Produced by Tapio Riikonen

MIEHEN KYLKILUU

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MARIA JOTUNI

HENKILÖT:

JUSSI OLLENBERG, apteekkari.
ELLI, hänen rouvansa.
AINA ZINCK, apteekkioppilas.
YRJÖ KALLIO, tohtori.
TUOMAS LUKASSON, apteekkirenki.
AMALIA OLJANDER, apteekin emännöitsijä.
MIINA SALOKANNEL, tohtorin emännöitsijä.
TOPIAS KINKKUNEN, suutari, Amalian veli.
TIINA, hieroja.
MUMMO.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Kaunis, hyvinkalustettu arkihuone. Takana laajat ikkunat ja ovi lasiverannalle, jonka ikkunoista näkyy metsää ja kauppalaa. Oikealla nurkassa pianiino, enemmän etualalla sohvaryhmä. Huoneen keskellä, hiukan vasemmalla ruokapöytä tuoleineen. Vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä kaappi. Oikealla ovi. Vasemmassa nurkassa telefooni.

On kaunis kesäaamu.

I KOHTAUS.

APTEEKKARI JUSSI OLLENBERG (tullen oikealta, tervehtii vasemmalta tulevaa Aina Zinckiä): Huomenta, neiti Zinck.

AINA ZINCK: Huomenta, apteekkari.

JUSSI: Ei kynnyksen yli, tulkaa tänne. (Ojentaa kättään, tervehtivät; vetää Ainaa kädestä.) Uimaanko jo menossa — menkää vain rauhassa.

AINA: Uimaanko, apteekkari?

JUSSI: Uimaan. Mutta minä odotan. Kas, minkälainen teillä on uusi pusero, enhän tätä ole ennen nähnyt. Kaikki teillä on sievää. Ja käsivarsi — saanko suudella tuohon, tuohon pitsin rajaan?

AINA: Ette saa.

JUSSI: Saanhan. Kun on puhdas sydän, saa. Puhtaalle on kaikki puhdasta.

AINA: Ei saa. (Koettaa koketisti vetäytyä pois.)

JUSSI: Tiedättehän, että on minun syntymäpäiväni.

AINA: Toivotan onnea.

JUSSI: Ei niin. (Vakavasti.) Aina, minä tahdon toisin. (Tarttuu Ainan vyötäisiin.)

AINA: Ei, ette saa.

JUSSI: Saa, kerran vain. Mitä se kehenkään kuuluu? Olenhan minä vielä nuori, kolmenkymmenen vanha vasta ja onhan minulla sydän ja silmä nauttimaan kauneudesta. Vai eikö saisi enää mitään nähdä, kun on naimisissa? Ei saa enää mitään huomata, ei mistään nauttia, yksinkertaisesti: ei enää elää. Luuletteko, että ihminen jaksaa sillä tavalla kauankaan elää?

AINA: Miksi ei? Mikä on jaksaessa?

JUSSI: Ei, sanon, en jaksa. Minulla on vapauteni. Ja minkä minä taidan, jos jostakusta pidän. (Koettaa tarttua Ainaan.)

AINA: Mitä te, mitä te nyt —

JUSSI: Minä — minä —

AINA: Vaiti! Ei mitään sopimattomuuksia. Sanon suoraan, minä en sellaisesta pidä.

JUSSI: Oletteko kihloissa?

AINA: Jospa olisinkin — niin mitä se tähän kuuluu?

JUSSI: Sepä kuuluu, sillä minä —

AINA: Vaiti!

JUSSI: Tällainen kesäaamu — tulee hulluksi elämänilosta, kuvittelee, että on vielä nuori, että onni tulee tuossa vastaan, tulee teidän hahmossanne. Ja että on vapaa vielä avaamaan sylinsä sille ja nauttimaan ja rakastamaan. — Sanokaa, onko synti tuntea kaikkea sitä, mitä tuntee?

AINA: On, muita kohtaan paitsi vaimoaan kohtaan.

JUSSI: Vaimoaan, vaimoaan. Siinäkö on koko maailma?

AINA: Siinä se on, ja siinä sen täytyy olla.

JUSSI: Siitä näen, että ajatuksenne on jonkun luona. Kun mennään kihloihin ja naimisiin, muututaan vanhanaikuisiksi, ahtaiksi ja typeriksi, aivan mahdottomiksi enää elämään. Mutta minäpä en tahdo kadottaa sydäntäni enkä haudata sitä yhden naisen ompelurasiaan.

