ELÄMÄ AATTEIDEN PUOLESTA

Kirj.

Malvida von Meysenbug

Kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta suomensi

Esteri Haapanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS

I. Alkusanat.
II. Esipuhe ensimäiseen painokseen.
III. Esipuhe kolmanteen painokseen.
IV. Idealistin viimeiset hetket.

1. Aikaisemmat muistot 2. Yleistä ja yksityistä 3. Perhe-elämämme 4. Ensimäinen matka 5. Unta ja totta 6. Ensimäinen vallankumous 7. Täydellisiä muutoksia 8. Kiertolais-elämää 9. Jälleen pysyväinen asuinsija 10. Sisästäpäin ulospäin 11. Suuri maailma 12. Taide 13. Nuori apostoli 14. Etelä 15. Kotiinpaluu 16. Käänne 17. 1848 18. Taantumusta ja vankeutta 19. Uusi elämä 20. Ratkaisevia tapauksia

I. ALKUSANAT.

Istuin kerran valkealla rantakalliolla, eräällä niistä, jotka muodostavat ylpeälle Albionille luonnollisen suojamuurin. Valtameren aallot murtuivat jalkojeni juuressa tämän vapauden maan kallioita vasten — maan, joka samalla oli pakopaikka sekä minulle että niin monelle muulle. Ajattelin isänmaatani aaltojen toisella puolella ja katkeraa, tuskallista taisteluani siellä vakaumukseni puolesta. Ajattelin päivää, jolloin naisen vapautus on toteutunut, jolloin hänellä on samat oikeudet kaikkien kykyjensä kehittämiseen opiskelun ja opetuksen tietä kuin miehilläkin, jolloin hän on tasa-arvoinen miehen rinnalla lain edessä ja vapaa tietämättömyyden, taikauskon, pikkumaisuuden ja muodin kahleista.

Silloin juolahti mieleeni kirjoittaa elämäni muistelmat, kertoa koruttomasti etsijän tarina, etsijän, sellaisen, joka vielä yön varjoissa hapuilee tietä, kun uusi aate on murtamaisillaan itselleen uran historiassa. Tällaisia etsijöitä pidetään ainakin liioittelevina idealisteina, jos ei heitä kohdella suorastaan narreina ja rikollisina. Päätin omistaa nämä muistelmat onnellisemmille sisarille, jotka, kun päivä koittaa, vapaasti saavat kehittää itseään tunnustettujen oikeuksiensa vapaassa ilmassa. Kenties voi se rohkaista niitä, jotka vielä ovat heikkoja, ja epäröivät, ja opettaa, muut entistä selvemmin tuntemaan onnensa.

Tuo päivä on mielestäni nyt koittanut. Aate naisen vapautuksesta herää joka taholla niin voimakkaana, ettei mikään enää voi sitä kukistaa. Se on saanut miesten taholta jaloja, puolustajia, ja useat etevät naiset tekevät työtä sen toteuttamiseksi. Seuraavat lehtiset omistan etenkin heille syvimmän myötätuntoni osoitukseksi.

Elämäni ilta, on saapunut ja minä katselen jo persoonallisia, elämyksiäni kuin toiselta kiertotähdeltä. Tahtoisin kuitenkin vielä käyttää, niitä yhteisen päämäärän hyväksi. Nimeni on siinä tarpeeton, sillä otan mukanani hautaan vain sen toivomuksen, että nainen lakkaa olemasta epäjumala, nukke tai orjatar, ja että hän itsetietoisena ja vapaana olentona miehen rinnalla tahtoo tehdä työtä elämän täydellisentämiseksi perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, tieteissä ja laiteissa — lyhyesti, toteuttaakseen elämän ihanteen.

Tekijä.

II. ESIPUHE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Kun näiden muistelmien ensimäinen nide useampia vuosia sitten julkaistiin ranskankielellä syistä, joita ei enää ole, tapahtui se melkein vasten tahtoani. Ystävät valtasivat käsikirjoituksen ja veivät sen painoon. Kirja otettiin vasten odotuksiani ystävällisesti vastaan, ja minä sain sen johdosta rakkaita myötätunnon ilmaisuja sekä sieltä, mistä eniten halusin että myöskin tuntemattomien taholta. Samalla pyydettiin minulta jatkoa.

Epäröin kauan, sillä toisaalta eivät seuraavat muistot olleet niin etäisiä kuin nuoruusajan, johon saatoin jo suhtautua täysin objektiivisesti, toisaalta oli mielestäni myöskin uskallettua edelleen kertoa, itsestäni, koska elämäni yhä vähemmän joutui kosketuksiin yleistä mielenkiintoa herättävien, ulkonaisten tapausten kanssa. Mutta sitten johtui mieleeni, että olinhan sen sijaan ollut tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka sitä paremmin ansaitsivat ystävyyden heille punomat muiston seppeleet, kun tapausten suuri aalto jo melkein oli pyyhkäissyt pois heidän muistonsa ja kun moni uusien historiallisten vaiheiden valossa käsitti heidän pyrkimyksensä väärin, tai kokonaan niitä vähäksyi, tuo sai minut uskaltamaan ja yrittämään.

Tarkoitan vuoden 1848 valtiollisia pakolaisia. He taistelivat aatteiden puolesta, joille aika ei vielä ollut kypsä. Sentähden ei heidän pyrkimyksillään ollut menestystä, sentähden menivät he ihanteellisuudessaan yli historiallisen kehityksen rajojen ja senvuoksi eivät he myöskään tavanneet oikeaa keinoa, joka heti ja kuin itsestään olisi osunut käytännöllisen reformaattorin käsiin. Mutta he ansaitsevat silti yhtä kiitollisen ja kunnioittavan muiston sydämissä, joiden edestä he taistelivat ja — kärsivät. Niin — kaikki he ovat kärsineet ja syvästi! He taistelivat ihanteen puolesta, he uskalsivat, he panivat alttiiksi verensä ja henkensä, ja sellaisia palkitsee kohtalo paljon useammin orjantappurakruunulla kuin laakereilla.

Kun kerran, halveksittuna minäkin, jätin saksalaisen maakamaran, toin itselleni lupauksen, etten tahdo nähdä isänmaatani, ennenkuin se on herännyt uuteen, saksalaiselle hengelle arvokkaampaan elämään. Tyhjensin maanpakolaisuuden kalkin koko katkeruudessaan, kauan ja turhaan odottaen tuota aikaa. Vihdoin se koitti. Kohtalo lahjoitti Saksanmaalle erään noita suuremmoisia ihmisiä, jotka ovat kuin luodut valtioiden johtoon, jotka tarttuvat voimakkain ottein historian rattaaseen ja pakottavat sen pyörimään rohkeitten suunnitelmiensa, maailmaasyleilevän katseensa mukaan. Hän teki sen, mihin 1848 miehet eivät kyenneet. Saksa saa olla kiitollinen onnelliselle tähdelleen, kun se antoi sille tuon suuren valtiomiehen, joka on luonut siitä Europan kunnioitusta nauttivan keskuksen. Saksan velvollisuus on nyt osoittautua tämän suuren asemansa arvoiseksi, ettei sen käy kuin paimenen, jonka kohtalo salli löytää ihmekukkasen. Se avasi hänelle tien saksalaisten satujen aarrevuoriin, mutta häikäisevät rikkaudet huumasivat hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt varoittavaa ääntä: »Älä unohda parasta!»

Niin. Saksan kansa, älä unohda parasta: alkuperäisintä henkeäsi sellaisena kuin se heijastuu neroissasi, suurissa hengissäsi! Suuremmoinen muoto, johon valtava ihminen sinut valoi, olisi sinulle onnettomuudeksi, ellet myöskin antaisi sille korkeinta sisältöä, jos unohtaisit pyhät sivistysvelvollisuutesi, parhaasi. Korkeat suojelushenkesi osoittavat sinulle tietä. Kokoonnu niitten ympärille, kuuntele ja tottele niitä, sillä heissä kunnioitat oman itsesi ihanteellista täyttymystä.

Mutta pidä myöskin kunniassa niiden muistoa, mihin kansaan kuulunevatkin, jotka valtiolliseen vapaustaisteluun yhdistivät korkean, laajakantoisen ihanteen ja palkinnoksi siitä saivat maanpakolaisen haudan vieraassa mullassa. Heidän tehtävänsä on päättynyt.

Valtiollisten vallankumousten aika on ohi. Tästä lähtien ne tulisivat vain taantumuksen taholta. Nuo taistelijat olivat enimmäkseen uneksijoita, mutta heillä oli rohkeutta uhrata kaikki ihanteen puolesta ja sentähden kunnioita heidän muistoaan, varsinkin aikana, jolloin aineellisilla harrastuksilla on niin suuri valta ihmisiin!

Heidän nimessään siis sallittakoon näiden lehtisten päästä julkisuuteen.

Kirjoitettu Ebernburgissa Nahetalissa, »Herberge der Gerechtigkeit»-talossa, jossa myöskin kerran asui niitä, »jotka heidän vuosisatansa työnsi luotaan».

Heinäkuun 2 p. 1875.

Tekijä.

III. ESIPUHE KOLMANTEEN PAINOKSEEN.

Vieläkö kerran täytyy minun antaa tälle kirjalle sananen evästykseksi sen lähtiessä tuntemattomien luo, joiden parista se etsii ystävänsä ja löytää varmasti myös vihamiehensä!

Omituisin tuntein eroaa kirjasta kuten ystävästä, jonka lähettää maailmalle kysyen itseltään: Mikä kohtaakaan häntä, joka oli sinulle niin läheinen, joka tunsi sinut kokonaan ja johon täydellisesti luotit? Ymmärretäänkö sitä oikein, otetaanko se sydämellisesti vastaan, vai töykeästi ja vihamielisesti? Kummassakaan tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin jättää se kohtalonsa haltuun. Kirjan täytyy kulkea tiensä kuten ihmisenkin. Jos niissä on todellista sisäistä arvoa, jos ne ovat tosia ja niiden tarkoitusperät puhtaita, voivat ne toivoa hyviltä hyvää vastaanottoa, ja mikä vielä parempi, ne voivat vaikuttaa hyvää. Jos ne ovat mitättömiä ja onttoja, jos niissä ei ole totuutta, josta yksin kaikki hyvä ja kaunis saa pyhityksensä, niin menkööt perikatoon. Joka, oli hän ihminen tai kirja, ei olemassaolollaan palvele korkeampaa, siveellistä tarkoitusta, joka ei muuta, etsi kuin omaa etuaan tai kunniaa, hän joutukoon häviöön. Se odottaa jumalankiitos, vaikkapa usein vasta loistavan valhe-elämän jälkeen, kaikkea, mikä ei kohota katsettaan persoonallisuuden lyhytaikaisen merkityksen yli ikuisia päämääriä kohden. Jos nyt kysyn itseltäni, onko kirjallani siveellinen tarkoitus ja onko persoonallinen aines vain ikäänkuin kokoavana puitteena sen ympärillä? — voin iloisesti vastata: On. Ja se käy yhä hallitsevammaksi mitä enemmän elämä lähenee loppuaan, mitä enemmän persoonallinen menneisyys kuin kaukainen unikuva kirkkaan, tyynen järvenpinnalla kuvastuu mielen vapautuneessa rauhassa.

Sitä yksin siis koskee kysymys: Lähteekö tämä kirja vielä kerran vaeltamaan? — Jos tarkoitus olisi — saavutettu, jos ei olisi mitään muistuttamisen varaa, sanoisin: Ei, minkätähden? Se on tehnyt tehtävänsä, joskin vain pieneltä osalta avustaen yhteistä asiaa. Valitettavasti on tuo tarkoitus, naisen todellisen vapautuksen vaatimus, vielä kaukana täydellisestä toteutumisestaan. Asia on yleensä edistynyt, naiselle avautuu yhä enemmän toimialoja ja tämän kautta mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen. Hänelle on myönnetty oikeus opiskelun ja harjoituksen tietä päästä aloille, joilla mies tähän saakka on ollut yksinvaltias. Jalon tiedonhalun elähyttämät tytöt ja naiset asettavat henkisen kehityksensä kaiken muun maisen onnen edelle ja ostavat sen usein kallisarvoisilla uhreilla. Mutta sittenkin puuttuu vielä paljon. Vielä ei ole nainen kansalaisena täysin samanarvoinen miehen rinnalla. Vielä kuulee usein arveluita, ettei naisen osanotto julkiseen elämään, eduskuntalaitokseen, oikeuselämään j.n.e. ole toivottava. Tähän on jo useasti annettu sattuvia vastauksia. Kukapa toivoisikaan naisten muuttuvan epänaisellisiksi ja ryhtyvän tehtäviin, joita ei mieheltäkään kadehdita? Ja kuitenkin vaatii oikeudenmukaisuus, että jokaisella ihmisolennolla on vapaus kaikkeen, mihin luonto ja taipumukset häntä vetävät. Yhtä hyvin kuin on ollut erinomaisia naishallitsijoita, yhtä hyvin voi myöskin olla erinomaisia naisedustajia tai viisaita naistuomareita, ja minkätähden olisi se epänaisellisempaa kuin näyttelijättären, laulajattaren, tanssijattaren y.m. ammatit? Onhan jo Shakespearekin eräälle kauneimmista naisluomistaan, jalolle Portialle, runoillut tunteen ja samalla arvostelun tosinaisellisen hienouden, jonka avulla hän saattaa tuomarien koko viisauden, häpeään ja pelastaa Antonion elämän. Ja joskin aivan oikein tahdotaan suojella naisia raakuuden ja väkivallan kosketukselta ja estetään heitä ottamasta osaa kiivaisiin väittelyihin ja inhoittavaan taisteluun, on heille toisaalta suotava täysi toimintavapaus siellä, missä voivat lieventää, sovittaa ja jalostaa ja missä tapojen sievistymisestä on arvaamattoman suuri hyöty. Tosin on tällainen osanotto julkiseen elämään vain poikkeuksellista laatua, mutta siihen tulee olla vapaus, jos kyvyt viittaavat tuohon suuntaan.

Naisen ja miehen täydellisestä yhdenvertaisuudesta lain edessä on vain liiankin usein puhuttu, joten sitä ei tässä tarvitse seikkaperäisesti toistaa. Hän on yhtä hyvä valtion kansalainen kuin mieskin, hänellä on tärkein tehtävä valtiossa: antaa ja kasvattaa sille kansalaisia ja hänellä on, kuten miehelläkin, pyhä oikeus suojattuun, riippumattomaan asemaan harrastuspiirissään. Siinä yksinkertainen kysymys, järjellisesti edistyvän sivistyksen ratkaistavaksi kaikkialla, missä se ei vielä ole ratkaistu.

Mutta tärkeämmät ulkonaisia naisvapautuksen edellytyksiä ovat sisäiset, jotka kaikki sisältyvät yhteen ainoaan sanaan: sivistys. Mitä sitten on todellinen sivistys? Onko se tietojen kartuttamista tutkimuksen eri aloilla? Onko se jonkin erikoisalan hallitsemista? Onko se uskonnollisten velvollisuuksien muodollista noudattamista? Onko se salonkinaisen kohteliasta rakastettavuutta, tai »hyvän perheenemännän» taloudellista taitavuutta?

Ei, nuoret tutut ja tuntemattomat ystävättäreni (sillä teille, kuten aina, kohdistan ensi sijassa sanani): sivistys korkeammassa mielessä ei ole pelkkää tietämistä, ei erityisten kykyjen kehittämistä, ei kirkollisten eikä maailmallisten muotojen täydellistä noudattamista, ei myöskään aineellisen elämän askaretkin vaipumista. Se on ennenkaikkea koko olemuksen eetillinen läpitunkemus, se on keskusaurinko, josta lähtee säteitä joka suunnalle, polttopiste, johon yhtyy kaikki ajattelu, tunteminen, tekeminen. Jo apostoli sanoo: »Jos minä puhuisin ihmisten ja enkelein kielellä, jos tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, jos omaisuuteni köyhille antaisin, eikä minulla olisi rakkautta, en minä mitään olisi.»

Pelkkä tietojen kerääminen ei ole viisautta. Muuan nuori tyttö valitti minulle kerran, kuinka paljon on sellaista, mikä välttämättömästi pitää tietää kuinka lyhyt on elämä: luonnontieteisiinhän täytyy perehtyä, samoin Europan päämaiden uusimpiin kirjallisuustuotteisiin, vanhojen kielten taito on kerrassaan välttämätön j.n.e. — Minun täytyi hymyillä tuollaiselle yleispätevyydelle. Mitä on perehtyminen luonnontieteisiin, kun yksi ainoa sen haara täyttää ihmisen koko elämän? Ei, niin innokkaasti kuin puollankin naisten vakavaa ja perinpohjaista opiskelua, varoitan hartaasti liioittelusta, joka tässä, kuten muuallakin, vahingoittaa saavutettavan päämäärän todellista luonnetta. Älköön taivaan nimessä tiedonhalusta tehtäkö muotiasiaa ja keimailtako sillä? Voi sitä, ken alkaa leikitellä pyhällä. Siinä tapauksessa olisi parasta pysyä tietämättömänä. Pääasia ei ole opitun paljous, vaan hengen terästäminen omaan, elävään, terveeseen vakaumukseen, ajatuskyvyn kehittäminen selkeäksi ja teräväksi, sekä tajuntaan että ilmaisuun ja mielikuvituksen täyttäminen korkeilla esikuvilla ja vaikutteilla, lyhyesti: itsenäisten, ajattelevien ja huomiokykyisten ihmisten kasvattaminen.

Pois se myöskin, että naiset pyrkiessään korkeampaan älylliseen kehitykseen laiminlyövät velvollisuuden, joka kuitenkin on sälytetty useimmille: kotielämän hoidon. Mutta siinäkään he eivät saa olla pelkkiä emännöitsijöitä, vaan järjestyksen ja viihtymyksen hoivaajia, niin että yksinkertaisimmankin kodin elämä koituu hauskaksi. Elämän aineelliset huolet eivät saa ottaa suurempaa sijaa kuin välttämätöntä on, eivätkä anastaa ajatuksia ja aikaa siinä määrin, ettei hyvästä perheenemännästä ole muuta jäljellä kuin yksitoikkoinen, epäesteettinen, kyökissä ja lastenkamarissa turtunut olento.

Kukapa tahtoisi sanoa vastaan, jos todellinen, sisäinen tarve vaatii naisia noudattamaan uskonnollisia menoja ja muotoja? Tämä ei vain saa rajoittua pelkkään kirkossa käymiseen muodon vuoksi, jonka kanssa ei muulla elämällä ole mitään tekemistä ja jonka räikeänä vastakohtana vain liiankin usein on rakkaudettomuus ja kovuus arkioloissa. Jo Kristus sanoi naiselle kaivolla: »Ei vuorilla, ei temppelissä, vaan hengessä ja totuudessa on teidän rukoiltava.»

Niin, tämä on todellisen sivistyksen sisältö. Elämä ja toiminta kokonaan hengessä ja totuudessa, koko ihmisen eheys, mielenlaadun ja teon sopusointu, olemuksen ja esiintymisen totuudellisuus. Tällainen sivistys toteuttaa, naisen todellisen vapautuksen ja takaa, hänelle, hänen korkean asemansa ihmiskunnan elämässä. Kuten Rafael ihannenaisen taivaallisissa kuvissa antaa kukkasten puhjeta hänen jalkoihinsa, niin on myöskin naisten jalostava vaikutus kasvattava kauneuden ja hyvyyden, säälin ja viisauden kukkia. Suurin saksalainen runoilijamme lausui sen lyhyesti säkeissään:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä! Tehköön hyötyä, oikeutta, olkoon esikuva olentojen aavistamaimme.

Niinpä lähteköön tämä kirja vielä kerran maailmalle tehdäkseen jotakin ylläesitetyn tarkoituksen hyväksi. Ja jos se vain yhdellekin sydämelle näyttää tien elämään hengessä ja totuudessa ja samalla todelliseen sivistykseen, on sillä olemassaolon oikeus.

Rooma, joulukuulla 1881.

Tekijä.

IV. IDEALISTIN VIIMEISET HETKET.

Muistosanat, kirjoitti Gabriel Monod.

Malwida von Meysenbug kuoli Roomassa 26 p. huhtikuuta 1903, kahdeksankymmenen seitsemän vuoden kuuden kuukauden ikäisenä.

Eräs hänen ystävättärensä sanoi hänelle kerran: »Minä tahtoisin olla läsnä sinun kuolinhetkelläsi. Sinä olet elänyt inhimillisimmän elämän mitä ajatella voi, ja kuolemasi on oleva elämäsi kaltainen!» Tämä ystävätär sanoi totuuden. Nyt kun voimme silmätä tuota pitkää elämää kokonaisuutena, kiinnittää huomiotamme yksi ennen muita, sen ihmeteltävä yhtenäisyys. Hän pysyi viimeiseen hengenvetoon asti uskollisena niille ajatuksille ja periaatteille, jotka johtivat hänen nuoruuttaan. Niinikään voi nyt, kun tuntee hänen elämänsä kaikki jaksot, helpommin arvostella, mitä hän oli vanhempiensa kodissa, kuinka hän eli pakolaisten joukossa Lontoossa, kuinka hän vaikutti Italiassa ensin ottotyttärensä kasvattajana, sitten vietti riippumattomana ja yksinään nuo kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa.

Erinäiset henkilöt, jotka ovat lukeneet vain teoksen Elämä aatteiden puolesta ja senkin pintapuolisesti, ovat muodostaneet itselleen väärän kuvan Malwida von Meysenbugin todellisesta luonteesta. Tämä naisten oikeuksien julistaja on näyttäytynyt heille kapinoitsijana, vallankumouksenisena henkenä, joka ennen kaikkea pyrki hävittämään olevaisen valtiojärjestyksen ja vanhat perhetraditsionit. Ja kuitenkin oli vainajan persoonallisuudelle ominaista juuri syvä tasapuolisuus ja vapaa, puolueeton käsitys asioista, mitkä ominaisuudet saivat hänet huolimatta kiihkeästä halustaan johtaa ihmiset edistyksen tielle ihailemaan kaikkea suurta ja jaloa ylimysvaltaisen menneisyyden perintätavoissa. Niistä oli lähtöisin se sydämellinen uskollisuus, joka liitti hänet omaisiinsa moitteettomana tyttärenä ja sisarena keskellä tuskallista erimielisyyttä, niistä saa selityksensä se tunnollisuus, jolla hän, vaikkakin saarnasi naisten oikeutusta itsenäiseen ajatteluun ja velvoitusta taistelemaan itselleen yksilöllisyyden, aina kuitenkin varoi katsomasta naisen oikeuksia intohimon tai oikun oikeudeksi.

Siitä selittyy, että tämä rikaslahjainen nainen, joka osasi yhtä hartaasti innostua valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta edistyksestä ja jolla oli yhtä vilkas mielenkiinto runoutta ja taidetta, luontoa ja filosofiaa kohtaan, saavutti eloisaa myötätuntoa ja lämmintä ystävyyttä niin menneisyyden periaatteiden edustajien kuin rohkeimpien vallankumouksen kannattajien keskuudessa. Siitä selittyy myöskin ettei koskaan sattunut todellista välien rikkoutumista hänen ja omaisten kesken, joiden elämänihanteet hän oli hyljännyt. Toivomme myöhemmin voivamme julkaista kirjeenvaihdon hänen ja hänen äitinsä välillä. Siitä käy ilmi kuinka vainaja isänsä kuolemaan, vieläpä kolmanteenkymmenenteen neljänteen ikävuoteensa saakka ei tahtonut jättää perhepiiriä voittaakseen itselleen kauan uneksimansa itsenäisen aseman ja kuinka hän edelleen, saatuaan vihdoin äidiltään luvan antautua vapaastivalitsemalleen elämänuralle, pysyi mitä hellimpänä, kunnioittavimpana, voisimme melkein sanoa alamaisimpana tyttärenä äidilleen. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta — kun hän Berliinistä karkoitettuna päätti muuttaa Lontooseen — kertoi hän äidilleen kaikki suunnitelmansa ja useammin kuin kerran luopui niistä tämän toivomuksesta.

Niin selittyy myöskin hänen intohimoinen ihailunsa Goethea kohtaan, joka ylinnä edustaa sitä ajatuksen ja taiteen vapautta, joka alistuu totuuden ja kauneuden ikuisiin lakeihin. Malwida von Meysenbug rakasti aivan erikoisesti Goethen sonettia Natur und Kunst (Luonto ja taide) ja toisti halukkaasti hänen sanojaan:

»Vergebens werden ungebundene Geister
Nach der Vollendung reiner Höhe streiben.»

[Turhaan pyrkivät kurittomat henget
täydellisyyden puhtaaseen korkeuteen.]

Ja niinkuin Goethe lausuu'.

»Das Gesetz nur kann und Freiheit geben»

[Laki vain voi antaa meille vapautta.]

niin sanoi myöskin Malwida von Meysenbug'.

Koko hänen elämänsä voi ikäänkuin olla valaistuksena tälle lauseelle. Hänen vapautensa oli vaatinut häntä vapaaehtoisesti alistumaan sellaisen elämänmuodon ankariin sääntöihin, jonka puitteissa hän osasi yhdistää virheettömän naisellisen arvokkuuden ja hienotunteisuuden ajatuksen ja toiminnan rohkeuteen ja johon hän nuoruudesta saakka oli pelastanut kaiken sen ylimyksellisen tapojen hienostuksen, joka ansaitsi tulla pelastetuksi.

Hänen filosoofisten ja uskonnollisten ajatustensa kehitys ei ole vähemmän kiehtova. Hän oli hyljännyt luterilaisen kirkon opinkappaleet, sen kirkon, jonka helmassa hän oli kasvanut, ja eräät sanamuodot hänen muistelmissaan voisivat johtaa olettamukseen, että hän oli valinnut uskontunnustuksekseen äärimmäisen hegeliläisen vasemmiston puhtaasti kielteisen ja miltei materialistisen oppisuunnan, mutta niin ei ollut. Hänessä asui aivan liian mystillinen ja ihannetta tarvitseva henki, jotta hän olisi tyytynyt pelkkään kielteisyyteen eikä suunnannut katsettaan yli aistillisen maailman korkeampaa taivaanrantaa kohti. Kun hän vaati kosmoksen aineelle ja näkyvälle maailmankaikkeudelle arvoa, jonka perinnäinen uskonoppi kieltää siltä, tapahtui se vain siksi että ne esiintyivät hänen silmissään verhona ja ulkonaisena ilmenemismuotona hengelle, joka yksin on todella elävä ja ikuinen. Tämä usko hengen yhteyteen ja ikuisuuteen, tämä ihanteellinen monismi muodostui hänelle vähitellen tietoiseksi ja kehitetyksi opiksi, mitä perusteellisemmin hän tutki Schopenhaueria, intialaista viisaustiedettä ja nykyaikaisen tieteen teorioja, joka pyrkii yhä enemmän palauttamaan kaikkia ilmiöitä voimaan ja liikuntoon. Tämä vakaumus sai viimeisen, täydellisen ja suuremmaisen ilmauksensa Jälkisanassa teokseen Das Lebensabend einer Idealistin (Idelistin elämänilta). Katsellessaan verratonta taulua, jonka tähtitaivas ja meri levittivät hänen ikkunainsa eteen Nettunossa, seuratessaan hurjia syysmyrskyjä, jotka näyttivät muuttavan maailmankaikkeuden takaisin alkuperäiseksi kaaokseksi, hän oli kuulevinaan »Alkusyyn äänen, Alkusyyn, jonka suuruuden edessä sielumme heittäytyy maahan syvimmän hartauden vallassa ja autuaana riemuiten saadessaan sanoa itselleen: se vaikuttaa minussakin.» Tämä ikuisesti ainoa, luova alkusyy voi olla vain henki, ja meidän sielumme on »erittynyt säde ikuista henkeä.» Ja harrasmielisen innostuksen vallassa hän ylistää Jumalallista, Ikuista, »joka ei sinussa koskaan pääse täydelliseksi», tuona hetkenä, jolloin hän huutaa maailmalle kiitollisen jäähyväissanan, tuolle maailmalle, joka on ollut hänelle »tutkivan hengen maailma».

Nämä eivät olleet sellaisia sanoja, joita voi kirjoittaa ilon ja terveyden päivinä unohtaakseen ne myöhemmin kärsimyksen ja tuskan hetkinä, kuoleman edessä; ne ilmaisivat syvintä vakaumusta, ja kokemus oli osoittava, että Malwida von Meysenbug tästä vakaumuksesta ammensi harvinaiset sielunvoimansa, jotka elämässä pitivät häntä pystyssä ja antoivat hänelle sittemmin kyvyn uhmata sairauden ja pitkällisen riutumuksen tuskia ei ainoastaan alistuvana, vaan eräänlaisella iloisella sankaruudella.

Aina syksyyn 1901 saakka oli hänen terveytensä, joskin ruumiinvoimat vähenivät, pysynyt ihmeen tyydyttävänä hänen korkeaan ikäänsä nähden, ja hänen työkykynsä oli ennallaan. Siihen aikaan julkaisi hän viimeisen teoksensa Individualitäten (Yksilöllisyydet) Heinäkuusta lokakuuhun, jonka ajan hän vietti Sorrentossa ja Amalfissa, nautti hän vielä suuresti Napolin lahden kauneudesta. Mutta juuri siihen aikaan ilmaantuivat ensimäiset sen taudin oireet, joka oli vievä hänet pois, syöväntapainen paise sisälmyksissä. Onneksi hän ei koskaan saanut tarkempaa tietoa kipunsa luonteesta. Palatessaan Roomaan tunsi hän olevansa liian uupunut voidakseen aloittaa uusia töitä, ja hän tyytyi kokoamaan ottotytärtään varten merkillisimmät runonsa ja muodostelemaan uudestaan pitempää novellia Die Improvisatrice, jota hän piti suuressa arvossa. Hän tunsi siksi heikentyneensä että pelkäsi elonpäiviensä olevan luetut, ja hän lausui toivomuksen, että joku jäsen perhettä, jonka hän oli ottanut lapsenasemaan, aina olisi hänen luonaan. Muuten oli hänellä Roomassakin antautuvia ystäviä, joiden läheisyys oli hänelle lohdutus ja jokapäiväinen ilo ja piti vireillä hänen mielenkiintoaan elämää kohtaan. Niinpä eräs tuli usein keskustelemaan hänen kanssaan opinnoistaan ja uskonnollisen tunteensa muuttumisesta, sairas otti vilkkaasti osaa hänen teoksensa valmistukseen ja keskusteli hänen kanssaan siitä vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Eräs toinen ystävätär antoi hänelle herkeämätöntä tukea kaikissa hänen taloutensa yksityiskohdissa ja vapautti hänet kaikista arkihuolista. Kolmas auttoi lääkäriä, joka kävi neiti von Meysenbugin luona, ja otti huolekseen koko hoidon, jota hänen terveydentilansa vaati. Eräs ystävätär vihdoin, joka osoitti suorastaan lapsellista kiintymystä häneen, omistautui hänelle mitä uhrautuvimmalla antaumuksella, niin että hänen viimeiset elinvuotensa eivät ainoastaan keventyneet ja kirkastuneet sen kautta, vaan varmaan itse elinaika piteni tämän jokapäiväisen, uskollisen hoidon tähden.

