Hellé

HELLÉ

Kirj.

Marcelle Tinayre

Suomentanut

L. Onerva

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

Näin valistuneena kuuluu nainen vain arvokkaimmalle, ansioitetulle, oikeuden ja voimakkaiden tekojen miehelle, jossa hän näkee sen ylevän kauneuden, tarkoitan: sankarillisen oikeudentunnon, jota hänen isänsä on opettanut häntä ymmärtämään.

Michelet: nainen.

I.

Lapsuuteni kuvastaa muistossani kuin maisema aamun sarastaessa, jolloin kukkulat, pistäen siellä täällä esiin laaksojen ja tasankojen yllä leijailevasta sumumerestä, näyttävät riippuvan maan ja taivaan välillä. Samanlaisina häämöittävät mielessäni menneisyyden kuvat, irrallisina, säteilevinä, läpi ruskoisen aamu-usvan…

Näen eteläranskalaisen lakeuden, vaarojen ympäröimän laajan taivaanrannan. Näen joen, joka vyöryttää keltaisia aaltoja laitumien, kanervakankaitten ja kastanjametsien halki. Näen kaupungin punaisine tiilikattoineen, joiden ylitse näkyy romanilaistyylinen kellotapuli. Näen talon, jossa orpona kasvoin tätini Angélie de Riveyrac'in ja hänen veljensä Sylvainin luona.

Me asuimme kaupungin ulkopuolella metsän reunassa pienellä maatilalla, jota komeilevasti nimitettiin Châtaigneraie'ksi.

Puutarhan veräjästä nähtiin milloin postinkantajan, milloin vuokratilallisten, milloin maantien poloisten kiertäjien käyvän sisälle. Kaupungin asukkaat, porvarit ja virkamiehet, eivät koskaan sen kynnyksen yli astuneet. Kolme tai neljä kertaa vuodessa neiti de Riveyrac pukeutui mustaan pitsihattuun, kietoi kashmir-huivin hartioilleen ja vuokrasi vaunut lähitienoon ajurilta. Hän vei minut useampien peninkulmien päähän, rappeutuneisiin linnoihin, vanhojen naissukulaisten luo, jotka pitivät ankarasti kiinni kankeista seurustelu tavoista ja joita setäni kutsui »Escarbagnas'n kreivittäriksi». [Escarbagnas'n kreivitär: Molièren kirjoittama farssi. Suom. huom.] He tiedustelivat uutisia herra Sylvainista, kertoivat naapuriston herrasväkien kesken solmituista naimiskaupoista ja antoivat minulle pisaran maraskinolikööriä, namusia ja pyhäinkuvia, jotka setäni poltti kotiin palattuamme.

Castillonissa pidettiin setä Sylvainia eriskummallisuutena. Hän oli joutunut papiston silmätikuksi. Hän ei käynyt koskaan kirkossa; hän ei vieraillut koskaan paikkakunnan arvohenkilöiden luona, ja muutamat sanoivat, että hän kirjoitti teoksia pyhää uskontoa vastaan.

Toiselta puolen katsoivat kaupungin vapaamuurarit pahalla silmällä neiti de Riveyrac'ia, tuota aatelista ja — kuten he väittivät — kitsasta vanhaa piikaa, joka seurusteli ystävällisesti talonpoikien kanssa ja sinutteli palvelijoita, mutta kieltäytyi ottamasta vastaan rikastuneita kauppiaita, koska hän ei tahtonut olla tekemisissä senlaatuisien ihmisten kanssa.

Nämä juorut eivät koskaan yltäneet minun korviini saakka. Muistan itseni viiden tai kuuden vuotiaana. Minun maailmani on kokoonpantu kotieläimistä, nukeista, joita soudattelen, kääpiökukista, joita hoidan. Minun pieni lapsen-elämäni on yhtä monipuolinen, yhtä runsas mielenailahteluista kuin täysikasvuistenkin; lukitut laatikot edustavat siinä Salaperäisyyttä, hedelmähillot Syntiä, puutarhan suljettu portti johtaa Äärettömyyteen ja Tuntemattomaan, ja kaivon pohjalla, väreilevässä veden kalvossa väliin näkyvä hopeinen kiekko, kostean sammalkehän alla, antaa minulle aavistuksen vaarasta.

Olemmeko rikkaita vai köyhiä? Sitä en tiedä. Minun lapsenmielitekoni ovat ylettömät, ja mattojen viheriään höytyvään istutetut punaiset kameliat, lamppujen kreikkalaistyyliset myssyt, ohkaisiin ikkunaverhoihin kudotut haavemaiset kukat näyttävät minusta mieluisilta ylellisyyden merkeiltä. Täti Angélie pysytteleikse tavallisesti ensimmäisessä kerroksessa, vanhalla mahongilla kalustetussa huoneessaan, johon päivän valo tunkee kalpeana, musliiniverhojen siivilöimänä kuultona ja jossa suuri, empiretyylinen piironki, salaperäinen ihmekaappi, levittää ympärilleen lavendelin, eetterin ja suklaan tuoksua. Tuossa piirongissa on jos jotakin: kellastuneita pitsejä, esiäitien jalokiviä, niputtain vanhoja kirjeitä, ikäloppuja virsikirjoja, joiden mustat kannet tuoksuvat homeelle ja pyhäinsavulle.

Istuen ikkunan ääressä täti Angélie parsii koriin pinottuja liinavaatteita. Lihavuus, joka tekee hänen vartalonsa epämuodostuneeksi, on kuitenkin säästänyt hänen puhtaita ja täsmällisiä kasvonpiirteitään. Hänen nenänsä on suora, huulensa ohuet, kulmakarvojen viiva hiukan käskevä, niinkuin latinalaisen keisarinnan, mutta lamartinelainen kaihomielisyys, hänen nuoruutensa sulous, kajastaa yhä hänen sinisistä silmistään. Kiharat, vielä ruskeat, valuvat ohimoilta alas kaulalle.

— Mene leikkimään, pienokainen, sanoo hän minulle. Ja, ennen kaikkea, ei mitään melua portaissa!

Minä poistun hiipien. On varottava häiritsemästä setää, joka työskentelee pohjakerroksen avarassa salissa, minne pääsy on kaikilta kielletty. Viisi, kenties kuusi kertaa olen raolleen jääneestä ovesta nähnyt kirjoilla sälytettyjä hyllyjä, suuren pöydän, nuottitelineen, harmoonin ja kaksi valkoista kipsirintakuvaa, joiden terättömät silmät minua pelottavat sisäänpäin kääntyneellä katseellaan.

Setäni salaperäinen työ herättää minussa levottomuutta ja kunnioitusta. Myöhemmin tulen tietämään, että Sylvain de Riveyrac on tiedemies, »etevä» hellenisti, kuten tietosanakirjat sanovat. Välittämättä arvonimistä, viroista, akatemioista, hän toteuttaa maaseudun hiljaisuudessa ylpeän, tasaisen ja tyynen elämänsä unelmaa, pyhittäen työnsä sille tieteelle, jota hän niin palavasti rakastaa.

II.

Olin kahdeksan vuotias, kun tätini alkoi puhua veljellensä, miten hän oli suunnitellut minun kasvatukseni. Eikö sopisi lähettää minut täyshoitolaan, — jos luostari kovin kammoksutti setääni, — koska herra de Riveyrac oli liiaksi kiinni työssään ja neiti Angélie liian sairaloinen voidakseen ohjata opintojani?

— Täyshoitolaan? kiivastui setäni. Te tahdotte lähettää pienokaisen tuollaisiin tylsistyttämistehtaisiin, joissa hän oppii punastumaan, niiaamaan, soittamaan huonoa musiikkia ja salaamaan ajatuksiansa kuten kolmenkymmenen vuotias keimailijatar? Minä kiellän sen kasvattajan oikeudella. Hellé jää meidän luoksemme. Jos veljemme olisi minulle jättänyt pojan, olisin minä luonnollisesti ollut hänen ainoa opettajansa. Pienelle veljentyttärellemme riittää vähäinenkin tietomäärä, ellei hän osoita aivan erinomaisia taipumuksia. Uskokaa minua, Angélie, kasvatuksen tulee muovailla sopusointuisia olioita. Ihmishenki on kuin villi kasvi, joka itse etsii itsellensä sen määrän varjoa ja aurinkoa, minkä se tarvitseekin.

Hän hyväili hiuksiani, ja surumielisyys viivähti hetkisen hänen kauniilla kasvoillaan, jotka miehekkään jykevyytensä ohella kuvastivat neiti Angélien säännöllisiä piirteitä.

— Ah, jospa olisit poika, pikku Hellé!

Hän ilmaisi elämänsä salaisen surun: minä olin Riveyrac-suvun viimeinen. Minun kanssani oli tuo nimi katoava. Täti Angéliella oli jonkun verran aatelisylpeyttä, mutta setä Sylvain ei tällaisista ennakkoluuloista piitannut. Hän ajatteli vain sitä, että minun sukupuoleni rajoitti hänen henkisen isyytensä vaikutusalaa.

Setäni oli syntynyt isoäitini oltua kymmenen vuotta avioliitossa, jolloin tuo nainen ahdasmielisessä ja kiihkeässä uskonnollisuudessaan jo murehti hedelmättömyyttään Jumalan lähettämänä kirouksena. Vakuutettuna siitä, että tämä oli taivaan erikoinen armonosoitus, hän oli kiitollisen ilontunteen valtaamana päättänyt pyhittää näin hartaasti odotetun poikansa elämän Jumalalle. Kahden toisen lapsen syntyminen ei voinut järkyttää hänen päätöstään, isoäitini kun uskoi, että Herra häntä täten palkitsi hänen antamastaan uhrista. Mutta kun Sylvain de Riveyrac lopetti alkeis-pappisseminaarin, ilmaisi hän tahtonsa olevan elää yksinäisyydessä ja luovutti perintöosansa veljelleen, johon hän oli hyvin kiintynyt. Isoäitiini, joka mielessään oli jo iloinnut näkevänsä hänet pappina, sitten piispana, koski tämä kipeästi. Hän lohdutti itseään sillä ajatuksella, että Sylvainin eriskummallisuus — ja hänen epäitsekkäisyytensä — tarjosi ainakin nuoremmalle veljelle tilaisuuden sitä parempaan asemaan, koska neiti Angélie Riveyrac aikoi pysyä naimattomana. Riveyrac vanhempi omisti elämänsä opiskelulle ja mietiskelylle. Pienen kaupungin kateus ja pahansuopaisuus yritti kahdenkymmenen vuoden kuluessa turhaan häiritä hänen rauhaansa. Kammioonsa sulkeutuneena kirjoineen, rakkaimpien mestariteostensa, veistos- ja kaiverrusjäljennösten keskellä, hän käänsi Aristotelesta, varusti selityksillä Lucretiusta, välittämättä julkisista kunnianosoituksista, tyytyen vain kirjeenvaihtoon eräiden kuuluisien europpalaisten tiedemiesten kanssa. Isäni kuolema ja minun saapumiseni Châtaigneraie'hen olivat olleet hänen elämänsä ainoat merkkitapahtumat.

Setäni oli sivuuttanut viidenkymmenen vuoden iän. Yksinäisyys alkoi käydä hänelle vähemmän rakkaaksi, sillä tuo nuhteeton mies ei suinkaan ollut vailla tunteellisuutta. Lempeä ja älyltään rajoitettu täti Angélie oli sulostuttanut hänen elämäänsä hienotunteisella ystävyydellä, mutta, vaikean sydäntaudin vaivaama kun oli, tämä saattoi hänet jättää. Ja hänellä ei Castillonissa ollut ystäviä. Ollen siinä iässä, jolloin mies rakkaudesta vapautuneena tuntee isyyden iloa ja ylpeyttä, olisi setänikin halunnut muovailla ihmissielua vakavan ja puhtaan ihanteensa kaltaiseksi. Naisena minä luisuin pois hänen käsistään, kuten hän sanoi, älyni heikommuuden ja sen aseman vuoksi, jonka yhteiskunta minulle sääsi. Minun lapsensuloni eivät riittäneet lohduttamaan hänen pettynyttä hellyydenkaipuutaan.

Täti Angélie osoitti minulle kirjaimet sukkapuikon kärjellä; muutamia viikkoja myöhemmin osasin lukea. Pian jäi lasten aapinen oman onnensa nojaan. Luin ahmien kaikki, mitä suinkin satuin saamaan käsiini.

Olin elänyt kahdeksan vuotta itsetiedotonta elämää, ilman tapauksia, melkeinpä ilman muistojakin. Ei mikään sairaus ollut heikontanut voimiani eikä herättänyt eloon tuota sairaloista hermostuneisuutta, joka tekee varhaiskypsät lapset vastenmielisiksi. Minulla oli onnellinen ja vapaa sielu kuin pienellä faunilla, joka on laskettu luonnon helmaan, missä sen kaikki vaistot tulevat tyydytetyiksi. Minä saatoin vaivatta kiivetä viikunapuiden latvaan, hyppiä ojan yli, juoksennella tuntikausia paljain päin auringon polttavien säteiden hyväilemänä. Olkapääni olivat leveät, silmäni harmaat, smaragdin vivahteiset. Kastanjanruskeiden hiusteni pehmeässä silkissä oli kultainen hohto. Kaikkialla minua katseltiin sillä mieltymyksellä, jonka herättää terveen ja voimakkaan lapsen näkeminen. Mutta minä en tiennyt mitään niistä somista pikku tavoista, joita opetetaan hyvin kasvatetuille tytöille; en osannut hymyillä, en vastata kysymyksiin enkä osoittaa henkevyyttäni etukäteen päähän päntätyillä lauseilla. Minä en tuottanut suurtakaan kunniaa tädilleni, ja »Escarbagnas'n kreivittäret» olivat siitä hiukan närkästyksissään.

Äkkiä: toinen syntymiseni, unohtumaton herääminen. Kirjat, jotka olivat avartaneet näköpiiriäni, kutsuivat minussa esiin unelmien maailman. Sanatkin, liittyen toisiinsa mitä moninaisimmin vivahduksin, uhkuivat elämää, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ne muodostuivat väreiksi, musiikiksi, tuoksuiksi. Osasin jo nauttia säkeistöjen poljennosta, loppusointujen kaiusta, tajusin vaistomaisesti tuon salaisen säännöstelyn synnyttämän kauneuden, vaikka en käsittänytkään niiden lauseiden merkitystä, joita luin ja joista muutamat tuntuivat sulavine äänteineen ja naisellisine tavuineen minusta niin suloisilta, että kertailin niitä ääneen lumotakseni itseäni. Olin ullakolta keksinyt vanhan kappaleen Odysseiaa ja nidoksen Lamartinea, joiden punaisissa kansissa, melkein näkymättömäksi kuluneen seppeleen sisällä oli kirjoitus: »X:n lyseo». Käännös oli keskinkertainen ja tulvillaan arkipäiväisyyksiä ja harhaan iskevää kaunopuheisuutta, mutta vanhan Homeroksen jumalainen viehätys säilyi yhä noissa kertomuksissa, jotka olivat naiveja kuin imettäjän sadut, noissa erinomaisten epiteettien toisinnoissa, jotka askarruttivat mielikuvitustani. En tuntenut maantiedettä enkä historiaa, en edes ollut varma siitä, oliko Kreikkaa olemassa tai oliko ollutkaan. Kuitenkin kuljin sen ristiin rastiin, perustin satumaisia kaupunkeja, rakensin luolia, muodostelin tasankoja, meriä; tähän ympäristöön sijoitin tutut sankarini. Tällä hetkellä tuskin voisin uudelleen suorittaa tuota lapsenälyni vaistomaista luomistyötä, joka silloin ei tuottanut minulle mitään vaivaa.

