Produced by Tapio Riikonen
KULTAINEN VASIKKA
Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
MARIA JOTUNI
WSOY, Porvoo, 1918.
HENKILÖT:
JAAKKO HONKA, liikemies.
EEDIT, hänen vaimonsa.
HERMAN AHLROOS, Eeditin isä, valokuvaaja.
KATARIINA, Eeditin äiti.
LAHJA, Eeditin sisar.
LIINA SUVANTO, näyttelijätär.
AKSEL SOMERO, kauppaneuvos.
PEKKA KARHU, konttoristi.
ANNA AALTONEN, kauppias.
ALIINA, Hongan palvelijatar.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Köyhästi ja niukasti, mutta keikailevasti kalustettu huone. Sohvaryhmä vasemmalla, tuoliryhmä ja pakkilaatikoista tehty leposohva oikealla. Ruokapöytä tuoleineen keskellä huonetta. Ovi oikealla kyökkiin, vasemmalla sänkykamariin, perällä etehiseen.
EEDIT (syöksähtäen kyökistä huutaa liioitellen tuskaa): Haa rahaa, aina rahaa, siitä aina on kysymys! Rahanvalta, se rahanvalta, hulluiksi se ihmiset tekee!
ALIINA tulee kyökistä pyyhkimään pölyjä.
EEDIT (ottaa poveltansa nenäliinan, jonka nurkasta kaivaa rahan, viskaa sen pöydälle): Ota, ota nyt sitten tuo viimeinen hätävararaha, jota olen säästänyt viimeisen tuskan varalle kuin omaa kunniaani, ota, ota se nyt ja vie, vie vain kaikki!
ALIINA: Saa kai minun puolestani rouvalle jäädä sekä raha että kunnia nykäisemättä vaikka viimeiseen tuomiopäivään saakka.
EEDIT (lauhtuen): No, menehän sitten kun joudat ja ota sata grammaa kahvia lisäksi ja pieni purkki hunajaa. Niin, miksi et voinut sitä sokeria siltä puotilaiselta pyytää, vaikka tiesit tämän minun syntymäpäiväni.
ALIINA: Ei hän uskalla antaa enää sokeria, olivat sakottaneet liikettä elintarvelain rikkomisesta.
EEDIT: Elintarvelain rikkomisesta! Ne lait kun ovatkin sitä varten, että niitä rikottaisiin. Kun ei riko, ei rakasta. Hän ei rakasta sinua, siinä se.
ALIINA: Eikö rakasta? Tietysti rakastaa, jos rakastaa annettaisiin.
EEDIT: Enkö pyytänyt sinua, että pidä häntä lämpimänä tämä sodanaika?
ALIINA: Että sitten itsekin erehdyn luulemaan, että siinä se on omani! Ei kiitos! Sokerin tähden se on liikaa. Rahojen tähden jos mitä kuvitteleisi ja kuvituttaisi toisella, se olisi toista.
EEDIT: Raha, raha! Se on ainoa sana, minkä sinä osaat sanoa. Miten minä vihaan koko rahaa. Rahaa! Rahaa!
ALIINA: Mistäs muusta nykyään on kysymys. Rahasta, aina rahasta. Ja onko se minun syyni, muutanko minä ajat toisiksi? Ja minäkö tämän rahavillin tahi nämä sodat olen maailmaan luonut?
EEDIT: Minäkös sitten?
ALIINA: Kuitenkin, jos rouva olisin, en totta vie, noin puutetta kärsisi. Sitä vartenhan sitä on naimisissa, että vihdoinkin voi elää. Mutta onko tämä elämää? Sanon suoraan, että jos tässä joku toinen olisi palveluksessa, ei hän tällaista puutetta hyväksyisi!
EEDIT (säikähtäen): Mitä tarkoitat? Irtikö sinä itsesi sanot? Olet ensimmäinen palvelija meillä ja niin hyvin sovimme.
ALIINA: En toki irti itseäni sano. Eihän minulla silloin mitään katsantotapoja olisi, jos tilapäätunteitten puhua antaisin. En minä näin sota-aikana kuitenkaan ystäviäni hätään jätä.
EEDIT (vapautuen): Ha-ha-haa!
ALIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: Mutta mitäs sinä sitten?
ALIINA: Muuten vain neuvoin. Arvelin, rouva on rouva eikä turhaan sitä titteliä kanna, vapausaatteen tähdenkään ei alennukseen suostu.
EEDIT: No? En ymmärrä?
ALIINA: Aikana tällaisena, mitä parhaana, joka on kuin luotu, kuin omansa —
Ovikello soi.
ALIINA: Nytkö jo vieraita? (Menee eteisen ovelle.)
EEDIT: Mitä omansa?
ALIINA: Omansa ihmistä muodostamaan.
EEDIT: Mitenkä muodostamaan?
ALIINA: Sen olemusta muodostamaan —.
Ovikello soi.