AINA: Onhan se onni.

JUSSI: Kadottaa vapautensa? Ei minusta, eikä Ellistäkään. Elli ei sitä tahdo. Hän on sivistynyt ja ymmärtää yhtä ja toista vapaudestakin. Hän jättää minulle vapauden ja minä jätän hänelle vapautensa.

AINA: En usko. Niissä seikoissa ei nainen salli väljyyttä.

JUSSI: Vapaamielisyyttä, tarkoitatte. Naiset eivät tiedä mitään elämästä.

AINA: Pelkäävät tietääkin, se kun särkisi heidän onnensa ja uskon miehiin.

JUSSI: Ai, ai, minä kostan sananne. (Yrittää ottaa kiinni Ainaa, joka juoksee ulos. Jussi juoksee perästä, vaan töytää ovessa Kinkkusta vasten, joka on juuri sisään tulossa.)

II KOHTAUS.

TOPIAS KINKKUNEN: Ka, päivää.

JUSSI (kätellen): Mitäs Topiakselle kuuluu?

TOPIAS: Mitäpä sitä.

JUSSI: Istukaa. Terveenäkö ollaan?

TOPIAS: Ka, mitäpä sitä muutakaan viitsi, terveenähän sitä näin nuoret.

JUSSI: Sattuuhan sitä tautiakin.

TOPIAS: Ka, sattuu, sattuu. Jos oikein äkeisiinsä paneutuu, niin potemaan heittäytyy, niinkuin se Riittastiina siinä mökillä, se akka.

JUSSI: Se Topiaksen emäntä?

TOPIAS: Se, se sama kapine.

JUSSI: Vai potemaan panihe. Onko se sairas?

TOPIAS: Kukapa hänet tiennee, kun ei ole niitä tietovehkeitä, niin menepäs ja tiedä, siitä akkaväestä etenkin. Sanoihan ne siinä, jotta sairas se muka, mutta menepäs sitten ja tiedä, mitä se on milloinkin, se rouvasväki näet.

JUSSI: Mikä sille tuli?

TOPIAS: Mitä ne sanoi? Sanoivatkohan ne, jotta muka tämä kuumeko oikein olisi tullut.

JUSSI: Vai kuume?

TOPIAS: Kuume, se keuhkojen kuumetus.

JUSSI: No, ja Topias tuli tohtoriin?

TOPIAS: Noo — maksaisiko tuo vaivan? Jospa se ei eläne enää.

JUSSI: Mutta pitää sitä siltä —

TOPIAS: Ka, jos pitänee, niin pitänee. Sitähän minäkin, jotta jos pitänee, niin pitänee. Ja tämä atteikkari kun ne keitoksensa on keittänyt ja ne tietää, niin jos sitten niille kuumille keuhkoille joitakin tippoja, tippoja tiputtaisi vaikkapa kymmenisen pennin edestä.

JUSSI: Ei se tipoilla parane enää.

TOPIAS: Vai ei parane. No, paraneisiko tuo ryypyllä? Jos koko ryypyn ropsauttaisi?

JUSSI: Ei se enää.

TOPIAS: No, — minkäpä taisi. Johan minä, jotta jos on täältä pois päästäkseen, niin pääseehän sitä ilman rohtojakin. Jos ei, niin eihän sitä äkeissään jaksane äksykään koko ikäänsä maata.

JUSSI: Vai on äkeissään.

TOPIAS: Kukas hupsu se muuten kuumeeseen? Äksyyttähän se oli kaikki, äksyyksissään se siinä potemaan panihe.

JUSSI: Vai äksyyksissään?

TOPIAS: Tuntenee tuo atteikkari tuon akkasen olion. Minkä se päähänsä saa, et sitä sieltä pois ota. No, tämä oli saanut päähänsä sen, että kuolla pois, kun ei kahvia kyllikseen saanut, ja hyppääpäs kiusoillasi järveen. Märkäähän se on vesi, se on tietty, niin totta ne keuhkot siitä itseensä otti. No, ovatpa, ovatpa akan keuhkot samaa maata kuin akkakin. No, sitäpähän sieltä hakikin, kuolemataan.

JUSSI: Joudupas sitten tohtoriin.

