Produced by Tapio Riikonen

RAKKAUTTA

Novelleja

Kirj.

MARIA JOTUNI

Helsinki, Yrjö Weilin, 1907.

SISÄLLYS:

In memoriam
Augusta Aurell
Ei kannattanut
Unta!
Herman
Rakkautta
Matami Röhelin
Josefiina
Maantiellä
Lähtö
Lovisa Öhman
Eriika
Kirjeitä
Päiväkirjasta

IN MEMORIAM

Sallisinko kaukaisten, vierasten, sekavien äänien tunkeutua sieluuni ja antaisinko hetkeni rauhan häiriytyä sinun oikkujesi tähden, oi Aika?

Monet ovat sinun huvituksesi ja sydämetöntä on sinun pilasi, oi rajaton, muuttumaton Aika. Tietämättömyyden pimeydellä lyöt sinä meitä ja temmellytät sokeitasi turhissa kiihkoissansa.

Eikö sinua väsytä saman pilan tuhatkertainen uusiutuminen, eikö sinua rasita saman tyhmyyden iankaikkinen kertauminen?

Kylmänä kohoaa katseesi kaiken yli. Vaieten kätket sinä meiltä salaisuutesi.

Sillä mitä olivat ihmiset sinun edessäsi? Vain tomu ja tuhka. Mitä tieto ja tietämättömyys? Vain päivien vaihtuva leikki. Mikä oli totta tänään, oli valhetta huomenna. Mikä kukoisti, kuihtui ja kuoli kohta. Vuosisadat vierivät, ajat vaipuivat ja unohtuivat, katosivat vuodet tuhannet, sykähtäen vaikenivat kuin valtimon lyönnit.

Miksi takertua katoavaan ihmispienuuteen? Sillä eihän ollut ihmisen syy, ettei hän enempää voinut, ei veren syy, ettei se parempaa luonut. Niinkuin ei ollut yön syy, että se päivän mursi, ei kuoleman syy, että se elämän taittoi. Niin —

Eikä sinun syysi, sinä ikuinen, ihana Aika, että sinun oikkusi julmia olivat, eikä sinun kivistä sydäntäsi mikään ihmiskurjuus värähdyttää voinut.

AUGUSTA AURELL

Oliko ketään etehisessä?

Augusta kuunteli.

Hänen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.

"Isä, mitä sinä täällä?"

"En pääse sisään, äiti nukkuu, elä pakota minua pois, ulkona sataa."

"Sataako?"

Augusta ihmetteli sitä, vaikka tiesihän hän sen, sitähän hän oli kuunnellut siinä koko iltayön. Hänestä oli vain tuntunut, ettei se ollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaan jokin salaperäinen luonnonvoima, joka siellä raivopäänä vapaasti puski.

"Augusta —"

"Sinä olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sillä hänen rintaansa puristi vielä.

"Mitä sinä siitä —." Isä oikaisihen suoraksi ja hymyili. Hänen silmissään välähti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augusta jäi katsomaan isän kasvoja, joiden ilme näytti hänestä julkealta. Hän laski ajatuksissaan, mitä isän mielessä oli täytynyt liikkua, näyttääkseen tuollaiselta.

Ja Augusta unohti, että hän äsken oli lämpimästi isää ajatellut. Sillä eikö se ollutkin juuri isä, joka hänen elämänsä kolkoksi oli tehnyt? Eikö kaikki ollut käynyt näin vain hänen tähtensä? Siksi, ettei isä ollut jaksanut eikä toisin tahtonut.

"Sellainen sinä olet", sanoi hän lujasti, "ja sinä tulet minun luokseni".

Isä koetti nauraa.

"Naura, naura sinä vain, sinä et nauraisi — häpeäisit, jos sinä ymmärtäisit, mitä olet tehnyt, ja pakottanut minut tekemään."

"Augusta."

