Produced by Tapio Riikonen
POHJALLA
Kuvaelmia, neljä näytöstä
Kirj.
MAKSIM GORJKI
Tekijän luvalla alkukielestä suomentanut
Iisakki Lattu
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.
Näytelty ensikerran Suomen Kansallisteatterissa
Syyskuussa 1903.
HENKILÖT:
Michàil Ivànov Kostiljév, 54 vuotias,
yömajan isäntä …… Eino Salmela.
Vasilìsa Kàrpovna, hänen vaimonsa,
26 vuotias …… Kirsti Suonio.
Natàscha, Vasilisan sisar, 20 v …… Helmi Tähtinen.
Medvèdjev, heidän enonsa, poliisi, 50 v. …… Emil Falck.
Vàsjka Pèpel, 28 v. …… Evert Suonio.
Kleschj, Andrèi Mìtritsch, lukkoseppä, 40 v. …… Aleksis Rautio.
Anna, hänen vaimonsa, 30 v. …… Mimmi Lähteenoja.
Nàsha, tyttö, 24 v. …… Olga Leino.
Kvaschnjà, piirakkojen kaupustelija,
40 v. vaiheilla …… Mimmy Leino.
Bubnòv, hattumaakari, 45 v. …… Taavi Pesonen.
Sàtin, | melkein samanikäiset, 40 v. …… Paavo Ahlman,
Näyttelijä, | 40 v. vaiheilla …… Hemmo Kallio.
Parooni, 33 v. …… Adolf Lindfors.
Lùka, toiviolainen, 60 v. …… Iisakki Lattu.
Aljòschka, suutari, 20 v. …… A. Riddelin.
Krivoi-Zob, rantajätkiä …… Jussi Snellman.
Tattari, rantajätkä …… Eero Kilpi.
Useita nimettömiä ja sanattomia avojalkaisia henkilöitä.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Luolan kaltainen kellarikerros. Katon muodostavat raskaat, savusta ja hiestä mustuneet kiviset kaariholvit, joista paikkapaikoin on rappaus pois karissut. Valo tulee katsojastapäin, sekä ylhäältä oikealta puolelta, neliönmuotoisesta akkunasta. Oikeanpuoleinen nurkka on aidattu ohuilla lautarisoilla Pepelin asunnoksi ja tämän komeron vieressä on Bubnovin laudoista tehty makuulava. Vasemmassa nurkassa on iso venäläinen uuni; siitä taempana ovi kyökkiin, jossa asustavat Kvaschnja, Parooni ja Nastja. Kyökin oven vierestä vievät portaat ulko-ovelle. Isäntäväen asuntoon mennään peräovesta. Uunin ja seinän välisessä nurkassa on leveä sänky, ympäröitty likaisella karttuuni uutimella. Makuulavoja on ylt'ympäri seinävierillä. Etualalla, lähellä vasenta seinää, on sepän työkaluja sekä kaksi puupölkkyä; korkeampaan on kiinnitetty pieni alasin, ruuvipenkki — ja matalammalla istuu Kleschj, sovitellen avaimia vanhoihin lukkoihin. Lattialla hänen edessään on kaksi isoa kimppua ruostuneita avaimia — pujotetut rautalankaan; ruhjottu lakkinen samovaari (teekeittiö), vasara ja kaikenmoista viilattua romua. Keskellä yömajaa pöytä, 2 jakkaraa, tapuretti — kaikki maalaamattomia ja likaisia. Kvaschnja emännöitsee pöydän takana samovaarin ääressä. Parooni syöpi mustaa leipää ja Nastja, istuen tapuretilla pöydän ääressä lynkällään, pää käsien nojassa, lukee repaleista kirjaa. Sängyssä, joka on likaisella uutimella verhottu, yskii Anna. Bubnov istuu makuulavalla, kääntelee, katselee ja asettelee hattulestin päälle vanhoja ratkottuja housuja ikäänkuin olisi aikeessa käydä niistä jotain leikkaamaan. Hänen vieressään on revitty pahvinen hattukotelo — josta leikellään lakin lippuja, vahakankaan palaisia, riepuja y.m. Satin on juuri herännyt, loikoilee makuulavalla, mylvii ja ähkii. Uunilla näkymättömänä yskii ja piehtaroipi Näyttelijä.
Alkukevät. Aamu.
Parooni. No, entäs sitten!
Kvaschnja. Ei; ystäväiseni, sanoin hänelle, saat mennä niine hyvinesi tiehesi, kuin tulitkin. Minä, tuon kaiken olen jo kokenut, sanoin… ja nyt, vaikka tuossa paikassa minulle tarjottaisiin vaikkapa sata paistettua krapua, en sittenkään lähtisi vihille, en vaikka —!