Niin kauan kuin mahdollista oli salasi hän kuitenkin mielellään tilansa vakavuuden ympäristöltään. Koskaan hän ei ollut eloisampi ja hilpeämpi puheissaan kuin keväällä 1902. Tahdon sitkeydellä, josta hän oli antanut niin monta todistusta elämänsä kuluessa, jatkoi hän toimintaansa totutulla tavalla kunnes tuli se päivä, jolloin voimat jättivät hänet. Vaikkakin hänen alkaen tammikuusta 1902 täytyi luopua rakkaista ajeluistaan, hoiti hän vielä kuten ennenkin ilman vierasta apua aina erittäin huolitellun pukeutumisensa ja puuhasi taloudessaan, seurasi tarkoin kaikkea, mikä koski politiikkaa, kirjallisuutta ja taidetta, oli laajassa kirjevaihdossa ei ainoastaan ystäviensä kanssa vaan myöskin tuntemattomien, jotka tahtoivat häneltä neuvoa tai lohdutusta. Joka päivä omisti hän hetkisen aikaa henkiselle työlle, toisen keskustelulle uskottujen ystävien kanssa.

Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan. Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:

»So versöhnt nun mit den vielen Fehle
Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick
Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele,
Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»

[Sovitettuina näennäisyyksien maailman monien virheiden, sovitettuina kohtalon kanssa käykäämme kotia kohden, rakas sielu, vanha vaate vain jääköön tänne!]

Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:

»Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht
Die weite Wasserfläche unbewegt;
In Westen färbt den Himmel milde Glut
Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.

Verstummt sind all die hohen Stimmen just,
Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt,
Von froher Jugend übermütiger Lust
Die da im Wasser Scherz und Frische fand.

Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich —
Ein weisses Segel, eine Seele scheint's,
Die losgebunden von dem irdischen Reich
In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.

Es ist mein Bild. Ich liege hier allein,
Verstummt isi auch für mich der laute Tag
Ich fühl's, ich scheide bald!

Und bin ich fern, das Leben setzt sich for
Gang wie es war, in buntem Vielerlei.
Man war einmal nur.

Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt
Doch in den Herzen, die mich treu geliebt,
Wie der Mondglanz jetzt im Wasser
So lebt mein Bild Erinnerung.

[Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää
avara veden kalvo liikkumattomana;
lännen taivaan värittää vieno hehku ja
ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.

Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot,
jotka äsken vedestä kajahuttivat
iloisten nuorten vallatonta kisailua,
kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.

Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena
valkoinen purje, se on kuin sielu,
joka irtaantuneena maan valtakunnasta
liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.

Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin,
vaiennut minullekin on äänekäs päivä.
Minä tunnen että pian erkanen!

Ja kun sitten olen kaukana, jatkuu elämä aivan kuin ennen, kirjavan moninaisena. Ihminen oli vain kerran.

Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan, mutta sydämissä, jotka rakastivat minua uskollisesti, elää kuvani muisto kuin kuun välke nyt vedessä.]

Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää, arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja. Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan ainakin yhden ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren ystävänsä Romain Rollandin Beethovenia tai de Wetin Sotaretkiä, sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa jälkisanaa teokseen Lebensabend vapisevin käsin, jo niin voimatonna, että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi tai kuusi riviä. Kaiken tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa ilmakehissä.

Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta; tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!» Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän, leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.

Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna Nascita di Roma päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä olen puhunut, antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli, sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan, ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja minä en kärsi, ruumisparkani vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»

Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin sanat Amore ja Pace, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle, te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä, kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.

Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä, hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa: »Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!» Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen kuolemaansa, oli sana Amore.

Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua, ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:

»Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»

[Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]

Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan hautaa.

Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan, jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan sitä itsessään ja ympärillään.»

1. AIKAISIMMAT MUISTOT.

Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja puutarha-istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki. Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan. Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme määrätympää muistoa.

Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia. Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta. Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli eräs noista pikku taloista Blumenbach nimisen velhon asunto, jolle koko luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä, jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä odottamassa herransa käskyjä.

Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku; arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.

Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi. Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä. Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina, tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä, nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta, ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana. Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.

2. YLEISTÄ JA YKSITYISTÄ.

Vanhan herran kuolema ei aiheuttanut suuria muutoksia ainoastaan minun perheessäni, vaan lopetti, niin sanoakseni, kokonaisen ajanjakson pienen isänmaani historiassa. Hallitsijahuone, johon hän oli kuulunut, oli hyvin vanha ja laski esi-isiensä joukkoon jäseniä, jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan ja jalomielisyydestään. Mutta viimeiset sukupolvet olivat huonontuneet. He olivat häpeällisillä keinoilla kartuttaneet yksityisomaisuuttaan, myymällä alamaisiaan vieraille valloille, jotka käyttivät niitä kaukaisissa sodissa.

Rakastajattaret olivat jo pitkät ajat hallinneet maata. Viimeinen hallitus oli ollut merkillisen vaihteleva. Vanhan ruhtinaan luonteessa oli kaikista virheistä huolimatta ollut kunniallisuutta. Vuosisatamme kaikkivoivan valloittajan lähestyessä jätti hän vapaaehtoisesti ruhtinaskuntansa, tietäen hyvin olevansa kykenemätön sitä puolustamaan ja tahtoen säästää alamaisiltaan turhaa verenvuodatusta. Hän piti parempana maanpakoa kuin häpeällistä antautumista muiden saksalaisten ruhtinasten tapaan. Hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki joutui taaskin samaan asemaan suuressa kuningaskunnassa, jonka valloittaja lahjoitti nuorimmalle veljelleen Jérômelle. Ranskalainen hienostus, siekailemattomuus ja herkkäuskoisuus pääsi valtaan kankipalmikkoväen autioissa asunnoissa. Nuori kuningas loi pienen Pariisin saksalaiselle maaperälle.

Isäni, joka ei voinut viedä perhettään maanpakoon, jäi paikoilleen astuen uuden valtion palvelukseen. Äitini oli aivan nuori ja hyvin kaunis; oli siis luonnollista, että molemmat ottivat osaa nuoren hovin vilkkaaseen, hilpeään elämään. Kuinka usein kiusasinkaan äitiäni yhä uudelleen kertomaan minulle tarinoita noilta päiviltä, jotka olivat päättyneet aikoja ennen syntymääni! Kuinka ahnaasti kuuntelinkaan kuvauksia loistavista juhlista ja viehättävistä naisista, jotka olivat perheineen saapuneet Pariisista kaunistamaan suloillaan ritarillisen kuninkaan hovia! Millä mielenkiinnolla tutkinkaan äitini vaatesäiliötä, jossa vielä oli monta muistoa noilta ajoilta! Miten minua viehättävätkään nuo paimenpuvut, turkkilaiset viitat ja antiikit poimukkeet! Monet mietteet heräsivät minussa, kun ajattelin kaiken tämän ihanuuden ennenaikaista katoamista. Kuin uni oli koko loisto haihtunut. Venäläiset olivat ilmestyneet kaupungin porteille, heidän luotinsa olivat vinkuneet kaduilla. Vanhempani olivat panneet säilöön parhaat tavaransa ja jättäneet talon, joka oli liian suojaton vihollisen hyökkäyksille. Vanha, luonamme asuva täti, oli kätkenyt useita esineitä aitan jauho-astioihin. Kanuunankuula osui taloon ja jäi muuriin.

Kuullessani näitä kertomuksia, pahoittelin koko sydämestäni, että en ollut jo silloin elänyt ja saanut jakaa vaaraa vanhempieni kanssa. Olisin myöskin hartaasti halunnut tietää, olisivatko kasakat löytäneet jauhoihin kätketyt esineet, jos kaupunki olisi joutunut ryöstölle alttiiksi.

Mutta kaupunki, kuten vanhempanikin, varjeltui perikadosta. Vanha ruhtinas palasi takaisin maahansa. Kankipalmikot ja korpraalinsauvat, jotka ranskalaiset sulottaret olivat karkoittaneet, pääsivät jälleen käytäntöön. Maata alkoi jälleen hallita epämiellyttävä rakastajatar, kivulloisen ukon hoitaja. Suosikit, jotka jakaessaan maanpaon ruhtinaansa kanssa, olivat rikastuneet, saivat valtion ensimäiset virat. Kansa oli uskollisena ruhtinashuoneelleen, kuten eri Saksan heimot yleensä, alussa tervehtinyt iloisella innostuksella palaavaa ruhtinastaan; pian kuitenkin kävi ilmi, että nykyisyyden ja menneisyyden välinen side oli katkennut. Ruhtinaat ja kansat olivat käsittäneet aivan eri tavalla kansallisen nousun ja vapaustaistelut. Monen jalon sydämen haltioituneet unelmat häipyivät tyhjiin ja vapauden aamuruskon asemasta, jota saksalainen nuoriso oli toivonut, nousi uusi, synkkä, sumuinen päivä. Vanhan ajan ihmiset pitivät välinäytöstä täydellisen yksinvallan suuressa huvinäytelmässä päättyneenä ja ottivat uudelleen haltuunsa vanhat valtaistuimet ja entisen herruuden. Kansojen veri oli vuotanut turhaan. Historia oli jälleen pysähtynyt kulussaan.

Mutta kuolema ei ollut pysähtynyt; se kävi noutamassa vanhuksen kankipalmikkoineen, ja siitä silmänräpäyksestä alkaen vapautuivat kaikkien hiukset maassa tuosta menneisyyden kahleesta.

Ulkonaisesti tapahtui paljon muutoksia uuden hallituksen aikana. Isäni, joka oli lapsena ollut kruununprinssin leikkitoveri, kutsuttiin nykyisen ruhtinaan läheisyyteen ja sai huomattavan aseman valtiossa. Me jätimme, talon, josta olen maininnut kertomukseni alussa ja siirryimme suurempaan ja loistavampaan asuntoon aivan ruhtinaallisen linnan vieressä.

3. PERHE-ELÄMÄMME.

Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua ei koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin jumaloin vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut, kun itse vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani muinaissaksalaisten maalarien madonniin, noihin naisellisen kauneuden perikuviin — kauneuden, joka enemmän ilmenee taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä kuin piirteiden säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin, että äitini oli jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni ensimäinen ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti puolisonsa mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi minulle monta kyyneltä.

Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä voimassaan. Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän, yhä vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan, josta saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat. Odotin, kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan raottanut joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin komeasti puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla herroja kullalla kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan sisään ja kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari sanaa. Näitä sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas päinvastoin, jos jokin henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se nöyryytyksen huippu. Kuinka ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini kanssa keskusteltiin kauemmin kuin muiden! Uskoin varmasti, että se oli suuri kunnianosoitus. Eikö ruhtinas ollutkin muita ylevämpi olento? Minkätähden hän muuten olisi ollut ruhtinas? Olin Tuhannen yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon Harun al Raschidin jalosta, suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin täpötäynnä kertomuksia keisari Friedrich Punaparran ritarillisista hyveistä, hänen, joka istuu Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä, jolloin uudelleen saa perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten epäillyt ruhtinaiden ylevämielisyyttä.

Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon aikaa lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.

Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan henkiseen keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel, Schleiermacher, Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä samalla kertaa vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa suunnassa oli myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin parhaillaan kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini riippumattoman luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen seurapiirin sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli pakko kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista, jotka muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen sijaan, että yksinomaan olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän läheisimmät ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen ominaisuuksien mukaan, välittämättä heidän yhteiskunnallisesta arvo-asteestaan. Erittäin mielellään etsi hän etevimpien näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset ihastuttivat häntä ja tuottivat hänelle nautintoa ja jotka hän asetti täysin samalle tasolle kuin muut vieraansa. Tämä oli siihen aikaan vielä hyvin rohkeata, sillä teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena kastina, korkeintaan kyllin hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia ikävystymiseltä, mutta ei suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän rinnalleen. Äitini saikin tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni ollut tässä asiassa yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin näihin äitini pieniin seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni, jotka kaikki harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana, ja erittäin usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä. Tällaisessa henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni. Meidän perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään aikuisten elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä, että seurustelu etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa hyvää lasten henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet, joissa heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa, eivät todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että heistä tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.

Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen rukouksen. Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme palvelijoiden tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on tapana. Minä puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä, jonka mukaan on oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka ilta, kun makasin vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin tyynyni, toistin hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon hartaudella. Ei kukaan tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas Jumala, olen pieni, tee sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu kukaan muu kuin rakas Jumala yksin.»

En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa siunaamaan vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä sekä lopuksi kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen velvollisuuden, oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan unta.

Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme. Oli talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja vanhan tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure, lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan pienestä veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja sairastanut useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni antamatta heidän huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat, joissa näytti piilevän ylevä, minun käsityskantani yli menevä salaisuus. Kun minun oli aika nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli kuollut. Olisin mielelläni tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja yhtymistä Jumalaan koskevasta salaisuudesta, mutta en uskaltanut kysyä, kun pelkäsin lisääväni toisten murhetta.

Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua pidettiin siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan puhunut, mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä nytkin, paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.

4. ENSIMÄINEN MATKA.

Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella. Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu, että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja samalla Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan selittää, että Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan, joilla kullakin oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen vaivannäkönsä oli turhaa, minä en voinut käsittää, että useat erinimiset maat muodostavat suuren kokonaisuuden.

Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut niin kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta kuvitella lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan päivään voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa maissa ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin minkäänlaisia suhteita.

Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut kylpylaitokseen. Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan liinavaatteita kaapistani, solmin kaiken ympärille nenäliinan ja laskeuduin portaita aikoen rientää suoraa päätä postitalolle ja asettua suuriin postivaunuihin, jotka niin usein olin nähnyt sen edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa äitini luo. En epäillyt, ettei minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun sanoin tahtovani tietää, mitä »etäinen» on.

Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni, syöksyi säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti tutkimusmatkani.

Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni. Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa. Kaikkein ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja siellä vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo, vanha luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha täynnä kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä kaikesta sain nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli kuin olisin ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha kirkko, joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran näin katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi on mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli nuori, rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi, kun hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa asussaan.

Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan katselemaan lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista linnaa. Pidin kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan. Kun saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini puoleen ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella riippuvaa krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan edessä.» — Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» — Vasta useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän kohtaukseen, kun äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen ollessaan vielä aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet rupeamaan hengelliseen säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli hän luvannut ainaiseksi luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa taipumuksista. Myöhemmin oli hän käsittänyt erehdyksensä ja onnettomuutensa koko laajuuden, ja kun hän ei voinut rikkoa lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa ja sanomatonta siveellistä kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan: »Mies parka!»

Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka olivat ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä heti aterian jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata koulupenkille huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä ihmisiä, ja keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai vähemmän abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia, kun aterian jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa siellä kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja tehdä löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla pitänyt olla vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui juuri tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka eivät voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan. Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi tasapaino. Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin lukemista ja jos opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään luontoa, olisin siitä varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin kuvittelun maailmasta.

Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.

5. UNTA JA TOTTA.

Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei tuo kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu toinen, nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen nainen lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin palvelustytöltämme, että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja heidän äitinsä hänen puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä yhtä aikaa saattoi olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin lämpimästi maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka hyveitä ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini, mikäli voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain välttämätöntä kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen ja vallan tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen katsantokanta, hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat yksinomaan maan edut ja niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan luona mahtavimmat väkipyörät liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän ja vähän sivistystä, hän oli suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui aika ajoin mielipuolisuuden rajoille saakka. Hänen laillinen puolisonsa, suuren kuningashuoneen tytär, oli hyveellinen, oppinut ja omasi taiteellisia taipumuksia, mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä ruhtinas ollut koskaan saanut häneltä sitä kotionnea, jota oli ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi silloin intohimoisella rakkaudella tuohon toiseen naiseen, joka oli kaunis ja jonkun verran älykäskin, mutta sivistymätön ja tavallinen. Hänellä oli melkein rajaton valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan voinut täydellisesti voittaa vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja kun isäni äskenmainitsemistani korkeammista vaikutteista vaati, että hänelle osoitettaisiin jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka silloin tällöin väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran sattumalta tuollaisen, verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi ja itkin monta kyyneltä huomatessani, että vanhempani, joita kumpaakin rakastin yhtä paljon, olivat eripuraisia. Kaikki nuo tosiseikat, joita ainoastaan puolittain näin ja tajusin, saattoivat minut ymmälle ja levottomaksi. Pakenin kahdenkertaisella ihastuksella unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin onneni oli pieni teatteri, jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa esitimme suuria näytelmiä ja oopperoita nukkien avulla laulamalla ja lausumalla heidän osiaan. Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo näyttämöesitykset mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä hartaudella tähän, että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella loistolla Eyryanthen vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin esiripun langeta ja itkin tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin näytteli kappaleessa, laski tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa kohtauksessa. Tämä teatteri-intohimo kasvoi vielä suuremmaksi, kun aloimme itse näytellä, nuoremmat sisareni, minä ja muutamat ystävättäret. Näyttelemistäni kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla alallani. Minulla oli vain yksi ainoa unelma: halusin tulla suureksi taiteilijaksi.

Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut samanlaisen teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle ainekselle olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan, että sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia, ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä ainesta voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen historianopetuksessa ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt Wilhelm Telliä, Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt Orleansin neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena historiallisena henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee näitä eteviä persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt saamaan historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala avautuisikaan nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät kasvatustarkoituksiin kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja ohjaisivat kasvattajia järjestämään esitykset!

Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta kuolemasta, katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään haavastaan ja sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen lapsettomuuttaan: »Minähän jätän teille kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantinean taistelut» — ja kuullessani Sokrateesta, kuinka hän kuolema silmäinsä edessä keskusteli oppilaittensa kanssa ylevistä asioista. Sydämeni hehkui yhä enemmän kaikelle, mikä oli ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti sanoa, että sankari-ihailu oli lapsuuteni todellinen uskonto.

6. ENSIMÄINEN VALLANKUMOUS.

Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan, jossa jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi tieto, että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa hengenvaarastakin. Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli juuri saapunut sanoma heinäkuun vallankumouksesta. Europpa vavahti kuin olisi se saanut sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät ajat oli kytenyt kansoissa, puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi kerran sanan vallankumous.

Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi, että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia: pelkäsin rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle vain rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen palaisi maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin kriitillisenä aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue kirjoitti kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.

Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi isäni pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta kuitenkaan käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan rukouksen. Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin tietoinen, jos hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä riippui isäni onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.

Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä oli uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee sen kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa, puhkesi levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän maassamme. Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman rakastajatartaan. Tämä otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että näki parhaaksi palata takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni seurassa. Tunsin syvää liikutusta, kun näin hänen ensi kerran kulkevan jalkaisin linnasta ministeristöön. Hän oli kalpea ja vanhentunut, käynti oli epävarmaa, hiukset harmaantuneet.

Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa, perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten sydämet eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas perheineen saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka täyttivät linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot yltyivät hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran parvekkeella kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana olivat kiihkeimmät vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se lähettiläidensä kautta oli pyytänyt — perustuslain.

Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen niin laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä loukkasi syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia huolimatta puhtaista tarkoitusperistään ja väsymättömästä innostaan. Häntä syytettiin siitä, että muka oli toiminut yksissä neuvoin rakastajattaren kanssa ja vehkeillyt ruhtinatarta ja perintöprinssiä vastaan suosionosoituksia jaettaessa henkilöille, jotka eivät niitä ansainneet, lyhyesti, että hän oli ollut despotismin aseena, vaikka hän päinvastoin maan eduksi oli pontevasti vastustanut ruhtinaan mielivaltaisuutta ja turvautunut rakastajattaren apuun vain silloin, kun oikeita, hyviä asioita oli ajettava onnelliseen loppuun.

Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä kaunistanut, hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin intohimoisesti hänen puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka en huolestuneessa perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni tunteita. Jos joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen puolelle ja pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen vihollistensa ilkeämielisyydestä.

Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli tunnin matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista tyttäristään, älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan. Ruhtinatar ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan luona kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa tehdäkseen ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman hyväksi.

Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka toivat hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan kesä-asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi aina ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan koko hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos meidät olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta tunsin surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja olin syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni ihana asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä, tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä leijaili synkkä tulevaisuus.

Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin. Kadut olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja, jotka järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja uhaten ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika, muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti, nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin. Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä hän pysähtyi talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma. Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt salvan eteen kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata ovet väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos ei apua olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja rauhoittua ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan huomioon ja täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten. Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa. Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja tutut riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.

Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika ukkosenjyrähdyksiin, jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa. Ensimäisen lapsuusiän iloinen huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli suuri, traagillinen todellisuus avautunut silmieni eteen ja minä olin intohimoisesti omaksunut kannan ristiriidassa, joka oli laadultaan yleinen. Luonnollisesti johti sydän vielä silloin arvosteluani. Ne, joita rakastin, olivat ymmärrettävästi oikeassa. Mutta katseelleni avautui laajempi taivaanranta. Aloin lukea sanomalehtiä ja seurata suurella innolla valtiollisia tapahtumia. Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin kuitenkin olevani uuden elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen kasteen vallankumouksen kädestä.

7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.

Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit olivat esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus suuresta saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan oman, pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet, vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana, otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.

Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua niihin kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen aivan äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä ei ollutkaan pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni kohtaan jatkui ja kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen perustuslaki pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita ruhtinas hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä, maan, jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa. Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä, mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän ei tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.

Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani. Minun täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini, nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.

Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän aikoi poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen vaikutti kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi yhtyä lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta. Silti täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli itseään, ja monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli eräänä päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä, ja kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana vapaan ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.

Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.

Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön jälkeen. Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin nimittää — surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa jäähyväisiä ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja muistoksi. Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei korkean ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron häntä liiaksi järkyttävän.

Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa, kun kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja hevoset lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja sumujen peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin tuntematon kohtalo, jota vastaan lähdimme.

Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että tutkimaton tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden lopputarkoituksen — tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät käsittämättömiin ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin tarkoittaa parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.

Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.

8. KIERTOLAIS-ELÄMÄÄ.

Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani. Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet sen sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä ja taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen janolle ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi oikealla tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren ihmisen palava kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan maahan, kun hän ei löydä ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen toivomuksensa ja antaisi hänen erämaahansa mannaa, jota hän kaivaten huutaa. He ovat heräävän älyn marttyyreja, he ikävöivät johtajaa ja vastauksia menehtyen niiden puutteessa keskinkertaisuuden painoon tai juhlatyöhön, jota heille sälytetään.

Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että meiltä puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta. Ruhtinas, jonka kohtalot isäni jakoi, matkusteli etelä-Saksassa viipymättä missään paria kuukautta kauempaa. Me seurasimme häntä ja niin ei meillä koskaan ollut aikaa alkaa säännöllisiä opintoja. Lapsista olivat vain nuorin sisareni ja minä äitini luona. Hän ei saattanut erota meistä ja lähettää meitä johonkin kasvatuslaitokseen. Päätettiin ottaa ranskalainen kotiopettajatar, joka seuraisi meitä kaikkialle. Me emme vielä puhuneet hyvin ranskankieltä ja tämä seikka oli usein tuottanut minulle suuria nöyryytyksiä. Frankfurt am Mainissa, jossa vietimme erään talven, eivät vanhempani, heillä kun siellä oli paljon tuttavia, voineet vetäytyä pois seuraelämästä. Myöskin sisareni ja minä jouduimme nuorten tuttaviemme piiriin ja kerran m.m. kutsuttiin meidät lastentanssiaisiin erääseen kaupungin rikkaimmista taloista, jossa elettiin tuhlaavan ylellisesti ja upeasti. Kun astuimme vaunuista, oli meitä portaiden juuressa vastassa talon kaksi meidän ikäistämme poikaa kiiltohansikkaissa ja hattu kädessä. Heidän sisarensa, nuori emäntämme, oli hurmaavan kaunis, puhui sujuvasti useampia kieliä, tanssi viehättävästi ja omasi jo täydellisesti maailmannaisen varmuuden ja tavat. Hän otti meidät vastaan ylhäisen kohteliaasti, kuten maailmannainen ainakin, ja esitti meidät heti useille nuorille ystävättärilleen, jotka tosin eivät olleet niin kauniita kuin hän, mutta yhtä hienostuneita käytökseltään. Tunsin itseni niin mitättömäksi heidän rinnallaan, että olin kerrassaan masentunut. Keskustelu oli melkein kokonaan ranskankielistä, sillä nämä nuoret ihmiset, vaikka olivatkin saksalaisia, puhuivat ranskaa sujuvammin kuin omaa äidinkieltään. Annoin yksikantaisia vastauksia ja olin tuskallisesti vaiti, kun en uskaltanut tunnustaa, että ranskankielen taitoni vielä oli niin huono. Mutta nöyryytykseni kohosi huippuunsa tanssin alkaessa. En osannut ollenkaan kaikkia noita uudenaikaisia tansseja, jotka oli merkitty hienoon, minulle tuotuun ohjelmaan. Minusta tuntui mahdottomalta lähteä permannolle muiden nuorten tyttöjen joukkoon, jotka suorittivat tanssiaskeleensa täydellisellä taituruudella. Päätin senvuoksi olla kokonaan tanssimatta, kun muka sain siitä päänsärkyä, ja istuin koko illan surullisena paikallani kuin naulittu katsellen noita miekkosia, joiden rinnalla tunsin masentavasti oman mitättömyyteni, minä, joka unelmissani kykenin mitä sankarillisimpiin töihin, mitä jaloimpiin uhrauksiin. Sisareni, joka oli välittömämpi, vähemmän kunnianhimoinen ja tässä tapauksessa viisaampi, tanssi; sai aikaan sotkua yhteistansseissa, nauroi sydämellisesti erehdyksiään, vastasi saksaksi, kun häntä puhuteltiin ranskankielellä ja huvitteli sydämensä pohjasta. Palasin kotiin pettyneenä ja surullisena, sairaana halusta tulla osalliseksi muodinmukaisesta kasvatuksesta, joka äkkiä oli saanut suunnattoman arvon silmissäni.

Olin senvuoksi aivan ihastuksissani kotiopettajattaren tulosta. Sainhan silloin oppia ranskaa ja yleensä jälleen opiskella säännöllisesti. Opettajatar saapui, mutta jo heti hänen ulkomuotonsa oli erilainen kuin olin kuvitellut. Ja hän ei ollut ainoastaan epämiellyttävän ruma, hänen kohteliaisuutensa oli niin sovinnaista, niin täynnä sanahelinää ja niin kaukana sydämellisyydestä, että se teki minuun perin epämiellyttävän vaikutuksen. Tuntoni sanoi, ettei sellainen ollut hyvän käytöstavan mukaista. Pakottauduin kuitenkin osoittamaan hänelle asianmukaista kunnioitusta ja olin onnellinen, kun seuraavana päivänä laadittiin lukusuunnitelma ja aika jaettiin säännöllisesti. Valitettavasti ei kestänyt kauan, ennenkuin olin vakuutettu, ettei hänestä ollut tyydyttämään tiedonjanoani. Hänellä oli joka opetusalalla määrätty kaavansa, muuta ei hän tietänyt. Jos teki kysymyksen tuon kaavan ulkopuolelta, ei häneltä saanut vastausta. Tunsin pian salaisesti kapinoivani hänen viheliäistä opetustaan vastaan, ja rupesin lukemaan omin päin kahta intohimoisemmin. Meidän täytyi päntätä päähämme kurssi, jota jokainen ranskalainen kotiopettajatar siihen aikaan piti välttämättömänä, nimittäin Mme Cottinin kirjat: Les enfants de l'Abbaye, Caroline de Lichtfield j.n.e. Minä luin kaiken ja elin liioiteltujen hyveiden, hirveiden vainojen ja rikosten kuvitellussa maailmassa, jossa hyvä riemukkaasti voittaa pahan.

Äitini, joka oli menettänyt täysikasvuisten lastensa ja vanhojen ystäviensä seuran, sulkeutui yhä enemmän itseensä. Nuorempi sisareni, lempeä, rauhallinen olento, ei käsittänyt sisäistä levottomuuttani ja tuskaani. En voinut kenellekään ilmaista mielessäni liikkuvia polttavia kysymyksiä ja tulin niin kiihtyneeksi ja hermostuneeksi, että terveyteni alkoi kärsiä. Olin omituisesti joutunut mielikuvitukseni valtoihin, minulla oli melkein hallusinatsioneja. Niinpä en voinut kuulla puhuttavan jostakin rikoksesta tai paheesta joutumatta kokonaan suunniltani. Minusta tuntui, että kun ihmisluonteessa yleensä voi piillä noin inhottavia mahdollisuuksia, saattaa sellaisia myöskin varsin hyvin uinua oman olentoni pohjalla. Tuollainen turha kauhu oli usein niin voimakasta, että se vei uneni ja vaivasi minua kahta kauheammin, kun en voinut kenellekään siitä puhua. Vain todellinen opiskelu olisi voinut sen hälventää. Tiedon puhtaassa valossa, vapaasti käyttäen kykyjäni, olisin saavuttanut rauhan.

Lopulta en enää voinut kestää opettajani hengetöntä keskinkertaisuutta ja puhuin siitä eräänä iltana vakavasti äidilleni. Hän oli kanssani samaa mieltä ja lupasi erottaa ranskalaisen neidin palveluksestaan. Onnettomuudeksi oli kyseenalainen henkilö ollut läheisessä huoneessa ja kuullut kaiken. Hän oli hyvin suuttunut ja tahtoi silmänräpäyksessä jättää toimensa. Olin sangen tyytyväinen tulokseen, vaikka pahoittelinkin menettelytapaani. En kenellekään ihmiselle, kuka hyvänsä hän olikaan, olisi tahtonut ikipäivinäni tuottaa tuskaa. Kun opettajatar sangen viileiden jäähyväisten jälkeen oli matkustanut, kirjoitin hänelle kirjeen, jossa pyysin anteeksi.

9. JÄLLEEN PYSYVÄINEN ASUINSIJA.

Kuljeksija-elämämme täytyi vihdoin päättyä, meidän täytyi valita paikka, mihin asettua. Mutta tämä saattoi tapahtua vain siten, että ainakin joksikin ajaksi erosimme isästämme, hän kun ei voinut jättää ruhtinasta, joka ei viipynyt kauan samassa paikassa. Äitini valitsi kaupungin, jossa vanhin, naimisissa oleva sisareni asui, — hän, jota aikaisimmassa lapsuudessani olin niin suuresti rakastanut. Se oli Detmoldin, pienen Lippen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Isä lupasi aina joskus käydä meitä siellä tervehtimässä ja viipyä luonamme pitemmän aikaa. Sitäpaitsi lupasi hän varmasti purkaa sitoumuksensa ruhtinaan kanssa ja ainaiseksi yhtyä meihin, kun kaikki pojat olivat päässeet riippumattomaan asemaan.

Jos eron tuskaa ei olisi ollut, olisin suuresti iloinnut asuinpaikan valinnasta. Sisareni perhe Jälleen pysyväinen asuinsija elämä oli hänen enkelimäisen luonteensa heijastusta. Lapset olivat yhtä suloisia ja rakastettavia kuin hän itsekin. Ruhtinaskunta, jonka pääkaupungissa hän asui, oli niin pieni, että englantilainen ylimys olisi pitänyt sitä vain kohtalaisena maatilana. Kaupunki oli soma ja siisti ja sijaitsi seudulla, joka oli pohjois-Saksan ihanimpia, pyökkimetsää kasvavien kumpujen ympäröimänä. Lankoni oli paikkakunnan ensimäisiä arvohenkilöitä; hänen perheensä kuului pienen maan vanhimpaan ylimystöön. Lapsesta saakka oli hän ollut hallitsevan ruhtinaan ystävä ja erottamaton toveri eikä häneltä neuvoa kysymättä päätetty ainoatakaan yleistä asiaa.

