Produced by Tapio Riikonen

ARKIELÄMÄÄ

Kertomus

Kirj.

MARIA JOTUNI

Agricola-kustannus-o.y., Helsinki, 1909.

I

Näännyttävästi hellitti aamuaurinko kellokukkien teriä Koiviston tien varsilla. Siniset kelloterät näyttivät kalpeammilta kuumuudessa. Vaeltavaan kiertolaiseen, jota pappi Nymaniksi sanottiin ja joka rikkinäisissä saappaissaan laahusti tietä pitkin, tarttui näännytys. Hän etsi tien vierestä paikan, johon istuutui lepäämään.

Autio Kangasaho levisi hänen edessään ja laskeutui tasaiseksi ruohikoksi Koppellahden rannalle, joka tyynenä ja raskaana kuvasteli rantakoivujansa. Koppelmäen tummat metsät kohosivat lahden toisella puolen. Ja taampana, jykevällä vaaralla heloitti peltojensa keskellä Koppelmäkeläisen punaiseksi maalattu talo.

Pappi Nymanin väsynyt katse melkein ilostui. Tuttuapa tämä oli taas kaikki. Eikö ollut tuo talo kuin hänen kotinsa, hän tunsi ne ihmiset, oli vieras viikon ja läksi taas sieltä samoin kuin kymmenistä, sadoista muistakin Savon taloista, joissa hän maata kiertäessään päivänsä oli ja yönsä nukkui.

Oh hoh, kuuma vaan oli.

Pappi ponnisti saappaat jaloistaan, kellahti nurmelle pitkälleen ja tähysteli taivasta. Vaan kovin se huikaisikin. Hän kääntyi maahan päin kyynärpäilleen ja antoi auringon heloittaa selkäänsä. Nurmikolla kihisi hyönteisiä. Siinä oli jos jonkin näköistä. Ja kiire niillä oli. Joku satajalkainen tirkisti maareiästä ja piiloutui taas. Joku kovakuoriainen kapusi korkealle ruohonkorteen, vaan keikahti sieltä selälleen maahan. "Mitäs menitkin", sanoi Nyman, "kimpuroi nyt ylös." Vaan hyönteinen ei päässyt. Nyman taittoi heinänkorren ja auttoi sitä. "Ahaa, joko taas korteen, elä mene, sanon, putoat, käy kuin entisen ukon, joka kuuhun kiipesi. Et tottele, en käännä sinua enää." Hyönteinen putosi taas. Vaan suurempi hiekkajyvä sattuikin siihen alle ja se ponnistihe kuin ponnistihekin itse ylös. Katsos, mietti pappi, olisin auttanut, vaan omin voimin pääsi. Se on kuin ihminen, joka putoaa, nousee, putoaa, nousee.

Ylös minunkin tästä pitäisi, mietti pappi, vaan eipä ollut tässä sitä hiekkasirua, että ponnistaisi, eikä muuten olisi viitsinyt vaivautua. Aurinko hellitti hellittämällä hänen syntiseen selkärankaansa. Jos taudinsiemen siinä olit, nyt pakenit.

Vaan eikö tuolta Koppelmäen käänteestä tullut ihminen? Punainen hame välähti puiden lomitse. Eikö se ollut Koppelmäen piika Annastiina? Oli kuin olikin. Ruskeat, paljaat jalat teppasivat reippaasti, niin että lyhyt, punainen hame vain hulmahteli. Päässä oli hänellä valkea huivi, ja yläruumista suojasi vain karkea, pitkähihainen paita.

Vaan muuttunut oli sitten viime näkemin Annastiinakin. Synnyttävänkin kohta näytti.

"Annastiinako se olikin?"

"Ka, päivää."

"Päivää, päivää."

"Mistäs pastori?"

"Tuolta Koivistolasta vaan. Minnekäs sinulla on matka?"

"Tuonne Ahtolaan."

"Istu nyt, jutellaan."

"Ei tuota oikein joutaisi."

Kuitenkin istuutui hän tien viereen ja korjasi hamettaan.

"No, joko kihlat on kirstussa?"

"Nyt se taas —."

"Vai lienee naitukin jo?"

"Ei tämän paremmin."

"Jussi se viimen jutteli, että hän markkinoilta ne ostaa. Eipä tainnut olla mies sanansa kokoinen."

"Mikä ettei. Olisi se ollut. Vaan kun se äiti tässä kevättalvella kuoli, sanoin, että anna kihlojen olla. Totta se haudattava ensin oli vainaja edes. Eihän sitä kyennyt siirtelemään, niinkuin näitä maanpäällisiä kykenee, siirtele, miten siirtelet, oma on asiasi. Sanoin siinä Jussille, että 'annapahan olla ostelematta, haudataan ensin tuo äitimuori ikuiseen lepoonsa'. 'Vaan ne rahat siihen kaikki hupenee', intti Jussi. 'Hupeni, mitä hupeni', sanoin minä, 'pitääkö tässä nyt niin mielitekojensa vallassa asua, ettei tuonnempanakin tästä ehtisi'. 'Vaan jos hullusti käy sinulle, eikä kihlojakaan vielä ole', sanoi Jussi. 'Oma on asiani, kyllä siitä vastaan, minkä tehnytkin olen. Ja onpahan tämä nyt koko asia. Niinkuin tämä ei olisi luontoon menevä seikkakaan, että kun on ne puuhat.' — Ja jokainenhan sitä tietää, että Jussin kanssa on ne puuhat olleet käymässä ja että yhtä on pidetty ja pidetään vastakin, koska se nyt niikseen on antautunut, niin minkä sille taitaa."

"Minkäpä sille."

"Vaan toisissa maanpaikoissa kuuluvat toisin asioitansa järjestelevän. Ja ei kuulu olevan luvallista olla tietävinäänkään niistä puuhista, ennenkuin on viety, häpeä kuuluu olevan, sanovat."

"Mitä, onhan niitä monia tapoja ja ajatuksia asioista."

"On, on, eipä siltä."

"Mitenkä teillä siellä vanhat isännät jaksavat?"

"Mikä sillä, siellähän tuo näkyy kamarissaan kököttävän."

"Liekö kolotusta vielä?"

"Tuntuivat sanovan, että ne pastorin hauteet olivat syksyllä auttaneet, vaan nyt kuuluu valittavan, että jalkoja painostaa, kuuluu veri niihin laskeutuvan. Vaan ei kuppuuttaa antanut, vaikka se Liisa Laatikko sanoi, että joka viikko olisi verta laskettava, että ei sitä verta kannata pitää enää niin vanhoissa jaloissa, se kuului painavan kuin lyijy. Vaan ei antanut kupata. Pastoria sanoi odottavansa niitä korjaelemaan."

"Elä, vai sanoi?"

"Mitenkäs se on pastorin kolotus? Vieläkö selkää luimii?"

"Vielä se joskus."

"Antakaapas, kun minä tuossa vähä painelen."

"Ethän sinä jaksa."

