Yhteiskunnan hylkäämä: Langenneen naisen päiväkirja

YHTEISKUNNAN HYLKÄÄMÄ

Langenneen naisen päiväkirja

Kirjottajan kuoleman jälkeen julkaissut

MARGARETE BÖHME

Julkaisijan luvalla saksankielestä suomentanut

Salu Latvala

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1906.

Alkusana.

Saadessani tämän päiväkirjan käsiini oli minun aikomukseni ensin muodostaa siitä romaani.

Kustantajani herra Fontanen neuvosta luovuin sittemmin tästä tuumasta ja katsoin paremmaksi julaista muistiinpanot semmoisinaan. Pieniä korjauksia käsikirjotukseen on kuitenkin täytynyt siellä täällä tehdä, pääasiallisesti nimenmuutoksia, jotka olivat tarpeellisia erityisiin muistiinpanoissa esiintyviin henkilöihin nähden. Joitakuita kohtia, jotka olivat sitä laatua, etteivät ne mitenkään sopineet julkisuuteen tuotaviksi, on niinikään täytynyt jättää pois.

Älköön kukaan luulko, että minä näiden päiväkirjan lehtien julkaisemisella olisin tahtonut lisätä »pikantin» kirjallisuuden lukumäärää. Ei mikään voi olla minulle vieraampi kuin tämmöinen ajatus. — Nämä yksinkertaiset muistiinpanot eivät esiinny millään taiteellisuuden vaatimuksilla; ne eivät ole eivätkä tahdo olla muuta kuin autentinen lisä erään aikamme polttavan sosialisen kysymyksen ratkaisemiseksi. Mutta ne puhuvat meille kaunopuheisemmin ja vakuuttavammin kuin ammattikirjailijain loistavimmat kuvaukset ja heittävät räikeää valoa siihen yhteiskunnallisesti kuolleiden ja seuraelämän paariasten maailmaan, johon niiden kirjottaja kuului.

Jos näiden lehtien lukeminen voi silloin tällöin panna jonkun miettimään, jos lukija silloin ajattelee, että ei yksikään ihminen, olkoonpa hän miten vakavassa asemassa ja miten korkealla hyvänsä, ole kohtalonsa herra, että ei rikkaus eikä sivistys eikä arvokas yhteiskunnallinen asema voi estää kuolemaa ja onnettomuutta tulemasta eivätkä tarjoo meidän omille tyttärillemme varmaa suojaa semmoista kohtaloa vastaan kuin se, jonka uhriksi Thymian raukka joutui, — ja hän tästä vetää sen johtopäätöksen, että tämän kaltaisia onnettomia ei pidä kohdella ajattelemattomalla välinpitämättömyydellä ja tylyllä halveksimisella, vaan on ensin otettava selko asiasta, erotettava onnettomuus paheesta — silloin on tämän julkaisun tarkotus saavutettu. Silloin ei olisi Thymian turhaan pannut muistiin hukkaan menneen elämänsä tapauksia… Silloin ehkä hänenkin elämästänsä olisi jollekulle jotakin hyötyä.

Margarete Böhme.

Täti Pohns toi minulle eilen tämän päiväkirjan muistoksi ripillepääsystäni. Hän sanoi että se on hyvin sopiva lahja nuorelle tytölle. Ja niin huokea, ajattelin minä. Mutta kun se nyt minulla kerran on, tahdon sitä myöskin käyttää. Ehkäpä sillä tavalla vielä löydän kirjailijalahjoja itsestäni.

Tosin ei täällä meidän syrjäisessä loukossamme juuri mitään tapahdu. Ja jos jotain tapahtuukin, ei se ole muistiinpanemisen arvoista. Mutta minä tahdon ajatella että minä olen joku kuuluisa henkilö ja kirjotan muistelmiani. Semmoisissahan ovat kai pikku seikatkin tärkeitä.

Siis ensiksi esittely: Nimeni on Thymian Frauke Katharine Gotteball ja olen apteekkari Ludwig Erhard Gotteballin tytär G—ssä, joka on pieni, siisti 2,000 asukkaan kaupunki Holsteinin rannikolla. Kadut täällä ovat kaikki suorat kuin viivottimella vedetyt ja hyvin puhtaat. Kivien välissä ei kasva ruohoja ja kanat eivät saa niillä juoksennella. Talot näyttävät niin sileiltä ja puhtailta kuin miehet parturilta tullessaan. Kauhean ikävää täällä on. Jos jollain kadulla nähdään vaunut liikkeessä, niin ryntäävät kaikki akkunaan. Iltaisin istuskelevat ihmiset penkeillä oviensa edessä ja puhuvat naapuriensa kanssa toisista naapureista. Ja jos toiset naapurit sitten myöskin sattuvat siihen tulemaan, puhuvat he taas kolmansista. Sillä »naapureita» ovat täällä kaikki. Nekin jotka asuvat kauimpana toisistaan, kaupungin vastakkaisilla puolilla.

Kummallisen nimeni on äiti minulle keksinyt. Se on minulle monta harmia tuottanut. Lapset sanovat että se haisee apteekilta. Ja pojat sanovat vielä jotain paljon pahempaa, jota minä en uskalla kirjottaa.

Äitini on ollut aina kivulloinen niin kauan kuin voin muistaa. En milloinkaan ole kuullut hänen nauravan. Jos hän joskus koetti hymyillä, näytti hän oikeastaan vielä paljon surullisemmalta kuin totisena ollessaan. Kun minä toisten lasten kanssa leikin ulkona ja hän istui ikkunan ääressä, niin minä suorastaan pelkäsin katsoa häneen päin. Miksi minä pelkäsin, sitä en tiedä. Minä tunsin ikäänkuin piston joka kerta, kun näin hänen rakkaat, kalpeat, surulliset kasvonsa siinä.

Minun ollessani kymmenvuotias sairastui äiti niin kovasti, että lääkäri lähetti hänet Davosiin. Hän jäi sinne koko vuodeksi. Ensin minä häntä kovin kaipasin, mutta sitten hän vähitellen melkein unohtui mielestäni. Sinä aikana oli meillä hyvin hauskaa. Isällä oli paljon vieraita. Sukulaiset tulivat myös välistä, mutta heistä ei ole mitään erityistä huvia.

Meillä on paljon sukulaisia. Äidin veljet ja sisaret asuvat kaikki maalla, ainoastaan eno Henning ja Wiebke täti, äidin sisar, asuvat täällä. Sitten on eno Pohns ja täti Frauke, joka on niin itara, että voisi miltei syödä oman itsensä pelkästä itaruudesta. Sitten äidin veli, raatimies Thomsen, ja vielä toinenkin veli, Dirk Thomsen. Sitten vielä lanko, Hinnerk Larsen, jonka vaimo, myöskin äidin sisar, on kuollut keuhkotautiin. Ja vielä monta muuta. Isällä on vaan yksi sisar, Frieda täti, naimaton ja kyttyräselkäinen ja asuu myös täällä. Tätä minä kaikkein vähimmin voin sietää. Hän löytää aina jotain muistuttamista minussa. Välistä on minun pukuni hänestä liian korea, välistä taas liian huolimaton. Mieluisinta hänestä olisi, jos minä kaiket iltapäivät kykkisin hänen vanhanpiian kammiossaan. Mutta sitä hän saa odottaa. Isä ei myöskään voi häntä kärsiä. He riitelevätkin usein. Minä en ymmärrä, miksi ei isä jo aikoja sitten ole kieltänyt häntä meille tulemasta, kun hän kerran on aina niin ilkeä isää kohtaan. Meidän proviisorimme, herra Meinert, on antanut hänelle nimen »Tuomari Lynch». — Kun hän apteekin ikkunasta näkee tädin suurine käsityölaukkuinensa tulevan torin yli, huutaa hän aina meille sisään: »Tuomari Lynch tulee!» Silloin minä pujahdan paikalla ulos. Ja isä usein myös.

Silloin kun äiti oli Davosissa, esiintyi kaupungissa jonkun aikaa muuan teatteriseurue. Minä sain olla joka ilta isän taikka Meinertin mukana katsomassa sen esityksiä. Kerran näyteltiin »Therese Krones», — se on ihmeellinen kappale, mutta kovin surullinen. Oi, miten se Therese Krones näytteli! Suoraan sanoen jumalallisesti. Nyt minä kyllä tiedän, että hän oli maalannut itsensä, mutta silloin aivan ällistyin hänen kauneudestaan. Enhän minä ollut silloin vielä muuta kuin lapsi.

Samana iltana jona Therese Krones esitettiin, oli isä kutsunut kaikki näyttelijät meille kotiin illalliselle. Minä sain myöskin istua pöydässä. Me söimme vierashuoneessa, punaviiniä ja samppanjaa tarjottiin, ja minulle annettiin kaikkea mitä muutkin saivat. Näyttelijättäret lauloivat hupaisia lauluja ja minä tulin yhä iloisemmaksi. Oli äärettömän hauskaa. Viimein minä hyppäsin ylös pöydälle ja huusin täyttä kurkkua: »Minä olen putinki! Minä olen putinki! Leikatkaa minut ja syökää minut! Minä olen putinki!» »Niinpä niin, hyvä putinki oletkin! Taitaapa piankin tulla semmoinen, joka tahtoo sinua maistaa!» sanoi Meinert, ja kaikki muut nauroivat. Sitten tuli vielä hurjempaa. Tuolit siepattiin pois paikoiltaan, ja kun ei pöydän ympärillä ollut enää tarpeeksi istuimia, istuivat naiset herrain syliin. Therese Krones istui isän polvella.

Silloin yhtäkkiä, kun ilo oli ylimmillään, aukee ovi ja kuka seisoo kynnyksellä? Frieda täti itse! Vanhassa, pitkässä, haalistuneessa sadeviitassaan, jonka hän, niinkuin heti huomasimme, oli heittänyt yöpaitansa päälle. Hitto tiesi kuka hänelle jo oli ennättänyt meidän lystistämme kertomaan. Hän oli ihan keltainen kiukusta ja huusi rääkkyen käheästi kuin vanha varis: »Tämä on kaunista! Onpa todellakin! Onneksi olkoon! Sinusta itsestäsi minä en puhu mitään, Ludwig! Mutta että sinun oma lapsesi ei ole sinusta liian hyvä tuommoisten seuraan — sinä — sinä —» Sylki pursusi häneltä suusta ja ääni oli kiukusta tukehtua. »Tule, Thymian! Sinä nukut tämän yön minun luonani! Hyi häpee, tyttö, kun tuolla tavalla seisot noin rumasti keskellä pöytää —» Ja hän tahtoi tarttua minuun kiinni, mutta minä peräydyin sukkelana kuin kärppä yli lasien, vatien ja lautasten sohvalle ja sieltä yhdellä hyppäyksellä istumaan hajareisin Meinertin hartioille, joka ponnahti ylös ja kaikkien kirkuessa mieltymystään kiidätti minut selässään tädin ohi ovesta ulos ja portaita ylös. Täti perässä: »Antakaa lapsi tänne, senkin roisto! Oikeuteen tuommoiset pitäisi vetää! Thymian, paikalla alas! Ettet sinä tyttö edes häpee! Jos sinun äitiraukkasi tämän tietäisi…» Näin haukkuen hän kiipesi meidän kintereillämme portaita ylös, ja silloin minä näytin hänelle kieltäni ja huusin humalapäissäni: »Tuomari Lynch! Tuomari Lynch! Vanha, tyhmä tuomari Lynch…»

Mutta yhtäkkiä, ennenkun huomasinkaan, oli täti saanut jalastani kiinni! Samassa kuitenkin tempasi Meinert auki oman huoneensa oven, tädille jäi vaan kenkä käteen ja me olimme Meinertin huoneessa, jonka oven hän jälleen sukkelasti sulki. Siellä me istuimme pimeässä hänen vuoteensa reunalla ja nauroimme — —, minä hänen sylissään, ja Tuomari Lynchin raivotessa oven takana niin, että luulimme hänen repivän vaatteet päähänsä, suuteli Meinert minua. Sitä hän tekee yleensä hyvin mielellään. Jos me tytöt ennen tahdoimme saada suklaata häneltä, täytyi meidän aina antaa hänelle siitä suutelo.

Me odotimme kauan aikaa, mutta Frieda täti yhä vaan yltyi.
Sateenvarjollaan hän paukutti ovea, niin että se kuului ympäri taloa.
»Ovi auki! Kuuletko, roikale! Minä haen poliisin!» —

»No mutta, neiti Gotteball, älkäähän nyt noin kiivastuko!» huusi
Meinert. »Leikkiähän tämä vaan on! Thymi pelkää Teitä, kun Te noin —»

Silloin tuli sinne isä ja me kuulimme että hän riiteli tädin kanssa. Viimein käski isä Meinertin avata oven ja sanoi että hänen puolestaan Frieda täti saakoon tahtonsa täytetyksi ja vieköön minut kotiinsa yöksi. Minä olin hyvin vihainen, mutta se ei yhtään auttanut, Meinert avasi oven ja minun täytyi kun täytyikin mennä tädin mukana. Hän ei virkkanut sanaakaan, piti vaan lujasti minua kädestä kiinni ja minä tunsin, miten hänen kätensä vapisi. Makuuhuoneessaan hän pesi minut perinpohjin, käski minun huuhtoa kurkkuni anatherinilla ja auttoi minua sitten riisumaan vaatteet päältäni ja pani minut nukkumaan omaan sänkyynsä, sillä hän tahtoi sen yön maata sohvalla. Hän värisi vilusta, sillä hänellä ei todellakaan ollut muuta kuin yöpaita ja alushame päällysviittansa alla.

Minä suljin heti silmäni ja olin olevinani hyvin väsynyt, kun pelkäsin että hänen vihansa ei olisi vielä asettunut. Mutta kaikki meni hyvin. »Hyvää yötä, Thymian!» sanoi hän, ja koska hän on vähän jumalinen, polvistui hän vuoteen viereen ja rukoili ihmeellisen hartaalla äänellä:

O Jesu, rakas Herrani,
Sun suojaas jätän itseni
Ja rakkaan lapsen' tässä.
Sun enkelisi vartiat
Ain' olkoot hälle valppahat,
Ettei hän hukkaan joudu…

* * * * *

Niin, se oli hurja yö, ja minä muistan sen vieläkin niin tarkkaan kuin se olisi ollut eilen, vaikka siitä on jo kulunut neljä vuotta.

Toukokuussa tuli äiti Davosista kotiin. Hänellä oli muassaan sairaanhoitajatar, »sisar», joka saattoi hänet perille ja jäi häntä hoitamaankin. Äiti oli hyvin kipeä, hän ei jaksanut kävellä muuta kuin sängystä leposohvaan ja siitä takaisin sänkyyn. Koko talossa liikuttiin ja puhuttiin niin hiljaa kuin kirkossa. Minun piti välistä istua jakkaralla hänen vieressään ja hän silitti pienellä, kapealla, laihalla kädellään minun hiuksiani ja sanoi: »Rakas pikku Thymi kultaseni, mikähän sinusta tulee! Jospa minä olisin saanut edes sinut kasvattaa suureksi asti.» Minä en tiennyt oikein, mitä siihen olisi pitänyt vastata. Mieleni tuntui vaan kovin raskaalta ja surulliselta.

Kerran minut herätettiin keskellä yötä. Kun avasin silmäni, seisoi hoitajasisar sänkyni ääressä.

»Pue päällesi, pikku Thymian, ja seuraa minua», sanoi hän. »Sinun rakas äitisi menee taivaaseen ja tahtoisi sanoa sinulle hyvästi.» Minä aloin ääneeni itkeä, mutta sisar sanoi että minä en saisi itkeä, minä tekisin sillä rakkaan äitini eron vaikeammaksi; sillä se oli hänelle suuri armo ja onni, että hän pitkien kärsimysten perästä vihdoin pääsisi sinne ihanaan paratiisiin. Koetin heti pidättää itkuani, sillä minä tunsin sisarta kohtaan ääretöntä respektiä.

Äidin makuuhuoneessa oli Frieda täti ja pastori, ja vuoteen vieressä pöydällä paloi vahakynttilöitä, sillä äidille oli yöllä annettu herranehtoollinen. Isä oli viereisessä huoneessa. Äitiä tuskin näkyi vuoteesta, niin valkeat ja pienet olivat hänen kasvonsa…Minua pelotti kovin, kun hänen kurkkunsa korisi niin kamalasti.

Minut nähdessään hän kävi kovin levottomaksi. Hän tavotteli minua molemmin käsin, minun täytyi kumartua hänen ylitsensä ja suudella häntä molemmille poskille ja hän piti kiinni minun kasvoistani kosteilla, kylmillä käsillään ja huokaili lakkaamatta ja puhui, mutta en minä voinut saada paljon selvää hänen sanoistaan. Luulen hänen sanoneen, että hän olisi niin kovin mielellään tahtonut ottaa minut mukaansa. Ja sitten hän taas suuteli minua, huudahti samassa tuskasta ja taas kuului semmoinen korina, että se ihan hirvitti. Pastori sanoi: »Jättäkäämme Teidän lapsenne Vapahtajamme turviin, rakas rouva Gotteball. Rukoilkaamme.» Mutta äiti ei kuullut mitään, hän itki niin kauheasti ja minä myös. Silloin kuulin sisaren sanovan hiljaa pastorille: »Lapsi täytyy saada täältä pois. Hänen näkemisensä vain lisää rouva paran tuskia eikä hän pääse ollenkaan rauhottumaan.» — Ja sitten suuteli äiti minua vielä kerran, ja kun hän taas sai ankaran kohtauksen, otti sisar Anna minua kädestä ja vei minut takaisin omaan huoneeseeni. En ollut enää päästä ensinkään uneen, mutta viimein kuitenkin nukahdin. Aamulla tuli sisar taaskin luokseni ja sanoi että äiti oli yöllä muuttanut parempaan elämään.

Tämä tapahtui tiistaina, ja sunnuntaina äiti haudattiin. Se oli kauhea viikko. Äiti makasi vierashuoneessa. Minä pelkäsin häntä, kun hän makasi siellä niin kankeana ja jääkylmänä, mutta minun kuitenkin teki mieleni päästä katsomaan häntä. Sunnuntaina oli hyvin kaunis ilma. Kun puolipäivän aikaan seisoin ovella, tuli siihen Fite Raasch ja Lide Peters ja pyysivät minua heidän kanssaan marmelia [eräänlainen peli, johon käytetään pieniä, pyöreitä kivi- tai lasikuulia] pelaamaan ja minä läksin. Me menimme meidän talomme edessä kasvavien lehmusten alle, ja minä voitin Fite Raaschilta heti paikalla kaksikymmentä kuulaa. Kun yritin niitä vetää puoleeni, sieppasi hän niistä kaksi pois ja livisti tiehensä. Minä perässä, Lide samoin, ja yhtäkkiä, en ymmärrä miten se oli käynyt, olimmekin hippasilla, huusimme ja nauroimme täyttä kurkkua, ja minulta oli samassa kaikki suru unohtunut enkä tiedä milloin taas olisinkaan muistanut sitä ajatella, jollei Frieda täti olisi kesken kaikkea ilmestynyt paikalle. Hänellä on tosiaankin erityinen kyky ilmaantua äkkiarvaamatta kuin mikäkin deus ex machina etenkin semmoisiin paikkoihin, missä häntä kaikkein vähimmin kaivattaisiin.

»Thymian!» huusi hän vihaisesti, »tyttö, oletko sinä niin jumalattoman sydämetön, ettet sinä edes tätä päivää malta pysyä rauhassa, jona sinun äitisi hautaan viedään?»

Minä aloin katkerasti itkeä, sillä nyt käsitin todellakin tehneeni kovin pahasti. Täti silitti minun poskiani ja huokasi.

»Sinä pikku raukka! Sinä et voi tyhmyydessäsi aavistaa, mitä sinulta tänään viedään», hän lausui ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen poskilleen.

Kello neljä vietiin äiti kirkkomaahan. Pastori piti puheen, jossa hän kääntyi myöskin minun puoleeni ja kehotti minua aina pysymään hyvänä ja varotti milloinkaan unohtamasta että äidin viimeinen ajatus oli ollut rukous minun puolestani. Paljoa en minä siitä kuullut, maailma musteni äkkiä silmissäni ja mitä senjälkeen tapahtui, siitä en tiedä mitään. Minä olin nimittäin pyörtynyt hautuumaalla ja vasta paluumatkalla tulin taas tajuuni. —

Äidin hautajaisten jälkeinen aika oli hyvin ikävä. Talo tuntui minusta niin äärettömän suurelta, siinä oli aivan kuin jokin aukko. Se oli aivan toisenlaista kuin ennen, kun äiti oli Davosissa. Usein hiivin salaa hautuumaalle ja istuin äidin hautakummulle. Valkeista seppeleennauhoista luin siellä sanat: Hyvästi, me tapaamme toisemme! — Pastori sanoo myös aina, että me saamme taivaassa nähdä toisemme, mutta silloin minä en voinut käsittää, miten olisi mahdollista vielä joskus nähdä ihmistä, joka on kerran peitetty syvään maan sisään. — Monta seikkaa, joita äidin eläessä en koskaan ollut tullut ajatelleeksi, johtui nyt mieleeni. Muistin miten usein hän oli ennen ottanut minut syliinsä ja minua hyväillyt. Tunsin kovin kaipaavani hänen suudelmiaan. Olin mielestäni niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä.

Iltaisin oli hautuumaalla hyvin kaunista. Lehmukset kukkivat ja narsissit tuoksuivat. Minä suljin silmäni ja uneksin, että äiti liiteli valkeassa puvussa minun luokseni ja suuteli minua. Monta kertaa olin näkevinäni hänet niin selvästi, että ojensin käteni tarttuakseni häneen kiinni.

Kerran tuli isä kymmenen aikaan illalla hakemaan minua kotiin hautuumaalta. Hän näytti minusta hyvin hämmästyneeltä.

