Laelius eli Ystävyydestä

LAELIUS eli YSTÄVYYDESTÄ

Kirj.

M. Tullius Cicero

Suom. K. Heino [Karl Lindroos]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1903.

Huomautus lukijalle.

Ae, alkujansa muodostunut ai:stä, on kaksoisääntiö, joka tavallisesti luetaan niinkuin pitkä e-ääni — siis Laelius niinkuin Leelius — tai, esim. Saksalaisten tavoin, niinkuin ä, — siis Laelius = Lälius. — C luetaan aina niinkuin k, esim. Cajus = Kajus, Scipio = Skipio, Sulpicius = Sulpikius. — Ch on hengähdyksellä luettava k-ääni. — Ph luetaan melkein, kuin F, esim. Philosophia = Filosofia, niinkuin sana tässä kirjassa, muodon sievyyden vuoksi, onkin kirjoitettu. — Qv luetaan, kuin Kv, esim. Qvintus = Kvintus, Tarqvinius = Tarkvinius. — Rh. luetaan, kuin R hengähdyksellä. — Sch = S + k:n hengähdysääni, esim. Aischylos = Ais-chylos.

Johdanto.

Marcus Tullius Cicero, kuuluisa Romalainen puhuja, kirjailija ja harras tieteiden viljelijä, syntyi v. 106 e.Kr.s. isänsä maatilalla Arpinum'in kaupungin lähellä. Jo poikana sai hän hyvän kasvatuksen ymmärtäväisen isänsä toimesta. Edelleen kehitti hän Romassa rikkaita luonnonlahjojansa monipuolisesti, esim. puhuja- sekä runoustaidossa, oikeus- ja valtio-opissa, etevien opettajien johdolla, joista hän tässä kirjassa mainitsee nimenomaan auguri Qvintus Mucius, ja samannimisen pontifex maximus, Scaevolan. Vert. I l. Tieteellisiä tutkimuksiaan jatkaessansa, sekä kotimaassaan että Graekassa, Vähässä Asiassa, Rhodos-saarella y.m., oli hänellä opastajina filosofiassa Epikurealainen Phaidros, platonilainen Philo Larissasta ja Stoalainen Posidonios, puhujataidossa esim. Dionysios Magnes, Aischylos Knidios ja Rhodolaineu Apollonios Molo, sekä ajatusjohdon-opissa, dialektikassa, Stoalainen Diodotos. Sen ohessa piti hän yhä innokkaasti saneluharjoituksiansa latinaksi ja graekaksi. — Noin saavutettuja laveita tietojansa ja eteviä lahjojansa käytti hän suurella menestyksellä käytännöllisenä kunnon Romalaisena aikakautensa ja vielä jälkimaailmankin hyväksi, vaikuttaessaan puhujana, qvaestori-, aedili-, praetori- ja consuli-viroissa, samoin erinomaisen tuotteliaana kirjailijana. Hän on kirjoittanut m.m. suuren joukon eri tarkoituksia varten pitämiänsä puheita, puhujataitoa, valtio- ja jumaluus-oppia käsitteleviä, ja filosofisia teoksia; joista kaikista suurin ja paras osa, samoinkuin hänen runsas kirjekokoelmansakin, on sivistyneellä ihmiskunnalla vielä säilyneenä.

Vihdoin monenlaisten taistelujen ja huolien rasittamana julkisen elämän alalta vetäytyneenä antautui Cicero kokonansa filosofialle ja tieteellisille harrastuksille. Siitä kirjoittaa hän itse: "Miettiessäni ja paljon sekä kauvan tuumaillessani, kuinka voisin hyödyttää mitä useimpia, etten milloinkaan herkeäisi pitämästä huolta yhteisestä hyvästä, ei johtunut mieleeni oivallisempaa keinoa, kuin jos tekisin tieteiden suunnat kansalaisilleni tunnetuiksi." (Cic. Divin. II, 1, 1). Tähän tuli vielä lisäksi perheellisiä suruja. Hänen tyttärensä Tullia, "Tulliola, deliciae nostrae", jota hän rakasti täydellä isän sydämmen hellyydellä, kuoli v. 45. Se isku mursi kovin hänen mieltänsä. Nytkin ottaa hän pakonsa filosofian turviin, löytääksensä sen satamassa lohdutusta ja lepoa. Syvää suruansa lieventääksensä kirjoitti hän jo samana vuonna kirjan: "De consolatione sive De luctu minuendo", s.o. "Lohdutuksesta eli kuolemansurun lieventämisestä". Sitte seuraavana vuonna, paitsi muita filosofisia kirjoituksia, ilmestyi: "Cato Major sive De senectute" eli "Vanhuudesta", samoin tämä käsillä oleva teos: "Laelius sive De amicitia" — "Laelius eli Ystävyydestä", kumpainenkin keskustelun muodossa esiteltynä, on Ciceronin hyvälle ystävälle Titus Pomponius Atticukselle omistettu.

Kirja "Laelius eli Ystävyydestä" on siis kirjoitettu v. 44 e.Kr.s., vuotta ennen Ciceronin kuolemaa (v. 43). Keskustelun henkilöt ovat 1) Cajus Laelius, synt. v. 188 e.Kr.s., tunnettu läheisestä ystävyydestänsä Scipio Africanus nuoremman kanssa. Filosofisista harrastuksistaan sekä seurustelustansa Stoalaisen Diogeneen ja Panaitioksen kanssa sai hän lisänimen "Sapiens" s.o. "Viisas". 2) Cajus Fannius, joka oli Scipionin kanssa sotaretkillä yhdessä, harrasti Stoalaista filosofiaa Panaitioksen johdolla ja oli tunnettu "Vuosikirjojen" kirjoittajana. 3) Qvintus Mucius — Scaevola eroitukseksi samannimisestä aikalaisestaan, joka oli pontifex maximus eli ylimmäinen pappi — "auguriksi" sanottu, oli kuuluisa laajoista lainopillisista tiedoistansa.

Keskustelu "Ystävyydestä" on esitelty tapahtuneeksi Laeliuksen kotona, vähää jälkeenpäin Scipio Africanus nuoremman kuoleman v. 129 e.Kr.s. — Kirjanen, joka nyt ensi kerran ilmestyy Suomalaisessa muodossa, selittää ajattelevalle lukijalle itse lähemmin tarkoituksensa.

Suomentaja.

Katso "Selityksiä" kirjan lopussa.

1 luku.

1. Auguri Qvintus Mucius kertoi tavallisesti apestansa Cajus Laeliuksesta paljon muististaan ja hupaisesti eikä epäillyt nimittää häntä jokaisessa keskustelussansa viisaaksi. Minut taas, nuorukais-ikään päästyäni, vei isäni tämän Scaevolan luo, määräten, etten siihen asti, kun voisin ja saisin olla, koskaan luopuisi ukon sivulta. Niin ollen kätkin minä muistiini useita hänen älykkäitä haastelujansa, useita myös hänen lyhyitä ja sattuvia lauseitansa sekä halusin tulla hänen ymmärryksestänsä oppineemmaksi. Mutta hänen kuoltuansa läksin minä pontifex Scaevolan luo, jonka uskallan neronsa ja rehellisyytensä puolesta sanoa valtakuntamme etevimmäksi mieheksi. Mutta tästä toistain, nyt palajan auguriin.

2. Sekä yleiseen monesti että erittäinkin muistan, kuinka hän kotonaan, istuessansa puolipyöreässä nojatuolissaan, niinkuin hänellä oli tapana, kun sekä minä että sangen harvat hänen tuttavansa olimme yhdessä, yhtyi siihen puheaineesen, joka silloin oli melkein kaikkien suussa. Sillä varmaankin sinä, Atticus, ja sitä enemmän, koska seurustelit paljon Publius Sulpiciuksen kanssa, siihen aikaan, kun hän kansantribunina joutui kuolettavaan vihaan silloisen consulin, Qvintus Pompejuksen, kanssa, jonka kanssa hän oli elänyt sangen ystävyytyneenä ja rakastavasti, muistat, kuinka suuri oli ihmisten joko ihmettely tai valitus. 3. Sentähden Scaevola silloin, kun oli sattumalta maininnut juuri siitä asiasta, esitteli Laeliuksen, ystävyyttä koskevan, keskustelun, jonka hän oli pitänyt tämän ja toisen vävynsä, Cajus Fanniuksen, Markuksen pojan, kanssa muutamia päiviä jälkeen Africanuksen kuoleman. Sen keskustelun pääkohdat panin minä muistiini; jotka olen tässä kirjassa mieleni mukaan esitellyt: olen nimittäin asettanut heidät ikäänkuin itse puhuviksi, ettei "sanoin minä" ja "sanoi hän" tulisi liian usein väliin lisättäväksi, ja että puhe näyttäisi aivan kuin silmien edessä itse läsnäolevien pitämäksi.

4. Sillä kun sinä olet usein pyytänyt minua kirjoittamaan jotakin ystävyydestä, näytti asia sekä yleisesti kaikkien tuntemisen että varsinkin meidän likeisen tuttavuutemme arvoiselta. Olen siis aivan mielelläni ryhtynyt asiaan, hyödyttääkseni useita sinun pyynnöistäsi. Mutta, niinkuin "Cato Major'issa", joka sinulle omistettuna on kirjoitettu vanhuudesta, olen asettanut Catonin ukkona keskustelevaksi, koska ei kukaan henkilö näyttänyt soveliaammalta puhumaan siitä ikäkaudesta, kuin hän, joka sekä sangen kauvan oli ollut vanhuksena että itse vanhuudessa oli ennen muita ollut arvossa pidetty, samoin, kun olemme isiltämme kuulleet Cajus Laeliuksen ja Publius Scipionin likeisen tuttavuuden olleen erittäin mainittavan, näytti minusta Laeliuksen persona soveliaalta keskustelemaan ystävyydestä juuri niitä, mitä Scaevola muisti hänen haastelleen. Mutta tämänlaisilla keskusteluilla, jotka perustuvat vanhojen, ja vieläpä kuuluisien, miesten arvollisuuteen, näyttää, en tiedä mistä syystä, olevan enemmän vakavuutta. Siis itse omaa kirjaani lukiessani tulen minä toisinansa sellaiseen mielentilaan, että luulen Catonin, enkä itseni, puhuvan. 5. Mutta niinkuin silloin vanhukselle vanhana vanhuudesta, niin olen tässä kirjassa ystävälle parhaana ystävänä ystävyydestä kirjoittanut. Silloin puhui Cato, sillä vanhempaa kuin hän ei ollut melkein ketään niinä aikoina, ei ketään ymmärtäväisempää: nyt Laelius, ollen sekä viisas (sellaisena nim. ovat he hänet pitäneet) että erinomainen ystävyyden maineesta, puhuu ystävyydestä. Soisin, että sinä kääntäisit hetkeksi mielesi minusta ja otaksuisit itse Laeliuksen puhuvan. Cajus Fannius ja Qvintus Mucius tulevat appensa luo Africanuksen kuoleman jälkeen. He alkavat keskustelun; siihen vastaa Laelius, jonka koko haastelu on ystävyydestä; sitä lukiessasi olet sinä itse tunteva itsesi.

2 luku.

6. Fannius. Niin on, Laelius. Sillä ei ole ollut ketään parempaa miestä, kuin Africanus, ei ketään kuuluisampaa. Mutta sinun tulee ajatella, että kaikkein silmät ovat kääntyneet sinua ainoata kohden; sinua he sekä nimittävät että arvelevat viisaaksi. Tämä kunnia omistettiin äskettäin Marcus Catonille, tiedämme, että Lucius Atilius nimitettiin viisaaksi isiemme keskuudessa; mutta kumpainenkin aivan eri tavalla: Atilius, koska hän pidettiin ymmärtäväisenä kansalais-oikeudessa, Cato, koska hänellä oli monipuolinen kokemus. Kerrottiin useita seikkoja, mitä hän sekä senatissa että kansankokouksessa oli joko ymmärtävästi huolehtinut tai vakavasti toiminut tai terävästi vastannut: sentähden oli hänellä jo ikäänkuin lisänimenä "viisas" vanhuudessansa. 7. Sinua taas nimittävät he aivan toisella tavalla, eivät ainoastansa luonteesi ja tapojesi, vaan myös harrastuksesi ja oppisi tähden, viisaaksi, eivätkä niinkuin rahvaalla, vaan niinkuin oppineilla, on tapana nimittää viisaaksi, jollaista muualla Graekanmaalla emme tiedä ketään olleen — sillä joita seitsemäksi viisaaksi nimitetään, niitä eivät ne, jotka sellaisia asioita perinpohjaisemmin tunsivat, pidä viisaina — Athenassa olemme kuulleet olleen yhden sellaisen, vieläpä oli Apollonin ennuslause julistanut hänet viisaimmaksi. Tämän arvelevat he olevan sinussa viisautta, että päätät kaikkesi perustuvan itseesi sekä pidät inhimilliset kohtalot hyvettä ala-arvoisempina. Sentähden kysyvät he minulta, luulenpa samoin tältä Scaevolaltakin, millä tavalla jaksat kestää Africanuksen kuoleman surua: ja sitä enemmän, koska viime nonae-päivänä, kun olimme Decimus Brutuksen huvipuistoon kokoontuneet, niinkuin tavallisesti, neuvottelemaan, sinä et ollut saapuvilla, vaikka tavallisesti aina olet pitänyt tarkinta huolta siitä päivästä ja toimesta.

8. Scaevola. Kysyvät todellakin, Cajus Laelius, sitä useat, niinkuin Fannius sanoi. Mutta minä vastaan, mitä olen huomannut, sinun kärsivän tyynesti tuskaa, jonka olet saanut sekä yleisesti suuren miehen että varsinkin sangen hyvän ystäväsi kuoleman tähden; ja ettei se ole voinut olla sinuun sattumatta, eikä sen soveltuvan sinun inhimillisyydellesi. Mitä taas siihen tulee, ettet nonae-päivänä ollut saapuvilla virkaveljistössämme, niin vastaan terveytesi tilan, eikä surullisuutesi, olleen esteenä.

Laelius. Aivan oikein sinä, Scaevola, selität, ja todenomaisesti. Sillä ei minun tarvinnut vetäytyä pois itseäni kohdanneen kovan onnen tähden tuosta velvollisuudestani, jonka olen aina täyttänyt, kun olen ollut terveenä, enkä luule minkään kohtalon tähden sattuvan sen lujaluontoiselle ihmiselle, että hän laiminlyö velvollisuutensa. 9. Mutta kun sinä, Fannius sanot minulle jaettavan niin paljon, kuin en minä tunnusta enkä vaadi itselleni tulevaksi, niin teet siinä ystävällisesti; mutta, niinkuin minusta näyttää, et tuomitse oikein Catonista. Sillä joko ei yksikään, — jonka minä puolestani ennemmin uskon — tai jos kukaan, niin hän oli viisas. Millä tavalla hän kesti, muita mainitsematta, poikansa kuoleman! Muistan Paulluksen, olin nähnyt Galluksen, mutta nämät poikia surressaan, Catonin sitävastoin täysi-ikäistä ja arvossa pidettyä miestä asian koskiessa. 10. Jonkatähden varo, ettet Catonin edelle aseta itse sitäkään, jonka, kuten sanot, Apollo on julistanut viisaimmaksi: sillä jälkimmäisen tekoja, edellisen sanoja ylistetään. Mitä taas minuun tulee, niin — puhuakseni jo kumpaisenkin kanssa — ajatelkaatte asia näin:

3 luku.