"No nyt. — Ruvetkaa vaan tuohon maantien reunaan, niin minä täältä vähän alempaa käsin käsittelen."

"Jokohan minä sinun narriksesi."

"Pötkähtäkää pois."

Nyman oikaisihe pitkällensä siihen maantien nurmiselle reunalle. Auringon helle siinä lisääntyi vain. Nurmen raskas tuoksu ja hyönteisten surina olisi unta tartuttanut. Vaan Annastiinapa otti miehen käsitelläkseen.

"Ai, ai, kun sinä kovasti sitä olkapäätä."

"Siinä se on oikea tunnelmien pesäpaikka, semmoinen kyhmy kuin mikä potaatti."

"Ah hah, elä niin kovasti."

"Ei vähemmästä apua. Siihen on veri seisattunut ja kerännyt kipeät aineet. Kun minä sitä vähän vetelen ja ajan sen alemmaksi paremmille liikepaikoille."

"Elä, elä veikkonen."

"Jotta se hellittää ja laskee verta päähän asti — noin —."

"Ai ai, anna olla, henki tässä irtoaa syyttä suotta."

"Tuntuuko tässä alempana?"

"Ei tunnu, ei tunnu, armoa —."

"Ei armoa. Pitäisi tervalla saunan löylyssä noin vanhaa ruumista jo vedellä. Tervaa sisään, tervaa päälle. Tervasi tässä vanha isäntäkin itsensä ja sanomilla vuorasi, ettei vaatteet ryvety. Nyt on sanomissa ukko kuljeksinut, kun ei ole saunassa raskinut pois vielä liotella. On se ukko sisälliseltä puolen varmaan näkemys."

"Ehe-hee —."

"Vaan lähteä jo pitää. Onko tämä laitaa, että minä täällä vaan huvitteleime —."

"Elä tuolla kyytiä, liiku varovammin."

"Mitä te —."

"Milloinka on häät?"

"Kun muilta töiltään joutaa", nauroi Annastiina.

"Jokos Mäen Loviisa on laitettu?"

"On ne varustukset jo vuosia valmiina olleet. Vaan on sillä nyt
Kuuselan Pekka-isännän kihlat kirstussa."

Annastiina mennä humppasi jo tiellä ja katosi siitä erkanevalle polulle. Nyman jäi siihen ja ajatteli, että nousta pitäisi hänenkin, kun viitsisi. Nälkäkin tuo jo oli. Hän mietti sitä siinä hetken ja nukahti siihen maantien nurmireunalle.

II

Vaan kauan ei hän saanut nukkua. Jokin hyönteinen pisti häntä niskaan ja hän heräsi.

Hän kiepsahti kiireesti ylös ja keräsi tavaransa. Saappaat toisessa ja myttyyn kääritty säkki toisessa kädessä läksi hän edelleen tietä pitkin. Ruumis oli taas virkeä ja iloinen huolettomuus valtasi mielen. Ihme olisikin, ellei se valtaisi näin "kesäisessä kiireessä".

Ikäkään kun ei painanut enempää kuin nuo saappaat. Hän heilautti niitä kädessään. Kuusikymmentä vuotta, mitä se oli? Eihän se ollut mitään. Hän voi elää tuonne yhdeksäänkymmeneen. Ja jos ei elänyt, ei elänyt. Hän hymähti, sillä hän ei osannut ajatella kuolemaa eikä sitä kuvitella näin kirkkaana päivänä. Niinpä nuo sanoivat hänelle aina: "Ei vanhene tuo Nymanikaan. Yhtä kepeä on aina." "Mitäpä tässä vanhenemaan", sanoo hän, "kuuluu vaivaa siitä vaan olevan, eikä viisastuvankaan". "Eikö liene jo neljättäkymmentä vuotta, kun näillä main olette kierrellyt", sanoo toinen. "Eikö liene", sanoo taas joku, "minun lapsena ollessani jo kävitte ja samannäköinen olitte. Ja nyt on minulla jo tuota suuria poikia." Niinhän se taisi olla. Ja niin se oli. Niin ne ajat muuttuivat.

Vaan talonpoikien luona oli hän kuin kotonansa. Kun sai ryypyn, puoskaroi lehmiä, puoskaroi eukkoja ja ukkoja, määräsi roppeja, leikkasi heidän tukkiansa, paikkasi pannujansa, teki pientä askarta, mitä sattui. Ja jos ei työtä ollut, hetkisen kuitenkin aina talossa olla sai. Herrastaloja ja pappiloita hän kiersi selvänä ollessaan. Hän ei tahtonut nähdä sitä elämää, jossa hän aikaisimman lapsuutensa oli elänyt. Hän ei viitsinyt ruveta ajattelemaan eikä tyhjää kuvittelemaan. Vanhakin kun jo oli, ja totta puhuen raihnainenhan oli jo ruumiskin, jota hän kuljetteli talonpoikien taloissa ja lepuutteli heidän tupiensa lattioilla.

Raihnainen oli ruumiskin ja heikko henki. Sillä jos se heltyi, niinkuin nousuhumalassa usein, niin eikö jo ikäväksi pakannut. Eikö jo kodittomalta ruvennut tuntumaan, haikealta, että muka aina kiertää, kiertää piti, kuin pahimman maantienkulkijan, joka koskaan ei kotiansa, ei rauhaansa löydä. Ja hän istuutui maantien viereen silloin aina ja mietti sitä. Mietti, että eikö hänellä ollut oikeutta kärsiäkään edes, ei huomata mitään, kun arkana ja tylsänä vaeltaa vaan piti. Vaan tylsä ei hän ollut. Ei kukaan osannut kärsiä niinkuin hän. Kaikesta nytkin hän kärsi, kehnoudestansa, ihmiskurjuudesta, jonka hän yksin tunsi, kaikesta. Kärsi, että puun piti maassa tuossa kasvaa, että se ei liikkumaan kyennyt, ei ymmärtämään enemmän kuin tylsä ihmishenki. Kärsi siitä, että ruoho oli vihreä ja peitti maata ja sitten lakastui ja maaksi muuttui. Vaan ennen kaikkea kärsi siitä, että hänen rintaansa niin halkaisi ja sydäntänsä katkaisi, hänen, yksinäisen korvenvaeltajan, jota maailman tuskat takaa ajoivat. Mitä pahaa hän oli tehnyt, että hänen kerjätä piti ja alentua. Kielsikö muu luonto niin syvästi itsensä kuin vainottu ihmisraukka, jolle vissit elämisen ehdot annettiin, vaan ei voimaa täyttämään niitä.

Hän heltyi yhä ajatellessaan sitä, ajatellessaan mennyttä elämäänsä ja harmaita hapsiansa. Hän heltyi ja hänen täytyi itkeä. Hän itki yksinänsä kuin lapsi ja nukkui siihen maantien vierelle, jossa levähtämään sattui. Ja nukkuessaan unohti hän koko kärsimyksensä. Herättyään ajatteli hän taas, ettei maan päällä olisi sitä olotilaa, jota hän ei kestäisi, eikä sitä kipua, joka häneen koskisi. Monesta lapsellisuudesta pääsee, vaan ei viinan tuottamasta. Ymmärsihän sen. Ettäkö muka hän kärsivä oli? Oliko ihmeellisempää kuultu. Hänkin muka, vanha varis.