»Mutta Thymi, pikku enkelini, en minä ole voinut aavistaakkaan, että sinä täällä oleksit ja suret yksinäsi», sanoi hän. »Frieda tädiltä sain sen tänään kuulla. Sitä sinä et saa tehdä, kultaseni. Sinun täytyy koettaa rauhottua. Kerranhan meidän täytyy kaikkien kuolla, mutta ennenkun niin pitkällä ollaan, tulee meidän nauttia siitä mitä elämä meille tarjoo. Minä otan sinut syksyllä mukaani Hamburgiin, vien sinut sirkus Renziin ja ostan sinulle nuken, joka on niin suuri kuin oikea lapsi. Lupaa minulle, ettet enää lähde salaa kirkkomaalle.»

Minä lupasin sen enkä tämän jälkeen pitkään aikaan siellä käynytkään. Elämä luisti vähitellen takaisin entiseen uraansa. Frieda täti juoksi alituiseen meillä nuuskimassa, haukkui ja morkkasi kaikkea — niinkuin tavallisesti. Hän olisi tahtonut isää ottamaan jonkun vanhanpuoleisen, arvokkaan naisen meidän taloutemme hoitajaksi. Mutta siihen ei isällä ollut halua, hän sanoi äidin pitkän sairauden tulleen maksamaan niin kovin paljon, ja hänen pitäisi nyt saada edes hiukkasen hengähtää. Me tulimmekin aivan hyvin toimeen niillä kahdella palvelijalla, jotka meillä oli. Kyökkipiika olikin jo vanhemmalla puolen ikää ja ollut meillä seitsemän vuotta. Sisäkkönä oli siihen aikaan Lene Hannemann, kalastaja Hannemannin tytär Wiedemanngasselta. Lene oli vasta seitsentoistavuotias, hyvin sievä ja herttainen tyttö. Hän leikki paljon minun kanssani. Valitettavasti hän joutui jo syyskuussa pois meiltä aika rytäkällä. Mistä syystä, sitä en tiedä, eikä asia olisi minua liikuttanutkaan, jollei siihen olisi liittynyt tärkeä tapaus minun omassa elämässäni.

Seikka oli nimittäin seuraava.

Eräänä päivänä ilmestyi meille Hannemannin vaimo, nosti hirveän metelin ja huusi että Lenen piti paikalla panna kapineensa kokoon ja lähteä hänen matkaansa. Pihalla hän tapasi isän, asettui hänen tiellensä, syyti hänelle suut silmät täyteen haukkumasanoja ja käytteli rautaista kalapuntariaan sillä tavalla, että minä jo pelkäsin hänen sillä iskevän isää. Sanat tulvivat hänen suustaan semmoisella vauhdilla, että minä en ymmärtänyt niistä kuin pari kolme, ja ne eivät olleet juuri hienoimpia. Isä käski hänen mennä hiiden kattilaan, mutta ei hän siitä muuta kuin yltyi ja juoksi viimein kyökkiin, jossa hän kirkui minkä jaksoi: »Senkin kirottu roisto! Rouva raukan ruumis on tuskin ehtinyt jäähtyä haudassa, ja nyt tuo hylky jo ahdistaa nuoria tyttöjä. Pitäisi vetää raato koivista orteen ja savustaa.» Minusta tuntui oikein kamalalta, luulin jo tuon vaimon tulleen hulluksi; tuntui oikein hyvältä, kun hän vihdoin poistui ja vei Lenen muassaan.

Kun minä kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen tulin koulusta, istui puolet meidän sukukuntaamme pyöreän pöydän ympärillä arkihuoneessa kahvia juomassa. Eno Henning ja täti Wiebke, eno Pohns ja täti Frauke ja tietysti tuo iankaikkinen Frieda täti. Isän kasvot punottivat kuin olisi hän ollut jostain hämillään tai kiihdyksissä.

»Tuleppas tänne, Thymi», hän sanoi, »täällä on pidetty suuri perheneuvottelu sinun tähtesi. Tädit ja enot arvelevat, että sinut pitäisi lähettää T—n kasvatuslaitokseen. Mitäs sinä siihen sanot? Tahdotko mennä sinne?»

»Thymillä ei ole mitään sanomista eikä tahtomista tässä asiassa, hän kuuntelee ja tottelee ja hyvänä lapsena tekee sen, minkä me aikaihmiset hänelle edullisimmaksi harkitsemme, lausui Frieda täti kovalla, terävällä äänellänsä.

»Sinä vanha varis», ajattelin minä itsekseni, mutta pidin visusti suuni kiinni.

»Niin tietysti, niin tietysti, hän tottelee», matki Henning eno, ja tädit nyökyttivät suostumustaan aivan kuin eräänlaiset nuket, joiden päät voidaan panna heiluvaan liikkeeseen.

Minä huomasin kyllä, että tämä ei ollut ollenkaan isälle mieleen, mutta hän on liian hyvä eikä hän voi sanoa Frieda-tätiä vastaan mitään, kun tämä panee suuvärkkinsä käymään. Niinpä sitte päätettiin, että minä menen lokakuun 1 päivänä. T——hen. Sukulaisten pois lähdettyä koetti isä lohduttaa minua, lupasi noutaa minut jälleen pian kotiin ja sanoi käyvänsä kerran kuukaudessa minua katsomassa ja silloin hänellä olisi aina mukanansa hyviä tuomisia minulle.

Isä pitää minusta hyvin paljon.

* * * * *

Minä luulin ensin että minulla ei olisi mitään kirjotettavaa, mutta nyt kun olen kerran päässyt alkuun, näyttää asioita riittävän jos miten. Jos tahtoisin kertoa kaikesta, mitä olen T——ssä saanut kokea, niin siihen menisi ainakin puolet tästä kirjasta. Koskettelen sentähden ainoastaan tärkeimpiä asioita.

Ensiksi jouduin asumaan pastori Flaun luo. Siellä oli paitsi minua kaksi muuta koulutyttöä. Järjestys pastorin taloudessa oli semmoinen, että se täydellisesti oikeutti hänen nimensä [flau = voimaton, veltto]. Rouvalla oli viisi pientä lasta, mutta ei yhtäkään palvelustyttöä, vaan sen sijaan kolme talousoppilasta, jotka maksoivat kukin 350 markkaa vuodessa. Näillä kolmella tytöllä oli jokaisella määrätty työnsä taikka »viikkonsa», niinkuin he sanoivat. Yksi oli kyökissä, toinen siivosi huoneet, kolmas hoiti lapsia. Joka viikko vaihtuivat heidän toimensa. Vuoden lopussa olivat he siten oppineet kaikki talousaskareiden eri haarat, pastorin rouva oli saanut ilmaiseksi työnsä teetetyksi ja ansainnut sen lisäksi 1000 markkaa. Itse hän, rouva, kirjotteli joutohetkinään romaaneja. Hänen elämänsä ihanin unelma oli, sanoi hän, nähdä kerta nimensä jonkun kertomuksen alla Gartenlaubessa [tunnettu saksalainen aikakauslehti].

Ruokajärjestys oli tämmöinen: sunnuntaina paistia, maanantaina frikadellia, tiistaina kalopsia, keskiviikkona ja torstaina lihamureketta, perjantaina hakattua lihaa ja lauantaina muhennosta soppalihasta taikka, jos hyvin sattui, täytettyä selleriä tai myös kaalikäärylöitä. Kerran oli ylisuperintendentti meillä vieraana ja silloin tarjottiin muun muassa frikadellia. Tuo vanha herra kehui niitä ylenmäärin ja pyysi saada tietää niiden reseptin. No — itsekullakin on oma makunsa, mutta meille teki pahaa jo niiden paljas näkeminen. Isä kävi katsomassa minua joka kuukauden ensimäisenä sunnuntaina ja toi minulle aina paljon suklaata. Ja melkein joka kerta sain kymmenmarkkasen taskurahoiksi. Silloin minä söin konditoriassa vatsani täyteen, jos oli täytynyt nousta nälkäisenä päivällispöydästä. Joskus pistäysi Meinertkin minua tervehtimässä. Vuoden kuluttua siirrettiin Flau toiseen paikkaan. Minä jouduin silloin kahden vanhan neidin luo, jotka pitivät täyshoitolaisia. Kaikkiaan oli meitä siellä seitsemän tyttöä. Muut olivat tilanomistajain tyttäriä maalta, kaikki olimme melkein samanikäisiä ja kaikki kävimme tietysti neiti Lundbergin korkeammassa tyttökoulussa. Tämä minun uusi asuntoni oli siinä suhteessa entistä parempi, että ruoka oli hyvää ja aivan vieressä asui kymnaasinopettaja, joka myöskin piti koululaisia, nimittäin poikia, joista me voimme saada seuraa itsellemme. Meidän emäntämme, Sassin neidit, olivat opettajan perheen kanssa pahoissa väleissä kanojen tähden. Opettajan kanat tulivat näet aina Sassin puutarhaan, kuopivat neitien parsantaimet maasta ja panivat kukkapenkit nurin. Neidit vaativat opettajaa pitämään kanansa kotona, mutta sieltä vastattiin, että ne ovat olleet muiden kanoja, heidän, kanansa eivät käy missään pahanteossa. Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että kellään muilla naapureilla ei ollut kanoja. Kymmenittäin vihaisia kirjeitä vaihdettiin näiden kanojen vuoksi, ja vallan ihmetapaus oli, jos joskus eivät opettajan kanat olleet pääaineena meidän pöytäpuheissamme.

Vaikka meitä oli ankarasti kielletty puhumasta opettajan hoitolaisten kanssa, niin me tutustuimme heihin kuitenkin. Tämä tapahtui päivällishetkellä, neitien kiikkuessa, kun me tytöt olimme puutarhan lehtimajassa ja pojat aidan toisella puolella urheilukentällä. He silloin kiipesivät aidan yli ja tulivat meidän tykömme tai istuivat korkeilla voimistelutelineillä, josta he voivat hyvin nähdä meidät ja puhella kanssamme. Useimmat heistä olivat meidän seuduiltamme ja muutamia olin jo ennen oppinut tuntemaan sukulaisten luona käydessäni. Siellä oli myöskin minun parhaan ystäväni Anni Meierin serkku, Boy Detlefs. Hän ja Anni aikovat mennä naimisiin, kun Boy on ensin päässyt tohtoriksi, hän on nimittäin päättänyt ruveta lääketiedettä tutkimaan. Silloin hän oli vasta sekundalla [sekunda = kymnaasin viimeisen edellinen luokka]. Sitten oli siellä vielä oikea kreivi, Casimir Osdorff. Osdorff kahdella f:llä, se on näet jalosukuisempaa, sanoo hän. On olemassa myöskin Osdorfin suku, joka kirjottaa ainoastaan yhden f:n nimeensä, mutta se on vain tavallista pikku aatelia, sanoo Osdorff.

Meillä oli jokaisella oma vakituinen ystävänsä, ja minun osalleni oli tullut Osdorff. Ei häntä voi sanoa juuri kauniiksi. Alahuuli pistää liiaksi esiin, kasvot näyttävät vähän pöhöttyneiltä ja hänen harmaat silmänsä ovat ihan sen näköiset kuin hän aina nukkuisi. Anni sanoo hänen silmiään kalansilmiksi. Semmoinen on hän vielä nytkin. Boy Detlefs väittää että Osdorff on auttamattoman tyhmä ja laiska. Mutta hänessä on jotain, joka minua heti alusta pitäen erityisesti miellytti ja miellyttää vieläkin, nimittäin hänen saappaansa ja kätensä. Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt niin erinomaisia saappaina enkä niin ihastuttavia käsiä. Saappaat sopivat jalkaan kuin valetut, ovat kiiltävät ja liukkaat kuin ankeriaan nahka, ja kädet ovat valkeat ja pehmeät kuin sametti ja kynnet niin kauniin ruusunpunaiset ja valkeareunaiset kuin kaikkein hienoimmilla naisilla.

Casimir Osdorff on nuorimman edellinen kuudesta lapsesta ja isä on kuollut. Suurta omaisuutta ei perheellä ole. Vanhin poika perii maatilan, ja kun tämä on kiinnitetty veloista ja yli arvonsa, ei siinä jää juuri paljon muita lapsia varten. Koulusta päästyään oli hänellä aikomus antautua metsänhoito-alalle. Mutta lähimpänä huolena hänellä oli nyt suorittaa yksivuotisen tutkinto, s.o. hankkia todistus semmoisista tiedoista, jotka oikeuttavat pääsemään asevelvollisuuden suorittamisessa yhdellä vuodella. Sen saaminen näytti kuitenkin vaikealta.

Osdorff ei lainkaan salannut sitä, että oppiminen oli hänelle vastenmielistä. Hän sanoo että nykyinen yhteiskuntajärjestys on aivan kelvoton ja että koko valtio menee ennen pitkää nurin, jollei voimakas taantumus pääse pian ohjaksiin. Sen sijaan että niin monia miljooneja tuhlataan kaikenlaisiin hassutuksiin ja hallitus mielistelee roskaväkeä myöntämällä sille jos jonkinlaisia etuja ja oikeuksia; pitäisi hänen mielestään perustaa erityinen kunnia-apuraha varattomia aatelisia varten. Tämän rahaston koroista jaettaisiin kaikille todellisesti jalosukuisille varattomille aatelishenkilöille semmoisia apurahoja, että heille kävisi mahdolliseksi ilman työtä tekemättä elää säätynsä arvon mukaisesti, niin ettei puhdasveristen ylimysten tarvitseisi jokapäiväistä leipäänsä varten kilpailla alhaisten porvarien kanssa. Tästä olisi vain valtiolle etua, koska aateli sen kautta voimistuisi. Sillä, sanoo hän, on olemassa ainoastaan kolme oikeutettua säätyä: aateli, papisto ja köyhälistö. Niiden välillä olevat kansanluokat, niin sanottu keskisääty, ovat liika kasvannainen valtiossa. Aatelin tehtävä on hallita ja käskeä, köyhälistön totella ja tehdä työtä, ja pappien velvollisuus on ylläpitää hyvää järjestystä. Porvaristo on se maaperä, jossa kaikki yhteiskunnalliset levottomuudet ja vallankumoukset itävät. On tosiaankin häpeällistä, että nuoren, lahjakkaan, vanhasta ylhäisestä suvusta syntyneen miehen, niinkuin hän, Osdorff kahdella f:llä, täytyy painaa samaa koulunpenkkiä talonpoikaisnulikkain ja porvarien poikien kanssa ja sietää porvarillisten opettajain haukkumisia. Tuntikausia hän välistä selitti minulle näitä mielipiteitänsä, joita en minä suinkaan menisi allekirjottamaan, mutta jotka kuitenkin tuntuivat minusta niin omituisilta ja huvittavilta, että useinkin niitä mielelläni kuuntelin.

Toiset tytöt tahtoivat kaikki mennä naimisiin ystäviensä kanssa, mutta Osdorff sanoi minulle heti alussa, että hän ei voinut minua naida. Joitakuita vuosia sitten, kertoi hän minulle, oli hän rakastunut erään kälynsä kaukaiseen sukulaiseen. Järkevänä miehenä hän ei ollut kumminkaan tunteitaan heti ilmaissut, vaan oli ensin tahtonut ottaa tarkan selon kaikesta, mikä koski tytön sukulaisuussuhteita. Ja silloinpa oli tullut ilmi, että hänen äitinsä suvun kantaäiti oli ollut saksenilaisen salaneuvoksen tytär nimeltä Düppel. Ei milloinkaan hän olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos hän kevytmielisesti annetun lupauksen kautta olisi suvulleen semmoisen häpeän tuottanut. Hänen velvollisuutensa, josta hän oli ylpeä, sanoi hän, oli pitää vaakunakilpensä puhtaana, ja tuo kantaäiti Düppel olisi tehnyt siihen ruman tahran. Minun täytyy sanoa, että hänen suoruutensa teki minuun miellyttävän vaikutuksen. Muuten minua hänessä miellyttää, niinkuin olen jo sanonut, ainoastaan hänen kyntensä ja kätensä.

Minun käyntini neiti Lundbergin koulussa keskeytyi hyvin pian. Olin ollut juuri puoli vuotta ensimäisellä luokalla, kun sattui tapahtumaan jotakin, joka lopetti minun oleskeluni T—ssä siihen paikkaan. Kävi nimittäin näin. T—ssä vietettiin eräät suuret häät, joihin oli kutsuttu muiden muassa sekä Sassin mamsellit että opettajan perhe. Viikkokausia olivat meidän neitimme neuvotelleet, mitä tässä tukalassa asemassa olisi tehtävä. Kanajuttu oli yhä vielä vireillä ja välit opettajan kanssa yhtä huonot kuin ennenkin, mutta toiselta puolen oli myös kovin vaikea jäädä häistä pois. Lopuksi he päättivät kuitenkin mennä ja kohdella vihollisiaan niinkuin he olisivat olleet tyhjää ilmaa.

Me olimme opettajan poikain kanssa sopineet, että tuona hääpäivänä tehtäisiin yhteinen huviretki »Viheriän puun» ravintolaan. Se tahtoo sanoa Anni Meier, Lina Schütt ja minä, Boy Detlefs, Heite Butenschön ja Osdorff. Muut tytöt eivät uskaltaneet. »Viheriä puu» on yksinäinen ravintola tunnin matkan päässä kaupungista ja kuuluisa hienoista grogeistaan.

Me läksimme matkaan viiden ajoissa iltapäivällä ja kuljimme niin hitaasti, että kello läheni seitsemää, kun olimme vihdoin perillä. Saatuamme itsellemme huoneen tilasimme heti kuusi grogia, kilistimme ja joimme. Se poltti kieltä kuin tuli, enkä minä voi sanoa sen maussa mitään hienoa tunteneeni, mutta Boy sanoi että meidän pitäisi tilata vielä toiset lasit, muuten näyttäisi kovin moukkamaiselta, ja etteihän sitä muutenkaan käy yhdellä jalalla seisominen. Minä ajattelin: kävi miten kävi… pidätin henkeäni ja otin niinkuin lääkettä… Mutta kummallista, tuntui aivan siltä kuin emäntä olisi tällä kertaa pannut parempaa rommia ja enemmän sokeria, sillä toinen lasi maistui paljon paremmalta, vaikutti niin ihanan lämpimän tunteen ja teki mielen iloiseksi. Sen perästä joimme vielä yhden lasin, »koska se niin hyvältä maistui», sanoi Boy Detlefs, tulimme yhä riehakammiksi ja nauroimme kuin hupsut. Sitten komensi Boy sisään boolin ja sanoi että nyt vietettiin hänen ja Annin kihlajaisia, ja siitäkös meidän ilomme oikein yltyi ja kaikki me joimme sinunmaljat toistemme kanssa. Viimein tuli minulle paha elämä ja toiset eivät myöskään enää jaksaneet. Neljännestä yli yhdeksän aloimme tehdä lähtöä, mutta kello oli jo pian kymmenenkin, ennenkun päästiin todella lähtemään. Kun astuin lämpimästä huoneesta ulkoilmaan, rupesi kaikki pyörimään silmissäni ja olisin varmaan mennyt kumoon, jollei Boy Detlefs olisi seissyt takanani ja tarttunut minuun kiinni.

»Se on oikein, Thymian», sanoi hän, »pysy meidän luonamme, parempi sinun on olla ihmisten joukossa kuin tuon vähämielisen kumppalina. Osdorffilla on tänä iltana tarpeeksi työtä monien f:iensä kantamisessa, sillä nyt hänellä ei ole niitä ainoastaan nimessään, vaan niitä on koko pääkin täynnä. Mutta muuta siellä ei olekkaan…» Ja pitäen minua kädestä, koputti hän Osdorffia, joka oli todellakin surkeannäköinen, toisella kädellään takaraivoon ja huusi: »Kuuletko miten se kajahtaa ontolta!» Meidän täytyi nauraa. Mutta Anni hyökkäsi takaapäin kuin haukka, iski kiinni minun käteeni, josta Boy piteli, ja huusi että minulla ei ollut mitään tekemistä hänen sulhasensa kanssa. Silloin otti Boy hänet toiseen kainaloonsa ja niin sitä lähdettiin.

Mutta kun ulkoilma oli vähän ennättänyt meihin vaikuttaa, niin rupesi tuntumaan oikein pahalta. Anni valitti surkeasti, että hän ei jaksanut kävellä, suurella vaivalla minäkin eteenpäin pääsin, ja Lina Schütt kykeni töintuskin pystyssä pysymään, mutta pojat, nimittäin Boy Detlefs ja Butenschön, pitivät meistä kiinni ja hinasivat muassaan. Silloin kuului yhtäkkiä jysähdys. Osdorff, joka kävellessään piti kiinni Linasta, oli kaatunut nenälleen ja vetänyt Linan mukaansa, ja vähältä piti, ettemme menneet kumoon kaikki tyynni. Sillä välin kun Boy ja Butenschön koettivat antaa ensimäistä apua noille maantien loassa piehtaroiville, hoipertelin minä Annin kanssa ojan reunalle. Siellä minä istuin jollekin kivelle ja Anni heittäytyi vatsalleen märkään ruohikkoon ja alkoi huutaa, että hän kuolee, että hän ei astu enää askeltakaan eteenpäin ja ettei hän välitä missä hän kuolee, kun kumminkin loppu kohta tulee. Kukaan ei häntä kuunnellut, sillä Boylla ja Butenschönillä oli täysi työ koettaessaan saada Osdorffia ja Linaa jaloilleen ja viimein he onnistuivatkin saamaan Linan seisoalleen, mutta kävelijäksi hänestä ei ollut enää. Pojat neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä, ja pääsivät lopuksi siihen tulokseen, että heidän täytyi juosta kaupunkiin hakemaan hevosta, voidaksemme kaikki ehtiä kotiin ennenkun portit kiinni pantaisiin. He lähtivät siis kaupunkiin ja me jäimme siihen missä olimme.

