VARJENKA

Kirj.

Maksim Gorki

Suomentanut Reino Silvanto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

I.

… Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Ippolit Sergejevitsh Palkanov oli nimitetty yksityisdosentiksi erääseen maaseutuyliopistoon, hän sai sähkösanoman sisareltaan tämän maatilalta, joka sijaitsi kaukaisessa metsärikkaassa pitäjässä Volgan varrella.

Sähkösanoma ilmotti lyhyesti:

"Mieheni on kuollut. Matkusta heti tänne avukseni. Jelisaveta."

Tämä hälyyttävä kutsu teki Ippolit Sergejevitshin levottomaksi; se särki hänen suunnitelmansa ja mielialansa. Hän oli jo päättänyt matkustaa kesäksi maalle erään toverinsa luo ja tehdä siellä lujasti työtä valmistautuakseen kaikella kunnialla luennoimaan seuraavalla lukukaudella, mutta nyt piti matkustaa päälle tuhannen virstaa Pietarista sekä tulevasta työpaikasta lohduttamaan naista, joka on menettänyt miehensä, jonka kanssa, ainakin kirjeistä päättäen, yhteiselämä ei suinkaan ollut suloista.

Hän oli nähnyt sisarensa viimeksi neljä vuotta sitten, he kirjottivat harvoin toisilleen, ja heidän välilleen oli jo aikoja sitten muodostunut puhtaasti muodollinen suhde, mikä on niin tavallista välimatkan ja erilaisten harrastusten erottamain sukulaisten välillä. Sähkösanoma johti häntä muistelemaan sisarensa miestä, hyväsydämistä, lihavaa herraa, joka oli pitänyt syömisestä ja juomisesta. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, pienten punaisten verisuonten peittämät, ja silmät iloiset ja pienet. Hänen oli tapana veitikkamaisesti siristää vasenta silmäänsä ja makeasti hymyillen laulaa mitä huonoimmalla ranskankielellä:

"Regardez par ci, regardez par là…"

Ja Ippolit Sergejevitshin oli jotenkuten epämieluista ajatella, että tämä hauska mies oli kuollut, sillä kehnot ihmiset elävät tavallisesti kauan.

Ippolit Sergejevitshin sisar oli suhtautunut miehensä heikkouksiin puoleksi halveksivasti. Ymmärtäväisenä naisena hän käsitti, että hän kiveen ampumalla menettäisi vain nuolensa. Tuskinpa hän suri liikoja miehensä kuolemaa…

Olisi kuitenkin sopimatonta hyljätä sisaren pyyntö. Saattaisihan hänen luonaan työskennellä niinkuin missä muuallakin…

Ippolit Sergejevitsh päätti matkustaa, ja paria viikkoa myöhemmin, eräänä lämpimänä kesäkuun iltana, hän väsyneenä neljänkymmenen virstan matkasta asemalta perille istui jo teetä juoden pöydän ääressä vastapäätä sisartaan terassilla, joka oli puutarhaan päin.

Terassin kaidepuiden vieressä kasvoi komeita sireni- ja akasiapensaita, joiden läpi auringon vinot säteet paraillaan tunkeutuivat vavisten ilmassa kuin hienot kultalangat. Kuviomaiset varjot peittivät pöydän, jolla oli runsaasti maalaisruokia. Ilma oli täynnä lehmusten, sirenien ja tuoreen, auringon lämmittämän maan tuoksua. Linnut visertelivät äänekkäästi puistossa, ja toisinaan lensi terassille mehiläinen tai ampiainen suristen ja risteillen pöydän yläpuolella. Jelisaveta Sergejevna otti lautasliinan ja huitoen sitä ilmassa harmistuneena ajoi mehiläiset ja ampiaiset puistoon.

Ippolit Sergejevitsh oli jo huomannut, ettei sisarensa sure paljoakaan miehensä kuolemaa, että hän katsoo häneen, veljeensä, tutkivasti ja salaa häneltä jotakin. Veli oli tottunut ajattelemaan, että sisarensa on nainen, joka on kokonaan uponnut taloushuoliin ja murtunut avioelämänsä ikävyyksistä, ja odotti näkevänsä hermostuneen, kalpean ja väsyneen naisen. Mutta nyt, katsellessaan sisarensa soikeihin, terveisiin, ahavoituneisiin, rauhallisiin ja suurten, kirkkaitten, viisaitten silmäin elostamiin kasvoihin, hän tunsi erehtyneensä suuresti ja kuunnellessaan hänen puhettaan hän koetti päästä sen salaisen perille, josta Jelisaveta Sergejevna vaikeni.

— Minä olin tähän jo valmistautunut, — sanoi Jelisaveta Sergejevna korkealla ja levollisella kontra-alttoäänellä, joka korkeissa kohdissa värähteli kauniisti. — Toisen halvauskohtauksen jälkeen hän melkein joka päivä valitti pistoa sydämessä, epätasaista verenkiertoa ja unettomuutta… Sanotaan hänen kovin kiihtyneen ja huutaneen pellolla… ja edellisenä päivänä hän oli ollut vieraissa Aljesovin luona, joka on tilanomistaja, täysinpalvellut eversti, suuri, jalkaleiniä poteva juoppo ja kyynikko! Sivumennen sanoen hänellä on tytär — todellinen aarre! .. Kyllä sinä tutustut täällä häneen…

— Jollei voi välttää… — virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh katsahtaen hymy suupielessä sisareensa.

— Ei voi! Hän käy täällä usein… ja nyt entistä useammin, — vastasi sisar myöskin hymyillen.

— Etsiikö hän sulhasta? Minä en kelpaa siihen osaan.

Sisar katsoi tarkkaavasti veljensä soikeita, laihoja kasvoja, suippoa mustaa partaa ja korkeata valkeata otsaa.

— Mikset kelpaa? Minä puhun tietysti aivan ylimalkaisesti ilman vähintäkään ajatusta tästä neiti Aljesovasta — sinä tulet kyllä ymmärtämään minkä tähden, kun saat nähdä hänet… Mutta aiot kai sinäkin mennä naimisiin?

— En ainakaan piakkoin, — vastasi veli lyhyesti kohottaen vaaleanharmaitten, himmeitten silmäinsä katseen teelasista sisareen.

— Niin, — sanoi Jelisaveta Sergejevna ajatuksissaan, — ottaa tämä askel kolmikymmenvuotiaana on sekä liian aikaista että liian myöhäistä miehelle…

Veli oli tyytyväinen siihen, että sisarensa oli herennyt puhumasta miehensä kuolemasta. Mutta minkätähden hän oli oikeastaan kutsunut hänet luokseen?

— Pitää naida joko kaksikymmentä- tai neljäkymmentävuotiaana, — jatkoi sisar yhä mietteissään, — sillä siten on vaara pettää itsensä ja toinen paljoa pienempi… Ja jos pettääkin, niin edellisessä tapauksessa joutuu maksamaan sakkoa tai hyvittämään vereksillä tunteillaan, jälkimäisessä edes ulkonaisella asemallaan, joka neljäkymmenvuotiaalla miehellä on melkein aina hyvä.

Veljestä tuntui, kuin sisar olisi puhunut enemmän itselleen kuin hänelle, eikä hän keskeyttänyt sisartaan, vaan asettui mukavasti nojatuoliin ja hengitti syvään hyvälle tuoksuvaa ilmaa.

— Niin, minä sanoin, että hän edellisenä päivänä oli ollut Aljesovin luona ja juonut tietysti siellä paljon. Se riitti… — Jelisaveta Sergejevna huojutti surullisesti päätään. — Nyt olen minä yksin… vaikka minä jo kolmannesta aviovuodesta saakka olen henkisesti tuntenut itseni yksinäiseksi. Minun asemani on omituinen! Olen kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha, minä en ole elänyt, vaan hoitanut vain miestäni ja lapsiani… Lapset ovat kuolleet… Ja minä… mitä minun nyt pitää tehdä? Miten minun pitää ruveta nyt elämään? Minä möisin tämän maatilan ja matkustaisin ulkomaille, mutta hänen veljensä odottaa saavansa periä ja voi ruveta käräjöimään. Minä en aio luopua omastani ilman laillista syytä, jota en näe hänen vaatimuksessaan olevan. Mitä sinä tästä arvelet?

— Sinä tiedät, etten ole lakimies, — hymähti Ippolit Sergejevitsh. — Mutta kerrohan asia juurtajaksain, niin saamme nähdä. Tuo veli… onko hän kirjottanut sinulle?

— On… ja aika röyhkeästi. Hän on peluri, on hunningolla, rappiolla… Mieheni ei pitänyt hänestä, vaikka he olivat hyvin samanlaisia.

— Anna kuulua! — sanoi Ippolit Sergejevitsh ja hykersi tyytyväisenä käsiään. Hänen teki mielensä tietää, miksi sisarensa häntä tarvitsi, sillä hän ei pitänyt mistään hämärästä ja epäselvästä. Hän huolehti ennen kaikkea omasta sisäisestä tasapainostaan, ja jos jokin hämärä, epäselvä häiritsi tätä tasapainoa, niin hänen mielensä muuttui levottomaksi ja ärtyisäksi, mikä kannusti häntä mitä pikimmin selittämään itselleen tuon epäselvän, panemaan sen oman maailmankatsomuksensa kehyksiin… ja unohtamaan sen sitten.

— Suoraan sanoen, — selitti Jelisaveta Sergejevna hiljaa, katsomatta veljeensä, — tämä typerä vaatimus säikähytti minua aika lailla. Minä olen niin väsynyt, Ippolit, lepäisin niin mielelläni… mutta nyt on taas jotakin tulossa.

Hän huokasi raskaasti ja otettuaan veljensä lasin jatkoi alakuloisella äänellä, joka vastenmielisesti kiihotti Ippolit Sergejevitshin kuulohermoja:

— Kahdeksanvuotinen yhdyselämä sellaisen miehen kanssa kuin miesvainajani antaa minun mielestäni oikeuden levätä. Minun asemassani joku muu nainen, jossa on vähemmän kehittynyt velvollisuudentunne, olisi aikoja sitten katkaissut tämän raskaan kahleen, mutta minä olen kantanut kuormani, vaikka usein uuvuinkin sen painosta. Ja lasten kuolema… oi Ippolit, jospa sinä tietäisit, kuinka minä kärsin heidät menetettyäni!

Ippolit Sergejevitsh katsoi hänen kasvoihinsa myötätuntoisen näköisenä, mutta sisaren valitukset eivät liikuttaneet hänen mieltään. Hän ei pitänyt sisaren kirjallisesta puhetavasta, joka ei ollut luonteenomaista syvästi tuntevalle ihmiselle, eikä hänen vaaleista silmistään, jotka vilkuilivat niin omituisesti milloin sinne milloin tänne kiintyen harvoin mihinkään määrättyyn kohtaan. Hänen liikkeensä olivat pehmeät, varovaiset, ja koko hänen solakasta vartalostaan huokui sisäistä kylmyyttä.

Iloinen lintu istahti terassin kaidepuulle, juoksi sitä pitkin ja pyrähti lentoon. Veli ja sisar seurasivat sitä katseillaan ja vaikenivat jonkun aikaa.

— Käykö sinun luonasi vieraita? Lueskeletko sinä mitään? — kysyi veli poltellen paperossiaan ja ajatellen, kuinka suloista olisi tänä ihanana, hiljaisena iltana istua ääneti kaikessa rauhassa nojatuolissa tällä terassilla, kuunnella lehtien lepatusta, odotella yötä, joka vaimentaa äänet ja sytyttää tähdet.

— Varjenka käy… ja Banartseva ajaa joskus, harvoin, luokseni… Sinä kaiketi muistat hänet? Ljudmila Vasiljevnan? Hänenkin avioelämänsä on onnetonta, mutta hän osaa olla panematta sitä pahakseen. Mieheni luona kävi paljon miespuolisia vieraita, mutta ei ainoatakaan intresanttia! Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua… maanviljelys, metsästys, kunnalliset selkkaukset, juorut — siinä heidän ohjelmansa… Muuten… on täällä sentään yksi… tuomarikokelas Bjenkovskij… nuori ja hyvin sivistynyt. Muistatko sinä Bjenkovskijn perheen? Odotappas! Taitaa joku tulla…

— Kuka tulee… Bjenkovskij? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

Hänen kysymyksensä huvitti sisarta jostakin syystä. Tämä nousi nauraen tuoliltaan ja sanoi oudosti:

— Varjenka!

— Vai niin!

— Saammehan nähdä, mitä sinä hänestä arvelet… Hän on vallottanut täällä kaikki. Mutta mikä hirviö hän onkaan henkiseltä puolelta katsottuna! Muuten — saathan kohta itse nähdä!

— Ei minua nyt haluttaisi… — ilmotti veli välinpitämättömästi ojennellen itseään nojatuolissa.

— Minä palaan aivan kohta, — sanoi Jelisaveta Sergejevna mennen sisälle huoneeseen.

— Mutta jos hän tulee sinun poissaollessasi, — arveli veli rauhattomasti. — Älä mene… anna minun mieluummin poistua!

— Minä tulen tuossa tuokiossa! — huusi sisar sisältä.

Ippolit Sergejevitsh rypisteli otsaansa ja jäi nojatuoliin. Hän katseli puistoon päin, josta kuului kavioitten kapsetta ja ratasten jyrinää.

Ippolit Sergejevitshin silmäin edessä oli rivittäin vanhoja, vääriä lehmuksia, vaahteroita ja tammia, joita iltainen hämärä verhosi. Niitten kampuraiset oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostivat ylhäällä sakean, tuoksuvan lehvistön, ja itse nuo vanhuuttaan riutuneet puut haljenneine kuorineen ja katkenneine oksineen näyttivät muodostavan perheen eläviä olentoja, joita yhdisti läheinen pyrkimys ylöspäin, valoon. Mutta niitten kaarna oli kokonaan homeisen, keltaisen sammalen peitossa ja juurista työntyi ilmoille sakea vesakko, ja sentähden oli vanhoissa, mahtavissa puissa paljon kuivuneita oksia, jotka riippuivat ilmassa kuin elottomat luurangot.

Ippolit Sergejevitsh katseli niitä ja halusi nukahtaa nojatuoliin vanhan puiston tuoksuun.

Puitten oksain ja runkojen välistä pilkisti punertava taivaanranta, ja sen kirkasta pohjaa vasten puut näyttivät sitäkin synkemmiltä ja riutuneemmilta. Käytävää pitkin, joka johti terassilta hämärään kaukaisuuteen, liikkui hitaasti tiheitä varjoja, ja joka hetki kasvoi hiljaisuus, joka loihti esiin jonkunlaisia sekavia mielikuvia. Ippolit Sergejevitsh joutui illan lumoihin ja muodosti varjoista tutun naisen varjokuvan ja kuvasi itsensä tämän naisen viereen. He astelivat vaieten pitkin käytävää sinne kauas, nainen häneen nojaten ja hän tuntien naisen lämpöisen läheisyyden.

— Hyvää iltaa! — kajahti täyteläinen ääni.

Hän hypähti pystyyn ja silmäili hiukan hämillään ympärilleen.

Hänen edessään seisoi keskikokoinen tyttö yllään harmaa puku ja pään päällä jotakin valkoista ja ilmakasta kuin morsiusharso — siinä kaikki, mitä hän näki ensi silmäyksellä.

Tyttö ojensi hänelle kätensä kysyen:

— Ippolit Sergejevitsh, eikö niin?… Nimeni on Aljesova… minä tiesin, että te saavutte tänään, ja tulin katsomaan millainen olette. Minä en ole milloinkaan nähnyt oppineita enkä… enkä tiennyt, että he voivat olla tuollaisia.

Lämmin, voimakas, pieni käsi puristi lujasti Ippolit Sergejevitshin kättä, ja tämä, hieman hämillään yllättävästä hyökkäyksestä, kumarsi ääneti pahotellen itselleen hämiään ja ajatellen, että kun hän katsoo tyttöä kasvoihin, niin näkee peittelemätöntä ja raakaa kiemailua. Mutta katsottuaan Ippolit Sergejevitsh näki kaksi suurta tummaa silmää, jotka hymyilivät hyväntahtoisesti ja ystävällisesti ja valaisivat kauniita kasvoja. Hän muisti nähneensä samanlaiset ylpeyttä ja tervettä kauneutta uhkuvat kasvot eräässä italialaisessa maalauksessa. Samanlainen pieni suu mehevine huulineen, samanlainen otsa, kaareva ja korkea ja sen alla suuret, tummat silmät.

— Sallikaa minun sanoa, että toisivat tulta… olkaa hyvä ja istukaa, — pyysi hän tyttöä.

— Älkää vaivatko itseänne, minä olen täällä kuin kotonani… — sanoi tyttö istuutuen hänen nojatuoliinsa.

Ippolit Sergejevitsh seisoi pöydän vieressä vastapäätä häntä ja katsoi häneen, vaikka tunsikin, että se oli sopimatonta ja että hänen pitäisi puhua. Mutta tyttö ei välittänyt vähääkään hänen tutkivasta katseestaan ja puhui itse. Hän kyseli Ippolit Sergejevitshiltä, kuinka matka oli onnistunut, miellyttääkö kylä häntä, kauanko hän viipyy täällä. Toinen vastasi lyhyesti, samalla kun aivoissa vilahti katkonaisia ajatuksia. Ippolit Sergejevitsh oli ikäänkuin huumautunut iskusta, ja hänen aina niin selvän järkensä hämmensi äkkiä ja kaaosmaisesti heränneitten tunteitten voima. Hänen rinnassaan taisteli ihastus tyttöön ja suuttumus omaan itseensä. Mutta loistavan terve tyttö istui häntä vastapäätä heittyneenä nojatuolin selkänojaa vasten yllään tiukka puku, joka paljasti olkapäitten ja rinnan uhkeat muodot, ja jutteli kaikuvalla äänellä täynnä väkivaltaisia sointuja Ippolit Sergejevitshille kaikenmoisia joutavia asioita, mikä on hyvin tavallista tuntemattomain ihmisten tavatessa ensi kerta toisensa. Tytön kastanjanruskea tukka kiertyi kauniisti; silmät ja kulmakarvat olivat tummemmat kuin hänen tukkansa. Kaulassa, ruusunpunaisen ja läpinäkyvän korvan alla värisi iho, mikä todisti veren virtaavan nopeasti hänen suonissaan, leukaan ilmaantui kuoppanen joka kerta, kun nauru paljasti hänen valkoiset, sievät hampaansa, ja jokaisesta hänen pukunsa poimusta tuulahti kiihdyttävää viehkeyttä. Tytön kaarevassa nenässä ja pienissä hampaissa, jotka välkkyivät meheväin huulten välistä, oli jotakin petomaista, ja hänen asentonsa, joka oli täynnä teeskentelemätöntä ihanuutta, muistutti kylläisten, hemmoteltujen kissain suloutta.

Ippolit Sergejevitshistä tuntui, kuin hänen olemuksensa olisi jakautunut kahtia: toinen puoli sitä oli tuon aistillisen kauneuden valtaama ja ihaili tyttöä orjamaisesti, toinen pani merkille edellisen aseman ja tunsi menettävänsä valtaa menettämistään. Hän vastaili tytön kysymyksiin ja kysyi itsekin yhtä ja toista voimatta irrottaa katsettaan tytön mukaansatempaavan viehättävästä vartalosta. Hän nimitti häntä jo mielessään loistavaksi naarakseksi ja ivasi itseään, mutta se ei poistanut hänen henkistä kahtia-jakautumistaan.

Tätä kesti siksi, kun hänen sisarensa ilmaantui terassille huutamaan:

— Kas sitä huliviliä! Minä häntä etsin ja etsin ja hän onkin jo täällä…

— Minä oikaisin puiston läpi…

— Te olette jo tutustuneet?

— Kyllä! Minä luulin, että Ippolit Sergejevitsh olisi ollut ainakin kaljupäinen!

— Tahdotko teetä?

— Ole hyvä ja kaada.

Ippolit Sergejevitsh poistui syrjään ja asettui puistoon johtavain portaitten päähän. Hän hieroi kämmenellään kasvojaan ja sormilla silmäluomiaan, ikäänkuin olisi pyyhkinyt pölyä kasvoilta ja silmistä. Hän häpesi, että oli antautunut tunteitten valtaan, mutta tämä häpeä väistyi pian sen harmin tieltä, joka tähtäsi tyttöä vastaan. Hän nimitti itsekseen kohtausta Varjenkan kanssa kasakkahyökkäykseksi, jossa oli vallotettava sulhanen, ja hänen teki mielensä ilmottaa tytölle, että hän on aivan välinpitämätön tytön yllyttävästä kauneudesta.

— Minä olen luonasi yötä ja vielä koko huomisen päivän… — sanoi Varjenka hänen sisarelleen.

— Entä Vasilij Stepanovitsh? — kysyi sisar ihmetellen.

— Täti Lutshitskaja on paraikaa luonamme, hän pitää kyllä huolta isästä… Tiedäthän, että isäni pitää hänestä kovasti…

— Suokaa anteeksi, — sanoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti, — minä olen matkasta väsynyt ja lähden levolle…

Hän kumarsi ja läksi. Samassa huusi Varjenka hyväksyvästi hänen jälkeensä:

— Se teidän olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten!

Ippolit Sergejevitsh kuuli tytön äänessä vain hyväsydämisyyttä, mutta päätti sen olevan mielistelyä, valhetta.

Jelisaveta Sergejevna oli järjestänyt miesvainajansa työhuoneen veljensä käytettäväksi. Keskellä huonetta oli raskas, kömpelötekoinen kirjotuspöytä, sen edessä tamminen nojatuoli. Yhden seinän vieressä oli melkein seinän pituinen, kulunut turkkilainen sohva, erään toisen vieressä harmonio ja kaksi kirjakaappia. Muutama suuri, pehmeä tuoli, tupakkapöytä sohvan luona ja shakkipöytä ikkunan edessä täydensivät huoneen kalustoa. Katto oli matala ja savuttunut, taulut ja piirrokset kullattuine paksuine kehyksineen riippuivat seinillä kuin suuret, tummat läiskät — kaikki vaikutti raskaalta, vanhalta ja haisi pahalle.

Pöydällä oli suuri sinikupuinen lamppu, josta valo lankesi permannolle.

Ippolit Sergejevitsh pysähtyi lampun valopiirin reunaan ja katseli huoneen ikkunoihin tuntien vastenmielistä, epämääräistä levottomuutta. Ikkunoita oli kaksi, ja niitten takana häämöttivät puitten latvat tummina varjokuvina. Hän avasi molemmat ikkunat. Huone tulvahti täyteen kukkivain lehmusten tuoksua, ja sen mukana lensi sisään iloinen naurunpurskahdus terveestä rinnasta.

Hänen vuoteensa oli valmistettu sohvalle, josta se peitti yli puolen. Hän loi silmäyksen vuoteeseen ja alkoi heti avata kaulavaatetta, mutta sitten hän työnsi kiivaasti nojatuolin ikkunan eteen ja istuutui siihen yrmein mielin.

Tämä käsittämätön levottomuuden tunne samensi hänen ajatuksiaan ja ärsytti häntä. Tyytymättömyys heräsi hänessä harvoin ja jos heräsikin, niin se ei koskaan ahdistanut häntä voimakkaasti eikä pitempää aikaa — hän osasi puistaa sen pian päältään. Hän oli vakuutettu, että ihmisen täytyy ja että ihminen voi ymmärtää mielenliikutustaan ja kehittää tai hävittää sen, ja kun hänen kuultensa puhuttiin salaperäisestä, sekavasta sielunelämästä, niin hän ivallisesti hymähtäen sanoi sellaisen olevan metafysiikkaa. Sitäkin ilkeämmältä tuntui hänestä nyt tämä käsittämätön mielenliikutus.

Hän kysyi itseltään: oliko tuon terveen ja kauniin — mutta kaikesta päättäen aistillisen ja kehittymättömän — tytön tapaaminen saattanut vaikuttaa häneen näin omituisesti? Ja huolellisesti mielessään tarkasteltuaan päivän vaikutelmia hänen täytyi vastata itselleen myöntävästi. Niin, niin se oli, sillä tyttö oli yllättänyt hänen ajatuksensa, sillä hän oli kovin väsynyt matkasta ja oli juuri haaveilemassa, mikä oli hänelle peräti vierasta, kun tyttö yhtäkkiä ilmaantui hänen eteensä.

Tämä tutkiskelu rauhotti häntä jonkun verran, ja samassa ilmaantui Varjenka kaikessa loistavassa neitseellisessä kauneudessaan hänen sielunsa silmäin eteen. Hän katseli häntä silmät ummessa niellen hermostuneesti palavan paperossin savua, katseli ja arvosteli.

— Hän on oikeastaan, — ajatteli hän, — alhainen: liian paljon verta ja lihaksia hänen terveessä, solakassa ruumiissaan ja liian vähän hermoja. Hänen lapsellisissa kasvoissaan ei ole henkisen etevyyden leimaa, ja ylpeys, joka loistaa hänen syväin, tummain silmäinsä avonaisesta katseesta, on naisen, joka on tietoinen kauneudestaan ja jonka ihailijat ovat hemmotelleet piloille. Jelisaveta sanoi, että tämä Varjenka on vallottanut kaikki… Tyttö koettaa nyt tietysti vallottaa hänetkin. Mutta hän on tullut tänne tekemään työtä eikä kuhertelemaan, ja tyttö on ymmärtävä sen kohta.

— Mutta enkö minä ajattele häntä liiaksi näin ensimäisen tapaamisen jälkeen? — välähti hänen mielessään.

Suurena ja punertavana kohosi kuu puiston puitten yli: se katsoi pimeydestä kuin yön synnyttämän hirviön silmä. Epäselviä ääniä kantautui halki ilman kylästä päin. Ikkunalla ruohossa risahti: kaiketi myyrä tai siili, joka on saaliin haussa. Satakieli lauloi jossakin. Ja kuu nousi niin hitaasti, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt tärkeän tehtävänsä, joka kuitenkin sitä kyllästytti.

Ippolit Sergejevitsh viskasi sammuneen paperossinsa ikkunasta ulos, nousi, riisuutui ja sammutti lampun. Silloin näytti siltä, kuin pimeys olisi hyökännyt sisään puistosta ja puut lähestyneet ikkunoita katsoakseen sisään. Lattian poikki ylettyi kaksi heikon kuutamon valopintaa.

Sohvan pontimet narisivat Ippolit Sergejevitshin alla. Hän ojentui ja uinahti pian liinavaatteitten suloisen viileyden syleilyyn. Puoliunissa hän oli kuulevinaan ikkunan alta jonkun arastelevia askeleita ja matalan kuiskauksen:

— Ma-a-sha… Oletko siellä?…

Hän hymähti unisesti ja nukahti.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi kirkkaaseen auringon paisteeseen, joka tulvi yli huoneen, niin hän hymyili muistellessaan eilistä iltaa ja tyttöä. Hän saapui teepöytään huolellisesti puettuna ja vakavana, kuten oppinut ainakin. Mutta kun hän huomasi sisarensa yksinään istuvan pöydän ääressä, niin pääsi häneltä kuin huomaamatta:

— Entä missä on…

Sisaren viekas hymy katkaisi hänen sanansa, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa koko kysymyksen, ja hän istuutui vaieten pöytään. Jelisaveta Sergejevna katseli hänen pukuaan tarkasti eikä herennyt hymyilemästä, vaikka veljen kulmakarvat olivat yrmeissä rypyissä. Sisaren paljonmerkitsevä hymy kiusotti häntä.

— Hän nousi jo varhain… sitten me olimme uimassa, ja nyt hän lienee puistossa… Mutta kyllä hän on kohta täällä, — selitti Jelisaveta Sergejevna.

— Kuinka tarkoin sinä… — hymähti veli. — Ole hyvä ja anna teen jälkeen viedä tavarani huoneeseeni.

— Ja ottaa ne esille?

— Ei, ei, sitä ei tarvitse. Kyllä minä itse… muuten menee kaikki sekaisin… Siellä on sinulle makeisia ja kirjoja.

— Kiitoksia! Sehän oli hauskaa… Kas tuossahan Varjenka tulee!

Varjenka ilmaantui oveen yllään kevyt, valkoinen puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin. Hänen pukunsa muistutti lasten mekkoa, ja itse hän näytti siinä lapselta. Pysähtyen silmänräpäykseksi ovessa hän kysyi:

— Oletteko minua odottanut sitten? — ja ääneti kuin pilvi hän liiti pöydän luo.

Ippolit Sergejevitsh kumarsi hänelle mitään sanomatta ja pusertaessaan hänen kyynärpäähän saakka alastonta kättään tunsi hänestä lähtevän suloista orvokkien tuoksua.

— Kylläpäs hän on itseään hajustanut! — huudahti Jelisaveta Sergejevna.

— Tokkohan sen enempää kuin tavallisesti? Pidättekö te parfymeista, Ippolit Sergejevitsh? Minä pidän kovasti! Kun on orvokkien aika, niin minä uinnin jälkeen joka aamu hieron niillä käsiäni… Sen minä opin jo alkeiskoulussa. Pidättekö te orvokeista?

Ippolit Sergejevitsh joi teetään katsomatta häneen, mutta hän tunsi tytön katseen lepäävän kasvoillaan.

— Minä en tosiaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, pidänkö niistä vai enkö, — sanoi hän kuivasti kohauttaen olkapäitään, mutta hymähti tahtomattaan, kun katseensa osui tyttöön.

Tytön lumivalkean puvun varjostamat kasvot hohtivat verestä punaa, ja syvät silmät säteilivät kirkasta iloa. Hänestä huokui terveyttä, nuoruutta, onnea. Hän oli kaunis kuin kirkas toukokuun päivä pohjolassa.

— Ettekö ole tullut ajatelleeksi? — huudahti hän. — Miksette? Tehän olette botanikko.

— Enkä kukkainviljelijä, — selitti hän lyhyesti, ja tahtomattaan ajateltuaan, että se oli ehkä sopimattomasti sanottu, hän siirsi katseensa tytön kasvoista.

— Eikö botaniikka ja kukkainviljelys ole samaa? — kysyi Varjenka hetken vaiettuaan.

Jelisaveta Sergejevna nauroi kursailematta. Veli tunsi naurun koskevan itseensä ja huudahti säälien itsekseen:

— Kyllä hän on typerä!

Mutta sitten, selitettyään hänelle, mikä erotus on botaniikan ja kukkainviljelyksen välillä, hän lievensi tuomiotaan: hän on vain tietämätön. Kuunnellessaan hänen selittävää ja vakavaa puhettaan tyttö katsoi häneen kuin tarkkaavainen oppilas, ja tämä oli Ippolit Sergejevitshin mieleen.

— Vai niin on sen asian laita… — virkkoi Varjenka. — Entä onko botaniikka mieltäkiinnittävää?

— Hm! Nähkääs, tiedettä pitää arvostella sen mukaan miten suurta hyötyä siitä on ihmisille, — selitti hän huokaisten. Tytön kehittymättömyys hänen kauneuteensa verraten yhä enensi hänen sääliväisyyttään. Varjenka istui ajatuksiinsa vaipuneena kotvan aikaa ja helisteli teelusikkaansa. Sitten hän kysyi:

— Mutta mitä hyötyä voi olla siitä, että te tiedätte, miten takiainen kehittyy ja kasvaa?

— Samaa hyötyä kuin elämän ilmiöitten tutkimisesta jossakin määrätyssä ihmisessä.

— Ihminen ja takiainen… — hymähti Varjenka. — Elävätkö sitten kaikki ihmiset samalla tavalla?

Ippolit Sergejevitsh ihmetteli, että tämä mieltäkiinnittämätön keskustelu ei ikävystyttänyt.

