Produced by Tapio Riikonen
KUN ON TUNTEET
Novelleja
Kirj.
MARIA JOTUNI
Kust. Oy Kirja, Helsinki, 1913.
SISÄLLYS:
Vasten mieltä
Untako lienee
Kansantapa
Kyökin puolelta
Hilda Husso
Kaksoiskasvettuma
Veripäivinä
Elämän sisältö
Tahvo Tuomainen
Kuolema
Kun on tunteet
Aappo
Jussi Petterin naiminen
Naapurukset
VASTEN MIELTÄ
"On ollut kosijoita, ei sen puolesta, ettei toista miestä olisi saanut. On ollut varakkaita leskiä, jotka olisivat minusta lapsillensa hoitajaa tahtoneet, on ollut nuorempaa miestä, nuorta kuin heinää. Roteva oli yksikin ja kaunis kuin maalattu kuva. Ei viinan tippaa suuhunsa ottanut, ei rahapenniään tuhlannut ja pehtori oli oikein. Vaan enpäs mennyt, kun en mennyt. Ennen minä näin leskenäkin palveluksessa kuljen, kun ei ole lasta, jonka tähden mennä."
"Pahako oli ensimmäinen mies?"
"Ei toki paha. Hyvä kuin pappi oli mies. Hyvä sen kanssa oli olla ne kolme vuotta, jotka se eli."
"Sillekö sitä uskollinen sitten olet?"
"Mitenkä uskollinen?"
"Että kun pidit, niin et toista."
"Ei, mitäpä sitä uskollinen. Mitäpä se velvoittaa. Enkä minä siitä erittäin pitänyt."
"Menitpä kuitenkin."
"Menin, se oli silloin. Menin, kun toiset toimittivat. Minä olen sellainen, etten osaa sanoa vastaan, jos näen, että oikeassa ovat."
"Olivatko oikeassa?"
"Olivat. Kotona ei sopinut olemaan, kun meitä oli monta ja pieni oli talo. Ja miesvainajani oli tavallinen eläjä. Mutta ajattelin jo mennessäni, että olisi purettava, vaan en iljennyt, kun tämä oli arvollinen talonpoika ja huivin ja kihlarahat jätin aikanaan takaisin antamatta."
"Paljonko tämä kihloja antoi?"
"Antoi kaksikymmentä markkaa. Niin ne siellä meidän puolella, pienemmistä taloista. Se oli näet tarkka tämä Iivana Kuparinen. Olisihan siitä talosta viisikymmentä hyvin kannattanut antaa. Antavathan ne toki vihkivaatteetkin, vaan ei tämä. Ja sitten piti minun anopille siitä hyvästä laittaa paita, hame, nuttu ja esiliina ja villalangoilla oikein kudoin sen esiliinan ja leveän tein. Kaikki tein hyvät, uhallakin, ja niihin se kaksikymmentä melkein kuluikin. Ja vaatetta vein siihen taloon kuin vihollisen leiriin, olisi iäkseni riittänyt. Oli sata paitaa, hyvää alaspaitaa, niin vahvoja, että itsestänsä vaikka olisivat seisseet, jos pystyyn olisi pannut, oli viisikymmentä hametta, kaksikymmentä huivia, kuusikymmentä nuttua ja viisi nenäliinaa. Kävivät ihmettelemässä koko kylän naiset, kun orsille ne ripustin. Ja hyviä villapeitteitä oli minulla neljä, niin paksuja, ettei niitä kukaan talvellakaan voinut pitää. Sinne jäivät taloa rikastuttamaan, anopille jäivät kaikki kutomani. Kaksi paitaa sain ja kengät, kun talosta läksin, siinä kolmen vuoden palkka."
"Siitä kotoasi hennoit lähteä?"
"Hennoin, kun mies kuoli. Mikä koti se oli? Mitä minä vierasta taloa työlläni rikastuttamaan, ajattelin. Olisivathan ne pitäneet, vaan ei pennin palkkaa. Teenpä työtä vennon vieraissa ennen, ajattelin. Näen pennin joskus, onpa oma vapaus mennä ja tulla. Minun luontoni on sellainen, ettei se ainaista ahdistustakaan siedä."
"Hyvähän se oli talo?"
"Hyvä. Vaan mitä minä sen hyvyydestä. Minulla kun oli aivan omassa itsessäni, en kotiutunut siihen. Oma mieskin on vieras, vaikka sen kanssa kymmeniä vuosia yhdessä eläisit. Ei se koti sillä kodiksi tule, että yhdessä jonkun kanssa asut. Rakkaus kun puuttuu, puuttuu kaikki."
"Et rakastanut?"
"En. Minulla oli sulhanen ennen menoani, se oli köyhä, se oli juoppo, se oli nikkari vain. Ei sillä ollut taloa, ei muuta, mutta sydäntä sillä oli. Siinä oli mies minun mieleiseni. Teki se vaikka mitä, oikein se minusta teki. Vihkirahojakin se oli säästänyt sataan ja ne minulle toi, vaikka oli juoppo. Ja vielä viikkoa ennen vihkimistä olisi se Kupariselle sen kihlarahat ja kulut maksanut, vaan minä sanoin, että antaa olla, mikä on puhuttu, on puhuttu. 'Vaan olethan sinä minullekin luvannut', sanoi se. 'Olen', sanoin minä, 'olen luvannut, en sitä kiellä. Ja sanani kokoinen olisin ollutkin, jos sinäkin olisit pitänyt sanasi olla maistamatta.' Eikä hän siihen mitään tainnut vastata, sillä syytä oli hänessä siinä suhteessa. Hän itki vain, kun näki, että minä olin mennyttä. Ja itkin minäkin, sillä minä rakastin häntä ja olisin hänet ottanut. Olisin ottanut, vaikka juoppokin oli. Olisin hoitanut sitä sittenkin. Vaan sisareni ei antanut, sanoi, että talon vastuksiksi joudutte, kun perhettä tulee. Ja oikein se oli, niin sitä olisi voinut joutuakin, näin sen. Ja kun hänellä oli järkisyyt kieltää, taivuin minä ja otin toisen. Vaikeata se oli, minä itkin itsekseni ne vuodet siellä vieraissa ollessani enkä kotiutunut sinne koskaan. Kun vasten mieltä mennään, ei hyväkään hyvälle tunnu. Kun kelle ei ole luotu, sen vierellä kaipaa. Ei sitä hyviä oloja kaipaa, ei miehen hyvyyttä, rakkautta sitä kaipaa, ilman sitä tuntuu kuin ei kotia olisi missään."
