VANHA KOTI

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

MARIA JOTUNI

Agricola kustannus-o.y., Helsinki, 1910.

HENKILÖT:

UKKO JYNKKÄ, kauppias. IISAKKI, hänen poikansa. TERESIA, Iisakin tytär, tohtorinna FRANK. ARTTURI, Iisakin poika. FIINA EKBOM, emännöitsijä. ELIINA, hänen tyttärensä. EEVERTTI, Jynkän lanko. AKSELI FRIMAN, tohtori. MIINA PIRI, hieroja. KALLE HALLINEN, tehtaalainen.

Maaseutu. Jynkän kartano. Aika nykyinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Suuri, vanhanaikuisesti kalustettu arkihuone. Peräseinällä vanha nahkasohva, sen yläpuolella pari taulua, kaksi puutuolia sohvan molemmin puolin. Vasemmalla etualalla pöytä, pari nahkalla päällystettyä nojatuolia ja kiikkutuoli. Taempana vasemmalla ovi. Oikealla etualalla kirjoituspöytä ikkunan kohdalla, taempana ovi. Samoin ovi perällä sohvan ja oikealla olevan nurkkakaapin välissä. Muu kalusto vanhaa. Lattialla leveäraitaiset, vanhanaikuiset kesämatot. Joku kukka ikkunan edessä.

KAUPPIAS JYNKKÄ (istuu kiikkutuolissa paitahihasillaan, kiikkua nyökyttää ja polttaa pitkävartista piippuaan hyräellen): Hy-hyy hy-hyy. (Hän nousee ylös vaivalloisesti. Toinen jalka on jäykkä. Hän katselee ympärilleen, menee ja tarkastaa, ovatko taulut suorassa, korjaa niitä ja nyökäyttää päätään.)

FIINA EKBOM (lihava ja hyvinvoivan näköinen ihminen) tulee oikealta ja asettaa pöydälle tarjottimen, jolla on kahvipannu kuppeineen.

JYNKKÄ (osoittaen): Suorasepas samalla tuo matonpää tuolla.

EKBOMSKA: No nyt ei kiitetä. Eipä ole kohta viiteenkolmatta vuoteen sattunut, että ulkonaiset seikat meillä olisi vinossa. Ja kaikkea se tarkastaakin. Ihan kuin nuori sulhasmies. Ja terävä silmä on. Onpa ihan kuin jotakin odottaisi, kun noin juhlallinen on ja tuollaisia huomioita tekee.

JYNKKÄ. Jospa odottaisi. Mene tiedä.

EKBOMSKA: Olkaa vaiti. On ne niitä odotuksia — noo, (lähennellen, leikillään tuupaten) noo, elkää tyhjää.

JYNKKÄ (osoittaen kahvipannua): Eiköhän tuota olisi ruttoisampi yhdessä tässä tyhjennellä? Mitä?

EKBOMSKA: Jo toki. Minä haen kupit. (Menee.)

JYNKKÄ (vetelee savuja, kiikkua nyökyttelee hyrähdellen): Hy-hyy hy-hyy.

EKBOMSKA (tuoden kupit): Jo toki ruttoisampi tavallaankin. (Kaataa kahvia?) Me siellä Miinan kanssa äsken pari kuppia härpättiin. Tuota, piti sanoakseni: Miina arveli, että joutaakohan se kauppias nyt hierottavaksi?

JYNKKÄ: Joutaapahan olla, tuumataan tuonnempana. Miten kuten sitten nähdään, ei tässä nyt, tuskin näinä päivinä ollenkaan, niille puuhille —

EKBOMSKA: Tehtaallako tulee kiireet vai sahalla?

JYNKKÄ: Niissäkin. Vaan ne nyt enemmän niinkuin perheelliset — joo, perheelliset olosuhteet kiinni pitelevät.

EKBOMSKA: Vai perheelliset. Eihän tuo Iisakki ole nyt pitkiin aikoihin hyvin pahasti juopotellut, paitsi tässä toissa päivänä. Ne tuolla kyökin rappusissa Eevertin kanssa yötäkin nukkuivat. Etteihän se nyt taas asioita liene sekoitellut?

JYNKKÄ: Ei, mitäpä se.

EKBOMSKA: Noo? Kukas?

JYNKKÄ: Ei kukaan. (Juovat kahviansa.) Vaan, Viina, eiköhän tuo olisi nyt aika jo ajatella meidänkin tuon nuoren sukupolven kohtaloita? Tokko tuota olet edes tyttärellesi Eliinalle sulhasta katsastanut? Eiköhän tuo olisi jo aika?

EKBOMSKA: Jo aika tavallakin. Ja jo olen vähän niinkuin katsastanutkin.

JYNKKÄ: Hee, vai olet. Ketä olet?

EKBOMSKA: Olenpahan vain. Vaan olen odotellut, että asiat kulkisivat luonnollisia teitänsä, kun näkyvät jo kululla olevan.

JYNKKÄ: Hee. Naita tyttö, se on järkevintä. Vaan minun tuosta Artturista, mitä pitäisi minun siitä ajatella? Eikö olisi jo aika hänenkin kotiutumaan päästä? He, kovin on hentoista tuon nykyisen nuoren polven olento. Ei itsestään mitään ymmärretä. Ja kun ne sitten vanhenevat, velvoituksitta elävät ja jos vielä ryyppytavoille tottuvat, niin elä enää vankkaa olijaa odota. Käy kuin Iisakin. Siinä työ tehtiin, kun se naitetuksi saatiin ja niinpäs kävi, että se vieraaksi kaikelle tälle kotiololle jäi. Elää kuin käypäläinen kotonaan. Ja mitä hyötyä siitä elämästä? Lyö risti koko sen sukupolven perään. Hyötyä siitä ei ollut.

EKBOMSKA: Surua vain.

JYNKKÄ: Surua vain. Siksipä on nyt toisin ladut laadittavat. Katsopas, näin ajattelin.

EKBOMSKA: Noo?

JYNKKÄ: Laittaisiko sinne pääkaupunkiin tuon Artturin? Sen vaimovainaan yksi sukuhaara on siellä varakasta perua vielä ja kouluutettua koko suku tätä Eeverttiä myöten. Niin että etsiköön nyt Artturi sieltä mieleisensä, ketäpä sitä täällä maalla naimaan pystyisikään.

EKBOMSKA: Ei niin ketään.

JYNKKÄ: Ja kun Artturista lukumiestä ei tullut, ottakoon ja asettukoon sitten tänne ja pitäköön sahat ja tehtaat, kun minusta aika jättää, isänsä ei siinä tielle pyri. Jotta ei tuota sukua huonoille pohjille jättäisi. Sitä kun on tuota maallista kerännyt, tahtoisi nähdä, kenelle sitä oikein kerännyt on. Ja tahtoisipa senkin nähdä, Viina, miten suku leviää ja vankistuu ja jälessäsi kansoittuu ja osaltaan maan turvaksi kasvaa. Mikä on sitten pois lähtiessäkään, kun tietää, että joskin tulvat tulevat ja lahot rakennukset lyyhistyvät, niin sinun vankalla perustallaan yhä seisoo.

EKBOMSKA: Niin, niin.

JYNKKÄ: Niin, että näistä on neuvoteltava nyt, kun Teresia kotiin tulee. Olet kait kuullut, että Teresia, minun tyttäreni, tohtorinna — mikä tuo nyt olikaan?

EKBOMSKA: Tohtorinna Frank.

JYNKKÄ: Niin, niin Rankki — kirjoitti, kirjoitti, että tässä nyt ovat kotiin tulot, siihen vanhaan kotiin, sanoi. Jotta tarkastapas sinä sitä kyökinpuolta, Viina.

EKBOMSKA: Olkaa huoletta. Vai tulee se nyt tohtorinna. Viisi vuotta tuosta jo onkin, kun läksi. Vai nyt se tulee? Kyllä muistan, kun läksi. Ja tämän tohtori Frimanin kanssa vähän niinkuin väliä näytti olevan.

JYNKKÄ: Ole vaiti. Mitä väliä?

EKBOMSKA: Ystävyyttä, mitäpä muuta. Vaan siitähän se olisi voinut alkaa, jos ei toiselle meno ollut. Vai nyt se tänne tulee? No, sanokaapas, kauppias, Eevertille sitten tiukka sana, että vieraan aikana nyt toki varansa pitäisi. Siellä se tuntuu tulla kompuroivan. (Ottaa tarjottimen, menee oikealle.)

EEVERTTI kurkistaa sisään.

JYNKKÄ: Eevertti, tulepas tänne.

EEVERTTI (joka näyttää viiden-, kuudenkymmenen vanhalta, elähtäneeltä kulkurityypiltä, pyörittelee hattua käsissään ja astuu hiukan keikarimaisesti ja huolettomasti Jynkän eteen): Huomenta, huomenta.

JYNKKÄ: Sanon sinulle, Eevertti, jotta rappusilla ei ole makuupaikat minun talossani, pane se mieleesi.

EEVERTTI: Mitä se veli?

JYNKKÄ: Kuuluit toissa yönäkin kyökin rappusilla olleen. Se ei sovi. Kun on sänkyjäkin talossa. (Kiivastuen.) Ja kun minä sanon, ettei se sovi, niin se ei sovi.

EEVERTTI: Tyhjää kiivastelet, veli, miksi tyhjää taas kiivastelet?

JYNKKÄ: Syyttäkö ehkä?

EEVERTTI: Eipä suinkaan. Kiivastele, kiivastele sitten.

JYNKKÄ: Nähdä sinuakin aina, tuon elämäsi pitäjää.

EEVERTTI: Anna tulla. Koetan jaksaa syytöksesi kepeästi kantaa.

JYNKKÄ: Jaksaa. Mitä sinä jaksat. Alamäkeen mennä vain, se on sinun työsi. Suvun pahennuksena olla.

EEVERTTI: Ystävälliset sanat, hyväätekevät ja ymmärtäväiset sanat, ne siunausta ja sopua rakentavat.

JYNKKÄ (lauhempana): Olisi kirjanpitoa, olisi muuta, vaan ei, että ihmisestä vähääkään apua olisi. Olisi oppia kyllä.

EEVERTTI: Olisi oppia, veliseni. Ja yhä ihminen uutta oppii, kun kärsii. Vaan käyttää sitä hyödykseen, syödä sydänverestään, siinäpä taitoa tarvitaan.

JYNKKÄ: Mene sydänverinesi. Eipähän sinua työhön saane kuitenkaan.

EEVERTTI: Työ, se ei ole kaikkia varten.

JYNKKÄ: Vaan leipä ja koti, ne ovat kaikkia varten.

EEVERTTI (leikillä): Vaan missä on sinun kotisi, ihminen? Siinäkö, johon huoneesi rakensit? Siinäkö, jossa ajatuksesi asuivat, siinäkö, jossa sukukuntasi kukoistivat? Katoavaa on kaikki. Kun ilmojen tuulet tulevat ja puhaltavat, katso, maahan jaottuvat sinun rakennustesi hauraat seinät ja tyhjiin häviävät sinun töittesi tyhjät jäljet. Ajattele tätä, lanko, eläkä ole suotta viattomille vihainen.

JYNKKÄ (lauhempana): Mitä minä sinulle vihainenkaan. Vaan katsos, tuossa on nyt Iisakki ollut tasaantumaan päin. Työhönkin on jo ryhtynyt. Jos tuo tuosta ajattelemaan jo oppisi ja kotiutumaan ja ne kiertolaistapansa jättämään. Johan tuo taitaisi olla aikakin, kun viisissäkymmenissä mies. Vaan eläs, jo olitte taas tässä toissa yönä otelleet. Sitä en salli.

EEVERTTI: Sanoinhan minä Iisakille: Holhoojasi ei salli.

JYNKKÄ (kiivastuen): Holhoojasi — vai ivaat siinä vielä. Minä en salli, minä.

EEVERTTI: Minä, minä — kaikki ne ovat minuja vain —.

JYNKKÄ: Mikäs sinä olet?

EEVERTTI (pehmeästi): Vain muoto, vain osa yhdestä, itsessäni en mitään.

IISAKKI (kärsineen näköinen, kumarahartiainen ja harmahtava) tulee poikansa Artturin kanssa tuoden tilikirjoja, jotka he asettavat pöydälle.

IISAKKI (katsoo aina puhuessaan alas, eikä koskaan isänsä silmiin): Tilit ovat tarkastetut.

JYNKKÄ: Kaikkiko olette läpi käyneet?

ARTTURI: Kaikki.

JYNKKÄ: Hyvä. (Äänettömyys, jolloin Iisakki aikoo lähteä.)

JYNKKÄ: Mitä minun pitikään? Niin, olet kaiketi kuullut, että tyttäresi Teresia, Teresia tulee vanhaa kotiaan katsomaan.

ARTTURI: Teresia?

IISAKKI: Teresia? En ole kuullut.

EEVERTTI (matkien Jynkkää mennessään): Teresia, tyttäresi, tohtorinna, mikä tuo nyt olikaan?

Iisakki katsoa vihjauttaa kieltävästi Eeverttiin, joka menee oikealle. Artturi ottaa sanomalehden pöydältä ja selailee sitä.

IISAKKI (tukahtuneesti): Milloinka hän tulee?

JYNKKÄ: Kirjoitti kohta niinkuin tulevansa. Matkalta kirjoitti.

IISAKKI (pyyhkii kädellä otsaansa, jatkaa keskustelua vaivautuneen näköisenä): Pankkikorko on noussut.

JYNKKÄ: Niistäkö lehdistä luit?

IISAKKI: Niistä. Näyttää kuin vaikeammat raha-ajat koituisi. Metsien osto on lakkautettu ja lankkujen vienti voi keskeytyä.

JYNKKÄ: Vaikeat, vaikeatpa ajat sitten koituu.

IISAKKI: Mitenkä olisi niiden meidän uusien varastohuoneiden ja katosten? Olisiko syytä niitä kiirehtiä?

JYNKKÄ: Tottahan. Joutaa tulla varastoa vain. Eihän väkeä sovi työttömäksi jättää. Sehän olisi maan turmioksi.

ARTTURI (heittäen lehden kädestään): Vaan jos ne itse itsensä työttömäksi jättävät.

JYNKKÄ: Mitä?

ARTTURI: Kun tuntuu lakkopuuhat olevan.

JYNKKÄ (kiivastuen): Lakkopuuhat? Minun sahallani ja minun tehtaallani, koettakoot, koettakoot sitten. — Vai lakko — Mitä ne ovat tahtovinaan?

Iisakki pujahtaa pois.

ARTTURI: Mitä. Tuntipalkan korotusta tietysti.

JYNKKÄ: Koko viime vuosi toi tappiota. Tokko tietävät sitä? Vielä mitä. Vaaditaan, vaaditaan vain, vaan mistä se rahakaan enää tulee, joka heidän tarpeensa tukkii. Enkö jo sanonut, että hyvä tulee, hyvä tulee, kun piti niille sinne kirjastot, sanomat ja kaikki saada.

ARTTURI: Vaan lakkohan on meille eduksi tällä kertaa.

JYNKKÄ: Minä vähät eduista. Vaan kun ei ymmärrystä näe, ei kuin koiramaisuutta. Se on nyt sitä uutta aikaa: kunnottomuutta, kevytmielisyyttä ja häpeämättömyyttä. — Ja kuka siellä nyt sitä villitystä johtaa?