Pienen valtion hallitsija oli kunnon mies ja hyväsydäminen ihminen, mutta hänen järkensä oli jonkun verran rajoitettu ja hän oli äärettömän arka, mikä johtui siitä, että äiti oli pitkät ajat pitänyt häntä riippuvaisessa asemassa. Äiti, ruhtinatar Pauline, etevät hengenlahjat ja miehisen sivistyksen omaava nainen, oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut hallitsijana, kun poika isän kuollessa oli aivan pieni. Kaikista Saksan hallitsijoista uskalsi hän yksinään nousta vierasta valloittajaa vastaan ja puhua hänelle järjen ja inhimillisyyden kieltä. Joutuiko tuo peljätty ihmetyksen valtaan, kun nainen uskalsi sen, mitä muut eivät rohjenneet? Oliko hänellä muita vaikuttimia? Joka tapauksessa kohteli hän ruhtinatarta arvonannolla ja sivuutti hänen pienen valtakuntansa jättäen rauhaan sekä sen että sen urhean valtijattaren.

Hän oli tieteiden ja kirjallisuuden ystävä, kutsui useita eteviä miehiä hoviinsa ja koetti levittää valistusta ja siveellisyyttä pieneen valtakuntaansa. Jos hänen hallittavanaan olisi ollut suuri kuningaskunta, olisi hän kohonnut Katarina II:sen vertaiseksi, mutta ilman tämän paheita. Ainoa, jossa hän ei onnistunut, oli hänen molempien poikiensa kasvatus. Istuttaakseen heihin ankaran siveellisyyden periaatteita, oli hän pitänyt heitä niin kauan kurissa ja kohdellut heitä niin kauan lapsina, että vanhemmasta pojasta, joka jo luonnostaan oli arka ja ujo, oli tullut puolittain villi-ihminen. Toinen poika, kevytmielinen, huikenteleva nuorukainen, oli, vapauduttuaan äidin vaikutusvallasta, heittäytynyt irstailevaan elämään. Hän oli ollut sotapalveluksessa kaikissa mahdollisissa maissa, mutta menettänyt virkansa huonon käytöksensä vuoksi, ja veli oli useamman kuin kerran lunastanut hänet velkavankilasta. Vanhin poika, joka äidin kuoleman jälkeen oli saanut hallitusohjat käsiinsä, vietti todellista erakon elämää. Hänen puolisonsa oli hyvä, lempeä olento ja täysin alistunut miehensä eristettyyn elämään ja ankariin elintapoihin. Heillä oli monta lasta ja he viettivät mallikelpoista perhe-elämää. Heidän vanhaa, monitornista linnaansa ympäröivät vanhoille valleille istutetut puutarhat ja näitä kierti leveä kaivanto, jossa ankat ja joutsenet rauhallisesti uiskentelivat. Yleiseltä kävelypaikalta saattoi nähdä ruhtinaallisen perheen kuljeskelevan näissä puutarhoissa, mutta kaupungin kaduille eivät sen jäsenet koskaan laskeneet jalkaansa. Yksi tai kaksi kertaa vuodessa pidettiin linnassa juhlapäivälliset. Niille kutsuttiin myöskin naisia, joiden korkea asema salli heidän päästä osalliseksi tästä kunniasta. Tuona suurena päivänä ajoivat hovivaunut ympäri kaupunkia vallasnaisia noutamassa, sillä heidän pukunsa olisivat muuten turmeltuneet. Pienessä kaupungissa ei nimittäin ollut minkäänlaisia suljettuja vaunuja ja kutsuihin, vieläpä tanssiaisiinkin oli mentävä jalan. Juhla oli ruhtinas-paralle koettelemuksen hetki. Hänen täytyi silloin tervehtien kulkea naisten ohi, jotka olivat asettuneet riviin, ja lausua jokaiselle ainakin pari sanaa. Jäykkänä kuin puukapula hän nyöritetyssä univormussaan, huulet yhteen puristettuina änkytti jonkun tyhjänpäiväisen sanan ilmasta tai muusta yhtä vähäpätöisestä seikasta. Ennättäen tuskin odottaa vastausta porhalsi hän jo eteenpäin ja näytti vapautuneen kuin raskaasta painosta saavuttuaan jälleen onnellisesti herrojen luo.

Hänellä oli kuitenkin kaksi intohimoa, jotka houkuttelivat hänet luolastaan: metsästys ja teatteri.

Pientä pääkaupunkia ympäröivät ihanat metsät olivat täpötäynnä riistaa, jonka ainoa laillinen metsästäjä hän oli. Talvella kului tuskin päivääkään, jolloin ei nähnyt kahden tai kolmen ruhtinaallisen reen kiitävän pitkin kaupungin katuja ja lumipeitteisiä maanteitä. Niissä tuo Nimrod-perhe ajoi metsään, vanhemmat ja lapset yhdessä. He viipyivät siellä koko päivän. Ruhtinas ja vanhemmat pojat metsästivät; ruhtinatar ja toiset lapset joko odottelivat reessä turkiksiin kääriytyneinä tai kävelivät lumihangella. Turhaan valittivat opettajat, että ruhtinaallisten lasten opiskelu kärsi tällaisista elämäntavoista. Lasten henkinen kehitys uhrattiin perhe-elämälle ja metsänriistalle.

Ruhtinaan toinen intohimo, hänen mieltymyksensä teatteriin, tyydytettiin valtiovarojen kustannuksella. Tosin kuiskailtiin, että nämä menot olivat suhteellisesti liian suuret, mutta ruhtinas ei enää koskaan kutsunut kokoon maan säätyjä, jotka hänen äitinsä hallitessa olivat säännöllisesti kokoontuneet. Ruhtinaan ystävät sanoivat, että tämä ainoa huvitus voitiin hänelle suoda, kun hän muuten vietti niin yksinkertaista ja siveellistä elämää. Tunnustaa täytyykin, että hänen teatterinsa oli Saksan parhaimpia ja että suurimmatkin taiteilijat antoivat siellä mielellään näytäntöjä. Parhaita näytelmäteoksia ja oopperoita esitettiin siellä harvinaisen täyspitoisesti. Oli näin ollen luonnollista, että teatteri oli pienen pääkaupungin harrastusten ja keskustelujen keskipisteenä vaikuttaen ihmisten taiteelliseen ja henkiseen kasvatukseen niin että sivistystaso täällä oli paljon korkeampi kuin muissa yhtä suurissa maaseutukaupungeissa.

Paitsi teatteria oli vielä toinenkin laitos, jonka tarkoituksena oli seurapiirin huvittaminen, mutta josta ruhtinas oli kokonaan erillään. Se oli jonkinlainen klubi, jolle oli annettu ranskalainen nimi »Ressource», vaikka sitä yksinkertaisesti olisi voitu nimittää iltaseuraksi tai sentapaiseksi. Siellä kokoontuivat seurapiirin herrat ja perheenisät, mutta varsinkin nuoret, naimattomat miehet viettivät siellä suuren osan päivää ja melkein kaikki iltakaudet. He lukivat sanomalehtiä, joivat viiniä ja olutta, seuloivat suuren ja pienen maailman uutisia, pelasivat korttia ja biljardia sekä polttivat huoneet uskomattoman täyteen tupakansavua. Sunnuntai-iltaisin pääsivät naisetkin mukaan ja silloin oli kaikella aivan toinen leima. Herrat esiintyivät hännystakeissa, piiput ja sikaarit pantiin piiloon, vanhemmat herrat ja naiset pelasivat korttia, nuoriso huvittelihe seuraleikeillä, keskustelulla ja tanssilla. Kerran kuukaudessa pidettiin suuret tanssiaiset.

Tällaiseksi muodostui seura-elämä pienissä saksalaisissa kaupungeissa. Niiden asukkailla ei ollut suuria omaisuuksia, ja useimmat olivat palkattuja virkamiehiä, joiden varat riittivät vain välttämättömimpiin. Tuollaisessa yhdistyksessä saattoivat kaikki, pienen jäsenmaksun suoritettuaan, tavata tuttaviaan ja nauttia seura-elämän iloja, elämättä yli varojensa. Näissä yhdistyksissä vallitseva sävy ei tosin ollut hienostuneimman seuraelämän sääntöjen mukaista, mutta kun tässä vähäisessä kaupungissa kuitenkin oli pieni hovi, hyvä teatteri, mainio kimnaasi, hyvä tyttökoulu ja muutamia henkisesti ja tieteellisesti arvokkaita miehiä, oli yleinen ajatustaso verrattain korkea, mikä ilmeni myöskin käytöstavassa ja keskustelussa.

Sisareni ja minä emme oikeastaan vielä kuuluneet seurapiiriin, kun olimme ripilläkäymättömiä, sillä rippikoulu oli ainakin siihen aikaan Saksassa nuorille tytöille merkkinä siitä, että he pääsivät aikuisten pariin. Kulkuri-elämämme oli jonkun verran myöhästyttänyt tätä asiaa ja meidän piti valmistuaksemme ottaa vielä kokonaisen vuoden uskontotunteja. Saimme näitä kaupungin etevimmältä papilta. Hän oli vielä nuori mies, kaunis kuin Kristus, huulilla hyväntahtoinen hymy. Hän ei ollut jyrkästi puhdasoppinen, mutta hyvin hyvä ja voitti lempeällä, tuntehikkaalla uskonnollisuudellaan kaikkien rippilastensa sydämet; seurakunnan nuoret kävivät nimittäin hänen edessään rippikoulun. Pastorin rouva oli sangen huomattava henkilö, hänen isänsä oli Saksanmaan etevimpiä hengellisiä puhujia. Hän oli puhdasoppisempi kuin miehensä, mutta myöskin tarmokkaampi ja älykkäämpi. Samalla hän oli mallikelpoinen perheenemäntä. Kun puolisoiden varat olivat hyvin niukat ja perhe suurilukuinen, suoritti hän itse halvimpiakin koti-askareita hoitaen yhden palvelustytön avulla koko talouden. Valmistaessaan taitavin käsin päivällistä, lauloi hän saksalaisen laulun rintalapselle, joka lepäsi pienissä korivaunuissaan hänen vieressään. Saatuaan keiton niin valmiiksi, että tuli piti lopusta huolen, työnsi hän vaunut pieneen aitaukseen, jota nimitettiin puutarhaksi. Siellä leikki toisia, hiukan isompia lapsia pähkinäpuun ympärillä, joka oli tämän paikan ainoa kaunistus. Puun oksat muodostivat viheriän katoksen erään toisessa kerroksessa sijaitsevan akkunan eteen, jonka ääressä akkunalaudalla kukoisti upea ruusu. Vähän väliä ilmestyivät papin hyvät, kauniit kasvot ikkunaan, ja hän hymyili puutarhaan rakkailleen.

Tässä toisen kerroksen huoneessa, johon mainittu ikkuna toi valoa, alkoi nyt tärkeä jakso elämässäni. Se oli pastorin työhuone. Kokonaisen vuoden kävimme sisareni ja minä siellä kaksi kertaa viikossa saadaksemme tietoja protestanttisen kirkon opinkohdista.

Antauduin palavalla innolla tähän opiskeluun. Toivoin nyt pääseväni osalliseksi totuuden ilmestyksestä ja tajuavani elämän salaisuuden — löytäväni sanan, joka ikuisesti määräisi olemassaoloni. Rauhallinen, pieni huone yksinkertaisine sisustuksineen ja kirjoineen, iltapäivä-auringon säteet, jotka leikkivät pähkinäpuun oksissa muodostaen pyhimyskehän opettajan pään ympärille — kaikki tuo yhtyi suloiseksi, mystilliseksi sopusoinnuksi, se oli kuin kajastusta uskon ensi ajoilta. Tunsin olevani toisessa maailmassa, itse Jumalan läheisyydessä. Tunsin itseni voimakkaaksi alottamaan taistelun perisyntiä vastaan, johon opin uskomaan, maailmaa vastaan, joka tahtoo kukistaa hengen. Sieluni autuus oli minulle syvästi vakava asia. En tahtonut pysähtyä sanoihin, vaan todella harjoittaa kristillistä kieltäymystä ja saavuttaa hengen voiton lihan yli, mikä dogmin mukaan oli täydellisyyden päämäärä. Mutta samaan aikaan tunsin rakkauden elämään ja kaikkeen sen kauneuteen voimakkaana heräävän itsessäni, aivankuin olisi kiusaaja tahtonut asettaa minut koetukselle. Pahahenki vei minut yhä uudelleen kukkuloille, näytti minulle elämän aarteet ja sanoi: »Kaikesta tuostako tahdot luopua?»

Tähän aikaan pääsin kerran sisareni kanssa vasten tavallisuutta tanssiaisiin. Muuan nuori mies, jonka ulkomuoto ja esiintyminen tekivät sangen miellyttävän vaikutuksen, pyysi minua tanssiin. En tiedä, miten se kävi, mutta hänen kuvansa sai tuosta illasta saakka sijan mielikuvituksessani ja sekaantui unelmiini. Näin hänet hyvin harvoin ja olin hänen kanssaan puheissa vielä harvemmin. Hän ei kuuna päivänä voinut aavistaa asuvansa minun ajatuksissani, vielä vähemmän, että minun joka päivä tämän mieltymykseni tähden täytyi taistella ankara taistelu Jumalan kanssa, joka vaati koko sydämeni. Eräänä päivänä sain sattumalta kuulla, että hän vasten isänsä tahtoa liehitteli erästä sievää, mutta pintapuolista ja ikävää tyttöä. Olin suuresti suruissani tästä tiedosta, mutta se ei muuttanut epäitsekästä tunnettani. Rukoilin molempien onnen puolesta, ja sain uuden tilaisuuden päästä voitolle kiusaajasta koettaessani kohdella onnellista kilpailijatartani sydämellisen huomaavaisesti joka kerta kun tapasimme. Samaan aikaan solmisin omituisen ystävyysliiton huolimatta kaikista muista ikäistemme tyttöjen ja meidän välisistä ystävyyssuhteista. Tämä ystävyys vastasi kiihtynyttä sieluntilaani ja oli omiaan sitä yllyttämään. Viereisessä talossa, jonka vain puutarha erotti meistä, asui perhe, johon kuului kaksi sisareni ja minun ikäistä tyttöä. Nuorempi oli kaunotar. Isä, kelpo liikemies, kuului kaupungin merkkihenkilöihin. Toinen sisar oli minua vuotta vanhempi ja vastikään päässyt ripille. Hän oli kalpea, lempeä, vakava olento, kotoisten hyveiden esikuva. Hän oli mielestäni kuin pyhimys. Kun hän eräänä päivänä tuli luokseni ilmoittaen rakastavansa ja ihailevansa minua, olin suuresti hämilläni. En katsonut ansaitsevani sellaista tunnustusta ja olin mielestäni velvollinen ilmaisemaan hänelle sieluntilani, kertomaan hänelle taisteluni ja sisäiset ristiriitani, jotka vain liiankin usein eksyttivät minut tavottelemastani kristillisestä ihanteesta. Tein nämä tunnustukseni kirjeessä, sillä minulla ei ollut rohkeutta suullisesti esittää näin kauheita asioita. En huolinut hänen kiintymyksestään niin kauan kuin hän luuli minua paremmaksi kuin itse mielestäni olin. Pidin parempana ilmaista hänelle katkeran totuuden heti kuin antaa hänen myöhemmin pettyä. Ajattelin heti hänen ensi silmäyksestään huomaavani, miten olin luisunut alas. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun sain häneltä vastaukseksi samanlaisen tunnustuksen, vain vielä hentomielisemmän ja epäselvemmän kuin omani oli ollut! Siitä hetkestä alkaen otin empimättä vastaan hänen ystävyytensä. Tällaiset sydämenpurkaukset lohduttivat minua suuresti samoinkuin sekin, että sain katsella itseäni toisen omantunnon valossa kuin peilissä ja löysin toisesta sielusta tukea omille heikkouksilleni. Käsitin silloin, mikä mahti katolisen kirkon ripillä oli. Ihailin sitä, vaikkakin paheksuin sen väärinkäyttämistä. Ihminen tarvitsi mielestäni niin paljon siveellistä voimaa vapaasti sanoakseen, mitä hänen mielensä sokkeloissa liikkui, että jo se yksinään riitti sovittamaan hänen syntinsä.

Mutta siitä huolimatta huomasin joka päivä kauhulla uusia epäilyn kuiluja itsessäni. Lunastusoppi antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Koettaessani selvittää sitä itselleni ja päästä siitä varmuuteen, näin pelkkiä ristiriitaisuuksia. Jumala, jonka piti olla korkein viisaus ja hyvyys — kuinka saattoi hän luoda vapaalla tahdolla varustetun ihmisen ja tuomita hänet samalla sokeaan kuuliaisuuteen, ikuiseen alistuvaisuuteen täydellisen auktoriteetin edessä? Hän oli lahjoittanut ihmiselle paratiisin sillä ehdolla, että tämä aina pysyisi orjana. Niin pian kuin ihminen tunnusti yksilöllisyytensä ja toteutti ihmisyytensä käyttämällä omaa arvostelukykyään, karkoitettiin hänet paratiisista, eikä ainoastaan häntä, vaan myöskin viimeiseen polveen saakka kaikki hänen jälkeläisensä, jotka eivät olleet mitään rikkoneet. Ja tämä kaikki oli horjumattomalla ennakkomääräyksellä järjestetty näin siksi, että muuan henki, joka oli Jumala eikä kuitenkaan Jumala, uhraisi itsensä pelastaakseen ihmiskunnan synnistä, jota se ei ollut tehnyt. Missä oli Kristuksen ansio, sillä eihän lyhyt maallinen kärsimys voinut merkitä mitään hänen jumalallisen iankaikkisuutensa rinnalla, kun hän astui ristiltä autuuteen Jumalan oikealle puolelle? Viimemainittu ajatus oli jo lapsena hämmästyttänyt minua. En ollut vielä koskaan tuntenut välittäjän ja lunastajan tarvetta. Olin aina ollut sitä mieltä, että sydämen täytyi löytää Jumala ilman välittäjää, yhtyä häneen välittömästi.

Miten nämä ristiriidat, nämä kysymykset ilman vastausta painoivatkaan omaatuntoani! Miten onnettomaksi ja eksyneeksi tunsinkaan itseni näissä ajatuksen sokkeloissa, näissä uskon ja järjen välisissä taisteluissa! Makasin tuntimääriä polvillani ja rukoilin kuumia kyyneliä vuodattaen Jumalaa, että hän auttaisi minua, antaisi minulle oikean uskon, pelastaisi minut ajattelevan hengen viheliäisyydestä ja logiikan synnistä, joka on niin turmiollinen sokealle kuuliaisuudelle. Rukoilin häntä suomaan minulle armon salaperäisen lahjan.

Ystävättärelleni ainoastaan kerroin syvistä mielenliikutuksistani ja hämäristä taisteluistani, mutta aina kirjeellisesti. Palvelustytöt ihmettelivät noita monia kirjeitä, joita he saivat kuljettaa naapuritalojen välillä, kun me kirjoittamisen asemasta olisimme voineet paljon lyhyemmässä ajassa tavata toisemme ja puhua asiamme. Minun kirjeeni olivat usein runomittaisia, sillä runoileminen oli minulle siihen aikaan helpompaa kuin suorasanainen tyyli. Näiden runojen pääaiheena oli kuoleman kaipaus, halu kokonaan vajota abstraktiseen täydellisyyteen, päästä irti maallisista siteistä ja kantavin siivin kiitää ihannetta kohden. Kuoleman kaipaus oli minussa toisinaan niin voimakas, että olin iloinen terveyteni heikentymisestä, joka suuresti huolestutti äitiäni.

Mutta niin kauan kuin minun täytyi elää, päätin ankarasti noudattaa kirkon määräyksiä. Kirkon oppi hengen ja maailman välisestä dualismista oli minulle täyttä totta, ja päätin paeta maailmaa ja sen kiusauksia. Aloin sillä, etten enää käynyt teatterissa, jota intohimoisesti rakastin; kieltäydyin myöskin seuraamasta omaisiani kutsuihin. He eivät voineet tätä ymmärtää ja pitivät minua oikullisena, liioittelevana olentona. Keksin silloin tekosyitä voidakseni jäädä kotiin ja salatakseni sieluni tila, jonka paljastaminen olisi vain tuottanut minulle tuskaa, he kun olisivat pitäneet sitä sairaloisena. Toisinaan taas rukoilin kyynelsilmin, etteivät he olisi minulle vihoissaan, vaan uskoisivat, että minun tuli enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.

Joka sunnuntai kävin säännöllisesti kirkossa. Siellä ennen kaikkea vaivuin tuohon yhteen suureen asiaan, joka täytti mieleni; unohdin kaiken ympärilläni ja katseeni riippui saarnaajan huulissa.

Eräänä päivänä kiitti eräs hyvin maailmallinen nainen minua hurskaudestani sanoen, että kasvojeni harras ilme oli rakennukseksi koko seurakunnalle. Se koski minuun kovin, en voinut pitkään aikaan olla välitön enkä vapaa. Siitä asti sekaantui hartauteeni tahtomattanikin turhamaisuutta. Sain siihen aikaan kokea, miten vahingollisia ajattelemattomat ja kevytmieliset sanat voivat olla. Lankoni, joka ei tässä suhteessa paljoa arkaillut, pilkkasi minua eräänä päivänä uskonnonopettajani ihailemisesta ja lisäsi ivallisesti hymyillen, että se kyllä tiedetään, minkätähden nuoret tytöt niin mielellään käyvät hänen luonaan. En vastannut mitään, mutta hänen sanansa haavoittivat minua syvästi. Kunnioituksen tunnettuni pastoria kohtaan oli mielestäni häväisty, enkä pitkään aikaan voinut unohtaa noita ajattelemattomia sanoja.

Ystävyys, jota opettajani puoliso osoitti minulle, lohdutti minua suuresti. Kaupungin kielikellot näkivät hänestä paljon vaivaa, etenkin ne, joiden mielestä oli »ikuisesti naisellista» keskustella seurassa lastenkammarista ja talousasioista, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ollut muita harrastuksia. Olen jo ennen maininnut, miten mallikelpoinen perheenemäntä pastorin rouva oli, mutta se ei estänyt häntä keskustelemasta muistakin asioista ystäviensä parissa. Häntä syytettiin teeskentelystä, kun hän käytti sivistyneen henkilön puhetapaa. Häntä sanottiin petolliseksi, kun hän oli kaikille kohtelias, mutta vain harvoille avomielinen. En nähnyt hänessä näitä virheitä, vaan nautin hänen luonaan viettämistäni hetkistä, jolloin tunsin todella kehittyväni. Hän oli minulle hyvin hyvä ja kohteli minua kuin vertaistaan älyn ja kokemuksen puolesta. Seurustelin siihen aikaan vain vanhempien kanssa tässä kodissa, sillä vanhin tytär, joka oli jokseenkin minun ikäiseni, täydensi kasvatustaan isoisänsä luona toisessa kaupungissa, ja toinen tytär oli vielä lapsi. Saapuessani äidin huoneeseen, näin siellä toisinaan kalpean ja aran nuoren miehen, melkein pojan vielä, kirjoittavan pöydän ääressä. Tavallisesti nousi hän ylös, kun tulin, tervehti kömpelösti, silmät maassa ja hävisi. Hän oli vanhin poika.

Opettajamme toivoi, että me konfirmatsionin edellä nauttisimme opetusta yhdessä muiden rippilasten kanssa. Tämä toivomus ilahutti ja liikutti minua. En ollut koskaan saanut iloita yhteisestä opetuksesta muiden kuin sisareni kanssa. Minusta oli hauskaa juuri tällä tavalla joutua seuraan, jonka useimmat jäsenet olivat minua alemmassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikkakin Jumalan edessä samanarvoisia. Useimmat näistä kuudestakymmenestä pojasta ja tytöstä olivat yksinkertaisia talonpoikaislapsia. Asetuin ilomielin heidän rinnalleen puupenkille unohtaen täydellisesti, että huone oli pieni ja ilma pilaantunutta noiden lapsiparkojen likaisten ja kosteiden vaatteiden lemusta, he kun kaikenlaisilla ilmoilla saivat taivaltaa tänne maaseudulta asti. Terveyteni oli, kuten jo mainitsin, heikko; olisin kuitenkin halveksinut itseäni, jos en olisi voittanut heikkouttani ja vastenmielisyyttäni. Täällä olin yhtä vapaa kuin muissa seuroissa ujo ja arka. Epäilyni ja arveluni olivat eri asia; mitä opinkappaleihin ja itse oppiin tulee, osasin ne täydellisesti. Pelkoa en myöskään tuntenut, kun julkisen tutkinnon päivä koitti. Pidin pyhänä velvollisuutenani todistaa kristilliselle seurakunnalle, että tunsin kristillisen opin sisällyksen ja olin kelvollinen tuon seurakunnan jäseneksi. Kirkko oli tungokseen asti täynnä ihmisiä; annoin vastaukseni lujalla äänellä, ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että sanani olivat kuuluneet kirkon etäisimpään soppeen saakka. Kotona iloittiin menestyksestäni. Minä en kuitenkaan tästä vielä tuntenut tyydytystä. Sieluni oli halannut päästä käsitykseen äärettömyydestä, saavuttaa ikuisen totuuden ilmestys ja muuttua jumalallisen armon kautta uudeksi ihanteelliseksi olennoksi, virheettömäksi ja tahrattomaksi, — tätä kaikkea olin kaivannut viimeisenä juhlallisena viikkona ennen konfirmatsionia. Olisin ilman muuta ollut valmis astumaan kuoleman salaperäisen sillan yli herätäkseni abstraktisen täydellisyyden helmassa.

Pääjuhlallisuuden piti tapahtua sunnuntaina. Edellisenä perjantaina oli meillä viimeinen tunti. Opettajamme oli syvästi liikutettu. Hän puhui meille kyynelsilmin edessämme olevan tilaisuuden pyhyydestä ja tärkeydestä. Vaikkakaan tuo kunnon mies ei toisinaan voinut tyydyttää järkeäni, kykeni, hän aina liikuttamaan sydäntäni. Intoni oli niin palava, että toivoin osalleni suuria taisteluita, uhreja ja sankaritekoja voidakseni näyttää toteen, miten syvät olivat uskonnolliset tunteeni.

Opettajamme vaati meitä tekemään kirjallisesti selvää vakaumuksestamme. Kirjoitin oman tunnustukseni niin rehellisesti kuin mahdollista. Mutta kuinka olisin viime hetkessä voinut ilmaista hänelle kaiken? Kuinka olisin voinut paljastaa, että henkeni syvyyksissä oli ääni, joka vastusti suurinta osaa siitä, mitä hän niin suurella huolella oli meille opettanut, ja että innokkaista ja rehellisistä pyrkimyksistäni huolimatta olin kenties mahdottomampi kirkon hartaaksi jäseneksi kuin talonpoikaislapset, joiden välinpitämättömyys suretti häntä? Toisaalta elin myöskin toivossa, että Jumala ratkaisevalla hetkellä ilmaisisi itsensä minulle ja lahjoittaisi minulle, kuten Paavalille, voitollisen uskon, jota minulla ei vielä ollut.

Opettajani oli täysin tyytyväinen kirjoitukseeni.

Lauantaina menimme yhdessä kaikkien perheemme jäsenten kanssa kirkkoon valmistuaksemme ehtoolliselle, josta sisareni ja minä, heti konfirmatsionin jälkeen, pääsimme ensi kerran osallisiksi. Tämä oli mielestäni koko toimituksen tärkein, mutta myöskin salaperäisin osa. Epäilyn paholainen teki minulle lakkaamatta kysymyksiä vaatien selitystä ehtoollisessa tapahtuvasta ihmeestä. Tunsin hyvin, etten saanut kysyä — että ihmettä kesti vain niin kauan kuin ei kysynyt, vaan uskoi.

Kuuntelin syvällä hartaudella varoittavaa valmistussaarnaa. Mutta kun pappi luki kirkkokäsikirjan sanat: »Joka kelvottomasti syö tästä leivästä ja juo tästä viinistä, hän syö ja juo itsellensä tuomion» — valtasi minut kuolettava kauhu. Kun hän tämän jälkeen kysyi, katuiko jokainen todella syntejään ja astui Herran pöytään toivoen tulevansa lunastetuksi hänen verensä kautta, ja kaikki antoivat lujan, myöntävän vastauksen, olin niin suunniltani, että sanat kuolivat huulilleni. Värisin ja kärsin helvetillisiä tuskia. Me lähdimme kirkosta, silmiäni hämärti kuin unessa. Äitini ja sisareni olivat rauhallisia ja iloisia. Keskustelu oli illalla samanlaista kuin muinakin päivinä. Äskeisestä kirkonmenosta ei puhuttu sanaakaan, vielä vähemmän huomenna tapahtuvasta. Omaiseni näyttivät kokonaan unohtaneen seisovansa hirvittävän tuomion edessä, jonka vaikutus saattoi ratkaisevasti ulottua iankaikkisuuteen saakka, minun ollessani kokonaan murtunut ja masentunut hirvittävän edesvastuun painosta, joka oli sälytetty sieluuni. Olinko kelvollinen syömään tuosta leivästä, juomaan tuosta viinistä? Oliko uskoni niin vahva kuin kirkko vaati? Sata kertaa olin huutamaisillani: »Ei, ei, minä en ole kelvollinen; minä rakastan maailmaa, aurinkoa, maata, kukkasia, huvituksia, nuoruutta, kauneutta; minä janoan onnea! En tunne valittujen salaisuutta, en käsitä, minkätähden minussa on kaksi olentoa, toinen hyvä, jalo ja autuuteen kelvollinen — toinen turmeltunut ja ikuisen kadotuksen oma.

Mutta olin vaiti, kun pelkäsin, ettei minua ymmärrettäisi, että minua yksinkertaisesti pidettäisiin sairaana tai mielettömänä ja että häiritsisin toisten rauhan. Sulkeuduin huoneeseeni, heittäydyin polvilleni ja rukoilin Jumalalta apua; seuraavana aamuna heräsin rauhallisempana.

Saksassa on tapana, että ylempien säätyluokkien tytöt ovat mustassa silkkipuvussa käydessään ensi kerran ehtoollisella; meilläkin oli sellaiset ja juhlallinen puku rauhoitti minua ja teki minulle hyvää. Kamarineitomme valvoi tavallista suuremmalla huolella pukeutumistamme aivan kuin olisi ollut kysymys maallisesta juhlasta, ja lörpötteli entistä enemmän. Se oli minusta vastenmielistä, mutta hälvensi väkisinkin ajatuksiani. Kun lähdön hetki tuli, sanoin äidilleni hyvästi syvän liikutuksen vallassa ja pyysin häneltä anteeksi virheitäni. Sisareni ja minun täytyi ennen kirkkoon menoamme käydä pastorin luona. Siellä oli kaikkialla kukkia. Opettajamme otti meidät vastaan pappiskauhtanassa ja puhui meille niin sydämellisesti ja sattuvasti, että välinpitämättömimmätkin joukosta näyttivät liikutetuilta. Kun läheisen kirkon kellot alkoivat soida, lähti kulkueemme liikkeelle, opettaja edellä, ja me kaikki kaksittain hänen jäljessään. Pappilasta kirkkoon johtavalle tielle oli siroiteltu kukkia ja kirkkokin oli niillä koristettu. Kaupungin laulukuoro, johon kuului muutamia parhaita ystävättäriämme, tervehti meitä kauniilla laululla. Tunsin siipieni kasvavan ja rukoilin Jumalaa siunaamaan tämän hetken koko elämäni varalle. Saarnaajan ääni, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni pienessä vihreässä huoneessa, rauhoitti minua. Kun pastori saarnan jälkeen kysyi meiltä uskontunnustustamme, annoin vastaukseni lujalla vakaumuksella. Sitten polvistuin muiden kanssa ottamaan vastaan hänen siunauksensa. Hän laski kätensä jokaisen pään päälle, otti meidät protestanttisen kirkon jäseniksi ja siunasi jokaista erityisellä raamatunlauseella. Minulle hän sanoi: »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.» Sydämeni toisti juhlallisena lupauksena: Uskollinen kuolemaan asti! Kuoro tervehti jälleen lehteriltä nuoria kristittyjä riemukkaalla ylistyslaululla. Me emme enää palanneet rippilasten penkkeihin, vaan vanhempiemme ja sukulaistemme luo odottamaan, että ne, jotka eivät aikoneet ottaa osaa ehtoolliseen, poistuisivat kirkosta.