ALIINA: Sepä soi (kääntyy vielä ovessa) — ettei hyväksy tätä puutetta.
EEDIT (koettaa pidättää): Mutta miten?
ALIINA: Siten että ryhtyä keinotteluun, jolla puute pois keinotella.
Ovikello soi.
EEDIT: No, laitahan kahvi sisään.
ALIINA (etehisestä): Kyllä, rouva.
EEDIT: Keinotteluun, jolla puute pois keinotella? (Aliinalle, joka tulee etehisestä.) Höpsis!
ALIINA: Niin mitenkä höpsis?
EEDIT: Että puute muka vain pois keinotella. Ei ystävä hyvä. Puute kuuluu ihmisluontoon ja sen syyt on syvällä, missä lienee maan sisässä.
ALIINA: Höpsis!
EEDIT: Ettäkö höpsis? Ei höpsis ollenkaan. Mutta mistäpä sinä elämää syvemmin ymmärtäisit.
ALIINA: Ihan tarpeeksi syvältä, syvemmin vielä jos ymmärtää, pilalla on. (Menee kyökkiin.)
LIINA SUVANTO (tervehtien): Onnittelen sinua, rakas Eedit. Sinä olet nyt — kuinkas vanha sinä nyt oletkaan — kahdenkymmenenviiden?
EEDIT: Hyss, et saa sanoa, minua niin hirveästi hävettää.
LIINA: Kun on naimisissa, ei ikäänsä tarvitse hävetä.
EEDIT: Hävettää vain, hävettää se, että aika kuluu. Kuinka sitä vanhempana ilkiää elääkään, kun nyt jo tuntuu, että alkaa olla ihan mahdoton.
LIINA: Mihinkä mahdoton?
EEDIT: Rakkauteenkin. Siitähän se on ainainen kysymys.
LIINA: Onpa toki muustakin.
EEDIT: Rahasta ja rakkaudesta.
LIINA: Kun on naimisissa, saa rakkautta yllin kyllin.
EEDIT: Saa, ei sen puolesta, mutta mitä rakkautta! Rakkautta ilman hienompia tunteita. Voiko sitä enää rakkautena pitääkään?
LIINA: Miehesi on kuitenkin uskollinen, eikä se ole vähäinen asia näinä aikoina.
EEDIT: Tietysti on uskollinen. Se vielä puuttuisi, ettei hän olisi uskollinen näin kalliina aikoina. Mutta kun vanhenen, millä hänen sydämestään kiinni pidän?
LIINA: Mitä sinä puhut!
EEDIT: Tietysti leikkiä puhun. Mutta totta puhuakseni, kun nainen astuu naimisiin ja solmiaa sen solmusensa, on hänen elämänsä kuin mennyttä. Toista on sinun, sinulla on työsi.
LIINA: Mikä työ?
EEDIT: Näyttelemisesi.
LIINA: Pilkkaatko sinä?
EEDIT: Voihan sinusta vielä tulla oikeakin näyttelijätär ja voit päästä oikeaan teatteriin.
LIINA: Ei, oikeaan teatteriin en enää pääse, pysyn näissä kiertueissa.
Ja olen ajatellut sodan loputtua jättää koko taiteen. Ei se kannata.
Rakkaus joka paikassa muualla on tuottavampi kuin rakkaus lavalla.
EEDIT: Parasta on sitten, että järkevästi hoidat asioitasi, ennenkuin on liian myöhä.
LIINA: Miten järkevästi?
EEDIT: Naitat itsesi.
LIINA: Kenen kanssa?
EEDIT: Kenen kanssa tahansa. Onhan maailmassa vielä miehiä.
LIINA: On. Jos vain joku huolisi niillä ehdoilla, joilla minä kaupat tekisin.
EEDIT: Sanonko suoraan?
LIINA: Sano.
EEDIT: Sinä pelotat miehet. Älä pukeudu kuin riikinkukko.
LIINA: Eedit!
EEDIT: Miehet eivät pidä, jos on liian silmäänpistävä. Köyhälle se on liian kallis ja rikas näkee tarkoituksen, siinä on niin selvä allekirjoitus: Olen tarjolla tässä. Ei. Ole viisas. Naitua tuhlaa ja komistele, mutta nyt tunnustele, mikä tapa on paras tarjoutua. Ole varova, niin et menetä tilaisuuksia. Sillä onhan tämä elämä kuin selvää kauppaa.
LIINA: Niin onkin. En loukkaannu nyt, kun selität.
EEDIT: Älä, se olisi suotta. Kauppaa tämä on, mutta sitä et saa huomata, vaikka sinun pitää se huomata. Sillä jos et huomaa, saat katkerasti katua. Sillä on jotakin järkeä tässä järjettömyydessä, saada ajoissa mies, joka elättää, pukee, jolta nauttii kuin eläkettä koko ikänsä. Ja miksi? Kahden pienen sanan tähden.
