SUHTEITA

Harjoitelmia

Kirj.

MARIA JOTUNI

Otava, Helsinki, 1905.

SISÄLLYS:

Aina Margareta Anita Oliivia Berta Annastiina Hilda Husso Tuonen mailla Sielu Herran teitä Nainen Vapaus Agneetta Luonto ja ihminen Hämärässä Uni Lapsi

AINA

Kevätkö sen teki, kevät, jonka Aina jo iäksi luuli menneen?

Aina ummisti silmänsä. Hän muisteli.

Lukemattomia kuvia muisti Aina hänestä. Toisesta muisti hän tarkemmin hymyilevän suun, toisesta lämpimän katseen, joka sai vieläkin rinnassa omituisen aallon yhtäkkiä laajenemaan. Hän ei tahtonut raskia erota tästä kuvasta, ei niistä silmistä.

Siihen katseeseen voi hän unohtaa kaiken, se yksin voi korvata hänelle kaiken kärsityn. Ja mitä olivat hänen kärsimyksensä olleet? Pienen elämän vähäisiä vastahakoisuuksia, joita hän oli suurennellut ja liioitellut, mutta joilla ei ollut mitään merkitystä enää, kosk'ei niillä ollut mitään tekemistä tämän uuden elämän kanssa.

Tämän uuden elämän, jossa oli niin paljon valoa ja kirkkautta, ettei sitä mikään pimentämään kyennyt. Sillä ei mikään mahti maailmassa voinut riistää häneltä hänen muistojaan. Ne olivat hänen, hänen rikkautensa!

Aina muisteli taaskin katsetta, se oli hänelle lämmennyt, — suuta, se oli hänelle hymyillyt.

Hän koetti muistella muitakin piirteitä samasta kuvasta, mutta hän ei löytänyt, hän ei saanut kokonaisuutta esille. Ja kovempi kosketus hajoitti kaikki, hän ei tavoittanut katsettakaan enää.

Ja hänelle tuli paha olla.

Miksei hän ollut nauttinut välittömästi, vaan rupesi luomaan ja särki kaikki?

Mutta yhtäkkiä näkikin Aina hänet toisena. Hän näki luisen käden poskella, näki sen pitkät, solakat sormet, näki otsan korkeuden ja silmien peitetyn ankaruuden, näki suupielien kovan, hiukan ivallisen piirteen. Hän oli kuin marmoriin veistettynä Ainan edessä. Hillityltä ja viileältä hän näytti, täynnä elämän ymmärrystä, elämää, sellaista elämää, jota Ainakin elämänä piti.

Ja Aina ajatteli ja katseli hänen veistettyjä piirteitään. Hän luki ajatukset tuon otsan takana, hän tunsi pienimmätkin väreet hänessä; kaikki oli tuttua, kaikki käsitti hän. Hän tiesi hänen elämäntarinansa kertomattakin, tiesi hänen heikkoutensa, näki hänen kärsimyksensä, näki hänen lujuutensa.

Aina olisi tahtonut langeta polvilleen sen kuvan edessä. Se oli hänen jumalansa tästä lähtien oleva. Sen kanssa hän oli kaikesta sopiva. Se oli häntä viileästi lohduttava, se oli hänelle elämän ymmärrystä opettava. Hänelle, niin hänelle.

Olemassaolo, se oli suloista kuitenkin!

Ja Aina nosti kädet päänsä taakse, oikaisihen suoraksi tuolissaan ja hymyili itseksensä silmät ummessa.

Hän nautti niin —

Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä rikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas tuoksu? Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota pyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta.

Hän katsoi ja ajatteli elämää.

Ajatteli omaa olemistansa.

Ja hän sykähti riemusta.

Aina tunsi, kuinka toinen kätensä painoi lämpimästi toista pään takana, kuinka suonet siellä elonhaluisina pulpahtelivat. Hän tunsi kädellänsä tukan hyväilevän kosketuksen. Ja hänen täytyi vetäistä pois kätensä, silittää sillä omaa tukkaansa kuin jonkin toisen rakkaan. Ja sitten täytyi hänen suudella kättään, suudella vielä ja vieläkin, hartaasti kuin toiselle kuuluvaa pyhää omaisuutta.

Toisen Aina olikin. Hänelle hän kuului, hänelle!

Ja Aina ojentihen taas, hymyili, painoi silmänsä kiinni uudelleen ja oli näkevinään, kuinka toinen kumartui hänen ylitsensä, tunsi kuinka painautui häntä vasten, tunsi hänen sydämensä sykinnän, tunsi kuinka välittömiä he olisivat, kuinka he rakastaisivat ja samalla kunnioittaisivat toisiansa luonnon pyhyytenä.

Ja eikö ollutkin pyhä koko luonto kaikissa muodoissaan, eikö ollutkin pyhä koko ihmisolento, eikö ihmisruumis rakkauden pyhä temppeli?

Ennen oli Aina ollut niin lapsellinen, että häntä oli vaivannut ihmisen ruumiillisuus. Nyt hän ajatteli mielellään ruumiinsa muotoja, kunnioitti itseään ja nautti siitä, että hän oli nainen, että hän oli elävää lihaa ja verta.

Niin, lihaa ja verta! Tietää olevansa ihminen, elävä ihminen, tuntea elämä sykkivänä omassa rinnassaan, tuntea olevansa kuin elämän keskus.

Niin tuntea täytyi. Ei elämää nukkuvana elää.

Sillä elämällä oli paljon, jota se kätki, josta hänelläkään ei ollut aavistusta ollut.

Mitä hän oli tiennyt rakkaudesta? Ei mitään! Se oli tuntunut hänestä luulottelulta, ei hän ollut oikein uskonut siihen, oli epäillyt, että ihmiset pettävät itseänsä ja muita.

Oli sitä olemassa! Oli — oli!

Aina tunsi sen nyt.

Ja taas hymyili kuva hänelle, sen silmien lämmin katse herkytti koko Ainan olennon, haihdutti kaiken muun ympäriltä. Hymyillen jäi Aina katsomaan noihin kummallisen syviin silmiin, uppoutui ja unehtui niihin.

Hän katseli vain häntä.

Jumala, kuinka hän rakasti häntä!

Ja olkoonpa, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, olkoonpa, ettei hän mitään vastaan saisikaan, hän on onnellinen sittenkin. Muistot rikastuttivat häntä. Niitä ei mikään voinut riistää häneltä, ne olivat hänen, hänen omaisuuttansa.

Ja kuka tiesi, eikö kukkiva kesä voinut seurata kirkasta kevättä, kuka tiesi, mitä kaikkea pitkä elämä vielä sisältää voi.

Ja oliko Ainan mahdotonta vastarakkautta saada? Miksei se mahdollista olisi?

Ainahan hän oli huomannut Ainan, piti hänestä, sen Aina oli tuntenut. Hän oli kohdellut Ainaa hienosti ja hellävaroen. Ja heidän keskusteluistaan, jokapäiväisistäkin, oli aina punoutunut tunnelmia, jotka olivat hentoja ja välittömiä, joissa ei ollut mitään tehtyä ja liioiteltua.

Sellainen juuri piti olla suhteen, sellainen juuri sen, jota Aina rakasti. Ihminen, joka tuntee ja ymmärtää elämää, joka katselee sitä syrjästä, mutta joka on ihminen silti, joka jaksaa pitää päänsä pystyssä, mutta osaa taivuttaakin sitä, voidakseen mahtua samaan matalaan elämään kuin muutkin!

Sellainen! Hän oli juuri sellainen!

* * * * *

Aina tapasi sitten jäljestäpäin kadulla hänet.

Aina erotti jo kaukaa hänet. Sydän puristui, veret pysähtyivät, mutta hän rauhoitti itseänsä ja kulki vastaan levollisen näköisenä.

Tervehdys.

Välinpitämätön, jäykkä ja kylmä katse, joka samanlaisena tähtäytyi toisiin kadulla kulkijoihin.

Se pisti Ainan sydämeen, se koski kipeästi.

Hänen jalkansa melkein horjahtivat ja päätä huimasi.

"Oi jumala, niinkö se olikin, sitäkö se olikin, se oli siis luulottelua, oli luulottelua kaikki!"

Sen täytyi sitä olla, ja se oli parahiksi Ainalle.

Ja Aina hymyili sydämessään kovaa ja katkeraa hymyä.

Hän oli erehtynyt, hän oli luulotellut, hän! Hän, joka toisille oli nauranut, oli tehnyt samanlaisen lapsellisen virheen. Vieraalle olisi hän sydämensä lämmön ollut valmis tuhlaamaan, olisi antautunut, kun vain ottajaa olisi ollut!

Miksei hän jaksaisi olla yhtä järkevä ja kylmä kuin toinenkin, miksei hän yksinänsä jaksaisi? Jaksoi kyllä.

Häntä harmitti vain oma itsensä, oma herkkyytensä.

Miksi oli hän mitään ulkopuolelta itseään odottanut? Tiesihän hän, ettei sieltä mitään saisi. Hän raukka, hän oli luulotellut turhaa, kaivannut olematonta.

Eikö hän ollut päättänyt olla kova, eikö hän ollut tuhansia kertoja itsellensä vakuuttanut, ettei mitään sellaista ole, että elämä on tylyä ja tyhjää, että mikä muulta kangastaakin, on luulottelua kaikki.

Luulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut sitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta vain.

Ja kun hän kulki, tuntui kuin hän kulkisi autiota erämaata, jossa silmänkantamat levisi sama tasainen tyhjyys yksitoikkoisen harmaaseen taivaanrantaan saakka.

Ja hänen suupielensä väännähtivät katkeraan, kovanlaiseen hymyyn, kun hän ajatteli, että se sama taivaanranta oli rusottanut milloin minkinlaisena, monet eri vivahdukset olivat vaihtuneet ja loistollaan houkutelleet.

Nyt ei kangastanut mitään, ei ollut mitä tavoittaa, ei mihin uskoa, ei mihin pyrkiä ja rientää.

Ja tuntui niin sanomattoman haikealta.

Eikö mitään siis ollutkaan —?

MARGARETA

Margareta katseli ihmetellen sairasta miestään, joka näytti hänestä nyt niin kummallisen vieraalta.

Oliko se hän — hänen miehensä?

Posket olivat sisäänpainuneet, rypyt kasvoissa syventyneet ja nenän ääriviiva kulki aivar oudosti. Tuntui kuin hän ensi kerran vasta hänet näkisi.

Kylmästi ja tunnottomasti hän tarkasti häntä, näki laihan kaulan heikosti kohoutuvan ja laskeutuvan hengittäessä, näki kuinka nahka oli veltosti painunut kuopille jättäen luut ja suonet koholle.

Hän katseli ja katseli rentoa päätä, seurasi silmillään ihon karkeata kudosta siinä, kuinka se otsassa oli epätasaista, kuinka nenän hikireiät olivat suuret ja mustiksi tukkeutuneet, kuinka parrattomat huulet olivat tahdottomat ja veltot.

Hän ei tuntenut mitään tuskaa katselemisesta. Hän ei tuntenut mitään. Oli kuin se olisi ollut vieras mies vain, jokin vanha tuttava, ehkä sukulainen ainoastaan.

Ja Margareta aivan unohti, että he olivat olleet lähempänä toisiaan kuin tavalliset tuttavat. Hän ei muistanut, että he olivat yhdessä mitään eläneet. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vielä lapsi, kotona oleva. Hän oli vain tullut vähäksi aikaa hoitamaan tätä miestä. Ja nyt olisi hän tahtonut kotiinsa takaisin.

Kotiin, jossa saisi olla vapaana, saisi olla omaa itseään, ei tarvitsisi olla kiitollinen kenellekään, ei pakottaa itseänsä hyväksi ja herttaiseksi.

Tälle miehelle täytyi hänen hyvä olla. Miehensä olento vaati sitä, ei vaatimalla vaatinut, vaan omalla hyvyydellään pakotti.

Sillä hyvä hän oli. Hän oli parhain kaikista, joita Margareta tunsi. Hän oli tuhat kertaa parempi kuin hän, Margareta.

Sairas heräsi. Hänen hailakat silmänsä katsoivat kysyvästi Margaretaan.

Margareta ymmärsi.

Se sama sanaton kysymys oli läpi vuodet luonut hänen silmiinsä tuon ilmeen. Monesti oli Margareta ollut vastaamatta katseeseen, monesti oli hän hyväilyllä tukahduttanut sen. Niin oli helpompi ja parempi molemmille.

"Rakastatko sinä, Margareta, minua", oli katse kysynyt ja kysyi nytkin.

Margareta kumartui sairaan yli ja painoi suudelman hänen värittömille huulillensa nyt kuten ennenkin ja hymyllä vastasi hänen kiitolliseen katseeseensa.