— Minä en ainakaan syö ja juo samalla tavalla kuin rahvas, — jatkoi Varjenka vakavasti liikutellen kulmakarvojaan. — Ja kuinka moni elää samalla tavalla kuin minä?

— Entä kuinka te elätte sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh aavistaen, että tämä kysymys muuttaa keskustelun.

— Kuinka minä elän? — huudahti tyttö. — Erinomaisesti! — ja hän sulki silmänsä ilosta. — Kun minä aamusella herään, ja jos sää on kaunis, niin minun tulee heti niin hirmuisen hauska! Aivan kuin minä olisin saanut jonkun kallisarvoisen, kauniin lahjan, jota olen kauan itselleni toivonut… Juoksen uimaan, lähteensilmistä rikkaan joen vesi on kylmää, ihan ihoa polttaa! Paikoin on hyvin syvä ja sinne minä suoraan rannalta päistikkaa — huh! Koko ruumista polttaa, kun sukellat syvälle veteen, ja päässä humisee… Sitten sukellan ylös, nousen vedestä, ja aurinko katsoo minuun ja nauraa. Pukeuduttuani menen metsän kautta kotiin, poimin kukkasia, hengitän metsän raikasta ilmaa ihan juopumukseen saakka. Kun tulen kotiin, tee odottaa… Juon teetä, edessäni on kukkasia… ja aurinko katsoo minua. Oi jospa te tietäisitte, kuinka minä pidän auringosta! Sitten alkavat päivän työt ja taloustoimet… Meillä kaikki minua rakastavat, ymmärtävät minua helposti, tottelevat, — ja kaikki pyörii kuin ratas iltaan saakka… Aurinko laskee, kuu nousee, tähdet syttyvät… ja kaikki on niin kaunista ja aina uutta! Ymmärrättekö minua? Minä en osaa selittää, miksi on niin ihana elää… Mutta ehkä te tunnette sen itsekin, eikö niin? Ymmärrättehän, miksi elämä on niin suloista?

— Kyllä… tietysti! — myönsi Ippolit Sergejevitsh valmiina kädellään pyyhkimään sisarensa kasvoilta pois ivallisen hymyn.

Hän katsoi ihaillen Varjenkaa, joka värisi halusta saada selitetyksi hänelle, kuinka voimakas riemu täytti hänen olemuksensa.

— Entä talvi? Pidättekö talvesta? Se on valkoinen kiireestä kantapäähän, terve, äreä, kutsuu kamppailemaan kanssaan…

Rämeä soitto keskeytti hänen puheensa. Jelisaveta Sergejevna soitti, ja kun pitkäkasvuinen, pyöreäposkinen, veikeäsilmäinen palvelijatar syöksyi sisään, sanoi hän väsyneesti:

— Masha, korjatkaa pois!

Sitten hän alkoi huolestuneesti käydä huonetta pitkin laahustaen äänekkäästi jaloillaan.

Kaikki tämä kylmensi nuoren tytön innostusta; hän kohautteli olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa päältään jotakin, ja kysyi Ippolit Sergejevitshiltä hieman hämillään:

— Minä olen ehkä kyllästyttänyt teitä kertomuksillani?

— Mitä vielä! — väitti tämä vastaan.

— Ei, ihan totta, minä näytän mielestänne typerältä? — lisäsi Varjenka.

— Kuinka niin? — huudahti Ippolit Sergejevitsh ja ihmetteli huudahduksensa kiihkeätä, vilpitöntä sävyä.

— Minä olen villi… nimittäin sivistymätön… — sanoi hän anteeksipyytävästi. — Mutta minä olen hyvin iloinen saadessani puhua kanssanne… sillä te olette oppinut ja niin… niin… ei lainkaan sellainen kuin mielessäni kuvittelin teidän olevan.

— Entä millaiseksi te minua kuvittelitte sitten? — uteli Ippolit Sergejevitsh hymyssä suin.

— Minä luulin teidän koko ajan latelevan viisauksianne… minkätähden se on niin eikä näin, kaikki ovat typeriä, minä yksin viisas… Isän luona oli kerran vieraana eräs hänen toverinsa, joka oli eversti, niinkuin isäkin, ja oppinut, kuten tekin. Mutta hän oli oppinut sotilas… tuollainen… miksi heitä sanotaan?… kenraalitaapilainen… ja hän oli hirmuisen pöyhkeä… minun mielestäni hän ei tiennyt mitään, kehuskeli vain…

— Ja te kuvittelitte minua samanlaiseksi? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

Varjenka meni hämilleen, punastui ja karattuaan tuolista pystyyn alkoi naurettavasti hyppiä pitkin huonetta puhellen neuvottomasti:

— Ah, mitä te… kuinka minä saatoin…

— Kas niin, rakkaat lapseni… — ilmotti Jelisaveta Sergejevna siristellen silmillään, — nyt minä menen taloustoimiin ja jätän teidät… Jumalan haltuun!

Ja hän poistui nauraen ja hameitaan kahistaen. Ippolit Sergejevitsh katsoi moittivasti hänen jälkeensä ajatellen, että täytyy puhua hänen kanssaan hänen käytöksestään tätä tosiaan hyvin rakastettavaa, mutta kehittymätöntä tyttöä kohtaan.

— Tiedättekö mitä… Huvittaako teitä lähteä soutelemaan? Soudamme jokea pitkin metsään, kävelemme siellä jonkun aikaa ja palaamme päivälliseksi takaisin. Sopiiko? Minun on niin hirmuisen hauska, kun tänään on niin kaunis päivä eikä minun tarvitse olla kotona… Isällä on kaiketi taas leiniä, ja minun täytyisi puuhata hänen kanssaan… Hän on hyvin oikullinen sairaana ollessaan…

Ihmetellen tytön avosydämistä itsekkyyttä Ippolit Sergejevitsh ei heti suostunut lähtemään. Hän muisti aikomuksensa, joka oli eilisiltana herännyt hänen mielessään ja joka vielä tänä aamuna oli siellä kytenyt. Mutta tähän mennessä tyttö ei vielä ollut antanut syytä epäillä hänen aikovan vallottaa hänen sydämensä. Tytön puheessa oli kaikkea muuta kuin kiemailua. Ja sitäpaitsi, miksei voisi viettää päivää tuollaisen, kieltämättä alkuperäisen tytön seurassa?

— Osaatteko soutaa? Huonosti?… Ei se mitään… minä soudan itse, minä olen voimakas. Vene on niin kevyt. Tulkaa!

He poistuivat huoneesta terassille ja puistoon. Varjenka näytti entistä lyhemmältä ja lihavammalta pitkän ja hoikan Ippolit Sergejevitshin vieressä. Tämä tarjosi käsivartensa tytölle, joka siitä kieltäytyi sanoen:

— Miksi? Kun on väsyksissä, niin silloin se on hyvä, mutta nyt se vain haittaa kävelemistä…

Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkaa silmälasiensa läpi ja koetti astua samaa jalkaa, mikä huvitti häntä suuresti. Varjenkan käynti oli kevyttä ja kaunista. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjostin, toista hän liikutti vapaasti ja sirosti kertoessaan ympäristön kauneudesta. Tämä kyynärpäähän saakka alaston käsi, voimakas, ahavoitunut ja ohuitten kullankimaltavain haituvain peittämä, vangitsi Ippolit Sergejevitshin katseen… Ja taas liikkui tämän sielun syvyydessä sama epämääräinen levottomuus. Hän koetti poistaa sen kysymällä itseltään: mikä panee hänet seuraamaan tuota tyttöä? — ja hän vastasi itselleen: uteliaisuus, maltillinen ja puhdas halu ihailla tytön kauneutta.

— Tuossa on joki! Menkää veneen perään istumaan, minä tuon heti airot…

Ja Varjenka katosi puitten väliin, ennenkuin Ippolit Sergejevitsh ennätti kysyä, missä airot olivat.

Puut kuvastuivat latvat alaspäin liikkumattomaan, kylmään veteen. Nämä kuvat olivat rehevämpiä ja kauniimpia kuin elävät puut, jotka kohosivat rannalta varjostaen vettä väärillä, kampuraisilla oksillaan. Vesi, johon ne kuvastuivat, peitti jalosti niistä rumat kohdat näkymättömiin ja loi kirkkaan ja sopusointuisen fantasian tuon köyhän ja ajan kuluttaman todellisuuden yli.

Ihaillessaan tätä haaveellista hiljaisuuden ja vielä viileän auringonloisteen kehystämää kuvaa Ippolit Sergejevitsh istui veneessä hengittäen ilman mukana itseensä leivosten onnentäysiä säveleitä. Hän tunsi, kuinka uusi, suloinen rauhan tunne heräsi hänen rinnassaan, hyväili hänen aivojaan ja tuuditti uneen hänen alituisen, levottoman pyrkimyksensä ymmärtää ja selittää. Ympäri vallitsi syvä hiljaisuus, lehti ei hievahtanut puussa, ja tässä hiljaisuudessa tapahtui luonnon äänetön luomistyö, syntyi uutta elämää vanhan väistäessä kuolemaa, joka jyrsi kaikkea saamatta kuitenkaan voittoa. Ja sininen taivas loisti juhlallista kauneutta.

Kuvan taustaan syvällä vedessä ilmaantui valkoinen kaunotar lempeä hymy kasvoilla. Hän seisoi siellä airot kädessä, ikäänkuin olisi kutsunut luokseen, se soi ääneti, ihanana kuin olisi taivaasta tullut.

Ippolit Sergejevitsh tiesi, että se oli Varjenka, joka oli tullut puistosta ja joka katsoi häneen, mutta hän ei tahtonut rikkoa lumoustaan äänillä eikä liikkeillä.

— Millainen uneksija! — kajahti ilmassa ihmeellinen huudahdus.

Silloin Ippolit Sergejevitsh irrotti kaihoten katseensa vedestä ja katsoi tyttöön, elävään tyttöön, joka laskeutui alas puistosta jyrkkää rantapolkua pitkin.

Mutta hänen kaihonsa katosi nähdessään tytön, sillä tämä oli todellisuudessakin lumoavan kaunis.

— Kukapa uskoisi, että teissä on taipumusta haaveiluun! Teidän kasvonne ovat niin ankaran ja vakavan näköiset… Tahdotteko pitää perää? Me soudamme jokea ylöspäin, siellä on kauniimpaa… ja vasten virtaa on yleensä hauskempi soutaa, kun saa tuntea olevansa työssä, toiminnassa…

Rannasta työnnetty vene huojui veltosti uneliaalla vedellä, mutta voimakas liike airoissa käänsi sen heti rantaa pitkin ja toinen liike kiidätti sitä jo eteenpäin.

— Me soudamme jyrkkää kalliorantaa pitkin, niin saamme olla varjossa… — puhui tyttö särkien veden pinnan joustavilla vedoilla… — Täällä on virta heikko… mutta Dnjeprillä — täti Lutshitskajalla on siellä maatila — siellä on toista, sen minä sanon!… Virta ihan kiskoo airot kädestä… Oletteko ollut Dnjeprin koskilla?…

— En ole… — vastasi Ippolit Sergejevitsh.

— Minä olen laskenut niitä pitkin alas, — sanoi Varjenka nauraen. — Erinomaista! Kerran oli veneeni särkyä… silloin minä olisin varmaan hukkunut…

— Se olisi ollut surullista, — virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh vakavasti.

— Kuinka niin? Minä en pelkää kuolemaa rahtuakaan… vaikka minä halusta elän. Ehkä siellä on yhtä hyvä kuin täällä maan päällä…

— Mutta ehkä siellä ei ole mitään… — sanoi toinen katsoen tyttöön uteliaasti.

— Miksei olisi! — huudahti Varjenka oman vakaumuksen sävy äänessä. — Tietysti siellä on!

Hän istui vastapäätä Ippolit Sergejevitshiä jännittäen pienet jalkansa veneen pohjaan kiinnitettyä poikkipuuta vasten ja joka vedolla taivuttaen vartalonsa taaksepäin. Silloin kuvautui ohuen puvun läpi neitseellinen, korkea, joustava, liikunnosta vapiseva rinta.

— Hän ei käytä korsettia, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh luoden katseensa veneen pohjaan. Mutta siellä se kiintyi tytön pieniin jalkoihin, joitten ääriviivat erottautuivat polviin saakka.

— Onkohan hän tahallaan pukenut ylleen tuon epäonnistuneen puvun? — harmitteli hän ja kääntyi katselemaan korkeata kalliorantaa.

He olivat kulkeneet puiston sivu ja sousivat nyt jyrkkää kallion viertä, jolla kasvoi kiharaisia virnoja, samettilehtisiä kurpitsoja ja suuria auringonkukkasia, joitten keltaiset kukat kuvastuivat veteen. Vastapäätä oleva matala ja tasainen ranta ulottui kauas aina metsän vihreään seinään saakka, ja sillä kasvoi sakeata ruohoa, josta siniset kukkaset katsoivat venettä ystävällisesti kuin lapsen silmät. Mutta edessäpäin oli tummanvihreä metsä, johon joki työntyi kuin kylmä miekan terä.

— Eikö teidän ole kuuma? — kysyi Varjenka.

Kysytty katsoi hämillään tyttöön, jonka otsalla suortuvain alla helmeili hikipisaroita ja jonka rinta kohosi korkealle.

— Suokaa anteeksi! — huudahti Ippolit Sergejevitsh katuvasti. — Minä olen unohtunut katselemaan ympärilleni… te olette väsynyt… antakaa minun nyt soutaa!

— En anna! Luuletteko todellakin, että olen väsynyt? Se loukkaa minua! Emme ole vielä kulkeneet edes kahta virstaa… Ei, istukaa te vain… kohta nousemme kävelemään.

Tytön kasvoista näkyi, että olisi ollut turhaa kiistellä hänen kanssaan, ja Ippolit Sergejevitsh kohautti harmistuneesti olkapäitään, vaikeni ja ajatteli tyytymättömänä:

— Hän pitää nähtävästi minua hyvin heikkona.

— Katsokaa, tuossa on meidän tiemme, — osotti Varjenka hänelle rantaan päännyökkäyksellä. — Tässä on kahluupaikka joen yli, ja meille on tästä neljätoista virstaa. Meillä on myöskin kaunista, vieläpä kauniimpaa kuin teillä Polkanovkassa.

— Asutteko talvisinkin maalla?

— Kuinkas muuten? Minähän johdan koko taloutta, isä ei voi nousta nojatuolistaan… Häntä kuljetetaan rullatuolissa paikasta toiseen.

— Teidän on kaiketi ikävä siten?

— Miksi niin? Minulla on paljon työtä ja vain yksi apulainen — Nikon, isän entinen päivystäjäpalvelija. Hän on myöskin vanha ja juopottelee myöskin, mutta hän on hirmuisen vahva ja taitaa tehtävänsä. Väki pelkää häntä… hän lyö heitä, ja he pieksivät myöskin puolestaan hänet kerran pahanpäiväisesti. Hän on ihmeteltävän rehellinen ja kiintynyt meihin… rakastaa meitä kuin koira isäntäänsä! Ja minä rakastan myöskin häntä. Oletteko ehkä lukenut romaanin, jonka päähenkilö on arabialainen upseeri, kreivi Louis Gramont, ja jolla on myöskin sotilaspalvelija nimeltään Sadi-Koko?

— En ole lukenut, — tunnusti nuori oppinut ujosti.

— Lukekaa ehdottomasti, se on erinomainen romaani, — neuvoi Varjenka vakuuttavasti. — Minä sanon Nikonia Sadi-Kokoksi, kun hän on mieleeni. Ensin hän suuttui siitä minulle, mutta kerran minä luin hänelle tuon romaanin, ja nyt hän tietää, että Sadi-Koko merkitsee kehumista.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön, niinkuin europalainen katsoo hienosti tehtyä, mutta fantastisen muodotonta kiinalaista kuvapatsasta — ihmetellen, säälien ja uteliaasti. Mutta Varjenka kertoi innoissaan Sadi-Kokon urotöistä, jotka todistivat rajatonta kiintymystä kreivi Louis Gramontiin.

— Suokaa anteeksi, — keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänen kertomuksensa, — mutta ettekö ole lukenut venäläisiä romaaneja?

— Olen kyllä, mutta minä en pidä niistä… ne ovat niin ikäviä, niin hirmuisen ikäviä! Ja he kirjottavat aina sellaisesta, jonka minä itsekin tunnen, enkä huonommin heitä. He eivät osaa keksiä mitään mieltäkiinnittävää, ja kaikki on heillä pelkkää totuutta.

— Entä ettekö te pidä totuudesta sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.

— Enhän minä! Kaikille sanon totuuden päin silmiä…

Varjenka vaikeni, ajatteli ja kysyi:

— Mitä siinä on pitämistä? Kun se on minun tottumukseni, niin kuinka voin siitä vielä pitää?

Toinen ei ennättänyt sanoa siihen sanaakaan, sillä tyttö komensi samassa kovalla äänellä:

— Ohjatkaa vasemmalle… pikemmin! Tuonne tuon tammen luo… Kylläpä te olette taitamaton!

Vene ei totellut ohjausta ja kävi kyljittäin rantaan, vaikka perämies meloi kaikin voimin.

— Ei mitään, ei mitään, — virkkoi tyttö, joka oli noussut seisomaan ja loiskahti samassa veneen laidan yli.

Ippolit Sergejevitsh huudahti kolkosti, heitti melan ja ojensi kätensä tyttöä kohti, mutta tämä seisoi jo rannalla vahingoittumattomana ja pitäen veneen ketjua kädessään kysyi anteeksipyytävästi:

— Säikähytinkö minä teidät?

— Minä luulin, että te putositte veteen, — vastasi toinen hiljaa.

— Voiko siinä pudota? Sitäpaitsi on tässä vallan matalaa, — selitti Varjenka ohjaten veneen rantaan. Mutta perämies ajatteli, että se olisi hänen pitänyt tehdä.

— Näettekös millaista metsää? — sanoi Varjenka, kun he seisoivat rannalla vierekkäin. — Eikö olekin kaunista? Siellä Pietarin puolessa ei liene näin kauniita metsiä?

Heidän edessään oli kapea tie, jota erilaisten puitten rungot kahden puolin aitasivat. Heidän jalkainsa alla luikerteli vääriä, ratasten uurtamia puunjuuria, ja heidän yläpuolellaan kaartui sakea lehväholvi, jonka läpi paikkapaikoin pilkisti sininen taivas. Auringon säteet vapisivat ohuina lankoina ilmassa tunkeutuen vinoon tämän kapean, vihreän käytävän läpi. Maatuneitten lehtien, sienten ja koivujen tuoksu piiritti heidät joka puolelta. Toisinaan pyrähti lintu lentämään häiriten syvää hiljaisuutta iloisilla lauluillaan ja toimeliaalla hyppelyllä. Tikka takoi jossakin sisemmällä metsässä, mehiläinen lentää suristeli ikäänkuin heille tietä näyttäen ja ilmassa heidän edellään kaksi perhosta lentää lepatteli seuraten toinen toistaan.

He kävelivät hitaasti. Ippolit Sergejevitsh vaikeni antaen tytön etsiä sanoja ajatuksilleen, joita selitti innokkaasti:

— Minä en lue mielelläni rahvaasta! Mitä intresanttia sen elämässä voisi olla? Minä tunnen sen, elän sen kanssa ja näen, että siitä kirjotetaan väärin eikä totuuden mukaisesti. Rahvasta kuvataan aina säälittäväksi, mutta se on itse asiassa täynnä roistoja, joita ei kannata sääliä ja jotka tahtovat vain yhtä: pettää teitä, varastaa teiltä jotakin. Aina he valittavat ja napisevat, ovat inhottavia, likaisia… ja he ovat viisaita, vieläpä viekkaita… Kuinka he kiusaavat minua kovasti!

Varjenka oli kiihtynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui harmi ja ikävä. Rahvas anasti nähtävästi suuren osan hänen elämäänsä; hän ihan suuttui kuvatessaan sitä. Ippolit Sergejevitsh ihmetteli hänen kiintymyksensä voimaa, mutta kun hän ei tahtonut kuulla näistä herrain keksielmistä, hän keskeytti tytön:

— Te puhuitte ranskalaisista kirjailijoista…

— Niin! Toisin sanoen meidän venäläisistä kirjailijoistamme, — oikaisi hän rauhottuen. — Te kysytte, miksi venäläiset kirjottavat huonommin? Se on selvä! Sentähden, että he eivät keksi mitään intresanttia. Ranskalaisissa romaaneissa on oikeita sankareja, jotka eivät puhu samalla tavalla kuin muut kuolevaiset ja jotka toimivatkin toisin. He ovat aina urhoollisia, rakastuneita, iloisia… mutta meikäläisten sankarit ovat yksinkertaisia ihmisiä vailla rohkeutta, tulisia tunteita, ovat jonkunlaisia rumia, surkuteltavia, jokapäiväisiä ihmisiä, eivätkä mitään muuta! Miksi he ovat sankareja? Sitä et saa milloinkaan tietää venäläisestä kirjasta. Venäläinen romaanisankari on typerä ja hidas, aina hän kärsii, voi pahoin, ajattelee käsittämättömiä asioita, säälii muita, mutta on itse mitä surkuteltavin! Miettii, puhuu, tunnustaa rakkautensa, miettii sitten taas, kunnes nai… ja naimisissa puhuu vaimolleen typeryyksiä ja heittää hänet… Mikä sellaisessa on mieltäkiinnittävää? Minua ihan suututtaa se, että sankarin sijassa on aina jokin variksenpelätti! Venäläistä kirjaa lukiessa ei voi milloinkaan unohtaa todellista elämää — onko se hyvä? Mutta kun lukee ranskalaista romaania, niin vapisee sankarin tähden, kärsii ja vihaa hänen kanssaan… tekee mieli tapella, kun hän tappelee, ja itkeä, kun hän kaatuu… jännityksellä odottaa romaanin loppua, mutta kun on lukenut loppuun, niin melkein itkettää harmista, että kirja on loppuun luettu. Sellaisessa elää mukana, mutta venäläisessä romaanissa ei voi ymmärtää, minkätähden ihmiset elävät? Miksi pitääkin kirjottaa romaaneja, kun ei ole mitään erikoisempaa sanottavana? Merkillistä?

— Tätä vastaan voisi väittää paljonkin, Varjenka Vasiljevna, — seisautti Ippolit Sergejevitsh hänen puhetulvansa.

— Mitäs muuta, väittäkää! — sanoi Varjenka hymyillen. — Te todistatte minut kyllä kumoon.

— Ainakin koetan. Ensinnäkin, mitä venäläisiä kirjailijoita te olette lukenut?

— Useita… he ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi Salias… hän jäljittelee ranskalaisia, mutta huonosti. Sitäpaitsi ovat hänenkin sankarinsa venäläisiä, eikä heistä siis voi mitään intresanttia kirjottaa. Vielä olen lukenut useita muita — Turgenjevia, Markevitshia, Pasuhinia, minusta tuntuu, kuin jo nimistä voisi päättää, etteivät he osaa kirjottaa hyvin! Mutta oletteko lukenut Fortuné de Boisgobey'ta? Ponson de Terrail'ia? Arsène Houssaye'tä? Pierre Zacconné'ta? Dumas'ta? Gaboriau'ta? Nämä vasta kirjottavat hyvin! Mutta tiedättekö mitä? Romaaneissa minä eniten pidän pahantekijöistä, sellaisista, jotka niin taitavasti kutovat pauloja, murhaavat, myrkyttävät… he ovat viisaita, voimakkaita… ja kun he sitten vihdoinkin joutuvat kiinni, niin minua oikein harmittaa ja itkettää. Kaikki vihaavat pahantekijää, kaikki ovat häntä vastaan, hän on yksin kaikkia vastaan! Sellainen pitää sankarin olla! Mutta toiset, hyväntekijät, muuttuvat inhottaviksi heti, kun ovat päässeet voitolle… Ja yleensä, minä pidän ihmisistä niin kauan kuin he innokkaasti haluavat jotakin, pyrkivät johonkin, etsivät jotakin, kituvat… mutta jos he saavuttavat päämaalinsa ja pysähtyvät, niin heti he menettävät mielenkiintoisuutensa… muuttuvat mauttomiksi!

Innostuneena ja ylpeänä siitä, mitä oli sanonut, Varjenka astui hitaasti hänen vieressään pää kauniisti pystyssä ja silmät säteillen.

Ippolit Sergejevitsh katsoi häntä kasvoihin ja hermostuneesti nyhtäen partaansa koetti keksiä vastaväitteitä, jotka yhdellä kerralla olisivat pyyhkineet pois sen tomukudoksen, joka peitti tytön järjen. Mutta vaikka hän tunsikin velvollisuudekseen vastustaa tytön mielipiteitä, niin hänen teki mielensä kuunnella hänen naiivia ja omaperäistä pakinaansa ja nähdä hänen omain arvelujensa innostamana avaavan vilpittömästi sielunsa. Ippolit Sergejevitsh ei ollut koskaan kuullut sellaista puhetta; se oli mahdotonta ja pahaa, mutta samalla se sopi niin erinomaisesti tytön villiin kauneuteen. Hänen edessään oli hiomaton järki, joka loukkasi häntä raakuudellaan, ja viettelevän kaunis nainen, joka kiihotti hänen aistillisuuttaan. Nämä kaksi voimaa painoivat häntä kaikella välittömyydellään, ja täytyi asettaa jotakin niitä vastaan, muuten — hän tunsi sen — ne saattaisivat suistaa hänet omain mielipiteittensä ja mielialojensa tavalliselta radalta, jota pitkin hänen elämänsä oli rauhallisesti kulkenut siihen saakka, kun hän oli nähnyt Varjenkan. Hän oli selväjärkinen ja hän piti hyvin puoliaan omasta piiristä olevia ihmisiä vastaan. Mutta kuinka hän puhuisi tytölle ja mitä hän sanoisi hänelle johtaakseen hänen järkensä oikealle tolalle ja jalostaakseen hänen sieluaan, jota huonot romaanit, seurustelu rahvaan, palvelija Nikonin ja juopon isän kanssa olivat turmelleet?

— Oh, kylläpäs minä innostuinkin puhumaan! — huudahti tyttö hengittäen syvään. — Taisi kyllästyttää teitä?

— Ei suinkaan, mutta…

— Minä olen, nähkääs, iloinen saadessani puhua kanssanne. Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua. Teidän sisarenne ei pidä minusta ja vihottelee vain minulle… kaiketi sentähden, että minä annan isälle viinaa ja että kerran annoin Nikonille selkään…

— Te? Nikonille selkään? Mutta kuinka te?… — ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.

— Se kävi aivan yksinkertaisesti, minä pehmitin häntä hiukan isäni pampulla, siinä kaikki! Oli, näettekös, tulinen kiire, puitiin paraikaa, mutta se nauta juopotteli vain! Minä suutuin kovasti! Juopotella silloin, kun kiireinen työ on käynnissä ja kun hänen täytyisi pitää silmällä kaikkea!

— Mutta kuulkaa, Varjenka Vasiljevna, — sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti ja niin lempeästi kuin taisi, — onko sopivaa lyödä palvelijaansa? Onko se jalomielistä? Ajatelkaa! Tokkohan ne sankarit, joitten edessä te polvistutte, lyövät alamaisiaan?… Sadi-Koko?

— Tokkohan?! Kreivi Louis antoi Sadi-Kokolle kerran sellaisen korvapuustin, että minun tuli oikein sääli vanhaa sotilasta. Ja mikä muu minua auttaisi heidän kanssaan? Onpa hyvä, että voin niin tehdä… sillä olenhan minä vahva! Koettakaa lihaksiani!

Hän jännitti käsivartensa ja tarjoi sen ylpeästi koeteltavaksi. Ippolit Sergejevitsh laski kämmenensä hänen käsivarrelleen kyynärpään yläpuolelle ja puristi lujasti, mutta samassa hän ikäänkuin havahtui ja katsoi punastuneena hämillään ympärilleen. Puut vain kohosivat ääneti joka puolella…

Ippolit Sergejevitsh ei yleensä ujostellut naisten seurassa, mutta tytön yksinkertaisuus ja luottamus tekivät hänet sellaiseksi, vaikka ne sytyttivätkin hänessä vaarallisen tunteen.

— Te olette kadehdittavan terve, — sanoi hän miettivästi katsellen tytön pientä ruskettunutta kämmentä.

— Ja minä luulen, että teillä on erittäin hyvä sydän, — pääsi häneltä kuin huomaamatta.

— En tiedä! — virkkoi Varjenka päätään huojuttaen. — Tuskinpa… minussa ei ole luonnetta: toisinaan minä säälin sellaisiakin, joista en pidä.

— Toisinaanko vain? — hymähti Ippolit Sergejevitsh. — Mutta ansaitsevathan he aina sääliä ja myötätuntoisuutta.

— Mistä hyvästä?

— Ettekö te näe, kuinka onnettomia he ovat? Esimerkiksi nuo teidän talonpoikanne. Kuinka raskasta on heidän elämänsä ja kuinka paljon vääryyttä, surua ja kärsimyksiä he saavat kokea.

Tämän hän sanoi kiihkeästi. Varjenka katsoi tarkkaavasti häntä silmiin ja sanoi:

— Te olette kaiketi erittäin hyväsydäminen, koska tuollaista puhutte. Mutta ettehän te tunne talonpoikia, kun ette ole asunut maalla. He ovat onnettomia, se on totta, mutta kuka on syypää siihen? He ovat viekkaita, eikä kukaan estä heitä tulemasta onnellisiksi.

— Mutta eihän heillä ole edes leipää sen vertaa, että saisivat syödä kylläkseen!

— Vielä mitä! Heitä onkin paljon…

— Niin, heitä on paljon! Mutta maata on myöskin paljon, sillä on ihmisiä, joilla on kymmeniä desjatinoja maata. Paljonko teillä, esimerkiksi, on?

— Viisisataa seitsemänkymmentäkolme… Entä sitten? Ei suinkaan sitä pidä jakaa heille?

Tyttö katsoi Ippolit Sergejevitshiin jotakuinkin samalla tavalla kuin täysikasvuinen katsoo lapseen ja nauroi hiljakseen. Tämä nauru ärsytti miestä, jossa heräsi halu saada toinen vakuutetuksi erehdyksestään.

Ja Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua omaisuuden epätasaisesta jaosta, vääryydestä, jota suurin osa ihmisiä saa kärsiä, kovasta kamppailusta tilan ja leipäpalan tähden, rikkaitten voimasta ja köyhien heikkoudesta ja järjestä, elämän johtotähdestä, jonka vuosisatain vääryydet ja ennakkoluulot ovat pimittäneet.

Tyttö käveli ääneti hänen vieressään katsellen häneen uteliaasti ja ihmetellen.

Heidän ympärillään vallitsi metsän hämärä hiljaisuus, sellainen hiljaisuus, jossa äänet ikäänkuin luiskahtavat ohi rikkomatta sen alakuloista sopusointuisuutta.

Haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, ikäänkuin puut olisivat odottaneet jotakin kiihkeästi toivottua.

— Jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus, — jatkoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti, — on panna järkensä ja sydämensä alttiiksi taistelulle sorrettujen oikeuksien puolesta ja koettaa joko lyhentää kärsimyksiä tai jouduttaa taistelun menoa. Tähän tarvitaan todellista sankariutta, mutta juuri tästä taistelusta teidän pitää etsiä sitä. Sen ulkopuolella ei ole sankariutta. Tämän taistelun sankarit yksin ansaitsevat ihmetystä ja jäljittelyä… ja teidän, Varjenka Vasiljevna, pitää kiinnittää huomionne juuri siihen, siitä etsiä sankareja, siihen uhrata voimanne… Teistä tulisi mielestäni erinomainen totuuden puolustaja! Mutta teidän pitää ennen kaikkea lukea paljon, oppia tuntemaan elämää sen kaunistamattomassa muodossa… teidän pitää heittää kaikki nuo joutavat romaanit tuleen…

Hän vaikeni ja pyyhkien pitkästä luennosta väsyneenä hikeä otsaltaan odotti, mitä tyttö sanoisi.