Mutta Augusta ei voinut enää hillitä itseänsä:

"Kuinka minä olen salaa itkenyt — sinun tähtesi. Kuinka minä olen kiduttanut itseäni — nääntynyt, odottaessani parempaa. Mikä helvetin kirous on tässä elämässä, kun sitä ei muuttumaan saa? Elää minäkin olisin tahtonut — eikö minullakin olisi oikeuteni ollut?"

Sanat särkyivät. Häntä väsytti. Hänen kätensä vapisivat. Ja liikaa hän sanoi.

"Mene pois."

"Ajatko, sinä?"

Augusta ei vastannut.

"Kun sinä tahdot —"

Ääni oli katkera.

"Kun sinä tahdot, menen toki — menen ja juon, sillä kerran sitä vain
Augusta Aurell miehelle menee —"

"Menee, sinäpä sen sanoit. Menee. Oletko sinä antanut kodin? Sano, mitä sinä olet antanut. — Paheita vain."

Hän katui samassa, että tuli niin sanoneeksi.

"Mies — sellainen — ha-ha-ha-haa, — on sekin Augusta Aurellin mies. — Niskasta ja käynnistä, sanoit sinä ennen, jo miehen tuntee. Tunsitko nyt, Augusta, tunsitko miehen — — noo, kunnollinen sen olla pitää — sileäpäinen — tekopyhä — Onko se rehellinen, onko se ihminen — — Augusta, sinä Augusta, oma tyttöni, miksi sinä niin — että sinä ilman rakkautta?"

Augusta painoi kädellä sydänalaansa. Kasvot olivat vaaleat ja kivettyneet.

Mutta avonaisena tunki hänen katseensa isän silmiin.

Isä tuli tajuihinsa.

Ja Augustasta tuntui, kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt isän sisimpään, siihen, joka heillä oli niin samanlainen.

"Isä", sanoi hän hiljaa, "isä."

"Ei niin — elä minulle niin."

"Kun on väsynyt, ei voi hillitä itseänsä."

"Ei, sano sinä, Augusta, sinä olet oikeassa, sinä olet aina oikeassa.
— Mutta sinä luulet, että minä tahallani — en minä tahallani —"

Hänen äänensä katkeili.

"Sillä mitä luulet sinä ihmisen olevan? Sanovat: ihminen, vaativat siltä — mitään ei se ole, ei mitään — uskotko sinä sitä?"

Augusta kuunteli. Tuntui, kuin hänen ajatuksensa eivät isän ajatusten pohjaan ylettyisi.

"Ne syyttävät toisiansa, kun eivät tiedä. — On isäkin pyrkinyt, mutta kun täällä on polttanut."

Hän painoi kädellä rintaansa.

"Ja kun siellä polttaa, ei tiedä, mihin tarttua — ja kun ihminen on vierelläsi vieras, on elämä aina vieras — siksi ei ilman — jos sinä sen ymmärtäisit."

"Isä —"

"Sinä olet Aurell, minä tiedän, minkälaista kaipaisit."

"Eikö sinua väsytä?"

"Ei. Sitä minä vain, Augusta, että se on suku, suvun veri ja maku, joka rakkauden määrää — on sisin vaisto oikeasta — rakkaus, lajivaisto, se on hienoin vaisto, se on ihmisellä vain — ymmärrätkö — ja se on tulevia varten."

Augusta nousi ylös.

"Eikö sinulla ole nälkä, isä?"

"Ruokasalin ovi on lukossa, elä mene — äiti havahtuu. Anna minä istun täällä luonasi kerran."

Mutta Augusta läksi, haki ruokaa.

Äänetönnä söi isä.

Äänetönnä katseli Augusta syrjästä. Hän näki isän laihojen käsien liikkeet. Ja miten ne vapisivat. Hän näki kaulalihasten ponnistuksen.

Kuinka kaikki oli surullista.

Hän nousi, laittoi isälle vuoteen sohvalle, antoi oman peittonsa, kääri sen isän jalkojen ympäri.

"Kiitos. Kun sinä olit pieni, Augusta, ajatteli isä aina, ettei kukaan olisi sinulle kylliksi hyvä, ei kukaan kylliksi hyvä."

"Koeta nukkua!"