Ja hänen ryppyiset kasvonsa nuortuivat ja hymy välähti hänen katseessaan. Annahan ajan mennä, toisen tulla, ajatteli hän, kaupunkia kohti käypi tästä kohta tieni.

Sillä jos rahaa kertyi, ja kertyihän sitä aina hiukan, niin kaupunkia kohti kävi tie. Siellä hän joi rahapenninsä Ismanin matamin kapakassa ja makasi yönsä matamin kyökin lattialla.

"Jos ottaisit pysähtyäksesi", sanoi matami hänelle kerran.

"Kaupunkilaiseksiko?"

"Niin, ja ryhtyisit minun töihini."

"Ei maksa vaivaa."

"Ja minä naisin sinut — hä", matami räpytti toisella kierolla silmällään, toinen oli jään peitossa.

Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain toiselle kyljelleen ja oli nukkuvinaan. Meni sitten matkoihinsa ja tuli taas kuten ennenkin. Minnepä muutenkaan meni kuin toisten ihmisten luo. Aina se matami nukkuessa taskut tarkasteli ja liiat rahat korjasi. Vaan mitäpä hän niillä liioilla rahoilla tekikään. Aina rahaa sai minkä tarvitsi. Ei nytkään ollut penniäkään ja onnellinen oli.

Vaan tämä Koppelmäen tie olikin hänestä aina onnentietä, niinkuin tuttujen ja kotoisten talojen tiet ainakin.

Siinä oli hän jo tullut Koppellahden pohjukkaan, josta korkealta pengertieltä näkyi oikealla Koivistolan siintävät mäet. Kaksi jylhää kalliosaarta sulki edessä olevan lahden laajenevilta vesiltä, jotka kalliosaarten takana lepäsivät siintävinä ja valoisina sinisen taivaan alla. Kuin toista maailmaa oli Koppellahti, salaperäisenä ja synkkänä sulkeutui se rantakallioiden ja pengerten väliin, jotka korkeina ja ylpeinä kohosivat tumman veden sylistä.

Tie lahden pohjasta kaartui vasemmalle alavampaan laaksoon ja kohosi sitten Koppelmäelle. Jo avautuivat kohta eteen Koppelmäkeläisen laajat pellot. Nyman kohosi maantieltä pellon piennarpolulle.

Aavana kuin rannaton, hopean vihreä ja kimalteleva meri aaltoilivat ruispellot hänen edessänsä. Auringon säteet taittuivat heleihin ruistähkiin ja muodostivat häikäisevän autereen. Peltojen yllä, kesäkirkkaalla taivaalla heloitti paahtava aurinko loistavimmassa kullassaan. Se vihervä tähkämeri ja yllä aurinko, muuta ei peltojen keskitse ojanvartta kulkeva nähnyt. Maan ja kuivuvan viljan huumaava tuoksu päihdytti aistit ja tukahdutti tunnon omasta olemisesta. Kuin hyönteinen joku tahi muu maamyyriäinen oli koko ihminen Luojan avarassa peltotilkkusessa.

Jo tähkämeren takaa näyttäytyi talon katot ja kaivon vintti. Kohta koko punainen talo hymyili kuin vanha ystävä siellä.

Kujan aitaa kiivetessä muistui papille tupakka mieleen. Hän kaivoi taskustansa piipun ja pisti tupakaksi.

Mäen toisella puolen aleni maa saarekkaaseen järveen, jonka takana Ilkamoisten vuoret kohottivat metsäisiä ja jyrkkiä harjojaan. Soukat saaret sukelsivat samansuuntaisina, ja vesi jokseenkin kapeina, vaan syvinä salmina pakkautui niiden väliin. Vaarojen ja saarien ääriviivat olivat jylhät ja rauhalliset. Ja syvien vesien ja synkkien metsien tummemmat värit muistuttivat mäen toisella puolen olevaa Koppellahtea. Koppelmäki olikin vain korkea, vaarainen niemi, vaikka niemen päähän talosta oli matkaa. Aivan talon eteen pistihe Ilkamoistenlahdesta Käärmetsaari, jonka pää talon kohdalla katkesi jykevänä kalliorykelmänä järveen. Rykelmän kiviseinät olivat mustuneet monista juhannuskokoista. Ei sitä kesää, ettei siinä kokkoa poltettu. "Miehet kokon tekoon", ärähti ukko aaton edellisenä päivänä. Ei hän itse kokolle tullut, ikkunastaan vain katseli saarelle päin, jossa tuli loimotti ja nuoret kisaansa pitivät. Siinä istui vain ja katseli. Miettinyt olisiko tuo jotakin itseksensä vanha, äkäinen ukonkarilas.

Itse Koppelmäen piha oli avara nurmikkoneliö, jossa asuinrakennus ja navettarakennus olivat vastakkaisina sivuina ja naisten ja miesten aittojen rivit toisina vastakkaisina sivuina. Kaidat polut risteilivät vihreällä pihapeitteellä. Kas, sielläpä tuo näkyi menevän Loviisa, Mäen ainoa tytär, maitopytty käsissä pihan poikki. Vakavana astui hän ja päällään oli hänellä vaaleanpunainen pumpulihame ja lyhyt, suora, musta kasimirnuttu, joka antoi hänelle erikoisen arvokkuuden. Hän oli laiha ja kuivannäköinen ihminen, vartalo oli hiukan etukenossa, niinkuin pitkillä naishenkilöillä usein on. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset, melkein tylyt, suu oli puristuksessa ja sileä, keltainen tukka oli aina kiiltävä jakauksen molemmin puolin ja pingoitettu pienelle, lujalle nutturalle niskaan. Hän oli jo yli viidenkolmatta. Luuli, että hän oli kokenut jotakin elämässä. Vaan ei. Elämä oli ollut aina sitä samaa täällä kotona, mitään erityistä kokemusta ei se ollut tarjonnut. Jo alle kymmenen vuoden oli hän ollut se sama vakava, kotoinen suuren talon tytär. Kotiaskareissa olivat vuodet huomaamatta kuluneet ja yksinäisyydessä ajatus yhä tasaisemmaksi käynyt. Ei hänestä olisi ollut palvelusväen kanssa elämöimään, ja hän pysyikin erillään. Olisipa hän ollut tylykin, ellei hän olisi ollut ajatteleva ja ymmärtäväinen.