Mitä olisi hän voinut muuta tehdä? Mitä olisi hänen pitänyt vastata? "En tiedä itsekään", olisi hän voinut sanoa, mutta eikö hänen pitänyt tietää jo nyt, olivathan he jo niin kauan olleet naimisissa. Mutta Margareta ei ollut sitä tiennyt silloinkaan, kun omituinen epäilys oli omassa mielessä noussut ja vastausta vaatinut.

Kyllä hän rakastikin, mutta oliko se oikeata? Hän ei koskaan huumaantunut tunteessaan. Hän antoi kyllä miehelleen kaikki mitä voi, koska hän oli paras Margaretan mielestä, eikä ainoastaan Margareta, vaan kaikki kunnioittivat ja pitivät hänestä, ja sitten rakasti hän häntä, melkein jumaloi häntä — Margaretaa.

Mitä olisi Margaretakaan siis voinut muuta kuin rakastaa häntä, palkita häntä?

Mutta välistä kun hän istui siinä yksinänsä vuoteen ääressä ja sairas nukkui, tunsi hän rinnassaan kaipausta, joka puristi sydämen kokoon ja sitten ikäänkuin kiskaisi sydänjuuria kipeästi.

Silloin olisi hän halunnut muutosta elämäänsä, tunsi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti. Eikö olisi voinut elämä toisinkin olla, eikö rakkauskin toisenlaista?

Joskus taas pulpahti hänen rinnassaan outo riemu ja hän hytkähti ajatuksissaan. Oli kuin elämä olisi nuorena ja virtaavana auennut eteen. Tuli vain rientää ja joutua, se kutsui, ja sillä oli niin paljon annettavaa.

Ja rinta laajeni ja silmät säteilivät sitä ajatellessa. Se oli sama tunne, joka kotona ennen sai jalat kevyesti polkemaan ahoja ja kivikoita, teki sydämen paremmaksi ja pehmeämmäksi.

"Kun tulisi joku, jota saisi rakastaa, oikein rakastaa!" "Tulee — tulee — tulee — se vielä", olivat puiden oksat kuiskailleet keveästi heilahtaessaan.

"Kun saisi kerran antautua tunteelleen, niin että kaiken maailman unohtaisi, nauttisi, nauttisi vain elämän ihanuudesta."

"Sinä saat vielä", kuiskasi metsä, ja sen syvyydestä kasvoi ääniä, jotka lupailivat elämän rikkaana ja täyteläisenä hänelle. Hänen tuli vain odottaa.

Ja hän odotti, ja odotettu saapui. Oli jotakin salaperäistä elämässä silloin, kaikki tuntui uudelta ja toiselta. Se oli rakkaus varmaan. Se huumasi kaikki tunteet ja ajatukset sekaviksi. Päivät menivät kuin unessa käyden. Ei saanut paljon selkoa itsestään, ei ajatuksistaan. Sen vain tiesi, että oli onnellinen, että nyt tulivat ne elämän rikkaudet, Salaperäisinä ne häämöttivät ja lupailivat.

Sitten tuli se uusi elämä.

Ei ollutkaan se sellaista kuin hän oli ajatellut. Ei rakkauskaan, sekin oli kokonaan toista. Se ei häntä yhtään huumannut. Hän pysyi puolestaan kylmänä. Kysyvästi jäi hän usein katsomaan mieheensä. Tunsiko hän toisin? Tietysti tunsi, ja Margareta vaikeni, ettei olisi häirinnyt häntä. Ja Margareta otti hyväilyt vastaan, ja hän jaksoi. Miksi ei olisi jaksanut hän, täytyihän muidenkin jaksaa. Ehkä oli kaikki niinkuin ollakin piti. Ja Margareta iloitsi, että hän osasi ymmärtää elämää siksikin, olla siksikin mukiinmenevä. Ja useasti muisteli hän niissä ajatuksissa hymyilleensä miehelleen tuota salaperäistä, suljettua hymyilyään ja silittäneensä miehensä kulunutta tukkaa.

"Se olikin siis tätä — — Eikä muuta ollutkaan?"

Ei, toista hän oli odottanut, toista toivonut, mutta sitä toista ei hän koskaan saanut.

"Eikö sitä siis todellakaan ollut?"

Ja siihen loppui ajatus. Hän ei päässyt etemmäksi.

Mutta miksi hän taas tätä ajatteli? Mistä tuo kummallinen tuska yhä kohosi?

Oliko hän tyytymätön mieheensä? Ei, ei hän ollut. Hän ei saanut olla. Sillä hän sai liiaksikin. Mitään ei hän ansaitsisi.

Ja Margaretan silmät kostuivat omaa mitättömyyttään ajatellessa. Hän painoi silmäluomensa kiinni, ja kyynelten puristuessa tuli olo helpommaksi, alkoi tuntua suloiselta ja hyvältä. Kellä oli maailmassa parempi kuin hänellä? Ei kellään, varmaankaan ei kellään.

Oli hän onnellinen näinkin. Hänellä oli sija maailmassa, häntä tarvittiin, häntä rakastettiin, ei häneltä mitään puuttunut, vakautumista vain. Oli hän onnellinen. Oli. Sillä ei hän muutakaan voinut olla. Hänellä oli kaikkea, mitä ihminen voi vaatia. Miksi oli hän kiittämätön miehelleen, joka niin paljon oli hänelle antanut, niin paljon häntä rakasti?

Rakasti Margaretakin. Rakasti. Hän silitteli keveästi sairaan kalpeaa kättä ja suuteli sitä hellästi.

"Oma rakkaimpani, parhaimpani." Ne olivat muistosanoja ja ne toivat ihania menneitä hetkiä sairaan mieleen.

"Kiitos, rakas! Sinä olet elämäni kaunein ajatus ollut."

"Sinä et saa kiittää minua. Minun on kiittäminen sinua paljosta. Sinä nostit minut rinnallesi, sinä olet elämän minulle antanut."

Ensi kerran pitkiin aikoihin ajatteli hän näin lämpimästi.

Sairas sulki tyytyväisenä väsyneet silmänsä, ja Margareta hiveli keveästi hänen otsaansa.

Kuinka hän ei olisi rakastanut tuota miestä? Hän rakasti, rakasti! Muita mahdollisuuksia ei voinut olla. Miksi hän oli epäillytkään?

Sillä jos samalla sijalla olisi vaikka kuka levännyt sairaana, hän olisi rakastanut häntäkin, vaikka kuinka vieras ja outo olisi ollut. Hän olisi säälinyt ja ymmärtänyt häntä, olisi ollut hellä hänelle samoin kuin miehellensäkin, olisi samoin voinut lohdutella, samoin vaalia, samoin rakastaa, vaatimatta itselleen mitään sijaan.

Hän ei vain ollut ymmärtänyt elämää, ei sea vaatimuksia. Ei kukaan ollut opettanut, että oikea rakkaus semmoista juuri olikin.

Nyt hän sen ymmärsi. Nyt hän varmaan tiesi, että hän rakasti, sillä oli kuin koko hänen olentonsa olisi rakkaudeksi tullut.

Ja hän rakasti kaikkia, koko maailman ihmisiä, rakasti heitä lämpimästi, kuinka ei sitten sitä, jonka kautta hän oli sen oppinut, kuinka ei sitten omaa miestänsä.

ANITA

Pieni Anita oli tullut.

Anita, pappiveljen ottotytär kaukaisesta pitäjästä.

Palvelijat liikkuivat punaisina kiireestä ja kuiskivat hiukan vain siellä tuvanpuolella toisilleen. Ei joudettu kinaamaan.

Sillä agronoomi Göran oli tiukka mies. Hän ei säästänyt sanojaan, ei katsonut eteensä, jos hänet suututettiin.

Ja palvelijat vapisivat aina hänen edessänsä.

Juuri ennen Anitan tuloa oli hän yhden ajanut pois koko hovin palveluksesta. "Teidän päivänne on lopussa, vasta kun nuo työt ovat valmiit", oli hän määrännyt.

"Meidän päivämme on lopussa, kun iltakello soi", oli yksi uskaltanut.

"Sinun päiväsi on lopussa juuri nyt!" Ja miehen oli lähteminen, ja sillä hyvä.

Häntä huvitti jäljestäpäin miehen rohkeus, mutta muuten hän halveksi noita tyhmiä ihmisiä, punaisenkiiltävine naamoineen. Työjuhtia ne olivat, eikä mitään muuta.

Yhdenarvoisiako muka kaikki ihmiset? Ooh — kamarihaaveita!

Mitä noillakin oli ihmisyyttä, olla töllöttivät suu auki ajattelematta mitään, raastoivat vain, söivät, nukkuivat täyteen sulloutuneissa tuvissa, ja tylsä katse, se tylsä katse, se häntä enin suututti.

Monta kertaa se oli häntä raivostuttanut, ja hän olisi lyönyt heitä, mutta sai hillityksi kuitenkin.

Aina samoja katseita, aina samoja kaikkialla!

Ei ainoatakaan sivistynyttä ihmistä asunut koko suuren, yksinäisen hovin läheisyydessä.

Ja hän kaipasi usein ihmisseuraa.

Iltasin, silloin kun työstä väkien luota tultua ei väsyttänytkään kuten tavallisesti, jäi hän istumaan ylös yksinänsä.

Kammottavan kolkot olivat suuren suuret, melkein tyhjät yläkerran huoneet. Hän oli koettanut kuljetuttaa huonekaluja kaukaa kaupungista, mutta hän ei sietänyt niitä sittenkään.

Jumala, jos olisi oma vaimo!

Ja hän näkikin hänet silloin hämärässä ympärillään pehmeästi liikkuvan, näki hymyn, näki vartalon, tunsi hänen läheisyytensä, tunsi hänen lämpimän ruumiinsa, tunsi hänet kaikkialla, ooh, hän tunsi.

Hänen tarvitsi olla vain silmät ummessa, antaa ajatustensa lentää ja mielikuvien vaihdella ja kohota.

Mutta sitten laskeutuivat ne ja häntä vaivasi. Kuinka ne uudistuivatkin yhä kiusaamaan.

Sillä vaimon, mistä hän sen otti, hän ei tiennyt ketään, ei ketään. Ja nuoruuden rakkaudet olivat ohitse. Voi, jos silloin arvasi.

Emännöitsijä, hän inhosi jo häntä, oli ainakin inhonnut.

Ja agronoomi Göran ähki äänekkäästi kulkiessaan pitkin kumajavia lattioita, nyrkki puristettuna ja kasvot punaisiksi tulehtuneina.

"Stiina", huusi hän silloin palvelijalle. "Ole!"

Heti riennettiin. Samassa odotti Ole, hänen lemmikkihevosensa väristen ja levottomana isäntäänsä.

Ja hän ratsasti silloin, ratsasti sankkoihin metsikköihin, ratsasti ristiin rastiin, ratsasti hurjasti.

Mieli kepeni ja lauhkeana tuli hän takaisin. Ja hän taputteli Oleansa, hyväili sitä ja sanoi hyvää yötä.

Kuiskaeltiin hänen juovankin joskus.

Ja mitäpä ei hänestä kuiskaeltu!

"Se on tuleva rouva", sanoivat palvelijat Anitan tultua. "Siksi täällä nyt niin valmistellaan."

"Vielä mitä, lapsi tuo vielä on, tuskin kuudentoista, ja veljentytär kuuluu —"

"Ottotytärpä vain."

Mutta Anita oli ihastunut sedän hoviin, katseli kaikkea, ja setä kulki perässä selittäen kaikkea.

He olivat hyvät ystävät ja Anita piti, piti niin ihmeesti sedästä.

"Göran-setä, tarjoa minulle käsivartesi, kuten Ritari Rohkea ainakin, ja kuljeta minua ympäri, näyttele kaikki!"

"Suvaitkaa, pikku Prinsessa Ruusunen!"

"Pikku!"

Se sovittiin sitten ja "pikku velho" noitui itselleen hevostarkastuksessa ratsun lupaan setäraukalta.

"Hei, katsos, kuinka ylpeä!"

"Se on Ole, minun uskollinen Oleni!"

"Se näkyy arvonsa tuntevan. Sinä olet sentään onnellinen, setä, kun olet noin rikas. Ja kuule, jos tahdot tosiaankin, jään minä tänne koko loppukesäksi, mutta pidäkin minua hyvänä, pidä minusta paljon, sillä minä tahdon, että minusta pidetään, että rakastetaan oikein rajattomasti! Etkö sinäkin niin tahtoisi?"

Ja Anita-lapsella riitti puhetta. Hän kertoi kotoansa, kertoi itsestänsä, kertoi puoliksi puhjenneista ajatuksistansa avonaisesti sedälle. Kenellekäs sitten, ellei sedälle, joka niin hyvin ymmärsi lapsen mielen.