Bubnov (Satinille). Mitä sinä röhkit? (Satin röhkii).
Kvaschnja. Senkö lemmon vuoksi minä, sanoin, vapaa nainen, joka olen itse oma emäntäni, senkö vuoksi minun pitäisi antaa nimeni kirjoittaa toisen passiin ja tulla miehen orjaksi — e-i! Ja vaikkapa hän olisi mikä tahansa, vaikka amerikkalainen prinssi, — en sittenkään rupeaisi hänen vaimokseen.
Kleschj. Älä valehtele!
Kvaschnja. Mitä?
Kleschj. Sitä, että sinä valehtelet. Abraschkan kanssa menet vihille…
Parooni (on temmaissut Nastjalta kirjan ja lukee sen nimilehteä). "Rakkauden uhri"… (nauraa).
Nastja (ojennetuin käsin). Anna tänn'… anna tänne! Et saa… et saa reistata!
Parooni (katsoo häneen ja heiluttaa kirjaa ilmassa).
Kvaschnja (Kleschjille). Senkin pukki! "Valehtelet!" Kuinka sinä, senkin punaparta, uskallat sillätavalla sanoa minulle?
Parooni (lyöpi kirjalla Nastjaa päähän). Tyhmikkö sinä olet, Nastja…
Nastja (tempaisee kirjan). Anna tänne…
Kleschj. Kas vaan, minkälainen rouva… Mutta Abraschkan kanssa sinä sittenkin vihille menet… Sitähän sinä joka hetki vaan odotatkin…
Kvaschnja. Tietysti! Mitä häntä puhuukaan! Kun ei vaan! Kyllä ne naimiset tunnetaan… sinäkin siinä… olet ajanut akkasi puolikuoliaaksi…
Kleschj. Kitas kiinni, vanha narttu! Se ei kuulu sinuun…
Kvaschnja. Ahaa! Et siedä kuulla totuutta!
Parooni. Nyt se taas alkoi. Nastja — kuinka pitkällä sinä olet?
Nastja (päätään nostamatta). Ah… Mene tiehesi!
Anna (pistäen päätään uutimien takaa). Jo alkoi taasen päivä! Herran tähden… älkää huutako… älkää riidelkö!
Kleschj. Jo tuskautui!
Anna. Joka jumalan päivä… antakaa edes kuolla rauhassa.
Bubnov. Ei rähinä kiellä kuolemasta…
Kvaschnja (tulee Annan luokse). Sinäkin äitiseni, sellaisen jumalattoman kanssa olet ikäsi elänyt?
Anna. Älä puhu… jätä minut…
Kvaschnja. Voi sua… sinä kärsivällisyys… No, mitenkä on, tuntuuko rintasi alla helpommalta?
Parooni. Kvaschnja! Aika on lähteä torille…
Kvaschnja. Mennään heti! (Annalle). Etkö halua syödä lämpimiä piirakoita?
Anna. En… kiitoksia. Minkävuoksi minä niitä söisin?
Kvaschnja. Syö sinä vaan. Lämmin, se pehmittää. Minä panen tähän kuppiin ja jätän sinulle… sitten kun mielesi tekee, niin syöt! No herra, nyt lähdemme… (Kleschjille). Uh, sinä, saastainen henki…
(Menee kyökkiin).
Anna (yskien). Oi Jumalani.
Parooni (tyrkkää hiljakseen Nastjaa niskaan). Viskaa pois… hupsu!
Nastja (höpisee itsekseen). Mene tiehesi… en minä sinua häiritse.
Parooni (menee viheltäin Kvaschnjan perässä).
Satin. (kohottaen itseään makuulavalta). Kuka minua eilisiltana löi?
Bubnov. Eikö se ole sinulle yhdentekevää?…
Satin. Samanhan tuo on tekevä… Mutta minkätähden minua lyötiin?
Bubnov. Etkös pelannut korttia?
Satin. Pelasin…
Bubnov. Ja vielä sitten kysyt, minkätähden sinua lyötiin…
Satin. Rrryökäleet…
Näyttelijä (kurkistaen uunilta). Kyllä ne vielä kerran lyövät sinut kuoliaaksikin.
Satin. Hm, sinäkin — pökkelö.
Näyttelijä. Miten niin?
Satin. Siten niin, että eihän kahtakertaa voi ketään lyödä kuoliaaksi.
Näyttelijä (oltuaan vähän ääneti). Sitä minä en ymmärrä… miksikä ei voi?