Lina ja Anni ulvoivat kilpaa, Osdorffin makuupaikalta kuului aivan kuin sian röhkinää, ja sitten rupesivat tytöt oksentamaan. Silloin rupesi minunkin mieltäni kääntämään niin, että olin seurata heidän esimerkkiään, ja sitä välttääkseni siirryin heistä vähän syrjemmäs, mutta jalkani olivat niin raskaat, että täytyi heti jälleen istuutua. Minä huomasin kyllä olevani yhtä päihtynyt kuin toisetkin, mutta minä näin, kuulin ja ymmärsin kaikki. Kun päätäni kovin kivisti, paneuduin pitkäkseni ruohikolle ja katselin ympärilleni. Kuun valo kuvastui sadevesilammikoista tiellä, ja miljoonittain tähtiä kiilui taivaalla. Katsellessani siinä ylöspäin tuntui minusta äkkiä siltä kuin kaikki nuo tähdet olisivat kirkkaita ihmissilmiä, ja kaksi erittäin loistavaa niistä oli olevinaan minun rakkaan äitivainajani silmät. Silloin minun täytyi sulkea omat silmäni, minä en hirvinnyt katsoa noita tähtiä. Minun kouristi sydäntäni ja minua hävetti hirveästi. Nyt minä ymmärsin, miten rumaa ja sopimatonta oli, että koulutytöt joivat itsensä humalaan ja makasivat tiedottomina pitkin tietä kuin eläimet. Mutta kukapa sitä olisi osannut ajatella, että tuo lemmon juoma semmoisen vaikutuksen tekisi. — Silloin ennen, Therese-Krones-iltana, oli aivan toista. Sen minä nyt sain selville, että samppanjahumala on jotain paljon hienompaa kuin tavallinen rommipätkä, siinä on jokseenkin sama erotus kuin hienon rotukoiran ja maatiaispiskin välillä. — Vähän ajan kuluttua ajettiin siitä rattailla ohi. Kun niissä olijat kuulivat Annin ja Linan valitukset, pysähtyivät he meidän kohdallemme ja astuivat maahan. Siinä oli joku teurastaja kaupungista ja pari karjakauppiasta, ja nämä miehet keräsivät nyt Osdorffin ja tytöt rattaillensa, ja aika lailla lysti heillä näytti olevan. Etten jäisi yksin tielle, kiipesin minäkin ylös, mutta aivan omin voimin, sillä minun pahoinvointini alkoi vähitellen mennä ohi. Mitä kaikkia raakoja sukkeluuksia me matkalla kuulimme »hienoista tytöistä» ja »sivistyneistä pojista», sitä ei mikään kynä voi kirjottaa. Kiirastulessa ei sielujen tarvinne kärsiä pahempaa piinaa kuin minun niinä hetkinä. Anni ja Lina eivät olleet vielä siinä tilassa, että olisivat voineet kaikkea käsittää, mutta minä olen sillä matkalla sovittanut kaikki syntini, mitä sinä iltana olin tehnyt, sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa.

Minä pistin sormet korviini päästäkseni kuulemasta mitä he sanoivat, niin hirveää se oli. Kaupunkiin päästyä purkivat miehet elävän kuormansa teurastajan puodin eteen. Sieltä tuli emäntä ulos lamppu kädessä ja hänen perässään palvelustytöt ja kisällit, ja nytkös nauru kaikui ja sukkeluuksia sateli entistä tiheämmin. Miten Osdorff pääsi kotiin, sitä en ymmärrä. Sassin palvelustytöt laittoivat Linan ja Annin sänkyyn, ja Linaa varten täytyi hakea lääkäri. Minä koetin sitä kyllä estää, mutta hän huusi kuin riivattu ja sanoi heti paikalla kuolevansa, aivan niinkuin Anni vähää ennen.

No, seuraavana aamuna tietysti koko kaupunki puhui meidän retkestämme. Neiti Lundberg lähetti meidät iltapäivällä koulusta kotiin, ja asiasta alkoi ankara tutkinto. Tulos tästä oli se, että meidät kaikki kolme erotettiin koulusta. Neiti Lundberg sanoi, että semmoista rikosta siveyttä ja hyviä tapoja vastaan ei hänen ollut vielä ennen tarvinnut koulunsa aikakirjoihin merkitä, ja että meidän esimerkkimme tulisi vaikuttamaan turmiollisesti muihin tovereihin; hänen koululleen oli elinehtona pitää kaikki huonot ainekset itsestään loitolla. Anni ja Lina ulisivat vallan surkeasti ja Anni oli niin hävytön, että yritti työntää kaiken syyn minun niskaani, mikä ei häntä kuitenkaan yhtään auttanut.

Mitä taas poikiin tulee, niin Osdorffin kävi samoin kuin meidänkin, hänet ajettiin häpeällä pois koulusta — huolimatta hänen kahdesta f:stään. Boy Detlefs ja Butenschön pääsivät asiasta varotuksella, mikä minusta oli aivan väärin, sillä ei heidän puolellaan ollut mitään muuta lieventävää asianhaaraa kuin se, että he osasivat kestää humalansa paremmin kuin Osdorff parka. Pahat kielet väittivät, että johtaja ei ollut voinut olla kovin ankara Boylle, koska rouva Detlefs toi johtajan rouvalle joka lauantai lahjaksi suuren kimpaleen voita ja tiun munia. Liekö totta, en tiedä.

Toiset tytöt itkivät yötä päivää ajatellessaan, mitä heidän vanhempansa tulevat sanomaan. Minä en yhtään. Minä tiesin kyllä, että isä ei olisi minulle vihainen. Ainoastaan Frieda tätiä muistaissani tunsin vähän levottomuutta.

Seuraavana iltana haki isä minut pois. Hän ei ollut ensinkään vihainen, haukkui vaan neiti Lundbergiä ja sanoi hänen menetelleen äärettömän pikkumaisesti ja ahdasmielisestä, kun oli meidän lapsellisen hairahduksemme niin mustaksi maalannut. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin iloinen siitä että minä tulin taas kotiin, hän sanoi, sillä hän oli minua kovasti kaivannut. Minä olin myös iloinen.

Kotona olivat seppelöineet portin ja sen päällä oli kultakirjaimilla
»Tervetuloa.» Se liikutti minua niin suuresti, että itkin ilosta.

Kotona oli melkein kaikki ennallaan, se vaan eroa entisestä, että vanhan kyökkipiian sijalla oli nyt emännöitsijä talossa, hauskan näköinen ihminen, mutta kovin paksu. Neiti Reinhard oli hänen nimensä. Illallisen jälkeen, kun emännöitsijä oli poistunut ja Meinert mennyt jälleen apteekkiin, istui isä minun viereeni sohvalle ja keskusteli minun kanssani vakavasti, niinkuin olisin ollut jo täysikasvuinen nainen. Hän valitti että taloudenhoito tuotti hänelle paljon harmia. Nykyinen emännöitsijä oli jo neljäs kahden vuoden kuluessa. Kunhan minä varttuisin niin isoksi, että voisin ottaa koko talon komennon haltuuni, niin päästäisiin mokomasta surkeudesta. Sitten piteli hän minun päätäni vasemmalla kädellään, tarkasti kauan aikaa minun kasvojani ja silitti toisella kädellään mustia palmikkojani ja sanoi minun tulleen kauniiksi, hyvin kauniiksi. Kunhan kasvaisin isommaksi, niin saisin matkustaa hänen kanssaan kylpypaikkoihin, joissa voisin tehdä hyviä tuttavuuksia; olisi vahinko, jos minä jäisin tänne meidän nurkkalaamme homehtumaan ja joutuisin jonkun täkäläisen poroporvarin vaimoksi.

»Tiedätkö Thymi, kenen näköinen sinä olet?» kysyi isä. Ravistin päätäni.

»Äitiä sinä et muistuta. Hänellä oli pienet, miellyttävät kasvot, mutta mikään kaunotar hän ei ollut. Minulta et sinä myöskään ole kauneuttasi perinyt. Mutta pyydäppä kerta Frieda tätiä näyttämään sinulle kantaäitisi madame Claire Gotteballin kuvaa — se lienee jossain hänen rojujensa joukossa — ja siitä sinä löydät omia piirteitäsi. Hän oli ranskalainen synnyltään ja on mahtanut olla pikantti kaunotar.»

»Mitä se on: 'pikantti' kaunotar?» kysyin minä. Isä nauroi.

»En minä osaa sitä sinulle oikein selittää. 'Pikantti' kaunotar on semmoinen kaunotar, josta miehet pitävät. Nyt sen tiedät.»

Niin, nyt minä sen tiesin, mutta eipä asia sillä ollut juuri selvemmäksi tullut.

Tästä lähtien alkoi elämä taas kulkemaan tavallista jokapäiväistä rataansa. Viimeisen puolen vuotta ennen ripillepääsyäni kävin neiti Vieterichin koulussa. Eräänä päivänä tapasi minut suuri yllätys. Tulin joltain asialta täti Wiebke Henningin luota ja Bismarckstrassen kulmassa kävelee minua vastaan — Casimir Osdorff. En ollut uskoa silmiäni, mutta hän se oli itse, ilmielävänä. Ja syykin hänen täällä oloonsa on sangen luonnollinen. Hän on tohtori Bauerin oppilaitoksessa, jossa hänestä pitäisi viimeinkin leivottaman yksivuotinen. Tohtori Bauer on ollut aikoinaan kotiopettajana kreivi Y:ilä, joka on Berlinissä suuri herra ja Casimirin holhooja. Osdorff valitti, että hän on täällä vielä suuremmassa määrässä kuin T—ssä joutunut yhteyteen »kaikenlaisten ihmisten» kanssa. Minä lohdutin häntä ja me teimme sopimuksen tavata toisiamme vastakin. Minulla ei ole täällä kotiin palattuani ollut ketään erityistä tyttöystävää. Anni Meier on lähetetty kasvatuslaitokseen Wandsbeckiin ja Lina Schütt Kieliin. On siis sangen hauskaa, että on edes yksi toveri, jonka kanssa voi joskus puhella.

Viime vuoden kuluessa, aina minun ripillepääsyyni saakka, ei tapahtunut mitään erikoista. Emännöitsijän kanssa tulen hyvin toimeen, hän on käytökseltään miellyttävä ja ystävällinen. Kun hän ei vaan olisi semmoinen suursyömäri! Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka aina syövät. Se on vallan uskomatonta, millaisia annoksia hän pöydässä pistää poskeensa. Sitä paitsi on hänellä taskuissa aina jotakin, jota hän nakertelee ateriain väliajoilla. Sietämätöntä!

* * * * *

Keskiviikkoisin ja lauantaisin oli minulla rippikoulutunti. Ensin olivat nämä tunnit minusta kauheita, mutta pian kuitenkin totuin niihin ja viimein aloin niistä oikein pitämään.

Minä en ollut siihen saakka ollut juuri hurskas. Mutta meidän vanhalla kirkkoherralla on ihmeellinen taito puhua niin, että sanat tunkevat suoraan toisen sydämeen. Tunnin päätyttyä, kello kuuden ajoissa, alkoi jo hämärtää, ja minä silloin useinkin tein kotimatkalla suuren kierroksen saadakseni rauhassa ajatella, mitä olin kuullut. Erittäin syvästi vaikutti minuun puhe rakkaudesta, joka kaikki anteeksi antaa ja kaikki ihmisten rikokset ja synnit armollisesti pehmeillä siivillään peittää. Tätä kuullessani tuli minun mieleeni aina häpeällinen seikkailumme »Viheriän puun» ravintolassa ja tuo kauhea paluumatka kalakauppiasten rattailla. Joskin isä sydämensä hyvyydessä oli pitänyt sitä lapsellisena hairahduksena, — minä tunsin kumminkin, että se oli jotain pahaa, enkä voi poistaa mielestäni sitä ajatusta, että äiti minut silloin näki ja oli suruissaan minun tähteni. Tähän aikaan kävin taas usein äidin haudalla, ja nämä käynnit tekivät mieleni aina vakavaksi ja surulliseksi. Minä päätin tästä lähtien käydä joka sunnuntai kirkossa ja tulla hyväksi, kunnon ihmiseksi. Kirkkoherra on hyvin miellyttävä vanhus. Hänessä on jotain herttaista, lempeää, jotain luonnollista, tosi-inhimillistä, ei mitään tekopyhyyttä, ja minusta tuntui monasti siltä kuin hän puhuessaan olisi kääntynyt erityisellä rakkaudella juuri minun puoleeni.

Minun konfirmatsionipäivänäni olivat kaikki sukulaiset kokoontuneet meille. He tulivat jo aamusta, saattaakseen minut kirkkoon. Pukeutuessani minä pyörryin luultavasti pelkästä mielenliikutuksesta, mutta toinnuin pian jälleen. Isä tahtoi antaa minulle lasin konjakkia, mutta minä en voinut sitä maistaakkaan. Aina tuosta ravintola-retkestämme asti olen tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä väkijuomia kohtaan.

Se oli ihana juhla, kirkkoherra puhui erinomaisen kauniisti. Minä istuin kuin unessa, oli kuin urkujen sävelet olisivat nostaneet sieluni ylös ja kantaneet toiseen maailmaan, jossa sain kohdata äitini. Kun sitten polvistuimme ja kellojen soidessa lausuimme uskontunnustuksen, en voinut olla ääneeni nyyhkimättä, semmoisen liikutuksen valtaan olin joutunut. Tämän jälkeen saimme kukin raamatunlauseemme. Minun lauseeni kuului: Mutta meidän menomme on taivahissa, josta me myös lunastajaa Herraa Jesusta Kristusta odotamme. — Urut soivat hiljaa ja pehmeästi sillä aikaa kun meidät siunattiin. Sen jälkeen menimme ensi kerran pyhälle ehtoolliselle. En milloinkaan ollut ennen koko elämäni aikana tuntenut niin syvää liikutusta kuin nyt, ja isällä kiilsi myös kyyneleet silmissä, kun hän juhlallisuuden päätyttyä sulki minut syliinsä ja suuteli. Kaikki sukulaiset, enot, tädit ja serkut, tunkeilivat ympärilläni ja toivottivat onnea minulle, ja tunnuinpa mielestäni sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä henkilöltä, koska olin ikäänkuin koko suvun keskipiste.

Päivällinen syötiin meillä salissa, jota ainoastaan erikoisissa juhlatilaisuuksissa käytetään, ja tätä päivää varten oli otettu erityinen keittäjä ja tarjoilija. Pöydässä piti eno Pohns puheen, jossa hän selitti, miten minulle nyt alkoi uusi jakso elämässäni, mutta muuten istuttiin syötäessä sangen hiljaa. Minusta tuntui oikein painostavalta, olipa melkein kuin hautajaistunnelma. Neiti Reinhard ei paljon näyttänyt itseään. Kirkosta tullessamme hän näytti itkeneeltä, ja kun arvelin päivän merkityksen häneen niin syvästi vaikuttaneen, kohosi hänen arvonsa paljon minun silmissäni. Syötyä menivät herrat arkihuoneeseen tupakoimaan ja naisväki joi kahvia toisessa huoneessa, jossa minun lahjapöytäni oli.

Minä olin saanut paljon ja kauniita lahjoja. Isä oli antanut pitkät kultaketjut kelloineen ja timanttisormuksen, Frieda täti kultaisen koristeen vanhanaikaista tekoa, joka on kulkenut perintönä meidän suvussamme, ja sitä paitsi oli siellä kaksi rannerengasta, kolme kultasormusta, kolme rintaneulaa, hopealankakoriste, monta kirjaa, kukkia ja muuta pikku tavaraa.

Kun seison siinä pöytäni ääressä näköjäni syventyneenä Gerokin »Palmunlehtien» lukemiseen, kuulen Frieda ja Frauke tätien kuiskivan keskenään ja onnistun kuulemaan muutamia sanoja. »Minun mielestäni Ludwigin pitäisi saada pian kelpo vaimo», sanoi Frieda täti, »se olisi todellinen siunaus hänelle ja Thymille ja meille kaikille…» Frauke tädin posket punottivat, hän huokasi ja lausui: »… niin, siitä saa koko suku hävetä… Sisar parkani varmaan kääntyisi haudassaan, jos tietäisi — —» Enemmästä en voinut saada selvää. Minä en osaa ajatella muuta kuin että he tarkoittivat tuota minun seikkailuani T—ssä, sillä en minä mitään muuta tiedä, jonka vuoksi äidin pitäisi kääntyä haudassaan. Ei se ollut minusta kauniisti tehty heiltä, että ottivat tuon asian esille juuri minun konfirmatsionipäivänäni, ja että Frieda täti sen asian tähden tahtoisi isän naittaa, on suorastaan naurettavaa.

Kuuden seuduissa lähtivät sukulaiset pois. Myöskin Frieda täti sanoi hyvästi. Puoli seitsemän aikaan, kun kaikki olivat jo menneet, tuli Meinert sisään ja kutsui minut apteekkiin.

»Siellä on vielä joku, joka tahtoisi onnitella sinua; Thymi», sanoi hän ja nauroi.

Minä menin ja siellä oli Osdorff. Poika parka, hänkin oli minulle lähettänyt kukkavihkon, jonka hän nyt saa maksaa vaivaisista taskurahoistaan… Isä kutsui hänet sisään juomaan lasin viiniä meidän kanssamme, myöhemmin yhtyi Meinert seuraan ja meillä oli oikein hauskaa.

Osdorffia minun tulee tosiaankin sääli. Hän on taas vetänyt reput tutkinnossa. Nyt hän koettaa edes syksyksi valmistua ja aikoo jäädä sitten vielä vuodeksi tohtori Bauerin laitokseen. Mitä hänestä sitten tulee, sitä ei hän itsekkään tiedä.

Nyt on jo viisi viikkoa kulunut minun ripillepääsystäni. Täti Frauke toi tämän päiväkirjan minulle. Olenpa utelias näkemään, tapahtuuko minulle mitään semmoista, jota kannattaisi tähän kirjottaa. Frieda täti tahtoo välttämättä lähettää minut kasvatuslaitokseen, mutta minä itse en halua ja isä on minun puolellani…

* * * * *

Neljätoista päivää sitten kirjotin viimeiseksi päiväkirjaani, ja nyt minulla vihdoin on taas jotain siihen merkittävää. Ei se ole tosin mitään erikoista, mutta yksitoikkoisessa elämässäni on minun käytettävä jokaista tilaisuutta hyväkseni, taikka kirjani jää muuten aivan tyhjäksi.

Siispä on minulla kerrottavana, että neiti Reinhard on mennyt meiltä pois. — Minä en ollenkaan ollut tiennyt hänellä olevan sellaisia aikomuksia. Eräänä aamupäivänä, kun astun hänen huoneeseensa, on hän paraillaan panemassa tavaroitaan kokoon ja itkee niin, ettei ole sanaa suustaan saada, kun minä kysyn, miksi hän niin päätä-pahkaa pois lähtee. Mitään oikeaa vastausta en häneltä voinut saada; hän itki ja nyyhki kuin pieni lapsi, niin että se oli vallan surkeaa nähdä ja kuulla. Minulla on sellainen kummallinen luonto, että minä en kärsi nähdä toisen ihmisen itkevän. Minulle nousee silloin aina ikäänkuin pala kurkkuun ja, ennenkun huomaankaan, ulisen minä kilpaa toisen kanssa. Juoksin sentähden kiireesti isän luo, joka luki sanomalehteä arkihuoneessa, ja kysyin mikä Reinhardin oli tullut.

»Hän on kipeä. Minä en jaksa kuulla hänen iankaikkista itkuaan ja valitustaan», isä vastasi.

»Mitenkä», sanoin hyvin hämmästyneenä, »semmoista en minä ole vielä milloinkaan huomannut. Mikä häntä sitten vaivaa?»

»Jätä minut rauhaan alituisilta kysymyksiltäsi!» ärähti isä niin vihaisesti, etten milloinkaan ollut häntä semmoisena nähnyt. Menin apteekkiin Meinertiä tapaamaan, sillä siitä minä olen myös omituinen, että minun täytyy aina päästä perille asioista, ja emännöitsijän kohtalo oli kovin käynyt minun sydämelleni. Meinert sekotti juuri jotain pulveria, ja silloin häntä ei saa häiritä, jonka tähden istuin tiskille odottamaan hänen työnsä päättymistä.

»Tiedättekö, että neiti Reinhard lähtee pois?» kysyin sitten.

»Tiedän», hän vastasi.

»Mikä häntä vaivaa?»

»Hänellä on vatsassa vika», sanoi Meinert, ja minä huomasin selvästi, miten hänen ylähuultaan nyki, ikäänkuin nauru olisi pyrkinyt esille.

»Sekö vaan», sanoin rauhottuneena, kun ei siinä mitään pahempaa ollut. »Se tulee tietysti ylensyömisestä. Hänhän syö pitkin päivää, aamusta iltaan.»

»Aivan oikein, Thymi, siitähän se tulee», sanoi Meinert ja räjähti nauramaan. Ja hän nauroi niin mahdottomasti, ettei ollut enää lakatakkaan. Viimein hän sai sanotuksi: »Ota tästä se oppi, Thymi, että tulee aina heretä syömästä silloin kun paraimmalta maistaa. Muuten voi saada vatsanväänteitä niinkuin Reinhardin mamselli.»

Minä jätin hänet nauramaan, sillä minua suututti, ja paiskasin oven kiinni. Emännöitsijä parkaa tulee kuitenkin sääli, vaikka hänellä onkin vaan vatsatauti. Ei se ole sekään mitään naurettavaa. Olen itse saanut kerran tuntea kauheita tuskia vatsassani, kun olin iltasella syönyt liian paljon kurkkusalaattia.

Nyt on neiti Reinhard poissa eikä hänen sijaansa ole saatu vielä uutta.
Isä on pannut ilmotuksen lehtiin. Toivottavasti saamme jonkun sievän.