Mutta iltasilla harvenivat sanat. Anita oli väsynyt.

Setä itse oli kaunistellut nurkkakamarin Anitalle. Valkea sänky oli keskellä huonetta ja vihreätä akkunain edessä.

"Eikö sinua peloita yksinäsi, Anita-lapsi, setä nukkuu kyllä tuossa viereisessä huoneessa."

"Ei minua peloita, mutta jätä ovi auki, eihän se sinua haittaa?"

"Ei ollenkaan. Hyvää yötä vain!"

"Hyvää yötä! Suutele kunnollisesti, vanha setä! Minä olen siihen tottunut!"

Ja Anitan hento ruumis painautui luottavasti setää vasten.

Ja sedän kädet vapisivat, kun hän painoi hänet vuoteelle ja peitteli häntä.

Setäraukka! Pois sedän täytyi!

Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja jäi istumaan vuoteensa laidalle.

Hän istui kauan. Hän ei voinut nukkua, hän ajatteli lasta vain.

Hän melkein tunsi rakastavansa tuota puhdasta, viatonta, avomielistä olentoa, jolla oli naisen täysi viehkeys jo.

Hänestä olivat hänen suuret, kysyvät silmänsä, joiden sinervä alus lisäsi niiden syvyyttä, kauneimmat mitä hän oli ikinä ajatellut, ja keltainen, suuri palmikko, joka raskaana riippui alapuolelle kehittymättömän vyötäisen, muhkeinta mitä hän oli nähnyt, ja joustavuus mielessä, ja viattomuus, se melkein särki hänen sydäntänsä.

Hän istui ja ajatteli.

Eikä hän oikeastaan ajatellut. Hän antoi ajatustensa lennellä vapaina ja höllinä. Hän oli ja tunsi vain.

"Rakastaa rajattomasti" häntä voisi kyllä. Sellainen tyttö!

Hän tunsi vielä Anitan lämpimän ruumiin kosketuksen, tunsi käsivarsien heikon puristuksen kaulallansa.

Mutta silmät katsoivat kysyväisesti ja totisina häneen.

Lapsi hän oli.

Jos hän olisi ollut hänen lapsensa, he kahden maailmassa, hän vartioitsisi häntä kuin aarrettaan.

Tahi jos hän olisi jo täysinkypsynyt nainen, noin puhdas, johon ei vielä yksikään mies ole katsettansa laskenut, olisi hänen!

Hän paranisi uudeksi ihmiseksi. Hän ei tekisi väkivaltaa hänelle. Hän kantaisi häntä käsivarsillaan.

Silloin olisi hänellä oikeus ihailla hänen hentoa ruumistaan, katsella sen kauniita piirteitä. Hänellä olisi oikeus tuntea sen ruumiin lämpö omassaan, sen puhdas nuorteus vastassansa.

Hänellä olisi oikeus.

Ja he eläisivät täällä, kuten nytkin.

He kahden.

Ja tuntui kuin seinät kamarien välillä olisivat haihtuneet olemattomiksi ja Anita olisi häntä luoksensa kutsunut.

Hän kuunteli.

Anita äännähti uudestaan unissaan.

Göran hiipi hiljaa hänen luokseen ja istuutui sängyn laidalle.

Anita nukkui, lepäsi siinä selällään pehmeään vuoteeseen puoliksi uppoutuneena. Paita oli auennut olkapäiltä ja soljunut alas ja valtavana aaltoili kultainen tukka kuultavalle lakanalle.

Rinta kohoili tyynenä ja levollisena.

Göranin käsi laskeutui Anitan nuorelle rinnalle.

Ja hän unohti, että oli olemassa maailma heidän ympärillään, oli olemassa vanhemmat, että hän oli setä.

Hän unohti, ettei hänellä ollut oikeutta lapseen, unohti, että se oli Anita-lapsi, hänen pieni lemmikkinsä vain. Hän unohti kaikki.

Hän tunsi nuortean ihon kätensä alla, tunsi painottoman vartalon kohoavan käsivarsilleen, tunsi pehmeiden rintojen kosketuksen, hän tunsi siinä sylissään nukkuvan, täyden naisen.

Ja Anita värähti vain hänen käsivarsillaan ja painoi päänsä turvallisesti Göranin olkaa vasten ja kosteat huulet avautuivat hiukan.

Göran painoi hänet vuoteelle, imien hänen huuliensa kosteutta.

Oli kuin hän ei olisi ollut itsensä hallittavissa. Hän ei tiennyt, ei ajatellut mitään.

Mutta äkkiä vääntyivät hänen kasvonsa. Hän hypähti ylös.

Jumala, mitä hän teki, herra jumala!

Ja Anita-lapsi jäi nukkumaan levollisena vuoteellensa pitkästä matkasta väsyneenä.

Ja Göran-setä —

* * * * * *

Kun palvelija sitten aamulla tuli kahvia tuomaan, istui agronoomi vielä valveilla.

Hän viittasi palvelijaa menemään.

Mutta vaatteissa huomasi palvelija veriviiruja, ja lattialla siinä oli koirapiiska.

OLIIVIA

He olivat jo väsyneet. Oliivia oli heittäytynyt lepotuoliinsa. Kädet olivat ristissä pään takana. Vartalo lepäsi sujavana. Toinen jalka ojentui keveästi toisen päällä.

"Kuinka sinä olet paikallasi siinä, Oliivia, silmät noin, ja tukassa taas noituutta."

"Vai niin", sanoi Oliivia välinpitämättömästi.

"Muuten sinussa on jotakin, jotakin, odota — antiikkia ehkä."

"Antiikkia, eipä se sovi."

"Sopii sittenkin. Kun lepäät siinä, jokin piirre, täältä katsoen, ja iho tuollainen kuulakka. Silmät eivät ole entisten, mutta elettiinhän sitä ennenkin. Eikä kaikki olleet suinkaan tavallisia. Et sinäkään olisi ollut."

"Mikäs olisin ollut?"

"Mikäkö! — Hetaira tietysti!"

Oliivia liikahti:

"Mistä päättäen?"

"Kaikesta. Ethän sinä olisi mahtunut niiden ahtaisiin rajoihin silloinkaan, vielä vähemmän kuin nyt."

"Hetaira! Ehkä olet oikeassa. Ja oletkin. Saat anteeksi!"

"Tietysti."

"Ja saat mennä!"

"Niinkuin vaadit."

"En — ajattelen, kun olet jo väsynyt."

"Kuten ajattelet." Hän painui Oliivian puoleen.

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä." Oliivia ei nostanut katsettaan.

"Ja kiitos tästäkin illasta!"

Oliivia hymähti. Voi lähteä niin helposti hänen luotansa, voi jättää hänet, nyt, kun hän haluaisi pitää häntä! Eikö tuntenut sitä? Harvoin hän sitä niin halusikaan.

"Antaisit minun olla vielä luonasi?"

"Miksi, sinuahan väsyttää", vastusteli Oliivia.

"Minä tahtoisin, sinun noituutesi —"

"Oo!"

"Saanhan — anna, hetkinen edes. Minä jään luoksesi", hän katseli Oliivian kasvoja, jotka näyttivät liikkumattomilta, katseli alaspainettuja silmäripsiä, joiden takana elämä näytti asuvan.

"Jää, jää", Olivian ääni tuli yhtäkkiä monivärisenä kuin sateenkaari, kätkien hänen salaiset, moniväriset halunsa.

"Jää", kuiskasi Oliivia vielä, "jää".

"Etkö sinä rasitu?"

"En."

He lämpenivät taas. Oliivia tunsi, kuinka toisen sydän alkoi uudelleen sykkiä, kuinka kevyesti hän nosti hänet, kantoi häntä. Oliivia kuiskasi hänen korvaansa. Hänen hyväilynsä tulivat ohuina, viattomina kapeiden huulien välistä. Katse vaihteli kevyenä ja hellänä, mutta oli aina jonkin verran pidätettynä, niin että sen olisi voinut ikuistaa millä hetkellä tahansa, eikä siinä olisi ollut koskaan liioittelevan vastenmielistä.

Hän tiesi sen itse, tiesi, että kun tämä suhde loppui, olivat muistot toisen sydämessä kirkkaat. Ja vaikkei hänelle itselleen jäänytkään yhtä kirkkaita muistoja, ei juuri hänen elämänsä tapaukset muistoiksi enää kyenneet painumaankaan, ei hän antanut sen itseänsä häiritä, jos parempaakin tiesi löytyvän. Hän nautti silloin kun voi, mutta ei hän siitä nautinnosta yksin välittänyt.

Vai välittikö?

Välitti harvoin. Silloin kun vielä voi elää mukana. Mutta hän tahtoi muuta. Hän tahtoi tulla toiselle välttämättömäksi, niin välttämättömäksi, että muu elämä hänen rinnallaan tuntui mitättömältä. Hän tahtoi tuntea siten oman voimansa. Hän tahtoi aikansa hallita toista ja sitten viskata hänet pois!

Aikansa, sillä loppu oli tuleva tästäkin suhteesta. Hän tunsi kyllästymistä, kuten monesti ennenkin, hän tunsi kaikki lopun oireet, mutta hän ei viitsinyt vielä ponnistaa viimeistä askelta ottaaksensa eikä hän välittänyt, jos toiselle tulikin pitempi kidutus. Hän tahtoi hänelle antaa kaikki, mitä antaa voi, antaa kasvaa hänen kiinni itseensä, rikastuttaa hänen sielunsa elämällä, täyttää sen hetkeksi elävällä hengellä.

Ja sitten repäistä itsensä irti, näyttää toiselle, mitä hän on, kuinka tyhjää elämä ilman häntä.

Silloin tietää toinen, että on arvoa hänelläkin.

Ja huutaa häntä.

Mutta hän on kaukana. Hän heittäytyy uuden aallon harjalle, uipi uusille ulapoille, kulkee, kunnes väsyy.

Niin koko elämänsä!

Oo, hetaira!

Miksi ei kulkisi? Eikö hänelle ollut sama, ihminen kuin ihminen, melkein sama? Eikö hän sitä ollut jo ehtinyt huomata? Samat hyväilyt kaikilla, samat väreet äänessäkin ja sama hengen yksitoikkoisuus. Ja kulkua vartenhan hän oli luotukin. Kulkua, kulkua —.

Ilme oli vaihdellut Oliivian kasvoilla. Hän hymähti taas ajatuksilleen.

"Oliko katkerakin ajatus?"

"Oli jokseenkin, mutta älä sitä kysy, en sano kuitenkaan", vastasi Oliivia.

"Sinä olet suora."

"Minä olen suora ja minä olen väärä. Rakastan totta, mutta rakastan valhetta yhtä paljon", sanoi hän huomaten samalla äänensä pettävän keveyden, joka vähensi sanojen merkitystä.

"Sinä olet kokonainen kuitenkin."

Oliivia vaikeni.

"Sinä olet ainoa laatuasi, minun kun olet!" Hän tarttui Oliivian käteen.

"Oh!" Oliiviasta tuntui vastenmieliseltä.

"Oliivia!"

Tyhmä — jos hän sanoisi sen, tahi löisi vasten kasvoja! Miksi kaikki olivat sattuneetkin olemaan sokeita, heikkoja, heikompia kuin hän. Miksi kukaan ei tuntenut häntä, miksi kukaan ei päässyt hänestä perille, miksi kukaan ei voinut vapauttaa häntäkin virheistään, aina vain piti hänen alas kumartua, alas kätensä ojentaa, valhe valheeseen vaihtaa.

"Oliivia!"

"Oh, en välitä", sanoi hän terävästi ja jatkoi lujasti:

"Sinäkin annat pettää itseäsi."

"En ymmärrä —"

"Et!"

Oliivia naurahti kuivasti, painoi silmänsä kiinni peittääkseen katsettaan ja hillitäkseen itseään.

"Sinä olet omituinen, Oliivia. Ei sinusta aina saa selkoa."

"Ei saa. Ei ole tarkoituskaan. Pitäisikö sinun selkoa saada?"

"Minun, sitä sinä kysyt", toisen katse välähti jo. "Tiedäthän sinä, mitä minä olen tähtesi uhrannut, jättänyt kaikki, ollakseni luonasi. Ja sinä pidät minua kuin leikkikalua kädessäsi, heittelet sitä minne milloinkin haluat, luuletko, etten minä mitään huomaa?"

Oliivia tunsi tyydytystä. Hänen täytyi nähdä, että toinen voi edes suuttua. Turhaanhan hänkin — mitä se auttaa — hän katui jo —

"Mitä sinä huomaat", sanoi hän pehmeästi. — "Ei", hän ojensi kätensä, "ei olla pikkumaisia enää, eihän olla —"

Toinen ei päässyt tasapainoon vielä.

