MARTININ RIKOS

Novelli

Kirj.

MARIA JOTUNI

Otava, Helsinki, 1914.

I

Anna loikoi vielä tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteli ohuita uutimia ja kuinka päivä paistoi avonaisesta ikkunasta suoraan hänen sänkynsä jalkapäähän. Hän veti peitteen alta jalkansa ja liikutteli sitä päivänpaisteessa.

Hän ei viitsinyt nousta vielä ylös. Hän oli valvonut pitkään eilen ja ajatellut tämän maailman asioita. Nyt ei hän viitsinyt edes ajatella. Oli huoletonna siinä hyvä olla.

Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisessä. Mummo tuntui toruvan heitä, pelottelevan, että Anna-täti vielä nukkuu.

Kuitenkaan ei äiti itse malttanut olla pilkistämättä Annan kamariin.

"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeksän." Sitten huusi äiti etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia tänne."

Äiti oli vielä toruvinaan Annaa, korjasi siinä uudinta, joka oli irronnut kokonaan pitimestään ja hulmueli vapaana.

Anna lepäsi yhä liikahtamatta ja katseli äitiänsä. Hän ihmetteli, että äiti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren näköinenkin oli vielä ja kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin sen myssyn alta.

"Mitäpä unta näit", kysyi äiti Annalta ja istuutui sängyn laidalle ja otti Annan jalan käteensä.

"En sanottavia."

"Et sanottavia."

"Mitäpä sinä itse?"

"Minä? Mitä lienee ollut, ikäviä, en muista. Mutta missä ovat kortit, katsotaanpa päivän tapahtumia."

"Äitihän ne vei eilen."

"Nyt muistan, no, olkoot."

He vaikenivat. Äidistä ja tyttärestä oli molemmista hyvä niin olla, katsella toinen toistansa ja ymmärtää toinen toisensa sydämelliset ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.

Näin aamuisin tuli äiti aina Annan luokse, istuutui hänen sänkynsä laidalle. Siinä katselivat he päivän tapahtumia korteista tahi juttelivat sydämellisesti pienistä seikkasistansa. Eivät ne seikkaset ihmeitä olleet, eivät he siksi niistä puhuneetkaan. He iloitsivat vain toistensa läheisyydestä ja siitä ymmärryksestä, joka vallitsi heidän välillään. Ja näin he ikäänkuin liittoutuivat päivän ikäviä vastaan, he ikäänkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heidän elämässään ollut mitään vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sitä vakuuttaa.

Miina toi kahvia ja meni. Äiti kaatoi tyttärellensä. Ja kun Anna kohosi istualleen, huomasi äiti, että jokin ikävä ajatus painoi taas hänen mieltänsä. Itsepäinen ryppy ilmestyi otsalle silmien väliin.

"Oliko Alvar eilen myöhään poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.

"Ei hän myöhään ollut. Minä valvoin vielä."

"Minäkin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yötä."

"Miksi sitten kysyt?"

"Äiti, sinä et saa puolustaa Alvaria. Sinun täytyy olla ankarampi hänelle. Tätä elämää ei voi enää sietää."

Äiti punastui. Hänen ohuet sormensa pitelivät kahvileipää, kääntelivät sitä, niin että muruja tippui hänen huomaamattaan lattialle.

Häntä loukkasi, kun Anna rikkoi täten heidän äänettömän sopimuksensa kosketella arkoja asioita. Häntä loukkasi Annan muistutus. Mitä Anna elämästä tiesi.

Annakin katui jo äskeisiä sanojansa ja virkkoi sovittaen:

"Mistähän he saavat varojakaan? Ja isä saapi elättää perhettä", lisäsi hän katkerasti.

"Ehkä heillä on vielä Iidan myötäjäisiä."

"Myötäjäisiä? Siitäkö vaivaisesta kymmenestätuhannesta? Ne ovat menneet jo aikoja sitten. Ei rahat niillä pysy. Sillä tavalla kun Iida pukeutuukin. Etkö sinä voi sanoa Iidalle, että näin pienessä kaupungissa on häpeämätöntä pukeutua siten?"

"Hän on tottunut. Miksi me sotkeudumme toisten asioihin", esteli äiti hiljaa.

"Siksi, että hän häpäisee meidät", sanoi Anna lujasti.

"Anna, minä pyydän, sinä pahoitat mieltäni ajattelemattomilla sanoillasi."

"Niinhän sinä itsekin sisimmässäsi ajattelet."

"Minä en ajattele. Minun ei sovi ajatella. Minun täytyy tyytyä siihen, mikä on. Enhän minä voi vaatia, että kaikki olisi mieleistäni."

"Mutta minä vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nimeäni häväistä. Katkeroittakoot elämän täällä kotona — vaan, vaan kaupungilla ei —."

Äiti viittasi kädellänsä pyytäen Annaa hillitsemään itseänsä ja kohosi siitä ylös. Hän aikoi lähteä pois. Haikea tunto valtasi hänen mielensä. Hän seisoi hetken neuvotonna, kun ei löytänyt sanoja, joilla puolustaa taas Alvaria. Iidan suhteen oli hän osiksi samaa mieltä, mutta hänen poikansa Alvar oli mikä oli, minkäpä sille taisi, eihän häntä enää toiseksi saanut.

"Äiti, istuhan vielä", pyysi Anna.

Äiti istuutui jälleen. Hän ei voinut vastustaa lastansa. Hänen sydämensä lämpeni taas, kun hän katseli tervettä ja voimakasta tytärtänsä, joka kuitenkin oli oikeassa.

"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heittäytyi vielä sänkyynsä.

"Kauniit. Kesä on tullut."

"Taas kesä. Jopa kuluu tämä elämäkin", sanoi Anna ja nosti paljaan jalkansa äidin syliin. Äiti otti sen taas käteensä ja silitti sitä.

"Mitäpä siitä, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mikä sinulla on hätänä, oletpahan meidän ilonamme tässä."

"Olisi ikää jo, hävettää, vuosi vain ja ikää on jo kaksikymmentäviisi vuotta. Monilla ikäisilläni on jo suuria tyttäriä."

"Sitäkö sinä —"

"Sitä", sanoi Anna. "Eikö se muka olekaan asia? Minäpä, rehellisesti sanoen, en elämästä mitään tiedä."

"Odotahan."

"Montako kymmentä vuotta?"

"Itse tiedät."

Anna punastui ja äiti jatkoi:

"Vähätpähän elämästä nyt, kun on tällaiset ilmat. Eiköhän pitäisi hommautua kesäasunnolle jo?"

"Eikö oltane pitempään kaupungissa? Vai mitä äiti arvelee?"

"Miksi pitempään? No, isä kyllä."

"Ja me muutkin."

"Ahaa, ymmärrän."

"Väärinkäsität, äiti. Siitä asiasta ei vielä", sanoi hän. "Mutta Alvar, kun tuo Alvar taas —"

Hän ei sanonut enempää, ettei pahoittaisi taas äidin mieltä. Mutta raskaina tulvahtelivat ajatukset ja hän unohtui niiden valtaan.

Tiesihän äiti, mitä Anna ajatteli, eikä kysynyt enempää. Tiesihän hän, että Alvar se Annaa huolestutti. Alvar jäi kaupunkiin koko kesäksi, niinkuin viimekin kesäksi oli jäänyt. Sellainen juonti-into hänellä oli ja sellaiset asiat. Isäkään ei viihtynyt heidän kanssaan, hänkin jäi kaupunkiin syyttäen sairaskäyntejään, vaikka oli kaksi lääkäriä niin pienessä kaupungissa ja kesäasunnolta olisi sitäpaitsi voinut vastaanotoillaan käydä. Vaan tosinhan isän oli pakko hoitaa raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki näytti niin sotkuiselta.

"Onko isä mennyt kaupungille", kysyi Anna.

"On, tapansa mukaan."

"Isä on vanhentunut näinä viime aikoina."

"En ole huomannut."

Anna tiesi, ettei se ollut totta. Äiti oli sen huomannut. Vaan äiti ei tahtonut isästä puhua. He olivat vieraita keskenänsä. Isä kulki yksin omia teitänsä äänetönnä kuin vieras, joka jostakin syystä oli pakotettu asumaan yhdessä heidän kanssansa. Tekiväthän he niinkuin isä toivoi, kun isä toivonsa heille ilmaisi. Vaan isä ei sitä usein tehnyt. Viime aikoina oli hän koetellut lähestyä Annaa ja puhellut usein hänen kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin hän sen kautta olisi ikäänkuin uuden tuttavan lisää saanut.

II

Eilisenä päivänä oli Martin tavannut kaupungilla Lennart Ahlmanin ja pyytänyt kotiinsa ja Lennart tuli.

Anna säikähti, kun hän ikkunasta näki isän ja Lennartin tulevan yhdessä. Hän sulki nopeasti kamarinsa oven ja hänen sydämensä löi pelosta. Mutta kohta hän rauhoittui, avasi levollisesti ovensa ja meni vierasta vastaan. Eihän hänen tarvinnut pelätä Lennartia, eihän hänen tarvinnut pelätä sitä, minkä välttämättä täytyi tapahtua. Hänen oli naitettava itsensä. Ja niistä nuorista miehistä, joita kaupungissa oli, oli Lennart Annan mielestä parhain ja ainoa, jota hänen sopi ajatella.

Ikävä vain, ettei äiti ollut samaa mieltä. Äidistä oli Ahlmanin kauppiassuku vastenmielinen. Vaan kenellehän äiti tahtoi säilyttää häntä sitten? Kenelle? Kaupungissa ei ollut nykyään ketään mahdollista. Ja kukapa äidin mielestä olisi ollutkaan kyllin hyvä? Hyvittihän se Annaa tavallaan, vaan teki samalla olon tukalaksi ja ratkaisun vaikeammaksi. Äiti haaveili tietysti tyhjää. Odotti sellaista, jota mistään ei tullut. Ihmeellistä, ettei ihminen niin vanhanakaan oloihin järkevästi suhtautunut. Se äiti oli nuori sydämeltään aina, sellainen haaveilija. Toista oli isä.

Isä näki tietysti mielellään, että Lennart pyysi häntä ja hän suostui. Ja isä oli oikeassa. Sillä jos Anna Lennartin otti, ei hän rasittanut enää kotiansa, hänen toimeentulonsa ja olonsa olivat taatut. Ja isän silloin myöskin. Se oli pääasia nykyään. Ja siksi toisekseen aika oli jo mennä. Eikä Annasta ollut suinkaan vastenmielistä sitä ajatella. Päinvastoin, siihen mieli viime aikoina aina palasi ja sen ajatteleminen tuotti usein salaista tyydytystä ja iloa. Hänestähän nykyään koko perheen onni riippui. Ja siksi ei hänellä itsellään ollut enää mitään ratkaistavaa siinä. Ja olivathan he Lennartin kanssa olleet jo vuosia hyviä tuttuja, vaikkeivät olleet koskaan oikein puhelleet keskenään.

Siksipä nyt äkkiä tuntui oudolta. Puhe ei tahtonut sujua. Oikeastaan ei Annalla ollutkaan puolestaan mitään sanottavaa.

Tämä on kauppa kuten maalaisten, ajatteli Anna. Eipä runollisuutta, eipä rakkautta. Kauppa, ihan niinkuin hän oli päättänyt, että hänpä kaupat teki jonkun kanssa, joka sitten ei voinut väittää menettäneensä eikä tuntea pettyvänsä. Hänpä ne teki, siksi että tehtävä oli, siksi että se oli maailman meno, siksi että siten oli hyötyä hänenkin elämästään, joka muuten kului aivan hyödytönnä.

Ja siinä sitten he saivat kuin saivatkin päätetyksi jotakin outoa, sinnepäin, että he tästälähin muka niinkuin kuuluisivat yhteen. Kuinka se lienee tapahtunut, puoliksi väkisin, puoliksi leikkien, ikäänkuin kevytmielisesti itseään työntäen. Ei itsekään siihen uskonut, ei sydämessään pysähtynyt niihin sanoihin, joita pani itsensä sanomaan. Mutta nehän olivatkin mahdottomia ihmisten välillä aina. Tuli niitä tahdikkaasti ja kylmästi käsitellä, niinkuin Anna tekikin väistyäkseen tästä tapahtumasta sopivasti pois toiseen.

Kun Lennart oli onnestansa huumaantunut ja liikutettu, ihmetytti se Annaa. Tunsiko Lennart enemmän kuin hän? Tahi mitäpä hän tunsikaan. Eipä hän muuta kuin ihmetteli, että sellainen sattumako teki käänteen hänen elämässään, sellainen vähäpätöisyys, sellaiset mitättömät sanat määräsivät kokonaan hänen elämänsä kulun. Sitä hän ei täysin tajunnut, vaikka olisi sitä itsellensä tuhannesti kerrannut. Tekikö hän väärin? Itseään kohtaan hän väärin teki, jos teki. Itsepä hän omasta elämästään vastasi. Eivätkös olleet vääriä nämä päivät, joita hän kotona toimetonna vietti, vääriä nämä vuodet, jotka hitaasti eteenpäin vierivät, väärää koko tämä elämä, jolla ei ollut mitään tarkoitusta?

Niin että hän oli menetellyt oikein, kun asian täten ratkaisi. Tiesihän nyt edes, mihin kiinteästi pyrkiä ja mitä tahtoa. Oppia toista ymmärtämään ja häntä rakastamaan. Oppia hänestä löytämään ihminen ja oppia sen ihmisen kanssa sopiutumaan.

Sopiutua? Eikö ollut siinä kaikkien pulmien ratkaisu?

Sitä oli Anna miettinyt koko eilisen iltaa ja yötä odottaessaan Alvaria kotiin. Ja kuta myöhemmäksi aika kului, sen selvemmältä ja yksinkertaisemmalta näytti se hänestä. Hän ei pyytänyt itsellensä suuria iloja. Hän päätti palkita Lennartille sen rakkauden, jota tämä tarjosi. Ja hän toivoi, ettei Lennartin koskaan tarvitseisi katua sitä, että häntä pyysi. Hänen tähtensä ei hän saanut tuntea onnettomuutta. Hän koettaisi täyttää velvollisuutensa ja koettaisi oppia rakastamaan miestänsä, olkoon hän minkälainen tahansa.

Ja miksi hän ei oppisi? Rakastihan hän muitakin, kaikkia täällä kotona, miksi ei sitten Lennartia, miksi ei omaa miestänsä?

Sitä hän mietti.

Ja elämä näytti toiselta niiden ajatusten valossa. Täyttävää, melkeinpä riemukasta oli siinä uudessa velvoituksessa. Se tuotti tyydytyksen ja sen kautta selveni kaikki.

Hän ajatteli sitä yöllä, kunnes väsyi aamupuoleen ja nukkui mietteisiinsä. Ja nytkin vielä, loikoessaan siinä sängyssänsä tunsi hän väsymystä eilisestä. Mutta veret tulvahtelivat outojen ajatusten ja tuntojen tähden ja haihduttivat väsymystä.