Tämä katsoi kauas eteensä silmät puoleksi ummessa.

Kevyet varjot liikkuivat hänen kasvoillaan. Viisiminuuttisen vaitiolon keskeytti tytön hiljainen huudahdus:

— Kuinka hyvin te puhutte!… Puhuvatko yliopistossa kaikki yhtä hyvin?

Nuori oppinut huokasi toivottomasti, ja hänen odotuksensa muuttui kolkoksi ärtyisyydeksi Varjenkaa ja sääliksi omaa itseään kohtaan. Miksei hän käsitä sitä, mikä on niin selvää jokaiselle edes hiukankin ajattelevalle ihmiselle? Mitä puuttui hänen puheestaan, koska se ei herättänyt tytössä myötätuntoa?

— Te puhutte erittäin hyvin! — sanoi tyttö huokaisten, hänen vastaustaan odottamatta.

— Mutta puhunko minä totta?

— Ette! — vastasi tyttö harkitsematta. — Vaikka olettekin oppinut, niin minä sittenkin uskallan väittää teitä vastaan. Kyllä minäkin ymmärrän jotakin!… Teidän mielipiteenne on se, että ihmiset rakentavat talon ja ovat kaikki samanarvoisia tässä työssä. Eivätkä ainoastaan ihmiset, vaan kaikki: tiilikivet, hirret, kirvesmiehet ja itse talon isäntä. Mutta onko se mahdollista? Työmiehen täytyy tehdä työtä, teidän täytyy opettaa ja kuvernöörin pitää silmällä, että kaikki tekevät tehtävänsä. Sitten te sanoitte, että elämä on taistelua… Missä sitä on? Päinvastoin, ihmiset elävät kaikessa rauhassa. Mutta jos se kerran on taistelua, niin täytyy olla myöskin voitetuita. Ja yleinen hyvä — sitä minä en ymmärrä ensinkään. Te sanotte, että yleinen hyvä on kaikkien tasa-arvoisuudessa. Se on väärin! Minun isäni on eversti; kuinka hän voisi olla samanarvoinen kuin Nikon tai joku talonpoika? Ja te, te olette oppinut, mutta tokkohan te olette samanarvoinen kuin meidän venäjänkielen opettajamme, joka ryypiskeli… ja niisti nenäänsä kuin olisi puhaltanut torveen?

Tyttö riemuitsi pitäen johtopäätöksiään kumoamattomina, mutta Ippolit Sergejevitsh nautti tytön riemusta ja oli tyytyväinen, kun oli voinut antaa hänelle tämän riemun.

Mutta Ippolit Sergejevitshin järki koetti ratkaista kysymystä, miksi hänen tytössä herättämänsä ajatus työskenteli aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin hän oli antanut sysäyksen.

— Minä pidän teistä, en muista… missä sitten lienee tasa-arvoisuus?

— Pidättekö minusta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh yhtäkkiä.

— Pidän… kovasti! — vastasi tyttö nyökäyttäen vakuuttavasti päätään ja kysyä tokaisi:

— Kuinka niin?

Ippolit Sergejevitsh ihan hämmästyi sitä naiivisuuden pohjattomuutta, joka katsoi häneen noista kirkkaista silmistä.

— Olisiko tuo ehkä hänen tapansa kiemailla? — ajatteli hän.

— Miksi te sitä kysytte? — uteli tyttö katsoen häneen.

Varjenkan katse saattoi hänet hämille.

— Miksi? — hän kohautti olkapäitään. — Onhan se luonnollista. Te olette nainen… minä mies… — selitti hän niin tyynesti kuin taisi.

— Entä sitten? Ette suinkaan te siksi kysy. Ettehän aio mennä naimisiin kanssani?

Tyttö sanoi sen niin luonnollisesti, ettei hän edes hämmästynyt. Mutta miehestä tuntui, kuin jokin tunne, jonka sokeata voimaa vastaan olisi ollut hyödytöntä taistella, olisi kääntänyt hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, ja sanoi muka leikillisesti:

— Kuka tietää?… Ja sitäpaitsi halu miellyttää ja mennä naimisiin ei ole sama, kuten tiedätte.

Varjenka purskahti heleään nauruun, joka heti kylmensi Ippolit Sergejevitshiä ja saattoi hänet mielessään kiroamaan sekä itseään että tyttöä. Mutta tytön korkea rinta vapisi terveestä, sydämellisestä naurusta, joka pani ilmankin iloisesti väräjämään. Ippolit Sergejevitsh vaikeni odottaen alistuvasti vastausta.

— Oh! Millainen… millainen minä olisin teidän vaimonanne! Se oli naurettavaa… kamelikurki ja mehiläinen! Ha ha ha!

Ja Ippolit Sergejevitsh rupesi myöskin nauramaan, ei tuota hauskaa vertausta, vaan sitä, että hän ei käsittänyt niitä ponnistimia, jotka johtivat hänen sielunliikkeitään.

— Te olette herttainen tyttö! — tunnusti hän vilpittömästi.

— Antakaa kätenne… te kävelette niin hitaasti, minä vedän teitä! Meidän täytyy joutua kohta kotiin… Olemme olleet poissa jo nelisen tuntia… ja Jelisaveta Sergejevna voi suuttua, sillä taidamme myöhästyä päivälliseltä…

He kääntyivät takaisin. Ippolit Sergejevitsh tunsi velvollisuudekseen oikaista tytön väärinkäsityksiä, jotka eivät antaneet hänen tuntea itseään tytön vieressä niin vapaaksi kuin olisi tahtonut. Mutta sitä ennen oli painettava omassa itsessä alas se epämääräinen levottomuus, joka esti häntä rauhallisesti kuuntelemasta ja ratkaisevasti kumoamasta tytön johtopäätöksiä. Hänen olisi ollut niin helppo leikata kylmällä järjellään tytön aivoista pois tuo ruma kasvannainen, jollei tämä omituinen, lamauttava tunne, jolla ei ole nimeä, olisi estänyt siitä. Mitä se oli? Se oli jonkunlaista haluttomuutta johtaa tämän nuoren tytön henkiseen maailmaan uusia, outoja käsitteitä… Mutta sellainen velvollisuutensa laiminlyöminen olisi häpeäksi periaatteen miehelle… Ja sellaisena hän piti itseään ja oli syvästi vakuutettu järjen voimasta ja sen vallasta tunteen yli.

— Tänään on tiistai? — virkkoi Varjenka. — Niin on. Kolmen päivän perästä saapuu siis se musta, pikkuinen herra….

— Kuka ja kenen luo?

— Musta, pikkuinen herra… Bjenkovskij saapuu teille lauvantaina.

— Minkätähden?

Varjenka rupesi nauramaan katsoen tutkivasti toveriinsa.

— Ettekö tiedä? Hän on virkamies ja…

— Niin, se on totta! Sisareni on kertonut hänestä…

— Kertonut? — innostui Varjenka. — Vai niin… Sanokaa, luuletteko, että he piankin menevät vihille?

— Mitä? Miksi vihille? — kysyi Ippolit Sergejevitsh hajamielisesti.

— Miksi? — kummasteli Varjenka punastuen. — En minä tiedä. Sellainen on tapa! Mutta hyvänen aika, ettekö te siitä tiennytkään?

— En ensinkään! — sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti.

— Ja nyt olen minä sen teille kertonut! — huudahti tyttö epätoivoisesti. — Mainiota! Mutta rakas Ippolit Sergejevitsh, älkää nytkään olko sitä tietävinänne… niinkuin minä en olisi hiiskunut siitä mitään!

— Olkoon menneeksi! Mutta enhän minä itse asiassa mitään tiedäkään. Ymmärsin vain, että sisareni menee naimisiin herra Bjenkovskijn kanssa?…

— Niin. Mutta jollei sisarenne ole itse siitä teille puhunut… niin ehkei siitä tulekaan mitään. Ettehän puhu hänelle tästä?

— En puhu, tietysti! — lupasi Ippolit Sergejevitsh. — Minä läksin tänne hautajaisiin, mutta taisinkin saapua häihin. Sepä hauskaa!

— Minä pyydän, ei sanaakaan häistä! Te ette tiedä koko jutusta mitään.

— Aivan oikein, minä en tiedä mitään. Entä kuka tuo herra Bjenkovskij on? Jos saan kysyä?

— Saatte kyllä! Hän on tummahko, sievähkö, vakavahko. Hänellä on pienet silmät, pienet viikset, pienet huulet, pienet kädet ja pieni viulu. Hän pitää lempeistä lauluista ja hillosta. Minun tekee aina mieleni taputtaa häntä pienelle nenälleen.

— Te ette näy pitävän hänestä! — huudahti Ippolit Sergejevitsh tuntien tällaisen kuvauksen jälkeen sääliä pikku Bjenkovskijta kohtaan.

— Eikä hän pidä minusta… Minä en voi sietää pieniä, suloisia, kainoja miehiä. Miehen täytyy olla kookas, voimakas, puhua lujasti, hänellä täytyy olla suuret, tuliset silmät, rohkeat tunteet, jotka eivät tiedä mistään esteistä. Tahtoi ja teki — sellainen täytyy miehen olla!

— Sellaisia ei taida enää olla olemassa, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti tuntien, että tytön miehenihanne on hänelle vastenmielinen ja ärsyttävä.

— Täytyy olla! — huudahti tyttö.

— Mutta tehän kuvasitte jonkunlaista petoa! Mitä viehättävää voi sellaisessa olla?

— En petoa, vaan miestä! Voima, se viehättää! Nykyaikaisissa miehissä on jo syntymästä saakka reumatismia, yskää ja kaikenlaisia muita tauteja. Onko sellainen viehättävää sitten? Voisinko minä olla onnellinen, jos mieheni olisi arpinen kuin kunnallisesimies Kokovitsh? Tai sievä kuin pikku herra Bjenkovskij? Tai käyräselkäinen hongankolistaja kuin oikeuspristavi Muhin? Tai iso, lihava, ähkyvä ja puhkuva, kaljupäinen ja punanenäinen kuin kauppiaan poika Grisha Tshernonjebov? Millaisia tulisivat mokomain hylkyjen lapset? Sitä pitää ajatella, lapsia, se on hyvin tärkeätä! Mutta he eivät ajattele, he eivät välitä mistään. He eivät kelpaa mihinkään, ja minä löisin miestäni, jos hän olisi sellainen kuin joku mainituista!

Ippolit Sergejevitsh hillitsi häntä todistaen, että hänen tuomionsa miehistä on väärä, koska hän on nähnyt heitä niin muutamia. Eikä mainituitakaan miehiä saa arvostella pelkästään ulkomuodon mukaan, se olisi väärin. Miehellä saattaa olla ruma nenä, mutta kaunis sielu, arpia kasvoissa, mutta selvä järki päässä. Hänen oli ikävä ja vaikea puhua näistä alkeistotuuksista, sillä hän oli ajatellut niin harvoin heidän olemassaoloaan, että he kaikki nyt näyttivät hänestä ikäänkuin homehtuneilta, kuluneilta. Hän tunsi, että kaikki tämä ei sopinut tytölle eikä vaikuttanut häneen…

— Kas tuossa on joki! — huudahti Varjenka iloisesti keskeyttäen toverinsa puheen.

Ja Ippolit Sergejevitsh ajatteli:

— Hän on iloinen, kun lopetin.

He soutivat taas jokea pitkin istuen toinen toistaan vastapäätä. Varjenka oli airoissa ja souti joutuisasti, voimakkaasti. Vesi kohosi veneen alla tyytymättömästi, pienet laineet juoksivat rantoja pitkin. Ippolit Sergejevitsh katsoi, kuinka rannat kulkivat päinvastaiseen suuntaan kuin vene, ja hän tunsi väsyneensä kaikesta siitä, mitä oli tällä matkalla puhunut ja kuullut.

— Katsokaa, kuinka vene kiitää nopeasti! — sanoi Varjenka.

— Niin, — virkkoi toinen siihen lyhyesti katsomatta tyttöön; taipuvan vartalon ja kohoavan rinnan hän siitä huolimatta näki edessään.

Puisto tuli näkyviin… He astuivat nopeasti sen käytävää pitkin ja näkivät kuinka solakkavartaloinen Jelisaveta Sergejevna tuli heitä vastaan merkitsevä hymy huulilla. Hän piti joitakin papereja kädessään ja sanoi:

— Kylläpä kävelittekin!

— Olimmeko kauan? Mutta kyllä minulla onkin sellainen ruokahalu, että — äh! söisin teidätkin!

Ja Varjenka pyöritti häntä ympäri nauraen hänen huudoilleen.

Päivällinen oli mauton ja ikävä, sillä Varjenka tyydytti nälkäänsä ja vaikeni, ja Jelisaveta Sergejevna kiusotteli veljeään tutkivilla katseillaan. Heti päivällisen jälkeen Varjenka läksi pois, ja Ippolit Sergejevitsh meni huoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja alkoi tehdä tiliä päivän vaikutelmista. Hän muisteli kävelymatkaa pikkuseikkoja myöten ja tunsi, kuinka niistä muodostui hänen sieluunsa samea sakka, joka uhkasi rikkoa hänen tunteittensa ja järkensä välillä vallinneen tavallisen vakavan tasapainon. Hän tunsi fyysillisestikin tunnelmansa uutuuden omituisena raskautena, joka painoi hänen sydäntään, ikäänkuin verensä olisi käynyt sakeammaksi ja hitaammaksi. Tämä tunne muistutti väsymystä, herätti hänessä haaveilua ja oli ikäänkuin johdantoa johonkin haluun, joka ei vielä ollut ottanut muotoa. Ja se kiusasi häntä vain siksi, että se oli nimetöntä aistintaa ja pysyi sellaisena huolimatta Ippolit Sergejevitshin ponnistuksista keksiä sille nimi.

— Täytyy antaa analyysin olla siksi, kun kuohunta asettuu… — päätti hän.

Hän oli tyytymätön itseensä ja nuhteli samalla itseään siitä, että oli menettänyt kykynsä hillitä mielenliikutustaan ja että oli tänään käyttäytynyt vakavalle miehelle sopimattomalla tavalla. Kahden kesken itsensä kanssa hän oli aina ankarampi ja periaatteellisempi itselleen kuin ihmisten seurassa. Ja nyt hän alkoi tutkiskella itseään.

— Varjenka on todellakin hurmaavan kaunis, mutta joutua heti ensi näkemältä epämääräisten aistintojen hämäryyteen, se on liian suuri kunnia Varjenkalle ja häpeällistä hänelle itselleen, sillä sellainen on siveellistä löyhyyttä, ryhdittömyyttä. Varjenka vaikuttaa voimakkaasti aistillisuuteen, mutta sitä vastaan on taisteltava. Onko? — pisti yhtäkkiä hänen aivoissaan.

Hän rypisti otsaansa suhtautuen tähän kysymykseen niin kuin se ahdistaisi häntä ulkoapäin.

Joka tapauksessa se, mikä hänessä tapahtuu, ei ole hurmausta naiseen, vaan se on pikemmin yhteentörmäyksestä loukkautuneen järjen vastalause, josta yhteentörmäyksestä järki ei ollut astunut voittajana, vaikka vastustaja olikin ollut heikko kuin lapsi. Tytön kanssa täytyy puhua vertauksilla, sillä hän ei nähtävästi ymmärrä loogillista todistelua. Hänen velvollisuutensa on hävittää tytön villit käsitteet, särkeä kaikki nuo raa'at ja typerät mielikuvat, jotka olivat imeytyneet hänen aivoihinsa. Täytyy vapauttaa tytön järki kaikista noista harhaluuloista, puhdistaa hänen sielunsa, niin sitten vasta hän kykenee vastaanottamaan totuuden.

— Voinko minä tehdä sen? — kuuli Ippolit Sergejevitsh kysymyksen ikäänkuin ulkoapäin. Ja taas hän vältti sen… Millainen on Varjenka silloin, kun hän on omaksunut jotakin siitä uudesta ja päinvastaisesta? Ja Ippolit Sergejevitshistä näytti, kuin tytön sielu harhaluuloista vapauduttuaan ja omaksuttuaan sopusointuisen maailmankäsityksen ilman epäselvyyttä ja hämäryyttä — tulisi puolta kauniimmaksi.

Kun kutsuttiin teetä juomaan, oli Ippolit Sergejevitsh jo lujasti päättänyt muuttaa tytön mielipiteet, ja tätä päätöstä hän piti suorastaan velvollisuutenansa. Nyt hän kohtelee häntä kylmästi ja rauhallisesti ja antaa suhteelleen häneen kriitillisen luonteen.

— No, mitä sinä pidät Varjenkasta? — kysyi sisar, kun hän oli tullut terassille.

— Hauska tyttö, — vastasi hän kulmakarvojaan kohauttaen.

— Niinkö? Vai niin… Minä luulin, että hänen kehittymättömyytensä olisi hämmästyttänyt sinua.

— Se on totta, se puoli hänessä minua hiukan hämmästyttääkin, — myönsi Ippolit Sergejevitsh. — Mutta suoraan sanoen hän on monessa suhteessa yläpuolella kehittyneitä naisia tai naisia, jotka luulevat olevansa kehittyneitä.

— Hän on hyvin kaunis… Ja edullinen morsian… viisisataa desjatinaa mitä parhainta maata ja noin sata desjatinaa tukkimetsää. Ja tädiltään hän tulee perimään myöskin sievoisen maatilan. Molemmat maatilat ovat kiinnittämättömiä…

Hän huomasi, että sisarensa tahallaan ei häntä ymmärtänyt, mutta hän ei viitsinyt tehdä itselleen selväksi, miksi hän niin menetteli.

— Minä en ota häntä siltä kannalta, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

— Ota vain… neuvon sinua vakavasti.

— Kiitoksia.

— Sinä olet huonolla tuulella, nähdäkseni?

— Päinvastoin. Kuinka niin?

— Muuten vain. Tahdoin sinusta huolehtivana sisarena sen tietää.

Jelisaveta Sergejevna hymyili ystävällisesti ja mielistellen. Tämä hymy johti veljen mieleen herra Bjenkovskijn, ja hän hymyili myöskin.

— Mitä sinä hymyilet? — kysyi sisar.

— Entä sinä sitten?

— Minun on hauska.

— Minun on myöskin hauska, vaikka en olekaan haudannut vaimoani kaksi viikkoa sitten, — sanoi veli nauraen.

Jelisaveta Sergejevna otti vakavan ilmeen, huokasi ja sanoi:

— Ehkä sinä mielessäsi tuomitset minut itsekkääksi? Mutta Ippolit, sinä tiedät mikä mieheni oli, minähän olen kirjottanut sinulle millaista avioelämäni oli. Usein ajattelin: Hyvä Jumala, en suinkaan minä ole luotu ainoastaan tyydyttämään Nikolai Stepanovitsh Varipajevin raakoja aistillisia himoja, kun hän on juonut itsensä niin humalaan, ettei kykene erottamaan vaimoaan yksinkertaisesta maalaisakasta tai katunaisesta.

— Onko se mahdollista?… — huudahti Ippolit Sergejevitsh, muistaen samassa sisarensa kirjeet, joissa tämä oli kirjottanut miehensä huonosta luonteesta, viinaanmeneväisyydestä, laiskuudesta ja kaikista paheista, paitsi irstaisuudesta.

— Sinä et usko? — kysyi sisar ja huokasi. — Mutta se on totta; hän oli usein siinä tilassa… minä en voi varmuudella vakuuttaa, että hän olisi ollut minulle uskoton, mutta minun täytyy otaksua niin. Mitenkä hän olisi voinut tuntea, minäkö olin hänen edessään vai joku toinen, jos hän saattoi pitää akkunaa ovena? Niin… sillä tavalla minä olen elänyt vuosia…

Sisar puhui kauan surullisesta elämästään, ja veli kuunteli ja odotti, milloin hän puhuisi siitä, mikä oli hänen sydämellään. Ippolit Sergejevitsh tuli ajatelleeksi, että Varjenka tulisi tuskin koskaan valittamaan elämäänsä, miten hänen sitten kävikin.

— Minä arvelen, että kohtalon pitäisi palkita minua surun pitkistä vuosista… ja kuka tietää, ehkei se olekaan kaukana, tämä palkitseminen…

Jelisaveta Sergejevna vaikeni ja katsottuaan kysyvästi veljeensä punastui hiukan.

— Mitä sinä sillä tarkotat? — kysyi veli ystävällisesti kumartuen häneen päin.

— Näetkös… minä ehkä… menen uusiin naimisiin!

— Se on oikein! Onnittelen… Mutta miksi sinä noin hämille joudut?

— En tiedä.

— Kuka hän on sitten?

— Minä olen muistaakseni puhunut sinulle hänestä… Bjenkovskij… tuleva prokuraattori… toistaiseksi runoilija ja haaveilija… Ehkä olet lukenut hänen runojaan? Hän julkaisee niitä…

— En lue runoja. Onko hän hyvä mies? Niin, tietysti hän on hyvä.

— En sano varmasti, että on, mutta sen minä voin sanoa itseäni imartelematta, että hän voi korvata minun menneisyyteni… Hän rakastaa minua… Minä olen vähitellen muodostanut itselleni pienen elämänfilosofian… ehkä se näyttää sinusta hieman julmalta.

— Filosofoi sinä vain… se on muodissa nykyään… — sanoi Ippolit Sergejevitsh piloillaan.

— Miehet ja naiset ovat kaksi toisilleen ikuisesti vihamielistä rotua… — selitti sisar pehmeästi. — Luottamus, ystävyys ja muut samantapaiset tunteet ovat tuskin mahdollisia minun ja miehen välillä. Mutta rakkaus on mahdollinen… ja rakkaus on vähemmän rakastavan voitto siitä, joka rakastaa enemmän… Minä olen kerran tullut voitetuksi, mutta kyllä sainkin maksaa siitä sakkoa… Nyt olen minä voittanut ja aion nauttia voiton hedelmistä…

— Se on todellakin julmanpuoleista filosofiaa… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh tuntien mielihyväkseen, että Varjenka ei voi filosofoida samalla tavalla.

— Elämä on sen minulle opettanut… Hän on neljää vuotta nuorempi minua… päätti hiljakkoin yliopiston… Minä tiedän, että on vaarallista minulle mennä naimisiin niinkin paljon nuoremman kanssa… Mutta sitten minä tahtoisin järjestää niin, etteivät minun oikeuteni omaisuuteeni nähden tulisi mitenkään vaaranalaisiksi.

— Niin… entä sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh tullen tarkkaavaksi.

— Olen aikonut kysyä sinulta neuvoa, miten järjestää asiani. Minä en tahdo antaa hänelle minkäänlaisia juridisia oikeuksia omaisuuteeni… enkä antaisi oikeuksia personaanikaan, jos se vain olisi mahdollista.

— Se on luullakseni mahdollista vain siviliavioliitossa. Muuten…

— Ei, siviliavioliittoa minä en tunnusta.

Ippolit Sergejevitsh katsoi sisareensa ja ajatteli inhoten:

— Hän on viisas! Jos Jumala on luonut ihmisiä, niin elämä vuorostaan on luonut heidät uudestaan siihen määrään, että he aikoja sitten ovat käyneet Hänelle vastenmielisiksi.

Mutta sisar selitti innokkaasti käsitystään avioliitosta.

— Avioliitto on oleva järkevä sopimus, jossa ei ole mitään uhalla uskallettua. Niin minäkin olen ajatellut järjestää asiani Bjenkovskijn kanssa. Mutta ennenkuin minä otan tämän askelen, minä tahtoisin selvittää miesvainajani kiusallisen veljen vaatimuksen. Ole sinä hyvä ja tarkasta kaikki paperit.

— Ehkä sallit minun ryhtyä siihen huomenna?

— Tietysti, milloin haluat.

Jelisaveta Sergejevna istui veljensä kanssa vielä pitkän aikaa kehitellen mielipiteitään ja kertoen yhtä ja toista Bjenkovskijsta. Hän puhui hänestä alentuvaisesti hymyillen ja silmiään siristellen. Veli kuunteli ja ihmetteli, ettei tuntenut minkäänlaista osanottoa sisaren kohtaloon ja puheeseen.

Aurinko oli jo laskenut, kun he erosivat. Veli meni tästä seurustelusta väsyneenä huoneeseensa, sisar samasta seurustelusta virkistyneenä taloustoimiinsa.

Ippolit Sergejevitsh sytytti lampun, etsi erään kirjan ja istuutui lukemaan, mutta jo ensimäistä sivua lukiessaan hän huomasi, ettei ollut lukutuulella. Hän sulki kirjan ja ojensihe nojatuolissa mukavaa asentoa etsien; mutta nojatuoli oli kova, ja sentähden hän kävi sohvalle pitkäksensä. Ensin hän ei ajatellut mitään, sitten hän muisti harmikseen, että hänen piakkoin täytyy tehdä tuttavuutta herra Bjenkovskijn kanssa, ja samassa hän hypähti muistaessaan sen luonteenkuvauksen, jonka Varjenka oli tästä herrasta antanut.

Ei kestänyt kauan, kun kaikki hänen ajatuksensa pyörivät vain Varjenkan ympärillä. Hän ajatteli muun muassa:

— Millaistahan olisi mennä naimisiin tuon rakastettavan hirviön kanssa? Kuka tietää, vaikka hänestä tulisi hyvinkin intresantti vaimo… jo siitäkin syystä että hänen huuliltaan et saisi kuulla kirjoista opittua viisautta…

Mutta harkittuaan joka puolelta asemaansa Varjenkan miehenä hän rupesi itsekseen nauramaan ja vastasi itselleen ehdottomasti:

— Ei koskaan!

Heti senjälkeen hänen mielensä muuttui surulliseksi.

II.

Lauvantaiaamu toi mukanaan Ippolit Sergejevitshille pienen ikävyyden: pukeutuessaan hän kaatoi lampun pöydältä lattialle. Lamppu särkyi, ja öljysäiliöstä juoksi vähäsen öljyä hänen toiseen kenkäänsä. Hänen kenkänsä puhdistettiin, mutta Ippolit Sergejevitshistä alkoi tuntua, kuin tee, leipä, voi, vieläpä hänen sisarensa kauniisti kammattu tukkakin olisi haissut lamppuöljylle.

Tämä pilasi hänen mielialansa.

— Riisu kenkä jalastasi ja pane se auringonpaisteeseen, niin lamppuöljy haihtuu ilmaan, — neuvoi hänen sisarensa. — Siksi aikaa voit vetää jalkaasi mieheni tohvelit; siellä on pari aivan uusia.

— Älä nyt ole rauhaton. Kyllä se on kohta hyvä.

— Ties vaikka kuinka kauan saisit odottaa. Ei, mutta anna minun käskeä tuomaan tohvelit?

— Ei, ei tarvitse. Heitä ne mielestäsi.

— Miksi niin? Tohvelit ovat hyvät, samettiset… Kyllä ne vielä kelpaavat.

Lamppuöljyn haju kiusotti Ippolit Sergejevitshiä, ja hänessä heräsi halu kiistellä.

— Mihin ne kelpaisivat? Ehkä sinä aiot käyttää niitä?

— En minä, vaan Aleksander.

— Kuka se on?

— Bjenkovskij!

— Ahaa! — naurahti veli kuivasti. — Tämä uskollisuus miesvainajasi tohveleita kohtaan on kerrassaan liikuttavaa. Ja käytännöllistä.

— Oletko sinä pahalla tuulella tänään?

Sisar katsoi häneen hiukan loukkaantuneena, mutta kovin uteliaasti, ja veli ajatteli epäsuopeasti tavatessaan sisarensa katseen:

— Hän luulee varmasti, että minä olen suutuksissa, kun Varjenka on poissa.

— Päivälliseksi saapuu Bjenkovskij, luultavasti, — ilmoitti Jelisaveta Sergejevna kotvan vaiettuaan.

— Se on hauskaa, — vastasi veli ja ajatteli: — Hän tahtoo, että minä olisin ystävällinen tulevaa lankoani kohtaan.

Uuvuttavan ikävän tunne lisäsi hänen ärtyisyyttään. Mutta Jelisaveta Sergejevna sanoi levittäessään huolellisesti ohuen voikerroksen leipäpalaselle:

— Käytännöllisyys on minun mielestäni erittäin kiitettävä ominaisuus. Etenkin nykyaikana, jolloin köyhyys niin raskaasti painaa meidän maasta elävää säätyämme. Miksei Bjenkovskij voisi käyttää miesvainajani tohveleita?…

— Ja käärinliinoja, jos sinä olet ottanut nekin talteen, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh pisteliäästi koettaessaan kaataa vaahdon kerma-astiasta lasiinsa.

— Mieheni jätti jälkeensä hyvin runsaan ja hyvän vaatevaraston. Eikä Bjenkovskij ole pilattu. Sinä tiedät, että heitä on suuri parvi sisaruksia: kolme veljeä, paitsi Aleksanderia, ja viisi sisarta. Ja maatila on kiinnitetty ehkä kymmenkertaisesti. Tiedätkö, minä ostin äskettäin heiltä suuren joukon kirjoja aivan polkuhinnasta; niissä voi olla arvokkaitakin. Katso, ehkä löydät jotakin itsellesi… Aleksander elää hyvin niukalla palkalla.

— Oletko tuntenut hänet kauankin? — kysyi veli, joka tunsi olevansa velvollinen puhumaan tulevasta langostaan, vaikkei mielensä tehnytkään.

— Kaikkiaan neljä vuotta, mutta lähemmin noin seitsemän, kahdeksan kuukautta. Saatpa nähdä, että hän on hyvin rakastettava. Hienoluonteinen, helposti innostuva, idealisti ja jonkun verran dekadentti. Onhan nuoriso muuten nykyään hyvin taipuvainen dekadentismiin… Toiset kallistuvat idealismiin, toiset materialismiin… mutta minä en pidä kumpaakaan viisaana.

— On olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka tunnustavat "sadan hevosvoiman skeptisismiä", kuten eräs toverini tapaa määritellä tämän suunnan, — ilmotti Ippolit Sergejevitsh kumartuen pöydän yli.

Sisar rupesi nauramaan ja sanoi:

— Se on sattuvasti sanottu, vaikka hiukan röyhkeästi. Minä puolestani kannatan skeptisismiä, mutta tervettä skeptisismiä, joka sitoo kaikenmoisten päähänpistojen siivet ja näyttää olevan välttämätön sille, joka tahtoo saada oikean käsityksen elämästä.

Veli joi hätäisesti teensä ja poistui ilmottaen, että hänen täytyy järjestää kirjansa. Mutta hänen huoneensa haisi yhä lamppuöljylle huolimatta siitä, että ovet ja ikkunat olivat auki. Hän rypisteli otsaansa, otti kirjan ja meni puistoon. Siellä seisoivat vanhat myrskyjen raastamat puut tiheästi toinen toisensa vieressä, ja nyt siellä vallitsi surumielinen, rauhottava hiljaisuus. Ippolit Sergejevitsh kulki avaamatta kirjaansa pitkin pääkäytävää; hän ei ajatellut eikä toivonut mitään.

Hän saapui joen rantaan, jossa vene oli. Tuolla vedessä hän oli nähnyt Varjenkan taivaallisen kauniin kuvan.