Augusta odotti, kunnes isä nukkui, katseli sitten hänen rentoa päätänsä.

Sellainen suu. Heikko isä oli.

Mutta kenelläkään ei Augusta ollut nähnyt isän korkeaa otsaa, ei niitä silmiä, jotka joskus toisen sisimpään katsoivat, näyttivät kaiken ymmärtävän.

Sellaista miestä kuin isää voisi Augusta sietää virheineen.

Rakastaa sellaista kun saisi.

Augusta tunsi pistävän katkeruuden rinnassaan. Eikö hän olisi ansainnut enemmän? Ja miksi hän oli ollut niin heikko, niin heikko, lupautunut miehelle, jota ei rakastanut?

Mutta mitä hän siitä. Siitä oli kärsitty kyllä.

Isä säikähti unissaan.

Ei isä koskaan rauhoittua voinut. Ei Augustakaan hänen sijassaan olisi voinut. Heissä olikin samaa. He isän kanssa kaipasivat varmaan samoin, janosivat elämää ja vierastivat sitä samoin.

Ja ehkä olivat samat tunnot polvi polvelta veressä perityt. Ehkä se, mitä Augusta oli omaksensa luullut, olikin toisten jo ennen ollut.

Eihän hän ollut siis mitään. Vapaakaan ei hän ollut.

Hän koetti ajatella aikoja kauas, kauas taaksepäin, hämäriä, pimeitä aikoja, joista kaikki nykyinen oli johtunut. Oli kuin hän olisi nähnyt ammottavat kuilut edessään aukenevan. Ajatus sotkeutui, yhä hämärtyi, ja tuli vaikea olla.

Paljon elämää oli ollut.

Kaikki mennyt — mennyt — mennyt —

Sade rapisi ulkona. Ajatus palasi takaisin häneen itseensä.

Kun hän siinä elämäänsä kauempaa katsoi, kaikki pieni unohtui ja haihtui. Kun hän sitä kokonaisuudessaan ajatteli, muuhun elämään vertasi, jäivät rintaan kummat sävelet soimaan.

Tuntui helpolta niin ajatella, helpolta olla.

Hän sattui katsomaan kättänsä, joka sylissä lepäsi. Se oli hieno ja valkea. Ja vapaa se oli.

Lämmin virta kulki sydämestä yli ruumiin.

Hän painoi silmänsä kiinni ja hymyili —

EI KANNATTANUT

"Kuule."

"No?"

"Minä ajattelen sittenkin, että eikö olisi parempi, että — että —"

"Sanohan, rakas."

Akseli ojensi kätensä yli olan ja jatkoi työtänsä. Mutta Aina oli kääntynyt ja istuutui kauemmaksi huoneen toiseen päähän.

"Siitä paikasta ajattelin", sanoi Aina, "että eikö sinun — meidän olisi parempi mennä ja ottaa se".

"Ja miksi?"

Akseli nosti päätänsä työstään ja katsoi ihmeissään.

"Miksi?"

"Siksi vain."

"Sinulla on sittenkin ikävä täällä maalla?"

"Ei mutta palkankin puolesta."

"Palkkojako sinä vain ajattelet?"

"Onhan pakko niitäkin ajatella."

Ainan ääni oli Akselista ärsyttävän rauhallinen.

"Ei tarvitse. Sinun ainakaan. Minä kyllä niistä huolen pidän."

"Jaa — ei ole sanottu."

Se pääsi vahingossa Ainan suusta.

"Niinkö luulet?"

"Sinä olet jo —"

"Minä tiedän ikäni, jos sitä aiot sanoa."

Akseli oli hypännyt pystyyn ja piteli tuolin selkäpuusta.

"Ei, elä ota sitä niin arasti, Akseli. Teethän sinä mitä jaksat, mutta tällä tavalla —"

"Tällä tavalla — tällä tavalla sinä vain karkeutesi näytät. Minä elän, niinkuin minä tahdon, ja teen, mitä minä tahdon, huolimatta, rahatko vai mitkä sinä etusijalle asetat. Olin vain luullut, että olit jo vapautunut tuollaisesta — rihkamakauppiaismaisuudesta — ja sinun sielusi pohjalla piilee ajatuksia, jotka — inhottavat minua."