Äiti katseli ikkunasta ulos ja sanoi sitten:

"Lennart oli käynyt täällä eilen."

"Kävi."

"Ja mitä päätitte?"

"Ei, ei vielä mitään, hän tulee tänään", sammalsi Anna hämmästyneenä ja äiti vaikeni.

III

Äiti seisoi ikkunan luona ja katseli yhä auringonpaisteiselle kadulle, katseli tuttua näköalaa, jota hän lapsuudesta saakka oli katsellut. Kadun toisella puolen oli rivi mataloita puurakennuksia, oikealla niiden takana oli kauppaneuvos Ahlmanin korkea kivitalo ja vasemmalla näkyi kaupungin vanha kivikirkko.

Samat puutalot olivat seisoneet siinä niin kauan kuin hän muisti. Toisia omistajoita oli joihinkuihin ehtinyt jo muuttua, vaan useimmat olivat samoilla suvuilla kuin viisikymmentä vuotta sitten. Ahlmanien kivitaloa ei hänen lapsuudessaan siinä ollut. He olivat muuttaneet paikkakunnalle vasta parikymmentä vuotta sitten. Hänen lapsena ollessansa olivat Öhmanit kaupungin mahtavimpia. Heidän kauppansa lienee ollut yhtä vanha kuin kaupunkikin. He eivät loistaneet kivitaloilla. He asuivat vanhassa sukutalossaan torin laidalla, kirkon tuolla puolen. Eivätkä he muutenkaan ulkonaisen loistonsa tähden muista eronneet. Heidän synnynnäinen älynsä ja kykynsä erotti heidät muista pikkukaupunkilaisista. Niin ainakin ennen. Kuinka lienee nyt? Huhuiltiin kaikenlaista. Huhuiltiin nuoren Erikin ruvenneen juomaan ja hävittämään pesää. Huhuiltiin heidänkin asioittensa menevän siksi yhä alaspäin. Kukapa sen tiesi. Ihmiset ovat aina valmiita pahaa puhumaan.

Vaan jos se oli totta, niinkuin se kuitenkin taisi olla, niin olipa vanhalla Erik Öhmanilla raskaat vanhuuden päivät. Ehkä yhtä raskaat kuin hänellä itselläänkin, Fredrika Martinilla.

Erik Öhman oli ollut hänen leikkitoverinsa, hänen parhain ystävänsä. Ja hän jumaloi vieläkin Erikiä. Olihan hän miehiä jo joitakuita eläessään nähnyt, vaan Erikin veroista ei ainoatakaan. Erik eli yksinäisyydessään omaa kieltäytyvää elämäänsä, eikä kukaan muu kuin hän ehkä aavistanut, mitä hän itseensä kätki.

Hän oli toivonut Erikille kaikkea hyvää. Ja kohtaisiko Erikiä nyt sellainen suru? Tiesihän hän, miltä tuntui, kun näki sukupolven rappeutuvan, kun näki poikansa menevän alas. Erik ponnisteli siellä salassa, olihan hänellä vain yksi ainoa poika.

Yksi ainoa, niinkuin hänellä itselläänkin. Siksipä hän tiesi, miltä se tuntui. Toisen ei tarvinnut sitä hänelle vakuuttaa. Niin, Erik, näin heille nyt kävi.

Hän oli salaa toivonut, että nuori Erik ja Anna olisivat sopineet toisillensa. Vaan ei. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet alusta alkaen. Sehän se olikin omituisinta, ettei ainoakaan hänen toiveensa toteen käynyt.

Mustat, pahviset katot näyttivät harmailta kirkkaassa auringonpaisteessa. Paisteista katua ajoi joku maalainen kärryissään torille. Sinne kulki talonemäntiä rannukkaiset, harmaat saalit hartioilla, maitokannu ja torikori kädessään. Suorina ja jäykkinä kulkivat rikkaammat, sivuilleen katsomatta. Köyhemmät ja laihemmat työmiesten vaimot mennä humppasivat kiireesti käsiään huitoen ja pää etukumarassa ja tervehtivät nöyrästi rikkaampia, jotka vain huuliaan liikuttaen arvokkaasti vastasivat.

Naapurin emäntä pysähtyi torilta tullessaan kadun toisella puolen puhutellakseen toista naapurin emäntää, joka portista oli juuri tulossa ja hääteli kahta huutavaa lasta helmoistansa. Lapset pelkäsivät naapurin emäntää ja pujahtivat portin taakse ja katselivat portin raosta, milloin vieras jättäisi äidin. Vaan siihen jäivät vaimot kielestänsä kiinni. Heidän keltaisilla kasvoillansa pysyi jäykkä ja arvokas ilme, huulet vain liikkuivat hiukan ja käsi viittaili saalin alta. Kohta viittasivat he tohtorilaan päin ja kasvoille tuli pahansuopainen ja ilkeä ilme. He pälyivät yhä Martinin ikkunoihin ja tohtorinna kuuli, miten he mainitsivat Alvarin ja Iidan nimet.

Fredrika Martin kääntyi ikkunasta. Anna oli jo pukeutumassa. Hän sattui katsahtamaan äitiin ja hän ihmetteli, miten äiti yhtäkkiä oli käynyt niin vanhan näköiseksi.

"Voitko pahoin", kysyi hän äidiltä.

"Tällainen auringonpaiste tuntuu äkkiä voimakkaalta."

"Äidin ei pidä olla ikkunassa."

Anna ajatteli, että jokin äidille vastenmielinen henkilö oli kulkenut kadulla. Ehkä se oli Lennart? Jos niin oli, olkoon! Asialle ei enää mitään tainnut. Hän oli jo valinnut Lennartin, ottanut hänet. Ja äidin täytyi siihen tyytyä, tuntukoon kuinka vaikealta tahansa. Lennart oli jo hänen!

Hänen! Ilo täytti sydämen. Hän hymyili kuvallensa istuessaan peilin edessä. Hän katseli peilistä silmiänsä, katseli tukkaansa. Hän oli tyytyväinen itseensä. Hän oli nyt tyytyväinen olemiseensa. Hän oli melkein onnellinen.

Äiti näki hänen hymynsä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, vaan häneen ei ilo tarttunut.

Hänestä tuntui äkkiä, kuin Anna ei olisikaan hänen lapsensa, vaan jokin vieras, nuori nainen, joka hymyili rakkaudelleen. Ja minkälaiselle rakkaudelleen? Eikö Anna ymmärtänyt, mitä hän teki? Antoiko hän ulkonaisten olosuhteiden vaikuttaa? Rahaanko hän myi itsensä? Myi häpeää tuntematta. Hänen tyttärensä, hänen ainoa tyttärensä!

Kauniin onnenpa elämä hänen lapsillensa tarjosi. Eipä ollut syytä ainakaan ylpeillä.

"Äiti", sanoi Anna, "elämä selviää tästä vielä."

"Mitenkä niin?"

"Minä selvitän sen."

"Millä, lapseni?"

"Tahdollani."

"Vaan muista, että mitä teet, teet oikein."

"Kun teen kaikki mitä voin, enkö tee oikein?"

"Täytyy vain tuntea ja tietää, mikä on oikein. Jos tunnet —"

"Tunnen. Ei ole vaikeata tuntea eikä tietää sitä — meidän asemassamme."

"Meidän tahi muiden, se ei asiaa toiseksi muuta."

"Se muuttaa."

"En ole samaa mieltä. Älä ratkaise asioita järkesi mukaan."

"Vaan sydämen. Sydän ei minulle mitään puhu."

"Mutta miksi sinä lankeat ottamaan niin raskaasti näitä pieniä ulkonaisia koettelemuksia, koeta säilyttää sydämesi iloisena ja puhtaana, niin näet, että sydänkin sinulla puhuu."

"Ei, äiti, jätetään se. Usko, etten väärin tee. Minulla on hyvä olla ja se tulee hyvästä omastatunnosta."

"Uskon."

"Ei siis siitä mitään enää."

"Ei. Ethän sinä ole enää lapsi."

"En. Olen sinun viisas tyttösi, äiti rakas, rakas —"

Hän ajatteli sanoa kiitokset kaikesta menneestä, kaikesta rakkaasta, mikä heillä oli ollut yhteistä, vaan ei löytänytkään sanoja. Hän tarttui äidin käteen ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Äiti itki hiljallensa. He ymmärsivät toisiansa. He rakastivat toisiansa. Ja yhtä katkeralta tuntui nyt heistä molemmista se askel, joka kenties iäksi erotti heidät toisistansa.

"Lapsi."

"Se on minun kohtaloni ja minä olen onnellinen."

Anna kohotti päätänsä ja hymyili jo. Ja äiti ei saanut selkoa, liioitteliko Anna vai oliko jokin vieras ja hänelle käsittämätön tunto saanut jo jalansijaa hänessä.

IV

"Kesä on", sanoi äiti Annalle kevyesti, että he vapautuisivat äskeisestä, "kuuluu jo lasten äänistäkin."

Lapset ryntäsivät samalla sisään.

"Mummo, äiti lähtee taas ajelemaan eikä ota meitä mukaan." Lapset kiipeilivät mummon syliin.

"Mepä lähdemme kohta kesäasunnolle."

"Ei oteta äitiä mukaan", sanoi pienempi.

"Ei äiti meistä välitäkään", sanoi suurempi.

"Välittää kyllä", sanoi mummo, "lähdetäänpä kysymään vaikka."

Mummo vei lapset etehiseen, jossa Iida valmistihen lähteäkseen ajelemaan. Hevonen odotti jo oven edessä. Iida sanoi iloisesti huomenta mummolle, korjasi peilin edessä vaaleita hiuksiansa hatun alle ja veti harson silmillensä.

"Olkaapa lapset nyt kilttejä, äiti menee ajelemaan hiukan", hän pui sormeansa lapsille varoittaakseen heitä ja sanoi mummolle herttaisesti:

"Äiti rakas, ei pitäisi rasittua lasten tähden. Einarikin, iso poika, antaa mummon kantaa itseänsä."

"Ole huoletta, Iida."

Iida pyörähteli kevyesti ja hänen silmissänsä oli kirkas loiste.

Ja mummo tunsi helpotusta, kun hän katseli Iidaa ja näki, miten hän osasi olla iloinen. Iidan avioliitto Alvarin kanssa oli ollut alentavaa jos kenen. Mitä Alvar oli pystynyt Iidalle antamaan? Ei mitään. Ei omaa kotia edes. Oliko siis ihme, jos Iida ulkopuolelta kotia iloa etsi? Oli onni, että hän uskalsi elää huoletonna ja iloita olemisestansa. Kenellä oli oikeus kieltää sitä toiselta, joka kenties tarvitsi sitä pystyssä pysyäkseen? Eihän Iidan laista oltu luotu tällaista ahdistavaa elämää varten.

"Hauskaa matkaa", toivotti hän Iidalle vilpittömästi. "Onkin kaunis ilma."

"Kaunis on. No, hyvästi, pikku typykät, ja hyvästi, äiti."

"Hyvästi."

Iida pyörähti ulos. Mummo vei lapset salin ikkunalle ja käski huiskuttamaan hyvästiksi. Iidan vaaleat kasvot näyttivät niin somilta suuren hatun alla. Hän kohotti vielä hansikoitua kättänsä hyvästiksi, ja hevonen läksi kiitämään kirkolle päin.

Päivän polttamalla kadulla kulki joku vaimo torilta kantamuksineen, pysähtyi ja jäi hevosella ajajaa katsomaan.

Kirkonkello kumahutti kymmenlyöntinsä. Kohta ajoi kadulla Öhmanin nuori Erik, katsahti ikkunoihin, läimähytti piiskalla hevostansa ja katosi kirkolle päin. Vaimo kadulla pysähtyi uudelleen, laski kantamuksensa maahan ja jäi katsomaan heidän ikkunoihinsa.

Lapset läksivät kiitämään hevosina pitkin huoneita, mutta mummo jäi istumaan väsyneenä ompelupöytänsä ääreen. Hän istui siinä ja katseli, kuinka ilma värähteli lämmöstä, kuinka auringonpaiste kiilteli naapurin koivujen tuoreilla lehdillä, kuinka ohut savukiemura kohosi heidän piipustansa ja haihtui pilvettömälle taivaalle.

Hän katseli sitä mitään ajattelematta. Hän tunsi tarvitsevansa lepoa.

Mutta äkkiä hän heräsi. Hän kuuli ruokasalista askeleita ja liikettä. Siellä oli Alvar.

Alvar oli siis vielä kotona. Luojan kiitos. Kunpa Martin ei nyt heti tulisi kaupungilta. Kunpa Alvar saisi rauhassa edes syödä, ennenkuin lähtee taas matkoillensa. Lienevätkö laittaneet hänelle aamupalaa edes?

Siellähän se liikkui Alvar hätääntyneenä kuin takaa ajettu otus. Jospa hän koettaisi puhutella ja viihdyttää häntä. Ja pitihän hänen saada nähdä poikaansa, ennenkuin hän taas läksi.

Ruokasalissa istui Alvar syömässä. Hän nieli suuria paloja, ja kädet vapisivat. Hän kiirehti, sillä hän pelkäsi, että isä ehtisi tulla.

Kun äiti tuli ruokasaliin, painoi Alvar päätänsä alemma ja katsoi lautaselleen. Hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet eilisestä juonnista, ja hän häpesi äitiä. Äiti tunsi sen ja istuutui kauemmaksi hänen taaksensa ja sanoi herttaisesti:

"Kaunis sää tänään."

"Kaunis."

"Kesä siitä nyt tulee."

"Kesä näkyy tulevan."

"Pitäisi lähteä kesäasunnolle vaikkapa pistäytymään."

"Vai jo äiti sinne?"

"Jo. Et sinä haluaisi?"

"En jouda."

"Pitäisi sinun saada levätä hiukan ja virkistyä."

"Kesällä sitten, kun on lomaa."

"Jospa haluaisit jo?"

"En, äiti on huoletta."

Alvar oli vaivautunut ja arka. Että hänen näin piti valehdella. Miksi äiti tunkeutui aina kyselemään ja puhelemaan. Antaisi hänen jo olla. Siellä se nytkin istui hänen selkänsä takana, ikäänkuin hän ei sieltäkin tuntisi hänen tuskaista katsettansa ja tarkasteluansa, eikä tietäisi, mitä hän siellä mietti, eikä tuntisi, kuinka hän oli neuvoton, kun ei löytänyt sanoja, millä puhetta taas alkaa. Siinä se äiti istui ja vaivasi häntä äänettömyydellään. Eikö hän alkanut ymmärtää, että hän oli jo mennyttä, että häntä vaivasi kaikki, että hän tahtoi saada vain rauhassa kulkea omaa tietänsä, veipä tuo minne tahansa! Olisivat antaneet hänen olla ja säästäneet hellyyttänsä. Ei hän enää toiseksi muuttunut.