UNTAKO LIENEE
"Eihän ne Kolehmaiset mitä rikkaita ole. Pienihän se on se talokin siinä."
"Mitenkäs sinä sinne jouduit, sitä tässä usein olen mietiskellyt."
"Mitenkäkö jouduin? Totta tuo lienee ollut minun kohtaloni."
"Sitä et rikkautta katsonut."
"En. Mentiin vain, kun mennä piti."
"Piti. Sinnekö muka piti. Kun oli sulhastakin jos jonkinlaista. Valitse paras. Vaan eipäs. Menepäs ulkopitäjäläiselle ja varattomalle vielä."
"Niinhän sitä sattuu."
"Ja sitten vielä, otapas miehen kuoltua vain renki ja muuta torppaan."
"Niinhän sitä, niinhän se ulkoapäin näyttää."
"Sitäpä tässä olen ihmetellyt. Joka näki sinutkin nuorena, ei sitä uskonut. Mikä siinä, sanopas, mikä siinä sinut niille teille veti."
"Kukapa tiesi. Ei tiedä edeltäpäin kohtaloistansa."
"Niin se on."
"Sitä kun mihin ryhtyy, hiljalleen sitä tietä sitten eteenpäin luisuu.
Kun yhden askeleen astut, astut kohta toisen ja niin se menee."
"Niin se menee. Et ole tainnut tässä kotitalossasi pariinkymmeneen vuoteen käydä?"
"Enpä ole käynyt."
"Olihan tuo nyt somasti, että tulit. Ethän meille liene vihoja kantanut, kun taloon tultiin. Itsehän sitä kaupaksi tarjoilit."
"Itsehän sitä, kun ei muita perijöitä — ja jonkunhan sitä piti tässäkin asua. Hyvä vain, että sain kaupaksi silloin."
"Kun et miestäsi tänne tuonut?"
"En."
"Päivittelin minä päivittelemästä päästyäkin, että myypäs vakainen talo, ja muuta pois ja köyhälle talonmiehelle vielä."
"Renkimiehellekös olisi pitänyt?"
"Eihän toki."
"Sitä minäkin silloin, että eihän toki. Vaikka samahan tuo olisi ollut."
"Eihän toki, ainoan tyttären ja perijän. Olisit kai saanut vaikka kenen silloin."
"Eipä sopinut ottaa. Toiset olivat olot silloin."
"Mitkä olot?"
"Miksipä en voisi sanoakin. Sitä sinä oletkin ainoa tuttava, jolle voi puhella. Mitäpä, jos sanon. Et sitä ehkä usko. Se oli niin, ettei silloin enää sopinut katsoa, kenen otti. Oli pakkomenot."
"Kun en aavistanut."
"Kukapa sitä. Mitäpä minä pettämään rikkaita talon poikia, jotka arvossa minua pitivät. Tämä oli köyhä ja tarvitsi rahoja, kun velkojat hätyyttivät."
"Älä nyt."
"No, mitäpä tuosta, jos kerron sen vaikka alusta sinulle, kun olet paras kasvinkumppani ja aina herttaisa. Sitä siinä ei ole mitään sinulta salaamista."
"Älä kerro, jos —"
"En minä enää siitä niin välitä. Ennen oli toista. Kun on nuori, arkailee suotta."
"Niinhän se on."
"Huoletonnahan sitä tässä elin ja ylvästelin. Olihan sitä hyvyyttä yhden osalle, vanhempiakaan kun ei ollut."
"Sitä kun kirkkoonkin tulit, kääntyivät kaikki katsomaan. Ja tanssipaikoissa olit aina ensimmäinen."
"Lienen tuota ollut. Otan hyvän, ajattelin, en huonoa huoli. Jakelin rukkasia, katsastan ja odotan, mistä se kylliksi hyvä tulisi."
"Olihan niitä hyviä tarjolla silloin. Tämä meidänkin mies —"
"Oli. Vaan minäpä en kiirehtinyt ensin. Mikä minulla oli kotona ollessa, hyvähän tässä oli elellä. Tämä se oli minun kamarini, niinkuin nyt on tyttäresi kamari. Paras huone tämä oli talossa. Tapetit tässä jo silloin oli ja ikäheinä seiniä kiersi. Istuin illoin ja aamuin tässä ikkunan ääressä ja ompelin. Enpä tiedä vielä ketä varten. — Ei ole kiirettä, katselen ulos. Siinä on lahti, siellä takana tuo metsä. Ikkuna on auki. Kuuntelen linnun laulua. Tuo salo soi kuin kannel aamuin. Ja mieli keveissä aatoksissaan askarteli. Siinä kuluivat päivät. Elämä oli kuin yhtä unta vain."
"Niinhän se siihen aikaan."
"Tanssien sitä mentiin."
"Tanssien."
"No, olivat sitten talkoot kerran Hassilan talossa, siellä olivat kaikki kylän nuoret. Oli kaunis elokuinen päivä ja kaunis tuli ilta. Kuudan oli, vaan se kohta pilviin peittyi. Oli leikattu koko päivä ja illasteltua keräännyttiin suureen tupaan tanssimaan. Tiedät sen Hassilan tuvan, joka on suuri kuin kirkko. Tytöt olivat sitä vielä oksilla ja puilla koristelleet, että se tuoksusikin kuin paras metsä. Siinä tanssitaan ja jyrytään. Pimentyy siitä ilta. Pieni kattolamppu palaa tuijottaa katossa ja heiluu tanssin humakasta. Mitäpä se paljoa lienee valaissut, vaan eikös joku kurillaan ota ja sammuta sitä. Soittaja soitti keskeyttämättä, pimeä tupa kajahti vain tanssin jytinästä. Pojat nostelivat tyttöjänsä ilmaan ja kun tyttö väsyi, istutti hänet syliinsä. Illan pitkään alkoi väki vähetä, katosivat parittain toisten huomaamatta.
"Minut oli saanut käsiinsä meidän renki Juhani. Se oli kylän paras tanssija ja tyttöjen mielitietty. Komea se oli ja pitkä kuin honka, muistatko sen Juhanin?"