LIINA: Ha-ha-haa, sinua!
EEDIT: Ha-ha-haa. Monesti on se minua huvittanut. Ihan salaa ilkututtaa. Loukatkoon minua mies, hän sen maksaakin.
LIINA: Mitä puhut?
EEDIT: Enkö muka tunne, että hän pystyisi sen tekemään, jos antaisin.
Sanonko ihan sisimmän aatokseni sinulle, kasvintoverille?
LIINA: Sano.
EEDIT: Mies on aika mitätön: ensiksi hän ei ole viisas, sen näkee siitäkin, miten hän antaa pettää itseänsä, sitten hän on yksitoikkoinen, sitten hänen tunteensa eivät ole paljon minkään arvoiset, hän on epäluotettava! Ei hänestä ole. Hän on huono toveriksi!
LIINA: Mitä puhut?
EEDIT: Mutta häntä ei ole hyljeksittävä. Häneltä saamme eläkkeen noista kahdesta pienestä sanasta, ha-ha-haa!
LIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: "Rakastan sinua", sanota vain itsellesi nämä sanat, äläkä koskettele enää sitten koko kysymystä, ellet omia pyyteitäsi varten. Sanota ne vain. Sillä ei ole varaa olla ilman niitä sanoja, ei ole varaa uskoa niihin, ei ole varaa pitää niitä tosina, mutta ei ole varaa pitää niitä valheinakaan.
LIINA: Ei ole varaa.
EEDIT: Ei, sillä sehän on rahakysymys vain.
LIINA: Niin on.
EEDIT: Ja jätäpäs se huomioon ottamatta, niin näet mihin joudut, mistä leipäsi saat.
LIINA: Voi, niinkuin en tietäisi, mikä taistelu on leivästä. Ja nyt etenkin. Tämä sotahan kaikki nielee. Kunpa tämä edes loppuisi.
EEDIT: En tiedä, sitäkö toivoisi, vai sitäkö, että se yhä kestäisi.
LIINA: Mitä sanot?
EEDIT: Oliko se rauhanaikuinen elämä mitään elämää? Kyllä oli kuollutta ja kyllästyttävää köyhyyksineen ja alituisine puutteineen. Mielessä aina: mistä saada rahaa, rahaa?
LIINA: Niin, rahaa!
EEDIT: Rahaa! Sen ympärillä saa ajatus aina pyöriä. Onneni — mitä se — ei, sieluni autuuden rahasta möisin. Ja enkö sitä ole tehnytkin! Tietysti olen sen tehnyt.
LIINA: Jokainen sen tekee.
EEDIT: Olen ajatellut omaa tilaani ja kaikkien naisten tilaa ja koko ihmiskunnan tilaa samalla. Sillä toisekseen; tyydyttääkö tämä myydynkään naisen asema ihmistä? Mikä on rahapalkkani? Katso, mikä asu! Pusero paikattu, hame iänikuinen, kengät rikki. Ompelin niitä juuri mustalla rihmalla, niin etten uskalla oikein lujasti astua.
LIINA: Hullua, ha-ha-haa!
EEDIT: Hullua, ha-ha-haa! Mutta yhtä hyvin voisin itkeä. Olen joka tuttavaltani lainannut rahoja Jaakon tietämättä. Jaakko raivostuisi, jos tietäisi. Hyvä Jumala, miten mies voi olla yksinkertainen. Miten ostaa kalliit ruokatarpeet, maksaa vuokrat ja muut, kun rahaa ei ole muulloin kuin kuun ensimmäisenä päivänä. Jos tietäisit, missä alennuksessa ja kurjuudessa päiväni kuluvat!
LIINA: Samahan on kaikilla.
EEDIT: Ei ihan kaikilla. Kuuluvatpa jotkut elävän kuin viimeistä päivää. Häpeä ihan. Mutta miten mielelläni minäkin viimeistä päivää eläisin.
LIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: Ha-ha-haa. Mutta vakavasti, katso minua. Pukeeko tämä köyhyys ihmistä, tämä synnittömyys? Minusta tuntuu kuin olisin vain kuin minkä rahakauden muinaismuisto, kuollut kuori, en elävä ihminen.
LIINA: Miehesi tekee kuitenkin voitavansa.
EEDIT: Tekee konttorityönsä. Mutta hän voisi itsekin keinotella.
LIINA: Hän on liian rehellinen keinotellakseen.
EEDIT: Rehellinen? Haa! Teeskentelyä kaikki, väärää sivistystä vain! Mikä on rehellistä? Ei mikään, jos olemisen sydänjuuriin asti menemme. Eivätkö kaikki, jotka tänne syntyvät, saisi samoin täällä elää, samoin syödä, samoin juoda, itkeä ja samoin nauraa, samoin syntiä tehdä ja katua? Mutta ei. Toiset eivät saa kuin itkeä, toiset nauraa, toiset elää ja syntiä tehdä ja toiset elämättömiksi jäädä. Osh, tätä maailmaa ja sen sivistyskantaa. Osh? Siinä minun kritiikkini! Sillä sivistystä, sitäpä minä en missään näe. Luuletko, etten pintaa syvemmälle katso. Vai Jaakko rehellinen!