Mutta äiti ei sitä uskonut. Eikä hän voinut jättää lastansa. Jos Alvar ei toiseksi muuttunutkaan, tahtoi äiti keventää hänen taakkaansa. Kun vain tietäisi miten? Sitä hän siinä tuskissansa mietti ja mietti. Miten voisi lähestyä Alvaria? Miten voittaa hänen luottamuksensa? Ei hän löytänyt sanoja, ei edes vaatimattomia, joilla ilmaista, että äiti ymmärsi häntä ja kaikesta huolimatta rakasti häntä. Kun olisi saanut sen sanotuksi niin, ettei Alvarin olisi tarvinnut tuntea itseänsä loukatuksi, kun olisi voinut jotenkin selittää, että tekipä Alvar mitä tahansa, äiti ei häntä tuomitseisi, ei häntä jättäisi. He kaksi, he kuuluivat yhteen; minkä Alvar elämällään rikkoi, sen hänkin rikkoi.

Tuska kohosi yhä äidin sydämeen, kun hän katseli poikaansa. Elämä oli vaikeata. Se oli haavoittanut hänen lastansa ja tahtoi tuhota hänet kokonaan, eikä hän voinut auttaa.

Siinä istui hän ja kuiskasi hänelle äänetönnä sanoja, joilla lohdutteli häntä. Hänestä oli Alvar sama pieni lapsi, jota hän ennen rinnoillansa syötti. Silloin uinuivat siinä hänen sydäntänsä vasten kaikki hänen rakkaimmat unelmansa. Nyt olivat ne unelmat toteutuneet. Siitä lapsesta oli tullut mies. Mutta ei se, jota hän oli toivonut. Ei se, jota vaatimattominkaan toive olisi vastannut. Vaan se, jonka oloa kammosivat, se, joka heikkona ja kaikkien halveksimana kulki teitä, teitä, joilta äiti ei häntä koskaan takaisin löytänyt.

Niin meni hänen ainoansa, niille teillensä ehkä iäksi katosi, eikä hän voinut auttaa häntä.

Sanoiko kukaan, että oikeus elämässä tapahtui?

V

Alvar oli hoitanut viimeksi jonkinlaista kirjanpitoa Ahlmanin konttorissa. Mutta jo pari kuukautta sitten oli hänen työnsä annettu toisille. Kuitenkin kävi hän siellä päivisin, luki konttorihuoneessa sanomalehtiä, tupakoi puodissa ja jutteli maalaisten kanssa. Hän nosti palkkansa ja oleili vapaasti muiden paitsi Lennartin kanssa. Sitä hän karttoi. Lennart oli määrännyt, ettei kukaan saanut loukata häntä. Salaa hän toivoi, että Alvar saisi työtä muualta. Heillä oli hän mahdoton. Hän teki omaksi edukseen tahallisia virheitä ja sotki asioita, niin että hänestä oli suoranaista haittaa ja hänen tekemiään nappauksia oli vaikea peittää muilta. Pääsi vähemmällä, kun maksoi hänelle ja antoi hänen olla.

Alvar olisi pystynyt työhön, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä. Ei hän viitsinyt tehdä edes siksi nimeksikään, että olisi pettänyt kotijoukkoja, kuten ennen. Äidille hän enää puhuikin työstä. Ja jos äiti ymmärsi, että hän valehteli, ei hän siitä välittänyt. Ei hän välittänyt mistään. Ei siitäkään, kauanko tätä hänen elämäänsä tällaisenaan kesti vai joko se pysähtyi siihen. Hän oli välinpitämätön ja kyllästynyt. Hän ymmärsi, että hän oli julkea ja että hänen olemisensa loukkasi toisia. Mutta se ei liikuttanut häntä. Mikään ei herättänyt enää voimakkaita tunteita. Tavallaan hän ymmärsi ihmisten ajatukset, mutta aina jäi hän ihmettelemään sitä, kuinka ihmiset jaksoivat verevästi suhtautua elämään ja sen sellaisenaan todeksi ottaa. Hän ei sitä enää voinut. Hän katseli itseänsäkin kuin toisen, vieraan varjoa, ja toisia katseli hän kuin outoja, kaukaisia olentoja, joiden harrastukset tuntuivat väkinäisiltä ja luonnottomilta ja joiden elämästä ei tahtonut keksiä mitään mielenkiintoista. Mitä heidän työnsä heistä kertoi? Vain heidän ahtaudestansa ja äärettömästä turhuudestansa.

Vaan jopa, eikö tuntunut, että hän olisi tahtonut sanoa jotakin syyttävää? Ketä kohtaan? Eikö elämä ilmestynyt vain muodoissa, jotka sille olivat mahdollisia, ja eivätkö ihmiset olleet kuin lapsia, syyntakeettomia ja viattomia kaikki.

Ei hän viitsinyt ajatella sitä. Oli miten oli. Epämiellyttävä, inhonsekainen tylsä tunto täytti mielen ja karkoitti turhat ajatukset. Hän vajosi tunnottomuuteensa ja tiedottomasti toivoi, että jokin tapaus, vaikka jokin onnettomuus, järkyttäisi häntä ja tuottaisi vaihetta hänen iljettävän tasaiseen, tylsään tilaansa. Hänen puolestansa olisi loppukin voinut tulla. Sillä loppuhan siitä tuli ennemmin tahi myöhemmin. Oli kysymys vain hetkestä ja siitä, miten se sattui. Tuliko se ulkoapäin, vai tuliko se itsestään, tahi jospa hän joutuisi jostakin kiinni — niin, pääasia, kauanko tätä kesti, kauanko laahustaa päivästä päivään, kauanko elää niitä sietämättömän tuskallisia aamuja, joina ei tiennyt, mistä elämänkevennystä löytäisi, mistä edes ryypyn, joka tekisi olon hiukan siedettävämmäksi. Sillä kukapa tiesi, jos vaikka tämä oli viimeinen päivä.

Sitä viimeistä päivää oli hän jo kauan elänyt ja nähnyt ihmeeksensä, että aika vain eteenpäin riensi ja yhä niitä päiviä riitti. Yhä hän eli toisten keskuudessa, nukkui, söi, joi. Yhä kulki hän samoja katuja, näki samoja ihmisiä, samoja taloja, yhä siis eli, eikä kukaan häntä syrjään sysännyt. Ei kielletty häneltä elämää. Tuo säännöllinen pikkuelämä, joka samanlaisissa muodoissa jatkui, samanlaisia perinnäismuotoja suosi, joka julmistui rikkeistä, olikin nyt pitkämielinen ja venyi liiaksi suvaitsevaisuudessaan, kun ei siitä välittänyt, kun ei sitä ärsytellyt. Se oli kuin olento, jolle oli velkaa ja jonka vallassa oli ja joka käytti valtaansa, laski jokaisen veloittavan askeleen, siksi kunnes mitta oli täysi.

Silloin se vapautti hänet painajaisesta ja hän pudisti tylsän olon päältänsä ja kävi rauhaan.

Ja sitä rauhaa ei mikään häirinnyt. Ei ne tyhmyydet, joita hän oli tehnyt, ei ne rikokset, joiksi hänen pieniä tekojaan sanoivat. Sen rauhan hän peri niinkuin muutkin. Kannattiko surra? Toinen täällä oli toisenlainen, toinen toisenlainen. Kaikki samanarvoisia. — Kunpa äitikin sen käsittäisi.

VI

Alvarin rappeutuminen oli alkanut nuorena ja vähitellen. Hänessä tapahtui jonkinlainen ruumiillinen väsymys, jota ei juuri huomattu. Pienenä oli hän ollut herttainen kuten hyvänsävyiset lapset ja kasvavana oli hän hienotunteinen, ei sanallakaan loukannut toisia eikä koskaan kiivastellut. Mutta hän ei myöskään vastustellut eikä vastustanut mitään. Ja siinä hänen hyvyydessään oli hänen heikkoutensa.

Kun hän erosi koulusta antautuakseen käytännölliselle alalle, ei hänen onnistunut löytää sopivaa tointa. Hän yritti yhtä ja toista, mutta ei pysyvästi mitään. Ja väliajoilla työttömänä oppi hän kuljeksimaan ja ryypiskelemään. Hänellä ei alussa ollut mitään himoa juomiseen. Oli hauskaa istua toverien seurassa ja keventää mieltänsä. Jokapäiväisyyden paino hävisi ja aukesi kuin uusi maailma ja uusi elämä, joka tuntui ihmisarvon mukaiselta. Elämä oli ainaista juhlaa ja sunnuntaita. Sai nauttia. Mitä siitä, jos välistä liikaa sattui. Ehtipä vielä tasaantuakin.

Niin ajatteli äitikin, kun huomasi Alvarin pienet poissaolot ja salasi niitä isältä.

Vaan siinä hän pettyi. Alvar tottui siihen elämään ja tottui juomiseen. Halu iskeytyi vereen, niin ettei hän enää voinut tulla toimeen ilman. Hän huomasi itsekin vaaran, vaan lohdutti itseään sillä, että ainakin silloin voi, kun koettaa ja viimeinen pakko on. Mutta pakkoa ei tullut, ja niin se jäi. Hän tylsyi vähitellen, niin ettei tuntenut tilansa luonnottomuutta. Hänen tuntojensa herkkyys ja ajatuksensa joustavuus katosi. Häneen ei vaikuttanut mikään ulkoapäin tuleva voima, ja sisäisiä sysäyksiä ei ollut. Niin vierivät miehistymisvuodet, ja häntä pidettiin jo menneenä.

Mutta tuli aika, joka tuotti kotijoukolle iloa. Alvar oli äidin hommasta saanut paikan Öhmanin konttorissa. Ja vanhan Öhmanin ystävyys herätti Alvarissa halun saada elää työllään niinkuin muutkin. Hän kiintyi työhönsä ja hänen elämänintonsa heräsi. Hänen ulkonainenkin olentonsa muuttui. Käynti oli vapaata ja katse kirkas ja avonainen. Hänen komea ulkomuotonsa viehätti naisia. Häntä pidettiin kaupungin kauneimpana nuorena miehenä.

Sattui niihin aikoihin, että Alvar rakastui. Iida oli tullut sattumalta käymään sukulaistensa luokse kaupunkiin, hän huomasi heti Alvarin. Ja niin se alkoi.

He olivat lapsellisia hulluudessaan. Seurasi kihlaus ja suunniteltiin naimista.

Äiti ei ollut ihastunut Iidaan, mutta hän tunsi suurta kiitollisuutta Iidaa kohtaan, kun Iida pelasti Alvarin. Nyt ei hänen tarvinnut Alvarista enää huolehtia. Alvarin elämä oli taattu.

Itse Martinkin iloitsi kihlauksesta. Hän toivoi Alvarin käsittävän asemansa. Tosin hänestä oli Alvarin naiminen hullua vielä, mutta minkä taisi. Hän koetti puhua Alvarille tuloista ja elämän käytännöllisistä puolista, vaan tällä kertaa uskalsi Alvar nauraa isälle. Heillä Iidan kanssa oli omat suunnitelmansa.

No menkööt, ajatteli isä, kunhan tasaantuvat, ainahan jotenkin toimeen tullaan. Nythän Alvarin oli pakko toimia, ja se oli onneksi. Kentiespä heistä tuli vielä tervettä sukua. Ja sehän oli pääasia. Sairaalloisissa ja heikoissahan se oli ihmiskunnan vitsaus. Niinkuin Alvarista näki. Mutta kenties se ei ollut vielä täydellistä rappeutumista, vaikka heikkous oli perinnöllistä: Fredriikan pehmeydessä ja liiallisessa herkkyydessä nähtiin jo ne oireet. Hänen liikatunteellisuudestaan oli Alvarin tahdottomuus kotoisin. Ja kuinka Alvar ulkonaisestikin muistutti äitiään. Samat kädet, sama käynti, samat silmät. Isän terveitä hermoja ja rautaista terveyttäkään eivät lapset olleet perineet. Niinpä ei hän itsekään ollut voinut varoa heikon hedelmän syntymistä. Hänen tietoinen tahtonsa ei ollut mitään vaikuttanut siinä suhteessa. Turhaa oli siis laskea niitä mahdollisuuksia, joihin perinnöllisyys uudet polvet vei. Vielä näytti melkein kuin sokea sattuma olisi hallinnut, kuin elämä kulkisi latujansa merkillisissä nousuissa ja laskuissa, kuin kulun suunnan määräisivät tuntemattomat tekijät sukuketjuissa ja eri sukujen yhdistelmissä.

Ja ihminen vain vastuunalaisuutta vailla eli ja huoletonna jatkui, niinkuin ei toinen sukupolvi olisi toista seurannutkaan, niinkuin tämä elämä ja tämä päivä olisi kaikista tärkein, tämä ihminen se päämäärä, jota varten koko mennyt oli. Menkööt siis lapset, niinkuin olivat menneet toiset ja mennyt hän itsekin. Menkööt, ei hän niille mitään tainnut.

Vietettiin iloiset häät. Ja näytti, että iloa riitti hääpäivän ylikin. Iida oli kevytjalkainen ja viehättävä pikku hupakko, jonka päähänpistot ilahduttivat heitä kaikkia. Alvarista hän oli verraton. Alvar ei alussa osannut muuta kuin katsella ja ihailla häntä hämmästyneenä ja yllätettynä siitä, että hän omisti sellaisen naisen, jolla ei ollut vertoja missään. Tähän saakka oli hän nähnyt tavallisia yksitoikkoisia naisia, niinkuin äidin ja Annan, jotka olivat luodut vain vartioimaan miehiänsä ja huokailemaan heidän tähtensä, nyt näki hän sen oikean, jonka edestä kannatti elääkin.

Hänen ihmisarvonsa nousi hänen omissa silmissään ja muidenkin silmissä. Olihan hän nyt mies, joka työskenteli perheensä hyväksi.

Olipa varattu keinot, joilla ihminen kiinnitettiin elämään. Näin oman tarpeen, edun ja tottumuksen tähden olivat aikojen kuluessa kehittyneet muodot, jotka velvoittivat työskentelemään ja pyrkimään, ja se velvoitus ei tuntunut raskaalta eikä ahdistavalta. Se tuotti riemua ja sen kautta ihminen vapautui ahtaasta yksilöllisyytensä painosta, niin että puhdassydämisenä ja rohkeana antautui uuteen elämänleikkiin. Ja nyt Alvar siunasi elämää. Se oli täynnä vaikeuksia, mutta hän koetti ponnistaa. Vaikeinta oli löytää sopivaa työtä. Hän sai paikan pankissa, mutta pienet tulot eivät riittäneet heille molemmille. Hänen täytyi siis yrittää muuta ja järjestää elämä järkevälle pohjalle, etteivät he näin jääneet vanhuksien ainaisiksi vastuksiksi.

Mutta vaikkapa Alvar kuinka mietti, ei hän mitään keksinyt. Nyt huomasi hän, että isä oli ollut oikeassa. Heidän naimisensa oli ollut liian aikaista ja kevytmielistä. Iida oli tottunut elämään väljästi, ja se pieni perintö, jonka Iida sai, käytettiin aluksi, mutta siihen loppuikin heidän hyvinvointinsa.