"No, minä pyydän, minä olin paha, mutta, rakas lapsi, sinua." Oliivian äänessä helähti herttainen nauru, hänestä olivat toisen kasvot niin kömpelön totiset.

"Mutta rakas ystävä", Oliivia tunsi, ettei ääni ollut taas oikea. Mutta se voitti.

"Oliivia!"

"Niin, sinä paha!"

Oliivia tunsi sydämensä lämpenevän. Oli niin suoraa ja pilaantumatonta toisen olennossa, lasta, sitä rakasti hän sittenkin kaikissa, itsessäänkin, kun hän sitä väärentämättömänä huomasi.

"Anna anteeksi!"

"Kuka pyytää, en tunne", sanoi Oliivia.

Hän istui nyt silmät suljettuina. Kasvoilla oli hymyilevää iloa, vasta puhkeavaa, joka teki hänen kaidat kasvonsa niin suloisiksi ja jota toinen niin monesti ennenkin oli niillä ihaillut.

"En näe. Kuka se on?"

"Oma lapsesi."

"Onko?"

"On, oma."

"Jos se on minun lapseni, sanokoon, ettei pienen tyttönsä oikuista välitä. Pahan, ilkeän tyttönsä, jossa ei ole mitään hyvää, sanokoon, että silti voi pitää siitä."

"Pitää, pitää", hänen äänensä vapisi ihastuksesta. Harvoin oli hän nähnyt Oliivian niin välittömänä, lupaavana.

"Ja sanokoon, ettei sitä jätä, ei muita tahdo." Oliivia silitteli hiljaa hänen hiuksiansa.

"Ei tahdo!"

"Muita maailman ihmisiä, joista voisi enemmän pitää." Ja hän kuiskasi vielä kapeiden huuliensa välistä:

"Ja sanokoon, että rakastaa sitä paljon", silmät sulkeutuivat taas, "paljon, yli kaiken muun maailmassa."

"Paljon, paljon!"

Ja nostaen Oliiviaa riemuitsi hän:

"Yli kaiken, yli kaiken!"

"Vähä aikaa."

"Ikuisesti — jumalani!"

BERTA

Berta syöksähti sisään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät paloivat.

"Antakaa lasi viiniä", kähisi hän. "Antakaa pian!"

"Johan", sanoi Anna Maria miehellensä, "hae!"

Johan toi viinikarahvin ja juomalasin, johon kaatoi.

Berta joi, kaatoi itse uudelleen, joi senkin ja painui sohvaan istumaan.

Toiset katsoivat äänettöminä.

Punaiset pilkut olivat kohonneet Bertan kalpeille kasvoille, suupielet olivat vääntyneet katkeroiksi, mutta silmien hurja välke himmeni hiukan.

"Olin tukehtua", sopersi hän.

Toiset eivät saaneet sanaakaan suustansa.

Sitten kysyi Anna Maria arasti:

"Mikä sinulle tuli?"

"Mikäkö tuli! Onni, mies tietysti, ha-ha-ha-haa", hänen naurunsa särki korvia, vihloi sydäntä.

Pitkät, laihat sormet tarttuivat uudelleen viinikarahviin, lasi täyttyi.

"Juo, kun janottaa. No, maljani, vaikkapa hautajaismaljakin. — Noo, rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki."

Hän joi.

Sitten ponnisti hän toisella kädellään sohvan selkänojaan ja koetti nousta ylös, mutta putosi takaisin istualleen.

"Ette moiti. Ei sovikaan. Miksi moittia. Kuka täällä ei osta ja myy? Sanokaa. Ja kuka kerskaa, että sai mitä ikänsä odotti? Saiko Johan, saiko? — Et sano. Ei sovikaan. Ei saanut, kun ei ollut. — Kun ei ollut. — Mutta kun mies on sellainen ja kun on mentävä, niin, rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki!"

Hänen harrottavat silmänsä pysähtyivät vuorotellen molempiin, joita kammotti se katse.

"No, ettekö tule, ette tahdo, ettekö suo muille? Te, te, te kaksi samanikäistä, onnellista. Te rakastitte — hellästikinkö, kuten kirjoissa rakastetaan — suutelitte toisianne silmille, ja kaikkea sitä, sitä hellää, saatanallista valhetta. Oo, Anna Maria, Anna Maria, te olitte onnellisia, älkää kieltäkö sitä. Sitähän minäkin olen etsinyt ja kaivannut. Eipä tullut, ei tarttunut, karkeata oli, matalaa — Ennen oli, ennen, olin lapsi, oh-hoh-hoo", ei erottanut, oliko se naurua vai itkua.

"Lapsi, lapsi olin minäkin, lapsi. Ja tiedätkö, kuinka se viaton voi rakastaa, tiedätkö sitä, Johan, sinä Johan, Johan, tiedätkö sitä —"

Hän huusi ja väänsi käsiänsä. Sitten raukeni ruumis suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen, itkuun ilman kyyneliä.

Hän ei jaksanut enää pidättää. Ruumis nytki vain. Hän itki nyt, itki niin, että olisi luullut sydämen halkeavan.

Mutta se ei haljennut.

Anna Maria oli unohtunut paikoilleen, seisoi siinä kädet ristissä, tuska väsyneillä, lautumaisilla kasvoillansa.

Mutta Johan istui allapäin, pää nyrkkien välin puristuneena.

Olihan se Berta, jota hän ennen itsellensä ajatteli, ennen, ennenkuin toinen sattui.

Olihan se Berta, Berta, joka oli ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu, Berta, hänen oma, rakas Bertansa!

ANNASTIINA

"Kas, Taustanmökin Annastiinako se?"

"Niin, eipähän ollut tunteakaan."

"Eihän tuota, kun olette niin muuttunut. Sitä kuuluttiin jo naimisissa oltavan."

"Johan sitä kappaleen kolmatta vuotta, siinä kekrin seutuun kun näet vietiin."

"Ja onnellisia ollaan?"

"Ka, mitenkäs muuten, onnellisiapa vainenkin, mikäs siinä."

"Sattuuhan joskus onnettomastikin käymään."

"Sattuupa vainenkin, vaan eipä se, kun järkevästi pelaat, kun miehen mieliteko kerta lie, niin katsot eteesi, minkä otat, et nyt aivan kunnotonta toki, ja sitten kun et heittäydy heti miehen hartioille, vaan teet itsekin työtä, minkä aika myöten antaa ja kynnelle kykenet, etkä riitoja rakentele, niin mikäs auttaa, mistäpä hänkään toraisi."

"Mitenkäs se Annastiina yhtyi siihen hyväänsä?"

"Yhtyyhän sitä aina, kun siinä mökilläkin isävanhan vielä vaimottua piti — hänkin vanhoillaan vielä vain, olisi tuon jo tuoltaan uskonut, vaan eipäs vain — ja kun veljelläkin tuntui olevan ne kauppansa käymässä, niin ajattelin, että kiertyy tässä yhteen mökkipahaan liian monta vaimoista ihmistä — ja mikä niiden vieraiden kanssa sitten — ja eihän sitä työtäkään riitä. No, mitäs, otin heitä kihloja kolmetkunta minäkin, ja kun tään karvarin sanoivat työtätekeväksi ja siivoksi, niin ajattelin, että tottahan tuo yhden vaimon itsellään elättänee, ja silloin sitä pappiloihin, eikähän se odottamalla parane, kun ottaa, niin ottaa."

"Mutta jos olisi ne toiset olleet parempia?"

"Mikäpä heidät tiesi, kun takakyliltä olivat. Mies on mies tämäkin, ja oli tällä rahojakin koko joukon neljättä sataa. Tarkka ja hiljainen mies. Hyvä kaikki, kun jaksat vain siellä verstaassa apuna olla, sen se tuntuu tahtovan, kun on siinä sitä työnkin puolta niin, ettei kun tekee kuin mitähän. Sitten katsot lapsiasi siinä välillä ja kohennat, mitäpähän vähän kohennat, etkä tyhjästä äyskäröi, niin eipähän toinen ihminen toiselta mistä enempää voine vaatia."

"Taitaakin se Holopainen liikoja vaimoltaan vaatia. Pitää sitä toki miehisen miehen jaksaa vaimo itsellään elättää. Ja onhan sitä työtä lapsissa ja askareissakin."

"Onpahan sitä, onpahan sitä työtä niissäkin. Vaanpa on se leipäkin siinä elinaikuinen, ja kun huonoksi tulet, niin hoitaa."

"Olisihan se Annastiinakin, niin rivakka kun on, elänyt sillä työnteollaan aivan rempseesti ilman miehelle menemättä."

"Eipä sitä lähde kylän töissä kiertelemään, parempi se on omalle miehelleen."

"Olisipa huolettomampi naimatonna."

"Ainapahan sitä huolettomampi. Mutta on se niinkin tämän talonpoikaisen kansan, että naimisissa sitä olla pitää. Kun ei ole meillä niitä muitakaan hempeyksiä niinkuin herrasväkilöillä, niin kyllä sen miehen edes pitää. Se on niin aina parempi, sitä on kuin turvansa takana ja pitääpähän huolen lapsistaan."

"Mutta jos ei ollenkaan rakasta ja menee naimisiin —"

"E-he-he-hee", Annastiinaa nauratti, se tuntui hänestä niin hullunkuriselta. "Rakasta, ehee, eihän me koulunkäymättömät ihmiset niistä lirkutuksista. Mennään vain, jos on meno työnä. Se on tämän raakasen kansan laita niin, että jos rupeisit siinä vielä rakastelemaan ja vitkastelemaan, niin menepäs tiedä, miten vielä kävisi. Se on toista, kun ollaan hienompata lajia alunperin, ja on aikaa, niin mikäs, lystihän se on sitä venytellä."

Mutta sitten koetti hän vähän niinkuin korjaella sanojaan ja jatkoi:

"Vaan kyllähän sitä sitten ajanpitkään, kun muilta töiltään joutaa, rakastaa minkäpä rakastaa, jos mies ei ole hyvin jörökki."

"Vai niin. No, minkäslainen se Holopainen?"

"Mikäs, hyvä mieshän se Holopainen. Kyllä sen kanssa toimeen tulet. Eikä tuo viero minua eikä lapsiakaan."

"Vai ei lapsiakaan, montakos niitä Annastiinalla on?"

"Kaksihan niitä kerkesi jo olemaan, mutta se toinen haudattiin jo tässä kolmannella viikolla."

"Vai niin, mihinkä tuo kuoli?"

"No, kahtensa kun olivat siellä tuvanpuolella, niin miten lie saattanut tulta vaatteisiinsa, raukka, ja minä olin Holopaisen luona verstaassa, ja siitä kun paloi niin tönköksi, että oli kuin tuo yksi karstainen puupökäle, eikä jaksanut siitä enää elämään virota, kyllä se piti olla."

"Lapsiparka, olipa se surkeata, kun näet kuolema noinkin sattuu! Eikö teistä ollut hirveän ikävä?"

"Ikäväpä vainenkin. Vaan minkäs sille teit. Mikä on sallittu, se on sallittu. Niin hyväjuoninen lapsi vielä sattui olemaan, istua nyyhkötti nurkassa juonimatta, kun vain vähän vitsalla peloitteli. Holopainen itsekin sanoi, että olisi sen pitänyt, sen lapsen."

"Ja Holopainen, suriko tuo hyvin?"

"Mitä lienee tehnyt. Tottahan tuo, omansa kun oli. Vaan eihän se tämä työkansa jouda paljon suremaan, vaan itkuksi se minulle pani. Kyllä se niin repäisee sydänalaa, kun menepäs sellainen kaunis ja veres ihmisen alku ihankuin tuo yksi karstainen puupölkky mustaksi ja tönkäksi vain. Kyllä se pitää käydä, kun sitä äidin mielellä vielä katselee. Niin sanoi itse ja kieloitteli minua, että älä tuota niin sure, tullut on tulleilleen, ja tallellapahan siellä tyttöriepu lienee, niin sanoi, ja iltasella, kun minulle muistui vielä mieleen se lapsi ja tuntui niin oudolta sydänalassa. Niin sanoi, että kyllä tässä vielä lapsista tarpeesi saat, jos monta tulee, niin mikä niitä kaikkia elättääkään. Vaan ikävähän minusta siltä oli, kun se on oma lapsi kuitenkin aina oma lapsi, niin olisi hänet pitänytkin, kun kerta oli, vaikka hoitamistahan niissä on, se on tietty, etenkin kun sitä muun työsi lomassa teet."

"Oikein se onkin Annastiina laihtunut ja kuihtunut. Näkee, että on työn äärellä käyty."