— Olenpa kuin koulupoika! — huudahti hän itsekseen tuntien, että muisto tytöstä oli suloinen hänelle.

Seisottuaan hetken aikaa joen partaalla hän astui veneeseen, istuutui sen perään ja alkoi katsella sitä kuvaa vedessä, mikä kolme päivää sitten oli näyttänyt niin ihanalta. Se oli nytkin kaunis, mutta sen läpikuultavassa syvyydessä ei näkynyt tänään tytön valkoista kuvaa. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, mutta heitti sen kohta veteen ajatellen, että teki tyhmästi, kun saapui tänne. Mitä tekemistä hänellä täällä oikeastaan oli? Tuskinpa muuta kuin suojella sisarensa hyvää mainetta, toisin sanoen antaa sisarelleen tilaisuuden sopivaisuuden sääntöjä rikkomatta pitää herra Bjenkovskijta vieraanaan. Se tehtävä ei ole tärkeä… Tämä Bjenkovskij ei mahda olla älykäs, jos hän rakastaa hänen sisartaan, joka on ehkä liiankin älykäs…

Hän istuskeli veneessä lähes kolme tuntia puoleksi mietteissään, puoleksi unhotuksissaan antaen uupuneitten ajatustensa ikäänkuin luistaa esineitä ja asioita pitkin niitä tarkemmin harkitsematta. Sitten hän nousi ja läksi hitaasti astelemaan kotiin harmitellen turhaan menetettyä aikaa ja lujasti päättäen ryhtyä heti työhön. Lähestyessään terassia hän näki solakan nuorukaisen, jonka yllä oli valkoinen mekko ja tumma vyö. Nuorukainen seisoi selin puistoon tarkastellen jotakin pöydän yli kumartuneena. Ippolit Sergejevitsh hiljensi askeleitaan ajatellen, että se oli Bjenkovskij. Silloin nuorukainen ojensi vartalonsa, viskasi kauniilla liikkeellä otsalta pitkät, tummat suortuvansa ja kääntyi puistoon.

— Keskiaikainen hovipoika! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen.

Bjenkovskijn kasvot olivat soikeat, kalpeat ja näyttivät olevan väsyneet ylläpitämään suurten, mustain, mantelimaisten ja syvissä kuopissa olevain silmäin jännitettyä loistoa. Pienet, mustat viikset varjostivat siropiirteistä suuta, ja huolimattomasti syrjään työnnetyt hiukset kaarevaa otsaa. Hän oli keskinkertaista lyhempi, mutta hänen taipuisa, sievä, suhteellinen vartalonsa peitti tämän ulkonaisen vian. Hän katsoi Ippolit Sergejevitshiin kuin likinäköinen, ja hänen kalpeissa kasvoissaan oli jotakin miellyttävää, mutta sairaalloista. Jos hänellä olisi ollut yllä baretti ja samettinen puku, niin hän olisi todellakin ollut kuin hovipoika, joka on karannut keskiaikaista hovia esittävästä maalauksesta.

— Bjenkovskij! — sanoi hän matalasti ojentaen Ippolit Sergejevitshille valkoisen käden pitkine, hoikkine musikantin sormineen.

Nuori oppinut puristi lujasti hänen kättään.

Hetken aikaa kesti kiusallista vaitioloa. Sitten Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua puiston kauneudesta. Nuorukainen vastasi hänelle lyhyesti huolehtien nähtävästi vain kohteliaisuudesta.

Pian tuli Jelisaveta Sergejevna yllään väljä, valkoinen puku mustine pitseineen. Tämä puku oli sopusoinnussa hänen rauhallisten kasvojensa kanssa ja antoi niitten säännöllisille pikku piirteille ylevän ilmeen. Hänen poskillaan leikki puna, ja kylmissä silmissä oli eloa.

— Kohta saamme päivällistä, — ilmotti hän. — Minä kestitän teitä jäätelöllä. Mutta miksi te, Aleksander Petrovitsh, olette noin surullinen? Niin, se on totta, ettehän vain unohtanut Schubertia?

— En, toin sekä Schubertin että kirjat, — vastasi hän avomielisesti ja haaveellisesti katsoen kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh näki hänen kasvojensa ilmeen ja tunsi asemansa kiusalliseksi, sillä hän ymmärsi, että tämä nuorukainen oli tehnyt päätöksen olla tunnustamatta Ippolit Sergejevitshin olemassaoloa.

— Mainiota! — huudahti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili samalla Bjenkovskijlle. — Päivällisen jälkeen me soitamme?

— Jos teitä huvittaa! — vastasi hän kumartaen.

Hän kumarsi sirosti, mutta se nauratti sittenkin Ippolit Sergejevitshiä.

— Minua huvittaa suuresti, — sanoi Jelisaveta Sergejevna kiemaillen.

— Pidättekö Schubertista? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Eniten kuitenkin Beethovenista, musiikin Shakespearesta, — vastasi Bjenkovskij kääntäen sivuttain kasvonsa kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh oli kuullut useasti ennenkin, että Beethovenia sanotaan musiikin Shakespeareksi, ja erotus Schubertin ja tämän välillä oli yksi niitä salasuuksia, joista hän ei rahtuakaan välittänyt. Mutta tämä nuorukainen kiinnitti hänen mieltään ja hän kysyi:

— Miksi te asetatte Beethovenin muista edelle?

— Sentähden, että hän on suurempi idealisti kuin kaikki muut säveltäjät yhteensä.

— Niinkö? Te pidätte siis sitä maailmankatsomusta oikeana?

— Niin pidän. Ja minä tiedän, että te olette piintynyt materialisti. Olen lukenut kirjotuksianne, — selitti Bjenkovskij; ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti.

— Hän tahtoo kiistellä, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. — Mutta hän on kelpo nuorukainen, suoraluontoinen ja perin rehellinen, kuten näyttää.

Ja hänen myötätuntonsa kasvoi tätä idealistia kohtaan, joka oli tuomittu käyttämään vainajan tohveleja.

— Me olemme siis vihamiehiä? — kysyi hän hymyillen.

— Kuinka voisimme olla ystäviä? — huudahti Bjenkovskij tulisesti.

— Hyvät herrat! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna sisältä. — Älkää unohtako, että te olette juuri tulleet tuttaviksi…

Sisäkkö Masha kattoi päivällispöydän helistäen kovasti astioilla ja luoden tuontuostakin salavihkaa Bjenkovskijn kasvoihin katseen, joka säteili naiivia ihastusta. Ippolit Sergejevitsh katsoi myöskin häneen ajatellen, että tätä nuorukaista on kohdeltava kaikella huomaavaisuudella ja että olisi paras välttää joutumasta hänen kanssaan ideaalisiin keskusteluihin, sillä hän saattaa kiivastua vimmatusti. Mutta Bjenkovskij katsoi tulevaan lankoonsa tulinen tuike silmissä ja hermostunut värinä kasvoilla. Nähtävästi hän intohimoisesti halusi puhua ja hillitsi vaivoin tämän halunsa. Ippolit Sergejevitsh päätti sulkeutua puhtaasti virallisen kohteliaisuuden rajoihin.

Jelisaveta Sergejevna istui jo pöydän ääressä viskellen leikillisesti ja sievästi tyhjiä lauselmia milloin puolelle, milloin toiselle. Miehet vastasivat hänelle lyhyesti, toinen sukulaisen tuttavallisella välinpitämättömyydellä, toinen rakastuneen kunnioituksella. Mutta kaikkia kolmea vaivasi jonkunlainen kiusallisuuden ja painostuksen tunne, joka pani tarkkaamaan toista ja itseään.

Masha toi ensimäisen ruokalajin terassille.

— Olkaa hyvät! — kutsui Jelisaveta Sergejevna ottaen kauhan käteensä. — Otatteko ryypyt?

— Minä otan ainakin! — virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

— Minä en ota, jos suvaitsette, — ilmotti Bjenkovskij.

— Suvaitsen mielelläni. Mutta maistattehan te?

— En tahdo…

— Kilistää maljaa materialistin kanssa, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Maukas keitto piirakoineen ja mahdollisesti Ippolit Sergejevitshin asiallinen käytös ikäänkuin kylmensivät ja pehmensivät jonkun verran tuimaa tuiketta nuorukaisen silmissä. Kun tarjottiin toista ruokalajia, hän rupesi puhumaan:

— Ehkä teistä tuntui hyvin uhmaavalta minun äskeinen vastaukseni teidän kysymykseenne: olemmeko vihamiehiä? Se tuntui mahdollisesti epäkohteliaalta, mutta minä puolestani tahdon pitää ihmisten välisiä suhteita vapaina kaikesta virallisesta valheesta, joka on tullut yleiseksi tavaksi.

— Minä olen aivan samaa mieltä, — virkkoi Ippolit Sergejevitsh hymyillen. — Jota yksinkertaisemmin, sitä parempi. Teidän suora puheenne vain miellyttää minua, jos niin saan sanoa.

Bjenkovskij hymähti surullisesti ja sanoi:

— Me olemme todellakin vihamiehiä aatteen piirissä, ja se lankee luonnostaan. Te sanotte: yksinkertaisemmin — parempi. Minä ajattelen myöskin niin, mutta minä annan näille sanoille toisen merkityksen, te toisen…

— Niinkö arvelette? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Epäilemättä, jos te lähdette kirjotuksissanne selittämistänne mielipiteistä suorinta järjen tietä.

— Niin teenkin…

— Siinä sen näette… Minun kannaltani katsoen teidän käsityksenne yksinkertaisuudesta on törkeä. Mutta jättäkäämme se… Sanokaa, voitteko todellakin ajatella elämän olevan kuin kone, joka tekee kaiken, vieläpä aatteetkin, tuntematta sisäistä kylmyyttä? Eikö sielussanne ole pisaraakaan myötätuntoisuutta kaikkea sitä salaperäistä ja kaunista kohtaan, jota te pidätte pelkkänä kemiallisena prosessina, aineen molekylien liikuntona?

— Hm… sitä sisäistä kylmyyttä minä en tunne, sillä minä olen selvillä asemastani elämän suuressa koneistossa, paljon runollisemmassa kuin kaikki mielikuvitukset… Mitä tulee tunteen ja järjen metafyysilliseen kuohuntaan, niin se on makuasia. Kukaan ei voi vielä sanoa mitä kauneus on. Joka tapauksessa täytyy otaksua, että se on fysiologista aistintaa.

Toinen puhui kolealla äänellä, täynnä sydämellisyyttä ja surunsävyistä sääliä eksynyttä vastustajaansa kohtaan, toinen rauhallisesti tuntien henkisen ylemmyytensä ja välttäen sellaisia sanoja, jotka haavoittaisivat vastustajan itserakkautta, jollaisia sanoja on aina niin runsaasti kahden ihmisen kiistassa siitä, kummanko totuus on lähempänä totuutta. Jelisaveta Sergejevna hymyili koko ajan heikosti seuraten kiistelijäin ilmeitä ja jyrsien huolellisesti lihat luista. Oven takaa näkyi Masha, joka parhaansa mukaan koetti ymmärtää sitä, mistä herrasväki puhui; hänen kasvonsa olivat jännityksessä ja silmät olivat pyöreät eikä niissä ollut tuota hänelle tavallista viekasta ja ystävällistä ilmettä.

— Te puhutte todellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan on, kun kaikki ympärillämme ja me itsekin olemme alituisesti toimiva kemiallinen tai mekaaninen prosessi? Kaikkialla on liikettä ja kaikki on liikettä, ei ole edes sadasosa sekunnista lepoa. Mitenkä minä voin tavottaa todellisuuden, mitenkä voin päästä siitä selville, jos minä itse joka hetki en ole se, mikä juuri olin, enkä se, mikä tulen seuraavassa silmänräpäyksessä olemaan? Te ja minä — me olemme vain materiaa? Mutta kerran me makaamme pyhän ristin alla saastuttaen ilmaa mädän hajulla… Meistä jää ehkä maan päälle jäljelle vain vaalenneita valokuvia, jotka eivät koskaan kenellekään mitään sano elomme iloista ja kärsimyksistä, jotka tietymättömyys on niellyt. Eikö ole kauheata uskoa siihen, että me kaikki ajattelevat ja kärsivät ihmiset elämme kerran mädäntyäksemme?

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli:

— Jos sinä olisit varma uskosi totuudesta, niin sinä olisit rauhallinen. Mutta sinä huudat. Etkä sinä huuda siksi, että olet idealisti, vaan siksi, että hermosi ovat pilalla.

Mutta Bjenkovskij katsoi palavin silmin häneen ja jatkoi:

— Te puhutte tieteestä. Hyvä! Minä kunnioitan sitä järjen mahtavana voimana vapauttaa minut salaisuuden kahleista… Mutta minä näen itseni seisovan sen valossa samalla paikalla kuin muinaiset esi-isäni, jotka järkähtämättä uskoivat, että ukkonen jyrisee profeetta Eliaksen armosta. Minä en usko Eliakseen, minä tiedän, että ukkonen on sähkön vaikutusta, mutta missä suhteessa se on Eliasta selvempi? Ehkä siinä, että se on monimutkaisempi? Se on yhtä epäselvä kuin liikunto ja muut voimat. Ja toisinaan minusta näyttää, kuin tiede ei tekisi muuta kuin sotkisi käsitteitä! Minä luulen, että pitää uskoa, mutta minulle nauretaan ja sanotaan: ei pidä uskoa, vaan tietää. Minä tahdon tietää mitä aine on, ja minulle vastataan näin: "aine on se sisältö avaruudessa, jossa me objektivoimme aistintojemme syyn". Miksi vastata sillä tavalla? Onko se mikään vastaus kysymykseen? Se on ivaa siitä, joka intohimoisesti ja totisesti etsii vastauksia henkensä polttaviin kysymyksiin… Minä tahdon tietää olemassaoloni tarkoituksen — ja tätä henkeni pyrkimystä pilkataan. Mutta minä elän, ja se antaa minulle oikeuden vaatia viisauden monopolinomistajilta vastausta — miksi elän?

Ippolit Sergejevitsh vilkaisi Bjenkovskijn kiihtymyksestä palaviin kasvoihin ja tunsi, että hänen pitää vastata nuorukaiselle sanoilla, jotka vastaisivat hänen hurjaa tunnettaan. Mutta samassa hänen teki mielensä todistaa hänet kumoon. Nuoren runoilijan silmät muuttuivat entistä suuremmiksi — niissä paloi intohimoinen tuska. Hän hengästyi, ja hänen oikea kätensä vilahti ilmassa milloin uhkaavasti nyrkissä, milloin tavotellen jotakin kaukaa.

— Mutta kuinka paljon te olettekaan ottanut elämältä antamatta sille mitään sijaan! Tähän te vastaatte halveksivasti… Mutta siinä kaikuu — mikä? Kykenemättömyys vastata varmuudella ja sitäpaitsi kykenemättömyys sääliä ihmisiä. Teiltä pyydetään hengen leipää, mutta te tarjoatte kieltämisen kiveä! Te olette ryöstänyt elämän sielun, ja jollei se enää voi osottaa rakkauden ja kärsimyksen sankaritekoja, niin te olette siihen syypää, sillä te, järjen orjat, olette antaneet sielunne sen valtaan, ja sitten se on jähmettynyt ja kuolee sairaana ja köyhänä! Mutta elämä on yhä yhtä synkkää, ja sen tuskat, sen suru vaativat sankareja… Missä he ovat?

— Ihan kuin hän olisi saanut taudinkohtauksen! — huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen katsoen tuota hermokimppua, joka kiihtyneenä vapisi hänen edessään. Hän koetti tyynnyttää tulevan lankonsa myrskyistä kaunopuheisuutta, mutta se oli hyödytöntä, sillä ankaran vastalauseensa innostama nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän oli kaiketi kauan kantanut rinnassaan tuskia, jotka nyt pääsivät vuotamaan ilmoille, ja oli iloinen saadessaan paljastaa ne yhdelle niistä ihmisistä, jotka hänen mielestään olivat turmelleet elämän.

Jelisaveta Sergejevna ihaili häntä vaaleansiniset silmät puoleksi ummessa; niissä loisti nautinnonhimon kipinä.

— Kaikessa siinä, mitä te olette niin voimakkaasti ja kauniisti lausunut, — puuttui Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti ja vakavasti puheeseen käyttäen hyväkseen väsyneen puhujan satunnaista väliaikaa ja tahtoen rauhottaa häntä, — kaikessa siinä on kieltämättä paljon totista tunnetta ja tutkivaa järkeä…

— Pitäisipä sanoa hänelle jotakin jäähdyttävää… — ajatteli hän ponnistaen ajatuksensa liikkeelle ja muodostaen sarjan kohteliaisuuksia.

Silloin hänen sisarensa päästi hänet pälkähästä. Jelisaveta Sergejevna oli jo syönyt kylläkseen ja istui nyt nojatuolissaan sen selkämystä vasten nojaten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu vanhanaikaiseen tapaan, mutta tämä kruununmuotoinen kampaus sopi hyvin hänen käskevään ilmeeseensä. Pidätetystä hymystä auenneitten huulten takaa näkyi kaksi valkoista, hienoa hammasriviä, ja kauniilla kädenliikkeellä hän keskeytti veljensä sanoen:

— Sallikaa minunkin sanoa sana! Minä muistan erään viisaan miehen lausunnon, ja se kuuluu: "Ne eivät ole oikeassa, jotka sanovat: tuossa on totuus! — eivätkä nekään, jotka vastaavat: tuossa on valhe! — vaan oikeassa ovat ainoastaan Zebaot ja ainoastaan saatana, joita en usko olevan, mutta joitten täytyy olla jossakin, sillä he ovat tehneet elämän niin kaksinaiseksi ja elämä on luonut heidät. Ymmärrättekö? Minähän puhun samaa kieltä kuin tekin! Mutta vuosisatojen viisauden minä puserran yhdeksi ainoaksi lauseeksi, jotta te näkisitte viisautenne mitättömyyden".

Ja lumoavan kirkas hymy kasvoillaan hän kysyi vierailtaan:

— Mitä te pidätte siitä?

Ippolit Sergejevitsh kohautti sanatonna olkapäitään; sisaren sanat hämmensivät hänet, mutta hän oli tyytyväinen, että Bjenkovskij oli rauhotettu.

Mutta Bjenkovskijlle tapahtui jotakin omituista. Kun Jelisaveta Sergejevna rupesi puhumaan, niin hänen kasvoilleen leimahti innostuksen tuli, joka kalpeni sana sanalta. Hän tahtoi vastata jotakin, hänen huulensa vapisivat hermostuneesti, mutta sanoja ei kuulunut. Mutta Jelisaveta Sergejevna istui mahtavana kaikessa rauhassa ja seurasi hänen kasvojensa ilmeitä nauttien siitä vaikutuksesta, minkä sanansa tekivät nuorukaiseen.

— Minusta ainakin näyttää, kuin nämä sanat sisältäisivät suurten filosofisten teosten koko loppusumman, — sanoi Jelisaveta Sergejevna hetken aikaa vaiettuaan.

— Sinä olet jossakin määrin oikeassa, — hymähti hänen veljensä kierosti, — mutta sittenkin…

— Pitääkö ihmisen sitten sammuttaa Prometeus-tulen viimeisetkin kipinät rinnastaan? — huudahti Bjenkovskij katsoen surullisesti Jelisaveta Sergejevnaan.

— Ei suinkaan, jos niistä on jotakin positiivista hyytyä… iloa teille! — sanoi tämä hymyillen.

— Minun mielestäni sinä valitset sangen vaarallisen arvostimen positiivisen hyödyn määräämistä varten, — huomautti veli kuivasti.

— Jelisaveta Sergejevna! Te kun olette nainen, sanokaa, kuinka suuri, aatteellinen naisliike vaikuttaa teidän sieluunne? — kysyi Bjenkovskij innostuen uudelleen.

— Se on mieltäkiinnittävä.

— Eikö muuta?

— Mutta minä luulen, että se on… mitenkä teille sanoisin… se on tarpeettomain naisten liike. He ovat jääneet ikäänkuin elämän ulkopuolelle siksi, että ovat rumia, tai siksi, etteivät tunne kauneutensa voimaa, eivät tiedä miesten makua eivätkä siis osaa hallita heitä… He ovat tarpeettomia monesta syystä!… Mutta älkäämme unohtako jäätelöä!

Bjenkovskij otti hänen käsistään vihreän maljakon, asetti sen eteensä ja alkoi itsepäisesti tuijottaa kylmään, valkoiseen aineeseen pyyhkien vapisevalla kädellä hermostuneesti hiestynyttä otsaansa.

— Siinä nyt näette, filosofia ei pilaa ainoastaan elämänmakua, vaan vieläpä ruokahalunkin, — sanoi Jelisaveta Sergejevna piloillaan.

Mutta veli katsoi sisareensa ajatellen, että tämä leikki kehnoa leikkiä pojan kanssa. Hänessä oli keskustelu herättänyt ikävän tunteen, ja vaikka hän sääli Bjenkovskijta, niin tämä sääli ei lämmittänyt hänen sydäntään ja oli siis vailla energiaa.

— Sic visum Veneri! — päätti hän nousten pöydästä tupakoimaan.

— Rupeammeko nyt soittamaan? — kysyi Jelisaveta Sergejevna Bjenkovskijlta.

Tämä kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi, ja he menivät sisälle, josta pian kuului flyygelin ääniä ja viulun viritystä. Ippolit Sergejevitsh istui mukavassa nojatuolissa lähellä terassin kaidepuuta villien viiniköynnösten varjossa. Hän kuuli mitä sisarensa ja Bjenkovskij puhuivat. Salin avoimet ikkunat, joilla oli koristekasveja, olivat puistoon päin.

— Oletteko kirjottanut mitään sitten kun viimeksi tavattiin? — kysyi Jelisaveta Sergejevna lyöden äänen viululle.

— Olen, vähäsen.

— Lukekaa se!

— Ei minua nyt haluta.

— Tahdotteko, että minun pitää pyytää teitä?

— Tahdonko? En… Mutta minä tahtoisin lausua ne säkeet, jotka paraikaa liikkuvat mielessäni…

— Lausukaa, minä pyydän!

— Minä lausun… Ne syntyivät nyt juuri… te herätitte ne eloon…

— Kuinka ihanaa!

— Ehkä… En tiedä, puhutteko te vilpittömästi…

— Pitäisiköhän minun lähteä tästä matkoihini? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh. Mutta hän ei viitsinyt nousta ja hän jäi rauhottaen itseään sillä, että tietäväthän he hänen olevan terassilla.

Sun kauneutes rauhaisan mua kylmä loisto tuskastuttaa…

kuului Bjenkovskijn matala ääni.

Sä naureksit mun unian'? Ne ehkä sua kummastuttaa?

kysyi nuorukainen surullisesti.

— Pelkäänpä, että kysyt sitä liian myöhään, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh hymyillen epäilevästi.

Sun katseesi on tunnoton, ja sanoissas on kylmä tuntu… Mut hourailu sull' vierast' on…

Bjenkovskij vaikeni liikutuksesta tai mahdollisesti loppusoinnun puutteesta.

Niin uhkea on unten huntu! Siin' myrskyä on, elämää!… Mut suuri halu rinnan täyttää elämän ihme ymmärtää, tie onneen ihmisille näyttää…

— Ei, nyt minä pakenen! — päätti Ippolit Sergejevitsh, jonka nuorukaisen hysteerinen valitus nosti väkisinkin jaloilleen, valitus, jossa samalla kertaa kaikui liikuttava "hyvästi!" hänen sielunsa rauhalle ja epätoivoinen "armahda!" naiselle hänen vieressään.

Sun orjanas tein istuimen mä sulle syämmen hulluudessa ja odotan…

— Odotat perikatoasi, sillä — sic visum Veneri! — päätti Ippolit Sergejevitsh runon poistuen pitkin puiston käytävää.

Hän ihmetteli sisartaan, joka ei ollut niin kaunis, että olisi voinut herättää nuorukaisessa sellaisen rakkaudentuskan. Hän oli varmasti saavuttanut sen vastustusmenetelmällä. Siinä tapauksessa pitää antaa hänen kestävyydelleen täysi tunnustus, sillä Bjenkovskij on kaunis… Ehkä täytyy hänen veljenä ja kunnon miehenä huomauttaa sisarelleen tämän oikeasta suhteesta tuohon tuskasta palavaan poikaan? Mutta mihin voisi sellainen keskustelu johtaa nyt? Eikö hän ollut siksi pätevä Amorin ja Venuksen asioissa, että voisi sekaantua juttuun… Mutta joka tapauksessa täytyy hänen näyttää Jelisavetalle, että tämä nuori herra luultavasti joutuu perikatoon, jollei hän hänen sisarensa avulla onnistu ajoissa sammuttamaan hurmaustensa liekkiä ja opi tuntemaan luonnollisemmin ja ajattelemaan terveemmin.

— Mutta miten kävisi, jos tämä himon soihtu palaisi Varjenkalle?

Ippolit Sergejevitsh ei kuitenkaan vastannut itselleen asettamaansa kysymykseen, vaan ajatteli, mitä Varjenka paraikaa mahtoi tehdä? Ehkä hän kurittaa Nikonia tai työntää pitkin huoneita isäänsä rullatuolissa. Nämä arvelut kiusasivat häntä. Ei, täytyy ehdottomasti avata tytön silmät näkemään todellisuutta ja tutustuttaa hänet ajan henkisiin virtauksiin. Mikä vahinko, että hän asuu niin kaukana, ettei voi tavata tyttöä useammin ja päivä päivältä poistaa kaiken sen, mikä estää hänen järkeään toimimasta loogillisesti!

Puisto oli tulvillaan hiljaisuutta ja tuoksuvaa viileyttä, talosta kuului viulun laulavia ääniä ja flyygelin hermostuneita lyöntejä — toinen toisensa jälkeen syntyi säveliä, joissa milloin oli suloista rukousta, hellää houkutusta, myrskyistä innostusta.

Korkealta ilmasta kuului myöskin soittoa: siellä lauloivat leivot. Lehmuksen oksalla istui pörröinen ja nokimusta kottarainen, joka nyppieli rintasulkiaan ja vihelsi merkitsevästi vilkuillen haaveilevaan mieheen, joka asteli hitaasti käytävää pitkin kädet selän takana ja katse jonnekin kauas tähdättynä.

Iltateellä Bjenkovskij oli hillitympi. Jelisaveta Sergejevna näytti olevan lämmennyt jostakin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa taattu abstraktisista keskusteluista.

— Sinä et kerro mitään Pietarista, Ippolit, — virkkoi Jelisaveta Sergejevna.

— Mitä kerrottavaa siitä olisi? Hyvin suuri ja vilkas kaupunki… Sää on tavallisesti kostea ja…

— Ja ihmiset ovat kuivia, — keskeytti Bjenkovskij.

— Eivät läheskään kaikki. On paljon pehmenneitä, jotka ovat ikivanhan sentimentaalisuuden homeen peitossa. Ihmiset ovat kaikkialla erilaisia!

— Jumalan kiitos, että niin on asian laita! — huudahti Bjenkovskij.

— Niin, elämä olisi sietämättömän ikävää, jollei niin olisi! — vakuutti Jelisaveta Sergejevna. — Onko maaseutu vielä muodissa nuorison keskuudessa? Vieläkö leikitään kansanomaisuutta?

— Kyllä, mutta vähitellen selvitään lumoista.

— Tämä ilmiö on hyvin luonteenomainen meidän päiviemme sivistyneistölle, — ilmotti Bjenkovskij hymyillen. — Niin kauan kuin sivistyneistö oli suurimmaksi osaksi aatelista, oli asian laita toinen. Mutta nyt, kun pari kolme tavallista kirjaa lukeneen koronkiskurin, kauppiaan tai virkamiehen poika on jo sivistynyt, niin maaseutu ei voi enää herättää mielenkiintoa sellaisessa sivistyneistössä. Ymmärtääkö se maaseutua? Tokkohan maaseutu voi olla sille muuta kuin paikka, jossa on hyvä viettää kesää? Tälle sivistyneistölle maaseutu on kesähuvila… ja tähän sivistyneistöön kuuluvat henkilöt ovat olemukseltaan kesävieraita. He saapuvat, asuvat, lähtevät jättäen jälkeensä kaikenmoista roskaa ja jätteitä — kesävieraitten tavallisia jälkiä. Heidän jälkeensä tulee toisia, jotka lakaisevat pois edellisten jättämät roskat ja niitten mukana muiston 90-luvun kehnosta, sieluttomasta, voimattomasta sivistyneistöstä.

— Ja nämä "toiset" ovat restauroituja aatelisia, vai kuinka? — kysyi Ippolit Sergejevitsh silmäänsä siristäen.

— Suokaa anteeksi, te käsititte minut itsellenne hyvin epäedullisesti! — tulistui Bjenkovskij.

— Minä kysyin vain, keitä nuo "toiset" ovat? — virkkoi Ippolit Sergejevitsh olkapäitään kohauttaen.

— He ovat nuori maaseutu! Sen reformoitu sukupolvi, väkeä, jossa on kehittynyt tunne inhimillisestä arvosta, joka janoaa tietoja, joka on voimakasta ja valmis ottamaan osaa maan elämään.

— Minä tervehdin teitä jo edeltäpäin, — sanoi Ippolit Sergejevitsh välinpitämättömästi.

— Niin, täytyy tunnustaa, että maaseutu alkaa luoda maailmaan jotakin uutta, — sanoi Jelisaveta Sergejevna sovittavasti. — Minun talonpoikieni joukossa on muutamia erittäin mieltäkiinnittäviä, kuten esimerkiksi veljekset Ivan ja Grigorij Shahov, jotka ovat lukeneet noin puolen kirjastoani, ja Akim Masyrjov, mies, joka "ymmärtää kaikki", kuten hänen on tapana sanoa. He ovat loistavia kykyjä! Minä päätin kerran tutkia viimeksimainittua, annoin hänelle fysiikan oppikirjan, käskin lukemaan ja ottamaan selville vivun ja vaa'an lain, ja viikon kuluttua hän läpäisi tutkinnon niin loistavasti, että minä ihan hämmästyin! Vastasipa minun kehumisiini: "Mitäpä siinä sen kummempaa? Kun te sen ymmärrätte, niin miksen minä ymmärtäisi — kirjat ovat kaikille!" Mitäs sanotte? Mutta heidän käsityksensä oman arvon tuntemisesta on vasta kehittynyt röyhkeyden asteelle. Tätä ominaisuuttaan he osottavat minullekin, mutta minä siedän sen valittamatta kunnallisesimiehelle, sillä ymmärrän, että sellaisesta maaperästä voi nousta sellaisia tulikukkasia… että jonakin kauniina aamuna voin herätä tuhkaläjässä.

Ippolit Sergejevitsh hymyili. Bjenkovskij katsoi tähän naiseen surullisesti.

He keskustelivat pintapuolisesti ja verrattain laimeasti lähes kymmeneen saakka, jolloin Jelisaveta Sergejevna ja Bjenkovskij menivät uudestaan soittelemaan, mutta Ippolit Sergejevitsh toivotti heille hyvää yötä ja poistui kamariinsa. Hän huomasi, ettei tuleva lankonsa koettanut edes vähääkään salata sitä iloa, jota tunsi saattaessaan rakastettunsa veljeä.