Ensi onnen mentyä alkoi Iidaa kiusata Alvarin saamattomuus. Hän alkoi arvostella häntä. Alvar oli epäkäytännöllinen ja mahdoton. Luuliko hän, niinkuin mikä tyhmä nainen, että paljaalla rakkaudella voitiin elää? Olivatpa he olleet lapsellisia ja ymmärtämättömiä naimisiin mennessään. Mutta miten korjata sitä enää?

Sitä mukaa kuin Iida Alvaria arvosteli, sitä mukaa kylmeni hänen tunteensa häntä kohtaan. Heidän elämänsä alkoi tuntua hänestä ahtaalta ja ikävältä. Eikähän heillä ollut omaa kotia edes. He asuivat isän ja äidin turvissa ja heidän leivissänsä. Eikä Iida tottunut siihen ahtauteen eikä heidän kotinsa painostavaan tuntoon. Eikä hän virkistynyt enää Alvarin lapsellisista rakkaudenosoituksista. Se oli sitä samaa aina. Ei sitä jaksanut aina nähdä.

Mutta sille ei enää mitään tainnut, mitäpä sitä katua sitten! Ei ollut muuta keinoa kuin sopiutuminen. Ja pian Iidan keveä luonne ja joustava ajatus taltuttivat hänet tyytymään oloihin, jotka olivat hänestä aivan vieraat.

Hän otti päivän sellaisenaan kuin se tuli, nautti siitä, mistä nauttia voi, eikä ollut huomaavinaan sitä, mikä ikävää tuotti. Tavallaan oli helpotuskin, ettei Alvar ollut ihmeellisempi. Häntä eivät muut voineet ihmeisiin velvoittaa. Eikä häntä voitu myöskään syyttää. Eivät Martinit sitä tehneet, siksi kuitenkin ymmärsivät, ei sitä tehnyt Annakaan, joka oli heistä ahtain. Annaa ei Iida sietänyt. Hän melkein vihasi sellaisia pikkukaupunkilaismamseleja, jotka kirein silmin seurasivat jokaista keveämpää jalannousua, kammoksuivat iloista puhetta ja säikähtivät vähäistäkin naurua. He olivat vanhoja jo syntyessään. Ja nähdä sitten ikänsä tätä harmaata ja ikävää ympäristöä, jota katsellessa kalvoi ja jäyti mieltä, autioita, kuolleita hiekkakatuja, pieniä puurakennuksia, jotka ikäänkuin vanhuuden heikkoina olivat lyyhistyneet kirkkonsa ympärille, ja ihmisiä, jotka puutuneina, elämästä mitään tietämättä kulkivat läpi ikänsä samoja katuja, samoissa pihoissa, samoissa ajatuksissa kuin heidän vanhempansa ja vanhempainsa vanhemmat olivat kulkeneet.

Iida päätti, ettei hän antanut heidän säikähdyttää itseänsä. Tarvitsiko hänen hävetä sitä, että hän oli nuori ja tahtoi elää ja iloita. Jos ei sitä ymmärretty, eihän se ollut hänen syynsä.

Kului pari, kolme vuotta. Heille oli syntynyt kaksi lasta, jotka tuottivat iloa koko Martinin perheelle. Iida ainoastaan ei ymmärtänyt erityisesti iloita. Lapset olivat vaivaksi. Hän ei ollenkaan käsittänyt sitä ihastusta, jolla heitä odotettiin ja vastaanotettiin. Puhui isä suvun jatkumisesta ja elämän jatkumisesta. Niinkuin ei olisi ollut samantekevää, jatkuiko suku tahi oli jatkumatta, katosiko elämä tahi säilyikö vaikka ikuisesti. Kun itse oli elänyt, ei siitä enää mitään tiennyt. Ja itse oli pääasia itsellensä, pitemmälle ei ajatus ulottunut. Eikö liene ollut teeskentelyä tahi itsepetosta heidän elämänrakkautensa? Eivät he itsessäänkään elämää rakastaneet, he kielsivät sen. He huokailivat olemisen raskaan taakan alla. Tarvittiinko lisää samanlaisia huokailijoita, vai tarvittiinko niitä, joiden vuoksi huokailtiin? Vai odotettiinko ihmeitä uudelta sukupolvelta? Eihän ihminen vuosisadoissa, ei vuosituhansissa ollut muuksi muuttunut. Mikä hänet sitten juuri seuraavassa polvessa toiseksi muuttaisi? Eikö se ollut vain näiden elämänsä tukahtuneiden epätoivoinen unelma, saituutta, jolla he tinkivät elämältä omilleen sitä osaa, jota itse eivät olleet raskineet käyttää?

Iidaa eivät tyydyttäneet nämä haaveet, ei lapsen vuoteen ääressä tunnelmoiminen eikä turhien toiveiden tuudittelu. Mitään uskonnollista hartautta ei hän tuntenut lapsen edessä, hän näki heissä vain tulevia ihmisiä, samantapaisia kuin he itsekin, ei pahempia eikä parempia. Ja hänestä tuntui, että liika rakkaus heitä kohtaan oli tarpeeton. Se esti heitä karaistumasta ja vähään tyytymästä. Ellei hänkin, Iida, olisi kasvanut orpona ja yksin, ei hän niinkään hyvin olisi voinut sopiutua eikä outoja oloja sietää. Elämä oli ollut häntä kohtaan kova. Hän oli kova myöskin, hän ei hämmentynyt vähästä. Jos hän ei saanut sitä, mitä toivoi, otti hän osansa siinä, mitä hän ei ollut osannut toivoa, siinä, mitä elämä kunakin päivänä tarjosi.

Kun hän ei voinut rakastaa enää Alvaria ja kun koti tuntui ahtaalta, etsi hän itsellensä huvitusta kodin ulkopuolelta. Hän seurusteli Alvarin tuttavien kanssa. Hänestä oli oikeus ja kohtuus saada hiukan levähtää ahdistavista perheasioista. Ja jos kohtalo oli kohtuuton, oli hänen otettava korvaus itse. Hän salli itsellensä nautintoja ja iloa. Ei hän syvemmin hakenut niitä, mutta koska niistä kerran oli luovuttava kuitenkin, jouti niitä nyt olla; eivätkä häntä täysin tyydyttäneet ne ihmiset, joita hän oli tavannut, mutta parempiakaan ei mistään tullut. Ja oikeastaan hän piti ihmisistä sinänsä ja löysi tien heidän sydämiinsä, silloin kun hän tahtoi.

Niin oli hän tullut eläneeksi pari pientä rakkautta Alvarin jälkeen. Ne olivat arvottomia eivätkä hänelle merkinneet mitään. Hän olisi ollut valmis luopumaan niistä heti, jos niikseen olisi sattunut. Ne syntyivät mitättömistä syistä ja sammuivat yhtä mitättömistä syistä. Hänen sielunsa oli niistä vapaa. Siksi eivät ne hänen rauhaansa rikkoneet. Hän ei tehnyt mitään kysymystä niistä. Selvästi ja kevyesti suoriutui hän niistä ja ihmeellisen helposti aukoi hänen ajatuksensa uusia aloja ja omisti ne tuskattomasti.

Niin että mitään vaikeutta ei tuottanut enää se, kun Erik Öhman rakastuneena tahtoi hänet ja sai hänet. Hän piti Erikistä, he ymmärsivät toisiansa. Iida tiesi kyllä, että leikki kerran loppui, ehkä piankin. Oli siis kysymys vain siitä, kuinka hänen tuli tahdikkaasti menetellä, että asia pysyi salassa. Hänellä ei ollut syytä loukata Martineja.

VII

Kun Iida oli alkanut olla poissa kotoa, oli hän ensin tehnyt sen siksi, että Alvar oli myös poissa. Mutta kun Alvar huomasi sen, loukkasi se häntä, ja niin alkoi hän jälleen entisen elämänsä. Hän oli poissa tiheämmin ja tiheämmin, ja kun Iida sitten koetti pidättää häntä, ei hän enää voinut. Niin meni elämä menojaan ja he joutuivat yhä etemmäs toisistansa.

Alvar oli joutunut pois paikastansa ja kuljeksi jouten. Aluksi häpeää peittääksensä oli hän päivät pitkät poissa kotoa, mutta sitten se tuli hänen tavaksensa. Hän joi enemmän kuin ennen. Kun hän selvinä hetkinään vielä huomasi, kuinka pitkälle hän oli mennyt, päätti hän lakata. Mutta hyvät päätökset ja lupaukset jäivät vain päätöksiksi ja lupauksiksi. Ja oikeastaan, mitäpä niistä. Ei ollut olemassa mitään, joka olisi häntä velvoittanut pyrkimään. Ettäkö muka pyrkiä perheenä, ettäkö muka ihmisillä oli jotakin yhteistä? Hän nauroi niille ajatuksille, jotka olivat kangastaneet hänen mielessään. Ei ollut olemassa mitään velvollisuuksia, ei mitään tarkoitusta elämällä enempää kuin se, mitä ihminen oli asettanut itselleen pettääkseen itseään, ei ollut olemassa mitään rakkautta, valhetta oli kaikki. Ei ollut eroa pahojen ja hyvien tekojen välillä, ei ollut väliä sillä, mitä tietä kulki. Ei ollut vapautta valita edes teitänsä, meni niin, kuin oli luotu menemään. Näkihän hän itsestään. Jo syntymästä oli hänellä ne merkit, että hän tätä tietä kulki. Eivät auttaneet mitään tahto eikä ponnistukset. Sisimmässään oli hän siitä ollut selvillä aina. Jokaisen hyvän päivän oli hän mielessään elänyt kuin varkain, kuin lainaksi, hän oli silloin aina itsellensä vieras, ja häntä vaivasi se epävapaus ja pakko, jota hän tunsi. Ei, hänen elämänsä oli luotu jo kulumaan toisin, menemään alas niitä teitä, joita hän kulki. Kuin unessa oli hän nähnyt jo koko elämänsä. Se oli tuttua. Outoa ei siinä ollut muu kuin se, minkä hän pakotetusti eli, eli kuin ihmiset muutkin.

Eikö hän nyt jo ollut selvillä siitä? Eikö ollut aika viskata ainaiseksi ies päältänsä, olla valhettelematta ja olla pyrkimättä, kestäköön elämä sitten minkä kestää?

Mutta hän tunsi, ettei hän voinut vielä. Hän oli kiinni Iidassa ja hän kaipasi häntä, hän ei sydämessään voinut vielä luopua hänestä. Niin oudosti he olivat kohdanneet toisensa, ja näytti alussa, kuin he olisivat tarvinneet toisiansa. Ei, he eivät olisi tarvinneet. Se oli erehdystä kaikki.

Mutta häneen koski kipeästi, kun hän ei saanut pitää Iidaa. Ei hän nurissut siitä, että siinä tapahtui vääryys. Ei, kaikki tapahtui, niinkuin tapahtua pitikin, ja tiesipä hän, mitä olisi pitänyt tehdä, että hän olisi saanut Iidan takaisin, hän tiesi sen selvään, vaan eipäs voinut mitään tehdä. Kuin kirous oli siinä, ettei hän tahtonutkaan, eikä voinut mitään tahtoa. Hänen tahtonsa oli kuollut. Siinähän oli koko sairauden syy, että hänen tahtonsa oli kuin kuollut, se ei ollut hänen vallassansa. Hän näki, mitä olisi tehtävä, miten olisi tahdottava, mutta hän ei saanut tahtoansa enää hereille. Se oli vähitellen kuollut, se oli alunpitäen ollut heikompi kuin muilla, ja jokainen pieninkin ponnistus jo kasvavana oli tuottanut hänelle suuria vaivoja. Kun olisi jo pienestä ymmärtänyt hoitaa sitä, kuin pahaa sairautta hoidetaan. Kun olisivat sen tajunneet. Tahi oliko tämä hänen kohtalonsa, jolle ei mitään olisi voinut. Ainakaan ei hän enää voinut. Hän kulki tajuttomana ja melkein tunnottomana kuin vieraan mahdin vallassa. Kun hän koetteli ajatella toisten tavalla, tunsi hän olevansa vain sairas ja kuolemaan tuomittu, jota ei mikään enää voinut pelastaa, joka teki epätoivoissaan, loppua odottaessaan, rikoksia, joista seurasi rangaistus. Epätoivoissaan? Ei. Kylmin sydämin teki hän nykyään kaikki, mitä hän teki. Hän oli tullut väärentäneeksi nimiä rahaa saadakseen, hän oli ottanut vieraita varoja, hän oli kirjanpidossaan tehnyt suoria väärennyksiä. Ja vielä ei hän ollut joutunut kiinni! Hän oli viisaasti ja kavalasti laskenut, milloin hänen sopi, milloin ei. Olipas sielunvoimia ja tarkkanäköisyyttä hänellä, olipas tahtoa silloin. Ja kuinka etevästi hän oli järjestänyt asiat peittääkseen tekojansa? Häntä oli kyllä epäilty ja pari kertaa saatu jo ilmi hänen tekonsa, mutta kotijoukot eivät tietäneet vielä mistään.

Nämä pienet selkkaukset herättivät hänen toimintahalunsa ja tahtonsa, ja kuin kuumeessa ja oudossa hourailussa työskentelivät hänen sielunsa voimat lyhyen hetken ja sammuivat samassa, jättäen hänet tavalliseen tylsään ja tunnottomaan tilaansa. Ja kuin kaksi eri rikoksentekijää oli hänessä, toinen vaaraton ja tahdoton, toinen rohkea ja vaarallisempi.

Hän seurasi niiden ihmeellistä vaihtelua itsessänsä hiukan katkerana ja alakuloisin mielin. Oliko hänellä siis oikeutta pitää ihmistä, naista itseänsä varten? Vaikka hän olisi rakastanutkin Iidaa, ei hänellä enää olisi ollut oikeutta ajatella häntä. Mutta hän ei rakastanut häntä. Hän piti hänestä, hän kaipasi häntä. Iidan huoleton ja iloinen olento häikäisi häntä vieläkin. Iidassa oli nuoruutta ja elämää, sitä väljyyttä, joka antoi vapauden toiselle ja säilytti oman vapautensa. Hän otti tinkimättä ja antoi surkuilematta. Hän ei ahdistanut toista, hän antoi toisen olla ja mennä. Hänen kevytmielisyydessään oli enemmän viisautta kuin kaikkien toisten vaanivissa ja näivertelevissä ajatuksissa. Hänen luonaan oli hyvä lämmitelläidä. Siellä oli Iida nyt Erik Öhmanin luona. Hän huvittelihen. Se oli hänen asiansa. Hänellä ei ollut oikeutta sotkeutua siihen. Mutta jotenkin, kuinka lienee, vaivasi se häntä.

VIII

Kun Alvar läksi syötyään kotoa, ei hän tiennyt, minne olisi painunut. Tänään oli hänen saatava rahoja vaikka mistä. Kun olisi voinut tavata Iidaa ja saada neuvotella. Mutta hän ei uskaltanut jäädä kotiin odottamaan, kun pelkäsi tapaavansa isän.