TOPIAS: Vaan jos se siitä elämään kuontuu, niin se ähittelemään, jotta tulipas ukolle hätä. Ei, ehei, ei sitä tohtoriin toki. Ja voipipahan se olla siellä selvinnyt jo ilman tohtoriakin.

JUSSI: No?

TOPIAS: No, mikäs, sitten ei siihen tohtoriloita kaivata, pappi vain. Ei siinä sitten kupparikaan auta, jos se niille markkinamatkoilleen läksi.

JUSSI: Etkö sure?

TOPIAS: Mitä se surulla paraneisi. Ja johan se ähitteleisi, jos sen tietäisi.

JUSSI: Voisi ähitellä.

TOPIAS: Ja eipähän se maailma yhden vaimon varassa liene. Kovin tämä oli terhakka, kovin terhakkata se oli. Ja äkeissään se kuolee, jos kuolee, niinkuin se uhkasikin. Ja aina se on Riittastiina sen päänsä pitänyt, ei se muita kuule.

JUSSI: Otatko sitten toisen?

TOPIAS: Tottahan sitä toisen. Se lehmäkin sen tahtoo.

JUSSI: Kenenkäpä otat?

TOPIAS: Jonkun, jonkun naiseläjän, mitäpä sitä muusta, naiseläjähän se siksi olla pitää. Sitä kun se kangaskin siihen kesken jääpi, niin se sitä kutojata.

III KOHTAUS.

AMALIA OLJANDER (tulee sisään): Katsos, eikös ole Topiastakin siihen lennättänyt.

TOPIAS (hitaasti nousten, pyyhkii kätensä housunkupeeseen): Lennätti, lennättihän se.

JUSSI (menee): Anna tupakka veljellesi. Kuului tällä vaimo potevan.

TOPIAS (hyvillään): He, vai jotta tupakka — hee. (Nykäisee hattuaan.)

AMALIA: Riittastiinako se? No, mikä sille tuli. (Antaa sikarin.)

TOPIAS: Mikäpä, äissään siinä sen keuhkot kuumeeseen lyöttihit.

AMALIA: Vie kiireesti lääkäriä.

TOPIAS: Hee — jos tuo paranee —

AMALIA: Niin, no, sitä varten.

TOPIAS: Antaa ihmisen kuolla rauhassa. (Vetelee tupakkaa.)

AMALIA: Ihanhan siitä lakikin rankaisee —

TOPIAS: Mistäpä se laki sen tietää, ei sano sille.

AMALIA: Ei se lääkäri paljoa — ottaisikoon tuo markan —

TOPIAS: Ei sitä markkaakaan toki yhdestä eukosta ja sen metkuista.

AMALIA: Minä maksan sen.

TOPIAS: Onpas liikaa rahaa maailmassa. Höö. Vaan sitten se akka kehuu, kun paranee, että olipas ukolla hätä. — Ei, hyvä ihminen, anna olla.

AMALIA (kiirehtien): Lähde, hyvä veli, elä siinä enää viroittele.

TOPIAS: Kehuu, kehuu se pakana. Hee. Eikös tehnyt minulle viimeistä tepposta, teki, tekipähän tepposet akka. (Menee Oljanderskan työntämänä ulos.)

AMALIA (huutaa ovesta): Joutukaa, joutukaa, Tuomas.

IV KOHTAUS.

Tuomas Lukasson tulee kantaen kaksikorvavakkaa, jossa on seppeleitä. Oljanderska hakee portaat, alkavat asetella seppeleitä ikkunoiden yläpuolelle.

TUOMAS: Ottakaas tästä, Amalia hyvä.

AMALIA: Hyvä — sanoo: "Amalia hyvä."

TUOMAS: Sanoo, ja sanoo vielä, että oma Amalia.

AMALIA: Hee — "oma Amalia". Todellako?

TUOMAS: Todella. Omaltahan nyt kaikki tuntuu. Katsokaapas ulos Luojan kaunista maailmaa. Kaikki on omaa, ei ole rajaa, mikä on minun, mikä on toisen. Kaikki on minun — eikä kuitenkaan mitään minun. Sillä tällaisena kesäaamuna en minä olekaan minä, en mikään Lukasson, vaan jokin vain, jokin osa tuosta hyvästä ja ystävällisestä elämästä. (Viittaa ulos.)

AMALIA: Ystävällistähän se on elämä, kun on itse vain ystävällinen.