"Akseli."

"Niin, ne inhottavat minua. Mistä sinä olet kärsinyt? Emmekö ole syöneet ruokaa, niinkuin muutkin, vai sekö sinusta on tärkeintä, mitä ruokia —"

"Akseli hyvä."

"Kun tästä nyt tuli puhe — niin, niin katsohan", sanoi hän lauhkeammin, "olen kyllä sitä ajatellut ja — kärsinyt siitä, että sinä ehkä kaipaat entistä kotiasi ja — iloja, mutta ajattelen aina itsekseni, ettei niitä sellaisia kannata panna päämääräksi, ei toisenkaan tähden, vai kannattaako sinusta?"

"Enhän minä ole niin ajatellutkaan."

"Et, tietysti et, mutta että sinusta on yksitoikkoista ja liian yksinkertaista elämä täällä maalla — kaipaat joskus toisenlaista, se on luonnollista."

"Niin, joskus."

Tuntui herttaiselta, että Akseli sen niin hienosti ymmärsi.

"Ja sitten minä tunnun kuivalta sinusta, elä, elä keskeytä, sinä olit luullut minut nuoremmaksi, olit kuvitellut elämää yhdessä toisenlaiseksi. Mutta kun se on nyt tällaista vain — ja sitten sinulla on hetkiä, että sinä kaipaat ihmisiä, elämää ympärilläsi, ja sinä pelkäät jotakin, jotakin — miksi en sitä sanoisi — köyhyyttä ja yksinäisyyttä."

"Niin."

"Ikävä, etten voi sitä auttaa."

Akselin ääni levisi kylmänä ja löi Ainaa vasten kasvoja.

Aina lähestyi ja tarjosi kättänsä. Hänen rintansa kosketti Akselin käsivartta, mutta Akseli peräytyi.

"Mitä siitä niin juhlallisesti. On selvää, että täällä eletään, niinkuin eletään, jos se ei ketä tyydytä, on oikeus —"

Hän viittasi ovea.

"Siitä ei kieltoa."

Ja hän jatkoi kovana:

"Että sen siis tiedät."

Oli paras tehdä aikanansa selvää. Hyvä, että kerrankin sai sanotuksi.

Ainan kasvot sävähtivät punaisiksi, vesi kiertyi hänen silmiinsä.

Mutta Akseli istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, naputti hiukan sormella pöytään, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Siellä toisessa päässä huonetta istui toinen, jonka ajatukset hän tunsi. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet. Kuinka ne olisivat liikuttaneet!

Syvä juopa oli ihmisen ja ihmisen välillä. Mikään ei sitä vähentänyt.
Oli turhaa valhetta koko sulautumisen yksinkertainen oppi.

Ei päästy siitä, että oli synnynnäinen kammo ihmisen ja ihmisen välillä, että vetäydyttiin takaisin, kun toista ei tarvittu.

Siellä istui nytkin Aina, vaalea, yksinkertainen nainen. Se itki siellä varmaan, ei uskaltanut liikahtaa.

Se oli niitä ihmisiä, jotka eivät hänen verilleen käyneet. Niiden kanssa ei sukua ollut, niiden kosketus, sielujenkin, jäi vain ulkonaiseksi. Sisin sulkeutui ja pakeni niitä.

Että hän oli kaiken sen ennenkin tiennyt. Ottaessaankin. Mutta Aina seisoi silloin siinä hänen edessään terveenä. Ja hän tahtoi ohjata elämänsä kulun terveisiin uomiin.

Ohjata. Pakottaa itseänsä. Kiinnittää itseensä ihminen, joka eläimellisellä terveydellään ahdisti hänen sielunsa liikkeitä.

Oli yksi keino, jolla hän nytkin koskemattoman vapautensa olisi voinut säilyttää. Vahvemman etuoikeus.