Hän kulkea laahusti tulliportille ja ulos kaupungista. Pensaikkoon, maantien viereen hän istuutui. Siitä näki hän ohikulkijat, eivätkä ne häntä huomanneet. Siitä näki hän, milloin Iida ajoi kotiin, kun sanoivat hänen ajelemaan lähteneen, tietysti oli mennyt Erikin kanssa.

Hän ei ollut saanut maistaa mitään virkistävää ja hän istui väsyneenä siinä. Suuta kuivasi. Ajatus seisoi. Hän tunsi jotakin epämääräistä katkeruutta tahi inhoa koko oloa kohtaan.

Päiväkin oli niin kirkas. Vihreät, kirkkaat värit leikkasivat ihan hänen silmiään Nekin, vihamielisinä ikäänkuin työnsivät häntä luotansa.

Niin työnsivät nykyään kaikki, mutta ei ollut paikkaa, mihin mennä.

No, miksi ei? Olipa tuolla hautausmaa ihan vastapäätä sattui. Sielläpä oli toki paikka. Ei hän kaivannut sinne, mitäpä tyhjästä. Johtui vain mieleen, että oli paikka, josta ei pois sysitty. Mutta ehtipä tuota olla sielläkin. Kauemmin siellä joutui olemaan kuin täällä. Ehkäpä kyllästymään asti, jos häntä kyllästymään asti oli täälläkin.

Niinpä tuo aika seisoi hänen kohdallaan. Kulki niin hitaasti kuin olisi siihen paikkaan ihan uupunut. Uupukoon, pysähtyköön. Hän istuu tässä maankamaralla tyhjänä ja paljaana, yhtä uupuneena, ja riisuu pois päältänsä kaiken maallisen ikeen, kaiken ajatuksen, tahdon ja tunnon. Hän ikäänkuin haihtuu pois olemasta, vapauttaa itsensä hetkeksi. Miten turhaa ajallisen ajan tuska ja elämän kahlehdittu olo! Mikä vapautus ajattomuudessa ja olemattomuudessa.

IX

Kun Alvar oli hetken olematonna, heräsi hän ja huomasi nukahtaneensa nurmikolle. Virkistyneenä nousi hän ylös ja kulki kotiinsa. Hän hiipi sisään, tapasi Annan ja kysyi häneltä hätäisesti:

"Onko Iida tullut jo kotiin?"

"En tiedä. Alvar, minulla on sinulle asiaa."

"Asiaa? Mitä sinä minusta."

Anna jatkoi hiljaa ja lujasti:

"Sinun täytyy jo jättää nuo tapasi."

"Älä viitsi, aina sinä sitä samaa."

"En, nyt sanon kuin viimeistä kertaa. Etkö sinä todellakaan käsitä?"

"Tietysti käsitän, miksi en käsittäisi."

"Älä silloin mene pois, kuuntele."

"Onko sinulla muutakin?"

"On. Saman sanon vieläkin. Jollet lopeta, voi tapahtua vaikka mitä."

"Ha-ha-haa."

"Sinä naurat toisen tuskalle. Näetkö, että olet mielipuoli, rikollinen?"

"Jätä", sanoi Alvar vakavasti. "Anna minun olla, kärsin itsekin."

"Rakas veli, etkö sinä sitten voi?"

"En."

"Usko vain."

"Anna olla. Tapahtukoon mitä tahansa, älä välitä minusta, olen — no, sinähän sen jo sanoit."

Alvar katsoi Annaa silmiin ja Anna näki hänessä veljensä, jota hän ei voinut olla rakastamatta. Hän ymmärsi häntä ja rakasti häntä rikoksineen ja valheineenkin. Ja kuitenkin olisi hänestä ollut onni, jos äkkinäinen tauti, jos salama olisi hänet tappanut ja tuhonnut tuohon hänen eteensä. Kun vain kunnialla olisi elämästä suoriutunut ja säästynyt suuremmilta häväistyksiltä.

Rattaat ajoivat pihalle.

"Iida tuli nyt. Käskenkö hänet tänne", kysyi Anna.

"Käske."

Päästäkseen Alvaria näkemästä ja häntä turhaan kiusaamasta keksi Anna kysyä sitä. Hän odotti Iidaa ja pyysi häntä Alvarin luo.

Iida meni.

"Onko hätä suurikin", kysyi Iida.

"Istuhan ensin. Puhutaan hiljaa, etteivät muut kuule."

"Sulje siis ovet. Onpa tämä juhlallista."

"Kun me nykyään puhelemme keskenämme, tapahtuu se vain siksi, että on juhlallista sanottavaa, etkös ole sitä huomannut?"

"Niin, kun et ole kotona enää koskaan. Pyytäisin sinua muuten —"

"Älä vaivaannu suotta. Annakin tässä jo pyysi."

"Tietysti. Olen pahoillani —"

"Ei tarvitse. Alanko esipuheetta?"

"Arvaankin asiasi. Tarvitset rahaa."

"Tarvitsen rahaa. Olet onnistunut saamaan hyväksi tuttavaksesi rahamiehen pojan."

"Mustasukkaisuuttako?"

"Ei, en tunne sitä, eikä minulla ole oikeutta siihen."

"Sitä minäkin."

"Olet vapaa tekemään mitä tahdot."

"Se ei ole imartelevaa suinkaan. Mieluummin näkisin, ettei minulla olisi oikeutta."

"Mutta kun nyt on oikeus. En toki ole kohtuuton. Sinulla on oikeus tehdä mitä tahdot. Olenko sanallakaan moittinut sinua, pidän sinusta toki siksi ja ymmärrän sinua."

"Kiitos, kiitos. No, ja nyt tarvitset sinä taas rahaa?"

"Ja luotan siihen, että sinä autat minua, pyydät Erikiä auttamaan minua."

"Oletko hullu?"

"Muuta keinoa ei enää ole. Eihän se ole sinusta hauskaa, mutta tällä kertaa se on tärkeätä."

"Minkälaisia asioita sinulla sitten on?"

"Ei ole suuria, on vain viisisataa, Erik voi antaa sen helposti."

"Mutta minä en voi pyytää, sanon viimeisen sanan, minä en voi."

"Katsos, eihän sillä väliä olisi muuten, mutta siinä on isän nimi."

"Hyvä Alvar. Oletko sinä sen —?"

"Itse kirjoittanut, väärentänyt! Olen. Minulla oli eräs kunniavelka."

"Kunnia?"

"Sano sitten häpeä."

"Mutta, Alvar, tämähän on kauheaa. Mitä tästä enää tuleekaan!"

"Ei mitään. Se maksetaan kauniisti, ollaan kohteliaita isälle. Ei se ole vaarallista, ei siinä kukaan kärsi."

"Mutta sehän on rikos."

"Sinä puhut leikkisästi. No, ehkä se on, ehkä ei. Saat pettää minua, saat loukata minua, saat nujertaa minut, minusta se ei ole mitään ja nyt sinä turhanpäiväisesti kauhistelet. Pieni paperi, joka ei ansaitse sen suurempaa huomiota."

"Sanoisin sinulle erään asian, mutta sinä käsität minua väärin."

"Sano. Tahi jätä. Tiedän sen asiasi. Kaikki te sitä samaa. Arvelit, ettenkö ole ajatellut itsemurhaa tai niin poispäin. Sinä punastut. No, sehän on teidän kaikkien ajatus ja pelko tahi toivo. Ja se on luonnollinen ajatus. Tuottaisi teille helpotusta. Mutta ikävä sanoa, en ole sitä ajatellut."

"Olet kamala."

"En sanaakaan sano, jos lupaat. Tällä kertaa vain."

"Mutta Erik ei saa rahoja isältään."

"Hän saa jotenkuten, jos sinä tahdot."

"Olkoon siis. Mutta vain tämän kerran. Ja sitten lupaathan lähteä kesäksi maalle?"

"En lupaa, en tule siellä toimeen."

"Tänä kesänä on tässä talossa häätkin, jos oikein ennustan."

"Kenen muka?"

"Annan ja Lennartin."

"En usko vielä. Miksi Anna ottaisi Lennartin?"

"Ja sitä sinä kysyt? Näethän, kuinka yksi voi määrätä useiden elämänkulun."

"Eipähän se olisi onnettomuudeksi."

"Ei. Rahoja tarvitaan tässä talossa. Mies on vain yksinkertainen."

"Ei muuta kuin kokematon vielä."

"En voi antaa hänelle anteeksi hänen loukkaavia sanojaan. Hän oli sanonut Erikille kerran minua kevytmieliseksi ja varoittanut minusta. Tekisi mieleni kostaa jotenkuten."

"Jätä se. Tiedän, miten se päättyisi. Varoitan, älä ole huvitettu hänestä."

"No, minä lähden siis, mutta, kuten sanottu, onhan se viimeinen kerta?"

"En voi mitään luvata, rakas Iida. Muuten, olen sinulle kiitollinen."

"Tästä?"

"Kaikesta."

Iida naurahti ja pyörähti ulos ja Alvar jäi paikoilleen seisomaan. Hän kuunteli Iidan keveiden askelten poistumista ja kuuli isän raskaiden askelten kohoavan portaita.

Eikö pitänyt isän tulla jo kotiin? Päästä vain jotenkuten tapaamasta häntä.

X

Kumarassa ja väsyneenä palasi Martin kotiin. Hän näytti vanhalta ja harmaapäiseltä ukolta, jolla ei ole täällä enää pitkiä oltavia. Mutta hänen terveytensä oli silti luja ja mielensä masentumaton ja kova. Hänen pienissä silmissänsä oli vielä eloa ja tulta, kun hän kiivastui.

"Oletko kuullut ikävää jotakin?" kysyi Fredriikka mieheltänsä ja seurasi Martinia hänen huoneeseensa.

"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"

"Miten sinä noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt työhönsä jo mennä."

"Mihin työhönsä?"

"Sinähän nyt. Ahlmaniin tietysti."

"Toista kuukauteen ei hau ole siellä enää ollut, kuuletko. Ei muuta kuin huviksensa ja meitä pettääkseen käynyt. Ymmärrätkö sinä?"

"Ymmärrän, ymmärrän, älä huuda."

"Hän on valehdellut taas."

"Säästä sanojasi. Hän tietysti ei ole uskaltanut siitä puhua, ettei pahoittaisi meitä."

"Sitä hän taitaa ajatella. Hän ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin valehdella, olla häpeänä ja pahennuksena."

"Martin, älä kiivastu taas. Hän on erehtynyt."

"Hän ei ole koskaan muuta tehnytkään. Ja sinä uskot aina hänen juttujansa. Aina sinä annat pettää itseäsi. Jos sinä kerrankin koettaisit nähdä, miten asiat oikein ovat, etkä sotkisi niitä hyvyydelläsi."

"Koetanhan minä. Enhän minä liikaa luulottele, kärsinhän minä."

"Kärsit, kärsit. Se ei tuota mitään tulosta, täytyy toimia."

Isä käveli vielä kiivaana edestakaisin, mutta hänen äänensä oli jo lauhkeampi.

"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehdään niinkuin sinä tahdot. Määrää sinä vain, ja niin tehdään."

"Tässä me seisomme vanhoina ja harmaapäisinä, emmekä vielä tiedä, mitä olisi tehtävä. Oli vain yksi poika ja siitäkään ei saatu miestä."

Äiti vaikeni peloissaan.

"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja hän sanoi, ettei Alvar ole toista kuukauteen ollut siellä. Ja sitten mainitsi hän jostakin paperista, jossa piti olla minun nimeni."

"Siinä täytyy olla erehdys."

"Vaan kun ei ole."

"Hyvä Jumala."

"Ja minä olen päättänyt, että minä en sitä maksa."

"Sinun täytyy."

"En. Asia menköön menojaan. Kerranhan siitä kuitenkin tällainen loppu tulee."

"Minä rukoilen ja sinun täytyy taipua. Enkö ole tehnyt tässä kaikki, mitä ihminen tehdä voi, enkö ole jo kärsinyt kylliksi? Näethän sinä, kuinka olen nöyryytetty, kuin maahan lyöty, kuinka minulta on viety kaikki, kaikki. Siitä saakka kun sinut otin, on elämä ollut minulle pelkkää kieltäymistä. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut, olenko itselleni mitään pyytänyt? Nyt pyydän minä, ja jos sinulla on sydäntä vähääkään, niin sinä järjestät tämän asian minun tähteni."

Isä vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myöntyen:

"Se on vaikeata."

"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"

"Ei ole rahoista kysymys nyt, niistähän on kysymys aina, niitähän saa järjestellä aina, vaan on petoksesta, väärennyksestä kysymys. Sellaiset asiat järjestää laki. Niiden peittelemistä ei oikeudentunto salli."

"Minun sallii", sanoi äiti hiljaa ja jatkoi peljäten että isä peruutuisi: "Hän on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella häntä, muuta minä en tunne. Minä rakastan häntä kipein sydämin ja olen oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyvää hänen kauttansa ymmärtämään ja rakastamaan."

"Mutta meillä on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itseämme ja omaa rakkauttamme kohtaan."

"Ketä kohtaan?"

"Yhteiskuntaa kohtaan ja niitä terveitä ja voimakkaita kohtaan, jotka tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa rikollisuutta."

"Mitä olisi pitänyt tehdä?"

"Olisi pitänyt antaa Alvarin mennä pois kotoa ajoissa, kävi miten kävi."

"Maailmalle kuljeksimaan."

"Hän olisi saanut siellä koetella voimiaan, joko kestää tahi kaatua."

"Hän olisi kaatunut."

"Mitä siitä. Hän kaatuu nytkin…"

"Jäähän häneltä lapset."

"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, että olisi ollut parempi, jos heitä ei olisi ollut?"

"Oletkos sinä varma siitä, että kerran toivoisit heidät olemattomiksi?"

"En suinkaan. Mutta mitään emme tiedä."

"Älkäämme siis langettako tuomioitamme. Ethän sinäkään ole voinut vastata jälkeläisistäsi etkä mitään taata, niin eivät muutkaan voi. Kuka on siis syyllinen?"

"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja heikot."

"Syyllinenkö olen siis minä?"

"Et, ehkäpä me kaikki."

"Siinä sanot oikein."

Isä huokasi kuin taakan alla ja äiti kohosi ylös. Hän jäi ajatuksissaan seisomaan vielä paikoillensa. Tietysti oli isä oikeassa. Mutta yhtä oikeassa tunsi hänkin olevansa.

Miksi hänen siis tarvitsi pelätä tuota miestä, joka oli hallinnut häntä yli kolmekymmentä vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin. Vieras, jonka käsiin sattumus oli hänet viskannut ja tehnyt hänet hänen lastensa äidiksi. Miehenkö olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt hänen. Koko ajan oli hän käynyt salaista sotaa heistä. Ja nyt sai hän pitää heidät. Annankin kohta, kun hän oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.

Eikö ollut kuin pahaa unta koko tämä elämä? Tässä he olivat harmaapäisinä vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin kaksi vierasta. Näin olivat he taivaltaneet elämänsä melkein loppuun, pääsemättä lähemmäksi toisiansa. Ja kun se heidän osaltansa loppui, mitä jäi jäljelle?