TUOMAS: Miksi ei olisi?

AMALIA: Siinäpä se. Siinä koko vika. Tuomas tahtoo kaikkia hyvitellä.

TUOMAS: Kaikki kun hyvittelevät minua.

AMALIA: Miksi toisesta pitää enemmän pitääkin kuin toisesta, sanokaapas, Tuomas, kun Tuomas on kouluakin käynyt.

TUOMAS: On koulut käynyt.

AMALIA: On lyseoita ja muita.

TUOMAS: Onko se hyvä vai paha asia Amaliasta?

AMALIA: Hyvä. Tietäähän Tuomas, että se on hyvä minusta.

TUOMAS: Etten pilalla ole siksi. No, hyvähän se on sekin.

AMALIA: Ja kuitenkin Tuomas tänne rengiksi joutui. Se entinen apteekkari se oli mies, kun Tuomaan tänne otti. Sitä kun —

TUOMAS (jatkaa): Sitä kun samaa penkkiä koulussa uskolla painettiin ja yhtenä toveruutta harjoitettiin. (On ryyppäävinään.) Niks — naks.

AMALIA (jatkaa): Ja kuoli sitten apteekkari ja tämä tuli sijaan.

TUOMAS (jatkaa): Vaan minä jäin tänne kauppalaan ja tähän. Ja nyt olen raitis poika kuin kirkas vesi. Sanokaapa, enkö ole hyvä mies?

AMALIA: Hyvä. Olisi vieläkin parempi, jos ei olisi yhtä vikaa. Saanko taas sanoa suoraan?

TUOMAS: Totuus, Amalia, totuus ennen kaikkea, vaikka olkoon karvas kuin korpijunkkari.

AMALIA: Jos Tuomas ei olisi niin naisiin menevä.

TUOMAS: Ai, ai Amalia. Kuinka Amalia taas niin puhuu. Eikös siinä ole erehdys. Minäkö naisiin menevä? Minä kun pelkään naisia.

AMALIA: Eihän Tuomas minuakaan pelkää.

TUOMAS: Enhän toki yhtä, enkä sitä, joka minua miellyttää. Mikä mies minä olisin, jos mieluistani pelkäisin. (Putoaa alas portailta, joiden päällä seisoo seppeltä kiinnittämässä, putoaa suoraan Amalian selkään.)

TUOMAS: Anteeksi, Amalia.

AMALIA: Tuomas on hyvä. (Ojentaa kätensä, piirittää niillä Lukassonia.)
Hee — kun kerta siihen putosi.

TUOMAS (nykäisee sormellaan Amalian suuta): Amalia!

AMALIA: Kyllästyisiköön Tuomas, jos Tuomas siihen luokseni iäksi jäisi?

TUOMAS: Tähän!? Ei, hyvähän tässä olisi.

AMALIA: Minä en olisi yksitoikkoinen. Minä pitäisin niin hyvänä, ettei ehtisi kyllästyä. Entinen miesvainajani kuoli, ennenkuin kyllästyi. Vaan ei Tuomaan tarvitse kuollakaan, ei ehdikään, annan minä sen verran tekemistä itsessäni. (Ei laske pois Lukassonia, joka koettaa paeta.)

TUOMAS (surkeana): En minä kyllästyisi.

AMALIA: Sitähän minä. Ei Tuomas kyllästyisi. (Ottaa kiinni Tuomaan nutun napista.) Ja kun ansaitseekin niinkuin minä. Minä kävisin kylillä, tuskinpa minua paljon kotona näkyisikään. Laitteleisin pitoja ihmisille. Ja mies vain makaileisi kuin makkara päivänpaisteessa ja minä sitä rakasteleisin, että se olisi aina sulana sydänjuuriaan myöten.

TUOMAS: Olisipa, olisipa se elämää.

AMALIA: Mutta usein nykyään olen minä surullinen.

TUOMAS: Miksi?

AMALIA: Jos Miina ottaa ja viepi — minun omani.

TUOMAS: Kunhan teidän omanne ei ota ja vie Miinaa.

AMALIA: Kun Tuomas on ruvennut välttämään minua ja käy tohtorilan kyökissä joka ilta.

TUOMAS: Miina kutsuu. Eikä sen mieltä voi pahoittaa Miinankaan, sovinnossahan ne asiat selviävät.