Minä jos sanoisin, etten ole Scipionin kaipauksesta liikutettu, kuinka oikein siinä teen, siitä pitäkööt viisaat huolta, mutta varmaankin valehtelisin. Sillä minä ikävöitsen jäätyäni orvoksi sellaisesta ystävästä, jollaista, niinkuin luulen, ei ketään koskaan ole oleva, ei ketään, niinkuin saatan vakuuttaa, varmaankaan ole ollut. Mutta minä en tarvitse mitään lääkettä; minä lohdutan itse itseäni, ja enimmästi sillä lohdutuksella, että olen vapaa siitä erhetyksestä, joka useimpia vaivaa heidän ystäviensä kuoleman tähden. En luule mitään pahaa tapahtuneen Scipionille; minulle on tapahtunut, jos jotakin on tapahtunut. Omista onnettomuuksistansa taas raskaasti sureminen ei ole ystäväänsä, vaan omaa itseänsä rakastavan ominaista.

11. Kuka todellakin voisi sanoa, ettei hänelle ole käynyt mainiosti? Paitsi jollei hän nimittäin — joka ei laisinkaan ollut hänen tarkoituksensa — toivonut katoomattomuutta, mitä ei ole hän saavuttanut, jota ihmisellä on oikeus toivoa? Hän, joka kohta nuorukaisena kohosi verrattomalla miehuudella ylemmäksi kansalaistensa suurinta toivoa, joka heillä, kuu hän vielä oli poika, jo oli ollut hänestä; joka ei koskaan hakenut consulivirkaa, valittiin kahdesti consuliksi, ensi kerran ennen lain määräämää aikaa, toistain itselleen oikealla, mutta valtakunnalle melkein myöhäiseltä ajalla; joka kaksi tälle valtakunnalle sangen vihamielistä kaupunkia kukistettuansa ei päättänyt ainoastansa kokonaan nykyisiä sotia, vaan tulevatkin. Mitä minä sanoisin hänen miellyttävistä tavoistaan, hänen hellyydestään äitiänsä kohtaan, hänen jalomielisyydestänsä sisariansa, hänen hyvyydestään omaisiansa, hänen rehellisyydestänsä kaikkia kohtaan? Ne asiat ovat teille tunnetuita. Kuinka rakas sitävastoin hän oli kansakunnalleen, osoitti suru hänen hautajaisissansa. Mitä siis tätä muutamien vuosien lisä olisi voinut huvittaa? Sillä vaikkei vanhuus olekaan rasittavaa, niinkuin muistan Catonin vuotta ennen, kuin hän kuoli, keskustelleen minun ja Scipionin kanssa, kuitenkin vie se pois sen elonvirkeyden, joka Scipionilla nyt vielä oli.

12. Sentähden oli hänen elämänsä sellainen joko onnen tai maineen puolesta, ettei siihen voinut tulta mitään lisäksi; kuoleman tunteen taas hävitti sen nopeus. Mutta siitä tavasta, millä hän kuoli, on vaikeata päättää, mitä ihmiset siitä arvelevat, sen te tiedätte. Sen voi kuitenkin todenperäisesti sanoa, että Publius Scipionille niistä useista päivistä, joita hän oli nähnyt elämässänsä sangen juhlallisia ja iloisia, se päivä oli kuuluisin, kun senatin kokouksen päätyttyä senatorit, Roman kansa, liittolaiset ja Latinalaiset saattoivat illalla takaisin hänet kotiin edellisenä päivänä, ennenkuin hän erosi elämästä: että hän näytti niin korkealta kunnia-arvon asteelta saapuneen pikemmin taivaallisten, kuin menneen manalaisten luo.

4 luku.

13. Sillä minä en voi suostua niiden mielipiteesen, jotka äskettäin ovat alkaneet esitellä sitä oppia, että sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, ja että kaikki häviää kuolemassa. Enemmän minuun vaikuttaa vanhojen arvollisuus, osaksi meidän esi-isiemme, jotka kuolleille omistivat niin uskonnollisia oikeuksia, jota he eivät olisi varmaankaan tehneet, jos eivät olisi luulleet niiden heihin ollenkaan koskevan; osaksi niiden, jotka tässä maassa olivat ja Suurta Graekaa, joka kyllä nyt on melkein hävitetty, mutta silloin kukoisti, sivistyttivät laitoksillansa ja opetuksillaan; osaksi hänen, jonka Apollonin ennuslause julisti viisaimmaksi, joka ei siitä milloin sitä, milloin tätä väitellyt, niinkuin hän teki useimmissa asioissa, vaan aina samaa, nim. että ihmisten sielut ovat jumalallisesta alkuperästä lähteneet ja että niille, kun ovat erinneet ruumiista, on paluumatka avoinna taivaasen, sitä huokeampi, jota parempi ja rehellisempi ihminen on ollut.

14. Sama ajatus oli Scipionilla, joka todellakin, ikäänkuin olisi aavistanut, sangen harvoja päiviä ennen kuolemaansa, kun sekä Philus että Manlius ja muita hyvin useita oli läsnä, samoin sinäkin, Scaevola, olit tullut sinne minun kanssani, keskusteli kolme päivää "valtiosta", jonka keskustelun melkein loppuosa oli se, mitä sielujen kuolemattomuudesta hän sanoi maatessaan unennäössä kuulleensa Africanukselta. Jos asia niin on, että, jota parempi kukin on, sitä helpommin liitää hänen sielunsa ikäänkuin ruumiin vartiostosta ja siteistä, niin kenelle luulemme olleen tien taivaaseen helpomman, kuin Scipionille? Jonkatähden pelkään, että on enemmän kateellisen, kuin ystävän ominaista surra tätä hänen kohtaloansa. Mutta jos se olisi todellisempaa, että sielu ja ruumis häviävät samalla eikä mitään tajuntaa ole jäljellä, niin samoin kuin kuolemassa ei ole mitään hyvää, ei siinä varmaan ole mitään pahaakaan. Sillä tajunnan menetettyä on aivan kuin jos ei olisi syntynyt ensinkään. Mutta että hän kumminkin oli syntynyt, siitä iloitsemme sekä me että tämä valtakunta riemuitsee niinkauvan, kun se on olemassa.

15. Tämän tähden on hänelle, kuten edellä sanoin, käynyt erittäin hyvin, minulle sen sijaan ikävämmästi, jonka olisi ollut kohtuullisempaa, niinkuin olin ennen tullut, siten lähteäkin ennen elämästä. Mutta kuitenkin nautin minä niin meidän ystävyytemme muistelemisesta, että olen mielestäni elänyt onnellisesti, kun olen Scipionin kanssa elänyt, jonka kanssa minä jaoin yleiset ja yksityiset huolet, jonka kanssa minulla oli sekä koto että sotapalvelus yhteinen, ja se, johon ystävyyden koko voima perustuu, nim. taipumusten, harrastusten ja mielipiteiden suurin yhtäpitäväisyys. Sentähden ei minua tuo viisauden maine, etenkin kun se on perätön, niin ilahuta, kuin se toivo, että meidän ystävyytemme muisto on oleva ikuinen, ja sitä enemmän on se minulle mieluista, kun kaikista vuosisadoista tuskin kolme tai neljä ystävä-paria mainitaan, joiden joukossa toivon mielestäni Scipionin ja Laeliuksen ystävyyden tulevan olemaan jälkimaailmalle tunnettuna.

16. Fannius. Se on, Laelius, siten välttämätöntä. Mutta kun sinä mainitsit ystävyyttä ja meillä on joutoaikaa, niin tekisit minulle — toivon samoin Scaevolallekin — sangen mieluisen työn, jos, samoin kuin sinulla on tapana muista asioista, joista sinulta kysytään, juttelisit ystävyydestä: mitä ajattelet siitä, minkälaiseksi arvelet sen ja mitä neuvoja annat sen johdosta.

Scaevola. Minulle olisi se todellakin mieluista. Mutta siitä juuri kun olin aikeessa keskustella kanssasi, ennätti Fannius ennen. Jonkatähden saattaisit meille suuren mielihyvän kumpaisellekin.

5 luku.

17. Minä en puolestani katsoisi sitä rasittavaksi, jos luottaisin itseeni; sillä asia on jalo ja olemme, niinkuin Fannius sanoi, nyt joutilaina. Mutta mikä olen minä, tai mitä kykyä minulla on? Oppineilla ja etenkin Graekalaisilla on se tapa, että heille saa määrätä aineen, josta ovat valmiit esittelemään vaikka kuinka äkkiä tahansa. Tehtävä on suuri ja tarvitsee melkoista harjoitusta. Siis mitä ystävyydestä on sanottavaa, tiedustelkaatte, arvelen minä, niiltä, jotka niistä asioista työnänsä opettavat. Minä puolestani saatan ainoastansa kehoittaa teitä, että pidätte ystävyyden arvollisempana, kuin kaikki inhimilliset asiat; sillä ei ole mitään niin luonnonmukaista, niin soveltuvaa joko myötä- tai vastoinkäymisiin. 18. Mutta tämä on ensinkin minun ajatukseni, että ystävyyttä ei saata olla olemassa paitsi hyvien kesken. Kuitenkaan en minä, ikäänkuin elävään lihaan leikaten, käsittele sitä perinpohjaisesti, niinkuin ne, jotka niitä asioita syvällisemmästi tutkivat, kenties todenperäisesti, mutta yleiseen hyötyyn liian vähän soveltuvasti. He, näette, eivät sano kenenkään, paitsi viisaan, olevan hyvän ihmisen. Olkoon todellakin niin. Mutta he tarkoittavat sellaista viisautta, jota ei kukaan kuolevainen ole tähän asti saavuttanut. Meidän sitävastoin tulee katsella sitä, mikä kuuluu käytännöllisyyteen ja yhteiseen elämään, eikä sitä, mitä kuvaillaan mielessänsä ja halutaan. En koskaan minä sano Cajus Fabriciusta, Manius Curiusta ja Tiberius Coruncaniusta, jotka esi-isämme arvostelivat viisaiksi, heidän mittansa mukaan olleen viisaita. Sentähden pitäkööt he itseänsä varten tuon viisauden kadehdittavan ja hämärän nimen, kuitenkin myöntäkööt, että nämät ovat olleet hyviä miehiä. Sitäkään eivät he tee: he väittävät, ettei sitä voi myöntää paitsi viisaalle.

19. Tarkastelkaamme siis, niinkuin sanotaan, asiaa paksupäisesti. Jotka niin käyttäytyvät, niin elävät, että heidän vilpittömyytensä, nuhteettomuutensa ja kohtuullisuutensa hyväksytään, ja ettei heissä ole mitään himoavaisuutta, hekumallisuutta eikä röyhkeyttä sekä että he ovat hyvin vakavaluontoisia, niinkuin ne ovat olleet, jotka äskettäin mainitsin: näitä kunnon miehiksi, niinkuin ovat pidetytkin, on mielipiteemme mukaan nimitettävä, koska — sen verran kun ihmiset voivat — seuraavat luontoa, parasta oikein elämisen johdattajaa. Sillä minä luulen käsittäväni, että me olemme niin syntyneet, että kaikkein välillä tulee olla jonkinlainen yhdysside, sitä lujempi nimittäin, jota likeisempi kukin on. Kansalaiset ovat sentähden tärkeämmät, kuin muukalaiset, omaiset etuisammat, kuin vieraat; näiden välille on nim. itse luonto säätänyt ystävyyden. Mutta sillä ei ole tarpeeksi lujuutta. Sillä siinä suhteessa on ystävyys sukulaisuutta etevämpi, koska sukulaisuudesta voi ottaa pois hyväntahtoisuuden, ystävyydestä ei voi: sillä hyväntahtoisuuden hävittyä häviää ystävyyden nimi, mutta sukulaisuuden nimi pysyy paikallansa. 20. Kuinka suuri taas ystävyyden voima on, saattaa ymmärtää etenkin siitä, koska ihmissuvun rajattomasta yhdyskunnasta, jonka luonto itse on liittouttanut, ala on niin supistettu ja ahtaalle kiristetty, että hellä rakkaus muodostuu kaikkiaan joko kahden tai harvojen välillä.

6 kutu.

Ystävyys ei, näette, ole mitään muuta, kuin hyväntahtoisuudella ja hellyydellä yhdistetty, kaikkia inhimillisiä ja jumalallisia asioita koskeva sopusointuisuus: enkä minä todellakaan tiedä, ovatko kuolemattomat jumalat — viisautta lukuun ottamatta — mitään parempaa, kuin tämä on, antaneet ihmisille. Toiset pitävät rikkautta parempana, toiset hyvää terveyttä, toiset valtaa, toiset kunniavirkoja, useat myös nautintoja. Eläinten tapaista on todellakin tämä viimeksi mainittu; nuo taas edellä mainitut ovat katoavaisia ja epävarmoja eivätkä riipu niin paljon meidän suunnitelmistamme, kuin onnen häälyväisyydestä? Ne, jotka sitä vastoin perustavat hyveesen korkeimman onnen, tekevät todellakin oivasti; mutta juuri tämä hyve synnyttää ja koossa pitää ystävyyden; eikä ilman hyvettä ystävyyttä voi olla millään ehdolla olemassa.

21. Me tarkastelkaamme jo hyvettä elämän ja puhetapamme tottumuksen mukaisesti, ja älkäämme sitä, niinkuin muutamat oppineet, mitatko sanojen ylevyydellä, ja lukekaamme suurien miesten joukkoon ne, joita sellaisina pidetään, Paullukset, Catonit, Gallukset, Scipionit ja Philukset. Näihin on tavallinen elämä tyytyväinen, ne sitävastoin jättäkäämme siksensä, joita ei ole missään löydettävissä.

22. Sellaisten miesten kesken on siis ystävyydellä niin suuria etuja, että tuskin saatan niitä mainitakaan. Aluksi, kuinka saattaa sellainen elämä olla — niinkuin Ennius sanoo — elollinen, joka ei saa virkistystä ystävän keskinäisestä hyväntahtoisuudesta? Mikä on suloisempaa, kuin että sinulla on joku, jonka kanssa uskallat puhua, niinkuin itsesi kanssa? Mikä niin suuri nautinto sinulla olisi myötäkäymisissä, jollei sinulla olisi, joka niistä yhtäläisesti, kuin sinä itsekin, iloitsisi? Mutta vastoinkäymisiä olisi vaikea kestää ilman sellaista, joka niistä vielä raskaammasti kärsii, kuin sinä. Lopuksi, muut asiat, joita halutaan, ovat soveliaita erityisiin tarkoituksiin, kukin melkein omaan kohtaansa: rikkaus, että käyttäisit hyödyksesi, valta ollaksesi arvossa; kunniavirat, että sinua ylistettäisiin, nautinnot, että iloitsisit; terveys ollaksesi vapaa tuskasta, ja toimittaaksesi ruumiillisia tehtäviäsi, mutta ystävyys sisältää useimmat asiat; mihin hyvänsä käännytkin, on se palvelemassa, ei ole mistään paikasta suljettu, ei sopimattomalla ajalla esiintyvä, ei koskaan kiusallinen. Sentähden emme vettä, emmekä tulta, niinkuin on sananlasku, käytä useammissa paikoissa, kuin ystävyyttä. Enkä minä nyt puhu tavallisesta tai keskinkertaisesta ystävyydestä, jota kuitenkin juuri ilahuttaa ja hyödyttää, vaan todellisesta ja täydellisestä, jollainen niiden ystävyys on ollut, jotka äsken mainittiin. Sillä ystävyys tekee sekä myötäkäymiset loistavammiksi että vastoinkäymiset — jakaen ja ottaen osaa — keveämmiksi.

7 luku.