Kun alotettiin virsi »Oi, Jumalan karitsa», joka valittavana ja ikäänkuin väristen salaperäisen ihmeen edessä kaikui kirkossa, palasi tuskani ja epäilyni. Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Sydämeni löi rajusti ja ääneni olisi pettänyt, jos olisin koettanut huutaa: »Ei, ei, minä en voi, minulla ei ole oikeaa uskoa!»

Äidilleni ja vanhemmalle sisarelleni annettiin vaistomaisesti etusija, sillä yhteiskunnallinen arvojärjestys pysyy yksinpä kirkossakin voimassa. Nuorempi sisareni ja minä seurasimme heitä. Lähestyin alttaria silmät maahan luotuina, ulkomaailma oli hälvennyt. Odotin näkeväni ristin salaisuuden, kuoleman, josta tuli elämä, taivaallisen kirkkauden loistossa. — Otin vastaan leivän opettajani kädestä ja kuulin sanat: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Kosketin huulillani kalkkia, eräs ääni sanoi minulle: »Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Mutta sisimmässäni ei tapahtunut mitään muutosta, ei paljastunut mitään salaisuutta, Jumala ei saapunut viemään minua taivaan ihanuuteen, kutsumaan minua valittujen joukkoon!

Minut oli suljettu pois, tuomittu ikuisesti! Miten pääsin kotiin, miten kestin tämän päivän kurjuuden, miten minun onnistui salata syvä kärsimyksen! omaisiltani — en tiedä. Tiedän vain, että pienet sisarentyttäreni, joita suunnattomasti rakastin, näyttivät katseillaan sanovan minulle: »Mitä etsit sinä, kadotettu enkeli, meidän paratiisistamme?»

10. SISÄSTÄPÄIN ULOSPÄIN

Näiden hirveiden sisällisten ristiriitojen välittömänä seurauksena oli täydellinen uupumuksen tila, niin että en vähään aikaan suorastaan kyennyt jatkamaan taisteluitani. Tällä tavalla olin saavuttanut jonkinlaisen rauhan, jota pidin myöhäisenä vastauksena rukouksiini, ja aloin jälleen hiukan toivoa. Aikani oli kokonaan käytettävissäni. Olimme siksi varakkaita, ettei meidän, kuten useiden ystävättäriemme, tarvinnut puuttua taloustöihin. Käytin suurimman osan aikaani lukemiseen, maalaamiseen ja soitantoon, mutta tein myöskin kävelymatkoja ja oleskelin luonnon helmassa, sillä rakkauteni luontoon on aina ollut yhtä suuri kuin opinhaluni. Kuljeskelin pienen pääkaupungin viehättävissä ympäristöissä, milloin omaisteni kanssa, milloin yksinäni, onnellisessa vapaudessa, josta Saksanmaan ja varsinkin sen pikkukaupunkien nuoret tytöt ainakin vielä siihen aikaan saivat nauttia. Oli nimittäin kuulumatonta, että nuorta säädyllistä tyttöä loukattiin sentähden, ettei hänellä ollut saattajaa. Sisareni kummasteli usein, kun aamukävelyn tehtyämme annoin säteilevän iltapäivä-auringon vielä kerran houkutella itseni ulos. Hän ei voinut tietää, että tarvitsin luontoa sisäisen tasapainoni säilyttämiseksi, että auringonsäteet, vihreät metsät, kukkivat niityt ja kaukaiset, siintävät näköalat lohduttivat minua tuhansin tavoin. Olisin vain tarvinnut paljon enemmän tuota sielun lääkettä, jonka puoleen luontainen haluni minua veti. Minun olisi pitänyt elää maaseudulla, tehdä työtä puutarhassa ja pellolla ja askarrella luonnontieteiden parissa nauttiakseni vielä enemmän luonnon rauhoittavasta seurasta. Miten tulisikaan kasvattajien ottaa tuollaiset vaistot huomioon ja tyydyttää niitä! Miten paljon voimia säästyisikään silloin tulevaisuudelle!

Suhtauduin nuorempaan sisareeni sangen omituisesti. Hän oli vain vuotta minua nuorempi, olimme saaneet yhteisen kasvatuksen ja meitä oli pienimpiä yksityisseikkoja myöten kohdeltu samalla tavalla. Olimme olleet aina yhdessä, perheen ystävät nimittivät meitä »erottamattomiksi» ja me rakastimme toisiamme sydämellisesti. Luonteemme olivat kuitenkin aivan vastakkaiset. Hän ei koskaan kertonut mitään sisäisestä elämästään ja se koski minuun kipeästi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen mielessään liikkui niiden tapausten aikana, jotka aiheuttivat niin suuren vallankumouksen elämässäni. Tuohon aikaan tekivät tuhannet äänet minussa tuhansia kysymyksiä elämän kaikista asioista. Tunsin tarvetta avata sydämeni ja ikävöin samanlaista avomielisyyttä toisen puolelta. Mutta sisareni käveli kanssani tuntimääriä virkkamatta sanaakaan tai puheli aivan vähäpätöisistä asioista. Olin siitä syvästi onneton ja pakenin ystävättäreni luo. Jouduin silloin ensi kerran tekemään kokemuksen, joka sittemmin on useat kerrat toistunut. Tämä ystävättäreni oli syynä siihen, että minua soimattiin häilyväiseksi ystävyyssuhteissani — moite, jota en ansainnut. En tahdo kuitenkaan puolustaa itseäni, kerron vain, kuinka asia oli.

Se laatuaan aivan erikoinen tunnelma, jonka aikana ystävyytemme oli solmittu, oli jo häipynyt uusien harrastusten tieltä, vaikka en itsekään ollut siitä vielä oikein tietoinen. Minun tunteeni oli valmis jättämään kotelonsa, joka oli sitä verhonnut ja levittämään siipensä. Ystävättäreni tunne sitävastoin jäi tuolle väliaikaiselle asteelle, kenties siksi, ettei hänellä ollut voimaa jättää sitä. Hänen hentomielinen hellyytensä alkoi tuntua minusta vaivaloiselta. Hän ei päässyt persoonallisten tunteitten yläpuolelle. Kiintymykseni olisi kestänyt, jos olisin voinut viedä ystäväni mukanani uusille henkisen kehityksen asteille, suurempaan selvyyteen, rohkeampiin huomioihin.

Ystävyyden ja rakkauden laita on kai samoin kuin taiteen. Siinä täytyy olla salaisuutta. Taideteos, joka ei kerta kerralta siihen syventyessämme anna uusia ilmestyksiä itsestään, lakkaa pian meitä viehättämästä. Olento, jonka sielu ei alati ammenna meille uusia aarteita, käy yhdentekeväksi. Todellinen rakkaus, todellinen ystävyys vaativat alati uuden sisäisen rikkauden paljastamista.

Tunteet eivät voineet minua tyydyttää, kun älyni yhä pyrki uusille urille. Käsitin loukkaavani ystävättäreni hellää mieltä, hän oli ärtynyt, vieläpä mustasukkainenkin, kun muka huomasi, että seurustelin enemmän muiden nuorten tyttöjen kanssa kuin hänen. Olin pahoillani nähdessäni hänen kärsivän, mutta en voinut auttaa asiaa. En ollut vielä hetikään saanut rauhaa uskonnollisilta kysymyksiltä. En voinut koskaan kuulla puhuttavan ehtoollis-sakramentista tuntematta samaa sisäistä vavistusta kuin ripillepääsy-päivänäni. Onneksi ei perheeni erittäin ankarasti noudattanut kirkollisia tapoja ja kesti kauan ennenkuin alettiin puhua uudesta ripilläkäynnistä. Nämä ajatukset alkoivat kuitenkin jo jonkun verran hälvetä mielestäni. Olin alkanut intohimoisesti tutkia historiaa ja kirjallisuutta. Olin siihen aikaan kahden naiskirjailijan, Bettina von Arnimin ja Rahelin lumoissa. Rahelin vakava, filosofinen, siveä ja suuremmoinen henki miellytti minua enemmän ja liikutti syvästi mieltäni. Mutta Bettinan runolliset, tenhoavat haaveet kiehtoivat minut »kesäyönunelmiin». Hän kehitti mielikuvitus-maailmaani, jonka olin tahtonut väkivaltaisesti tukahuttaa itsessäni dogmien askeettisen hengen vaikutuksesta.

Tunsin kuitenkin enemmän kuin koskaan ennen omituista kaksinaisuutta. Toisaalta olin onnellinen, moninaisilla lahjoilla varustettu olento, jota odotti rikas tulevaisuus. Toisaalta taas, kun epäily ja askeettinen henki saivat ylivallan, syytin katkerasti itseäni kuvitelluista virheistä ja epäilin itseäni.

Tähän aikaan luin ensi kerran teoksen »Wahrheit und Dichtung». Goethe kertoo samankaltaisista taisteluista nuoruudessaan ja sanoo päässeensä niistä jättäessään spekulatiivisen suunnan ja kääntyessään kokonaan sisästäpäin ulospäin. Keskusteluissaan Eckermannin kanssa sanoo hän samaa: »Jokainen kelvollinen pyrkimys kääntyy sisästäpäin maailmaa kohden». Nämä muutamat sanat pelastivat minut. Mihin eivät kirkon mysteeriot kyenneet, sen teki suurimman runoilijamme kirkas, plastillinen, helleeninen henki. Päätin tehdä kuten hän: kääntyä sydämen sokkeloista, hedelmättömästä mietiskelystä kohden maailmaa ja tieteistä säteilevää valoa, ryhtyä hyödylliseen ja käytännölliseen toimintaan.

Myöhemmin käsitin, mitkä ovat näiden ihmisluonnossa ja jokaisessa sisältörikkaassa elämässä ilmenevien virtausten molemmat edustajat runoudessa: Goethen Faust ja Byronin Manfred.

Terveyteni oli yhä vielä heikko, ja osan parhaista nuoruusvuosistani vietin vaikeissa tuskissa. Aikaisen kuoleman ajatus ei ollut minulle vieras eikä peloittava. Luin, miten Ninon l'Enclos, joka kuoli kuudentoista vanhana, sanoi itkeville omaisilleen: »Minkätähden itkette. Minähän jätän jälkeeni vain pelkkiä kuolevaisia.» Nämä sanat miellyttivät minua ja muistelin niitä usein. Olin tullut hyvin rauhalliseksi ja lempeäksi, iloitsin suuresta sisäisen rauhantunteestani ja rakastin rauhaa yli kaiken. Omaiseni olivat leikillään antaneet minulle nimen »Sovittaja», sillä kaikki pienet perheriitaisuudet yritin sovittaa ja hartain toivoni oli, että minua ympäröivät ihmiset rakastivat toisiaan ja olivat toisilleen hyviä. Perhe-elämää suorastaan jumaloin. Usein kun kävelin vanhimman sisareni, lapsuuteni enkelin kanssa edestakaisin huoneissa, tunsin suloista nautintoa sisarusten välisestä rakkaudesta. Pienet sisarenlapseni olivat minulle suunnattoman rakkaat ja olin suuren osan ajastani heidän parissaan. Rakastin kuitenkin seura-elämänkin iloja enkä enää taistellut tätä mieltymystä vastaan. Tanssiminen oli minulle suuri nautinto, kun vain en ollut sairas. Nuorempi sisareni oli hyvin kaunis ja sai osakseen suurta huomiota. Joskus häntä hiukan kadehdin, mutta yleensä olin iloinen, että en ollut kaunis, sittenpähän pelastuin turhamaisuuden vaarasta. Keimailun vikaa ei minussa ollut; pukuni olivat usein liiankin vaatimattomia ja usein sain kuulla siitä pilkkaa. Mutta pidin niin halpamaisena herättää ihailua ruumiillisilla suloilla, että mieluummin olin hiukan naurettava. Sitäpaitsi ajattelin myöskin, ettei mikään ole moitittavampaa kuin tunteiden herättäminen, joita ei tahdo jakaa. Jonkun aikaa senjälkeen, kun olimme astuneet seuraelämään, osoitti minulle sangen hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva, sivistynyt mies suurta huomaavaisuutta. Seurustelin hänen kanssaan mielelläni ja hän oli uskollisimpia tanssiaisritareitani, kunnes muutamista toisten ihmisten huomautuksista ja hänen omasta käytöksestään tajusin, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat vakavampaa laatua. Aloin heti välttää hänen seuraansa ja olin kylmä ja ylpeä, kun hän ei näyttänyt ymmärtävän. Vaikka tällainen olikin vasten luontoani, menettelin mieluummin näin kuin annoin jonkun pettyä tunteistani.

Avioliiton ajatus oli minulle vielä yleensä vieras. Tuollainen kahden olennon yhtyminen tuntui minusta pyhältä mysteeriolta. Tunsin, ettei minulla vielä ollut riittävästi sielunrauhaa syventyäkseni tähän mysteerioon, ja että tämä oli ilmestys, jonka tulevaisuus varasi minulle, kun olin käsittänyt, mikä on totuus. Kun tunsin ainoastaan tämän liiton ihanteellisen, runollisen puolen, muodostin siitä itselleni sangen ylevän ja kauniin käsityksen. Pidin sitä kahden sielun yhtymänä kaikessa, mikä niissä on korkeinta ja ylevintä. Lapsellinen tunteeni nuorta miestä kohtaan, josta olen aikaisemmin puhunut, oli kuollut niinkuin se oli elänytkin: hiljaisuudessa; sillä oli ollut sijansa mielikuvituksessa, ei sydämessä. Sitäpaitsi tyydytti minua täydellisesti elämä perheeni keskuudessa, missä minua niin suuresti rakastettiin, ja missä minulla oli niin suloisia velvollisuuksia. Olin tähän aikaan useita kuukausia kahden kesken äitini kanssa, kun nuorempi sisareni oli matkustanut Casseliin vanhimman, naineen veljeni luo. Silmäni olivat sangen heikot, ja kun annoin niille paljon työtä, täytyi minun suoda niille myöskin paljon lepoa. Niinpä kuuntelin sydämen hartaudella äitini kertomuksia lapsuutensa ajoilta ja kätkin nuo muistelmat mieleeni. Ne eivät olleet ainoastaan persoonallisesti mielenkiintoisia, niillä oli myöskin yleinen arvonsa, ne kun kuvasivat kokonaista ajanjaksoa ja sen sukupolvea. Äitini oli kasvanut eräässä noista vanhoista ylimysperheistä (Riedeeselin perheessä), jotka eivät Saksan valtakunnan olemassaolon aikana olleet tunnustaneet ylemmäkseen kuin keisarin. Eräs Saksan valtakunnan arvoasema oli perinnöllinen perheessä. Sillä oli myöskin ruhtinaallisia oikeuksia niissä kaupungeissa, jotka olivat kuuluneet sen esi-isien alueelle. Sen sukupuu oli tahraton. Kaikki sen jäsenet omasivat viime vuosisadan ylhäisön sivistyksen ja hienostuksen. Sen keskuudesta oli lähtenyt naisia, joita oli ihailtu itse Maria Antoinetten hovissa. He ympäröivät elämänsä vanhassa linnassa sillä loistolla ja upeudella, joka oli ollut ylhäisön etuoikeus siihen aikaan saakka, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen torventörähdykset kutsuivat sen ihmisoikeuden tuomioistuimen eteen vastaamaan asemansa väärinkäyttämisestä. Äitini mielessä oli sekaisin kuvia tästä häviöön tuomitusta maailmasta ja tulevaisuuden maailmasta. Ranskan tasavallan ja myöhemmin keisarikunnan sotajoukot olivat useat kerrat marssineet äitini pienen kotikaupungin läpi, ja hän oli istunut marsalkka Soult'in polvilla sormien tämän univormun nappeja. Soult oli ollut linnan ylhäisten asukkaiden pakollinen vieras. Hän tosin edusti järjestystä, joka oli kokonaan vastakkainen heidän perintätavoilleen, mutta huolimatta vastenmielisyydestään, ottivat he hänet kohteliaasti vastaan; heidän säätynsä tavat velvoittivat olemaan kohteliaita vihollisellekin. Nämä erilaiset vaikutelmat olivat jättäneet äitini luonteeseen samalla kertaa sekä ylimyksellisiä että vapaamielisiä piirteitä, jotka säilyivät koko hänen elämänsä ajan.

Viisitoistavuotiaana vietti hän talvea Casselissa linnan vanhan valtijattaren luona, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Hän näki silloin vastakkaisen talon ikkunassa nuoren miehen, joka usein katseli häntä. Tuttavuutta välittivät vain katseet, ainoaakaan sanaa ei vaihdettu. Keväällä muuttivat naiset takaisin maalle vanhaan linnaan. Seuraavana talvena saavuttiin taas kaupunkiin samaan taloon. Nuori naapuri oli vielä siellä ja näytti ihastuneena tuntevan viimevuotisen suloisen lapsen, josta nyt oli varttunut kaunis, nuori tyttö. Hän antoi esittää itsensä, ja kun kevät tuli, erosivat nuoret toisistaan vain yhtyäkseen pian ainaiseksi. Nuori mies oli kahdenkymmenenyhden vuoden vanha, tyttö kuudentoista. Vanha linnanrouva jäi nuoren parin ystävättäreksi, ja minä muistan, että me lapsina usein kävimme hänen luonaan. Hän oli vanha, pieni, hintelä nainen, käytti raskasta, harmaata, yltyleensä pitseillä koristeltua silkkipukua, tuoksui hajuvesiltä ja antoi hiljaa edestakaisin liikkuvien kamaripalvelijoiden ja -neitojen palvella itseään. Aina kun kävimme häntä tervehtimässä, saimme makeisia.

Kuunnellessani äitini kertomuksia, ajattelin samaa asiaa, josta George Sand myöhemmin on puhunut muistelmissaan, että esi-isien vanhat tavat olisi jokaisessa perheessä pantava huolellisesti muistiin ja muodostettava niistä jonkinlainen kotikronikka, joka jälkeentuleville olisi sekä persoonallisesti että yleisestikin mielenkiintoinen…

Silloisen rauhallisen elämäni hämmensi syvä, todellinen tuska, joka tunkeutui sydänjuuriini saakka eikä ollut pelkkä mielikuvituksen tuote.

Vanhin sisareni, jota yhä vielä sydämellisesti rakastin, sairastui vaikeasti, annettuaan elämän neljännelle tyttärelleen. Kolme pitkää kuukautta kärsi hän hirvittäviä tuskia riutuen vähitellen. Vietin kaiken aikani joko sairaan vuoteen ääressä tai hänen pienten tyttöstensä kanssa. Ajatuksissani ei ollut kuin yksi asia: lievittää hänen kärsimyksiään ja olla hänen apunaan ja lohdutuksenaan. Epätoivoisena huomasin kuitenkin, että loppu oli lähellä. Silloin käännyin taas näkymättömän pelastajan puoleen. Öisin, jolloin valvoin sairaan luona, rukoilin Jumalaa saapumaan avuksemme ja säästämään hänet. Mutta hän häipyi minulta yhä kauemmaksi, etäisiin, rajattomiin maailmoihin. Hän ei enää, kuten aikaisemmin, tuntunut yksilöllisyydeltä: hän täytti koko olevaisuuden, hän oli yhtä niiden ankarien lakien kanssa, jotka hallitsivat maailmaa. Hänen vallassaan ei ollut muuttaa kohtaloa, joka väikkyi yllämme. Kuulin äänen, joka kuten vanhojen fatum huusi minulle: »Alistu!» Makasin tuntimääriä polvillani, kasvot käsiin kätkettyinä, ja itkin korvaamatonta menetystä. Meidän täytyi totella. Rakastavan isän asemasta, joka heltyy hartaasta rukouksesta, kohtasin raudankovan todellisuuden.

Kuoleva oli jo monta päivää ollut tajuttomana; hän lepäsi jonkinlaisessa puolihorroksessa ja tuskat olivat poissa. Hän puhui suloisista asioista ja hänen mielessään näytti liikkuvan kauniita kuvia. Eräänä iltana tuli hän jälleen tajuihinsa, kutsutti luokseen pienet tyttärensä ja otti heiltä liikuttavat jäähyväiset. Mutta hän oli ilon kirkastama eikä varmana ikuisuudesta näyttänyt pelkäävän ajallista eroa. Yöllä puhui hän enkeleistä, jotka viittoivat hänelle ja hymyili heille autuaana. Sairaanhoitajatar kumartui kunnioittavasti puoleeni kuiskaten. »Häntä odotetaan taivaassa, hän on kohta lähtevä!» Aamupuolella yötä vetäydyin pieneksi hetkeksi lepäämään. Minua tultiin noutamaan. Kaikki oli ohi. Hän lepäsi vuoteellaan, kalpeana, vaienneena ainaiseksi, taivaallinen hymy huulillaan. Polvistuin hänen vuoteensa ääreen, katselin kyynelteni läpi hänen rakkaita kasvojaan ja eräs ääni minussa kysyi: »Kohtaammeko vielä kerran toisemme?» Sydäntäni kouristi suonenvedontapaisesti; mutta rakkaus, jota olin häntä kohtaan tuntenut, huusi minulle: »Totisesti olet näkevät hänet jälleen!»

Nuorempi sisareni oli saapunut kotiin muutamia päiviä ennen kuolemantapausta. Hän oli saanut uusia vaikutelmia ja tehnyt uusia kokemuksia. Minä sitävastoin olin kaikkien kärsimysten ja rasitusten jälkeen heikompi kuin koskaan ennen. Varsinkin silmäni olivat itkusta ja valvomisesta niin kipeät, että minun täytyi pitää niillä suojaavaa sidettä enkä saanut tehdä työtä. Tämä oli kova koettelemus minunlaiselleni toimeliaalle luonteelle, varsinkin kun surumme vuoksi olimme kokonaan eristäytyneet muusta maailmasta. Kohtalo lähetti minulle kuitenkin juuri tähän aikaan erään nuoruuteni viehättävimpiä elämyksiä. Jo edellisenä talvena olimme tulleet ystäviksi muutamien varsinaisen seurapiirimme ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa. Teatteri, josta olen jo aikaisemmin kertonut, toimi vain talvisaikaan ja sen jäsenet näyttelivät kesäisin muilla seuduilla. Lankoni oli hovimarsalkka ja samalla kertaa teatterin ylijohtaja. Hän oli talvella tutustuttanut meidät uuteen musiikkitirehtööriin, jonka piti ruveta antamaan soittotunteja sisarelleni ja minulle. Tämä oli kotoisin Reinin maasta; hän oli rakastettava, iloinen, lahjakas nuori mies, jollaisia tapaa noilla onnellisilla seuduilla useammin kuin pohjois-Saksassa, jossa ihmiset ovat vakavampia ja kylmempiä. Hän oli erinomainen orkesterisoittaja ja johtaja ja nautti, vaikka olikin vielä sangen nuori, suurta arvonantoa alaistensa keskuudessa. Hänen ansiostaan muodostui musiikki todella elämämme keskipisteeksi. Hän asui aivan meitä vastapäätä erään nuoren näyttelijän kanssa, joka myöskin oli uusi tulokas, kuvankaunis, vakava, hienosti sivistynyt ihminen, piirsi viehättävästi, runoili, oli luonteeltaan jalo ja mieleltään herkkä. Nämä molemmat nuoret miehet viettivät usein iltaa luonamme. Syvennyimme yhdessä suurten mestarien teoksiin, sitten kirjoitti jokainen ajatuksensa analysoimastamme kappaleesta, kirjoitukset luettiin ja erilaisista mielipiteistä keskusteltiin. Luimme myöskin yhdessä näytelmäkirjallisuuden mestariteoksia ja keskustelimme osista, joita nuori mies sai esitettäväkseen. Tämä seurustelu, josta tavallisen seuraelämän pintapuolisuus oli mahdollisimman kaukana, herätti kuitenkin pahaa verta kaupungin n.s. ylhäisössä. Juorut pääsivät pian liikkeelle. Me emme niistä välittäneet ja kun ystävämme sisareni kuoleman jälkeen saapuivat takaisin talvikauden alkaessa, otimme heidät ilolla vastaan. Elämämme oli hyvin hiljaista sekä sisareni kuoleman että minun terveyteni vuoksi. Meillä oli siis kaksinkertainen oikeus kutsua kotimme piiriin ainoastaan sellaisia, joiden läsnäolo tuotti meille todella iloa ja lohdutusta.

Nautin tästä viehättävästä seurustelusta vapaan sydämen koko yksinkertaisuudella. Henkinen, vakava seurustelu nuorten tyttöjen ja nuorten miesten välillä ilman keimailua ja intohimoa, hyvien, yksinkertaisten luonteiden keskinäinen avomielisyys, on mielestäni aina ollut elämän ihanimpia lahjoja. En osannut uneksiakaan, että toisenlainen tunne saattaisi hiipiä tähän läheiseen tuttavuussuhteeseen. Kuitenkin tapahtui, että ystävämme musiikkitirehtööri syvästi kiintyi minuun. Äitini hyvyyden rohkaisemana uskalsi hän puhua tunteistaan. Tämä nimittäin asetti aina kyvykkäisyyden ja luonteen yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, lupasi raivata esteet tieltä ja pyytää isältäni suostumusta, jos itse olin taipuvainen. Pitkällä, yksinäisellä kävelyllä kertoi äiti minulle ystävämme toivomuksista ja tarjoutui auttamaan meitä. Hämmästyksekseen sai hän minulta kieltävän vastauksen. Minulla oli vielä sama vastenmielisyys avioliittoa kohtaan kuin aikaisemminkin, ja melkein säikähdin, kun äitini mainitsi tuon sanan. En peljännyt sitä, että yhteiskunnallinen asemani olisi alentunut. Päinvastoin olisi mielikuvitustani pikemminkin viehättänyt ystävämme »Wilhelm Meister» -elämä. Mutta tunsin olevani vielä kypsymätön avioliittoon, osaamatta sen paremmin tehdä tiliä, mistä tuo tunne johtui. Luonteeni oli vielä taipuisa ja vastaanottavainen, olin — kuten tuollaisia ihmisiä tavallisesti nimitetään — sangen rakastettava. Kun tuollainen luonne joutuu avioliittoon, valaa toinen yksilö sen omien kaavojensa mukaan, ja tuloksena on riippuvainen olento, joka katselee toisen silmillä ja jota toisen tahto ohjaa. Tahi, jos hän tajuaa oman lakinsa, särkee hän toisen kaavat, on joko onneton annettuaan liian aikaisin kahlita itsensä tai menehtyy tuskallisissa taisteluissa.

Mutta käsittäessäni epämääräisesti, etten vielä ollut kyllin kehittynyt ottaakseni näin tärkeän askeleen, tajusin myöskin selvästi, ettei nuorta miestä kohtaan tuntemani ystävyys suinkaan ollut rakkautta.

Tällä kertaa ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista syytä ylpeästi vetäytyä kuoreeni kuten viimein. Kysymys oli tehty niin hellävaroin, että koetin hyvyydellä korvata kärsimyksen, jota tahtomattani olin aiheuttanut, ja muuttaa ohimenevän lemmentunteen pysyväiseksi ystävyydeksi. Sainkin ilokseni nähdä tämän onnistuvan. Ainoa näkyväinen muisto siitä, mitä välillämme oli tapahtunut, oli hänen Goethen sanoihin säveltämänsä kaunis laulu: »Ihr verbluhet susse Rosen, meine Liebe trug euch nicht», jonka hän omisti minulle.

Elämäni suloisen rauhan häiritsi erittäin katkera kokemus, johon en ollut valmistunut. Eräs veljistäni, jolla ei ollut taipumuksia mihinkään erityiseen ammattiin, oli toimitettu sotaväkeen. Tässä suhteessa tehtiin valitettavasti usein erehdyksiä ja rakas isänikin oli erehtynyt. Veljeni oli kaunis, lahjakas, hyväsydäminen ja käyttäytyi miellyttävästi, mutta hän oli samalla kevytmielinen, heikko ja pintapuolinen. Upseerin hyödytön, toimeton elämä oli hänen perikatonsa. Mutta siihen aikaan, kuten jo sanoin, oli itsestään selvää, että nuoret miehet, joista ei ollut muuhun, sysättiin armeijaan. Siellä he saivat veriinsä ylpeyden, joka johtui kokonaan väärästä periaatteesta, siitä nimittäin, että maan suurin ylpeys oli muka sen sotajoukko. He kuvittelivat, että sotamiesten opettaminen koneiksi oli tärkeä ja hyödyllinen tehtävä. He hurjistuivat pikku kaupunkien kasarmielämän toimettomuudessa ja saattoivat itsensä häviöön kaikenkaltaisella kilpailulla, joka oli seuraus heidän asemastaan. Veljeni oli surullinen esimerkki siitä, mihin tällainen luonnoton ja hyödytön elämä vie. Poloiset vanhempani kärsivät sanomattomasti saadessaan hänestä viestejä. Hänen pelastuksekseen tehtiin paljon, mutta kaikki oli turhaa. Minä en koskaan saanut tietää hänen rikoksensa koko laajuutta, mutta sen täytyi olla suuri, koska isäni vihdoin hylkäsi hänet eikä tahtonut kuulla hänen nimeäänkään. Äkkiä ilmestyi veljeni siihen kaupunkiin, jossa asuimme, hänet oli nimittäin erotettu sotaväestä. Hän ilmoitti tulostaan kirjeessä, jossa vakuutti katuvansa ja pyysi, ettemme työntäisi häntä pois. Tämän kirjeen luimme vain sisareni ja minä sekä se veljistäni, joka asui luonamme, hän kun oli pienen valtion palveluksessa. Salasimme ennenkaikkea äidiltä tämän surullisen tapauksen ja päätimme kenenkään tietämättä käydä häntä katsomassa, kun emme voineet sysätä luotamme veljeä, joka anovana lähestyi meitä, vaikkakin hänen onnettomuutensa oli hänen oma syynsä.

Elämässä on hetkiä, jotka sisältävät kokonaisia murhenäytelmiä ja ovat vihlovampia kuin saattaa kuvitellakaan. Sellainen oli hetki, jolloin sisareni ja minä eräänä iltana astuimme erääseen maan tasalla olevaan huoneeseen ja näimme edessämme miehen, jota emme tunteneet ja joka vapisi kuin pahantekijä. Tuo mies oli veljemme. Hänen lähtiessään kotoa, olimme vielä pieniä lapsia, ja hän oli senvuoksi meille kokonaan vieras. Olin tuntenut häntä kohtaan kaunaa, kun isällä oli ollut niin paljon suruja hänen tähtensä, mutta se muuttui syväksi, rajattomaksi sääliksi, kun näin hänet. Olisin uhrannut elämäni pelastaakseni hänet häpeästä, jota hänen täytyi tuntea seisoessaan siinä nuorempien sisarustensa edessä kuin tuomiolla. Hälventääkseni hetken katkeruutta, osoitin hänelle sisaren sovittavaa hellyyttä. Valmistettuamme ennakolta äitiä, kävi tämäkin tervehtimässä veljeäni ja päätettiin että hän saisi vielä viimeisen kerran koettaa ja oleskella luonamme jonkun aikaa. Hänen piti ryhtyä harjoittamaan maanviljelysopintoja agronoomi-tutkintoa varten ja opiskella senjälkeen kunnollisen maanviljelijän luona.