Olihan Aina hänen vallassaan. Hän tiesi keinoja, joilla nöyryyttää hänet maan tasalle, työntää hänet luotansa, särkeä hänen vähäinen itsenäisyytensä ja vetää hänet sitten takaisin ja siirtää häneen kaikuja omasta itsestänsä.

Vähäisen ajan hellittämätön työ. Toisella kädellä repiä, toisella rakentaa. Hairahtamatta. Saada toiseksi ei toista voinut, vaan kasvattaa häntä ja kuluttaa ja tukahduttaa ja tappaa sen oman tahdon ääni.

Mutta miksi sitäkään. Eihän hän sellaista varjoa tarvinnut. Parempi, kuta kauempana oli. Helpompi, kuta vieraampi.

Ja eikö hän tiennyt, mitä ne sukulaisuudet ja rakkaudet olivat. Olihan hän käynyt läpi ne asteet, jotka tarvitsi, vapautuakseen. Lapsellisen epämääräisestä haaveilusta oli se alkanut ja kehittynyt raskaaksi kaipaukseksi ja liekehtiväksi tuleksi, sitten se oli särkynyt hermostuneen monisäikeiseksi piinaksi sielujen välille, tuskaksi, joka kulutti itse itsensä. Loppuiko siihen? Ei. Se painui, kohotakseen taas uutena, kirkkaana ja rauhallisena tuntona, riisuen päältä pois liian, tehden ihmisen yksinkertaiseksi lapseksi taas. Luuli, että se siihen pysähtyi, että jo vihdoinkin oli joutunut oman olentonsa alkulähteille ikäänkuin. Ei, niin ei ollut. Kannusti eteenpäin jokin selittämätön voima, jätti taaksensa kaikki — vapaana ja tyhjänä.

Alkoi elämä yksinäisyydessä. Elämä, tahi hiipivä kuolema eikö se ollut.
Sulkeutui muulle, seurasi vain liikkeitä omassa itsessänsä.

Mutta näki sitten, mihinkä se vei. Päivät luisuivat tyhjinä käsistä. Niiden päällä lepäsi kuoleman kirous. Elämä ei jättänyt kostamatta, kun sen hylkäsi.

Silloinhan hän sai ajatuksen hoitaa henkistä terveyttänsä, hallita tasapaino tahdollansa, pakottaa itseänsä, ohjata elämänsä kulku terveisiin uomiin taas.

Siinä se oli.

Ja Aina seisoi siinä hänen edessänsä terveenä naisena, joka tervettä elämää takasi.

Ja mikä siinä olikaan. Eikö ollut hyvä niinkin? Mitä hänkään tyhjää.

Jos jokapäiväinen elämä oli kahlehtivaa, niin oliko muuta mahdollisuuttakaan?

Piti vain ponnistautua ymmärtämään.

"Aina, Aina", raikui hänen äänensä.

"Akseli hyvä."

"Niin."

"Etkö sinä tahtoisi ajatella."

"Sitä paikkaako?"

"Ei."

Nauru ilvehti Akselin suupielissä. Se odotti aina siinä vuoroansa.

"Mitäpä sitten ajatella?"

"Kaikkea."

"Mutta siinä viipyisi — jaa, kuinka kauan?"

Se tuli niin notkeasti, että he naurahtivat molemmat vapautuneina.

Ettei tyhjää juhlallisuutta, ettei vain siihen taas hairahtaisi. Ei kannattanut. Ei mikään sitä kannattanut.

UNTA!

Keskiyötä.

Berta tulee toisesta huoneesta puoliksi riisuutuneena, tukka epäjärjestyksessä. Hänen juopunut katseensa harhailee synkkänä ja rauhatonna ympäri huonetta.

Halvattu mies on nukkumassa lepotuolissaan huoneen nurkassa. Hänen silmänsä tuijottavat selällään Bertaan. Hän ei voi liikuttaa itseänsä eikä puhua.

Berta:

— Jaa — elossa vielä — hauska, oikein hauska. Lepää vaan, rakas, lepää ja vahdi, vaikka aina vahtisit.