Kleschj. Laskeu sinäkin alas sieltä uunilta huonetta siivoamaan… äläkä siellä vetelehdi.
Näyttelijä. Mitäs se sinuun kuuluu…
Kleschj. Annahan kun Vasilisa tulee, niin se näyttää, mikä kelle kuuluu…
Näyttelijä. Mene hiiteen Vasilisoinesi! Tänään on Paroonin vuoro siivota huoneet… Parooni!
Parooni (tullen kyökistä). Minulla ei ole nyt aikaa siivoamiseen… täytyy mennä Kvaschnjan kanssa torille.
Näyttelijä. Se ei kuulu minuun… menisit vaikka Siperiaan… sinun on vuorosi la'aista lattia… en minä tässä rupea toisten töitä tekemään.
Parooni. No, piru sinut periköön! Nastja kyllä lakaisee… Hei, sinä, "Rakkauden uhri!" Kuuletkos!
(Ottaa Nastjalta kirjan).
Nastja (nousten). No mitä sinä minusta tahdot? Anna kirja tänne! Senkin hävytön! Ja viel' on olevinaan — herra…
Parooni (antaen kirjan takaisin). Nastja! Lakaisethan lattian minun puolestani? Eikö niin?
Nastja (menee kyökkiin). Kaikkea tässä vielä… Kyllä kai!…
Kvaschnja (kyökin ovelta — Paroonille). Tule sinä vaan! Kyllä siivoovat huoneen sinultakin… Näyttelijä! Kun sinua kerran pyydetään, niin sinä sen teet… Ei sinun selkäsi siitä taitu!
Näyttelijä. Aina vaan minä… miksikä minun aina?…
Parooni (tulee kyökistä, kantaen korennalla koreja, joissa on rääsyillä peitetyitä saviastioita). Tänään, miten lienee, tuntuu kovin raskaalta…
Satin. Kannatti sinunkin syntyä parooniksi…
Kvaschnja (Näyttelijälle). Muista, että lattia tulee la'aistuksi!
(Menee porstuaan, laskien Paroonin edelleen).
Näyttelijä (laskeutuen uunilta). Minä en voi hengittää tomuista ilmaa, se on minun terveydelleni vaarallista. (Ylpeydellä). Sillä minun organismini on myrkytetty alkkohoolilla…
(Vaipuu ajatuksiinsa, istuen makuulavalle).
Satin. "Organismisi"… Orgaanisi…
Anna. Andrei Mitritsch…
Kleschj. Mitäs nyt?
Anna. Kvaschnja jätti sinne piirakoita… ota ja syö.
Kleschj (astuen hänen luokseen). Etkö sinä huoli?
Anna. En… Miksi minä söisin? Sinä olet työmies… sinun — täytyy saada syödä…
Kleschj. Pelkäätkö, että?… Älä pelkää… Kenties vielä…
Anna. Tule, syö! Kovin on vaikea olla… luultavasti hyvinkin pian tästä…
Kleschj (poistuen). Mitä vielä… kenties piankin paranet… tapahtuuhan sitä semmoistakin!
(Menee kyökkiin).
Näyttelijä (ääneen, aivan kuin olisi yht'äkkiä herännyt). Eilen sairashuoneella käydessäni, sanoi lääkäri minulle että: "teidän organisminne on tykkynään myrkytetty alkkohoolilla"…
Satin. Orgaaninne…
Näyttelijä (itsepäisesti). Ei orgaaninne… vaan or-ga-nis-min-ne…
Satin. "Sikambr"…
Näyttelijä (viittaa useamman kerran kädellään Satiniin päin). Ah, lörpötyksiä! Tottahan minä sinulle puhun, enkä loruja. Jos kerran organismi — on myrkytetty… niin luonnollisesti, — minun on vaarallista la'aista lattiaa… ja hengittää tomua…
Satin. Makrobiatikum… ham!
Bubnov. Mitä sinä siinä höpiset?
Satin. Sanoja… Sitten löytyy vielä — trans-sendentaalinen…
Bubnov. Mitä se merkitsee?
Satin. En tiedä… unehutin…
Bubnov. Mitäs siitä sitten puhut?
Satin. Niin vaan… Minä olen kyllästynyt kaikkiin jokapäiväisiin sanoihin… Olen varmaankin tuhatta kertaa elämässäni kuullut jok'ikisen tavallisen sanan…
Näyttelijä. Hamletissa sanotaan: "sanoja, sanoja, sanoja." Se on mainio kappale. Minä näyttelin siinä haudankaivajaa…
Kleschj (tulee kyökistä). No, näyttelijä, jokos sinä pian käyt näyttelemään — sitä varsiluutaa?