"Muistan toki."
"Kenelle lienee Luoja hänetkin luonut? Sen Juhanin kanssa siinä tanssittiin ja mentiin vinhasti kuin pahin tuulen pyörre. Huimasi se ihan, vaan Juhani kannatti minua ja niin unohduin sen syliin. Vei siitä viimein istumaan ja jäi seisomaan viereeni. Miksi se siihen jäi, en tiedä. Jos se olisi mennyt, olisin huutanut takaisin. Minä hullu olin kuin lumottu. Senkö tähden, että se oli niin kaunis ja ryhdikäs?
"'Lähdetään', sanoin minä sille.
"'Lähdetään vain.'
"'Hyvästi, talonväki', huusin minä.
"'Pannaan tulta', sanoivat.
"'Ei, jatkakaa pois', huusin minä vastaan.
"Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se oli. Kuu oli mennyt kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä. Kuljettiin oikotietä korven kautta kotiin. Suopuron yli tultaessa en porraspuita siinä erottanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa Juhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vain silmäni. Tuntui kuin Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten. Ja viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske enää minua sylistään. Nukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee sänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani. Annoin sen tapahtua, tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi ollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki? Ehkä se tanssi siellä, sitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekö se hurmasi minut ja saattoi hulluksi? Minä mieletön, minä rakastin Juhania. Juhani oli kuin omani. Ja kun se kysyi: 'Lähdenkö', niin en minä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani. Tajusin kaikki, mitä tapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana kuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin — vaan sanaa ei suustani tullut. Ja niin se tapahtui."
"Voi sinua onnetonta."
"Pyysin Juhania sitten lähtemään meiltä. Ja hän läksi. Hän läksi maailmalle, enkä tiedä, missä hän on. En ole mitään kuullut hänestä. Mutta hän oli kuin omani, hän ymmärsi minut. Vai tuntuiko minusta vain siltä? Olihan kaikki kuin unta vain."
"Kuinka Kolehmaisen sitten tapasit?"
"Se oli sattuma. Ei hän minua aikonut. Sattui vain kerran olemaan täälläpäin asialla, velkojiensa luona lienee ollut, ja minulla oli ulkopitäjällä käyntiä. Kolehmainen tarjosi kyytiä ja mitäs, minä otin ja yhdessä ajettiin. Lumi oli sinä talvena aikaista, oli jo joulukuun alussa korkeat kinokset. Sillä oli hyvä hevonen Kolehmaisella ja mentiin siinä aika kyytiä. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa keskenämme. Mutta mikä lienee Kolehmaisen päähän yhtäkkiä pistänyt, hän ottaa ja kosii minua. Kävimme molemmat vähän hämillemme, mutta minä mietin ensin, ennenkuin vastasin. Tämä on kohtaloni, ajattelin. Onhan tämä mies kuin minua varten. On köyhä ja rahoja tarvitsee. Se hyvin sopii. Ehkei onnistunut raha-asioissaan, koska sen päähän pälkähti onneaan koettaa ja minua kysyä. Kysyi, vaikkei luullut saavansa myöntävää vastausta. Ja siksi se hämilleen tuli. Niin se oli. Raha-asiahan se sille oli, ja raha-asiana minäkin sitä pidin.
"'Jos suostun', sanoin, 'niin ei jäljestäpäin mitään muistuttamista?'
"'Ei muistuttamista, mistäpä sitä.'
"'Kaikesta. Vaan jos ei moitesanaa, vaikka mitä tapahtuisi, ei selitystä, niin —'
"'Ei.'
"'Olkoon sitten päätetty.'
"Ja sillä se oli päätetty. Kyllä hän ymmärsi, mitä tarkoitin. Niin menin Kolehmaiselle ja Kolehmainen piti sanansa. Moitesanaa en kuullut, enkä liikaa, en hyvää en pahaa muutakaan. Ja kun keväällä pieni tyttöni kuoli ja heikkona olin itsekin, hoiteli hän äänetönnä. Kaikki kävi niinkuin olin tahtonutkin. Väärin olisi Kolehmaista mistään soimata.
"Mutta talon asiat menivät alaspäin. Ei Kolehmaisessa ollut talon
pitäjää. Se oli unelias, kulki metsissä, kulki syömättäkin pitkät ajat.
Suruko lienee hänen mieltänsä painanut vai mikä? Ei se mistään puhunut.
Liekö monta sanaa koko avioliiton ajalla vaihdettu."
"Olisit sinä hoitanut asioita."
"Minulta olivat kuin siivet katkenneet. En uskaltanut ryhtyä mihinkään. Pelkäsin, että sen mieli pahenee. Olin talossa kuin vieras käypäläinen. Sitä oli elämä kuin pysähtynyt kohdaltani. Odotin vain iltaa ja yötä aina ja ihmettelin sitä ajan ja päivän pituutta. Ihan se jähmetytti. Sitä olisi ennen vaikka onnettomuutta ja kurjuutta toivonut tahi muuta elon merkkiä."
"Se on ihmisluonto sellainen."
"Sellainen se on. Mutta eikös vierineet siinä vuodet ja toisiksi ajat vaihtuneet. Vaihtuivatpa, vaihtuivatpa. Kuoli siinä Kolehmainen. Otin hallituksen omiin käsiini. Ja luistihan se. Talo muuttui. Nuorihan sitä silloin vielä olin tavallaan. Olin puoliväliin neljättäkymmentä."
"Parhaillaan sitä silloin vielä on."
"Niin on. Sattui siihen silloin rengiksi tämä nykyinen mies, tämä
Eerikka. Menettelihän se miehekseen. Ja mitenkuten otin sen. Mitä?
Olethan siitä ihmisiltä kuullut?"
"Lienenhän tuota kuullut."
"Kuuluuhan ne. Vaan kuulukoot. Otin sen. Ja teki se siinä työtä kuin omassa talossaan pari vuotta. Mutta sittenpä tein tyhmästi. Annoin sen itseeni vihityttää. Se olisi saanut jäädä tekemättä. Sen jälkeen alkaa tämä juoda taloa kuin omaansa. Sitä ei ollutkaan sillä sitä ymmärrystä. Hulluhan minä olin, kun en ennen huomannut, että renki on renki. Mitäpä olisi hänen kanssaan tarvinnut pappilassa käydä? No, möin talon, että jonkin pennin vielä sain ja muutin torppaan. Ja siinä on elää retusteltu."