V KOHTAUS.

Miina Salokannel tulee samassa. Hän on puettu ahtaaseen, lyhytselkäiseen röijyyn ja erinäköiseen kirkkaaseen hameeseen. Päässä vanhanaikainen hattu, jossa on punainen rusetti edessä.

MIINA: Hyvää huomenta, Tuomas, ja huomenta, Amalia. Pistäysin katsomaan, joko seppeleet on saatu.

AMALIA (harmissaan): Saadaanhan ne tässä omin joukoin.

MIINA: Ostin apteekista hajuvettä. (Panee sitä Amalian rintaan.) Ja neiti pani parasta. Ja kun olen tohtorin emännöitsijä, niin kannattaakin.

AMALIA: Elä usko. Tohtorilla on omat juttunsa, ei se apteekkineidistä välitä, vaikka kyllä kelpaisi. Mutta teidän tohtorinne se on koko vötys mieheksi.

MIINA: Olisipa saanut vaikka apteekkarskan ennen, jos olisi ottanut.

AMALIA: Ähää. Meidän apteekkarskan? Ei kuuna kullan valkeana. Ei apteekkarska sellaisesta miehestä viittä penniä maksaisi, olkoot vaikka kuinka rakastuneita.

MIINA: Meidän tohtori rakastunut? Ja teidän rouvaanne muka?

AMALIA: Kun mies ei välitä ruoasta, on sydämessä vika. Laitoin niin hyvää lohta, mutta ei kelvannut. Tietää sen jokainen itsestäänkin mikä on, kun ei ruoka sydämeen sovi.

MIINA: Vaan kun minä laitan lohen, syöpi se.

AMALIA: Vaan jos minä laitan sapuskan sydäntunteiden juurista ja annan Tuomaan sitä hämmentää, ettei kesken pohjaan pala, ja syötän sen sinulla, niin eronkyyneleet silmistäsi tipahti, usko se. Niin katkeran keiton siitä saapi, kun toisten pataan hierimensä työntää. Mutta minäpä näytän, että nainen saapi omansa, jos nerokas on.

MIINA: Tuomas, kuunnelkaapas tätä ihmistä, kun suuttuu suotta.
Miellyttääkö tämä teitä, Tuomas?

TUOMAS: Mitä, mitäpä — miksikäpä se ei miellyttäisi?

MIINA: Vaan muistaakos Tuomas, mitä Tuomas eilen minulle sanoi ja vannoi?

TUOMAS: Mitäpä, mitäpä minä —

AMALIA: Ha-ha-haa. — Ei mitään. Mitä se Tuomas olisi sinulle vannonut.
Kun on vanha, niin höpsii. Näkee näkyjä ja unissa elää.

MIINA: Eikö Tuomas muista, mitä eilen sanoi?

TUOMAS: Sanoin, sanoinhan minä — että on niin kauniit ilmat.

AMALIA: Ah-hah-haa. Ja kärpäsiä paljon.

TUOMAS (pakenee): Ja sanani kokoinen olen.

MIINA: Odottakaahan — (Tuomas koettaa pujotellaida pois.)

AMALIA: Odottakaahan. Emmehän me elävältä teitä syö. (Ottaa kiinni takin liepeestä.) Odottakaapas. (Tuomas pääsee irti.) Selvitetään tämä asia nyt ensin. Kahta ei yksi mies tarvitse, ei Aatamillakaan kahta ollut. Jaksan minä tässä yksiksenikin yhtä miestä tarpeeksi rakastaa. (Ryntää Tuomasta kohti, joka pääsee pakoon.)

VI KOHTAUS.

MIINA: Ha-ha-haa. Sinähän pelotat ihmiset pakoon — ha-ha-haa —
Säikähtipä se sinun rakkauttasi — ha-ha-haa —

AMALIA: En minä joka miehen syliin juoksekaan, omani syliin jos juoksen.

MIINA: Kainous kaunistaa. Ja kainot ihmiset saavat kauniita jälkeläisiä.

AMALIA: Niinkö kauniita kuin isäsikin sai?

MIINA: Niin, isäni? Sai jälkeläisikseen kaupunkilaisia kuitenkin. Meidän suku on vanhaa porvarissäätyä, tiedä se. Minun isäni oli suutarimestari ja sen isä suutari ja isänisä suutari.