Näyttelijä. Mitäs se sinuun kuuluu?… (lyöpi rintaansa). Oi Ofelia! Muista minua esirukouksissasi…
(Näyttämön takaa, jostakin kaukaa kuuluu sekanaista rähinää, huutoja sekä poliisin vihellyksiä. Kleschj käypi työnsä ääreen istumaan ja alkaa viilata).
Satin. Minä pidän oudoista ja harvinaisista sanoista… Kun olin poikanulikka… ja palvelin telegrafissa… siiloin lueskelin paljon kirjoja…
Bubnov. Oletko ollut telegrafistina?
Satin. Olen… Löytyy paljon hyviä kirjoja… ja paljon hauskoja sanoja… Minä olin sivistynyt ihminen… ymmärrätkös?
Bubnov. Jo tuota on kuultu satakin kertaa! No, olit sivistynyt… onko siinä sitten mitään erinomaista… Minä myös — olen ollut turkkuri… oli oma tehdaskin… Käteni olivat painuneet keltaisiksi aina kyynäspäihin saakka, nahkoja värjätessäni! Ajattelin monasti, että keltakätisenä minut haudataankin… vaan niinkuin näette… tässä olen nyt likakätisenä!…
Satin. No, ja mitä siitä sitten?
Bubnov. Ei mitään sen enempi…
Satin. No minkä vuoksi sinä sitä kerroit?
Bubnov. Niin vaan… esimerkin vuoksi… Maalaa sinä itsesi päältäpäin vaikka kuinka paksulta, niin se kuluu kuitenkin… kaikki kuluu, toden totta!
Satin. Sanokaa mitä tahansa .. Mutta… minun luitani särkee!
Näyttelijä (istuen polvet sylissä). Sivistys — se on hölynpölyä, vaan toista on se, kun on kyky. Minä tunsin näyttelijän… joka töintuskin tavaamalla oppi rollinsa; mutta näytteli sankariosia sillätavalla että… hän sai yleisön niin haltijoihinsa että koko teatterirakennus narisi ja heilahteli…
Satin. Bubnov, annas tänne viisi kopekkaa!
Bubnov. Ei ole itsellänikään kuin kaksi…
Näyttelijä. Minä sanon että — sankarilla täytyy olla kykyä. Kyky — se on usko omaan itseensä, usko omaan voimaansa…
Satin. Anna minulle viitonen, niin minä uskon että sinäkin olet kyky, sankari, krokotiili, poliisikomisarius… Kleschj, anna viisi kopekkaa!
Kleschj. Mene hiiteen kopekkoinesi! Kyllä teitä täällä on mankujia…
Satin. Mitä sinä siinä haukut? Tiedänhän minä, ett'eihän sinulla ole puoltakaan kopekkaa…
Anna. Andrei Mitritsch… Minä tukehdun… Kovin on vaikeaa…
Kleschj. Minkä minä sille voin?
Bubnov Aukaise porstuan ovi…
Kleschj. Kyllä! Sinä istut makuulavalla ja minä lattialla… vaihdetaan paikkoja, niin kernaasti minun puolestani saat avata oven… minä olen muutenkin vilustunut…
Bubnov (rauhallisesti). Ei minun tähteni tarvitse avata… vaimosi sitä pyytää…
Kleschj. (synkästi). Paljonhan sitä maailmassa pyydetään…
Satin. Pääni humisee vieläkin… eh! Miksi ihmiset lyövät toisiaan aina päähän?
Bubnov. Kyllä ne lyövät jokapaikkaan, kun lyömään lähtevät, eikä vain päähän. (Nousee). Täytyy mennä rihmaa ostamaan… Kauanpa se meidän isäntäväkemme tänään viipyy… Aivan kuin olisivat sille tielle äikähtäneet. (Menee).
(Anna yskii. Satin panee kädet päänsä alle ja loikoo paikallaan).
Näyttelijä (tuskallisesti katsahtaen ympärilleen, menee Annan luo). Kuinka on laitasi? Huonosti taitaa olla?
Anna. Ahdistaa.
Näyttelijä. Jos tahdot — niin kyllä minä kuletan sinut porstuaan? Koetappas nousta. (Auttaa häntä nousemaan, heittää hartioille jonkun turkkipahasen ja kulettaa häntä näin, kannattaen ulos). No-no… vähän vakavammin! Minä myös olen sairas… alkkohooli-myrkytys…
Kostiljev (ovella). Aamukävelyllekö? Mainio on pari, ei pane pakkanen, eik' ole vari…
Näyttelijä. Sinä voisit antaa tietä… kun näet että sairaita tulee?…
Kostiljev. Kyllä, olkaa niin hyvä… (Honisee nenäänsä jotain kirkkoveisua, katselee epäilevästi ympäri yömajaa, kallistaa päänsä vasemmalle, aivan kuin kuulisi jotain Pepelin huoneesta. Kleschj rämisyttää yhä kovemmin avaimiaan ja viilaa jurskuttaa, samalla alta kulmiensa katsellen isäntää). Narskutat?