"En sitä ole nähnytkään tätä miestäsi."
"Mitäpä hänessä lienee näkemistä."
"Kun yksinäsi kirkossakin käyt."
"Minkä harvoin käyn. Mitäpä minä hänestä matkassani kuljettelemaan. Mitä minä ihmisistä, vaan itseäni iljettää. Olkoon aloillaan ja antakoon minun olla aloillaan."
"Sitä sitä sattuu."
"Sattuu. — Jos Juhanin silloin otin, ilkesi sitä näytelläkin, tai kukapa hänet tiennee. Vaan kun mies on typerä, ei siitä ole mihinkään. Koirakin silloin on rattoisampi. Mutta en nureksi. Sitä kun omantunnon ääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi näin. Parahiksi olikin. Sitä piti minunkin saada oppia se, ettei eletä ihmisten nähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai untako lienee kaikki."
KANSANTAPA
"Päivää."
"Päivää."
"Päivää, päivää", vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin
Lois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän.
"Pakkanenpa tuo on", sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään.
"Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?"
"Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella."
"Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?" kysyi emäntä ja vilkaisi kehruuksistaan Kaisaan.
"Milläpä sitä — ilman aikojaan vain", sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli häntä vartavasten kutsunut. "Millä, milläpä sitä näin köyhä", huokasi hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli. "Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain."
Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi:
"Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten kasvaneet."
"Vai porsaita", nauroi emäntä.
"Porsaita. Sitä kun on minullakin se porsas, elävä kuin mikä kultakala, no, sitä vasta on kehveli. Se on tätä samaa pesuetta. Jotta se porsas on aina mielessä kuin tuo oma lapsi tai muu läheinen, jos minne lähdet. Sitä syötät, sitä juotat ja ihan se on yhtä etevä kuin mikä muukin ihmislapsi, joka henkosestaan huolta pitää."
Isäntä katsoa murjautti ja Kaisa vaikeni.
Kuului vain rukin hyrinää. Emäntä otti lepeen lepeeltä ja kehräsi eikä ollut Kaisaa näkevinäänkään. Ja mikäs Kaisalla oli istuessaan siinä lämpimässä tuvassa, istuessa siinä kädet ristissä ja peukaloita pyöritellessä ja ajatellessa tämän maailman asioita. Noitapa ajatteli rikasten olennoita. Mahtavatko, jos oikein ajatellaan, olla tuon onnellisempia? Elihän täällä köyhäkin ikänsä loppuun tavalla tai toisella, ja välikö tällä, kävikö tämän taipaleensa pumpulissa vai villaisessako? Hee, annahan olla, tosiaankin, eikös ne ihmiset niin ajatelleet, jotta annas kun keikistelen, jos tuota paremmalta toisen edessä tunnun. Turha vaivapa taisi olla. No, heidän asiansa, mitäpä se häneen kuului.
Emäntä kehräsi ja odotti, että isäntä läksisi siitä liikkeelle. Vaan ei se lähtenyt. Siinä yhä istua murjotti, murjake, istui kuin olisi siihen ikuiseksi istumaan pantu. No, jo oli kapine. Et siltä asiaasi toimita, et vaikka.
Hän vilkaisi Kaisaan merkitsevästi, kun Kaisa vihdoinkin alkoi nousta.
Kaisa painui paikoilleen. Ja äänetönnä istuivat he taas ja aika kului.
"Vai porsaita", sanoi sitten emäntä.
"Porsaita, porsaitapa tietenkin."
Kului taas kotvanen. Rukki hyrisi kuten ennenkin. Isäntä veisteli ja Kaisa oli jo saanut lämpimänsä ja pyyhki hikeä esiliinan kulmalla otsaltansa. Kovinpa olivatkin lämmittäneet. Totta nuo kaksi taikinaa vähintäänkin lienevät paistaneet. Antaneeko taas emäntä lämpöisiä edes? Totta tuo, kun nimenomaan tänä päivänä tänne kutsui. Totta tuo toki. Vaan tuo isännän murjake kun tuossa murjotti ja vahti, ettei emäntäkään siitä ylös päässyt. Lähtisi vain siitä nyt, eipähän se isäntä kuitenkaan jos korkeintaan jonkin visaisen sanan viskaiseisi. Vaan eipähän siltä, onpa hänellä aikaa tässä odottaakin. Eipähän tässä vielä nälkään kuolle, kun leivän hajukin niin täyttävältä tuntui. Ja leivän se kuitenkin emäntä antaa. Antaa se kun antaakin. Ja jos hyvilleen ottaa, voinokareenkin, jos voita on saanut kehvelletyksi tuolta murjakkeelta. Vaan vielä mitä, tuskinpa saanee sunnuntaisin omaan suuhunsakaan, vielä vähemmän poskeisen. Kyllä tuo isäntä pytyt nuuskii ja pennin kiertää osaa. Sen on näköinenkin, nenäkin sillä on koukussa kuin minkähän puntarin nokka.
Aikaa kului taas. Eivät ne näy siitä liikahtavan, ajatteli emäntä. Pelkäsiköhän tuo, että hän Kaisalle kahvit keitti? Mistä aineista! Pyönistäkö ehkä? Niitä ei viittäkään talossa ollut. Ei vaikka sydänalaa kuinka kuivatti, ei kahvitippaa kotona kostukkeeksi saanut. Jos ei hän tuonnoissa vuonna keksinyt naapurin saunassa Lois-Reetan kanssa kahvin keittoa, tottavie, ilman ikänsä olla sai. Eikä se sopinut. Ei tuollaisen miehen tähden ainakaan. Eikä minkäänlaisen.
"Vai porsaita katsomaan", sanoi hän taas Kaisalle ääneen.
"Porsaita."
"Pitääpä sitten porsaita Kaisalle näyttää", hän nousi siitä ylös ja pisti jalkansa virsuihin. "Vaan mitäpä niissä porsaissa on näyttämistä?"
"Näytettävä, näytettävä niitä on", sanoi Kaisa.
"No, katsastetaan heitä sitten."
"Katsastetaan toki."
He mennä hyypersivät ulos.