Niin olivat vuodet hänen kohdaltaan kuluneet, kunnes vihdoinkaan ei voinut välttää sitä kysymystä, mihin taloon siirtyä emännäksi olemaan ja kuolemaan. Kauemmin kuin paikkakunnan toiset tyttäret oli hän kotokenkiä kuluttanut. Eipä köyhempänä olisi siten kannattanut. Eipä ottajaakaan olisi sitten ollut. Vaan hänen myötäjäisillään ja hänen kotitalostansa naitettiin toki yksi tytär vanhempanakin talolliselle kenelle tahansa. Eikä tarvinnut huonoa huoliakaan, oli parasta, mitä katsella. Ja kun veli tuli tänä kesänä täyteen ikään, oli ollut puhe, että silloin päätös viimeistäänkin oli tehtävä. Ja hän teki. Hän valitsi Kuuselan nuoren Pekka-isännän.

III

Kun Loviisa maito-aittaan mennessään näki Nymanin kujan aidalla tupakoimassa, pisti hän pytyn aitan pöydälle ja tuli kättelemään tulijaa, sillä vieras oli hänen mieleisensä. Pappi laskeutui aidalta ja tuli vastaan.

"Mistä kaukaa nyt tullaan?"

"Koivistolasta päin."

"Mitä pastorille kuuluu?"

"Ei entistä enempää. Mitä vaan tänne?"

"Ei entistä enempää."

"Tuntuipa kuuluvan."

"Kuka siitä jo kieli?"

"Onhan niitä kieliviä. Onneksi olkoon."

"Kiitoksia, miksipä lienee."

"Varakas on talo."

"Sanovathan ne siinä vähä varojakin olevan, mikäpä heidät tiennee. Isä se on teitä kaivannut kerran jos toisenkin."

"Vai on kaivannut. Eläpäs ukkoa, eh-heh."

"Käydäänpäs tupaan."

Loviisa ei varsin vienyt pappia isä-ukon luokse. Tottapahan näki, kun sattui, mikä vieras se tuli.

Tuvan lämmin löyhähti ovessa vastaan ja vastaleivotun leivän tuoksu muistutti nälän mieleen. Hän kävi penkille istumaan. Suuri, aurinkoinen tupa oli tyhjä. Loviisa näkyi pyörähtävän ruoka-aittaan ja tuli kohta tuoden leipää ja voita pöytään.

"Tokko sitä on einehdittykään", kysyi hän mennessään ja vastausta odottamatta oli hän jo poissa ja palasi silakka-astian ja viilipytyn kanssa.

"Ei tässä ole mitään ruokaakaan, ja kun heinässä ovat, niin — pastori on hyvä ja maistaa siitä mitä on."

"Kiitoksia."

Hyvältä maistuikin. Olihan päivää jo hyvä kappale kulunut.

Loviisa pani kahvipannun lieden hiillokseen ja ryhtyi sitten lisäämään kohoavia leivän ja rieskan juuria.

"Olisi sitä minullakin ollut pastorille vähä asiaa", sanoi hän sitten vaitiolon jälkeen.

"Minkälaista olisi ollut?"

"Olisi kirje ollut kirjoitettava. Ei ole kynämiestä maille sattunut."

"Kirjoitetaanpa vaan."

"Eihän se näiltä koulunkäymättömiltä synny."

"Kuuselan Pekka se kirjoittaa."

"Näkyyhän tuo yrittelevän."

"Sopiipa opetella, kun sinne joutuu."

"Eihän sitä sitten enää tarvitsekaan. Ja toimeenhan tuota on tultu tännekin asti, ei sen puolesta. Vaan suotta ajattelin, kun pastorikin tähän sattui."

"Kirjoitetaan, kirjoitetaanpa vaan. Onko Lienakin heinäniityllä, kun ei tässä näy?"

"Pihamaalla eikö tuolla liene."

Liena oli loisvaimo, joka asui lapsineen yhdessä tuvan nurkassa. Toisessa, karsinannurkassa, ikkunan alla asui Filemoni Vehviläinen, suutari. Filemoni tulla kompurteli juuri sisään, seisahti keskelle lattiaa ja sylkäisi. Sitten ruopaisi hän korvallistaan ja sääret lonkallaan meni ja tervehti vierasta.

Jo toistakymmentä vuotta oli hän talossa asunut, siihen sattumalta tullut ja siihen jäänyt ilman pitempiä välipuheita. Hän paikkasi kyläläisten kenkiä, tekipä jonkun parin uudenkin, vaikka ei aivan taitoniekkojen tavalla.

"Eikö Filemoni ollutkaan heinäniityllä?"

"Oltiin, vaan pois tultiin. Olisi nuo Annan kengät tuonne mökille pois vietävät ja toiset vielä paikattavat — heh —."

"Joko ne pian sieltä pois joutuvat", kysyi Loviisa.

"Tuossa paikassa ne tulevat."

"Pitääkin sitten päivällispuuhiin ryhtyä. Ne ovat siellä Mustallasalolla yömyötyrissä olleet", selitti Loviisa papille mennessään.

"Heh-heh, on se huoletonta tuon joukottoman olento, ei ole kuka siinä edes terhentäisi, ole pitkin tahi poikki." Se oli Filemonin tavallista kehumista. Filemoni oli vanhapoika.

"Ota terhentäjä."

"Heh-heh, vai terhentäjä. Sitä tässä leivällä elättämään. Tuota tuossa olen usein mietiskellyt", hän raapaisi korvallistaan, "että eikö tuo liene enemmän nurinkurinen järjestelmä, että otapas vieras ja elätä se. Ja minkätähden pitää minun se elättää? Heh-heh, jonkin joutavan tähden, vennonvierasta — elätä koko ikäsi."

Lois-Liena oli tullut tupaan ja käteltyään vieraan tervetulleeksi ehätti jo keskeyttämään Filemonia:

"Ei se Vilemooni raskisi."

"Ei se raskisi, eikä se synnillisyyttä sinne asti laskisi. Mitä? On se niitä miehiä miehikseen."

"Olipas nuorena ollut", härnäsi Lienakin vieraan vuoksi.

"Mitä oli ollut, sanoppas?"

"Vaimopuuhissa vaan."

"He-hee, päässähän se lienee pyörinyt ennen minullakin joku ajatus, mikä lienee pyörinyt."

"Mikä ajatus", kysyi pappi.

"Mikä. Vaimon ottopa tietenkin, niinkuin muillakin hulluilla. Se
Kärsämäen Anna Sohvi olisi muka saada pitänyt, jo olisi pitänyt —."

"Et saanut?"

"En. Ei tuota tullut kysytyksi, kysymättä kun jäi."

"Mitenkä jäi?"

"Jäi kuin jäi. Se kun oli vaan lihan himo, mitäs se muuta koko puuha. Se kun nousi nuorena ja pakkasi päähän. Mutta kun se nousi, niin annas, oli minullakin temppuni, että se alas painui."

"Kyllä noista kuului", sanoi Liena. "Temput oli ollut."

"Minkälaiset, kerrohan", sanoi pappi.