23. Kun siis ystävyys sisältää sangen paljon etuja, niin on se kieltämättä siinäkin suhteessa etuisampi, että se hyvällä toimella tekee tulevaisuuden valoisammaksi eikä salli uskalluksen vaipua tai lannistua. Joka, näette, katselee todellista ystäväänsä, katselee ikäänkuin jonkinlaista omaa kuvastansa. Jonkatähden sekä poissaolevina ovat he läsnä että tarvitsevina ovat ylenkyllin varallisia ja heikkoina voimallisia, ja, joka on vaikeampaa sanoa, kuolleina elävät: niin suuri ystävien kunnia, muisto ja kaipaus saattelee heitä seuralaisena; ja sentähden näyttää edellisten kuolema onnelliselta, jälkimmäisten elämä kiitettävältä. Mutta jos otetaan luonnonjärjestyksestä pois hyväntahtoisuuden yhdistysside, niin ei mikään koto, ei mikään kaupunki voi seisoa voimassa, ei edes maanviljelyskään kestää edelleen. Jos ei se ole tarpeeksi selvillä, kuinka suuri ystävyyden ja yksimielisyyden voima on, niin voidaan se käsittää riitaisuuksista ja eripuraisuuksista. Sillä mikä huonekunta on niin vankka, mikä valtio niin luja, ettei se vihojen ja hajaannusten tähden voisi perinpohjin kukistua. Tästä voidaan päättää, kuinka paljo hyvää on ystävyydessä.

24. Erään Agrigentilaisenkin oppineen kertovat laulaneen Graekalaisessa runossa: "Kaiken, mikä maailman rakennuksessa pysyy muuttumatonna ja mitä liikkuu, sen vetää yhteen ystävyys, eripuraisuus hajoittaa". Ja tämän ainakin kaikki kuolevaiset sekä ymmärtävät että hyväksyvät kokemuksestakin. Jos siis joskus on joku ystävän suosiotyö tullut näkyviin joko vaaroihin antautumisessa tai niihin osanottamisessa, niin kuka on, joka ei ylistäisi sitä suurimmasti? Mitkä suosionhuudot koko katselija-rivistö kohotti äskettäin vieras-ystäväni ja tuttavani Marcus Pacuviuksen uutta näytelmää esitettäessä, kun kuningas ei tuntenut, kumpiko niistä oli Orestes, Pylades sanoi olevansa Orestes, että olisi saanut kuolla hänen edestänsä, Orestes taas, niinkuin olikin, vakuutti olevansa Orestes! Noustuansa seisaalleen taputtivat he käsiänsä katsellessansa sepustettua asiaa, mitä, arvelemme, olisivat he tehneet todellisessa tapauksessa? Helposti ilmoitti itse luonto voimansa, kun ihmiset, mitä eivät voi itse tehdä, päättivät sen olevan toisen puolelta oikein tehdyn.

Tämän verran olen mielestäni voinut sanoa, mitä ajattelen ystävyydestä. Jos sitäpaitsi on jotakin, ja uskon olevankin vielä paljo, kysykäätte — jos hyväksi näkyy — niiltä, jotka niitä tutkivat.

25. Fannius. Me haluaisimme mieluummin kuulla sinulta. Vaikka olenhan minä usein kysynyt niiltäkin, enkä olekaan puolestani vastoinmielisesti kuunnellut, mutta sinun puheesi johtava lanka on kuitenkin kokonaan toisenlainen.

Scaevola. Silloin sanoisit, Fannius, suuremmalla varmuudella, jos olisit äskettäin ollut saapuvilla Scipionin huvipuistossa, kun keskusteltiin "valtiosta". Millainen oikeuden puollustaja oli hän Philuksen huolellisesti harkittua puhetta vastaan!

Fannius. Helppoa tietysti olikin oikeutta parhain noudattavalle miehelle puollustaa oikeutta.

Scaevola. Mitä sitte ystävyyttä? Eiköhän sen puollustaminen ole helppoa sille, joka sen uskollisuudella, vakavuudella ja rehellisyydellä säilyttämisestä on saavuttanut suurimman kunnian?

8 luku.

26. Väkivallan käyttämistähän tämä on. Mitä, näette, sillä on väliä, millä tavalla minua pakoitatte? Pakoitattehan te varmasti. Sillä vävypoikiensa toiveita vastaan asettuminen, erittäinkin hyvässä asiassa, on vaikeata, eikä ole oikeinkaan.

Minulle siis, hyvin usein ajatellessani ystävyydestä, on tavallisesti näyttänyt ensin tarpeelliselta miettiä, heikkoudenko ja puutteellisuuden vuoksi ystävyyttä on kaivattu, että palvelusten osoittamisella ja vastaanottamisella sitä, mitä kukin vähemmän itse kauttansa saa aikaan, saisi toiselta ja antaisi vuorostansa, vai olisiko tämä kyllä ystävyyden omituinen etu, mutta että sillä olisi joku toinen vanhempi ja kauniimpi sekä enemmän itse luonnosta johtunut syy. Sillä ystä (rinta, sydän, rakkaus = amor), josta rungosta ystävyys (= amicitia) sana johtuu, on tärkein hyväntahtoisuuden yhdistämiseksi. Saadaanhan kyllä etuja usein niiltäkin, joita ystävyyttä teeskentelemällä kunnioitetaan ja pidetään arvossa ajan olojen tähden; ystävyydessä sitävastoin ei ole mitään muovaeltua, ei mitään teeskenneltyä, ja mitä hyvänsä on, se on todellista ja vapaa-ehtoista.

27. Minusta sentähden näyttää, että ystävyys on luonnosta ennemmin, kuin puutteellisuudesta, saanut alkunsa, enemmän sielun taipumuksesta jonkinlaisella rakkauden tunteella, kuin siitä tuumailusta, kuinka paljo se asia tuottaa hyötyä muassaan. Kuinka tämän asian laita todellakin on, sen saattaa huomata muutamista luontokappaleistakin, jotka sikiöitänsä niin rakastavat erääsen määrättyyn aikaan ja nämätkin rakastavat niin heitä, että helposti niiden tunne tulee näkyviin. Mutta tämä näkyy ihmisessä vielä paljoa selvemmästi: ensinkin siitä hellyydestä, joka vallitsee lasten ja vanhempien välillä, jota sidettä ei voi katkaista ilman kauhistavaa rikosta; toiseksi siitä, kun yhtäläinen rakkauden tunne on herännyt, jos olemme saavuttaneet jonkun, jonka tapojen ja luonteen kanssa me sovellumme, koska huomaamme mielestämme hänessä ikäänkuin heijastuksen rehellisyydestä ja hyveestä.

28. Ei ole, näette, mitään rakastettavampaa, kuin hyve, ei mitään, joka enemmän viehättäisi rakkauteen, koska nim. hyveen ja rehellisyyden tähden rakastamme tavallamme niitäkin, joita emme koskaan ole nähneet, Kuka ei säilyttäisi Cajus Fabriciuksen ja Manius Curiuksen muistoa jonkunlaisella hyväntahtoisuuden herättämällä hellyydellä, vaikkei ole koskaan nähnyt heitä? Kuka sitä vastoin on, joka ei vihaisi Tarqvinius Superbusta, kuka ei Spurius Cassiusta ja Spurius Maetiusta? Kahta sotapäällikköä vastaan taisteltiin vallasta Italiassa, nim. Pyrrhusta ja Hannibalia: toisesta, hänen rehellisyytensä vuoksi, ei meillä ole niinkään vihamielisiä tunteita, toista, hänen julmuutensa tähden, vihaa aina tämä valtakuuta.

9 kuku.

29. Mutta jos rehellisyyden voima on niin suuri, että sitä yksin niissäkin, joita emme koskaan ole nähneet, tai — mikä on vielä enemmän — vihollisessakin rakastamme, niin mikä ihme se on, jos ihmisten mielet ihastuvat, kun luulevat huomaavansa niiden hyveen ja hyvyyden, joiden kanssa voivat olla seurustelun yhdistäminä? Vaikka vakautuuhan rakkaus sekä hyväntyön vastaanottamisesta että mielisuosion huomattua ja kanssakäymisen siihen liityttyä; mutta jos nämät ovat tulleet lisäksi tuohon ensimmäiseen mielen ja rakkauden viehätykseen, niin kiihtyy siitä aivan ihmeellinen hyväntahtoisuuden aimollisuus. Mutta jos jotkut luulevat sen saavan alkunsa voimattomuudesta, että olisi, jolta saisi, mitä kukin haluaa, niin jättävät he jälkeensä todellakin alhaisen ja halpasukuisen, niin sanoakseni, alkuperän ystävyydelle, kun väittävät sen syntyneen varattomuudesta ja puutteellisuudesta. Kuitenkin jos asia siten olisi, niin, jota vähemmän kukin luulisi olevan itsessänsä voimaa, sitä soveliaampi olisi hän ystävyyteen. Mutta asia on kokonaan toisin.

30. Jota enemmän nim. kukin luottaa itseensä ja jota enemmän kukin on hyveellä ja viisaudella niin varustettu, ettei hän tarvitse ketään ja päättää kaikkensa olevan itseensä perustetun, sitä erinomaisempi on hän ystävyyden etsimisessä ja hoitamisessa! Sillä mitä ajattelette? Tarvitsiko Africanus minua? Tosiaan ei vähäistäkään, enkä minäkään häntä tarvinnut, mutta minä rakastin häntä hänen miehuutensa eräänlaisesta ihmettelemisestä, hän vuorostansa rakasti minua kenties jostakin osaksi perustetusta luulosta, joka hänellä oli minun tavoistani. Seuranpito lisäsi hyväntahtoisuutta. Mutta vaikka useita ja suuria etuja seurasikin, niin eivät kuitenkaan rakastamisen syyt johtuneet niiden toivosta.

31. Sillä niinkuin emme ole hyväntekijöitä ja anteliaita siinä aikomuksessa, että kiristäisimme itsellemme kiitollisuutta (emmehän nim. harjoita hyväntekeväisyyttä korkoja siitä kantaaksemme), vaan me olemme luonnostamme anteliaisuuteen halukkaita, samoin emme luule olevan ystävyyttä palkinnon toivosta etsittävän, vaan sen tähden, koska sen hyöty kokonaisuudessaan on rakkaudessa.

32. Näitä mielipiteitä eivät kannata ensinkään ne, jotka eläinten tavoin pitävät hekumaa kaiken arviokantana, eikä ihmettäkään. He eivät, näette, kykene katselemaan mitään ylevää, eivät mitään jaloa ja jumalallista, jotka ovat alentaneet kaikki ajatuksensa niin alhaiseen ja niin halveksittavaan asiaan. Sentähden eroittakaamme nämätkin pois tästä keskustelusta, itse sitävastoin ymmärtäkäämme asia niin, että rakastamisen tunne ja hyväntahtoisuuden hellyys syntyy luonnosta, rehellisyyden vihjauksen tapahduttua. Sillä ne, jotka sitä ovat etsineet, liittäytyvät toisiinsa ja lähentyvät likemmäksi, nauttiaksensa sen seurustelusta ja tavoista, jota ovat alkaneet rakastaa, ja ovat samanvertaiset rakkaudessa ja yhdenkaltaiset sekä taipuisammat osoittamaan, kuin vaatimaan, hyväntekeväisyyttä, vieläpä tulee se heidän välillänsä kunnialliseksi kilpailuksikin. Näin sekä saadaan ystävyydestä suurimmat edut, että on sen synty luonnosta oleva arvokkaampi ja todenperäisempi, kuin voimattomuudesta; sillä jos hyöty kiinnittäisi yhteen ystävyysliittoja, niin se sama muuttuneena eroittaisi ne; mutta koska luonto ei voi muuttua, sentähden ovat todelliset ystävyysliitotkin ikuisia. Te näette siis tästä ystävyyden syntyperän, jollette ehkä tahdo tähän jotakin huomauttaa.

Fannius. Jatka siitä vaan, Laelius. Sillä tämänkin puolesta, joka on nuorempi, on minulla täysi oikeus vastata.

Scaevola. Aivan oikein. Kuulkaamme siis edelleen.

10 luku.

33. Laelius. Kuulkaatte siis, kunnon miehet, mitä minä ja Scipio juttelimme usein ystävyydestä. Vaikkei hän sanonut todellakaan oleman mitään vaikeampaa, kuin että ystävyys kestäisi aina viimeiseen elonpäivään asti; sillä hän arveli sattuvan usein joko, ettei sama ole hyödyksi molemmille tai, ettei heillä ole sama ajatus valtiosta. Ihmisten tavatkin sanoi hän usein muuttuvan, toisinaan vastoinkäymisten tähden, toisinaan ijän käydessä rasittavaksi. Ja niiden asioiden valaisemiseksi otti hän esimerkin alkavan ikäkauden yhtäläisyydestä, koska poikien sydämmellisin rakkaus laimentuu usein lapsipuvun jätettyä.

34. Mutta jos he taas ovat pitkittäneet sitä nuorukais-ikään, niin sanoi hän sen kuitenkin purkautuvan toisinaan kilvoitellessa joko naimiskaupan tai jonkun muun edun tähden, jota molemmat eivät voi samalla saavuttaa. Mutta jos jotkut olisivatkin pitemmälle edistyneet rakkaudessa, sanoi hän kuitenkin tulevan sen järkytetyksi, jos ovat joutuneet riitaan kunniaviroista; sillä hänen mielestään ei ollut mitään suurempaa ruttoa ystävyysliitoille, kuin useimmissa rahanhimo, jaloimmissa kilvoittelu kunniasta ja maineesta, joista arveli suurimpien vihamielisyyksien usein saaneen alkunsa parhaiden ystävien kesken.

35. Suuria hajaannuksia myös ja enimmäkseen oikeutettuja selitti hän syntyvän, kun ystäviltä vaaditaan jotakin, mikä ei ole oikeata, esim. että olisivat joko himon palvelijoita tai auttajia vääryyden teossa; ja niitä, jotka eivät suostu siihen, vaikka tekevätkin sen kunniallisesti, kuitenkin niiden puolelta, joita eivät ole tahtoneet noudattaa, syytetään rikkoneen ystävyyden lakia vastaan; niiden taas, jotka uskaltavat vaatia mitä hyvänsä ystävältänsä, sillä vaatimuksellaan ilmoittavan aikovansa tehdä kaikkia ystävänsä tähden. Heidän valituksestansa tavallisesti ei ainoastansa raukeavan vanhojen tuttavuusliittojen, vaan vieläpä syntyvän ikuisia vihojakin. Nämät niin useat ikäänkuin sallimukset sanoi hän uhkaavan ystävyyssuhteita, että niitä kaikkia välttäminen hänestä näytti olevan ei ainoastansa viisauden, vaan myös onnellisuuden todistuksena.

11 luku.

36. Tarkastelkaamme siis ensin sitä, jos teitä miellyttää, kuinka pitkälle rakkaus saa mennä ystävyydessä. Näinköhän myös, jos Coriolanuksella on ollut ystäviä, niiden olisi pitänyt kantaman isänmaata vastaan aseita Coriolanuksen kanssa? Näinköhän Piscellinusta, kuningasvaltaa tavoittelevaa, näinköhän Spurius Maeliusta heidän ystäviensä olisi pitänyt auttaman?

37. Näimmehän me, kuinka Tiberius Gracchuksenkin, kun hän järkytti valtiota, Qvintus Tubero ja hänen yhtäikäiset ystävänsä hylkäsivät kokonansa. Mutta kun Cajus Blossius Cumalainen, teidän perheenne vierasystävä, Scaevola, oli tullut luokseni, koska minulla oli tapana puollustaa konsulia Laenasta ja Rupiliusta neuvostossa, rukoilemaan, että antaisin hänelle anteeksi, niin veti hän sen syyksi, koska oli muka pitänyt Tiberius Gracchuksesta niin paljon, että arveli itsensä olevan tehtävä, mitä hyvänsä tämä tahtoi. Silloin kysyin minä: "Vieläkö sittekin, jos hän olisi tahtonut, että olisit sytyttänyt tuleen Capitolium'in?" "Ei koskaan", sanoi hän, "olisi hän tahtonut sitä; mutta jos hän olisi tahtonut, niin olisin minä totellut". Te näette, kuinka jumalatonta puhetta! Eikä hän ainoastansa noudattanut Tiberius Gracchuksen mielettömyyttä, eikä tarjoutunut hänen vimmansa seuralaiseksi, vaan johtajaksi. Sen takia, uuden tutkimuksen peljättämänä, pakeni hän tämän raivonsa tähden Asiaan, meni vihollisten luo, ja sai valtiolta raskaan ja oikeutetun rangaistuksen. Ei ole se siis mikään rikoksen puollustus, jos ystävän tähden rikotaan; sillä kun hyveen edellytys on ollut ystävyyden perustajana, niin on työlästä ystävyyden kestää, jos luopumus hyveestä on tapahtunut.