Oli tuskaista ajatella sitä. Heidän elämänsä tuntui nyt heidän lastensa elämän rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitkä onnettomuudet heitä vaanivat vielä. Onni ei ollut seurannut heitä missään.

Siitä se alkoi, kun hän Martiniin tutustui ja kevyesti elämällään leikkimään rupesi. Siitä se alkoi.

Erik Öhman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin hänen olevan kihloissa siellä. Ja hän sen uskoi.

Silloin katosivat hänen kauniit lapsuutensa päivät. Hän oli elänyt Erikiä varten ja odottanut vain häntä. Mutta itselleenkään ei hän tahtonut tunnustaa, että isku oli sattunut häneen. Ja kun Martin kosi häntä niihin aikoihin, lupautui hän. Erik palasi ulkomailta, mutta oli jo liian myöhäistä, hän oli jo Martinin. Oliko Erikillä ollut ketään, sitä ei Fredriikka saanut tietää. Vasta muutamien vuosien kuluttua hän nai erään kaupungin tyttäristä.

Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei hän. Hän kunnioitti miestänsä ja koetti unohtaa oman itsensä hänen rinnallansa. Ja kun lapsia tuli, eli hän heidän elämäänsä ja iloitsi heidän ilojansa, ja hiljallensa, hänen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus hänen rinnastansa.

Niin, ei hän ollut enempää elänytkään, sarjan harmaita päiviä vain. Eikä hän ollut itse pyytänytkään olla mitään. Olihan hän vain rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen. Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyivät uusille ja tuleville. Uusille, joiden elämästä enemmän odotti ja joita enemmän kuin aikalaisiaan rakasti. Eivätkö siitä kertoneet ne epämääräiset kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta sydämestä kumpusivat? Eivätkö ne sisältäneet aavistusta siitä täydellisyydestä, jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi polvelta unelmoitiin?

XI

Kun äiti tuli pois isän luota, katosi hänestä se varmuus, jota hän oli jo tuntenut. Häntä huimasi ajatus ja pelotti taas kaikki. Taas tunsi hän itsensä turvattomaksi ja orvoksi. Ei ajatus edes ollut omaa.

Kuka tiesi, kuka oli oikeassa. Hän olisi tarvinnut tukea ja turvaa. Sitä hän ei saanut mieheltänsä eikä lapsiltansa. Ja hänen oma ajatuksensa vaappui sinne tänne eikä jaksanut kasvaa eikä kypsyä voimakkaaksi eikä itsenäiseksi. Hän olisi kaivannut sellaista, jota hän olisi ymmärtänyt ja jonka ajatuksiin hän olisi saanut luottaa ja jonka tuntoihin hän olisi saanut turvata.

Ja heikon tavalla toivoi hän vain, että tämäkin päivä olisi ohi.

"Käy isän luona", kehoitti hän Alvaria, "pistäydy siellä."

"Mitä hän minusta?"

"Hänellä on asiaa. Älä vastusta häntä, kuuntele vain ja pysy ääneti, hän on hyvin vaivaantunut, hän siitä paperista."

"Joko sekin on tietona? Iida tuli äsken, hän on jo järjestänyt sen."

"Maksanut? No Luojan kiitos. Mene sanomaan se isälle."

"Ei ole tarpeellista."

"Mene, lapsi, mene nyt minun tähteni. Lupaa hänelle, että se on viimeinen kerta."

"Äiti tyhjää. Minä tarvitsin rahaa, oli kunniavelka, ja äiti arvaa, etten työttä rahaa saa. Minä lainasin isän nimeä, taisi olla suurikin rikos? Olen maksanut sen, eikä kukaan joudu kärsimään siitä. Minkä minä taidan tällaiselle sattumalle?"

"Voi, Alvar."

"Kun minä koetan tehdä kaikki, mitä voin, mitä vielä tahdotaan?"

"Koetatkohan sinä?"

"Koetan. Syy ei ole minussa, vaan siinä, etten jaksa enempää. Mitäpä se puhuen paranee?"

"Lupaathan nyt pistäytyä isän luona, niin selvitään taas ja minulla on hyvä olla."

"Kyllä äiti."

Alvar huokasi helpotuksesta, kun pääsi toiseen huoneeseen. Häntä vaivasi itseään se varma ja valheellisen röyhkeä äänensävy, jolla hän puhutteli koko ajan äitiä. Hän tiesi sen vaikuttavan rauhoittavasti äitiin. Äiti tuli vakuutetuksi, että Alvar oli oikeudestaan varma, ja äidille teki hyvää saada nähdä hänen kiivastuvan, jos häntä muka aiheettomasti syytetään. Ja Alvarille itselleen teki hyvää, kun hän näki äidin rauhoittuvan ja uskovan häneen. Hän tunsi kuitenkin itsensä turvattomaksi ja hänen sydämensä kävi heikoksi, kun hän näki äidin pelokkaan ja aran katseen. Häntä melkein säälitti äiti. Olisi tehnyt mieli ottaa hänet käsivarsillensa ja itkeä hänen kanssansa. Itkeä pois kaikki paha kuin lapsena ennen, sellainen äiti kun hänellä oli.

XII

Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ketään ei kuulunut tulevaksi. Nuorempi lääkäri vei joukot. Martinin luona kävi vain joku maalainen ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo mennä. Sanoivat häntä jo vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.

Sanokoot. Siinä hän kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei hän viitsinyt imarrella ihmisiä eikä ostaa heidän suosiotansa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttavia. Tänne saakka oli hänen onnistunut suoriutua elämästä yksin. Nyt näytti, että hänen täytyi lähestyä toisia apua saadakseen. Hän oli maksanut useita Alvarin velkoja ja velkaantunut itse. Velat eivät olleet suuria, mutta hänen tulonsakaan eivät riittäneet perheelle.

Oli välttämätöntä naittaa Anna. Ei hän tahtonut sanallakaan pakottaa eikä edes ilmaista, että se oli hänen tahtonsa. Ymmärsihän Anna sen sanomattakin. Ja häntä ilahdutti, kun hän näki, etteivät nuoret olleet vastahakoisia keskenänsä.

Siis selvittiin siitä puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin vielä. Mutta oli seikkoja, jotka eivät koskaan ilman onnettomuuksia selvinneet.

Alvarista he eivät päässeet.

Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja pää käden varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat häntä kuin sairaus. Nyt kun voimat vähenivät ja mieli olisi tarvinnut jonkun lepohetken, kävi elämä yhä kireämmälle. Hän teki yhä tiliä itseksensä, missä määrin hän oli syypää Alvarin kohtaloon. Hän oli laiminlyönyt hänen kasvatustaan ja jättänyt sen äidille, mutta laiminlyötiinhän niin monen muunkin kasvatus, eikä se mitään merkinnyt. Ja olihan hän sitten koettanut hyvällä, oli koettanut pahalla, mikään ei ollut auttanut. Oliko Alvar syntymästään ollut rikollisuuteen taipuva, vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi häntä pitänyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveistä, ettei tautiaan levittäisi ja sillä terveitä turmeleisi.

Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun ovelta kuului koputusta.

"Astu sisään."

Alvar tuli epävarmana.

"Asia on jo maksettu, pistäydyn sitä vain sanomaan."

"Vaan ymmärrätkö sinä, mitä olet tehnyt?"

"Sanon, asia on jo hoidettu."

"Ei ole kysymys siitä, on kysymys siitä, ymmärrätkö edes, mitä olet tehnyt", isä kiivastui.

"Ymmärrän. Lainasin vähäisen summan rahaa ja maksoin sen."

"Ja sinä kehut ja kerskut siinä silmieni edessä. Lainasit muka. Kavalsit, väärensit." Ja isä kiihtyi yhä enemmän, kun hän näki Alvarin röyhkeän välinpitämättömyyden, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hän melkein huusi:

"Tiedätkö, missä sinun paikkasi olisi? Siellä, missä muidenkin vaarallisten."

Alvar naurahti ja näpähytti sikaristansa tuhkan lattialle.

"Sinä naurat."

"Pitäisikö itkeä?"

"Hävetä pitäisi."

"Häpeissänihän minä nauran, kun isä on liian nuorekas ikäisekseen."

"Sinuna tietäisin minä, mitä tekisin."

"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos isällisestä neuvosta. Joko saan mennä?"

"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."

Alvar poistui nopeasti ja isä oli rynnätä hänen jälkeensä. Hän ei voinut hillitä itseänsä. Miksi piti hänen antaa tämän jatkua vielä. Miksi ei loppu saanut jo tulla?

Tuntui kuin yhtäkkiä vuosien paino olisi hävinnyt, ruumis keventynyt. Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi hänen mielessänsä. Hän tunsi voimansa käyttämättömiksi. Hän olisi tahtonut käsin ruhjoa ja hävittää sitä elämää, jonka olemiseen oli itse syypää. Saada leikata se pois kuin paha kasvannainen, koska se tervettä elämää rasitti, saada leikata se omin käsin, ilman sääliä ja tuskaa. Saada tehdä oikeutta osaltansa, panna rajat jo tälle häpeälle ja ainaiselle epätoivolle.

Oikeutta, sitä hänen sielunsa janosi hinnalla millä tahansa.

XIII

Tänään päivällä piti Lennartin tulla. Anna odotti häntä, ei kiihkeästi, ei kaivaten, vaan varmana, päättävänä ja rauhallisena. Ei saanut tulla kysymykseen mikään sisäinen ratkaisu enää, se puoli oli valmista, kaikki oli vain ulkonaista asettelua.

Ja estääkseen mielensä painumasta mihinkään mietiskelyyn kuljeksi hän huoneesta huoneeseen järjestellen niitä. Hän antoi kyökissä määräyksensä ja valvoi, että kaikki tapahtui hyvin.

Nyt siis tapahtui se, jota hän oli ikänsä haaveksinut, päästä pois kotoa ja saada tehdä jotakin hyödyllistä. Nyt sai hän alkaa elää omaa elämäänsä ja muodostaa sen mielensä mukaiseksi. Vihdoinkin siis.

Hän otti näin rauhallisesti, taitavasti elämän, hän muodosti sen niin kauniiksi ja tyydyttäväksi kuin voi.

Näin kirkas oli päivä, jona hän kihlautui, ja näin rauhalliseksi selvennyt mieli.

Hän voi hyvällä omallatunnolla mennä Lennartia vastaan ja ojentaa hänelle kätensä. Hän voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart sai nähdä hänen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei hänen pitänyt löytää hänestä mitään, jota hän ei hyväksynyt ja ymmärtänyt.

Siis selvisi elämä vihdoinkin. Kuinka hän oli onnellinen ja tyytyväinen. Tähän asti oli hän ottanut liian pienesti elämän, häneltä oli puuttunut mielenmalttia ja ymmärrystä. Tuntui kuin hän nyt yhtäkkiä olisi nähnyt laajemmalta ja tähän saakka eletty näytti pienemmältä ja kaukaiselta.

Kun Lennart tuli, meni hän ensin isän luo.

Miltähän nyt isästä tuntuu, arveli Anna, hänen mielensä ilostuu varmaan, kun asia näin nopeaan käy. Sattui tämä hyvään aikaan. Onni aivan, että kerrankin voi isälle iloa tuottaa. Nyt antoi isä siellä hänet pois. Olipa isälläkin vielä mitä antaa. Tästä lähtien katsoi hän, ettei isältä saanut mitään puuttua. Hän järjesti asiat. Niin, että hän siihen vihdoinkin pystyi, että oli rikas se, jolle hän meni.

Äiti odotti jo salissa. Hän oli valellut silmiänsä vedellä, mutta silmäluomet olivat vielä punaiset.

"Minun tähteniköhän ne ovat punaiset", arveli Anna.

"Liekö Alvar mennyt jo ulos", kysyi äiti.

"Kotona on vielä."

"Oletko pyytänyt, että hän pysyisi nyt kotona?"

"Miksi, ei hän välitä sellaisesta."

"Anna, pyydä nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin tähden, olkaamme kerta perheenä koolla nyt, kun on tällainen perhejuhla."

Anna pyörähti pois ja kun hän tuli takaisin saliin, olivat isä ja Lennart tulleet jo sinne. Äiti toivotti Lennartin sydämellisesti tervetulleeksi ja isä hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.

Ja se hymy teki Annalle niin hyvää, että kyyneleet pyrkivät silmiin. Pelkäämättä ojensi hän molemmat kätensä Lennartille ja Lennart otti hänet luoksensa kuin omansa.

Onnellisena irtautui Anna hänen sylistänsä ja äiti itki ja syleili häntä.

Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten tulevaisuudesta.

"Ja milloin tahdotaan häitä", kysyi isä.

"Rakas Anna — milloin", kysyi Lennart.

"Eihän häillä ole kiirettä, annetaan nuorten miettiä vielä", arveli äiti.

"Miksi mietittäisiin", sanoi Anna. "Vai vieläkö epäilet, tahdotko miettiä?"

"En, en."

"Siis pian, eikö niin, isä, eikö niin, äiti?"

"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi äiti.

He siirtyivät toiseen huoneeseen, jossa kahvipöydän luona seisoivat jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heitä ja Alvar puristi väkinäisesti heidän kättänsä.

"Tämähän oli odottamatonta", sanoi Iida.

"Nyt, Iida", sanoi isä leikkisästi, "pitää sinun uhrata aikaasi Annalle."

"Aikani on kokonaan hänen käytettävissään, isä."

"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikö niin, Lennart?"

"Niin, tietysti niin."

Äidin kasvoille oli levinnyt lempeä ja onnellinen hohde, kun hän kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pöydän ympärillä. Siinä istuivat vastakkain Alvar ja isä, ja he olivat, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Häntä rauhoitti se ja hän tunsi suurta kiitollisuutta isää kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. Hän katsoi isää silmiin ja sanoi silmäten jokaista:

"Olen tänään niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyhä tahi suuri juhla."

"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "Näitä juhlia ei ole tavallisesti kuin yksi ihmisen elämässä."

Iida kääntyi Lennartiin päin ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:

"Ja tepä vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku missään ja nyt teistä tuleekin vasta oikea kotitonttu."

"Missä liikkuisi", sanoi Lennart.

"Ja missä viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi äiti.

"Minusta ennen tyttönä", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, missä olisin ollut."

"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. Hän ei tahtonut turhasta kinastella eikä sotkea sillä rauhaansa.

Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida häiritsi häntä. Ja niin avoimin silmin kun hän katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa seisoa hänen silmissänsä. Hän teeskenteli itsensä lapsellisemmaksi ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mistä hän saikaan tuon tyhmän ja kysyvän ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpistävä? Mitä hän sillä nyt tarkoitti?

"Kodit", jatkoi Iida, "hävittävät ilon, vaikka ei ole kohteliasta suinkaan pelotella sillä nyt teitä."

"Emme sitä pelkää", sanoi Lennart.

"Ja ehkä ilo tahi huvi ei meistä olekaan pääasia", sanoi Anna.