Kokonaiseen vuoteen en tehnyt mitään muuta kuin luin yhä uudelleen näitä kahta kirjaa, kirjoitin ja töhersin jonkunlaisia piirustuksia. Välistä huvittelehdin lausumalla ääneen, vaistomaisin, laulavin korostuksin, runoja, jotka minua enimmän miellyttivät, noita Lamartinen korkealentoisia säkeitä, joita rakastin niiden ylevän rytmin ja surumielisen soinnukkaisuuden vuoksi. Sitten vähitellen niitä muovailin, sovellutin ne lapsen tunne-elämäni mukaisiksi; minä kertailin, tietämättäni, ilmaistakseni iloani luonnolle, heräävän ihmisyyden ensimmäisiä rytmillisiä jokelteluja. Kuinka kaukaisilta tuntuvatkaan minusta nyt nuo iltapäivät loistavine ruskotuksineen, jolloin en nähnyt muita rajamerkkejä näköpiirissäni kuin muurin, joka ympäröi laajaa puutarhaa, punaisten hedelmien ja kukkien kotimaata, jonka ihmeellinen koreus aina väikkyi epämääräisimpienkin kuvittelujeni keskipisteenä. Samettilehtisen viikunapuun alla, jättiläistakiaisten ja villien purasruohojen keskellä, joiden paksuista, hopeisten untuvien peittämistä varsista kimaltelee sinisiä tähtiä, siellä näen muistossani pikku Hellén laulavan ilmoille sielunsa ensi ailahduksia.

Siellä setänikin minut yllätti eräänä päivänä. Matalain oksien kätköstä hän kuunteli minua kauan; kun minä sitten aivan hämilläni pakenin, hän otti maahan jääneen kirjan.

Illalla, aterian jälkeen, hän minulta kysyi:

— Keneltä sait tämän kirjan, Hellé?

— En keneltäkään, setä. Minä löysin sen jo kauan sitten.

— Oletko sen lukenut?

— Olen, setä.

— Voitko minulle kertoa, mitä olet lukenut? Minä sekoitin seireenit kyklooppeihin, Nausicaan Circeen ja phaieekien hyvän kuninkaan Penelopen ilkeisiin kosijoihin. Setäni kuunteli minua erittäin tarkkaavaisesti. Rohkaistuneena lausuin hänelle ensimmäisen säkeen runoelmasta Vallon. Hän näytti hämmästyneeltä.

— Kummallista, todellakin! sanoi hän täti Angélielle, joka pelkäsi isällisten nuhteiden olevan tulossa. Pienokaisella on taipumusta runouteen. Kuulin hänen laulavan yksikseen. Soinnukkaisuus, tahti, pyrkimys poljentoon ilmenivät näissä hänen lapsenlauluissaan. Kuinka voi häntä huvittaa kerrata säkeitä, joita hän ei ymmärrä? Ja kuinka on hän osannut valita Homeroksen eepoksesta kaikkein luonteenomaisimmat kohdat?

Parin kolmen samanlaisen kokeen jälkeen setä Sylvain selitti tahtovansa pitää huolta minun kasvatuksestani.

Hra de Riveyrac'ille oli minun lapsuuteni samaa kuin ihmisluonnon lapsuus. Sensijaan, että hän olisi vuosiluvuilla, selviöillä, hyödyttömillä pikkuseikoilla väsyttänyt joustavaa ja taipuisaa muistiani, hän noudatti luonnollista opetustapaa ja kartutti tietomäärääni pitämällä sarjan soveliaita oppitunteja, johon sisältyivät myös kansantarinat, runous ja laulu.

Kovin monta ainetta ei minulle opetettu: lukua, kirjoitusta, lasku- ja piirustusharjoituksia. Setäni ei antanut minun koskaan tuskitella vastaan hangoittelevien vaikeuksien kanssa ja, antamatta minulle sitä ratkaisua tai selvitystä, jota hain, hän taitavasti ohjasi minut oikealle tolalle. Enimmäkseen olin kirjoineni puutarhassa, mutta kylminä tai sateisina päivinä sallittiin minun asettua kirjaston nurkkaan. Näen vieläkin edessäni tuon avaran, ruskeilla laudoituksilla vuoratun huoneen, missä kirjat kaikkialla peittivät seiniä. En ole voinut unhoittaa sen erikoista ilmakehää, vanhojen nidoksien tuoksua, veistosjäljennösten päälle keräytynyttä pölyä. Kaksi rintakuvaa, molemmin puolin uunia, tyhjine silmäterineen, esitti Homerosta ja Platoa. Seinällä Goethen ja Schillerin medaljonkikuvien välissä oli osa Parthenonin friisiä ja suuri valokuvajäljennös Rafaelin freskosta Atenalaisten koulu. Molempien ikkunoiden välissä oli lasikaapissa poltettuun saveen muovailtu pieni Pallas, joka oli löydetty Olympian kaivauksista.

Setäni kirjoitti seisten pulpettinsa ääressä. Sivulta tuleva kajastus valaisi hänen roomalaista profiiliaan, korkean kauluksen neuleita, sen ympärille kiedottua mustaa kaulaliinaa, harmaita hiuksia, jotka kohosivat töyhdöksi päälaelle. Heti kun kello oli lyönyt neljä, hän laski kynän kädestään. Minä panin päähän olkihattuni ja kulkiessamme milloin niittyjä pitkin, milloin pitkin puutarhan säleristikkojen reunustaa, joista raskaat köynnökset riippuivat, kerroin lukemani, johon opettajani teki selittäviä huomautuksia.

Setä Sylvain vihasi koulujen yksipuolista kirjakasvatusta, joka perustaa menettelytapansa muistitaitoon, ajattelemisen, älyn ja kokemuksen kehittämisen asemesta. Luonto oli hänestä lapsen ensimmäinen kasvattaja, luonto, joka lakiensa kautta opettaa meitä katselemaan puhtain silmin ja tyynin sydämin elämän ja kuoleman ilmiöitä. Kasvin ihmeellinen rakenne, sen uudestisyntyminen siemenen ja hedelmän kautta, oli valmistava minua eläimen ja ihmisen tutkimiseen, niin että, vähitellen yhtäläisyyksiä keksien, voisin hämmentymättä tulla tuntemaan niiden elimistön ja tehtävät. Nuo nuorten tyttöjen pienet kainoudet, tuo puoli-tietäväisyys, huonosti peitetty uteliaisuus, teeskennelty häveliäisyys, joita ominaisuuksia perheet ja kasvattajat ylpeydellä vaalivat, olivat hra de Riveyrac'ista naurettavia ja tuomittavia. Hän ei uskonut ikinä koituvan mitään hyvää siitä, että väkipakolla tehtiin salaperäisen rumiksi luonnostaan puhtaat asiat, jotka likaantuvat vain likaisten ajatusten niitä käsitellessä.

Luonnon tutkimiseen liitti setäni historian tutkimisen. Ne vuodet, jotka hän tahtoi omistaa kasvatukselleni, hän jakoi kolmeen jaksoon, sovittaen henkisen ravinnon laadun aivojeni voiman mukaiseksi. Hän vertasi itseään äitiin, joka lapselleen varhaisimman iän maitohoidon jälkeen vähitellen antaa kasvisravintoa ja sen jälkeen voimistuttavia ja ravitsevia liharuokia. Minä luin aluksi sarjan tarinoita, innostuen Raamatun, Herodotoksen, Odysseian ja Kyroksen kasvatuksen naiveista kertomuksista. Sitten tuli Plutarkhoksen ja muiden varsinaisten historioitsijani vuoro, ja lapsuusikäni lähetessä loppuaan tutustutti setä Sylvain minut filosofian pääjärjestelmiin ja uskontojen kehitykseen.

Täydentääkseen henkistä kasvatustani, joka oli aloitettu luonnon välttämättömien lakien tutkimisella, setä Sylvain käytti sokrateslaista menetelmää kehittääkseen ja ojentaakseen arvostelukykyäni. Hän koetti saada minut ajatusmaailmassani yhdistämään eroittamattomasti kauneuden aatteen hyveen aatteeseen; hän ei koskaan sanonut: »Tämä on pahaa», vaan: »Tämä on rumaa», vakuutettuna siitä, että hyvä ja kaunis kuuluvat samaan sopusoinnun käsitteeseen. Mutta hän vihasi sovinnaista siveellisyyttä, yhteiskunnallisia valheita, ennakkoluuloja. Hän piti itseään vanhana filosofina, joka suojelijalleen Athenelle, järjen ja tasapainon jumalattarelle pyhitti kasvattamansa terveen ja viisaan neidon.

Tällaisessa kasvatuksessa ei ollut tilaa pienille seurataidoille eikä miellytyskeinoille. Näyttipä siltäkin, että se pitäessään kurissa mielikuvitustani tukahdutti tunteitteni herkkyyden. Tätini ei surukseen huomannut minussa, huolimatta viidestätoista ikävuodestani, jälkeäkään hermostuneista mielenliikutuksista ja hellyyden puuskista, joita hän rakasti ja jotka hänestä olivat runollisen luonteen tunnusmerkkejä. Hra de Riveyrac ei katsonut arvonsa mukaiseksi selittää hänelle, että tuo tunne-elämän liian aikainen kehkeytyminen, joka aikamme varhaiskypsillä nuorilla tytöillä johtuu uskonnollisuudesta ja aistien heräämisen tuottamasta ensimmäisestä hämmingistä, ei suinkaan ole luonnollinen eikä terveellinen. Hän tukahdutti liikatunteellisuuden, joka olisi turmellut sen kuvapatsaan puhtaat viivat, jota hän muovaili verkalleen ihanteensa kaltaiseksi. Kun hän eräänä päivänä tapasi minut lukemassa Pyhän Katariinan elämää, jonka tätini oli minulle lainannut, sai hänen kiihkeä vihansa meidät vapisemaan.

— Älköön koskaan enää tuotako tähän taloon noita barbaarien hirveyksiä! huusi hän heittäen kirjan ikkunasta. Se vielä puuttuisi, että näkisin Hellén kantavan nunnan kaapua, lukevan rukouksia ja uskovan paholaisiin! Tytön, jota olen kasvattanut kuin omaa poikaani! Hänestä tahdottaisiin tehdä luihu, tyhmyri, rippituolien saalis!

Tätini ei uskaltanut enää väitellä minusta rakkaan ja ankaran opettajani kanssa. Mutta »Escarbagnas'n kreivittäret», jotka tiesivät, että olin jättänyt ensimmäisen ehtoolliskäyntini tekemättä, lakkasivat meillä käymästä.

Vuodet vierivät, toinen toisensa kaltaisina. Olin kuudentoista vanha, kun tätini kuoli.

III.

Jollei meillä olisi ollut palvelijatartamme Babettea, olisimme, setäni ja minä, olleet pahemmassa kuin pulassa. Minä olin vielä aivan liian nuori hoitamaan taloutta, ja vaikka olinkin kääntänyt Taloudenhoidon, en ollut lainkaan huvitettu niistä kotiaskareista, joita Xenophon kirjassaan teroittaa mieleen. Setä Sylvain oli maailman epäkäytännöllisin ihminen. Minulla ei ollut käsitystäkään rahan arvosta. Tuntien ylemmyytensä omalla alallaan, Babette, vanhana, suorasukaisena ja uskollisena palvelijattarena, katsoi velvollisuudekseen huomauttaa:

— Herra, on parasta, että annatte neiti Hellélle lomaa. Kuinka hän tulee toimeen, saatuaan miehen ja lapsia, osaamatta ommella nappia kiinni ja tietämättä miten kotletti paistetaan? Hän menee naimisiin eräänä kauniina päivänä…

— Kenties…

— Kuinka, kenties, keskeytti Babette närkästyen. Kaupungissa on kyllältä nuoria herroja…

— Nuo lurjukset, pölkkypäät, aasit! keskeytti setä Sylvain. Haluaisin totta tosiaan nähdä noiden elukoiden tulevan pyytämään minulta Hellétä!…

— No, no, hyvä herra, sanoi Babette, älkäähän huutako noin kovasti. Te luulette, että neidin on helppo päästä naimisiin!… Neiti on miellyttävä, hänellä on omaisuutta, hän on hienosta suvusta. Mutta te olette hänelle opettanut liian paljon hassutuksia. Se pelottaa ihmisiä.

Setää alkoi naurattaa.

— Ole huoletta, Babette. Minulla on omat tuumani. Minun sallittiin kuitenkin suoritella talousaskareita Babetten johdolla. Vielä yksi vuosi kului.

Lokakuu oli loppumassa. Setäni tuntui tavallista miettiväisemmältä. Eräänä päivänä postinkantaja toi hänelle kirjeen, jonka hän luki tyytyväisen näköisenä.

— Hellé, sanoi hän minulle, tule puutarhaan; minulla on sinulle jotakin sanottavaa.

Oli tuollainen syksyn iltapäivähetki, jolloin ohentunut valon väreily tekee värit puhtaammiksi kuin mitä ne ovat kuumina kuukausina. Kesäauringon paahtamat puut, hedelmäpuut, joissa vinot päivänsäteet leikittelevät, autereinen taivas kuultavat kuin kullanvärisen kristallin läpi katsottuina. Tuona päivänä pisti silmääni muutama vioittunut päärynä säleistöjen ristikoista; viikunapuut ravistelivat sinipunervia hedelmiään, jotka putosivat ruohistoon hiljaa kahisten ja jättivät haljetessaan jälkeensä karmiininpunaisen viivan. Päittemme yläpuolella riippui punertavasta köynnösholvista kimpuittain mustia viinirypäleitä. Yöllä oli satanut ja kitkerä tuoksu levisi kosteiden puksipuiden juurelle keräytyneistä lehdistä.

Me kuljimme georgiinein keskellä, jotka aukaisivat auringossa keltaisten umppujensa poimuja. Setäni oli surullinen. Hän katseli puutarhaa ja taloa, joihin hänen liikkumis- ja näköalansa olivat rajoittuneet, samalla kuin tiede oli avartanut hänen unelmiensa ihannekotia äärettömyyteen saakka. Laskien kätensä olkapäälleni hän äkkiä sanoi:

— Kaikki tämä täytyy meidän jättää.

Minä tein hämmästystä osoittavan eleen. Hän jatkoi:

— Me lähdemme Parisiin, rakas pienokaiseni. Sinä olet kahdeksantoista vuotias. Olet jo melkein nainen. Olet, eikö totta, jo paljon yläpuolella sinua vanhempia tyttöjä, tuota lapsen aivoilla varustettua, kevytmielistä ja apinoivasti sievistelevää sukua? Olen uhrautunut sinulle kokonaan, enkä sitä kadu. Nähdessäni sinun kasvavan ja kukoistavan toiveitteni mukaisesti olen saanut kokea sitä, mikä isän tunteissa on suloisinta ja parhainta. Sinä olet voinut luulla, lapseni, että olen ollut itsekäs pitäessäni sinua lähelläni ja kieltäessäni sinulta ne tavanmukaiset ilot, joita ikäisesi nuoret tytöt saavat nauttia. Olenpa vielä, julmasti kylläkin, ryöstänyt sinut sisar raukaltani. Mutta minun oli pakko, täydentääkseni työni, varjella sinua sairaloisilta kosketuksilta, seuraelämän lapsellisuuksilta ja järjelle turmiolliselta mystillisyydeltä. Olen muovaillut sinut Hypatian kuolemattoman ja viehättävän kuvan kaltaiseksi.