38. Mutta jos pidämme oikeana joko myöntää ystäville, mitä tahansa haluavat, tai saada aikaan heiltä, mitä hyvänsä tahdomme, niin olisimme todellakin täydelliset viisaudessa, jollei asialla olisi mitään haittaa mukanansa. Mutta me puhumme niistä ystävistä, jotka ovat silmiemme edessä, jotka olemme nähneet ja joista olemme kuulleet puhuttavan, joita tavallinen elämä tuntee: tästä luvusta on meidän esimerkit otettavat, ja varsinkin niistä, jotka ovat lähinnä viisautta.

39. Me näemme Papus Aemiliuksen olleen Cajus Luscinuksen tuttavan (niin olemme kuulleet isiltämme); he olivat kahdesti yhdessä consuleina ja virkaveljinä censori-toimessa; sitte on kerrottu sekä näiden kanssa että keskenään olleen sangen ystävyytyneitä Manius Curiuksen ja Tiberius Coruncaniuksen. Emme siis voi edes epäilläkään jonkun näistä pyytäneen ystävältänsä jotakin, mikä olisi vastoin uskollisuutta, vastoin valaa ja vastoin valtiota. Sillä mitä tarvitsee sanoakaan puhuttaessa sellaisista miehistä, ettei joku, jos olisi pyytänyt, olisi tätä saavuttanut, kun he olivat hyvin tarkkoja omantunnon miehiä, yhtä väärin taas on sekä pyydettynä tehdä että pyytää jotakin sellaista. Mutta Tiberius Gracchusta seurasivat Cajus Carbo ja Cajus Cato, ja silloin hyvin vähän hänen Cajus veljensä, joka sama nyt on kiivahin.

12 luku.

40. Tämä olkoon siis lakina vahvistettu ystävyydessä, ettemme pyydä häpeällisiä asioita emmekä tee pyydettyinä. Häpeällinen todesti on se puollustus, eikä suinkaan hyväksyttävä, niin muissa asioissa, kuin erittäinkin jos joku valtiota vastaan ystävänsä tähden tunnustaa tehneensä. Sillä, Fannius ja Scaevola, me olemme siinä tilassa, että meidän tulee luoda silmämme etäälle valtion tuleviin kohtaloihin. Jo on poikennut esi-isäimme tapa melkoisesti radaltaan ja suunnaltansa.

41. Tiberius Gracchus koetti anastaa itselleen kuningasvallan eli pikemmin hän hallitsikin jo muutamia kuukausia. Näinköhän Romalainen kansa on kuullut tai nähnyt jotakin samankaltaista? Mitä myös tämän kuoleman jälkeen hänen ystävänsä ja heimolaisensa ovat tehneet Publius Scipionille, sitä en voi kyynelittä puhua. Sillä Carbonia olemme, Tiberius Gracchuksen äsken tapahtuneen rangaistuksen vuoksi, hillinneet millä tavalla vaan olemme voineet; mitä Cajus Gracchuksen tribunivirasta sitävastoin odotan, ei minulla ole halua ennustaa. Asia leviää sitte hiipien ja, kerran alkuun päästyänsä, liukuaa se herkemmästi turmioa kohden. Te näette, kuinka suuri tuho tapahtui jo ennen ääntötaulu-asiassa, ensin Gabiniuksen, kaksi vuotta jälkeenpäin taas Cassiuksen lain perustuksella. Minusta on kuin näkisin jo kansan eroitetuksi senatista, rahvaan mielivallan mukaan toimitettavan suurimmat asiat. Useammat nim. opettelevat sitä, miten nämä onnistuisivat, kuin miten niitä vastustettaisiin.

42. Mitä varten näitä? Koska ilman liittolaisia ei kukaan uskalla mitään sellaista. Isänmaan ystäville on siis annettava se neuvo, että jos sellaisiin ystävyysliittoihin tietämättänsä jostakin sattumuksesta ovat joutuneet, etteivät luulisi itseänsä niin sidotuiksi, etteivät eroaisi jossakin suuressa asiassa rikkovista ystävistänsä; jumalattomille taas on rangaistus säädettävä, eikä todellakaan pienempi niille, jotka ovat seuranneet toista, kuin niille, jotka itse ovat olleet jumalattomuuden johtajia. Kuka on ollut Graekassa kuuluisampi Themistoklesta, kuka etevämpi? Mutta kun hän sotapäällikkönä Persialaissodassa oli vapauttanut orjuudesta Graekanmaan ja kateuden tähden oli karkoitettu maanpakoon, niin ei hän kärsinyt kiittämättömän isänmaansa tekemää vääryyttä, jota hänen olisi pitänyt kärsimän; hän teki saman, mitä kaksikymmentä vuotta sitä ennen meidän keskuudessamme teki Coriolanus. Näille ei löytynyt ketään auttajaa isänmaatansa vastaan, jonka tähden kumpikin hankki itselleen kuoleman. 43. Sentähden ei sellaista jumalattomien ihmisten samamielisyyttä sovi ollenkaan millään ystävyyden puollustuksella suojella, vaan vieläpä päinvastoin on se kaikella ankaruudella rangaistava, ettei kukaan luulisi myönnetyksi, että saa seurata ystäväänsä silloinkin, kun tämä ahdistaa isänmaata sodalla. Joka todellakin, niinkuin asia nyt alkaa mennä, saattaa kerran tapahtua. Minulle sitävastoin ei se tuota vähempää huolta, minkälainen valtakuntamme on minun kuolemani jälkeen oleva, kuin minkälainen se on tänäpäivänä.

13 luku.

44. Tämä siis pyhitettäköön ystävyyden ensimmäisenä lakina, että ystäviltämme pyydämme kunniallisia asioita, ystäviemme tähden teemme sitä, mikä on kunniallista, emmekä edes odotakaan, kunnes meitä pyydetään. Palvelevaisuus olkoon aina avullaan läsnä, vitkastelu kaukana; mutta neuvomme tulee meidän uskaltaa antaa vapaamielisesti. Enin ystävyydessä vaikuttakoon hyvään kehoittavien ystävien arvollisuus ja sitä käytettäköön muistuttamiseen, ei ainoastaan avonaisesti, vaan sattuvastikin, jos asia niin vaatii, ja annettua muistutusta noudatettakoon.

45. Sillä eräillä, joita kuulen olevan pidetyn viisaina Graekanmaalla, on mielestäni aivan kummallisia mielipiteitä, mutta ei ole mitään, jota eivät he tutki teräväjärkisyydellänsä; he nim. sanovat osaksi olevan paettava liian läheisiä ystävyysliittoja, ettei olisi tarpeellista yhden olla huolissaan useampien puolesta; tarpeeksi ja enemmänkin olevan kullakin omista asioistansa, toisten asioihin kietoutumisen olevan hankalaa; mukavinta olevan pitää ystävyyden ohjia mitä höllimpinä, että mielensä mukaan voisi joko kiristää tai hellittää niitä, pääasian nim. olevan onnellisesti elääksemme, levollisuuden, jota ei sielu voisi nauttia, jos yksi kärsii ikäänkuin synnytystuskia useampien puolesta.

46. Toisten taas sanovat väittävän vielä paljoa tunnottomammasti — jota kohtaa lyhyesti vähää ennen kosketin — turvan ja avun, eikä hyväntahtoisuuden ja rakkauden, tähden olevan ystävyysliittoja tavoiteltava, siis jota vähemmin kullakin on kestäväisyyttä ja vähemmin voimia, sitä enemmän haluavan ystävyysliittoja. Siitä tapahtuvan, että heikot naiset etsivät enemmän ystävyyssuhteiden turvaa, kuin miehet, ja varattomat enemmän, kuin varalliset, onnettomuuteen joutuneet enemmän, kuin ne, joita pidetään onnellisina.

47. Oi mainiota viisautta! Totta tosiaankin näyttävät he poistavan auringon maailmasta, jotka poistavat ystävyyden elämästä: sillä meillä ei ole kuolemattomilta jumalilta mitään parempaa, ei mitään ilahuttavampaa. Mitä on nim. tuo murheettomuus? Näöltään tosin viehättävä, mutta itse asiassa monessa suhteessa hyljättävä. Sillä ei ole soveliasta joko jotakin asiaa tai toimitusta olla ottamatta suorittaaksensa tai toimeksensa sen otettuansa jättää sen vuoksi, ettei tarvitsisi olla huolissaan. Mutta jos huolta pakenemme, on hyvettäkin paettava; joka välttämättömästi jonkinlaisella huolella halveksii ja vihaa sellaisia asioita, jotka ovat sille vastakkaisia, niinkuin hyvyys häijyyttä, hillitseväisyys hekumaa, arkuutta uljuus. Sen vuoksi voi huomata, että rehelliset surevat enimmän epärehellisistä asioista, velttoudesta urhoolliset, häpeällisyydestä siveät. Se on siis hyvätapaisen mielenlaadun tuntomerkki, että se sekä iloitsee hyvistä asioista että murhehtii niiden vastakohdista.

48. Jos sentähden viisasta kohtaa sielunsuru, joka varmasti kohtaakin häntä, jollemme luule ihmisyyden olevan kokonaan juuritetun hänen sielustansa, niin mikä on syynä, miksi hävittäisimme ystävyyden perinpohjin elämästä, ettemme sen tähden saisi joitakuita hankaluuksia osaksemme? Sillä mitä eroa on mielenliikutuksen hävittyä, en sano eläimen ja ihmisen, vaan ihmisen ja puupölkyn tai kiven tai minkä tahansa sellaisen välillä? Niitä ei ainakaan tarvitse kuulla, jotka väittävät hyveen olevan tylyn ja ikäänkuin rautaisen laadultaan, joka todella on niin hyvin muissa asioissa, kuin varsinkin ystävyydessä hellä ja taipuisa, että sydän sekä ystävän myötäkäymisissä ikäänkuin ilosta laajentuu että vastoinkäymisissä puristun kokoon. Siis se huoli, joka on useinkin otettava vastaan ystävänsä edestä, ei ole sen arvoinen, että se hävittäisi pois ystävyyden elämästä; ei enemmän, kuin että hyveet siitä, koska ne tuottavat muutamia suruja ja hankaluuksia, olisivat hyljättävät.

14 kuku.

Mutta koska se seikka, niinkuin edellä olen sanonut, rakentaa ystävyyttä, jos ilmaantuu joku hyveen tunnusmerkki, johon samanlainen sielu liittyy ja yhdistyy; se kun tapahtuu, herää siitä välttämättömästi rakkaus. 49. Mikä nim. on niin typerää, kuin iloita monista vähäpätöisistä asioista, niinkuin kunniasta, ylistyksestä, rakennuksista, puvuista ja komeasta elämänlaadusta; mutta hyveellä lahjoitetusta sielusta, siitä, joka joko voi rakastaa tai niin sanoakseni osoittaa vastarakkautta, ei sanottavasti iloita? Sillä ei ole mikään suloisempaa, kuin hyväntahtoisuuden palkitseminen, ei mikään ihanampaa, kuin harrastusten ja palveluksien keskinäinen vuoroitus.

50. Mitä? Jos vielä lisäämme sen, jota oikeuden mukaan voidaan lisätä, nim. ettei ole mitään, joka niin houkuttelee ja niin vetää puoleensa jonkun asian, kuin yhtäläisyys vetää ystävyyteen, niin myönnetään varmasti olevan totta, että hyvät rakastavat hyviä ja vetävät niitä puoleensa ikäänkuin olisivat sukulaisuuden ja luonnon yhdistämiä. Ei, näette, mikään ole yhtäläisiänsä haluavampaa eikä voimallisempaa puoleensa vetämään, kuin luonto. Sentähden on, Fannius ja Scaevola, se ainakin varma asia, kuten luulen, että hyvillä on hyvien kesken hyväntahtoisuus aivankuin välttämätön, jonka luonto on määrännyt ystävyyden lähteeksi. Mutta sama hyvyys ulottuu myös yhteiseen kansaan. Sillä hyve ei ole epäihmisellinen, kauhea ja kopea, koska se tavallisesti suojelee koko kansoja ja parhaiten pitää huolta heistä; jota se ei varmaankaan tekisi, jos se olisi vieras yhteiselle ihmisrakkaudelle.

51. Myös näyttävät ne minusta, jotka hyödyn tähden muodostavat ystävyysliittoja, hävittävän ystävyyden rakastettavimman yhdistyssiteen. Sillä ei ystävän kautta saavutettu hyöty ole niin ilahuttavaa, kuin itse ystävän rakkaus, ja silloin käy se, joka on tullut ystävältä, mieluiseksi, jos se on suosiosta lähtenyt; ja kaukana siitä, että ystävyyttä kunnioitettaisiin puutteellisuuden tähden, päinvastoin ne, jotka voimiensa ja varojensa puolesta ja erittäinkin hyveen puolesta, jossa on enin turvaa, tarvitsevat vähimmän toista, ovat ystävällisimpiä ja hyväntekeväisimpiä. Enkä minä tiedä, lieneekö tarpeellistakaan, ettei ystäviltä laisinkaan puutu koskaan mitään. Sillä missä olisi minun mielisuosioni voinut töissä ilmaantua, jos ei Scipio olisi koskaan, rauhassa tai sodassa, tarvinnut minun neuvoani ja apuani? Ei siis hyödystä ystävyys ollut seurauksena, vaan hyöty ystävyydestä.

15 luku.

52. Ei siis pidä kuunteleman nautintoihin kokonansa heittäytyneitä ihmisiä, jos he joskus keskustelevat ystävyydestä, jota he eivät tunne kokemuksesta eivätkä tietopuolisesti. Sillä kuka, jumalten ja ihmisten uskollisuuden tähden, on sellainen, että hän sillä ehdolla, ettei rakastaisi ketään eikä itse saisi osaksensa rakkautta, tahtoisi olla yltäkyllin rikas kaikista tavaroista ja elää kaikenpuolisessa ylellisyydessä? Sillä sehän olisi varmaan hirmuvaltiasten elämää, jossa ei saata olla mitään uskollisuutta, ei mitään hellyyttä, ei mitään hyväntahtoisuuden luottamusta; kaikki vaan aina epäluulon-alaista ja täynnä levottomuutta, ei mitään sijaa ystävyydelle. 53. Kuka nim. rakastaa sitä, jota hän kammoo, tai sitä, jonka luulee häntä itseänsä kammovan? Heitä kunnioitetaan kuitenkin teeskentelyllä, ainoastaan jonkun aikaa. Mutta jos he sattumalta, niinkuin useinkin tapahtuu, ovat sortuneet, silloin saa huomata, kuinka köyhät he ovat olleet ystävistä, jota kertovat Tarqviniuksen sanoneen: vasta maanpakolaisena oppineensa tietämään, keitä hänellä oli luotettavia ystäviä, keitä epäluotettavia, kun ei hän enää kumpaisillekaan voinut osoittaa kiitollisuutta.

