Kukkasia: Kiehkurainen kertomuksia

KUKKASIA

Kiehkurainen kertomuksia

Kirj.

MARIA FURUHJELM

Helsingissä, G. W. Edlund, 1883.

SISÄLLYS:

Jaakko.
Satu.
Ajattele vanhuuttasi.
Todellinen päästökirja.
Kovan kohtalon talo.
Kutsumaton vieras.
Seppä Kummallinen.
Sunnuntai lauvantaina.
Anna-Liisa.
Niinin kosijat.

Jaakko.

Vähäinen köyhä tölli suuren, suuren metsän rinteessä oli hänen kotinsa. Pieni ja pimeä oli mökki, pienet ja rikkinäiset olivat akkunat, huono ja vanha oli lattia, mutta hyvin viihtyi hän siellä, hän oli tottunut köyhyyteen ja kohtuulliseen asuntoon. Hänellä oli hyvä ja rehellinen isä sekä helläsydäminen ja työskentelevä äiti. Sitä paitsi oli hänellä nuorempi veli ja kaksi pientä sisarta. Lapset olivat leikkineet monta iloista hetkeä kesän aikana rannalla ja metsässä, talvella mökissä päresoihdun valossa jonka äiti oli pistänyt seinänrakoon. Silloin kehräsi äiti, isä vesteli ja Musti makasi penkin alla, mutta kissa istui pankolla ja lämmitteli. Monta kertaa oli tiukka leivästä, mutta Meidän Herramme lähetti aina avun aikanansa ja ihmiset tekivät työtä ahkerasti. Kilpi ja Jaakko kasvoivat ja vaurastuivat, he alkoivat vähitellen auttaa isäänsä halonhakkuulla ja ajamisella sekä heinäniityllä. Mutta tytöt olivat vielä hyvin pieniä.

Isä tuli kipeäksi moneksi viikoksi, moneksi kuukaudeksi. Lähimmäisen naapurin — se asui hyvin kaukana — täytyi toisinaan tulla auttamaan taloon, mutta hän oli paha ihminen ja otti suuren palkan työstänsä tältä köyhältä joukolta. Vihdoin tuli isä terveeksi ja alkoi tehdä työtä. Ruispelto huojui ihanana auringon paisteessa, perunat kasvoivat ja rehoittivat, lehmät ammuivat tyytyväisinä metsässä, ja heinät kukoistivat vihantina niityllä. Silloin tuli pitkällinen kuivuus. Aurinko paahtoi, taivas oli pilvetön, maa oli kuiva, ruoho kellastui, kostea viheriäinen niitty oli kuiva ja turmeltunut. Pienet tytöt itkivät.

"Voi, mitä Kukkanen ja Muurikki syövät talvella!" valittivat he.

"Niiden täytyy tyytyä olkiin", vastasi äiti syvällä huokauksella.

Niin tuli syksy. Huonolta tosin näytti ruis pitkällisen kuivuuden perästä, mutta kumminkin oli se syksypuoleen kohonnut aika lailla. Isä kävi joka päivä sitä katsomassa. Se oli hänen ainoa toivonsa talven varaksi. Mutta tämäkin toivo petti. Hirmuinen hallayö hävitti niin hyvin rukiit kuin kauratkin. Vaaleana kyyneleettömällä katsannolla katseli tämä köyhä mies peltojansa, ja vaimo itkeä nyyhkytti. Jaakko, vanhin poika, oli ainoa lapsista, joka oikein käsitti onnettomuuden. Niin kauvan kuin lehmät kävivät ulkona, eli tämä köyhä perhe maidolla ja perunoilla. Isä teki päivätyötä siellä ja täällä kylissä. Mutta nyt tuli syksy. Myrsky riehui ja sadetta tuli lakkaamatta, ruoho lakastui, heiniä ja olkia ei ollut kuin muutamiksi viikoiksi. Kun nämä loppuivat, sanoi isä:

"Huomenna meidän täytyy myödä lehmät; en voi nähdä heidän nääntyvän nälkään, eivätkä ne anna maitoakaan ilman ruuvatta.