— Ah! huudahdin minä, olen hyvin onnellinen löydettyäni teidän kaltaisenne isän.

Hän hymyili.

— Kuitenkin, oma Helléni, minä vanhennun enkä tule saavuttamaan ikää, jonka eli Kentauri, Akhilleuksen kasvattaja, joka minun pitäisi ottaa suojeluspyhimyksekseni. Minä vapisen ajatellessani, että sinä jäisit tänne yksin. Tämän seudun ihmiset ovat raakalaisia. He eivät ymmärrä mitään järjestyksestä eivätkä kauneudesta, mutta heissä on karkeaa sievistelemisen halua, joka olisi sinulle yhtä epämiellyttävää kuin heidän hellyytensä. Täytyy lähteä pois, rakas tyttöseni. Sinun täytyy oppia tuntemaan elämää ja ihmisiä voidaksesi valita itsellesi toverin. Tiedän, pienokaiseni, ettet tahdo myötäjäisilläsi kartuttaa jonkun kaupustelijan korkoja. On luultavaa, että menet naimisiin köyhän miehen kanssa. Sitäpaitsi on hänen oltava sinun arvoisesi.

Minä vastasin:

— Setäni, en ajattele vielä avioliittoa. Olen hyvin onnellinen teidän luonanne. Varmastikaan en tule menemään naimisiin mitättömän miehen kanssa. Te olette tehnyt minut liian vaativaiseksi. Sellainen puoliso kuin tuo kelpo herra Bertin olisi minulle vastenmielinen.

Hra Bertin oli eräs kaukainen sukulainen — jonkinlainen pikkuserkku — joka oli viettänyt muutamia päiviä luonamme.

— Bertin ei ole tyhmä, sanoi setäni. Monet pitävät arvossa hänen hengenlahjojaan: hänen laskevaisuuttaan ja hänen taipumuksiaan kaupantekoon. Kuvittelen, että Bertinistä olisi tullut erinomainen kauppias Korinthokseen, yksi noita merenkulkijoita, jotka purjehtivat Idän satamiin ja ostivat sieltä purppuraa, hunajaa, samosviiniä ja soittavia orjia. Hän osaa tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän tekee uskottavan vaikutuksen. Hän on sekä kohtelias että hauska, kun hän tahtoo saada viinitynnyrinsä myydyksi. Hänellä pitäisi olla pieni Hermes ovellaan. Mutta tuo neuvokas mies ei osaisi miellyttää sinua. Sinun kaltaisesi tytöt, Hellé, olisi annettava palkinnoksi sankareille.

— Onko sankareita vielä olemassa, setäni?

— Aivan varmaan, mutta meidän rumana aikakautenamme täytyy osata niitä löytää. Sankareiksi en, Hellé, sano hirviöiden lannistajia, en valloittajia, en myöskään suuria tiedemiehiä enkä suuria taiteilijoita. Sankari on ihminen, joka on osannut elää korkeampaa elämää ja neron ja hyveen ihmeen kautta luoda itsestään puolijumalan. Hän voi häipyä huomaamattomana vähäpätöisten joukkoon; hän voi tulla väärin ymmärretyksi ja pilkatuksi; meidän tehtävämme, sinun tehtäväsi on tuntea hänet. Jos olisit tavallinen arkinainen, sanoisin: »Mene ja ota ensimmäinen, joka tiellesi sattuu, kunhan hän vain on hyvä ja voimakas.» Mutta aina lapsuudestasi saakka olen aavistanut, että sinä kuulut toiseen rotuun ja olet luotu korkeampaa kutsumusta varten.

Kuljimme hetkisen äänettöminä.

— Minä en vaadi sinulta mitään uhrauksia, jatkoi setäni. Toivon päinvastoin, että seuraat sisäistä ääntäsi. Kaikki naiset eivät suinkaan ole luodut taloudesta huolta pitämään. Samoinkuin löytyy nerokkaita miehiä, samoin löytyy naisia, jotka luonto on valikoinut liittymään heihin. Harvoin he toisensa tapaavat: he odottavat, kaipaavat ja etsivät toisiaan aina ja petyttyään kerran toisensa jälkeen he säilyttävät kuolemaan saakka kaipuunsa ja koti-ikävänsä. Mutta joskus, sivuuttaessaan toisensa, he aavistavat, tuntevat toisensa, nuo kaitselmuksen määräämät rakastajat; he yhtyvät, ja heidän rakkautensa kauneus säilyy esikuvana ihmisille. Usko minua, Hellé, jos arkipäiväinen avioliitto, joka saattanee tuoda mukanaan paljonkin sitä, mitä maailma kutsuu onneksi — rikkautta, kauneutta, arvonimiä — alkaisi viekotella sinua: varo tarttumasta tähän ansaan. Se olisi samaa kuin pettäisit etukäteen tulevaa oikeaa omistajaasi. Sinä päivänä, jolloin tulet hänen läheisyyteensä, tunnet vastustamattoman voiman vetävän itseäsi häntä kohti. Muista sanani, tyttöseni, sinä saavutat rakkauden ainoastaan ihailun kautta.

Setä Sylvain jätti minut tämän sanottuaan. Minä tulin hyvin miettiväiseksi.

Rakkaus! Tuo sana merkitsi minulle jotakin käsitteellistä ja teoreettista. Ei sydämeni eivätkä aistini olleet heränneet. Setäni oli antanut minun elää ihanteitten maailmassa, jossa nykyaikaiset tavat ja ihmiset olivat vain huonosti määriteltyjä sanoja ja häilyviä varjoja, jota vastoin mennyt aika jumalineen, taiteineen ja uninäkyineen oli muodostunut minulle ainoaksi todellisuudeksi. En ollut koskaan aukaissut romaania, en lukenut sanomalehteä enkä kuunnellut nuorten tyttöjen toisilleen uskomia salaisuuksia. Nuoruuden kynnykselle saapuneena olin kuin valkeisiin harsoihin kiedottu kuvapatsas, jossa eli vain otsa, joka ajatteli. Setäni oli kehittänyt älyäni, ymmärrystäni, muistiani; hän oli antanut minulle oikeuden ja kauneuden tajun. Mutta en koskaan ollut koskettanut miehen kättä. En voinut kuvitella, mitä rakkaus mahtoi olla.

Saavuttuani puutarhan perukkaan, nousin muutamia askeleita kiviportaita ylös ja seisoin siinä, käsilläni nojaten muurin harjaa vasten, josta silmä kantoi pitkin vihreitä niittyjä ja niihin viivoitettuja pitkiä, ruskeita syksyisen työn sarkoja. Aurinko painui kukkuloita kohti, joiden jalot, sinertävät ääriviivat häipyivät kultaiseen auteremereen. Kirkas auranterä kiilsi paksussa mullassa. Kastanjaryhmien joukossa, siellä täällä, vapisevat, kalpeat raidat osoittivat puron suuntaa. Pieni kaupunki oli takanani, näkymättömänä, kaukaisena, unohdettuna.

Aurinko laski. Silmäni joivat sen valoa ja tervehtivät sen purppuraista kehää. Sen kasvojen kirkkautta ei pilven hattarakaan himmentänyt, kun se kosketti kastanjapuiden latvoja. Illan hiljaisuudessa kuulin antiikkisen runouden täyteläisten sointujen kaikuvan läpi ilman ja pakanallinen ja neitseellinen sieluni värisi jumalaisessa hurmiossa. Tunsin aavistusten ympäröivän itseäni, ja sykkivin sydämin ojensin käsivarteni kohti kunnian korkeuksia, tuntien olevani pyhitetty sankarin rakkaudelle.

IV.

Setäni oli päättänyt asettautua pysyväisesti Parisiin. Sain hänet taivutetuksi lykkäämään matkaamme muutamia viikkoja, koska tahdoin valikoida ne esineet ja huonekalut, jotka meidän piti ottaa mukaamme. Setä Sylvain sadatteli jäädessään päiväkausiksi yksikseen, mutta minä sanoin nauraen:

— Setäni, oletteko unohtanut kertomuksen Iskhomakesta ja hänen vaimolleen antamansa neuvot? Minä en ole unohtanut, minä, joka olen tutkinut Xenophonia. Vaimon tulee, sanoo hän, olla kodissa samaa kuin mehiläisemo on pesässään. Ja hän lisää, että arkipäiväisimmilläkin esineillä on oma kauneutensa, kun ne ovat hyvin järjestetyt, »sillä näistä ainesosista on tehty sopusuhtaisuus, joka on kauneuden alkujuuri.» Vakuutan teille, setäni, että Xenophon olisi mielellään katsellut noita kiiltäviä kupariastioita ja noita punaisia hedelmiä tuolla tavoin lautasille asetettuina. Minua hävettää se, etten osaa leikata hametta makuni mukaiseksi. Ompelijattarellani ei ole viivakauneuden aistia ja hän panee teidät tuhlaamaan sen rahan, jonka paremmin voisitte käyttää ostaaksenne kreikkalaisten tragediojen uusia saksalaisia painoksia, joita teidän niin tekee mieli. Täti Angélie ei uskaltanut minulle opettaa tätä taloustiedettä, jota te näytätte halveksivan. Sallikaa minun valmistautua tulevia tehtäviäni varten, nimessä Sokrateen, joka varmasti tähän antaa myöntymyksensä.

Minä tiesin, että vetoamalla tähän setä Sylvainin heikkoon kohtaan saisin hänet suosiolliseksi tuumilleni. Hän alistui.

Sumuiset aamut, viileät illat osoittivat syksyn kallistuvan loppuaan kohti. Kukattomassa puutarhassa kimmelsi härmä aamuruskon kajastuksessa. Meidän piti lähteä 3 p:nä marraskuuta, vainajain päivän jälkeen. Setäni, joka tyynenä kuin vanha stoalainen seurasi luonnon ilmiöiden kulkua, ei välittänyt hautojen palvomisesta. Hän vieroi puksipuiden ympäröimää hautakumpua, marmoripatsasta, joka painoi maan povessa haurastuvia luita, sillä rakkaitten vainajien henget elivät hänen muistossaan omaa, ajan kulutuksesta vapautunutta jumal-elämäänsä. Hän sulkeutui kirjastoonsa, sillä välin kuin minä Babetten kanssa tein vuotuisen pyhiinvaellusmatkani vanhempieni haudalle.

Me kuljimme pitkin kirkkomaata, ympärillämme kaikkialla mustia ja valkoisia ristejä ja hautakammioita, jotka tekivät minut surulliseksi mahtipontisella rumuudellaan. Mustiin puettuja naisia kulki ohi tai polvistui; toiset asettivat ristikkoaidoille päivänkakkarakimppuja ja lasihelmistä tehtyjä seppeleitä. Kappelien puoliavoimista ovista näkyi lekottavia kynttilänliekkejä, jotka näyttivät keltaisilta keskellä kirkasta päivää ja värisivät kuin pienet sielut.

Babette polvistui kiven ääreen, jossa oli vanhempaini nimet sekä yksi myöhäisempi kirjoitus. En tuntenut mitään heltymystä ajatellessani isääni ja äitiäni, joita en muistanut. Tätini oli ainoa, jonka kadottamista todella surin. Olin itkenyt häntä vilpittömästi; mutta ymmärsin, että setäni poismeno olisi ollut minulle raskain onnettomuus. Toiselta puolen, setäni oli totuttanut minua ajattelemaan kuolemaa, joka ei herättänyt minussa mitään kauhistavaa mielikuvaa. Kuolema… se oli välttämätön tapahtuma, jota en tietysti odottanut ennen luonnollista aikaa tulevaksi, mutta jonka olisin kyennyt vastaanottamaan kärsimättä muuta tuskaa kuin ruumiillista, kuin tuota kapinoivaa tunnetta, jota tunsi Iphigeneia itkiessään suloisen valon katoamista. Minä jätin itseni luottavaisena luonnon huomaan, joka pitää omana salaisuutenaan seuraako kuolemaa tyhjyys tai kuolemattomuus. Tiesin, että minun on näyteltävä osani erään ajanjakson kuluessa, jonka pituuden määritteleminen ei suinkaan kuulunut minulle, ja tätä osaa varten pyrki kasvattajani kaikin voimin minua valmistamaan. Olin syntynyt elämään elämää, ja minä pidin luonnonvastaisena mielettömyytenä askeettisuutta, joka käskee meidän elää kuolemaa varten.

Babette nousi:

— Neiti parka pääsi taivaaseen, aivan varmaan, mumisi hän. Hänen kuolemansa vuosipäivänä olen antanut lukea messun, huolimatta herra Sylvainista.

»Kuinka voi uskoa taivaaseen ja messun voimaan? kysyin itseltäni paluumatkalla. Setäni sanoo, että kristinusko on vallinnut kuoleman pelon avulla. Se on tyydyttänyt ihmisten vaiston, joka itsepäisesti tahtoo uskoa kuolemattomuuteen. Mutta kuinka voi hyväksyä noita hämäriä ja hirmuvaltaisia dogmeja, jotka ikeen tavoin painavat tervettä järkeä! Tuossa uskonnossa täytyy piillä joku viehätys, jota en tunne.»

Seuraavana päivänä, sillä välin kun matkalaukkuja kannettiin alas, Babette sulki ikkunaluukut. Meidän huoneemme ja täti Angélien asunto jäivät koskemattomiksi. Otimme mukaamme vain kirjaston kirjat ja huonekalut. Kun suuri avain kääntyi lukossaan, ahdisti tuska sydäntäni. Syleilin katseellani käytäviä, muureja, puita, sokeaa ja mykkää taloa. Vaunut lähtivät liikkeelle.

Pienen kaupungin kaduilla kääntyivät ohikulkijat katsomaan taaksensa moittivan ja uteliaan näköisinä. Babette itki raitaiseen nenäliinaansa. Setäni istui käsivarret ristissä rinnalla, vaiti. Me ajoimme poppeleilla reunustettua tietä, joka vei asemalle. Viimeisen kerran näytti kaupunki punaiset kattonsa, hedelmäpuutarhansa, kiemurtelevat savupilarinsa, joita kolea pohjoistuuli kallisti etelään päin; sitten katosi se vaaran taakse. Parisin pikajuna kuljetti minua uutta elämää kohti.

V.

Heräsin seuraavana päivänä huoneessani eräässä Tournelles'in rantakadun hotellissa. Puolipukeissani aukaisin ikkunan ja astuin ulos parvekkeelle.

Oli kuuden aika aamulla. Rantakatujen ääriviivat kirkkoineen ja torninhuippuineen häipyivät rajattomaan usvamereen, jonka läpi valo päilyi tuhansina helmen ja sinisen harmaina vivahduksina. Saint-Louis'n saaren rakennusryhmät olivat melkein ruusunpunaiset. Oikealla puolen Bercyn taholla välkkyi Seinen leveä, sininen pinta täynnä pursia ja tasapohjaisia aluksia, joista purettiin hiiliä, jauhosäkkejä, omenakoreja. Lähempänä se haarautui kahtia, sulkien La Citén sinivihreään syleilyynsä. Tuomiokirkon harmaa katto, holvikaarineen, kellotapuleineen ja torneineen kohosi selväpiirteisemmin taivaan rantaa vasten; ja vielä korkeammalla säteili etäämpänä Sainte-Chapellen kullattu huippu auringonsäteen siihen sattuessa.

Tällaisena näin kaupungin, aamuruskossa. Se ilmehti minulle aavistamatonta kauneutta, jota vuosisadat olivat muovailleet ja rikastuttaneet, sopusointuisena vastakohtineen ja vaihtelevine näkyineen. Elämä ei hymyillyt tämän epävakaisen taivaan alla, tässä ohennetussa ilmakehässä, mutta se oli hermostunutta, monivivahteista, kiihkeää. Maailman sydän sykki täällä.