Kleschj. Mitä?
Kostiljev. Narskutat, sanon? (Paussi). Maltahan vähän… aijoin vaan jotain kysyä… (sukkelaan ja hiljaa). Eikö vaimoni ollut täällä?
Kleschj. En oo nähnyt…
Kostiljev (hiipii varovasti Pepelin ovelle). Kaksi ruplaa maksat hyyryä kuukaudessa, mutta kuinka paljon tilaa sinä oikeastaan otat? Tuoss' on sänky… nämät tässä, itse istut siinä… Ja-ah! Siinä on tilaa ainakin viiden ruplan edestä… Kyllä sinulle on polttina pantava lisään hyyryä…
Kleschj. Parasta että panet silmukan kaulaani ja kiristät sitä vähän… Kuolet pökähdät itsekin pian, mutta polttinoita aina ajattelet…
Kostiljev. Miksi minä sinua kuristaisin? Kelle siitä olisi hyötyä? Herra sinun kanssasi… elä sinä vaan omaksi huviksesi… Mutta puolella ruplalla minä ainakin hyyryäsi kohotan, — sillä sitten ostan öljyä pyhimyslamppuun… ja niin tulee alituisesti uhrituli pyhimyskuvan edessä palamaan… sekä minun että sinun syntiesi sovitukseksi. Ethän sinä itse kuitenkaan huolehdi synneistäsi… No, siis minä… Eh, Andrjuschka, paha sinä olet ihminen! Vaimosikin tuossa kituu sinun pahuuttasi… ei kukaan sinusta pidä, ei kukaan kunnioita… työsikin on yhtä kitinää ja nirskunaa ja häiritsee kaikkia…
Kleschj (huutaen). Mitä sinä minua… tulit tänne härnäämään?
(Satin röhkii yhä kovemmin)..
Kostiljev (säpsähtäen). Kah! Veliseni!
Näyttelijä (tulee). Asetin ämmän istumaan porstuaan, peitin hyvästi…
Kostiljev. Sinä olet hyväsydämminen, velisein! Se on hyvin tehty… siitä sinut palkitaan…
Näyttelijä. Milloin?
Kostiljev. Tulevassa elämässä, veikkonen… siellä kaikki, jok'ikinen tekomme luetaan ja tarkastetaan…
Näyttelijä. Parempi jos sinä jo täällä palkitsisit minua hyvyydestäni…
Kostiljev. Kuinka minä sen voisin?
Näyttelijä. Hellitä puolet hyyryvelasta…
Kostiljev. Heh-heh! Kuinka sinä oletkin viisas ja leikkisä… Hyvää sydäntä ei voida rahalla palkita. Hyväsydämmisyys — se on paras kaikista hyveistä. Mutta hyyryvelka se on aivan eri asia! Se on aina maksettava… Hyvää tulee teidän aina tehdä meikäläisille vanhemmille ihmisille… aina ja ilmaiseksi…
Näyttelijä. Kyllä osaat — vanha kelmi… (Menee kyökkiin).
(Kleschj nousee ylös ja menee porstuaan).
Kostiljev (Satinille). Minne se kitkuttaja meni? — Läksi kai karkuun, heh-heh! Ei pidä minusta…
Satin. Piru sinusta pitää, ei muut kukaan!
Kostiljev (nauraen). Aina sinäkin olet valmis haukkumaan! Mutta minä pidän teistä kaikista… te olette minun onnettomia, kykenemättömiä ja kadonneita veljiäni… (Yht'äkkiä sukkelaan). Onko Vasjka kotona?
Satin. Mene ja katso…
Kostiljev (menee ovelle ja kolkuttaa). Vasja!
(Näyttelijä ilmestyy kyökin ovelle ja syöpi mukertaa jotain).
Pepel. Kuka siellä?
Kostiljev. Se olen minä… Vasja…
Pepel. Mitä asiaa?
Kostiljev (väistyen ovelta). Aukaise ovi…
Satin. (Katsomatta Kostiljeviin). Kyllä ukolle aukaistaan, mutta siellä se on eukkokin…
(Näyttelijä purskahtaa nauruun).
Kostiljev (levottomana puoliääneen). Mitä? Kuka siellä on? Häh?
