Produced by Tapio Riikonen

JUSSI JA LASSI

Kirj.

Maria Jotuni

WSOY, Porvoo, 1921.

"Jussi ja Lassi" sisältää piirrelmiä lasten elämästä, suoranaisia poimintoja heidän omista jutteluistaan, kun samalla tapahtuva leikki ja liikehtiminen on jätetty kuvaamatta. Lasten omien lauseiden avulla on koetettu saada esille heidän orastelevia ajatuksiansa ja nopeasti läikehtiviä kuvitelmiansa tuolla levottomalla heräämis- ja ulottelemiskaudella (6-8 v.), jolloin ei vielä säännöllinen työ eikä ulkoa omistetut opit paljon kangista heidän ajatustansa. Houkutella näkyville heitä, sellaisena yrityksenä pyytävät seuraavat vaatimattomat sivut olla.

M. J.

Oli kaksi pientä poikaa, Jussi ja Lassi, jotka eivät olleet koulussa vielä. Jussi oli seitsemän, Lassi kuuden vuoden vanha.

Heidän päivänsä kuluivat niinkuin poikien tavallisesti siinä iässä. Vähän he lukivat ja kirjoittivat kotona, mutta enimmäkseen he leikkivät ja telmivät. Luulenpa, etteivät he olleet maailman vallattomimpia poikia, mutta luulenpa, etteivät olleet kilteimpiäkään. Ei, eivät he kilteimpiä kuitenkaan olleet.

He näet olivat jostakin saaneet sellaisen käsityksen tahi uskon, että tämä maailma olisi ollut aika soma, ihan mukiinmenevä maailma juuri sellaisena kuin he sen näkivät, ellei suurten taholta esteitä olisi ollut. Se olisi ollut aika hyvä telmimispaikka kaikkine laitoksineen ja vehkeineen. Kaikki paikat houkuttelivat, nuo sähköpylväät, nuo katurännit, nuo portaitten kaidepuut, monenlaiset huonekalut, joiden juhlallisempia tarkoituksia he eivät käsittäneet.

Mutta oli se yksi suuri vika maailmassa. Oli kiellettyä kaikki, mikä houkutteli. Telmiä ei saanut. Vaikka olisi voinut telmiä tunnit, päivät, vuodet, ei, sadatkin vuodet, uupumatta, koskaan kyllästymättä. Jäsenet sitä tahtoivat. Ne tahtoivat huiskia ja kokeilla, pää tahtoi olla alhaalla, jalat ylhäällä, kädet jalkoina ja jalat käsinä.

Mutta ne olivat sitten keksineet, nuo aikaihmiset, että jokaisella lapsella piti olla äiti ja isä, jotka vartioitsivat lapsiansa. Se oli se keksintö, joka oli harmillisin, vaikka se ei muuten ollut huono keksintö.

Mutta ikäväksi ne tahtoivat tehdä maailman, nuo suuret. Kävellä aina kahdella jalalla, ei heittäytyä koskaan maahan, ei nauraa, vaikka koko maailma oli naurunaihetta täynnä ja vaikka itse maakin oli välistä haljeta pelkästä naurusta.

Oikeastaan hauskasti oli luotu maailma, kun oli elukkamaailma ja oli ihmismaailma. Elukat eivät olleet arvokkaita eikä niitä kehitetty. Ihmiset olivat arvokkaita, ja niitä aina vain kehitettiin. Mutta elukat olivat oikeastaan hauskempia. Niille voi jutella vaikka mitä, ja varmaan ne enemmän tajusivat kuin mitä ihmiset luulivat. Ja elukat eivät koskaan lapsia toruneet. Niin, ja elukoita kun oli vaikka minkälaisia.

"Hei, maailma, hei", miten siinä oli oikeastaan hauska olla.

Se oli pallo näet tämä maailma, ja se pyöri itsekin vimmatusti aina. Ihmekö, jos sen pojat pyörivät. Se oli pallo, sanoi isä, ja kaipa isä sen tiesi. "Hei, pallo vain." Kukahan oli heittänyt sen pallon kädestänsä pyörimään. Mutta suuri oli heittäjäkin silloin. Ja siinä pallossa oli sodat ja tykit ja koneet ja kaikki, eri mantereet ja kansat, siinä tapahtui kehitys ja kaikki muut suuret asiat, siinä eli monet eri maailmat, eläinten maailma, lasten maailma ja aikaihmisten eli jättiläisten maailma.

I.

"Kun nyt on jätetty nuoruus ja vapaus ja ruvettu lukemaan ja kirjoittamaan kotona, on tietysti parasta, ettei muistele entistä elämää, vaan alottaa ihan uuden elämän samalla", sanoi Jussi Lassille eräänä päivänä.

"Mutta minä muistelen entistä elämää aina", sanoi Lassi.

"Muistelen sitten minäkin", sanoi Jussi. "Muistelen maallaoloa, lehmiä ja hevosia."