Minusta tuntui kuin olisi sykkinyt sen mukana vienosti oma, rauhallinen sydämeni, joka siihen saakka oli uinunut neitseellisessä välinpitämättömyydessään. Ja minä aloin unelmoida. Eikö ollut enne tämäkin, tämä aamuisen Parisin juhlatunnelma, joka oli vastaanottamassa nuoruuttani? Minkähän kadun varrella, matalassa majassako vai upeassa talossa heräsi tänä jumalaisena hetkenä, syyspäivän syntyessä suloisena kuin keväinen aamunsarastus, unelmieni luvattu rakastaja, sankari, jolle minun tuli lempeni omistaa? Minä kuvittelin häntä yhtä nuoreksi kuin itsekin olin, kauniiksi sekä ruumiiltaan että sielultaan, miehisen kunnon aseistamaksi tulevaisia valloituksia varten. Milloinkahan saisin hänet nähdä? Mistähän salaperäisestä merkistä hän voisi minut tuntea?

Söin aamiaista setäni kanssa vihreäseinäisessä ruokailuhuoneessa, joka oli juhlallinen kuin akatemian sali.

Kahvia tarjoiltaessa tuli kaksi herraa vieraaksemme. Heillä oli pitkät, likaisen valkeat hiukset, ajellut leuat, suuret punaiset kaulaliinat; he olivat oppineen, rehellisen ja köyhän näköisiä. Ne olivat Lampérier, hellenisti, ja Grosjean, rahantutkija, molemmat Instituutin jäseniä, jotka kahdenkymmenen vuoden ajan olivat olleet setäni kanssa kirjeenvaihdossa ja nyt näkivät hänet ensi kerran.

Heidän takaansa ilmestyi nuori mies. Hän oli kuin puusta veistetty ja tuntui liikkuvan itsetoimivien vietereiden avulla. Hänen parraton, tiukkaviivainen päänsä ei ilmaissut mitään määrättyä ikää. Hänen tukkansa oli pitkä, ylöspäin kammattu ja paljasti erinomaisen kauniin otsan. Koko hänen olemuksensa oli minusta eriskummallinen: kultasankaiset silmälasit, silkoisen sileä nuttu, kulmikkaat ja viivoitellun määräperäiset eleet. Setäni ilo oli vilpitön:

— Herra Karl Walter, neiti Hellé de Riveyrac, veljentyttäreni.

Ällistyneenä seisoin paikallani, kun hra Walter ojensi minulle kätensä: — Yksi! kaksi! — ja sitten istuutui: — Yksi! — niin suoraviivaisin liikkein, että ne muistuttivat preussilaista sotilasharjoitusta: Karl Walter! Olin lukenut hänen saksankielisiä esteettisiä teoksiaan. Kuinka tuo henkilö, joka näytti olevan kotoisin kuin jostakin Hoffmannin sadusta, on voinut uudelleen eloon herättää kreikkalaisen taiteilijan elämän ja sielun ihmeteltävässä filosofisessa romaanissaan: Eukrateen elämä, johon olin ollut niin ihastunut?

Molemmat tiedemies vanhukset toivottivat meidät tervetulleiksi Parisiin, kyselivät yhtä ja toista opinnoistani ja valittivat katkerasti humanististen tieteiden rappiotilaa oppikouluissa. Karl Walter keskusteli saksaksi setäni kanssa. Ymmärsin, että hänen piti seurata erästä tiedemiesten lähetystöä, jonka tehtävänä oli jatkaa Olympian kaivaustöitä. Äkkiä hän nousi: — Yksi! — ojensi kätensä: — Yksi! kaksi! — ja poistui, hellenistin ja rahantutkijan seuratessa hänen kintereillään.

— Tunnetteko paljon ihmisiä Parisissa? kysyin setä Sylvainilta.

— Minulla on ystäviä, joita en ole koskaan nähnyt; Lampérier ja Grosjean kuuluvat niihin. Minulla on myöskin täällä eräitä nuoruuden tovereita, jotka toimittavat sanomalehtiä tai jotka kirjoittavat romaaneja, niin kutsuttuja parisilaisromaaneja, valitettavasti!… Mutta noista ihmisistä en välitä. On sitten toisia, jotka ovat hyvin köyhiä ja tuntemattomia: erikoisalan tutkijoita kuten minäkin, kirjastorottia. Vielä on täällä Charles Gérard, historiantutkija, dosentti École normalessa, entinen opintotoverini pappisseminaarista. Sinä saat häneen tutustua. Hän on oppinut ja vakaumuksen mies. Pidän hänestä paljon.

— Hänestä ette ole minulle koskaan puhunut.

— Mitä varten olisin sen tehnyt? Mielikuvituksesi olisi saanut vain turhaa työtä. Nyt, kun olet järjellinen olento, eivät rouva Gérardin loistavat vastaanotot voi saada sinua päästäsi pyörälle.

— Herra Gérard on naimisissa?

— On. Hänellä on vaimo, jota sanotaan kauniiksi ja joka ei miellytä minua. Eipä silti, ettei hän todellakin olisi kaunis, mutta hänellä ei ole hienostunutta suloutta, liikkeitten ja äänen sopusointua. Hän muistuttaa itämaiden naista, joka lihoo velttoudessa ja hajuvesien tuoksussa. Mutta tuo majesteetillinen henkilö on uskomattoman kevyt luonteeltaan. Hän on kuin pyylevä harakka, joka alituisesti lörpöttelee ja hyppii. Älä kuuntele lainkaan niitä neuvoja, joita hän aivan varmaan tulee sinulle antamaan. Nuoren tytön tulee verhota itsensä kainoudella, olipa hän sitten kaunis tai ei.

Iltapäivä oli varattu kaupungilla liikkumista varten. Notre-Damen edustalle saavuttuamme setä Sylvain pysähdytti ajopelit. Huolimatta siitä, että hän oli puhunut minulle halveksien keskiajasta, tunsin kirkon sisään astuttuamme ennen aavistamattoman kauneuden uhoavan noista mahtavasti kohoavista pylväistä, hämärteisistä holveista, ihmeellisen väririkkaista ikkunamaalauksista.

— Lähtekäämme täältä, sanoi setä äkkiä. On kylmä; on pimeä. Näissä goottilaisissa kirkoissa hengittää sisäänsä ikuista koti-ikävää ja kuoleman kauhua.

— Te ette ole oikeudenmukainen! sanoin vaunujen lähtiessä jälleen liikkeelle. Katsokaa: tuo katedraali kohoaa sopusointuisena saaren kärjessä. Se ikuistuttaa tuhansien työmiesten vaivannäöt ja unelmat. Huolimatta siitä, että se on paljas ja kylmä, on minusta kuin ainakin heidän sielunsa asuisivat siinä, jollen tuntisikaan Jumalan läsnäoloa. Ettekö lainkaan pelkää olevanne liian yksipuolinen, setäni? Renan, jota olette antanut minun lukea, surkutteli sitä, ettei Pallas Athenen otsa voinut tajuta laajempaa kauneutta, kauneuden eri lajeja.

— Minä vihaan kristittyjen jumalanpalvelusta ja heidän siveyskäsitteitään, vastasi hän. He ovat rikkoneet maailman kaikkeuden rauhan. Älä puhu minulle sielun salaperäisestä lennosta: ei mikään muu ole kaunista kuin valo, tasasuhtaisuus, sopusointu ja totuus. Ihmiset, jotka ovat rakentaneet noita katedraaleja, ovat tuoneet luurangon taiteeseen. Kaikkialla he näkivät sen irvistelevän kuolontanssin. He ovat alentaneet hyveen eräänlaiseksi likaiseksi välipuheeksi, joka on voimassa heidän ja heidän Jumalansa välillä; he ovat saastuttaneet rakkauden, polttaneet naisen häpeämerkillä eivätkä ole keksineet äitiydelle muuta puolustusta kuin Maarian neitseellisen sikiämisen.

Hän pisti päänsä vaununovesta ja huusi:

— Ajuri, pysähdyttäkää Louvren edessä!

Saavuttuamme Carrouselin pihalle hän auttoi minut alas ja sanoi:

— Pudistakaamme itsestämme pois kaikki tuo goottilainen mieliala. Minä näytän sinulle, missä on Kauneus.

Hän johdatti minua läpi portaitten sokkeloisten käytävien antiikkisen taiteen suureen osastoon. Me harhailimme tyhjien salien viileässä hiljaisuudessa, kauniiden alastomien muotojen, pylväänpäiden, hauta-uurnien, muistotaulujen keskellä, jotka kertoivat muinaiskreikkalaisesta elämästä soinnukkaalla kielellään, jota jo ymmärsin. Vihdoin tuli näkyviini Milon jumalatar koskemattomassa kauneudessaan, katkonaisine jäsenineen, puhtaana kuin kaunis Sophokleen runo. Ja äkkiä kirkastui minulle koko tuo ylevä plastiikka, jota eivät mitkään kirjat eivätkä kaiverrus- ja veistosjäljennökset voi tarkalleen ilmituoda. Tunsin jälleen palaavani isänmaahani. Nämä ympärilläni kohoavat jumalat: Dianat lyhyissä tunikoissaan, nuoret Bakkhokset, Theban ja Deloksen Apollonit ruumiillistuttivat tutunomaisia vertauskuvia. Olin melkein heidän aikalaisensa, sillä minut oli ravittu attikalaisten kennojen hunajalla Gallian taivaan alla. Minun sieluni, maanpakoon tuomittuna kuten hekin, etsi heidän marmoristaan kajastusta kirkkauden maasta.

Kuukautta myöhemmin asetuimme asumaan Rue Palatinen varrelle erääseen puutarhan perällä olevaan, sangen rapistuneeseen sivurakennukseen. Ennen meitä oli siinä asunut Karl Walter, joka luovutti meille vuokrakontrahdin ja osan irtaimistoa. Pohjakerroksessa oli sali kolmine ikkunoineen, joiden valkoisissa puitteissa huomasi jälkiä kultauksesta, pieni ruokasali ja avara suoja, jota käytettiin kirjastona. Ensimmäinen kerros jakautui neljään huoneeseen ja niiden yläpuolella oli ullakkokomeroita. Minua pelottivat korkeat ja liian uudet kasarmit ja minä rakastin, juuri sen vanhuuden vuoksi, tätä surumielistä ja viehättävää asuinpaikkaa. Puutarha ulottui aina Rue Servandonille saakka ja sitä ympäröivät muurit, joissa köynnökset kiemurtelivat. Saint-Sulpicen tornit sulkivat näköalan. Keskellä nurmikkoa pulppusi suihkukaivo sammalen vihertämän kiven onkalossa ja aivan perällä pensaspyökkien keskellä seisoi tynkäjäseninen Amor-patsas, jonka pinnalle tuulessa huojuvat lehvät loivat valo- ja varjoleikkiä.

Kirjastohuoneen sisustus oli täsmälleen sama kuin Châtaigneraie'ssakin. Parthenonin friisi, rintakuvat ja harmooni olivat saaneet vanhat paikkansa ja olympialainen Pallas, joka oli päästetty ulos lasikaapistaan, seisoi korkean mustamarmorisen uunin päällä!

Joku ensimmäisen keisarikunnan entinen prefekti oli kalustanut tämän talon, ostettuaan sen eräältä emigrantilta. Sali punaisine haalistuneine silkki verhoineen oli komea ja arvokkaan näköinen. Siellä oli kaunis pronssinen pendyyli, kirjoituspöytä ja klavesini. Minun huoneeni oli kuin jäljennös jostakin vaskipiirroksesta: puinen vuode pylväineen, kaksi paimentyttöä, Psykhe solmukkeilla ja kukkaköynnöksillä koristeltuine kehyksineen, persialaistyyliset seinäpaperit sinisine ja valkoisine kuvioineen.

Tässä hiljaisessa asumuksessa, Saint-Sulpicen tornien varjossa, minä jatkoin Castillonin aikuista opinnoille omistettua elämääni. Setäni oli odottanut Parisin matkaamme antaakseen minun lukea nykyaikaista historiaa ja kirjallisuutta. Muistopatsaat, kadut, kaupungin näköalat kuvittivat havainnollisesti hänen opetustaan. Minä jatkoin erinomaisella nautinnolla noita keskusteluja ja kävelyretkiä ja lueskelin puutarhassa, näkymättömän suurkaupungin melun tuudittamana. Lampérier, Grosjean ja Walter tulivat usein teelle. Aukaisin silloin klavesinin ja soitin Bachin fuugia ja Gluckin aarioita setäni säestämänä, joka muisti joskus opetelleensa huilun ja viulun soittoa. En tuntenut minkäänlaista vaihtelun ja seikkailun kaipuuta enkä ollut erikoisemmin innostunut kun, saatuani kutsun rouva Gérardin tanssiaisiin, tilasin ensimmäisen iltapukuni.

VI.

Setäni oli liian ankara rouva Gérardia kohtaan. Tällä ruumiikkaalla, ikävystyttävän lörpöttelevällä naisella oli kaikki viat, mutta ei yhtään pahetta. Hra de Riveyrac olisi pitänyt häntä mielenkiintoisempana, jos hänellä olisi ollut kaikki paheet eikä yhtään vikaa. Rouva Gérardin keimailu ei ollut tahallista; hänen juorunsa vahingoittivat tuskin ketään; hänen pienille turhamaisuudesta johtuville valheilleen täytyi hymyillä. Rouva Gérard oli kykenemätön tekemään pahaa eikä osannut tehdä hyvää. Hän oli kaikin puolin vähäpätöinen, mitä suurimmaksi onneksi hänen miehelleen, hra Charles Gérardille. Vaimo, joka todellakin on »henkilöllisyys», velvoittaa miehensä kiinnittämään häneen huomiota, moittimaan tai kiittämään häntä. Sattuupa niinkin, että hän rauhanhäiritsijänä tunkeutuu siihen osaan miehen elämää, jonka tämä on varannut kirjallisuutta, politiikkaa, liikeasioita tai huvitusta varten. Rouva Gérardin loruilu ja hääräily ei liikuttanut Charles Gérardia lainkaan. Hän oli tottunut siihen samoin kuin voi tottua seinän takana jyskyttävän koneen yhtämittaiseen ja aina samanlaiseen meluun.

Heidän salongissaan kävi ennen muita Gérardin virkaveljiä, varattomia opettajia, joilla oli naimaikäisiä tyttäriä, kirjailijoita, Akatemian jäseniä, joitakin poliitikkoja sekä kunnianhimoisia nuoria ylioppilaita, jotka toivoivat itselleen suosituksia ja erikoisetuja. Torstaisin, joka toinen viikko, rouva Gérard tarjosi teetä; kahdet tanssiaiset ja neljä juhlapäivällistä kuuluivat suurien vastaanottojen vuotuiseen ohjelmistoon.