Satin. Kuinka? Minulleko sinä puhut?
Kostiljev. Mitä sinä sanoit?
Satin. En mitään… minä vaan itsekseni tässä…
Kostiljev. Varo sinä itseäsi! Leikilläkin on rajansa… Niinpä juuri! (Kolkuttaa ovea hyvin kovasti). Vasilij!…
Pepel (aukaisee oven). No? Mitä sinä meluat?
Kostiljev (kurkistelee ympäri komeroa). Minä… tuota… näetkös…
Pepel. Toitko rahat?
Kostiljev. Minulla on sinulle asiaa…
Pepel. Toitko rahat?
Kostiljev. Mitkä rahat?… Odotahan…
Pepel. "Mitkä rahat" — kellorahat tietysti — 7 ruplaa?…
Kostiljev. Mitkä kellorahat?… Ah, niin… kuulehan Vasja…
Pepel. Varo sinä itseäsi! Eilisiltana todistajain läsnäollessa minä möin sinulle kellon kymmenestä ruplasta… kolme saat pitää hyyrystä, seitsemän on tuleva takaisin! Älä ollenkaan räpyttele silmiäsi! Siinä sinä lakkaamatta vetelehdät ja häiritset ihmisten rauhaa… vaan mikä olisi tehtävää, sen unohdat…
Kostiljev. Ssss! No, no, älähän nyt suutu, Vasja!… Kello… sehän oli…
Satin. Varastettu…
Kostiljev (ankarasti). Minä varastettua en ota vastaan… Kuinka sinä voit…
Pepel (koppaa häntä ryntäistä kiinni). Miksi sinä tulit minua häiritsemään? Mitä sinä tahdot?
Kostiljev. Enhän minä… Ei, ei mitään… Kyllä minä menen pois… kun sinä sillä tavoin…
Pepel. Mene, tuo rahat!
Kostiljev (menee). Ai-jai-jai — miten raakoja ihmisiä!
Näyttelijä. Kometiaa!
Satin. Hyvä! Sellaisesta minä pidän…
Pepel. Mitä hänellä on täällä tekemistä?
Satin (nauraen). No, etkö sitä ymmärrä? Eukkoansa etsii… Antasit kerran hänelle oikein aika tillikan, että muistaisi!?
Pepel. Käyn minä käsiäni ryvettämään mokoman tähden…
Satin. Sinäpä tekisit sen viisaasti. Sitten — naisit Vasilisan… tulisit meidän isännäksemme…
Pepel. Siitä ei suurta iloa olisi! Te kaikessa ystävyydessä joisitte — ei ainoastaan omaisuuteni, vaan vieläpä minutkin kaupanpäälliseksi… (istuu makuulavalle). Se vanha piru… tuli ja herätti makeimmasta unesta… Näin juuri unta — että olin ongella… kuuntelen… nykii, nykii… vedän… katson… lahna! .. Ja sellainen mahdottoman iso lahna, että sellaisia lahnoja ei näe koko maailmassa muualla kuin unessa vain… Minä vedän, vedän — toiselta puolen taas pelkään — että jos se siima pakana katkeaa! Varustin jo valmiiksi haavinkin käteeni… Nyt… heti paikalla, arvelin…
Satin. Ei se ollut mikään lahna, vaan Vasilisa…
Näyttelijä. Johan siitä on pitkä aika kun Vasilisa onkeen tarttui…
Pepel (suuttuneena). Menkää hiiteen Vasilisoinenne päivinenne!
Kleschj (tulee porstuasta). Kylmä… oikea koiran ilma…
Näyttelijä. No, miks'et Annaa tuonut sisään? Paleltuuhan se siellä…
Kleschj. Natascha vei hänet luokseen, kyökkiin…
Näyttelijä. Poishan se ukko ajaa sen sieltä…
Kleschj (istuu työhönsä). Kyllä Natascha hoitaa…
Satin. Vasilij! Lainaas viis' kopekkaa…
Näyttelijä (Satinille). "Viisi"… Kyll' olet sinäkin!… Vasja! Anna meille yhteensä "Kahenriunanraha"…
Pepel. Täytyy hopussa antaa… ennenkuin alatte mankua ruplaa… Tuossa!
Satin. Gibralttarrr! Varkaat, ne ne ovat maailman parhaat pojat!