"Ja lampaita ja sikoja."

"Ja muistelen talvielämää, lumilinnoja, kelkkamäkeä, jouluaikoja ja lumisotia", jatkoi Jussi.

"Ja kaikkia ystäviä, Mailia ja Tyttiä ja Väinöä ja Juliaa", sanoi
Lassi.

"Kyllä elämä ennen oli toista."

"Oli."

"Vaan nyt täytyy kehittyä vain."

"Mitähän varten", kysyi Lassi.

"Että oppii ihmisiksi, sitävarten", sanoi Jussi.

"Vaan miten oppii ihmisiksi?"

"Siten, että on aina vakava, ei naura enää eikä koske huonekaluihin."

"Niin."

"Ei kaada niitä, ei tee torneja niistä enää."

"Ei saa tehdä."

"Eikä hypi eikä heitä kuperkeikkaa sohvalla."

"Eikä ryömi elukkana."

"Eikä kuluta sukanpolvia. Sitä eivät aikaihmiset siedä."

"Ei. Ei mitään tehdä milloinkaan, se on kiltteys. Olla vain. Ja mennä kouluun ensi syksynä."

"Kyllä ennen oli toista", sanoi Jussi. "'Hairale' sanottiin, kun mäessä mentiin. Se oli riemu!"

"Ja 'kankelo' sanottiin, ja silloin oli vielä suurempi riemu, kun hyppyrissä kaaduttiin. Niin hairale se kankelo ennen aina."

"Ja niin kankelo se hairale."

"Ja muistatko, kun pesät lumesta laitettiin ja karhuina oltiin?"

"Hairale."

"Ja ihmiset ennen olivat parempia kaikki. Maalla tulevat aikaihmisetkin paremmiksi."

"Niin tulevatkin. Onko sinulla ikävä maalle", kysyi Jussi.

"Onko sinulla?"

"On minulla ikävä. Ei sitä ikävää tarvitse hävetä, uskotko?"

"Ei tarvitse. Se oli meidän lapsuus. Sillä siellä oli hyvä. Ja kun hyvä loppuu, tulee vanhuus. Ja vanhoina voivat ihmiset asua vaikka kaupungissa."

"Ja onhan täälläkin rautatankoja kaduilla, niissä voi heittää kiepun."

"Kielletty", sanoi Jussi.

"Ja hätätilassa voi hypätä kasarmin tallirakennuksen katolta, muistatko?"

"Kielletty", sanoi Jussi. "Siitähän ne toruivat juuri."

"Minä sanoinkin, että on niitä huvituksia kaupungissakin, mutta ei saa huvitella."

"Mutta kirkkopuistoon voi juosta, siinä voi hengittää, siinä on puita, puut imevät ilmasta ravintoa, kun käy siihen hengittämässä, ja antavat ihmisille puhdasta ilmaa sijaan, niin rakkaita puut", sanoi Jussi.

"Kuten kaikki kasvit ja elukat", sanoi Lassi. "Ne ovat parhaita maailmassa."

"Mutta parempia ovat koneet ja keksinnöt, uskotko? Ja voi ihminenkin olla soma."

"Voi olla. Mutta maailman ne osaavat tehdä ikäväksi, se on vahinko, vaikka siinä on naurettavaa."

"On."

"Sitten on heillä kaikki täynnä poliiseja ja sotamiehiä ja sellaisia. Ja sitten käy heillä aina ikäviä vieraita, joiden aikana ei saa telmiä eikä nauraa, mitä varten?"

"Sitä varten kun ikävyys on kiltteys."

"Sitä vartenko kouluunkin mennään?"

"Sitä varten. Ja kun pitää tulla isäksi, kun tämä isä on kuollut."

"Minä en tahdo tulla isäksi."

"Sinun pitää kuitenkin tulla."

"Minä en jaksa istua niin kauan yhdessä kohden enkä lukea."

"Isä jaksaakin lukea."

"Isä lukee kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä tuntia päivässä."

"Päivässä ei ole kuin kaksikymmentäneljä tuntia. Mutta kellossa kaksitoista."

"Mutta jos olisi kolmekinkymmentä, lukisi isä kaikki nekin, uskotko?
Äitinä on siksi parempi olla."

"Mies ei voi olla äitinä."

"Ei voikaan,"

"Mutta äiti meillä onkin kankelo."

"Niin onkin."

"Sillä vaikka toruu, niin aina kohta nauraa."

"Sellainen on oikea kankelo."

"Niin onkin."

"Vaan muuten ne molemmat jättiläiset ovat samanlaisia."

"Eivätpäs."

"Ovatpas."

"Mitenkä ovat?"

"Moraali, uskotkos, moraali on yhtä huono."

"Mitenkä niin?"

"Koska aikaihmisillä ei ole just' moraalia."

"On niillä."