… Kun saa tietää, mitä tahtoo tietää, niin seuraa ikäänkuin palkintona tiedonhalulle ikävä. Tällainen tunne valtasi Ippolit Sergejevitshinkin, kun hän oli istuutunut kirjotuspöydän ääreen kirjottaakseen muutaman kirjeen tuttavilleen. Hän ymmärsi nyt sisarensa suhteen Bjenkovskijhin, ymmärsi oman osansa tässä näytelmässä. Kaikki tämä oli huonosti, mutta samalla kaikki oli ikäänkuin vierasta hänelle, ja hänen mielensä ei joutunut kuohuksiin Pygmalionin ja Galatean parodiasta, vaikka hänen järkensä tuomitsikin sisaren menettelyn. Alakuloisesti rummutettuaan kynällä pöytään hän pienensi lampun liekin, ja kun huone muuttui hämäräksi, meni katselemaan ikkunasta ulos.

Kuutamon valaisemassa puistossa vallitsi syvä hiljaisuus, ja ikkunaruudun läpi kuu näytti vihertävältä. Varjo vilahti ikkunan alla ja katosi kallistellen oksia. Ippolit Sergejevitsh avasi ikkunan ja katsoi ulos — puitten välissä vilahti Mashan valkoinen puku.

— No niin, — ajatteli hän hymyillen, — rakastakoon sisäkkö oikein, koska emäntä vain leikkii rakkaudella.

Hitaasti katosivat päivät, ajanpisarat iäisyyden valtamereen, ja ne olivat kaikki hirvittävän yksitoikkoisia. Ei tullut uusia vaikutelmia. Eikä työ sujunut, sillä paahtava aurinko, puiston tuoksu ja haaveellinen kuu herättivät mielessä uneksivan velttouden.

Ippolit Sergejevitsh nautti kaikessa rauhassa puhdasta kasvinelämää lykäten päivästä päivään päätöksensä ryhtyä vakavasti työhön. Toisinaan hänen tuli ikävä, hän soimasi toimettomuuttaan, tahdon puutetta, mutta tämä kaikki ei herättänyt hänessä halua työhön, ja hän selitti itselleen laiskuutensa olevan elimistön pyrkimystä koota energiaa. Herätessään aamulla terveestä, sikeästä unesta hän ojensi itseään tyytyväisenä ja pani merkille, että lihaksensa olivat tulleet kimmoisiksi, ihonsa notkeaksi ja että keuhkonsa hengittivät syvään.

Hänen sisarensa ikävä, jokapäiväinen tapa filosofoida ensin harmitti häntä, mutta vähitellen hän tottui tähän Jelisaveta Sergejevnan heikkouteen ja oppi niin taitavasti ja harmittomasti todistamaan hänelle filosofoimisen hyödyttömyyden, että sisar alkoi hillitä itseään. Ippolit Sergejevitsh huomasi, ettei sisarensa filosofoinut luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä selville suhteestaan elämään, vaan halusta hävittää ja kaataa kaikki, mikä tavalla tai toisella hämmensi hänen sielunsa kylmää rauhaa. Hän oli muodostanut itselleen kaavankin käytäntöä varten, mutta teoriat huvittivat häntä vain siinä määrässä kuin ne saattoivat veljen silmissä kaunistaa hänen kuivaa, epäilevää, vieläpä ivallista suhdettaan elämään ja ihmisiin. Vaikka Ippolit Sergejevitsh ymmärsi kaiken tämän, hänen ei tehnyt lainkaan mielensä moittia sisartaan. Hän moitti kyllä ajatuksissaan, mutta hänessä ei ollut sitä, mikä olisi saanut hänet sanomaan moitteensa julki, sillä tosiasiassa hänen sydämensä oli melkein yhtä kylmä kuin sisarenkin sydän.

Melkein joka kerta Bjenkovskijn vierailtua talossa Ippolit Sergejevitsh teki päätöksen puhua sisarelleen tämän suhteesta nuorukaiseen, mutta se jäi kuitenkin tekemättä. Olihan vielä tuntematonta, kumpi tulisi kärsimään, kun terve järki kerran herää tuon nuoren herran palavassa mielessä. Sisar muistaa kyllä, että Bjenkovskij on nuorempi häntä. Hänen, Jelisaveta Sergejevnan, tähden ei siis tarvitse olla huolissa. Entä jos hän tulee rangaistuksi? Niin pitäisikin käydä, jos elämä on oikeudenmukainen…

Varjenka oli usein talossa vieraana. He soutivat joella kaksin tai kolmisin Jelisaveta Sergejevnan kanssa, mutta Bjenkovskij ei ollut milloinkaan mukana; he kävelivät metsässä, ajoivatpa kerran kahdenkymmenen virstan päässä olevaan luostariin. Varjenka miellytti yhä Ippolit Sergejevitshiä ja suututti häntä villeine puheineen, mutta hänen seuransa oli aina hauska. Tytön lapsellisuus huvitti häntä ja hillitsi hänessä miestä, ja hänen luonteensa kokonaisuus herätti Ippolit Sergejevitshissä ihmettelyä, mutta se yksinkertaisuus, jolla tyttö työnsi luotaan kaiken sen, millä hän tahtoi horjuttaa hänen uskoaan, se loukkasi Ippolit Sergejevitshin itserakkautta.

Yhä useammin tämä kysyi itseltään:

— Eikö minussa totta tosiaan ole niin paljon energiaa, että voisin karkottaa tytön mielestä kaikki nuo harhaluulot ja typeryydet?

Kun hän ei nähnyt Varjenkaa, hän piti välttämättömänä, vieläpä velvollisuutena ohjata tytön ajatukset harhateiltä oikealle tolalle, mutta heti kun Varjenka ilmaantui, niin hän, jollei kokonaan unohtanut tätä velvollisuuttaan, niin ei ainakaan pannut sitä etusijaan seurustellessaan tytön kanssa. Toisinaan hän huomasi kuuntelevansa tyttöä, ikäänkuin olisi tahtonut oppia häneltä jotakin, ja tunnusti tytössä olevan jotakin, mikä rajotti hänen ajatustensa vapautta. Sattuipa joskus, että hänellä oli jo valmiina vastaus, joka selvyydellään ja voimallaan olisi voinut saada tytön vakuutetuksi harhaluuloistaan, mutta hän kätki tämän vastauksen, ikäänkuin olisi pelännyt ilmaista sitä. Tavattuaan itsensä sellaisesta hän ajatteli:

— Johtuisikohan tämä epäilyksestä omaan totuuteeni nähden?

Hän otaksui sen olevan päinvastoin. Ippolit Sergejevitshin oli vaikea keskustella tytön kanssa jo siitäkin syystä, ettei tämä tiennyt alkeellisimpia mielipiteitä. Hänen täytyi alkaa aivan alusta, mutta Varjenkan itsepäiset kysymykset "miksi?", "minkätähden?" työnsivät hänet umpisokkeloihin, joissa tyttö ei voinut lainkaan seurata häntä. Vastaväitteisiin väsyneenä Varjenka kerran lausui hänelle filosofiansa seuraavasti:

— Jumala on luonut minut, niinkuin kaikki muutkin, oman kuvansa kaltaiseksi… Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu siis Hänen tahdostaan, ja minä elän, niinkuin Hän tahtoo… Tietäähän Hän, kuinka minä elän? Siinä kaikki… turhaan te minua ahdistatte!

Varjenka kiihotti hänessä yhä useammin miespuolisuuden tunnetta, mutta Ippolit Sergejevitsh piti tarkkaa vaaria itsestään ja rivakoilla voimanponnistuksilla sammutti itsessään nämä aistilliset leimahdukset, koettipa salata niitä itseltään, mutta jollei se onnistunut, niin sanoi itselleen syyllisesti hymyillen:

— Mitä tehdä? Sehän on luonnollista… niin kaunis tyttö… Mutta minä olen mies, ja minun elimistöni joutuu päivä päivältä yhä enemmän auringon ja ilman vaikutukselle alttiiksi… Se on luonnollista, mutta tytön kummallisuudet tekevät rakastumisen mahdottomaksi… Ihmisen ajatukset alkavat toimia tarmokkaasti, kun hänen tunteensa tarvitsee naamiota, jonka taa voisi piilottaa halujensa karkean totuuden. Luonnostaan suora ja rehellinen, niinkuin jokainen voima, tunne menettää suoruutensa ja rehellisyytensä ja muuttuu raa'aksi, kun elämä murskaa sen tai kylmän järjen kovakouraiset ponnistukset pidättävät sitä. Silloin tunne, tarvitessaan peittää heikkoutensa ja raakuutensa, etsii apua järjen suurelta kyvyltä antaa valheelle totuuden naama. Tämä ominaisuus oli kehittynyt Ippolit Sergejevitshissäkin sangen pitkälle, ja sen avulla hänen onnistui antaa vetovoimalle Varjenkaan luonne, joka oli vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä. Hänessä ei olisi ollut voimaa rakastaa tyttöä, sen hän tiesi, mutta hänen mielensä syvyydessä kyti toivo saada omistaa hänet. Ippolit Sergejevitsh salasi itseltään oman odotuksensa, että tyttö olisi rakastunut häneen. Ja pohtiessaan oman itsensä kanssa asioita, jotka eivät alentaneet häntä hänen omissa silmissään, hänen onnistui peittää itseltään kaikki, mikä olisi voinut herättää hänessä ajatuksen epäillä omaa kunnollisuuttaan…

Kerran iltateetä juotaessa sisar ilmotti hänelle:

— Huomenna on Varjenka Aljesovan syntymäpäivä. Meidän pitää lähteä heille vieraisiin. Minun tekee sitäpaitsi mieleni saada ajella… Ja hevostenkin täytyy saada jalotella.

— Lähde vaan… ja vie minunkin onnitteluni samalla, — sanoi veli tuntien, että hänenkin mielensä teki sinne.

— Etkö sinä halua lähteä sitten? — kysyi sisar katsoen uteliaasti veljeensä.

— Minäkö? En tiedä itsekään… Luulen, ettei mieleni tee lähteä. Mutta voinhan minä lähteäkin.

— Ei sinun tarvitse! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna painaen päänsä alas salatakseen hymynsä.

— Sen tiedän, — virkkoi veli tyytymättömästi.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Ippolit Sergejevitsh moitti itseään siitä, että oli näin käyttäytynyt Varjenkaa kohtaan, ikäänkuin pelkäisi tytön lumoja.

— Varjenka sanoi minulle kerran, että heidän talonsa sijaitsee kauniilla paikalla, — virkkoi veli punastuen, sillä hän tiesi, että sisarensa näki hänen lävitseen. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ilmaissut sitä, vaan päinvastoin alkoi kehottaa häntä lähtemään.

— Lähde mukaan, niin saat nähdä, kuinka kaunista heillä on. Ja minun on paljon hauskempi yhdessä sinun kanssasi… Emme viivy kauan… Eikö niin?

Veli suostui, mutta hänen mielialansa oli pilalla.

— Miksi minun piti valehdella? Mitä häpeällistä tai omituista siinä on, jos minä tahdon nähdä kaunista tyttöä? — kysyi hän itseltään ilkeästi. Kysymykset jäivät vastaamatta.

Seuraavana aamuna hän heräsi varhain, ja ensimäiseksi hän kuuli sisarensa sanat:

— … kyllä Ippolit tulee hämmästymään!

Samassa kuului heleä nauru; niin saattoi ainoastaan Varjenka nauraa. Ippolit Sergejevitsh viskasi lakanan yltään, nousi vuoteen laidalle istumaan ja kuunteli hymyillen. Sitä, mikä heti heräsi hänessä ja täytti hänen sielunsa, saattoi tuskin sanoa iloksi, pikemmin se oli hermoja kutkuttavan läheisen ilon esitunnetta. Ja hän alkoi pukeutua niin nopeasti, että itsekin sitä ihmetteli ja nauroi. Mitä siellä on tapahtunut? Ei suinkaan hän ole syntymäpäivänään tullut kutsumaan häntä ja sisarta vieraisiin? Rakastettava tyttö!

Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, loi Varjenka koomillisen syyllisesti katseensa alas ja tarttumatta hänen ojettuun käteensä sanoi arasti:

— Minä pelkään, että te…

— Ajattelehan, Ippolit! — huudahti Jelisaveta Sergejevna, — hän on karannut kotoaan!

— Mitä se merkitsee? — kysyi veli.

— Kaikessa hiljaisuudessa — selitti Varjenka.

— Ha ha ha! — nauroi Jelisaveta Sergejevna.

— Mutta miksi?… uteli Ippolit.

— Sulhasia pakoon… — tunnusti nuori tyttö ja räjähti itse nauramaan. — Ajatelkaa heidän naamojaan! Täti Lutshitskaja, joka niin mielellään naittaisi pois minut, kutsui sulhasia vieraisiin ja keitti ja paistoi niin paljon kuin ainakin sata olisi tulossa! Minä autoin kyllä häntä, mutta tänä aamuna, kun heräsin, käskin satuloida hevoseni ja ajoin tänne. Käskin sanoa, että olin ajanut Shtsherbakovien luo… kaksikymmentäkolme virstaa aivan päinvastaiseen suuntaan.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja nauroi niin makeasti, että hänen tuli suloisen lämmin. Varjenkan yllä oli taas valkoinen, väljä puku, joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin saakka verhoten hänen vartalonsa kuin sumuna. Iloinen nauru väreili tytön silmissä, ja kasvoilla leikki riemun puna.

— Te ette pidä sellaisesta, eikö totta? — kysyi Varjenka.

— Mistä niin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh lyhyesti.

— Siitä, että pakenin? Onhan sellainen epäkohteliasta, sen ymmärrän, — sanoi tyttö tullen vakavaksi, mutta purskahti kohta taas nauramaan. — Minä kuvittelen näkeväni heidät siistittyinä ja laitettuina juomassa surusta!

— Montako heitä on? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Neljä…

— Tee on kaadettu! — ilmotti Jelisaveta Sergejevna. — Kyllä sinä, Varjenka, saat vielä maksaa siitä päähänpistostasi… Etkö ajattele mitä seuraa?

— En… enkä tahdo ajatella! — vastasi tyttö päättävästi istuutuen pöydän ääreen. — Se tulee vasta sitten, kun palaan kotiin, siis illalla, sillä minä aion viipyä täällä koko päivän. Miksi rupeaisinkaan aamusta saakka ajattelemaan mitä vasta illalla tulee tapahtumaan? Ja kuka minulle mitään mahtaa? Isäkö? Hän murisee, mutta minä juoksen hänen luotaan ja pääsen siten kuulemasta häntä… Entä täti? Hän rakastaa minua mielettömästi! Entä he, minun sulhaseni? Jos he uskaltavat jotakin sanoa, niin panen minä heidät nelin jaloin konttaamaan ympärilläni… ha ha ha! Olisipa se hassua! Koetanpa… Tshornonjebov ei voisi, hänellä on niin suuri vatsa!

— Varjenka! Oletko sinä järjiltäsi? — koetti Jelisaveta Sergejevna hillitä häntä.

— En minä… — sai Varjenka naurun tähden tuskin sanotuksi, mutta jatkoi vielä leikkiään esittäen sulhasiaan ja innostaen vilpittömällä ilolla veljen ja sisarenkin.

Koko ajan, kun he teetä joivat, kuului yhä naurua. Jelisaveta Sergejevnan naurussa oli alentuvaisuuden väritys; Ippolit Sergejevitsh koetti hillitä itseään, mutta ei voinut. Teen jälkeen he alkoivat neuvotella, mitenkä viettäisivät tämän niin hauskasti alotetun päivän? Varjenka esitti huvimatkaa veneellä metsään ja siellä teenjuontia, ja Ippolit Sergejevitsh yhtyi heti häneen. Mutta hänen sisarensa otti huolestuneen ilmeen ja sanoi:

— Siihen en minä voi ottaa osaa, sillä minun täytyy ehdottomasti ajaa tänään Saninoon. Minä aioin ajaa sinun luoksesi, Varjenka, ja samalla matkalla poiketa Saninoon… mutta nyt minun täytyy lähteä sinne vartavasten…

Ippolit Sergejevitsh katsoi epäluuloisesti sisareensa luullen tämän keksineen Saninon-matkan jättääkseen hänet ja Varjenkan kahden kesken. Mutta sisaren kasvojenilme oli tosiaan huolestunut ja tyytymätön.

Varjenka tuli hänen sanoistaan surulliseksi, mutta vilkastui pian:

— No niin… se on ikävä sinulle… mutta me lähdemme joka tapauksessa! Eikö totta? Ja tänään me lähdemmekin kauas… Mutta kuulehan, saavatko Grigorij ja Masha lähteä kanssamme?

— Grigorij kyllä! Mutta Masha .. kuka siinä tapauksessa laittaisi päivällisen?

— Kuka täällä syö päivällistä sitten? Sinä ajat Bjenkovskijen luo, me emme palaa ennen iltaa.

— No ota sitten Mashakin…

Varjenka katosi. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, meni ulos terassille ja alkoi astella sitä pitkin edestakaisin. Hän iloitsi huvimatkasta, mutta Grigorij ja Masha olivat hänestä liikaa. He tulevat epäilemättä vain häiritsemään häntä; heidän läsnäollessaan hän ei voi puhua vapaasti.

Ei ollut kulunut vielä puolta tuntia, kun Ippolit Sergejevitsh ja Varjenka seisoivat jo veneen luona katsellen kuinka sen ympärillä puuhasi Grigorij, punatukkainen, sinisilmäinen ja kaarevanenäinen nuorukainen, jonka kasvot olivat täynnä pisamoita. Masha asetteli teekeittiön ja myttyjä veneeseen ja sanoi pojalle:

— Joudu, punapää! Näethän, että herrasväki odottaa.

— Kohta on valmis, — vastasi poika korkealla äänellä pannen hankaimet paikoilleen ja vilkuttaen samalla silmää Mashalle.

Ippolit Sergejevitsh huomasi sen ja arvasi, kuka iltaisin hiipii hänen ikkunansa ohi.

— Tiedättekö, — sanoi Varjenka istuen jo veneessä ja päännyökkäyksellä osottaen Grigorijta, — tuo tuossa on myöskin oppinut… Hän on lakimies.

— Hyvänen aika, mitä te puhutte, Varjenka Vasiljevna, — nauroi Grigorij paljastaen lujat hampaansa. — Vai lakimies!

— Ihan totta, Ippolit Sergejevitsh, — hän osaa kaikki Venäjän lait…

— Onko siinä perää, Grigorij? — kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

— Neiti laskee pilaa… Eihän niitä kukaan kaikkia osaa.

— Entä se, joka on kirjottanut ne?

— Herra Speranskij? Hän on kuollut ja haudattu jo aikoja sitten…

— Mitä te luette sitten? — kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen tarkemmin nuorukaiseen.

— Lakiahan minä, niinkuin armollinen neiti sanoi, — vastasi Grigorij luoden vilkkaat silmänsä Varjenkaan. — Sain sattumoilta käsiini lakikokoelman kymmenennen nidoksen… minä katselin sitä… näin siinä olevan mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä lukemista… Aloin lukea… Nyt on minulla ensimäinen nidos menossa… Ensimäisessä kappaleessa sanotaan: "Kukaan ei voi syyttää sitä, ettei tunne lakeja." Minä arvelen, ettei kukaan niitä kaikkia osaa, eikä niitä kaikkia tarvitsekaan osata… Koulunopettaja on luvannut lainata minulle teoksen talonpojista… Se tulee olemaan mieltäkiinnittävää lukea.

— Näettekös nyt? — kysyi Varjenka.

— Luen minkä aika myöntää. Täällä on paljon kirjoja… Jelisaveta Sergejevnalla yksinään on lähes tuhannen kirjaa. Mutta hänellä on enimmäkseen romaaneja ja erilaisia kertomuksia…

Vene kiiti Grigorijn soutamana tasaisesti vastavirtaa. Rannat näyttivät liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Ympärillä oli tavattoman kaunista: valoisaa, hiljaista, tuoksuvaa. Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkan kasvoja, jotka olivat käännetyt leveärintaiseen soutajaan päin, mutta soutaja särki tahdikkaasti veden sileätä pintaa ja puhui mielellään kirjallisesta maustaan tyytyväisenä, kun oppinut herra kuuntelee häntä niin halukkaasti. Mashan silmissä, jotka seurasivat soutajan kasvonliikkeitä silmäripsien alta, loisti rakkaus ja ylpeys.

— Minä en lue mielelläni siitä, kuinka aurinko laskee tai nousee… enkä yleensä luonnosta. Auringonnousuja olen nähnyt tuhansia… Metsät ja joet tunnen myöskin; miksi minä niistä lukisin? Mutta sellaista on joka kirjassa, ja minusta se on aivan turhaa… Jokainen ymmärtää auringon laskun omalla tavallaan… Ja jokaisella on omat silmänsä sitä katsella… Mutta ihmisten elämästä on intresanttia lukea. Kun luet, niin ajattelet, miten olisit itse menetellyt siinä ja siinä tapauksessa? Ja kuitenkaan se ei ole totta.

— Mikä ei ole totta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Se, mikä seisoo kirjoissa. Keksittyä se on. Talonpojista, esimerkiksi… Ovatko he sellaisia, jollaisiksi heitä kirjoissa kuvataan? Heistä kirjotetaan aina säälittävästi, ja aina heistä tehdään suuria hölmöjä… Se on väärin! Ihmiset lukevat ja luulevat, että he todellakin ovat sellaisia, eivätkä opi ymmärtämään talonpoikia oikein…

Nämä puheet alkoivat kaiketi kyllästyttää Varjenkaa, koska hän alkoi hyräillä puoliääneen katsellen rantoja, ikäänkuin hunnun läpi.

— Kuulkaa, Ippolit Sergejevitsh, nouskaamme tässä maihin ja käykäämme metsän läpi eteenpäin, muuten saamme paistua tässä auringossa. Grigorij ja Masha soutavat Savjolovoon saakka, nousevat siellä maihin, valmistavat teen ja odottavat meitä… Grigorij, käännä rantaan! Minä hirmuisen mielelläni juon ja syön metsässä, ulkoilmassa, auringossa… Silloin tuntee olevansa kuin joku vapaa vaeltaja… Katsokaa, — sanoi hän vilkkaasti hypättyään kotvan kuluttua veneestä rannalle, — heti kun jalka sattuu maahan, niin tuntee, kuinka rinnassa paisuu… Kenkäni ovat täynnä hiekkaa ja toinen jalka kastui… Se on sekä suloista että ilkeätä, toisin sanoen: ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä… Katsokaa, kuinka nopeasti vene kiitää!

Joki oli heidän jalkainsa juuressa, ja veneen nostamat pienet laineet juoksivat rantakiviä pitkin. Vene liukui nopeasti metsän helmaan jättäen jälkeensä pitkän viirun, joka hohti hopeisena auringonpaisteessa. Näkyi kuinka Grigorij katsoi nauraen Mashaan ja Masha pui hänelle nyrkkiä.

— Rakastunut pari, — selitti Varjenka hymyillen. — Masha on jo pyytänyt Jelisaveta Sergejevnalta lupaa saada mennä naimisiin Grigorijn kanssa. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ole toistaiseksi siihen suostunut; hän ei pidä siitä, että palvelijat ovat naimisissa. Mutta syksyllä kuluu Grigorijn palvelusaika umpeen, ja silloin hän vie Mashan mukanaan… He ovat molemmat kelpo ihmisiä. Grigorij tahtoisi ostaa tai vuokrata minulta kymmenen desjatinaa maata… mutta minä en, ikävä kyllä, voi sille mitään, niin kauan kuin isäni on elossa… Minä tiedän, että hän maksaisi minulle kaikki säännöllisesti… hän on erittäin kätevä… on sekä lukkoseppä että romuseppä ja palvelee paraikaa teillä nuorempana hevosmiehenä. Kunnallisesimies Kokovitsh, joka on minun sulhasiani, tapaa varottaa minua hänestä: Hä o vaalallinen peto… ei kunjota esivaltaa!

— Mikä hän on, tuo Kokovitsh? Puolalainenko? — kysyi Ippolit Sergejevitsh nauttien tytön matkimisesta.

— Mordvalainen, tshuvassi — en tiedä! Hänen kielensä on niin pitkä ja paksu, ettei se mahdu liikkumaan suussa, vaan häiritsee hänen puhettaan… Uh! Rapakkoa!

Heidän tiellään oli vihreän liman peittämä lätäkkö, jota ympäröi musta mutavyö. Ippolit Sergejevitsh katsoi jalkoihinsa ja sanoi:

— Täytyy kiertää ympäri.

— Ettekö jaksa hypätä yli? Luulin, että se olisi jo kuivunut… — sanoi Varjenka inhoten ja polki jalkaansa. — Ympäri on pitkälti… ja minä voisin repiä siellä vaatteeni… Koettakaa hypätä yli! Se on helppo, katsokaa! Hei!

Varjenka hyppäsi. Ippolit Sergejevitshistä näytti kuin tytön valkoinen puku olisi irtautunut ja lentänyt ilmaan. Mutta hän seisoi jo toisella puolella ja huudahti harmistuneesti:

— Kylläpäs tahrasin itseni! Ei, menkää te ympäri… Hyi, tämä on ilkeätä!

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja hymyili heikosti tavaten itsestään jonkunlaisen kiihottavan, tumman ajatuksen ja tuntien, että jalkansa vajoavat sitkeään mutaan. Toisella puolella Varjenka pudisteli hamettaan, mikä kahisi pehmeästi, ja Ippolit Sergejevitsh huomasi tytön ohuet, viirukkaat sukat. Hetken hänestä tuntui, että lätäkkö, joka erotti heidät toisistaan, oli kuin varotus hänelle tai Varjenkalle. Mutta hän puisti kohta tämän mielestään ja sanoi tämän pistoksen sydämeen olevan poikamaisuutta. Hän kiersi jo ympäri pensaikon kautta, jossa hänen kuitenkin täytyi harpata lettoa pitkin. Jalat märkinä ja mielessä päätös tehdä jotakin hän palasi tytön luo, joka kasvojaan rypistellen näytti hänelle hamettaan ja sanoi:

— Katsokaa! Tämä on kaunista!

Ippolit Sergejevitsh näki suurten mustain tahrain loistavan valkoisella kankaalla.

— Minä rakastan ja olen tottunut näkemään sinua niin pyhän puhtaana, että tumma tahra sinun puvullasi heittää sieluni yli mustan varjon… — lausui hän hitaasti ja lopetettuaan alkoi katsoa Varjenkan ihmetteleviä kasvoja, joilla harhaili epävarma hymy.

Tyttö katsoi häneen kysyvästi. Ippolit Sergejevitsh tunsi, kuinka sydämeensä ikäänkuin vuoti polttavaa vaahtoa, joka kohta muuttuu ihaniksi sanoiksi, joilla hän ei ole koskaan eikä ketään puhutellut, sillä hän ei ole tuntenut niitä tätä ennen.

— Mitä te sanoitte? — kysyi Varjenka itsepäisesti.

Ippolit Sergejevitsh huokaisi, sillä kysymys kuulosti ankaralta, ja koettaen pysyä rauhallisena hän alkoi vakavasti selittää:

— Minä lausuin runosäkeitä… venäjäksi lausuttuna ne ovat kuin proosaa .. mutta te saatatte kaiketi kuitenkin kuulla, että ne ovat runoa? Italialainen runo, muistaakseni… tai ehkä jostakin romaanista… Se juolahti sattumalta mieleeni…

— Sanokaa nyt, miten se oli, — pyysi tyttö ruveten yhtäkkiä ajattelemaan jotakin.

— Minä rakastan… — hän pysähtyi pyyhkien otsaansa. — Ajatelkaas! Minä olen unohtanut sen! Kunniasanani: olen unohtanut!

— No jatketaan matkaa sitten! — ja Varjenka läksi päättävästi eteenpäin.

Hetken aikaa Ippolit Sergejevitsh koetti selvittää itselleen tätä merkillistä kohtausta, mutta turhaan. Hän käsitti vain menetelleensä omituisesti Varjenkaa kohtaan, joka astui vaieten hänen vieressään pää painuksissa.

Tytön sanattomuus painosti. Ippolit Sergejevitshistä tuntui, että tyttö ajatteli hänestä jotakin, joka ei ollut hyvää. Mutta kun hän ei löytänyt minkäänlaista selitystä, hän väkinäisen iloisesti huomautti:

— Jospa teidän sulhasenne tietäisivät, kuinka te vietätte aikaanne!

Varjenka katsoi häneen niinkuin hänen sanansa olisivat kutsuneet hänet jostakin kaukaa takaisin, ja vähitellen tytön ilme muuttui vakavasta lapsellisen hauskaksi.

— Niin! Kyllä se heitä kismittäisi! Mutta kai he vielä saavatkin tietää… ja ehkä ajattelevat jotakin pahaa…

— Pelkäättekö?

— Minäkö? Heitä? — kysyi Varjenka hiljaa, mutta vihaisesti.

— Suokaa anteeksi kysymykseni.

— Ei se mitään… Te ette tunne minua… ette tiedä, kuinka minä heitä inhoan!… Toisinaan tahtoisin tallata heidät alleni… tallata heidän kasvojaan, huuliaan, jotta he eivät voisi mitään puhua. Uh, he ovat ilettäviä kaikki tyynni!

Viha paloi hänen silmissään niin kirkkaasti, että Ippolit Sergejevitshin teki pahaa katsoa tyttöön, ja hän kääntyi hänestä poispäin sanoen:

— On ikävä, että teidän täytyy elää sellaisten ihmisten keskuudessa, joita vihaatte… Eikö heissä ole sitten ainoatakaan, joka voisi voittaa teidän myötätuntonne?

— Ei! Maailmassa on kovin vähän intresantteja ihmisiä… Kaikki ovat niin kuivia, sieluttomia, vastenmielisiä…

Ippolit Sergejevitsh hymyili tytön valitukselle ja virkkoi heikolla ivan sävyllä, jota ei itsekään käsittänyt:

— Liian aikaista on teidän puhua tuollaista. Odottakaahan vähäsen, niin tapaatte miehen, joka on teidän mieleenne… Hän on kiinnittävä teidän mieltänne joka suhteessa…

— Kuka se olisi? — kysyi tyttö hätäisesti ja pysähtyi.

— Teidän tuleva aviomiehenne.

— Kuka hän on?

— Kuinka minä voisin sitä tietää! — vastasi Ippolit Sergejevitsh kohauttaen olkapäitään ja tyytymättömänä kysymyksen vilkkauteen.

— Mitä te sitten puhutte! — huokaisi Varjenka ja astui eteenpäin.

He kulkivat vitikkoa, joka tuskin ylettyi heitä olkapäihin saakka. Tie juoksi monessa mutkassa kuin kadotettu nauha. Sitten he joutuivat sakeaan metsään.

— Tekeekö teidän mielenne naimisiin? — kysyi Ippolit Sergejevitsh.

— Niin… en tiedä! En ole ajatellut… — vastasi tyttö yksinkertaisesti. Hänen kauniiden silmiensä kaukaisuuteen tähdätty katse oli niin keskitetty, ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin kaukaista, kallista asiaa.

— Teidän pitää viettää talvi kaupungissa. Siellä teidän kauneutenne tulee yleisen huomion esineeksi, ja te pian löydätte mitä haluatte… sillä useat tulevat palamaan halusta saada sanoa teitä vaimokseen, — sanoi Ippolit Sergejevitsh verkalleen katsellen ajatuksissaan tytön sorjaa muotoa.

— Jos minä sallin sellaista!

— Kuinka te voisitte kieltää ihmisiä toivomasta jotakin?

— Niin! Se on totta!… Toivokoot sitten!

He kulkivat vähän matkaa ääneti.

Ippolit Sergejevitsh katsoi kauas eteen muistellen jotakin. Sitten hän alkoi ajatuksissaan laskea tahroja tytön puvussa. Niitä oli yhteensä seitsemän: kolme suurta, tähtimäistä, kolme pilkkumaista ja yksi, joka muistutti värikirpaletta. Tahrat näyttivät värinsä ja muotonsa puolesta merkitsevän hänelle jotakin. Mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.