Kleschj (synkästi). Ne ansaitsevat helpolla rahaa… Ei tarvitse raataa…
Satin. Monet helposti saa, mut ei monikaan helposti jaa… "Raatakaa! Tehkää työtä!" — sanovat. — Laittakaa asiat niin että saan mieluista työtä, niin ehkäpä minäkin käyn raatamaan!… Kun työ on — mieluista, on elämä nautintoa! Kun työ on — pakkoa, on elämä — orjuutta! (Näyttelijälle). No, sinä Sardanapalus! Lähdetäänkö…
Näyttelijä. Kyllä, Nebukaneesar! Nyt juomme taasen itsemme niin humalaan, kuin neljäkymmentätuhatta juoppoa… (Menevät).
Pepel (haukotellen). No, kuinkas muijasi laita on?
Kleschj. Luultavasti ei enää kestä kauvan…
(Paussi).
Pepel. Kun katselen sinua, niin ajattelen että — turhaan sinäkin siinä viilata nirskutat.
Kleschj. Mitä minun sitten pitäisi tehdä?
Pepel. Ei mitään…
Kleschj. Kuinka sitä tulisi toimeen?
Pepel. Tulevatpahan nuo ihmiset toimeen…
Kleschj. Nuo ihmiset? Minkälaisia ovat nuo ihmiset? Retkaleita, kultakomppaniaan he kuuluvat… ne ihmiset! Minä olen työmies… minua hävettää katsoa heihin, minä olen lapsuudestani tottunut työhön… Sinä luulet että minä en voi täältä enää minnekkään kohota? Ei, minä kohoan! minä konttaamalla konttaan täältä pois, vaikka nahka hartioistani heltisi, mutta sittenkin menen… Odotahan… kunhan vaan vaimoni kuolee… Olen elänyt täällä puoli vuotta, mutta se puoli vuotta on ollut kuin kuusi vuotta…
Pepel. Älä lörpöttele… ei toiset ole yhtään sinua huonompia…
Kleschj. Eikö huonompia!? Ei kunniaa, ei omaatuntoa…
Pepel (välinpitämättömästi). Mitäpä hyötyä on kunniasta ja omastatunnosta? Jos niitä voisi edes jalkaan vetää saappaitten asemesta… Kunnia ja omatunto on niitä varten, joilla on valta ja voima…
Bubnov (tulee huoneeseen). Huu-u-u… palennun!
Pepel. Bubnov! Onko sinulla omaatuntoa?
Bubnov. Mitä? — Omaatuntoa?
Pepel. Niin juuri!
Bubnov. Mitä minä sillä tekisin? Enhän minä ole mikään pohatta…
Pepel. Sitähän minäkin tässä sanon: kunnia ja omatunto on ainoastaan rikkaita varten! Mutta Kleschj haukkuu, että meillä muka ei ole omaatuntoa…
Bubnov. Vai niin — pyysikö hän jotain lainaksi?
Pepel. Ei. Hän tulee omillaan toimeen…
Bubnov. Siis myöskenteli jotain? Ei täällä sinun tavaroitasi kukaan osta. Jos sinulla olisi edes jonkinlaiset korttirisat — minä ostaisin… mutta nekin velaksi…
Pepel (opettavaisesti). Tyhmeliini sinä olet Andrjuschka! Kuuntelisit ennemmin omantunnon asioissa Satinia… taikka Paroonia…
Kleschj. Ei minulla ole heiltä mitään kuunneltavaa… eikä opittavaa…
Pepel. Kyllä… he ovat viisaammat kuin sinä… vaikka ovatkin juoppoja…
Bubnov. Olla humalassakin järkevä, on asia sangen tärkeä.
Pepel. Satin sanoo: jokainen soisi, että hänen lähimmäisellään olisi omatunto, mutta siitä näetkös ei ole kenellekään hyötyä… Ja se on totta…
(Natascha tulee. Hänen perässään — Luka, keppi kädessä, laukku selässä, kattila ja teekannu rippuvat vyössä).
Luka. Rauhaa ja terveyttä, kunnialliset ihmiset!
Pepel (sivellen viiksiänsä). Aa, Natascha!
Bubnov (Lukalle). Oltiin kunniallisia, kun oli semmoinen kuosi. Nyt siitä on kulkemassa jo toinen vuosi…
Natascha. Tässä on uusi hyyryläinen…
Luka. Minulle on yhdentekevä! Minä kunnioitan veijareitakin; minun mielestäni ei kirppu ole kirppua kummempi: kaikki he ovat tummia, — kaikki hyppivät… eikö niin… sanoppa, rakkaani, mihinkä minä tässä asetun oleilemaan?
Natascha (osottaa kyökin ovea). Mene sinne, vaari…
Luka. Kiitos, tyttöseni! Kun sinne, niin sinne… Vanhukselle — missä lämmin, siellä koti…
Pepel. Sepä hauska ukko.