"Eipä ole. Ne narraavat vain. Ja narraavat silloinkin, kun ei tarvitseisi."

"Eipä narraa."

"No muistatko, kun oltiin siellä tätilässä — ja ne leivokset, ymmärrätkö —"

"Olivat hyviä, olivat!"

"Hairale, valhetta kaikki. Äiti sanoi, ettei sota-aikana saa leivoksia, hairale, niitä saa. Sellainen on oikea pläiskävalhe."

"Hyi, kun sanot rumasti."

"Koska se on rumaa. Onko siinä moraalia?"

"Mutta kun siellä sanoit siitä, sinua toruttiin."

"Kun minä en muistanut, että siellä oli vieraita, ja vieraille ei saa totta puhua."

"Sinä sanoit kaikkien kuullen, että milloinka äiti oppii totta puhumaan."

"Niin sanoin, koska hän ei opi. Sepä se."

"Mutta se ei ollut oikein. Ne nauroivat, ja äiti punastui."

"Eihän se koske, jos punastuu. Ei se ole piiskaus. Ja valheesta pitäisi piiskata, se on se."

"Mutta kotona sinua toruttiin."

"Se minusta onkin vaikeata, kun ei tiedä, milloin saa totta puhua. Sanoithan sinäkin Kalle-sedälle, että hänen viimeinen kirjansa oli roskaa ihan."

"Niinkuin isä sanoi sen äidille."

"Vaan sinun ei olisi pitänyt sitä hänelle itselleen sanoa, ähää. Siitä toruttiin."

"Mutta ei hetikään niin kauan kuin sinua, kun sanoit Pekka-sedälle, muistatko, kun istuit hänen sylissään ja hän hypitteli sinua polvellaan, niin sanoit yhtäkkiä, että sanopas, milloin se sinun moraalisi on villi."

"Äitipä sanoi."

"Isälle niin. Vaan ei sedälle sitä saanut sanoa."

"Minäpä en tiennyt sitä, ettei siitä saa puhua."

"Vauvi! Ja sinä kysyit vielä, että yölläkö se rupeaa aina villiksi."

"Niin, kun minä luulin, että moraali on koira."

"Kun moraali on kiltteys."

"Se oli minusta kuin suuri koira, ja niin minä luulin, uskotko? Ja siksi minä ajattelin varoittaa Pekka-setää, että olisi varovainen, jos se yöllä villiytyy."

"Sai taas äiti punastua ja käydä levottomaksi. Ja vedet sille tuli silmiin."

"Mutta Pekka-setäpä ei suuttunut. Hän hypitti minua ja nauroi ja sanoi minua mieheksi ja toverikseen."

"Miehet ovat mukavia."

"Ne ovat kuin karhuja, mutta kun nainen puhuttelee niitä, on kuin ne tulisivat sirahveiksi ja päivänpaistetta tulee heidän kasvoilleen, oletko nähnyt?"

"Olen. Ne pitävät niistä."

"Ne ovatkin hyviä muuten naiset."

"Mutta et sinäkään ole äidille hyvä aina."

"En, kankelo, en ole. Se onkin paha. Mutta minua joskus niin hirveästi hermostuttaa. Toisinaan saa leikkiä, toisinaan ei. Toisinaan saa ottaa tuolit, toisinaan ei. Sehän se ihan hermostuttaa."

"Eilenkin sinä murjotit."

"Niin murjotin, kun äiti rikkoi minun junani."

"Hän asetti tuolit vieraita varten. Vaan sinä menit pöydän alle ja äiti sanoi kiltisti 'tule pois', vaan sinä sanoit 'enkä tule', niin rumasti", sanoi Lassi.

"Niin sanoin, enkä tullut. Sitten saatte olla rauhassa."

"Ja kun sinä olit vaan siellä ja äiti kävi uudestaan vierasten aikana sinua sieltä pois pyytämässä, sanoit sinä, että äiti on paha. 'Ihanko totta', kysyi äiti kiltisti. 'Ihan totta', sanoit sinä ja sitten sinä sanoit tuon ruman jutun poliisista, muistatko?"

"Muistan", sanoi Jussi. "Minä sanoin äidille, että jos sinä aina kiellät, niin olet paha ja minä kirjoitan poliisille, joka on ikkunan alla, kirjoitan kirjeen ja panen siihen, että äiti on paha, ja viskaan kirjeen ikkunasta, ja silloin poliisikin tietää, minkälainen äiti minulla on."

"Mutta eipä äiti pelännyt, nauroi vain ja sanoi, että uskotko, Jussi, tottakin, että äiti on niin paha. Ja sinä sanoit, että niin minusta on."