"Minä kun menin metsään, kun halu oli vaimoa ajatella, menin metsään ja riisuuduin ihka alasti. Ja sanoin: 'Tässä on, Herra, palvelijas.' Ja sitten keräsin tukon noita vihulaisia ja hakkasin tätä palvelijata niin, että eikös sen himot hävinneet. Ja kun ruumis synnintuntoon pääsi, menin vielä muurahaispesään ja annoin luontokappalten hakata ruumistani ja niidenkin siinä sitä kuritusta ja Herran nuhdetta harjoitella. Tokkos nytkään erkanet, synti, sanoin. Ja erkanihan se kuin erkanikin. Eipä se vaimoa mieli sitten enää tehnyt."

"Jos ei isälläsikään vaimoa ollut", sanoi Liena kitisevällä äänellään ja vilkaisi pappiin, "eipä sinuakaan olisi ollut."

"Voipi olla", sanoi Filemoni. "Vaan miehetön se äitivainaja olla taisi, koska en minä niitä isänpuolia siinä sen luona nähnyt. Ja siksi toisekseen, olisiko tuo noin suuri tuo vahinko, jos tuota tulemattomaan tilaan jäikin, vaikka eipä silti, mikäpä tuota, jos tuota tuolta tulikin, joutipahan elää ja nähdä tämän nähtävänsä."

"Annapahan sitten tulla muidenkin näkemään", sanoi pappi.

"Tulkoot, ehee, vaikka poissa pysyvät minun puolestani. En minä heitä ilmoille auttamaan rupea, ehee. Sitä tuota henkipidintä kunhan jaksaisi itsellensäkin, on sitä siinäkin tekemistä. Ja kun ei Sanassa eikä muussakaan laissa ole veroitettu siihen ulostekoon, että elätä vaimo vierelläsi ja jälkeläiset jäljessäsi, niin että kun sitä ei rikkeeksi katsoa voine, niin jouti olla. Etenkin kun tällä kylällä vähänlaiseen on suutarin työtä, niin naipas siihen sitten, siinä sanot ihmeillä olevasi."

Hän ruopaisi korvallistaan, sylkäisi ja pienet tihrusilmänsä katsoivat miettivästi, kun hän sääret lonkallaan siinä seisoi ja jäi ajattelemaan näiden maallisten asioiden menoa.

"Jotta niin vähällä kuin mahdollista tämän matkasi taivaltaisit, eiköhän se lyöne enemmän niinkuin Sanankin kanssa yhteen."

"On se niinkin", sanoi Liena. Vaan on se niinkin, että:

"Kristus sen kuitenkin vahvisti,
Lahjall' ja ihmeell' kaunisti,
Niinkuin Johannes sanoo."

"Sanoi mitä sanoi", mörähteli Filemoni tuvan ovessa mennessään.

"Niin, niin", huokaisi Liena.

"Mitenkäs se Liena on jaksanut", kysyi pappi.

"Terveenä, Jumalan kiitos, on oltu. Ja terveys sehän on paras Jumalan lahja."

Liena pani kahvipannunsa Loviisan pannun viereen. Piti pastorin hänenkin vieraanaan olla. Paljosta oli hän pastorille kiitollinen. Eipä hän ilman pastoria siinä terveenä seisonut.

Lienakin oli pitkä ja laiha kuten Loviisakin, mutta hän seisoi aina eteenpäin kumarruksissa ja kurotti päällään. Suuret kädet riippuivat raskaina sivuilla. Huivia piti hän yötä päivää päässä, ja se oli vedetty korvien taakse vähän kuulon takia. Puhuessaan puristi hän suupieliä lujasti ja ääni tulla kitisi hampaiden lomitse, ja kulmakarvat kohosivat puoliväliin matalaa otsaa.

Hän oli hurskas ja Jumalan sanalle taipuvainen. Ja hän huokaeli aina. Kuitenkaan ei hän ollut riitaisa eikä toraisa kuten hurskaat vaimot usein. Kun häntä vain ohjattiin, taipui hän ymmärtämään. Hän oli miettinyt paljon itseksensä etenkin juuri tätä Pyhän Sanan puolta. Ja kaikki asiat otti hän tunnolleen vakavasti ja koetti mielessänsä elää niinkuin viisaiden ja siviäin tulee, ja niinkuin viimeinen päivä jo huomenna olisi. Sillä kuka tietää, kauanko armonaikaa itsekullakin on. Ja kuka tietää, mikä raskautus mitäkin milloinkin odotti. Oli häntäkin jo koeteltu, että hän tiesi Herran ankaran vihan ja koetuksen kuin murskaavan nyrkin iskevän ja typertävän luomakuntaa. Niin että kun hänkin vuosia muutamia sitten, miehen ensin menetettyään, tukahdutti makaamalla kastamattoman lapsensa, oli koetus käydä hänelle ylivoimaiseksi. Hänen sydäntään repi ajatellessa, pääsikö lapsi taivaaseen, vai joutuiko se helvetin tulen tuhottavaksi. Hän etsi Sanasta selvitystä. Vaan Sana oli ankara. Ja yhä sekavammiksi ja ristiriitaisemmiksi muuttuivat ajatukset. Hän riensi joka sunnuntai kirkkoon, paalusti jalan pakkasessa pitkät talvitaipaleet, eikä rauhaa saanut. Hän söi vain paljasta leipää ja joi vettä, paastosi ja kidutti itseänsä. Vaan selvyyttä ei tullut. Sitten säästi hän rahoja, osti postillan, joka olikin lempeämpi kuin Pyhä Raamattu. Kuin kaste nääntynyttä nurmikkoa, kuin sade kuivunutta viljaa, virkistivät ne sanat hänen sieluansa. Jumala olikin lempeä Isä lapsillensa, anteeksiantava ja sovittava, eikä kostava tuomari, niinkuin Raamattu enemmän opetti. Ei hän viattomia suoraan kadotukseen heittänyt, vaan tiedottomaan välitilaan armossaan asetti, siksi kunnes omakseen otti. Sillä kaiken, jonka Hän luonut oli ja joka avuttomana Hänen luokseen palasi, otti Hän syliinsä rakastaakseen sitä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kuka oli avuttomampi kuin lapsi? Kuka otollisempi Hänen sylissään rakkauden sijan saamaan? Kiitetty, kiitetty, Sinä Isä, ikuisesta viisaudestasi. Ja niinpä ei hänenkään syntinsä, kun hän lapsensa Isän syliin saattoi, ollut niin toivottoman raskas, ettei sitä anteeksi saisi. Hän alkoi jo rauhoittua, kun hän kerran lukiessaan tuskalla tajusi, että postilla puhuikin iäisyysopissa ristiin Pyhän Raamatun kanssa. Entinen tuska kohosi moninkertaisena ja epätoivo ei antanut yön lepoa, päivän rauhaa. Mitä hänen oli tekeminen, mihin uskominen, kun pyhät sanatkin olivat sekavat? Ja kun hän Loviisalle tuskiansa voihki, särki se Loviisankin sydäntä ja hän mietti, mitä olisi tehtävä. Silloin keksi hän, että Lienan olisi mentävä pappilaan rovastilta itseltään kysymään. Kukas ne asiat paremmin kuin rovasti tunsi.