Natascha. Ainakin hauskempi kuin te… Andrei! Akkasi on meidän kyökissämme… tule vähän ajan perästä hakemaan.
Kleschj. Hyvä… kyllä tulen…
Natascha. Olisit vähän ystävällisempi häntä kohtaan… ei siitä enää pitkällistä ole…
Kleschj. Kyllä tiedän…
Natascha. Tiedät… Se on vähän, että tiedät, pitää ymmärtää myös. Kuolema on peloittavaa…
Pepel. Olkoon vaan — minä en pelkää…
Natascha. Et tietysti!… Itse urhollisuus…
Bubnov (viheltäen lyhyesti). Rihmat ovat mädänneet…
Pepel. Tietysti, en pelkää! Vaikka paikalla kuolisin! Ottakaa veitsi, iskekää sydämmeeni… Kuolen tässä paikassa, ääntä päästämättä! Hauskaa on ottaa vastaan kuolema puhtaasta kädestä…
Natascha (mennessään). Puhukaa muille — eikä minulle.
Bubnov (pitkäveteisesti). Mutta rihmat ovat sittenkin mädänneet…
Natascha (porstuan ovelta). Andrei! Muista tulla eukkoasi hakemaan…
Kleschj. Hyvä…
Pepel. Kelpo tyttö!
Bubnov. Mukiin menevä…
Pepel. Miksihän se minua sillä tavalla?… ikäänkuin hylkii… Yks kaikki… turmioon hän täällä kuitenkin joutuu…
Bubnov. Sinun tähtesi…
Pepel. Miksikä juuri minun tähteni? Minä päinvastoin säälin häntä…
Bubnov. Aivan kuin susi lammasta…
Pepel. Älä lörpötä! Minä oikein sydämmestäni säälin häntä… Hänen elämänsä on kovin tukalaa täällä… sen huomaan…
Kleschj. Odotahan, jos Vasilisa sattuisi näkemään, kun puhelette keskenänne…
Bubnov. Vasilisa? Niin, se ei hevillä omastaan luovu… se on ankara ämmä…
Pepel (käypi loikomaan makuulavalle). Menkää hiiteen, te senkin — profeetat!
Kleschj. Kyllä vielä näet… odotahan!…
Luka (veisaa kyökissä). Yö o-on pi-i-me-e-ä… e-ei voi tietä eroittaa…
Kleschj (menee porstuaan). Hm, sekin alkoi siellä ulvoa…
Pepel. Ikävää täällä on… mistähän sekin tulee? Elät, elät, kaikki on hyvin! Yht'äkkiä — aivan kuin kohmetut ja tulee ikävä…
Bubnov. Ikävä? Hm — hm…
Pepel. Todentotta!
Luka (veisaa). Niin, ei voi tietä eroittaa ollenkaan…
Pepel. Kuules! Ukko!
Luka (kurkistaa ovelta). Niin minäkö?
Pepel. Sinä. Älä laula.
Luka (tulee sisään). Etkö pidä laulusta?
Pepel. Pidän kyllä, jos hyvin lauletaan…
Luka. Minä siis en laula hyvin?
Pepel. Luultavasti…
Luka. Siinä se nyt on! Ja itse minä luulin, että laulan hyvin. Se käypi aina sillä lailla… ihminen ajattelee itsestään, nyt minä teen tuon asian oikein hyvin! Kun olet tehnyt — huomaatkin että toiset ovat tyytymättömiä…
Pepel (nauraen). Se on totta, se!…
Bubnov. Sanoit juuri, ett'on ikävä, ja nyt nauraa hohotat…
Pepel. No entäs sitte? senkin varis…
Luka. Kenen se sitten on ikävä?
Pepel. Minun, tässä…
(Parooni tulee).
Luka. Vai niin! Ja siellä kyökissä istuu neitonen, lukee kirjaa ja itkee! Totisesti! Kyyneleet tippuvat… Minä sanon hänelle: miksikä sinä nyt sillä tavoin, rakkaani? Hän vastaa: — sääli on! Ketä on sääli, kysyn? Täällä kirjassa, sanoo, kerrotaan… Kaikkea sitä ihminen tekeekin… Myöskin, luultavasti, ikävissään…
Parooni. Se on hassu…
Pepel. Parooni! Joko joit teetä?
Parooni. Join… No, entäs sitten?!
Pepel. Tahdotko — niin panen paikalla puolikkaan pöytään?
Parooni. Tietysti… No entäs sitten!
Pepel. Käy ensin nelinryömin lattialle ja hauku kuin koira.
Parooni. Hölmö! Oletko olevinasi — kauppijas? Vai oletko humalassa?