"Iida on oikeassa", sanoi äiti. "Ilo on tärkeä. Se nuorentaa. Ja toisillekin tekee hyvää nähdä iloisia ihmisiä. Iidakin yhä nuortuu ja kaunistuu."

"Nyt äiti liioittelee taas. Äiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.

"Äiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi isä. "Iida on nuortunut taas."

Isä ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna näki syrjästä, että Alvarin tarkoitus oli nähtävästi ärsyttää isää. Kylmästi ja ylimielisesti viskasi hän sanansa ja oli aina valmis väittelemään isän kanssa. Se oli Annasta niin outoa, että pelotti. Hän näki, kuinka isä koetti hillitä itseänsä ja vaieta.

Alvar kertoi Lennartille eräästä oikeusjutusta, jossa rikollinen vastaaja oli nerokkaasti peittänyt jälkensä. Isä ei voinut olla siihen kiivaasti huomauttamatta:

"Minä en tuota sinuna viitsisi kertoa."

"Mutta sehän on suurenmoista", sanoi Alvar.

"Pettää niin, ettei oikeuskaan pysty."

"Muodollinen oikeus, pyydän huomauttaa."

"Mutta moraalinen?"

"Ei ole mitään moraalista oikeutta. Tyhmä petos, se on tietty, on halveksittava, mutta nerokas petos herättää ehdottomasti ihastusta. Täytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijöitä."

Isä nousi ylös ja hänen silmänsä iskivät tulta, mutta Iida, joka koko ajan oli huomannut vaaran, sysäsi ikäänkuin vahingossa kuppia, joka kaatui hänen päällensä. Hän kiljahti muka kauhusta ja syntyi hälinää, jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, että poistuisi. Ja Alvar, Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi vähentynyt.

Mutta Annan mieli oli alakuloinen. Hän tunsi vain pelkoa ja häpeää. Olisi voinut äsken syntyä yhteentörmäys isän ja Alvarin välillä. Ja kuinka silloin olisi käynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.

Ja nyt, kun Lennart oli heillä ensi kertaa.

Kuinka häpeällistä joutua naimisiin juuri nyt, siirtyä sinne tällaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, että niitä tahtoi paeta eikä mitään muuta. Tuntui selvältä, että siten petti ottajaa. Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei hän voinut syyttää siitä. Tietysti hän voi syyttää aina häntä ja hänellä oli oikeus.

"Oletko väsynyt", kysyi Lennart Annalta, kun he jäivät kahdenkesken.

"En."

"Näytät niin surulliselta. Kadutko?"

"En. Ellet sinä kadu. Täällä kotona ovat olot nykyään niin ikävät. Tuntuu pahalta oikein lähteä nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en osaa sitä selittää."

"Ja minua pelottaa viedä sinua sinne, siellä voit sinä ikävöidä, voit tuntea itsesi yksinäiseksi ja kaivata tänne."

"Ei, ei."

"Minä olen vain tavallinen ihminen. Minä voin hyvin vähän antaa sinulle. Ettet vain pettyisi?"

"Ei, ei. Älä sinäkään odota minulta liikoja. Koetan tehdä kyllä kaikki, mitä voin, tehdäkseni sinut onnelliseksi, mutta en tiedä."

"Sinä teet minut onnelliseksi jo sillä, että tulet minulle. Sanoisi, että se on liikaa, jos ei olisi niin itsekäs ja sitä juuri haluaisi. Anna, olen jo vuosia sitä ajatellut ja toivonut. Mutta sinä olet ollut minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."

"Minä rukoilen, että voisin tyydyttää sinua."

"Armas, oma, sinä teet sen. Sinä olet liian hyvä minulle. Millä palkitsen minä sinut, millä palkitsen äitisi ja isäsi, jotka suovat sinut minulle?"

"Lennart, ole heille hyvä, he ovat kärsineet paljon viime aikoina. Älä työlästy heihin koskaan."

"Oma armas. Odotan, että saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi kunnes olet siellä."

XIV

Annan häät oli päätetty viettää syksyllä. Anna oli mennyt äidin ja lasten kanssa maalle. Isä, Alvar ja Iida olivat jääneet kaupunkiin.

Annalla ei ollut suuria varustuksia tehtävänä. Lennartilla oli siellä valmis koti. Niin olikin hyvä.

Anna tunsi itsensä väsyneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi hän kuin puolihorroksissa, josta ei oikein tahtonut päästä hereille.

Se jännitys, jota hän oli ennen aina tuntenut, oli hävinnyt. Hän oli liioitellut elämää synkemmäksi kuin mitä se oli. Kaikkialla oli hän nähnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut hänet hätääntymään. Eiväthän kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti jokaisella muullakin perheellä oli pikkuhuolensa. Mutta he eivät elämässä nähneetkään muuta kuin huolta.

Niin. Hän oli paennut hyvän miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui äkkiä, mutta ei saanut sitä oudoksua. Elämä hämmästytti oudoilla käänteillään. Kaksi, jotka eivät olleet ennen toisistaan mitään tienneet, joutuivat yhteen. Niinhän usein kävi. Ja mitä siinä? Ehtihän perehtyä ja tutustua sittenkin, kun yhdessä oli. Riitti aluksi, että molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyivät he sitä mukaa kuin oppivat toinen toistansa tuntemaan.

Anna oli käynyt puolestansa vaatimattomaksi. Hän ei antanut ajatustensa eikä tuntojensa puhua vapaasti. Hän pakotti niitä aloille, jotka olivat niille vieraat. Hän tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehdä vain sen, mikä oli aivan välttämätöntä. Niin oli hänellä helpompi olla.

Hän rakasti siis siksi, että oli rakastettava. Hän meni Lennartille, koska oli mentävä, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. Hän jätti oman elämänsä, oman itsensä, koska tiesi, että se tuotti hankaluuksia ja vaikeuksia. Niin eli hän jonkun toisen elämää, odotellen, mille laduille hänen täytyi kääntyä ja miksi elämän täytyi muodostua, että siihen tyydyttiin, että hän sillä saisi maksetuksi ottajalleen sen lainan, jonka hän tunsi ottaneensa nimiinsä ostaakseen itselleen ja perheelleen turvatun olon.

Sillä niinhän se oli. Sitä ei hän itseltään kieltänyt.

Ja tämän kieltäymyksen ja tahdonponnistuksen alla hänen tuntonsa vaimenivat ja hänen ajatuksensa tottelivat häntä niin, etteivät ne häntä häirinneet.

Hän oli tehnyt voitavansa ja hänellä oli siitä hyvä olla.

XV

Sunnuntain seuduissa kävi Lennart aina maalla Annan luona. Hän ajoi omalla hevosellansa ja usein toi hän Iidan mukanansa.

Lennart oli kesän kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin epäsäännöllisyydestä huolimatta oli hän järjestänyt hänelle helppoa työtä, josta hän toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan seurassa viihtyi hän hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut hänet siitä jäykkyydestä, joka häntä itseäänkin vaivasi. Ja maallakäyntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi, jolla oli oma salainen viehätyksensä. Iidan seurassa sai Lennart varmuutta ja ryhtiä. Hän kypsyi mieheksi.

Anna ihmetteli sitä, ihmetteli hänen joskus ylitsevuotavaa ja aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, että liikeasiat luistivat hyvin, oli nautinto ajatella elämää. Siitä saakka, kun Anna lupautui hänelle, tunsi hän kuin jokin salainen voima veisi häntä eteenpäin, niin että kaikki, mihin hän ryhtyi, onnistui hyvin.

Anna iloitsi siitä, että hän vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, että hänellä oli oma osuutensa ja tehtävänsä. Lennart muuttui siten hänelle läheisemmäksi. Ja usein tunsi hän jo kaipaavansakin Lennartia.

Ikävänsä ja sellaisen lämpimän kaipauksen valtaamana läksi Anna kerran äkkiä kaupunkiin tapaamaan Lennartia. Hän luuli sillä ilahduttavansa häntä. Hän satutti tulonsa iltapäiväksi, jolloin tiesi Lennartin olevan yksin kotona.

Arkana ja epävarmana soitti hän Lennartin ovelle.

"Näin odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart hämillään.

"Tuli yhtäkkiä niin ikävä", sanoi Anna.

"Etkö viihdy siellä enää?"

"Viihdyn, mutta —", Anna ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli pahoillaan, kun Lennart ei käsittänytkään. Siis Lennart ei ollut kaivannut häntä.

"Tulinko sopimattomasti", kysyi hän sisään astuessaan.

"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui tänne tulemaan."

Anna tervehti Iidaa jäykästi. Täällä istui siis Iida Lennartin luona. Anna olisi tahtonut juosta pois, sydäntä puristi, tuntui kuin jotakin häpeällistä olisi ollut tekeillä.

"Olinkin juuri lähdössä", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joita Lennart oli ostanut."

"Anna näyttää väsyneeltä", sanoi Lennart.

"Ei, nyt minun täytyy jättää teidät." Iida nousi ylös lähteäksensä.

"Älä anna minun häiritä itseäsi", sanoi Anna.

"Ha-ha-haa, sepä oli sana", nauroi Iida. "Sinun häiritä — minua ja Lennartia! Ei, hyvästi vaan."

Anna kuuli Iidan nauravan vielä etehisessä, mutta se nauru oli jo toisenlaista. Annasta oli siinä voitonriemua ja ilkuntaa, se oli kiihottunutta ja julkeaa.

Mitä oli siis tapahtunut?

Ehkä Lennart oli jo hänen.

Tuntui kuin hänet yhtäkkiä olisi syösty jonnekin huimaavaan syvyyteen.

Häntä petettiin. Heillä oli jotakin keskenänsä. Iidan nauru sen ilmaisi. Hän ei voinut siitä erehtyä.

Kun Lennart tuli takaisin, koetti hän saada selvyyttä, mutta Lennart oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.

Ehkä hänen epäilyksensä oli turha. Tietysti se oli turha.

"Sinä olet alkanut sietää Iidaa", sanoi hän kohta.

"Ei hän ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."

"Muistelin vain."

"Kun en tuntenut häntä, oli hän minusta pelättävä. Enkä niin väärässä tainnut ollakaan", nauroi Lennart.

"On siis syytä pelkoon?"

"Kieltämättä miellyttää hän miestä", sanoi Lennart.

Ehkä vertasi Lennart häntä ja Iidaa. Hän ei miellyttänyt, hän ei pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syytä ilkkumiseen.

Anna jäykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut häntä enää iloisemmaksi. Pettyneenä palasi Anna maalle.

Maalla eivät epäilykset enää jättäneet häntä. Hän ymmärsi ja näki yhä selvempään, mitä oli tekeillä ja oli jo koko kesän ollut, vaikkei hän ollut sitä ymmärtänyt. Lennart ja Iida olivat löytäneet toisensa. Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heidän naurunsa, heidän äänensä, heidän asentonsa ilmaisi heidät. Näki, että he pitivät toisistansa. Hän vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sitä ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heitä jo toisin silmin. Hän vaani jokaista heidän liikettänsä. Eikä ollut vaikeata nähdä, että hän oli ollut oikeassa. He eivät tehneet paljoa peittääkseen väliänsä. Heidän katseensa puhui selvää kieltä. Luulivatko he, ettei hän sitä ymmärtänyt.

Tehtiin hänen edessään petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta näytti nyt Lennart ja kuinka miehekäs ja kohtelias hän oli. Sellaista kohteliaisuutta ei vielä ollut hänen osakseen tullut.

Annan hermot olivat ainaisessa jännityksessä ja ajatus askarteli aina saman asian ympärillä. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois sovinnainen hyvä ajatus. Hän oli katkera ja mieleltänsä ilkeä. Ja itsekkäät pyyteet ja halut saivat valtaa hänessä.

Sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa askartelivat epätoivoisina ja kiihkeinä, sitä mukaa kasvoi myös halu voittaa Lennart. Hänelle ei ollut nyt enää samantekevää, saiko hän hänet vai eikö. Hän tahtoi hänet ja hänen täytyi saada hänet. Hän tunsi rakastavansa häntä.

Sillä Lennart ei ollut hänestä enää se, jonka kanssa hän kihlautui. Hän kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia elämältä. Nyt näki hän, että se mies oli voimakas ja että sen sielussa liikkui elämä, joka näytti rikkaalta. Kun pääsisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna hänelle. Hän ei päässyt lähestymään sitä. Mutta sellaista voimakasta, elävää ihmistä oli Anna kaivannut, sellaista, joka herättäisi hänetkin.

Olihan hän herännyt. Mutta miten? Oli kuin olisi hänet lastenkamarista heitetty katuojaan, eikä hän tiennyt, minne mennä.

Mitä hän oli tehnyt sitten? Hän oli tehnyt sen, minkä niin monet muutkin. Hän aikoi myydä itsensä. Hän oli vannonut rakastavansa Lennartia. Samaa olisi hän voinut vannoa sadoille muille kunnon miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota hänelle aseman ja toimeentulon. Hän oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain kätensä ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa myönnytykseksi liikahuttaa.

Vaan saikos hän? Eikö elämässä muka oikeutta ollut?

XVI

Tahtomattaan ja sattumalta kuuli Anna kerran Iidan ja Lennartin puhelun huoneesta, jonka ikkunan alla hän sattui olemaan. Kun hän oli kuullut äänet, ei hän voinut liikahtaa paikaltaan eikä ilmaista itseään.

"Oletko nyt täällä onnellinen", sanoi Iida.

"Älä puhu ääneen, joku voi kuulla."

"Huoneissa ei ole ketään, kaikki ovat rannalla. Näetkö, miten Anna on hermostunut? Hän ihan vihaa minua."

"Ei ole suotta,"

"Miksi et jätä häntä?"

"Valitseisin hänet vieläkin. Hän on minun mieleiseni. Onko sinulla siihen mitään sanomista?"

"Sitä sinä kysyt."

"Olen sanonut, tämä meidän välimme ei muuta asiaa. Sehän oli sovittu jo alussa."

"Jos Anna tietäisi."

"Ei sittenkään. Minä sopisin hänen kanssansa. Sanoinhan jo, hän on mieleiseni, hän on sopuisa."

"Niin että antaa pettää itseänsä."

"Hän ei saa tietää mitään. Ymmärrähän toki, ettei tällainen järjettömyys saa mitään merkitä."

"Nyt se on järjettömyyttä."

"On. En ikinä olisi aavistanut, että sen jälkeen, kun saisin sen, jota olin halunnut, tapaankin sinut. Sehän on järjetöntä. Vaan me eroamme ajoissa, nyt, kun vielä ei mitään ole tapahtunut."

"Eikö mitään ole tapahtunut? Voiko vielä enemmän tapahtua? Sinä rakastat minua ja minä rakastan sinua."

"Voi. Minä voisin sokeassa hulluudessani rikkoa Annalle antamani sanan. Ja se ei saa tapahtua. Minun välini Annan kanssa täytyy säilyä kirkkaana ja puhtaana."

"Sanoit rakastavasi vain minua."

"Avioliitto ja rakkaus ovat kaksi aivan eri asiaa, se sinun pitäisi tietää."