"Laihtuuhan sitä lasten kanssa ja kuihtuu, kun on jo se hempein aika ohitse. Ja kun se on tämän ihmisen elostus alusta loppuun sellaista, että riehkaise vain, jos ajatus niinkuin pystyssä pysyä. Ja jaksaahan tämä pitää taivaltaa tämä matkansa niin yhden kuin toisenkin. Niin, ja mikäpäs on jaksaissa, eihän tämä mikä niin mutkikas, tyhjää se on heittäytyä jaksamattomaksi nuorten ihmisten, käypihän se vielä kuin ikään tanssissa, kun on terveyttä. Kun se loppuu, minkäs teet. Kun et jaksa, niin et jaksa, aika aikaa kutakin. Ja loppuuhan se kerta aikakin ja loppuun jaksamiset. Ja jospa tuota olisi silloin niinkuin kevennystä mielelle, kun olisit tehnyt, minkäpä olisit kohdaltasi voinut, ettei tuosta edes jäisi karvastelua mieleesi, ettei tullut ajallaan koetetuksi sopiutua täällä, eikä olluksi niinkuin rauhaan sopii. Se on sitten näet ollutta ja mennyttä koko ihminen."

"Niinpähän se lienee."

"Niin, niinpähän se lienee. No, hyvästi sitten. Se Holopainen jos mitä nyt, kun minä vain pikimmältään asialle pistäysin."

"Hyvästi, hyvästi!"

Ja Annastiina läksi mennä kapristamaan mökille päin, niin että kannat vain vilahtelivat lonksavista lipposista.

HILDA HUSSO

(Puhelimessa ruokapaikasta erääseen hotelliin)

"Halloo, onko se hotelli Francessa?"

"Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia?

"Jahaa, se on Lundqvist, kuin puhuu. Se on myös Ekbomin maatsalongista, kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso. Ja nyt minä kysyisin — — Se on niin, että tahdotteko te vapaaehtoisesti maksaa siitä lapsestanne?"

* * * * *

"Vielä tuota viitsitte kysyä ja heittäytyä, niinkuin minä vierasten jälistä teidät maksulle panisin. Omanne se on. Kyllä se saadaan toteen, varokaa te vain. Jos ei muuten selvitä, niin minä otan poliisin mukaan ja tulen huomenna sinne. Niin teen ja katsokaa te vain päällenne!"

* * * * *

"Lapsi on teidän, kyllä minä sen näytän toteen."

* * * * *

"Maksakaa hyvällä lapsesta, ja silloin se on minun puoleltani sovittu. Minä olen antanut sen ulos eräälle muijalle ja olen itse täällä maatsalongissa sisäkkönä. Jos Lundqvist maksaa lapsen edestä, niin minä painan koko asian, eihän se riidalla parane."

* * * * *

"Jos Lundqvist tahtoo. Onhan se mulle sitten samantekevä, jos lapsi on mulla tahi ei. Vaan ei minun palkkani riitä vieraan lapsen eläkkeeseen."

* * * * *

"Enhän minä toki kielläkään, ettei se minunkin olisi, vaan enhän minä sitä olisi tahtonut olemaan, kuten Lundqvist kyllä ymmärtää."

* * * * *

"Ettekä sitä tekään. Kukapa sitä nyt osasi arvata. Enkä minä puolestani asiasta pahastu, sattuuhan sitä aina sellaista. Mikäpä tuossa sitten. Vaan ei mulle tuota ennen ole tapahtunut. Ensi kertaa se oli."

* * * * *

"Enhän minä nyt liikaa melua siitä nostakaan. Eikä täällä ketään nyt ole kotona, ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku syrjäinen kuulis. Ja vähäinen asiahan se on, jos vain tyynesti maksatte."

* * * * *

"Mitä tuumimista siinä on, ei se tuumimalla enää parane, laki on minun puolellani."

* * * * *

"Elkää nyt pahastuko, enhän minä ole sanonutkaan, ettei Lundqvist asioitaan maksaisi. Enhän minä toki. Eikähän tämä nyt niin suuri tapaus, ei tapaus eikä mikään, tavallistahan se on, ymmärtäähän sitä, ainahan sitä sellaista sattuu."

* * * * *

"En minä puolestani välitä, mutta lapsen tähden, ymmärtäähän Lundqvist."

* * * * *

"Niin, kyllähän parempi paikkakin olisi saatava."

* * * * *

"Kyllähän se hyvä, jos Lundqvist saisi paremman. Ei nyt Lundqvist vaivaannu eikä huolesta liikaa minun tähteni. Ainahan minä toimeen tulen."

* * * * *

"Voi-voi teitä, hyvä Lundqvist. En toki vihainen vähääkään. — Vai niin Lundqvist ajattelee vain vielä. En minäkään toki ole unohtanut."

* * * * *

"Ihanko se totta nyt, Lundqvist? Joudanhan minä, aamupuoleen yötä, kun Lundqvist on vapaa. Eikä nyt muistele tätä."

* * * * *

"Juu, kyllähän minä muistan ennestään. Vai lupaa Lundqvist olla kohtelias ja kestitä."

* * * * *

"Voi sinua sentään, luuletko saavas ha-ha-ha-haa — —"

TUONEN MAILLA

Kylmä tuuli törmäsi vastaan tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla. Kuolema kajahutti kolkon, ilkkuvan naurunsa, joka peloittavina aaltoina levisi tuonen mustiin äärettömyyksiin.

"Ha-ha-haa, ei ainakaan tätä sielua kukaan suremaan jäänyt."

Se oli kurjan vangin sielu, jota hän nyt sylissään vei.

"Kuule, sielu, etkö ole nyt onnellinen, kun sinut elämän kurjuudesta vapahdin?"

"Voi, herra jumala, mitä sinä minulle tehnyt olet! Anna minulle elämäni takaisin! Minä en tahdo kuolla ja hävitä."

"Mitä sinä elämällä tekisit, johan kyllä tiedät, mitä se on."

"Voi, anna se minulle takaisin. Elämä, elämä! Minä tahdon elää ja nauttia!"

"Mutta sinähän kärsit siitä, eihän se yhtään nautintoa sinulle tuottanut. Muistelepas lapsuutesi kotia. Muistatko yhtään onnellista hetkeä sieltä?"

"Niin, en, enhän. Me kärsimme paljon siellä", huokasi sielu.

"Ja sitten nuoruutesi, muistele sitä! Muistatkos vaimosi, muistanet vielä, ja sitä helvetillistä elämää sitten, muistatkos sitä!"

"Voi! Älä muistuta sitä, taivaan tähden, minä rukoilen sinua!"

"Ja kun olit vankilassa ja vaimosi veri vainosi sinua, oliko elämä siellä herttaista… Noo, muistelehan toki. Sitäkö sinä vielä tahtoisit?"

"Voi, päästä minut, pois vain, täällä on niin jäädyttävän kylmää, ja pimeys painaa minut olemattomaksi. Olemattomuus — ei, älä — minä niin pelkään. Elämä on toista sittenkin. Laske, laske minut elämään uudestaan!"

"Ha-ha-haa, tyydy vain nyt muistoihin! Mitä luulette te olevanne, pienet ihmisraukat! Mikä on teidän elämänne sitten! Kuin kuplia kohoo niitä, kuin kuplia särjen minä niitä olemattomaksi. Ha-ha-haa, mutta te ette tyytyisikään yhteen vuoroon, vaikka se helpompi teille olisi. Se on sitä ihmiskurjuutta! Ha-ha-ha-haa!"

Kuolema kiiti eteenpäin. Rämäkän kolkkona kaikui hänen ilkamoiva naurunsa tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla ja levisi peloittavina aaltoina tuonen mustiin äärettömyyksiin.

SIELU

Pyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita tulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia tauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.

Kaikista oli selvä saatava, kaikkein elämät tutkittava.

"Mihinkäs jäimmekään sinun kanssasi? Niin, sinä varastit ne kirkon rahat ja elit sitten synnissä."

"Minä kaduin sitten sitä", sanoi sielu.

"Katso kirjasta!"

Ja apulainen etsi ja katsoi.

"Niin se on, mutta on täällä vielä paljon muutakin törkeätä. Tämä mies on ollut suurimpia konnia maan päällä."

"Kuinka sinä menit elämään niin, ihmisraukka! Etkö sinä tietänyt, että hänen pyhä vihansa tulee kohtaamaan väärintekijöitä?"

"Tiesinhän minä, tiesin, mutta ihminen on syntinen raukka, joka omin voiminsa ei jaksa autuaaksi tulla."

"Ymmärsitkö sinä sen?"

"Ymmärsin, ymmärsin, hyvinkin ymmärsin, ja minä kaduin kuollessani ja nautin Herran pyhän ehtoollisen."

"Katso kirjasta, onko niin!"

Apulainen katsoi.

"On, niin on, hän on katunut syntinsä ja tehnyt parannuksen."

"Kaduinhan, kaduinhan minä toki."

Pyhä Pietari hykersi käsiään yhteen. Hänellä oli niin hyvä mieli. Ei hän olisi puolestaan enää kenellekään pahaa tahtonut, niin vanha kun jo oli, hän puolestaan olisi kaikki taivaaseen laskenut. Ihmisraukat, samanlaisia kaikki. Mutta virka näet!

Hän korotti äänensä ja sanoi:

"Pelastettu olet sinä, ihminen, iankaikkisesti. Katso, joka anoo, sille annetaan, joka kolkuttaa, sille avataan."

Ja hän kolkutti taivaan portille, joka ylistyshymnin kaikuessa kätki sielun iankaikkiseen kirkkauteensa.

* * * * *

Mutta taivaan portilla kasvoi tungos, jokainen olisi tahtonut tietää sijansa, sillä epätoivo kalvoi heitä kauheasti.

"Kenen vuoro nyt!"

Pyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut levähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja uusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti, ja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari sitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä iankaikkisesti.

"Kenen vuoro?"

"Minun, minun", pieni sielu tunkeutui sieltä esille. "Minä kuolin melkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä."

"Katso hänen elämäänsä!"

Apulainen katsoi.

"Tämä näyttää nuhteettomalta."

"Minä olin köyhä ja elin Herran pelvossa."

"Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä vikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä ole!"

Pyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat kaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin ansainneensa. Ja hän jatkoi:

"Tunsitko sinä edes syntisi?"

"Minä tunsin ne ja minä rukoilin aina Herralta apua."

"Ja hän se auttoi sinua elämään oikein, mutta sittenkin teit sinä aina syntiä salassa, sillä ihmissielu on syntien pesäpaikka. Kaduitko sinä kuollessasi ja etsit pelastusta, ennenkuin iankaikkisen tuomion eteen astuit?"

"Minä en ehtinyt katua enkä anteeksi pyytää, sillä minä kuolin tapaturmaisesti."

"Voi, ihminen! Sinä olet kadotuksen oma!"

Pyhä Pietari oli epätoivoissaan, sillä hän tiesi, että huonommatkin olivat taivaaseen menneet.

"Katso edes, mitä hän ajatteli vähää ennen kuolemaansa?"

Apulainen katsoi.

"Hän oli edellisen päivätyössä, ja kun hän kuuli, että isäntä oli kuollut, iloitsi hän sydämessään, sillä hän ajatteli, että nyt hän saisi irti päiväpalkkansa, jotka kauan olivat maksamattomina olleet, ja silloin tapahtui, että —"

Pyhälle Pietarille selvisi.

"Voi, sinä syntinen! Sinä olet helvetin tuleen vikapää."

Sillä minkä taisi hän! Hän oli vain ase korkeimman kädessä.

Ja Pyhä Pietari osoitti ja enkelit tarttuivat sieluun, mutta sielu riuhtaisihen irti ja ensi kertaa kirosi, kirosi koko Jumalan taivaineen.

Ja se sattui kuulumaan taivaaseen, ja Jumala kutsutti miehen eteensä, ja kaikki sielut vapisivat, sillä he tiesivät, että Hänen vihansa on pyhä ja vanhurskas.

Mutta sielu päätti kerrankin olla luja ja sanoa, että taivaan järjestys oli väärä, ja ettei hän sellaisesta taivaasta, eikä sellaisesta Jumalasta välitä. Hän päätti, sillä totuus —

Mutta hyvä Jumala tunsi ihmisensä. Hän hymyili.

Ja enkelit hymyilivät.

Ja Jumala ojensi kätensä sielua kohti ja sielu lankesi polvillensa Herran jalkojen juureen, ja katso, samassa kirkastui sielu ja muuttui enkeliksi.

Ja koko taivas kaikui ylistystä Hänen rakkaudelleen, ja siitä sielusta tuli sitten nöyrin ja uskollisin palvelija Herran jalkain juuressa.