— Mitä tuijotat? No, tuijota, ole niin hyvä, tuijota, ikuisesti vaikka —

— Annas kun katselen. Kuivanut olet — mehuton ruumis, ja pienentynyt
— Minnepäin? Maahanpäin, jonne on matka.

— Kesää et näe — vai luuletko näkeväsi? Kuulut syövän, vahvasti syövän — Syö vaikka, tingi vaikka, kesää et näe, on jo määrät, rakas.

— Mitä sinä — sänkykamariinko katsot? Katso, ole niin hyvä, katso.
Pois se meni. Veljenpoikasi oli — se pitkä. Se pelkäsi tänne tulla.
"Häiritsemme", sanoi, "mennään muuanne". "Vielä mitä, ei hän ymmärrä,
tajuton jo on."

— Ha-ha-haa, tiedänkö minä, ymmärrätkö vielä.

— Kuka minä olen, vastaa!

— Et vastaa. Katsos, et osaa. Vaimosi olen, kultaseni — vielä nyt, ymmärrätkö — ha-ha-haa —

— Vielä nyt — kohta en.

— Jumala, katsos, armossansa korkeassa pisti sormensa tähän — pyörittääksensä asioita vihdoinkin, noin — hiukan toiseen kuntoon.

— Häntä huvitti se, rakas. — Siitä se vauhti. — Elä pelkää, kun Jumala itse ryhtyy ajamaan asioitansa, ei hän kesken jätä — vai jättäisikö? Ei — selvää jälkeä, sitä hän laittaa.

— Mitä minun pitikään?

— Niin — joimme, hivenisen — että irtautuu — kohoaa yhteistuntoon, ihmisymmärrykseen — kiitää, kiitää kauas — ihanaan vapauteensa.

— Ei hän osannut — sieluton on — koko teidän sukunne — tyhjäsieluisia. — Ei ne osaa humaltua — ei nauttia. Ne hiipivät, hiipivät paheinensa ja myrkyttävät ilman.

— Ne on niitä.

— Pois ajoin sen helvetin. — Ennen humallun itsekseni — tahi ajattelen sitä — sitä, sinä tiedät, sitä kuolemaasi.

— Yötä päivää sitä toivoin — salaa rukoilin. — Ja kun mitä lujasti toivoo, se tapahtuu. — Salaiset voimat joutuvat liikkeelle ja kuristavat toista — noin, noin, niin ettei tiedäkään, kun on saarroksissa kokonaan.

— Saarroksissa, se on hauska sana, saarroksissa, ha-ha-haa.

— Nyt on minun vuoroni nauraa — näissä huoneissa on kaikunut vierasten naisten nauru — nyt kerään minä katuojista tänne kaikki — ilman valintaa kaikki —

— Ne kysyvät sinusta: "Milloin se kuoli", kysyvät.

— "Kun sydän väärin löi — noin, nips — löi vaan kerran, silloin se kuoli. Siinä silmänräpäyksessä."

— "Tuliko hän autuaaksi", kysyvät ehkä.

— "Eiköhän — eiköhän hän tullut autuaaksi, hän oli hyvin hurskas ja eli Jumalan pelvossa aina."

— En sinua vihaa enkä panettele — siitä sen näet — miksi vihaisin?
Sinä elit niinkuin elit, siinä se, mitä se muihin kuuluu.

— Enkä sinua unohda, rakas, käyn sinun haudallasi. — Annas kun kuvittelen — kengänkorot ovat korkeat, kun tallaan maata — silkki kahisee ympärilläni.

— "Hyvää päivää", sanon minä teille, "hyvää päivää".

— Te ette vastaa — te hymyilette, kaikki te samoin — noin, ja teidän leukanne on niin kummasti.

— Te hymyilette. Se on sitä hyväntahdon, ymmärryksen hymyä — se on toisenlaista — Täällä maan päällä hymyillään paljon kevytmielisemmin — niinkuin ei mitään ymmärrettäisi eikä ajateltaisi — vaan te sieltä kun asiaa katsotte —

— Menen kotia. Se on nyt toinen, kultainen. Siellä on valoisaa — niin valoisaa on kaikki — ja siellä odottaa minua se, jota olen ajatellut.