ARTTURI: Kuka muu kuin Hallinen.

JYNKKÄ: Annahan olla. — Tokko olet koettanut estää niiden ryhmittelyä siellä tehtaalla edes?

ARTTURI (hiukan väsyneesti): Minkä niille taitaa. Enhän minä yksin mitään mahda. Enkä minä jaksa tapella.

JYNKKÄ (kiivastellen): Vaan sitä pitää jaksaa. Vaan tyhjää jo puhun. Eihän nykyinen polvi tahdo työtä tehdä, ei mitään jaksaa. Valmista niille olla pitää. Vaikeata on omilla jaloilla seista, nelinryömin pitäisi saada mennä. Ja niinkuin väärin vaadin, jos oikeutta vaadin. Ja niinkuin itseni tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden sitä vaadin. Oikeuden tähden usein ennen kärsin, kun sain tyhjästä aloittaa, työtä raataa. Vaan ei, kaikki oli turhaa. Tehtaat häviävät täten maasta. Jo tullaan työttä toimeen. Kunhan varastaa osataan ja ryöstää ja sitä korkeinta oikeutta jakaa.

ARTTURI: Elkää liioitelko, ukko.

JYNKKÄ: Puolustatko sinä niitä, puolustatko pahaa? Ja minuako sinä neuvot? Nyt tässä se ihme, että lapset neuvovat ja elämänohjeita antavat. Kyllä tuota jo ilmankin näen, että liikaa, liikaa ne ovat vanhat ja nuorten tiellä. (Heltyen itsekseen.) Näen, kaikki näen. Vaan, vaikka huono olen, en voi olla ajattelematta sinunkin kohtaasi. Kun nämä asiat selviävät, on sinulla kaupunkiin lähtö. Ja kotiin elä tule, ennenkuin olet sieltä vaimon löytänyt. Jos on huonoa tämä vanha polvi, kasvakoon parempi uusi. (Menee ähkyen huoneeseensa.)

ARTTURI. Mitä se nyt? Vaimon!

ELIINA (vaalea ja hento tyttönen) tulee sisään ja panee tuomansa vesikarahviinin pöydälle.

ARTTURI: En ole saanut tavata sinua, Eliina. Miten pitkät ovat päivät olleet.

ELIINA: Niin ovat olleet. Vaan nyt, mitä teemme, Artturi?

ARTTURI: Miten niin?

ELIINA: Kun Teresia, tohtorinna, tulee.

ARTTURI: Antaa hänen tulla.

ELIINA: Pelkään häntä. (Torjuva liike kädellä.)

ARTTURI: Elä pelkää (hyväillen). Ei hän muita kummempi ole. Ei hetikään niin suloinen kuin sinä, armas. Hän on kylmä. Täällä kotona rakastavat häntä vain siksi, kun hän on ainoa nainen koko suvussa.

ELIINA: Voi Artturi, minulla on paha olla, niin vaikea.

ARTTURI: Tyhmä tyttö, (hyväillen) eihän enää ole?

ELIINA: Ei.

ARTTURI: Olet itkenyt? (Eliina vaikenee.) Miksi olet itkenyt? (Ottaa häntä käsistä.) Miksi olet itkenyt?

ELIINA: En tiedä. Omaa ikävääni itkin. On niin kolkkoa joskus.

ARTTURI: Ajattele kauniita asioita. (Levottomana.) Ukko puhui jotakin, että minun pitäisi lähteä. Tahtovat laittaa minut pois täältä. Oletko varma, ettei äitisi tästä mitään tiedä?

ELIINA: En tiedä. Hän sanoi —

ARTTURI: Mitä?

ELIINA: Kauppiaan sanoneen, että — olisi aika —

ARTTURI: Naittaa sinut. Niinkö?

ELIINA nyökäyttää päätään.

ARTTURI: Ja sinä itkit. (Valoisasti.) Lapsi. (Miettien, otsa hiukan rypyssä.) Miksi sitä itkit, eihän sinun silti tarvitse mennä?

ELIINA: Ei — (tuskallisemmin) Tulin vain ajatelleeksi, että kuitenkin pitäisi tehdä jotakin.

ARTTURI: Miksi? (Pitelee lujasti Eliinan käsiä.) Miksi?

ELIINA vaikenee.

ARTTURI: Sano Jumalan tähden, miten ovat asiat?

ELIINA painaa päänsä alas.

ARTTURI: Ovatko sillä kannalla, sano?

ELIINA: Ovat.

ARTTURI (ponnahtaa erilleen): Herra Jumala, mitä on tehtävä, johan minä pelkäsin. Mitä on nyt tehtävä?

ELIINA: En tiedä.

ARTTURI (kävelee edestakaisin): Voi tätä elämää.

ELIINA: Olen koettanut ajatella, vaan en voi, en voi auttaa asiaa, Artturi. Elä ole minulle vihainen siksi.

ARTTURI: Rakas lapsi (syleillen Eliinaa). Mitä sinä puhut! Vaan järkevästi pitää asiaa ajatella. Ei ole sinun eikä minun syyni tämä, Jumala sen tietää. Jos ne antaisivat meidät toisillemme — vaan ne eivät anna —

ELIINA: Noin, sinä olet pahoillasi.

ARTTURI: Mitä siitä. Kun vain tietäisin keinon miten selviytyä tästä. (Pyyhkii hikeä otsaltansa.)

ELIINA (hiljaa lohduttaen): Minä tiedän yhden.

ARTTURI: Minkä?

ELIINA: Kuolla.

ARTTURI (taistelee itkuissaan): Voi, sinä lapsi. Ei — ei —

ELIINA: Sitten tiedän minä toisen, vaan pahemman.

ARTTURI: Minkä?

ELIINA: Mennä jollekulle — niinkuin äitikin tahtoo.

ARTTURI: Kenelle?

ELIINA: Jollekulle, joka ottaa, eikä välitä, jos —. Eikä ajattele asioita niinkuin toiset — mennä Halliselle.

ARTTURI: Taasko hän on sinua pyytänyt? Ja sitäkö sinä nyt ehdotat? Minun tähteni sen tekisit, että minun rauhani säilyisi. Ei —

ELIINA: Niin, Artturi. Sinun tähtesi sen tekisin. Sinun tähtesi tekisin vaikka mitä. Ettei sinulle mitään ikävyyttä tapahtuisi, tekisin senkin, jos sinä sallit. Vaan ei sitten, jos sinä et salli etkä tahdo.

ARTTURI: Tahdo. Kuinka voisin sitä tahtoa? Ei, en voi. (Tuskissaan.) Ja kuitenkin on se ainoa keino, kun ajattelen. Vaan ei, en voi, (silmät ummessa) en voi sitä nähdä.

ELIINA painaa alakuloisena päänsä alas ja on vaiti.

ARTTURI: Eliina, minulla on ikävä olla (syleilee häntä). Miten elämä on ikävää ja kurjaa! Jos sinä minut jätät, ei minulla ole ketään, ei ketään koko maailmassa, ja minulla on niin vaikea olla.

Itkee, itkevät kuin lapset.

ELIINA: Lähde pois täältä, tee niinkuin tahtovat.

ARTTURI: En voi, ikävä on. Ei missään ole minulla hyvä olla.

ELIINA: Kun löydät jonkun — jonkun sitten.

ARTTURI: En koskaan.

HALLINEN (nuori työmies tulee sisään): Artturi-herraa kutsutaan. Siellä yksi kone reistaa.

Artturi lähtee, katsoo Eliinaan. Hallinen on lähtevinään perästä, vaan pysähtyy ovessa, kääntyy takaisin.

HALLINEN: Ei tahdo tavata teitä missään. Onko Eliina nyt ajatellut? Vaan ehkä kiusaan taas teitä?

ELIINA (hiljaa, raskaasti): Ette kiusaa. Vaan eihän minusta Halliselle ole.

HALLINEN: Miksi ei?

ELIINA: Ei vain ole.

HALLINEN: Jos olisikin toiselle lupa annettu?

ELIINA: Ei ole.

HALLINEN: Niin että jos vapaa on ja tahtoa on —

ELIINA: Vaan minä olen huono ihminen Halliselle. Olen pitänyt toisestakin.

HALLINEN: Et huono silti ole, Eliina. Sekö siinä vain olikin? Elä luule, että siihen kompastelen, jos jotakin väliä on sinulla ollut.

ELIINA: Kuinka te olette hyvä.

HALLINEN: Ei sinne päinkään. (Tarttuen Eliinan käsiin.) Ja saanko nyt katsoa niin, että omani tunnen?

ELIINA: Te syytätte minua sitten.

HALLINEN: En. Kaikilla on joskus omat haaveensa, ymmärränhän minä siksi. Eliina, saanko pitää sinut omanani?

ELIINA: Ei vielä. Kunhan selitän joskus.

HALLINEN: Elä anna enää kaukaa odottaa — kuule — (Vetää häntä luoksensa.)

ELIINA: Elkää — joku tulee — ah — kun säikähdin!

Ekbomska tulee sisään ja huomaa nuorten hämmästyksen, vaan ei ole näkevinään. Hallinen väistyy ja menee ulos.

EKBOMSKA: Mitä hän täällä teki?

ELIINA: Artturi-herraa haki.

EKBOMSKA: Vaan mitä hän kanssasi puheli? Kosiko sinua? Näinhän minä. Noo? Ja silloin sano sinä: jaa. Sanoitko sinä: jaa?

ELIINA: Elkää, äiti.

EKBOMSKA: Kaikkea muuta katuu, vaan ei nuorra naimistansa. Niin on ferskin maku elämällä silloin. (Menee, katsoo ovesta.) Tuossapa tuo Hallinen vasta menee — (Huutaa huitoen kädellään.) Ihminen, ihminen, te siellä. (Vilkuttaa Hallista sisään.)

ELIINA: Äiti, elkää.

Hallinen tulee sisään.

EKBOMSKA: Eliina kertoi minulle jo kaikki. Onneksi olkoon. (Kättelee ja taputtaa Hallista.) Niin olin hyvilläni. No, ei muuta kuin pusut päälle vain. Eliina — noo. (Työntää Eliinaa.) Noo, en katso. (Kääntyy pois.)

ELIINA: Elkää, äiti.

EKBOMSKA: Kaino on vielä. Ei pidä Hallisen sitä viaksi lukea. Ennen oli niin, että kuta kainompi, sen parempi. Nyt on aika toisenlainen.

HALLINEN: Eliina on minun mieleiseni.

EKBOMSKA: Sehän onkin pääasia, jos tyttö on mieleisenne. Ja jos saan luvan esittää itseni lähempään tuttavuuteen. Ole sinä sinä, Kalle, ja minä olen minä, Fiina-täti, faster, sanovat ruotsiksi, vaan minä suomea kaikin puolin enemmän suosin. Ja se, että sinä olet sosialisti, Kalle, on sinussa pahinta. Muuta pois uskoa.

HALLINEN: Ei ole muutettavissa.

EKBOMSKA: Olkoon, minun puolestani ihminen kuin ihminen, vaan kauppiaan puolesta —

HALLINEN: Enhän minä kauppiasta nai.

EKBOMSKA: Ha-ha-haa, oikein vastattu. Etpä tietenkään. Ja minun puolestani usko mitä uskot. Olen minä siksi vapaasukuinen, että minä tätä yleistä vapausaatetta enin hyväksyn. Etten minä muille härski, kun eivät muutkaan minulle härski. Ja se on sivistyksen kaunein perusta, että sopiutua ja ymmärtää kaikkea. Noo? Hee, tulehan iltasilla sitten, niin kihlajaisia juodaan.

HALLINEN: Ja jos toisi kihlat?

EKBOMSKA: Tuo ne vain, on varmempikin sitten.

ELIINA: Ei vielä, äiti.

HALLINEN: Antaa olla sitten.

EKBOMSKA: Rohkea rokan syöpi, kaino ei kaaliakaan. Vaan en pakottaa tahdo. Olen minä siksi vapaasukuinen. Vaan voi, ihan se ilosta sydäntäni kääntää, kun kaikkea tätä ajattelen.

HALLINEN: Pitää joutua, hyvästi.

EKBOMSKA: Hyvästi iltaan, hyvästi.

Hallinen menee.

EKBOMSKA: Noin se tyttö mennä suikahti kaupaksi kuin ei mitään. Vasta sitä naitu ihminen tietää ihminen olevansakin. Kokemus se oli, joka minulle opetti, että lainmukainen naiminen se on elämän ensi peruste. Sille pohjalle kun rakennat, mitäpä rakennat, hyvä tulee.

ELIINA (joka on syrjässä seisonut, väistynyt vähitellen ovelle, kuuntelee, sanoo hätääntyen): Äiti, maantieltä kuuluu kärryjen rätinää. (Menee.)

EKBOMSKA (kuuntelee, sitten mennen Jynkän kamarin ovelle vasemmalle): Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.

JYNKKÄ (tullen): Mitä! Sanoitko mitä?

EKBOMSKA: Maantieltä kuuluu kärryjen rätinää.

JYNKKÄ: Taidat kuulla kuulumattomia. (Kuulostaa.) Kun minä en mitään kuule. Vanhapa olet sinäkin jo, Viina. Kaikki tässä vanhetaan. (Istuutuu kiikkutuoliin.) Vaan ei nykypolvi jaksa enää sitä, mitä meidän on pitänyt. Tässä sitä on yhtenä kemmerretty, kemmerretty ja monet koetukset koettu. Eikä sinulla helpointa ole ollut. Ja noin pulski olet vielä ja aina nurkumaton. Ei ne nykyaikaiset naiset enää mitään jaksa.

EKBOMSKA: No nyt sitä kauppiasta, kun ihan kuin ennenkin.

Teresia tulee sisään. Hän on pitkä, solakka ja joustavan näköinen, alle kolmenkymmenen. Iho kalpea ja tukka väliväriä. Puettu rikkaasti.

TERESIA (rynnäten Jynkän luo, syleillen): Ukki, rakas ukki. Siinä se istuu entisellä paikallaan vielä, vanha pesäkarhu. Siinä yhä istuu, miksi et liiku pesästäsi.

JYNKKÄ (liikutettuna): Hautaan sitten, kun on vuoro.

TERESIA: Elä niin puhu. (Katsellen ympärilleen.) Miten hauskaa ja kodikasta ja turvallista on tässä vanhassa pesässä.

JYNKKÄ pyyhkii kädenselällä silmiään.

TERESIA (kuin yksin): Miten tätä kaikkea rakastan ja kaipaan — ja öillä uneksin usein — niin usein — — (Hän seisoo kuin muistellen jotakin ikävää, kääntyy sitten iloisesti Ekbomskaa tervehtimään.) Ja Ekbomska on yhtä nuori yhä, hauskaa taas nähdä. (Antaa päällysvaatteensa, jotka Ekbomska niiailtuaan vie mennessään)

TERESIA (istuutuu Jynkän viereen, ottaa häntä kädestä): Niin ovat vuodet menneet kuin uni vain.

JYNKKÄ: Niin, niin, aika rientää vain ja sivulle vanhat viskaa.

TERESIA: Sinä pysyt kuitenkin terveenä ja vankkana. Niin sitä pitää nuorille näyttää.