* * * * *

Hyvin sievän saimmekin. Ihmeen miellyttävä, herttainen ihminen, ja aivan nuori. Hän on vasta kaksikymmentäneljä vuotta vanha, orpo, syntynyt Naumburgissa Saalen varrella ja nimensä on Elisabeth Woyens. Hän on kaunis tyttö. Varsinkin hänen vaalea tukkansa on minusta ihastuttava. Se on niin pitkä, että hän voi istua sen päällä, kun se on hajallaan. Tavallisesti hän pitää sitä kahdessa palmikossa pään ympäri käärittynä. Ja vyötäisiltä hän on hyvin hoikka. Meistä tuli heti hyvät ystävät. Nyt vasta tuntuu koti oikein hauskalta. Iltaisin, kun on kaunis ilma, menemme aina yhdessä kävelemään, välistä myöskin hautausmaalle. Me olemme juoneet sinunmaljat vattulimonaadissa ja Elisabeth on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan on hän ollut orpo; vanhemmat ovat kuolleet lavantautiin melkein yhtaikaa ja sisaruksia hänellä ei ole. Kasvatuksensa hän on saanut eräässä pappilassa, mutta papilla oli itsellään kahdeksan lasta eikä hän voinut pitää luonaan vierasta tyttöä kauempaa kuin hänen puolestaan maksettiin elatusrahoja, ja Elisabethin pieni pääoma ei riittänyt pitemmälle kuin konfirmatsioniin asti. Kun hän sen jälkeen oli vielä vuoden talouskoulussa, olivat rahat kokonaan lopussa ja hänen täytyi ruveta itselleen paikkaa etsimään. Siitä alkaen hän on saanut olla vieraiden ihmisten luona, ja se ei ole ollut mitään ruusuin päällä keijumista. Hän on ollut onnettomasti rakastunutkin, se on hyvin romantillinen historia. Hän oli silloin seuranaisena eräällä vanhalla rouvalla, ja tällä oli poika, joka luki jumaluusoppia ja asui lukukausien loma-ajat äitinsä luona, jossa hän ja Elisabeth tutustuivat toisiinsa. Kun vanha rouva huomasi, miten nuorten välit rupesivat kehittymään, sai Elisabeth paikalla matkapassin, ja tällöin hän joutui erään siirtomaatavarain kauppiaan luo, jolla ei ollut mitään palvelustyttöä, vaan hän sai yksin tehdä kaikki työt. Mutta hän ja Johannes — se oli tuon nuoren miehen nimi — olivat yhä kirjevaihdossa ja lupa-aikoina he tapasivat toisensa ja heidän naimisensa oli jo päätetty asia. Sillä välin vuodet kuluivat, Johannes suoritti tutkintonsa, sai apulaisen paikan ja Elisabeth ajatteli että nyt he pian pääsevät naimisiin. Mutta toisinpa oli sallittu. Johanneksen äiti kuoli, ja silloin kävi selville että hänellä ei ollutkaan mitään omaisuutta, vaan oli elänyt yksinomaan eläkkeestään ja sukulaisten avustuksista. Päästyään jonkin pienen kaupungin papiksi Westfalissa kirjotti Johannes Elisabethille eräänä päivänä, että he eivät voineetkaan mennä naimisiin, koska olivat molemmat varattomia ja kahdeksansadan taalerin tuloilla ei voi ylläpitää heidän asemansa mukaista taloutta. Elisabeth raukka itki kovasti, niinkuin hän on itse minulle kertonut. Minusta on kummallista, että pappismies panee niin paljon arvoa rahoihin. Ennen minä aina ajattelin, että semmoisten ihmisten mieli askartelee vain taivaallisissa asioissa, mutta nuo hengen miehet näyttävät olevan samaa joukkoa kuin kaikki muutkin kuolevaiset, eivätkä suinkaan aina edes paraimpia niistä. Kyllä se on minun mielestäni kaikkea muuta kuin jalo piirre miehen luonteessa, että antaa nuoren tytön ensin odottaa itseään lähes neljä vuotta ja sitten jättää hänet siihen paikkaan siksi että hän on köyhä. Elisabeth on jumalankiitos jokseenkin päässyt jo surustaan, hän on sangen vilkas ja iloinen.

Iltaisilla kävelyretkillämme tekee Osdorff meille usein seuraa. Elisabeth ei voi olla hänellä nauramatta, hän sanoo että Osdorffin mieletön sääty-ylpeys tekee häneen niin vastustamattoman koomillisen vaikutuksen. Kyllähän se on totta, hän on tosiaankin naurettava, ja luulenpa että Boy Detlefs ei ollut niin väärässä pitäessään häntä puoleksi idiottina, mutta siitä huolimatta minä pidän hänen seurastaan. Isällä ei ole mitään sitä vastaan että hän käy meillä. Usein hän on myöskin iltaisin meidän kanssamme puutarhassa. Siitä en ole vielä maininnutkaan, että meillä on suuri, kaunis puutarha, jossa on komeita vanhoja, paksurunkoisia päärynäpuita ja hyvin paljon kukkia, avara nurmikko ja ihastuttava, salaperäinen lehtimaja. Casimir Osdorff pitää paljon kukista, ja kun me iltaisin olemme puutarhassa niitä kastelemassa, unohtaa hän välistä kreivillisen arvonsa ja molemmat f:nsä siihen määrin, että rupee korkeimman omakätisesti vettä pumppuamaan ja auttaa meitä kastelemisessa, niin suurta huvia se hänelle tuottaa. Äskettäin oli hän äärettömän onnellinen, kun oli sattunut löytämään erään unohdetun ja puoleksi jo kuolleen ruusupensaan ja saanut sen huolellisella hoidolla jälleen virkistymään. Hän sanoo että hän olisi mielellään puutarhurina, mutta ainoastaan omaksi huvikseen, ei muiden palveluksessa, sillä se ei tietysti sopisi hänen säätyiselleen miehelle, ja sitten hän taas alkoi esittää kummallisia sosialisia aatteitaan, ja isä ja Elisabeth kyselivät häneltä alinomaa milloin mitäkin, ja Osdorff puhui ja puhui ja innostui yhä enemmän eikä ollenkaan huomannut, että me vaan teimme pilaa hänestä.

Kauniina kesäiltoina istumme usein lehtimajassa. Siellä on riippulamppu, mutta se valaisee hyvin huonosti, joten hauska hämärä vallitsee tässä rauhallisessa sopukassa. Isä ja Elisabeth puhelevat keskenään ja minä istun tavallisesti aivan vaiti, kädet ristissä polvien ympäri, unohdan kaikki ja sulaudun kokonaan illan syvään juhlalliseen hiljaisuuteen, joka on laskeutunut puutarhan yli. Kun pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla ja silloin tällöin peittävät kuun kirkkaan sirpin, ei lehtikään liikahda, puut seisovat suurina ja tummina ja hämärän läpi, joka verhoo kaikki esineet hienoon huntuunsa, loistavat liljat kuin valkeat alttarikynttilät ja niiden tuoksu kohoo ylös ja täyttää ilman, silloin valtaa minut merkillinen surumielisyys, omituinen ikävän ja kaihon tunne. Silloin tulee mieleeni aina äiti vainaja, joka myöskin täällä kerran istui, hengitti liljain tuoksua ja näki pilvien kulkevan taivaalla, ja joka nyt jo neljättä vuotta makaa syvällä kylmän, mustan kalmiston mullassa. Miten ihmeellistä onkaan, että me ihmiset elämme kuin kukat, kuihdumme ja maaksi muutumme kuin tuulen karistamat syyslehdet. Se vaan eroa, että kukat syntyvät yhä uudestaan, mutta kuolleet eivät milloinkaan palaa. Semmoisina hetkinä tunnen sydämessäni kiihkeää kaipuuta, ikävöin jotain tuntematonta, uneksin onnesta, josta minulla on vain epämääräinen, hämärä käsitys, ja samassa vilahtaa ohimenevänä varjona sieluni läpi aavistus, että nämä ihanat, hiljaiset, kukkastuoksujen täyttämät kesäillat syntymäkotini puutarhassa kerran tulevat olemaan ainoastaan muistoina mielessäni menneistä paremmista päivistä, jotka eivät milloinkaan palaa, kuin kadotettu paratiisi, minulta ainiaaksi suljettu. Minä en ymmärrä, miksi se on aina sillä tavalla. Aina kun tunnen vaikutusta mieleeni jostain kauniista, hiljaisesta, rauhallisesta ja nautin siitä sydämessäni, samalla kohoo sieluni syvyydestä esille jotain niin haikeaa, surullista. Niinpä eilisiltanakin. Silloin kiertää yhtäkkiä Elisabeth käsivartensa minun kaulaani. »Mitä sinä haaveksit, Thymi?» hän kysyi. Nyt vasta, katsahtaessani ylös, huomasin että me olimme kahdenkesken.

»Minä haaveksin onnesta», vastasin hänelle. »Minä niin mielelläni haluaisin kerran tulla onnelliseksi, oikein onnelliseksi. Sanoppa Elisabeth, mikä sinun mielestäsi oikeastaan on suurin onni maailmassa.»

»Se riippuu siitä, mitä milloinkin onnella tarkotetaan», hän vastasi. »Minun luullakseni onnen käsite vaihtuu vuosien mukana. Lapsena oli minusta suurin onni omistaa semmoinen nukke, joka osaa sanoa »pappa» ja »mamma». Kun olin rakastunut, oli tietysti minun hartain toivoni päästä pian naimisiin. Ja nyt — — nyt minä olisin täydellisen tyytyväinen, jos hyvä Jumala soisi minulle oman kodin, oman omituisen sopukkani, josta ei kukaan minua enää voisi ajaa pois… kaikkein mieluimmin tahtoisin tuommoisen ihan pienen, rauhallisen kodin kuin Frieda tädillä — —»

»Semmoisen vanhanpiian kammion?» huudahdin hämmästyneenä. »Hyvänen aika, miten sitä voi onnellista kotia ajatellakkaan, jossa ei ole miestä!»

»Niinhän sitä ajattelee, kun on nuori niinkuin sinä», sanoi Elisabeth miettiväisenä. »Mutta kun vanhenemme, niin tulemme huomaamaan etteivät miehet meitä autuaaksi tee. Jos tänään pyytäisi minua omakseen joku mies, jota minä en rakasta, mutta kunnioitan, ja joka voisi tarjota minulle kodin, en kieltäytyisi hänelle menemästä. Mutta vielä enemmän mieleeni olisi, jos esimerkiksi voittaisin arpajaisissa ja voisin perustaa itselleni kodin oman pääni jälkeen, tarvitsematta siihen ottaa miestä jota en rakasta. Ymmärrätkö, Thymi?»

»Täydellisesti», vastasin, »ja se on juuri minunkin ajatukseni. Minäkin otan ainoastaan semmoisen miehen, jota rakastan, ja hänen pitää ollakkin oikein miesten mies, kaikin puolin moitteeton — —»

»Un chevalier sans peur et sans reproche» [Ritari peloton ja moitteeton] sanoi Elisabeth nauraen. »Ehkäpä minä olen vielä täällä silloin, kun sinulle tulee aika ruveta sulhasia katselemaan. Kyllä minä autan sinua sitten etsimään.»

»Ei, hänet minä etsin yksin, Elisabeth», sanoin minä.

* * * * *

Frieda täti on meillä niinkuin kotonaan ja pistää nenänsä joka asiaan. Elisabeth oli ensin hänen mielestään aivan liian nuori meille, ja hän sanoikin sen hänelle vasten silmiä heti ensimäisenä päivänä. »Nuoren, kauniin, yksinäisen tytön pitäisi aina olla perheen turvissa», sanoi hän pisteliäällä tavallaan. »Tiedättekö neiti, että naimattoman miehen talo on vaarallinen paikka turvattomalle tytölle? Olkaa varuillanne, ettette joudu kiusaukseen — —»

Elisabeth säikähti pahanpäiväisesti, mutta minä rauhotin häntä, ettei tässä mitään pelättävää ollut. Se nyt on vaan Frieda tädin tapa tuommoinen, hän ei liene muutamissa suhteissa oikein viisas. Nyt näyttää täti alkaneen mieltyä Elisabethiin, koska on kutsunut häntä jo usein luoksensakin. Elisabethista pitävätkin kaikki ihmiset, jotka oppivat häntä tuntemaan, niinpä meidän sukulaisemmekin. Me molemmat saamme milloin miltäkin taholta kutsuja kahvikesteihin. Toissa päivänä olimme Wiebke tädin, senaattorin rouva Henningin luona. Siellä oli paljon vieraita, kokonaista kaksikolmatta naista. Elisabeth oli tädin apulaisena emännyyshommissa, ja minä kuulin miten sillä aikaa vanhemmat naiset lausuivat hänestä kehuvia arvosteluja.

»Miellyttävä tyttö, niin vaatimaton —» sanoi senaattorin rouva Jens. »Ja niin taitava ja sivistynyt», kehui tohtorinna Henning, Wiebke tädin käly, »hän puhuu sujuvasti ranskaa ja soittaa hyvin sievästi pianoa ja kaikkia käsitöitä hän osaa.» — »Onpa hän räätälikin», tiesi Frieda täti. »Thymianin puseron konstikkaine etumuksineen ja pitseineen on hän aivan yksin ommellut.» — »Miten, onko se mahdollista?» — »Minä olen häntä myöskin itsekseni ihaillut ja ajatellut, että eikö hän mahda olla Hamburgista.» — »Siinähän on oikea helmi.» — »Onpa niinkin, veljelläni oli onni, kun hän sattui tuommoisen tytön tapaamaan.» Tämäntapaisia lauseita kuulin puoliääneen kuiskittavan joka taholta, sitten katseltiin ja ihailtiin minun puseroani ja Elisabethille lausuttiin vielä muutamia kuuluviakin kiitossanoja.

Vierailla oli käsityöt mukanaan, ja milloin vaan puhelu joksikin aikaa taukosi, ompelivat, virkkasivat ja kutoivat kaikki kuin hengen edestä. Suuhun pantavaa oli tarjolla loppumattomat määrät, minä laskin neljäkolmatta korillista erilaisia leivoksia, ja kahvin jälkeen tuotiin suklaata tuulihattujen ja kermavaahdon kanssa. Yhden naisista näin ottavan neljä kuppia kahvia ja viisi kuppia suklaata ynnä kuusi tuulihattua ja samaa tietä meni vielä epälukuinen joukko muita leivoksia. Liekkö hänellä vatsaa kivistänyt perästä päin, en tiedä. Juoruta ei näissä seuroissa ollenkaan, josta saa kiittää erästä joku vuosi sitten sattunutta ikävää juttua. Oli tämmöisessä tilaisuudessa kukin parhaansa mukaan parjannut jotakuta rouvaa, jonka kerrottiin muka pettävän miestään, eikä tiedetty yhtään että yksi läsnäolijoista oli asianomaisen rouvan hyvä ystävä. Tämäpä meni ja kertoi parjatulle, mitä hänestä oli puhuttu, ja hän haastoi naikkoset oikeuteen. Siitä tuli itku ja hammasten kiristys, ja sen jälkeen ei ole kahvikekkereissä enää kenestäkään pahaa puhuttu. Päivän uutisia sen sijaan suurella innolla pohdittiin. Varsinkin puhuttiin vanhan Hinzen jutusta. Ukko Hinze oli ollut vanha, seitsenkymmenvuotias suutari, hyväntahtoinen, hiljainen äijä, joka ei ollut koskaan kärpäsellekään pahaa tehnyt. Hänen tallinsa seinästä oli pieni pala lohjennut pois, ja kun juuri hänen pihansa vieressä rakennettiin uutta postitaloa ja sitä varten oli kasattu sinne tuhansittain tiilikiviä, oli hän ottanut niitä maasta pari kappaletta seinänsä paikkaamiseksi, ajattelematta että nämä tiilet kuuluivat valtiolle. Joku työnjohtajan lurjus oli antanut hänet ilmi, ja edellisellä viikolla oli vanhus parka tuomittu varkaudesta kolmen päivän vankeuteen. Hänen ei varmaankaan olisi tarvinnut rangaistustaan kärsiä, keisari olisi hänet armahtanut. Mutta hän ei odottanut sitä, hän hirtti itsensä iltasella työhuoneessaan; kun hänet seuraavana aamuna löydettiin, oli ukko jo kylmänä. Se on julmaa, että tuommoista voi tapahtua. Minun mielestäni pitäisi lakiin vielä lisätä semmoinen pykälä, joka selvittäisi erotuksen ottamisen ja varastamisen välillä. Erittäin hienotunteisia eivät näy ne miehet olevan, jotka lakeja laativat, muuten he olisivat ottaneet kyllä huomioon sellaisetkin tapaukset kuin tämä oli, ja tuo vanha kelpo suutari Hinze eläisi vielä tänä päivänä.

* * * * *

Jos istuu oviverhon takana vierashuoneessa, voi kuulla, mitä arkihuoneessa puhutaan, ja samoin voi sinne kuulla kaikki vierashuoneesta, kun asettuu seisomaan tirkistysreiän viereen. Pari päivää sitten sain tämän selville. Olin hakemassa jotain kirjaa vierashuoneesta ja kuulin silloin Frieda tädin puhuvan isän kanssa viereisessä huoneessa. Tavallisesti en ole Frieda tädin ääneen niin ihastunut, että sitä tahtoisin halusta kuunnella, mutta tällä kertaa sattui korvaani pari sanaa, jotka herättivät minussa mielenkiintoa, ja siksi pysähdyin kuulemaan lisää.

»Minä en ymmärrä, mitä sinä oikeastaan tahdot», sanoi täti, »hän on kelpo tyttö kunnollisesta perheestä, moitteeton maineeltaan, ja Thymi on häneen myös hyvin kiintynyt. Se on kaikkein paras, että sinä nait hänet, silloin sinä saat mitä tarvitset, Thymi tulee parempaan asemaan ja pahat kielet eivät pääse enää liikkeeseen…»

»Ahaa», ajattelin, »isän pitäisi mennä naimisiin Elisabethin kanssa. No, kyllä minun puolestani. Jos hän vaan huolii isästä.» — Sitten puhui isä: Hän ei enää tahtonut ajatellakkaan naimisiin menoa, hän oli saanut jo aivan tarpeekseen siitä lystistä monivuotisessa yhdyselämässään kivulloisen vaimonsa kanssa. Sitä paitsi Elisabeth oli hänelle liian nuori. Hänhän voisi tuoda vielä puolen tusinaa lapsia taloon, ja semmoista hän, isä, jo minun tähteni ei voinut sallia, jos hän ylipäänsä vielä ajattelisi avioliittoa — mahdollisesti joskus myöhemmin, kun minun tulevaisuuteni olisi turvattu, jonkun vanhemman ihmisen kanssa — voisi ainoastaan hyvin varakas puoliso tulla kysymykseen. Apteekkiin oli kiinnitetty niin suuri velka. — Niin pitkälle minä kuulin. Mitä siellä muuta puhuttiin, se ei minua enää huvittanut.

Minä mietin itsekseni mitä olin kuullut ja nautin äärettömästi siitä ajatuksesta, että minä tiedän asioista enemmän kuin he voivat aavistaakkaan. Muuten Frieda tädin tuuma ei ole minusta ollenkaan huono. Elisabeth ei toivo itsellensä mitään muuta kuin omaa kotia. Sen me voimme hänelle tarjota. Ja silloin hän on meillä niin lujassa, ettemme tarvitse pelätä hänen enää pois lähtevän. Minä olen päättänyt haihduttaa isän epäilykset ja olla hänelle hiukan kaitselmuksena. Jos he todellakin saisivat vielä puoli tusinaa lapsia, niin en minä kumminkaan ymmärrä, mitä se asia voi minuun koskea. Ei suinkaan minun olisi tarvis niitä hoitaa ja muuten minä pidän hirveän paljon pienistä lapsista. En kuitenkaan huoli asiasta vielä hiiskahtaa puoleen enkä toiseen, pidän vaan heitä salaa silmällä ja näyttelen suojelusenkelin osaa. Oi, tämä on hauskaa! Minä tahdon tehdä heidät molemmat onnellisiksi. Pidänhän minä heistä kumpasestakin niin äärettömästi, eikä minun olisi yhtään vaikea kutsua Elisabethia mammaksi. Mutta vain mammaksi — sillä äitiä ihmisellä ei voi olla muuta kuin yksi. Ja minun äitini on taivaassa — — —

* * * * *

Pari kertaa olen yrittänyt ruveta puhumaan isälle Elisabethista, kehottaa häntä koettamaan onneansa ja huomauttaa, miten mieluista minulle olisi, jos heistä tulisi pari, mutta on aina minua sen verran hävettänyt, että se on tähän saakka vielä tekemättä. Salaa olen tehnyt huomioita heistä molemmista joka päivä, ja minusta tuntuu kuin heidän välillään kumminkin alkaisi olla jotain tekeillä. Elisabeth on ruvennut pitämään tukkaansa eri tavalla kuin ennen, hän ei enää kiinnitä sitä ylös, vaan käärii sykerölle alas niskaan, ja se sopii hänelle erinomaisesti ja tekee hänet paljon nuoremman näköiseksi. Minä huomaan usein isän katsovan häneen aivan erikoisella tavalla, hänellä silloin silmät vilkkuvat niin somasti ja poskille nousee kaksi punaista täplää, ja samalla Elisabeth myös aina punastuu. Sillä tavalla se luultavasti rakkaus alkaa. Sitä on todellakin hauska katsella sivulta päin ja minä tahdon kirjottaa kaikki tarkasti muistiin, että tietäisin mitenkä on meneteltävä, jos itse joskus rakastuisin. Olisikin ihmeellistä, jollei isä pikiintyisi Elisabethiin, joka on niin herttainen ja johon itsekin olen aivan hulluuntunut. Mutta Elisabeth on minusta liian arka, monta kertaa tuntuu mielestäni siltä kuin hän oikein pelkäisi isää. Viime päivinä varsinkin olen sitä huomannut; mutta sehän on hassua! Neljänkolmatta vuoden vanha tyttö! Kerran minä häntä vähän siitä kiusailin; hän sävähti ihan punaiseksi kasvoiltaan ja suuttui minuun, taikka paremmin sanoen oli suuttuvinaan. Oikein todellisesti vihaiseksi hän ei voi tullakkaan, siksi on hän liian hyvänluontoinen. Aivan varmaa on, että hän ei milloinkaan tahdo joutua kahdenkesken isän kanssa. Miten tyhmää! Täytyy kai hänen saada tilaisuutta ilmaista tunteensa! Viikko sitten heräsin yöllä pienestä kolinasta. Kun avasin silmäni, näin vuoteeni vieressä valkean olennon ja olin juuri huudahtaa pelosta, kun tunsin samassa Elisabethin. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän sai tuskin sanaa suustansa. »Saanko minä tämän yön nukkua sinun luonasi, Thymi?» hän kysyi. Vielä tuota kysyy! Molemmin käsin vedin hänet viereeni sänkyyn. »Mikä sinun on, kultaseni?» kysyin sitten, sillä hän vapisi yhä vielä kuin haavanlehti. »Minua pelotti tuolla toisella puolella», sanoi hän, »tuntui niin kamalalta! Kuului aivan siltä kuin joku olisi liikkunut minun huoneessani.» Minä suutelin häntä ja painauduin kiinni häneen, oli niin erinomaisen hauskaa saada pitää häntä vieressäni, ja samalla kohosi arvoni paljon omissa silmissäni, kun tuleva äitini oli tullut minun luotani turvaa etsimään.