Liena meni kirkolle, kantoi postillaa nenäliinanyytissä, näytti sitä papille ja kertoi tuskistansa.

"Onhan sinulla Pyhä Raamattu", sanoi pappi, "mene ja tutki sitä, muu on perkeleestä."

Muuta ei tarvittu. Kun Liena muisteli muutamia Raamatun paikkoja, jotka polttivat hänen mieltänsä ennenkin, kasvoi hätä niin suureksi, että hän sekaantui kokonaan järjiltään. Hän syytti itseänsä sillä, ettei hän edes arvannut lastansa hätäkasteeseen panna, ennenkuin tuho oli tulleilleen, ettei se silloin, niinkuin nyt, olisi kastamattomana ja saastaisena tuomioon vikapää ollut. Jopa hän joskus pyrki mielessään syyttämään itse Herraa siitä, ettei Hän lasta vaaralta suojellut, niinkuin Hänen suojata tulisi. Eikö Hänen olisi pitänyt olla lastensa turva ja hoiva? Eikä se kivi, johon kompastui. Eikä se kosto, joka ikuista kirousta kylvi.

Liena menetti unensa ja puhe kävi sekavaksi. Yöt voihki hän ääneen ja höpisi itseksensä armosta ja Pyhästä Sanasta. "Voi, voi, mikä piti tulla", huokaili hän väliin. Sitä oli kestänyt jo neljättä kuukautta.

Silloin syyskesästä sattui Nyman tulemaan Koppelmäelle ja kuuli asiasta. Liena hoki hänelle vain että: "Kastamatta jäi, kastamatta jäi", ja mielettömän avuton katse silmissä tuijotti hän ympärilleen. Ja silloin keksi Nyman sen ja sanoikin sen Lienalle varmasti ja vakuuttavasti, että Herra oli unessa ilmaantunut hänelle ja sanonut: "Käy ja kasta hautausmaalla sen Lienan ristimättömän pojan hautakumpu, että hän rauhan saisi." Ja sitä varten oli hän nyt matkalle lähtenyt ja ensi yönä taivaltaisi hän kirkkomaalle, niin oli unessa käsketty. "Sinä Herran valittu." Liena syleili pappia ja uskoi. Ensi yön seutuun ei Nyman näyttäytynyt. Liena valvoi ja odotti. Aamusilla tuli Nyman ja sanoi: "Mene rauhaan, Liena, ja nuku, sinä Herran palvelija, sillä täytetty on se, joka täytettämän pitää. Eläkä murehdi niistä, jotka minun murheitani ovat, sanoo Herra. Maailman olen minä luonut, enkö minä sitä hoivata taida. Avaruuteen olen minä maailmat siroittanut, ja minun käsialoistani puhuvat avaruuden ääret. Mikä olet sinä ihminen, että sinä minun viisauttani ja oikeuttani epäillä uskallat? Sinun syntisi ovat suuret, vaan minun armoni on suurempi ja sylini avarampi kuin mitä sinun ajatuksesi käsittää taitaa. Minun helmani on unohdus ja minun sylini anteeksiantamus ja sovitus. Sillä kaikki on minusta ja hukkuu minuun, eikä mitään muuta ole paitsi minä. Elä pelkää siis lähestyä sinun alkujuurtasi, ihminen. Sillä mitään ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen sovituksen saaman. Mene siis rauhaan, sanoo Herra sinulle minun kauttani. Mene ja nuku huolistasi, sinä Herran pieni palvelija, ja hoida sitä leiviskääsi, joka sinulle annettu on."

Nyman pani kylmän kääreen Lienan päähän, ja Liena nukkui rauhallisesti koko sen päivän ja seuraavan yön ja heräsi selvänä unestaan. Kun hän oli siksi voimistunut, istutti Nyman häntä suolahauteissa. Ja niin parani hän kokonaan. "Elä sinä sotkeudu Hänen asioihinsa", vakuutti hän Lienaa, "pidä sinä huoli vaan omistasi".

"Järjellä käsittämättömät ovatkin Hänen käsialansa. Niin, niin. Niin se on", ja Liena huokasi pitkään. Alituinen huokaileminen jäi jäljelle sairaudesta.

Nyman oli lopettanut aterian ja kiitettyään vetäytyi penkille. Lienan kolme lasta tulivat marjasta ja antoivat Loviisalle tuomisensa.

"Tervehtikääpä nyt pastoria kauniisti", sanoi äiti.

Lapset tervehtivät ja kävivät istumaan ovensuupenkille. Loviisa laittoi heille kullekin pitkät voileivät.

Vanhin tytär Karoliina oli hinteräjäseninen, heikko ja aivan vaalea. Suuret siniset silmät olivat ihmettelevät. Hän oli äitinsä silmäterä, ja Liinaharjaksi kutsui äiti häntä. Lasten isä, se Turus-vainaa, oli turha kehuskelija. Ennenkuin Karoliina syntyi, odotti isänsä poikaa siitä, mikä ajatus hänellä siinä lienee ollut, että poika sen muka olla piti. Se kehua äyskäröi vain, vaikka Lienaa niin hävetti, kun lapsikin syntyi liian aikaiseen, "tottumattomia kun oltiin niihin hommiin."

"No, poikako se nyt on", kysyi isä lapsen synnyttyä.

"Poika on, poika", sanoi auttajavaimo piloillaan. Ja mikä lienee Lienaakin riivannut, ettei tullut sanoneeksi. Isä piti lasta vain poikana, kunnes ristiäisissä tuli salaisuus ilmi. Vaan siitä lähtien ei se Turunen lasta isän silmillä katsonut. Niin suuttui. Viatonhan lapsi oli. Vaan mikä hullu lienee koko mies ollut. Vieläpä kerran ryypyspäissään väitti, ettei tyttö muka ollut hänen. Vaan auta Jeesus, sen Liena voi vaikka Jumalan edessä puhtaalla sydämellä vannoa, ettei hän ikinä muiden kuin yhden miehen kanssa ole yhteydessä ollut. Ja se mies oli hänen oma miehensä Jumalan ja ihmisten edessä. Sen miehen suhteen täytti hän sen, mitä kristillinen kirkko, laki ja lähimmäisen rakkaus vaatii. Ja joskin tyttö ennen avioa oli hankittu, niin Turusen se oli. Ja jos ne sanat olivat valhetta, kuivukoon kieli suussa, kummitelkoon haamu haudasta hänen edessään yötä päivää, ja jäykentykööt jäsenet kuten spitalitautisen, niin että mitä tuli tuohon Turusen puheeseen, niin puheita se oli, sapekkaita sanoja, ei muuta. Ja ettei Liena niille sanoille arvoa antanut, sen näki jokainen. Mitä hän humalaisen miehen sanoista. Ja nyt, kun mies oli muuttanut autuaitten asunnoille, sillä kauniisti se Turunen täältä läksi, vaikka äkkikuolema tapasi, niin ei Liena mistään kaunaa kantanut. Päinvastoin, hän oli velallinen ja Turunen velkoja. Ja ikäänkuin Turuseen vedoten pyysi hän anteeksi syntinsä aina. Niinkuin Turunen siellä olisi kelvollinen välittäjäksi.