Noissa pienissä torstai-illatsuissa olin käynyt muutamia viikkoja saapumiseni jälkeen. Tunsin itseni kyllin tahdikkaaksi ja viisaaksi voidakseni arvata sen, mitä maaseutuelämä ja opintovuodet eivät olleet voineet minulle opettaa. Päätin puhua vähän ja pysyä kainon pidättyväisenä, olematta silti liian arka. Rouva Gérard, joka erinomaisen lämpimästi oli minut vastaanottanut ensimmäisellä vierailulla käydessäni, oli kaikkialla kertonut elämänvaiheeni, muovaillen ja värittäen niitä niin hyvin, että heti ensi iltana sain osakseni uteliaisuusmenestyksen, jonka saapumiseni aiheuttama hiljaisuus ilmaisi. Odotettiin uutta rouva de Staëlia, neiti Dacier'ta, jonkinlaista oppinutta ja rohkeapuheista keskustelijatarta. Mutta sisään astuikin nuori vaalea tyttö, valkeaan harsoleninkiin puettuna, ilman yhtään jalokiveä, ilman kukkaa. Säälin hymy kuvastui pettyneiden läsnäolijoiden kasvoilta. »Tuoko nyt on, tuntuivat kaikki sanovan, se luvattu merkillisyys?» Tunsin, että nuoret tytöt kiihkeästi toivoivat minun olevan ruman ja että nuoret miehet olisivat olleet mielissään voidessaan nimittää minua pedantiksi. Ainoa, joka alentui puhelemaan kanssani, oli eräs itsekylläisen näköinen neiti, lattearintainen, nenäkakkuloita kantava lisensiaatti, jonka ajatukset eivät kantaneet Sorbonnea ulommaksi. Rouva Gérard lienee hänelle ylistänyt oppineisuuttani kovin haltioitunein puheenparsin, ja neiti, otteluun valmiina, tahtoi näyttää etevämmyyttään. Tuskin oli hän aloittanut keskustelun, — tavalla, joka oli omiaan tekemään meidät naurettaviksi, — kun minun pidättyväisyyteni teki lopun hänen lähentelyistään. Mutta pelätty vaikutus oli saavutettu, ja seura katseli minua epäluuloisesti.

Olisin mielelläni keskustellut nuorien, ikäisteni tyttöjen kanssa, joita nyt näin ensi kertaa. Minun mielestäni he olivat ikäänkuin keskeneräisiä, vain puolittain itsetietoisia; ja kuitenkin olivat he kokeneet tunteita, jotka minulle olivat vielä aivan outoja. Minä olin elänyt vuosisatani ulkopuolella, yhtä rintaa vainajien kanssa, joilla ei ole ikää yhtä vähän kuin isänmaatakaan, ja vasta nyt synnyin yhteiskuntaelämään, johon nuo ruusunpunaiseen ja taivaansiniseen puetut tietämättömät lapset olivat tulleet ennen minua. Heissä saattoi nähdä alkuluonnoksen nykyaikaisesta naisesta. Perhetuttavien salongeissa, äidin valvovan silmän seuratessa, he valmistautuivat rakkauden taisteluun; heille oli opetettu viehättämisen taito, varovaisuus, luvallinen keimailu, väijyvät vaarat, ja minä olin kuin norsunluinen Pallas, eläen liikkumattomalla jalustallani ikuista unelmaa.

Muutamien viikkojen kuluttua en enää herättänyt uteliaisuutta enkä paheksumista. Toiset syyttivät minua ylpeydestä, toiset liiallisesta arkuudesta. Minuun suhtauduttiin hyväntahtoisella välinpitämättömyydellä. Eräät nuoret miehet, jotka pitivät minua kauniina, koettivat ylläpitää jonkunlaista hakkailua.

Lähemmin heitä tarkasteltuani huomasin, että he olivat älykkäitä ja sivistyneitä; mutta kaikki he näkyivät olevan ammatillisuuden rumentamia. Näin opettajia, lääkäreitä, asianajajia, mutta en löytänyt yhtään ihmistä. Yhteiskunta oli heidät sorvaillut jotakin erikoista virkaa varten; ammatti oli tullut heidän toiseksi luonnokseen, ja heidän älynsäkin, liian yksipuolistuneena, tuntui olevan samalla sekä pingoitettu että kutistunut, koska siitä puuttui tasapainoa ja oikeat suhteet. Tämä selitti minulle heidän ajatustensa pikkumaisuuden ja heidän horjuvan arvostelukykynsä, silloin kun he uskalsivat oman alansa ulkopuolelle, ja minä ymmärsin, miksi setäni piti niin tärkeänä sitä, mitä hän nimitti sopusointuiseksi kasvatukseksi.

Minulla oli lasten kokemattomuus; minulla oli myös heidän ankara johdonmukaisuutensa ja lahjomaton selvänäköisyytensä. Ihmettelin kaikkea, ihmisiä ja asioita, etenkin ihmisiä, joista ei vielä ainoakaan ollut voittanut minua henkisellä ylemmyydellään tai sillä selittämättömällä henkilöllisellä lumousvoimalla, joka on ulkopuolella erittelyn.

Elämääni toi uutta viehätystä erään naisen ystävyys.

Siinä eristäytyneessä asemassa, johon olin joutunut käydessäni ensimmäisiä kertoja rouva Gérardin luona, olin kiinnittänyt huomioni rouva Marboyn valkoiseen tukkaan, vienon sinisiin silmiin ja puhtaaseen äärikuvaan. Hän muistutti minusta täti Angélieta. Eräänä iltana uskalsin lähestyä häntä ja mainita hänelle tuosta yhdennäköisyydestä. Hän vastasi mitä sydämellisimmällä äänellä:

— Olen kovin mielissäni tästä sattumasta, neiti, ja toivon, että se on hyvä enne, sillä haluaisin tulla teidät tuntemaan; te olette herättänyt vilkasta mielenkiintoani.

— Missä suhteessa, rouva? kysyin.

— Yksistään kasvonpiirteenne ovat kiinnittäneet huomiotani. En tunne teitä tarpeeksi voidakseni arvostella teitä muun kuin ulkonäkönne perusteella; mutta silmänne miellyttävät minua. Ne ilmaisevat, että olette hyvä, älykäs ja rehellinen. Teidät nähdessäni haluaisin syleillä teitä. Minulla ei ole lapsia, ja olisin toivonut tytön, joka olisi ollut teidän näköisenne.

— Kiitän teitä ystävällisyydestänne, rouva. Ei koskaan ole kukaan puhunut minulle tuolla tavoin.

— Niinkö?

— Setäni rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta hänellä ei ole aikaa eikä halua kohdella minua lapsena.

Muutamin sanoin kerroin elämänvaiheeni. Rouva Marboy katseli minua säälinsekaisella ihmetyksellä:

— Ja ette ole koskaan tuntenut tyhjyyttä sydämessänne? Opiskelu on riittänyt täyttämään koko elämänne?

— On, rouva. Mutta keskustellessani teidän kanssanne alan ymmärtää, miten suloista on saada osakseen myötätuntoa.

— Te olette herttainen, sanoi hän puristaen kättäni. Tulettehan katsomaan minua, eikö totta?

— Olen hyvin onnellinen kutsustanne, rouva. Puhuin sedälle tästä tapaamisesta. Hän sanoi:

— Todellakin, sinä voit mennä rouva Marboyn luokse. Tuo rakastettava vanha rouva tulee sinulle opettamaan maailman tapoja ja käyttäytymistaitoa eikä tärvele henkeäsi eikä sydäntäsi. Pidän hänen seuraansa sinulle paljon sopivampana kuin rouva Gérardin tai jonkun kaksikymmenvuotiaan tyttöletukan. Mutta tänä iltana tanssittiin. Miksi et tanssi?

— En osaa tanssia, setäni.

— Se on totta… Tahdotko oppia? Joku mustaan hännystakkiin puettu pässinpää opettaa sinut kyllä viulun vingutuksen mukaan ottamaan askeleet ja laskemaan tahdin.

Tein kauhua osoittavan eleen.

— Et pidä siitä? Olet oikeassa. Nykyaikainen tanssi on naurettavaa ja usein rivoa.

— Rivoa?

Hän ei vastannut. Hetkisen hiljaisuuden jälkeen:

— Olen kyllä huomannut, että sinulle ei anneta sitä arvoa, jonka ansaitset. Tuhat tulimmaista! Hanhet ihmettelevät joutsenia nähdessään. Älä senvuoksi ole levoton tulevaisuutesi suhteen.

Seuraavana maanantaina setäni saattoi minut rouva Marboyn luo.

— Rouva, sanoi hän, veljentyttäreni on minulle ilmaissut hartaan toivomuksensa saada tutustua teihin lähemmin. En ole häntä vielä koskaan uskonut kenenkään huostaan, mutta hän ei voisi löytää viehättävämpää ja hyväntahtoisempaa holhoojaa kuin te olette.

— Syleilkää minua, neiti Hellé, sanoi vanha rouva tuolla vastustamattomalla viehkeydellä, joka ei setäänikään ollut voinut jättää välinpitämättömäksi. Tunnen, että sielunne on kasvojenne kaltainen, ja minä rakastan teidän kauneuttanne.

— Te tulette huomaamaan, että Hellé on kokematon monissa asioissa, jatkoi hra de Riveyrac. Minä olen tehnyt hänet sellaiseksi. Olen tahtonut kasvattaa esikuvallisen olennon, josta ei tulisi epäsikiötä siveellisessä suhteessa. Luulen siinä onnistuneeni. En ole häneltä koskaan mitään salannut, ja hän ei ole koskaan valehdellut. Hänellä on miehen aivot ja neitseen sydän. Tulette hänestä pitämään. Ja koko elämäni työ on teidän kauttanne saava lopullisen viimeistelyn.

— Ettekö pelkää, että minä sen turmelen? sanoi iäkäs ystävättäreni nauraen. Tunnen teidän mielipiteenne ja aatteenne enkä niitä kaikkia suinkaan ymmärrä tai hyväksy. Olen nainen, jolla on ollut kaikki sukupuolensa ennakkoluulot ja heikkoudet, herkkä ja hento olento, jolla tunne on ajatusta voimakkaampi. Minä käyn mielelläni kirkossa, luen romaaneja, runous saa minut itkemään ja, niin vanha kuin olenkin, tulen liikutetuksi todellista rakkautta nähdessäni. Te näette, hyvä herra, että minä avomielisesti paljastan teille älyllisen rakenteeni keskinkertaisuuden.

— Te jätätte mainitsematta vikojenne joukosta taipumuksenne leikinlaskuun ja hienoon ironiaan, vastasi setä Sylvain. Vai luuletteko todellakin, rouva, että haluaisin tämän kauniin tytön tehdä neiti Dupontin, tuon sietämättömän lisensiaatin kaltaiseksi? Naisia on sataa lajia; Hellé edustaa niistä kaikkein harvinaisinta, hienointa; mutta hän on nainen kuten Muusatkin, kuten Athene. Pitääkö sitten sen seikan, että hän osaa ajatella ja ymmärtää välttämättä merkitä sitä, ettei hän osaa rakastaa? Hän voi rakastaa niinkuin kuka tahansa toinenkin, paremmin kuin joku toinen, kirkaskatseisella ja ylpeällä rakkaudella. Ja jos rakkaus hänet pettää, ei hän alennu noiden levottomien sielujen tasolle, jotka kulkevat miehestä mieheen kerjäten pettävien harhakuvien häpeällistä almua; hän vetäytyy syrjään, koskemattomana, siihen piilopirttiin, jonka olen hänelle varannut; en myöskään pelkää, että hän enää on altis naisellisille vaikuttimille, joilta olen huolellisesti hänet varjellut hänen tyttövuosinaan. Hänen naisellisuutensa ilmenee vain vienona suloutena, eikä teidän esimerkkinne eikä neuvonne voisi häntä taivuttaa mystillisyyteen tai tunteilevaisuuteen.

— Älkää puhuko pahaa tunteellisuudesta, herra de Riveyrac. Tiedän kyllä, ettei se ole enää muodissa ja että sitä ei tapaa enää muualla kuin maaseudulla, yksinkertaisissa koulutyttösieluissa, jotka eivät vielä ole nykyaikaistuneet, tai talttuneissa vanhuksissa, jotka ovat jo lakanneet olemasta nykyaikaisia. Epäilemättä voidaan pilkata pientä sinikukkaa, mutta se on tuoksullaan sulostuttanut monen arkipäiväisen elämän. Se katkaistaan liian helposti nykyään. Uskokaa minua, miesten niinkuin lastenkin parhain turvapaikka on äidin syli, vanhanaikaisen aviovaimon, jolle kärsimys on opettanut hellyyttä, eikä suinkaan järkeilevien sportswomen'iemme miehekkäät käsivarret.

— En tunne lainkaan noita sportswomen'ia, joista puhutte, sanoi hra de Riveyrac, enkä halua tunteakaan. Olen kaduilla nähnyt eriskummallisten olioitten ratsastavan teräksisillä kulkuneuvoilla. Ne ovat kauhistuttaneet minua. Mielestäni kävelyn, juoksun ja järkiperäisen voimistelun pitäisi riittää muodostamaan kaunis ruumis. Katsokaa kuinka veljentyttäreni on voimakas ja notkean siro. Se johtuu siitä, että hän on kasvanut vapaudessa ja harjoittanut jäseniään samoinkuin henkeäänkin. Mutta se ei ole suinkaan samaa kuin sportswoman. Palataksemme jälleen tunteellisuuteen, rouva, sanon teille, että minä olen nauttinut sen siunauksista, sillä äitini oli yksi noita 1820-luvun kauniita haaveilijattaria, todellinen nainen, täynnä suuria tunteita ja runollista kaihomieltä. Hän oli muokannut sisareni omaksi kuvakseen, mutta kohdatessaan minussa lujan järjen, tukevan tarmon ja keskitetyn tunne-elämän hän välistä teki minulle julmaa vääryyttä. En ole kantanut mitään kaunaa hänen muistolleen, mutta en voi unhoittaa sitä, että tuo onneton taipumus ylenmääräisiin mielenliikutuksiin ja nuo turhanpäiväiset heltymisen puuskat tärvelivät nuoruuteni ja loivat helvetin kotielämäämme. Isäni ihaili hänen naisellista herkkyyttään, ja koko perhe piti minua itsekkäänä, kivisydämisenä jakobiinina. Kieltäydyttyäni rupeamasta papiksi pahenivat väärinymmärrykset… Ah, rouva, kun minun sitten vuorostani piti kehittää nuorta sielua, vannoin, etten sitä heikontaisi enkä liuentaisi tuossa tunteellisuuden haaleassa kylvyssä. Olen sen kastanut totuuden ja viisauden virkistävään lähteeseen. Hellé ei surkeile turhasta, mutta hän ei myöskään ole veltostuttava miehensä tarmoa; hän tulee kasvattamaan tosi miehekkään rodun. Sensijaan että teidän hennot tyttölapsenne ikuisesti joutuvat don Juanien saaliiksi, on hän kykenevä sankarilliseen rakkauteen ja sankarilliseen uhrautuvaisuuteen.

— Pidän hänestä sellaisena kuin hän on, vastasi rouva Marboy. Tuo voimaperäinen kasvatus, joka minua hiukan pelottaa, ei ole laisinkaan vähentänyt hänen viehkeyttään, ja koska Hellé on hyvä, vaatimaton ja onnellinen, täytyy myöntää, että olette oikeassa.

VII.