"Ja niin tuntuikin. Silloin. Mutta ei nyt enää. Ja kun ihan kohta herkesi tuntumasta, menin äidin luo ja sanoin hiljaa sen korvaan, että erehdyin ja etten minä poliisille viitsi kirjettä kirjoittaa. Ja äiti tuli siitä niin hyvilleen kuitenkin ja sanoi, ettei se olisi ollut vaarallista, jos olisin kirjoittanutkin, vaan että vielä parempi on, jos pidän asian kodin salaisuutena. Kodin salaisuus? Niin kilttiä."

"Niin."

"Ei torunut, vaikka olisi saanut. Mutta en koskaan minä niin kirjoittaisi. Se ei olisi totta. Mutta hänelle saa sanoa kaikkea, tuhmaa ja muuta. Kun hän on oma, kankelo, oma."

"Ja minun omani."

"Ja sinun. Mutta ota sinä ihan omaksesi isä. Isä on parempi, se elättää meitä."

"Molemmat ovat yhteisiä."

"Mutta vanhana?"

"Sitten saat äidin."

"Minä laitan sille sitten tornin, kullasta vaikka. Minä kannan sen sinne. Ja muita ei saa sinne tulla. Minä hoidan sen, kun se on vanha. Ja kun äiti on kuollut, en ota toista äitiä koskaan. Kankelo. Ei ole minulla kotia sitten. Minä asun tornissa yksikseni! On niin ikävä iltasilla. On niin ikävä häntä, kun tähdet paistavat ja hänestä muistuttavat. Kankelo."

II.

"Tänä päivänä, vanhankirkonpuistossa, muistatko, kun jäätiin
Mannerheimia katsomaan, tuli siihen pahoja poikia kaksi", sanoi Lassi.

"Ne olivat katupoikia", selitti Jussi.

"Se toinen sanoi minulle, että hän ottaa minun sukseni. Vaan kun minä sanoin, että ne ovat pukilta, nauroi hän, näitkö."

"Niin ei olisi pitänyt sanoa."

"Mutta nehän ovat joulupukilta", väitti Lassi.

"Vaikka. No, mitä se sanoi muuta?"

"Sanoi, että sen parempi, ne ovat hänelle aiotut, on vaan tullut väärä osoite, ja nyt hän ottaa pois omansa."

"Oli hyvä, ettet ruvennut itkemään. Itkeä ei saa", varoitti Jussi.

"En itkekään."

"Ei, älä itke, vaikka mitä tapahtuisi."

"En. Ja kun se toinen poika sanoi, että napataanpa tuosta toisenkin pojan sukset, sanoin minä vain, että 'kankelo, sepä olisi kankelo'. Niin ne kaksi koulupoikaa, jotka siihen tulivat, sanoivat, että 'ei saa ottaa lasten suksia'. 'Me tapellaan teidän puolestanne', niin ne sanoivat. 'Kiitos', sanoin minä, 'pystymme me tappelemaan itsekin'. Mutta pahat pojat olivat juosseet tiehensä. 'Tehän olette oikeita poikia näemmä', sanoi se koulupoika."

"Kyllä koulupojat kaikki tietävät senkin, että me oikeita poikia olemme. Vaan yksi neiti kysyi minulta kerta, olenko minä pikku tyttö vai poika."

"Poikia me toki olemme. Ne talvimyssyt voivat olla tyttöjen myssyjä, niin alan arvella. Ensi talvena en myssyä huoli."

"Luuletko, että ne ovat tytön myssyjä", kysyi Jussi.

"Koska pojilla on karvalakit", selitti Lassi.

"Kankelo. Voisi äiti ostaa, kun hänellä on oikeita poikia, oikeat poikien hatut, sen hän saisi."

"Jospa hänellä ei ole kylliksi rahaa", arveli Lassi.

"Hänellä on rahaa", väitti Jussi.

"Vaan sota-aikana menee niin paljon. Ja täytyy olla tarkka. Rahat kun ovat isän. Isä kun tekee enemmän työtä", sanoi Lassi.

"Niin tekee", sanoi Jussi.

"Mutta ovat tytötkin hyviä, oikein hyviä, uskotko?"

"Ovat. Niinkuin Mailikin. Vaikka vasta kolmen vuoden vanha, tuntee kirjaimia ja muita aikaihmisten asioita."

"Minä en osaisi suuttua sellaiseen", sanoi Lassi.

"Enkä minä. Sellainen saisi tehdä minulle mitä tahansa, ja minä tottelen sitä, niin ihmeellinen se on, kun se on niin pieni", sanoi Jussi.

"Ja niin naurettava", sanoi Lassi.

"Niin naurettava, mutta ei pilkattava", arveli Jussi.

"Ei pilkattava", vakuutti Lassikin.

"Ei", sanoi Jussi. "Kädet sillä on pienet kuin nukella, minä ihmettelen niitä, minä katselen niitä, kun ne ovat hirveän somat, tulee niin hyvä olla, kun katselee niitä käsiä. Ja minä olen — arvaapas, mitä?"

"En arvaa", sanoi Lassi.