LIINA: Hänellä on kuitenkin moraalia.
EEDIT: Moraalia? Niin, sitä hänellä on. Hänen kannattaa sitä pitää näin kalliina aikoina. Siitä näkee hänen rajoituksensa ja kehittymättömyytensä. Ei, jos koko maailman historia ja sivistyskanta muuttuisi, valtakunnat valtakunnan nielisi, uusi moraali vanhan suuhunsa söisi, muun ihmiskunnan käsitykset jo sata kuperkeikkaa tekisi, niin Jaakon ei, Jaakon moraali se istuu lujana hänessä kuin katinkulta kalliossa. On se moraali sekin! — Mutta ai, miten ihanat kengät sinulla on, paljonko maksoivat?
LIINA: Sata kahdeksankymmentä markkaa.
EEDIT: Sata kahdeksankymmentä! Miten kamalaa ja turhaa! Mutta miten ihanaa! Milloin saisin minä sellaiset kengät, joista paistaa olon ylevyys, puutteen ylenkatse, rahan huumaava valta! Milloin, milloin saan? En koskaan! Enkö? — Voi tätä ristikohtaa, ristiriitaa ja ristiaatosta rinnassani! Voi näitä sota-aikoja, jolloin huomaa, mitä ihmisyydestä puuttuu!
LIINA: Jos sinulta kengät puuttuvat, ei sinulta puutu miestä. Ja miesten kurssi on kovasti noussut sota-aikana.
EEDIT: No on, on se noussut, tietysti on noussut. Ja totta puhuen, ennen pidänkin miehen kuin kengät. Ja jos asetetaan ihmiselle vain ajan vaatimukset, niin sivistyshistoriallisesti ajatellen onhan Jaakko ihan hyvä mies, eikö ole?
LIINA: Epäilemättä.
EEDIT: Olisit sinäkin hänet ottanut, ja ehkäpä hänkin olisi sinut ottanut, jos ei minuun yhtynyt.
LIINA: Onko hän sanonut mitään?
EEDIT: Sinähän olit rakastunut häneen. No, en ole mustasukkainen, olen sellaisen yläpuolella. Sinun rakkautesi ei ollut vaarallinen.
LIINA: Ei.
EEDIT: Mitä niistä. Rakastuuhan sitä eräällä iällä melkein joka mieheen, jonka tuntee. On kuin olisi jännittävissä arpajaisissa, joissa ei tiedä, voittaako vai menettää, on vain pakko vetää arpansa ja kokeilla ja työntää, työntää rakkauttansa tarjolle suuntaan jos toiseenkin. (Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Jaakko tulee sisään.)
JAAKKO (tervehtien Liinaa): Tervetulemaan. Ja onnea, onnea sinulle,
Eedit! Annetaanhan kuppi kahvia.
EEDIT (Aliinalle): Joudutapas kahvi herralle.
ALIINA: Kohta on valmista. (Menee kyökkiin.)
JAAKKO: Minulla on pieni lahja sinulle, vaikka en tiedä, onko se itseltäni vai isännältä.
LIINA: Aksel Somerolta. Mikä? Olen jotakuinkin utelias?
JAAKKO: Sano ensin, rakastatko minua?
EEDIT: Mutta jos se on Somerolta, pitääkö minun häntä rakastaa?
JAAKKO: Veitikka!
EEDIT: Näytähän lahja.
JAAKKO: En, ennenkuin sanot sen. On niin pitkä aika siitä, kun olen joutanut sitä kysymään.
EEDIT: Siinäpä se. Sinulla ei ole ollut aikaa kysyä edes sitä, mikä on tärkeintä.
JAAKKO: Koska tiedän sen kysymättäkin.
EEDIT: Älä ole siitä niin varma. Katso, Liina, miten hän on lapsellinen.
LIINA: Sano tuo, niin nähdään lahja.
JAAKKO: Sano!
EEDIT: Oh, teitä! No, rakastan!
JAAKKO: Sano paremmin.
EEDIT: Rakastan sinua.
JAAKKO: Näytä se!
LIINA: Ha-ha-haa, se on oikein.
EEDIT: Lapsellista. Voi te miehet. (Syleilee Jaakkoa.) Rakastan, rakastan, (lämpiää) rakastan sinua! Ensiksi siksi, että olet tyhmä, toiseksi siksi, että miehen pitää ollakin tyhmä, kolmanneksi siksi, että koko rakkaus on niin tyhmää — (Jaakko suutelee häntä.) tyhmää, tyhmää!
JAAKKO (ei laske häntä irti): Ei, siksi, että se on ihanaa, ihanaa, oma pikku vaimo!