"Lennart rakas."

"Vaikene."

"Minä vien sinut sittenkin, niinhän —"

"Vaikene, hullu, joku kulkee ikkunan alatse. Sinä olet varomaton."

Anna läksi sieltä huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Kun äiti tuli häntä kohta hakemaan, pyysi hän sanomaan vieraille, että hän oli sairas eikä voinut tulla enää sisään.

Tuskissaan ja häpeissään voihki hän ja valvoi sitten koko yön unta saamatta.

Hänestä tuntui niin katkeralta ja häpeälliseltä se alennus, johon hän oli joutunut oman heikkoutensa tähden. Likainen ja matala oli maailma. Ja kuitenkin tuntui kipeältä kieltäytyä siitä elämästä, joka siinä maailmassa ainoana hänelle tarjoutui.

XVII

Seuraavana päivänä ilmoitti Anna äidille kihlauksensa puretuksi. Hän ei ilmoittanut mitään purkamisen syistä, eikä äiti kysynytkään. Vaieten hyväksyi hän Annan teon. Hän tiesi, että se oli välttämätöntä, muuten ei Anna olisi sitä tehnyt.

Iltapäivällä läksivät äiti ja Anna kaupunkiin. Äiti tahtoi olla nyt kotona ja Annan tukena, jos hän tukea tarvitseisi.

Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat äänettöminä kaupunkia kohti.

Kauempien vaarojen harjuilta näkivät he jo pienen kaupunkinsa kuin metsäkukan heloittavan kirjavan metsän keskellä. Saarekkaat vedet aukenivat heidän silmiensä edessä ja sulkivat kaupungin niemekkeineen syliinsä.

Äidistä ei kaupunki ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta eikä tuntunut niin rakkaalta. Siellä oli kaikki, mitä hänellä oli, hänen sydämensä oli kiinni siellä. Siellä oli hän aina elänyt, muusta maailmasta ei hän tiennyt. Kaupunki, sinne hän kuului, siellä vain oli hän kotonaan.

Aurinko alkoi jo laskeutua länteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle. Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylistä. Saarekasta vettä kimmelsi silmänkantamat, sinne missä maa ja taivas näyttivät yhtyvän, sinne missä maan heikko, sinervä juova suli autereisen taivaan rantaan.

Kirkonkello kajahutti lyöntinsä. Tuntui kuin olisi nähnyt äänen väräjävinä aaltoina leviävän läpi laakson ja kajahtelevan kaupunkia ympäröivien harjujen rinteillä ja painuvan hiljalleen järvelle päin. Näytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon sinipunervaan usvaan ja levännyt jo iltauntaan metsiensä keskellä.

Jo erotti äiti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Miltähän Annasta tuntunee, ajatteli hän. Siinä istui hän äänetönnä ja kalpeana. Äiti toivoi, ettei hänen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi kokemus oli vaarallinen, se vei koko elämän. Niinhän oli hänellekin käynyt.

Siellä näkyi kirkon luona Öhmanin talo. Siellä jo hänenkin kotinsa katot näkyivät. Nämä kaksi paikkaa ne olivat hänestä rakkaimmat, niihin liittyi kaikki se tuska ja kärsimys, jolla elämä oli häntä siunannut.

Jo oltiin lähellä kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siellä oli Öhmanien, siellä oli heidän maatansa. Siellä lahosivat pikkuasukasten puuristit ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. Väki kaupungista muutti sinne. Aika vieri ja sielläkin jäljet hävisivät.

Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellertävät ja punaiset pikkutalot ikäänkuin hymyilivät tulijoille. Täällä oli hyvä olla, täällä tunsi elämän noiden pikkupihojen sisässä, tunsi ihmiset, tunsi heidän ajatuksensa. Niitä ymmärsi ja niitä rakasti. Ja naapurivaimoja, jotka hyppäsivät ikkunoihinsa tulijoita katsomaan, tervehti äiti kuin parhaita sukulaisiaan.

Eivätkö ne olleetkin sukulaisia? Viereisillä maapaloilla olivat he vuosikymmenensä itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisillä maapaloilla he siellä kaupungin vieressä pysyväisen sijansa saivat. Eivätkö he olleet kuin sukulaisia? Äiti hymyili. Niin rakasta kaikki. Rakkahin tuo kotitalo, vanha pesä, jonka oli isiltä saanut.

XVIII

Alvarilla oli tänään ollut tavalliset vaikeutensa. Hän oli tehnyt paperin ja tarvitsi tänään rahoja sen maksamiseen. Hän oli luottanut, että hän saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida kieltäytyi jyrkästi menemästä Erikin luo, jonka kanssa hän oli lopettanut jo keväällä välinsä, ja Lennartin luo, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän tunsikin, ettei hän voinut nöyrtyä siten Lennartin edessä. Lennart oli loukannut häntä järkkymättömyydellään. Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta hän ei halunnut luopua. Lennart oli hänen mieleisensä ja hän tarvitsi häntä, ja toivoi hänet saavansa vielä, kunhan hän jaksoi vain odottaa.

Mutta häntä säälitti Alvar, joka vajosi yhä auttamattomammin heikkouteensa. Taas oli hän käyttänyt isän ja Lennartin nimiä, itse kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkkäuskoinen, että luuli voitavan sellaisia väärennyksiä helposti peittää? Iida ymmärsi kyllä, kuinka vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heillä, eihän heillä ollut mitään maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten peitetyksi. Kuinka lyhyttä ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi kuinka hirvittävää leikkiä hän huolettomuudessaan leikki. Ei mitään vastuunalaisuutta. Hän oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mitä teki.

Ja nythän oli Alvar vain luottanut häneen. Häntä säälitti Alvar, eihän häntä saisi jättää pulaan. Ja Iida lupasi käydä pyytämässä iltapäivällä lainaa Erik Öhmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.

Alvar oli kiitollinen. Hän pyysi Iidalta vielä pientä rahaa, pyysi siksi kunnes sai. Ja iltapäiväksi, jolloin hän tuli kotiin, oli hän vahvistanut itseään niin, että hän hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa odottamaan.

Kuinka häntä jännittikin tämän asian suoriaminen tällä kertaa. Hän ihan toivoi, että kaikki olisi selvillä taas.

Mutta ellei selviäisi?

Ei selviäisi. Ymmärrettävää sekin, ajatteli hän. Kerran tietysti jää selvittämättä. Ja se on loppu. Eikä se odottamatta tullut.

Kuinka olisi kuitenkin kaunista tämä elämä. Olla näin rauhassa, antaa elämän luistaa eteenpäin pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella sitä toimetonna. Ja kärsiä mielellänsä, mitä siinä oli kärsimistä. Siinäpä oli viehätystä. Eipä tahtonut sen loppuvan vain.

Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea epämukavuutta ja vaaraa. Niinkuin hänkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, että kunhan isä ei saisi sitä tietää. Isäpä se taisi jäädäkin suurimmaksi pelotukseksi koko elämässä.

Ei niin, ettei isä olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha oikeutettua aina. Mutta minkäpä hänkään enää itselleen taisi? Niin, syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myönsi, mutta sille hymähti, niinkuin ei itse olisi sitä uskonut kuitenkaan.

Hän muisti, kuinka hän hätääntyi ja katui, kun hän oli ensi kertaa pettänyt äitiä. Hän vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se uudistui. Ei loppunut äidiltä se suru. Ja sellainen äiti kun hänellä oli.

Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun hän juovuksissa ajatteli äitiään. Äidin tähden olisi elämä saanut olla toisenlainen. Äiti, sellainen äiti kun oli.

Alvar muisteli äitiä maatessaan vinnillä tavaroiden ja vanhojen mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sieltä kuuli hän sitten Iidan ja isän vaihtavan sanoja keskenänsä. Isän ääni oli kiivas. Olisiko isä jo saanut tietää hänen asiansa? Varmaan oli. Mitä hän Iidalle nyt muuta?

Alvar ei uskaltanut mennä vielä tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin hän rattaiden ajavan pihaan ja sitten äidin ääntä. Äiti tuli siis kotiin kuin kutsuttu.

Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.

"Luojan kiitos", sanoi äiti, kun löysi hänet sieltä, "olen etsinyt sinua."

"Nukuin tuolla vinnillä."

"Minä laitan sinulle tänne vuodetta."

"Antaahan olla."

"En häiritse sinua, menen pois. Äsken sieltä Annan kanssa ajoimme. Siellä alkaa olla jo ikävä, johan sieltä täytyy kohta tulla kokonaan pois. Lapset eivät vain tahtoisi. Kuinkas sinä olet jaksanut?"

"Hyvästi."

"Tietysti. Mutta mikä on tuossa otsassasi ja silmäkulmassasi, ihanhan se on verinen."

"Kaaduin vinnillä tavaroihin, liekö loukkaantunut siitä. Ei se mitään."

"Ei se mitään. Jos minä kuitenkin hautoisin sitä vedellä?"

"Antaahan olla, äiti."

"Katsohan. Näin hiukkasen, haudon sitä. En tiedä, mikä minulle äsken tuli. Yhtäkkiä alkoi niin pelottaa. Ajattelin, että jos sinulle olisi jotakin pahaa tapahtunut."

"Mitäpä minulle."

"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siitä, kun kuulin isän ja Iidan siellä väittelevän. Isä etsi muuten sinua. Onko jotakin ikävää tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Luojan kiitos, että kaikki on hyvin. Minä niin pelkäsin. Sydämeni on tullut hiukan huonommaksi."

"Äiti ei saa rasittaa itseään niiden lastenkaan tähden enää. Äidin pitää jo levätä."

"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa levätä."

Äidistä tuntui niin hyvältä Alvarin sanat, ne lämmittivät hänen sydäntään ihan. Näinpä he kuuluivat yhteen, näinpä he ymmärsivät toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja hautoessaan siinä Alvarin otsaa, ei äiti voinut olla hiljalleen silittämättä hänen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienenäkin ollessa. Sama lapsihan hän oli äidistä vielä, avuttomampi vielä vain. Sama katse hänellä oli, sama pelokas ja arka ilme. Äidistä ei hän ollut muuttunut. Hänestä hän oli säilynyt yhtä puhtaana, vaikka häntä oli peloteltu ja pahoitettu hänen mieltänsä. Maailma oli outo. Ihmekö, jos hänen käyntinsä täällä oli tullut niin raskaaksi, ihmekö, jos joka askel, jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt, se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne missä koti oli.

Alvarille teki hyvää äidin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silmänsä ja unohtaa itsensä. Äidin käsi pyyhki olemattomaksi pahan unen. Hän oli taas lapsi, joka uneksi epämääräisiä ja tiedottomia unelmiansa.

Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mitä se oli? Mitä he näin? Mitä Anna huusi?

Äiti säikähti. Hänen täytyi mennä sulkemaan ovet, ettei isä edes kuulisi.

Kun äiti meni sinne, syöksyi Iida häntä vastaan ja keskellä lattiaa seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.

Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi hän:

"Nyt hänen täytyy muuttaa meiltä pois. Minä en voi enää tätä sietää, ei, ei enää päivääkään."

"Odotahan, Anna, älä ole järjetön. Mitä on sitten tapahtunut."

"He häpäisevät meidät. Ja hän vielä ilkkui Alvarin väärennyksillä."

"Mitä sinä nyt, Anna?"

"Isä on taas, äsken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja Iida — ei, en voi häntä sietää. Pois, heidän täytyy nyt muuttaa tästä pois!"

"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi onnettomuutta."

Anna meni pois, mutta äiti jäi paikoillensa. Hän ei uskaltanut liikahtaa siitä. Hän oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta täällä oli joka nurkka tuskaa täynnä.

Hän seisoi siinä kuin jähmettyneenä.

Minne, minne hän olisi voinut mennä?

XIX

Alvar kohosi äkkiä sohvaltansa. Kuului isän lähenevät askeleet.

Isä etsi häntä. Silloin oli hän hukassa.

Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella läpi koko elämänsä ja tuli tähän hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian myöhäistä.

Isä tuli.

Alvar katsoi säikähtyneenä häneen ja torjuen nojautui hän seinää vasten.

"No?"

"Mitä, isä?"

"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi isä vaivoin hilliten raivoansa.

"Mistä?"

"Näytpä tietävän."

"Ei minulla ole nyt mitään isälle sanottavaa."

"Minullapa on. Yhä sinä jatkat väärennyksiäsi?"

"Tilapäisessä hädässä."

"Lastenko, vaimonko tähden? Tahi ehkä jo vanhuksia elättääksesi?"

Alvar koetti päästä pelostaan, mutta ei vielä onnistunut. Hänen mielessään välähti, että jos hän voisi olla vain rohkea, siten hän parhaiten suoriutuisi.

"Sinun täytyy muuttaa elämäntapojasi! Vastaa, voitko?"

"Tiedättehän!"

"Et voi?"

"Turhaa luvata, en voi."

"Silloin sinun velvollisuutesi on — poistua."

"Helppo sanoa."

"Sinä voit sen tehdä, ymmärrätkö?"

"En tahdo!"

"Sinä tahdot."

Isä veti taskustaan revolverin, jonka pani pöydälle Alvarin eteen.

"Jätän sen siihen. Se on ladattu."

Alvar oli jo voittanut rohkeutensa, hän nauroi käheästi ja väkisin:

"Ha-ha-haa, sukkelaa, sietäisipä olla katsojoitakin, ha-ha-haa."

"Sinä ilkut."

"Ilkun. En tee sitä, liian vähällä pääsisitte. Vaan tehkää te, onhan teillä velvollisuuksia minua kohtaan. Ettekös te ole isä, vai onko isäni ehkä joku muu?"

Martin tarttui Iidan ratsupiiskaan, joka oli jäänyt pöydälle, kohotti sitä ja Alvarin silmiin katsoen hän sanoi lujasti:

"Sinä teet sen!"

Hän näki Alvarin rukoilevan ja epätoivoisen katseen ja kuuli hänen sanovan: "isä, isä", mutta hän kertasi vain ylivoimaisen tuskan ja rakkauden pakottamana:

"Sinä teet sen, sinun täytyy."

Piiska heilahti vasten Alvarin kasvoja, jättäen jälkeen syvän, verisen naarmun.

Isä heitti piiskan pois ja taaksensa katsomatta läksi huoneesta.

Tuskin hän oli tullut omaan huoneeseensa, kun kuului laukaus.

Vihdoinkin. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Vihdoinkin oli Alvar totellut häntä. Hän oli antanut pojallensa viimeisen avun ja ainoan, joka enää oli mahdollinen.

Vai erehtyikö hän? Hän ei ollut sitä ennen epäillyt, hän oli aina tuntenut, että tässä oli ainoa pelastus.

Ja nyt ei hän sitä tiennyt.

Hänen voimansa pettivät, hän lyyhistyi tuolillensa.

Uusi tuska, synkempi kuin kaikki entiset, vyöryi raskaana hänen päällensä, hän paineli käsillä päätänsä, huojutteli sitä ja voihki ääneen.