Minä kiinnyin kohta rouva Marboyhan, ja pian oli molemminpuolinen mieltymyksemme kehittynyt todelliseksi ystävyyssuhteeksi. Vietin kernaasti päiväkausia tuossa viihtyisässä, vaaleilla huonekaluilla sisustetussa, sitruunan värisillä seinäpapereilla verhotussa pikku salongissa, jossa Nizzan ruusut tuoksuivat. Rouva Marboy, joka kävi säännöllisesti puettuna harmaaseen tai malvanväriseen pukuun ja pitsimyssyyn, istui turvallisesti uunin nurkassa, siron työpöytänsä ääressä. Kun vieraita saapui, panin itse pöytään teen ja leivokset ja pidin huolta tarjoilusta aivan kuin olisin kuulunut kotiväkeen. Rouva Marboyn ystävät eivät muistuttaneet ollenkaan niitä levottomia, teennäisiä ja oppineita vieraita, jotka kävivät rouva Gérardin luona. Täällä tapasi keski-ikäisiä rauhallisia naisia, vanhoja hyväntahtoisia herroja ja muutamia ylhäissukuisia nuoria miehiä, sirosti ja arvokkaasti käyttäytyviä. Vaikkakin rouva Marboy eli vaatimattomasti eikä koskaan liikkunut suuressa maailmassa, oli hän sukua rikkaille ylimys- ja säätyläisperheille. Nämä sukulaissuhteet selittivät mielestäni ne muutamat ennakkoluulot, joita hänellä oli, mutta joita hän ei koskaan korottanut uskonkappaleiksi. Hän rakasti moitteetonta seurustelutapaa, kauniita kohteliaisuuksia, tunteen tuhansia eri vivahduksia, jotka, kuten hän sanoi, olivat sydämen aateluuden tunnusmerkkejä. Hän oli saanut pintapuolisen kasvatuksen, jollaisen Oiseaux'n tai Sacré-Coeur'in nunnat antoivat sen ajan tytöille; hän osasi hiukan englantia ja italiaa; hän soitti pianoa, lauloi vielä ihastuttavasti Bellinin ja Donizettin aarioita ja ihaili Musset'ta ja Lamartinea. Hän oli hyvin hyvä, hiukan taipuvainen pilantekoon, ja piti mielenliikutuksiaan mielipiteinä, jotka hän viehättävästi toi esille ja joita hän puolusteli kertomalla esimerkkejä elämästä. Hänen johtopäätöksensä eivät aina olleet luotettavia, mutta hän puhui niin hauskasti, ettei häneen lainkaan väsynyt. Mentyään hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, jota hän jumaloi, hän ei ollut murehtinut muuta kuin lapsettomuuttaan ja liianaikaista leskeksi jäämistään. Lämpimät ystävyyssuhteet loivat vielä hohteensa hänen kauniisiin kuusiinkymmeniin ikävuosiinsa.

Minä olin tuon rakastettavan naisen ainainen kummastelun aihe.

Eräänä helmikuun iltapäivänä, yksin ollessamme, hän kertoi minulle erään tarinan kihlauksensa ajoilta ja sanoi, nähdessään minun haaveksien tuijottavan takkavalkeaan:

— Kenties pidätte, pieni ystäväni, kovin lapsellisena tällaista vanhan naisen loruilua. Mutta te olette yhdeksäntoista vuotias: pian saatte itse kokea rakkautta.

Pudistin päätäni. Rouva Marboy laski kätensä hiuksilleni:

— Eikö mikään unelma piile tuon tyynen otsan, noitten vaaleitten kiharoitten alla?

— Ei mikään, vastasin, ja olenpa tässä itsekseni ajatellut sitäkin, että eikö jo liene kokonaan maailmasta kadonnut se miesrotu, joka voisi herättää rakkautta.

— Kuinka niin, lapseni?

— Ne miehet, joita olen nähnyt rouva Gérardin luona, eivät ilmeisestikään kuulu siihen rotuun. Heillä on kaikilla mielessä vain yhteiskunnallinen asema, tulevaisuus ja ne aineelliset edut, joita avioliiton pitäisi heidän elämälleen tarjota. He ovat nuoria. Muutamat ovat kauniitakin. Mutta heissä ei ole mitään, joka voisi kutsua esiin rakkautta. Eivätkä he siihen pyrikään. He tyytyvät kunnialliseen ja mitättömään tunteeseen, mielenkiinnon ja ystävyyden välimuotoon.

— Kuka teitä on niin hyvin opettanut, hyvä Jumala! Luetteko ehkä romaaneja?

— En koskaan ole aukaissut yhtään romaania, mutta minulla on silmät ja korvat, ja kun olen vapaa ennakkoluuloista, näen kenties voimakkaammin ja selvemmin kuin muut tytöt, kuinka aina sanotaan toista kuin mitä tehdään, ollaan todellisuudessa toista kuin mitä väitetään oltavan ja vaaditaan toista kuin mitä näytään toivovan. Tämän talven kuluessa on rouva Gérardin luona solmittu kolme avioliittoa. Olen nähnyt vale-viattomuuden menevän naimisiin vale-liikemiehen kanssa ja hullaantuneen koulumamselin puolikuntoisen tieteilijän kanssa. Kolmas pariskunta osoitti toistaan kohtaan niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä, ettei voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka kamala ikävystyminen valtasi kihlautuneet, kun hyvä rouva Gérard järjesti heille tilaisuuden siveään kuherteluun. Puhuttiin paljon nuorten sulhasten edullisesta yhteiskunta-asemasta, tulevien appiukkojen vaikutusvallasta ja merkitsevistä suhteista, morsiamien miellyttäväisyydestä ja hyveistä, ja kun rouva Gérard vanhasta tottumuksesta lisäsi, että nämä kauniit naimiskaupat olivat kaikki rakkaus-avioliittoja, kysyin itseltäni, olivatko hänen kuulijansa todellakin täydellisiä pölkkypäitä vai luulivatko he velvollisuutensa olevan näyttää sellaisilta.

— Te olette julma, Hellé! On totta, että seuraelämän soveliaisuussääntöjen noudattamisessa mennään usein naurettavaisuuksiin saakka, sitäkin enemmän, kun niiden suhteen ei kukaan voi erehtyä; mutta kihlautuneitten näennäinen välinpitämättömyys lienee vain tuollainen muodollisuus eikä mitään muuta. Kuka sanoo, etteivät neidit Dupont ja Mazuriau rakasta tulevia puolisoitaan?

— Myönnän, että he kyllä voivat tuntea jotakin lajia rakkautta, tunnetta, joka on kokoonpantu useista tunteista, kuten uteliaisuudesta, turhamaisuudesta, kunnianhimosta j.n.e. Mutta itse rakkautta?… Vaikkakaan en sitä lainkaan tunne, voin aavistaa, että se on Dupontien ja Mazuriauitten tunteisiin verrattuna samaa kuin aurinko talikynttilän rinnalla.

— Mutta rakas pienokainen, rakkaus on ennen kaikkea kaunis harhakuva. Onko sanottu, että se mies, jota te tulette rakastamaan, on sen kummempi kuin nuo poikaparat, joita niin pahoin pitelette? Te näette hänet toisenlaisena, ja se on kylliksi.

— Ah, rouva, on siis luultavaa, etten koskaan tule rakastamaan.

— Minkätähden?

— Sentähden, etten ole saanut sellaista kasvatusta, joka sallisi älykkään tytön rakastaa sellaista miestä kuin neitien Dupont ja Mazuriau sulhaset ovat. Avioliitto ei tarjoa minulle mitään todellista yhteiskunnallista etua, koska olen vapaa, paljoa vapaampi kuin joku aviovaimo, eikä minun tarvitse kärsiä siitä vartioimisesta, jota kaksikymmenvuotiaat tytöt vihaavat, nauttiessani setäni kaikesta ahdasmielisyydestä vapaata holhousta ja ollessani täydellisesti tekojeni ja sanojeni herra. Kun en ole orja enkä ikävöi ketään, olisin hullu vaihtaakseni onnellisen riippumattomuuteni sellaisen miehen holhoukseen ja seuraan, jota en rajattomasti rakastaisi. Ja kuinka voisin rajattomasti rakastaa henkisesti mitätöntä miestä?

— Hellé raukka! Sydämenne nukkuu. Luuletteko, että sen voisi herättää eloon vain nerokas mies? Onni, rakkaani, viihtyy tyynessä ja kohtuullisen lämpimässä ilmakehässä. Rajut tuulet ja täydeltä terältä paistava aurinko kuihduttavat pian sen suloisen kukkeuden.

Hän oli hetken aikaa mietteissään.

— Tiedättekö, jatkoi hän taas, että minä melkein kauhulla ajattelen tulevaisuuttanne. Te olette niin kaukana naisesta, jollaiseksi minä hänet kuvittelen. Kauneutenne, älykkäisyytenne, henkenne harvinainen rohkeus, ovatko ne teille onneksi vai turmioksi? Nainen on minun käsitykseni mukaan hellä ja uhrautuvainen olento, tunteiltaan miestä voimakkaampi, älyltään heikompi. Tahdon nähdä hänen nojautuvan aviomiehen käsivarteen, kumartuvan kehdon yli, polvistuvan Jumalan edessä… Te ette usko Jumalaan, Hellé… Kun filosofit tulevat minulle puhumaan Kaikkeuden sielusta, suljen korvani, enkä tahdo siitä mitään tietää, sillä tarvitsen Jumalaa, joka ei ole niin epämääräinen ja välinpitämätön. Olen nähnyt setänne luona Pallaan, jota te rakastatte. Se edustaa teidän järkenne ja viisautenne ihannetta, mutta se ei ole inhimillinen; se ei tiedä mitään rakkaudesta eikä se kanna lasta käsivarsillaan.

— Onko katolinen Neitsyt sitten inhimillinen, hän, jonka äitiys koroitettiin kunniaan kieltämällä rakkaus?… Älkää olko huolissanne, rakas rouva; olen saanut, mitä mieltä siitä lienettekin, lujan siveellisen kasvatuksen ja miehistä suurimmat ovat minulle opettaneet, mikä on velvollisuuteni. Onko velvollisuuteni paloitella itseäni, alentaa itseni, etsiä tilaisuutta uhrautumiseen, pitää päämääränäni rakastaa kärsimystä? En sitä usko. Velvollisuuteni on tehdä itsestäni se nainen, miksi olen luotu, olla onnellinen ja tukea toisten onnea. Kunnioitan totuutta, kammoksun kaikkea, mikä pienentää ja rumentaa. Se, mitä kutsutte ylpeydekseni, on juuri minun paras hyveeni.

— Ohjatkoon ja suojatkoon teitä siis tuo ylpeytenne!… Mutta saamme vieraita. Tahdotteko soittaa teetä?

Seurusteluhuoneen ovi avautui. Nuori mieshenkilö astui sisään ja tuli suutelemaan vanhan rouvan kättä.

— Hyvää päivää, Maurice, sanoi rouva Marboy hymyillen tuolle kauniille, muodista pois joutuneelle tervehtimistavalle. Luulin teidän unohtaneen minut, mutta heti kun ilmestytte, annetaan teille anteeksi. Kuinka voi serkkunne, rouva de Nébriant?

— Erinomaisesti, rakas rouva. Hän omistaa aikansa kokonaan erään Maeterlinckin näytelmän harjoittamiseen, joka hänen luonaan tullaan piakkoin esittämään. Mitä minuun tulee, on minun pyydettävä tuhannesti anteeksi…

— Pitäkää se jo tehtynä, älkäämmekä puhuko siitä sen enempää, Maurice; te näette minulla olevan kaunista ja nuorta seuraa. Saanko esittää teille neiti de Riveyrac'in. Hellé, tässä esitän teille Maurice Clairmontin, runoilijan, tulevan kuuluisuuden, jonka olen tuntenut lapsesta saakka.

Vastasin nuoren miehen tervehdykseen, ja kun olimme ottaneet paikkamme, tunsin hänen katseensa koskettavan minua, väistyvän ja jälleen itsepäisesti palaavan minuun.

Maurice Clairmont ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt. Hän oli solakka ja voimakas ja hänen ilmeensä oli niin rakastettava, että se magneetin tavoin veti myötätunnon puoleensa. Nuo kalpeahkot kasvot, hiukan suipentuva parta, mustan tukan kiharat, kiiltävät kuin höyhenet, hampaitten häikäisevä valkeus ja silmien sininen loiste muodostivat todellakin runoilijan arvoisen miehisen kauneustyypin, jota ei kukaan nainen katsele lämpenemättä.

— Rouva de Nébriant jumaloi jatkuvasti Maeterlinckia, sanoi rouva Marboy. Ihailen sitä kärsivällisyyttä, millä hän jaksaa suoriutua amatööriesitysten tuottamista ainaisista ikävyyksistä ja rasituksista. Ajattelen Molièren lauselmaa: »Omituisia eläimiä ohjata nuo näyttelijät!» Mitä sitten kun nuo näyttelijät otetaan seuraelämästä!

— Te ette aio olla läsnä esityksessä?

— Rakastettava serkkunne suonee minulle anteeksi. Olen liian vanha. Valvokit tappavat minut ja teidän Maeterlinckinne pelottaa minua. Te saatte minulle kertoa juhlasta, rakas Mauriceni.

— Mutta minä en voi lainkaan siellä olla. Ystäväni Clauzet, maalari, vie minut Kreikkaan. Makedonian taholta on odotettavissa uusia levottomuuksia; puhutaan sodan puhkeavan lähiaikoina. Olisin äärettömän iloinen saadessani taistella jumalaisen Hellaan puolesta. Mutta jos odotetusta kapinasta ei tule mitään, vietämme talven saarilla ja minä viimeistelen siellä näytelmäni Sapphon.

— Onnellinen ihminen!… Mutta tiedättekö mitä, te olette ensimmäisillä sanoillanne saavuttanut neiti de Riveyrac'in arvonannon. Hän kadehtii teitä, olkaa varma siitä.

— Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän kunnian? sanoi hra Clairmont nauraen.

— Hellé on toisen ajan ihminen, soma pakana. Tunnette kai hänen setänsä, herra Sylvain de Riveyrac'in teoksia?

— Antiikkisen siveysopin tekijä, filosofi, taiteellisempi kuin monet taiteilijat! Ah, kuinka olisin onnellinen saadessani häneen tutustua!

— Pahoittelen, ettei setäni ole saapuvilla, sanoin, hiukan hämilläni tuosta sinisestä katseesta, joka kimmelsi tummien silmäripsien lomista niinkuin jäälintu kaislistosta.

— Maurice, huudahti rouva Marboy, teidän täytyy tutustua herra de Riveyrac'iin! Tulkaa tänne päivälliselle lauantaina, te tapaatte silloin herra de Riveyracin ja hänen viehättävän veljentyttärensä… Oh, älkää vastatko, ettei teillä ole aikaa, että kauniit naiset kiistelevät kunniasta saada teidät vieraaksensa… Jos kieltäydytte, tulemme vihamiehiksi.

— Miksi kieltäytyisin niin suuresta ilosta? Pyytäisin vain, rakas rouva, saada tuoda luoksenne erään toisen vieraan…

— Myönnytään… Ja tuo toinen vieras?…

— On teidän oma veljenpoikanne. Minun piti viettää tuo ilta hänen luonaan.

— Tuo omituinen Antoine? Hän ei tule.

— Rouva Marboy, kuinka väärin te tuomitsette veljenpoikaanne! Mitä mahtaa neiti de Riveyrac ajatellakaan?

— Hellé ei tunne Antoinea. Rakas lapseni, henkilö, josta puhumme, on veljenpoikani, synkkä ja eriskummallinen olento, joka tekee työtä kuin benediktiiniläismunkki, elää kuin erakko ja välittää siitä vähät, miellyttääkö hän nuoria tyttöjä.

— Todellakaan Genesvrier ei ole naisten suosiossa, sanoi nuori mies hymyillen. Hän ei osaa eikä tahdo puhua heille sitä kieltä, josta he pitävät, eikä ajattele muuta kuin ihmiskunnan uudistamista! Hän on kuuluisan Jacques Laurentin uskollinen ystävä ja opetuslapsi.