LIINA: No, näytä nyt lahja jo.
JAAKKO: Ei se olekaan vähäinen. (Ottaa lompakostaan rahapakan.)
Kaksituhatta markkaa.
EEDIT: Minulle?
JAAKKO: Sinulle.
EEDIT: Sellainen raha minulle? Ei kai? Ne ovat narripaperia vain?
JAAKKO: Kaikki raha on narripaperia vain. (Antaa rahat Eeditille.)
EEDIT (syleillen uudelleen Jaakkoa): Kiitos, kiitos! Rakastan, rakastan, rakastan sinua! Ikuisesti!
JAAKKO: Ja minä. Olen niin onnellinen, niin kiitollinen elämälle. Olen rikas. Maailman miljoonista en tätä onneani möisi. Möisitkö sinä, Eedit?
EEDIT: Miljoonista? Tajuatkos mitä miljoona on?
LIINA: Teidän liikettänne kuului kovasti luonnistaneen. Monesko miljoona Somerolla lienee sotasaalista?
EEDIT: Sanoitko, että Aksel Somero itse nämä rahat lähetti?
JAAKKO: Sain ne vain jonkinlaisena palkkiona erään yrityksen johdosta — no, ei niistä kotona.
EEDIT: Saanko tehdä näillä mitä tahdon?
JAAKKO: Ei, kultaseni. Säilytä sinä ne vain lapsi. Kun rikastutaan ja säästetään, ostetaan omat huoneosakkeet, ettei taivasalle jäädä.
EEDIT (pettyneenä): Säilytä sinä sitten itse rahasi. (Tarjoaa rahoja
Jaakolle.)
JAAKKO: Ne ovat sinun.
EEDIT: Huoneita varten.
JAAKKO: Pikku kotia varten. Ja ajattele, kun sanoin kauppaneuvokselle, että pistäydyn syntymäpäiväkahvillasi nyt, sanoi hän, että hänkin haluaisi kupin kahvia ja kysyi, saisiko hän pistäytyä täällä. "Terve tulemaan", sanoin. Oliko se pahasti?
EEDIT: Tuleeko hän tänne, ja minä olen tämän näköinen. Voi, voi, kun hävettää tämä köyhyys, tämä puute.
JAAKKO: Niinpä hän kysyikin, oliko pulaa mistään.
EEDIT: Ja sinä sanoit?
JAAKKO: Oli sokeripula, voipula, rahapula —
EEDIT: Oh — ja hän?
JAAKKO: Sanoi, että kunhan ei ole pulaa rakkaudesta.
EEDIT: Ja sinä?
JAAKKO: Sanoin, että siitä ei ole puutetta. Se on sitä vanhaa hyvää lajia.
EEDIT: Osh, — ja hän?
JAAKKO: Sanoi nähneensä sinut toissa päivänä kadulla ja sanoi, että olet kaunis kuin metsäruusu.
EEDIT: Aa, sanoiko hän niin? Kuuletko, Liina?
LIINA: Varo itseäsi Eedit, hän on huomannut sinut.
EEDIT (peittäen hyvää mieltään): "Kaunis kuin metsäruusu", niin kömpelösti sanottu, ha-ha-haa. Ja olenko sinustakin, Jaakko, yhtä kaunis?
JAAKKO: Sinähän tiedät sen, armas.
LIINA: Tottakin, niinkuin et tietäisi sitä.
EEDIT: Tekee niin hyvää saada kuulla se.
JAAKKO: Voi lapsi!
LIINA: Se Aksel Somero kuului olevan hirveä viettelijä ja kyynikko.
Kevytmielistä, että naiset sellaisesta pitävät.
EEDIT: Pitäisit itsekin. Kyynikko? Miksi ei kyynikko saisi olla?
Rakastaako kyynikko vähemmän kuin rakastaa?
Aliina tuo kahvia sisään ja poistuu. Eedit tarjoaa.
LIINA: Mutta häntä on vaikeampi vastaan rakastaa. Hän on kuitenkin vain keinottelija.
EEDIT: Mitä pahaa siinä on?
JAAKKO: Niin, ei mitään. Niinhän oikea liikemies on, hän nauttii pelistä. Eikä se ole vailla viehätystä, uskokaa pois. Kaikki mihin nykyään liikemiehen kädellä koskee, muuttuu arvoltaan, kasvaa, saa kuin elämän, lähtee liikkeelle, vyöryy takaisin monin kerroin suurempana. Minkä liikkumisalan ja mitä mahdollisuuksia se aukaisee ulospäin, ja sisäänpäin minkä älyn ilon ja mielikuvituksen riemun se tuottaa? Se on elämää sekin!
EEDIT: Se on elämää!
JAAKKO (peräytyen): Tarkoitan se on leikkiä vain, eihän se tosielämästä mitään tiedä.
EEDIT: Tietysti tietää, rahalla kun ostetaan koko elämä.