"Kyllä se murjake nyt istua murjotti", kuiskasi emäntä porstuassa Kaisalle ja nykäisi häntä kylkeen. "Ihan kuin olisi ikuiseksi siihen istumaan tuomittu. Istukoon nyt."
"Hee — istukoon."
"Se kun on tuo mies kellä minkälainen, niin se on sellainen ja sellaisena se pysyy."
"Sellaisena se pysyy. Vaan anna tuon vahtia vain. Hyvä on taloinenkin mies. Sen kun leivässä olet, et tyhjällä ole. Jääpä hyvyyttä vielä jälkeläisillekin."
"Jääpi. Vaan ei kanssaihmisensä rehellisesti ei rihman kiertämää päällensä saa. Kutoa saa, vaan langattako se kangas syntyy? Ja vaatteisiin pitäisi verhoutua, niinkuin ihmisten tapa on. Vaan ei penniäkään talosta. Kierrä penni vaikka mistä."
"Sitä se on, kun kerran ketä alttarille asti seurasit."
"Sitä se on. Pidä omat neuvosi sitten, jos mieli. No, pidetään, eipä silti, onhan ne konstit, kansan ikuisesti käyttelemät. Konstit, konstitpa on vaimoillakin."
"Hee — konstit."
"Siellä on nytkin kellarin kupeella havukasan alla voipytty. Niin, otapas sinä Kaisa se nyt sieltä, sitä minulla oli asiaakin, ota sieltä ja käy taas myömässä. Myöpi hänet hintaan mihin tahansa. Ja sitten panin pytyn alle sen jyväaitan avaimen, jotta toimikoon Antti asiansa. Vaan katsokoon, ettei jyviä lattialle tiputa, kun säkkiin ahtaa. Avaimen jättäköön samaan paikkaan. Niin, tietääpähän se Antti, miten parhaiten asiansa toimittelee, eipähän se ensi kertaa liene pappia kyydissä."
"Selväpäinenhän se Antti-poika on niissä asioissa. Totta tuo tuon kuten ennenkin toimittaa."
"Ja osta kahvia ja sokeria ja vie Reetalle ja käske sen Leenan tulla hakemaan rahaa, jotta kangaslangat saapi. Ja osta sinä minulle huivi kauppiaasta. Ihan sitä alkaa päähineestäkin olla alaston."
"Vaan ajatellapa hullumpaa, jotta kun tuo Leenan reppana oli valehdellut papin suuhun sukkelia sanoja."
"Mitä sanoja?"
"Oli valehdellut kotikehvellystä muka synniksi sanoneen."
"Hee — vai synniksi, eihän tuo toki pappi toimessaan liene puhunut?
Lienee jotakin joutessaan narraillut."
"Toimessaan oli."
"Jokohan?"
"Oli. Vaan tuntenee tuo pappikin tuon miehisen olion ja tietänee, että turhaa sen kanssa on riitasille ruveta, kun sovinnossakin voi olla. Antaa murjakkeen murjottaa ja mielessään kaavailla, että kaikkea sitä tässä elämässä vain ilmaiseksi saapi. Ojenna kätesi vain ja ota. Joutaa tuon luulla, mikäpä häntä pahoittelemaan, kun tuon kanssa on alttarille astunut ja tilatoveriksi ryhtynyt, niin suosii häntä, suotta. Vaikka maksaapahan se sekin, eipähän sitä enempi mies kuin nainenkaan täällä mitään ilmaiseksi saane, niin jotta maksettu se on se kahvikuppikin, jonka kehveltää ja nautitsee."
"Tottahan toki."
"Näetsen mies, jonka otit, omasi on. Ja kun omasi on, toimeen sen kanssa tule. Mitatkoon vaikka joka voinokareen kymmeneen kertaan, minä miestä sittenkin kymmenkertaisesti kehvellän. Se on kansan tapa aina Aatamista asti. Riita pois. Mikä minä olisin, jos riitaa rakentaisin enkä tietäisi, mikä huoneenhallitukseen ja rauhaan sopii? Jotta anna itsekunkin olla alallaan ja ole sinäkin alallasi."
"Oltava sitä on."
"Oltava. Sitä niin on parempi. Ja otapas sinä nyt lämpösleipä tuolta ruokatuvan hyllyltä ja katso, ettei vieraan silmä sinua siinä näe."
"Ei näe. He-hee."
"Ja tule sitten Leenan saunaan taas, kun kahvit tulevat. Nauretaan sitten taas näille ihmisten olosille. Se niin sydäntä keventää."
"Kahvikin kun kuumana sydäntä kiertää."
"Sitä on kuin toinen ihminen kokonaan, ei sitä tyhjiä sureksi, ei mureksi. Että on sitä elämässä sitä onnenpuolta, minkä tarvitseekin, siinä sitä on omassa ilossaan — mitä, mitäpä sitä muuta kaipaakaan."
KYÖKIN PUOLELTA
— Amaliaa-a.
— Mitä, ruustinna?
— Amalia on hyvä ja jättää paikalla ne työt sikseen ja tulee ylös.
— Tuossa paikassa, kun vain nämä kastrullit huuhtaisen.
— Jätä vaikka siihen.
— Noo?
— Kuule, pistä sukkelaan kahvipannu tulelle. Siellä sisällä on, noo — arvaapas nyt?
— Enhän minä mistä arvaa.
— Arvaa nyt vain. Tahi sanonko minä? Su-su-sulhasia.
— Johan sitä ihmeitä kuullaan.
— Hertta-neidin sulhasia. Ei ne nyt aivan kihloissa vielä ole, mutta
Amalia on hyvä ja sanoo minua kohta vaikka miksi, ellei —
— Miksi ettei —
— Jos kerta on sallittu, niin siinä tapauksessa, Amalia, se on varma. Kun kaksi vanhempaa tytärtä tästä niinikään vietiin, oli minulla sama tunto. Amalia ei ollut meillä silloin vielä palveluksessa, ei, Amalia tuli sen jälkeen, niin, oli minulla sama tunto, että tuossa ne nyt ovat, tuo on Siviän ja tuo on Siirin, ja jo olen monta kertaa hartaasti rukoillut, että Jumala antaisi myös Hertalle kunnon miehen.
— Kuuluuko tämä suureenkin virkakuntaan?
— Naapuripitäjän apulaispappi on. Sano "pastori" sille, jos puhuttelee.