"Niinkuin iso ritari, tiedätkö, josta isä kertoi, se, joka ennen tappeli miesten kanssa, vaan kumarsi naisille. Ja Maili on se neiti. Ja aina kun ritari näki sen, kumarsi. Sellaista on ollut, uskotkos", kysyi Jussi.

"Uskon", sanoi Lassi. "Vaan on Tyttikin yhtä soma."

"On. Ja äiti."

"On. Ja, Liisa ja Raakel ja kaikki. Kaikki ne ovat somempia kuin pojat."

"Pojat ovat kankeloita."

"Mutta vaikka kankeloita, ovat ne tarpeen maailmassa. Niistä tulee suutareita ja muita ja ne korjaavat tyttöjen kenkiä ja muuta", sanoi Lassi.

"Ja sotapäällikkö on poika."

"On. Ja ne tekevät keksintöjä", sanoi Jussi.

"Teen minäkin yhden keksinnön, ilmapallon. Vaan sinun on tehtävä monta."

"Minä koetan, mitä voin. Minä laitan itselleni sen tornin, ihan kuin palotornin. Minä asun siellä ylhäällä, yksinäni. Kukaan ei saa sinne tulla. Ihmiset pyrkivät aina häiritsemään toisten töitä", sanoi Jussi.

"Niinkuin isän töitä."

"Minäpä näen aina, milloin isää häiritsevät", sanoi Jussi.

"Mistä sinä näet", kysyi Lassi. "Siitä kun äiti käy aina levottomaksi. Sen toinen silmä tulee paljon pienemmäksi kuin toinen, uskotko? Ja se suurempi silmä välähtelee kuin majakka. Ja silloin se puhuu nopeasti ja pehmeämmin. Sillä on hätä isän tähden. Mutta eipä sitä muut ymmärrä kuin minä."

"Ymmärrän minä ja isäkin", sanoi Lassi.

"Ja kerta, muistatko, kun sillä oli hätä, menin minä vieraan luo, kun se ei lähtenyt pois, ja sanoin, 'menkää nyt meiltä pois, äidillä on hätä'. Mutta sitä taaskaan ei olisi saanut sanoa. Ne panivat minut kylpyhuoneeseen, kun minä päästin heidät pulasta. Voivat ne olla kiittämättömiä, aikaihmiset."

"Siksi, että pitää vieraille olla aina ystävällisiä. Mitä isä sinulle sanoi", kysyi Lassi.

"Ei muuta kuin 'mieti nyt vähän aikaa siellä, miten ison pojan on käyttäydyttävä'. No, minä mietin. Mutta vaikka minä kuinka mietin, en saa selvää, se on yhtä hökkyrää kaikki."

"Mitä äiti sinulle sanoi", kysyi Lassi.

"Sanoi, että milloinkahan nämä pojat oppivat käyttäytymään aikaihmisten tavalla."

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä sanoin, että minä koetan vastedes muistaa, ettei saa milloinkaan totta puhua", sanoi Jussi. "'Ei niin', sanoi äiti. 'Ettei vieraalle saa totta puhua', sanoin. Äiti sanoi, että puhutaan tästä toiste enemmän. Mutta ne kaksi jättiläistä olivat tyytyväisiä, niin minusta näytti, sillä ne arvelivat tietysti, että nyt minä sen muistan, ja muistankin, uskotkos? Mutta tornissani en viitsi valehdella."

"Kun sinne ei vieraita tule", sanoi Lassi.

"Siksipä sinne ei vieraita tule, kun en valehtele. Ei kukaan saa sinne tullakaan. Siellä on kirjoja seinät täynnä ja koneita lattiat täynnä. Vieraat eivät osaisi siellä olla varovaisiakaan. Siellä on suuri kankeloputki. Sillä katselen minä aurinkoa ja tähtiä ja siellä on minulla kaikenmoisia koneita."

"Mitä, mitä sinä laitat, kerropas", kysyi Lassi.

"Minä laitan lentokaupungit ja minä laitan junat tähtiin", kertoi
Jussi.

"Mutta kuinka sinne ne rakennat, radat näet, kun ei voi niin pitkää maasuikaletta saada ilmassa pysymään."

"Minulla on omat konstini", selitti Jussi. "En sano vielä. Tahi voin sanoa. Ensin heitän sinne lentokoneesta langan, jossa on koukku."

"Mutta saatko sen koukun siellä pysymään?"

"Saan. Siellä on tietysti puita ja maata. Ja kun rata on valmis, voi äiti muuttaa joko rataa myöten junalla tahi lentokoneella toiseen tähteen", sanoi Jussi.

"Lentokone ei pääse, kun ei ole ilmaa välillä", arveli Lassi.

"Sillä on oma ilmavarasto, jossa se lentää, se panee ensin ilmaa avaruuteen ja lentää sitä myöten", sanoi Jussi.

"Lentokone on silloin mukavampi. Kun maa pyörii, voisi rata roiskahtaa rikki."