JAAKKO: Ei, lapsi, sillä ei saada mitään (katsoo kelloaan) — kas kun kiire tuli — ei, ei sillä saa mitään, näyttää vain siltä. Kiitos kahvista (nousee ylös). Hyvästi, Liina, pistäydyn täällä asioiltani tultuani vielä, jos ehdin.
LIINA: Hyvästi.
EEDIT: Hyvästi. (Jaakon ovessa poistuessa.) Saa, kaikkea sillä saa rahalla, kaikkea!
JAAKKO: Ei rakkautta!
EEDIT: Saa, saa.
Jaakko menee.
LIINA: Aina hänellä on kiirettä.
EEDIT: Sellainen hän on. Tuskin sanan sanoo, niin jo pois.
LIINA: Jos hän olisi minun, en muuta pyytäisi, en miljoonasta häntä möisi.
EEDIT: Möisit. Mutta taitaa hän olla tottakin hyvä mies. Taidan ollakin onnellinen? (Varmistuen siinä.) Kadehdi minua, kadehtikoot minua kaikki naiset. Olen köyhä. Mutta minun ei tarvitse tehdä työtä, elän kuin rikas, elän rakkauttani varten, haaveitani varten, moraaliani varten. Olen joskus niin onnellinen, että unohdan, etten ole onnellinen, unohdan, miten hävisin kuitenkin (hiljentää ääntään) tässä kaupassa.
LIINA: Sitä ei tiedä sitäkään vielä. Kerronko minä, mitä minä haaveilin ennen. (Sulkee silmänsä.) Oli olevinaan kaksi tietä, joista minun piti valita toinen. Toisella minusta tuli kuuluisa näyttelijätär. Lasken maailmat jalkojeni juureen, saan valita rikkaan rakastajan. Toisella kohtaan vain sen, jota rakastan. Ja ajattele, minä valitsin tämän rakkauden tien, tämän kaidan polun. Ja sanotaan, että me kaikella kauppaa käymme, rahaan rakkautemme myymme. Mutta niin totta kuin haaveeni on totta, se ei ole totta. Onhan aikoja naisenkin elämässä, jolloin rakkaus ei ole penniäkään tuottanut, onhan sitä rakastanut ainakin nuorena rakkauden tähden, sillä olemisen huolet eivät ole silloin niin raskailta tuntuneet. Ja kuitenkin sanovat, ettei meissä ole moraalia.
EEDIT: Ei moraalia!? Meissä? Niinkö sanovat? Mutta tietävätkö ne, jotka niin sanovat, mitä köyhän naisen moraali maksaa, mihin hintaan se voi kohota, jos sitä ylellisyydekseen pitää. Mistä kaikesta sitä saa kieltäytyä samaisen moraalin tähden? Eihän sitä pysty edes kunnon syntiä tekemään tahi muuta elonmerkkiä itsestään näyttämään. Kuollutta ja mennyttä on koko elämä. Ja minkä tähden? Samaisen moraalin tähden. Ja mikä on tämä moraali, tämä kaikkivaltias? Yksi tapa asioita katsella ja yksi tapa asioita ajatella. Ja onko se jalo tapa, niin jalo, että sillä olisi oikeus sulut elämänjuoksulle asettaa? Ei, sillä sillä ei ole mitään tekemistä minun tahtoni kanssa. Ja kuitenkin seison tässä sen vallassa puhtaana ja nuhteetonna! Mutta katso minua, katso sielun pohjaan saakka, pukeeko se puhtaus minua, pukeeko se moraali, tulenko oikeastaan sen autuaammaksi, jos sen valhevaatteita kannan vaikka kuolemaani saakka, jos vaikka enemmänkin kuin tämän elämän sen kunnialle uhriksi annan? Haa, mitä me teemme! Ja sanovat, ettei meissä ole moraalia!
LIINA: Ja jos olisimme myöhemmin todellakin nauttineet rakkaudesta laskematta laskujamme. Mutta ei. Sitä me emme tee. Me laskemme ja laskemme, mikä kannattaa ja minkä verran kannattaa, ettei virheitä tule, ettei kunnia mene, etteivät elämisen mahdollisuudet tyystin lopu. Rakkaus, eikö se jää vain unelmaksi? Unelmaksi, josta emme mitään tiedä.
EEDIT: Jää. Ei sitä meidän saavutettavissamme ole. Miten olisi? Tukussa kun myydään koko elämä kaikkine rakkauksineen, myydään koko ihminen sieluineen ja ruumiineen enimmän tarjoavalle. Sitä se on avioliitto. Elävänä sitä saa ja vapaaehtoisesti astua omaan hautaansa. Vähääkö sankaruutta se naiselta kysyy? Ja sanovat, ettei ole moraalia! Kuka, kuka siitä uskaltaa puhua?
Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Herman, Katariina ja Lahja
Ahlroos tulevat sisään. Katariinalla on ruukkukukka kädessä.