— Tuota nyt toki raskii sanoa vaikka piispaksi.
— Nyt ne istuvat siellä salissa. Mikä onni, että uusia mattoja sattui lattialle ja että Amalia puhdisti viime lauantaina ne huonekalujen päälliset ammoniakilla. Mikä sinut panikin niitä puhdistamaan. Nyt ei tarvitse tuskitella, että kun Amaliakaan ei arvannut. Vaan arvasipas. Siitä näkee, että eikö kaikkea johda ikäänkuin korkeampi kuin ihmiskäsi.
— Ja kaakkuakin kun sattui.
— Niin, ajatteles, kaakkuakin. Paremmin ei voisi sattua. Tulepas kuuntelemaan vähän tänne oven rakoon. Jätä sumppipannu, eihän se vielä kiehu. Eikö ne miellyttävästi ja hienosti puhu? Erottaa sen puhetavasta jo, ettei sillä entistä ole. Sö-sö-sö sitä äänen pehmeää kiekutusta, mistä se puhui, "kaihosta" ja "kyynelistä", niin niin, siitä se alkaa, Amalia, siitä se alkaa. Ja Hertta, miten kainona se alas katsoo. Kullannuppuseni, äitisi antaa sinulle siunauksensa, äitisi antaa, ei hän henno sitä kieltää.
— Se ruustinna se kaikki niin taktilleen tietää.
— Hys, hiljaa sinä, eikös tiedä. Pane vain se valkea esiliina, kun menet sisään, minä tulen sinne perästä. Niiaa kauniisti ja sano: "pastori on hyvä", jos ei heti huomaa. Eläkä raota enää niin paljon sitä ovea, huomaavat.
— Talonpoikaisen näköinen tuo on Herttaneidille.
— Ai, ai, Amalia, kuinka Amalia niin ajattelemattomasti puhuu. Amalia ottaa ulkonäön eikä ota luonteen siveellisiä puolia huomioon. Vai talonpoikainen? Pitäisi varmaan kreivejä Amalian mielestä syrjäiseen maapappilaan tulla. Eikö ennemminkin asiaan kuulu, että papin tytär saa papin? "Kun sinä sait papin", sanoi ennen mammavainaa minulle, "katso, että tyttäresikin saavat papin". Vanhin tytär saikin papin, toinen kauppiaan, silloin kun ei pitäjän läpi pappeja kulkenut, eikä pappa tahtonut kustantaa Siiriä vieraalle paikkakunnalle. Ja mikä on hänen nyt ollessa, pitäjän onnellisimpia rouvia. Niin, niin, pappa oli silloin oikeassa. Kyllä, Amalia, kyllä täytyy olla tyytyväinen, kun syvemmin ajattelee.
— Tähänkö pannuun minä kahvin panen?
— Siihen. Ja tietääkö Amalia, että Amalia loukkaa samalla minua, kun sanoo "talonpoikainen". Minun isäni oli kyllä pappi ja pappilasta minäkin läksin, vaan en minä sanonut, että pappa on talonpoikainen, vaikka ei hän osannut kahvelilla syödä, kun hän meille apulaiseksi tuli. Ja täälläpähän ovat henget. Elämä, tietääkö Amalia, on kuitenkin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Vertauskuvallisesti tarkoitan. Sillä tietääkö Amalia, kun minutkin vietiin, oli ikää jo yli kuusikolmatta ja toinen silmä lasista? Vaan pappa ei katsonut muotoon, hän katsoi syvemmälle. Amalia, sanopas nyt kerta todellakin, näyttääkö sinusta, että tämä on lasisilmä? Häiritseekö tämä näköä, tarkoitan ulkonäköä?
— Olen jo tuhannesti sanonut ja vakuuttanut, ettei.
— Ettei. No sanopas sitten, eikö elämä ole todellakin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Mutta vaikkapa niinkin. Toimeen sitä tullaan. Yli kolmekymmentä vuotta olen nyt papan kanssa yhdessä ollut ja vaikka hän oli talonpoikainen, oli hän ihminen silti. Nuorena olen ollut Turun ja Porin läänissäkin ja nähnyt paljon maailmaa ja ihmisiä, vaan pappaa merkillisempiä en ole nähnyt. Uskotkos sinä sen, Amalia?
— Uskon, uskonpa tietenkin.
— Niin, niin, uskot. Mutta uskotkos, että on syy sysissä, jos on sepissäkin? Sanonko vielä, yli kolmekymmentä vuotta on papan kanssa yhdessä oltu, ja tuskin on hän kertaakaan paljasta käsivarttani nähnyt. Joka näin säilyttää sisäisen arvokkuutensa, voi tulla toimeen vaikka kenen kanssa, uskotkos sen?
— Enhän minä ole niitä kaikkia niin syvällisesti ajatellutkaan.
— Et, vaan näitä asioita pitää niin syvällisesti ajatella. Vaan eihän Amalia näistä mitään tiedä, Amalia kun ei ole ollut miehellä. Näes, pappakin voi olla kavaljeeri niille, jotka niin tahtovat, vaan minulle ei, sanon, että minulle ei.
— Minullekos ruustinna taas tarkoittaa?
— Enhän minä Amaliasta ole sanaakaan sanonut. Se Amalia aina. Itsestänihän minä vain puhun. Se oli helluntain pyhinä, kun meidät yhteen vietiin. Kuukauden olin jo pappaa tuntenut ja kuitenkin istuin kolme yötä vaate päällä kyökkikamarin nurkassa ja itkin. Vasta kun kuulin, miten hartaasti pappa rukoili ääneen Jumalaa polvillaan toisen huoneen lattialla, selvisi minulle elämäni arvoitus.
— Ei ne monet nykyään enää itke.
— Ei ne itke. Kevytmielisesti mennään vähän tuttavuuden perustuksella ja niin edespäin. Etenkin suuressa maailmassa. Ai, ai, Amalia, niiden elämää siellä. Amalia ei uskoisi, jos kertoisin.
— Sanoi minulle suntion emäntä, että ne sanomalehtien kautta kuuluvat siellä kaikki kauppansa valittelevan, eikä ne puhemiehiä eikä vihkimistäkään kuulu kansat siellä käyttävän. Ja vihkimättömät vaimot kuuluvat vain vaunuissa ajelevan kuin mitkäkin riikinkukot pyrstöt pörröllään. Lieneekö totta, mitä panetteli?