— Oletteko koskaan ollut rakastunut? — kuului yhtäkkiä Varjenkan ääni vakavana ja uteliaana.

— Minäkö? — säpsähti Ippolit Sergejevitsh. — Olen… mutta siitä on jo pitkä aika… olin silloin nuorukainen…

— Minä olen myöskin ollut rakastunut pitkän aikaa sitten… — sanoi Varjenka.

— Keneen? — kysyi Ippolit Sergejevitsh huomaamatta kysymyksensä tunkeilevaisuutta ja katkaistuaan käteen osuneen oksan viskasi sen kauas luotaan.

— Hän oli hevosvaras… Siitä on nyt kolme vuotta, kun minä näin hänet. Olin silloin seitsemäntoistavuotias. Hän oli juuri joutunut kiinni, saanut pahoja iskuja ja tuotu meille. Hän makasi köytettynä ja katseli minuun… minä seisoin talon kuistilla. Muistan… aamu oli kirkas ja varhainen… kotona kaikki nukkuivat vielä…

Varjenka vaikeni, muisteli…

— Rattaitten alla oli verta, sitä oli paljon, ja hänestä putosi yhä suuria veripisaroita… Hänen nimensä oli Sashka Remesov. Talonpoikia tuli pihamaalle… he ärisivät kuin koirat vihaisesti hänet nähdessään. Heidän silmissään paloi viha… mutta hän katsoi heihin rauhallisesti… Minä tunsin, että vaikkakin hän oli rusikoitu ja köytetty, hän piti itseään heitä kaikkia parempana. Hänen silmänsä olivat suuret, ruskeat. Minä sekä säälin että pelkäsin häntä… Menin sisälle, kaadoin lasillisen viinaa hänelle ja toin ulos. Mutta kun hänen kätensä olivat köytetyt, niin hän ei voinut ottaa lasia, vaan sanoi minulle kohottaen hiukan veristä päätään: "Armollinen neiti nostaa lasin suulleni." Minä nostin… hän joi verkalleen ja sanoi: "Suuri kiitos! Suokoon Jumala teille runsaasti onnea!" Silloin minä kuiskasin hänelle: "Karatkaa!" Hän vastasi kuuluvasti: "Jos henkiin jään, niin varmasti karkaan! Uskokaa pois!" Minun mieleeni oli, että hän sanoi sen niin kuuluvasti, että pihalla kaikki sen kuulivat. Sitten hän sanoi: "Hyvä neiti, antakaa pestä minun kasvoni!" Minä käskin Dunjaa pesemään… Hänen kasvonsa olivat sinelmissä ja turvoksissa lyönneistä… Pian lähdettiin viemään häntä pois, ja kun rattaat ajoivat pihalta, minä katsoin hänen jälkeensä, ja hän kumarsi ja hymyili minulle… vaikka olikin niin pahasti rusikoitu… Kuinka minä itkinkään häntä! Kuinka rukoilin Jumalaa, että hän pääsisi karkaamaan…

— Ehkä te… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänet ivallisesti, — ehkä te odotatte, että hän karkaa ja palaa luoksenne… ja sitten te menette hänen kanssaan naimisiin.

Varjenka joko ei kuullut tai ei ymmärtänyt ivaa, koska hän vastasi yksinkertaisesti:

— Miksi hän tänne palaisi?

— Mutta jos palaa, niin menisittekö naimisiin?

— Rahvaanmiehen kanssa?… En tiedä… en suinkaan…

Ippolit Sergejevitsh suuttui.

— Te olette turmellut itsenne romaaneillanne, sen sanon teille… — alkoi hän ankarasti.

Kuullessaan hänen kovan äänensä tyttö katsoi ihmeissään hänen kasvoihinsa ja alkoi ääneti ja tarkkaavasti kuunnella hänen ankaria, melkeinpä vitsovia sanojaan. Hän todisti tytölle, kuinka tämän mielikirjallisuus, joka vääristelee todellisuutta, joka vieroo jalostavia aatteita, joka on välinpitämätön elämän surulliselle totuudelle, ihmisten toiveille ja kärsimyksille, kuinka sellainen kirjallisuus turmelee sekä järjen että sielun. Hänen äänensä kaikui räikeästi ympäröivän metsän hiljaisuudessa, ja useasti kuului kahinaa tien vieressä olevista puista — joku siellä piilottelihe. Lemuava hämy laskeutui lehvistöstä tielle, toisinaan kulki halki metsän jatkuva ääni, joka muistutti tukahutettua huokausta, ja lehdet värisivät heikosti kuin unessa.

— Pitää lukea vain sellaisia kirjoja, jotka opettavat ymmärtämään elämän tarkotusta, ymmärtämään ihmisten toivomuksia ja heidän menettelynsä todellisia syitä. Pitää tietää, kuinka kurjasti ihmiset elävät ja kuinka hyvin he voisivat elää, jos olisivat viisaita ja kunnioittaisivat toistensa oikeuksia. Mutta ne kirjat, joita te luette, eivät koeta selvittää näitä asioita… ne suorastaan valehtelevat. Ne ovat istuttaneet teihin villin käsityksen sankariudesta, ja nyt te alatte elämässä etsiä sellaisia ihmisiä kuin noissa kirjoissanne on kuvattu…

— En ala!… — sanoi tyttö vakavasti. — Minä tiedän, että sellaisia ei ole. Mutta siihen nähden kirjat ovatkin hyviä, että ne kuvaavat sellaista, mitä ei ole olemassa. Jokapäiväistä on kaikkialla… elämä itsessään on jokapäiväistä… Puhutaan niin paljon kärsimyksistä… Se on väärin, sillä ei pitäisi puhua niin paljon siitä, mitä on vähän. Te sanotte, että kirjoista pitää etsiä esimerkiksi kelpaavia ajatuksia ja tunteita… ja että kaikki ihmiset harhailevat eivätkä tunne omaa parastaan… Mutta ihmisethän ne näitä kirjoja kirjottavat! Ja mistä minä tiedän, mihin uskoa ja mikä on parempi? Mutta niissä kirjoissa, joita te tuomitsette, on paljon kaunista…

— Te ette ole ymmärtänyt minua!… — huudahti Ippolit Sergejevitsh ärtyisästi.

— Niinkö? Ja te olette vihoissa minulle siksi? — kysyi tyttö syyllisesti.

— Ei! En tietystikään!…

— Te olette vihoissa, minä tiedän, minä tiedän, sillä minä suutun itsekin aina, kun muut eivät ole yhtä mieltä kanssani! Mutta minkätähden te tahdotte, että minun täytyy ajatella niinkuin tekin? Ja minä myöskin… Minkätähden ihmiset yleensä riitelevät ja tahtovat, että heidän mielipiteeseensä täytyy yhtyä? Silloinhan ei voisi enää mistään puhuakaan.

Varjenka rupesi nauramaan ja lisäsi:

— Ikäänkuin kaikki tahtoisivat, että kaikista sanoista jäisi jälelle vain yksi: kyllä! Se olisi julman hauskaa!

— Te kysytte, minkätähden minä…

— Ei, minä ymmärrän… Te olette tottunut opettamaan, ja teille on välttämätöntä, ettei kukaan teitä vastusta.

— Te erehdytte! — huusi Ipppolit Sergejevitsh kärsimättömästi. — Minä tahdon herättää teissä halun arvostella kaikkea, mikä tapahtuu ympärillänne tai sielussanne.

— Miksi niin? — kysyi Varjenka katsoen lapsellisesti häntä silmiin.

— Hyvänen aika! Miksikö? Jotta te voisitte tarkistaa tunteitanne, ajatuksianne, menettelyjänne… jotta te suhtautuisitte elämään järkevästi.

— Se on hyvin vaikeata. Tarkistaa itseään, arvostella itseään… Minä olen yksi kokonaisuus… Täytyykö minun siis halkaista itseni kahtia? Sitä en ymmärrä. Lopputulos on se, että te yksin tiedätte totuuden… Mutta sama on asian laita minuun ja kaikkiin nähden… Kaikki ihmiset erehtyvät siis, koska totuus on sama kaikille ihmisille, kuten sanoitte… Mutta katsokaa, mikä kaunis metsäniitty!

Ippolit Sergejevitsh katsoi vastaamatta tytön sanoihin. Hän oli kovin tyytymätön itseensä. Hän oli tottunut pitämään typerinä niitä ihmisiä, jotka eivät yhtyneet häneen; parhaimmassa tapauksessa hän tunnusti, että heiltä puuttui kyky kehittyä ylemmäksi sitä tasoa, jossa heidän järkensä paraikaa oli — ja sellaisia ihmisiä hän kohteli aina ylenkatseellisesti, osaksi säälien. Mutta tämä nuori tyttö ei näyttänyt hänestä typerältä eikä herättänyt hänessä noita tavallisia vihamielisiä tunteita. Mutta miksi? Mikä tuo tyttö on? Ja hän vastasi itselleen: "Epäilemättä siksi, että tyttö on niin voittamattoman kaunis… Hänen villiä puhettaan ei tarvitse lukea hänelle viaksi… jo siitäkin syystä, että se on alkuperäistä, ja alkuperäisyys on perin harvinaista, etenkin naisissa."

Sivistyneenä miehenä hän ulkonaisesti piti naista henkisesti vertaisenaan olentona, mutta sielunsa syvimmässä hän, kuten kaikki miehet, ajatteli naisesta epäilevästi, ivallisesti. Ihmisen sydämessä on kylliksi tilaa uskolle, mutta vakaumukselle vähän.

He kulkivat melkein pyöreän metsäniityn yli. Tie oli uurtanut siihen kaksi mustaa vakoa ja katosi toisella puolella metsään. Keskellä niittyä oli ryhmä nuoria koivuja, jotka loivat harsomaista varjoa niitetylle ruoholle. Jonkun matkan päässä oli ränsistynyt, risuista tehty heinäkorsu, jossa oli vähäsen heinää ja sen päällä kaksi naakkaa. Ippolit Sergejevitshin mielestä ne olivat aivan tarpeettomia, vieläpä sopimattomia tähän sievään ja pieneen syrjäiseen paikkaan, jota vaikenevan metsän tummat seinät ympäröivät joka puolelta. Naakat katsoivat niityn yli kulkeviin ihmisiin, ja niitten asennossa oli jotakin pelkäämätöntä ja varmaa, ikäänkuin ne olisivat velvollisuutenaan vartioineet heinäkorsua.

— Ettekö ole väsynyt? — kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen vihaisesti naakkoihin, jotka istuivat paikallaan niin arvokkaan liikkumattomina.

— Minäkö? Väsynyt kävelemisestä? Tuo melkein loukkaa minua! Sitäpaitsi on paikkaan, jossa meitä odotetaan, tuskin virstaa… Kohta tulemme metsään, joka peittää Savjolovon harju nimisen kummun. Hongat ovat siellä hirmuisen pitkiä ja oksattomia… latvassa vain on jokaisella tummanvihreä päivänvarjo. Siinä metsässä on niin hiljaista ja maa on neulasten peitossa. Kun minä kävelen siinä, niin minä tulen aina ajatelleeksi Jumalaa… Hänen valtaistuimensa ympärillä lienee yhtä juhlallista… mutta enkelit eivät ylistä Häntä lauluillaan — se ei ole totta! Mitä Hän ylistyksillä? Niinkuin Hän ei itse tietäisi, kuinka suuri Hän on?

Ippolit Sergejevitshin aivoissa välähti kirkas ajatus:

— Jos käyttäisin hyväkseni uskonnon auktoriteettia muokatakseni hänen sielunsa maaperän?

Mutta hän hylkäsi samassa ylpeästi tämän vastentahtoisen oman heikkoutensa tunnustuksen. Olisi epärehellistä käyttää hyväkseen voimaa, jonka olemassaoloa ei usko.

— Ettekö te usko Jumalaan? — kysyi tyttö, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa.

— Miksi niin luulette?

— Oppineet eivät usko…

— Vai niin! — hymähti hän tahtomatta puhua tytön kanssa tästä asiasta. Mutta tyttö ei hellittänyt.

— Eikö totta? Mutta miksi he eivät usko? Kertokaa minulle niistä, jotka eivät lainkaan usko Jumalaan. Minä en ymmärrä, kuinka se on mahdollista! Mitenkä on sitten kaikki syntynyt?

Ippolit Sergejevitsh ravisti mielestään suloisen unen, johon tytön ääni oli hänet tuudittanut. Sitten hän rupesi selittämään maailman syntyä niin kuin hän sen käsitti:

— Mahtavat, tuntemattomat voimat liikkuvat ikuisesti, törmäävät toisiaan vasten ja synnyttävät sen maailman, jonka me näemme ja jossa niin ajatuksen kuin ruohonkorren elämä on samojen lakien alainen. Tällä liikkeellä ei ole ollut alkua eikä sillä ole myöskään loppua oleva…

Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti ja pyysi useasti selittämään milloin yhtä, milloin toista kohtaa. Hän selitti mielellään ja näki, kuinka tytön ajatukset jännittyivät. Mutta kun hän oli lopettanut, sanoi Varjenka hetken vaiettuaan:

— Mutta eihän tuo ollut alusta saakka! Alussa oli Jumala. Te ette puhu Hänestä… Onko se samaa kuin olla uskomatta Häneen?

Ippolit Sergejevitsh aikoi vastata, mutta tytön ilmeestä hän ymmärsi, että se olisi ollut turhaa. Varjenka uskoi, sen näki hänen silmistään, joissa paloi mystillinen tuli. Hiljaa ja arastellen hän puhui Ippolit Sergejevitshille jotakin kummallista.

— Kun näkee ihmisiä ja näkee, kuinka kurjaa heidän elämänsä on, ja ajattelee sitten Jumalaa ja tuomiopäivää, niin sydäntä kouristaa! Sillä hän voi joka hetki, tänään, huomenna, tunnin kuluttua, kutsua vastaamaan elämästä. Ja tiedättekö, joskus minusta tuntuu, kuin se tulisi tapahtumaan pian. Se suuri hetki voi lyödä päivällä… ensin sammuu aurinko… ja sitten syttyy uusi valo, jossa Hän näyttäikse.

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tytön hourailua ja ajatteli:

— Hänessä on kaikkea paitsi sitä, mitä välttämättömästi pitäisi olla…

Puhuminen oli tehnyt tytön kalpeammaksi, ja hänen silmissään oli pelkoa. Tämän painostavan mielialan vallassa hän kulki kauan, niin että uteliaisuus, jolla Ippolit Sergejevitsh oli kuunnellut häntä, oli kadonnut ja muuttunut uupumukseksi.

Mutta heidän ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun jostakin läheltä kuului äänekästä naurua.

— Kuuletteko? Se on Masha… olemme perillä!

Varjenka joudutti askeleitaan ja huusi:

— Masha, hoi!

He saapuivat rannalle, joka laskeutui loivasti veteen ja jolla kasvoi koivuja ja haapoja hauskoissa ryhmissä. Mutta vastaisella rannalla kasvoi aivan vesirajaan saakka korkeita, mykkiä mäntyjä, jotka täyttivät ilman sakealla pihkantuoksulla. Siellä oli kaikki synkkää, liikkumatonta, yksitoikkoista ja ankaran jylhää, täällä koivut taivuttelivat sirosti oksiaan, haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, heisipuu ja pähkinäpensas katsoivat vesirajassa uhkeita muotojaan vesikuvastimesta. Siellä hohti hiekka keltaisena, täällä käytiin ruohomatolla, ja puitten välissä tuoksuivat heinäkasat. Tyyni, kylmä joki kuvasti kuin peili molempia rantoja, jotka olivat niin erilaiset.

Kirjava vaate oli levitetty erään koivuryhmän varjoon. Sen päällä oli teekeittiö, josta höyry ja sininen savu nousi suikaleina, ja teekeittiön vieressä puuhaili Masha kyykkysillään teekannu kädessä. Hänen punaiset kasvonsa näyttivät onnellisilta, hänen tukkansa oli märkä.

— Oletko sinä ollut uimassa? — kysyi Varjenka häneltä. — Entä missä Grigorij on?

— Hän meni myöskin uimaan. Kyllä hän kohta palaa.

— En minä häntä tarvitse. Minä tahdon nyt syödä ja juoda… ja syödä ja juoda! Sillä tavalla! Entä te, Ippolit Sergejevitsh?

— Minä kannatan teitä, — vastasi tämä hymyillen.

— Masha! Joudu!

— Mitä saan ensin tarjota? Kananpaistia vai piirakoita?…

— Anna kaikki yhdellä kertaa, niin sitten saat mennä omiin hommiisi! Ehkä sinua joku odottaa?

— Vielä mitä! — nauroi Masha hiljaa luoden neitiin kiitollisen silmäyksen…

— Kas niin, älä teeskentele!

— Kuinka kaikki on hänen silmissään selvää ja yksinkertaista, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh käyden kananpaistiin käsiksi.

Mutta Varjenka pyyhki naurullaan pois Mashan hämin; hän seisoi neidin edessä vielä katse maahan luotuna, mutta onnellinen hymy huulilla.

— Varo, ettet joudu hänen kynsiinsä! — varotti Varjenka leikillisesti.

— Minäkö! Ei sitten likikään!… Mutta tiedättekö, minä… — ja hän kätki nauraen kasvonsa esiliinaan. — Minä sysäsin hänet matkalla jokeen!

— Oikeinko totta? Sepä urhoollista! Entä hän?

— Ui veneen jälessä… ja… ja rukoili… että minä ottaisin hänet veneeseen… mutta minä viskasin hänelle köyden… ja hinasin sillä tavalla hänet maihin!…

Molemmat naiset purskahtivat rattoisaan nauruun, joka kohta tarttui Ippolit Sergejevitshiinkin. Tämä ei nauranut Grigorijn maihin-hinaamista, vaan siksi, että hänen oli kaikin puolin niin hyvä ollakseen. Vapauden tunne täytti hänen mielensä, ja tuontuostakin hän ikäänkuin jonkun matkan päästä ihmetteli itseään huomatessaan, ettei ollut ikänä ollut näin lapsellisen iloinen. Sitten Masha läksi, ja he jäivät taas kahden.

Varjenka puoleksi vaatteella maaten joi teetä, ja Ippolit Sergejevitsh katseli häntä ikäänkuin haavepilven läpi. Heidän ympärillään oli hiljaista; teekeittiö vain laulaa pihisi omaa alakuloista säveltään, ja joskus risahti ruohossa.

— Miksi olette niin vaitelias? — kysyi Varjenka katsoen häneen huolestuneesti. — Onko teidän ehkä ikävä?

— Ei, minun on niin hyvä olla, ettei haluta puhua, — vastasi toinen verkalleen.

— Sama on minun laitani, — vilkastui tyttö. — Kun on hiljaista, en halua puhua. Sanoilla ei voi paljoa sanoa, sillä on tunteita, joita sanat eivät pysty ilmaisemaan. Puhua hiljaisuudesta on turhaa… hiljaisuudesta on mahdoton puhua häiritsemättä sitä…

Varjenka vaikeni, katsoi toiselle rannalle ja osottaen hongikkoa kädellään sanoi hiljaa hymyillen:

— Katsokaa, hongat kuuntelevat. Siellä on hiljaista… Toisinaan minusta tuntuu, kuin tuollaisessa hiljaisuudessa olisi paras asua. Mutta ihanaa on ukkosilmallakin!… niin ihanaa! Taivas on musta, salamat vihaiset, tuuli ulvoo… Mennä silloin aukealle paikalle ja laulaa… laulaa täyttä rintaa… tai juosta sateessa tuulta vasten… Samoin talvella. Kerran, tiedättekö, minä ajoin lumimyrskyssä harhaan ja olin paleltua kuoliaaksi.

— Kertokaa se minulle… — pyysi Ippolit Sergejevitsh. Hän kuunteli halusta tytön puhetta; hänestä tuntui, kuin tyttö olisi puhunut hänelle oudolla, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä.

— Minä ajoin kaupungista myöhään yöllä, — alkoi Varjenka siirtyen lähemmäksi toista ja unohtaen hymyilevän katseensa toisen kasvoille. — Vanha, äkeä talonpoika, Jakov nimeltään, oli ohjaksissa. Alkoi lumimyrsky, voimakas myrsky, joka piiskasi meitä vastaan. Vihuri viskaa pilvenä lunta meidän päällemme, hevoset peräytyvät, ja Jakov huojuu kovasti ajajan istuimella. Ympärillä kiehuu kuin kattilassa, mutta me olemme kylmässä vaahdossa. Me ajoimme ja ajoimme, mutta sitten näen Jakovin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin. Mitä sinä? — kysyn minä. — "Rukoilkaa Jumalaa, neiti, ja pyhää Barbaraa, hän pelastaa meidät äkillisestä kuolemasta." Hän sanoi sen niin luonnollisesti ja pelkäämättä, etten minä säikähtynyt. — Olemmeko ajaneet harhaan? — kysyn minä. — "Olemme", — vastaa hän. — Mutta ehkä me löydämme vielä oikealle tielle? — kysyn taas. — "Kuinka tällaisessa pyryssä voisi mihinkään löytää! Minä annan hevosten mennä minne haluavat. Rukoilkaa te Jumalaa kuitenkin!" Hän on kovin jumalinen, tuo Jakov. Hevoset pysähtyivät ja seisovat pitkän aikaa, ja me peitymme yhä syvemmälle lumeen. On kylmä! Lumi lyö kasvoihin. Jakov nousi ajajan istuimelta ja istuutui minun viereeni, jotta meidän olisi lämpimämpi, ja me peitimme itsemme rekipeitteellä. Lunta kokoontuu peitteemme päälle; se painaa meitä yhä raskaammin. Minä istuin ja ajattelin: minä olen hukassa!… en tule syömään niitä konvehteja, joita minulla on kaupungista. Mutta minä en pelännyt, sillä Jakov jutteli koko ajan. Muistanpa, kuinka hän sanoi: "Minä säälin teitä, neiti! Miksi täytyykin teidän paleltua tänne?" — Mutta palelluthan sinäkin? — "Mitäpä minusta, minä olen aikani elänyt, mutta te…" Minua hän vain suri. Hän pitää minusta kovin, morkkaa minua, vieläpä ärisee minulle vihaisesti: — "ah sinä jumalaton tuulihattu, häpeämätön hepakko!…"

Varjenka oli ottanut ankaran ilmeen ja matki ukkoa matalalla äänellä ja venyttäen sanoja. Jakov oli johtanut tytön pois asiasta, ja Ippolit Sergejevitsh kysyi:

— Kuinka te sitten löysitte tielle?

— Hevosten tuli kylmä ja ne alkoivat kahlata lumessa, kahlasivat pitkän aikaa ja joutuivat vihdoin kylään, joka on kolmenkymmenen virstan päässä meidän kylästämme. Ehkä tiedätte, meidän kylämme on täällä lähellä, neljän virstan päässä meistä. Jos jatkaa matkaa tätä rantaa pitkin ja lähtee sitten polkua pitkin oikealle metsään, niin jonkun matkan päässä näkyy jo päärakennus. Mutta tavallista ajotietä pitkin tulee kymmenkunta virstaa.

Joitakin rohkeita pikkulintuja pyrähteli heidän ympärillään oksalta oksalle vilkkaasti viserrellen, ikäänkuin ne olisivat vaihdelleet ajatuksiaan näistä kahdesta yksinäisestä ihmisestä metsässä. Kaukaa kuului naurua, puhetta ja airojen läiskettä; Grigorij ja Masha kaiketi siellä soutelivat.

— Emmekö kutsu heitä tänne viemään meitä yli tuonne toiselle puolelle honkametsään? — esitti Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh suostui. Pannen kämmenensä suulle torveksi Varjenka alkoi huutaa:

— Soutakaa tänne!

Tytön rinta paisui huutaessa, ja Ippolit Sergejevitsh ihaili sitä ääneti. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä ajattelemista, mutta hänellä ei ollut halua sellaiseen, eikä tämä järjen heikko muistutus estänyt häntä levollisesti ja vapaasti antautumasta tunteen voimakkaammalle kutsulle.

Vene tuli näkyviin. Grigorij luihuili ja näytti olevan hieman hämillään, Masha oli teeskentelevän ankaran näköinen. Mutta kun Varjenka oli astunut veneeseen j& silmäillessään heitä purskahti nauramaan, niin hekin alkoivat nauraa — hämillään ja onnellisina.

— Venus ja hänen onnelliset orjansa, — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Honkametsässä oli juhlallista ja hiljaista kuin temppelissä, ja mahtavat, silvakkaat puunrungot kohosivat pylväinä taivasta kohti kannattaen korkealla raskasta, tummanvihreätä holvikattoa. Lämmin, voimakas pihkan tuoksu täytti ilman, ja jalkojen alla narahteli kuiva neulasmatto. Edessä, takana, sivuilla — kaikkialla oli punertavanruskeita honkia, ja vain ani harvassa paikassa puitten juuressa puhkaisi tuores ruoho neulasmaton. Hiljaisuudessa kulki vaieten kaksi ihmistä vältellen puita, milloin oikealle, milloin vasemmalle kääntyen.

— Ettemme vain eksyisi? — arveli Ippolit Sergejevitsh.

— Minäkö eksyisin? — ihmetteli Varjenka. — Minä löydän missä hyvänsä, kun tarkastelen vain aurinkoa.

Ippolit Sergejevitsh ei kysynyt tarkemmin, kuinka hän löytää auringon mukaan, sillä hänen ei tehnyt mielensä puhua, vaikka puhuttavaa olisi ollut paljonkin. Varjenka käveli hänen vieressään kasvoillaan hiljaisen innostuksen kirkkaus.

— Eikö olekin kaunista? — kysyi tyttö tuontuostakin hymyn väristessä hänen huulillaan.

— Hyvin kaunista! — vastasi toinen, ja sitten he kulkivat taas ääneti eteenpäin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa onnellisesti rakastunut, syntisistä ajatuksista ja sisällisestä taistelusta vapaa nuorukainen. Mutta joka kerta, kun hänen katseensa osui tytön puvun tahroihin, lankesi vaappuva varjo hänen sielunsa yli. Eikä hän tiennyt itsekään, kuinka hän sellaisena hetkenä tuli huokaisseeksi syvään, ikäänkuin olisi viskannut hartioiltaan raskaan taakan:

— Kuinka te olette kaunis!

Varjenka katsoi häneen kummastellen.

— Mitä te nyt? Vaikenette, vaikenette — ja yhtäkkiä mokomia…

Ippolit Sergejevitsh nauroi heikosti tuntien tytön levollisuuden vievän hänen voimansa.

— Täällä on tosiaan kaunista… Metsä on kuin satua ja te olette siinä kuin metsänneito… tai metsän jumalatar, ja metsä on teidän temppelinne.

— Ei… vastasi tyttö hymysuin, — tämä ei ole minun metsäni, vaan valtion… Meidän metsämme on toisella puolella alempana joen varrella.

Hän osotti jonnekin sivulle päin.

— Laskeeko hän leikkiä… vai eikö hän ymmärrä? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh, ja hänessä heräsi itsepäinen halu saada puhua tytön kauneudesta. Mutta tämä oli omissa ajatuksissaan, oli niin rauhallinen, ja se pidätti häntä.

He kävelivät vielä kauan, mutta puhuivat vähän, sillä päivän rauhottavat vaikutelmat kietoivat heidän sielunsa suloiseen uupumukseen, jossa kaikki toivomukset nukkuivat, paitsi yhtä: ajatella vaiti jotakin, jota ei voi sanoin ilmaista.

Kun he olivat palanneet kotiin, he saivat tietää, ettei Jelisaveta Sergejevna ollut vielä kotona. He joivat teetä, jonka Masha valmisti tuotapikaa. Heti teen jälkeen Varjenka ajoi ratsain kotiinsa otettuaan Ippolit Sergejevitshiltä lupauksen, että tämä tulisi tervehtimään häntä yhdessä Jelisaveta Sergejevnan kanssa. Ippolit Sergejevitsh saatteli Varjenkaa, ja kun hän palasi takaisin terassille, hän tunsi menettäneensä jotakin kallisarvoista ja välttämätöntä. Istuessaan pöydän ääressä jäähtynyt teelasi edessään hän koetti hävittää mielestään päivän kuluessa heränneitten tunteittensa houkuttelevan leikin, mutta hänessä heräsi sääli omaa itseään kohtaan ja hän kieltäytyi kaikista yrityksistä.

— Miksi?… — ajatteli hän, — … Tokkohan tämä kaikki on totta? Se ei vahingoita tyttöä, jos vähän leikinkin… eikä se voisi häntä vahingoittaakaan, vaikka minä tahtoisinkin… Minua se vain voisi häiritä… mutta siinä on niin paljon nuorta ja kaunista…

Hän hymyili osaaottavasti muistettuaan lujan päätöksensä kehittää tytön järkeä ja epäonnistuneet yrityksensä.

— Ei, hänen kanssaan täytyy nähtävästi puhua toisella tavalla. Nämä kokonaiset luonteet ovat pikemmin taipuvaisia antamaan perää metafysiikalle… mutta logiikalta ne puolustautuvat sokean, primitiivin tunteen haarniskassa… Merkillinen tyttö!

Hänen sisarensa herätti hänet näistä ajatuksista astuessaan meluten ja iloiten terassille. Käskettyään Mashan lämmittää teetä hän istuutui vastapäätä veljeään ja alkoi kertoa hänelle Bjenkovskijen perheestä.

— Köyhyys katsoo voitonriemuisesti heidän perhettään vanhan talon kaikista halkeamista. Talossa ei ole, siltä ainakin näyttää, edes kopeekkaa eikä minkäänlaisia ruokavaroja; nytkin lähetettiin hakemaan kylästä munia päivälliseksi. Päivällinen ilman lihaa! — mutta kyllä ukko Bjenkovskij puhuikin vegetarianismista ja ihmiskunnan moraalisesta uudestisyntymisestä tällä pohjalla. Heillä ihan haisee rappiolle, ja he ovat kaikki ilkeitä — ehkä nälästä. Minä ajoin heille asioissa; aion näet ostaa heiltä palasen maata, joka kiilana pistää minun maihini.

— Mitä sinä sillä? — kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

— Sinä tuskin ymmärtäisit minun laskelmiani. Ajattele, teen sen tulevien lasteni tähden, — sanoi hän nauraen. — Entä kuinka sinulta on aika kulunut?

— Hauskasti.

Jelisaveta Sergejevna vaikeni katsoen veljeensä alta kulmain.

— Suo anteeksi, Ippolit, yksi kysymys… Etkö pelkää ihastuvasi Varjenkaan?

— Mitä pelkäämistä siinä? — kysyi veli mielenkiinnolla, joka oli hänelle itselleen käsittämätön.

— Mahdollisuus rakastua vakavasti.

— Sitä minä tuskin osaisin… — vastasi veli skeptillisesti uskoen itsekin puhuvansa totta.

— Hyvä on, jos niin on. Pieni pihkaantuminen ei tosin vahingoittaisi sinua, sillä sinä olet hieman kuiva… liian vakava ikäiseksesi mieheksi. Minä iloitsisin, jos tyttö saisi sinut vähäsen kuohuksiin… Ehkä tahtoisit tavata häntä useammin?

— Hänen pyynnöstään lupasin ajaa joskus sinun kanssasi heille… — ilmotti veli.

— Milloin tahdot lähteä?

— Yhdentekevä… Milloin sinulle sopii. Sinä olet tänään loistavalla tuulella.