JYNKKÄ (ilostuen): Mitä minusta. Vaan sinäpä vasta itse kukoistus olet. Sopiipa miehesi olla tyytyväinen. Miehesi, mikä hän nyt taas olikaan — niin, Rankki. Miksi ei se Rankki itse tullut?

TERESIA (kevyesti): Se työ.

JYNKKÄ: Se työ. Kuuluihan hän jotakin aikaankin saaneen, oli sanomissa, jotakin tieteellistä.

TERESIA: Niin.

JYNKKÄ: Tieteet ne ovat tieteitä, sitä korkeampaa oppia. Ne eivät ole tavallista kuolevaista varten. — Noo, sittenhän teillä on hyvin kaikin puolin. Varoja vankasti? (Hän katsoo Teresiaan ja Teresia myöntää äänettömästi.) Varat, ne ovat maan tuki ja turva. Näes, ilman niitä mitä on elämä, mitä ihminen? Kuin tuulessa heiluva rihma.

TERESIA: Vaan onhan paljon sitäkin, jota varat eivät anna.

JYNKKÄ: On. Vaan köyhyys, se tuopi ensin toran perheeseen.

TERESIA: Köyhyyttä on vain niin monenlaista.

JYNKKÄ: Kärsitkö sinä, Teresia, minkäänlaista?

TERESIA: En minä.

JYNKKÄ: Sitä minäkin. Kun minulla oli vain tuo yksi poika — noo — en moiti sinulle isääsi — niin kiinnyin minä tähän nuoreen polveen. Te olitte kuin omia lapsiani, sekä sinä että veljesi. Teidän parastanne tahtoisin. (Peläten liikoja sanovansa.) Noo, ja kuulepa, mitä ajattelin. Ajattelin Artturinkin laittaa nyt sinne pääkaupunkiin. Mitäs sanot? Minulla on omat tarkoitukseni siinä. Hee —

TERESIA: Se on oikein. Onhan aika.

JYNKKÄ: Onhan aika. Vaan siitä toiste, siitä toiste. Sitten oikein rauhassa pakisemme.

TERESIA: Niin pakisemme. Mitenkäs tehdasasiat ovat?

JYNKKÄ: Kiitos kysymästä. Hyvin ovat. Paremmin vielä olisivat, ellei tämä nykyinen työkansa — (nousee ylös, ähkää) työkansa olisi —

TERESIA: Työkansakin on herännyt ja vaatimukset kasvaneet.

JYNKKÄ (kävelee): Niin näkyy kaikki kasvaneen. Ehkä olet sinäkin sen kasvamisen puolella?

TERESIA: En vastaan.

JYNKKÄ: Et vastaan? Vai et vastaan? Vaan minun, minun pitää olla vastaan. Jos en olisi vastaan, ei tätä kotia tässä olisi. — Vai et vastaan. — No niin. (Huutaa ovesta oikealle kiivaasti.) Eikö se aamiainen ala olla jo kohta valmis? Vai niin. Lähettäkää sana sitten tehtaalle tai konttooriin, että vieraita on tullut. (Katsoo toisesta ovesta.) Kas tohtori, huomenta, huomenta.

Tohtori Friman, kalpea, pitkänlainen mies, tulee sisään.

TOHTORI: En tiennyt, että on vieraita. Suokaa anteeksi. Tohtorinna on vihdoinkin tullut vanhaa kotiaan katsomaan.

Tervehtivät.

TERESIA: Vihdoinkinko?

TOHTORI: Vihdoinkin. Pitkien vuosien perästä.

TERESIA: Vuosi on lyhyt aika.

TOHTORI: Onnessa unohtaa ajan ja kaikki.

JYNKKÄ: Siinä tohtori on oikeassa. Onnessa unohtaa, unohtaapa kaikki.

TERESIA: Ei kaikkea koskaan unohtaa voine.

JYNKKÄ: Unohtaa ja kasvaa irti, irti näistä vanhoista, vanhasta kodista ja vanhoista tavoista.

TERESIA: Ei irti kodista. Vaan tavathan voivat muuttua kyllä.

TOHTORI: Aina ajan mukana.

JYNKKÄ: Ja etenkin kun tämä työväki ja kehitys rupeavat tunkeilemaan.

TERESIA: Ukki ei rakasta työväkeä eikä kehitystä.

JYNKKÄ: En sellaista ryntäilemistä.

TERESIA: Kuitenkin se on välttämätöntä ja pahalta tuntuvanakin joskus terveellistä.

JYNKKÄ: Lieneekö tuo?

TOHTORI: Verratkaamme vain entisiä ja nykyisiä aikoja.

JYNKKÄ (hilliten kiivastumistaan): Pahastipa, pahastipa taitaisi saada pettyä silloin.

Eevertti kurkistaa ovesta. Jynkkä katsoo muiden huomaamatta tuimasti häneen. Eevertti katoaa. Jynkkä vetää oven kiinni.

TERESIA (kuunnellen): Isä sieltä tulee, tunnen askeleista. (Nousee vastaan, taluttaa isää käsipuolesta.)

JYNKKÄ (tohtorille): Jospa me sillä aikaa tämän maallisen linnan varustuksia tarkastaisimme. (Huutaa ovesta.) Miina, tulepas vähän auttamaan.

Tohtori ja Jynkkä poistuvat, ja Miina, vanhanpuoleinen, laiha hieroja, jolla on niskaan solmittu huivi päässä ja ylöskäärityt hihat, kulkee varpaisillaan toisten huomaamatta huoneen läpi vasemmalle.

TERESIA: Rakas isä, (silittää hänen harmaita hiuksiaan) oma isä. Sellainen hiljainen isä. (Painaa päänsä isän olkapäätä vasten.)

IISAKKI (arkana): Että sinä tulit vihdoinkin.

TERESIA: Ikävä sinua on ollut.

IISAKKI (estellen): Ei —

TERESIA (arasti): Paljon enemmän kuin oman tyttösi ikävöinnit ansaitseisit.

IISAKKI: Ei, Teresia. Vaan kiitos sinulle hyvästä ajatuksestasi.

TERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan päällä.

IISAKKI: Minä toivon, että olisi — olisi koti kaikkialla, missä kuljet.

TERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt johtamaan. Että olet kiinni nyt tässä — elämässä. Isä, sinä et usko, minkä ilon minulle sillä tuotit.

IISAKKI (raskaasti, hiljaa): Vähänpä olen iloa sinulle tuottanut.

TERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.

IISAKKI (tuskallisempana): Teresia — aina vaadit sinä minut tilille. Vaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei olisi voinut muuttaa.

TERESIA: Ymmärrän sinua, isä. Elä luule, että — — (voimakkaasti) Rakastan sinua juuri sellaisenaan ja iloitsen kaikesta siitä ihanasta, tuskaa tuottavasta, jota minulle antanut olet.

Äänettömyys. Tohtori tulee vasemmalta, pysähtyy.

TOHTORI: Häiritsen varmaan?

IISAKKI (joka levottomana on siirtynyt oven suuhun): Ette mitenkään. Olin juuri lähtemässäkin. Jäi konttooriin asiamies. Tehkää hyvin, tohtori, istukaa. (Kumartaa hätäisesti, menee.)

TERESIA (istuutuu ja osoittaa viereistä tuolia): Kuinka isoisä oikein voipi?

TOHTORI: Heikko sydän, ja veren kalkkiutumaa — heikko hän on.

TERESIA: Niin, niin. Kuinka viihdytte nyt täällä, tohtori?

TOHTORI: Kiitos. Kuten ennenkin.

TERESIA: Kauan todellakin, kun olen teidät nähnyt.

TOHTORI: Kauemmin siitä vielä, kun minä teidät.

TERESIA: Kuinka niin?

TOHTORI: Aika kuluu onnessa nopeaan. Yksinäisyydessä vierivät hetket hitaasti.

TERESIA: Noo — onnessa? Eikö se ukki äsken niin sanonut? Hän on sen ajan lapsia, jolloin onni vielä eli.

TOHTORI: Eikö se enää eläisikään?

TERESIA: Oletteko nähnyt?

TOHTORI: Olen nähnyt sen vilahtavan editseni.

TERESIA (leikitellen): Ehkä ojentanut kättänne, vaan ette kiinni saanut?

Vanha koti

TOHTORI: En. Todellakaan en. Aina se on pujahtanut pakoon. Luvannut ja houkutellut.

Äänettömyys.

TOHTORI: Aavistin, että te täällä olisitte. Tahi ei, ajattelin juuri tullessani teitä. Ja kun kuljin tuota lehtikujaa — unohtuiko vuodet — tuntui kuin olisin teidät eilen nähnyt. Puut, nurmet ja kukat ovat minulle samat kuin viisi vuotta sitten. Niin unohtuu aika, kun mennyttä kuvittelee. Ja joskus tuntuu kuin se, jota kuvittelee, olisikin vain totta ja elämää, ja muu ei mitään.

TERESIA: Ja kuitenkin kuviteltu on vain kuviteltua.

TOHTORI: Vaan se elämämme arvon määrää.

TERESIA: Kun kaikki elämänarvot ovat samaa kuvittelua.

TOHTORI: Kaikkiko?

TERESIA: Kaikki.

TOHTORI: Niin ei aina tunnu. Tahi ehkä ei ole teille mikään syvästi kipeää tehnyt?

TERESIA: Moni seikka, uskokaa, moni erehdys.

Vaikenevat.

TOHTORI: Tarkoitan kiinteästi, pysyvästi kipeää.

TERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin. (Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään. Eikö se ole naurettavaa?

TOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä on. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi — rakastanut. Vaan mitä puhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan —

TERESIA: Ei mitään. Kuinka en olisi —?

TOHTORI: Mitä puhummekaan!

TERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut. Ettenkö ole "rakastanut?" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa onnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen, sillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti. Ja eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein todella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.

TOHTORI: Te leikitte sanoillanne.

TERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet! Vaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori nousee, kävelee levottomana.)

TERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä lasten seikkasista.

TOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista. Siitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.

Teresia naurahtaa kevyesti. Äänettömyys.

TOHTORI (pakotetusti): Te tiedätte sen kuitenkin, tiedätte, että, että (tahtomattaan ratkeaa hän sanomaan välittömästi) — kuinka olen kaivannut teitä. Jos te tietäisitte, kuinka —

TERESIA (seuraten tohtorin tuskaa, heijastaen sitä, myös puhkeaa sanomaan välittömästi): Ja jos te tietäisitte, kuinka kauan, (ummistaen silmänsä) kauan sitten kaipasin teitä kerran.

TOHTORI (tuskallisesti): Teresia!

Teresia painaa päänsä käsien varaan. Äänettömyys.

TOHTORI: Katkerata on ollut. Ei mitään sovitusta elämällä.

TERESIA: Elämä on huono lastensa holhooja.

TOHTORI: Miksi en tavannut teitä ennen? Miksi tapasin liian myöhään, kun jo toiselle menemään valmistauduitte?

TERESIA: Niin, miksi? Sattuma on sokea. Se tekee meistä naurettavia.

TOHTORI: Muistatteko, kun kävelimme ja puhelimme tuolla kujalla ennen? Siitä on kuitenkin jo kauan, kuin iäisyys. Se oli teidän hääaattoinanne, kun te toista tänne jo odotitte. Muistatteko ne illat? Niiden muisto voi sairaaksi tehdä.

TERESIA: Muistan.

TOHTORI: Siitä saakka ei koko maailmassa ole minulle muita ollut kuin te. Siitä saakka, nämä pitkät vuodet, olen sitä sairautta katkeruudetta kantanut.

TERESIA: Ja minä. Luuletteko, että helpommalla olen ollut? Ei kukaan voi aavistaa, minkä tappion tunsin kärsineeni.

TOHTORI: Miksi ette mitään sanonut?

TERESIA: Mitä olisin voinut sanoa? Enkä minä tiennyt vielä, kuinka oikein oli. Ja jos olisin tiennyt, enhän minä voinut aavistaa, että se tunto niin sitkeässä oli. Mitä tietää ihminen tunnoistaan? Ja jos tietää, luottaa voiko? Sitten jälestäpäin huomasin vasta, että ajatukseni tänne jäivät.

TOHTORI (tuskallisena): Kipeätä.

Äänettömyys.

TERESIA (kohoten ylös, hillityssä, salatussa riemussaan): Jos sanon sinulle totuuden. Sinua varten tänne tulin. Tiesin löytäväni täältä sitä, jota missään muualla ei ollut. Tiesin löytäväni rakkautta, tiesin löytäväni sinut, sinut, jota nämä vuodet olen kipeästi kaivannut.

Tohtori on kohonnut kalpeana ylös. Teresia seisoo äänetönnä, katkera, kärsinyt piirre ilmaantuu hänen suupieliinsä ja katoaa vähitellen. Kirkas hymy valaisee hänen kasvonsa. Hän kulkee ajatuksissaan ikkunan luo, vetää verhot syrjään, niin että auringonpaiste lankeaa hänen kasvoilleen. Tohtori tulee hänen luokseen, ottaa arasti hänen kätensä.

TERESIA: Katso, taivaan ikuinen valo kylvää siunaavia säteitään yli koko luonnon. Onnellinen ihminen, joka katoavan hetken ihanuutta nauttia saapi, nauttia autuuden kultaisista ikiunelmista. Vaan onni häipyy. Kuinka jaksaisimmekaan sen autuutta kauan kantaa?

TOHTORI (sairaasti): Niin kipeätä ajatella, kipeätä —

TERESIA (hiljaa, kuin anteeksi pyytäen): Ystäväni, niin on. Niin kipeätä — elämää ajatella.

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS

Lasiveranta, jonka takaseinän muodostavat köynnöskasveilla ja kukilla koristetut ikkunat. Verantakoristukseksi hakatut tuuheat koivut jakavat ikkunaseinän osastoihin. Oikealta taustalta kohoavat ulkoa portaat. Oikealla sivuseinällä on ovi kyökkiin. Vasemmalla kaksi ovea. Verantakalusto korkeaselkäisine korituoleineen. Ikkunoista näkyy puutarha, kauempana tehdas ja kesäinen järvimaisema. Valaistus aurinkoisen iltapäivän.

Teresia istuu vaaleassa kesäpuvussa hypistellen kukkaa. Kauempana ikkunasyvennyksessä seisoo tohtori Friman, ja tuijottaa vähäväliin ajatuksissaan Teresiaan.

TERESIA: Mitä ajattelet?

TOHTORI: Sinua.

TERESIA: Minkä tähden?

TOHTORI: Autuuteni tähden.

TERESIA (leikillään): Puhu hiljempaa, kohtalottaret suuttuvat, jos kuulevat.

TOHTORI: Pahemmin eivät kuitenkaan voi kohdella kuin jo ovat kohdelleet.

TERESIA: Jos paljon vaadimme, otetaan meiltä pois sekin vähä, mikä meillä on.

TOHTORI: Ne ovat sanoja vain.

TERESIA (jota puistattaa): Hui — kylmä.

TOHTORI: Mikä sinua värisytti?

TERESIA: En tiedä, syksyn tunto.

TOHTORI: Vaan sinähän olet kuin aurinko, joka lämpöä hehkut. Todellakin. Ja kuinka kaikki sinua rakastavat ja kaikilla on oikeus rakastaa.