AMALIA: Jos kaikki teidän suvussanne ovat olleet suutareita, niin Aatamikin on ollut suutari ja sehän se on minunkin esi-isäni. Että yhtä vanhoja ne ovat kaikki suvut ja sama on kaikkien kristillisten sukujen esi-isä. Vai eikö Aatami olekaan sinun esi-isäsi?

MIINA: Tiettävästi.

AMALIA: Vaan tiedätkös kukas oli sitten?

MIINA: Näiden Salokanneltenko?

AMALIA: Niiden kannelten ja muiden kannelten.

MIINA: No se Pekka Parviainen, joka nimensä suomensi.

AMALIA: Ei, Noak se on varmin esi-isä. Pekasta ei raamattu mitään puhu. No, kun on yhtä vanhat esi-isät, elä kersku. Vai kauneudellasiko ylpeilet?

MIINA: Olenkos minä ruma?

AMALIA: Et, et. Thyh! Kaunis on harakkakin, kun harvoin näkee. Johan olen sanonut, pysyisit kauempana etkä toisen kalavesille verkkojasi laskisi.

MIINA: Tuomas on minun sulhaseni.

AMALIA: On, jos ei ole minun.

MIINA: En minä sinun miestäsi rahoillani elättäisi ja vaatettaisi.
Uuden puvun nytkin tilasin.

AMALIA: Tarpeen se onkin. Saapipa siten vihkivaatteet, kun tästä vihille käydään.

MIINA: Niin, eihän sinulla olisi miehelle housujakaan antaa.

AMALIA: Annathan sinä, mitä se kaksilla tekee. Pue pois siitä mies minulle.

MIINA: Voipi pukea. Joillakuilla onkin rahaa enemmän kuin muuta paperia.

AMALIA: Pieniä ne ovat noin pienen linnun munat, usko se.

MIINA: Ahaa, taisipa harmittaa rikasta kun köyhän tasku on pullollaan. Mies se kurkistaakin ensin taskuun ja sitten vasta sydämeen. Vaikka tokkopa sinusta sydäntä löytyisikään, kun olet mahana koko ihminen.

AMALIA: Itse olen vielä mahani kantanut. Vaan eipähän sinun mahassasi liene kantamista. Thyh! Kapahauki. Ei tuota mahaa sinulla liene nimeksikään.

MIINA: Vaan sydäntäpä on. Ja niin lämmin onkin, että vaikka nauris sen kohdalla paistuisi.

AMALIA: Miestä ei vain ole tullut siihen nauriita paistattamaan.
Eikä niin hulluja taida ollakaan, jotta tulisivat.

MIINA: Hullu onkin se mies, joka ei ymmärrä tulla. Hullu on Tuomaskin, vaikka sillä onkin niin viisas järki.

AMALIA: Vaan mitä sinä miehellä teet, kun et osaa sitä kurittaa. Tokko sinä edes miehen tukkaan ylettyisit. Vaan näin minä miestä kuritan. (Yrittää tarttua Miinaan.)

Kinkkunen tulee samassa.

VII KOHTAUS.

TOPIAS: Ka-ka — akat tappelevat — sö-sö — Mikäs se tämä elävä on?
(Katselee Miinaa, jonka tukka on päässyt irti.)

AMALIA: Mitäs sinä siihen tulet?

TOPIAS: Tämän kylän eläjöitäkö se tämä — he-hee? Somia, somiapa ovat.

AMALIA: Elä toimita! Mitä se tohtori sanoi?

TOPIAS: Mitä lienee sanonut.

AMALIA: Etkös sinä käynyt?

TOPIAS: Ei tullut käydyksi. Kallista lystiä se on, jos hautajaisetkin siinä vielä tulevat, niin mikäpä häntä monenlaista virkamiestä sinne kulettelemaan.

AMALIA: Ala mennä.

TOPIAS: Tulin kysymään, että oliko siinä perää, jotta sinä sen markan niinkuin maksat —

AMALIA (antaa markan): Tuossa. Voi sun vempelettä. — Vie, Miina, tämä sinne teille tohtorin puheille.

MIINA: Mikäs tällä miehellä on vaivana?

TOPIAS: Akkahan sen on vaivana.

AMALIA (työntää veljeään): Menetkö, juntsikka.

TOPIAS: Vaan ähittelee se, pakana, jos paranee. (Menevät.)

VIII KOHTAUS.