Lieneeköhän tuskallisempaa ja surullisempaa tunnetta kuin elää olennon läheisyydessä, joka on veren siteillä meihin kiinnitetty ja jonka elämä on raskaan rikoksen tahraama. Nähdessäni lasta nöyryytettävän jonkun hairahduksen vuoksi, olen aina kärsinyt enemmän kuin hän itse ja vielä enemmän on minuun koskenut, kun tällaista tapahtui palvelijoille, useinkin vanhoille ihmisille ja tavallisesti pikkuseikkojen tähden. Mutta elämäni raskaimpia koettelemuksia oli nähdä veljeni syyllisenä nöyrtyvän edessäni, ihmisen, joka kaikessa oli vertaiseni. Jos olisin nähnyt hänessä todellista katumusta, syvää murhetta, joka saa ihmisen syntymään uudelleen, olisin antanut täyden vallan sisarenrakkaudelleni. Mutta olin vain liian usein huomaavinani, että hän tunsi itsensä enemmän ulkonaisten olosuhteiden kuin omantuntonsa nöyryyttämäksi. Turhamaisuus, joka kuulsi hänen miellyttävän, hienostuneen käytöksensä läpi, tuntui minusta vastenmieliseltä. Siitä huolimatta koetin parhaani mukaan herättää hänen sydämessään uudelleen eloon rakkauden hyveelliseen elämään ja vakavaan työhön.

Kietouduin yhä enemmän velvollisuuksiini kodissa, joita kohtalo oli sälyttänyt hartioilleni. En toivonut muuta kuin kyetä ne uskollisesti täyttämään. Äitini, joka tuskin oli parantunut pitkällisestä hermosairaudesta, loukkasi jalkansa ja oli jälleen kuukausimääriä vuoteen omana. En jättänyt häntä hetkeksikään, luovuin vierailuista ja teatterissa käymisestä ja uhrasin kaiken aikani sairaan hoitamiseen. Jos olisi mahdollista tehdä laskelmia lapsen rakkaudesta, niin sanoisin, että tänä aikana maksoin äidille velkani.

Veljeni huonot taipumukset nousivat kuitenkin taas pinnalle. Hän teki kepposen, jonka salasimme äidiltä, mutta joka sai minut siinä määrin kuohuksiin, että läksytin häntä siitä mitä ankarimmin. Hän suuttui nuhteistani sen sijaan että olisi tunnustanut ansainneensa ne. Aloin epäillä häntä. Hänet lähetettiin maalle erään ankaran miehen huostaan oppimaan maanviljelystä.

Samaan aikaan määräsi tohtori äitini kesäksi erääseen keski-Saksan suurimmista kylpypaikoista. Ennen matkaamme vietimme vielä monta iloista hetkeä taiteilija-ystäviemme seurassa, joita emme kotiin palattuamme enää tavanneet, kun molemmat olivat tehneet uusia sitoumuksia. Otimme jäähyväiset hiljaisen liikutuksen vallassa ja erosimme ystävinä. Kiitimme toisiamme molemminpuolisesti, me emme voineet mistään moittia toisiamme.

Kun lähdimme niin pitkäksi ajaksi pois, sanoimme hyvästi tuttavillemme, m.m. uskonnonopettajallemme ja hänen perheelleen; hän oli nyttemmin pääsuperintendenttinä. Suhteemme ei ollut enää aikoihin ollut sama kuin ennen. Kävin harvoin kirkossa. Olin aikoja sitten huomannut, ettei se, mitä sieltä sain, minua enää tyydyttänyt. Etsin uusia ajatuksia ja minulle annettiin siellä siveysopin ohjeita, joita en nähnyt missään noudatettavan. Kirkossa käymisen sijaan kirjoitin sunnuntaiaamuisin mietelmän jostakin raamatunkohdasta ja aloin itsekään sitä huomaamatta muodostaa itselleni omaa filosofista järjestelmää. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että opettajani vieraantui minusta. Hän oli pahoillaan nähdessään innokkaimman oppilaansa luopuvan kirkollisista tavoista. En ollut vielä kyllin vapautunut tunnustaakseni hänelle, mille urille ajatukseni alkoivat liukua. Sanoessani hänelle hyvästi, huomasin, kuinka välimme olivat kylmenneet. Tämä koski minuun kipeästi ja minä lähetin hänelle vihkosen, johon olin kirjoittanut mietelmäni, osoittaakseni hänelle, että olin tehnyt työtä. Hän lähetti sen minulle takaisin liittäen oheen muutamia kohteliaita, kylmiä sanoja. — Mutta en voinut kääntyä takaisin. Minussa olivat toteutuneet Goethen sanat: »Sisästäpäin ulospäin.»

11. SUURI MAAILMA.

Matkalta kirjoitin onnettomalle veljelleni viimeiset jäähyväissanat, joihin panin koko sieluni. Kirjoitin hänelle säälin intohimoisella lämmöllä, joka millä hinnalla hyvänsä tahtoo pelastaa ja uskoo olevansa kaikkivaltias. Mutta tämäkin oli turhaa. Pahe oli käynyt ylivoimaiseksi. Me saimme huonoja viestejä; tunsin olevani kykenemätön enempään ja päätin, etten enää tuhlaa voimiani toivottoman asian vuoksi. Veljeni matkusti Amerikkaan, missä hän vähän ajan perästä kuoli.

Me näimme jälleen Reinin ja etelä-Saksan ihanat seudut. Tapasimme isän ja kävimme hänen kanssaan tervehtimässä eri paikoissa asuvia ystäviämme. Vihdoin asetuimme kylpypaikkaan, jonne äitini oli määrätty ja jolla paitsi tehokkaita terveyslähteitään oli kauniit ympäristöt ja hienon kaupungin ulko-asu. Siellä sain vihdoin tutustua n.s. »suureen maailmaan», ylhäisöön, jota tulvasi sinne sivistyneen maailman kaikilta ääriltä. Jo pitkät ajat olin palavasti halunnut lähestyä tätä seurapiiriä, josta olin muodostanut itselleni sangen kauniin kuvan. Minusta tuntui, että kosketus siihen täydentäisi kasvatukseni ja tekisi henkeni ja käytökseni vapaiksi, kuten toivoin. Pienen pääkaupunkimme seurapiiri ei enää tyydyttänyt minua. Ikävöin epämääräisesti avarampiin ilmapiireihin. Olin kerran puhunut tästä ikävästä eräälle henkevälle ranskattarelle, joka jonkun aikaa oli ollut prinsessojen kasvattajana. Hän tunsi pariisilaisen »suuren maailman» ja vastasi minulle: »Kysykää auringolta, tähdiltä, keväältä ja kukkasilta, mikä teiltä puuttuu; »suuri maailma» ei voi sitä teille opettaa.»

Nuo opettajat tunsin varsin hyvin! Niille olin uskonut salaisimmat ajatukseni; ne kuiskasivat minulle ilmestyksiä; olin aina elänyt niiden kanssa salaperäistä elämää, josta ei kukaan tietänyt mitään. Mutta tarvitsin muutakin: laajemman kentän ajatuksilleni, suuremman vapauden. Kuvittelin saavuttavani tuon sivistyneemmässä, hienostuneemmassa seurapiirissä, jolla oli tärkeitä ja monipuolisia harrastuksia, kuten luulin ihmisillä suurissa kaupungeissa olevan.

Lyhyessä ajassa teimmekin joukon tuttavuuksia, joista toinen aina seurasi toista. Kylpylaitoksen salissa annettiin loistavia tanssiaisia, joihin pelin ja huvittelun houkuttelemana kokoontui ainakin ulkonaisesti paljon loistavampi ja hienompi seurapiiri kuin se, jota tähän asti olin tottunut näkemään. Oli luonnollista, että lukuisten tuttaviemme joukossa solmimme läheisempiäkin suhteita. Samassa hotellissa kuin mekin asui muuan venäläinen kreivitär tyttärineen ja heistä tuli pian hyviä tuttaviamme. Äiti oli erinomainen nainen, lempeä ja rakastettava. Tytär oli vasta neljäntoistavuotias, aivan äidin vastakohta, raisu kasakkatyttö, oikullinen, pirteä ja kuriton. Hän lyöttäytyi pian meihin siinä määrin, että ilmestyi mihin aikaan päivästä hyvänsä luoksemme, kutsumatta tai kutsuttuna ja kaikissa mahdollisissa puvuissa. Usein saapui hän jo kello kuusi aamulla, hapset hajallaan, yöpuvussa, lautasellinen hyötymansikoita ja lasi maitoa kädessään, nauttimaan tämän aamiaisensa meidän luonamme. Sitten alkoi hän pakista jos jotakin, voivotteli nuorta ikäänsä, joka ei sallinut hänen vielä käydä tanssiaisissa, ja toivotti kaikki opinnot niin pitkälle kuin tietä riitti. Mutta näiden vähemmän miellyttävien ominaisuuksien ohessa oli hänessä jotakin alkuperäistä, avonaista ja jalomielistä. Senvuoksi olimme kärsivällisiä pikku hurjimukselle, sitäpaitsi tunsimme suurta kunnioitusta hänen äitiään kohtaan. Tämän venakon luona tutustuimme erääseen hänen maamieheensä, venäläiseen diplomaattiin, joka oli jalon ja mielenkiintoisen näköinen mies, noin kolmenkymmenen tienoilla. Hän käytti kainalosauvoja vaikean reumatismin vuoksi, johon hän oli sairastunut tehtyään erään jalomielisen teon. Laivalla, jolla hän oli matkustanut Pietarista Saksaan virkistymään, oli syttynyt tulipalo ja hän oli syöksynyt mereen pelastamaan kahta ihmistä. Kreivitär, joka oli tutustunut häneen jo Venäjällä, puhui hänestä ihaillen. Olin ensi hetkestä asti hänen henkevän keskustelunsa lumoissa ja samalla vakuutettu siitä, että asetin hänen seuransa tuottaman huvin kaikkien muiden huvitusten edelle. Hän ei terveytensä vuoksi koskaan ottanut osaa yleisiin juhliin, mutta hän asui samassa talossa kuin me, ja niin näimme hänet usein. Kerran suostui hän kuitenkin pyynnöstämme lähtemään erääseen maalaisjuhlaan, jonka muuan tuttavamme, rikas, rakastettava kreolitar pani toimeen. Juhla pidettiin eräällä kukkulalla, josta näki kauaksi rikkaaseen, kukoistavaan seutuun. Seurueessa olivat mitä erilaisimmat kansallisuudet edustettuina. Istuuduin telttakatoksen suojaan, jonka emäntämme oli antanut pystyttää, iloitakseni rauhassa kauniista näköalasta. Aurinko valoi tenhoisaa loistettaan rikkaan seudun yli. Ympärilläni kuulin iloista puheensorinaa kaikilla mahdollisilla kielillä. Kaikki henki nuoruutta, kauneutta, onnea. Katseeni kiintyi säteilevään kohtaan taivaanrannalla, sydämeni täytti uusi, sanoin kuvaamaton tunne, olin kuin sisäisesti kirkastunut ja kyyneleet nousivat silmiini.

Äkkiä, kuten magneettisen voiman vaikutuksesta, käänsin katseeni sivulle ja näin kaksi tummaa silmää, jotka tutkivina ja osaaottaen katsoivat minuun. Uusi ystävämme oli hiljaa istuutunut viereeni. Siinä hetkessä selveni minulle, minkätähden olin tuntenut itseni niin onnelliseksi: minä rakastin! Rahel sanoo: »Rakkaus on vakaumusta!» Minä olin vakuutettu. Hän oli mielestäni täydellinen ihminen. Ei siinä kyllin, että hän omasi hengen, joka ei milloinkaan sammunut, henkisen joustavuuden, joka aina viehättää — hänellä oli myöskin sopusointuinen ja hieno käytös, joka on kauniiden sielujen heijastusta. Minä olin vielä aivan lapsen näköinen, olinhan niin paljon häntä nuorempi, ja tunsin hänen läheisyydessään voittamatonta ujoutta, joka on tärvellyt niin monta hyvää hetkeä elämässäni. Siitä huolimatta tunsin hänenkin suhtautuvan minuun tavallista suuremmalla mielenkiinnolla ja etsivän seuraani. Kun hän ei voinut paljon kävellä, teimme hänen ehdotuksestaan usein pieniä ratsastusmatkoja aasin selässä viehättävään ympäristöön ja näiden retkien ainoat osanottajat olivat sisareni, minä, pieni, raisu Katarina ja hän. Kiertelimme näin kaunista seutua ja pysähdyimme vihreille kukkuloille, joilta oli kaunis näköala, tai kukoistaviin laaksoihin, jotka olivat viehättäviä yksinäisessä rauhallisuudessaan. Lepäilimme nurmella ja hän puheli meille historiasta, runoudesta ja matkoistaan. Kuuntelin koko sielullani ja nautin täysin siemauksin tällaisen keskustelun viehätyksestä, joka oli minulle aivan uutta. Mutta tuskallinen ujouteni esti minua vapaasti sanomasta, mitä tunsin ja ajattelin. Arvasiko hän, mitä liikkui hänen vieressään istuvan mykän nuoren tytön sydämessä, joka kadehti raisun nuoren venakon kursailematonta suoruutta tämän ujostelematta lasketellessa kaikkia mahdollisia järjettömyyksiä. En tiedä, mutta hän kohteli minua hellävaroin ja rakastettavasti. Onnettomuudeksi saapui sinne myöhemmin hänen vanhempia tuttaviaan, jotka melkein kokonaan riistivät hänen seuransa, niin että näin hänet paljon harvemmin.

Sillävälin oli tuttaviemme lukumäärä yhä lisääntynyt ja me jouduimme todelliseen juhlien pyörteeseen. Tutustuimme toiseenkin ylhäiseen venakkoon, joka oli leski ja kolmen lapsen äiti. Hän oli saapunut tänne hoitamaan terveyttään ja huvittelemaan. Sattumalta osui hänkin siihen hotelliin, jossa venäläinen kreivitär, ystävämme ja me asuimme. Ystävämme, joka oli tuntenut hänet jo Pietarissa, tutustutti nyt meidät toisiimme ja pian kävi nuori leski yhtä usein luonamme kuin kreivittären raisu tytär. Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen eikä vähääkään kaunis, mutta siitä huolimatta oli hänen elämäntehtävänään miellyttäminen. Hän sanoi itse puhuessaan pietarilaisista naisista: »Meidät kasvatetaan miellyttämään.» Hän oli sydämellinen ja herttainen ja kaikesta huolimatta täytyi hänelle olla hyvä. Hän oli puolestaan yhtä ystävällinen äitiäni ja meitä sisaria kohtaan ja pian tiesimme hänen kaikki asiansa ja salaisen murheensa. Hän rakasti intohimoisesti erästä kylpypaikkamme leijonaa, nuorta puolalaista, joka oli harvinaisen kaunis, mutta täydellinen tyhjäntoimittaja. Tämä veltostunut, turhamainen ja pintapuolinen ihminen, joka kaiken lisäksi oli peluri, osasi herättää hurjia intohimoja, joita käytti hyväkseen niin kauan kuin lemmentarinaa kesti. Säälittävin tämän miehen uhreista oli kuitenkin hänen oma rouvansa; hän oli nimittäin naimisissa ja hänellä oli pieni poika. Rouva oli aikoinaan ollut suuri kaunotar ja uhrannut paljon miehensä takia, joka oli joutunut valtiollisesti huonoon valoon. Surut olivat lakastuttaneet hänet ennen aikojaan. Mies oli tuhlannut hänen suuren omaisuutensa ja he olivat usein suuressa köyhyydessä. Hän petti lakkaamatta rouvaansa, mutta hänen sydämellään ei ollut siinä mitään osaa, sillä hän ei rakastanut ketään. Hän piteli pahoin rouvaansa kostaen tälle pelitappionsa ja lapsikin sai joskus kärsiä hänen pahatuulisuudestaan. Tuo poloinen, pieni, heikko olento herätti mitä syvintä sääliä. Ja kuitenkin rakasti rouva miestään niin intohimoisesti, että keksi aina syitä, millä häntä puolusti, eli ainoastaan hänen katseistaan ja säteili onnesta, kun mies joskus osoitti hänelle huomaavaisuutta jonkun kilpailijattaren nähden. Oliko tuo ihailtavaa vai inhottavaa? Minä puolestani olin taipuvainen väittämään jälkimäistä, kun näin hänen iltaisin kylpylaitoksen salongissa vanhassa haalistuneessa loistopuvussaan, joka sai hänen viheliäisyytensä esiintymään kahta räikeämpänä. Itkusta punaisin silmin seurasi hän miestään, joka julkisesti loukkasi häntä liehakoimalla muita naisia. Ruhtinatar — ennen mainitsemani nuori leski — oli ollut hänen mielestään otollinen valloittaa — nähtävästi senvuoksi, että oli rikas. Miehen onnistuikin lyhyessä ajassa herättää hänessä eloon kiihkeä intohimo. Molemmat naiset, tämän näytelmän kilpailijattaret, saapuivat nyt usein äitini luo etsimään apua ja lohdutusta, ja niin jouduin ensi kerran näkemään tuollaisen surullisen lystikkään draaman, jonka näyttämönä on n.s. »suuri maailma». Eräänä iltana olimme ajaneet ruhtinattaren kanssa tanssiaisiin kylpylaitokselle. Puolalainen kiusasi häntä koko illan teeskennellen mustasukkaisuutta. Hän pani toimeen kohtauksia, joiden täytyi herättää yleistä huomiota. Tämä olikin hänen tarkoituksensa: hän tahtoi saattaa ruhtinattaren huonoon valoon saadakseen hänet valtaansa. Ruhtinatar horjui; toisella puolella oli hänen intohimonsa, toisella pelko saada osakseen yleistä paheksumista. Vihdoin hän, äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneena, päätti poistua. Lupasin lähteä hänen mukanaan ja viettää lopun iltaa hänen luonaan. Vaunumme olivat tuskin lähteneet liikkeelle, kun ne pysäytettiin ja ovi tempaistiin auki. Puolalainen hyppäsi vaununastuimelle, syleili ruhtinattaren polvia ja vannoi intohimoisin purkauksin, ettei nouse tästä asennosta, ennenkuin he ovat sopineet keskenään ja ruhtinatar on hyvittänyt häntä kohtaan tekemänsä vääryyden. Ruhtinatar huusi ääneen pelosta. Olin suunniltani suuttumuksesta ja käskin kuskin ajamaan täyttä neliä. Puolalaisen täytyi hypätä alas voimatta meitä seurata. Ruhtinatar oli epätoivoissaan. Saavuttuamme kotiin, erosin hänestä jäähyväisittä ja selitin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua enää lähtemään ulos hänen kanssaan.

Asia tuli luonnollisesti tiedoksi. Venäläinen ystävämme tuli luoksemme kysymään yksityiskohtia. Hän halveksi puolalaista ja hymyili hyväntahtoisesti suuttumukselleni. Sitten lähti hän puhumaan muutamia vakavia sanoja ruhtinattaren kanssa, sillä tämä kunnioitti häntä suuresti. En moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä, mutta hän tuli ja pyysi niin sydämellisesti meitä luokseen pieniin kutsuihin, joihin puolalainen ei tullut, että emme voineet kieltäytyä. Tämä seikkailu hälvensi lopullisesti liialliset kuvitteluni »suuren maailman» eduista. — »Tuollainen on siis seurapiiri, josta toivoin saavani niin paljon ainesta henkiselle kehitykselleni!» ajattelin. Pakenin senjälkeen entistä useammin vakavan venäläisen ystäväni, pikku hurjimuksen äidin luo. Sain olla varma, että siellä oli keskustelu aina viehättävää ja siellä tapasin myös joskus hänet, joka yksinään toteutti ylhäisestä seurapiiristä muodostamani ihannekuvan.

Hän jätti meidät lähteäkseen useamman viikon kestävälle matkalle etelä-Saksaan ja koetellakseen, olivatko hänen voimansa siinä määrin palanneet, että hän voi pitää terveysmatkaansa päättyneenä. Hänen lähdettyään menetti seuraelämä viimeisenkin viehätyksensä ja tanssiaisissa oli minulla ikävä. Minulla oli vain yksi kaihoisa toivomus: nähdä hänet vielä kerran. Eräänä päivänä tuli tuo toivomus niin voimakkaaksi, että rukoilin palavasti Jumalalta sen täyttymistä. Rukous oli oikeastaan ainoa uskonnollinen tapa, jonka olin säilyttänyt ja senkin turviin pakenin vain voimakkaan sisäisen liikutuksen pakottamana. Omituinen sattuma toikin hänet juuri sinä päivänä takaisin hotelliimme ja samaan, meidän yläpuolellamme sijaitsevaan huoneeseen, jossa hän oli jo aikaisemminkin asunut. En kuullut siitä mitään, mutta kun illalla istuimme muiden tuttaviemme kanssa appelsiinipuiden alla kylpylaitoksen edustalla, ilmestyi hän äkkiä, tuli luoksemme ja istuutui viereeni. Häneltä kysyttiin matkakuulumisia ja oliko hänellä sama asunto kuin ennenkin. Hän vastasi myöntävästi jälkimäiseen lisäten niin hiljaa, että vain minä saatoin kuulla: »Jos en olisi päässyt asumaan sinne, en olisi ollenkaan tullut takaisin.»

Muutamia viikkoja tämän jälkeen lähti hän lopullisesti pois saaden lähettilään toimen eräässä kaukaisessa maassa. Iltaa ennen hänen matkaansa olimme kaikki koolla ruhtinattaren salongissa. Hän istui koko illan vieressäni ja ensi kerran tunsin itseni täysin vapaaksi hänen seurassaan. Vaaran hetkellä olen aina tuntenut itseni rohkeaksi; niinpä nytkin, eron kynnyksellä, oli tavallinen arkuuteni poissa. Tahdoin omistaa nämä viimeiset silmänräpäykset ja ne olivatkin täydellisesti minun. Poistuimme yhdessä ruhtinattaren salongista. Ovellamme otti hän sydämellisesti jäähyväiset äidiltäni ja sisareltani, sitten ojensi hän minulle kätensä, piti sitä silmänräpäyksen omassaan ja loi minuun katseen, josta kuvastui syvä tunne; sitten hän sanaakaan sanomatta poistui.

En nukkunut koko yönä. Ennen päivänkoittoa kuulin hänen askeleensa yläpuolellamme ja kuulin hänen tulevan alas portaita. Hiivin hiljaa vuoteestani, etten herättäisi äitiä ja sisarta, heitin viitan ylleni ja riensin asuinhuoneen ikkunaan. Näin hänen kulkevan pihamaan yli portille, jonka edustalla vaunut odottivat. Äkkiä hän kääntyi ja katsoi ikkunoihimme. Vetäydyin salamannopeudella ikkunan äärestä. Katsoessani jälleen ulos oli hän kadonnut. Minkätähden oli hän katsahtanut taakseen? Niin, hän kai tiesi jättävänsä syvän tuskan jälkeensä.

Hänen lähdettyään puhui venäläinen kreivitär, meidän yhteinen ystävämme, hänestä minulle sanomattomalla ihailulla ja kunnioituksella. Hän lisäsi aivankuin tahallaan, ettei ystävämme asema sallinut hänen mennä naimisiin kuin hyvin rikkaan naisen kanssa, vaan että hän oli liian kunniallinen solmiakseen avioliiton yksinomaan rahan tähden. Muutamia päiviä myöhemmin näin äitini pöydällä avonaisen kirjeen, jonka hän oli saanut isältäni. Kun äitini tavallisesti salli minun ne lukea, otin myöskin tämän ja katseeni osui erääseen kohtaan, jossa puhuttiin minusta. Isäni kirjoitti: »Niin on siis lapsiparka oppinut tuntemaan tuon suuren tuskan — suokoon Jumala hänelle lohdutusta!»

Äitini oli siis aavistanut tunteeni ja kirjoittanut siitä isälleni. Minulle ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, koska minäkin vaikenin. Me emme koskaan senjälkeen maininneet ystävämme nimeä. Olin kiitollinen äidille tästä hienotunteisuudesta. Tällaisia sydämen salaisuuksia voi tuskin koskettaa loukkaamatta niitä ja särkemättä niiden runoutta, joka on lohduttavana voimana tuskassakin. Tämä kesäyön unelma on säilynyt puhtaana ja koskemattomana muistossani ja tällaisten muistojen herättämä lempeä liikutus, joka vielä haudan partaallakin saa sydämen oudosti väräjämään, on kuin panttina jostakin, joka ei kuole eikä häviä ajassa.

12. TAIDE.

Seuraavan talven vietimme isäni kanssa Frankfurt am Mainissa. Elämämme oli hiljaista, sillä isäni vältti kaikkia suurempia seuroja ja torjui kutsut paitsi parin kolmen perheen luo, jotka olivat vanhoja tuttaviamme. Tämä elämä ei minua tyydyttänyt. Taloudessamme ei ollut kyllin paljon velvollisuuksia täytettävänä, voidakseni käyttää siihen kaikki voimani. Isä puuhasi päivät omissa askareissaan. Iltaisin luki hän meille ääneen hyviä ja hauskoja asioita, mutta ei mitään, mikä olisi liikuttanut sieluani ja avannut sille uusia näköaloja. »Pyhä levottomuus» valtasi minut uudelleen, tavoitin korkeita päämääriä, ihanteen tietä, täydellisentymistä. Uskonto ei ollut ratkaissut minulle arvoitusta; »suuri maailma», jossa olin toivonut tapaavani sivistyksen ja elämän huiput, oli osoittautunut pikkumaisen turhamielisyyden ja turmeluksen tyyssijaksi. Käännyin nyt toiseen suuntaan.

Kaikista taiteista oli maalaaminen aina ollut mielityötäni, koska minulla oli siihen ehdottomasti taipumuksia. Sieluni tarvitsi musiikkia; olin aikaisimmasta lapsuudestani saakka kuullut vanhempieni kodissa mitä oivallisinta musiikkia, join sitä täysin siemauksin kuten elämänvoimaa, mutta kuuntelin mieluummin kuin soitin itse, sillä sormeni olivat taitamattomat ja minun olisi täytynyt harjoittaa väsyttäviä ja pitkällisiä opintoja, ennenkuin olisin kyennyt esittämään sitä niin kuin sen sielussani tunsin. Piirustaminen sitävastoin kävi minulta odottamattoman hyvin, ja jo ennenkuin varsinaisesti olin saanut opetustakaan, oli se ollut mielityötäni. Muinaissaksalainen kristillinen taide oli pitkät ajat ollut minulle kaikkein korkeinta. Kadehdin keskiajan yhdyskuntien elämää, jotka olivat luoneet teoksia sellaisia kuin Kölnin tuomiokirkko, Strassburger Münster tai vanhojen saksalaisten mestarien sielukkaat kuvat ja joiden nöyryys oli niin suuri, että heidän nimensä ovat unohtuneet, vaikkakin heidän sielunsa yhä elävät pyhien neitsyeiden kirkastetuissa haahmoissa, hurskasten uskonsankarien olemuksessa ja jumalallisissa lapsissa.

Siihen aikaan, josta nyt puhun, osuin näkemään saksalaisen maisemamaalarin Carl Morgensternin tauluja. Hän oli oleskellut vuosikausia Italiassa ja maalasi etelän luontoa runoilijan tunteella kuten Claude Lorrain oli tehnyt. Hän ei ainoastaan jäljitellyt luontoa, hän — kuten tämäkin — kirkasti sen ihanteellisimpaan muotoonsa luoden siihen tuon kauneuden sanoin kuvaamattoman sopusoinnun, joka lumoaa ihmissielun. Nähdessäni näitä kuvia tapahtui mielessäni suuri mullistus. Tajusin ensi kerran, että valot, värit ja muodot antavat meille oman itsensä kautta, sopusointuisina ja yhtyneinä, aavistuksen kauneuden käsitteestä ja suovat meidän tuntea onnea, joka säteilee niistä.

Tästä lähtien oli minulla vain yksi ainoa toivomus: päästä tuon maalarin oppilaaksi, jonka taulut olivat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen ja pyhittää koko elämäni taiteelle, joka nyt tuntui minusta siveellisen täydellisentymisen tieltä.

Mutta miten oli tämä toivomus toteutettavissa? Suuri mestari ei ottanut oppilaita ja vanhempani olisivat pitäneet asiaa mahdottomana. Olin tästä huolimatta päättänyt tehdä kaikkeni saavuttaakseni päämääräni. Meillä oli vanha ystävä, perin omituinen ihminen, jota me kaikki rakastimme hänen hyvyytensä ja onnettomuutensa takia. Hänen tarinansa oli kuin romaani. Hän kuului ylhäiseen sukuun ja oli ollut harvinaisen kaunis mies. Hän oli oleskellut useampia vuosia Napolissa englantilaisessa sotajoukossa, n.s. muukalaislegionan upseerina. Siellä oli hän solminut avioliiton sangen kauniin ja ylhäisen italialaisen naisen kanssa, jonka sukunimi on vain liiankin kuuluisa Napolin aikakirjoissa. Kun hänet kutsuttiin legionan mukana takaisin Englantiin, kieltäytyi rouva kolmen lapsensa kanssa seuraamasta häntä. Papit olivat yllyttäneet häntä käännyttämään miestään katolisten yksinvallan kannattajien puolelle. Huomattuaan hänen rehellisen, avoimen luonteensa taipumattomuuden, houkuttelivat he rouvan luopumaan velvollisuuksistaan. Mies koetti järjen ja rakkauden voimalla saada hänet takaisin, mutta kun lähdön päivä koitti, oli rouva lapsineen kadonnut. Virkavelvollisuudet pakottivat miehen jättämään Napolin ilman että hän sai vihiä vaimonsa olinpaikasta. Pitkien, turhien etsiskelyjen ja kuulustelujen jälkeen, joihin myöskin hänen ystävänsä olivat ottaneet osaa, pääsi mies vihdoin puolisonsa jäljille. Hän oli piiloutunut erääseen sisilialaiseen luostariin. Pappien yllyttämä, uskonkiihkoinen rouva kieltäytyi palaamasta kerettiläisen luo. Hän ei onnistunut riistämään lapsiaan pappien vallasta, jotka nauttivat korkean esivallan suojelusta ja kasvattivat lapsia omia tarkoitusperiään varten. Heitä opetettiin luonnollisesti vihaamaan jaloa isäänsä, mutta hän rakasti heitä yhä, joskaan hän ei milloinkaan puhunut heistä eikä onnettomuudestaan. Hän oli aikoja sitten ottanut eron virastaan, ja vietti yksinäisen filosofin elämää. Hänessä vallitsi vain yksi intohimo: syvä, hirmuinen viha katolilaisia pappeja kohtaan, joita hän nimitti ihmiskunnan vihollisiksi.

Hän oli meille joka suhteessa uskollinen, kelpo ystävä. Minä uskoin hänelle toivomukseni päästä yllämainitun mestarin oppilaaksi. Hän lupasi rohkaista mielensä ja puhua asiasta taiteilijan kanssa. Eräänä päivänä lähtikin hän tämän atelieriin, katseli tauluja ja puheli mestarin kanssa Italiasta italiankielellä, jota täysin hallitsi. Voitettuaan miellyttävällä keskustelullaan taiteilijan suosion, ilmoitti hän äkkiä saksankielellä tulleensa hänen luokseen erään nuoren ystävättärensä takia, joka halusi häneltä tunteja. Hän osasi niin hyvin puhua puolestani, että taiteilija, jota asian erikoisuus huvitti, lupasi tulla ottamaan selvää, olivatko taipumukseni sen arvoiset, että hänen niiden vuoksi kannatti tuhlata aikaansa. Hän saapuikin todella, ja suostui antamaan minulle tunteja nähtyään piirustuksiani; vieläpä hän tahtoi, että heti rupeaisin maalaamaan öljyväreillä.