— Totta on, totta, mitä niistä salaamaan. Tietää ja tuta ne kaikki pitää, niinkuin pappa niin kauniisti viime sunnuntaina kirkossa saarnasi. Sillä sitäkö varten Luoja minulle järjen loi, etten ihmettelisi, silmät ja korvat, etten näkisi ja kuulisi, ja kaikki armolahjansa, etten Hänen töitänsä tutkisteleisi ja havaitseisi, mikä on se maailma, jossa Hän minun kuormaani kantaa sallii? Panitko vahvasti kahvijauhoja pannuun?
— Panin vahvanlaisesti. Sanoi se suntion emäntä, että ruustinnakin samaa synnillisyyttä suosii, eivät kulkeneet ennen pappilan neitsyet kaupunkilaiskankaissa eivätkä istuneet vaunuissa taloisilla taipalilla.
— Siinä sen kuulet. Vai vaunuissa, kun on nuo vanhat trillat, joissa nyt ovat vähän viiluutelleet itseänsä. Oppimaton ihmisraukka. Mutta olenko minä pyrkinyt hänen tuomarikseen, vaikka hänen synnillisen elämäkertansa tunnen? Kun on saanut oppia ja nähdä, ajattelee jo toisin: Olenko minä itse niin hyvä, että minä joka hetki Herralle kelpaisin? Mistä minä tiedän, miltä minä näytän Sen edessä, joka kaikki näkee ja kaikki tietää? Olenko paljon puhtaampi, joskin puhtaudessa olen elämäni elänyt, olenko virhitön silti, joskaan ihmissilmällä en elämästäni virhiä löydä? Tosin silti tuomittava on kaikkinaista pahaa. Ja papalle minun aina täytyy sanoa tuosta, että tuomitse sinä, pappa rakas, kaikkea kuin ihmisestä on, sinulle se kuuluu seurakunnan paimenena ja papillisen arvosi edustajana.
— Kyllähän rovasti näkyy ne puolet tietävän.
— Jaa, eikös tiedä? Papparaukan täytyy jaksaa. Jos hän kotona joskus arvonsa unohtaa, koetetaan ymmärtää se. Amalia ei huoli siitä kylillä mainita. Panehan selvikettä vahvasti pannuun.
— Minä pistin jo suuren nahkapalan.
— Elä liiaksi, ettei kalalta maista. Kahvista talon tuntee ja kahvileivistä talon tyttäret. Leikkaapas vähän paksumpia palasia siitä kaakusta — niin. Ja pane rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle koriin — niin. Opi tämä ja muista aina, rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle. Minun mammani minulle tämän opetti ja mummoni taas hänelle jo ennenkuin sulhasia mammalla kävi. Meillä käytettiin paljon tapoja kotona. Pappa on aina ollut niiden yläpuolella. Se on hänen erikoisoikeutensa ollut. Pitää vain ymmärtää jokaisen ihmisen erikoisoikeus ja arvottaa sitä. Mamma oli viisas sen ajan naiseksi. "Rukoile, lapseni, turhamaisuus pois sydämestäsi", sanoi hän minulle, "ja ymmärrä toisen erikoisuutta, niin riittää sinulle onnea elämäsi iäksi". Ja Jumalan kiitos, niin on käynyt. Minä rukoilin ja minun sydämeni on täynnä, niin — yhä vieläkin rakkautta!
HILDA HUSSO
(Puhelimessa hotellista toiseen)
Halloo, onko se hotel Francessa?
— — —
— Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel
Lundqvistia?
— — —
— Jahaa, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?
— Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kun poika syntyi, jos Lundqvist muistaa?
— — —
— Halloo, kuinka, en kuullut?
— — —
— Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vain vapaasti.
— — —
— Kiitos, poika voi hyvin. On ollut maalla nämä vuodet. Isänsä näköinenkin oli, kun pari vuotta sitten kävin sitä katsomassa. Ihan oli kuin Lundqvist, se minua enimmin ilahdutti.
— — —
— Ei, ei mitään, en minä eläkettä sille enää.
— — —
— Antoihan Lundqvist silloin sen kaksisataa. Moni ei olisi antanut sitäkään. Kiitos vain vieläkin. Se oli kylliksi. Ei, ei toki enää.
— — —
— Kiitos kysymästä. Hyvin itsekin olen voinut. Kuusi vuottahan siitä on. Luojan kiitos, olen sattunut hyviin paikkoihin. Laivassa olen ollut siivoojattarena ja sitten hotellissa Viipurissa ja Pietarissa.
— — —
— Ei, ei pojasta ole ollut minulle mitään haittaa. Suotta silloin poliisillakin Lundqvistia pelottelin, mitä poliisi olisi siihen muka voinut. Sitä on yksinkertainen ja lapsellinen, kun on kokematon. Lundqvist ei muistele sitä pahalla.
— — —
— Ei, ei se Lundqvistin syy ollut. Ja onpahan syy sitten! Ei syy eikä mikään. Sattuuhan sitä, sehän on kokemattomuutta vain ja viattomuutta. Ja kuten sanoin, ei pojasta ole haittaa. Tottahan se ihmiseksi kasvaa ja ihmisenä kuolee, kuten muutkin, minkälaisena, se on hänen asiansa, ei meidän.
— — —
— Tietenkin sen elanto vielä vähän maksaa, vaan ei se tunnu, kun ansaitsee kuten minäkin eikä lapsia ole muita kuin tämä yksi Lundqvistin kanssa.
— — —
— Kiitos siitä, että Lundqvist haluaisi nähdä poikaa. Saahan Lundqvist, jos todella tahtoo, vaikka onhan se tarpeetonta. Minä kun muuten tulin asioita järjestämään tänne, niin pistäydyin sitä samalla katsomassa.
— — —
— Käymäsiltään käymässä. Heitän nyt palvelukseni.
— — —
— Ettäkö sulhasia? Se Lundqvist, se on entinen. Mutta tavallaan se on tottakin, sitä ihmiselämässä sattuu jos jotakin.
— — —
— Tarkoitan, sattuu sellainenkin hullu, joka naida tahtoo.
— — —
— Niin arvelin. Arvelin ottaa miehen, kun on sopiva. On asioita, jotka puhuvat sen puolesta. Jalat ja vanhuus.