54. Vaikka ihmetyttäähän minua, jos hänellä, niin ylpeä ja julma kun hän oli, saattoi olla ketään ystävää. Ja niinkuin tämän äsken mainitsemani miehen tavat eivät voineet hankkia todellisia ystäviä, samoin useiden mahtavien valta sulkee pois uskolliset ystävyysliitot. Sillä ei onnetar ainoastaan itse ole sokea, vaan se tekee tavallisesti sokeiksi nekin, jotka se on sulkenut syliinsä. Jonkatähden he pöyhistyvät miltei kopeudesta ja röyhkeydestä, eikä mikään saata olla vaikeampaa sietää, kuin tuhma onnensuosikki. Ja sen saa todellakin huomata, että ne, jotka ovat ennen olleet laadullisia tavoiltaan, muuttuvat päällikkö- ja hallitus-virkojen sekä myötäkäymisten tähden, niin että he halveksivat vanhoja ystävyyksiä ja suosittelevat uusia. 55. Mikä taas on typerämpää, kuin varojen, voimien ja vallan puolesta enimmän voidessa muita itselleen hankkia, joita voidaan saada rahalla, niinkuin hevosia, palvelijoita, komeita vaatteita ja kalliita huonekaluja, mutta ei hankkia ystäviä, elämän parasta ja kauneinta niin sanoakseni huonekalustoa? Sillä kun he hankkivat muita tavaroita, niin eivät he tiedä, kenelle niitä hankkivat, eivätkä, kenen tähden puuhaavat, sillä kukin niistä esineistä on sen, joka voimiensa puolesta on etevämpi, mutta ystävyyden omistus pysyy kullekin hänen lujana ja varmana omaisuutenansa, niin että vaikka nekin olisivat pysyväisiä, jotka ovat ikäänkuin onnettaren lahjoja, kuitenkaan ei ystävistä tyhjä ja autio elämä voi olla hupainen. Mutta sen verran nyt siitä.

16 luku.

56. Nyt sitävastoin ovat määrättävät, mitkä ystävyyden rajat ovat, ja ikäänkuin rakkauden, niin sanoakseni, rajapylväät. Näistä, niinkuin näen, on kolme mielipidettä, joista minä en hyväksy yhtäkään: yksi että meidän tulee olla ystävätämme kohtaan samanlaiset, kuin itseämme kohtaan; toinen, että meidän hyväntahtoisuutemme ystäviämme kohtaan tulee vastata yhdenvertaisesti heidän meille osoittamaansa hyväntahtoisuutta, kolmas, että kuinka suureksi kukin arvostelee itse itsensä, niin suuressa arvossa pidettäköön hän ystäviensä puolelta.

57. Näistä kolmesta mielipiteestä en minä, sanalla sanoen, kannata yhtäkään. Sillä tuo ensimmäinen ei ole oikea, että nim. kukin olkoon ystäväänsä kohtaan sen mielinen, kuin hän on itseänsä kohtaan. Kuinka paljon todellakin teemme ystäviemme tähden, jota emme tekisi koskaan itsemme tähden! pyytää arvottomalta, rukoilla nöyrästi, toisinaan nuhdella katkerammasti jotakuta, ja ahdistaa kiivaammasti, jotka, kun on kysymys meidän omista asioistamme, eivät ole oikein soveliaita, ystävien asioissa ovat täysin soveltuvia. On myös useita asioita, joissa kunnon miehet luovuttavat ja sallivat luovuttaa paljon omista eduistansa, että heidän ystävänsä ennemmin nauttisivat niistä, kuin he itse.

58. Toinen mielipide on, joka määrittelee ystävyyden yhtäläisten kohteliaisuuden osoitusten ja mielialojen mukaan. Mutta sehän on ystävyyden vaatimista liian tarkasti ja pikkumaisesti tilille, että saatujen ja annettujen lasku olisi yhtä suuri. Rikkaampi ja runsaampi on minun mielestäni oikea ystävyys, eikä näytä pitävän niin tarkkaa tiliä siitä, ettei enemmän antaisi, kuin on saanut. Eikä nimittäin tarvitse peljätä, että jotakin variseisi ulos tai että jotakin valuisi maahan tai että jotakin enemmän, kuin on kohtuullista, kasattaisiin ystävyyteen.

59. Mutta tuo kolmas rajoitus on kaikkein huonoin, nim. että kuinka suuressa arvossa kukin itse pitää itsensä, niin suuressa arvossa tulee ystävien pitää häntä. Useinhan nim. on monissakin mieli liian alakuloinen tai toivo oman tilansa parantumisesta liiaksi vaipunut. Ei siis sovi ystävän olla häntä kohtaan sellaisen, jollainen hän on itseänsä kohtaan, vaan paljoa enemmän tulee ahkeroita ja vaikuttaa, että hän ystävänsä murtuneen mielen saisi virkistetyksi sekä herättäisi hänessä paremmat toiveet ja ajatukset. Niin ollen on toinen raja todelliselle ystävyydelle määrättävä, kun ensin olen maininnut, mitä Scipionilla oli tapana enin moittia. Hän ei sanonut saattavan löytyä mitään ystävyydelle vihamielisempää puhetta, kuin sen, joka oli sanonut niin olevan rakastettava, kuin jos joskus tulevaisuudessa vihaisi häntä. Eikä sanonut tosiaankaan voivansa myöntyä siihen, että uskoisi sitä, niinkuin luullaan, Biaan lauselmaksi, sen, jota on pidetty yhtenä seitsemästä viisaasta, vaan jonkun halpamaisen joko kunnianhimoisen tai kaikkia omaksi mahtavuudekseen käyttävän mielipiteeksi. Sillä kuinka voi joku olla sen ystävä, jonka vihamieheksi luulee voivansa muuttua. Vieläpä siinä tapauksessa olisi välttämätöntä, haluta ja toivoa, että hänen ystävänsä mitä useimmin hairahtuisi, jotta tämä antaisi hänelle useampia ikäänkuin kädensijoja tarttuakseen kiinni; päinvastoin olisi taas välttämätöntä hänen tuntea ahdistusta, tuskaa ja kateutta ystäviensä oikeista ja hyödyllisistä teoista.

60. Jonka vuoksi tämä määräys, kenen hyvänsä se onkin, on omansa ystävyyden hävittämiseksi. Ennemmin olisi ollut määrättävä, että käyttäisimme ystävyysliittojen hankkimisessa sellaista valppautta, ettemme koskaan alkaisi rakastaa sitä, jota voimme joskus vihata. Vieläpä, jos olisimme olleet vähemmän onnellisia valitsemisessamme, arveli Scipio olevan sitä mieluummin kärsittävä, kuin vihamielisyyksien aikaa ajateltava.

17 luku.

Minä kuulen siis, että on käytettävä näitä rajoja, että ensinkin ystävien tapojen tulee olla nuhteettomia ja sitte, että heidän välillänsä on kaikkein asioiden, tuumien ja aikomusten yhteisyys ilman mitään poikkeusta, että jos jostakin sattumuksesta niin tapahtuisi, että ystävien vähemmän oikeutettuja toivomuksia on autettava, jotka koskevat joko heidän henkeänsä tai mainettansa, niin on poikettava tiestä, jollei siitä vaan seuraa suurin häpeällisyys; on nim. olemassa määränsä, mihin asti ystävyydelle voidaan antaa vapautta. Ihminen ei suinkaan saa olla välinpitämätön maineestaan, eikä sovi vähäpätöisenä aseena asiain toimittamiseksi pitää kansalaistensa hyväntahtoisuutta; mutta sen hankkiminen imarteluilla ja liehakoitsemisella on häpeällistä; hyvettä, jota seuraa rakkaus, ei suinkaan ole halveksittava.

62. Mutta usein — sillä minä palaan Scipioniin, joka puhui jokaisessa tilaisuudessa ystävyydestä — valitti hän, että ihmiset kaikissa muissa asioissa ovat huolellisempia: he voivat sanoa, kuinka monta vuohta ja lammasta kullakin on, mutta kuinka monta ystävää hänellä on, sitä ei voi sanoa; ja noiden edellisten hankkimisessa ovat he huolellisia, ystävien valitsemisessa sitävastoin välinpitämättömiä; eikä heillä ole jonkinlaisia ikäänkuin merkkiä tai tunnustähtiä, joista voisivat päättää ne, ketkä ovat soveliaita ystävyyteen. On siis valittava hyviä, luotettavia ja vakavia ihmisiä, jonkalaisista on suuri puutos; ja vaikeaa on tosiaankin arvostella, jollei ole kokenut; mutta koettelemus on tehtävä itse ystävyydessä. Siten käy ystävyys arvostelun edellä ja kumoaa kokemuksen mahdollisuuden.

63. On siis viisaan asia, hillitä niinkuin vaunuja, siten myös hillitä hyväntahtoisuutensa vauhtia, että niinkuin koeteltuja hevosiakin, siten ystävyyttä käyttäisimme hyväksemme jossakin määrässä ystäviemme luonteen tutkittuamme. Toiset huomataan useinkin, kun asia koskee pientä rahasummaa, kuinka ovat epävakaisia, toiset taas, joita pieni raha-asia ei ole voinut liikuttaa, tunnetaan, kun on kysymys suuresta rahasummasta. Mutta jos on löytynyt joitakuita, jotka katsovat halpamaiseksi pitää rahaa parempana, kuin ystävyyttä, niin mistä löydämme niitä, jotka kunniapaikkoja, esivallan virkoja, sota- ja hallitustoimia sekä valtaa eivät aseta ystävyyden edelle, että kun toiselta puolelta nämät ovat asetetut esille, toiselta puolelta ystävyyden oikeus, eivät tahtoisi mieluummin noita edellisiä? Ihmisluonto on heikko halveksiaksensa valtaa, ja vaikkapa sen ovatkin ystävyyden laiminlyömisellä saavuttaneet, niin luulevat menettelynsä jäävän huomaamattomuuteen, koska ystävyyttä eivät muka laiminlyöneet ilman tärkeää syytä.

64. Sentähden on vaikeinta löytää todellisia ystävyysliittoja niiden joukossa, joilla on kunniavirkoja ja julkisia toimia. Sillä mistä löytää sellaisen, joka asettaa ystävänsä kunniaviran omansa edelle? Mitä? jättääkseni nämät mainitsematta, kuinka raskaalta, kuinka vaikeilta näyttävät useillekin onnettomuuksien osallisuudet? Sellaista, jotka niihin alentuvat, ei ole helppo löytää. Vaikka Ennius sanoo oikein: "Luotettava ystävä koetellaan epäluotettavissa asioissa", niin todistavat kuitenkin nämät kaksi seikkaa sangen useat syyllisiksi kevytmielisyyteen ja heikkouteen, joko jos he omissa myötäkäymisissänsä halveksivat ystäviänsä tai näiden vastoinkäymisissä hylkäävät heidät.

18 luku.

Joka kumpaisessakin tapauksessa on osoittautunut lujalta, vakavalta ja horjumattomalta ystävyydessä, hänet tulee meidän lukea hyvin harvinaiseen, ja vieläpä melkein jumalalliseen ihmislajiin kuuluvaksi. 65. Mutta kestäväisyyden ja vakavuuden tuki, sen, jota me etsimme ystävyydessä, on luotettavaisuus, sillä ei mikään ole kestävää, joka on epäluotettavaa. Paitsi sitä on hyvä valita yksinkertainen, hyvänsävyinen ja yksimielinen, s.o. sellainen, jota samat asiat liikuttavat; joka kaikki koskee uskollisuuteen. Sillä muuttelevainen ja mutkikas mielenlaatu ei voi olla luotettava, eikä sekään, jota eivät samat asiat liikuta eikä ole luonnostaan samanmielinen, saata olla joko uskollinen tai horjumaton. Lisättävä on siihen, ettei hän saa iloita syytöksien tekemisestä tai uskoa, jos niitä on tehty; joka koskee siihen, jota jo kauvan olen käsitellyt, nim. vakavuuteen. Ja niin toteutuu se, mitä alussa sanoin, ettei ystävyyttä voi olla, paitsi hyvien ihmisten kesken. Sillä kunnon miehelle, jota myös saa sanoa viisaaksi, kuuluu velvollisuudeksi pitää mielessänsä nämä kaksi seikkaa ystävyydessä: ensiksi, ettei saa olla mitään valheellista eikä teeskenneltyä, sillä avonaisesti vihaaminenkin on paremmin jalolle ihmiselle sopivaa, kuin otsansa peitossa ajatuksensa salaaminen, toiseksi, ettei ainoastansa jonkun tekemiä syytöksiä torju takaisin, vaan ettei itsekään ole epäluuloinen, ajatellen aina jossakin suhteessa olevansa ystävänsä puolelta loukattu. 66. Tähän lisäksi tulkoon herttaisuus puheessa ja käytöksissä, joka ei suinkaan ole vähäpätöinen ystävyyden sulostus. Juroudella sitävastoin ja ankaruudella jokaisessa asiassa on kyllä silläkin kunnian-arvoisuutensa, mutta ystävyyden tulee olla lauhkeampi, vapaampi ja suloisempi sekä kaikkeen kohteliaisuuteen ja sievätapaisuuteen taipuvaisempi.

19 luku.

67. Mutta tässä kohdassa nousee eräs vaikeanpuolinen kysymys: ovatko uudet, ystävyyttämme ansaitsevat, ystävät joskus asetettavat vanhojen edelle, niinkuin meillä on tapana pitää nuoria hevosia parempina, kuin vanhanpuoleisia. Ihmisarvoa alentava epäilys! sillä ei ystävyydessä saa, niinkuin muissa asioissa, tulla kyllästyminen kysymykseen. Jota vanhempia ystävyyssuhteet ovat, sitä miellyttävämpiä, niinkuin vanhojen viinien, tulee niiden olla, ja totta on, mitä sananlaskussa lausutaan: "Monta mittaa on suolaa yhdessä syötävä, ennenkuin ystävyyden palvelus on tullut täytetyksi".

68. Jos taas uudet ystävyydet tarjoavat toivoa, että ikäänkuin menestyvissä oraissa hedelmä osoittautuu, niin eivät ne todellakaan ole hyljättävät; mutta vanha tuttavuus on kuitenkin sille tulevalla paikallaan säilytettävä, sillä vanhuuden ja tottumuksen voima on sangen suuri. Vieläpä mitä juuri hevoseen tulee, jota äsken mainitsin, jos ei muutoin mikään estä, niin ei ole ketään, joka ei mieluummin käyttäisi sitä, johon on tottunut, kuin harjaantumatonta ja uutta. Eikä ainoastaan tämän suhteen, joka on eläin, vaan niihinkin katsoen, jotka ovat elottomia, on tottumuksella suuri voima; koska meitä ilahuttavat itse paikatkin, yksin vuorisetkin ja metsäiset, joissa olemme kauvemmin oleskelleet.

69. Mutta tärkeintä on ystävyydessä olla yhdenvertainen alhaisempansa kanssa. Usein nim. on eräitä jaloja etevyyksiä, jollainen oli Scipionin meidän niin sanoakseni laumassamme. Ei koskaan asettanut hän itseänsä Philuksen, ei koskaan Rupiliuksen, ei koskaan Mummiuksen, ei koskaan alhaisemman säätyisien ystäviensä edelle. Qvintus Maximus veljeänsä, yleensä erinomaista miestä, joka kuitenkaan ei suinkaan ollut ensinkään hänen kaltaisensa, kunnioitti hän, koska tämä oli vanhempi, ikäänkuin ylhäisempäänsä, ja halusi, että kaikki hänen omaisensa voisivat olla hänen kauttansa yhä enemmän kunnioitettuja.

70. Ja tätä tulee kaikkien tehdä ja noudattaa, että jos ovat saaneet hyveen, neron tai varallisuuden etevyyden, jakaisivat niitä omaistensa kesken ja antaisivat saada osaa läheistensä niistä, että jos ovat syntyneet alhaisista vanhemmista, jos heillä on joko sielunlahjojensa tai onnensa puolesta heikompia sukulaisia, parantaisivat niiden tilaa ja olisivat heille kunniaksi ja arvollisuudeksi. Niinkuin sadussa ne, jotka jonkun aikaa sukuperänsä ja säätynsä tuntemattomuuden tähden ovat olleet palveluksessa, kun ovat tulleet tunnetuiksi ja huomatut olevan joko jumalien tai kuningasten jälkeläisiä, säilyttävät kuitenkin rakkautensa paimenia kohtaan, joita useat vuodet ovat luulleet isiksensä. Tämän tulee varmaankin tapahtua vielä paljoa enemmän, kun asia koskee oikeita ja varmoja vanhempia. Sillä suurin neron ja hyveen sekä kaiken etevyyden hedelmä saadaan silloin, kun se käytetään läheisimpänsä eduksi.