Seuraavana päivänä saimme, isä ja minä, kutsun eno Dirkiltä tulla heille syntymäpäiville, ja minua pyydettiin sitä paitsi erityisesti jäämään sinne muutamiksi päiviksi. Kun isä luki kirjeen meille, kävi Elisabeth yhtäkkiä kovin onnettoman näköiseksi. »Silloin minä en jää teille», sanoi hän, »minä haen itselleni toisen paikan.» No, tämä nyt ei ollut minusta juuri kaunista asettua noin poikkipuolin toisen tielle, ja minä sanoin sen hänelle. »Tule mukaan, jollet voi olla täällä ilman minua», sanoin. Dirk enon syntymäpäivän minä olen nimittäin aina joka vuosi viettänyt siellä maalla. Silloin hän pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi lähtevänsä mukaan, jos isä siihen suostuisi, ja niinpä me sitten viime keskiviikkona läksimme matkaan kaikki. Eno oli tullut itse hakemaan meitä vaunuillaan.

Minä oleskelen hyvin mielelläni viikon päivät siellä. Eihän, meidän maassamme ole mitään luonnonkauneuksia, ei meillä ole vuoria eikä metsiä, mutta oma viehättävyytensä on sillä sittenkin. Kartanot kohoovat kuin suuret metsäiset saaret viheriästä maasta, ja kun iltasumut valkeina pilvinä leijailevat soiden yllä, näyttävät ne oikeilta saarilta aavan, aaltoilevan meren keskellä. Iltaisin on koko maisema vaipunut tyyneen, syvään rauhaan. Kun silloin laskeva aurinko punaisena ja pyöreänä loistaa taivaanrannassa ja kohoova usva sen vähitellen verhoo kuin pehmeään huntuun, silloin tällöin kuuluu makaavan lehmän ammahdus tai hevosen hirnunta, mutta muuten kaikki äänet ovat vaienneet, silloin minä joudun samanlaisen tunnelman valtaan kuin noina ihanina kesäiltoina kotona puutarhassamme.

Mutta Dirk enon syntymäpäivillä ei ollut suinkaan hiljaista. Puoli maakuntaa oli sinne kokoontunut. Eno oli äskettäin valittu valtiopäiville ja siitä syystä tuli vieraita vielä enemmän kuin muuten häntä onnittelemaan. Siellä juotiin paljon rommipunssia, mutta minä en maistanutkaan, sillä minä tunnen yhä vielä merkillistä vastenmielisyyttä tuota makeaa, väkevää juomaa kohtaan; monta puhetta pidettiin myös. Lopuksi vielä tanssittiin. Isäkin tanssi muutamia valsseja, nimittäin Trina tädin, Dirk Thomsenin rouvan, Frauke tädin ja viimeiseksi Elisabethin kanssa. Alkoi tuntua sangen kuumalta, vaikka oltiin jo lokakuun alussa. Huomasin Elisabethin lähtevän ulos ja isän menevän pian hänen perässään. Silloin pujahdin minäkin ulos toista tietä ja kiiruhdin heidän jälkeensä. Elisabeth meni puutarhaan, isä hänen perässään, ja minä kaikessa hiljaisuudessa hiipien taas isän jäljissä. »Nyt se tapahtuu», ajattelin ja iloitsin jo edeltäpäin siitä rakkaudentunnustuksesta, jonka nyt tulisin kuulemaan.

Ikävä kyllä en voinut päästä huomaamatta kylliksi lähelle, vaan täytyi pysähtyä muutamien askelien päähän heistä, ja isä puhui niin hiljaisella äänellä, etten ymmärtänyt yhtäkään sanaa. Elisabeth huudahti vaan: »Herra Gotteball!» Se oli osaksi kuin uhkaus, osaksi kuin avunhuuto. Toinen kerta vielä painokkaammin: »Herra Gotteball!» Ja sitten näytti hän riistäytyvän irti ja kiiti kuin vainottu otus puutarhan käytävää rakennukseen takaisin, ja isä asteli hiljakseen jäljessä. Minä tunsin suurta pettymystä mielessäni ja olin suutuksissa Elisabethiin, joka typeryydellään oli pilannut kaikki. Kun sitten myöhemmin olimme kahdenkesken makuuhuoneessamme, en voinut hillitä itseäni, vaan sanoin mitä hänestä ajattelin ja kysyin, eikö isä ollut tarpeeksi hyvä hänelle ja eikö hänelle kelvannut semmoinen koti, jonka me voimme tarjota. Silloin hän suuteli minua ja minä huomasin että hän vapisi mielenliikutuksesta ja oli aivan kalpea. »Voi lapsi rukka — mitäpä sinä tiedät —» hän sanoi, »ei sinun isäsi aio minua vaimokseen ottaa.» »No mutta», sanoin minä, »hänen omasta suustaan olen sen kuullut, kun hän sanoi sen Frieda tädille.» Silloin Elisabeth hätkähti. »Ihanko totta?» »Ihan totta», minä sanoin, ja ajattelin vasta perästäpäin, että olin oikeastaan valehdellut. No, ykskaikki — siihen se kuitenkin vielä menee. Pääasiahan on, että he rakastavat toisiaan.

Seuraavana aamuna palasi isä kotiin ja päivää myöhemmin tuli häneltä sähkösanoma, että Elisabethin pitäisi tulla sinne, kun palvelustyttö oli sairastunut eikä siellä ollut ketään, joka olisi heille ruokaa laittanut. Elisabeth olisi tahtonut minua myöskin tulemaan kotiin, mutta minä en halunnut lähteä vielä, koska oli päätetty iltapäivällä pistäytyä vierailemassa Pohnsin herrasväen luona, ja se merkitsi että meillä tulisi olemaan sinä päivänä hauskaa. Eno Dirk sai siis kyyditä hänet yksin.

Pohnsit ovat perin omituista väkeä. Rahaa heillä on kuin roskaa, mutta ei yhtään lasta, ja itaria he ovat niin että sitä ei voi sanoilla kertoa.

He eivät nuku yhtään yötä yhdessä, niinkuin muut aviopuolisot, ei herra varjelkoon, alkupuolen yötä nukkuu eno, ja täti istuu arkihuoneessa, jossa rahakirstua säilytetään, loppuyön nukkuu vuorostaan täti, ja eno valvoo, sillä he pelkäävät niin äärettömästi murtovarkaita. Seuraavana yönä nukutaan ja valvotaan päinvastaisessa järjestyksessä, ja niin he menettelevät joka yö ympäri vuoden. Keskikesälläkin he levittävät sianrasvaa leivälleen ja myövät voin. Minä olin siellä kerran mätäkuussa ja silloin tarjottiin rasvasoppaa, jonkinlaista vetistä, suolaista lientä ja hyvin rasvaista silavaa. Illalla pantiin pöytään päivän kunniaksi palanen kuivanutta juustoa, mutta kun eräs naapuri sattui tulemaan sisään, pisti täti juuston esiliinansa alle, ettei mies näkisi, miten ylellisesti he elivät. En tiedä, pitäisikö tuommoiselle surkeudelle itkeä vai nauraa. Kun eno oli muutamia vuosia sitten Flensburgin sairaalassa operoitavana ja täti kävi häntä siellä katsomassa, oli hän kävellyt iltamyöhällä rankkasateessa pitkän, hänelle aivan tuntemattoman matkan rautatien asemalta sairashuoneelle, vain säästääkseen ne muutamat pennit, jotka olisivat menneet raitiotiemaksusta. Heidän saituudestaan voisi kokonaisia teoksia kirjottaa.

Äidin vielä eläessä tulimme sinne kerran aivan odottamatta juuri teurastuksen aikana; siellä oli kaikki paikat täynnä tuoretta lihaa, oli näet teurastettu kaksi härkää ja sika; mutta joka luulee meidän nyt saaneen maistaa tuoretta paistia, se kokonaan erehtyy. Jumala varjelkoon sellaisesta tuhlauksesta! Mitä me saimme, oli kappale kitkerän suolaista, toista vuotta vanhaa lihaa, mustaa leipää ja pahanmakuista voita. Siinä koko kestitys! Täti sanoi kerran: »Muut ihmiset tuhlaavat omaisuutensa hyviin ruokiin ja komeaan elämään, mutta me pidämme sen rahana. Se on varminta, kun on kukkaro täysi, silloin tietää että jotakin omistaa.»

Serkkuni Jakob Thomsen, eräs toinen serkku Lude Levsen ja minä läksimme siis matkaan. Pohnsit eivät tienneet mitään meidän tulostamme, ja täti oli lähtenyt kaupunkiin hampaitansa korjuuttamaan. Eno oli aivan neuvotonna, väänteli käsiään ja valitteli: »Lapset, lapset! Olisittehan te voineet kirjottaa meille jotain tulostanne. Nyt en minä ymmärrä, mitä voisin teille antaa, kun täti on ottanut ruokakammion avaimen mukaansa.» Minä olin purskahtaa nauruun, mutta Jakob oli hyvin totisena ja sanoi: »Ehkä jokin toinen avain sopii sen oveen, minulla sattuu olemaan avainkimppu kotoa taskussani.» »Ei, ei!» huudahti eno hätäisesti. Sitten menimme eno, Lude ja minä hedelmätarhaan. Kun ei ollut silloin mikään hyvä hedelmävuosi, olivat puut melkein tyhjiä, paitsi erästä suurehkoa päärynäpuuta, jossa riippui aika paljon suuria, nyrkinkokoisia mollukoita. Eno koetti kääntää meidän huomiotamme pois siitä ja sanoi että ne olivat happamia, mutta minä en uskonut häntä, vaan otin yhden päärynän ja iskin hampaani sen kylkeen. Eno aivan vavahti kauhusta! Oi, se oli mainio hedelmä, makea ja mehevä, ja kun Lude Levsen sen kuuli, nyppi hän niitä irti suuren joukon ja täytti minun ja omat taskunsa.

»Herra siunatkoon», vaikeroi eno, »mitäs täti nyt sanoo! Päärynät aiottiin viedä tiistaina torille myytäväksi.»

»Ensin me, sitten muut», sanoi Lude ja poimi minkä ennätti. Pari gravensteiniläistä omenaa sieppasimme vielä kaupanpäällisiksi.

Tällä välin oli Jakob ollut ruokakammion ovea koettelemassa ja — lempo tiesi millä tavalla — saanut kun saanutkin sen auki. Kun pian senjälkeen tuli joku vieras tapaamaan enoa, juoksimme kaikki kolme ruokakammioon tutkimaan sen ruukkuja ja muita säiliöitä. Ensiksi sattui käsiimme kaksi lasia, joissa oli säilytettyjä omenia ja kiulukoita. Ne maistuivat minusta liian happamilta, Jakob ja Lude eivät kumpanenkaan juuri pidä semmoisista herkuista, mutta piloillamme söimme molemmat lasit melkein tyhjiksi.

Muutenpa ei siellä herkkuja ollutkaan, vasta ihan lopuksi osui silmiimme ruukku täynnä säilytettyä ankeriasta. Se avattiin suurella riemulla, sisällys kaadettiin lautaselle ja kannettiin sisään. Kun eno sai nähdä sen, löi hän hämmästyksissään kätensä yhteen päänsä päällä ja puhkesi valittamaan:

»Lapset, lapset! Mitä nyt täti sanoo! Kokonainen ankerias, jonka vanha Inger Peters toi minulle lahjaksi! Täti on sen keittänyt ja säilyttänyt sitä niin tarkasti siltä varalta, jos sattuisi jokin erityinen tarve, sairaus tai muuta semmoista —»

»Kaikkea tässä vielä säilytetään», sanoimme me ja pistelimme kalaa poskeemme, ja kun eno näki, ettemme aikoneet hellittää, sieppasi hän itsekin veitsen ja kahvelin ja iski kiinni, ettei jäisi aivan osattomaksi.

»Ei kala kuivalla elä, tietäähän eno», sanoi Jakob, »eikö sinulla ole yhtään viiniä kellarissa?»

»Avain on tädillä», sanoi eno.

Silloin nousi Jakob ylös, meni ulos ja lähetti palvelijan ostamaan kylästä enon laskuun kaksi pulloa viiniä, ja kun ne oli tyhjennetty, laittauduimme tavallista sukkelammin matkalle, sillä jos Frauke täti olisi meidät yllättänyt, niin siitä olisi syntynyt aika rymäkkä.

Se oli hauska iltapäivä. Minä nauroin niin, että oli kyyneleet silmissä.

* * * * *

Nyt en ole pitkään aikaan tullut kirjottaneeksi mitään kirjaani. Täällä kun ei tapahdu juuri mitään. Isän ja Elisabethin naimisestakaan ei näytä tulevan sen valmiimpaa. En tahdo enää minäkään sen vuoksi itseäni vaivata; jos hän ei isästä huoli, olkoon sitten huolimatta. Luulen ettei isäkään hänestä enää välitä, tuntuupa mielestäni välistä siltä kuin hän ei voisi oikein kärsiäkkään Elisabethia.

Monta kertaa olen nähnyt Elisabethin hyvin hiljaisena ja alakuloisena. Luullakseni hän ei vieläkään ole voinut kokonaan unohtaa uskotonta pastoriaan. Hän on myöskin käynyt hyvin kalpeaksi, vaikka hän ei tahdo itse sitä myöntää. Jos minä kysyn joskus, mikä häntä vaivaa, punastuu hän ja vastaa: »Ei mikään.» Muuten hän on kaikissa toimissaan yhtä näppärä kuin ennenkin. Jouluksi teki hän minulle ihastuttavan aamunutun ruusunvärisestä flanellista, ja minun ruskea samettipukuni, joka on valmistettu hänen ohjeittensa mukaan, herättää luistinradalla yleistä huomiota. Hänellä on erinomaisen hieno aisti semmoisissa asioissa. Hän luistelee myöskin sangen hyvin, ja meidän nuori tohtorimme, joka on tänne hiljan muuttanut, etsii mielellään hänen seuraansa. Ehkäpä Elisabeth saa hänet. Olisi kyllä ikävä, jos hän menisi meiltä pois, mutta minä kuitenkin mielelläni soisin hänen tulevan onnelliseksi.

Osdorff on myös aina jäällä ja luistelee paljon hänen kanssaan. Mies parka, hän näyttää vaan päivä päivältä tuhmenevan, mutta tutkinnossaan on hän nyt viimeinkin miten kuten läpäissyt. Olikin jo aika; huhtikuussa hän täyttää yksikolmatta. —

Osdorffilla on erinomainen halu hiusten kähertämiseen ja hän on myöskin uskomattoman taitava tässä toimessa. Minä en voi millään ilahuttaa hänen mieltään niin paljon kuin antamalla hänelle luvan kähertää tukkani. Silloin hän kampaa ja harjaa, polttaa ja muokkaa jos jollain tavalla minun pitkiä mustia hiuksiani. Milloin hän asettaa ne jakaukselle ja kampaa alas korvien päälle ja tekee hiuskiemuran niskaan, milloin taas nostaa kaikki korkealle ylös mitä taidokkaimpiin asentoihin. Elisabethia on hän myös kauan kiusannut päästäkseen hänenkin tukkaansa käsiksi, ja kun minä yhdyin hänen pyyntöönsä, saimme Elisabethin vihdoin myöntymään. Kun hänen komea, vaalea tukkansa kammattiin ja laitettiin ylös pään päälle kuin kruunu, näytti hän kerrassaan kuninkaalliselta.

Osdorff seurustelee nykyään täkäläisissä perheissä, joissa hän on hyvin halusta nähty vieras, hän kun on näet kreivi. Kaikki tuntevat hänen mielityönsä, ja äskettäin oli eräiden tanssiaisten edellä suuri joukko naisia kokoontunut Konrad Lütten luo, jonne Osdorff oli myös kutsuttu, ja kaikki antoivat hänen kähertää tukkansa. Hän kuuluu suorittaneen tehtävänsä niin hyvästi kuin suoraan Parisista tullut hiustaiteilija. Naiset eivät tienneet miten olisivat häntä ylistäneet, jopa kutsuivat häntä neroksi. Minun täytyy nauraa — Osdorff parka ja nero — herra meitä armahtakoon!

* * * * *

Viime viikolla oli Osdorff arvannostossa ja huomattiin tarkastuksessa sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, sanoi sen vaan häntä harmittavan, että oli niin paljon turhaa vaivaa nähnyt tuon kirotun tutkinnon takia. Hänen pitäisi nyt jäädä vielä vuodeksi tänne ja ruveta sitten harjottelijana jollakin maatilalla perehtymään käytännölliseen maanviljelykseen. On sekin sopiva ala mokomalle laiskajaakolle! Paljon parempi olisi, jos panisivat hänet kähertäjän oppiin, sillä se on ainoa ala, jolle hänellä on sekä halua että taipumusta. Mutta mitenkä se sopisi, Osdorff kahdella f:llä! — —

Meillä kotona ei ole kaikki niinkuin pitäisi. Se näyttää todellakin siltä, että isä ei oikein voi kärsiä Elisabethia, ja tämä suree sitä, luultavasti sentähden että pelkää joutuvansa pois paikastaan, mutta siitä asiasta hän saa olla rauhassa niin kauan kuin minä täällä olen. Tekeehän isä kuitenkin kaikki, mitä minä tahdon. Minä en käsitä, mitä vikoja hän on Elisabethista nyt löytävinään, ja alussa hän niin rakkaasti häntä aina katseli.

Pari päivää sitten, kun tulin Elisabethin huoneeseen, makasi hän pitkänään vuoteellaan ja itki. Minä en osaa selittää, mikä minun tuli, mutta kun katsoin häneen, tuntui yhtäkkiä ahdistavan rintaani, sanoin kuvaamaton, kauhea tuska kouristi sydäntäni.

»Elisabeth», lausuin hiljaa ja silitin hänen hiuksiaan. Silloin loi hän kosteista silmistään minuun semmoisen oudon, kummallisen katseen, en tiedä oikein miten sitä sanoisin. Sydämeni vapisi ja kyyneleet kohosivat silmiini. »Mikä sinun on, Elisabeth?» kysyin. »Minulla on semmoinen tuska», sanoi hän — —. »Mistä syystä?» »En minä tiedä», hän vastasi ja painoi molempia käsiä rintaansa vasten, »en minä osaa sanoa. Se on niin kamala, niin hirveä tuska…» Minä koetin häntä tyynnyttää minkä osasin, mutta vaikealta tuntui omakin oloni. Luullakseni Elisabeth ei ole terve. Hänellä on jokin tauti ruumiissaan, ehkä hermokuume. Hän on mennyt hirveästi huonon näköiseksi.

* * * * *

Lähes kolme kuukautta on siitä, kun viimeksi tähän olen kirjottanut. Olen kyllä yrittänyt välistä, mutta en ole voinut, minun on ollut mahdoton pitää niin paljon ajatuksiani koossa. Meillä on tapahtunut jotain kamalaa, hirvittävää. Minä en oikein tiedä, miten minun laitani on; monta kertaa kävelen kuin unissani, en tiedä olenko hereillä vai nukuksissa, ja taas toisinaan tunnen mielestäni tulleeni yhtäkkiä monta vuotta vanhemmaksi. Kun nyt tässä istun ja kirjotan, nousevat taas vedet silmiini ja poskeni hehkuvat, minua hävettää ja suru kalvaa mieltäni sydämen pohjaan saakka. — — Kaikesta en voi tässä kertoa, mutta tahdon koettaa koota ajatuksiani niin hyvin kuin osaan ja kirjottaa edes tärkeimmät seikat muistiin.

Niinkuin jo viime kerralla olen maininnut, oli Elisabethin surullinen mieliala ja sairaannäköinen ulkomuoto herättänyt huomiotani. Joskus minun onnistui saada hänet vähän iloisemmalle tuulelle, mutta semmoisten hetkien jälkeen hän aina vaipui entistä syvempään alakuloisuuteen.

Äidin kuolinpäivänä, toukokuun 21:nä, veimme, Elisabeth ja minä, iltasella seppeleitä ja kukkia hautuumaalle. Oli ihana, tyyni ilta. Narsissit täyttivät ilman väkevällä tuoksullaan ja taivas kaareutui päidemme päällä korkeana, kirkkaan sinisenä kupuna, jota siellä täällä hienot, vaaleat pilvenhattarat verhosivat. Elisabeth istui pienelle penkille hautaristin taakse ja minä asettelin kukkia järjestykseen. Viime aikoina en ole käynyt enää usein hautuumaalla, mutta joka kerta kun seison äidin haudalla, valtaa mieleni sama surumielinen tunnelma, ja niin kävi nytkin.

»Eikö ole hirveää, kun täytyy kuolla niin nuorena, Elisabeth?» sanoin. »Äiti oli vasta kolmekymmentä yksi vuotta täyttänyt. Mahtaa olla kamalaa niin aikaisin kuolla…

Elisabeth istui kädet ristissä helmassa, nojasi päätään mustaa marmoriristiä vasten ja katsoi ylöspäin. »Ei se ole yhtään kamalaa», hän sanoi. »Päinvastoin, kuolleita meidän pitäisi kadehtia eikä surra. Tuolla alhaalla maan povessa on hyvä levätä. Joka on niin pitkälle päässyt — hyppäys vain on vaikea — mutta pian on sekin tehty — — pure hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni —»

»Elisabeth, mitä sinä puhut?» kysyin hämmästyneenä. Hän säpsähti, kuin olisin hänet unesta herättänyt. »Enhän minä mitään —» vastasi hän ja nousi ylös, mutta ajatuksensa harhailivat jossain muualla.

Kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, kun olimme juoneet iltapäiväkahvin, sanoi Elisabeth pistäytyvänsä Frieda tädin luona; minä luin juuri erästä hyvin jännittävää romaania enkä malttanut heti siinä paikassa keskeyttää lukemistani.

»Minä tulen kohta perässä», sanoin sentähden. »Hyvästi, pikku Thymian!» sanoi Elisabeth ja antoi minulle kätensä, ja minä tunsin että se oli kylmä kuin jää. Sitten suuteli hän minua nopeasti ja pujahti ulos. Näin hänen menevän torin yli, musta tyllihattu La France-ruusuineen ja pieni musta bolero sopivat hänelle erinomaisesti, ja minua ilahutti nähdä, miten hienolta hän aina näytti yksinkertaisissa pukineissaan. Kulmassa tuli tohtori Möller häntä vastaan, tervehti hyvin kohteliaasti ja kääntyi katsomaan vielä jälkeensä. »Ahaa», ajattelin itsekseni, sillä pidin varmana että noiden kahden välillä oli jotain tekeillä siitä asti kun tohtori talvella oli ollut niin huomaavainen Elisabethia kohtaan luistinradalla.

Puoli kahdeksan aikaan läksin vihdoin minäkin, mutta tultuani Frieda tädin luo sain kuulla kummakseni, ettei Elisabethia ollut siellä näkynytkään. En tiennyt oikein mitä ajatella, sillä ei hänen tapansa ollut minulle valehdella. Viivyttyäni tädin luona puolisen tuntia lähdin taas ulos. Ilta oli erinomaisen kaunis ja lämmin, kävelin sen vuoksi vielä pikkusen aikaa puistossa ja istahdin viimein pariksi minuutiksi eräälle penkille.

Kun istun siinä kaikessa rauhassa, hyökkää yhtäkkiä ohitseni poliisi
Hahnhaus, huomaa samassa minut ja pysähtyy.

»Voi, neiti Gotteball», huudahti hän, »tuolla sulun vieressä on tapahtunut onnettomuus. Siellä on joku nainen hukuttanut itsensä, ja yövartia Hinz, joka on saanut hänet ylös, luulee että se on teidän emännöitsijänne. Tehän tunnette hänet, tulkaa minun kanssani, niin saamme selville, kuka tuo onneton on.» Minä en vastannut mitään, suuni oli kuin kiinniliimattu. Koneellisesti nousin ylös ja lähdin juoksemaan Hahnhausin perään, mutta mitään käsitystä todellisuudesta ei minulla ollut, vaan liikuin kuin unissakävijä enkä ollenkaan voinut saada mahtumaan päähäni, että tällä tapauksella olisi todellisesti ollut mitään yhteyttä Elisabethin kanssa. Alhaalla sulun luona seisoi viisi henkilöä, maassa makasi jokin pitkä, tumma esine ja sen vieressä oli polvillaan tohtori Möller, jonka olin äsken nähnyt menevän torin yli. Juoksin nopeasti paikalle. Silmänräpäystä, joka tämän jälkeen seurasi, en milloinkaan unohda. Se oli Elisabeth… Minä tunsin hänet vaatteistaan, jotka olivat kietoutuneet kuin märkä riepu ruumiin ympärille; kasvoja luultavasti en olisi voinut tuntea, ne olivat kamalan näköiset, viheriän liman peitossa, silmät selällään, kaikki piirteet vääristyneet, suu auki. Hiukset olivat hajallaan märkinä, likaisina suortuvina hartioilla; tämä näky ei mene milloinkaan mielestäni! En voinut virkkaa sanaakaan, polveni vapisivat, viimein kirkaisin kovasti ja sen jälkeen en nähnyt enkä kuullut mitään.

Ikäänkuin jostain hyvin kaukaa kuulin tutun äänen, kun taas aloin tulla tajuihini:

»Viekää hänet vaivaistaloon. Ei herra Gotteballia voi mitenkään vaatia pitämään ruumista kodissaan hautaukseen asti.»

Minulle pirskotettiin vettä kasvoihin, mutta siitä huolimatta pyörryin uudestaan, ja kun vihdoin toinnuin entiselleni, en aluksi muistanut yhtään, mitä oli tapahtunut. Kuollut makasi vielä samassa paikassa ja poliisit koettivat pitää etäällä ihmisiä, joita tuli joka taholta, sillä tieto tapahtumasta oli jo levinnyt ympäri kaupunkia. Tohtori Möller auttoi minua nousemaan ylös.

»Sepä oli ankara pyörtymyskohtaus», sanoi hän ja sitten tarttui Meinert minua kainaloihin viedäkseen minut kotiin. Nyt vasta pääsin oikein käsittämään, missä olin ja mitä oli tapahtunut.

»Elisabethiä ei saa viedä vaivaistaloon, hän kuuluu meille», huusin silloin, mutta kukaan ei välittänyt siitä ja Meinert veti minut muassaan pois. —

Koko kaupunki oli liikkeessä, kaikilla ovilla seisoi ihmisiä ja kadunkulmissa oli väenkokouksia. Meinert puristi minua käsivarresta ja kielsi itkemästä, etten herättäisi enää enempää huomiota, koska tästä asiasta oli syntynyt tarpeeksi hälinää jo muutenkin.

Minä en voi tästä paljon enempää kirjottaa. Tuon tapauksen muisto elää vielä niin kauhistuttavan selvänä mielessäni, että käteni vapisevat kirjottaessa.

Isä oli valkea kuin liitu, yksin huulistakin oli puna kadonnut.
»Kauheaa, kauheaa», hoki hän kerran toisensa jälkeen.

Minä sulkeuduin huoneeseeni ja heittäydyin vuoteeseen itkemään. Vieläkään en jaksanut oikein käsittää, että kaikki oli todella tapahtunut niinkuin olin nähnyt, melkeinpä odotin että Elisabeth astuisi sisään ja istuisi minun sänkyni laidalle, ja silloin olisi taas kaikki hyvin. Hetken perästä aukeni ovi ja sisään astui isä päällystakki yllä ja sanoi tulleensa jättämään minut hyvästi, koska hän oli juuri saanut sähkösanoman, joka vaati häntä asiainsa vuoksi lähtemään pariksi päiväksi Hamburgiin. Hänellä oli hyvin kiire eikä minullakaan ollut halua häntä pidättää. Vähän myöhemmin menin vielä alas. Ruokasalissa seisoi illallispöytä valmiina, mutta ainoastaan Meinert ja oppilas olivat syöneet, muut kolme kuverttia olivat koskematta — myöskin Elisabethille oli vielä katettu. — —

Minä olin semmoisessa tuskassa, etten tiennyt mitä olisin tehnyt. Juoksin akkunaan ja näin torin olevan täynnä väkeä. Muutamia henkilöitä seisoi talomme edustalla ja töllisteli ylös ikkunoihin, ja joku syyti herjasanoja. Se oli luullakseni kalastaja Hannemannin eukko. »Semmoinen raato… semmoinen raato…» kuului hänen suustaan alituiseen. »Hirteen pitäisi vetää…»

Kello yksitoista menin taas ylös omaan huoneeseeni ja panin maata, mutta unta en voinut saada. Yö oli tukahduttavan kuuma, tuska ja kauhu ahdistivat rintaani kuin painajainen. Hukkuneen kuva oli alinomaa silmieni edessä. Elisabeth raukka! Nyt minä oikeastaan vasta tiedän, kuinka paljon häntä rakastin. Oli kovin pimeä, mutta en uskaltanut nousta sytyttämään kynttilää, vaan vedin peiton pääni ylitse ja itkin itseni viimein nukuksiin. En kuitenkaan liene kauan nukkunut, sillä kun taas heräsin, kuulin kellon lyövän yksi, ja heti oli tuo sama hirveä kuva uudestaan silmieni edessä. Kaikki jäseneni vapisivat kauhusta, en uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Minusta tuntui kuin olisi sydän rinnassani kasvanut yhä suuremmaksi ja raskaammaksi… »Miksi hän sen teki?» ajattelin yhä uudestaan ja uudestaan, ja hämärä aavistus jostain kammottavasta, mikä oli tapahtunut, vilahti sieluni läpi.

Yhtäkkiä alkoi kuulua kumeaa mörinää, ikäänkuin villin pedon karjuntaa jostain kaukaa. Sitä kauhua, mitä minä tänä yönhetkenä tunsin, on mahdoton kuvata. Pian senjälkeen valkeni huone äkkiä, minä kavahdin pystyyn, näin joka puolella sinistä tulta ja nurkassa seisoi Elisabeth pitkässä valkeassa yöpaidassaan, kamalasti vääristyneet kasvot viheriän liman peitossa, silmät auki tuijottaen minua kohti. Kirkaisin kauheasti, tuli sammui, mutta haamu pysyi nurkassa ja katsoi minuun, ja minä huusin — huusin — luulen varmaan että olisin tullut hulluksi, jos minun olisi täytynyt olla yksin koko yö.

»Mikä hätä täällä on, Thymian? Miksi Te niin huudatte?» kuului Meinertin ääni oven takaa, ja kun minä yhä vaan huusin, avasi hän oven, astui sisään ja kumartui minun ylitseni. Minä takerruin häneen kiinni molemmin käsin enkä voinut ensi alussa puhua mitään, viittasin vaan nurkkaan, jossa kummitus seisoi, ja koetin änkyttää jotain siitä mitä olin nähnyt.

»Niin», sanoi hän nauraen, »nyt on ankara ukonilma. Ja kummitukselta tuolla nurkassa väännämme paikalla niskat nurin. Katsoppas tänne, Thymi» — ja samassa hän tarttui tuohon valkeaan haamuun, ja nyt huomasin että se oli pyyhinliina, jonka olin nähnyt peiliin kuvastuneena, mutta nauramiseen ei minulla ollut halua enkä uskaltanut vieläkään olla yksin, vaan pyysin ja rukoilin Meinertiä, ettei hän menisi pois. Hän istui viereeni vuoteen reunalle ja kiersi käsivartensa minun ympärilleni, ja minulle tuntui hyvältä ja rauhottavalta hänen ruumiinsa lämmittävä läheisyys.

»Miksi hän sen teki, herra Meinert? Miksi hän sen teki?» kysyin kiihkeästi. »Sanokaa minulle kaikki, jos Te tiedätte.»

Hän silitteli oikealla kädellään minun poskiani ja suuteli minua, ja vaikka se ei ole sopivaa, sallin sen kuitenkin tapahtua, olin niin päästäni sekaisin, etten osannut ajatella mitään muuta kuin tuota yhtä ja samaa: miksi hän sen teki?

»No mutta, Thymi, etkö sinä todellakaan tiedä sitä?» sanoi hän, enkä minä huomannut mitään erinomaista siinä, että hän minua yhtäkkiä sinutteli. Konfirmatsionistani asti on hän muuten kutsunut minua aina teiksi.

»Tuommoinen iso, järkevä tyttö. Olethan sinä muuten niin älykäs, missä sinun silmäsi ovat olleet, kun et ole mitään nähnyt? Tuo haaveileva naikkonen oli suhteissa sinun isääsi ja kuvitteli mielessään, että isäsi naisi hänet. Kun tämä ei ollut siihen halukas ja hänelle tuli kiire, menee hän kiihtymystilassaan hukuttamaan itsensä.»

»Minkätähden sitten ei isä tahtonut häntä naida ja miksi hänelle tuli kiire?» kysyin minä.

»Oi, nyt sinä olet tyhmä, Thymi», sanoi Meinert ja huokasi. Ja sitten hän kertoi minulle, että Elisabeth oli ollut raskaana, ja sanoi ettei minun sentähden pitäisi isästä pahaa ajatella. Se kun nyt on kerran sillä tavalla, että terve mies hänen iässään tarvitsee naisia samoin kuin naiset tarvitsevat miehiä, koska semmoinen on luonnon järjestys, josta ei mihinkään pääse. Isä käyttäytyi hyvin hienosti naisia kohtaan, sanoi hän, maksoi kustannukset heidän lapsivuoteestaan, antoi tuhat markkaa kipurahoja ja piti huolta lapsesta ripillepääsyyn asti. Jos isä taas menisi tuommoisen naisen kanssa naimisiin, niin se olisi minun vahinkoni. Sillä silloin olisi kaikilla hänen lapsillaan samat oikeudet kuin minullakin, ja minun perintöni vähenisi yhtä paljon kuin niiden luku lisääntyisi. Reinhardin lapsi oli kuollut heti, mutta tuhat markkaansa hän oli kuitenkin saanut. Se oli ollut hänelle hieno afääri. »Me tarvitsisimme vaan sormella viitata, ja hän tulisi tänne uudestaan», lisäsi hän raa'asti, »mutta me emme huoli hänestä enää. Hän on liiaksi lihava. Elisabethin laita oli alusta pitäen toinen. Hänen kanssaan ei ollut niin helppo tulla toimeen, ja minä varotinkin isääsi häneen ollenkaan ryhtymästä. Hän oli senlaatuisia naisia, jotka vaan etsivät elättäjää itselleen.»

»Ei, se ei ole totta! Elisabeth oli siveä tyttö», huudahdin minä ja työnsin pois Meinertin käden, joka yhä vielä silitti minun poskiani; hänen kosketuksensa vaikutti minussa yhtäkkiä inhoa ja pelkoa.

»No niin, minä menen sitten», sanoi hän ja nousi. Kun hän oli päässyt jo oven luo, valtasi minun taaskin äskeinen kauhea pelko, rupesin itkemään ja silloin kääntyi hän takaisin, istuutui uudestaan minun sänkyni laidalle, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui syvään minun ylitseni, niin että pimeydestä huolimatta voin nähdä suoraan hänen hehkuviin sinisiin silmiinsä. Tilani oli omituinen. En voinut selvittää itselleni, minkätähden ja mitä niin äärettömästi pelkäsin. Sydän takoi rinnassani niin, että luulin sen pakahtuvan. Meinert pelotti minua, mutta tunsin samalla myös jotain ihan toisenlaista, ruumiini vavahteli ja värisi aivan omituisesti, se oli outo, selittämätön tunne, jota en koskaan ennen ollut kokenut. Minä siedin hänen suuteloitaan ja sallin hänen painaa minua yhä lujemmin itseänsä vastaan. Olin kuin jonkinlaisessa huumaustilassa. Tahdoin riistäytyä irti hänen syleilystään ja työntää hänet pois luotani, mutta siihen ei minulla ollut voimaa — —

Aamun sarastaessa vihdoin pääsin uneen ja heräsin vasta myöhään aamupäivällä. Ensin luulin, että se olikin unta kaikki mitä yöllä oli tapahtunut, mutta vähitellen selveni minulle koko todellisuus. Silloin painoin pääni tyynyyn ja itkin, sillä minua hävetti niin kovasti ja pelkäsin nähdä Meinertiä ja puhua hänen kanssaan. Minun siinä nyyhkyttäessäni aukeni ovi ja Meinert astui sisään. Hän puhui hyvin ystävällisesti, hyvin hellästi minulle ja sanoi, että minä olin nyt hänen lemmittynsä ja että me emme antaisi kenenkään huomata salaisuuttamme. Aina lapsuudestani asti hän oli minua rakastanut. Me ehkä vielä joskus menisimme naimisiin, mutta nyt toistaiseksi olisi näin paljon parempi, hän sanoi. Minä en vastannut mitään; en voinut vastata. — —

Kaksi päivää tämän jälkeen vietiin Elisabeth vaivaistalosta hautaan. Kaikessa hiljaisuudessa, varhaisena aamuhetkenä hänet haudattiin, kun tahdottiin herättää mahdollisimman vähän huomiota ja estää suurta väkijoukkoa kokoontumasta. Siellä köyhäinhautojen keskellä on hänen kumpunsa. Minä olen istuttanut sinne kukkia ja murattia ja käyn siellä usein.

Elisabeth raukka…

Sydäntäni ahdistaa. Minä olen niin onneton. Tahtoisin itkeä, aina vaan itkeä…

Huomenna lisää — —

* * * * *

Oi, miten tyhjä ja autio meidän talo on, kun Elisabeth on poissa! Nyt meillä on taloudenhoitajana leski, imeläsuinen, hyvinvoivan näköinen henkilö, sileänaamainen ja mustatukkainen. Rouva Lene Peters on hänen nimensä. Hän puhuu hyvin hitaasti ja jonkunlaisella laulunuotilla, venyttäen sanojen lopputavuja. Minä en voi häntä sietää, vaikka hän koettaa aina olla hyvin kohtelias ja äidillinen minua kohtaan. Hänen olennossaan on jotain teeskenneltyä, kavalaa. Hän häärii aina sillä tavalla isän ympärillä, että jos isä hänet viettelee, sitä ei tarvitse ihmetellä, sillä häneltä raivataan kaikki esteet tieltä. Veteen ei tuo juokse, siitä saa olla varma.

Ennen en ole tuommoisista seikoista huomannut mitään, mutta nyt tarkastan molemmin silmin, mitä ympärilläni tapahtuu.

Välistä minä tunnen kauheaa vastenmielisyyttä itseäni ja koko ympäristöäni kohtaan. Isän ja minun väliin on tullut näkymätön seinä. Hän ei sitä tunne, mutta minä! Elisabethin haamu erottaa meidät. Tiedän kyllä ettei minulla ole oikeutta tuomita isää, joka minua rajattomasti rakastaa, mutta noina hirveinä hetkinä särkyi minussa jotakin: kunnioitus ja luottamus isääni kohtaan on minusta kadonnut.

Muuten ei tietysti minulla ole mitään oikeutta ruveta mahtailemaan. — Herra jumala, miten kurjaa minun elämäni on ollut tuosta yöstä alkaen… Tahtoisin päästä pois. Vihaan Meinertiä, mutta kuulun kuitenkin hänelle yhä vielä. Useinkin lukitsen oveni, ennenkun menen maata. Mutta se on kuin noiduttua. Kesken unenkin herään hänen hiljaiseen koputukseensa, ja vaikka ensin puren hampaani yhteen ja makaan liikkumatta, jokin salaperäinen voima, joka on väkevämpi kuin minun tahtoni, ajaa kuitenkin lopuksi aina minut ylös ja ovea avaamaan.

Tuon turmiollisen yön jälkeen olen muuttunut aivan toisenlaiseksi. Välistä luulen että ihmiset voivat nähdä jo päältäni, miten minun laitani on, enkä uskalla enää katsoa ketään suoraan silmiin. Varsinkin pelkään Frieda tädin teräviä silmiä. Hän tarkastaa minua usein niin epäilevästi, että monasti olen luullut hänen aavistavan jotakin; mutta minä itse katselen muita ihmisiä myös aivan toisella tavalla kuin ennen.

Minä en voi esimerkiksi enää seurustella vapaasti Osdorffin kanssa. Minun täytyy aina katsella hänen käsiänsä, noita valkeita, pehmeitä, kauniita käsiä, jotka jo ennen minua niin suuresti miellyttivät. Mutta nyt syntyy minussa niitä katsellessani aivan omituisia tunteita. Välistä tunnen kiihkeää halua antaa noiden kauniiden, sileäin, valkeain käsien lyödä itseäni. Kerran kasvoi tämä halu minussa niin kovaksi, että ilmaisin sen hänelle.

»Lyökää minua», sanoin, »raapikaa, nipistäkää minua, Osdorff. Tahtoisin tuntea tuskia Teidän käsistänne.» Hän katsoi minuun ihmeissään. Katseemme kohtasivat toisensa. Hänen raukeihin silmiinsä syttyi outo hehku. Sama hehku, jonka ensi kerran olin huomannut tuona hirveänä yönä Elisabethin kuoleman jälkeen Meinertin silmissä.

»Mitä tyhmyyksiä — minäkö tekisin Teille pahaa, Thymian! Kauniit tytöt ovat olemassa sitä varten, että heitä rakastettaisiin ja hyväiltäisiin. Enhän minä ole toki mikään raakalainen…» Sametinhienoila kädellään silitti hän hiljaa ja hitaasti minun poskiani. Suljin silmäni päästäkseni näkemästä hänen kasvojansa, hänen tylsiä, velttoja piirteitään ja harmaita kalansilmiään. Mutta kädet, kädet — ne tekevät minun hassuksi — —

Siitä asti sinuttelemme toisiamme ja yhdymme usein yksinäisissä paikoissa.

Huolimatta hänen henkisestä tyhjyydestään ja tylsistä kasvoistaan minä pidän hänestä — niin — en tiedä kuinka sanoisin, niinkuin piennä lapsena pidin siniseen silkkiin puetusta nukesta, jonka isä kerran matkalta tullessaan toi minulle. Pidän hänestä, niinkuin pidetään jostain esineestä, johon ollaan totuttu, niinkuin tarvekalusta, josta ei voi luopua. Olemme luvanneet pysyä toisillemme ikuisesti uskollisina ystävinä, minne kohtalo askelemme maailmassa ohjanneekin. Hänen käsiään rakastan yhä vielä — hulluuteen asti. — Oi jumala!

* * * * *

Taas on jotain uutta minulla kerrottavana.

Isä menee uusiin naimisiin. Ja kenen kanssa? Madame Lene Petersin.

Hitto vieköön, se muija ei ole tyhmä! Minun täytyy totta puhuen melkein kunnioittaa hänen viisauttaan, taikka ehkä paremmin sanoen viekkauttaan.

Viime sunnuntaina isä sen minulle ilmotti.