HERRAN TEITÄ

"Hyvä ihminen, sinun täytyy antaa ero tuolle sulhasellesi. Katsos, nyt ei hän välitä sinusta enää yhtään, kun sai sinut lupautumaan, juo vain ja juoksentelee toisten perästä. Eihän siitä mitä tule, ei sillä tavalla taloa laiteta. Pura, hyvä tyttö, pois kaupat, ettet ikääsi kadu ja toisia onnettomia maailmaan saata."

Niin sanoi eräs vanhempi vaimo, mutta tyttö ei vastannut mitään.

"Tokko sinä edes ajattelet?"

"Kyllähän minä ajattelenkin, ja ajattelen niinkin, että mitä Jumala on yhdistänyt, ei ihmisten pidä erottaman."

"Jumala, voi veikkonen, usko sinä niitä. Kylläpä sitten! Ihminen sitä itse vain tekee, minkä tekee. Älä sinä jätä sellaista Jumalan varaan, sanoisit sitten jäljillä olevasi."

"Mitäs minä itse, Hän johtakoon, kuinka parhaaksi näkee, Hänen tahtonsa se aina kuitenkin tapahtuu. Hänen on valta ja voima."

Ja Jumala kuuli sen ja se miellytti Häntä.

Ja Hän johti niin, että poika tuli ja otti ja vei tyttönsä ja he menivät naimisiin.

Mutta heistä tuli hyvin onnettomia. Mies joi ja rääkkäsi vaimoansa niin, että lapset syntyivät vaivaisina ja mielipuolina.

"Mitähän Jumalakin tarkoitti tuollaisia olentoja tänne luodessaan", ihmettelivät ihmiset.

Vaimo huokasi:

"Tutkimattomat ovat Herran tiet!"

Sillä tutkimattomilta ne tosiaankin näyttävät.

NAINEN

Ja nainen mittaili kerran rohkeana miestä.

"Sinä hylkäät siis minut", kysyi mies.

"En tahdo sitoa itseäni."

"Et rakasta siis?"

"En tunne sellaista. Olenhan sanonut."

"Miksi et ole jättänyt minua sitten jo ennen?"

"Sinua kunnioitan minä, mies. Luonteesi ja ominaisuutesi tahtoisin saada sulattaa omiini ja luoda kokonaisuuden, ja vaikka olet vieras minulle, antaisin sielusi yhtyä omaani, mutta yhtyä vasta — lapsessani."

"Sinun on tultava vaimokseni."

"Sinua en tahdo. Oman elämäni vapaaksi itselleni jättää tahdon."

"Minä annan sinulle vapautesi."

"Minkä vapauden sinä minulle annat! Sinä sidot itsesi kaikkien lapsieni isäksi, et sinä minulle valitsemisen vapautta salli. Sinä pakotat minut tahtomattani äidiksi, silloinkin kun en vastuunalaisuutta itselleni ottaa uskaltaisi. Ei, siksi pyhänä minä elämän jatkuvaisuuden pidän, etten ilman tahtoa ja tarkoitusta elämää lisätä tahtoisi. Ja kuitenkin minä tunnen oikeuteni siihen. Luoda elämää minä tahtoisin, iankaikkisuutta lapseni kautta tahtoisin!"

Mutta mies kauhistui äänettömäksi naisen suurta siveettömyyttä. Kuinka hän olisi voinut! Ei koskaan! Sehän olisi vasten uskontoa ja siveyttä, vasten yhteiskuntaa ja tapoja.

Ja mies kääntyi ja meni suruissaan pois — eikä muistanut, että hän oli jo monen lapsen isä, vaikkei vielä yhdenkään vaimon mies.

VAPAUS

"Sinä uskallat antautua vapaaseen suhteeseen?"

"Uskallan. Miksi en?"

"Ihmisten tähden!"

"Niiden tähden juuri. On kerrankin uskallettava olla mitä on, mitä itse tahtoo ja haluaa, olla vapaasti, rohkeasti!"

"Tiedän sinut. Olet elämänhaluinen —"

* * * * *

Vuosi oli kulunut. Hän oli ollut mitä oli halunnut, oli ollut vapaasti, rohkeasti, ihmisistä välittämättä.

Mutta hän oli hermostunut, silmäin alukset olivat mustat, katse arka ja synkkä, kun toinen hänet tapasi.

"No?"

"En käsitä. Kysy suoraan, jos sinulla on kysymistä, älä kiusaa —"

"Olet nyt ollut vapaasti, rohkeasti?"

"Olen, olen ollut."

"Mitä olet halunnut."

"Niin, mitä olen halunnut, miten kaukaa katsoen olin halunnut elämän elettävän."

"Kuinka?"

"Kuinka vapaat ihmiset sen ottaa voisivat — muut — elinvoimaiset —"

"Muut? Et itse?"

"En. Minun verilleni se ei sovi. Rakastan rajoja, sovinnaisuutta, muotoja, epävapautta. Muuten en jaksa —"

"Et jaksa. Tiedän sinut. Olet ihminen kuten muutkin."

AGNEETTA

Agneetta oli ystäväni, kuin oma sisareni — ei, hän oli kuin keväiset, hennot ajatukseni.

Minä rakastin häntä. Rakastan kaikkea luotua ja kaunista, mutta hänenlaistaan en ole vielä ketään nähnyt.

Muistan selvään, kun hän kerran tuli salaiselta matkaltansa. Kuinka hänen poskensa hehkuivat, silmänsä säteilivät!

"No, Agneetta-kulta", sanoin minä ja otin häntä vyötäisiltä, "mikä poskiasi punaa, mikä vertasi kuohuttaa?"

"Katso — sydän", kuiskasi hän, painaen poskensa vasten omaani. Hänellä oli upseerinvyö ja soljessa siinä oli kivisydän.

"Agneetta rakas." Minä suutelin häntä hehkuvalle poskelleen.

Kuinka puhtaan ja säteilevän asunnon oli onni löytänyt! Ja jos kuka, niin Agneetta-lapsi onnen ansaitsi.

* * * * *

Oo, niin — niin —

Oli kulunut vain jokunen kuukausi, kun tulin maalta ja tapasin Agneetan jälleen — — Ja minkälaisena? — En tahtonut tuntea! Kasvonsa olivat kalvenneet ja silmien ympärille oli painuneet mustat renkaat, joiden sisästä Agneetta-lapsi katseli maailmaa pohjattoman kuultavalla katseellaan.

"Agneetta-lapseni, pieneni, miksi poskesi ovat kalvenneet", kysyin minä ja sivelin hiljaa hänen kalpeiden poskiensa hienoa hipiää.

"Katsohan, sydän särkyi", sanoi hän ja huokasi.

Todellakin! Kivi oli särkynyt ja irronnut vyöstä.

"Nytkö jo —"

Hän nyökäytti hiljaa päätänsä ja kääntyi pois.

"Agneetta-raukka", ajattelin minä, "nyt on hänen vuoronsa tullut. Suokoon taivas hänelle voimia kestämään kaikki!"

* * * * *

Agneetta, Agneetta! Tapasin hänet vielä.

Mutta se olikin viimeinen kerta. En ikinä unohda. En voi! — Hän seisoo vieläkin sellaisena edessäni.

Hoippuen tuli hän vastaani väljässä mustassa puvussaan. Silmät tuijottivat hirvittävän suurina ja peloittavina. Se katse jäi polttamaan rintaani. En voinut pidättää itseäni. Minun täytyi saada itkeä — Ja minä käänsin päätäni vuodattaakseni edes salaa jonkun kyyneleen.

"Agneetta —"

Otin hänen kätensä omaani. Se oli kylmä kuin kuoleman käsi. Siitä luin minä kaikki, mitä hän oli kärsinyt.

Hän nojautui minuun ja painoi silmänsä kiinni levätäkseen. Annoin hänen olla, sanoin vain sydämelleni: "Vaikene, vaikene."

Ja vyötä hänellä ei ollut. Se oli ollut liian raskas, se oli painanut vian hänen sydämeensä.

* * * * *

Agneetta. Agneetta!

Niin meni oman elämäni kevät, kuoli Agneettani. Suru murti hänen sydämensä.

Mutta miksi, miksi?

Miksi niin piti käydä?

Sinä kohtalo, sinä olit julma Agneetalle! Mitä sinä hyödyit, että sinä riistit kaikki häneltä, lapselta, riistit hänet meiltä? Miksi niin piti käydä, eikö muuta tietä olisi ollut? Olisi tuhansia toisiakin teitä, mutta sinä olet niin julma, julma.

LUONTO JA IHMINEN

Luonto ja Ihminen olivat yhdessä iät kaiket olleet.

Luonto, jonka silmät olivat suuret ja syvät, kutrit kultaiset, käsi pieni ja hento, hän rakasti Ihmistänsä.

Sillä elävä oli se Ihminen ja vapaa, ja Luonnon iloksi luotu.

Iloa oli heille elämä ja oleminen, ja omat metsät ympärillä naurua kajahtelivat.

Omat metsät ja omat polut, joilta he eivät olleet koskaan poikenneet.

Oli paljon vieraitakin polkuja, jotka eivät olleet niin päivänpaisteisia, ja siksi karttoivat he niitä aina.

Mutta kerran läksi Ihminen.

"Älä mene sinne", huusi Luonto hänelle, "siellä on soita vain".

"Odota", sanoi Ihminen, "minä katson. Minä näen tuolla kummat usvat kohoavan. On kuin ne kätkisivät jotakin aavistamatonta."

"Ihminen, Ihminen, varo itseäsi, se on suota kaikki!"

"Minä palaan pian!"

Ja Ihminen riensi oudoille poluille. Vierailla metsillä oli oma viehätyksensä ja soiden voimakas tuoksu huumasi häntä.

Hän kulki.

Mutta äkkiä pysähtyi hän.

Hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka silmät oudosti välkkyivät.

"Mikä olet sinä tuntematon olento", kysyi Ihminen.

"Olen Kulttuuri!"

"Sinä viehätät minua. Mitä varten olet sinä täällä suomailla?"

"Sinua varten, tule, leikkikäämme. Minä näytän, mitä minä täällä voin, mitä me yhdessä voimme!"

"Mutta Luonto —"

"Luonto on sinulle liian matala. Tule, tule, minun sinä olet!"

Ihminen meni. Kulttuuri avasi hänelle sylinsä ja hurmasi hänet kuultavalla olennollaan.

Eikä Ihminen huomannut, että Kulttuuri oli soiden usvaa vain.

Ei ihminen huomannut. Hän leikki ja unohti Luontonsa ja kaikki.

Ajat kuluivat.

Pitkät, pitkät ajat.

Luonto huokasi ja itki.

Niin yksin hän oli. Ei ollut ketään samaa talvista tietä taivaltamassa.

Ja kylmä värisytti Luonto-tytön ruumista. Hänen hapsensa olivat hajallaan, ja silmät tuijottivat suurina kauas harventuneiden metsien syksyiseen alastomuuteen.

Koko hänen metsänsä, puut, lehdet tunsivat sitä samaa kolkkoutta.

Hän hyväili kädellään koivun kylmää kylkeä, huokasi, ja kellastuneet lehdet värähtivät ja putoilivat hiljalleen Luonnon hajahapsille. Hän painoi poskensa puun runkoa vasten ja katseli taivaan tähtiä, noita lukemattomia, avaruuden sylissä lepääviä maailmoita.

Ja hän tunsi kahleiden painoa. Miksi oli hän kiinnitetty tähän karuun, kolkkoon maahan?

Hän olisi tahtonut lentää läpi tummien avaruuksien, lentää tähdestä tähteen, etsiä sieltä vertaisensa.

Hän olisi tahtonut lentää kauas, nähdä avaruuksien kätköt, mitata sieltä kaiken olemisen syvyydet.

Mitata olemisen syvyydet.

Koko äärettömän, ikuisen avaruuden, kaikkine, kaikkine olomuotoineen siellä.

Ja Ihmisen olisi täytynyt tuntua pienen pieneltä, mitättömältä hänen mielessään kaiken sen rinnalla, olisi täytynyt yhtenä pölyhiukkasena kadota hänen näkyvistään.

Ihmisen, jonka tähden hänen elämänsä oli tyydyttämätöntä kaipausta vain. Ihmisen, Ihmisen, jota hän odotti yhä.

* * * * *

Ja sitten tulikin se Ihminen, mutta ei ollut hän entinen.

Hän oli väsynyt, silmäin kirkas kiilto himmennyt, ja pää oli painunut maata kohti.

"Luonto, anna minun levätä luonasi", sanoi hän ja ojensi kuihtuneen kätensä.

Kalpeana ja liikkumatonna seisoi Luonto, silmät olivat tuijottavat, suuret ja tuskaisat.

"Sinä rakastat vielä minua, Ihmistäsi. Minä tein väärin."

Luonnon rinnassa värähti.

"Miksi teit sinä niin?"

"Minä rakastin sitä toista."