"Voi lentokoneellakin muuttaa, voi laittaa erityisen muuttokoneen äidin tavaroille", sanoi Jussi.

"Ja niin muuttaa äiti tähteen, tietysti vain kesäksi", ajatteli Lassi.

"Vaikka kesäksi."

"Ja tulee tänne talveksi taas", sanoi Lassi.

"Ja minä laitan sinne puutarhan, jossa kasvaa kaikkia hedelmiä ja mansikoita ja omenia, ja äiti saa syödä niitä, vaikka kaiket päivät. Ja saat sinäkin syödä", vakuutti Jussi Lassille.

"Mielelläni syön."

"Mutta talvella minä asun yksin", sanoi Jussi. "Ja minulla on sähkölamput kuin auringot, niin että minä vilkutan niillä teille maahan, enkä minä yötäkään pelkää ja olen iloinen vain, sillä kukaan ei tule minua ajamaan sänkyyn."

"Vaan missäs syöt", kysyi Lassi.

"Äiti lähettää lentokoneella maasta ruokaa."

"Minä tuon sen", sanoi Lassi.

"Tuo sinä. Minä otan parvekkeella sen vastaan", sanoi Jussi.

"Ja minä katselen sinun töitäsi."

"Se suuri kone, arvaa, mikä se on."

"En arvaa. Tahi arvaan, se on tietysti tankki", arveli Lassi.

"Se on tankki, vaan ei sotatankki, niinkuin ehkä luulet. Vaan sodanhävittäjätankki. Se hävittää kaikki aseet ja sodan. Kun minä panen sen paukkumaan, jos eivät sotaa lopeta, niin ne rientävät kotiin kyllä, niin ne pelkäävät sitä, vaikka se pamahtelee vain varoitukseksi ensin. Ja niin näkevät isä ja äiti, miten sota loppuu kerran maailmasta."

"Ja tulevat iloisiksi."

"Sillä sota on vaarallista. Ne ampuvat sodassa, uskotko?"

"Uskon. Ja kuula sattuu usein ihmiseenkin."

"Ja niin ihmisiä kuolee."

"Kuolee sodassa. Vanhankirkonpuistossa on haudattuna sankareita. Ne ovat juuri sodassa kuolleita. Eikä kukaan tule iloiseksi, kun ihminen kuolee, se on siis paha. Kun on sota, ei äiti voikaan olla iloinen."

"Ei voi", sanoi Lassi.

"Niinpä ne saavat olla surullisia kaikki."

"Ne ovat. Kun meillä oli se vieras äiti, jolta oli kuollut ainoa poika, ja se vieras äiti itki ja meidän äiti itki, niin silloin minä ajattelin sen ajatuksen tankista. Sodan täytyy loppua, täytyy, kun minä tulen suureksi. Ja siksi keksin minä toisenlaiset koneet, sellaiset koneet, jotka tekevät ihmisen iloiseksi. Eikö sinustakin", kysyi Jussi.

"Kyllä. Kun kansat ovat tuhmia, täytyy niitä varoittaa ja pyytää olemaan kiltisti, niin etteivät valloita toisten maita", sanoi Lassi.

"Ja entiset koneet niiltä ottaa pois", sanoi Jussi. "Kaikki ne Euroopat ja Aasiat ja Afriikat ovat ihan samanlaisia petomaita!"

"Vaan on paljon niitä, jotka tahtovat rauhaa, sanoi äiti."

"On Wilson", sanoi Jussi.

"Minäkin olen Wilson", sanoi Lassi.

"Saat olla. Mutta silloin sinun pitää parsia itse sukkasi", sanoi
Jussi.

"Mitenkä niin", kysyi Lassi.

"Ameriikassa niin tekevät. Siellä ne tekevät itse kaikki, isä siitä kertoi. Ja silloin kai niistä tulee Wilsoneja", arveli Jussi.

"Minä parsin sukat", lupasi Lassi.

"Silloin sinä olet Wilson", vakuutti Jussi.

"Ja sitten kun sinä olet rauhoittanut maailmaa, ajan minä laivalla Eurooppaan ja sanon, että koska nyt olette kilttejä, annan minä jotakin. Kiltti saa aina jotakin, paha ei saa mitään", sanoi Lassi.

"Niinkuin ei ole saatukaan appelsiineja eikä rusinoita eikä sellaisia sota-aikana", sanoi Jussi.

"Mutta Wilsonpa niitä tuo ja jakaa elintarpeita."

"Ja'a sinä vain", sanoi Jussi.

"Minä ja'an", sanoi Lassi. "Tee sinä vain ensin rauha. Sano ensin, että on tuhmaakin tahtoa toisen maata, mitä, eikö ole tuhmaa", kysyi Lassi.

"Se on tuhmaa. Pieninä on mekin voitu olla niin tuhmia, että on tahdottu toisen omaa ja rynnistelty, mutta näin suurina ei enää. Meidät on kesytetty", sanoi Jussi.

