hei… Kuulkaa! Tulkaa… tulkaa tänne! Siellä ulkona… Näyttelijä… on hirttänyt itsensä!

(Äänettömyys. Kaikki katsovat Parooniin).

Nastja (Ilmestyy Paroonin takaa ja astuu verkalleen pöytää kohti, silmät hyvin selällään).

Satin (puoliääneen). Ah!… keskeytti laulun… hassu!

Esirippu