— Niin.

— Niin kauan kuin muistan —

— Mutta hän jätti minut.

— En jaksanut käsittää, mitä silloin tapahtui — lapsi enkö ollut?

— Siitä on kauan, kauan —

— Niin, kauan siitä on.

— Mutta nyt unohdin jotakin — tärkeätä — mitä, mitä minä unohdin?

— Niin.

— Senhän minä unohdin — sen — ettei minulla ole ketään, kenen luo mennä, ei ketään, kenelle sanoa, että nyt olen minä voittanut.

— Senhän minä unohdin ja se oli tärkeintä.

— Taistella — taistella itsensä väsyksiin — ja kun on voittanut, ei ole kenelle sanoa — — Minkä eteen taisteli — ei ollut tavoitettavissa — se oli paennut — oli paennut kaikki —

— Miksi se on niin? Miksi ei toisin?

— Onko oikeutta? Kuka siitä puhuu — se, joka ei tiedä —

— Ei pitäisi tunnustaa, ei tunnustaa mitään. Mutta jos minä sanon sen itselleni, ei kukaan sitä kuule:

— Että minä olen kärsinyt vääryyttä — koko elämäni. — Ei kukaan, kukaan voi aavistaa, mitä minä olen kärsinyt — — Kun minä ajattelen, kirvelee sieluani — koko ruumiini huutaa, mikään, ei mikään voi sitä sovittaa.

— Äsken minä siellä huojutin itseäni — unta saadakseni — ei siellä ollut ketään — minä vaan yksin join — join —

— Minä huojutan päätäni öisin — tuntikaudet, huojutan ja huojutan — päässä siellä polttaa loppumaton tuska.

— Uni ei helpota minua — uni ei helpota minua.

— Miksi, miksi se ei helpota — enkö minä ole ihminen niinkuin muutkin — tahi mikä minä olen, kun rauhaa en löydä. — Enhän minä muuta pyytäisikään — hiukan unta, unta!

HERMAN

I

Oveen koputettiin. Aliina ponnahti ylös.

Koko illan oli hän sitä odottanut, koko illan — ja nyt.

"Kuka se on?"

"Aukaise!"

"Herman?"

"Aukaisehan."

"Odota, odota hiukan."

Aliina riisui kiireesti röijynsä, aukaisi liivin napit, viskasi päälleen keveän aamuröijyn, hankasi käsillä poskiansa, puri huuliansa ja katsahti peiliin.

Hän näki siellä kaksi säteilevää silmää, nuoret, herttaiset kasvot. Ja hän hymyili kuvalleen. Katsoi, katsoi vieläkin ja hymyili.

Mutta kun hän tarttui lukkoon aukaistakseen ovea, vetäisikin hän kätensä takaisin, napitti liivit kiinni, työnsi kädellä kasvoille valahtaneita hiuksia ja sitten aukaisi.

"Sait odottaa."

"Ei se mitään."

"En odottanut sinua. Olen jo näin."

Hermanin katse hyväili häntä.

"Sinä olet kaunis niin. Sinä olet kaunis tänä iltana."

"Olenko, sano, varmaanko, Herman?"

"Varmaan."

Herman otti häntä vyötäisistä, nosti hänet korkealle, piteli siellä.

"Koskeeko?"

"Ei, mutta minä putoan."

"Et putoa."

"Pelottaa."

"Älä pelkää."

"Herman."

Herman kantoi häntä ympäri huonetta. Kevyenä kuin pieni lapsi lepäsi
Aliina hänen käsivarsillaan.

"Herman, pane pois."

"Minnekä? Maailman äärille sinut kantaisin, tahdotko?"

"Siellä mitä lienee, minkälaista", hän naurahti. "Sinä et tiedäkään."

Hänen äänensä helisi.

"Tiedän, siellähän aina asunkin."

"Ja sieltä lennät aina minun luokseni."