Minusta hän näytti vähän alakuloiselta. Taloudenpito emännöitsijän avulla ei ottanut ajan pitkään oikein menestyäkseen, sanoi hän. Täytyi saada rouva taloon. Kun hän ei halunnut ruveta suuriin puuhiin naimistansa varten, oli hän päättänyt ottaa sen, mikä oli lähinnä saatavissa, nimittäin rouva Petersin, joka oli sievännäköinen, reipas, siisti ja säästäväinen nainen. Olisiko minulla mitään sitä vastaan, kysyi hän viimein.

»Ei», vastasin minä ja tunsin samalla, miten kasvoistani veri pakeni sydämeen. — Ajattelin Elisabethia, jonka täytyi uhrata nuori elämänsä valmistaakseen sijaa tuolle viekkaalle silmäinpalvelijalle, henkilölle, joka sivistysmäärästään päättäen on aikaisemmin ollut palveluspiika. Lene Peters on viisaampi kuin kokematon, pahaa aavistamaton Elisabeth raukka oli. Hän tahtoo ensin saada virallisen eläkekirjan. —

»Et sinä tule sen vuoksi vahinkoa kärsimään, lapsi kultani», sanoi isä, joka luultavasti omalla tavallansa selitti minun kalpenemiseni. »Sinun omaisuutesi on varmassa tallessa eikä sinun tarvitse alistua häntä tottelemaan. Hänellä ei ole sinulle mitään sanottavaa. Jos joskus jotain tapahtuisi, tulee sinun kääntyä vaan minun puoleeni. — Ensi kesänä matkustamme me molemmat, sinä ja minä, Syltiin taikka Zoppotiin. Sinä opit siellä tuntemaan maailmaa ja saat ihailijoita, ainokaiseni.»

Minä en vastannut mitään ja seisoin hiljaa kuin uhrilammas, kun hän minua suuteli.

Seuraavana päivänä kihlaus julaistiin. Lauantaista kolme viikkoa heidät pitäisi vihittämän. Vihittäköön vaan, minulle se on aivan samantekevä. Toivotan heille onnea.

* * * * *

Jaha, nyt on siis Lene apteekkarinrouva Gotteball. Koetan tulla hänen kanssaan toimeen niin hyvin kuin voin. Äidiksi häntä tietysti en kutsu, mutta olen koettanut pakottaa itseäni sanomaan häntä edes tädiksi.

Muuten näyttää siltä, kuin hänelle olisi todella tullut kiire päästä naimisiin. Meinert ainakin luulee niin. Minä vaan en ymmärrä, miten hän on menetellyt saadakseen läpiajetuksi asian, joka ei ollut kellenkään muulle onnistunut. Hän on oppimaton ja tyhmä kuin kana, eikä hänessä kauneuttakaan ole juuri haitaksi asti, huolimatta hänen sileistä kasvoistaan ja lihavanpyöreistä ruumiinmuodoistaan.

En voi selittää, mistä johtuu mieleni ainainen apeus. Kaikki tuntuu vaan ikävältä ja tympeältä. Usein minä saan sydämentykytystä. Meinert on antanut minulle digitalistippoja, mutta ei ole apua niistäkään. Siveellinen vastenmielisyys, jota jo kauan sitten olen tuntenut itseäni kohtaan, kasvaa välistä niin suureksi, että saa aikaan suorastaan ruumiillisen äitelyyden tunteen.

En ole puhunut Meinertille siitä mitään enkä Osdorffille. Äskettäin, kun oli illallispöydässä suolattuja kurkkuja, rupesi mieltäni kääntämään niin, että olin näkevinäni siinä pelkkiä niljaisia, viheriöitä käärmeitä. Koko yön vielä sen jälkeenkin kiemurteli ja mateli jotain viheriää silmieni edessä. Tämä on ihan hirveätä. Minua pelottaa, mutta en tiedä itsekään mikä.

* * * * *

Laupias jumala! Kun aloin tähän kirjaani kirjottamaan, en olisi mitenkään voinut aavistaa, että minä vielä tulisin niin paljon kokemaan elämässäni. Oikeastaan ei ole ollut minulla tähän asti paljoakaan hyvää ja hauskaa kerrottavana. Mutta se tuntuu minulle todelliselta helpotukselta, kun saan tähän paperille tyhjentää kokonaan sydämeni; minusta on aivan kuin kirjottaessani saisin puhella hyvän, uskotun ystävän kanssa. —

Niinkuin olen maininnut, on jo kauan aikaa tuntunut oloni vaikealta, olen ikäänkuin aavistanut jonkin kauhean, tuntemattoman vaaran minua uhkaavan. Monasti olen sulkeutunut huoneeseeni saadakseni rauhassa itkeä, tietämättä oikein mistä syystä, ainoastaan oman mieleni apeudesta, ja se on aina tuottanut vähän helpotusta.

Lene on katsellut minua epäluuloisesti ja rupesi kerran tekemään minulle kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, että tiesinkö muka minä… ei, sitä en voi tähän kirjottaa, miten hän sanoi. Minä sekä punastuin että vaalenin, ja Lenen värjäsi kiukku vallan viheriäksi. Yhtäkkiä, ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, hän hyökkäsi kimppuuni ja samassa paukahti kummallekin puolen päätäni kirvelevä korvapuusti, niin että minulta oli mennä näkö ja kuulo sekaisin ja rupesin kovasti huutamaan. Silloin syöksyy isä huoneeseen, iskee kiinni Lenen käsivarteen, tyrkkää hänet takaisin, paiskaa seinää vasten, potkasee jalallaan ja tahtoo lyödä häntä, mutta minä heittäydyin väliin, ja silloin Lene huutaen ja kirkuen ilmaisee kaikki… Hän oli jo kauan sitten huomannut sen minun liinavaatteistani, sanoi hän, ja valitti että minä tuotin häpeää taloon. Hän katui, että oli ensinkään suostunut rupeemaan sellaisen perheen jäseneksi. Isän olisi pitänyt tyytyä vaan toivorikkaaseen tyttäreensä eikä vetää muita ihmisiä tuommoiseen häpeään. — Silloin isä taas hyökkäsi hänen kimppuunsa — minä juoksin ulos, löin oven perässäni lukkoon ja karkasin pitkin portaita omaan kamariini, lukitsin oven sielläkin ja heittäydyin vuoteeseeni ja jäin siihen liikkumatonna makaamaan, hehkuvin poskin mutta silmät kuivina.

Ja minun oli niin paha olla, niin paha — en voi sitä sanoakkaan, päätäni pakotti ja poltti kuin olisi kokonainen rovio sen sisällä palanut. En voinut oikein ajatellakkaan, ajatukset kiersivät vain vimmattua vauhtia tuota yhtä kysymystä: mitä tästä nyt tulee? Pitääkö minun seurata Elisabethin esimerkkiä ja mennä järveen, vai pyydänkö Meinertiltä myrkkyä? Vai heittäydynkö junan alle ja annan sen rusentaa itseni kuoliaaksi? Että minun kaikissa tapauksissa täytyy elävien ilmoilta poistua, se päätös on mielessäni varma kuin amen kirkossa.

Jäin koko illaksi sinne ylös enkä tahtonut ensinkään mennä alas, mutta jonkun ajan kuluttua tuli isä oven taa ja pyysi minua avaamaan ja hänen äänensä tuntui niin kummallisen vapisevalta ja itkuiselta, että minä pian hiivin ovelle ja avasin sen. Kuumeesta hehkuvilla silmilläni näin isän menneen kovin kurjan ja kuihtuneen näköiseksi, ja yhtäkkiä huomaan makaavani hänen sylissään ja itken ja hän itkee myös ja suutelee minua, emmekä kumpikaan voineet itkultamme sanaakaan lausua.

»Lapsi, lapsi! Minun armas, pikkunen tyttö rukkani! Sano minulle vaan, puhuiko tuo vaimo totta? Onko se Meinert?» sai isä viimein vaivalla kysytyksi. Minä nyökkäsin. Isä ähkyi tuskissaan. »Oi jumala, oi jumala», hoki hän kerran toisensa jälkeen. Ja sitten taas: »Lupaa minulle vain, ettet tee mitään tuhmuutta, pikku raukkani. Minä puhun Meinertin kanssa, kyllä kaikki vielä korjaantuu.» Minun täytyi kädestä pitäen luvata hänelle, etten tekisi mitään pahaa itselleni. Itse pyysin häneltä, että saisin seuraavan päivän olla rauhassa itsekseni ja että ruoka tuotaisiin minulle omaan huoneeseeni. Isä suostui kaikkeen.

Myöhemmin tuli Meinert. Hän oli aivan raivoissaan. »Olisit heti sanonut minulle, miten asiat ovat, niin ei tämä olisi päässyt näin pitkälle», hän huusi, »minä olisin antanut sinulle muutamia tippoja, ja kaikki olisi kunnossa. Nyt tästä tuli kaunis juttu. Isäsi uikuttaa kuin vanha akka, äitipuolesi on pannut ulinallaan koko talon ylösalaisin, ja huomenna tämän tietää koko kaupunki. Frieda Gotteball tietysti istuu alhaalla arkihuoneessa ja on ottanut selon juurta jaksain koko jutusta.»

Frieda täti! Tämä ajatus vei minulta viimeisetkin voimat. Näin tuon vanhan naisen ankarain, läpitunkevain silmäin katselevan itseäni ja sydämeni jäykistyi pelosta, häpeästä ja kauhusta. »Anna minulle myrkkyä», sanoin Meinertille. Hän naurahti kuivasti. »Myrkkyä! Sitäkö tämä vielä puuttuisi! Minulla ei ole nyt muuta keinoa kuin naida sinut. Jos isäsi ottaa minut osakkaaksi liikkeeseen, olkoon menneeksi, muuten kiitän kunniasta». Hän kiiruhti ulos ja minä jäin makaamaan. Kauhun väreet karsivat ruumistani. Ajattelin että minun täytyy mennä naimisiin Meinertin kanssa, ja silloin yhtäkkiä, ikäänkuin se olisi minuun jostain ulkoa tullut, oli mielessäni varmana ja lujana päätös: ennemmin kuolen. Vaikka veteen tai junan pyörien alle ennen kuin Meinertin vaimoksi. Minä en voi, en voi, en, en — — —

En osaa selittää, miten tämä on oikein tapahtunut, mutta se on niin, että minun tunteeni ovat yhtäkkiä kokonaan muuttuneet. Nyt minä sen varmaan tiedän: minä vihaan Meinertiä. Hän on roisto. Kun ajattelenkin häntä, tuntuu kuin jokin iljettävä mato ryömisi pitkin ruumistani. Kun ajattelen sitä mahdollisuutta, että tulisin olemaan koko elinaikani sidottuna tähän mieheen, että olisin tuomittu ainaiseksi, kuolemaan asti kuulumaan hänelle, silloin mustuu maailma silmissäni. Minä en tahdo, en, en — — —

* * * * *

Frieda täti ei tietenkään voinut pitää salaisuutta omassa hallussaan, ja kaksi päivää tuon kauhean tapauksen jälkeen, joka yllätti minut kuin varas yöllä, tuli hän meille mukanaan muita sukulaisia, nimittäin eno Pohns ja täti Frauke, eno Dirk Thomsen ja täti Trine. Ja kaikki istuivat vierashuoneessa ja pitivät perheneuvottelua siitä, miten minun suhteeni nyt oli meneteltävä… Aivan samoin kuin ennen, silloin kun minut T—hen lähetettiin.

Minä olin ylhäällä omassa huoneessani, mutta siinä kykkiessäni ikkunan vieressä pisti yhtäkkiä päähäni, että pitäisi mennä alas kuuntelemaan, mitä ne siellä päättävät. Hiivin hiljaa portaita alas ja pujahdin arkihuoneeseen, jonne voin avonaisesta tirkistysreijästä kuulla kaikki mitä vierashuoneessa puhuttiin. Joskus työnsin verhoa hiukan syrjään, ja silloin en ainoastaan kuullut, vaan näinkin kaikki mitä siellä kokouksessa tehtiin.

He näyttivät olevan kaikki hyvin kiihottuneita ja kiivaasti siellä puhuttiin. Frieda täti ei ollut ennättänyt edes riisuutua, päällysvaatteissa ja hattu päässä hän istui pöydän ääressä, riutuneen näköisenä ja kasvot tummanpunaisina. Kuulin heidän puhuvan siitä, että minun pitäisi mennä Meinertin kanssa naimisiin. Isä sanoi, että Meinertistä tulisi hänen liikekumppaninsa ja asia järjestyisi sillä tavalla aivan itsestään, ja rakkaiden sukulaisten ei tarvitseisi turhanpäiten semmoista melua nostaa. Kihlaus julaistaisiin heti ensi päivinä. Mutta silloin Lene päästi aika porun ja valitti surkealla äänellä, että nyt hänen lapsensa jäisivät aivan osattomiksi, hänelle itsellekään ei jäisi mitään, vaan saisi mennä uudestaan palvelukseen ja laittaa lapsensa vaivaistaloon, jos isä sattuisi kuolemaan. Isä käski hänen pitää suunsa kiinni ja eno Dirk ja Pohns vakuuttivat, että ei ole mitään muuta keinoa tästä pulasta pääsemiseksi; tosin se oli kauhea häpeä koko suvulle, mutta ei tämä ollut ensimäinen eikä viimeinenkään kerta, kun tämmöistä tapahtui. Kesken kaikkea syöksähti Frieda tädin ääni esiin kuin jääkylmä vesisuihku. »Luuletteko sitten, että Thymi huolii Meinertistä?» Kaksi sekuntia oltiin huoneessa aivan hiljaa, sitten syntyi yleinen äänten hälinä, kaikki huusivat että muusta ei voinut olla puhettakaan, että minun oli pakko tehdä se, ja yli kaikkein muiden kaikui Lenen ääni: »Sepä olisi kaunista, jos hän vielä panisi vastaan, sittenkun on kerran — — Saa kiittää onneansa, kun pääsee naidun vaimon kirjoihin — —.» Samassa oli yleinen riita käynnissä. Se oli alkanut niin äkkiä, etten huomannutkaan ennenkun se oli täydessä vauhdissa. Frieda tädin ääni kuului ensin kovinna: »Enpä tosiaankaan tiedä, onko oikein tehty jättää lapsiparka noin vaan tuon Meinert lurjuksen haltuun. Sietää vielä ajatella, kumpi onnettomuus on vaikeampi kantaa, häpeätahra nimessä vai koko elinajan kestävä onneton avioliitto…»

»Sinä olet järjiltäsi, Frieda,» huusi Frauke täti kiihtyneenä, »ei kai hän voi jäädä tähän entisellä tavalla elämään. Kun on kerran laittanut itsensä semmoiseen asemaan, niin tyytyköön myös seurauksiin. Koska hän on Meinertin kanssa pitänyt peliään, ottakoon myös hänet miehekseen.»

»Se on myöskin minun mielipiteeni», sanoi isä, »naimisella tästä pulasta paraiten päästään.»

»Semmoisen miehen kanssa!» huusi Frieda täti, »semmoisen roiston, joka käyttää hyväkseen alaikäisen lapsen yksinkertaisuutta ja tietämättömyyttä tehdäkseen hänet onnettomaksi… Ja että sinä hänen isänään et käsitä, mihin turmioon sinä tämän naimiskaupan kautta lapsesi syökset Oletko sinä isä? Kurja roisto sinä olet, aivan samanlainen kuin tuo kumppanisi. Niin, semmoinen sinä olet,» hän huusi ja iski nyrkkinsä pöytään, »sinäkö muka olisit mies kasvattamaan lasta, vieläpä tyttöä! Sinä — sinä! Enkö minä ole sitä aina sanonut ja sinulta melkein polvillani rukoillut, että tyttö olisi ripille päästyään lähetetty pois kotoa johonkin kasvatuslaitokseen? Sinun on syy. Sinua me tässä istumme tuomitsemassa emmekä tuota onnetonta, vieteltyä lapsiraukkaa, ettäs sen tiedät!

»Minua?» huudahti isä. »Minä olen rakastanut lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa, Frieda. Minua et voi mistään syyttää.»

»Syytänpä sittenkin. Sinä olet häntä rakastanut, sanot. Mutta minä kysyn, onko se oikeaa rakkautta, että tekee lapselleen kaikessa mieliksi ja sanoo niin ja amen kaikkeen, mitä se tyhmyydessään vaan keksii ja panee toimeen? Tämä talo ei ole mikään sopiva olinpaikka kasvavalle tytölle. Apteekki on jo kauan ollut huonossa maineessa. Tämä ei ole ollut kunniallinen talo sitten sinun ensimäisen vaimoparkasi kuoleman eikä täällä ole sen jälkeen ollut mitään oikeaa perhe-elämää. Porttola tämä on, huorapesä — niin — niin — — semmoinen tämä on… Ainoa kunniallinen henkilö, joka täällä on näinä vuosina emännöinyt, oli tuo tyttö poloinen, joka myöskin on sinun omallatunnollasi — sinä naisten raiskaaja, sinä — —»

»Ainoa?» kiljui Lene. »Enkö sitten minä ehkä ole kunniallinen ihminen, vai olenko minäkin tuommoinen — —?»

»En minä voi sinua muuksikaan kutsua», huusi Frieda täti vastaan.

Kuin ammuttu nuoli lensi Lene tuoliltaan suoraan Frieda tädin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja huusi niin paljon kuin jaksoi: »Olenko minä semmoinen? Sinä kyttyräselkä marakatti! Peruutatko sanasi ja pyydätkö anteeksi, taikka minä väännän sinun lampaannaamasi nurin, ettet sitä enää milloinkaan saa kohdalleen…»

Frieda täti ei ollut hidas liikkeissään hänkään, vaan iski paikalla kyntensä Lenen kasvoihin, niin että tältä pääsi poru, ja silloin hyppäsivät kaikki paikoiltaan, mikä milläkin äänellä huutaen, eno Pohns sieppasi paksun kävelykeppinsä, joka hänellä on aina polviensa välissä, ja rupesi sillä huitomaan yli pöydän tappelevia naisia kohti, joita hän tietysti ei tavannut, mutta osui sen sijaan kattolamppuun, jonka kupu ja lasi tulivat tuhansina sirpaleina helisten lattiaan. Silloin naiset irtautuivat toisistaan, ja Frieda täti rupesi silittelemään takkuun mennyttä tukkaansa ja Lene juoksi ulos, luultavasti huuhtomaan silmiään, joita Frieda täti oli ehkä liian kovakouraisesti pidellyt. Heti sen jälkeen tuli Meinert sisään. En voinut heti kuulla, mitä hänen kanssaan neuvoteltiin, kun naiset yhä puhuivat niin kiihkeästi, että muiden ääniä oli vaikea kuulla. Luulen heidän puhuneen siitä, että Meinert tulisi apteekin osakkaaksi, ja kun sekä eno Pohnsilla että eno Dirkillä on siihen suuria kiinnityksiä, täytyy ensin kysyä heidän mieltänsä asiasta. Näytti siltä kuin he eivät olisi oikein mielellään suostuneet, ja Frieda täti vaati että ensin pitäisi kysyä minulta, tahtoisinko minä ottaa Meinertiä miehekseni.

Työnsin silloin verhoa aukon edestä hiukkasen syrjään ja näin suoraan edessäni Meinertin kalpean, ivallisen naaman, eikä milloinkaan se ollut näyttänyt minusta niin iljettävän vastenmieliseltä kuin sillä hetkellä.

»Niin, arvoisat herrat», sanoi hän ja hieroi laihoja, luisevia käsiään. »Jos asiat ovat sillä tavalla, niin annetaan kaiken jäädä entiselleen. Ei kenenkään pidä luulla, että minulla tässä jutussa on mitään pyydettävää. Päinvastoin. Minä en kiellä mitään. Minulla on ollut pieni seikkailu Thymianin kanssa. Hyvä. Seuraukset tulevat näkyviin. Bon. Koska hän on minun isäntäni ja paraan ystäväni tytär, olen valmis tekemään velvollisuuteni ja naimaan hänet. Tahdon olla gentleman. Muuten — jos en olisi semmoinen, jos tahtoisin olla pikkumainen, olisi minulla kylliksi syytä peräytymiseen. Thymian on aika rakkari — — siinä tytössä on temperamenttia. Hän on pitänyt peliään myöskin nuoren kreivi Osdorffin kanssa… Kuka silloin voi todistaa, että juuri minä — —?»

Koetin tukkia korviani, etten kuulisi enempää. Polveni vapisivat. Maailma musteni silmissäni. Heti kun vähän toinnuin, riensin huoneeseeni, otin hattuni ja juoksin ulos, tietämättä minne oikeastaan aioin. Eteenpäin vaan, pois kotoa, minne jalat veivät. Ja ne veivät minut suoraan sululle. Menin samaa tietä, jota Elisabeth oli minun edelläni kulkenut. Mutta kun olin päässyt perille ja kumartuen kaidepuun yli katsoin alas mustaan, kuohuvaan veteen, valtasi minut kauhea pelko. Tartuin lujasti kaiteiden ylimpään orteen ja yritin heilauttaa itseni yli, mutta jalkani olivat kuin maahan kiinni kasvaneet. Seisoin siinä vaan yhä ja tuijotin alas veteen ja toivoin makaavani syvällä sen alla, mutta toiselta puolen pelkäsin kuitenkin kauheasti kuolemaa, joka siellä alhaalla vaani minua. »Hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni», kuulin Elisabethin sanovan, ja samassa tuli mieleeni, että minä olin viime aikoina saanut käydä läpi samain koettelemusten kuin hänkin ennen kuolemaansa; samanlainen selittämätön tuska oli meitä kumpaakin ahdistanut ja sama aavistus tuntemattomasta vaarasta, joka jossain väijyy uhriansa.

»Mene, tee se pian!» lausui ääni sisässäni, »älä ole niin kurjan pelkuri.» Ja minä koetin taas pakottaa itseäni hyppäämään alas, ja taas piti jokin salaperäinen voima jalkani kiinni maassa ja tuskastani huolimatta tunsin väkevän elämänhalun virtaavan kuumana suonissani ja voittavan kaikki kuoleman ajatukset.

Tilani oli epätoivoinen, aivoissani ajatukset riehuivat ristiin rastiin kuin hurjistuneet, raivoisa tuska poltti kaikkia jäseniäni. Minulla oli vaan yksi toivo: että menisin tajuttomaksi enkä milloinkaan siitä tilasta heräisi.