TERESIA: Onko se niin synkkä asia mielestäsi?

TOHTORI: On.

TERESIA: Lapsi.

TOHTORI: Kerro minulle kotoasi.

TERESIA: Mitä sieltä? Sieltä ei ole mitään kerrottavaa. Siellä on ikävää ja harmaata. Illat pitkät ja sydän raskas. Niin, mitään muuta ei olekaan.

TOHTORI: Oletko onneton?

TERESIA (kevyesti): Miksi onneton? Ikävä ja yksitoikkoisuus ei ole sama kuin onnettomuus. Ei. Onneton en ole.

TOHTORI: Ja miehesi?

TERESIA: Mitä hänestä. Hän on kunnon mies. Olen häneen tavallaan tyytyväinen.

TOHTORI: Mitä sanot?

TERESIA (hymyillen): Mitä minun pitäisi sitten sanoa?

Äänettömyys.

TERESIA: Mitä ajattelit, kun otsasi yli kulki synkkä pilvi?

TOHTORI: Sinua. Miksi kiusaat?

TERESIA: Ymmärrä minua.

TOHTORI: Näenhän ymmärtämättäkin. Nainen rakastaa vain omaa rakkauttaan.

TERESIA: Niin se on. Rakastaa vain omaa rakkauttaan. Omia unelmiaan. Vaan puhukaamme liioittelematta. En ole enää nuori. Siinä se.

TOHTORI: Minulle pysyt sinä aina nuorena.

TERESIA: Siis vain ajatuksena. Vaan en itselleni. Olen vain ihminen.

TOHTORI: Ja julma.

TERESIA: Kuinka sinä olet vielä nuori ja malttamaton.

TOHTORI (kävellen): Elä sano niin —

TERESIA (seuraa hänen kulkuansa, vaipuu ajatuksiinsa, nousee ylös ja puhuu hellästi kuin lapselle): Lupaan ajatella — olla mieleisesi. Oletko siis tyytyväinen?

TOHTORI: Vien sinut kauas, täältä pois, niinhän?

TERESIA (ajatuksissaan): Niin, ehkä —

TOHTORI: Kiitän sinua. Kiitän ikuisesti lainehtivaa elämää, kun se minutkin loi ja sinun lähellesi saattoi.

TERESIA (katsoen kauas ajatuksissaan): Niin.

TOHTORI: Kasvosi ovat kuumeiset, vaan katseesi on kirkas. Sinä olet ihana.

TERESIA (nousten): Ei, tule, kävelkäämme tuonne. Ilta on viileä ja ranta on tyyni. Tule, menkäämme sinne hetkeksi, unohtakaamme oma itsemme.

Laskeutuvat portaita.

Ekbomska kurkistaa kohta kyökin ovesta ja katoaa heidän jälkeensä. Hän viittilöi kädellä ajatuksissaan. Sitten puhelee hän porraskaiteen yli Miinalle, joka on puutarhassa, vaan jota ei näy.

EKBOMSKA: Muuttunut on tuo tohtori. Herranen aika, sanon minä. Ennen ajattelin, että heistä pari olisi tullut. Vaan ei. Ihminen päättää, Jumala säätää. Miina, katsos nukkuuko tuo Eevertti tuossa puutarhapenkillä. He-hee — vai nukkuu. Aina huoletonna kuin taivaan lintu. Elä herätä, anna olla. Ha-haa. Eikö se nukkunutkaan, säikäyttipä sinua. Tulkaa vain. Tulkaa vain — ha-ha-haa.

Miina ja Eevertti tulevat käsikoukussa. Eevertti vie Miinan istumaan.

EEVERTTI: Kuin kesän hengetär liiteli tämä luokseni ja suikkasi suuta.

EKBOMSKA: Ha-ha-haa.

MIINA: He-he-hee.

EKBOMSKA: Vaan mitäs herrasväki sanoo, jos me tässä eklateeraamme?

EEVERTTI: Me eklateeraamme ja jubileeraamme — hei (viskaa hattuansa ilmaan).

EKBOMSKA: Eliinan kihlausta. Sillä, jos saan luvan ilmoittaa, on ristityttönne jo kihlattu miehelle.

MIINA: Kihlattu, ristityttöni kihlattu?

EKBOMSKA: Kihlattu Halliselle.

EEVERTTI: Sääli on. Lapsenko sinä naitat? Kuin kukka on hento vielä.

EKBOMSKA: Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.

Asettuvat istumaan.

EKBOMSKA (kyökin ovelta): Eliina, tuopas niitä viinipulloja joku tänne. Kummit täällä vain ovat. Tuohan, lapsi. (Toisille.) Ei tässä pitäisi liikettä ennen illallista olla. Ja omaa viiniähän se on. Kauppiaan itsensä antamaa.

EEVERTTI: Sinua rakastan.

EKBOMSKA: Aina sinä osaat sopivassa tilaisuudessa oikean sanan löytää.

EEVERTTI: Mitä tunsi mieleni, sanoiks' ei saa kieleni.

EKBOMSKA: Vaan on kuin kuorma olisi pois päältäni pudonnut, kun tyttö on turvattu.

MIINA: Hyvä mieskin sattui, paras koko tällä paikkakunnalla.

EKBOMSKA: Ja kymmenen peninkulman alalla.

MIINA: Vaan kauppias siitä elämän nostaa, kun sosialistille annat.

EKBOMSKA: Ptsit — ei hölyksi nosteta asiaa vielä, ennenkuin lakko on loppunut. Sitten julki kihlaus julaistaan.

Eliina tuo tarjottimen, jolla on pullo ja lasit. Eevertti kaataa.

EEVERTTI (kohottaen lasiaan): Toivotan sopuisaa sydäntä!

MIINA: Joka onkin toista kuin onni.

EKBOMSKA: Vaan koska tämä ilonpäivä koitti —. Eikös katsottaisi korteista nyt elämän juoksua eteenpäin?

MIINA: Katsotaanpa vain. (Kaivaa kortit poveltaan, sotkee. Toiset, paitsi Eliina, joka istuu syrjässä neuloen sukkaa, kurottavat katsomaan povausta.) — Katsos, häähuone hyppäsi ja mikä iloinen trahteeraus kiirehtii tässä mamma-rouvalle. Rahoja syliisi nostat, ai sen tuhannen seteleitä. — Vaan pois muuttavat tältä paikkakunnalta nuoret. Eivät kasva nämä ahot marjoja heitä varten, eivät kuku tämän puolen käet heidän kuherruksillensa. Pois menevät — ja katso, heidän teilleen lankeaa kyyneleitä, aamupäivän kyyneleitä, keveitä kuin aamukaste. Vaan mikä on tuo nuori poikanen, joka lemmenliittoa tarjoaisi? Kaunis se on kuin metsänhirvi. Vaan katso, senkin sydänajatus on synkkä. Katsokaa, mustaa, pelkkää mustaa. Ikävää tapahtuu sinulle, Eliina. Niin ikävää, ettet aavistaa voi. Ei, pois panen kortit. Ne eivät puhu totta, levottomiksi kävivät. Ah, suuta jo kuivaa. (Ryyppää lasistaan.)

EEVERTTI (hyvitellen): Jos ikävää tapahtuu, mitä siitä. Kuin palavin rukous on ihmisrinnan puhtaan tuskan tunto. Ja kenelle tapahtuu muuta kuin ikävää? Kuka voi kerskata saaneensa, mitä halasi? Vain houkkio ja sokea, joka mitään ei nähnyt ja jonka elämä suurinta jumalanpilkkaa oli.

Miina nyökäyttää päällään.

EKBOMSKA: Laulapas sinä, Miina, Eliinalle nyt jotakin.

MIINA: Mitä minä laulaisin? No kuulepas, miten ennen morsianta opasteltiin. (Laulaa kiehauttaa vanhaa morsiamen opastuslaulua.)

Hoi mutso, sisar hyväni, Elä anna armoasi, Heinäsistä hempeyttäsi, Rahasista rakkauttasi.

Sano:

'Ei nyt joua lempimähän Kesäisiltä kiirehiltä; Kala kultainen kutevi, Lohenkala karkeloivi.'

EKBOMSKA: Kaunista. Niin, niin, tässä samalla paikalla David-vainajan kanssa kihlat juotiin. Ai, Eliina, katsopas, ettei tuli hellasta putoa. Ja tuo se toinen pullo tullessasi.

Eliina menee.

EEVERTTI: Tässä kihlat juotiin. Ero vain, että kauppias itse oli puhemiehenä.

EKBOMSKA: Niin toki olikin.

EEVERTTI: Ja luvalla sanoen, kiire tuli, häät ja ristiäiset samassa kuussa.

EKBOMSKA: Niin. Tyttö syntyi, tottahan sen syntyä piti.

MIINA: Niinkuin Eevertinkin on kerran pitänyt.

EEVERTTI: Vaan kenen se oli, isän vai isän sijoillisen!

EKBOMSKA: He. Se kun leikittelee. Olipa lapsi vaikka itsensä kuvernöörin, ei Ekbomskan suusta se tieto ulos tulisi. On sitä toki siksi ihmisyyttä ja naisellisuutta.

MIINA: Ja kuntoa vielä tämän ajan naisissakin. Ja niin kauniisti kun Ekbomska usein sanoo, että moni asia ei puhuen parane.

Hallinen kohoaa portaita, paperikäärö kädessä.

EEVERTTI: Mitä nyt?

HALLINEN: Lakosta ilmoitan.

EEVERTTI: Sinä sitä liikut vain maailmanparannuspuuhissa. Vaan mikä on pahinta, on täällä. (Painaa rintaansa.) Mitenkäs sen ajattelit parantaa?

HALLINEN: Se paranee vähitellen, kun olot paranevat.

EEVERTTI: Jaksatko odottaa, kun et jaksa pienempien seikkojen parannusta odottaa?

HALLINEN: En jaksa.

EEVERTTI: Vaan piru se nauraa teille, ja Jumala on vanhoillinen. Ketä on sitten puolellanne?

HALLINEN: Ihmisyys.

EEVERTTI: Mikä suuruus!

HALLINEN: Ja oikeus.

EEVERTTI: Toinen suuruus! 'Suurin oikeus on suurin vääryys', sanotaan jossakin.

HALLINEN: Oikein sanottu sekin.

EKBOMSKA: Jos Hallisella on kauppiaalle asiaa, on hyvä ja menee sisään.

HALLINEN: Nämä ehdot olisi jätettävä vain. (Ojentaa paperit Ekbomskalle, joka ne ottaa.) Tänä iltana julistetaan lakko.

EKBOMSKA: Ikävyyttä vain laitatte.

MIINA: Ja paikkakunnan pahennukseksi muututte.

HALLINEN: Asia ei ole yksin meidän. Muidenkin maiden työväki pyrkii vapautumaan. (Katsoen Eliinaan, joka tulee kyökistä tuoden toisen pullon pöydälle.) Yhteisen hyvän vuoksi on uhrattava aikansa ja toimeentulonsa ja onnensa, jos siitä on kysymys.

EKBOMSKA: Voittaakseen.

HALLINEN: Niin, voittaakseen elämisen ja kehityksen mahdollisuudet tuleville.

ELIINA: Vaan kun pahalla ja väkivallalla tahtovat —

HALLINEN: Olosuhteet pakottavat. Eikä pahuutta aina hyvyydellä saa voitetuksi. Eikä oikeudellakaan. Olemmehan nähneet kurjuutta. Mitä se oikeudesta tietää ja mitä se oikeudesta kertoo! Vaan yläpuolella oikeuden on ihmisyys, ikuisesti taisteleva ja oikeuksiansa etsivä. Kuin nälkäinen ja kahlehdittu eläin kohottaa se päätään, ja sen tuskanhuuto kajahtaa yli maanpiirin.

EKBOMSKA: Ei, ei ole hyväksi tällaiset sanat.

HALLINEN: Lakkorahasto on pieni ja lähden täältä kaupunkiin tovereilta apua saamaan. Eliina, tule minun omakseni. Ehkä puutettakin kärsimään. Se meidät yhteen vihkiköön!

EKBOMSKA: Mitä! Eikö vihitettäisi?

HALLINEN: Eikö ole meidän oma asiamme, milloin toisiimme suostumme? Mitä sillä asialla on papin kanssa tekemistä?

EKBOMSKA: Ei, sanon minä. Kihlaus on sillä purettu. Etkös häpeä, kunniallisille ihmisille mokomaa sanoa. Häpeä, sanon minä. Kaikkien kanssa sitä tekemisiin sattuukin. Luulin teitä ihmisiksi, koiria olette.

HALLINEN: Annamme anteeksi erehdyksenne. Joskus keskustelemme järkevämmin.

EKBOMSKA: Et minun kanssani. Etkä tyttöäni saa, et eläissäni.

HALLINEN: Hyvästi, Eliina. (Antaa kättä.) Matkustan, vaan tulen takaisin.

Menee.

EKBOMSKA: Mitä sinä itket, Eliina? Häpeätä tuo onkin. Kaikkea sitä pitää kuulla. Että vihkimättä. Onko Eevertti kummempaa kuullut?

EEVERTTI: Olen kummempaa nähnytkin.

EKBOMSKA: Ettäkö vihkimättä?

EEVERTTI: Niin.

EKBOMSKA: Vaan ettäkö julkisesti? Ei. Vihittiin minutkin ennen, ja niin on koko ihmispolvi vihitty aina Aatamista tänne asti. Eihän sitten koira koiran hännälle astu. Vaan olkoon. Ei sanaakaan tästä enää. Eliina, elä itke, kyllä minä sinulle toisen löydän. Kaikkiakin.

Menee papereineen oikealle. Eevertti työntää täyden pullon housuntaskuunsa, ottaa toisenkin ja menee. Eliina pyyhkii silmiään ja kerää laseja.

MIINA: Mitä sinä oikein itket?

ELIINA: Enhän minä itke.

MIINA: Sitäkö, kun kihlaus raukesi? Kuule, sanon sinulle, et sitä itke. Sinun asiasi eivät ole oikein, Eliina. Kyllä vanhan silmä näkee.

Eliina ei vastaa.

MIINA: En pahalla kysy. Onko niin, sano?

ELIINA: On. (Hän painaa päänsä alas.)

MIINA: Voi sinua! Vaan minkä sille taitaa. Hallisenko se on?

Eliina vaikenee tuskallisena.

MIINA: En pahalla kysy. Hyvää tarkoitan. Sano, senkö se on?

ELIINA: Ei.

MIINA: Enkö jo arvannut! Kuka se oli?

ELIINA: Antakaa minun olla. Olen niin onneton.

MIINA: Tyhjästä olla onneton. Niinkuin se ansaitseisi. Ja kiittämätöntä se on Jumalaakin kohtaan olla onneton. Ihmisasioita ne ovat kaikki ja järjestää kaikki voi. Kyllä kummi auttaa. Niin, (kuiskaa) ei suinkaan se Artturi-herra ollut?

Eliina painaa päänsä alas.

MIINA: Sano ei, niin minä uskon.

Eliina vaikenee vaivautuneena ja kalpeana.

MIINA: Lapseni, luuletko, ettei maailma ole murhetta täynnä? Se on murhetta täynnä. Ei maailmassa ole niin onnellista kuin näyttää. Jokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu. Vaan toisia on aina onnettomampia vielä. Vaan mistään ei tiedetä, kun lapsellinen ja nuori on ihmisajatus vielä. Elä pelkää, kyllä kummi auttaa.