Luonto-tyttö puristautui puunrunkoa vasten: — "oli siis rakastanutkin sitä toista."

"Minä en rakasta enää, minä erehdyin."

Ei hengähdystäkään kuulunut. Oli kuin Luonto olisi jähmettynyt siihen asentoonsa.

"Sinua minä rakastan, anna minun levätä hetkinen luonasi!"

"Hetkinenkö vain?"

"En voi jättää Kulttuuria, olen tottunut."

"Mene!"

"Ei, älä hylkää minua kokonaan!"

"Raukka!"

Ihminen painoi päänsä alas ja meni.

Ooh, se olikin siis niin pieni se Ihminen, niin pieni, niin raukka, jota hän oli rakastanut.

Niin raukka!

Oli kuin jotakin olisi ratkennut Luonnon rinnassa. Hänen hento vartalonsa taipui taaksepäin, veretön käsi painoi lujasti rintaa, ja sieraimet vähän värähtivät.

Ei huokaustakaan. Tuska oli jäätänyt Luonnon.

Ja tuli talvi ja peitti Luonnon kääreliinoihinsa.

HÄMÄRÄSSÄ

Aurinko oh mennyt, varjot tummenivat huoneessa.

Ystävättäret istuivat hämärässä.

"Ojenna minulle kätesi, Essi, kuinka se on pieni ja viaton!"

"Ja sinun, Helga, on kuin hallitsijattaren jalokivineen, voisi vaikka valtikkaa pidellä."

"Eikö ruoskaa?"

"Miksi ei ruoskaakin. Mutta eikö sinusta ala tuntua yksitoikkoiselta täällä maalla? Se on aina tätä iankaikkisesti samaa."

"Ei, on suloista. Oli hyvä, että kutsuit minut tänne, saa oikein levätä nämä päivät."

"Niin, lepää sinä vain, äläkä ajattele mitään."

"Elämä täällä on niin outoa, aivan toista kuin siellä suuressa maailmassa. On niin rauhallista, niin hiljaista, että kuulee ja tuntee vain oman olemisensa, ja sisässä on niin tyyntä, ei liikahdakaan, ja ajattelee, että onni onkin lepoa ja rauhaa, onni lepoa vain, lepohetkiä ihmiselämässä."

Ääni tuli tuskin kuuluvana, sanat soivat pehmeän surullisina ja hillittyinä hämärässä.

"Sinulla ei liene sitä paljon ollut, Helga."

"Ei, ei ole paljon ollut."

"Olen ihmetellyt, kuinka olet jaksanut."

"Ihmisen pitäisi jaksaa, mitä tahtoo."

"Kuule, Helga, kun voisin sanoa, mitä ajattelen. Sinä olet niin toisenlainen, levoton, luja. Minä ymmärrän tavallani, ja säälin sinua sydämestäni. Saat kärsiä paljon, taistella yksinäsi, et tahdo jakaa sitä toisen kanssa, olet ylpeä. Mutta, Helga, etkö voisi jakaa, etkö koettaa. Minä toivoisin sinulle parasta mitä tiedän, kun sinä vain voisit rauhoittua."

"Rauhoittua —"

"Eikö sinua väsytä jo?"

"Väsytä —"

"Niin, sellainen alituinen, sellainen koditon elämä."

"Koditon elämä. Ei, ei, ei väsytä, olen tottunut siihen. Ja koko maailmahan on minun kotini, lava rauhoitettu paikkani. Mutta sinä ajattelet, eikö nöyryytykset katkeroita minua. Olen tottunut niihin. En odota liikoja elämältä. Otan sen sellaisena kuin se tulee, en pelkää nöyryytystä, en pettymystä, nehän osoittavat vain, että se, jonka luuli mahdolliseksi, olikin mahdotonta. Ja miksi mistään välittää, eikö ihmisvoimat kestäisi. Tahtoa vain, tahtoa niin että tuntuu, ja vannoa, että mikä oli mahdollista yksille, on mahdollista toisillekin, sillä saman rajoitetun maailman ihmisiähän he olivat hekin. Niin minä sanoin aina itselleni, kun aloin näytellä, ihminen minun oppia täytyi. Miksi en oppisi, näinhän minä ihmisen itsessäni, ihmisen aina kaikkialla. Ja minä olen tyytyväinen, olen aina saanut, mitä olen toivonut. Yhtä en saanut, kotia en saanut, eihän sitä lavalta löydetä."

"Helga, sinä voisit saada sen vielä."

"Kodin — Millä tavoin?"

"Niin, että — että —"

"Menisin naimisiin?"

"Niin, onhan sinulla nytkin —"

"Ei, ei, rakas lapsi, sinä et ymmärrä sitä. Ennen ajattelin minäkin niin. Etsin sitä rakkautta, luulin sitä löytyvän minunkin osalleni.

"Ja jotakinhan löysinkin. Annoin heidän vannoa rakkauttaan, nautin siitä ja hymyilin palkaksi. Annoin heidän leikkiä, ja katsoin salaa heidän sydämensä syvyyteen. Ja kerta — Ei — Jumala, kuinka tyhjiä ihmissydämet kuitenkin ovat!"

"Sitä ei etsitä. Se tulee."

"Mikä tulee. Mikään ei tule itsestään, ellei tahdo tulemaan. Niin sanovat ainoastaan ne, jotka tyytyvät ensimmäisen mahdollisuuden pieneen muruseen, joka tarjolle sattuu. Ei, etsiä sitä täytyy, jos jotakin tahtoo, ja löydä sitä — ei!"

"Mutta, Helga, onhan sinulla nytkin —"

"Niin, onhan minulla."

"En käsitä, miksi et mene naimisiin."

"Miksi menisin? Ei, me olemme toisenlaisia ihmisiä kuin te. Katsohan, asia on silloin toinen. Kun on koti, on rakkautta, on lämpöä, on nuoruutta, on vielä hyvää ja kaunista ihmissielussa. Ei, kotia, sitä en minä koskaan saa, — en minä —"

"Sinä saat, sinua rakastetaan."

"Oh, älä puhu siitä, ei se ole sellaista, ei sillä kotia perusteta, siinä tarvitaan toisenlaista, tarvitaan uskoa, ja sitä minulla ei ole, eikä tule koskaan olemaan. Enkä minä sitä tahdokaan. Näin on vapaampi ja parempi, on riippumaton, on oikeus olla omaa itseään häiritsemättä ketään; on oikeus antaa ja ottaa, kenelle ja keneltä tahtoo. En tahdo enempää. Minulla ei ole enää mitään pyydettävää, ei haluttavaa, niin, ehkä tällaista rauhaa joskus—"

"Niin, Helga, sitä juuri, ja kenties muutakin. Ehkei se sovi sinulle, vaan minulle ja monelle muulle. Ajattelen niin eri tavalla, tunnen niin eri tavalla, ja minun sydämeni kätkee eri halut ja eri kaipuut. Minä kaipaan omaa kotia niin äärettömästi, pois tästä lapsuuden kodista, pois tästä, jossa olen saanut niin paljon hyvää, mutta joka ei minua tyydytä. En tahtoisi elää vanhempiani varten yksin. Minä tahtoisin oman valtakuntani, omat rakkaani, oman perheeni, kaipaan sitä niin, rakastan lapsia, rakastan uutta, jatkuvaa elämää heissä. En tiedä suurempaa onnea kuin äidin, luoda elämää, antaa sielunsa ja henkensä, antaa parhaimpansa lapsilleen, elää heissä uudelleen elämänsä parempana, jalompana, jatkua heidän kauttansa tulevissa sukupolvissa, ottaa siten elämällänsä osaa koko ihmiskunnan pitkäjaksoiseen kehitystyöhön."

"Essi?"

"Niin, minä. Minä kaipaan sitä niin, jokainen verisolu minussa elää sitä varten, kaipaa sitä kanssani. Koko väräjävä, elävä ruumiini on kuin pyhitetty sille, on kuin se odottaisi, odottaisi vain!"

"Lapsi!"

"Minä kadehdin kaikkia äitejä, pidän heitä pyhempinä kuin muita. Kurjinkin heistä on onnellisempi kuin minä. Ja kun näen pienen, avuttoman lapsen ja otan sen syliini ja tunnen sen viattoman posken vasten omaani, tunnen sellaista riemua, kuin olisin äiti itse, kuin se olisinkin minä, joka olisin luonut sen elävän olennon, kuin se olisikin osa itseäni, liha minun lihastani, veri minun verestäni. Mutta sitten huomaan, kuinka köyhä minä olen, ja itken sydämessäni omaa tyhjää elämääni, kun en saanut mitä muut saivat, kun elämällä ei ollut tarkoitusta, kun ei ollut ketä rakastaa, kun en saanut pyhittäytyä äidiksi. Itken, kun koko elämäni on hukkaan menevä kuin syksyn kellastunut lehti, jonka tuuli repäisee puusta, elämästä ja hautaa johonkin mätänemään. Niin koko ihmiselämä — ei jälkiäkään enää. Toisten lapset tulevat ja tallaavat haudan. Ihminen oli vain pientä, omaa olemistansa varten, ja siinäkään ei tyydytystä saanut, kun rinnassa paloi alituinen kaipuu."

"Sinä — sinä —"

"Tekeekö sinulle pahaa, Helga?"

"Ei, puhu vain. Sinä olet niin hyvä. Sinä olet puhdas ja kirkas ajatuksissasi. Sinulla on uskoa ja rakkautta elämään, et pientä nautintoa olemassaolostasi kaipaa, tähtäät kauas. Mutta jos minä sanoisin, sanoisin, että se on lapsen kaunista uskoa vain. Miksi ihmisen tarkoitus olisi jatkuvassa elämässä? Mitä varten koko elämä ja kehitys? En näe mitään lopputarkoitusta, en päämäärää. Eikö ole sama, oliko vai oli olematta, sama jatkuiko vai ei? Onhan ihminen itseänsä varten, mutta mitään rakkautta tähän olemiseen ei minulla ole, ei ole ollut mitään, joka olisi minut siihen oikein kiinnittänyt, ei työnikään, sekin oli keino vain. Teillä oli ensin kotinne, rakkautenne siellä, perhesiteenne. En ole koskaan niitä tuntenut, ulkoapäin katsoen näyttävät ne itsekkäiltä, kahleilta, jotka sitovat ihmisen paikallensa, estävät liikkumasta vapaasti. Sitten oli teillä rakkautenne. Etsin sitä kerran hammasta purren, luulin siinä onnen piilevän, ja näin, ettei rakkaus ollut mitään, ei mitään."

"Helga!"

"Niin, ei mitään, se oli ihmispienuutta vain, ihminen painuu mieluummin mukavuuteen ja lämpöön, tiedän itsestäni, sillä elämä suurena ei lämmintä suinkaan ole. Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa ajatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi, olisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole näkemään ja tuntemaan totuutta oikein. Tarvitaan niin paljon kaikkea pientä, niin monia uskoja elämästä, monia uskoja elämään. Ja niitä on tämäkin sinun uskosi ja rakkautesi siihen ja sen kehitykseen. Se on niin kaunista, mutta minulle vierasta, se tuntuu niin korkealta ja pingoitetulta, mutta kenties minulle vain siksi, kun olen saanut katsoa elämää sinänsä kasvoista kasvoihin."

"Et käsitä sitä tunnetta, Helga. Se tulee joskus vielä sinullekin."

"Minulle? Ei koskaan!"

"Miksi ei voisi. Jos tulet äidiksi. Jokainen ajatteleva äiti rakastaa lapsessaan tulevaisuutta. Jokainen äiti rakastaa."

"En usko, että jokainen. Ellei muutenkaan rakkautta ole, ei sitä ole lapseenkaan."

"Täytyy olla, Helga, se on luonnon laki!"

"Mutta jos ihminen on niin kaukana luonnosta, että siinäkin suhteessa on sen laki rikkoutunut."

"Ei voi, se on mahdotonta. Et osaa sitä vain ajatella, kun et ole ollut äiti."

"Oletko sinä!"

"Olen kuvitellut."

"Mutta minä tiedän sen, sillä minä olen ollut äiti."

"Sinä — Helga."

"Niin, minä, minä olen ollut äiti."

"Helga, minä en —."

Hän ei löytänyt sanoja. Että hän oli tahtomattaan pakottanut ilmi toisen salaisuuden!

"Ei tee mitään, rakas lapsi, ei mitään, en minä siitä, olen saanut tottua kaikkeen."

Ääni oli särkynyt.

"Mutta lapsi?"

"Niin, on siellä, maailmalla."

"Hyvä Jumala, sinä voit jättää lapsesi, Helga, oman elävän lapsesi."

Sanat vihloivat terävinä.