Miten kauan siinä lienen seisonut, en tiedä. Yhtäkkiä kuulin jonkun mainitsevan nimeäni, käännyin ympäri ja näin edessäni Frieda tädin kalpeat, surulliset kasvot, jotka katsoivat minuun kyyneleisillä silmillään. Ne näyttivät merkillisesti muuttuneilta, ikäänkuin kaikki kovuus ja terävyys olisi niistä sulanut pois.

»Thymian, tule lapsi parkani», hän lausui, »tule minun kotiini!»

Hän otti minun käteni kainaloonsa ja minä seurasin häntä kuin unessa, antaen vastustamatta hänen viedä itseäni minne tahtoi. En milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhelevan sillä tavalla kuin silloin. En ole koskaan aavistanut, että hänen äänessään voisi olla semmoinen lämmin, sydämellinen sointu. Aina olin kuullut hänen vaan riitelevän ja haukkuvan, ja nyt, kun minä olin niin paljon rikkonut ja kävelin kuin vaivainen syntinen hänen vieressään, kuulin hänen suustaan ainoastaan lempeitä, helliä ja lohduttavia sanoja. Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi minulla ollut paljon anteeksi pyydettävää tältä omituiselta vanhukselta, kuin olisin siihen saakka lapsellisessa tyhmyydessäni ollut sokea, kun en ollut nähnyt, miten uskollinen, hyvä sydän hänellä oli karkean ja epämiellyttävän ulkokuoren alla.

Hänen pienessä arkihuoneessaan oli pimeä, kun me tulimme sisään. Minä istuin sohvaan, laskin käsivarteni pöydälle ja painoin pääni niiden varaan, ja täti silitti kädellään hiljaa hiuksiani taas puhutellen minua hellästi: »Lapsi parka! Voi sinua onnetonta tyttö rukkaa! Mitä ne ovat sinusta tehneet…»

»Minä olen niin pahasti tehnyt, täti», minä sanoin, »että olisi paras, jos saisin kuolla.»

»Ei niin, Thymian», sanoi hän vakavasti. »Kuolleet eivät voi enää mitään tehdä, ja sinulla on paljon tehtävää, jos tahdot sovittaa rikoksesi. Sinulla on edessäsi ankara työ, mutta sinun pitää näyttää, että sinusta kaikesta huolimatta tulee vielä kelpo tyttö.»

»Mutta minä en rupee Meinertin vaimoksi», huusin itkien, »ennen menen järveen.» Täti nyökkäsi myöntyväisesti. »Sitä minä juuri ajattelin, enkä minä voi sinua siitä moittia. Ole rauhassa, kultaseni. Minä puhun isän kanssa. Koetetaan katsoa, miten tässä olisi paras menetellä.»

Hän puhui minulle vielä pitkän aikaa. Minä en kaikkia hänen sanojaan enää muista, sen vaan muistan, että hänen puheensa oli lempeää, ystävällistä, ei yhtäkään kiivasta eikä moittivaa sanaa, ei mitään purevia viittauksia. Lopuksi hän kertoi minulle kauniista rouva Claire Gotteballista, kantaäidistäni, jonka isän isoisä oli tuonut köyhänä tyttönä mukanaan Parisista. Kun olivat olleet neljä vuotta naimisissa, oli hän jättänyt miehensä ja kaksi lastansa ja karannut erään kauppiaan keralla Indiaan, ja sen koommin ei hänestä ollut kuulunut mitään. Hänen nimensä on pyyhitty pois Gotteballin perheen historiasta, mutta joku pisara tuon kevytmielisen ranskalaisen ilotytön verta oli kuitenkin periytynyt hänen jälkeläisiinsä, ja sen vaikutus tuli yhä vielä näkyviin, se oli kuin kirous, joka painoi koko sukua.

»Isäin pahat teot kostetaan lapsille hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen», mutisi Frieda täti itsekseen, »se on totta… niin se on…»

* * * * *

Myöhemmin tuli isä. Hän oli masentunut ja alakuloinen. Koti oli muuttunut hänellekin helvetiksi. Lene parkui kuin hengenhädässä, ja Meinert oli ivallinen ja pureva.

Isä ja Frieda täti neuvottelivat puoliääneen keskenään. Minä nukahdin heidän keskustelunsa aikana sohvalle.

Herättyäni sain kuulla, mitä he olivat päättäneet. Minut lähetetään Hamburgiin. Isä tulee minua saattamaan ja me lähdemme aivan näinä päivinä. Minä jään asumaan sinne erään rouvan luo, kunnes kaikki on ohi, ja sitten laitetaan minut täyshoitoon johonkin perheeseen jumala ties minne.

Kaikki on minusta aivan yhdentekevää. Olen kirjottanut Osdorffille. Tahtoisin niin mielelläni puhella hänen kanssaan ennen lähtöäni. Parin kuukauden kuluttua lähtee hän myöskin täältä pois.

Minä en voi sanoin kertoa, miten kurjalta elämäni tuntuu. Olen yhä vielä Frieda tädin luona. Tavarani on tuotu kaikki tänne. Kotiin en mene enää. Pelkään että voisin tavata siellä Meinertin.

Minä vihaan häntä niin äärettömästi.

* * * * *

Nyt olen ollut jo viisi viikkoa Hamburgissa. Rouva Rammigen on sen kätilön nimi, jonka luona minä asun. Hänellä on yksin hallussaan pieni talo ja puutarha Eimsbüttler Chausseen varrella. Paitsi minua on täällä toinenkin nainen, joka odottaa jo ensi kuussa synnytystään. Hän on sanonut nimensä olevan rouva Liesmann. Mutta minä en usko, että hän on naimisissa, sillä ei suinkaan hän silloin tässä paikassa olisi. Hän on kotoisin Hannoverista. Kaunis nainen, tukka kullankarvainen ja hipiä hieno ja valkea kuin maito, ainoastaan siellä täällä joku tuskin huomattava tummempi pisama. Me käymme usein yhdessä kävelemässä ja molemmilla meillä on yhtä ikävä.

Mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä, että saisi kaikki nämä pitkät päivät kulumaan!

»Rouva» Liesmann on iältään kaksikymmentäneljä vuotta. Hyvänen aika, miten se ihminen käy aina hienosti puettuna! Jospa minäkin saisin olla niin koreana! Hohtokivisormuksiakin hänellä on niin paljon, että niitä riittää useampia jok'ainoaan sormeen.

Äskettäin kävi täällä eräs herra hänellä vieraana. Hänen »miehensä», sanoi hän itse. Se ei tietystikään ole totta. Vieras oli unohtanut tänne nenäliinan, jonka minä satuin löytämään, ja siinä oli nimikirjaimet V. v. V. Pitäisi kai rouva Liesmannin miehen nimi olla myöskin Liesmann. Heidän välinsä näyttivät olevan hyvin hellät. Eräänä iltana he ottivat minut mukaansa teatteriin ja näytännön jälkeen menimme syömään Ehmken ravintolaan. Olihan se kohteliaasti tehty heiltä, mutta minä en voinut auttaa sitä, että tunsin olevani liikaa noiden kahden seurassa, jotka koko ajan hyväilivät ja suutelivat toisiaan, vähintäkään välittämättä minun läsnäolostani. Herra teki myöskin muutamia huomautuksia ja viittauksia, jotka olivat minusta hyvin sopimattomia ja suorastaan minua loukkaavia. Sen herra V. v. V., alias Liesmann, huomasi itsekin sangen hyvin, sillä hän taputti minua poskelle ja virkkoi nauraen: »Älkää pahaksi panko, lapsukainen. Kaikki tuo on inhimillistä. Se on sittenkin hauskaa, — — tuommoinen vapaa kulkurielämä.» En tiennyt, mitä siihen olisin osannut sanoa. Kun sitten myöhemmin tulimme kotiin, tuo rakastava pari käsi kädessä ja minä heidän vieressään, tunsin itseni entistä enemmin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kun ajattelen asemaani, huomaan siinä jotain erikoista, joka vasta oikein tekee elämäni synkäksi ja toivottomaksi. Minä tiedänkin, mikä se on. Se on se, että minulla ei ole mitään toveria kärsimässä kerallani, ei ketään, jonka tähden minä kärsisin. Jospa vaan voisin sanoa, että olen jotakuta miestä äärettömästi rakastanut ja rakkaudesta hänelle antautunut ja että minä nyt saan sentähden kärsiä, niin tämä kaikki ei tuntuisi niin kauhean vaikealta. Mutta nyt… Monta kertaa on minusta kuin kaikki olisikin vaan pelkkää mielikuvitusta, kuin en minä olisikkaan — — — hyvä jumala! — —

Rouva Rammigen on kelpo ihminen, mutta hän on hyvin vähän kotona. »Rouva» Liesmann on tänään mennyt St. Pauliin ompelijaansa tapaamaan, mutta minä jäin kotiin, kun tunsin olevani kovin väsynyt. Yksin ollessani otin päiväkirjani esille ja olen nyt tämän kirjottanut.

* * * * *

Rouva Liesmann on sittenkin hänen todellinen nimensä. Me olemme tehneet lähempää tuttavuutta, heittäneet pois teitittelemisen ja kutsumme toisiamme Thymianiksi ja Konniksi (hänen etunimensä on nimittäin Konstanze). Konni on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Hän on elänyt lapsuutensa ajan Hannoverissa siellä pesijättärenä olevan isoäitinsä luona ja on seitsentoistavuotiaana naitettu leskimiehelle, jolla oli ennestään kolme lasta. Kolme kuukautta hän oli kestänyt avioelämää miehensä kanssa, mutta sitten hän karkasi. Sen jälkeen on hänellä ollut paljon rakastajia ja on hän ollut jonkun aikaa teatterissakin. Herra V. v. V. eli koko nimeltään Viktor von Vohsen, hänen nykyinen ystävänsä, on rikas tehtailija ja pitää täydellisesti huolta hänestä. Konni on mahdottomasti iloinen siitä että saa lapsen, sillä hän sanoo sen kiinnittävän rakastajan lujemmin häneen. Ei niihin miehiin muuten ole luottamista, hän sanoo. Minä kysyin häneltä, tokko hän rakasti paljon tuota miestä. Hän naurahti vaan ja arveli, että sehän nyt ei ole niin tärkeää. (Herra V. on kaikkea muuta kuin kaunis!) Kun on rakastellut niin paljon kuin hän, on saanut jo tarpeekseen siitä lystistä, pääasia on toimeentulon turvaaminen. Kauneuteen ei hän pane mitään arvoa, ainoastaan hienoon käytökseen. Hieno tulee miehen olla aina, kadulla, kotona, sängyssä. Ja älyä pitää hänellä olla. Kaikki muu on pötyä. Tätä kuullessani tulin ehdottomasti ajatelleeksi Osdorffin moitteettomia saappaita ja hyvin hoidettuja käsiä. Minä luulen että Konni Liesmann on oikeassa.

Minusta ei vielä huomaa mitään. Huvittavaa on nähdä, miten kaikki miehet minua töllistelevät. En minä siellä kotona semmoista huomannut. Aina kun Konnin kanssa puolenpäivän aikaan olemme kävelyllä, kulkee niitä muutamia meidän perässämme. Joskus on meitä jo puhuteltukin. Konni sanoo, että minä olen erinomaisen kaunis ja jos vaan olen järkevä, voin vielä kohdata ties minkälaisen onnen. Olemme luvanneet kirjottaa usein toisillemme. Eihän sitä tiedä, mitä hyötyä meillä vielä voi olla toisistamme, sanoo Konni.

Osdorffilta sain äskettäin kirjeen. Hän on lähellä Hamburgia kreivi Sch——n maatilalla ja aikoo pian käydä minua tervehtimässä, josta suuresti iloitsen.

* * * * *

Neljä päivää sitten sai Konni Liesmann pienen pojan. 11 aikaan illalla alkoi hän valittaa ja sitä kesti sitten koko yön, kunnes kello 8 aamulla lapsi tuli. Minä en ummistanut silmiäni koko yönä, sillä meidän huoneemme ovat seinäkkäin ja minä kuulin hänen jokaisen tuskanhuutonsa. En ollut luullut sen olevan niin vaikeaa, mutta nyt olen alkanut kauheasti pelätä, kun oma aikani lähestyy.

Jospa kaikki olisi pian ohi!

Yhä uudestaan ja uudestaan minun täytyy tuota pienokaista katsella. Se on niin hassun näköinen. En voi sanoa, että se minua erikoisesti miellyttää, vaikka onkin kovin koreasti puettu. Minä en sitä vaan suutelisi, mutta Konni suutelee sitä alinomaa. Eilen tuli herra V. v. V. Hän toi Konnille suuren hohtokivillä koristetun kultasoljen, jota tämä oli jo kauan toivonut itsellensä. Konni torui häntä, että hän ei muka osannut kyllin hellästi pidellä lasta, ja siinä tilaisuudessa sain kuulla, että herra V. v. V. on naimisissa ja kolmen lapsen isä. Merkillistä! Enpä olisi Konnina ruvennut naineen miehen kanssa yhteyttä pitämään. Yleensä vaikuttaa minuun vastenmielisesti Konnissa se, että hän alituiseen puhuu vaan rahasta ja lahjoista ja omasta toimeentulostaan.

Tätä kirjottaissani on ovi Konnin kamariin auki. Hän huutaa minulle, mitä minä kirjotan. Minä vastaan: päiväkirjaani. Silloin hän laskee helakan naurun ja tahtoo välttämättä saada lukea sen. Tietysti ei tule milloinkaan kysymykseen. Hän nauraa yhä. Kaikki tuskat ovat unohtuneet. »Jos minä olisin kirjottanut päiväkirjan — —» hän nauraa ihan katketakseen, »siinä olisi jotain luettavaa, Thymian. Siinä olisi yhtä jos toistakin, sen saat uskoa — —!»

* * * * *

Eilen läksi Konni pois lapsineen. Rouva Rammigen oli hankkinut imettäjän, joka myös lähti hänen matkassaan. Nyt vasta tuntuu oikein yksinäiseltä ja ikävältä, kun tuo ainoakin toveri on poissa. Konnista oli minulle paljon hauskuutta, hän oli aina niin iloinen ja puhelias. Hän on kutsunut minua käymään luonaan Hannoverissa, mutta siitä matkasta ei kai tule mitään. Viime sunnuntaina kävi herra v. Vohsen täällä ja lahjotti minulle kultaisen rintaneulan muistoksi »vaimostaan» (ikäänkuin en minä tietäisi kaikkea) ja kiitollisuuden osotteeksi siitä, että olin ollut hänelle hyvänä seurana. Se on hyvin kaunis kapine, tehty himmeästä kullasta ja koristeena turkooseista muodostettuja lemmikkikukkia. Lapseen minä rupesin vähitellen enemmän mieltymään ja olin pari kertaa apuna sitä kapaloitaessa ja kylvetettäessä.

Osdorff oli täällä myöskin viime viikolla. Minusta oli hyvin hauska tavata häntä. Minä olen todellakin kiintynyt häneen, vaikka en voikkaan häntä ottaa vakavalta kannalta, en miehenä enkä ihmisenä. Kuuluu vähän törkeältä, jos sanon pitäväni hänestä niinkuin pidetään koirasta, johon ollaan totuttu, mutta siltä minusta tuntuu. Ja sitten voi hänen seurassaan hyvin näyttäytyä; sillä jollei ota lukuun hänen tyhmää naamaansa, hän on erinomaisen hienon näköinen. Konni tosin ravisti päätänsä, kun esitin Osdorffin hänelle ystävänäni, ja myöhemmin hän sanoi, että hän minun sijassani lopettaisi seurustelun semmoisen miehen kanssa. Hänen kaltaisensa ihminen on kuin kammitsa jaloissa, hän sanoi, semmoisen kanssa ei milloinkaan voi päästä korkealle. No, Konni ei tunne meidän välejämme. Osdorff raukka ei suinkaan kykenisi estämään minua »korkealle pääsemästä», jos niiksi tulisi. Maatilalla olo ei häntä ensinkään miellytä, siellä kun täytyy nousta aikaisin ylös, olla mukana ulkotöissä ja sitä paitsi vielä konttorissa työskennellä. Ja työntekijäksi Osdorff ystäväni on nyt kerta kaikkiaan mahdoton. Kauan ei hän voi kestää semmoista elämää, hän sanoo. Häntä kaduttaa, kun ei ole heti alusta pitäen valinnut diplomaatin uraa. Oi voi!

* * * * *

Synkkiä päiviä, synkkiä viikkoja ja kuukausia. Joulu oli kerrassaan kauhea, vaikka isä antoi minulle paljon lahjoja ja Frieda täti kirjotti pitkän, hellän kirjeen. Konni Liesmann lähetti suuren marsipanitortun ja korillisen pikkulapsen vaatteita, kaikki ruusunpunaista silkkiä. Hän on todellakin erinomaisen kohtelias. Ensin minua suuresti huvitti katsella kaikkia noita hienoja pikku tavaroita, ne olivat minusta aivan kuin nukenvaatteita. Mutta sitten tuli yhtäkkiä mieleeni, että nuo pienet nutut ja paidat ja myssyt olivatkin elävää lasta varten ja että tämä lapsi olisi minun. Se on omituista, minä en vieläkään voi oikein käsittää, että tämä kaikki on totta. Purskahdin itkuun ja kastelin nuo hienot lahjani kyyneleilläni. — Olen kovin onneton.— —

Uudenvuoden aattona olin aivan yksin kotona. Rouva Rammigen oli mennyt kylään tuttavainsa luo. Palvelustyttö itki, kun täytyi minun tähteni jäädä kotiin. Sanoin silloin, että hän kyllä minun puolestani saisi mennä, minä olisin mielelläni yksinkin kotona. Sitä en tarvinnut kahta kertaa sanoa. Mutta se oli kuitenkin pelottavaa tuo yksinäisyys ja hiljaisuus vuoden viimeisenä yönä. Minä kävelin huoneessani edestakaisin, ja viime vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohi kuin aaveet. Taas näin Elisabethin makaavan nurmikolla kuolleena, vääristynein kasvoin. Ja taas tuli mieleeni rakas äitini, jonka oli ollut niin vaikea kuolla, kun täytyi jättää minut turvattomana maailmaan. Nyt minä ymmärsin, mikä huoli se oli, joka häntä silloin painoi. Luultavasti hänen kuoleva katseensa näki silloin kauas tulevaisuuteen ja hän aavisti kaikki mitä oli tapahtuva. Mutta olihan sekä äiti että pastori rukoilleet minun puolestani, miksi ei hyvä Jumala ole kuullut heidän hurskaita rukouksiaan ja sallinut toisin tapahtua? Minä en usko enää Jumalaan. —

Parasta minulle kai olisi, jos saisin kuolla lapsivuoteeseen. En minä sitä kuitenkaan toivo. Minä pelkään kuolemaa, on hirvittävää vaipua ikuiseen yöhön ja ikuiseen tyhjyyteen.

Minä tahtoisin mielelläni elää ja olla onnellinen. Tokkohan maailmassa on enää mitään onnea minua varten? Luulenpa kuitenkin että on. Olenhan minä nuori ja kaunis. Maailma on suuri ja elämä on pitkä. Pitää olla vain luja tahto. Monasti olen miettinyt, miltä se onni oikeastaan mahtaa näyttää. Kuvailen mielessäni, että se on kaunis, vahva mies, jolla on pehmeät kädet, sointuva, taipuisa ääni ja viisaat, kirkkaat, lempeät silmät. Semmoisen miehen minä tahtoisin. Ja jonkun verran rahaa pitäisi myös olla, että voisin pukeutua kauniisti ja koristaa itseäni häntä varten. Jos tapaan sellaisen miehen, antaudun hänelle — arvelematta, vaatimatta virallista eläkekirjaa. Sillä avioliitto ei minua yhtään houkuttele. Tuommoisen pakollisen yhdessä-elämisen luulisin olevan kauhean ikävää, henki- ja tunne-elämää kuolettavaa…

* * * * *

Rakas päiväkirjani — uskollisin ystäväni ja lohduttajani näinä tuskan päivinä — — minulla olisi paljon sinulle uskottavaa, mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään kirjottaa. Osdorff on puhdistanut kreivi Sch—n maatilan tomut jaloistaan, koska tuo »kauhea työ» siellä oli tehnyt hänet kipeäksi, ainakin hänen oman väitteensä mukaan. Kuusi päivää hän vetelehti Hamburgissa, kun ei uskaltanut mennä kotiinsa ja pelkäsi holhoojaansa. Minä annoin hänelle kaikki rahani. Mies paralla ei ollut kukkarossaan enempää kuin kolme markkaa ja minulla oli vielä neljäkymmentäviisi. Niillä me sitten kerran kävimme syömässä Alsterpaviljongissa, jossa edeskäypä kutsui minua »armolliseksi rouvaksi» ja kaikki meitä suurella kunnioituksella kohtelivat. Osdorff näyttää todellakin ylhäiseltä, kaikesta tyhmyydestään huolimatta. Kun rahat olivat lopussa, niin hän lähti pois, se tahtoo sanoa: hän pyysi sähkösanomalla matkarahoja ja silloin tuli joku, joka vei hänet takaisin Sch—n maatilalle, mutta kreivi oli sanonut, että menköön mokoma laiskuri ja vetelys niin kauas kuin tie piisaa, ja silloin hän lähti Berliniin. Viime viikolla hän kirjotti minulle, että hänen holhoojansa oli pannut hänet oppiin erään diplomaatin luo, jossa hänen pitää tehdä konttoritöitä, jäljentää kirjeitä ja toimitella muita pikku tehtäviä, joihin ei mitään erityistä kykyä tarvita. »Rasittavaa, henkistä työtä», sanoo hän itse… No, miksikä ei — Osdorffille!

* * * * *

Nyt on kaikki ohitse. Viisi viikkoa sitten lapsi syntyi. Minulla oli kovat tuskat, mutta nyt olen taas terve, vaikka hyvin kalpea ja laiha.