"Autuas Turunen", sanoi hän sydämessään, "anna minulle ne syntini anteeksi, joita sinä antaa voit. Loppuja olisi minun sitten Itseltään helpompi saada."

"Oletkos sinä tehnyt syntiä", kysyy miehen ääni hänen sydämessään.

"Olen, näethän sinä läpi sydänten. Vaan mitä tulee niihin rukiisiin, joita käteni luvattomasti halasi, ja joita otin, olivat ne vaan tähteitä, vaan kapanmaksu-tähteitä, niin ettei niillä hinkalorukiin arvoa ollut. Ja niistä maksoin, kun tunto rupesi soimaamaan, vaan maksoin liian vähän. Ja mitä tulee niihin villoihin, joita Autiovaaran emännälle kehräsin, ei niitä ollutkaan puolta viidettä naulaa, oli alun kolmatta, vaan kun niillä ei ollut puntaria ja se emäntä on höperö ja tiukka oli talvi."

"Nämä synnit ovat kepiät kantaa, ne annan minä sinulle anteeksi, sinä hurskas ja toimelias vaimo, joka kuormasi kärsivällisesti kannat."

Ja näissä ajatuksissa vettyivät aina Lienan silmät ja itku pyrki kurkkuun ajatellessa, ettei hänen vaelluksensa kuitenkaan niin syntistä ollut kuin monien muiden. Tuossa oli isättömiä lapsia ihmisiksi saatettava, niitä ruokittava, niitä verhottava. Ja ehtihän hän Sanaakin harjoittamaan. Ja sanaa muistaessaan otti hän kesken askareenkin aina pärevakastaan vanhan virsikirjan ja veisata kiekautti jonkun virren ja luki ääneen toista. Useita osasi hän ulkoakin. Ja luettua oli sydämessä sama tunto, kuin jos olisi kirkossa käynyt. Niin kuivasi suuta, että ajattelemaan pani, että eiköhän olisi kiehauttaa vähä kahvia. Ja hän pani kirjan pois ja kiepsahti vikkelänä pannunsankaan ja puhdistetuin sydämin jatkoi päivän askareita taas. Siten menivät päivät.

IV

Loviisan kahvipannu oli jo kiehunut, ja hän tarjosi kahvit papille ja meni askareilleen. Lienan pannu kiehui liedellä vielä.

Lienan sisar Kaisa, joka myös oli loinen ja asui vähän kauempana, astui tupaan nyytti kädessä, seisoi hetken ovensuussa ja sitten yhtäkkiä läksi kulkemaan, tuli ja toppasi jäykkää kättänsä sanoen:

"Terveisiä."

"Terveisiä, mitäpä kuuluu?"

"Rauhaa. Mitä teille?"

"Rauhaa."

Lapsia ei hän kätellyt.

"Menettekö antamaan kättä tädille", sanoi Liena.

"Terveisiä", sanoivat lapset vuorotellen.

"Terveisiä. Mitäpä kuuluu", sanoi Kaisa.

"Rauhaa."

Liena nosti jo pannunsa selviämään.

"Kuuma siellä on", sanoi Kaisa.

"Kuuma on", sanoi Liena.

"Sopii nyt heinää tehdä", sanoi Kaisa.

"Sopii", sanoi Liena.

Sitten otti Liena sokerinhakkausvehkeet kirstunsa pohjalta polvelleen ja alkoi tuohisessa pienennellä sokeria. Lehmänsääriluu-vasaralla ja rikkinäisellä veitsellä naputteli hän taitavasti sokeriharkosta palat. Lapset keräytyivät ympärille, että jos muru lattialle lentäisi.

"Pääsettekö siitä."

Vaan kukaan ei käskyä kuunnellut. Lapsista oli arvokkainta tuo luuvasara, jolla heidän muistinaikansa oli sokeria särjetty. Se oli sileä ja kaunis luu, ja lovi oli jo sen päähän kulunut.

"Antakaa, äiti, minä pienennän, minä teen hyvin pieniä enkä säre muruiksi", pyysi Karoliina.

"Pääsettekö siitä", uhkasi äiti.

Joku pieni muru sirahti lattialle. Lapset ryntäsivät nokkimaan sitä.

Loviisa pistäysi taas tupaan, askarehti lieden luona. Ja kun sai kätensä vapaiksi, meni hän vieraalle kättä pistämään.

"Terveisiä."

"Kiitoksia. Mitä kuuluu?"

"Rauha. Mitä vaan tänne?"

"Rauha."

Ja vähän ajan päästä sanoi taas Kaisa:

"Kuuma siellä on."

"Kuuma on."

"Sopii nyt heinää tehdä."

"Sopii nyt tehdä."

Sitten taas oli äänetöntä. Pappi kuljeksi tuvassa tupakoiden. Kaisa istui penkin reunalla ristissä käsin ja pyöritteli peukaloitaan. Liena tarjosi papille kahvit, jotka hänen välttämättä piti juoda. Sitten oli Kaisan vuoro. Liena istuutui rahille ja vastakkain Kaisan kanssa hörppivät he tulista kahviansa. Oikea käsi oli suorana sojossa ja piteli vajaata kahvikuppia, ettei hameelle kahvi tippuisi, ja vasemman käden sormien päällä höyrysi ja lainehti tulinen teevati, kun sitä heilutti ja puhui siihen.

Hyyh-hyyh kuului vain hörpätessä.

Ja tyytyväinen ilme levisi kasvoille. Kyllä oli tuo kahvi poikaa. Se kiersi ja varisti niin sydänalaa. Ei parempaa rohtoa tarvinnut.

Kun kolme kuppia oli juotu ja paritsat päälle maistimiksi, ojensi Liena sokerimurut lapsille, jotka mennä teuhasivat heti ulos. Pannu pantiin hiillokselle lepäämään, ettei jäähtyisi. Kaisa pyyhki hihansuulla hikisiä kasvojansa.

"Kuuma tuli."

"Kuuma."

"Mitenkä teidän puolellanne jaksetaan", kysyi Loviisa.

"Hyvästi, mikäs siellä on jaksettaessa." Kohta kuitenkin lisäsi hän:

"Meidänkin emäntä se sai pieniä."

"Vai sai."

"Sai. Niin se pyysi, että jos Loviisa tulisi saunoille."

"Pitääpä tulla. Poikako on vai tyttö?"

"Tyttö."

"Tyhjä vaivapa oli sitten jonkun mielestä", sanoi Liena.

"Jos ei olisi vaimoja, eipä olisi miehiäkään", sanoi pappi. "Ja jos ei olisi miehiä, jäisipä tupakka tekemättä."