Apteekkarska tulee oikealta. Hän on puettu uuteen aamupukuun.
Asettaa nuotteja pianiinolle.

ELLI: Missä apteekkari on?

AMALIA: Rannalle näkyi menevän, tuon neidin kanssa tuolla kävelevät.
Tohtori näkyy tulevan. Eipä se Topias tavannut sitä. No, odottakoon.
Tuodaanko kahvi sisään jo?

ELLI: Tuo vain. Tahi odotahan, kunnes apteekkari tulee.

IX KOHTAUS.

Amalia menee.

Tohtori Yrjö Kallio tulee verannalta.

YRJÖ: Saako tulla sisään?

ELLI: Ei, ei. Odota vähän, minä juoksen ensin pakoon.

YRJÖ: Elä minun tähteni, Elli. Olenhan minä sinut ennenkin noin nähnyt.

ELLI: Jussin läsnäollessa.

YRJÖ: Oletpa sinä pikkusievä tyttö.

ELLI (nyrpeissään): Pikkusievä.

YRJÖ: Se Jussi on poika.

ELLI: Ei Jussi minua enää huomaa.

YRJÖ: Ketäs? Tottahan, kun sinut sai. Kauanhan hän sai sinua tavoittaakin.

ELLI: Silloin olin nuori.

YRJÖ: Vuodessakos sinä nyt olet vanhentunut?

ELLI: Vuodessa elää paljon ja kokee paljon, kun sattuu.

YRJÖ: Sehän kuulostaa joltakin. Mitä sinulta nyt puuttuu?

ELLI: Sanonko?

YRJÖ: Sano.

ELLI: Rakkautta.

YRJÖ: Puhutpa sinä kuin pienet tytöt ainakin.

ELLI: Soisinpa, että Jussistakin olisin pieni tyttö vielä. Vaan ei, vanhahan minä olen jo hänelle.

YRJÖ: Sinä hupsu, sinä tyhmä.

ELLI (naiivisti): Sano, olenko sinusta tyhmä, Yrjö. Sano, ethän pidä minua tyhmänä, Yrjö.

YRJÖ: Sinä, sinä, sinä olet niin — rakas.

ELLI: Hyi, Yrjö. Hyi sinua! Kun minä sinulle leikilläni puhelen, niin sinä olet niin tahditon, että sinä toimessasi —

YRJÖ: Enhän minä toimessani, leikillänihän minä —

ELLI: Ha-ha-ha-haa, sinä vekkuli! Leikkiähän se oli. Vaan elä vasta sellaista leikkiäkään. Minä voisin erehtyä. Ethän?

YRJÖ: En, en koskaan. Missäs Jussi viipyy?

ELLI: On uimassa.

Amalia tulee.

X KOHTAUS.

AMALIA: Tohtorilassa on kaksi miestä. — Sillä toisella, vieraalla, tuntuu olevan kiire. (Menee.)

YRJÖ: Hyvästi, tulen pian.

ELLI: Oh, niitä sairaita aina.

XI KOHTAUS.

Yrjö menee. Elli asettautuu soittamaan.

XII KOHTAUS.

Apteekkari ilmestyy ovelle, kuuntelee Ellin soittoa ihastuneena.

JUSSI: Soitatpa taas sievästi.

ELLI: Huomaatko sen? Kun ajattelen sinua, lämpenee rinnassani — ja paremmin soitan. Sinä olet minusta nykyään niin kaukana, en tavoita sinua, kuin mikä väikkyvä ajatus, joka tahtoo karata luotani.

JUSSI: Elli rakas, eihän toki —

ELLI (alakuloisena): Rakastatko sinä minua vielä?

JUSSI: Kuinka sinä puhut.

ELLI: Niin, kun pelkään, ettet enää —

JUSSI: Oma, pieni vaimoni. Ketä minä sitten, ellen omaani ja ainoaani?
Ja toivon, että minäkin sinun ainoasi olisin.

ELLI: Olethan nyt. Mutta aina et ole ollut, senhän tiedät. Olen monesti sanonut, ettet ole ollut ainoa etkä ensimmäinen. Ensimmäinen suuri kyllä.

JUSSI: Se riittää minulle.

ELLI: Ja mitäpä niistä toisista.

JUSSI: Tiedän ne, enkä ole mustasukkainen.