KATARIINA: Isä ja äiti onnittelevat sinua näin vähän juhlallisemmasti.
EEDIT: Kiitoksia, kiitoksia (panee kukan pöydälle). Tämä on ihan liikaa. Ihan pahaa tekee, että olette tuhlanneet minun tähteni.
LAHJA: Älä ole milläsikään. Ei siitä mennyt kuin kymmenen markkaa.
EEDIT: Ajattele, mitä sillä olisi saanut!
HERMAN: Niin pieni raha ei meille enää mitään merkitse.
EEDIT: Eikö merkitse mitään?
LAHJA: Ei, ei enempää kuin viisi penniä eilen.
EEDIT: Mitä?
LAHJA: Äiti on nyt rikas.
EEDIT: Höpsis! Mutta minullapa on uutinen, ajatelkaa, että Jaakko on saanut kaksituhatta isännältään.
HERMAN: Saanut noin vain.
EEDIT: Saanut noin vain.
KATARIINA: Mutta sittenhän sinun sopii ruveta keinottelemaan.
EEDIT: Ei, äiti-kulta. Rahoja ei saa käyttää.
KATARIINA: Vahinko, jos ne eivät tuota mitään.
HERMAN: Äiti ymmärtää raha-asioita. Hän on alkanut keinotella.
EEDIT: Mitä?
HERMAN: Keinotella.
EEDIT: Keinotellako?
LIINA: Onko täti keinotellut, ha-ha-haa.
HERMAN: Eikös hänestä näe päältäkin, että hän kuluttaa jo ensimmäistä miljoonaansa?
KATARIINA: Niin siunattua, että sain elää tämän sota-ajan, niin siunattua se kurjuus ja puute, joka tähän muutokseen johti. Sillä mikä paremmin kuin puute saa ihmiset ajattelemaan. Kun täytyy ajatella. —
LAHJA: Että mistä syödä, mistä syötävää saada.
HERMAN: Tahi onko tarpeen syödä ja mitä seuraa, jos ei syö.
LAHJA: Tahi jos ei syö, ei ole.
HERMAN: Ja siitä seuraa: ollako vai ei olla.
LAHJA: Mutta koska kaikki täällä vain ovat, siis syövät ja syötävänsä jostakin saavat.
KATARIINA: Ja siis kauppaa käyvät.
HERMAN: Ja kapitaalillansa keinottelevat. — Elämä on kuitenkin ensiluokkaisin kapitaali.
LAHJA: Ilman sitä kapitaalia en tahtoisi olla.
HERMAN: Käytä se sitten viisaasti ja pidä salassa, etteivät sitä vie.
LAHJA: Olen vastuussa siitä perillisilleni.
EEDIT: No, antakaahan äidin nyt kertoa.
LAHJA: No, aloita siitä: tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan.
EEDIT: Ha-ha-haa!
LIINA: Ha-ha-haa. Nyt arvaan, Karhu kosi Lahjaa.
LAHJA: Äidiltä? Se ei olisi valtioviisasta. Olenhan minä täysi-ikäinen itsekin kohta.
HERMAN: Ja voit siis itsekin kosia.
LAHJA: Niin, miksi en voisi? Ja sen teenkin heti, kun mieleiseni miehen näen. Itsensä se on tehtävä, itse siitä seurauksetkin kestää, ja siitä voi olla vakavat seuraukset.
HERMAN: Ihan ollako vai ei olla! Sellainen vakava seuraus sinäkin olet.
EEDIT: No, Lahja ja isä!
HERMAN: Vaikenemme, vaikenemme, — kerro äiti.
KATARIINA: Tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan. Neuvokaa nyt, hyvä Karhu, neuvokaa, mitä köyhän vaimon on paras tehdä tähän maailman aikaan. Onko tähän nyt kaaduttava? Rahaa ei ole, työtä ei ole, syömään ei pääse. Isällä ei ole ollut valokuvaustarpeita pitkiin aikoihin.
EEDIT: Ja työväkikin käy paremmissa liikkeissä nykyään.
HERMAN: Parempia kun ei ole kuin meidän liikkeemme Lahjan kanssa.
KATARIINA: Ja sanoin Karhulle, että väärin oli pakottaa Lahjaakin ainaiseksi isän apulaiseksi, palkattomaksi työläiseksi.
LAHJA (itku kurkussa): Mutta sitä sinä et saa sanoa. Minä olen isän apulainen. Minä en palkkaa tahdo. Kaikille sinä paljastat kotiolot. Minä, minä en sitä salli, näetkö!
HERMAN: No, Lahja, kultaseni, äitihän hyvyydessään. Mitä me tuollaisesta noin vakavasti.
LAHJA (pyyhkii silmänsä): Mutta sitä ei saa Karhulle sanoa!