ELIINA: Ette te voi.

MIINA: Pitää voida. Lapset, ette te tienneet —

Eliina on vaiti.

MIINA: Elä pelkää, en pahaa tahdo. Elä sano vain äidillesi tästä. Elä kenellekään, niin on asia autettavissa. Sillä tässä on se paikka, jossa ihmisen velvollisuus on Luojan töitä noin niinkuin vähän korjailla. Niin, lapsukainen, koeta olla iloisempi hiukan ja kunnialla kuormasi kantaa.

Eevertti ja Iisakki tulevat juovuksissa käsikoukussa oikealta.

MIINA: Ai, elkää tulko. Kauppias tuntuu olevan jalkeilla.

Eliina menee pelästyneenä pois.

IISAKKI (juopuneen tavoin): Antakaa minun olla. Missä on minun tyttäreni, Teresia, minun iloni?

MIINA: Ukko on vihainen, kuulkaa. Siellä se tepastaa kuin ärsytetty peto, kun lakot ja kaikki sattui.

EEVERTTI (laulaen): "Edistys, valistus."

Miina koettaa houkutella Iisakkia pois, Iisakki vastustelee ja Teresia, kuultuaan ääniä, tulee puutarhasta isäänsä asettamaan.

TERESIA (ei ole huomaavinaan isän tilaa): Isän ääntä kuulin.

IISAKKI: Kuulitko, lapseni? Katsos, taas olen minä näin. Anna minulle anteeksi, Teresia, tämä lepo, tämä ilo.

TERESIA: Ei mitään, isä.

IISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä ketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.

EEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän voimamme on meidän heikkoudessamme.

IISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun isäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä elämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko tähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä syvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole oikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.

TERESIA: Ei, isä.

EEVERTTI: Poikani.

MIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna. Tuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa? (Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)

IISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti. Emmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin ne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme paljastaneet?

EEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät, miten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et kuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä puhtaana, poikani.

TERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi): Isä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me molemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.

IISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun paikkani ei ole sinun vierelläsi.

TERESIA: On, isä.

IISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä itket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi pitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi pitänyt olla toinen —

Iisakki tarttuu Eevertin käteen, menevät hoippuen pois.

Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.

TOHTORI: Odotin sinua iäisyyden. — Mitä, itketkö sinä, armas?

Teresia nyyhkyttää.

TOHTORI: Miksi? Mitä on tapahtunut? Kuka on pahoittanut mieltäsi? Minäkö, minä olen tielläsi ehkä? Minä lähden. Eikö? Kas niin. Nyt olet sinä iloisempi, sinä hymyilet, armas. Ja miten hymyilet, sinä saatat minut itkemään. Ja sinun kyyneleesi — (Ottaa hellästi Teresian pään käsiensä väliin, suutelee kyyneleet hänen kasvoiltansa.)

TERESIA (katsoen ulos avonaisesta verannan ikkunasta, saavuttaa viileän rauhan, viitaten ilta-aurinkoiselle taivaalle): Kauas lentäisi ajatus, kauas. — Mitä on tämä ihminen täällä? — Tuolla on loputon avaruus ja avaruuksien kauneus.

TOHTORI: Ja täällä samaa avaruutta ja samaa kauneutta. Minulle rakkaampaa vain ja läheisempää.

Teresia pudistaa päätään. Äänettömyys.

TOHTORI: Sinun olentosi saattaa minut hulluksi. Sinun liikkeesi, sinun sanasi, sinun äänettömyytesi ennen kaikkea. (Tarttuu rajusti Teresian käteen, vetää hänet luoksensa.)

TERESIA: Ei, ystäväni, ei saa.

TOHTORI: Miksi? Miksi? En voi —

JYNKKÄ (tulee samassa sisään vasemmalta Hallisen jättämät paperit kädessään. Nähtyään nuoret jää hän seisomaan kuin kivettyneenä): Teresia! (Hänen äänensä jylisee.) Teresia!

Teresia ja tohtori eroavat. Tohtori painaa päänsä alas, vaan Teresia katsoo lujana ja tyynenä kumpaakin. Heikko hymy kierii hänen suupielissään, kun hän näkee tohtorin hämmästyksen ja heikkouden.

JYNKKÄ (viittaa kädellään, kun tohtori koettaa sanoa jotakin, ja painaa toisella kädellä sydäntään): Ei mitään, ei mitään. Alan ymmärtää.

TERESIA: Ukki —

JYNKKÄ: Alan ymmärtää tätä uutta aikaa, tätä vapautta, tätä mätää, jota joka puolelta löyhkää.

TERESIA: Minä pyydän, väärin käsitätte, ukki —

JYNKKÄ: Ei mitään pyytämistä. Tokko tuota tiedät, miksi tätä pahetta ennen sanottiin, tätä uuden ajan rutsaa ja löyhkää?

TERESIA (levollisesti): Ettei se ole yksin uuden ajan, sen sinä itsestäsi tiedät. Ja ettei se kohdaltani ole pahetta, sen minä tiedän, ja se riittää.

JYNKKÄ: Uskallatko sinä —

TERESIA: Uskallan.

JYNKKÄ: Silmieni edessä siinä seista?

TERESIA: Miksi en? Tunnemmehan me toisemme, niinkuin kaksi eri ihmistä voi toisensa tuntea. Puhukaamme suoraan kerran. Syvällä on valhe meissä, kun itsessämme emme mitään näe, vaan toisissamme kaikki paheet.

JYNKKÄ: Valhe — minussa?

TERESIA: Sinussakin. Niin kauan kuin muistan, on sinulla peitettävää ollut. Valheelle olet kaikki rakentanut.

JYNKKÄ: Pois minun talostani!

TERESIA: Tämä on isäni koti.

JYNKKÄ: Maantie on hänen kotinsa.

TERESIA: Kun olet hänestä kiertolaisen tehnyt ja kodin ryöstänyt. Pakottanut hänet palvelukseesi, kun hänen opintonsa olivat kesken. Että hänen elämästään olisi sinulle hyötyä. Pakottanut hänet naimisiin talonpojan tyttären kanssa, että rahoja pesään ja omiin yrityksiisi sait. Hän on ollut heikko ja totellut. Ei sinulla silti ollut oikeutta tehdä sitä. Vaan sinä et ajatellut. Sinä et ajatellut kuin itseäsi ja toisen täytyi unohtaa itsensä ja anteeksipyytää omaa olemistansa. Sinä olet ryöstänyt hänen elämänilonsa ja elämisen oikeutuksen tunnon. Ja onko kukaan sinua siitä vielä edesvastuuseen vetänyt?

JYNKKÄ: Vaikene!

TERESIA: Onko kukaan sinua edesvastuuseen vetänyt siitäkään, miten sinä työväkeäsi olet kiristänyt tänne saakka? Nyt ovat nousseet sinua vastaan. Hyvä. Lyyhistyköön se rakennus, jonka perustukset horjuvat ovat.

JYNKKÄ: Vaikene, portto!

TERESIA: En. En ole koskaan ennen kysynyt, montako vaimoa ja montako lasta sinulla on ollut.

TOHTORI: Teresia!

TERESIA: Ja miksi sinä lapsiasi, kuten Eliinaa, palvelijan asemassa pidät, kun talon perijöitä ovat? Vai eikö sillä vanhalla, hyvällä polvella rehellisyyttä eikä kunniantuntoa sen syvemmältä ollutkaan?

JYNKKÄ: Kirottu valheinesi!

TERESIA: Kirottu on tämä sukupolvi, tiedän sen, kun se valheen alla sikisi ja teidän valheistanne ravintonsa imi.

JYNKKÄ: En tee elämästäni tiliä sinulle.

TERESIA: Et minulle. Teet kohta tilisi kuoleman kanssa. Ja minä kunnioitan sinua, jos silloin edes huomaat, että olet vain — erehtyvä ihminen.

JYNKKÄ: Osaan kuolla kunniattasikin. (Ratketen heikoksi, katkerana.) Anna vain kasvaa ruohon haudalleni ja peittää valheen jäljet. Poissa tuo lienee silloin paha maailmasta, poissa, poissa. (Nyyhkyttää itkemättä kuten voimaton vanhus ja menee vaivalloisesti huoneeseensa.)

TOHTORI: Ymmärtäkäämme vanhoja.

TERESIA: Ja myöskin heikkoja.

TOHTORI: Anteeksiantamattomuus on julmuutta.

TERESIA: Suoruus on aina julmuutta.

TOHTORI: Ei kukaan vaadi sinulta sitä suoruutta.

TERESIA: Oikeudentuntoni vaatii, oma sydämeni ja rauhani vaativat. Tahi en tiedä — Vaan olkoot sanat vääriäkin, ja vääriä ne aina ovat, on sitten irti jostakin painavasta taakasta, tukahduttavasta läheisyydestä. On polttava tarve saada joskus olla yksin. Ajatella ilman vihaa ja rakkautta, unohtaa ihmiset — kohota ajatuksen saavuttamattomaan yksinäisyyteen. Ja siihen tarvitaan vääriä sanoja.

TOHTORI: Kuinka sinä puhut, Teresia, revit sydäntäni? Näinhän särkyy kaikki. Saavuttamattomaan yksinäisyyteen, sanot. Emme erillämme, vaan yhdessä saavutamme jotakin. Koossa pysyen kaikki.

TERESIA: Ja näännyttäen toinen toisemme kuoliaiksi. Minä huomaan, ettet ymmärrä minua, sinä hyvä sydän. Kuilu on välillämme. Sinä tuskin tuntisitkaan oikeutustasi, tuskin uskaltaisitkaan ottaa muuta kuin salaa sitä, mitä sinulle voisi kuulua.

TOHTORI: Myöskin kun laki oikeutuksen antaa?

TERESIA: Laki on toinen, ankarampi tunnossansa sillä, joka ihmisyyden velvoituksen tuntee.

TOHTORI: Vahvistamaton laki.

TERESIA: Voimakas ei kaipaa toisten vahvistusta. Se vahvistaa lait itse itsellensä. Vaan näinkö puhelemme, me vennonvieraat? Olisi ihme ollutkin, jos ihminen ihmistä lähellä olisi seisonut ja ymmärtänyt toinen toistansa.

TOHTORI: Käsität minut väärin. Olet muuttunut toiseksi ja käsität minut väärin.

TERESIA: Sitähän sanon, että aina toisiamme väärin käsitämme. Olen sen tiennyt. Yksin, yksin on ihminen ja yksin oltava. Olisin sen vain jaksanut uskoa, jaksanut uskoa sitä tuntoa, jota povessani kannoin: elämän pohjattoman tyhjyyden ja kieltäymisen välttämättömyyden.

TOHTORI: Kuinka raskasta — raskasta tämä elämä. Vaan olette väsynyt. Velvollisuuteni on jättää teidät. Ja kuitenkin —

TERESIA: Ja kuitenkin on se teistäkin vapauttava. Niinhän? Hyvästi, ystäväni.

Tohtori menee. Teresia tuntee itsensä vapautuneeksi. Hän silmäilee tyynenä maisemaa, kulkee hitaasti, ajatuksissaan vasemmalle.

Kohta kohoaa Artturi kaideportaita puutarhasta.

ARTTURI: Tiedätkö, mikä ukille on tullut? Hän kävelee kiivaasti huoneessaan ja valittaa.

TERESIA: Lähden täältä jo tänään.

ARTTURI: Miksi?

TERESIA: Emme voi sopia isoisän kanssa.

ARTTURI: Mitä hänestä, hän kiivastelee ja riitelee aina.

TERESIA: Hän on vanha ja sairas, olkaa varovaisia, hän ei siedä enää vastustusta. Parasta, että sinäkin lähdet pois, niinkuin hän toivoi.

ARTTURI: Minä en lähde nyt. Mikä oikeus hänellä on pakottaa?

TERESIA: Parastasihan hän tahtoo.

ARTTURI: Vaan hän ei ymmärrä nyt minun parastani.

TERESIA: Minä pyydän, ole varovainen.

ARTTURI: Ah tuota samaa aina.

ELIINA (tullen sisään vasemmalta): Kauppias kysyi, olisiko tohtorinnalla aikaa käydä vielä hänen luonansa. Hän taitaa olla sairas.

Teresia menee vasemmalle.

ARTTURI: Eliina, tule, minulla on asiaa. Minun täytyy puhua kanssasi. (Ottaen häntä kädestä.) Olen ajatellut — ja minulle on selvinnyt nyt moni seikka. En lähde täältä, en voi, en voi elää sinutta. Sinun täytyy tulla omakseni, vaikka kuolema tulisi. En välitä muusta. En osaa enää ajatella muuta kuin sinua.

ELIINA: Elä katsele — elä katsele minua niin —

ARTTURI: Minä katselen, katselen sinua aina. Sinä olet omani. Ei kukaan muu. Sinä olet ikuisesti omani. Anna anteeksi heikkouteni. Olen ollut kuin sairas ja sekaisin. Vaan nyt on selvinnyt minulle elämäni arvoitus.

ELIINA: Artturi, jätä minut. Onnettomuus vaanii meitä. Ukko on liikkeellä siellä. Kuule — tulee tänne —

ARTTURI: Tahdon sanoa hänelle kaikki. Tahdon sanoa, mitä olen nyt ajatellut ja päättänyt. Ellei hän suostu, jätän kodin. Lähdemme yhdessä kauas, Eliina. Jos tämä sukupolvi on heikko, kasvakoon jäljestä toinen, joka tietää, mitä tahtoo, joka uskaltaa katkoa ne kahleet, jotka sen tahdon ja terveen elämänvoiman tukahduttavat, uskaltaa kerran nousta meitä vastaan ja kulkea omia teitänsä.

JYNKKÄ (tulee laahustaen huoneestaan. Puhuu vaivalloisesti): Artturi. Tahdon puhella kanssasi. Eliina — (viittaa, että Eliina poistuisi).

ARTTURI: Jää, Eliina.

JYNKKÄ: On tullut seikkoja, että Teresian täytyy lähteä jo huomenna.

ARTTURI: Minä kuulin.

JYNKKÄ: Kotoiset seikkansa pakottavat hänen lähtemään. Olen päättänyt nyt, huolimatta lakkoseikoista, jotka ilman sinuakin selviävät, päättänyt kysyä.

ARTTURI: Kysyä?

JYNKKÄ: Sanoa, että sinun on samalla lähdettävä täältä, niinkuin puhe oli, että tässä selviämään pääsisi —

ARTTURI: En voi lähteä.

JYNKKÄ: Et voi? Sinun on voitava. (Lauhasti.) Katsopas, lapseni, kun sinulle selitän. Minun elämässäni, tuota, on ollut vikoja — vikoja monia. Minä tuota, huoneeni ikäänkuin hiedalle rakensin. Se, jonka aviokseni otin, ei ollut varoja vailla. Mutta hän oli toista säätyä. Ja sitä on pitänyt sietää täällä sitä sivistystä (rypistäen silmäkulmiaan) kaikenmuotoisena. Sitä et saanut mieleiseksesi puhdistaa, et kyllin kiinteäksi rakentaa tätä kotia. Täällä ovat päässeet rehoittamaan kaikenlaiset rikkaruohot, täällä ovat päässeet puhaltamaan kaiken maailman tuulet. (Kuin itsekseen.) Tyhjään haihtuvat sinun töittesi jäljet — (katkerasti) ja sinun elämäsi. (Vaikenee.) Ja kun se parhain on ollut, on se tuska ja vaiva ollut. (Vaikenee.) Sinulle elköön käykö niin, lapsi. Lähde sinä täältä ja valitse vertaisesi.