ELLI: Siinäpä se ikävä. Et ole mustasukkainen. Tahi onhan tavallaan hyvä, että luotat uskolliseen vaimoosi. Olenhan onnellinen siitä.

JUSSI: Sitä toivoisin.

ELLI (harmissaan): Vaan sinä et saa luottaa, siinäpä se. Minä voin vielä rakastuakin. Mitä silloin teet?

JUSSI: Jos vakavasti rakastut, annan sinulle vapauden.

ELLI: Annat vapauden, annat vapauden minulle. Voi, voi minua onnetonta!

JUSSI (saamattomasti): Mutta, Elli, sitähän sinä silloin kaipaat.
Sinun parastasihan minun pitää ajatella.

ELLI: Ei, sinä et saa silloin ajatella minun parastani.

JUSSI (samoin): Näet, jos todellakin vakavasti rakastuisit, jos itse niin tahdot, jos se on elämänehto.

ELLI (hermostuneena): Et sittenkään. Sinä et saa antaa vapautta. Etkä anna, jos rakastat. Sinun velvollisuutesi, aina, aina, on pitää minusta kiinni, ymmärrätkö, sinun velvollisuutesi on pitää minusta kiinni.

JUSSI: Minähän pidän sinusta kiinni. Minä olen aina täyttänyt sinun tahtosi, ja minähän siitä nytkin kärsimään jäisin.

ELLI: Et ajattele minun kärsimyksiäni.

JUSSI: Sinähän minut ensin hylkäisit ja sinullahan olisi toinen.

ELLI: Vaan että sinä sen hyväksyisit ja laskisit minut kylmin sydämin luotasi. — Oh — kuinka se koskee. Minä olen uhrannut sinulle koko elämäni. Minä en koskaan ole ajatellut muita kuin sinua. Kaikkeni minä olen antanut saadakseni sinun rakkautesi — ja nyt annat sinä minun mennä.

JUSSI: Enhän minä anna. Leikilläsihän sinä kysyit, ja pitihän minun jotakin vastata.

ELLI: Siitä näen, ettet enää rakasta minua. Et ole sitä koskaan tehnytkään.

JUSSI: Sehän oli leikkikysymys tuo sinun kysymyksesi. Eihän sinulla ole, kestä pidät — Vai olisiko? — Eihän ole?

ELLI: Olisiko se sinusta niin mahdotonta? Olenko minä jo niin ruma ja vanha mielestäsi?

JUSSI: Et, et suinkaan. (Käy totiseksi.)

ELLI: Ja luuletko, että tähän tyydyn? Kun sinä et välitä minusta, olen pakotettu muualta etsimään rakkautta. Olen nuori vielä ja kaipaan. Syytä itseäsi — jos jotakin sattuu, jos kiinnyn toiseen.

JUSSI (istuu synkkänä): Elli, puhutko totta?

ELLI: Puhun.

Äänettömyys.

JUSSI: Voi minua onnetonta!

ELLI (käy neuvottomaksi kun näkee Jussin onnetonna. Kiihkeästi): Ei, rakas. Elä ole pahoillasi. Ei siinä ole perää. Kuka se olisi? Ei kukaan.

JUSSI: Yrjöä pelkäsin.

ELLI: Yrjöä — ha-haa. Otaksumahan se oli, leikkipuhetta kaikki.
Tiedäthän, etten muista pidä.

JUSSI (riemuiten): Tiedän.

ELLI (syleillen): Ja jos olisi jotakin — tämäkin on otaksuma, huomaa se — jos olisi, olisi se viatonta lajia, pieni ihastus vain. Ethän sinä siitä välittäisi? Sinähän olet vapaamielinen ja sivistynyt ja tiedät, että sellainen pieni ihastus, viaton syrjäajatus, voisi olla mahdollinen kenelle tahansa. Ymmärräthän?

JUSSI: Ymmärrän, hyvin ymmärrän.

ELLI: Ymmärränhän minäkin, että sinullakin voisi olla sellainen. Enkä minä ollenkaan siitä välittäisi? Voisihan jossakussa ihastuttaa jokin mitätön seikkanen enemmän kuin sama seikka omassa vaimossa.

JUSSI: Nyt sinä puhut taas järkevästi kuin viisas vaimo ainakin.

ELLI (iloissaan pyörähtäen): Sano, että olen viisas, hiukan viisaampi ja vapaamielisempi kuin moni muu.