Olin suunniltani onnesta. Kaikenlaisten tarpeitten hankkimiseen tarvitsin kuitenkin heti paljon rahaa. En tahtonut pyytää isältäni, kun hän jo, vaikkakin vastenmielisesti, oli antanut minulle luvan ottaa noita muutenkin kalliita tunteja. Möin salaa kauniin, kultaisen ketjun ja muutamia muita koristeitani ja tunsin sydämellistä tyydytystä voidessani itse puolestani uhrata jotakin tämän jalon tarkoituksen hyväksi ja tarvitsematta rasittaa muita.

Aloin sitten maalata, ja tuskinpa ovat suurimmatkaan mestarit tunteneet korkeampaa onnea kuin minä saadessani suuren mestarin johdolla antautua työhön, joka vihdoinkin osoittaisi minulle tien ihanteeseen.

Maalasin kaiken päivää ja kun iltaisin siirsin telineeni syrjään, tunsin tulleeni paremmaksi. Sielussani ei ollut sijaa ainoallekaan hyljättävälle ajatukselle tai matalalle pikkuseikalle. Elämäni päämääräksi oli tullut loihtia esiin kauneuden salaisuus tekniikan täydellisentymisen kautta. Elin omassa maailmassani, joka tuntui minusta ainoalta todelliselta. En kuitenkaan laiminlyönyt muita velvollisuuksiani ja olin ehkä entistä lempeämpi ja ystävällisempi ympäristölleni nyt, kun olin niin sydämellisen tyytyväinen elämääni. Mutta he tunsivat, että ajatukseni, varsinainen olemukseni, olivat muualla, ja vaikkakaan en tieteni tahtonut heitä loukata, olivat he kuitenkin hiukan nyrpeillään. Ystäväni alkoivat kiusoitella minua, sillä he eivät voineet uskoa, että nuori tyttö kykenisi keskittämään itseään siinä määrin muista syistä kuin persoonallisesta kiintymyksestä. Minulle kerrottiin, että useat nuoret naiset, jotka myöskin olivat halunneet tunteja kuuluisalta taiteilijalta, mutta turhaan, kadehtivat minua. Tästä en suuria välittänyt: rakastin opettajaani opettajana, en muuten. Sydämeni syvyydessä eli vielä arkana ja hiljaisena muisto, joka ei niin pian olisi voinut väistyä toisen tunteen tieltä. Olin siksi syvästi kiintynyt opintoihini, että en pystynyt vähääkään seuraamaan keskustelua, joka kosketteli jokapäiväisiä tapahtumia niinkuin olisivat ne olleet elämän päätarkoitus. Keskustelun liikkuessa tavallisessa aihepiirissään, istuin minä telineeni ääressä jäljentäen opettajani tauluja, joissa syvänsininen taivas kuvastui vielä sinisempään mereen kaunisviivaisten kukkuloiden, palmujen ja öljypuulehtojen lomassa. Tyynessä vedenkalvossa liukui kepeitä venheitä, ja tuli väkisinkin ajatelleeksi, että kalastajien, jotka niitä ohjasivat, täytyi laulaa loputonta ylistyshymniä kauneudelle ja onnelle. Maalatessani tajusin yhä paremmin, että kristillinen askeesi on väärässä — etteivät aistit ole hengen vihollisia, vaan pikemmin sen välikappaleita.

13. NUORI APOSTOLI.

Keväällä piti meidän palata pieneen pohjoiseen pääkaupunkiimme. Tuskani oli sanoin kuvaamaton, kun minun täytyi jättää tunnit, jotka olivat antaneet minulle niin paljon onnea. Minusta tuntui kuin olisin luopunut sieluni autuudesta. Sitäpaitsi oli nykyisessä asuinpaikassamme, eristetystä elämästämme huolimatta, tarjona henkisiä apulähteitä, joita aloin yhä enemmän kaivata. Elämä pienessä pääkaupungissamme, jota olin niin rakastanut, tuntui minusta nyt ahtaine yhteiskunnallisine oloineen kuin maanpaolta. Tästä huolimatta oli minun pakko lähteä. Ainoa lohdutukseni oli se, että opettajani, joka myöskin sydämellisesti valitti lähtöäni, oli luvannut ruveta kanssani taiteelliseen kirjevaihtoon. Palattuamme pieneen kotiin, laitoin ensi työkseni kuntoon atelierin itselleni, jossa yksinäni ja taiteeseen vaipuneena vietin onnen ja uutteran työn hetkiä. Yritin myöskin piirtää luonnon mukaan, mutta silmieni edessä lepäävä maisema ei enää miellyttänyt minua senjälkeen kun mestarini oli tauluissaan opettanut minulle etelän luonnon sanomattoman viehätyksen. Poikkeuksena olivat kuitenkin puut ja metsäsikermät salaperäisine hämärineen ja auringonsäteineen, jotka siivilöityvät lehvien lomitse ja leikkivät sammaleisella maalla. Tämä on pohjois-Saksan maisemien runoutta ja ehkä juuri tämän vuoksi pitivät näiden seutujen kansat lapsuusaikanaan metsiä ja puita pyhinä ja palvelivat Wodaniaan pyhässä tammilehdossa. Mutta varsinaisten maisemien yksinomainen vihreä väri ei ollut mielestäni maalauksellista. Sininen, violetti, keltainen ja punainen ovat etelän hiveleviä värivivahduksia. Kenties onkin perimmäinen pohjola, jossa alastomat kalliot, lumi ja syvänsininen meri hallitsevat, maalauksellisesti kauniimpi kuin keskellä sijaitsevat siunatut maat vihreine päävärityksineen.

Sitäpaitsi ei minulla tässä pikku kaupungissa myöskään ollut apukeinoja, millä tukea kehitystäni, sillä siellä ei ollut ainoatakaan taulugalleriaa, ei edes kunnollista taulua, ei taiteilijaa, ja tuskin ainoatakaan henkilöä, joka käsitti, mitä maalaaminen on. Ikuisesti etsivä henkeni pyrki jälleen toisille teille. Vanhat, uskonnolliset kysymykset heräsivät uudella tavalla. Arvostelu ei enää pelottanut minua; kävin aniharvoin kirkossa, koska en saanut sieltä ainoaakaan uutta ajatusta, en minkäänlaista valistusta. Eräänä päivänä kerrottiin minulle, että uskonnonopettajani vanhin poika, joka parastaikaa vietti loma-aikaansa kotona, saarnaisi seuraavana sunnuntaina kirkossa, hän kun oli teoloogi kuten isäkin. Lähdin kirkkoon nähdäkseni, mitä oli tullut hiljaisesta, kalpeasta pojasta, jonka joskus olin tavannut työskentelemässä äitinsä huoneessa. Saarnavirren jälkeen astui mustaan kauhtanaan puettu nuori mies saarnatuoliin, kumartui hiljaiseen rukoukseen ja viipyi siinä asennossa muutamia minuutteja. Minulla oli aikaa katsella häntä. Hän oli suurikasvuinen kuten isänsäkin, mutta pään muoto poikkesi niillä seuduin tavallisesti esiintyvästä tyypistä. Hänen kalpeiden kasvojensa piirteet olivat terävät ja jalot kuten etelämaisilla roduilla. Pitkät, tuuheat, mustat hiukset ulottuivat hartioille asti; hänellä oli ajattelijan, marttyyrin otsa. Kun hän alkoi puhua, vaikutti hänen syvän, soinnukkaan äänensä sävy minuun miellyttävästi. Mutta saarnan sisällys sai minun pian unohtamaan kaiken muun. Se ei ollut isän saarnojen hentomielistä siveysoppia eikä protestanttisen oikeauskoisuuden jäykkää, kylmää epämääräisyyttä. Se oli kuin raikas, kuohuva vuoripuro, josta kumpusi runoutta ja elähyttäviä ajatuksia. Siinä ihanteellisen sielun kirkas liekki ja mahtavan älyn voima yhtyivät arkailematta ankarintakaan arvostelua. Siinä oli nuori Herder, joka saarnatessaan evankeliumia, kehitti ihmiskunnan historian korkeimpia filosofisia aatteita. Minut valtasi syvä liikutus ja onni. Kotiin palattuani kerroin äidille kuulemastani ja sanoin hänelle syttyneenä: »Jos tuo nuori mies jää tänne, odottaa tätä pientä maata suuri tulevaisuus.»

Muutamia päiviä myöhemmin lähti äitini iltaseuraan; minä jäin kotiin. Entinen opettajani oli esittänyt hänelle poikansa, ja äiti oli yhtä ihastunut kotiin tullessaan kuin minä kirkosta palatessani. »Hän on nuoren miehen ihanne», vakuutti hän. Olin pahoillani, etten ollut lähtenyt mukaan, ja kuitenkin melkein toivoin, etten kohtaisi nuorta apostoliani puolueettomalla alueella. Hän oli jo saanut sijan mielikuvituksessani uuden totuuden intomielisenä profeettana. En enää sinä vuonna nähnyt häntä, sillä hän palasi takaisin yliopistoon.

Mutta minä tunsin, että minun täytyi luopua yksinomaan mietiskelevästä elämästäni päästäkseni käsiksi toimintaan. Pyhä iloni, jota tunsin maalatessani, oli mielestäni liian itsekästä, jos ei minulta riittänyt sääliä sitä kärsimystä kohtaan, jota näin kaikkialla ympärilläni ja jos ei tuo sääli, jossa nähdäkseni piili kristillisyyden sisin olemus, puhjennut teoiksi. Päätin koettaa saada aikaan jonkinlaisen työ-yhdistyksen köyhille. Puhuin tästä tuttavapiirini nuorille naisille. Sain osakseni olkapään kohauksia, epäiltiin yritykseni onnistumista. Sain kuitenkin pienen joukon innostumaan asiasta, ja me panimme alulle sangen yksinkertaisen yhdistyksen. Kokoonnuimme muutamia kertoja viikossa toistemme luona ja luovutimme aina tällöin yhdistyksen rahastoon niin pienen erän, ettei se kenestäkään tuntunut rasittavalta. Rahoilla ostimme työaineita. Saimme niiden lisäksi vapaaehtoisiakin lahjoja. Koolla ollessamme ompelimme kaiken vuotta vaatekappaleita köyhille ja jaoimme ne jouluiltana. Lapsuudestani asti olin pitänyt tätä sydämellisimmälle koti-ilolle pyhitettyä päivää, kuten sitä niin kauniisti Saksanmaassa vietetään, juhlana, jolloin on myöskin koetettava ilahuttaa köyhiä. Pieni yrityksemme onnistui yhä paremmin. Pian tahtoivat kaikki nuoret tytöt päästä seuraamme. Niukkoihin varoihin nähden eivät työn tulokset suinkaan olleet vähäpätöiset. Yhdistykseemme kuului myöskin nuoren apostolin kaksi sisarta. Tunsin vanhemman; hän oli kaunis ja hyvä, mutta ei ollut koskaan erityisesti kiinnittänyt mieltäni. Toinen sisar oli vasta äskettäin päässyt täysikasvuisten joukkoon. Hän oli minua paljon nuorempi ja olin tuntenut hänet vain lapsena. Selittämätön vetovoima, joka ratkaisee ihmiskohtalot, lähensi meidät heti alussa toisiimme ja koko seuran hämmästykseksi virisi välillemme sydämellinen ystävyys. Nuori ystävättäreni ei ollut nimittäin niin suosittu kuin hänen sisarensa, joka oli sangen miellyttävä olento. Nuorempaa pidettiin teeskentelijänä ja liioittelevana, kun hän, vaikka oli vasta seitsentoistavuotias, piti enemmän vakavista keskusteluista kuin tyhjänpäiväisestä lavertelusta ja oli vapaa ja välitön vain silloin, kun keskustelu kiinnitti hänen mieltään. Tavallisessa seurustelussa oli hän sitävastoin ujo, hiljainen ja saamaton. Ymmärsin häntä tässä kohden vain liiankin hyvin ja näin ihastuksella, miten rikas hänen sielunsa oli. Lyhyen ajan kuluttua oli hän minulle paljon läheisempi kuin vanhempi sisar. Hän puhui usein veljestään, jota intohimoisesti rakasti. Veli oli hänen kaikkensa ja sisaren rakkaus oli todellista palvomista. Olin mitä hartain kuulija ja nuoren apostolin kuva kävi minulle yhä kalliimmaksi. Häntä odotettiin yliopistosta kotiin keväällä. Sisar värisi onnesta tätä ajatellessaan, sillä veljen piti viipyä kauan. Hän aikoi valmistua teologiankandidaattitutkintoa varten.

Minäkin odotin häntä ilolla. Tiesin että hän toisi minulle uutta valoa; sitäpaitsi oli hän parhaan ystäväni jumaloitu veli.

Kun hän vihdoin oli saapunut, kutsuivat hänen sisarensa sisareni ja minut viettämään iltaa heidän luokseen. Olimme tuskin saapuneet sinne, kun ovi avautui ja veli astui sisään. Hän istahti viereeni ja keskustelu oli heti täydessä vauhdissa. Oli ihmeellistä, kuinka mielipiteemme kaikissa tärkeissä kohdissa olivat samanlaiset. Katselimme toisiamme kummastuneina, sillä toisen sanat näyttivät puhkeavan suoraan toisen ajatuksista. Lähtiessämme jäi hän seisomaan keskelle huonetta, ja hyvästi saneessani katseli hän minua kuin unessa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen kutsuttiin hänet sisarineen meille minun pyynnöstäni. Silloin olin taas tuon sisällisen pakon vallassa, joka on pilannut minulta niin monta hetkeä elämässäni ja jolloin minun on mahdotonta olla välitön niin hartaasti kuin sitä haluaisinkin. Lopuksi keskustelimme kuitenkin lyhyen hetken kahden kesken ja keskustelumme esineenä oli hänen nuorempi sisarensa, jota hän nimitti vain Pienokaiseksi. Kiintymys, jota me molemmat tunsimme häntä kohtaan, teki minut kaunopuheiseksi. Puhuessani lämpimästä ystävyydestäni tunsin samalla, että veli tulisi kolmanneksi tähän liittoon, joka jo muodosti osan elämästäni.

Äitini ja sisareni päättivät mennä Herran ehtoolliselle. Tämä oli tapahtunut vain pari kolme kertaa tuon minulle niin tuskallisen päivän jälkeen, enkä vieläkään tuntenut itseäni rauhalliseksi tässä kohden. Tällä kertaa päätin saada asian ratkaistuksi. Käännyin entisen opettajani puoleen, jota olin tullut taas lähemmäksi hänen nuoremman tyttärensä ystävänä. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa tein peittelemättä selvää epäilyistäni ja arveluistani. Tunnustin, etten koskaan ollut ehtoollisessa tuntenut armon salaisuutta ja että lopuksi olin päässyt melkein siihen, että tätä juhlallista tapaa oli kai vain pidettävä sen suuren veljesseurakunnan vertauskuvana, johon Kristus tahtoi johtaa kaikki ihmiset ja jonka toteuttamiseksi hän kärsi ristinkuoleman. Pyysin häntä määräämään ajan, jolloin voisimme suullisesti puhella tästä asiasta. Hän suostuikin tähän, oli rakastettava kuten aina ennenkin, ei sanallakaan minua moittinut epäilyistäni, mutta ei myöskään antanut minulle varmaa mielipidettä asiasta. Aloin uskoa, ettei hänellä itselläkään sitä ollut. Vihdoin johti hän puheen toisiin seikkoihin ja kertoi minulle m.m., että hänen poikansa oli melkein aina kotona, hän kun ei viihtynyt entisten koulutoveriensa seurassa, jotka viettivät puolet ajastaan iltaseurassa biljardi- ja korttipelin ääressä.

»Hän on täysin oikeassa», sanoin minä.

»Kenties», arveli isä, »mutta tällä tavalla joutuu hän pian kokonaan eristetyksi muista. He alkavat vihata häntä, kun hän tahtoo olla muita parempi.»

»Entä sitten. Tässä tapauksessa on parempi olla yksinään ja vihattu.»

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli äiti luokseni kirje kädessään ja sanoi: »Nyt saat kuulla jotakin oikein hauskaa.» Kirje oli isältä, joka ilmoitti minulle, että vanhimman veljeni vaimon täytyisi terveytensä vuoksi viettää talvea etelässä, ja kun veljeni ei voinut lähteä hänen mukaansa sinne, toivoi hän minua matkaseurakseen. Isäni oli suostunut tähän. Olin intohimoisesti kiintynyt tähän kälyyni, ja vaikka veljeni ja hän enimmäkseen elivät kaukana meistä, piti hänkin erityisen paljon minusta. Hän aikoi viettää talvea Provencessa ja palata pohjois-Italian kautta kotiin. Minä siis saisin matkustaa etelään, Italiaan! Lapsuudesta saakka oli Italia ollut unelmieni maa, ihmemaa, rohkeimpien toiveitteni päämaali. Olin vielä aivan pieni, kun muuan rakas ystävämme, henkevä taiteilija, joka oli kauan asunut Italiassa, sanoin ja kuvin esitti meille tämän maan ihmeitä; se oli kokonaan täyttänyt mielikuvitukseni. Samoihin aikoihin olin äidiltäni kuullut Goethestä ja oppinut pitämään häntä kunnioitettavimpana ihmisenä aikalaistensa joukossa. Tästä oli lapselliseen mielikuvitukseeni kutoutunut unikuva, joka säilyi koko lapsuuteni ilman että kerroin siitä kenellekään. Olin ajatellut jonkun onnellisen sattuman oikusta pääseväni Italiaan ja matkustavan! takaisin Weimarin kautta, jossa voisin istua Goethen jalkain juuressa; kuvittelin häntä jonkun itämaan viisaan näköiseksi. Kuullessani Goethen kuolemasta, tunsin sydämessäni katkeraa tuskaa; en pitkään aikaan voinut suostua ajatukseen, että niinkin suuren ihmisen täytyi kuolla ja että unelmani ei nyt voinut täyttyä. Nyt kuitenkin toteutuisi lapsellinen unelma puolittain. Sieluni saisi levittää siipensä ja lentää kaipauksen tuntemattomaan maahan, joka tuntui minusta oikealta isänmaaltani. Se oli liian ihanaa ollakseen totta, ja kuitenkin se oli totta. Olin hiljaa kuten aina elämäni valtavimpina hetkinä. Mutta minusta tuntui kuin se ihanne, jota kohden elämäni oli ollut ainaista pyhiinvaellusta, odottaisi minua siellä, tuossa kaukaisessa maassa, ja ojentaisi minulle kruunua pilvissä.

Ainoa tuskallinen seikka oli ilmoittaa tästä onnesta sisarelleni, elämäni tähänastiselle uskolliselle toverille, jonka kanssa olin jakanut kaiken, hyvän ja pahan. Hän otti kuitenkin uutisen vastaan herttaisen iloisesti ja alistuvasti, luonteensa mukaan, ja auttoi minua auliisti matkavalmistuksissa. Näissä puuhissa tunsin suuren onneni rinnalla, myöskin syvää haikeutta. Näin taas niin selvästi, kuinka suuresti minua perheessäni ja koko ystäväpiirissäni rakastettiin. Matkani herätti yleistä myötätuntoa. Kaksi päivää ennen lähtöäni viettivät Pienokainen ja hänen veljensä iltaa luonamme. He iloitsivat puolestani, mutta surivat lähtöäni ja olisivat tahtoneet seurata minua.

Vihdoin koitti eron hetki. Minun täytyi lähteä hyvin aikaisin aamulla postivaunuissa, sillä rautateitä ei niillä seuduin silloin vielä ollut. Äitini nukkui; en tahtonut häntä herättää säästääkseni hänet jäähyväishetken tuskalta, sillä hän erosi minusta kuitenkin raskaalla sydämellä, kun lähdin niin pitkälle. Italian matka oli siihen aikaan vielä vaarallinen. Hiivin hänen vuoteensa ääreen ja otin häneltä äänettömät jäähyväiset rukoillen palavasti, että Jumala siunaisi häntä. Sitten lähdin postitalolle, jonne uskollinen sisareni saattoi minua. Siellä tapasimme Pienokaisen ja hänen veljensä. Syleilin vielä kerran ystävääni, kättelin vielä kerran veljeä. Hän antoi minulle kukkavihon, johon oli sidottu kirje; osoitteen sijasta oli siinä seuraavat Tasson sanat: »I suoi pensieri in lui dormir non ponno.» (Hänen ajatuksensa eivät voi nukkua.)

Nousin vaunuihin kukkavihko ja kirje kädessäni ja minulla oli se tunne, että jokin hyvä jumal'olento siunasi minua. Muutaman tunnin kuluttua pysähtyivät postivaunut pienelle posti-asemalle, jossa matkustajat söivät päivällistä. Minä sen sijaan menin postitalon puutarhaan ja avasin kirjeeni. Se sisälsi runoja: jäähyväissonetin ja pitemmän runoelman, jonka hän oli sepittänyt erään keskustelumme ja sitä seuraavan, loistavassa auringonlaskussa tekemämme kävelymatkan jälkeen. Hänen henkensä silmien ohi olivat vaeltaneet pohjolan ankarat ajattelijat kuten näyssä — nuo miehet, jotka kovien taisteluittensa keskeltä aina olivat ikävöineet etelään, joka oli heille sopusoinnun ja täydellisen kauneuden vertauskuva, ikävöineet varsinkin Saksanmaassa, missä tämä kaipaus toistui jokaisessa syvässä, pyrkivässä luonteessa. Heidän vaeltaessaan etelää kohti antoi hän heidän ensin tervehtiä alppeja, joiden huiput hehkuivat auringonpaisteessa:

»Ihr Alpen seid gegrüsst, ihr ew'gen Mauern,
Die unsrer Erde Paradies beschützen;
Ihr Niegeseh'nen füllt mit heil'gen Schauern
Ein Herz, das Schnee und Wolken möchte fragen
Und Antwort lesen möcht' im Sturm und Blitzen.»

[Terve, alpit, se ikuiset muurit,
jotka suojelette maista paratiisiamme.
Te näkemättä jääneet, täytätte pyhällä väristyksellä
sydämen, joka tahtoisi kysellä lumelta ja pilviltä
ja vastauksen lukea myrskyssä ja salamoissa.]

Lopussa puhui hän siitä, kuinka hänenkin parhaat tähtensä olivat viitanneet hänelle tietä etelään, viimeinenkin, joka tuskin oli ehtinyt nousta ja nyt jo riensi etelään loistaakseen siellä.

»Doch flüstert sie mir zu: Ich ziehe gern.
Ja, du hast recht, den Winter lass' dem Norden,
Mich lass mit Wort und Tat den Süd verdienen.»

[Kuitenkin kuiskaa tyttö minulle: Lähden mielelläni.
Niin olet oikeassa, talvi jätä Pohjolalle
ja minun salli sanoin ja teoin ansaita etelä.]

On mahdotonta sanoin kuvata suunnatonta, hiljaista onnentunnetta, joka valtasi minut tämän kirjeen luettuani. Se oli rauhaa kesken kiihtymyksenkin, kirkasta iloa ilman kiihkeitä toivomuksia — se oli kuin kevätaamu, jolloin kaikki on tuoksua ja sopusointua ja toivoa kesästä, joka seuraa.

Saavuttuani kaupunkiin, jossa minun ja seurassani matkustavan naisen piti olla yötä, kirjoitin hänelle vastauksen, runomuotoisen myöskin, jonka lähetin hänen sisarelleen pyytäen tätä toimittamaan sen perille.

14. ETELÄ.

Saavuttuani kälyni luo lähdimme heti matkalle etelää kohden. Matkaseurueeseemme kuului paitsi kälyäni, hänen kaksi kaunista, viisasta poikaansa, heidän kasvattajansa, minä, kamarineiti ja palvelija. Mahduimme koko joukko suuriin matkavaunuihin, jotka olivat varustetut kaikenlaisilla mukavuuksilla; olimme niissä kuin kotonamme ja saatoimme pysähtyä, milloin halutti. Tämä oli varmasti miellyttävin matkustustapa. Rautateillä saattaa olla etunsa, mutta jos tahtoo todella nauttia matkustuksesta kauniin seudun läpi, täytyy kulkea omissa vaunuissaan, olla oma herransa eikä kiusaantua höyrykoneen raivottarista, konduktööreistä sekä vieraiden ja usein vastenmielisten ihmisten ikuisesta edestakaisin liikkumisesta. Liikkuvassa pienessä kodissamme vallitsi mitä iloisin mieliala. Poikien hilpeä puhelu, henkevät kysymykset ja viisaat huomiot ilahuttivat mieltämme, samoin palvelijoiden lapsellinen ihmetys, jolla he suhtautuivat kaikkeen näkemäänsä uuteen. Opettaja lisäsi myöskin osaltaan yleistä hilpeyttä. Hän oli omituinen olento ja aito saksalainen. Koti oli ollut köyhä ja hän oli saanut kasvatuksensa eräässä seminaarissa; senjälkeen oli hän ankaralla työllä ja suurilla kieltäymyksillä ansainnut sen verran, että oli voinut opiskella teologiaa eräässä yliopistossa. Ei ole surkuteltavimpia olioita Saksanmaassa kuin poloiset teologian ylioppilaat, joiden päätettyään opintonsa täytyy usein odottaa kahdeksan ja kymmenenkin vuotta, kunnes saavat niukan toimeentulon. Tämäkin kandidaatti oli odottanut kymmenen vuotta turhaan. Hän oli tänä aikana elättänyt itseään opetustyöllä ja kun hän oli monipuolisesti sivistynyt mies ja luonteeltaan moitteeton, oli kälyni ottanut hänet poikiensa opettajaksi. Mutta näistä hyvistä ominaisuuksista huolimatta oli hänen käytöksessään uskomatonta kömpelyyttä, sitä naurettavampaa, kun hänessä oli suuri annos itserakkautta. Hänen arka kohtansa oli se, että hän luuli itseään runoilijaksi. Hän kirjoitti nimittäin alituisesti runoja, ei ainoastaan omaksi ilokseen, vaan saadakseen myöskin kunniaa parnassolla. Hän esitti itse runojaan ja niiden kuuleminen oli kerrassaan tuskallista, sillä kuulija sai koko ajan ankarasti taistella nauruaan vastaan.

Bernissä näin ensi kerran alpit. Kumarsin näiden ihanien maan jättiläisten majesteettia ja tunsin itseni sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi mitä suuremmaksi ja mahtavammaksi luonto ympärilläni kävi. Kauhunkuvat ja synkät näyt, jotka ennen olivat minua vaivanneet, olivat kuin pyyhkäistyt pois. Minua kiusasi vain se, etten aina voinut nauttia omalla tavallani. Erinäiset muodolliset seikat vaativat nimittäin myöskin osansa — niinpä meni aina pitkä aika aterioimiseen, kun ulkona ihana auringonlasku loi hohdettaan kauniille maisemalle tai olisi voinut käydä katsomassa taulukokoelmaa tai muuta nähtävyyttä. Olisin mielelläni viipynyt kauan esineen luona, joka minua miellytti, ja oikein vaipunut sitä katselemaan, mutta opettaja, jolla oli kello toisessa ja matkakäsikirja toisessa kädessä, ei antanut minulle rauhaa. Olimme tuskin päässeet jonkun nähtävyyden ääreen, kun hän jo katsoi kelloaan ja huusi säikähtyneenä: »Ah, Herra Jumala, meillä ei ole enää minuuttiakaan aikaa!» ja riensi lyhyin askelin toiseen paikkaan, josta huomautettiin kirjassa.

Kun olimme kulkeneet Sveitsin läpi ja tehneet ihanan matkan Rhône-virtaa myöten, saavuimme Hyèresiin Provencessa, jossa aioimme talvehtia.

Hyères oli siihen aikaan ruma pieni kaupunki, jonka melkoisen suuri maakaistale erotti merestä. Tämä maakaistale on kokonaan oranssipuutarhojen peitossa ja päättyy toisella puolella hiekkaiseen tasankoon, johon meri pääsee vain vaivoin tunkeutumaan muodostaen ikäänkuin suota ja lätäkköjä. Kun emme vielä tunteneet oikeita teitä, näin meren ensi kerran tältä taholta. Se teki luonnollisesti minuun mitä surullisimman vaikutuksen. Olin usein unelmissani halannut nähdä meren ja kuvitellut sitä kaiken ylevän, loppumattoman ja majesteetillisen vertauskuvaksi. Nyt näytti se minusta pieneltä ja rumalta. — Olimme marraskuussa; ilmat olivat koleita, seutu ei esiintynyt edukseen, ei mikään siinä kyennyt niin mahtavasti vaikuttamaan mielikuvitukseeni kuin Sveitsin alpit. Majatalo oli kylmä ja epämiellyttävä. Kehnosti varustetut talot, matottomat kivilattiat, kamiinit, joita ensi kerran näin ja joissa polttopuina käytettiin pieniä kimppuja viiniköynnöksen oksia, inhoittava mistral-tuuli, joka ensimäisinä päivinä puhalsi lakkaamatta — kaikki tuo oli omiaan masentamaan mielen eikä tuntunut erittäin lupaavalta.

Opettaja, joka oli varustautunut parhaansa mukaan oppiakseen ja nähdäkseen kaiken, oli toimeliaisuudessaan hankkinut myöskin suosituskirjeitä muutamille kaupungin merkkihenkilöille. Ilmoittamatta mitään kälylleni, oli hän jo heti ensimäisenä päivänä käynyt näiden luona, ja tästä johtui, että seuraavana päivänä ilmestyi luoksemme kaksi naista, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi ja tarjosivat palvelustaan. Kohteliaisuudestaan huolimatta tekivät he kuitenkin epämiellyttävän vaikutuksen kälyyni. He olivat aitoa maalaista porvarisväkeä ja kun heidän kasvatuksensa oli ollut sen mukaista ja he olivat äärimmäisen uteliaita ja lavertelevia, tekivät he meille epähienoja kysymyksiä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Meillä on joukko hyviä ystävättäriä, tämä täytyy kertoa heille. Mutta kun he tämän ohessa yhä tarjosivat palvelustaan, täytyi olettaa, että he aikoivat usein käydä meitä tervehtimässä. Kälyni suhtautui aina sangen pidättyväisesti uusiin tuttaviin eikä ollut vähääkään mielissään tästä hyökkäyksestä. Hän nuhteli opettajaa, joka suuresti pahastui siitä. Oleskelumme etelässä ei siis alkanut ollenkaan hyvillä enteillä ja minä aloin tuntea syvää koti-ikävää ja ajattelin haikealla kaipauksella rauhallista koti-elämäämme, ystäviäni ja kaikkea sitä rakkautta, joka kotona minua ympäröi. Tämä hirveä tuska kalvoi minua useamman viikon, olin kuin kuumeessa ja ajattelin, että rakkaus on sydämen todellinen etelämaa.