ARTTURI: En voi lähteä.

JYNKKÄ (kiivaammin): Et voi?

ARTTURI: En. Tahi jos minä lähden, jos pakotat, en enää tule tänne. Sinä syytät aina voimattomuudesta. Ja sinä käytät kovinta pakkoa — niinkuin isänkin suhteen olet käyttänyt. Vaan nyt tahdon minä astua omia teitäni. Tiedän, ettet sinä sitä salli. Vaan minä tahdon kuitenkin. Minä olen aikoja sitten tehnyt jo valintani (tarttuu Eliinan käteen). Eliina on minun vaimoni Jumalan edessä, minä tahdon, että hän on sitä ihmistenkin edessä.

JYNKKÄ (katsoo heitä kauhistuneena. Hän koettaa nostaa kättänsä, saa vaivoin sanotuksi): Sinun vaimosi — lapseni, lapseni — Mikä kirous painaa meitä? (Vaipuu tuolille.)

ARTTURI: Valheen kirous. Vaan se ei paina tulevia, ei meidän lastamme, joka syntyy kohta.

JYNKKÄ (voihkaisten kuin satutettuna, syyllisenä): Minä, — minä, mitä olen tehnyt — ah, aah — (painaa sydäntään ja vaipuu kuolleena paikoilleen).

ELIINA: Kauppias kuolee. Voi, miksi sanoit sen hänelle?

ARTTURI (painuu isoisän eteen): Ukki, ukki, rakas ukki — ei kuule. (Eliinalle.) Hae tohtoria! (Eliina menee.)

ARTTURI (tuskissaan): Mitä minä olen tehnyt? Mitä olen minä tehnyt, minä onneton, mitä olen tehnyt?

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

Kyökkikamari. Oikealla seinällä vanha, aukivedettävä sohva, perempänä ovi, nurkassa uuni. Peräseinällä uunin vieressä ovi, vasemmassa nurkassa Eliinan sänky uutimineen. Vasemmalla seinällä piironki. Vieressä pieniruutuinen ikkuna, jonka edessä on yksinäinen verenpisara. Keskellä lattiaa suuri, pyöreä pöytä ja sen ympärillä vanhoja, erilaisia tuoleja. Pöydällä juomatavaroita. Muuten raskaan ja painostavan näköistä.

Iisakki nukkuu sohvalla. Miina ja Eevertti tanssivat ja laulavat:

"Koska meillä on nyt joulu, Ilo armas lapsien."

Siirtyen toiseen lauluun pyörähtelevät ja laulavat:

"Ole sinä vaan Minun armahan, Sinua minä rakastan."

EEVERTTI:

"Gaudeamus igitur, Juvenes dum sumus."

MIINA: Miten ihmeesti se ilo elähdyttää, kuin aurinko kevätkaritsaa.

EEVERTTI: Vaan pientä on ilo yksin, pientä. Vapaus se on toista. Ja suurin vapaus on mikä, Miina? On elämisen vapaus. Kun et olekaan kuollutta ainetta. Vaan lämmintä, sykkivää verta. Kun uneksit — Ja miten uneksit?

MIINA: Ja rakastat. Nuorena etenkin. Nuori olin ennen minäkin (laulaa).

"Moni katsoi muotohoni, Iski silmät varteheni. Vilmui katse viiden, kuuden, Seuroi seitsemän sydämet."

Niin se oli. Toinen oli ihminen silloin, toinen.

EEVERTTI: Toinen. Kuori kuluu. Vaan sielu, Miina, syntymästä on sama.

MIINA: Ihminen on kuin tuo kukka. Se kukoistaa ja vihannoi vain kerran,

EEVERTTI: Kuin kukka on ihminen. Vaan pian se lakastuu ja maaksi maatuu. Siinä kaikki. Siinä koko elämän palkka.

MIINA: Siinä. Vaan olkoon. Huvittavaa kuitenkin.

EEVERTTI: Huvittavaa aikanansa.

MIINA: Huvittavaa he-he-hee.

EEVERTTI: Huvittavaa ha-ha-haa.

MIINA: Vaan kuule, kauppiaan vasen silmä jäi auki. Se toista perässään kutsuu. Kuolee joku.

EEVERTTI: Ole vaiti.

IISAKKI (nousten): Kuka kuolee?

MIINA: Kuka kuolisi. Kuolee kuoleva, elää elävä. Mistä unta näitte?

IISAKKI: Nukuinkos minä?

MIINA: Koko illan kuin tukki.

IISAKKI: Mikä päivä nyt on?

EEVERTTI: Nyt on ensimmäinen päivä.

MIINA: Toinen päivä.

IISAKKI: Mistä?

EEVERTTI: Siitä kun tulit täysi-ikäiseksi, poikani, ja holhoojasi pudisti maan tomut jaloistansa Miinan avulla.

IISAKKI (turruksissa, välinpitämättömästi): Niin, minä unohdin sen. Se se olikin. Minä kun ajattelin tuossa juuri, että mitä on äskettäin tapahtunut, jotakin uutta, vai näinkö unta. Ja muistelin, muistelin, enkä voinut muistaa. Vaan sehän se olikin.

MIINA: Ja tehdas seisoo. Artturi-herra ei kuulu ryhtyvän neuvotteluihin. Isän asia on, sanoo. Vaan kuuluikin tyytymättömyyttä Hallista kohtaan olevan. Kyllä ne siitä tulevat työhön pyrkimään.

IISAKKI: Nyt muistan. Jahaa — (väsyneesti). Niin se oli. Ei kannata ajatella. Mitätöntä.

Ryhmittyvät pöydän ympärille.

MIINA: Ja Eliinan kihlaus purkautui. Olisi vihkimättä vienyt. Ajatelkaas —

EEVERTTI: Välikö tällä? Muoto kuin muoto.

IISAKKI: Monella kaikki kaikessa, veli.

EEVERTTI: Raukkapa olit, ihminen, jos muotojen varassa pystyssä pysyit.

IISAKKI: Niin pysyit. Vaan miksi halveksia ihmistä sentähden? Katsele sellaisenaan. Jos et jaksa, ota värilasit, joiden läpi katsot, sinä kun muutenkin värejä rakastat. (Osoittaa Eevertin punaisia kenkiä.)

EEVERTTI: He-he. Ainakaan en lähde etsimään totuutta niinkuin sinä paljain jaloin ihmisten taivaltamilta teiltä, verille jalat käyvät, vaan vedänpä näin paksupohjaiset suojukset jalkaan, sillä totuuden tiet ovat likaiset, liejuiset ja pettäväiset.

IISAKKI. Ja sinä puhdas pulmunen. Kysys maan matkailijoilta muiltakin, mitä olet!

EEVERTTI: Kuule, annan anteeksi, he, ota. Sillä näes, en päätä, niinkuin matkailijat monet, sitä, mikä sinä olet, sen mukaan, mitä minusta luulet. Enkä sen mukaan, miltä minusta näytät. Sillä sinä näytät minusta aina siltä, mitä minusta luulet: lurjukselta. Vaan sanon sydämelleni: tutki tarkempaan vielä, eikö hän kuitenkin ole ihminen, eikö kuulla ihmismerkit jo kuonan alta? Kuultaa, sanoo sydän. Hyvä. Hän on minun sukuani silloin. Ja niin on koko maailma minun pieni kotipihani.

MIINA: Niinpä on, niinpä on.

IISAKKI: Vaan ei minun. Koska, tuota, käypäläinen olen, vieras — ja kotia kohti kuljen.

EEVERTTI (nostaen lasiaan): Vaan terve sinä, joka lämmin vielä olet!

IISAKKI: Terve sinä, joka jäähtynyt jo olet.

EEVERTTI: Terve, luonnon ihanin kaunistus: lämmin, sykkivä ihmisruumis ja värähtävä ihmissielu!

IISAKKI: Terve sen kaunistuksen tumma ja kylmä kivipohja: eloton, kivettynyt luonto!

Ekbomska tulee sisään.

EKBOMSKA (käsiään yhteen lyöden): Täällä sitä vain juhlitaan ja ruumis on talossa.

IISAKKI: Tulkaa, istukaa! Ei suinkaan ruumis sitä pahakseen pane, että elävät elävät ja häntä muistelevat.

EEVERTTI: Ja ilolla ajattelevat.

EKBOMSKA: Jo tuota olenkin itkenyt ja surrut.

EEVERTTI: Silloinpa pieni unohduksen pisara hyvää tekee. (Hakee lasin, johon kaataa Ekbomskalle.)

MIINA: Ja olisiko kauppiaan Ekbomskan mielestä pitänyt yli ikänsä elää? Eikö korkeimmassa paikassa ole säädetty näin, ja eikö itsekullekin ole parempi näin, että väljemmille tiloille muuttamaan pääsee?

IISAKKI: Totta on sekin, että hän oli isäni. Vaan minkäs minä taidan, että hän, minun isäni, kuoli. Hän kuoli, vaikka hän oli isäni, eipä siltä, ja minä poika elän, vaikka olen vain poika, eipä siltä. Vaan niinhän useimmin käy, että poika on nuorempi ja jälemmä jää, niin ettei sille mitään taida.

EEVERTTI: Ja luonnon järjestykseksi sitä sanovat.

IISAKKI: Niin. Ja se on hyvä. Ja oikeus siinä vain tapahtuu. Sillä kuolema on lepoa ja vieläkin ihanampaa. Mitä sinä olit ennen syntymääsi? Nichts, ei mitään. Ja oli hyvä olla. Minä sinä olet kuoltuasi? Samaa kuin ennen syntymääsi: Nichts, ei mitään. Ja on hyvä olla.

EKBOMSKA: Vähätpähän muusta, kunhan autuutta saisi. Kovin olisi kurjaa ikuinen kadotus.

MIINA: Ei ole meidän asiamme pohtia näitä kysymyksiä. Vaan suorittakoot he keskenään asiansa siellä taivaan portilla, jonne kuolevan katse ei ulotu. Ja luottakaamme me ikuisien tuomiokirjojen järkähtämättömiin ja kiveen kirjoitettuihin lakipykäliin. Vaan nämä asiat täällä olkoot meidän asioitamme. Missäs menee kyökin puolella hautajaisvalmistukset, Ekbomska?

EKBOMSKA: Luojan kiitos, hyvällä alulla ollaan. Ehkä siitä selviää tavallisella kunnialla vielä. Vaan niin tuo suru päähän pakkaa, että on kuin sekaisin.

Miina nousee, tunnustelee Ekbomskan päätä ja alkaa sitä hieroa.

MIINA: Antakaahan, kun minä hieron surut alemma. Tässä ovatkin suonet sellaisella solmulla, ettei ihme, jos suru ei alemma painumaan pääse. Vai alulla ovat jo hautajaispuuhat. Pitää sitä ruokaa ja juomaa olla, ihan haljetakseen kiskoa. Kiittää pitäisi suurta tekijää.

EKBOMSKA: Kiittää, kiittää pitäisi.

IISAKKI (Eevertille): Mistä he kiittävät?

EEVERTTI: Kristinopin humala kohoaa heidän päähänsä.

IISAKKI: Suvaitsevaisuutta, ystäväni, suvaitsevaisuutta ja mielenmalttia.

EEVERTTI: Minultako mielenmalttia puuttuisi? Enkö aina sano, että jos sinulle hyvin käy, mielenmalttia, ja jos sinulle ei hyvin käy, mielenmalttia. Minultako suvaitsevaisuutta puuttuisi? Enkö ole sanonut, ymmärrä kaikkea ja vaikene? Äänettömyys yksin osoittaa ymmärrystä. Vaan vieläkin suurempaa ymmärrystä ja suurempaa inhimillistä sydäntä tyhjät sanasi. Niin, veljeni. Ja kuitenkin sanot sinä varoittavia sanoja, jotka loukkaavat tunteitani. Kun sitä ajattelen, hellyn, hellyn siihen paikkaan.

IISAKKI: Jos sinä sanoille sen arvon annat, eno, mihin joudummekaan? Ei. Terve, sinä elämän lämminsydäminen katselija! (Kohottaa lasiaan, vaan käsi painuu alas, kun Teresia tulee sisään.)

TERESIA: Täälläkö isä onkin? Olemme Artturin kanssa etsineet.

IISAKKI: Etsineet minua! Ajatelkaas —

TERESIA: Aikomukseni oli lähteä täältä ennen aamua.

EKBOMSKA: Hautajaiset ovat ylihuomenna. Eihän tohtorinna toki.

MIINA: Eihän tohtorinna toki? Tuleekin pulskat hautajaiset. Pitää olla ruokaa ja juomaa.

TERESIA: Olin ajatellut puhella kanssasi, isä.

IISAKKI: Tulen sinne. (Koettaa nousta, vaan ei onnistu.)

TERESIA (kärsivän näköisenä): Istukaamme täällä kuin perhe ainakin.

MIINA: Suokaa anteeksi, tohtorinna, tätä kodikasta järjestystä. Miesväkeä kun on talossa, niin sitä se on, sitä se on.

EEVERTTI: Teresia ymmärtää meitä.

IISAKKI (huomaten Teresian peitetyn kärsimyksen): Elä ole minun tähteni murheissasi, Teresia. En ole sen arvoinen. Ja jos sinä tietäisit, miten minulla on hyvä olla ja mikä rauha on täällä (painaa rintaansa).

MIINA: Antakaa anteeksi tälle isäraukallenne, tohtorinna, hyvä hän pohjaltaan on.

EEVERTTI: Vaikene, vaimo!

Teresia viittaa kädellään vaivautuneena.

IISAKKI: Minulla on niin hyvä olla, että vaikka elämäni tähän loppuisi, tahi se tuhat vuotta vielä kestäisi (hymyilee), niin minulle ei se mitään merkitseisi.

MIINA: Sillä ihmiselämä on kummallista. Eikö tohtorinnakin ole sitä mieltä?

TERESIA: Niin.

MIINA: Niin. Minä olen vain oppimaton ihminen, enkä osaa vetää rajoja hyvän ja pahan välille, vielä vähemmän kauniisti ajatella ja seurustella, vaan saanko minä kuitenkin puhua yksityisesti tohtorinnan kanssa?

TERESIA: Miina on hyvä. (Menevät syrjään.)

MIINA (puoliksi kuiskaten): Ihmiselämä on kummallista. Siitä lähden, siitä äsken läksin. Et tiedä, mistä tulet, minne menet, minkälaisia esi-isäsi olleet, minkälaista jälkipolvesi on, miten se maan päällä leviää ja kansoittuu. Siksi ajattelen, eikö sinun tule tehdä aikanasi sitä, mitä tehdä voit.

TERESIA: Niin.

MIINA: Sillä turvatonhan se oikeastaan on tyttörukka.

TERESIA: Tyttö?