— Jacques Laurentin, Tulevaisuuden yhteiskunnan toimittajan? Olen kuullut setäni puhuvan hänestä ihastuksella.

— Laurent on suuri kirjailija, mutta utopiojen uneksija… aivan kuten
Genesvrier!

— Hellé, kultaseni, vähän teetä? kysyi rouva Marboy. Höyry nousi teekeittiöstä. Lamppujen valo sai, pitsitettyjen varjojen läpi kuultaessaan, erinomaisen kauniin punertavan värin, joka miedonsi seinien kirpeätä keltaisuutta. Kaikki hyväili silmääni: kiiltävät ja pehmeät silkkikankaat, kirkkaan takkavalkean iloinen liekehtely, porsliini- ja hopea-astioiden herkullinen kauneus.

Maurice Clairmont puhui matkastaan. Kun hän mainitsi niiden saarten ja kaupunkien nimiä, joissa mielikuvituksessani niin usein olin harhaillut, saivat ne hänen suussaan uuden täyteläisen kaiun. Rouva Marboy vetäytyi vähitellen pois keskustelusta ja niin jäimme piankin kahden hoitelemaan vuoropuhelua, jonka five o'clock'in pienet askareet ja runoilijan nuorekkaan iloinen nauru silloin tällöin keskeyttivät ja joka oli niin viehättävää, että se minusta tuntui liian lyhyeltä. Mutta kello löi kuusi. Minun täytyi lähteä. Sovittiin, että seuraavana lauantaina jatkettaisiin keskeytynyttä pakinoimista.

VIII.

Satunnaisten esteiden pidättäessä setääni tulin ennen häntä rouva Marboyn luo. Tämä oli pyytänyt minua tulemaan hyvissä ajoin. Minun läsnäollessani nautti hän jonkunmoisesta äitiyden tunteesta ja minä unohdin hänen luonaan helposti arkuuteni.

— Kuinka, sanoi hän minut nähdessään, te olette pukeutunut tuohon uuteen kauniiseen pukuun meidän kunniaksemme? Tulette keimailevaksi, viisas Hellé? Tehän aivan murratte Mauricen runollisen, Genesvier'in kesyttömän ja herra Gérardin korkeasti tieteellisen sydämen. Katselkaahan itseänne vähän.

Kahden lampun välistä, joiden jalustat olivat kullattua pronssia ja jotka loistivat korkealla kuin kaksi tähtirypälettä, näin soikeasta kuvastimesta oman kuvani, ja tuo helmiäisen väriseen satiiniin ja ilmavaan musliiniin verhottu ilmestys hämmästytti minua, aivan kuin olisin nähnyt jumalsyntyisen sisareni.

Katselin noita kasvoja, joiden arvokasta suloutta eivät lemmenjanoiset huulet vielä olleet pehmentäneet eivätkä muovailleet aistillisen hempeiksi, tuota tasaista otsaa, noita melkein kastanjanvärisiä kiharoita, jotka kiilsivät kullalle valon hohteessa, noita suoria kulmakarvoja, suuria, merenvihreitä silmiä, tuota ivan kaartamaa hienoa suuta, jonka kuitenkin innostus sai värähtelemään, tuota kiinteää kaulaa, noita voimakkaita olkapäitä, tuota rintaa, joka tuntui olevan kuin luotu jotakin puolijumalaa varten.

Olin kaunis, sen tiesin, ja pidin kauneuttani, en alhaisia haluja varten luotuna kiihoittimena, vaan kallisarvoisena lahjana, joka tuo mukanaan seesteistä iloa.

— Te olette säteilevä, sanoi vielä rouva Marboy eräänlainen huolestunut lempeys äänessään. Ei suinkaan teille ole tapahtunut mitään erinomaisempaa, lapseni?

— Ei kerrassaan mitään, rakas rouva.

Hän näytti rauhoittuvan.

— Olen teidät asettanut herra Clairmontin ja veljenpoikani väliin. Mauricen te tunnette. Mitä tulee Genesvrier'hen, puhuttelee hän tuskin teitä, sillä ulkonäkönne tekee hänet araksi. Kuitenkin uskon, ettei teillä tule olemaan ikävä.

— Olen siitä aivan varma. Herra Clairmont miellyttää minua kovin.

— Hän osaa lumota, sanoi rouva Marboy hymyillen. Hänen äitinsä, joka kuoli viime vuonna, oli parhaimpia ystäviäni, ja te ette voi aavistaa, kuinka suuresti hän rakasti Mauricea. Hän toivoi saavansa hänet naimisiin, ja paroonitar de Nébriantin luona — heidän serkkunsa, suurmaailman nainen, jonka koko Parisi tuntee — oli todellakin kauniita naimiskauppoja kylliksi tarjolla. Mutta matkahulluus nousee Mauricen päähän. Hän lähtee pois… Milloin hän palaa? Sitä ei hän itsekään tiedä. Joku päähänpisto voi hänet kuljettaa Aasiaan, Indiaan, Japaniin. Ja Mauricen runous muistuttaa häntä itseään. Se on yhtä tulista, kevyttä, kärsimätöntä kuin hänkin. Karuluonteinen Genesvrier sanoo hiukan pilkallisesti, että se on hullu runotar, joka puhaltaa kultaiseen torveen.

Aavistin tuossa Genesvrier'issa tapaavani Muusain vihollisen. Minulle ei ollut lainkaan vastenmielistä kuvitella, että Mauricen runotar oli tuollainen taivaallinen hullu, sointuva ja suloääninen ja hajahapsinen. Lukiessani runoilijoita olivat he minusta tuntuneet ikuisilta lapsilta, pyhän hurmion juovuttamilta, joille kaikki oli sallittua. Maurice Clairmont lähti taistelemaan jumalaisen Hellaan puolesta; se riitti minulle asettuakseni hänen puolellensa. Ilmaisin kursailematta nämä ajatukseni.

— Olen hiukan samaa mieltä kanssanne, vastasi rouva Marboy. Mutta älkää olko liian ankara Antoinea kohtaan. Kenties on hän teistä hyvinkin mieltäkiinnittävä. Hän on suuriälyinen ja syvästi siveellinen mies, mutta onnettomuudekseen eksynyt ihmiskunnan utopiojen sokkeloihin. Hän on syntyisin rikkaasta perheestä ja hänen pitäisi kantaa markiisin arvonimeä. No niin, rakas lapseni, hän on tehnyt sen jalomielisen järjettömyyden, että hän on hylännyt sekä arvonimen että omaisuuden. Minkävuoksi? Hän ei ole koskaan suvainnut sitä minulle lähemmin selittää. Hän ei liikoja itsestään juttele, veljenpoikani Antoine. Hän kirjoittaa eräisiin filosofisiin, sosiologisiin y.m. aikakauskirjoihin. Minä olen liian porvarillinen käsittääkseni hänen kirjoituksiansa.

Kello kilahti kaksi kertaa ja sisään astui setäni Gérardien seuraamana. Keskustelu oli pelkkää kohteliaisuuksien vaihtamista aina siihen saakka, kunnes Maurice Clairmont ilmoitettiin saapuneeksi.

Rouva Marboy esitti hänet sedälleni, jonka jälkeen hän istuutui minun lähelleni. Hänen silmistään kuvastui ihailu, joka oli minulle mieleen, ja ymmärsin heti hänen ensimmäisistä sanoistaan, että hän oli onnellinen nähdessään minut jälleen.

Kello löi puoli kahdeksaa, kun hra Genesvrier astui sisään. Kuulin, että hän pyyteli anteeksi myöhästymistään, mutta olin niin kiintynyt keskusteluun Clairmontin kanssa, että tuskin huomasin uutta tulokasta. Pian tarjosi setäni käsivartensa rouva Gérardille ja me menimme ruokasaliin.

Mauricen matkasta riitti puheen aihetta koko aterian ajaksi. Tuo nuori mies puhui vaivattomalla ja sirolla lennokkaisuudella, joka ilmaisi runoilijaa ja jonka rinnalla hra Gérardin professorimainen kaunopuheisuus tuntui kömpelöltä. Olin vastaanottavainen sanojen musiikille samoin kuin muotojen kauneudelle, ja kun niiden uutuuden viehätys esti minua käyttämästä arvostelukykyäni, en lainkaan huomannut, että tämän elävän kuvauskyvyn alla ei piillyt mitään omaperäisiä ajatuksia ja että tuo lumooja kiehtoi mieliämme pukemalla uuteen asuun tuiki tavallisia asioita. Maurice Clairmontin henkilöllisyys oli ihmeellisesti sen seikkailevan runoilijatyypin kaltainen, joka Byronista saakka on kiihoittanut nuorten mielikuvitusta. Hänessä ei ollut enää hienoa parisilaista ironiaa, ei tiedemiehen harkitsevaisuutta… Hänessä oli jotakin nuorta, tulista, onnellista, hänestä uhkui kärsimätön elämänhalu ja voiton varmuus; kauniit silmät olivat ikäänkuin luodut heijastamaan ikuisen kauneuden eri vivahduksia, ääni soi kuin pronssi- ja kultakellojen helinä. Puhellessani Mauricen kanssa saatoin tuskin harkitulla pidättyväisyydelläni hillitä sitä voimakasta mieltymystä, jota tunsin häntä kuunnellessani ja katsellessani. Tämän mieltymyksen puhtautta ei hämmentänyt mikään keimailu eikä epämääräinen aistillisuuden tunnekaan, joka usein liittyy tämäntapaisiin mielenliikutuksiin; iloitsin samoin kuin taiteilija, joka mallissaan ihailee ihmisyyden täydellistä kuvaa.

Antoine Genesvrier, joka oli asetettu oikealle puolelleni, ei herättänyt lainkaan huomiotani. Vaihdoimme ainoastaan eräitä kohteliaisuuksia. Kun palattiin jälleen vierailuhuoneeseen, näin hänet ensimmäistä kertaa suoraan edestä.

Aivan toisessa ympäristössä olisi se, mitä olin saanut kuulla hänen elämästään ja luonteestaan, kiinnittänyt vilkkaasti mieltäni, mutta suurempi viehätysvoima veti tällä kertaa huomioni pois tuosta miehestä, jonka kolmenkymmenenviiden vuoden ikä jo näkyi liian selvästi ja jonka pitkä vartalo, väkevät hartiat, ohimoilta harmaantunut tiheä, ruskea tukka ja synkät kasvojen piirteet eivät olleet omiaan voittamaan puolelleen nuoren tytön suosiota.

Rouva Gérard, joka äskettäin oli välittänyt neljä naimiskauppaa yhdellä kertaa, kertoi rouva Marboylle puuhistaan ja siitä kiitollisuudesta, jota nuorten sulhojen ja morsianten kahdeksan perhettä häntä kohtaan tunsivat. Iäkäs ystävättäreni kuunteli hymyillen hillitysti ja hyväntahtoisesti, hypistellen kaiken aikaa harmaan silkkihameensa pitsejä. Genesvrier keskusteli setäni ja hra Gérardin kanssa.

Maurice Clairmont oli istuutunut lähelleni.

— Matkustan muutaman päivän perästä, sanoi hän, enkä kenties palaa ennenkuin kahden vuoden kuluttua. Lähden toivoen löytäväni teidät jälleen ja pahoittelen, etten ole tutustunut teihin aikaisemmin. Salongit ovat täynnä arkipäiväisiä olentoja, ja tuntee itsensä onnelliseksi tavatessaan sellaisia ihmisiä kuin setänne ja te…

— Me emme ole seuraihmisiä… Olen tuskin ollut kahdeksan tai kymmenen kertaa vastaanotoissa, jotka ovat kaikki ikävystyttävästi toistensa kaltaisia. Olen maalainen. En viihdy muualla kuin vanhassa puutarha-asumuksessani Rue Palatinen varrella tai Châtaigneraie'ssa.

— Rouva Marboy on kertonut minulle elämästänne. Tiedän, että rakastatte opiskelua ja yksinäisyyttä… Omituinen mielihalu teidän ikäisellenne ja näköisellenne henkilölle. Minä en ole koskaan voinut alistua tuohon älylliseen kurinpitoon, joka tekee nuoret kasvomme liian vakaviksi. Minä seuraan oikkujani ja hetkellisiä päähänpistojani… Ja kuka tietää — lisäsi hän äänenpainolla, joka minusta tuntui oudolta — vaikka juuri lähteissäni tuohon Kreikkaan, joka minua niin houkuttelee, saisinkin jonkun toisen mieleenjohtuman…

— Mennä muuanne?

— Tai jäädä tänne… Hän jatkoi unelmoivasti:

— Minun täytyy voittaa tämä mielihalu, sillä olen antanut sanani… Sitäpaitsi vaatii sitä näytelmäni, joka minun pitää siellä viimeistellä… Mutta minä olen nyt sellainen kuin olen…

— Teidän täytyy lähteä, sanoin, sillä tämä runollinen matka lisäsi jollain tavoin Clairmontin luonteen viehätystä.

Hän loi minuun ihmettelevän katseen, jota huono miestuntemukseni esti minua heti ymmärtämästä.

— Todellakin, te neuvotte minua lähtemään… siinäkin tapauksessa, että
Parisissa olisi joku uusi vetovoima … vastustamaton vetovoima?

— En käsitä, sanoin viattomasti, mitä vetovoimaa Parisi voisi teille tarjota, mutta jos minä olisin mies, en epäilisi hetkeäkään saadessani kolmen päivän matkan jälkeen nähdä Kykladit, Nereidien meren, ja saadessani kenties vielä kunnian ajaa turkkilaiset jumalien maasta.

— No hyvä, sanoi hän nauraen, näen että minun, kuten sanotte, täytyy ajaa pois turkkilaiset, sillä uhalla että muuten häpäisen itseni teidän silmissänne. Mutta niin kauas kuin matkannenkin, niin hurmaavia kuin saaret lienevätkin ja meri sininen ja turkkilaiset jäykkäniskaisia, minä palaan, minä palaan, neiti.

— Ja tuotte mukananne meille kauniin näytelmän?

— Koetan parastani… Ja te, neiti, mitä teette te sillä aikaa?

— Työskentelen setäni kanssa; kesät vietän Châtaigneraie'ssa…

— Kaksi vuotta on pitkä aika.

— Niinkö luulette? Vuodet kuluvat nopeasti. Minusta tuntuu, että olen syntynyt eilen, ja kuitenkin olen viettänyt elämäni ilman seikkailuja, ilman tapahtumia, setäni ja vanhan, kiltin palvelijattareni Babetten seurassa.

— Teillä ei ole ollut edes tovereita?

— Enkä ole niitä yhtään kaivannutkaan. Nuoret tytöt eivät minusta vähääkään välitä, koska minä olen niin toisenlainen kuin he ja koska meillä ei ole mitään yhteistä.

— Mutta kun palaan matkaltani, ovat kenties odottamattomat tapahtumat mullistaneet teidän elämänne. Tuntematon Psykhe herää teissä, kahdettakymmenettä vuotta kohti kulkiessanne… Yhdentekevää! Minä vien mukanani teistä suloisen muiston ja ajattelen teitä myrttien ja öljypuiden siimeksessä… Ja sitäpaitsi olette oikeassa… Kaksi vuotta kuluu nopeasti.

Hän kertasi hetken kuluttua:

— Minä palaan.

Kun puolenyön tienoissa hyvästelimme, pyysi setäni Clairmontia tulemaan keskiviikkona luoksemme Rue Palatinelle. Genesvrier'n jäähyväissanoista ymmärsin, että myöskin hän oli saanut saman kutsun.

IX.