"Niin se on", sanoi Kaisa.

Liena kaatoi vielä Kaisalle kupin kahvia.

"Ota", sanoi.

Kaisa hörppi sen.

"Mitenkä se Tahvo siellä jaksaa", kysyi Liena.

"Niin, mikä Tahvo?"

"Se veljesi Tahvo?"

"Niinkö se veli Tahvo? Huonosti se Tahvo jaksaa. Eikö tuo kuolema tuolle tulle, kun tohtori kuului kieltäneen potaatin syönnin."

"Oh hoh, vai on Tahvorukan asiat niin huonosti", huokasi Liena.

Kaisa kohosi yhtäkkiä ylös, meni ja tökkäsi jokaiselle kättä ja katosi.

"Jos Liena käväiseisi kodassa, siellä on rokkapata tulella. Jätän sen
Lienan toimitukseksi", sanoi Loviisa.

"Jättäkää vaan."

Tuvan painavassa kuumuudessa ja äänettömyydessä kuului vain sirkan iloinen sirinä uunin takaa ja kohoavien taikinakorvojen pihinä penkiltä.

V

Nyman vetäytyi pihamaalle pitkälleen. Siinä oli hyvä olla.

Tuolla näkyivät vedet ja metsät. Täällä ihmisten asunto viljapeltojensa keskellä, jotka olivat kuin suojaava muuri sen ympärillä. Tuolla oli taivas, täällä maa. Aurinko valoi tuhlaamalla siunaavia säteitään, polttaa hellitti ja kypsytti. Ja raskaana painui tuoksuista täyteläinen ilma pitkin kaareilevaa maanpovea.

Siinä oli hänenkin hyvä ajatella ja hyvä ajattelematta olla. Lepäsi vain kuten lapsi äitinsä rinnoilla ja antoi ajan mennä.

Ja sitten uneksi hän kevyesti, kuten lapsena uneksitaan. Uneksi kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän oli näkevinään, kuinka Isä Jumala istui tuolla omassa taivaassansa mahtavana ja rikkaana kuten suurtilallinen ainakin ja katseli omiansa ja toisten hallitsijoiden käsialoja, taivaankappaleita, joissa elämä, ihmeellinen ja rikas, kumpusi täyteläisenä elottomuuden sylistä, joissa sielullinen toiminta ja luomistyö jatkui yhä ainetta hioen ja ihmeellisiin muotoihin sitä kirkastaen. Mitä oli maassa siihen nähden? Niinkuin kivi, jota vedet huuhtovat ja kuluttavat kuultavaksi, niin ihminenkin, kun maan surut, murheet ja köyhyys ahdisti, kului ja alkoi kuultaa. "Sielullinen olento, tietävä ja tunteva", ajatteli Jumala, "maata ei se enää ole". Vaan toisten taivaankappalten hallitsijat pudistivat päätänsä ja hymyilivät.

Lienan lapset, jotka pihalla leikkivät, lähestyivät ujostellen pappia. He olivat vanhoja ystäviä. Kuitenkin lapsia aina alussa ujostutti ja vähän pelottikin papin synkkä ja musta ulkomuoto.

"Tulehan tännemmäksi, Iida, katso minulla on sokeriakin."

Hän kaivoi taskustansa kaksi sokeripalaa ja jakoi ne lapsille.

"Onko kaupungissa paljo sokeria", kysyi Kalle, keskimmäinen lapsista.

"On."

"Onko kaupungissa aina päivä?"

"Ei, miten niin?"

"Kun Karoliina niin sanoo."

"Kun minä niin luulin", sanoi Karoliina.

"Kaupungissa on yö ja päivä kuten täälläkin."

"Vaan Kallepa sanoi, että kaupungissa asuu enkeliä."

"Enkelit asuvat taivaassa."

"Ja kun ihminen kuolee, tulee se enkeliksi", sanoi Karoliina jo rohkeammin. "Kaikki ihmiset, jotka ovat hyviä, tulevat enkeleiksi."

"Niin", sanoi Kallekin ja nyökäytti totisena päätään.

"Syövätkö taivaassa sokeria", kysyi nuorin Iida.

"Syövät", sanoi Kalle.

"Mistä sinä tiedät", kysyi pappi.

"Minä näin", vakuutti Kalle. "Näin, kun Jumala astui kivikkoahoa, eikä tukistanut minua. Vaan enkelilläpä oli suuri sokeriastia kädessä ja kun se söi, tukisti Jumala."

Kalle väänsi kasvojansa, niinkuin häntä olisi tukistettu.

"Eipäs", sanoi Karoliina.

"Tukisti, se on vihainen."

"Kalle on nähnyt unta", sanoi pappi.

"Vaan se on vihainen."

"Se on hyvä", sanoi Karoliina.

"Enkelitpä ovat vielä parempia", väitti Kalle, "ne ruokkivat pieniä lintuja talvella."

"Elä sano, Kalle, että parempia, Jumala heittää suuren kiven päällesi, jos kuulee."

"Eihän heitä minun päälleni", kysyi Iida peloissaan ja tarttui pappiin.

"Ei heitä lapsen päälle."

"Eikä vie taivaaseen?"

"Ei vie."

"Minut saa viedä", sanoi Karoliina vanhemman itsetietoisuudella.
"Siellä on hyvä olla. Kaikilla Jumalan lapsilla on hyvä olla."

"Ja minut saa viedä", sanoi Kalle, "minä rupean siellä Jumalan renkipojaksi."

"Vaan ei taivaassa ole peltoja", sanoi Karoliina. "Siellä kasvaa vaan kukkia."

"Minä kastelen kukkia."

"Ja minä poimin marjoja", viehättyi Karoliinakin ajattelemaan.

"Ovatko kaikki ihmiset Jumalan lapsia", kysyi taas Kalle.

"Ovat."

"Vanhat miehetkinkö ovat Jumalan lapsia?"

"Ovat kaikki."

"Hi-hi-hii", se Kallea nauratti. Että vanha isäntäkin on vain Jumalan lapsi ja Jumala saa piiskata häntä mielin määrin, jos tahtoo.

"Ei saa nauraa, kun Jumalasta puhutaan", sanoi Karoliina ankarasti.
"Jos se näkee."

Kalle kävi totiseksi.

"Jos se näkee", uhkasi Karoliina, "niin tuliseen järveen heitetään ja kattilassa keitetään".

Iida tarttui papin kaulaan.

"Eihän minua heitetä?"

"Ei heitetä."

"Eikä Kalleakaan?"

"Ei ketään."

Kallekin katsoi kauhuissaan silmät selällään. Häntä pöyristytti aina se tulinen järvi käärmeineen, josta äiti virsikirjasta aina luki. Sinne jos joutui.

Vaan yhtäkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kun hän taivaalle katsoi.
Pois haihtui pelko kuin tuulen puhaltamana.

"Katsokaa, pääskynen, miten ylös se lentää, nyt ei sitä enää näy."

"Ei näy."