MIINA: Niin, Eliina, luvalla sanoen. Eliinastahan minä tahdoin puhua. Eikö tohtorinna ole tarkastanut kauppiaan ruumista? Ei. Eikö tohtorinna tahtoisi olla hyvä ja tarkastaa? Ei. Ei sitten. Vaan tietääkö tohtorinna, minkälainen kasvain kauppiaalla rinnassa oli? Ei. Ja tietääkö tohtorinna, että Eliinalla on aivan samanlainen?

Teresia koettaa irtautua hänestä.

MIINA: Voipiko tohtorinna pahoin? Vanha vaimo rupattaa mitä rupattaa. Vaan ajattelin, että puhun, kun ruumis on vielä maan päällä todistuskappaleena. Sillä, luvalla sanoen, samaa sukujuurtahan se Eliina on herrasväen kanssa. Ja siksi käy tyttöä säälikseni, kihlauskin kun jäi ja Herra tiesi, miten heillä asiat olivat.

TERESIA (väkisin): On ollut aikomus antaa Eliinalle osuutta muutenkin.

MIINA: Kiitos, hyvä tohtorinna, kiitos. (Kohottaa ääntänsä.) Surkuttelen mielessäni monesti, kun noin ja noin piti käydä. Vaan oikeastaan ei tiedä, missä vika, luoduissako vai Luojassako lienee. Ja siksi sanoin, eikö elämä ole kummallista. Se kiertelee ja kaartelee suonia, joita ihmissilmä ei näe eikä seuraa. Luvallisia ja luvattomia teitä. Kysymättä, näinkö on hyvä tahi näinkö on paha.

TERESIA (irtautuen): Miina on oikeassa. Järjestän asian. (Mennen Ekbomskan luo, joka keskustelun aikana on siivonnut tavarat pöydältä ja pyyhkinyt jäljet esiliinallaan.) Ja Ekbomska jää paikoilleen. Kauppias on muistanut teitä testamentissaan.

EKBOMSKA: Voi sitä hyvää kauppiasta ja hyvää herrasväkeä. (Itkee.)

TERESIA: Ja jos Ekbomska pyytäisi samalla Eliinaa tänne.

EKBOMSKA: Minä pyydän.

Miina nyökäyttää salaa päätään Eevertille. Tekevät merkkejä ja poistuvat ympäröiden Ekbomskan, joka loistaa huonosti salatusta ilosta.

EEVERTTI (puhuu mennessään ovessa Artturille, jota vielä ei näy): Täällä, täällä kaikki ovat.

ARTTURI (tullen sisään): Täälläkö te olette?

IISAKKI: Täällä, tule, istu.

ARTTURI (Teresialle): Lähdetkö sinä siis?

TERESIA: Lähden. Lähde mukaan. Olet niin sairaan näköinenkin. Lähde, sehän oli ukonkin toivo.

ARTTURI: Jään tänne.

TERESIA: Tule sitten.

ARTTURI: En tiedä. Tokko tullen. Täällä on minun paikkani. Oli vain ikävä, että satuit niin pahaan aikaan.

TERESIA: Miksi kuolema olisi ikävämpi kuin muutkaan tapahtumat?

ARTTURI (hillittömänä): Kammottaa. Minua kammottaa hänen loppunsa. Minä vastustin häntä. Hän voihkaisi. Se ääni vaikeroi ja huutaa yhä korvissani.

TERESIA: Lapsiraukka. Koeta ajatella selvästi. Hänhän oli vanha, lääkärikin sanoi sitä odottaneensa.

ARTTURI: Vaan että minä vastustin häntä juuri silloin. (Valittaen.) Vaan minä en voinut sanoa muuta kuin mitä sanoin, minä en voinut. Minä olen syyttänyt itseäni — vaan minä en olisi voinut välttää.

Hetken äänettömyys.

IISAKKI (koettaa kääntää puhetta toisaalle): Menet siis pois, Teresia. Sano, onko sinulla hyvä siellä olla?

TERESIA: On, isä. Niin hyvä kuin ihmisellä yleensä voi olla.

IISAKKI: Niin. Oman elämämme kannamme omassa rinnassamme. Toinen ei voi meille onnea eikä onnettomuutta tuottaa. Kun sen tiedät, tiedät alun.

ARTTURI (kiihtyneenä): Voi tuottaa toinen onnen ja onnettomuuden. Uskon sen, olen sen nähnyt. (Kävellen edestakaisin.) Minulla on asioita sinulle, Teresia, asioita, joiden pitää selviytyä. Sinä voit halveksia minua. Minä en ole se, jolta olen näyttänyt.

TERESIA: Sinä olet sairas.

ARTTURI: Ja sinä, isä. En ole ennen ymmärtänyt sinua. Olen syyttänyt sinua mielessäni aina — kuitenkaan, ei olisi pitänyt. Voi tulla joku, joka syyttää taas minua. Minun tekoni voivat näyttää yhtä heikoilta ja rikollisilta. Mistä ymmärrän minä tätä elämää? Käy niin sekavaksi. Se, jota on vääräksi luullut, voi ollakin oikeata.

IISAKKI (lohduttaen): Ei ole oikeaa ja väärää, on vain suhteellisesti oikeaa ja —

ARTTURI (keskeyttäen): On oikeaa ja väärää. Ja minä tahdon pyrkiä — rukoilla, että oikeus elämässäni voiton saisi.

TERESIA: Niin, lapsi. Vaan sinua vaivaa jokin. Onko se se, että kun Ekbomska jää tänne vielä, tahi se, että häntä on testamentissa muistettu?

ARTTURI (tyynemmin): Sehän oli oikeus ja kohtuus.

TERESIA: Olihan hän enemmän kuin tavallinen emännöitsijä.

ARTTURI (ajatuksissaan): Olihan hän enemmän.

TERESIA: Nuorena on arka ja kiivas tuomitsemaan. Erottaa jyrkästi oikean ja väärän. Ajattelin vain, että jos sekin sinun ajatustasi loukkasi, että hän jää, kun hän nyt oli niin läheinen — oli, kuten kaikki tiedämme, oli ukon vaimo.

ARTTURI (torjuen): Ei!

TERESIA: Etkö sitä tiennyt? Luulin — kun kaikki sen täällä tiesivät.

Iisakki myöntää äänettömästi. Artturi kävelee tuskissansa.

TERESIA: Elä ota sitä niin raskaasti. Koettakaamme ymmärtää — jo Eliinankin vuoksi. Jos myöntäisimme hänelle perintöosaa?

Iisakki nyökäyttää päällään hyväksyvästi. Artturin tuska näyttää yhä kasvavan.

TERESIA: Luulen, että Artturikin voi siihen suostua?

Äänettömyys.

TERESIA (lujemmin): Onhan hänellä sama oikeus, onhan hän samoja jälkeläisiä.

ARTTURI: Ei, ei (huutaa avuttomana, vihlovasti) — ei voi —

TERESIA: Mielenmalttia. Onko se niin kauheata?

ARTTURI (väännellen käsiä tuskissaan): On, on, se on kauheata, kauheata!

Hän syöksyy ulos.

TERESIA: Mikä lapsi hän vielä on. Ottaa niin raskaasti.

IISAKKI: Hänen iällään.

TERESIA: Voisiko isä mennä ja puhua hänelle — selvittää jotakin — sanoa jotakin?

IISAKKI (nousten): Minä koetan.

Menee.

TERESIA (yksin): Kotona. Tämä oli minun kotini. Muuta kotia ei ollut. Jos minä olen siellä taikka minä olen täällä, vieras olen, vieras, outo ja yksin, yksin kaikkialla. En luullut sitä! (Valoisasti.) Mitä minä uneksinkaan elämästä! (Raskaasti.) — Ja mitä se oli!

Eliina tulee arkana oikealta.

TERESIA: Tule tännemmäksi, rakas lapsi. (Ottaa Elinaa kädestä, painaa hänet vierelleen istumaan.) Sinä olet niin kalpea, lapsi. Oletko tehnyt liian paljon työtä? Ei saa rasittaa itseänsä. (Silittää hänen kättänsä.) Tahi oletko surrut jotakin?

ELIINA. Olen.

TERESIA: Onko pikku ystävä surrut? Elämä on sellainen. Se ei ketään jätä. Se vaatii paljon ja antaa vähän. Se vaatii meitä jättämään kaiken kalliin, luopumaan kaikesta rakkaasta, ennenkuin se rauhan antaa. Onko sinulle tapahtunut sellaista? Onko sinun ollut vaikea luopua?

ELIINA: On.

TERESIA: Pikku ystävä. Minun pieni sisareni. Olet kärsinyt. Rakastanut ja kärsinyt.

ELIINA: Kärsinyt hänen tähtensä.

TERESIA: Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut rakastaa edes kerran. Rakkaus, se on kuin unelma, taivaan laina, joka otetaan sinulta pois. Sillä se ei ole ihmisiä varten. Anna se, elä säästä sitä. Vaan rukoile, että jaksat köyhyytesi kantaa. Tahdotko?

ELIINA: Tahdon.

TERESIA: Miten pienet ja hennot kädet sinulla on. Sydämeeni koskee.

ELIINA: Vaan minä olen paljon syntiä tehnyt.

TERESIA: Kaikki olemme syntiä tehneet.

Eliina pudistaa surullisena päätänsä.

TERESIA: Rakastat häntä. Se ei ole syntiä, jos rakkaudessasi olet antautunut hänelle. Ja kuka tietää, eikö näin pitänyt käydä oman parhaasi vuoksi? — Täälläkö sinä nukut, ystäväni?

ELIINA: Täällä.

TERESIA: Etkö tahdo lähteä täältä pois?

ELIINA: En voi.

TERESIA: Et voi. Rakastan sinua kuin omaa pientä sisartani.

ELIINA: Etkö sinä ole siis vihainen minulle? Sitä niin pelkään.

TERESIA: Vihainen? Miksi olisin?

ELIINA: Kun olen — (nyökäyttää päällään).

TERESIA: Minäkin olen — samoin.

ELIINA (hymyilee): Vaan minä en voi ajatuksistani jättää häntä vielä nytkään. En sille mitään taida. En voi olla rakastamatta häntä. Ja Artturikin sanoi, ettei hänkään voi elää minutta. (Hymyilee.) Niin sanoi, ajattelehan.

TERESIA: Artturi?

ELIINA: Niin, Artturi. Näinhän minä, että sen tiesit, (hymyilee) ja sanoit kuitenkin, ettei se ole synti. Minulle tuli siitä niin hyvä olla. Kuin rauha ja siunaus olisi ylitseni laskeutunut.

TERESIA (nousee kauhuissaan, ojentaa, vääntää käsiänsä voivotellen): Voi teitä, voi, voi.

ELIINA (synkistyen): Vaan ei. Tiesinhän minä, että se oli synti, että se oli väärin.

TERESIA: Voi, rakas lapsi. Voi, voi teitä. Voi kurjaa, kurjaa elämää.

ELIINA (ristien kätensä): Ei yksikään ihminen ymmärrä minua. Olen rikkonut, eikä kukaan voi anteeksi antaa.

TERESIA (lankeaa maahan hänen eteensä, nyyhkyttää ja itkee): Voi, jos sinä tietäisit, miten kurjaa on elämä. Jos sinä tietäisit, voi jos sinä tietäisit, miten pohjattoman kurjaa, kurjaa kaikki — (kiihkeästi, sekavasti). Vaan sinun täytyy lähteä täältä pois — tahi Artturinko on lähdettävä? En tiedä, mitä on tehtävä — jotakin on tehtävä, kun lankeavat isäin pahat teot lasten päälle. (Nousee väsyneenä, allapäin.) Ei — ei — lepää sinä, minä menen ja ajattelen, ajattelen yksin. (Hänen äänensä on kalsea ja suupielensä vääntyvät hervottomina.) — Menen ja ajattelen näitä asioita — näitä asioita yksin ajattelen.

Hän laahustaa kuolemaan saakka väsyneenä, kumarassa pois.

Äänettömyys.

ELIINA (kädet ristissä): Minun sieluni on niin raskautettu ja sydämeni levoton. Kuka tietää, ovatko nämä viimeiset päiväni, kun on käynyt niin vaikeaksi elää? Kuka tietää, jos surma on jo täällä? (Silmäilee peloissaan huonetta.) Kuka tietää, jos se minua jo odottaa ja (kuiskaa) tahtoo pois? (Äänettömyys.) Vaan minä en voi vielä lähteä — minua kammottaa kuolla — (kauhuissaan) — ja jos se nyt minut viepi, olen — kadotettu!

Äänettömyys. Eevertti tulee kyökistä. Eliina ojentaa kätensä torjuen.

ELIINA: Oi, kun säikähdin. (Rientää vastaan.) Hyvä, että tulitte, minä niin pelkäsin yksin.

EEVERTTI: Mitä sinä pelkäsit?

ELIINA: Kun kuollutkin on talossa, kammottaa yksin. Ja minä näin viime yönä unta. Kauppias tuli ja viittasi minulle. Ja minä seurasin häntä pitkin monia kukkivia niittyjä. Ja pieni metsälampi oli siellä, jonne tulimme. Ja hän hyppäsi lampeen ja veti minua mukanaan, ja minä painuin sinne syvälle. Ja sitten enää en muista. Mitähän se oli, sanokaa?

EEVERTTI: Ei mitään.

ELIINA. Vaan miksi hän kutsui minua?

EEVERTTI: Untahan se oli.

ELIINA: Niin unta. Untahan se oli.

EEVERTTI: Tyhmyyksiä. Anna siis tyhmyyksien olla ajattelematta. Vaan minä kun näin unta, se oli toista.

ELIINA: Näittekö? Kertokaa!

EEVERTTI: Alahan asettua nukkumaan sinäkin. (Riisuu nuttunsa.) Minä tässä viskaudun vain tuohon sohvan kannelle.

ELIINA: Minä otan kannen pois ja laitan tilan.

EEVERTTI (heittäytyy sohvan kannelle ja viskaa nuttunsa peitteeksi): Näin on niin hyvä.

ELIINA: Jos te ette täällä nukkuisi, en minäkään yksin uskaltaisi. Olen niin kiitollinen teille, kun nukutte täällä. Minua kun pelottaa yksin. Vaan mitä unta te näitte, kertokaa. (Istuutuu jakkaralle sohvan luokse.)

EEVERTTI (pitkollaan): Kultainen kuun sirppi laskeutui taivaalta alas ja minä istuuduin hajareisin sen selkään. Ja se alkoi kohota, se kohosi, se kohosi.

ELIINA: Mihin?

EEVERTTI: Ylös avaruuksiin, jotka olivat kuin loputtomat meret — ja maa oli pieni pilkku allamme ja katosi näkyvistäni tuhansien toisten tähtien taakse. Tähdet loistivat kuin timantit, kimmelsivät kirkkaat auringot ja häikäisivät aurinkojen auringot, hehkuvina kuin suuret tulipallot ja säteilivät lämpöänsä kiertäessään ratojansa niissä mitattomissa äärettömyyksien merissä.

ELIINA: Eikö ollut siellä taivas?

EEVERTTI: Se oli taivas.

ELIINA: Ja Jumala ja kaikki enkelit?

EEVERTTI: Kaikki kaunis. Kaikki mitä on, ja kaikki mitä ei ole, kaikki, mistä emme mitään tiedä.