"Niin kesytetään elukat ja kaikki. Ja elukka voikin olla hyvin ystävällinen. Muistatko sitä vasikkaa Saarijärvellä", sanoi Lassi.

"Mitä vasikkaa", kysyi Jussi.

"Sitä, sitä vasikkaa. Kun oltiin isän kanssa sienessä ja vasikka, se meidän, kömpsähti yhtäkkiä pensaasta minun eteeni ja rupesi haistelemaan minun sieniäni, ja minä kyllä ensin säikähdin, kun se tahtoi minun sieneni, mutta minä piilotin sienituohisen selkäni taakse, katsoin sitä silmiin ja sanoin 'Ptrui, ptrui, piikaa, ei piika saa syödä minun sieniäni' ja rupesin kesyttämään ja kutkuttamaan sen suuta harakansulalla, jonka isä löysi ja lahjoitti minulle. Ja kun minä sitä kutkutin, söi se minun kädestäni sen sulan, muistatko, niin kiltti ja niin tuhma. Mutta sen kehitys oli alulla vasta."

"Muistan. Niin oli."

"Mutta on vasikka tuhmempi kuin ihminen", sanoi Lassi.

"On tietysti. Mutta kaikki elukat eivät ole tuhmempia, eivät koirat esimerkiksi", sanoi Jussi.

"Eivät muurahaiset eivätkä sellaiset, jotka ovat viisaampia", sanoi
Lassi.

"Vaan lintuja minä kadehdin. Ne ovat somia", sanoi Jussi.

"Niin minäkin. Vaan kun minä tulen suureksi, en ui samalla järvellä, vaan rakennan itselleni lentosiivet, sellaiset kuin on lentolinnulla ja käyn niillä vaikka Afriikassa ja sellaisissa paikoissa, jonne mieleni vetää", sanoi Lassi.

"Laita. Ja laita minullekin siivet", pyysi Jussi.

"Minä laitan", lupasi Lassi.

"Ja sitten sitä lennettiin yli Euroopan, yli meren ja maan ja tullaan kultaiseen kankelomaahan", sanoi Jussi.

"Jossa oli ennenvanhaiset sivistykset ja kaikki", sanoi Lassi.

"Niin oli", sanoi Jussi.

"Ja dynamiittia ja muuta", sanoi Lassi.

"Pyramiidia", oikaisi Jussi. "Ne ovat suuria kivirakennuksia ja niissä on vainajia. Ajattele, jos olisi oltu egyptiläisiä ennen."

"Niin olisimme jo kuolleet", sanoi Lassi.

"Kuolleet. Niin olisimme. Nukkuisimme siellä pyramiideissa. Mutta Afriikassapa olisi saatu elää. Minulla olisi ollut jousi ja nuoli, minä olisin kiitänyt pitkin erämaata ja aroa ja metsästänyt leopardeja ja muita petoeläimiä", sanoi Jussi.

"Ja äiti olisi saanut kauniita nahkoja. Hänpä olisi ollut iloinen", sanoi Lassi.

"Hän olisi asunut teltassa. Hän olisi ehkä kuningatar, niin minä olisin tahtonut. Kukaan ei saisi lähestyä häntä, eikä puhutella häntä, mykkä palvelija saisi vain käydä hänen luonansa", sanoi Jussi.

"Arvaapas, se olisi häpeätä."

"Se olisi häpeätä nyt, mutta muinaissaduissa on niin."

"Niin ei tarvitseisi olla. Ja jos silloin olisit ollut, niin keksintösi, missä ne sitten olisivat? Ja eikö keksintösi ole kaikkein, kaikkein sominta", sanoi Lassi.

"On. Mutta jos olisi niin, että voisi syntyä tänne maailmaan uudestaan, kun on levännyt tarpeeksensa, vaikkapa sata vuotta, se olisi toista", arveli Jussi.

"Se olisi hauskaa. Että saisi tulla tänne uudestaan siemeneksi maahan, kukaksi vaikka tahi linnuksi."

"Kukaksi metsään", sanoi Lassi ja jatkoi:

"Kukkaset niityllä päivän paisteessa, auringon loisteessa, kukkaset paisteessa, loisteessa."

"Tahi vaikka elukaksi metsään", runoili Jussi.

"Se minusta on niin ihmettä, ettei voi", sanoi Lassi. "Ja elukkana olisi lystimpi kuin ihmisenä, uskotko, villielukkana kuitenkin."

"Niin, kun kuolisi, pistäytyisi vain maassa", sanoi Jussi. "Muuttuisi toiseksi taas, ottaisi vain maasta voimat ja niin eläisi eri eläiminä, se olisi somaa."