"Niin, kun siellä ei ole sellaisia kuin sinä. Siellä on toisenlaista. Ne maat siellä eivät ole elämistä varten, ei siellä ole ihmisiä, ei elämää, ei luontoa, ei mitään. Kaikki on sulanut siellä samaksi äärettömyydeksi, vajonnut olemattomaksi iäisyyden äänettömässä huminassa. Siellä, siellä ei ole mikään mitään."

Herman kuunteli omaa ääntänsä. Sitten naurahti hän:

"Uskothan minua, Aliina?"

"Oma rakkaani, ketä minä sitten uskoisin — mutta eikö siellä ole mitään?"

"Ei."

"Ei sinne."

"Ei, ei sinne."

Herman pani Aliinan sänkyyn ja katseli häntä. Aliinan tukka oli valahtanut irti. Kasvot hohtivat.

"Niin — siinä sinä lepäät."

"Minä olen iloinen."

"Oletko?"

"Kuukaudessa voi elää paljon, vuodessa paljon, ja kun minä jokaisen päivän erikseen otan, jokaisen hetken lahjana nautin —"

"Niin minä niistä sinua kiitän."

"Herman."

"Kiitän, kiitän — elämästä, kun se sinut minulle antoi."

"Anna, kun minä sanon."

"Kiitän, kun sinä olet nuori — tukasta kiitän, silmistä kiitän."

"Jos minä voisin aina miellyttää sinua. — Minä odotin sinua, Herman. Toivoin koko päivän, että tänä iltana tulisit. Tahtoisin, että aina täällä olisit. Minä koetan valloittaa sinut kokonaan itselleni, miellyttää sinua, vangita sinut. Minä pelkään, mutta minä taistelen sinusta niin kauan kuin jaksan — niin — niin sinua rakastan —"

Herman tunsi Aliinan hengityksen kaulallansa. Hänen toinen kätensä laskeutui Aliinan käsivarrelle, pujottautui aamuröijyn alle ja avasi liivin napit.

"Minä riisun sinut."

Hän piteli hetken Aliinan lämmintä, paljasta jalkaa käsissään.

"Minä riisun sinut."

"Aliina, minä riisun sinut."

Sitten sammutti hän lampun.

Yön pimeä levisi hyväillen, pehmeänä maan yli. Heitä varten.

II

Aurinko paistoi kirkkaana seinälle, kun Herman raotti silmäluomiansa.

Hän muisti, missä hän oli, ja suu vetäytyi hymyyn.

Hän käänsi hiukan päätänsä. Aliina lepäsi vielä täydessä unessa, kasvot puoliksi tyynyyn hautautuneina. Auringon säteet särkyivät hänen hiuksiinsa, jotka sekavina välähtelivät tyynylle. Herman otti suortuvan ja kiersi sitä sormiensa ympäri. Se oli kevyttä ja hienoa kuin silkki. Hän katseli Aliinan kasvoja, hänen ihonsa tuoretta väriä, katseli silmäluomien varmaa kaarta.

"Mitähän lienee liikkunut tuon otsan takana?"

"Eipä paljoakaan, ja mitä se sitten haittasi."

Mutta kuinka hänen suunsa oli raollaan. Sehän se teki sen ilmeettömän vaikutuksen.

Hän painoi huulensa Aliinan suulle. Aliina kiersi paljaan käsivarren hänen kaulallensa.

"Nuku vielä, nuku."

Hän piteli häntä kuin pientä lasta luonansa.

"Nuku vielä."

Aliina painoi silmänsä kiinni ja nukkui. Herman siirsi hänet luotansa.

Sepä se oli se suu. Nyt se on kiinni.

Herman kääntyi ja kurottautui ottamaan pöydältä sikarin, joka siinä häntä odotti.

Savu kohosi harmaana ja hienona. Hermanin silmäluomet painuivat raolleen.

"No, ajatukset."

Mutta ajatukset eivät liikahtaneet. Ja Hermanin katse pilkisti iloisena silmäluomien raoista.

Hän liikahti noustakseen ylös.

"Joko sinä lähdet?"