ELIINA: Ja sielut sinne joutuvat?

EEVERTTI: Sinne.

ELIINA: Kuoltua. Vaan kuinka ne, jotka ovat pahaa tehneet? Ne eivät sinne joudu. Ne eivät näe Jumalaa.

EEVERTTI: Kaikki näkevät, mitä nähdä voi. Kaikki nukkuvat samoin, yhtä kevyesti sitten, ilman pahoja unia. Ja kaikilla on hyvä olla.

ELIINA: Ei kaikilla. Ei niillä, jotka ovat syntiä tehneet ja paljon pahaa ajatelleet, ei niillä. Eikä niillä, jotka ovat maailman pahennuksena olleet ja paljon rikkoneet (ummistaa silmänsä), ei niillä. Ne eivät koskaan lepoa löydä.

EEVERTTI: Kaikki löytävät.

Äänettömyys.

ELIINA: Minä olen syntiä tehnyt ja rikkonut Jumalan tahtoa vastaan. Siksi on minulla vaikea olla.

EEVERTTI: Ihminen tahtoo, että aina hyvin olisi, ei kärsimystä, ei jaksettavaa.

ELIINA: Vaan kun on syyllinen, on mieli raskas.

EEVERTTI: Opi erottamaan, mikä on sinun syysi ja mikä ei ole sinun syysi. Ja miksi tuskistella? Eikö oppia kestämään tapauksia, mitä tahansa, eikö oppia köyhtymään ja nöyrtymään ja löytämään oikean itsensä ja oikean rikkautensa? Niin — ja kyllä Hallinenkin kohta takaisin tulee ja kaikki asiat selviävät. Menehän nukkumaan vain. Oh hoh — (haukottelee) kun nukuttaa minuakin.

ELIINA (kuiskaa): Kuulkaa —

Äänettömyys.

ELIINA: Mitä te sanoitte?

Äänettömyys.

ELIINA: Mitähän se tarkoitti? (Äänettömyys.) Kun nukkui. (Panee kätensä ristiin.) "Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu" — (Hänen päänsä painuu alas, levottomana.) Ei, ei. Minä en voi, minä en voi rukoilla.

Äänettömyys. Eliina tuijottaa peloissaan pimeihin nurkkiin ja vilkuilee ympärilleen.

EEVERTTI (unissaan): Miksi et mene nukkumaan?

ELIINA: En saa unta.

EEVERTTI: Koettele.

ELIINA (valittaa lapsen tavoin): Uni ei helpota minua.

EEVERTTI: Elä ajattele mitään.

ELIINA: Minun täytyy.

EEVERTTI: Jos sinun täytyy ajatella, ajattele kauniita asioita. Ajattele kauniita tarinoita, niitä on niin monenlaisia. Ihanoita. Niistä voi löytää lohdutuksen. Oli kerran eräs nuori äiti ja Jumala siunasi hänet ja hän synnytti pojan maailmaan. — Muistatko?

ELIINA: Synnytti pojan?

EEVERTTI: Ja poika kasvoi ja vahvistui hengessä ja viisaudessa ja oppi rakastamaan maailmaa ja elämää ja sen kauneutta omalla tavallaan. Vaan ihmiset eivät ymmärtäneet häntä, he pilkkasivat ja vainosivat häntä. Hän kärsi paljon, vaan hän ei ollut katkera, hän rakasti heitä, siunasi niitä, jotka häntä sadattelivat. Niin pitää oppia tyytymään ja ymmärtämään ja kärsimään. Vaan ajattelehan, että hän oli herttainen, pieni lapsi ensin. Ajattelehan sitä, ajattele ilolla. Lapsi, kenelle sellainen on uskottu, on siunattu maan päällä. Miten ihanaa, (unissaan) eikö kaikkea kärsisi — oh-hoh — (Vaipuu unen horrokseen uudelleen.)

ELIINA: Niin, herttainen, pieni lapsi. Jos kaikki sitä sysivät, äiti ei —

EEVERTTI (unissaan): Niin — äiti ei — oh-hoh.

ELIINA: Jos kaikki vihaavat, äiti ei. Se sitä suojelee, se sitä varjelee.

EEVERTTI nukkuu.

ELIINA: Herttainen, pieni lapsi — kuulkaa, sanoitteko te — (kuuntelee) — Nukkui. (Mennen vuoteensa luo, riisuutuen hiukan.) Nyt voin ehkä nukkua ja ajatella siten, kauniisti. (Istuallaan vuoteella, kädet ristissä.) Kun Herra on mun paimenein, ei multa mitään puutu. Hän kaitsee minua ja vie minut virvoittavien vesien tykö. — Kiitos, Jumala, kun rauhan annoit. Varjele Sinä minua. Johda minua teillesi. Anna kärsiä, kun kärsittävä on. Koettele minua. Ja jos minun sydäntäni ahdistaa ja mieleni on raskautettu, anna Sinä armosi ja käännä kasvosi minun puoleeni ja anna minulle iankaikkinen rauha. (Laskeutuu pitkälleen rauhallisena.)

Äänettömyys.

MIINA (kurkistaa ovesta ja kuiskaa): Joko täällä nukutaan?

ELIINA: Jo Eevertti-herra.

MIINA (ääneen): Eevertti, Eevertti! (Hiljaa.) Jo nukkuu, Luojan kiitos. Nyt, lapseni, nyt tulen avuksesi. Jo on aika, (katsoo ikkunasta) kuu korkealla kumottaa, (kuuntelee) ja yksinäinen yökehrääjä rauhatonna harhailee, harhailee.

ELIINA: Mitä Miina ajattelee?

MIINA: Pahasta lapsen päästän.

ELIINA: Vaan minulla on nyt hyvä olla.

MIINA: Omaa parastasi et tiedä. (Kulkee pöydän luo, kaivaa poveltaan pussin, jonka aukaisee ja josta levittää taikakaluja ja pulveripusseja pöydälle. Tunnustelee yhtä pulverilippua ja supisee:)

"Päästä, luoja, päästä, luonto, Päästä, päähinen jumala, Suuren mieron suuteloista, Pahan sijan paisumoista."

ELIINA: Mitä Miina ajattelee?

MIINA: Rohtoja lapselle annan. Yrttipölyä vain, se pahat mielet poistaa. Ei se ole myrkkyä edes. Vaikka on täällä sitäkin. Sitä kaatuvatautisten pulveriin pannaan. Kaikkea on Miinalla ja kaikkia Miina auttaa. Sääli on ihmisiä, sääli. Syntikö, kun kuorma on liian raskas, kevennellä sitä? Syntikö? Ihmisten keksinnöitä kaikki.

ELIINA: En minä voi ottaa.

MIINA: Lämmintä maitoa haen, niin voit.

ELIINA: Ymmärrän, mitä te tahdotte. — En tahdo lapsen kuolemaa!

MIINA (kuiskaa): Kuolemaa? Eihän sillä vielä elämää ole. Ennenkö häpeän kärsit?

ELIINA: Ennen. Rakastan lasta.

MIINA Ihmiset pilkkaavat sitä.

ELIINA: Jos kaikki pilkkaavat, äiti ei, se sitä suojelee, se sitä varjelee.

MIINA: Vaan se kärsii ja kiroaa sinua, kun kurjuuteen saatoit.

ELIINA: Minä rukoilen anteeksi siltä. Ajatelkaa, herttainen, pieni lapsi. Kenelle sellainen uskottu on, on siunattu maan päällä.

MIINA: Kun et ymmärrä. Usko minua. Lepo synnittömän on parempi. Kuolema on onni, lapsen onni.

ELIINA: Minä uskon sen. Lepo synnittömän on parempi kuin kärsimys täällä. Lepo synnittömän on suloinen. — Vaan minä en voi.

MIINA: Et voi! Artturi-herrakin häpeää, pois matkustaa. Siellä tavaroita kokoon panivat, ennen aamua lähtee.

ELIINA (valittaen): Kaikki pakenevat minua. Artturi, Artturi! (Painautuu pitkälleen itkemään.)

MIINA (lohdutellen): En pahaa sinulle tahdo, olet kuin oma lapseni, siksi, siksi täytyy minun — ja siksi täytyy sinun.

ELIINA: Ei, ei.

MIINA: En olisi sinulle sanonut tätä, mitä nyt sanon: Kirous on kohdannut tätä sukua ja kirous on ankarampi, jos sen täyttyä annetaan. — Sinun isäsi olikin kauppias ja sinun lapsesi saa kantaa suvun kirot, — siksi — (heikosti) — ajattele vielä — jotakin täytyy tehdä.

Menee kyökkiin.

ELIINA (kauhistuen): Ei, ei voi olla totta! — Ja se on totta! Nyt näen kaikki. Se tieto murhasi — isäni. Minä murhasin — isäni! Nyt on minun kuoltava. Vaikka olisin — kadotettu! Ja minä olen kadotettu! Armahda, armahda, Jumala! Et voi armahtaa. Lastani armahda, minua elä. Lastani säästä. Hän on viaton. Anna hänelle armosi laupeutesi tähden. Eihän hän ole mitään pahaa tehnyt. Eihän hän ole rikkonut. Minä vain, minua rankaise. (Tuijottaen äänettömänä, painuu köyryyn. Sitten kohottaa päätänsä, katsoo ylös.) Nyt tunnen sen. Sinä armahdat häntä. Sinä ymmärrät ihmisten virheet ja sovitat ne. Sinun poikasihan sovitti ne. (Nousee vuoteeltaan. Valoisammin.) Niinpä menenkin pois sinne, jossa on lapsen hyvä olla, jossa on lepo. Lepo synnittömän on suloinen. — (Menee, ottaa Miinan pussista myrkkypulverin, tyhjentää sen, juo vettä ja kulkee kuin unissakävelijä sänkynsä luo. Viittaa kädellään kuin jollekin loittonevalle.) Hyvästi elämäni, tuskani, iloni. (Haikeasti.) Iloni! Minne haihtuvatkaan ne kaikki? Niin ei ollutkaan elämä siis mitään? (Nyökäyttää hiljaa päätään.) Niin ei olleetkaan kärsimykset mitään. (Painaa kädellä rintaansa, tuntee polttoa.) — Niin ei ollut mikään mitään. — Lepo vain — ihaninta. (Asettuu sänkyynsä.)

Kohta kuuluu heikkoa voivotusta vuoteelta. Miina tulee lämmin maitolasi kädessään.

MIINA: Mitä sinä otit?

Eliina voivottaa heikosti. Miina tarkastelee pulvereitaan, huomaa tyhjennetyn paperin.

MIINA: Voi sinua. Voi mikä piti tulla. Myrkkyä otti.

Eliinan voihkina hiljenee.

MIINA: Eliina, Eliina — ei kuule enää. Mitä minä teen? Voi kuitenkin minua kirottua! Kun en katsonut. Eliina, rakas lapsi. (Menee Eevertin luo.) Eevertti, Eevertti, kuulkaa, nouskaa.

EEVERTTI: Mikä hätä?

MIINA: Tohtoria hakekaa, Eliina kuolee.

EEVERTTI: Mitä?

MIINA: Joutukaa, myrkkyä sai.

EEVERTTI: Myrkkyä?

MIINA: Menkää, joutukaa, voi — voi.

Eevertti menee, Miina jäljessä, tullen kohta Ekbomskan kanssa takaisin.

EKBOMSKA: Eliina, lapseni, mikä sinulle tuli? Ei vastaa.

MIINA (tunnustellen): Ei se enää. Jo kylmenevät kädet.

Ekbomska painuu sängynlaitaa vasten nyyhkyttämään. Teresia tulee laahustaen, kalpeana sisään.

MIINA: Myrkkyä sai, lapsirukka.

TERESIA: Lääkäriä.

MIINA: Ollaan hakemassa. (Koettelee Eliinan käsiä ja rintaa uudestaan.) Vaan ei tässä nyt enää maalliset lääkärit auta. Kylmenevä ruumis. Tuskin sydän riksuttaa — noin — hiljalleen heikkenee — ei mitään enää tunnu. Rauhan sai.

Itkevät. Teresia seisoo kyynelettömänä, tuskan kivettämänä.

MIINA: Voi minua poloista, kun en huolta pitänyt.

EKBOMSKA: Ja voi minua, minua poloista!

Tohtori ja Eevertti tulevat. Menevät äänettöminä Eliinan luo. Artturi ilmaantuu samassa, seisoo ovipieleen nojautuneena, murtuneena, ja tuijottaa kuin tajuton.

TOHTORI (tunnustelee): Kuollut.

EEVERTTI: Kuollut?

TOHTORI: Mitä myrkkyä se sai?

MIINA: Tuossa on paperi. Minun syyni, minun syyni se oli.

TOHTORI: Pitäisi tutkimusta kai toimittaa?

TERESIA: Hän on tilinsä tehnyt ja tutkimuksensa toimittanut. Rauhassa levätköön. Elkää itkekö, äiti. Kuka tietää, eikö lepo ollut hänelle parhain?

EKBOMSKA: Vaan olisi hän elää saanut. Niin oli kauniskin.

EEVERTTI (kuin yksin): Kaunis kuin unelma. — Unelma uupui, lämmin satu sammui. Sammuivat silmät rakkaat, rakkaammat kuin muiden.

MIINA: Kuin kukka oli kaunis. Minä pesen hänet ja puen arkkuun, morsioksi lapsen laitan.

TERESIA (ojentaa kätensä tohtorille, joka seisoo syrjempänä): Hyvästi, matkustan kohta.

TOHTORI: Hyvästi. Matkustatteko? (Epäröiden, hiljaa.) Eikö sanaakaan enää?

TERESIA: Ystäväni, luuletteko, että meillä on sanoja toisiamme varten. Ymmärtäkäämme sanoitta pienet erehdyksemme. Elämä on niitä täynnä.

TOHTORI: Ymmärrän teitä.

TERESIA: Ja toivon, ettei tämä tapaus täällä suurempia tutkimuksia synnytä. Mikä on, se on. Hän lepoa kaipasi. Täällähän voi väsyä (painaa väsyneenä silmänsä kiinni) — voi väsyä ihminen joskus, kun harhailee, harhailee yksin — (Hänen sisäinen tuskansa nousee.) Harhailee yksin koko elämänsä. Missä määrät tuskillensa? Missä sovitus?

Äänettömyys.

EEVERTTI (unohtaen toiset, Eliinalle): Lepo ikuinen hellästi levitä rauhasi viileä syli. Yö ikuinen iäksi peitä lapsesi levoton uni.

EKBOMSKA: Lieneekö poloinen saanut autuutta edes, kun niin äkkiä lähtö tuli?

MIINA: Saanut on. Katsokaa. Rauha kaunis on kasvoillansa, kun elämän kruunua perimään kulkee.

TERESIA: Elämän kruunua?

ARTTURI (joka ovipielessä on painunut voimatonna lattialle, huutaa mielipuolen karmivalla ja kolealla äänellä epäinhimillisen suuressa ja ratkeavassa tuskassaan): Elämän kruunua, elämän kruunua, ha-ha-ha-haa.

Kuin kauhun humahdus kulkee läpi huoneen. Teresia painuu kyyryyn ja painaa kädet kasvoilleen. Kuuluu vain Artturin vihlova, epäinhimillinen nauru:

Ha-ha-ha-haa.

Esirippu.