"Jos olisi näin ihmisenä, sitten pistäytyisi maahan, tulisi kukaksi, sitten kuolisi, pistäytyisi maahan, tulisi villielukaksi, sitten kuolisi metsään, syntyisi linnuksi. Lintuna olisi kaikkein sominta olla, eikö sinustakin", kysyi Lassi.

"Olisi", sanoi Jussi.

"Tässä on äidille lahja."

"Onko se runo?"

"On", sanoi Lassi. "Ja jos olisin lentolintunen, kävisin äidin ikkunan takana ja nokkaseisin ikkunaan, uskotko, ja visertäisin siinä. Ja kun äiti kaipaisi poikaansa, nokkaseisin sille vaan."

"Mutta eikö äidillä olisi ikävä silloin, kun on ikävä muutenkin olla ihmisenä", kysyi Lassi.

"On", sanoi Jussi. "Niin kankelon ikävä. Niin niillä aikaihmisillä on ikävä aina, uskotko? Ne eivät telmi, ne eivät naura, niillä on vaikeata, tiedätkö, rahan ja muun tähden. Ei mitään iloa. Kaikki on aina samanlaista. Ja paljon syntiä, tiedätkö."

"Synti väijyy heitä", arveli Lassi.

"Mutta linnuilla ei ole syntiä", sanoi Jussi. "Äitikin saisi olla lintuna. Ja isä myös. Ja jos oikein tahdotaan, voidaan syntyä kuoltua linnuiksi, uskotko?"

"En usko. Ei voi. Tulee vain maaksi."

"Mutta sitten", kysyi Jussi.

"Lentää taivaaseen", arveli Lassi.

"Lentää, siinäpä se", iloitsi Jussi.

"Olen siis lintu, koska lennän."

"On sielu, näetkös."

"Vaan koska sielu lentää, on sillä siivet, sama se, kunhan kerta lentoon pääsee. Vaikka höyrynä sielu maasta kohoaa. Sama se. Lentää se sittenkin, höyrynä taivaalle lentää, kunhan pääsee maahan ensin. Sama se, sama se."

III.

"Onpa nyt hauskaa istua tässä sänkyarestissa", sanoi Jussi.

"On", sanoi Lassi. "Mutta syy oli oikeastaan sinun."

"Eipäs kun sinun, sehän on päivänselvää", sanoi Jussi.

"Eipäs, kun sinun", väitti Lassi, "sinähän sen keksit."

"Olkoon sitten. Olkoon syy minun", sanoi Jussi katkerana. "Minun olkoot kaikki syyt, en välitä. Jumala yksin näkee, miten asia on."

"Näkee minunkin sydämeeni", sanoi Lassi.

"Näkee. Jos tarkkaan ajattelee, syy on oikeastaan äidin. Hänen pitääkin aina vahtia ja vaania meitä. Ja silloin joka yritys kääntyy synniksi ja häpeäksi", sanoi Jussi.

"Mutta sinä sen keksit sen kirjeen viennin", sanoi Lassi.

"Mutta minä en keksinyt räystäällä kävelemistä. Sen keksit sinä. Pakkoko sinun oli mennä räystäälle kävelemään? Jos olisi pysytty keskellä kattoa, ei kukaan muu olisi meitä nähnyt kuin Jumala ja Jumalalle meillä oli asiaakin", sanoi Jussi. "Olisi hänelle menevä kirje piipun juureen vain pantu ja lähdetty pois. Kyllä hän voi haettaa sen sieltä linnuilla tahi tuulella."

"Tahi yöllä enkeleillään", arveli Lassi. "Vaan olisi soma tietää, onko hän jo haettanut sen. Ehkä onkin."

"On kai, jos eivät aikaihmiset ole keksineet sitä", arveli Jussi.

"Eivät ole."

"Tahi jos hän viitsii enää sotkeutua tällaisiin roska-asioihin, joista riidellään ja arestiin pannaan", jatkoi Jussi. "Ja sitten he kyselevät. Ei pienintäkään asiaa saisi olla salaisuutena."

"Miksi sanoit mitään", sanoi Lassi.

"Enhän sanonut vaarallista. Sanoin vain, kun äiti kysyi 'kenelle teillä oli katollekin asiaa', sanoin vain: 'Jumalalle'. Jos en olisi rehellisesti puhunut, usko pois, emme olisi arestilla päässeet. Jumala olisi antanut äidin suuttua valheestani ja ei tiedä, vaikkapa olisivat piiskanneetkin. Vaan kun sanoin rehellisesti, sanoi äiti vain: 'Pojat sänkyarestiin miettimään asiaa.' Ja onneksi telefooni soi eikä äiti ehtinyt kysellä enempää."

"Vaan mitä tässä nyt miettii", kysyi Lassi.

"Kaikenlaista vain. Parasta on miettiä Jumalaa ensin."

"Ja tässä vain sitten olla?"

"Tässä."

"Eikä saa kirjoja ottaa, ei kuvia, ei mitään", kysyi Lassi.