— Näkyykö se hyvinkin? — kysyi sisar nauraen. — Mitä? Olen viettänyt päiväni hauskasti. Yleensä minä… mutta pelkäänpä, että se sinusta näyttää kyynilliseltä… olen mieheni kuoleman jälkeen tuntenut syntyväni uudestaan… Se on itsekästä, tietysti! Mutta se on ihmisen iloista itsekkyyttä, ihmisen, joka on päästetty vankeudesta vapauteen… Tuomitse, mutta ole oikeudenmukainen.

— Kuinka monta mutkaa noin pienen asian tähden! Jos olet iloinen, niin iloitse… — sanoi veli ystävällisesti hymyillen.

— Sinäkin olet tänään paljon rakastettavampi, — sanoi sisar. — Näetkö, vähäsen onnea ja ihminen muuttuu heti paremmaksi. Mutta muutamat liian viisaat ihmiset saarnaavat, että kärsimykset puhdistavat meitä… Tahtoisinpa, että elämä puhdistaisi heidän omat mielensä erehdyksistä sovittamalla heihin heidän oman teoriansa…

— Mutta jos Varjenka joutuisi kärsimään… niin miten hänen kävisi? — kysyi Ippolit Sergejevitsh itseltään.

He erosivat pian. Jelisaveta Sergejevna rupesi soittelemaan, mutta veli meni huoneeseensa, kävi levolle ja vaipui ajatuksiinsa: minkälaisen kuvan Varjenka on saanut hänestä? Mahtoiko hän pitää häntä kauniina? Vai viisaana? Mikä saattoi hänessä miellyttää tyttöä? Mutta jokin vetää tyttöä häneen, se oli selvä. Ehkä se on vain kunnioitusta viisasta, oppinutta miestä kohtaan. Mutta tyttö oli niin helposti torjunut luotaan kaikki hänen teoriansa, mielipiteensä ja opetuksensa. Luultavaa on, että hän miellyttää tyttöä miehenä.

Tämä johtopäätös sytytti Ippolit Sergejevitshissä ylpeän ilon. Silmät ummessa ja onnellinen hymy huulilla hän ajatteli voittaneensa tämän nuoren tytön, joka hänen tähtensä oli valmis kaikkeen ja rukoili ottamaan hänet ja opettamaan häntä ajattelemaan, elämään, rakastamaan.

III.

Kun Jelisaveta Sergejevnan kabrioletti-rattaat pysähtyivät eversti Aljesovin talon portaitten eteen, ilmaantui kuistille pitkä ja laiha nainen, yllään harmaa pusero, ja kuului matala ääni:

— Aa! Mikä hauska yllätys!

Ippolit Sergejevitsh ihan säpsähti tervehdyksestä, joka kajahti kuin kiljunta.

— Veljeni Ippolit… — esitti Jelisaveta Sergejevna suudeltuaan naisen kanssa.

— Margarita Lutshitskaja.

Viisi kylmää ja luisevaa sormea puristi Ippolit Sergejevitshin kättä, kaksi harmaata silmää katsoi häntä kasvoihin, ja täti Lutshitskaja sanoi kovalla, matalalla äänellä lausuen selvästi joka tavun, ikäänkuin hän olisi laskenut ne ja pelännyt sanovansa yhdenkään liikaa:

— Minä iloitsen saadessani tutustua teihin.

Sitten hän kääntyi ympäri, tökkäsi kädellään oveen ja sanoi:

— Olkaa hyvät!

Ippolit Sergejevitsh oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hän kuuli käheätä yskää ja äreän huudahduksen:

— Piru vieköön, mikä hölmö olet! Mene katsomaan kuka tuli!…

— Mene, mene… — rohkaisi Jelisaveta Sergejevna veljeään huomattuaan tämän pysähtyneen epäröimään. — Se on eversti, joka huutaa tapansa mukaan… Me täällä vain olemme, herra eversti!

Keskellä suurta, matalaa huonetta oli jykevä nojatuoli, jossa oli suuri ryhditön ruumis lakastuneine kasvoineen, joissa kasvoi harmaata sammalmaista partaa. Tämän suuren ruumiin yläosa liikkui raskaasti huohottaen hengästyneesti. Nojatuolin takana seisoi pitkä, roteva nainen, joka katsoi Ippolit Sergejevitshiin sameilla silmillään.

— Hauska tavata… luultavasti veljenne?… Eversti Vasilij Aljesov… joka on antanut selkään turkkilaisille ja on nykyään pahasti tautien ahdistama… ho-ho-ho! Hauska tavata… Varjenka on pitkin kesää kertonut minulle teidän järjestänne ja tiedoistanne ja paljon muuta… Pyydän astumaan eteenpäin, vierashuoneeseen…

Fjokla, työnnä!

Nojatuolin rullat vinkuivat vihlovasti, eversti huojahti eteenpäin, huojahti taaksepäin ja alkoi yskiä heiluttaen päätään niin kovasti kuin olisi tahtonut viskata sen irti hartioista.

— Seis! kun isäntäsi yskii. Enkö ole sanonut sitä sinulle ainakin tuhat kertaa? — huusi täti Lutshitskaja tarttuen Fjoklaa olkapäähän.

Ippolit Sergejevitsh ja hänen sisarensa odottivat, että everstin raskas yskä menisi ohi.

Vihdoin jatkettiin matkaa ja jouduttiin pieneen huoneeseen, joka oli tukahuttava, pimeä ja ahdas huonekaluista, jotka olivat pehmeiksi topatut ja purjekankaisilla peitteillä verhotut.

— Istukaa!… Fjokla, neitiä hakemaan! — komensi täti Lutshitskaja.

— Jelisaveta Sergejevna, kyyhkyseni, olipa hauska, että tulitte! — huudahti eversti katsoen vieraihin pyöreillä huuhkajansilmillä, joita harmaat, yhteenkasvaneet kulmakarvat varjostivat. Everstin nenä oli naurettavan suuri, ja sen kiiltävä, punainen pää kätkeytyi alakuloisesti tuuheihin, harmaihin viiksiin.

— Minä tiedän, että te iloitsette minut nähdessänne, niinkuin minä iloitsen teidät nähdessäni… — sanoi Jelisaveta Sergejevna ystävällisesti.

— Ho-ho-ho! Nyt te, suokaa anteeksi, valehtelette! Mitä iloa voi olla vanhan ukon näkemisestä, ukon, jota vaivaa leini ja sammumaton viinanjano? Kaksikymmentäviisi vuotta sitten saattoi iloita Vasilij Aljesovin näkemisestä… ja useat naiset iloitsivatkin… mutta nyt te ette tarvitse minua enkä minä teitä… Kun te olette täällä, niin minä saan viinaa, ja siitä minä olen teille erittäin iloinen!

— Älä puhu niin paljon… yskit taas… — varotti täti Lutshitskaja.

— Kuuletteko? — kääntyi eversti Ippolit Sergejevitshin puoleen. — Minä en saa puhua — se on epäterveellistä, en saa juoda — epäterveellistä, en syödä niin paljon kuin haluttaa — epäterveellistä! Kaikki on epäterveellistä, piru vieköön! Näenpä, että minun on epäterveellistä elääkin! Ho-ho-ho! Ikä on eletty… en soisi, että voisitte niin koskaan sanoa itsestänne… Mutta muuten… te kuolette pian… keuhkotautiin… teidän rintanne on hirveän kapea…

Ippolit Sergejevitsh katsoi milloin häneen, milloin täti Lutshitskajaan ja ajatteli:

— Minkälaisten hirviöitten kanssa se Varjenka elää!

Hän ei ollut koskaan koettanut kuvitella mielessään Varjenkan lähintä ympäristöä ja oli nyt ihmeissään siitä, mitä näki. Täti Lutshitskajan laiha, kolkko, kulmikas muoto pisti pahasti hänen silmäänsä; hän ei voinut sietää hänen pitkää, keltaista kaulaansa, ja joka kerta, kun täti alkoi puhua, hän ikäänkuin pelkäsi, että matalat äänet tuon naisen leveästä, mutta laudanlitteästä rinnasta repivät tädin keuhkot rikki. Täti Lutshitskajan hameen kahina oli hänestä kuin olisi luita rapistellut. Mutta eversti haisi viinalle, hielle ja huonolle tupakalle. Hänen silmäinsä loisteesta päättäen hän suuttui usein, mikä tuntui Ippolit Sergejevitshistä ilkeältä. Huoneet eivät olleet lainkaan kodikkaita, seinäpaperit savuttuneet ja uunien kaakelit säröillä, mikä teki ne marmorinkeltaisiksi. Lattiasta oli rullatuoli kuluttanut maalin pois, ikkunakehykset olivat vinot, ruudut himmeät; kaikkialta huokui vanhuudenraihnautta, rappeutumista.

— Tänään on helteistä… — sanoi Jelisaveta Sergejevna.

— Tulee sade… — selitti täti Lutshitskaja kategorisesti.

— Tokkohan? — epäili edellinen.

— Uskokaa Margaritaa, — kähisi eversti. — Hän tietää kaikki, mitä tulee tapahtumaan… Hän vakuuttaa minulle joka päivä, että minä tulen kuolemaan ja että Varjenka ryöstetään ja pää murskataan… Mutta minä uskallan väittää, että eversti Aljesovin tytär ei anna kenenkään murskata hänen päätään… sen hän tekee itse, jos niin on!… Mutta että minä kuolen, se on totta… Entä miten te, herra tiedemies, viihdytte täällä? Vatsaan koskee? — kuvannollisesti sanoen. Eikö totta?

— Ei… kuinka niin? Onhan tämä kaunista, metsäistä seutua… — vastasi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.

— Kaunista seutua?… Tämäkö?… Phe! Te ette ole siis nähnyt kaunista maan päällä. Kaunis on Kasanlik-laakso Bulgariassa… Cherassan… ja Murgab on kuin paratiisi. Aa! Rakas lapsukaiseni!

Varjenka toi tuoretta tuoksua vierashuoneen ummehtuneeseen ilmaan. Hänen yllään oli jonkunlainen kreikkalainen hlamida-puku vaaleasta sireninvärisestä pumpulikankaasta. Hänen kädessään oli suuri kukkakimppu, ja hänen kasvonsa säteilivät iloa.

— Kuinka hauskaa, että tulitte juuri tänään! — sanoi hän tervehdittyään vieraita. — Minä olin jo ajaa teille… kun nuo ovat minua niin kiusanneet!

Ja leveällä kädenliikkeellä Varjenka osotti isää ja täti Lutshitskajaa, joka istui Jelisaveta Sergejevnan vieressä niin luonnottoman suorana, kuin hänen selkärankansa olisi kivettynyt eikä taipuisi.

— Varjenka! Älä puhu joutavia! — huudahti täti ankarasti salamoiden silmillään.

— Älkää toruko! Muuten minä alan kertoa Ippolit Sergejevitshille luutnantti Jakovljevista ja hänen tulisesta sydämestään…

— Ho-ho-ho! Varjenka — hiljaa! Minä kerron itse…

— Millaiseen seuraan olenkaan joutunut? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh katsoen kummeksuen sisareensa.

Mutta tämä oli nähtävästi tottunut jo tähän, ja vaikka hänen suupielissään väreilikin halveksiva hymy, niin hän kuunteli kuitenkin rauhallisesti.

— Minä menen jouduttamaan teetä! — ilmotti täti Lutshitskaja nousten, tai oikeammin, ponnahtaen ruumistaan taivuttamatta sohvasta ja katosi heittäen ohimennessään moittivan katseen everstiin.

Varjenka siirtyi hänen paikalleen ja alkoi kuiskata jotakin Jelisaveta Sergejevnan korvaan.

— Mikä ihmeen halu hänessä on noihin väljiin pukuihin? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh katsoessaan salavihkaa Varjenkaan, jonka vartalo taipui kauniisti sisaren vieressä.

Mutta vanha eversti rämisi kuin rikkonainen bassoviulu:

— Te tiedätte kai, että Margarita on minun ystäväni, Eski-Sagrassa kaatuneen everstiluutnantti Lutshitskijn vaimo? Margarita seurasi miestään sotatantereelle, niin! Tarmokas nainen! Meidän rykmentissä palveli muuan luutnantti Jakovljev, hienotunteinen, mamsselimainen mies… turkkilainen löi pyssynperällä hänen rintansa vialle, poika sai traumatisen keuhkotaudin ja… joutui vuoteen omaksi! Margarita hoiti häntä viisi kuukautta. Ja mitenkäs kävi! Margarita lupasi olla menemättä uusiin naimisiin, vaikka oli vielä nuori, kaunis… ja hiton vaikutusvaltainen! Monet sotilaat olivat tulessa ja liekissä hänen tähtensä, monet reimat pojat, kuten kapteeni Shmurlo, rakastettava, komea vähävenäläinen, joka joi virkansa Margaritan tähden. Minä myöskin… kosin Margaritaa… Mutta hän ei suostunut… Pirun typerää, vaikka jalosti tehty! Mutta sitten vuosien kuluttua, kun leini oli hyökännyt kimppuuni, hän ilmaantui luokseni ja sanoi: sinä olet yksin, minä olen yksin… ja siihen tapaan… Liikuttavaa ja pyhää! Ikuinen ystävyys ja alituinen tora! Hän saapuu meille joka kesä, haluaisipa myydä maatilansa ja muuttaa tänne kokonaan… niin kauaksi aikaa kuin minä elän… Minä olen kiitollinen, mutta eikö se ole naurettavaa? Ho-ho-ho! Ennen hän oli tulinen nainen, mutta nyt näette, kuinka tuo tuli on hänet kuivattanut. Älä leiki tulella!… Hän vihastuu, kun kerrotaan tästä hänen "elämänsä runoudesta", kuten hän sanoo. Älä loukkaa ilkeällä kielelläsi minun sydämeni pyhyyttä! — sanoo hän. — Mutta mikä pyhyys se on? Järjen pimenemistä… koulutytön haaveita! Elämä on hyvin yksinkertaista! Eikö totta? Nauti ja kuole sitten ajoissa, siinä koko juttu! Mutta kuole ajoissa! Älä tee niinkuin minä, se on pahasti, en toivoisi teille samaa…

Kertomus ja everstistä lähtevä haju panivat Ippolit Sergejevitshin pään pyörälle. Varjenka ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiotaan, vaan keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa, joka samalla seurasi vakavasti kertomusta.

— Pyydän teelle! — kajahti ovesta täti Lutshitskajan matala ääni. — Varjenka, auta isääsi!

Ippolit Sergejevitshiltä pääsi helpotuksen huokaus, ja hän liittyi Varjenkaan, joka helposti työnsi edellään raskasta nojatuolia.

Teepöytä oli katettu englantilaiseen tapaan kylmine ruokineen. Suuren, verisen pihvin ympärillä oli viinipulloja, jotka houkuttelivat everstin rinnasta tyytyväisen naurun. Näytti siltä, kuin hänen karhuntaljaan käärityt jalkansakin olisivat vavisseet nautinnon esimausta. Hän ajoi tuolissaan pöydän ääreen ja ojensi pulloja kohti turpeat, vapisevat, tummain ihokarvain peittämät kätensä nauraen niin kovasti, että suuren korihuonekaluilla kalustetun ruokasalin ilma rupesi aaltoilemaan.

Teenjuontia kesti ikävystyttävän kauan, ja eversti kertoi koko ajan sotajuttujaan, joihin täti Lutshitskaja silloin tällöin työnsi väliin lyhyen huomautuksen. Mutta Varjenka keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa.

— Mistä ihmeen asiasta hän yhä vielä… — harmitteli Ippolit Sergejevitsh, joka oli joutunut everstin uhriksi.

Hänestä näytti, että tänään Varjenka oli melkein huomaamaton häntä kohtaan. Vai olisiko se ehkä teeskentelyä? Ja hän tunsi olevansa valmis vaikka suuttumaan tytölle.

Mutta vihdoinkin Varjenka katsoi Ippolit Sergejevitshiin ja nauroi heleästi.

— Sisareni kai käänsi hänen huomionsa minuun! — ajatteli Ippolit Sergejevitsh rypistäen tyytymättömästi kulmakarvojaan.

— Ippolit Sergejevitsh! Oletteko jo juonut teenne? kysyi Varjenka.

— Olen…

— Haluttaako teitä lähteä kävelemään! Minä näytän teille kauniita paikkoja!

— Lähdetään… Entä sinä, Jelisaveta, lähdetkö?

— Minä? En! Minä istun mieluummin Margarita Rodicnovnan ja everstin kanssa.

— Ho-ho-ho! Mieluista seistä haudan partaalla, johon minun puolikuollut ruumiini kohta lasketaan! — nauroi eversti. — Miksi puhua mokomia?

— Varjenka tulee varmasti kysymään: onko teillä ikävä meillä? — ajatteli Ippolit Sergejevitsh mennessään tytön kanssa puutarhaan. Mutta tyttö kysyikin:

— Mitä pidätte isästäni?

— Oo! — huudahti Ippolit Sergejevitsh hiljaa. — Hän herättää kunnioitusta!

— Niin! — huudahti Varjenka. — Kaikki ajattelevat hänestä samalla tavalla. Hän onkin ollut hirmuisen urhoollinen! Hän ei kerro itsestään, mutta täti Lutshitskaja, joka oli samassa rykmentissä kuin hän, on kertonut, että isän hevonen sai Gornyj-Dubnjakissa kuulan sieraimeensa ja karkasi suoraa päätä turkkilaisia kohti. Hänen onnistui viime hetkessä ohjata pillastunut hevonen rintaman suuntaan. Hevonen ammuttiin hänen altaan, hän kaatui ja näki neljän turkkilaisen hyökkäävän häntä kohti. Samassa oli yksi hänen niskassaan ja aikoi jo lyödä isää pyssynperällä, mutta tämä iski häntä reiteen. Turkkilainen meni nurin, ja samassa paukahtaa laukaus isän revolverista suoraan päin vihollisen naamaa! Isä sai vedetyksi hevosen kyljen alle jääneen jalkansa irti, kun kolme turkkilaista juoksi häntä kohti, ja pitemmällä koko liuta vihollisia, mutta meidän sotilaamme riensivät päinvastaiselta puolelta apuun Jakovljevin johdolla. Isä otti kaatuneen turkkilaisen pyssyn, nousi seisomaan — ja eteenpäin! Hän oli hirmuisen vahva… Hän löi erästä turkkilaista päähän, pyssy rikki, otti miekan, mutta se oli tylsä… turkkilainen aikoi jo upottaa pistimen hänen rintaansa. Silloin isä sieppasi pyssynhihnasta kiinni ja läksi omaisiaan kohtaan raahaten turkkilaista perässään. Samassa kuula haavotti isää kylkeen ja pistin raapaisi kaulaan. Isä luuli olevansa hukassa, kääntyi vihollista vastaan, tempasi pyssyn turkkilaisen kädestä ja hyökkäsi heitä kohti — hurraa! Silloin saapui Jakovljev sotilaineen avuksi, ja he karkottivat turkkilaiset tuiman tappelun jälkeen. Isälle tarjottiin tämän kahakan johdosta Yrjönristiä, mutta hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, koska Yrjönristiä ei annettu eräälle hänen rykmenttinsä aliupseerille, joka tässä kahakassa kaksi kertaa pelasti Jakovljevin ja kerran isänkin. Kun aliupseerille oli annettu kunniamerkkinsä, niin isäkin suostui ottamaan sen…

— Kerrottepa tuosta kahakasta aivan kuin olisitte itse ottanut siihen osaa… — keskeytti Ippolit Sergejevitsh.

— Niin… — sanoi Varjenka huokaisten ja silmiään siristäen. — Kyllä sota on ihanaa… Minä rupean laupeudensisareksi, jos vain tulee sota…

— Ja minä sotamieheksi…

— Te? — kysyi tyttö hänen vartaloaan tarkastellen. — Nyt te laskette leikkiä… teistä tulisi huono sotamies… te olette niin heikko ja laiha…

Tämä pisti Ippolit Sergejevitshin sydämeen.

— Olen tarpeeksi vahva, uskokaa pois… — selitti hän.

— Tokkohan? — epäili Varjenka.

Ippolit Sergejevitshissä leimahti hurja halu syleillä tyttöä niin lujasti, että kyynelet puristuisivat tämän silmistä. Hän vilkaisi ympärilleen, kohautti olkapäitään — mutta häpesi samalla haluaan.

He astelivat puutarhakäytävää pitkin suorien omenapuurivien välissä, ja takaapäin käytävän päästä katsoi talon akkuna heidän jälkeensä. Omena putosi puusta kumeasti pompahtaen maata vasten, ja jostakin läheisyydestä kuului puhetta. Joku kysyi:

— Onko hänkin sulhasia?

Toinen ääni vastasi äreästi.

— Odottakaahan… — pysähdytti Varjenka kävelytoverinsa tarttuen hänen hihaansa. — Kuunnelkaamme, he juttelevat teistä…

Ippolit Sergejevitsh katsoi nyrpeästi ja virkkoi:

— Minun ei tee mieleni kuunnella palvelijain puhetta…

— Mutta minun tekee… — ehätti siihen Varjenka. — On niin hirmuisen intresanttia kuulla, mitä he puhuvat meistä, herrasväestään, kun he ovat omissa hommissaan…

— Ehkä se on intresanttia, mutta kaunista se ei ainakaan ole… — hymähti Ippolit Sergejevitsh.

— Miksei? Minusta ainakin he puhuvat pelkkää hyvää.

— Onnittelen teitä…

Ippolit Sergejevitshissä oli herännyt ilkeä halu puhua tytön kanssa röyhkeästi, raa'asti, loukkaavasti. Varjenkan käytös tänään oli suututtanut häntä: siellä sisällä tyttö ei ollut välittänyt hänestä rahtuakaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt Ippolit Sergejevitshin tulleen taloon juuri hänen luokseen eikä hänen jalattoman isänsä tai rutikuivan tätinsä luo. Ja sitten Varjenka oli moittinut häntä heikoksi ja kohdellut häntä alentavasti.

— Mitä tämä kaikki merkitsee? — ajatteli hän. — Jollei minussa sisäisestikään ole mitään intresanttia, niin mikä on vetänyt häntä luokseni? Uutuuden viehätys — ja siinä kaikki?

Hän uskoi, että jokin veti Varjenkaa hänen luokseen ja että kysymyksessä oli kiemailu, jonka tyttö ovelasti osasi kätkeä lapsellisuuden ja avosydämisyyden verhoon.

— Ehkä hän pitää minua typeränä… ja toivoo minun viisastuvan…

— Täti oli oikeassa — tulee sade! — sanoi Varjenka katsoen kauas. — Katsokaa millainen pilvi… ja kuinka ilma on käynyt painostavaksi, kuten ainakin ennen sadetta…

— Se on ikävä… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh. — Pitää kääntyä takaisin ja huomauttaa siitä sisarelle…

— Miksi niin?

— Jotta ehtisimme ennen sadetta kotiin…

— Luuletteko, että me päästämme? Ettekä te enää ennättäisi ennen sadetta kotiin… Teidän tulee odottaa meillä kunnes menee ohi…

— Mutta jos sadetta kestää yöhön saakka?

— Olette yötä talossa… — vastasi Varjenka kategorisesti.

— Ei, ei se sentään… — vastusteli Ippolit Sergejevitsh.

— Voihan yhden yön olla miten hyvänsä.

— En minä tässä omaa mukavuuttani ajattele.

— Älkääkä ajatelko muittenkaan mukavuutta. Kukin pitäköön itsestään huolen.

He kulkivat kinastellen eteenpäin, mutta taivaalla tuli heitä vastaan synkkä pilvi ja jossakin kaukana ukkonen kuului jo jyrähtävän. Ilma muuttui raskaaksi ja tukahuttavaksi, ikäänkuin lähestyvä pilvi olisi ajanut sitä edellään. Puitten lehdetkin näyttivät nuutuneen ja odottavan virkistävää sadetta.

— Emmekö käänny takaisin? — ehdotti Ippolit Sergejevitsh.

— Käännytään vaan… on niin painostava… Minä en pidä lainkaan odottamisesta, olkoonpa sitten tulossa ukkonen tai joku juhla. Itse ukkosta tai juhlaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta odottaa niitä, se on hirmuisen ikävää. Jospa kaikki tapahtuisi yhtäkkiä: kun käyt nukkumaan — talvi, pakkanen, kun heräät — kevät, kukkasia, aurinkoa… tai — aurinko paistaa täydeltä terältään ja yhtäkkiä — pimeä, salamoita, vettä kuin saavista kaataen…

— Ehkä te toivotte, että ihmisenkin pitäisi muuttua yhtäkkiä, odottamatta? — kysyi Ippolit Sergejevitsh hymähtäen.

— Ihmisen täytyy aina olla intresantti… — sanoi Varjenka opettavasti.

— Mitä te tarkotatte sitten intresantilla? — huudahti Ippolit Sergejevitsh harmistuneesti.

— Mitäkö tarkotan? Sitä on vaikea sanoa… Minä luulen, että ihmiset olisivat intresantteja, jos he olisivat eloisampia… jos he nauraisivat, laulaisivat, soittaisivat… olisivat rohkeampia, voimakkaampia… vieläpä röyhkeitä… raakoja…

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti tytön määrittelyjä ja kysyi itseltään:

— Suositteleeko hän ehkä minulle ohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi kohdella häntä?…

— Ihmisissä ei ole nopeutta… mutta jotta elämä voi olla intresanttia, täytyy kaiken tapahtua nopeasti… — selitti tyttö vakava ilme kasvoilla.

— Kuka tietää, ehkä olettekin oikeassa… — huomautti Ippolit Sergejevitsh hiljaa… — ei kuitenkaan aivan oikeassa…

— Älkää peräytykö! — nauroi Varjenka. — Miksen olisi aivan oikeassa? Joko aivan tai ei ensinkään… joko olen kaunis tai ruma… joko hyvä tai paha… niin pitää tuomita! Kun sanotaan: koko lailla, sangen rakastettava, niin se on vain arkuutta… ei uskalleta sanoa totuutta!

— Mutta tiedättekö, noin ratkaisevalla kahtiajaolla te loukkaatte useita!

— Millä tavalla?

— Te ette ole oikeudenmukainen…

— Sitä oikeudenmukaisuutta! Ikäänkuin koko elämä olisi siinä eikä ilman sitä voisi tulla toimeen! Kuka sitä tarvitsee? — huudahti Varjenka innokkaasti ja oikullisesti, ja hänen silmänsä säkenöivät.

— Kaikki sitä tarvitsevat, Varjenka Vasiljevna! Rahvaanmiehestä teihin saakka… — sanoi Ippolit Sergejevitsh vaikuttavasti pannen merkille tytön innostuksen ja koettaen päästä siitä selville.

— Minä en tarvitse oikeudenmukaisuutta lainkaan! — väitti Varjenka ja teki kädellään liikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin. — Ja jos sitä tarvitsenkin, niin itse minä sen hankin… Miksi te aina olette niin huolissanne ihmisten tähden? Te sanotte sen vain ärsyttääksenne minua… te olette tänään niin tärkeä, pöyhkeä…

— Minäkö ärsyttäisin? Miksi? — ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.

— Mistä minä sen tiedän? Ikävän tähden, ehkä… Mutta — heittäkää pois! Minä tulen toimeen ilman teitäkin… uh! kuinka olen ladattu! Minua on sulhasten tähden kiusattu koko viikko… kaadettu päälleni myrkkyä ja likaisia epäluuloja…

Tytön silmissä paloi fosforimainen loisto, sieraimet vapisivat ja koko ruumis värisi kiihtymyksestä, joka oli yhtäkkiä vallannut hänet. Ippolit Sergejevitsh alkoi katse hämäränä ja sydän hätäisesti jyskyttäen selittää syyttömyyttään.

— En minä ole ärsyttänyt teitä…

Mutta samassa iski ukkonen tuimasti aivan heidän päänsä päällä, ikäänkuin jokin suuren suuri hirviö olisi yhtäkkiä räjähtänyt nauramaan. Voimakkaan jyrinän huumaamina he säpsähtivät ja pysähtyivät silmänräpäykseksi, mutta läksivät heti taloon. Puitten lehdet vapisivat, ja taivaalla tummana samettina poimuileva pilvi loi maahan varjoa…

— Kuinka me oikeastaan rupesimme kinastelemaan… — ihmetteli Varjenka matkalla. — Minä en huomannut, milloin se hiipi kimppuun…

Jelisaveta Sergejevna ja täti Lutshitskaja seisoivat talon portailla. Jälkimäisellä oli suuri olkihattu päässä, mikä teki hänet auringonkukan kaltaiseksi.

— Tulee kova ukkosilma, — ilmotti hän matalalla äänellä katsoen Ippolit Sergejevitshiä suoraan silmiin, ikäänkuin olisi vakuuttanut tälle, että ukkonen on lähellä. Sitten hän sanoi:

— Eversti on nukkunut… — ja poistui.

— Mitä sinä sanot tästä? — kysyi Jelisaveta Sergejevna osottaen päännyökkäyksellä taivaaseen. — Ehkä meidän täytyy jäädä yöksi tänne.

— Jollemme häiritse ketään.

— Siinä on mies! — huudahti Varjenka osaksi kummastellen, osaksi säälien. — Pelkää häiritä, olla epäoikeudenmukainen… hyvä Jumala! Teidän mahtaa olla hyvin ikävä elää kuin kuolaimet suussa! Minun mielestäni pitää häiritä, jos tekee mieli häiritä, ja olla epäoikeudenmukainen, jos haluttaa!…

— Kyllä Jumala itse katsoo, kuka on oikeassa… — keskeytti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili tytölle tuntien ylemmyytensä. — Luulen, että on paras mennä sisälle… Entä te?

— Me katsomme täällä ukkosilmaa… eikö niin, Ippolit Sergejevitsh?

Tämä ilmaisi suostumuksensa kumarruksella.

— Minä en ainakaan ole mikään suurenmoisten luonnonvoimien ihailija… ne voivat aiheuttaa kuumetta tai nuhaa. Voihan sitäpaitsi ukkosilmasta nauttia ikkunalasin läpi… ai!

Salama leimahti ja halkaisi pimeyden ja näytti hetkeksi kaiken sen, minkä tämä oli niellyt. Seurasi parin sekunnin painostava hiljaisuus, ja sitten jyrähti ukkonen kuin laukaus kiirien ryskyen talon yli. Vihuri hyökkäsi jostakin lennättäen maasta pölyä ja rikkoja, jotka pylväänä kohosivat ilmaan. Lenteli oljenkorsia, paperipalasia, lehtiä, pääskyset lävistivät ilman pelokkaasti vikisten, puut suhisivat kolkosti, talon rautainen katto rapisi kummallisesti hietaisesta pölysateesta.

Varjenka katseli myrskyn leikkiä ovenpielen takaa, ja Ippolit Sergejevitsh seisoi kauempana hänen takanaan siristäen silmiään pölyltä. Eteinen oli pimeä, mutta kun salama leimahti, näkyi tytön sorja vartalo sen sinertävässä valossa.

— Kas… kas!… — huudahteli Varjenka, kun salama halkaisi pilven… — näittekö? Pilvi ikäänkuin hymyilee, eikö totta? Se on kuin hymyä… On olemassa sellaisia synkkiä, sanattomia ihmisiä, jotka vaikenevat, vaikenevat, kunnes yhtäkkiä hymyilevät: silmät syttyvät, hampaat välähtävät… Kas! sataa…

Suuret, raskaat sadepisarat putosivat ensin harvemmin, sitten yhä tiuhemmin kattoa vasten yltyen vihdoin jonkunlaiseksi ulvovaksi humuksi.