Vähitellen hälveni kuitenkin tuskallinen ikävä ja etelä alkoi avautua minulle. Olimme vuokranneet mukavan asunnon niin sanotulla Palmutorilla, josta oli ihana näköala oranssilehtoihin, niitä kehystäville vuorenkukkuloille, merelle ja Hyèresin saarille. Meri näyttäytyi nyt minulle toisessa valossa kuin ensi kerroilla. Näin sen tummansinisten aaltojen murtuvan kallioita ja luotoja vasten, joita peitti rehevä kasvullisuus, kukkivat myrtit ja pensaankorkuinen kanerva. Harhailin kukkuloilla pinjapuiden keskellä, joiden hauraiden oksien pitkät neulaset soivat tuulessa kuin eolinharput ja joiden välistä äkkiä avautui vapaita, ihania näköaloja. Välistä vaelsin sisämaahan päin yli kukkuloiden ja läpi ihastuttavien laaksojen, joissa ikuisesti viheriöitsevät tammet, joiden runkoja sirot köynnöskasvit kiertelivät, muodostivat vihreän lehtikatoksen kedon kukkaismaton yli. Tai lepäilin minä kirkkaiden vuorivirtojen partaalla näiden rientäessä merta kohden syleillen pieniä saaria, joilla kasvaa villinä punaista ja valkoista oleanteria — paratiisillisia paikkoja, joiden rauhaa ja hiljaisuutta ei ihminen hurjine intohimoineen tunnu koskaan häirinneen.

Nyt vihdoinkin osoittautui etelä sellaiseksi kuin olin uneksinut. Tämän luonnon näkeminen täydensi minulle opettajani tauluista saadun käsityksen. Käsitin vihdoin täydellisesti puhtaan kauneuden ihanteen, joka on olemassa vain itseään varten ja ilmenee muodon täydellisyytenä, kuten myöskin kreikkalainen henki sen käsitti vastapainoksi keskiajan transcendentaliselle käsitykselle, jota aikaisemmin olin yksinomaan pitänyt arvossa. Piirustaessani yhä luonnon mukaan ja tutkiessani sen pehmeitä kauneusviivoja ja valon ja värien vaihtelua, käsitin, kuinka kaikki siinä saarnaa sopusuhtaisuutta — sana, joka oikeastaan sisältää kaiken henkisen ja sielullisen kauneuden määritelmän. Näin henkeni silmillä Olympolle kokoontuvan olentoja, joiden kauneus oli iloisenvakaata, ikuisia tyyppejä, jommoisia vain Feidiaan tai Praxiteleen fantasia on luonut. Näin ihmeellisten temppelien kohoavan, jotka henkevöittävät itse kivenkin, ja sopusointuisuudellaan täydentävät maiseman sopusoinnun, ja tunsin itseni vakuutetuksi siitä, ettei henki taistele materiaa vastaan, vaan kirkastaa sen ja luo siihen sielun.

Sitäpaitsi sain myöskin miellyttäviä tuttavia. Väsymätön opettajamme keksi erään saksalaisen musiikkimiehen, joka terveytensä tähden oleskeli Hyèresissä, oli todella lahjakas ja sävelsi kauniita lauluja. Hän kävi usein luonamme iltaisin ja säesti minua. Kälyni rakasti liian paljon musiikkia ollakseen näitä käyntejä vastaan. Näistä illoista muodostui minulle todellisen tyydytyksen lähde, sillä laulaminen on aina ollut suurimpia taiteellisia ilojani. Se vain oli epämiellyttävää, että taiteilijaparka koetti maksaa kiitollisuuden velkaansa ottamalla laulujensa sanoiksi opettaja-runoilijamme sepustuksia; hänen runottarensa oli nimittäin täällä eteläisen taivaan alla käynyt pelottavan hedelmälliseksi. Runoilija oli ylen onnellinen, kun häntä näin tulkittiin, ja oli sanomattoman hullunkurista nähdä hänen kuuntelevan säveltäjän kauniita lauluja, jotka säestivät hänen kehnoja sanojaan. Hän seisoi tavallisesti nojaten kamiinia vasten kädet ristissä rinnalla, silmät maahan luotuina ja tyytyväinen hymy huulilla! Poloinen runoilija! Jospa hän olisi tietänyt, miten hänen julkeutensa milloin suututti, milloin nauratti minua.

Mutta hänen valloitushaluinen henkensä ei pysähtynyt tähän. Hän oli antanut esittää itsensä pormestarin rouvalle, joka oli saksatar ja saanut hänet joka sunnuntai pitämään kodissaan protestanttisia jumalanpalveluksia sekä maanmiehilleen että muukalaisillekin. Näissä tilaisuuksissa saarnasi opettajamme ja säveltäjä johti laulua. Pormestarin rouva oli ankara protestantti ja riemuissaan siitä, että katolisessa ympäristössään oli löytänyt tällaisen uskon ankkurin. Opettajan yhteiskunnallinen asema oli turvattu. Pormestarin rouva oli kaupungin ensimäinen nainen ja upporikas. Hän kohteli opettajaamme kuin Messiasta ja palvoi häntä siinä määrin, että tämä oli menehtymäisillään itserakkauteensa. Pormestarin talossa varustettiin eräs sali kirkoksi ja sinne hankittiin alttari ja urut. Seurakunta oli suurilukuinen. Kävin siellä poikien kanssa melkein joka sunnuntai enemmän laulun kuin saarnan takia; kälyni teki meille seuraa mikäli hänen terveytensä salli. Tutustuin näissä tilaisuuksissa ennenkaikkea talon naisiin sekä kahteen Strassburgista kotoisin olevaan sisareen, jotka viettivät täällä talvea vanhemman sisaren, nuoren kauniin lesken, terveyden vuoksi. Kiinnyin pian lämpimästi nuorempaan sisareen. Oli vaikea sanoa, mikä hänessä veti puoleensa, sillä hän ei ollut niin kaunis kuin sisar. Mutta häneen täytyi mieltyä, kun hänet vain näki, sillä hänen kalpeista kasvoistaan ja tummista silmistään kuvastui »suurten mysteerioiden» sielu kiehtoen koko elämän ajaksi sen, joka sitä rakastaa. Hän oli vasta kahdeksantoistavuotias, perinpohjin sivistynyt tyttö, perehtynyt kasvioppiin, piirusti erinomaisesti ja soitti hyvin pianoa. Hän kävi vielä uskonnollisissa asioissa taistelua, jonka minä olin jo suorittanut. Vertaillessani itseäni häneen, tunsin, kuinka etäällä jo olin siitä mystillisestä sieluntilasta, joka kaipaa suoranaisia ilmestyksiä. Hän oli saanut käsiinsä kirjan, jonka oli kirjoittanut muuan Sveitsin kuuluisimmista protestanttisista saarnaajista ja siitä luuli hän löytäneensä totuuden. Tämän vuoksi hän kirjoitti hänelle ja paljasti koko sielunsa tuolle ankaralle, kuuluisalle miehelle. Mutta hänen sielussaan oli, kuten minunkin, vielä muita mahtavia, oikeutettuja tarpeita, joiden tähden hän sai käydä katkeria taisteluita. Sisarukset olivat vuokranneet muutamia huoneita pormestarin talosta. Paulinella — se oli ystävättäreni nimi — oli vapaa pääsy talon niihin huoneisiin, joissa flyygeli ja urut sijaitsivat ja joissa ei tavallisesti kukaan oleskellut. Saapuessani hänen luokseen tapasin hänen usein jommankumman soittokoneen ääressä soittamassa vakavaa musiikkia, kuten Bachia ja Beethovenia, harvinaisella ymmärtämyksellä. Musiikki vaikutti häneen niin, että hän usein soittaessaan vuodatti kyyneleitä. Joskus, kun hänen sydämensä oli liian täysi, lankesi hän polvilleen, kätki kasvot molempiin käsiinsä ja itki katkerasti. Ymmärsin häntä täydellisesti tällaisina hetkinä, mutta vielä enemmän rakastin häntä hetkinä, jolloin nuoruus ja hänen suuri älynsä saavat voiton tunteellisuuden kuiluista. Silloin oli hän miellyttävin olento mitä ajatella saattaa. Tällainen oli hän tavallisesti pitkillä, yhteisillä retkillämme. Löydettyämme kauniin paikan meren rannalla, korkealla kukkulalla tai muualla, asetuimme rauhassa nauttimaan. Keskustelimme tuttavallisesti tai teimme työtä, sillä emme koskaan lähteneet ulos ilman piirustustarpeitamme. Nautimme tällaisina hetkinä täysin siemauksin nuoruuden ja jalon ystävyyden onnea. Miten ihania olivatkaan nuo rikkaan, täyteläisen ja todella vapaan elämän hetket!

Omistimme kaiken: korkeat henkiset harrastukset, tulisen pyrkimyksen, ihastuttavat ympäristöt, rajattoman vapauden. Turhanpäiväiset sivuseikat, jotka niin usein pilaavat parhaat hetket, eivät luoneet varjon rahtuakaan mieleemme. Toiveet, levottomuus, epäilys, katumus — kaikki oli hälvennyt. Pelkkä oleminen tuotti tyydytystä ja usein oli minulla vain yksi ainoa toivomus: autuaasti sulautua elämänkaikkeuden sopusointuun ja viattomuuteen.

Mutta luonto ei ole kuitenkaan suonut ihmisten, jotka ovat täällä syntyneet, kehittyä yhdenmukaisesti tämän sopusoinnun kanssa, kun se on heidän vereensä pannut niin tulisten intohimojen ituja, että se yllyttää heitä tihutöihin ja leppymättömään vihaan. Näin tästä pelottavia esimerkkejä. Tosin ei voi tietää, mitä järkevä ja lempeä kasvatus tekisi näistä ihmisistä, sillä heidän kyvykkäisyytensä on suuri; kiinnyin heihin hartaasti. Yksinäisillä kävelyretkilläni tutustuin maalaisiin, heidän tapoihinsa ja tarpeisiinsa ja pian olin niin yleisesti tunnettu, että useamman kuin kerran — kun olin eksynyt oudoilla teillä — kuulin nimeäni huudettavan, ja joku lapsi, talonpoika tai vaimo opasti minut oikealle polulle. Etenkin pääsin heidän suosioonsa maalaamalla heistä muotokuvia. Muun muassa olin maalannut kaksi sievää sisarusta ja lahjoittanut toiselle heistä kuvansa, jonka hän lähetti sulhaselleen Touloniin. Muutamia päiviä tämän jälkeen tulivat he luokseni tuoden minulle suuren korillisen appelsiineja, joiden peitteenä oli hurmaavia kukkasia. Pohjolassa olisi tämä ollut kallis lahja, mutta tässä siunatussa seudussa on köyhälläkin antamista vastalahjaksi rikkaalle. Tämä rakastettava teko asetti tyttöset minun tasalleni, ja näin sen hyvillä mielin. Vastasin heidän vierailuunsa. Heidän asuntonsa oli samanlainen kuin maan köyhälistön yleensä: pieni viheliäinen makuukamari ja arkihuoneena talon pihamaa, jota kaunisti avomaassa kasvava appelsiinipuu. Sisarukset istuivat pihassa ompeluksineen. Oli tammikuu, jolloin pohjolan köyhälistö hytisee jäätyneillä kaduillaan, kylmissä ullakkohuoneissaan tai kosteissa kellareissaan. He eivät olleet vähääkään hämillään odottamattomasta vierailustani, vaan tarjosivat minulle siron kohteliaasti puutuolin istuimeksi ja puhelivat hauskasti ja älykkäästi tuhansista pikkuseikoista, vaikkakin tunnustivat, etteivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa.

Pieni protestanttinen seurakuntamme päätti käydä herran ehtoollisella. Opettajamme avuksi saapui Toulonista protestanttinen saarnaaja. Tällä kertaa ei minkäänlainen tuska häirinnyt rauhaani ja tehnyt minua arvottomaksi ottamaan osaa veljeysateriaan. Päinvastoin tunsin kirkonmenon jälkeen vetäytyessäni huoneeseeni sellaista rauhaa, että sydämeni oli kuin täynnä viehättäviä sointuja.

Ranskalainen saarnaaja vaati virkaveljeään kerran käymään Toulonissa, jolloin hänellä oli tilaisuus saarnata rangaistusvankilan saksalaisille vangeille. Tämä suostui luonnollisesti ilomielin. Päätettiin, että Pauline, molemmat pojat ja minä lähtisimme mukaan. Olin Hyèresiin matkustaessamme käynyt Toulonin vankilassa ja sen onnettomien asukkaiden näkeminen oli minua syvästi surettanut ja nöyryyttänyt senvuoksi, ettei heidän alennustilaansa ollut syynä ainoastaan rikos, vaan myöskin inhimillinen oikeus, joka älykkäällä julmuudella on valinnut vangeille kaksivärisen, keltaisen ja punaisen puvun ja täydentänyt sen kahleilla tekemättä useinkaan minkäänlaista eroa hairahtuneen ja parannukseen mahdollisen poloisen sekä ihmisyytensä menettäneen rikoksentekijän välillä. Näin silloin ensimäistä kertaa tuollaisen rangaistuslaitoksen ja mieleeni nousi kysymys, oliko yhteiskunnalla oikeus rangaista tuolla tavalla, eikö se itse ollut syypää rikoksiin, joista se rankaisi ja vastasiko tällainen rangaistustapa tarkoitustaan? Olin tuskin uskaltanut luoda silmiäni noihin onnettomiin pelosta, että varomaton tai utelias katse nöyryyttäisi heitä vielä enemmän. Tunsin heitä kohtaan sanomatonta sääliä ja odotin suurella osanotolla edessämme olevaa toimitusta. Rangaistusvangeille oli varattu asuntoja vanhaan sotalaivaan, jonka kajuutasta oli muodostettu kappeli. Siellä tapasimme noita onnettomia viiden kuudenkymmenen paikkeilla, useimmat heistä olivat kotoisin Elsassista. Opettaja oli sangen liikutettu ja teki voitavansa saadakseen muut samaan mielentilaan. Hän tehosti kristinuskon kauneinta puolta julistaen tälle tuomitulle ihmisjoukolle, että on olemassa oikeus, joka voi armahtaa ihmisten hylkimiä, ja että tämän armahduksen saaminen on Jumalan ja ihmisten välinen asia, kokonaan riippumaton maailmasta; sanoipa hän niinkin, että vangin puku voi muuttua kunniavaatetukseksi Jumalan edessä, kun sen alla sykkii puhdistunut sydän.

Muutamien onnettomien kasvoille oli syttynyt kirkastuneen toivon hohde, joka oli sanomattoman liikuttava. Saarnan jälkeen oli meillä lupa puhutella vankeja. Siellä oli m.m. hyvään perheeseen kuuluva nuori saksalainen, joka oli opiskellut ja tunsi useita, opettajallemmekin tuttuja saksalaisia professoreja. Hän oli palvellut Algierin muukalaislegionassa ja hoitanut rykmentin rahastoa. Heikkona hetkenä, kuten hän itse sanoi, oli hän ottanut rahaa huostassaan olevasta rahastosta toivoen voivansa sen myöhemmin maksaa takaisin. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, tuli asia ilmi ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi rangaistusvankilaan. Viisi vuotta oli kulunut tästä kauheasta ajasta ja hän oli koko ajan käyttäytynyt niin moitteettomasti, että pastori ja johtajat olivat jo lähettäneet Pariisiin anomuksen hänen rangaistusaikansa lyhentämisestä. Tähän voidaan nimittäin suostua, jos syyllinen todellisella parannuksella sovittaa rikoksensa. Joka viisi vuotta on ollut rangaistusvankilassa turmeltumatta ja päinvastoin edistynyt hyvässä, on tosiaan armahduksen arvoinen. Olimme puheissa muidenkin kanssa, joiden useinkin sangen lapselliset tunnustukset meitä liikuttivat. Niinpä sanoi meille muuan elsassilainen talonpoika lapsellisen yksinkertaisesti: »Löin vihapäissäni eukkoni kuoliaaksi ja täällä saan nyt istua elinaikani. Olisinpa ajoissa saanut kuulla kaiken sen hyvän, mitä meille nyt neuvotaan, en ehken koskaan olisi tehnyt pahaa.»

Jätimme heidät vihdoin luvattuamme lähettää heille saksalaisia raamattuja — ainoa, minkä luulimme voivamme tehdä heidän puolestaan.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme aikoneet viettää osan ajastamme Hyèresissä ja osan pohjois-Italiassa, mutta luovuimme siitä ja päätimme asua koko ulkomailla olo-ajan Hyèresissä. Surin Italiaa, mutta iloitsin jäädessämme Hyèresiin, jossa viihdyin yhä paremmin ja sain uusia, miellyttäviä tuttavia. Muuan näistä, iäkäs vallasnainen, oli minulle erittäin ystävällinen ja tutustutti minut erääseen ranskalaiseen, jonka asunto oli samalla torilla kuin meidänkin. Tämä oli vanhaa ylimyssukua, vielä nuori, mutta halvattu, niin että pääsi vain vaivoin kävelemään. Hän oli upporikas ja saattoi kaikilla mahdollisilla tavoilla lievittää tilaansa. Hänellä oli kaunis talo, mainio kirjasto ja viehättävä puutarha, jossa hän kamaripalvelijansa taluttamana tai rullatuolissa kulkien, nautti raitista ilmaa. Hienosti sivistynyt, henkevä pariisitar oli hänen esilukijanaan ja hoiti samalla emännän tehtäviä, kun hänellä oli vieraita, joista hän suuresti iloitsi. Nuori ylimys oli sivistyneimpiä, henkevimpiä ihmisiä, mitä koskaan olen tavannut. Hän oli aikaisemmassa nuoruudessaan ja ollessaan vielä terve, matkustellut Saksassa, tunsi sen huomattavimmat persoonallisuudet, ihaili saksalaista kirjallisuutta yli kaiken ja kunnioitti ennen kaikkea Goetheä, jonka tuttava hän oli ollut. Olin haltioissani tavatessani ranskalaisen, joka antoi niin rajattoman arvon saksalaiselle hengelle ja ymmärsi sitä niin täydellisesti. Sitäpaitsi oli hänellä tuo loistava, ritarillisen kohtelias käytöstapa ja hienostunut äly, josta entisajan ranskalaiset olivat kuuluisia, ennenkuin porvarisvalta hävitti ranskalaisen rakastettavuuden. Hän oli minulle erinomaisen hyvä, salli minun vapaasti käyttää kirjastoaan, lähetti joka päivä kukkia puutarhastaan ja pyysi minua niin usein kuin mahdollista viettämään iltaa siellä. Hänellä oli oma pieni, hienostunut seurapiirinsä. Sen tähtenä oli nuori ranskatar, jota oli kohdannut kova onnettomuus: hänen miehensä oli menettänyt järkensä. Hän asui nyt Hyèresissä, eräässä meren rannalla sijaitsevassa huvilassa vanhan setänsä ja pienen tyttärensä kanssa, jonka raju, oikullinen luonne oli omiaan herättämään pelkoa, että tyttö joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin isä. Äiti oli perin miellyttävä ihminen ja soitti erinomaisesti. Soittelimme usein iltakaudet sairaan ystävämme luona, joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Minä lauloin ja ranskalainen rouva soitti. Ne olivat nautintorikkaita hetkiä, sillä hän harrasti vain parasta musiikkia ja tässä pienessä Ranskanmaan rajaseudussa esitti ranskalainen Beethovenia niin täydellisesti, että vain harvoin olen sellaista kuullut.

Eräänä päivänä kutsui muuan sikäläinen perhe esilukijatar-neidin ja minut tanssiaisiin, jotka kuninkaan syntymäpäivänä pidettiin Toulonin amiraliteetissa. Siihen aikaan kuljettiin vaunuilla Hyèresista Touloniin kahdessa tunnissa. Kun saavuimme perille, olivat amiraliteetin salit jo täynnä ihmisiä. He tungeksivat parvekkeille ja ikkunoihin nähdäkseen ilotulitusta ulkona. Sitten palattiin loistaviin saleihin tanssimaan. Amiraali oli erittäin rakastettava ja antoi erään adjutanttinsa toimeksi esittää meille tanssittajia ja tehdä yleensä voitavansa saadakseen juhlan tuntumaan meistä juhlalta. Adjutantti suoritti tehtävänsä kaikella kunnialla ja toimitti ympärillemme niin paljon tanssittajia, että ehdimme tuskin hengähtää. Ranskalaiset meriupseerit olivat sangen hauskannäköisiä aistikkaissa univormuissaan ja heidän joukossaan oli hienoja, sivistyneitä, rakastettavia ihmisiä niin että tanssin ilokseni. Niihin aikoihin oli polkka vielä verrattain harvinainen tanssi Ranskassa, eivätkä useimmat naiset sitä osanneet. Minä olin sitä jo tanssinut Saksassa kaikkina mahdollisina muunnoksina. Sain sattumalta tanssittajakseni erään meriupseerin, joka hiljattain oli käynyt Saksassa ja oppinut sitä siellä. Muut parit, jotka olivat tottumattomampia kuin me, herkesivät tanssimasta. Ympärillemme muodostui suorastaan piiri katselijoita ja meille sateli ihailevia ja imartelevia huudahduksia. Olin hiukan huumaantunut. Hieno, loistava juhla, kohteliaisuudet ja ylistely, jota sain osakseni, tuottivat minulle miellyttävää tyydytystä. Vihdoin neljän aikana aamulla nousimme vaunuihin ja lähdimme isäntämme ja tanssittajiemme estelyistä huolimatta. Esilukijatar ja minä palasimme yksinämme, ystävämme jäivät Touloniin. Hän oli luonteeltaan mustasukkainen ja pilkallinen ja kiusotteli minua koko ajan »valloituksistani», kuten sanoi. Kun olin vaiti, vaipui hän pian syvään uneen. Elin vielä kerran uudelleen äskeiset hetket ja minun täytyi tunnustaa, etten koskaan ollut nähnyt loistavampia tanssiaisia ja ettei minua koskaan ollut niin paljon huomattu. Mutta mitä enemmän tuota ajattelin, sitä tyhjemmältä ja ontommalta se tuntui. Tanssi menetti äkkiä kaiken viehätyksensä, ja kohteliaisuudet, joita minulle oli tuhlattu, tuntuivat mauttomilta ja mitättömiltä. Lähenimme Hyèresiä. Aurinko nousi majesteetillisena merestä, joka lepäsi vielä tummana kuin kuparikilpi, mutta muuttui vähitellen purppurankarvaiseksi, mikäli elon antajatar säteilevän kehän ympäröimänä nousi korkeammalle. Katselin tuota riemukasta näkyä silmät puoleksi ummessa, kykenemättömänä siitä nauttimaan, sillä olin lopen uupunut. Silloin selveni minulle varmana ja epäämättömänä eräs seikka: seuraelämän ilot, jotka tähän saakka olivat houkutelleet ja viehättäneet minua, olivat nyt menettäneet kaiken merkityksensä elämässäni, niiden tenhovoima oli lauennut kuten liian kypsä hedelmä putoaa puusta. Vastaisuudessa en enää tavottelisi »suuren maailman» iloja enkä tanssisi.

Pauline, joka oli nuhdellut minua siitä, että olin lähtenyt, tanssiaisiin, ei käsittänyt minussa tapahtunutta mielenmuutosta. Hän piti näiden tanssiaisten tulosta askeettisen hengen voittona.

Sairas ystävämme kiusotteli minua menestyksestä, josta esilukijatar oli hänelle kertonut. Hymyilin ja annoin hänen puhua, sillä tiesinhän, mitä se oli minulle merkinnyt. Etsin jatkuvasti hänen henkevää seuraansa niin usein kuin mahdollista.

Surulla näin eron hetken vihdoin lähenevän. Uudet ystäväni, etelän viehättävä kauneus, piirustukseni luonnon mukaan — kaikki tuo täytyi jättää ja se koski minuun syvästi. Tuttavamme rukoilivat meitä siirtämään matkamme tuonnemmaksi, mutta kälyni ikävöi miehensä luo, sitäpaitsi ei hän koskaan luopunut ennen tekemästään päätöksestä.

Ei ollut siis muuta neuvoa kuin tyytyä tämän rikkaan ajan muistoihin. Muutamia päiviä ennen lähtöämme kutsui sairaan ystävämme seurapiiriin kuuluva ranskatar minut vielä eräänä iltana huvilaansa koko yöksi. Suostuin ilomielin, sillä olin suuresti kiintynyt tähän naiseen ja otin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa. Hänen huvilansa sijaitsi viehättävällä paikalla. Välimeren aallot loiskivat puutarhan muureja vasten. Muilta puolilta saartoivat sitä viheriöitsevät kukkulat muodostaen sille ikäänkuin pesän ihanien kasvien, tuoksujen ja kukkasten keskelle, joiden yllä palmut huojuttelivat solakoita oksiaan. Asuinhuoneen parvekkeelta oli näköala merelle ja saarille; siellä kiipeili köynnösruusuja pitkinä kiehkuroina ja puiston puissa lauloi lukemattomia satakieliä. Huonetta valaisi vain katosta riippuva kristallilamppu, jonka hento, salaperäinen valo sekaantui yön tuoksuihin ja ääniin. Tämän viehättävän tyyssijan emäntä istuutui flyygelin ääreen ja soitti Bachin ja Beethovenin musiikkia, sitten lauloin minä Marcellon virsiä ja muuta ihanaa ja myöhälle yöhön viivyimme toistemme luona tässä runonkylläisessä, rauhallisessa tunnelmassa.

Vietin vielä kokonaisen päivän Paulinen kanssa, illan sairaan ystävämme ja hänen seurapiirinsä parissa, sitten otin syvästi liikutettuna kaikilta jäähyväiset.

Aikaisin aamulla seisoivat suuret vaunumme hevosineen lähtövalmiina oven edessä. Katsahdin vielä kerran ikkunastamme merta, saaria, oranssilehtoja, sairaan ystävämme taloa, Paulinen asuntoa. Kaikki säteili aikaisen aamun ensi tuoksuissa ja ruusuisessa hohteessa. Siunasin mennyttä aikaa ja kesken kaihon asui syvimmällä mielessäni suuri tyydytyksen tunne kuten rukous. Seurasin vihdoin muita, jotka jo nousivat ajopeleihin. Vaunujen vieressä seisoi sairaan ystävämme kamaripalvelija, joka viime terveisiksi herraltaan ojensi minulle ihastuttavan kukkavihon. Pois vierivät vaunut, silmäni kylpivät kyynelissä, oleskeluni etelässä oli päättynyt.

15. KOTIINPALUU.

Paluumatkamme kävi Dauphinén, Savoijin ja Sveitsin kautta. Juuri viikkoa jälkeen sen ihanan päivän, jonka olin viettänyt suloisen ranskattaren ruusuhuvilassa, olimme keskellä Dauphinén alppeja, ja vaunut kulkivat hitaasti korkeahkojen kukkuloiden rinteitä kiertelevää tietä pitkin. Pojat, opettaja ja minä kävelimme keventääksemme kuormaa. Joka taholla kohosi korkeita, lumipeittoisia vuorenhuippuja; tien kumpaakin puolta reunustivat jäälohkareet. Siellä täällä näkyi mökkipahanen ja paljaita puita, joissa ei vielä ollut umppuakaan. Pureva, jääkylmä tuuli pakotti meidät kääriytymään viittoihimme ja kävelemään nopeasti. Pojat juoksivat ja hyppivät kalliolohkareiden ja jäämöykkyjen yli. Opettaja pysytteli kaukana. Hän oli jo pitkät ajat ollut minulle vihoissaan, kun olin seurustellut piireissä, joihin hän ei voinut päästä kehnon ranskankielen taitonsa vuoksi. Kuljin siis yksinäni mietteisiin ja muistoihin vajonneena. Ajattelin ikävöiden kaikkea sitä, minkä juuri olin jättänyt. Vertailin viikko sitten viettämiäni runonkylläisiä hetkiä tähän vaellukseen jäisessä erämaassa jäykistyneen luonnon keskellä. Katselin lumisia huippuja, jotka säteilivät kylmän auringon valossa ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kohtaloni timanttikirjaimin piirrettynä jäähän: »Nuoruuden, kauneuden ja runouden hetket suodaan ihanteen tavoittajille vain rohkaisuksi ja mielen elvyttämiseksi. Mutta suurimmalta osalta on heidän elämänsä lakkaamatonta taistelua, vaellusta yksinäisten, hedelmättömien erämaiden halki, kuten tämä tie. Tahdotko ottaa vastaan tämän tehtävän pelkäämättä sen vaatimia uhreja? Oletko valmis näkemään sydämesi, jossa asuu ikuisesti polttava kauneuden ikävä, lakkaamatta ristiinnaulittuna?»

Samana hetkenä, jolloin olin selvästi lukevinani tuon kirjoituksen, juoksivat pojat luokseni ja toivat minulle orvokki-kimpun. He olivat poimineet sen viheriästä maatilkusta jään ääreltä. Sitten riensivät he etsimään uusia. Nämä kukat, jotka olivat niin erinomaisena vertauskuvana ajatuksilleni, liikuttivat minua syvästi. Polvistuin vaistomaisesti kivikkoiselle maalle ja puhkesin sanomaan: »Olen valmis ottamaan vastaan tuon tehtävän, horjumatta tahdon kulkea totuudenetsijäin yksinäistä polkua, ja olen kiitollinen tiellä löytämistäni kukkasista.»

Viivyimme pari päivää Grenoblessa. Pojat, opettaja ja minä halusimme nähdä suuren kartusiaaniluostarin. Kälyni pelkäsi väsyttävää matkaa eikä tehnyt meille seuraa. Lähdimme siis ilman häntä. Pienessä kylässä, muutaman tunnin matkan päässä Grenoblesta, hankimme muuleja ja oppaan ja lähdimme kiipeämään vuorille. Tie kulki ensin jyrkkien, ruohottuneiden vuorenseinämien välissä. Syvyydessä kuohui alppipuro ja jättiläismäiset vuorenhuiput kohosivat korkeuteen. Vähitellen kävi vihannuus niukemmaksi, vuoret muuttuivat uhkaavammiksi, syvyydet kauhistuttavammiksi. Vihdoin saavutaan alueelle, jossa kaikki kasvullisuus loppuu ja kuolema ja kivettyminen saavat ylivallan. Tähän kauhistuttavaan erämaahan johtaa jättiläismäinen kallioportti, jota nimitetään kuoleman portiksi. Sellaiseksi varmaankin Dante kuvitteli helvetin porttia, jonka ääressä täytyi luopua kaikista toiveistaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyy jälleen viheriöitsevän elämän merkkejä ja suureksi ihmeeksesi olet 6000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, vuoritasangolla, joka on kuin paratiisi helvetin jälkeen. Se on vieläkin korkeampien vuorenhuippujen saartama vihanta tasanko tuuheine lehtimetsineen ja kirjavine kukkasineen. Tämän ihanan vuoristo-keitaan keskellä kohoaa suuri kartusiaaniluostari, ensimäinen tämän munkkikunnan luostari, jonka pyhä Bruno itse rakensi. Mahtavine muureineen ja torneineen tekee se katselijaan melkein linnan vaikutuksen. Luostarin muurien ulkopuolella sijaitsevaan pieneen puurakennukseen, jonka alakerrassa on ruokasali ja yläkerrassa joukko pieniä kammioita, majoitetaan naiset ja lapset, he kun eivät pääse itse luostariin. Miehet otetaan luostariin ja saavat olla siellä yötä. Kun maallikkoveli oli tarjonnut meille ruokasalissa hyvän illallisen, lähti opettaja yöksi luostariin. Kadehdin suuresti tätä hänen etuoikeuttaan. Olisin niin mielelläni nähnyt luostarin sisustan, jossa aina pyhän Brunon ajoilta asti vuosisadat ovat kivettyneet. Pojat ja minä otimme jokainen haltuumme kammion. Kaikissa oli erinomaisen puhdas vuode, pesupöytä, tuoli, rukousjakkara, krusifiksi ja vihkivesiastia. Viivyin myöhälle yöhön ikkunani ääressä, ulos en enää päässyt, sillä talo oli lukittu. Ensin katselin maallikkoveljiä, jotka olivat pallosilla kastanjakäytävässä, kunnes luostarikellon soitto kutsui heidät sisään. Tämän jälkeen vallitsi kaikkialla ylevä, suuremmoinen hiljaisuus ja rauha. Yksinäisiä vuoria ja luostarin kookkaita rakennuksia valaisi kuu. Vähitellen häipyivät maailman hetkelliset ilmiöt, mielikuvituksen harhanäyt, kiihkeät toiveet kuin kaukaiseen uneen. Koko olevaisuus tuntui vain pelkältä aatteelta, esineiden abstraktsionilta ja väreili kuin jonkinlaisena alkunesteenä öisen taivaankappaleen hopeasäteissä. Kauan, kauan katselin ulos ja minulla oli se tunne, että olin menettänyt yksilöllisyyteni. Silloin kajahti äkkiä kellon ääni yön alku-elämän halki väreiden kuutamossa kuin luomisrukous, joka kutsui kaikkeuden jälleen yksilöllisiin muotoihinsa. Kirkonkello kutsui munkit keskiyön messuun, jolloin veljet rukoilevat niiden sielunrauhan puolesta, jotka ovat jääneet alas synnin ja viheliäisyyden maailmaan. Tämän säännön pohjana oli varmaankin suuri tunne: sääli, vapahtava armahtavaisuus niitä kohtaan, jotka kärsivät vielä enemmän siveellisesti kuin ruumiillisesti, voimakas rakkaus, joka tahtoisi pelastaa kaiken pimeydessä ja rikoksissa harhailevan. Kenties oli näiden munkkipoloisten joukossa uskollisia sydämiä, jotka vielä osasivat rukoilla uskossa. Mutta ah! Tässä maailmassa, joka kerta kaikkiaan on sellainen kuin se on, eivät pelkät tunteet ja rakkaus riitä. Täytyy myöskin ennenkaikkea ajatella ja toimia, ja joka kerta kun voimia ei käytetä elämän suureen työhön, tapahtuu synti edistyksen lakia vastaan.