Olin kätkenyt päällystakkini alle Maurice Clairmontin kaksi teosta, jotka olin lainannut rouva Marboylta, ja vaunujen vieriessä kohti Saint-Sulpiceä minusta tuntui kuin kuljettaisin mukanani runoilijan omaa sielua, joka näin oli lymynnyt piiloon, lähelle sydäntäni.

Setäni ääni herätti minut unelmistani.

— Olen tyytyväinen iltaani, Hellé. Vaikkapa rouva Gérardin puku olikin
sietämättömän punaista samettia, nautin suuresti keskustelusta.
Tiedätkö, että sain Genesvrier'n lupaamaan tulla meitä katsomaan?
Lapseni, hän on harvinainen ihminen.

— Minulla ei ole hänestä mitään käsitystä, vastasin. Herra Genesvrier pysytteli säännöllisesti loitolla minusta. Tuskin olen kuullut hänen lausuvan neljää sanaa.

Huomasin, ettei setäni lainkaan puhunut Maurice Clairmontista, ja koetin hienosti johtaa keskustelun tuon nuoren miehen ilmeiseen lahjakkuuteen. Mutta samoin kuin minä olin kokonaan Clairmontin pauloissa, samoin oli Genesvrier vanginnut kaikki hra de Riveyracin ajatukset. Hän myönsi, että Mauricella oli mielikuvitusta, lennokkaisuutta, siroutta ja että hän oli noita viehättäviä hahmoja, jollaisia taiteilijat mielellään kuvaavat. Sitten vaivuimme molemmat mietteisiimme emmekä puhuneet mitään ennenkuin huoneeni kynnyksellä, jossa setäni toivotti minulle hyvää yötä.

Kun olin sytyttänyt pienen lamppuni, jonka jalusta esitti vanhanaikaista paimentyttöä lumivalkoisine musliiniliiveineen ja leveine satiinihameineen, pukeuduin lämpimään, yksinkertaisilla nauhoilla vyötettävään kampausnuttuun. Ajattelematta myöhäistä aikaa, aukaisin sitten ensimmäisen niteen Clairmontin runoja.

Ne olivat nuoruuden runoja, kauniiseen parnassolaiseen muotoon kyhättyjä ja pieniä rakkausoodeja; pieni kokoelma antiikkisia kuvia, viehättävästi, mutta personattomasti sorvailtuja ja maalattuja. En niissä löytänyt mitään, jota ei olisi voinut löytää jo kolmekymmentä vuotta sitten tunnettujen runoseppien teoksista. Ja minä etsin niistä vain Clairmontin omaa sielua.

Toisessa, seitsemän vuotta myöhemmin julkaistussa nidoksessa, oli omistussivulla naisen etunimi, jonka luin närkästyneellä uteliaisuudella: Madeleinelle. Epäilemättä joku rakastajatar, yksi noita hienoja naisia, joiden luona Clairmont kävi ja joiden kuvittelin olevan samanlaisia kuin XVI:n vuosisadan firenzeläiset patriisittaret, rohkeita, lemmekkäitä ja oppineita, valmiita palkitsemaan suudelmalla runoilijaa, joka myrtillään oli seppelöinyt heidän kiharansa.

Ensimmäiset sivut olivat omiaan vahvistamaan tätä otaksumaa. Olin lukenut muutamia kreikkalaisten ja latinalaisten pikkurunoilijain valikoituja runoja, jotka olivat minusta olleet kylmiä kuin puhetaidon harjoitukset. Nuo vuosisatojen pölyn alle haudatut vanhat rakkaustarinat olivat kuolleet sen kielen mukana, jolla runoilijat olivat niistä laulaneet, ja latinalaiset sanat olivat minusta kuin vainajien tuhkauurnia, tyhjiä ja vailla tuoksua. Tässä oli sama hekuman ikuinen teema, tuo Da mihi basia mille, sata, tuhat suudelmaa, joiden hehku lämmitti vielä kirjan äsken kirjoitettuja sivuja. Se oli runoutta, jota tuskin ymmärsin ja jonka kuitenkin tunsin olevan elävää ja todellista. Se miellytti minua vain puolittain, sillä en pitänyt siitä levottomuuden tunteesta, jonka se minussa aiheutti, tuosta sielullisesta ja melkeinpä ruumiillisestakin kiusaantumisen tunteesta, johon Clairmontin muisto itsepintaisesti sekoittui.

Käsi otsalla istuin mietteissäni pöydän ääressä. Aavistin hyvin, minkälaista naista Clairmont oli rakastanut, ja millä rakkaudella, mutta kaikessa tässä aistihurmiossakin oli jotakin väsynyttä ja samalla kaihoisaa. Ei johtunut mieleenikään, että se olisi ollut kirjallista kuvittelua. Uskoin, että Clairmont oli saanut tuolta salaperäiseltä Madeleinelta kaiken, minkä tämä saattoi antaa, ja että hän odotti toista, korkeampaa rakkautta, sen nerouden palkintoa, joka teki Danten ja Petrarcan kuolemattomiksi.

Mietin kauan, kauan, välittämättä siitä, että näin lamppuni himmenevän ja ikkunan valkenevan uutimien välistä. Sinisilmäinen aamurusko hymysi kaupungin yllä herättäen varpuset puissa ja kellot harmaissa kirkontorneissa. Aamukylmä värisytti ruumistani. Suljin Clairmontin kirjan ja, pää täynnä sekavia mielikuvia ja sointuvia sanoja, vaivuin syvään uneen.

X.

Oli kulunut muutamia päiviä tuosta illasta.

— Hellé, sanoi setä Sylvain, minun on tehtävä eräs vierailukäynti.
Tahdotko tulla mukaani? Voisit antaa minulle hyvän neuvon.

— Missä suhteessa, setäni?

— Asianlaita on tämä: herra Genesvrier sanoi minulle tavatessamme, että hän haluaisi päästä eräistä perintönä saamistaan harvinaisista kirjoista, jotka hyödyttömästi ottavat tilaa hänen kirjastossaan. Minun vanha kirjainkerääjä-sydämeni heräsi eloon, ja sain herra Genesvrierltä luvan valikoida muutamia teoksia, ennenkuin hän tarjoaa niitä toisille ostajille.

— Tulen kernaasti mukaanne, setä. Antoine Genesvrier asui Sainte-Geneviève-kukkulan rinteellä, pienen maalauksellisen Rue Clovis'in varrella, jonka kadun muodostivat Henrik IV:n lyseo, Clovis'in torni, Saint-Étienne-du-Mont'in kirkko ja kirkkoherran talon puutarhat. Vain neljässä tai viidessä talossa asui vaatimattomia perheitä, vähävaraisia opettajia, työmiehiä, ja aivan lähellä, Rue Descartes'illa, oli taaja köyhälistöasutus. Kiipesimme neljänteen kerrokseen pimeitä portaita pitkin ja saavuttuamme ahtaaseen eteiseen luimme eräästä ovikilvestä Antoine Genesvrier'n nimen. Setäni soitti. Ovi avautui, ja pimeässä etuhuoneessa eroitin hra Genesvrier'n hahmon.

Hän huudahti yllätyksestä, opasti sitten meidät sisään lyhyesti pyytäen anteeksi asumuksessaan vallitsevaa epäjärjestystä. Kaduin melkein seuranneeni setääni, sillä minusta näytti, että läsnäoloni jollain tavalla vaivasi isäntäämme.

Mutta kun olimme istuutuneet hänen työhuoneeseensa, en lainkaan katunut matkaani. Ympäristö ei ollut mikään jokapäiväinen.

Näen vieläkin edessäni tuon suuren, yksivärisillä, pehmeän vihertävillä seinäpapereilla verhotun huoneen. Punainen lattia, jota sieltä täältä peittivät ohkaiset olkimatot, oli äskettäin pesty. Kiilloitetut honkaiset kirjahyllyt täyttivät kaksi seinää. Pieni bretagnelainen kaappi sisälsi epäilemättä käsikirjoituksia ja arvokkaita asiakirjoja. Huoneessa ei ollut paksuja verhoja eikä suuria uutimia ikkunassa, joka oli vain puoleksi varjostettu palttinaisella rullakaihtimella. Tasainen ja puhdas päivänvalo lankesi suoraan pöydälle, jossa suuri lamppu sinisine varjostimineen odotti illan tuloa kirjepinkkojen, paperien ja yhteen kasaan koottujen Tulevaisuuden yhteiskunnan niteiden keskellä. Mustasta, neliskulmaisesta marmorikappaleesta muovaillun matalan pendyylin päällä seisoi ihailemani Michel-Angelon Orjan kipsinen pienoisjäljennös. Seinällä huomasin maantieteellisten karttojen keskellä kauniin valokuvan Jacques Laurentista, kaksi maalausharjoitelmaa ja, pienissä tammikehyksissä, vanhan ja jo aivan kellastuneen kaiverrusjäljennöksen Albrecht Dürerin Melankoliasta. Minusta näytti kuin olisi tuo suuri enkeli, joka katseli niin surullisesti seppeleensä alta, ollut tämän paikan suojelushengetär.

Sillä aikaa kuin setäni puhui käyntinsä tarkoittamasta asiasta, minä katselin Genesvrier'tä hänen seisoessaan päivää vasten. Tässä hänen omassa luomassaan ympäristössä, joka kuvasti hänen karua elämäänsä, hän esiintyi paremmin edukseen kuin rouva Marboyn salongissa. Hän ei ollut kaunis, ei liioin hienokaan, mutta hänessä ei ollut mitään arkipäiväistä. Hänellä oli käskemään luodun ihmisen rakenne, leveät hartiat, jotka olisivat helposti kestäneet kokonaisen vuosisadan uutteran aherruksen, ulkonevat kulmakarvat, tyynet ja lujakatseiset silmät. Nähdessään tämän miehen, joka oli vapaa kaikesta turhamaisuudesta ja säätyrajoituksista, tunsi, ettei hän totellut muita kuin itseään. Hän ei aluksi herättänyt myötätuntoa, mutta häneen täytyi kiinnittää huomiota, häntä täytyi kunnioittaa.

— Kirjastoni on käytettävissänne, sanoi hän sedälleni. Lainaan mielelläni teille minkä kirjan vain haluatte. Mitä niihin teoksiin tulee, jotka tahdotte ostaa, en välitä käyvistä hinnoista; saatte itse määrätä maksun suuruuden.

Setä Sylvain huudahti:

— Te saatatte minut pahaan pulaan; valitettavasti en ole kylliksi rikas tyydyttääkseni kauniiden kirjojen keräämisintohimoani, mutta en suinkaan tahdo käyttää väärin teidän hyväntahtoisuuttanne, jota kenties tulisitte katumaan.

— Olkaa huoletta. Senjälkeen kuin minulla on ollut kunnia tutustua teihin, on minulle käynyt omituisen vastenmieliseksi luovuttaa näitä kirjoja kauppiaitten käsiin. Minulle olisi suuri ilo, jos tietäisin niiden olevan teidän luonanne, hyvässä säilössä. Minulla ei ole monesta syystä aikaa eikä tilaisuutta olla todellinen kirjojenkerääjä. Sanoisin, että tunnen niissä olevan sielun, jos olisin runoilija kuten Clairmont.

Katsoin kummastuneena häneen. Hän jatkoi hymyillen:

— Tuo runollinen kielenkäyttö ei kuitenkaan ole lainkaan vallassani eikä minun, tietäen, että käsitätte minut muutenkin, tarvinne ryhtyä pitempiin selittelyihin. Haluan kovin kernaasti luovuttaa teille nämä nidokset, jos ne teitä miellyttävät. Myöskin, kuten sanottu, saatte itse määrätä hinnan.

Hän aukaisi pienen kaapin ja otti sieltä tusinan verran haalistunutkantisia kirjoja. Setäni otti silmälasinsa niitä tutkiakseen. Niiden joukossa oli raamattu vuodelta 1650, puupiirroksilla kuvitettu, yksi Erasmus, yksi Rabelais sekä muutamia filosofisia teoksia XVIII:lta vuosisadalta.

Setä Sylvain tarkasteli uteliaana kirjojen otsikoita, painovuosia, kansien asua, metallihakasien kauneutta.

— Hyvä herra, teillä ei kenties ole mitään aavistusta näiden kirjojen arvosta. Minä valikoin ne, jotka miellyttävät minua ja lähetän luoksenne päteviä henkilöitä, jotka ovat hyvin iloisia saadessaan ostaa loput. He panevat niille yhtä suuren arvon kuin minäkin ja maksavat paremmin kuin mihin minä kykenen.

Hra Genesvrier teki vastustelevan eleen:

— Ei, sanoi hän, tuollaiset kaupanteot ikävystyttävät minua tavattomasti… Minulla on vähän aikaa, työt kiirehtävät enkä sitäpaitsi kykene suostuttelemaan taiteenharrastajia.

— Sen otan minä asiakseni, sanoi setä. Lähetän hakemaan kirjat eikä teidän tarvitse huolehtia koko asiasta.

— Niinkö, sehän on aivan liikaa… Te tuskin tunnette minua…

— Se vähä, mitä tiedän teistä, saa minut mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla tutustumaan teoksiinne ja kaipaamaan teidän kunnioitustanne. Se ennustaa ystävyyttä… Älkää luulko, hyvä herra, että sitä tunnetta tuhlailen. Olen vanha karhu. Kammoksun seuraelämää enkä koskaan olisi tullut ihmisten ilmoille ilman tätä pientä tyttöstä tässä. Jos sanon suoraan, olen samalla kertaa sekä intoilija että ihmisvihaaja. Ihmisen työtä ihailen; ihminen itse minua useimmiten inhoittaa. Kaikki virkojen, arvonimien ja rahan nälkäiset herättävät minussa enemmän halveksumista kuin sääliä, ja minä kunnioitan sitä, joka osaa elää yksinäisyydessä. Yksinäisyydessä viihtyminen edellyttää älyllistä voimaa, joka on minua aina vetänyt puoleensa.

Genesvrier vastasi:

— Minä en ole mikään yksinäisyyden palvoja. Rakastan sitä siksi, että se on minulle välttämätön kootakseni itseäni ja työskennelläkseni; mutta ihminen herättää uteliaisuuttani ja minä tarkastelen häntä sellaisena kuin hän on, sellaisena mikä hän voisi olla, sellaisena miksi hänet yhteiskunnalliset ja siveelliset epäkohdat ovat tehneet, ja minä tunnen hänen kurjuuttaan kohtaan vähemmän halveksumista kuin sääliä.

— Teillä on lempeä sydän?…

— Ei aina, sanoi Genesvrier, ja erinäiset henkilöt voivat puhua teille »sapekkaasta, kateellisesta ja julmasta sydämestäni», sillä minä vihaan tekopyhyyttä ja vääryyttä. Ah, jospa olisin suuri kirjailija! Mutta minä en voi vaikuttaa muulla kuin rehellisyydelläni, selvänäköisyydelläni ja äkkinäisillä suuttumuksen aiheuttamilla innostuksen puuskillani. Älkää käsittäkö minua väärin, en ole politikoiva kirjailija, en ole liittynyt mihinkään puolueeseen. Olen vapaa mies.

Hän hymyili:

— Mutta en ole rakastettava ihminen. Tätini Marboy on usein minua siitä moittinut. Ei mikään minua niin ärsytä kuin arkipäiväinen hyväntahtoisuus, joka ei ole hellyyttä eikä ihmisrakkautta ja joka sekoittaa vihan, rakkauden, ihailun, halveksimisen, kaikki voimakkaat tunteet jonkunlaiseksi laimeaksi liemeksi.

Auringonsäde pilkisti pilvien välistä, leikaten ikkunaan kultaisen kiilan.