KATARIINA: Kun Karhu on minusta kuin oma poika. Niinpä hän kysyi, että millä me elimme. Sanoin, ettei me juuri eletty, tässä jo kuolemaa tehtiin.
LAHJA: Uh! En tiennyt, että sinä noin lörpöttelit.
HERMAN: Kas niin, Lahja.
KATARIINA: Eikö teillä ole millä alkaa, kysyi hän. Ei, luvalla sanoen, mitään.
LAHJA: Meillä on kaikki mitä muillakin. Meillä on elämä, terveys, järki, järki meillä on jäljellä.
KATARIINA: Sitä vain ei voi siltään syödä.
LAHJA: Mutta se pystyy hankkimaan syötävää, kun on hätä.
KATARIINA: Olisit sitten hankkinut.
LAHJA: En ole tiennyt, että oli niin hätä — teen voitavani, naitan itseni ensi tilassa.
HERMAN: Ei ole niin hätää. Mihin isä sitten jäisi? — No, tule nyt tuohon polvelleni rangaistukseksi (Lahja istuutuu) — no, iso tyttö, isän iso tyttö!
LIINA: Ai kun tuo Lahja on vielä lapsellinen.
LAHJA: Itse olet — (Herman tukkii hänen suunsa kädellään).
EEDIT: Lapsi on vielä.
KATARIINA: Kun isänsä hemmottelee häntä. — No — sanoin Karhulle, että onhan meillä tosin kaksi osaketta huoneisiin, vaan nekin ovat nyt tyhjät. Sehän on mainiota, sanoi hän. Hän otti ne myydäksensä ja iltasilla ne olivat myydyt. Hän osti toiset osakkeet ja myi nekin — ja nyt on tiedossa eräs edullinen sijoitus — kohta hän tulee tänne.
EEDIT: Ihanko totta? Hyvä Jumala. Kuinka te uskallatte?
KATARIINA: Nyt on minulla puhdasta kahdeksantuhatta!
EEDIT: Kahdeksan tuhatta!
LIINA: Kylläpä kasvoi.
LAHJA: Jos ne olisivat oikeita rahoja!
HERMAN: Siinäpä se, oikeita ne eivät ole.
KATARIINA: Eivätkö ole oikeita? Olisivatko ne olleet vääriä? Ne olivat tuhatmarkkasia, en ollut ennen tuhatmarkkasia nähnyt.
HERMAN: Vääriä, ihan kaikki vääriä.
LIINA: Vaan etteikö pankki niistä vastaa?
HERMAN: Niin pankki? Minä en tiedä, mitä pankki tekee tahi tekemättä jättää.
EEDIT: Ha-ha-haa.
LIINA: Ha-ha-haa.
KATARIINA: Enkö melkein säikähtänyt jo!
LAHJA (puistelee isäänsä): Sinä!
HERMAN: Tosi on tosi, että koko tavara on väärää. Mitä ne pankissa tietävät vastata oikeasta tahi väärästä. Ajatellaanko siellä muuta kuin rahaa ja rahaa, kumarretaanko muuta kuin kultaa? No, näitkö sinä siellä sen kultaisen vasikan, äiti?
LAHJA: Ole. Siellä ei sitä ole!
HERMAN: Mikäs siellä on jumalana? Ja mikäs muu se näitä keinottelijoita auttaa? Eikös antanut äidillekin heti kahdeksan tuhatta.
EEDIT: Eikö tuntunut pahalta? Ihan synniltä?
KATARIINA: Synniltäkö? Sanottiinhan ennen: älä tapa, nyt tapetaan sodassa enemmän kuin keritään. Syntiäkö? En tiedä. Tiedän vain, että jos en syö, kuolen nälkään. Ja jos ei ole mitä myödä, ei ole mitä syödä.
EEDIT: Se on selvää.
HERMAN: Ah, poissa on nyt se rauha, poissa se idylli, jossa ennen elimme.
KATARIINA: Idylli? Juu, pappa, — idylli? Onhan se ollut idylliä sinun mielestäsi, mutta onko se ollut idylliä minun mielestäni? Minulla ei ole ollut aikaa sitä ajatella, olen ollut menossa aina, alituisessa tuskassa ja hädässä —
LAHJA: Olisit hätäillyt vähemmän.
KATARIINA: Ja antanut kodin hajota? Ei. Pitihän minun vastata teistä ja saada teidät naitetuiksi kerta.
LAHJA: Erehdys. Eeditin naimisella ei olisi ollut kiirettä. Ja kun minulla on kiire, pidän huolen itsestäni.
HERMAN: Sittenkö vasta?
KATARIINA: Jos olisi tiennytkin tämän sodan, olisi Eedit saanut pysyä vielä kotona.
EEDIT: Tyhmyyttä! En mennyt naimisiin toimeentullakseni. En nainut rahoja.
LAHJA: Naitpas, vaikket niitä saanut. Otit varmimman kaikista tutuistasi, ihan tavallisen tavan mukaan.