Seuraavana aamuna ennen viittä kuulin maallikkoveljen äänen oveni ulkopuolelta. Hän kertoi, että ulkona oli oikea rajuilma ja että oli mahdotonta lähteä paluumatkalle. Nousin ylös ja havaitsin ilman todella kauhistuttavaksi. Koko ihana keidas, illalla vielä niin vihanta, raikas ja kukoistava, oli nyt kuin harmaan, raskaan hunnun peitossa. Synkät, merkillisen repaleiset pilvet riippuivat melkein maahan saakka peittäen kokonaan ympärillä kohoavat vuoret. Räntäsade valui virtanaan maahan. Opas vakuutti tien olevan tällaisella ilmalla vaarallisen. Olin edesvastuussa poikien hengestä ja kuitenkin tiesin toisaalta, että kälyni olisi suuressa sydäntuskassa, jos emme palaisi, sillä Grenoblessa saattoi olla aivan kaunis ilma. Opettaja tuli luostarista ollen myöskin sitä mieltä, että meidän täytyisi odottaa. Sillävälin kertoi hän meille näkemistään ja kuulemistaan luostarissa, m.m. eräästä saksalaisesta munkista, joka oli ollut siellä yli viisikymmentä vuotta käymättä kertaakaan maailmassa ja joka oli melkein unohtanut äidinkielensä. Eniten oli häneen kuitenkin tehonnut keskiyömessu, joka epäilemättä vaikuttikin mahtavasti mielikuvitukseen.

Muutamien tuntien kuluttua taukosi sade ja päätin heti lähteä. Käskin oppaan pysytellä lasten luona eikä jättää heitä silmänräpäykseksikään. Minä itse jättäydyin muulini vaiston varaan, joka olikin ihailtava. Sade oli tehnyt kivet niin liukkaiksi, että jokainen askel oli työläs, mutta varovainen eläin koetti aina ensin jalallaan, oliko askeleensija varma, ja sen viisaus tuotti minulle niin suurta iloa, että unohdin kokonaan vaaran. Sillä matkamme oli vaarallinen. Syvyyksissä vonkui tuuli, ja tie teki välistä niin jyrkkiä käänteitä kallioiden kulmissa ja kulki niin lähellä kauhistuttavia syvyyksiä, että ainoakin harha-askel olisi tuottanut turmion. Vihdoin pääsimme onnellisesti alas kylään, jossa meidän kuitenkin täytyi viipyä muutamia tunteja kuivataksemme vaatteitamme, sillä olimme läpimärkiä. Sitten palasimme takaisin Grenobleen, jossa meitä oli hätäisinä odotettu.

Muutamia päiviä myöhemmin kuljimme Ranskan rajan yli ja olin oikein suruissani, kun viimeisen kerran kuulin ympärilläni puhuttavan ranskaa. Olin oppinut pitämään Provencen murteesta. Romaanisten kielten pehmeät, musikaaliset äänteet — jätän näiden joukosta pois nykyaikaisen pariisilaisranskan — soveltuvat etelämaiseen luontoon, ja jonka tämä luonto on lumonnut, hän rakastaa noita kieliä niinkuin sanaa rakastetun olennon huulilta.

Isänmaani ei enää tuntunut minusta niin kauniilta kuin ennen. Nurmi oli kukaton, maisemat värittömiä, taivas synkkä. Mutta ajattelin lupausta, jonka Dauphinén alpeilla olin antanut maailmanhengelle, ja päätin lujin askelin käydä eteenpäin.

Vihdoin pääsin vanhempieni kotiin. Isäkin oli saapunut pitempiaikaiselle vierailulle. Perhepiiri oli suuri ja minut otettiin vastaan niin runsaalla ilolla ja rakkaudella, että sydämeni lämpeni. Minulla oli kuitenkin se tunne, että jollakin tavalla olin käynyt vieraaksi ja että sisimmässäni epämääräisesti, mutta varmasti valmistauduin rikkomaan välini entisyyden kanssa. Näin selvästi, että elämästä ympärilläni puuttui suuri, johtava periaate, yleinen, kaikkea hallitseva päämaali. Tämä taas oli minulle pääasia, sieluni jano, liekki, joka kulutti kaikki pienet näkökohdat ja uhkasi kuluttaa minutkin, ellen voinut sitä toteuttaa. Rakastin isääni niin suuresti, ettei tunteeni vieläkään, vaikka hän jo aikoja sitten on kuollut, ole menettänyt mitään voimastaan. Näin tuskaisin mielin, kuinka häntä painoi yksinäisyys, johon rakkaus omaisiin hänet tuomitsi, sillä hänen täytyi yhä vielä pysytellä vaeltavan ruhtinaan läheisyydessä. Eräänä päivänä, kun olin hänen kanssaan kahden kesken, puhui hän siitä ja huudahti katkerana: »Olen niin yksin, niin yksin!» — Heittäydyin hänen syliinsä pyytäen: »Ota minut mukaasi, kun jälleen lähdet; salli minun aina olla luonasi, omistan sinulle koko elämäni eikä sinun enää tarvitse olla yksin.»

Hän syleili minua ääneti, mutta ei suostunut pyyntööni. Jos hän olisi suostunut, olisi koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi. Elämä hänen hyväkseen oli silloin ollut päämäärä, johon kaikki pyrkimykseni olisivat keskittyneet. Olisin silloin saanut kokea ponnistusten ja täytetyn velvollisuuden suomaa tyydytystä. Sen jälkeen en enää koskaan voinut näyttää hänelle rakkauteni koko syvyyttä ja elämäni muodostui sellaiseksi, ettei tyttären rakkaus enää voinut olla sen korkeimpana päämääränä eikä suuntaa määräävänä kompassina.

Syvennyin taas uudella innolla maalaamiseen ja valmistin useampia kuvia etelässä tekemieni luonnosten mukaan. Mutta näiden harrastusten puhtaan ilon hämmensi jälleen musta varjo ja vihdoin selveni minulle täydellisesti kivikova kohtalon määräys: minun täytyi luopua lempityöstäni heikkojen silmieni vuoksi. Ne olivat lapsuudestani saakka olleet huonot ja olin niitä aina liiaksi rasittanut. Lääkäri selitti, että minun oli heitettävä maalaaminen pelastaakseni silmäni. Tunsin, että tämä ankara tuomio oli oikea, mutta se täytti mieleni epätoivolla. Taistelin aina raskaimmat taistelut hiljaa itsekseni, eikä kukaan voinut aavistaa, mitä tähän tuomioon alistuminen minulle maksoi. Napisin sydämessäni epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka panee ihmissydämeen pyrkimyksen ihanteeseen, antaa hänelle kyvyn sen ilmaisemiseen ja kieltää häneltä sitten tähän tarvittavan ruumiillisen voiman. Vähitellen kuitenkin varmeni minussa eräs mielipide, joka lievitti tuskaani. Näin tehokkaamman keinon, jonka avulla pyrkiä elämäni päämäärään kuin uskonto ja taide — käsitin, että minun ajatuksin ja teoin tuli ottaa osaa ihmiskunnan edistykseen. Kun tämä ajatus oli minulle selvinnyt, en enää niin paljon surrut mielityötäni. Jätin erikoisalan ja astuin alueelle, jossa käsiteltiin ihmisolemusta koskevien kysymysten koko asteikkoa. Mutta kuten aina, tahdoin nytkin siirtyä teoriasta sen johtopäätöksiin. Uskonnon, joka oli laskeutunut alas metafyysillisesta ilmapiiristään, täytyi heti muuttua laupeuden harjoittamiseksi ja juurruttaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ihmisten keskuuteen. Köyhien etsiminen, auttaminen ja lohduttaminen kävi minulle välttämättömyydeksi. Kuulin kerrottavan poikaraukasta, jonka jalassa oli luumätä ja joka kärsi sanomattomia tuskia. Hänen hartain toivomuksensa oli tulla konfirmeeratuksi ennen kuolemaansa, johon tiesi tautinsa päättyvän. Hän tarvitsi tätä varten hiukan valmistavaa opetusta, mutta ei kukaan kaupungin papeista tahtonut siihen ryhtyä — he nähtävästi kammoivat sairashuoneen myrkyllistä ilmaa. Päätin heti käydä häntä tervehtimässä ja tehdä parhaani lohduttaakseni poloista.

Pienessä huoneessa, verrattain puhtaalla vuoteella tapasin pienen pojan, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat. Oli kauheata nähdä hänen sairasta jalkaansa, ja tarvitsin kaiken rohkeuteni kestääkseni tuon näyn. Mutta kun katselin tuota lapsiraukkaa, joka kantoi tuskansa liikuttavalla kärsivällisyydellä ja jonka suuret, mustat silmät tuntuivat ikäänkuin hallitsevan hänen haurasta olentoaan pitääkseen kuoleman loitolla siksi, kunnes hän oli saanut kuulla pelastuksen sanat, voitin luonnollisen vastenmielisyyteni ja koetin virkistää tuota nuorta sielua. Kävin säännöllisesti hänen luonaan, luin hänelle raamattua ja koetin selittää sitä hänen ikänsä ja käsityskykynsä mukaisesti, mutta kaikkea muuta kuin oikeauskoisesti. En koettanut vakuuttaa, että kärsimykset oli lähetetty hänen sielunsa pelastukseksi, en sanonut, että Vapahtajan ristinkuolema oli lunastanut hänet synnistä, josta hänen viaton sydämensä ei tietänyt mitään. Koetin sitävastoin selittää hänelle, kuinka voimakas ja majesteetillinen oli ihmisen henki, joka tajutessaan ikuisen totuuden kykeni unohtamaan kauheimmatkin kärsimykset. Tehtäväni innoittamana koetin saada hänet jonkinlaiseen hurmaustilaan, joka keventäisi hänen kauheaa kuolemaansa. Näen vieläkin edessäni lapsiparan kasvot, kun hänen kalpeilla huulillaan leikki kirkastunut hymy ja suurissa, tummissa silmissä heijastui yliluonnollinen loisto. Olisin halveksinut itseäni, jos olisin jättänyt tehtäväni keskeneräiseksi, ja kun minulle eräänä aamuna ilmoitettiin, että hän yöllä oli rauhallisesti nukkunut ikuiseen uneen, tunsin kesken iloani aukon elämässäni, sillä minusta tuntui kuin nyt vasta hänen sairasvuoteensa ääressä olisin alkanut toteuttaa ihannettani.

Oli omituista, että omaiseni tässäkin tapauksessa asettuivat hiljaisesti vastustavalle kannalle ja ihmettelivät minua kuten aikaisemmin, kun olin tahtonut toteuttaa kristillisen askeesin ja senjälkeen omistautua yksinomaan taiteelle. He olivat niin läpeensä hyviä, hurskaita ja armeliaita, he rakastivat taidetta, mutta eivät kuitenkaan käsittäneet, minkätähden piti mennä »niin pitkälle». He eivät koskaan puhuneet minulle tuosta, mutta tunsin sen. Minäkin olin vaiti ja kävin jatkuvasti köyhien ja onnettomien luona, koska ääni, voimakkaampi kuin inhimilliset näkökohdat, pakotti minut siihen.

Ystävättäristäni, joiden luo olin palannut, oli Pienokainen jälleen ensi sijalla ja rakkain. Hänen äitinsä, vanhin sisarensa ja veljensä olivat olleet matkalla, mutta heitä odotettiin pian kotiin ja heidän mukanaan erästä tätiä, joka oli äidin hyvin paljon nuorempi sisar ja jota nimitettiin henkeväksi tädiksi. Pienokainen oli kertonut minulle paljon tämän vaikutusvallasta veljeensä. Etelään matkustettuani en ollut kuullut juuri mitään apostolistani paitsi Pienokaisen kirjeissä; äitini oli myöskin hänestä kirjoittanut. Olin usein ajatellut häntä ja iloitsin hänen näkemisestään. Mutta muistaessani tuota kaunista ja erinomaista tätiä, tunsin jonkinlaista levottomuutta. He saapuivat vihdoinkin, ja Pienokainen tuli heti meille tädin kanssa. Tämä oli mielestämme kaunis, hieno, henkevä ja oppinutkin, mutta hän ei ollut välitön emmekä pitäneet häntä miellyttävänä. Äitini pyysi hänet kuitenkin iltaa viettämään yhdessä kolmen sisaruksen kanssa. Näin silloin apostolini ensi kerran matkan jälkeen. Hän tuli luokseni ojentaen minulle kätensä. Katsoimme toisiamme ja tunsimme toisemme. Sielu tervehti toista sielua, välillämme vallitsi syvä ymmärtämys kuin olisimme olleet ikuisuudesta saakka tuttuja. Pelko henkevästä tädistä oli hälvennyt. Tunsin että hän merkitsi jotakin vain ystäväni älylle, ei sydämelle. Illan kuluessa kysyi hän minulta, olinko kirjoittanut runoja etelässä, ja kun myönsin, pyysi hän nähdä sepustuksiani. Suostuin sillä ehdolla, että hän arvostelisi niitä ankarasti ja sanoisi minulle mielipiteensä, ja hän lupasi. Meistä oli aivan luonnollista puhella koko illan vain keskenämme, otimme ikäänkuin takaisin menetetyn ajan. Senjälkeen sovimme, että kokoontuisimme meillä määrättyinä iltoina, jolloin hän lukisi pienelle piirillemme Faustin toista osaa, ja näin oli jälleennäkemisemme taattu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen lähetin hänelle valikoiman Hyèresissä kirjoittamiani runoja. Ei kukaan minua estänyt. Äitini ei ollut koskaan kieltänyt minulta tämäntapaisia asioita. En puhunut hänelle mitään lähetyksestäni. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, mutta tunsin, että suuri osa olemustani oli vieras omaisilleni ja etten siltä taholta saisi minkäänlaisia neuvoja.

Muutamien päivien kuluttua sain häneltä innostuneen runon, jossa hän kuvasi ensimäistä tutustumistamme, eroamme, jäähyväistervehdystään ja minun vastaustani sanoen niitä aavistuksen hetkiksi, joista elämän korkein kukka versoisi taivaallisessa ihanuudessaan. Samalla hän lähetti arvostelun jokaisesta runostani. Ne sisälsivät älykkäitä, hienoja huomioita ja olivat minulle iloksi ja opiksi. Tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Taivaalleni nousi rakkauden aurinko, joka valaisee koko elämän. En tahtonut kuitenkaan vielä nimittää voimakkaasti kasvavaa tunnettani muuksi kuin ystävyydeksi. Tahdoin rajoittaa sen kahden sukulaissielun väliseksi seurusteluksi, sillä minussa oli herännyt vakavia arveluita. Hän astui elämään ilman muuta tukea kuin neronsa. Uskoin, että hänet oli määrätty suuriin tekoihin enkä missään nimessä olisi tahtonut hänen niin aikaisin joutuvan kahleisiin, jotka kenties olisivat haitaksi hänen tulevaisuudelleen. Tunsin suuren, ainoan rakkauden olevan heräämäisillään itsessäni ja käsitin, että siitä syttyisi liekki, joka saattaisi hävittää elämäni. En tahtonut raskauttaa hänen nuoruuttaan sellaisella edesvastuulla. Olin häntä muutamia vuosia vanhempi ja minusta tuntui etten omaksua niin nuoren sydämen uskollisuutta, Koetin siis pysyttää suhteemme sillä kannalla, että vain vaihdoimme ajatuksia keskenämme. Melkein joka päivä vaihdoimme kirjeitä, jotka sisälsivät runoja tai kysymyksiä ja vastauksia kaikilta elämän aloilta. Hän ilmaisi vapaasti tunteen, joka häntä elähytti ja toivoi minulta samaa tunnustusta. Kun vastasin olevani häntä vanhempi, hymyili hän, sillä ulkomuotoni oli tosiaan hyvin lapsekas, tai oli hän loukkaantunut ja soimasi minua katkerasti kylmyydestäni. Hän ei arvannut, että minussakin jo paloi voimakas rakkaus ja että vielä taistelin tuota rakkautta vastaan.

Mutta ankara taistelu järkytti terveyttäni, ja sairastuin arveluttavasti. Syntymäpäivänä olin niin huono, että peljättiin pahinta. Kolme viikkoa vaapuin elämän ja kuoleman välillä. Kovimpien tuskienkin hetkinä tunsin kuitenkin suurta epämääräistä onnea ja mielessäni soivat Beethovenin sinfoniat. Vihdoin oli vaara ohi, mutta olin niin heikko, että kanssani sai tuskin puhella. Sain kuulla, että ystäväni oli joka päivä käynyt kysymässä vointiani, ja äitini itse toi kerran kirjeen häneltä minulle. Se oli runo, jossa hän rukoili Tervehtymistä, tuota taivaan tytärtä, astumaan alas ja vapahtamaan minut kivuista ja tuskista. Se oli kaunis ja jalo kuten meitä yhdistävä tunnekin. Vähitellen sain nähdä ystäviäni, yhden kerrallaan. Hänenkin vuoronsa tuli. Hän astui sisään ja minä ojensin hänelle käteni. Myöhemmin tunnusti hän tuona hetkenä tunteneensa, että kaikki minun arveluni olivat hälvenneet ja että me nyt, onnellisesti yhtyneinä, saimme rakkauden pyhää virtaa myöten liukua hengen ja kauneuden tyyssijoille. Niin olikin: terveys toi mukanaan rakkauden ja runouden. Olin vielä vuoteessa, tosin paranemaan päin, kun ensi lumi putosi maahan. Pohjolan talven kolkkous suretti minua syvästi. Ajattelin ikävöiden etelää, jossa aurinko ja antelias maa ryysyläisessäkin hoivaavat jaloa inhimillisyyttä, kun sitävastoin nälkä ja kylmyys tekevät pohjolan asukkaasta surkean siipirikon. Yhteiskunnalliset kysymykset, joiden kanssa olin joutunut kosketuksiin koettaessani toteuttaa kristillisen armeliaisuuden ihannetta, kiinnittivät yhä enemmän mieltäni. Keskustelin niistä usein Teodorin kanssa. Toipumisaikanani oli hän usein käynyt luonani, mutta äkkiä hänen käyntinsä harvenivat. Olin tästä syvästi pahoillani, ja jos en joka päivä olisi saanut häneltä muutamia rivejä, en tiedä, kuinka minun olisi käynyt. Vihdoin sain iloiseksi yllätyksekseni kuulla, mikä oli pitänyt häntä poissa luotani. Hän oli saanut valmiiksi ensimäisen kirjansa. Siinä hän julkisesti sanoutui irti oikeaoppisesta kirkosta ja esitti Kristuksen ihmisenä, uskonpuhdistajana ja vallankumouksellisena, jonka päätarkoituksena oli puhdistaa juutalaisten uskonto ja juurruttaa maailmaan jalompi siveysoppi. Hän oli aikoja sitten suorittanut loistavasti teologian kandidaattitutkinnon. Nyt rikkoi hän tällä rohkealla teolla välinsä kirkon ja rakkaimpien persoonallisten suhteittensa kanssa hyljäten siis kaksinkertaisen traditsionin. Se oli hänen vanhemmilleen kova koettelemus. Isä oli maan ensimäinen hengen mies ja äiti oli toivonut, että hänen rakkain poikansa tulisi taistelussa protestanttisen uskon puolesta yhtä mainehikkaaksi kuin äidinisä aikoinaan. Pettymyksestään huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla ihailematta poikansa kaunista kirjaa ja sitä lukiessaan tunsi hän tuskallista onnea. Minä puolestani olin kokonaan tuon kirjan lumoissa. En ihaillut ainoastaan rakastetun kirjailijan henkevyyttä ja runollista lentoa, vaan lukiessani putosi verho toisensa jälkeen silmistäni. Tunsin, että tuskalliset uskonnolliset taisteluni olivat olleet vain vapaan ajatuksen oikeudenmukaista kapinaa kivettynyttä oikeaoppisuutta vastaan ja että se, jota olin pitänyt syntinä, olikin iankaikkinen oikeuteni. Seurasin empimättä ystävääni arvostelun terävään, terveeseen ilmapiiriin. Hän oli jälleen alkanut käydä luonani ja keskustelumme kosketteli melkein yksinomaan näitä asioita. Minun oli helppo luopua ajatuksesta, että Kristus oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, sillä en ollut koskaan käsittänyt tämän välityksen välttämättömyyttä. Yhtä helppoa oli minulle vapauttaa Jumala yksilöllisyyden ahtaista rajoista, joihin kristilliset opinkappaleet olivat hänet kahlinneet: itse asiassa olin tämän jo aikoja sitten tehnyt ajatuksissani. Vaikeaa oli ainoastaan luopua uskosta persoonalliseen kuolemattomuuteen. Olin suuresti rakastanut tuota persoonallisen itsekkyyden ihanaa ilmiötä, tuota minuuden runollista häikäilemättömyyttä tahtoessaan ikuisesti säilyttää itsensä, tuota unelmaa rakkaudesta, joka ei tahdo tietää lopusta. Siihen aikaan, kun keskustelimme tästä asiasta, kirjoitti hän minulle kerran: »Te ette vielä tahdo alistua ajatukseen, että kaikki katoova on katoovaa. Jos sydämeni uskoisi omaan kuolemattomuuteensa, ei järkeni johtaisi minua siinä harhaan. Hyvät ja suuret sielut ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa, eivätkä pienet ja mitättömät. Mutta minulla ei ole tuota uskoa. Jos puhuisin kuolemattomuudesta, täytyisi sen myöskin koskea jokaista ruusua, jokaista kukkaseppelettä, satakielen laulua ja kaikkea, mikä milloinkaan on ihastuttanut sydäntäni, ja kuitenkin tiedän, että ruusu kuihtuu, kukkaseppele murenee, silmät sammuvat, hiukset valkenevat, ja sydän itse rakkausaarteineen muuttuu tomuksi. Kuolemattomuutta on ainoastaan runoudessa. Henki on henki vain siksi, että se on vapautunut muodosta, yksilöllisyydestä. Henkeni ei ole minun omani, sen varsinainen olemus on kaikkeuden henki. Siinä on elämä, joka jossakin muodossa jatkuu, ja taas jättää muodon kuten tuoksu varisseen kukkasen. Kirkollinen opinkappale teki tästä sen loogillisen johtopäätöksen, että ruumiin, »lihan» myöskin täytyy nousta ylös, sillä ilman lihaa ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä. Mutta tämä onkin mahdollista vain kirkolliselle opinkappaleelle, joka myöskin pitää mahdollisena luonnonlakeja vastaan sotivan ihmeen ja tarvitsee viimeisen tuomion pasuunoineen ja hävityksineen. Tämä opinkappale on niin yhtenäinen, että se turmeltuu, jos otatte siitä pois vain rahdunkin kuten siemenaihe turmeltuu työntäessään idun. Kevät on tullut, mutta ihmiset käyttävät vanhasta tottumuksesta talvipäähinettä. Luonnossa ei ole ihmettä, sillä luonto on luonnollinen: hengessä ei ole ihmettä, sillä henki on henkinen. On vain yksi ihme: luonnon, kaikkeuden henki. Se on olevaisuuden ihme, mutta se ei tee ihmeitä, sen ilmaisumuoto on aina sama. Aine on tietämättään kuolematonta. Kukkasella, joka versoo runoilijapään atoomeista, ja saa niistä ravintoa juurilleen ei ole henkeä. Tuon kuolemattomuuden jakaa ihminen kukkasen kanssa, joka taas vuorostaan jakaa atoominsa muille kukille tai muodoille. On toisenlaistakin kuolemattomuutta, mutta se on vapaata ei välttämätöntä, sillä eihän jokaisen ihmisen ole pakko kehittää henkeään. Sen hengen siis, joka tahtoo olla kuolematon, täytyy tehdä itsensä kuolemattomaksi. Ihmisen ruumiillinen persoonallisuus on kuolematon hänen lapsissaan. Hänen henkinen kuolemattomuutensa on olemassa vain hänen henkensä lapsissa, jotka eivät myöskään ole hän itse, vaan jotka ovat hänen luomiaan ja hänen kaltaisiaan. Nuo lapset ovat hänen ajatuksensa, jotka siirtyvät toisiin ihmisiin ja jatkuvat heissä, tai ovat ne muistokuvia, jotka ikuisesti elävät rakastavissa ja rakastetuissa sydämissä. Ja uskotteko te, että jos rakas käsi kerran sulkee silmäni, tai jos viimeisenä hetkenäni yksinkin ollen voin ajatella niitä, joita olen rakastanut tai jotka ovat minua rakastaneet, — uskotteko todella, että kaiken tuon rakkauden läheisyydessä toivoisin itselleni enempää?»

Sydämiemme liitto muodostui entistä lujemmaksi ja pyhemmäksi meidän vaihtaessamme ajatuksia inhimillisen elämän korkeimmista asioista, enkä minäkään puolestani enää epäröinyt tunnustaa hänelle syvää, pyhää rakkauttani. Emme juuri koskaan olleet kahden kesken, ja vain katse tai kiitävä sana ilmaisi, mitä sydämissämme liikkui. Kirjevaihtomme jatkui keskeymättä; epäilymme, runolliset tunnelmamme, ilomme ja surumme uskoimme rakastetulle, jonka vastaus melkein aina oli kuin kaiku omasta sydämestä. Jaoimme siinä määrin kaiken, että tuskin enää tiesimme, kummastako jokin ajatus alkuaan oli lähtöisin. Hän kirjoitti minulle kerran:

»Olkoon niinkuin sanot; täyttyköön minussa kaikki se, mitä henki tahtoo, niin ettei ainoakaan ilokseni kasvanut kukkanen, ei hurmaavinkaan onni, milloinkaan riistäisi minua ihmiskunnan palveluksesta, joka on muodostunut siksi päämaaliksi, siksi magneetiksi, joka vetää minua puoleensa ja johtaa minua — en tiedä mihin. Tunnen vain, että tämä virta vie minut kohden ihannetta. Kuinka suloista kertoa tästä Sinulle, kertoa tästä ymmärtävälle sydämelle, jonka puhtaus liekkinä lämmittää henkeäni, puhdistaa ja jalostaa sydäntäni! Vain Sinulle voin kaiken uskoa, sillä se kuuluu Sinulle siinä määrin, että en enää tiedä, mikä on minun omaisuuttani. Lempeät sanasi, jotka niin usein ovat loihtineet ikuisen kevään ympärilleni, luottamus, jonka olet istuttanut sydämeeni, suuri, vapaa rakkautesi, jonka olet minulle lahjoittanut — kaiken tuon olen omaksunut ja annan sen onnellisena levitä kaiken yli, joka sydämessäni pyrkii elämää ja valoa kohden. Niin palajaa se minusta Sinuun takaisin. Sinä kuulet omat ajatuksesi ja kiittäessäsi minua, ylistät vain omaasi. Sinä saat sen minulta takaisin rakkauteni lisäämänä. Ja jos minun jonakin päivänä suodaan aatteillani lämmittää muita ihmisiä, jos voin sinkauttaa kipinän ihmismieliin, rohkean sävelen, joka tuntuu heistä tuulen suhinalta aamuruskon punertamassa metsässä — kaikki on lähtöisin Sinusta. Sinun henkesi puhuu heille profeetallisesti Jumalan valtakunnasta. Vihdoin, kun sanani tulevaisuudessa kaikuvat nuorissa sieluissa, kun puhun kansalle apostoleista ja hengen sankareista, ajattelen Sinua; näen Sinut, puhdas, loistava tähti, sieluni yössä ja sanon itselleni: »minä levitän Sinun säteitäsi elämän suureen virtaan maailman pelastamisen toivossa.»

Näin elimme omaa elämäämme, poissa maailmasta, kauneuden, henkisen edistyksen, puhtaan, tahrattoman rakkauden elämää.

Kevät oli tullut. Pienokainen ja minä teimme lukemattomia kävelyretkiä pienen pääkaupungin hymyileviin ympäristöihin, ja veli seurasi meitä usein. Siihen aikaan, näet, ei kenenkään mielestä ollut sopimatonta, että kahden nuoren tytön seuralaisena oli nuori mies, joka oli toisen veli. Goethe on nuoruusmuistelmissaan kertonut onnellisesta vapaudesta, joka vallitsi molempiin sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten välisessä seurustelussa. Samoin oli siihen aikaan vielä laita pienemmissä saksalaisissa kaupungeissa, ja tämä vapaus oli epäilemättä siveellisempää ja inhimillisempää kuin nykyaikaisen seuraelämän sovinnaiset muodot. Kolmikkomme nautti siis vapaasti ja täysin siemauksin onnea, jota yhdessä-olo sille tuotti.

Eräänä sunnuntai-aamuna olimme lähteneet aikaisin liikkeelle ja aioimme nousta kaupungin lähistöllä sijaitsevan metsäisen vuoren korkeimmalle huipulle. Siellä kohosi temppeli, josta piti tulla pohjarakennus historialliselle muistomerkille, niinsanotulle Hermann-muistopatsaalle Grothenburgissa Teutoburgin metsässä, missä Hermann-Arminius löi Varuksen. Tämän laakean temppelin katolta oli laaja näköala vuoriketjun metsäisille, aaltomaisesti kohoaville harjanteille ja vielä kauemmaksi avaralle tasangolle, jossa siellä täällä sijaitsi kyliä. Taivaanrannalla siinsi epämääräisine värivivahduksineen suuri, pohjois-Saksalle ominainen nummimaisema, jolla on omituinen surumielinen runoutensa. Oli ihana toukokuun aamu ja luonto säteili ensi vihannuudessaan. Taivaalla ei näkynyt pilven kaitalettakaan, koko luonto henki nuoruutta, viattomuutta ja onnea.