20 luku.

71. Niinkuin siis niiden, jotka ovat ystävyys- ja sukulaisuus-suhteessa ylhäisempiä, tulee asettua alhaisempiensa tasalle, samoin ei sovi alhaisempien pahoittaa mieltänsä sen vuoksi, että heidän omaisensa ovat joko luonnonlahjojensa tai onnensa tai arvollisuutensa puolesta heitä etevämpiä. Mutta sangen useatkin näistä joko valittavat aina jotakin tai vieläpä sättivätkin, ja sitä enemmän, jos luulevat itsellään olevan jotakin, jonka voivat sanoa tapahtuneen heidän avullansa ja ystävällisellä toimellansa sekä omalla ponnistuksellansa. Todellakin vihattava ihmisten laji, jotka sättien kertovat avun osoituksiansa, vaikka niitä tulisi sen muistella, jota kohtaan ne ovat osoitetut, eikä sen kertoa, joka ne on osoittanut. Samoin kuin siis niiden, jotka ovat ylhäisempiä, tulee alentua ystävyydessä, tulee heidän myös tavallaan kohottaa alempiansa. Sillä sellaisia ihmisiä on olemassa, jotka tekevät ystävyydet tukaliksi, kun he luulevat itseänsä halveksittavan, joka melkein ei tapahdu paitsi niille, jotka myös arvelevat itsensä halveksittaviksi; ne ovat siitä luulosta eivät ainoastaan sanoilla, vaan myös itse työllä vapautettavat.

73. Mutta kullekin on jaettava niin paljo, kuin ensinkin itse voit toimittaa; sitte myös, kuinka paljon se, jota rakastat ja autat, voi kantaa. Sillä ethän sinä, vaikkapa olisit kuinkakin etevä, voi saattaa kaikkia omaisiasi korkeimpiin kunniavirkoihin, niinkuin Scipio voi Publius Rupiliuksen toimittaa consuliksi, mutta hänen veljeänsä Luciusta ei voinut. Mutta vaikka voisitkin valmistaa toiselle mitä tahansa, niin on kuitenkin katsottava, mitä hän voi kantaa.

74. Yleisesti ovat ystävyysliitot arvosteltavat sitte, kun ymmärrys ja ikä on jo vakautunut ja vahvistunut, eikä, jos jotkut nuoruudessaan ovat harrastaneet metsästämistä tai pallon heittoa, ole otaksuttava, että ne ovat hänen läheiset ystävänsä, joita silloin saman harrastuksen elähyttäminä he rakastivat. Sillä tavallahan nim. lastenhoitajat ja -saattajat vanhuuden oikeudella voisivat vaatia enimmän hyväntahtoisuutta; — niitä ei kyllä sovi unhoittaa, mutta eräällä toisella tavalla tulee heitä kunnioittaa. — Muutoin eivät ystävyyssuhteet voi kestää järkähtämättöminä. Erilaiset tavat nim. tuovat mukanaan erikaltaisia harrastuksia, joiden erinkaltaisuus purkaa ystävyysliitot; eikä siihen, minkä tähden hyvät ihmiset eivät saata olla jumalattomien, eivätkä jumalattomat hyvien kanssa ystäviä, ole olemassa mitään muuta syytä, paitsi koska heidän välillänsä on niin suuri, kuin ikänä saattaa olla, tapojen ja harrastusten eroitus.

75. Täydellä syyllä voidaankin antaa ystävyysliittojen suhteen se neuvo, ettei jonkinlaisella hillitsemättömällä hyväntahtoisuudella, jota usein tapahtuu, estettäisi ystävien tärkeitä etuja. Sillä ei, kääntyäkseni satujen piiriin, Neoptolemos olisi voinut valloittaa Trojaa, jos olisi Lykomedesta, jonka luona oli kasvatettu, tahtonut kuulla, kuu tämä useilla kyynelillä esti hänen matkaansa; ja usein sattuu tärkeitä asioita, että on erottava ystävistä, ja joka tahtoo estää niistä, koska ei voi helposti kestää kaipausta, se on heikko ja herkkä luonnostaan ja juuri sen tähden liian vähän oikeutta noudattava ystävyydessä.

76. Ja sen vuoksi on jokaisessa asiassa mietittävä, mitä vaaditaan ystävältä ja mitä sallitaan itseltänsä heidän saavan aikaan.

21 luku.

On myös jonkinlainen vahinko ystävyysliittojen lakkauttamisessa välttämätön: sillä jo viisasten likeisistä tuttavuuksista laskeutuu puheeni tavallisiin ystävyyssuhteisin. Ystävien viat putkahtavat usein esille, milloin itse ystäviä, milloin muita vastaan tehdyt, joiden häpeä kuitenkin tulvehtii ystäviin. Sellaiset ystävyysliitot ovat siis seurustelun hellittämisellä pois huuhdottavat, ja — niinkuin kuulin Catonin sanovan — ratkottavat enemmän, kuin toisistaan revittävät; jollei joku erittäin sietämätön vääryys ole leimahtanut ilmi, niin ettei ole oikein eikä kunniallista, eikä voi olla mahdollista muutoin, kuin että oitis vieraantumisen ja eroamisen täytyy tapahtua.

77. Mutta jos taas joku tapojen ja harrastusten muutos — niinkuin käy tavallisesti — tapahtuu tai valtion puolueissa on tullut erimielisyys; sillä minä en puhu enää, niinkuin vähää ennen sanoin, viisasten, vaan tavallisista ystävyysliitoista, niin on varottava, ettei näyttäisi siltä, kuin eivät ainoastaan ystävyysliitot olisi lakkautetut, vaan vihamielisyydetkin alkaneet. Sillä ei mikään ole häpeällisempää, kuin käydä sotaa sitä vastaan, jonka kanssa on tutun-omaisesti elänyt. Qvintus Pompejuksen ystävyydestä oli minun tähteni eronnut, niinkuin tiedätte, Scipio; erimielisyyden tähden taas, joka vallitsi valtiossa, vieraantui hän virkaveljestämme Metelluksesta, kumpaisenkin teki hän vakavasti; arvokkaisuudella ja ilman katkeraa mielen loukkausta.

78. Jonkatähden ensimmäiseksi tulee ahkeroita, ettei tule mitään hajaannuksia ystävien kesken; mutta jos jotakin sellaista on tapahtunut, niin on huolehdittava, että ystävyysliitot näyttäisivät pikemmin sammuneilta, kuin tukahutetuilta. Mutta vältettävä on, etteivät ystävyydet käänny raskaiksi vihamielisyyksiksi, joista torat, herjaukset ja loukkaukset syntyvät. Joita kuitenkin, jos ovat siedettäviä, on kärsittävä ja se kunnia jaettava vanhalle ystävyydelle, että syy tulee sen osaksi, joka tekee vääryyttä, eikä sille, joka kärsii siitä.

Kaikkia näitä vikoja ja ikävyyksiä vastaan on yksi ainoa välttämis- ja varovaisuuskeino se, ettei aleta liian nopeasti rakastamaan eikä ansaitsemattomia henkilöitä.

79. Ystävyyttä ansaitsevia taas ovat ne, joissa itsissään on perustus, minkä tähden heitä rakastetaan. Harvinainen laji! Ja todellakin kaikki, mikä on erinomaista, on harvinaista, eikä mitään ole vaikeampi löytää, kuin sitä, mikä lajissaan on kaikin puolin täydellistä. Mutta sangen useita on, jotka eivät inhimillisissä asioissa tunnusta mitään hyväksi, paitsi mikä on voittoa tuottavaa, ja rakastavat ystäviänsä — ikäänkuin eläimiä — niitä enimmän, joista toivovat saavansa suurimman hyödyn.

80. Niin ollen puuttuu heiltä tuota kauneinta ja luonnollisinta ystävyyttä, jota itse kauttansa ja itsensä tähden halutaan, eikä heillä ole itsellään esikuvaa itsestänsä, tunteaksensa, millainen ja kuinka suuri tämä ystävyyden voima on. Sillä jokainen rakastaa itse itseänsä, ei, että saisi itse itsestään jotakin rakkautensa palkkaa, vaan koska jokainen on itselleen itsensä tähden rakas. Mutta jollei tätä samaa soviteta ystävyyteen, niin ei todellista ystävää löydetä koskaan; sillä se on ikäänkuin toinen "minämme".

81. Tämä jos osoittautuu luontokappaleissa, lentävissä, uivissa, maa-elävissä, kesyissä ja peto-eläimissä, nim. ensiksikin, että ne rakastavat itsiänsä — sillä se syntyy yhtaikaa jokaisen kanssa, jossa henki on — toiseksi, että ne etsivät ja haluavat kaltaisiansa, joihin liittyisivät ja sen tekevät ne sellaisella kaipauksella ja tunteella, joka on ihmisellisen rakkauden kaltainen, kuinka paljoa enemmin tapahtuu se luonnon puolesta ihmisessä, joka sekä rakastaa itse itseänsä että etsii toista, jonka sielun hän yhdistää oman sielunsa kanssa niin, että se vaikuttaa kahdesta miltei yhden.

22 luku.

82. Mutta sangen useat tahtovat nurinkurisesti, etten sanoisi häpeämättömästi, omata sellaisen ystävän, jollaisia eivät voi itse olla, ja mitä he eivät tarjoa ystävillensä, niitä kaipaavat heiltä. Sillä asianmukaista olisi ensin olla hyvä mies, sitte etsiä toista itsensä kaltaista. Sellaisissa tuo, ystävyyden kestäväisyys, josta me jo aikaa sitte puhuimme, voi vahvistua, kun ihmiset hyväntahtoisuudella yhdistettyinä ensin hillitsevät himojansa, niitä, joita muut palvelevat, sitte iloitsevat kohtuullisuudesta ja oikeudesta, ja toinen toisen puolesta ottaa kaikkia toimittaaksensa eikä toinen vaadi toiseltansa koskaan mitään paitsi kunniallista ja oikeaa, eivätkä ainoastansa palvele ja rakasta keskenänsä toisiansa, vaan myös osoittavat toisillensa kainoa kunnioitusta. Sillä se hävittää ystävyyden suurimman kaunistuksen, joka hävittää siitä häveliään kunnioituksen.

83. Niin muodoin vallitsee niissä turmiollinen erhetys, jotka luulevat, että ystävyydessä on avoin vapaus kaikkiin himoihin ja rikoksiin. Ystävyys on luonnon puolesta annettu hyveiden avustajaksi, eikä paheisin saattajaksi, että, koska hyve seuravajaisena ei voi saapua elämän korkeimpaan tarkoitukseen, se yhdistyneenä ja liittoutuneena toisen kanssa sen saavuttaisi. Mutta jos joidenkin kesken joko on sellainen liitto tai on ollut tai tulee olemaan, niin on niiden keskenäinen seurasaatto luonnon korkeimpaan hyvään pidettävä parhaimpana ja onnellisimpana.

84. Tämä on, sanon minä, liittolaisuus, johon sisältyy kaikki, mitä ihmiset pitävät harrastusta ansaitsevina, kunniallisuus, hyvä maine, sielun levollisuus ja iloisuus, niin että, kun nämät ovat saapuvilla, niin sekä elämä on onnellinen että ilman niitä ei voi olla semmoinen. Mutta kun tämä on parasta ja korkeinta, niin täytyy meidän, jos tahdomme saavuttaa sitä, harrastaa hyvettä, koska ilman sitä emme voi saavuttaa ystävyyttä emmekä mitään toivottavaa asiata; mutta jotka hyveen laiminlyötyänsä luulevat olevan itsellään ystäviä, huomaavat silloin vihdoinkin erehtyneensä, kun joku raskas kotitalo pakoittaa heidän ottamaan oppia kokemukselta.

85. Jonkatähden — sillä sitä on useammin sanottava — on soveliasta alkaa rakastamaan sitte vasta, kun on tehnyt arvostelunsa, eikä tehdä arvosteluansa vasta, kun on alkanut rakastamaan. Mutta me sekä yleisesti saamme monissa tapauksissa huolimattomuutemme tähden kärsiä, että enimmän mitä tulee ystävien valintaan ja seurusteluun heidän kanssansa: sillä me käytämme takaperoisia periaatteita ja toimitamme toimitettuja, jota vanha sananlasku kieltää meitä tekemästä. Sillä kun olemme ystävyytyneet kaikin puolin joko pitkällisen kanssakäymisen tai osoitettujen avuntekojen tähden, katkaisemme me kesken kulkua ystävyysliitot jonkun kolauksen saatuamme.

23 luku.

86. Mutta sitä enemmän ansaitseekin moittimista niin suuri, välttämättömimmässä asiassa osoittuva, huolettomuus. Sillä ystävyys on inhimillisten asiain joukossa ainoa, jonka hyödystä kaikki ovat yksimielisiä, vaikkapa halveksivat useat itse hyvettä ja sanovat sen olevan tavallaan kerskailua ja teeskentelyä. Useat pitävät halpana rikkautta, joita, vähään kun ovat tyytyväisiä, ilahuttaa yksinkertainen ravinto ja vaatetus; mutta kunnianvirat, joiden halusta eräät hehkuvat, kuinka monet halveksivat niitä niin, etteivät pidä mitään mitättömämpänä, ei mitään vähäpätöisempänä! ja samoin on muiden asioiden suhteen, jotka muutamista näyttävät ihmeteltäviltä, on sangen useita, jotka eivät pidä niitä minkään arvoisina, mutta ystävyydestä kaikki viimeiseen asti ajattelevat samaa, sekä ne, jotka ovat antautuneet valtion toimiin että ne, joita huvittavat tieteiden tutkiminen ja oppi, ja ne, jotka levollisina hoitavat omia toimiansa, vihdoin nekin, jotka ovat kokonaan antautuneet aistillisiin nautintoihin, ettei nim. ilman ystävyyttä elämä ole minkään arvoinen, jos vaan tahtovat elää jossakin suhteessa jalon ihmisen tavalla.

87. Ystävyys, näette, käy ihmeellisellä tavalla kaikkien elämän lajien lävitse eikä salli, että mikään vietettävän ijän suhde olisi hänestä itsestään osaton. Vieläpä, jos joku on niin raaka- ja kauhea-luontoinen, että hän pakenee ja vihaa ihmisten kohtaamista, jollaisen olemme kuulleet erään Timonin olleen Athenassa, niin ei hän kuitenkaan voisi sietää, ettei olisi itsellään jotakuta, jonka seurassa voisi syytää katkeruutensa myrkkyä. Ja tähän päätökseen saattaisi tulla parhain, jos jotakin sellaista voisi sattua, että joku jumala ottaisi meidät pois tästä ihmisten joukosta ja asettaisi johonkin yksinäisyyteen ja siellä tarjoten runsaasti ja yltäkylläisesti kaikkia, mitä ihmisluonto kaipaa, ottaisi kokonaan pois ihmisen näkemisen tilaisuuden. Kuka olisi niin tunteeton, joka voisi kestää sellaista elämää ja jolta ei yksinäisyys ottaisi pois kaikkien huvitusten nautintoa.

88. Tosi on siis tuo lauselma, jonka olen kuullut meidän ukkojemme kertovan, kuulleensa toisilta vanhuksilta, Tarentilaisen Archytaan nim., niinkuin luulen, tavallisesti sanoneen: "Jos joku astuisi ylös taivaasen ja katselisi maailmanrakennuksen luontoa ja tähtien kauneutta, niin suloton olisi hänelle sen ihmettely. Mutta se olisi hänelle ihanin, jos hänellä olisi joku, kenelle siitä saisi kertoa". Luonto siis ei rakasta mitään yksinäisyyttä, ja nojautuu aina johonkin ikäänkuin käsitukeen, joka on sitä mieluisempaa, jota parempi ystävä on.