— — —
— Ystävällinen, kuten aina. Ei sievä enää. Näkisipä Lundqvist, ei sieväksi enää sanoisi. Sitä muuttuu ihminen.
— — —
— Ruotsin puolelta on. Kauppias se on, Eriksson nimeltään. Sinne ajattelin mennä.
— — —
— Poikako? Tänne jää poika. Mitä minä sillä siellä. Kun lapsi kasvaa, mitä se enää vanhemmalla sitten? Se on vain haitaksi sille. Mitä Lundqvist itse ajattelee?
— — —
— Ei Lundqvist pelkää, en minä häntä Lundqvistin vastuksiksi toki.
Jääköön samaan paikkaan, maksan sinne eläkkeen.
— — —
— Ei, Eriksson ei pojasta mitään tiedä. Mahtaisiko tuo tuosta paheta?
En usko. Vaan mitäpä se häneen kuuluu.
— — —
— Ei Lundqvist vain mitenkään ajattele, että Lundqvistia tahdon rasittaa. Ei, sehän olisi siivotonta. Vaan onhan poika tavallaan Lundqvistinkin, ajattelin. Ja ajattelin siksi, että jos Lundqvist olisi niin hyvä ja sen verran huolestaisi, että kun poika tulee siihen ikään, että juoksupojaksi kelpaa, niin Lundqvist toimittaisi hänet johonkin hotelliin.
— — —
— En tietysti erityisiä vaatimuksia aseta, että muka hotelliin. Vaan onhan sekin hyvä ala. Ala kuin ala, kunhan ihmisenä pysyy, toimeen tulee ja on tyytyväinen. Ja sehän taas riippuu luonteen laadusta, ei muusta, ajattelen.
— — —
— Ei Lundqvist. Huolehdin itse pojasta siksi. Tottahan rahoja siksi saan. Siitä pidän huolen. Ja onhan minulla säästöjäkin.
— — —
— Ei paljon. Tuleehan niitä kuuteentuhanteen.
— — —
— Niin on kertynyt.
— — —
— Hee. Rikkautta jos rakkauttakin.
— — —
— Ha-ha-haa. Hyvä ammatti. Tuottaahan se siivouskin yksinään, ja sitten lahjarahat ulkoa, Lundqvist tietää.
— — —
— Ha-ha-haa, ei ollenkaan, ei ainoatakaan rikasta rakastajaa.
— — —
— Ei, ei, Lundqvist laskee leikkiä. En minä ole vielä kenenkään antanut itselleni hölynpölyä rakkauksista ja muista puhua — mitä aikoinaan lienee Lundqvist puhunut, ei muut.
— — —
— Ettäkö minä siveydessä? Ha-ha-haa, mitä se Lundqvist nyt. Tietysti tavallaan siveydessä, aivan kuinka ottaa.
— — —
— Tietysti nimityksiä kaikki. Ha-haa-haa, kokemattomat ihmiset kun pääsevät asioita nimittelemään ja nimityksiä kaavailemaan, niin siinä se. Järkevät ihmiset, mitä ne nimityksistä.
— — —
— Mies on varakas, siinä koko rakkaus. Ja sanon suoraan, pelkään, ettei toista tarjousta tule. On ikää jo minullakin. Ja vakituinen mies on vakituinen.
— — —
— Ei miehessä mitään erityisiä etuisuuksia, mitä sitä vielä etuisuuksia! Ei se ole liian viisaskaan. Se on hyvä minusta. Varoja on eikä sukulaisia, siis sopivasti sekin. Tämä kauppa, minkä teen, on kaikin puolin edullinen. Sain myötäjäisiksi etukäteen viidentuhannen pankkikirjan, tietääkö Lundqvist.
— — —
— On tarpeeksi rahoja. Nämä viisituhatta säästän pahan sattuman varalle, vaan ne kuusi tuhatta, ne ovat liikaa.
— — —
— Ei, ei pojalle. Mutta jos Lundqvist tahtoo pitää ne, se on toista.
— — —
— Ei, ei pojalle. Rahat olisivat vahingoksi hänelle. Onnellisinta on, kun ihminen itse ansaitsee pienestä elatuksensa. Sitten on vähään tyytyväinen ja osaa iloita. Ponnistus on paras ihmiselle. Siksi ei rahoja pojalle. Mutta Lundqvist on hyvä ja käyttää ne itse, miten vain parhaaksi näkee.
— — —
— Niin minäkin. Miksi me kaksi vanhaa tuttavaa, joilla on ollut hauskoja hetkiä, emme voisi olla suoria keskenämme ja puhtaasti ajatusta ulos sanoa. En kiellä, ettei Lundqvist olisi miellyttänyt minua enemmän kuin kukaan muu sivukulkija, ja onhan niitä sivukulkijoita sattunut jos jonkinlaisia. Ja siksipä ajattelinkin, että Lundqvist ottaisi ne.
— — —
— Rakas Lundqvist, ei estelemistä enää. Se on nyt minun, vanhan hupakon päähänpistoja? Sillä mitäs minä sinne vieraalle miehelle pienistä säästöistäni viemään. Ei Lundqvist saa olla turhan arka, Lundqvist, joka on niin rohkea, ha-ha-haa — veijari ihan naistenkin suhteen.
— — —
— Ei, ei. Lundqvist puhuu taas piloillaan. Ei meistä enää, eikä minusta enää. Minä tiedän Lundqvistin ma'un. Minä olen vanha ja kohta ryppyinen. Ja Lundqvisthan pitää niin tuoreista ja raikkaista.
— — —
— Ei. Lundqvist, pila pois. Ennen oli toista. Kuinka se Lundqvist oli iloinen. Herrjestas, miten se osasikin.
— — —
— Ha-ha-haa — tavataan vain, niin jätän pankkikirjankin.
— — —
— Ha-ha-haa. Se on leikkisä, kuten aina. Vietetään vain juhlat, ei minulla mitään sitä vastaan taas.
— — —
— Minua ikävä? Ei ollenkaan, tiedän sen.
— — —
— Ha-ha-haa — Se Lundqvist, kymmenille se Lundqvist niin sanoo, vaan ei haittaa —
— — —
— Kyllä tulen, aamupuoleen yötä, kun Lundqvist on vapaa. Näkemiin sitten!