"Voin jättää, minä voin jättää. Enhän minä voi lakata itse elämästä hänen tähtensä. Minulla on elämäni, maailmani, enhän minä voi astua sinne hänen kanssansa, en voi jättää kaikkea. Älä itke, Essi, sillä on hyvä siellä, parempi kuin tällaisen äidin luona. Siitä tulee ihminen siellä, vaatimaton, joka alkaa elämänsä taistelun alusta. Eihän minulla olisi kuitenkaan mitään annettavaa hänelle, kun olen niin köyhä, niin köyhä, kun olen tullut sellaiseksi, kun elämä on kuluttanut, ettei mitään enää voi tuntea, ei rakkautta, ei edes pienelle, pienelle lapsellekaan."

Ääni värisi repaleisena.

"Rakas Helga, olet kärsinyt ja kadottanut paljon elämässä."

"Kenties en mitään. Eikö se liene yhtä kylmää ja tyhjää itsessään aina."

"Helga, anna se lapsi minulle tänne. Minä rakastaisin, koettaisin —"

"Ei — ei!"

Hän kirkaisi, kuin olisi häntä puukolla pistetty.

Kuului vain nyyhkytystä.

He itkivät molemmat, sylitysten.

He itkivät kauan.

Pimeä oli tullut sillä välin, sankka ja musta, mutta he eivät tienneet siitä mitään, he katsoivat vain oman sielunsa synkkään syvyyteen, tunsivat sen pohjattomuuden, mittaamattomuuden.

Eivätkä he huomanneet, kuinka tähdet syttyivät taivaalla, kuinka pimeälläkin oli oma valonsa.

UNI

Hän oli pakenevinaan, joku ajoi häntä takaa. Häntä painoi ja väsytti, mutta hänen täytyi vain juosta.

Oli pimeä, eikä hän tuntenut maita edes. Vihdoin joutui hän entisen kotipeltonsa pientareelle, mutta hänen kotinsa oli hävinnyt.

Hän istuutui maahan itkeäkseen sitä, että kaiken oli täytynyt hävitä, kaikkien kuolla, äidinkin, joka aina oli hymyillyt, joka koskaan ei väsynyt.

Oli täytynyt hänenkin kuolla. Ja minne he hänet panivat?

Yhtäkkiä tunsi hän takaa-ajajansa seisovan vierellänsä. Hän katsoi, se oli hänen miehensä.

"Anna minun olla jo", rukoili hän.

"Minä tuon sinulle tämän, jonka unohdit."

Hän antoi hänelle verisen sydämen.

"Minun elämäni ja rakkauteni. Annatko ne minulle takaisin?"

"Annan."

"Niin, rahallahan sinä siellä sitä rakkautta saat."

"Jäikö sinulta sinne muuta?"

"Ei, muuta ei jäänyt. Ajattele, ei koko elämästä muuta, särjetty sydän vain. Ja minä lähden täältä lapsetonna, et sinä antanut minulle siementä."

"Sinä syytät?"

"En syytä sinua — enää."

"Älä syytä minua, syytä elämän jumalaa. Kaikki syyttävät nykyään jumalia."

"Mutta eihän ole jumalaa."

"Meidän ajatuksissamme on montakin jumalaa."

Kuului kuin sydän olisi nyyhkyttänyt hänen kädessään.

"Itketkö sitä, sydämeni?"

"Itketkö sitä?"

Omat sanat soivat hänen korvissaan, kun hän nousi, jätti miehensä ja läksi astumaan puristaen sydäntä kädessään.

Oli aivan pimeä. Hän astui ja astui. Maa alkoi kumahdella. Pääkalloja! Ne vetivät häntä maahan, mutta hän ei pysähtynyt.

Siellä piti olla elämää vielä matkan päässä. Elämä siellä oli oikeata, vapaata, kun sinne olisi päässyt.

Mutta häntä väsytti. Kaikki veri sydämestä oli jo vuotanut.

Ei kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei mitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.

Hän koetti ponnistaa, hetken edes vielä, mutta hän ei jaksanut.

Herra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan maahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä puistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi, mitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: "Elämä!" Hän naurahti, ja kumma hymy kivettyi hänen kasvoillensa.

* * * * *

Hän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä laihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.

Käsi putosi väsyneenä sivulle. Hän jäi liikkumatonna katsomaan eteensä.

Hän kertasi mielessään sen, mitä oli nähnyt ja tuntenut.

Tuttua oli kaikki — koleus, hänen elämänsä hedelmättömyys.

Samaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut herännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa eli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta kuin unessa oli kaikki, kenties aina.

Syyttääkö "elämän jumalaa?"

Kun elämä oli jättänyt hänet osattomaksi, kun se ei ollut pannut hänen sydäntänsä sykkimään, ei rintaa kertaakaan riemuitsemaan, kun koko elämä näytti hänestä alentavalta erehdykseltä, päämäärättömältä taipaleelta — elämä ilman tehtävää, ilman tarkoitusta, ilman rakkautta.

Vai oliko hän kenties liikoja vaatinut, kaivannut sitä, joka ihmismaailmaan oli mahdotonta?

Ehkä oli. Ehkä elämä ei ollutkaan elämää, oli kuolevien leikkiä, veretöntä unta, josta havahduttua sen mahti katosi.

Kuinka paljon katkeruutta se kuitenkin oli tuottanut!

"Elämä!"

Ja hänen silmänsä tuijottivat kauas. Hän näki jotakin, näki niin selvästi, ja heikko, särkynyt hymy levisi hänen kasvoillensa.

LAPSI

I

"Mitä on tuolla hyvin kaukana metsien takana, äiti?"

"On toisia metsiä ja järviä taas."

"Ja järvien takana?"

"On vielä vuoria ja metsiä ja taloja vain."

"Mutta kun loppuu?"

"Taivaan ranta."

"Alkaako taivas?"

"Alkaa."

"Sielläkö alhaalla on tulinen järvi?"

"Siellä, siellä."

"Pääseekös sieltä pois?"

"Ei pääse."

"Pääseekö taivaasta?"

"Ei taivaastakaan."

"Äiti, ei mennä milloinkaan sinne asti."

"Sinne on kerran kaikkien mentävä."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Minua niin peloittaa."

"Mikä lapseni?"

"Jos Jumala on vihainen ja viskaa tuliseen järveen."

"Ei viskaa."

"Mutta jos viskaa, kun suuttuu?"

"Jumala on ankara ainoastaan niille, jotka pahaa tekevät."

"Viskaako ne tuliseen järveen?"

"Viskaa."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Minä en tahdo taivaaseen."

"Miksi et?"

"Siellä täytyy olla hyvä ja hiljaa. Onko Jumala vanha?"

"Ei Hän vanhene koskaan."

"Eikö ole vihainen?"

"Ei, Hän rakastaa kaikkia hyviä lapsia."

"Eikö pahoja?"

"Ei."

"Mutta sinähän sanot, että pitää rakastaa pahojakin. Miksi Jumalan ei tarvitse?"

" Jumala rakastaa kaikkia."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Onko Jumalana hyvä olla?"

"On, Hänellä on hyvä, jos ihmiset tekevät hyvin, mutta jos tekevät pahoin, itkee Jumala."

" Ainako itkee — — äiti — — minä en tahtoisi olla Jumala."

"Ei saa sellaista puhua!"

"Miksi?"

"Se on syntiä — ja Jumala suuttuu."

* * * * *

"Äiti, kuinka Jumala pääsi taivaaseen?"

"Hän on aina ollut siellä, silloinkin kun maailmaa ei ollut."

"Eikö ihmisiäkään?"

"Ei mitään. Pimeys oli silloin syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä."

"Lentikö Jumala?"

"Jumala on henki, ei Hän lentänyt. Hän oli kaikkialla."

" Kaikkialla?"

"Kuka Jumalan loi kaikkialle?"

"Hän oli aina olemassa. Hän loi sitten maailman."

"Oliko Jumalalla ikävä yksinänsä?"

"En tiedä, ehkä oli."

"Eikö muita jumalia ollut?"

"Ei ollut."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Jos olisi ollut toinen suurempi jumala, eikö hän olisi neuvonut luomaan parempaa maailmaa ja parempia ihmisiä?"

"En tiedä, lapseni. Ei sellaista saa ajatella!"

"Suuttuuko Jumala?"

"Suuttuu."

* * * * *

"Äiti, suuttuuko Jumala aina?"

"Suuttuu, jos puhutaan ymmärtämättömästi hänestä."

"Eikö milloinkaan synny toisia jumalia, jotka eivät suutu?"

"Ei synny."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Eikö olisi ollut parempi olla ilman Jumalaa?"

"Ei, ihminen tarvitsee aina Jumalan, hyvä lapsi!"

"Äiti, en minä Jumalaa milloinkaan tarvitse!"

* * * * *

Äidin sydäntä kouristi.

II

"Oi, äiti, nyt minä tiedän, mitä on taivaanrantojen takana."

"No, poikani?"

"Siellä on avaruutta niin, niin kauas kuin jaksaa ajatella ja tähtimaailmoita lukemattomat, lukemattomat joukot."

"Luojan käsialoja."

"Ja niissä maailmoissa asuu henkiä ja kummallisia olennoita. Minkälaisia? Emme tiedä."

"Siellä on kaikki, mitä luotiin, mitä ilma ja vedet täynnä ovat."

"Ja, äiti, se avaruus, jossa maailmat keinuvat, on niin ääretön, että jos sitä voisi katsella, näkisi maailmoiden kierron kuin pienten tomupallojen leikin, kun ne pyörivät — palavat, jäähtyvät. Ja niiden pinnalla, äiti, leikkii elämä sitten."

"Elämä, joka lankeaa kuin varjo maan päälle, poikani."

"Elämä, joka on kirjavaa ja väririkasta, elämä, joka synnytti luonnosta hengen ja ajatukset. — Ajatukset korkeammat kuin taivaat, ajatukset laajemmat kuin meret. — Elämä, jota minä rakastan, joka minua huumaa, ja säveleitä, äiti, kuulethan niitä säveleitä, joina elämän voimat kauttamme kuohuvat."

"Tiedän, lapseni!"

"Ja kaunis kuin elämän iankaikkinen kierto on sitten! — Kulkevat tuhannet saman, jota me kuljemme, äiti. Tulevat tuhannet vielä — syntyvät, syntyvät, äiti — vaihtuvat, kulkevat, kuolevat."

"Aika syntyä ja aika kuolla."

"Kuolla. Vajota kuten sävel äänettömään muotoonsa. Minä ymmärrän sen kaiken, äiti. Tiedän, tiedän. Minä olen oma, elävä maailmani, aikani iloitseva elämän kiitokseksi."

"Jumalan kiitokseksi, lapseni."

"Sano sinä sitä Jumalaksi. Minä sanon sitä elämäksi."

"Ei, lapseni, ei elämäksi."

"Elämäksi ikuiseksi, rakas äitini!"

III

"Sinä olet sairas, lapseni?"

"Elämän yksitoikkoisuudesta — olen väsynyt."

"Ja ajatuksesi?"

"Ovat kuolleet, kuten kaikki kuolee."

"Ei elämä."

"Ei, tiedän, sakeana kuohuu yhä maan pinta veren vioista."

"Unohdat hengen."

"Sen viattoman valheen, — kuinka sitä unohtaa jaksaisi."

"Lapseni —"

"Jätä, jätä minut!"

"Lapseni!"

"Jätä minut, jätä minut — jos jo levätä voisi."

"Haudassa, siellä vasta —"

"Niin, haudassa. Jumalan kuvat lepäävät ja omasta herruudestaan humaltuvat. Liian voimakas on mullan väki valheelle, oi, että yhdellä ainoalla elämisen vaivalla vapaaksi pääsee."

"Lapsi, lapsi!"

IV

"Äiti!"

"Niin, lapseni!"

"Vääriä teitä minä kuljin, koko elämäni erehdyin. Mitä etsein minä, mitä luulin minä? Eikö kaikki ole, niinkuin olla voikin. — Ja mitä, mitä minä olisin, jos elämää en saanut?"

"Mutta tuskat, joita sinä kärsit."

"Kärsinkö, nautin tuskistakin, sairas ja tyhjä oli sydämeni, ja millä sitä täytin, oli tyhjää kaikki, ei ollut suuruutta, ei pienuutta, ei mitään, mihin uskoin, elämän suora yksinkertaisuus kaikkialla."

"Niin."

"Ja jos tunnet sen, tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat."

"Niin, niin."

* * * * *

"Äiti!"

"Lapseni."

"Sinun silmäsi ovat väsyneet, kyynel on kasvoillasi, äiti, minun äitini, huokasitko tähteni?"

"En, vanha sydän vavahti. Minun aikani olivat ja uudet tulevat. Niinkö sinä sanoit, lapseni, että kun tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat?"