24 luku.

Vaikka siis juuri sama luonto niin monilla merkillä selittää, mitä se tahtoo, haluaa ja kaipaa, niin me olemme omituisella tavalla kuitenkin kuuroja emmekä kuule sitä, mihin luonto meitä kehoittaa. Sillä ystävyyden käytäntö on erilainen ja monipuolinen, ja monta epäluulojen ja loukkauksien syytä tarjoutuu, joita viisaan velvollisuus on milloin välttää, milloin raivata pois, milloin kärsiä. Erittäin on yksi loukkaus, joka on poistettava, jotta sekä hyödyllisyys että luotettavaisuus säilyisi ystävyydessä; sillä ystäviä on usein sekä muistutettava että nuhdeltava, ja nämät ovat otettavat vastaan ystävällisesti, kun ne tulevat hyväntahtoisuudesta.

89. Mutta kuitenkin, en tiedä, mistä se tulee, on totta, mitä minun likeinen tuttavani sanoo Andriassa: "Mielennoude ystäviä, totuus vihaa synnyttää". Hankala totuus, jos siitä todellakin syntyy vihaa, joka on myrkkyä ystävyydelle, mutta paljoa hankalampi on mielennoude, koska se, vikoja hemmoittelevana sallii ystävän syöksyä suinpäin turmioon. Suurin sitävastoin on vika siinä, joka sekä halveksii totuutta että mielennouteen tähden viehättyy petokseen. Kaikessa tässä on siis käytettävä järkeä ja huolellisuutta, ensinkin, että muistutus tapahtuu ilman katkeruutta; toiseksi, että nuhteleminen annetaan ilman herjausta. Mielennouteessa taasen (koska Terentialaista puheentapaa mielelläni käytän) osoittukoon kohteliaisuus, imartelu, paheiden auttaja, karkoitettakoon kauvas; joka ei ainoastaan ole ystävälle, vaan ei edes vapaalle ihmisellekään soveliasta; sillä erilailla eletään hirmuvaltiaan, erilailla ystävän kanssa. 90. Jonka korvat sitävastoin ovat totuudelta niin suljetut, ettei hän voi kuulla ystävältään totuutta, sen pelastuksesta on syytä olla epätoivossa. Älykäs on nim. tuo Catonin lause, niinkuin useat muutkin: "Paremman kiitoksen ansaitsevat muutamiin asioihin katsoen katkerat vihamiehet, kuin ne ystävät, jotka näyttävät suloisilta; edelliset usein, jälkimmäiset eivät koskaan sano totuutta". Ja varsinkin se on mieletöntä, että ne, joita muistutetaan, eivät ota sitä pahaksi, jota heidän pitäisi paheksuman, mutta siitä kyllä suuttuvat, mistä ei pitäisi suuttuman. Sillä heitä ei huolestuta se, että ovat rikkoneet, mutta ottavat pahaksi, että heitä nuhdellaan; jonka tulisi olla päinvastoin: rikoksesta surra, oikaisusta iloita.

25 luku.

91. Niinkuin siis muistuttaminen samoinkuin muistutuksen vastaanottaminen, ja edellisen tekeminen ujostelematta, ei tylysti, jälkimmäisen vastaanottaminen kärsivällisesti, ei vastahakoisesti, on todellisen ystävyyden ominaista, niin täytyy olettaa, ettei ystävyydelle ole mitään suurempaa ruttoa, kuin liehakoitseminen, imartelu ja mielinkielisyys; sillä vaikka kuinka useilla nimillä on merkittävä tämä, sellaisten kevytmielisten ja petollisten ihmisten vika, jotka puhuvat kaikkia mielen, eivätkä koskaan totuuden mukaan.

92. Mutta sekä yleisesti kaikissa asioissa teeskentely taas on moitittavaa, sillä se hävittää arvostelukyvyn ja väärentää sen, että etenkin sotii se suurimmassa määrässä ystävyyttä vastaan, kun se tekee tyhjäksi totuuden, jonka puuttuessa ystävyyden nimellä ei voi olla mitään arvoa. Sillä kun ystävyyden voima on siinä, että ikäänkuin yksi sielu tulee useammista, niin kuinka se saattaisi tapahtua, jos ei edes itse kussakin ole sielu aina yksi ja sama, vaan vaihetteleva, muutteenalainen ja monenlaatuinen.

93. Mitä nim. voi olla niin häälyvää ja harhailevaa, kuin sen mieli, joka kääntyy toisen ei ainoastaan ajatuksen ja tahdon, vaan vieläpä kasvonpiirteiden ja viittauksenkin mukaan? "Jos ken sanoo: Ei! minä sanon: Ei!; jos sanoo: Jaa! sanon minä: Jaa! Lyhyesti, minäpä olen käskenyt itseäni myöntymään kaikkeen", niinkuin sanoo sama Terentius, mutta Gnathonin näytelmän osassa, jonkalaisten kanssa seurustelu todistaa kokonaan kevytmielisyyttä. 94. Kun sitävastoin monet Gnathonien kaltaiset ovat asemansa, varallisuutensa ja maineensa puolesta ylhäisempiä, niin on niiden mielinkielisyys tukala, kun heidän turhamaisuuteensa on tullut lisäksi ulkonainen arvollisuus.

95. Liehakoitseva ystävä voidaan eroittaa ja tuntea todellisesta huolellisuutta käyttäen samoin, kuin kaikki värillä kaunisteltu ja teeskennelty väärentämättömästä ja oikeasta. Kansankokous, joka on kokoonpantu kokemattomimmista, tietää tavallisesti kuitenkin arvostella, mikä on ero kansansuosiota tavoittelevan, se on mielittelevän ja kevytmielisen kansalaisen, ja lujaluontoisen, vakavan ja arvokkaan välillä.

96. Millä imarruksilla Cajus Papirius äskettäin mairitteli kansankokouksen korvia, kun hän teki lakiehdoituksen kansantribunin uudestaan valitsemisesta. Minä olin ehdoitusta vastaan, mutta en mitään itsestäni, minä puhun mieluummin Scipionista. Kuinka suuri, kuolemattomat jumalat, oli hänessä kunnianarvoisuus, kuinka suuri puheessa juhlallisuus! niin että hänet helposti voi pitää Roman kansan johtajana, eikä sen seuralaisena. Mutta olithan sinä saapuvilla ja hänen puheensa on kaikilla käsissä. Siis tuli kansaa suosiva laki kansan äänestyksellä hyljätyksi. Ja palatakseni itseeni, te muistatte Qvintus Maximuksen, Scipionin veljen, ja Lucius Mancinuksen ollessa consuleina, kuinka Cajus Licinius Crassuksen laki pappisvirasta näytti kansaa suosivalta! Sillä virkakuntien täyte-vaali yritettiin siirtää kansan suosionosoituksen varaan, ja hän ensimmäisenä alkoi toriin päin kääntyneenä puhua kansalle. Kuitenkin voitti kuolemattomien jumalain kunnioitus, minun esityksestäni, helposti hänen mielittelevän puheensa. Se tapahtui minun praetorina ollessani viisi vuotta ennen, kuin minä tulin consuliksi. Sen vuoksi tuli tuo juttu enemmän asian, kuin virkamahdin vaikutuksella puolustetuksi.

26 luku.

97. Mutta jos yleisellä näyttämöllä, tarkoitan kansankokousta, jossa muodostetuilla ja kaavailluilla on enin tilaisuutta, totuus kuitenkin osoittaa voimansa, jos se vaan tehdään tunnetuksi ja asetetaan oikeaan valoonsa, mitä sitte tulisi tapahtua ystävyydessä; joka kokonaan riippuu totuudesta? Ja jottei tässä, kuten sanotaan, nähdä avonaista sydäntä ja avonaista osoiteta, niin ei ole mikään luotettavaa, ei mikään taattua, eipä edes rakkauskaan tai vastarakkaus, kun ei tiedä sitä, kuinka todellista se on. Vaikka tuo mielinkielisyys, kuinka turmiollista se onkin, ei kuitenkaan voi vahingoittaa ketään, paitsi sitä, joka sen vastaanottaa ja iloitsee siitä. Niinpä tapahtuu, että se avaa enimmästi korvansa imartelijoille, joka itse imartelee ja ihastelee itseänsä.

98. Yleisesti on hyve itseänsä rakastava, sillä se tuntee parhain itse itsensä ja tietää, ja kuinka hän on rakastettava. Mutta minä en puhu nyt hyveestä, vaan hyveen luuloittelusta. Sillä itse hyveettä useat eivät niin tahdo olla, kuin haluavat näyttää olevansa, varustettuja. Näitä ilahuttaa imartelu; kun näille pidetään heidän oman toivonsa mukainen puhe, niin luulevat he tuon turhan esitelmän olevan heidän ansioittensa todistuksen. Se ei siis ole mitään ystävyyttä, kun toinen ei tahdo kuulla totuutta, toinen on valmis valhettelemaan. Eikä tuo kärkkyvieraiden imartelu huvinäytelmissä olisi meistä sukkelaa, jolleivät ne olisi kerskuvia sotamiehiä. "Suuretko kiitokset sanoi Thais minulle todellakin?" Olisi riittänyt vastata "Suuret"; hän sanoi: "Hirveän suuret". Liehakoitsija suurentaa aina sen, mitä se, jonka mieliksi puhutaan, tahtoo olla suurta.

99. Sentähden vaikka tuo imarteleva turhamaisuus vaikuttaa ainoastaan niihin, jotka itse sitä houkuttelevat puoleensa ja kutsuvat, kuitenkin on vakavampiakin ja lujempia huomautettava olemaan varuillansa, etteivät tule viekkaalla imartelulla kiedotuiksi. Avonaisesti nim. näkee liehakoitsevan hyvin jokainen, paitse se, joka on aivan älytön, mutta ettei tuo viekas ja salainen pääsisi hiipimään, on huolellisesti varottava. Sillä sellaista ei aivan helposti tunneta, varsinkin kun hän vastustamattakin usein liehakoitsee ja teeskennellen riitelevänsä imartelee, ja lopuksi antautuu sekä myöntää olevansa voitettu, että se, joka on petetty, näyttäisi enemmän ymmärtäneen. Mutta mikä taas on häpeällisempää, kuin olla pilkan esineenä. Ja ettei se tapahtuisi, on vältettävä, niinkuin on "Perinnönsaaja"-kappaleessa: "Tänään sinä minua enemmän, kuin kaikkia tyhmiä pilanäytelmän ukkoja, pyörität kai ja vedät nenästä oikein oivalailla". 100. Onhan jo huvinäytelmissäkin tämä varomattomien ja herkkäuskoisten ukkojen osa kovin hullunkurinen. Mutta en tiedä, miten täydellisten, s.o. viisasten miesten ystävyyssuhteista — tarkoitan sellaista viisautta, joka voi tulla kysymykseen ihmisten kesken — puheeni on vierinyt kevytmielisiin ystävyysliittoihin. Jonkatähden tahdomme palata noihin ensimmäisiin perustelmiini ja saattaa juuri ne vihdoinkin päätökseen.

27 luku.

Hyve, hyve, sanon minä, Cajus Fannius ja sinä Qvintus Mucius, sekä yhdistää ystävyysliitot että kannattaa ne: sillä siinä on asiain sopusointuisuus, siinä lujuus, siinä vakavuus. Ja kun tämä on tullut näkyviin ja osoittanut valonsa ja saman huomannut ja oppinut tuntemaan toisessa, niin lähestyy se ja ottaa vuorostaan vastaan sitä, mitä on toisessa; josta niiden kesken olkoon rakkaus (= amor) eli ystävyys (= amicitia) syttyy ilmituleen. Molemmat nim. tarkoittavat samaa, mutta rakastaa on sama, kuin valita juuri sen, jota tahtoo rakastaa, ilman minkään puutteellisuuden vaikutuksesta ja hyötyä etsimättä, joka kuitenkin puhkeaa taimelle ystävyydestä, vaikkapa sitä oletkin vähemmän tavoitellut.

101. Tämän hyväntahtoisuuden valtaamina rakastimme me nuorukaisina noita vanhuksia, Lucius Paulusta, Marcus Catonia, Cajus Gallusta, Publius Nasicaa, Tiberius Gracchusta, Scipionimme appiukkoa; tämä näkyy vielä enemmän yhdenikäisten kesken, esim. minun ja Scipionin, Lucius Furiuksen, Publius Rupiliuksen ja Spurius Mummiuksen välillä. Me vanhukset taas vuorostamme tunnemme mielihyvää nuorukaisten kunnioittavasta rakkaudesta, niinkuin esim. teidänkin, ja Qvintus Tuberonin osoittamasta; minä puolestani iloitsen myös suuresti nuorukaisen Publius Rutiliuksen ja Aulus Berginiuksen likeisestä tuttavuudesta. Ja koska meidän elämämme ja luontomme tarkoitus on niin järjestetty, että toinen elin-aika meille alkaa, niin on todellakin erittäin suotavaa, että samanikäisten keralla, joiden kanssa on ikäänkuin kilpakentälle laskettu, niiden samojen kanssa voisi kilparadan päätöpatsaan luo, niinkuin sanotaan, saapua.

102. Mutta kun inhimilliset asiat ovat katoovaisia ja lakastuvia, niin on meidän aina hankittava joitakuita, joita rakastaisimme ja jotka meitä rakastaisivat; sillä rakkauden ja hyväntahtoisuuden poistettua katoaa kaikki elämän suloisuus. Minulle todellakin Scipio, vaikka hän on temmattu pois äkisti, elää kuitenkin ja on aina elävä, sillä minä rakastin sen miehen hyvettä, joka ei ole sammunut. Eikä hän ainoastaan ole minun silmieni edessä, joka sain aina olla sen kanssa yhteydessä, vaan myös jälkeentuleville on se oleva kuuluisa ja mainio. Ei kukaan ole koskaan hengessänsä tai toiveissaan ottava tehtäväksensä mitään suurempaa asiata, ilman ettei hän luule olevan hänen muistonsa ja kuvansa asetettava eteensä.

103. Minulla todettakaan ei ole kaikista niistä asioista, joita minulle joko onni tai luonto on jakanut, mitään, jota voisin verrata Scipionin ystävyyteen. Siinä oli minulla yhtäpitäväisyys yleisissä asioissa, siinä neuvoa yksityisissä asioissa, siinä virkistys, täynnä hauskuutta. Koskaan en minä loukannut häntä pienimmässäkään kohdassa, sen verran, kuin itse voin huomata; en kuullut häneltä itse mitään, jota en olisi tahtonut: yksi sama oli kotomme, sama elanto ja vieläpä yhteinen; eikä ainoastaan sotapalvelus, vaan matkatkin ja maa-elämä yhteiset. 104. Sillä mitä minun tarvitsee sanoakaan meidän harrastuksistamme tutkia ja oppia aina jotakin, joissa me siirtyneinä pois kansan silmistä kulutimme kaiken aikamme? Mutta näiden asioiden muisteleminen ja muisto jos olisi hävinnyt yhdessä hänen kanssansa, niin en minä millään muodolla voisi kestää erittäin ystävyyntyneen ja rakastavan miehen kaipausta. Mutta ne eivät ole haihtuneet, vaan pikemmin elpyvät ja vaurastuvat minun ajattelemisestani ja muistannastani; ja jos ne minulta kokonaan riistettäisiinkin, niin tuottaisi kuitenkin tämä minun ikäni minulle suuren lohdutuksen. Sillä minä en saata enää liian kauvan olla tässä kaipauksessa; mutta kaikkien, mitkä ovat lyhyt-aikaisia, tulee olla kärsittäviä, vaikkapa olisivat suuriakin.