— Menkäämme sisälle… te kastutte… — virkkoi Ippolit Sergejevitsh, jonka oli kiusallista seista niin lähellä tyttöä tässä ahtaassa, pimeässä eteisessä — kiusallista ja suloista. Ja hän ajatteli katsoen tyttöön:

— Mitä, jos suutelisin häntä?

Salama leimahti valaisten puolen taivasta, ja Ippolit Sergejevitsh näki, kuinka hän innokkaasti huudahtaen nosti kätensä ylös ja seisoi hiukan taaksepäin nojaten, ikäänkuin hän olisi paljastanut rintansa salamoille. Ippolit Sergejevitsh kiersi käsivartensa tytön vyötäisten ympäri ja painaen päänsä melkein hänen olkapäähänsä kiinni kysyi huohottaen:

— Mikä… mikä teitä vaivaa?

— Ei mikään!… — huudahti hän kärsimättömästi vapauttaen itsensä notkealla, voimakkaalla liikkeellä toisen käsivarsista. — Hyvänen aika, kuinka te pelästyitte… vaikka olette mies!

— Minä säikähdyin teidän tähtenne… — sanoi Ippolit Sergejevitsh omituisesti ja vetäytyi takaisin.

Kosketus poltti vieläkin hänen käsiään ja täytti hänen rintansa tulisella halulla syleillä tyttöä, syleillä voimakkaasti, tuskallisesti. Hän saattoi tuskin hillitä itseään ja hänen teki mielensä mennä sateeseen, joka piiskasi puita suurilla pisaroilla.

— Minä menen sisälle, — sanoi hän.

— Menkäämme vain, — suostui Varjenka vasten tahtoaan, siirtyi kuulumattomasti hänen ohitsensa pimeässä ja avasi oven.

— Ho-ho-ho! — tervehti heitä everstin ääni. — Mitä? Luonnonvoimain komentajan käskystä vangitaan herrasväki, kunnes uusi käsky annetaan? Ho-ho-ho!

— Kauhea ukkosilma, — ilmotti täti Lutshitskaja vakavasti katsoa tuijottaen Ippolit Sergejevitshin kalpeihin kasvoihin.

— Minä en pidä näistä luonnon mielettömyyksistä! — sanoi Jelisaveta Sergejevna ylenkatseellinen ilme kylmillä kasvoillaan. — Ukkoset, pyryt… mitä hyödyttävät sellaiset voiman tuhlaukset?

Ippolit Sergejevitsh hillitsi töin tuskin sen verran kiihtymystään, että sai sisareltaan rauhallisesti kysytyksi:

— Luuletko, että tätä kestää kauankin?

— Koko yön, — vastasi täti Lutshitskaja.

— Siltä näyttää, — vahvisti sisar.

— Kyllä teidän nyt täytyy jäädä tänne! — nauroi Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh hytkähti. Hän oli kuulevinaan tytön äänessä jotakin turmiollista.

— Niin täytyy, — myönsi Jelisaveta Sergejevna. — Me emme voisi yöllä ajaa Kamovo-metsän läpi särkemättä rattaita… Parhaassa tapauksessa…

— Täällä on tilaa kyllä! — huomautti täti.

— Minä pyytäisin… suokaa anteeksi! ukkonen vaikuttaa minuun niin pelottavasti… Minä pyytäisin saada tietää… missä minä saan nukkua… tahtoisin vetäytyä sinne hetkeksi… — sanoi Ippolit Sergejevitsh.

Hänen kolkolla äänellä ja katkonaisesti lausumansa sanat herättivät yleistä kummastusta.

— Minä näytän teille heti… siellä saatte olla rauhassa… — sanoi Varjenka levottomasti.

Jelisaveta oli muita rauhallisempi ja kysyi hymyillen:

— Pyörryttääkö?

Mutta eversti kähisi:

— Joutavia! Kyllä se menee kohta ohi! Minun rykmenttitoverini, majuri Gortalov, jonka turkkilaiset pistivät kuoliaaksi eräässä rynnäkössä, oli aika poika! Oo! Harvinainen mies! Urhoollinen sotilas! Sistovossa hän marssi miehistönsä edessä turkkilaisia vastaan niin rauhallisesti kuin olisi johtanut katrillia, löi, iski, huusi, särki miekkansa, sieppasi nuijan ja murskasi sillä vihollisia! Koko peto! Mutta kun ukkonen kävi, niin silloin hän oli hermostunut kuin nainen… Naurettavaa! Kalpeni kuin te, horjui, huokasi!… Sitäpaitsi suuri juoppo, pelaaja — kuvitelkaa, miten se sopi hänelle!

Ippolit Sergejevitsh kuunteli, pyysi anteeksi, rauhotti kaikkia ja kirosi itseään. Häntä todellakin pyörrytti, ja kun täti Lutshitskaja nosti erään pullon hänen nenänsä alle ja komensi: "Haistakaa!" niin hän otti pullon ja hengitti ahnaasti sen kirpeää hajua tuntien, että koko tämä kohtaus oli naurettava ja alensi hänen arvoaan Varjenkan silmissä.

Sade rapisteli yhä ikkunaruutuja, salamat välähtivät katsoen huoneeseen, jyrinä helisti ikkunalaseja, ja kaikki tämä herätti everstin mielessä muiston taistelusta sotatantereella.

— Viimeisessä kahakassa… en muista enää, missä se tapahtui… oli samanlaista kuin nyt. Ukkosta, sadetta, salamoita, yhteislaukauksia… luutnantti Vjahirjev vetää konjakkipullon taskustaan, nostaa huulilleen: bul-bul-bul! Samassa kuula — trah! — ja pullo on säpäleinä! Luutnantti katsoo pullonkaulaa kädessään ja sanoo: piru vieköön, turkkilaiset tappelevat pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Minä hänelle: te erehdytte, luutnantti, turkkilaiset ampuvat pulloja, mutta te tappelette pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Metkasti sanottu?

— Joko voitte paremmin? — kysyi täti Lutshitskaja Ippolit Sergejevitshiltä.

Tämä puri hammasta, kiitti häntä ja katsellessaan läsnäolevia ikävän tuskallinen ilme kasvoillaan huomasi Varjenkan hymyilevän epäluuloisesti ja kuuntelevan hämmästyneenä Jelisaveta Sergejevnan kuiskauksia. Vihdoin hänen onnistui päästä irti näistä ihmisistä, ja pienessä huoneessa, joka oli hänelle varattu, hän koetti selvitellä tunteitaan sateen rapistellessa ikkunaruutuja.

Voimaton viha itseään kohtaan ja toivo ymmärtää, mitä oli tapahtunut, taistelivat hänen rinnassaan. Kuinka hän oli saattanut menettää kyvyn hillitä itseään? Oliko hän viehättynyt tyttöön niin syvästi? Mutta hänen ei onnistunut löytää lujaa perustaa eikä päästä mihinkään johtopäätökseen. Kiihtynyt tunne raivosi vihurina. Ensin hän päätti vielä samana päivänä selittää tytölle kaikki, mutta samassa hän luopui siitä muistaessaan, että se johtaisi hänet velvollisuuteen määrätä tarkoin suhteensa Varjenkaan. Olihan hänen mahdoton naida tuo kaunis hirviö! Ippolit Sergejevitsh moitti itseään myöskin siitä, että hän oli antanut viehättymisensä kehittyä niin pitkälle, ettei osannut enää hoitaa ohjaksia. Hänestä oli näyttänyt, että hän oli valmis antautumaan hänelle ja että tyttö vain kylmästi leikkii hänen kanssaan. Hän syytti Varjenkaa typeräksi, eläimelliseksi, sydämettömäksi, mutta väitti samalla itseään vastaan puolustaen tyttöä. Ja sade piiskasi koko ajan uhkaavasti ikkunaruutuja, ja koko talo vapisi ukkosen jyristessä.

Vihdoin hän sai puristetuksi itsensä järkevyyden pihteihin, ja kaikki hänen kiihtyneet tunteensa virtasivat takaisin jonnekin sydämen syvyyteen tehden tilaa harmin tunteelle.

Nuori tyttö, jonka mahdoton seurapiiri on turmellut, johon terve järki ei voi vaikuttaa, joka on horjumaton harhaluuloissaan, sellainen merkillinen tyttö oli kolmen kuukauden kuluessa tehnyt hänestä melkein eläimen! Hän tunsi, kuinka tosiasian häpeä painosti häntä. Hän oli tehnyt voitavansa tehdäkseen tytöstä kunnon ihmisen, mutta sen tehtyään hänen olisi pitänyt jättää hänet eikä antaa tytön herättää aistillisuuden häpeällistä temmellystä.

— Minua vähemmän kunnon ihminen olisi tässä tapauksessa ollut viisaampi minua, — ajatteli hän ja tunsi samassa pistoksen rinnassaan. — Kunnollisuusko minua siitä pidätti? Ehkä vain voimattomuus? Entä jollei se olekaan tunne, vaan hekuma, joka minua kiihottaa? Voinko minä yleensä rakastaa? Kelpaanko aviomieheksi, isäksi? Elänkö minä?

Tähän tapaan ajatellen hän tunsi joutuvansa kylmyyden ja kiusallisen pelkuruuden valtaan.

Hänet kutsuttiin illalliselle.

Varjenka katsoi häneen uteliaasti ja kysyi:

— Joko päänsärky on mennyt ohi?

— Kyllä, kiitos kysymästä… — vastasi hän kuivasti ja istuutui mahdollisimman kauas hänestä.

Eversti torkkui tuolissaan nyökäytellen päätään ja kuorsahdellen. Naiset istuivat kaikki sohvassa jutellen joutavista asioista. Sateen humu oli hiukan vaimentunut, mutta sen itsepintaisesta äänestä saattoi kuulla, että se oli lujasti päättänyt valella maata hyvin kauan.

Pimeä katsoi ikkunoista sisään. Huoneessa oli painostava ilma, ja tätä painostusta lisäsivät kolmesta sytytetystä lampusta nouseva öljyn haju ja everstin parfymit. Ippolit Sergejevitsh oli hermostunut; hän katsoi Varjenkaan ja ajatteli:

— Eipä tule luokseni… miksei? Kunpa Jelisaveta ei vain olisi tehnyt havaintoja ja lörpötellyt hänelle tyhmyyksiään.

Roteva Fjokla puuhasi ruokailuhuoneessa. Hän katsoi tuontuostakin vierashuoneessa istuvaan Ippolit Sergejevitshiin, joka ääneti poltteli paperossia.

— Neiti! Illallinen on katettu… — ilmotti Fjokla ovesta.

— Olkaa hyvä, Ippolit Sergejevitsh… Täti, ehkemme herätä isää .. nukkukoon täällä… muuten hän rupee taas juomaan.

— Se on järkevästi… — huomautti Jelisaveta Sergejevna.

Mutta täti Lutshitskaja selitti puoliääneen kohautellen olkapäitään:

— Kaikki on jo myöhäistä… jos hän juo, niin hän kuolee pikemmin, mutta nauttii enemmän, ja jollei hän juo, niin elää kauemmin, mutta nauttii vähemmän…

— Sekin on järkevästi… — nauroi Jelisaveta Sergejevna.

Illallispöydässä Ippolit Sergejevitsh istui Varjenkan vieressä ja teki sen havainnon, että tytön läheisyys herättää uudestaan hänessä hämmennystä. Hänen teki mielensä siirtyä niin lähelle, että tulisi koskettaneeksi edes tytön pukua. Hän piti itseään silmällä ja päätti, että hänen tunteessaan on paljon aistillisuutta, mutta vähän hengen voimaa…

— Veltto sydän! — huudahti hän surullisesti itsekseen. Ja heti sen jälkeen hän melkein ylpeästi pani merkille, että nyt hän ei pelkää sanoa totuutta omasta itsestään ja ymmärtää oman "minänsä" jokaisen liikkeen.

Itsensä kanssa askarrellen hän vaikeni.

Varjenka kääntyi ensin useasti hänen puoleensa, mutta kun hänen vastauksensa olivat kovin lyhyitä ja kuivia, niin tyttöä ei haluttanut keskustella hänen kanssaan. Kun he illallisen jälkeen jäivät sattumalta kahdenkesken, kysyi Varjenka yksinkertaisesti:

— Miksi olette niin alakuloinen? Onko teidän ikävä vai oletteko tyytymätön minuun?

Ippolit Sergejevitsh vastasi, ettei häntä vaivaa alakuloisuus eikä tyytymättömyys.

— Mikä teitä sitten vaivaa? — kysyi tyttö itsepäisesti.

— Ei mikään erikoisesti… mutta liian suuri huomaavaisuus saattaa joskus vaikuttaa ihmiseen väsyttävästi.

— Liian suuri huomaavaisuus? — kysyi Varjenka miettivästi. — Kenen puolelta? Isänkö? Tätihän ei ole puhunut kanssanne.

Ippolit Sergejevitsh tunsi punastuvansa tämän avosydämisyyden ja toivottoman itsepäisyyden edessä. Mutta vastausta odottamatta Varjenka pyysi hymyillen:

— Älkää olko tuollainen enää, minä pyydän… Minä en voi sietää ikäviä ihmisiä… Tiedättekö mitä? Pelatkaamme korttia… osaatteko?

— Huonosti… ja tunnustan, etten hyväksy tätä hyödytöntä ajanvietettä… — ilmotti toinen tuntien jo olevansa suostuvainen sovintoon.

— Enkä minäkään… mutta mitä tehdä? Nyt te näette, kuinka meillä on ikävää! — sanoi tyttö huolissaan. — Minä tiedän, että te olette tuollainen vain siksi, että teidän on ikävä.

Ippolit Sergejevitsh rupesi vakuuttamaan asian olevan päinvastoin, ja jota kauemmin hän puhui, sitä lämpimämmiksi muuttuivat hänen sanansa, kunnes hän vihdoin, itsekään sitä huomaamatta, lopetti:

— Elämä erämaassakaan ei voisi teidän kanssanne olla ikävää, jos te vain tahtoisitte…

— Mitä minun pitää tehdä? — iski tyttö, jonka toivo ilahuttaa toista näytti olevan aivan vilpitön.

— Teidän ei tarvitse tehdä mitään, — vastasi toinen, kätkien syvälle itseensä sen, mitä olisi tahtonut vastata.

— Ei, totisesti… te olette tullut tänne lepäämään, teillä on niin paljon raskasta työtä, teidän täytyy koota voimia, ja ennen teidän tuloanne Jelisaveta sanoi minulle: Sinun täytyy auttaa minua tuulettamaan ja virkistämään sitä kirjatoukkaa… mutta mitä minä… mitä minä voin tehdä? Tosiaankin, jos minä tietäisin, että se poistaisi teistä ikävän… niin minä suutelisin teitä.

Ippolit Sergejevitshin silmissä musteni, ja veri syöksähti niin voimakkaasti hänen sydämeensä, että hän melkein horjahti.

— Koettakaa… suudelkaa… suudelkaa… — sanoi hän kaameasti seisten tytön edessä, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.

— Ohoo! Kas vaan! — virkahti Varjenka nauraen ja katosi samassa.

Ippolit Sergejevitsh syöksähti tytön jälkeen ja pysähtyi vasta ovessa, mutta kaikki hänessä tempautui pakenevan jälkeen.

Hetken kuluttua hän huomasi everstin. Ukko nukkui pää painuksissa ja kuorsaili makeasti. Juuri tämä kuorsaaminen herätti Ippolit Sergejevitshin, jonka piti saada itsensä vakuutetuksi, että yksitoikkoinen ja valittava ääni, jonka hän kuuli, ei noussut hänen omasta rinnastaan, vaan kuului ikkunain takaa, ja että se on sade, joka itkee, eikä hänen haavoitettu sydämensä. Silloin viha hänessä kuohahti.

— Sinä leikit… sinä leikit?… — sähisi hän hampaittensa välistä ja uhkasi Varjenkaa nöyryyttävällä rangaistuksella. Hänen rintaansa poltti, mutta jaloissa tuntui kuin jääneulain pistoksia.

Naiset tulivat nauraen huoneeseen, ja heidän läsnäolonsa pakotti Ippolit Sergejevitshin hillitsemään itsensä. Täti Lutshitskaja nauroi niin kovasti, että tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat revetä. Varjenkan kasvoilla oli vilkas, viekas hymy, mutta Jelisaveta Sergejevnan nauru oli pidätettyä.

— Minuako he noin nauravat?! — ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Varjenkan esittämästä kortinpeluusta ei tullutkaan mitään, ja tämä antoi Ippolit Sergejevitshille tilaisuuden poistua kamariinsa syyttäen pahoinvointia. Poistuessaan vierashuoneesta hän tunsi selässään kolme kysyvää, kummastelevaa katsetta.

Nyt hänen rinnassaan oli jotakin säikkymätöntä ja raskasta ja hänen samalla kertaa teki ja ei tehnyt mielensä määritellä tätä omituista, melkein sairaalloista aistintaa.

— Minä kiroan mokomat nimettömät tunteet! — huudahti hän itsekseen.

Vesipisarat putoilivat jossakin yksitoikkoisesti:

— Tak… tak…

Istuttuaan tunnin verran taistellen oman itsensä kanssa ja koettaen turhaan käsittää sitä, mikä oli jäänyt käsittämättä, hän päätti käydä nukkumaan ja nousta seuraavana aamuna vapaana kaikesta nöyryyttävästä. Mutta maatessaan sängyssä hän vähitellen rupesi kuvittelemaan näkevänsä Varjenkan sellaisena kuin oli nähnyt hänet portailla salaman valossa kädet ojennettuina ylös ja rinta nautinnosta väristen. Ja hän alkoi miettiä, että jos hänen pitäisi olla rohkeampi tyttöä kohtaan… mutta hän keskeytti oman ajatuksensa ja päätti lauseen näin: niin hän kietoisi kaulaansa kieltämättä kauniin, mutta hirveän epämukavan, raskaan ja itsepäisen rakastajattaren, jonka luonne on villin kissan ja aistillisuus raakaa, se on varma!

Mutta yhtäkkiä hänen sekavassa mielessään välähti ajatus; hän vapisi kiireestä kantapäähän, hyppäsi vuoteesta, juoksi ovelle ja avasi sen lukosta. Sitten hän heittyi hymyillen takaisin vuoteeseensa ja alkoi tuijottaa oveen ajatellen itsekseen innokkaasti:

— Sellaista on tapahtunut…

Hän oli joskus lukenut samanlaisesta tapauksesta: nainen astui keskellä yötä huoneeseen ja antautui mitään kysymättä, vaatimatta, ainoastaan elääkseen hetken. Varjenka, — onhan hänessä jotakin yhteistä kertomuksen sankarittaren kanssa, — saattaa tehdä samoin. Eikö hänen suloisessa huudahduksessaan: "Kas vaan!" — kaikunut lupaus, jota hän ei ollut heti kuullut? Ja nyt Varjenka on kohta tuleva valkoisissa… väristen häpeästä ja halusta!

Ippolit Sergejevitsh nousi useamman kerran vuoteestaan, kuunteli hiljaisuutta, sadetta ja jäähdyttäen kuumaa ruumistaan. Mutta eipä vain kuulunut varovaisten askelten toivottua ääntä yön hiljaisuudessa.

— Millaisessa asennossa hän mahtaa astua sisään? — ajatteli hän ja kuvitteli näkevänsä Varjenkan kynnyksellä päättäväinen ja ylpeä ilme kasvoilla. — Tietysti hän antaa ylpeästi kauneutensa hänelle! Kuningattaren lahja! Tai hän hiipii sisään pää painuksissa, hämillään, häveten, kyynelet silmissä. Tai hän ilmaantuu yhtäkkiä nauraen hiljaa hänen tuskilleen, jotka hän tietää, on aina tiennyt, vaikkei olekaan ilmaissut sitä siten kiusatakseen häntä ja tuottaakseen itselleen yhä suurempaa nautintoa.

Tällaisessa mielettömyyttä lähentelevässä hourailussa Ippolit Sergejevitsh makasi pitkän aikaa nauttien mielikuvituksensa loihtimista hekumallisista kuvista, jotka kiihottivat hänen hermojaan. Hän ei huomannut, että sade oli tauonnut ja että tähdet tuikkivat kirkkaalta taivaalta hänen kamariinsa. Hän odotti askeleita, odotti naista, joka toisi hänelle nautintoa. Mutta uneliaassa hiljaisuudessa ei kuulunut askeleita. Toisinaan toivo saada syleillä tyttöä sammui hänessä hetkeksi, ja silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä lyönneissä olisi kuulunut moitetta häntä itseään kohtaan, ja hän tunnusti sisimmässään, että se mieliala, jossa hän paraikaa elää, on hänelle vieras, häpeällinen, sairaalloinen ja inhottava. Mutta ihmisen sisällinen maailma on liian moninainen ja vaihteleva, jotta jokin voima voisi pitää tasapainossa kaikki pyrkimykset, ja sentähden jokaisen ihmisen elämässä on kuilu, johon hän varomattomuuttaan putoaa, kun aika on tullut. Ja vaiston katkeran ivan tähden ne, jotka ovat varovaisia, putoavat syvemmälle ja loukkaavat itsensä pahemmin.

Aina aamun valkenemiseen saakka hän houraili himonsa kiduttamana, kun vihdoinkin kuuli askeleita. Hän istuutui vuoteelle — hän vapisi ja hänen silmänsä olivat tulehtuneet — ja odotti ja tunsi, että kun odotettu ilmaantuu, niin hän ei jaksa lausua yhtäkään sanaa kiitollisuuden osotteeksi. Askelet lähestyivät hitaammin, raskaammin…

Ovi aukeni hiljaa… Ippolit Sergejevitsh heittyi takaisin vuoteeseen ja jäi makaamaan kuin kuollut silmät ummessa.

— Kas kun minä herätin herran… Minä aioin ottaa kengät ja housut… — sanoi roteva Fjokla unisella äänellä lähestyen vuodetta hitaasti kuin härkä. Huokaisten, haukotellen ja siirtäen huonekaluja hän kokosi vieraan vaatteet ja poistui jättäen jälkeensä keittiön hajua.

Ippolit Sergejevitsh makasi kauan murtuneena ja lyötynä pannen välinpitämättömästi merkille, kuinka kuvat, jotka koko yön olivat hänen hermojaan kiduttaneet, katosivat vähitellen hänen mielestään.

Sitten vanha Fjokla toi hänen vaatteensa takaisin ja poistui. Ippolit Sergejevitsh alkoi pukeutua tekemättä selvää itselleen, miksi näin varhain. Sitten hän päätti lähteä uimaan, ja se virkisti häntä jonkun verran. Hän hiipi ohi huoneen, josta kuului everstin kuorsausta, sitten erään toisen huoneen ohi, jonka suljetun oven eteen hän pysähtyi. Mutta huolellisesti harkittuaan ja tarkastettuaan hän huomasi, ettei se ollut oikea ovi. Unisena hän saapui vihdoin puutarhaan ja läksi kulkemaan kapeata käytävää pitkin, jonka tiesi vievän joen rantaan.

Oli valoisa ja viileä, ja auringon säteet idässä eivät olleet vielä menettäneet purppuraista väriään. Rastaat pakisivat iloisesti kirsikkapuissa. Puitten lehdillä kimalsi timanttimaisia sadepisaroita, jotka säteilevinä ilon kyynelinä putoilivat maahan. Maa oli kostea, mutta se oli niellyt kaiken yöllä sataneen veden eikä missään näkynyt rapakkoa eikä lätäköitä. Kaikki oli niin puhdasta, tuoretta ja uutta, ikäänkuin kaikki olisi syntynyt vasta kuluneena yönä, ja kaikki oli niin hiljaista ja liikkumatonta, ikäänkuin se ei olisi vielä tottunut elämään maan päällä ja näki nyt ääneti ihmetellen ensi kerran auringon häikäisevän kauneuden.

Ippolit Sergejevitsh katseli ympärilleen, ja se samea verho, joka oli peittänyt hänen järkensä ja sielunsa sitten eilisillan, rupesi vähitellen hälvenemään tehden tilaa uudestisyntyneen aamun puhtaille tuulahduksille, jotka toivat suloisia ja virkistäviä tuoksuja.

Hän tuli joelle, jonka pinta heijasti auringon purppuraisia ja kultaisia säteitä. Sateen samentama vesi kuvastaa heikosti rantojen vihreyttä. Kala loiskahtaa jossakin lähellä, ja tämä loiske ja lintujen laulu ovat ainoat äänet, jotka häiritsevät aamun hiljaisuutta. Jollei maa olisi ollut kostea, niin hän olisi ehkä käynyt sille pitkälleen aivan joen rantaan jonkun tuuhean oksan alle ja maannut siinä, kunnes sielunsa olisi tyyntynyt eletyistä myrskyistä.

Ippolit Sergejevitsh asteli rantaa pitkin, joka mutkitteli mielivaltaisesti muodostaen hiekkaisia niemekkeitä ja rehevärantaisia poukamia, ja melkein joka viides askel avasi hänelle uuden kuvan. Hän kulki ääneti vesirajaa pitkin tietäen, että edessäpäin on yhä uutta ja uutta. Ja hän katseli tarkasti jokaisen poukaman ja puitten piirteitä, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, mikä erotti tämän kuvan edellisestä.

Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.

Varjenka seisoi alasti hänen edessään vyötäisiään myöten vedessä ja puristeli hiukan kumarassa vettä märjistä hiuksistaan. Aamun viileys ja auringon säteet antoivat ruusunpunaisen hohteen tytön iholle, jolla vesipisarat kimalsivat kuin hopeaiset suomukset. Ne vierähtivät verkalleen hänen hartioitaan ja rintojaan myöten alas veteen, mutta ennenkuin putosivat, ne säteilivät kauan auringossa, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet erota nuoresta ruumiista, jota olivat juuri hyväilleet. Ja tytön hiuksista vuoti vettä ruusunpunaisten sormien lomitse, vuoti lempein, korvaa hivelevin äänin.

Ippolit Sergejevitsh katsoi innostuksella, hartaudella kuin jotakin pyhää — niin puhdas ja sopusointuisa oli nuoren, naisellista nuoruuden voimaa uhkuvan tytön kauneus. Ippolit Sergejevitsh tunsi vain yhden halun, halun saada katsoa tyttöä. Pähkinäpensaassa hänen päänsä päällä lauloi satakieli, mutta hänen mielessään auringon valo ja kaikki ihanat äänet näyttivät olevan tuossa kylpevässä tytössä, jonka ruumista hyväillen aallot hiljaa kiitivät ohi.

Mutta suloinen on yhtä lyhytaikaista kuin kauneus on harvinaista, ja sen, minkä Ippolit Sergejevitsh näki edessään, sen hän näki vain hetken, sillä tyttö nosti päänsä ja vihaisesti huudahtaen heittyi veteen kaulaa myöten.

Tämä liike kuvastui miehen sydämessä, joka myöskin hytkähti, ikäänkuin se olisi pudonnut johonkin hyvin kylmään. Tyttö katsoi häneen säihkyvin silmin ja hänen otsassaan oli yrmeä poimu, joka painoi hänen kasvoihinsa säikähdyksen, ylenkatseen ja vihan ilmeen. Ippolit Sergejevitsh kuuli hänen inhosta värisevän äänensä:

— Pois… menkää pois! Mitä te?… Kuinka te kehtaatte!…

Mutta tytön sanat sattuivat hänen korvaansa heikosti, epäselvästi kuin ääni jostakin hyvin kaukaa, eivätkä ne kieltäneet häneltä mitään. Ja hän ojensi kätensä tyttöä kohti pysytellen töin tuskin jaloillaan, jotka vaivoin jaksoivat kantaa luonnottomasti eteenpäin kumartunutta ja himon tuskassa palavaa ruumista. Hänen olemuksensa jokainen hermosyy pyrki tyttöä kohti, ja hän kaatui polvilleen maahan aivan vesirajaan.

Tyttö huusi vihaisesti, teki liikkeen aikoen uida pois, mutta pysähtyi, ja sanoi värisevällä äänellä:

— Menkää pois!…

— Minä en voi… — tahtoi Ippolit Sergejevitsh vastata, mutta hänen vapisevat huulensa eivät saaneet sanaakaan sanotuksi.

— Varo itseäsi!… Mene matkoihisi! — huusi tyttö. — Kehno! Alhainen!…

Mutta Ippolit Sergejevitsh tuijotti häntä silmiin kuivasti palavilla silmillään ja odotti tyttöä polvillaan maassa. Ja hän olisi odottanut samassa asennossa, vaikka olisi tiennyt, että joku heilutti kirvestä hänen päänsä päällä murskatakseen hänen kallonsa.

— Hyi sinua… inhottava koira… kyllä minä kohta… —- sähisi tyttö inhoten ja syöksyi vedestä häntä kohti.

Varjenka kasvoi hänen silmissään, kasvoi kasvamistaan säteillen kauneutta — nyt hän seisoi kiireestä kantapäähän alastonna hänen edessään ihmeen ihanana, vihaisena. Polvillaan oleva odotti häntä intohimoisella vavistuksella. Nyt tyttö kumartui häneen päin… Ippolit Sergejevitsh kietoi käsivartensa hänen ympärilleen — mutta syleilikin ilmaa.

Samassa isku jollakin märjällä, raskaalla esineellä sokaisi hänen silmänsä ja oli kaataa hänet selälleen.

Hän hieroi silmiään ja sai märkää hiekkaa sormiinsa, mutta hänen päähänsä ja hartioihinsa sateli iskuja satelemistaan. Mutta nämä iskut eivät herättäneet hänessä tuskaa, vaan jotakin muuta, ja hän peitti päänsä käsillään pikemmin koneellisesti kuin vaistomaisesti. Hän kuuli katkeria nyyhkytyksiä… Vihdoin kaatoi voimakas isku rintaan hänet selälleen. Lyönnit taukosivat. Kuului risahduksia pensaista, ja sitten oli aivan hiljaista.

Uskomattoman pitkiä olivat synkän hiljaisuuden hetket. Yksinäinen mies makasi yhä liikkumattomana selällään häpeänsä murtamana ja täynnä vaistomaista pyrkimystä kätkeytyä maahan maailmalta. Kun hän avasi silmänsä, näki hän syvän, sinisen taivaan, joka tuntui hänestä etenevän yhä korkeammalle…

… Hän makasi siten siksi, kun vilu alkoi häntä puistuttaa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän Varjenkan itsensä yli kumartuneena. Tytön käsistä tippui vettä hänen kasvoilleen.

— No… oletteko nyt tyytyväinen?… Kuinka te voitte näyttäytyä talossa tuollaisena?… kurjana, likaisena, märkänä, ryysyisenä… Hyvänen aika! Sanokaa, että putositte jokeen… Kuinka te kehtasitte?… Minä olisin voinut tappaa teidät, jos jokin ase olisi osunut käteeni.

Varjenka puhui hänelle vielä pitkän aikaa, mutta se ei vähentänyt eikä lisännyt sitä, mitä hän tunsi. Eikä hän vastannut mitään tytön sanoihin, ennenkuin tämä sanoi lähtevänsä pois. Silloin Ippolit Sergejevitsh kysyi hiljaa:

— Te… enää… enkö minä saa nähdä teitä koskaan?

Kysyessään tätä hän samalla muisti ja ymmärsi, että hänen olisi pitänyt sanoa tytölle:

— Suokaa minulle anteeksi…

Mutta hän ei ennättänyt sanoa tätä enää, sillä tyttö katosi jo puitten taa heiluttaen hänelle kättään.

Ippolit Sergejevitsh jäi siihen istumaan nojaten puunrunkoa tai jotakin muuta vasten ja tuijotti tylsästi eteensä katsoen, kuinka joen samea vesi virtasi hänen jalkainsa juuressa hitaasti… hitaasti… hitaasti…