Tämä minulla oli ystävyydestä sanottavaa. Mutta teitä kehoitan minä, että hyveen, jota paitsi ystävyyttä ei voi olla olemassa, niin suuri-arvoisena, ettei, tätä lukuun ottamatta, ole mitään oivallisempaa, kuin ystävyys.

Selityksiä.

1. Auguri, latinaksi augur, uris (vanhempi muoto myös auger), enteiden selittäjä, ennustaja; augurien arvossa pidetyn pappiskunnan jäsen. Vert. Ciceronin "amplissimi sacerdotii collegium".

Pontifex, lat. pontifex, ficis = Romalainen ylimmäinen pappi, joka valvoen piti huolta jumalanpalveluksesta ja papistosta. Heidän esimiehensä on pontifex maximus. Sen arvo oli suuri ja vaikutus lavea.

2. Tribuni, lat. tribunus, i (nimitys johtuu sanasta tribus = kolmas osa Roman kansasta, sittemmin kansan osake, ruoti) = tribuskunnan eli ruodin esimies. Myöhemmin oli tribunia useanlaisia, esim. rahastontribuni, tribunus aerarii, sotatribuni, tribunus militum, sitte vielä kansantribunit, tribuni plebis, rahvaan suojelijavirkamiehet; valittiin ensi kerran 494 e.Kr.s., consulien rinnalle valvomaan kansan etuja, alussa luvultansa kaksi, myöhemmin useampia. Kansantribuneilla oli varsinkin kansan ja ylimmysten välisissä asioissa suuri vaikutusvalta.

Publius Sulpicius Rufus oli Ciceronin aikoina etevä puhuja, alussa ylimyspuolueen edustaja, sitte Mariuksen puoluelainen, kansantribunina v. 88 e.Kr.s. entisen ystävänsä, consuli Qvintus Pompejus Rufuksen, ja hänen virkaveljensä, Lucius Cornelius Sullan, kiivain vastustaja. Sullan päästyä voittajaksi menetti Sulpicius omaisuutensa ja henkensä.

Consuli, lat. Consul, -ulis, neuvoittelija; Roman kuningasvallan hävitettyä (v. 509 e.Kr.s.) kaksi vuosittain valittua tasavallan korkeinta johtajaa sekä rauhan että sodan aikana.

3. Publius Cornelius Scipio Aemilianus, lisänimeltä Africanus Minor (A. Nuorempi), synt. v. 185, sai, niinkuin luullaan, väkivaltaisen kuoleman 56 vanhana v. 129 e.Kr.s. Hän valloitti kaksi kaupunkia, Karthagon Afrikassa ja Numantian Hispaniassa; Cajus Laeliuksen hyvä ystävä. Cicero ylistelee häntä korkeimmilla kiitoslauseilla.

4. Marcus Porcius Cato, tunnettu lisänimeltään Major (Vanhempi) eli Censorinus, synt. Tusculum'issa v. 234, kuoli 85 vanhana v. 149 e.Kr.s. Suoraluontoinen, jäykkä vanhanajan Romalainen, oli osallisena monissa sekä rauhan että sodan toimissa. Hänen monipuolinen käytännöllinen kokemuksensa valtion asioissa hankki hänelle lisänimen "Viisas". — Ciceronin kirjassa "Vanhuudesta" on Cato keskustelun päähenkilönä; siitä syystä kirjan nimi "Cato Major".

7. " Ennuslause ", lat. oraculum, i, joka merkitsee 1) jumalallinen lauselma, ennustus, ennusvastaus; 2) ennuspaikka eli orakeli, jollainen, hyvin kuuluisa, oli Delphin kaupungissa Graekanmaalla. — Viisaimmaksi Apollonin julistamalla tarkoittaa Cicero tässä Sokratesta; josta laveampia tietoja Suomalaiselle lukijalle on m.m. kirjassa: "Sokrates. Tutkimus filosofian alalta. Kirjoittanut K. Heino, Jyväskylä 1893".

8. Nonae, lat. nonae, arum, 5:s paivä muissa kuukausissa, paitsi Milmo'ssa s.o. maalis- (-Martius), touko- (-Majus), heinä- (-Julius), ja loka- (-October) kuussa, joissa se oli 7:s.

13. " Sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa " opetti Epikurealainen filosofia. Sitä oppia vastustaa Cicero, samoin kuin Sokrates ja Platokin, kaikin voimin.

" Suuri Graeka ", Graecia Magna, oli Etelä-Italia, johon Graekalaiset — etenkin Dorilainen heimokunta — olivat perustaneet useita ja kukoistavia siirtokuntia. Siellä kukoisti myös Pythagorealainen koulukunta, joka vaikutti "laitoksillansa ja opetuksillaan" sivistyttävästi ympäristöönsäkin.

14. Keskustelu " valtiosta " tarkoittaa Ciceronin kuuluisaa teosta "De re publica"; kirja on kirjoitettu v. 54 e.Kr.s. Teoksesta on enää kokonaan jäljellä loppu-osa "Scipionin uni" (Somnium Scipionis) eli Africanus vanhemman keskustelu "sielujen kuolemattomuudesta".

15. " Kolme tai neljä ystävä-paria ": 1) Theseus ja Pirithoos, 2) Orestes ja Pylades, 3) Achilles ja Patroklos; joihin tulee lisäksi 4) Damon ja Phintias.

17. " Oppineilla " s.o. sofisteilla. Niistä laveammalta kirjassa Sokrates siv. 8-13.

18. Cajus Fabricius Luscinus, jota Romalaiset sekä runoilijat että muut kirjailijat ylistellen muistelevat, tuli kuuluisaksi etenkin Pyrrhuksen sodan aikana lahjomattomuudestaan ja rehellisyydestänsä. Pyrrhuskin sai, niinkuin S. Aur. Victor kertoo, huomata, että "Fabricius difficilius ab honestate, qvam sol a suo cursu averti possit" — "Fabriciusta on vaikeampi kääntää rehellisyydestä, kuin aurinkoa radaltaan".

Manius Curius Dentatus oli kolmasti consulina, vietti voittoriemua Samnilaisten, Sabinilaisten ja Pyrrhuksen voittamisesta. Hänestä sanoo Cicero (Cato Maj. XVI, 55): "Curiukselle, lieden ääressä" (Plutarchoksen "Catonin" mukaan nauriita paistamassa) "istuvalle, kun Samnitilaiset toivat suuren paljouden kultaa, niin työnsi hän heidät pois. Sillä hän ei sanonut olevan mielestänsä jaloa omistaa kultaa, vaan olla niiden johtajana, joilla on kultaa".

22. Qvintus Ennius, synt. v. 239 Rudiae-nimisessä Calabrian kaupungissa, kuoli v. 169 e.Kr.s. Romassa, kuuluisa Roman vanhemman tasavallan aikakaudella eläneistä runoilijoista; kirjoitti murhe- ja huvinäytelmiä; tärkein kuitenkin hänen teoksistansa oli Annales-runoteos.

24. " Agrigentilainen oppinut " on Empedokles, Graekalainen filosofi Agrigentum'm kaupungista Siciliasta, eli v. 430 paikoilla e.Kr.s.; n.s. nuoremman luonnonfilosofian edustaja. Hänen oppinsa mukaan on maailmankaikkisuudessa, paitsi alkuaineita, kaksi alkuvoimaa vaikuttamassa, nim. 1) philótes, yhdistävä ystävyys, rakkaus, ja 2) neikos, eroittava eripuraisuus, viha; jotka ovat syynä ilmiöiden alituiseen muuttumiseen.

Marcus Pacuvius, synt. Brundisium'issa v. 220, kuol. 130 e.Kr.s., etevä runoilija. Romalaisten murhenäytelmien kirjoittaja. Dulorestes-nimisessä kappaleessa on runoilija esitellyt, kuinka Orestes, kuningas Agamemnonin poika, Pyladeen, uskollisen ystävänsä, kanssa tulee Tauriaan, jonka kuningas, Thoas, maansa julman tavan mukaan ottaa heidät kiinni uhriksi Dianalle, mutta Iphigeneia, Oresteen sisar, joka oli sinne viety Dianan uhripapiksi, tunnettuansa veljensä pelastaa tämän vaarasta, jossa Pylades olisi ollut valmis menemään ystävänsä edestä kuolemaan.

28. Tarquinius Superbus, Roman viimeinen kuningas, julmuutensa ja röyhkeytensä tähden sai hän nimen "Superbus" = "ylpeä".

Spurius Cassius Viscellinus (vert. 11 l. 36) ja Spurius Maelius, kumpikin epärehellisyytensä ja kuningasvallan tavoittelemisen tähden rangaistiin kuolemalla, edellinen v. 485, jälkimäinen v. 440 e.Kr.s. Vert. m.m. Cic. In Catil. I. 1, 3.

Pyrrhus, Epiroksen kuningas, kävi sotaa Romalaisia vastaan. Nämä, vihollisinakin, tunnustivat hänen inhimillisyytensä ja rehellisyytensä.

Hannibal, Karthagolaisten urhoollinen sotapäällikkö, tuotti Romalaisille Italiassa saaduilla voitoillaan kauhua ja pelkoa, Peloituksena: "Hannibal ad portas" = "Hannibal on portilla".

36. Cajus Marcius Coriolanus, kansalle vihamielinen Romalainen ylimmys; Romasta karkoitettuna marssi hän volskilaisen sotajoukon johtajana isänmaatansa vastaan (v. 491 e.Kr.s.); ainoastansa: hänen äitinsä ja puolisonsa voivat hänet rukouksillansa taivuttaa luopumaan siitä hankkeesta. Kats. Livius II. 34 ja seur.

37. Tiberius Gracchus, sai kansantribunina aikaan, että n.s. peltolaki (v. 133 e.Kr.s.) tuli hyväksytyksi. Sen johdosta syntyneessä kapinassa menetti hän, samoin hänen veljensä Cajus (v. 123), henkensä.

Qvintus Aelius Tubero, Scipio Africanuksen sisarenpoika, tunnettu sekä kansantribunina Tiberius, ja praetorina Cajus Gracchukselle tekemästänsä vastarinnasta. Cajus Blossius sitävastoin kannatti Gracchuksia lämpimästi; kun consulit Publius Popilius Laenas ja Publius Rupilius panivat toimeen tutkimuksen Gracchuksen puolueelaista vastaan, pakeni hän Asian puolelle, jossa lopetti itse päivänsä. Cicero leimaa yleisesti Gracchusten hankkeet pahimmaksi, valtioa tuhoavaksi liikkeeksi. Historiantutkija Mommsen, samoin kuin useat muutkin uudemmalla ajalla, katselee osaksi toisessa valossa asiaa. Kats. Römische Geschichte von Th. Mommsen II. 66 seur.

Capitolium, lat. Capitolium, ii; sanasta Capitulum (caput = pää), Jupiterin pyhästi kunnioitettu temppeli Romassa Tarpejus-nimisellä kukkulalla, jossa länsipuolella vastapäätä oli Kapitolium'tn komea linna; molemmat nytkin vielä nähtävinä.

39. Qvintus Aemilius Papus ja Cajus Fabricius Luscinus olivat yhdessä consuleina v. 282 ja 278 sekä censoreina v. 275 e.Kr.s.

Censorit, luvultaan kaksi, olivat väenhenkipanon toimittajia, valvoivat yhteistä ja erityistä elämää, ja olivat tapain tuomaria eli tutkijoita.

40. Cajus Papirius Carbo, sen ajan kuuluisa puhuja, kansantribunina v. 131 e.Kr.s. sai sen lain aikaan, että kansantribunit saattaisi valita uudestansa seuraavaksi vuodeksi. Vert. 25 l. 96.

Cajus Cato, Cato vanhemman ja Lucius Aemilius Paulluksen jälkeläinen, Gracchusten liikkeen kannattajia.

41. Kansantribuni Qvintus Gabiniuksen ja Lucius Cassiuksen lait, lex Gabinia (v. 139) ja lex Cassia de populi judicio (v. 137) koskivat lipuilla äänestämistä. Asia kyllä sellaisenaan oli hyvä edistys-askel, mutta silloisissa oloissa väärinkäytettynä omiansa tuottamaan Roman sekä valtiolle että kansalle itselleen suuria vaurioita. Kats. Th. Mommsen Rom. Gesch. 2, 92 ja seur.

42. Themistokles, kuuluisa, jälkimaailman ihailema Graekalainen sotapäällikkö, karkoitettiin Athenasta v. 471 e.Kr.s., siis 20 vuotta jälkeenpäin kuin Coriolanus Romasta.

45. Nuo "eräät viisaat Graekanmaalla" olivat Epikurealaiset ja cyreniläiset filosofit, joista edelliset opettivat ystävyyden olevan ainoastansa keinona onnellisuuteen; jälkimmäiset taas väittivät sen olevan saanut alkunsa puutteellisuudesta. Vert. Euripides, Hippol. 253 j. seur.; hän sanoo m.m.: tó d'ypèo disson mian odinein psychen chaletòn Baros.

53. Tarqvinius s.o. Tarqvinius Superbus.

69. Spurius Mummius, Lucius Mummius Achaicuksen, Graekan valloittajan (v. 146 e.Kr.s.), veli.

Qvintus Fabius Maximus Aemilianus, Lucius Aemilius Paulluksen vanhin poika, jonka Qvintus Fabius Maximus teki ottopojaksensa; oli consulina sodassa Viriathusta vastaan v. 145 e.Kr.s.

75. Neoptolemos, Achilleen ja Deidamian, Styros-saaren kuninkaan, Lykomedeen tyttären, poika; kasvatettiin äitinsä isän luona; siellä sai Odysseus hänet houkutelluksi Trojaan, jonka valloittaminen ei, Helenoksen ennustuksen mukaan, onnistuisi ilman Neoptolemosta ja Philoktesta Herkules-nuolineen.

77. Qvintus Caecilius Metellus Makedonius oli Laeliuksen ja Scipionin virkaveli auguri-virassa.

87. Timon eli Athenassa Peloponnesilaisen sodan aikana; varakas, antelias ja filosofisesti sivistynyt mies, jolla oli ansioita Athenalaisten valtio-elämässä, jyrkkä vanhojen tapojen puollustaja; siitä hänelle tuli syytös, "että hän vihasi koko ihmiskuntaa" ja oli "ihmisvihaaja", misanthropos.

88. Archytas, Tarentum'ista, tunnettu Pythagorealainen, Platonin aikalainen ja ystävä, etevä valtiomies, sotapäällikkö, filosofi, tähtien ja suuruus-opin tutkija.

89. " Andria ", eräs näytelmäkappale, jonka on kirjoittanut Publius Terentius Afer, synt. Carthagossa v. 193, kuol. v. 159 e.Kr.s.

96. Lucius Macinus oli consulina v. 145 e.Kr.s. Tuon uuden vaalitavan ehdoituksen teki kansantribuni Cajus Licinius Crassus, vaikka se sitte Laeliuksen esityksestä hyljättiin.

98. "Kärkkyvieraat", jotka ruoka-aterian toivossa rupeavat liehakoitsijoiksi, esiintyvät Terentiuksen Eunuchos-kappaleessa.

"Perinnönsaaja" eli Epicleros-näytelmäkappale on Cajus Caecilius Statiuksen kirjoittama. Kirjoittaja eli Plautuksen jälkeen ja Terentiuksen edellä, Enniuksen aikaan; kuoli 168 e.Kr.s.

101. Publius Cornelius Scipio Nasica, Africanus vanhemman vävy, consulina v. 162 ja 155, censorina v. 169 e.Kr.s.

Tiberius Sempronius Gracchus, molempien tunnettujen Gracchusten isä, consulina v. 177 ja 173, censori v. 169 e.Kr.s., Africanus nuoremman appi.

Publius Rutilius Rufus, pontifex Qvintus Mucius Scaevolan oppilas, oikeusoppiin perehtynyt mies, samoin kuin kerrotaan Aulius Verginiuksenkin olleen.