"Voi isä, isä!" huudahti pikku Katri, "lähetätkö sinä sitte pois meidän kauniin Muurikkimme ja meidän sievän Kukkasemme?"

Isä kääntyi surullisena pois, mutta äiti sanoi:

"Armas Katri, meillä ei ole ruokaa niille; ethän sinä varmaankaan tahdo nähdä heidän nälkään kuolevan."

Lasten hyvät ystävät myötiin sitte rikkaalle talonpojalle.

Kun isä tuli kotia rahojen kanssa, sanoi hän vaimollensa:

"Minun täytyy nyt mennä pois sinun luotasi. Täällä en minä ansaitse mitään. Minä jätän nyt sinulle nämä rahat. Perunoita on sinulla vielä kuopassa ja vähän jauhoja aitassa. Jumala olkoon sinun ja lasten kanssa. Jos minä olen terve ja saan työtä, niin lähetän sinulle rahoja."

Äänetönnä ja murheissaan ojensi vaimo hänelle kätensä ja itkien kärhentelivät lapset hänen nuttunsa liepeissä.

Niin meni hän. Äiti teki työtä kuin orja ja Jaakko auttoi häntä voimainsa mukaan. Mutta hän oli vielä nuori ja vähäkuntoinen. Hän koetteli syödä niin vähän kuin mahdollista, mutta kumminkin hän näki kuinka jauhot aitassa ja perunat kuopassa vähenivät päivä päivältä. Silloin makasi pieni Jaakko monta yötä kovalla vuoteellansa ja itki pienuuttansa ja rukoili Jumalan antamaan hänelle jotakin neuvoa. Vihdoin älysi Jaakko mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli mentävä muuanne työhön niinkuin isänsäkin ja lähetettävä rahat äidille ja sisarille. Ja jos ei hän saisi työtä, niin rupeisi hän kerjäämään. Tämän kertoi hän äidillensä eräänä aamuna.

"Voi, lapseni, sinä olet vielä liian nuori", vastasi äiti.

"Saanhan kumminkin koettaa", sanoi poikanen, "ja minä otan Kilven matkaani, kyllä minä teen työtä hänenkin eteensä, niin sulle ei jää muuta kuin tytöt huolehdittavaksi."

"No mene sitte Jumalan nimeen", sanoi äiti. "En voi nähdä teidän nälkäänkään nääntyvän, emmekä isältäkään ole mitään saaneet. Hän on varmaankin kipeä taikka ei ole saanut työtä. Minäkään en saa nyt enää työtä täältä. Hätä on kova kaikkialla."

Nyt pesi äiti molempien poikiensa ehyimmät paidat, paikkasi heidän kuluneet takkinsa, kuroi kiinni suurimmat reijät heidän kengistään ja pani leipäpalaset heidän taskuihinsa. Hän olisi myös antanut heille vähän rahaakin, mutta Jaakko sanoi:

"Ei, äiti, pidä sinä ne, sinä voit tulla kipeäksi ja suureen pulaan. Kyllä me autamme itsemme eteenpäin. Joku armelias ihminen antaa meille kyllä työtä tahi leipää. Ja hyvästi nyt äiti!"

Poikaraukka nojasi päänsä äitinsä rintaa vastaan piiloittaaksensa kyyneleitänsä.

Äiti silitti hänen päätänsä ja kasvojansa sekä sanoi: "pidä Jumala silmäisi edessä, ole rehellinen kuin isäsikin äläkä anna minkäänlaisen hädän vietellä itseäsi pahuuteen. Parempi on kuolla nälkään kuin tehdä syntiä. Muistatko tämän?"

"Kyllä äiti", vastasi Jaakko yksitotisesti.

"Ja pidä huolta pienestä Kilvestä; sinä olet nyt hänen äitinsä ja isänsä."

"Kyllä äiti", vastasi Jaakko.

Tämä oli vähän ennen joulua. Päivän toisensa perästä vaelsivat nämä pikku poikaset raskailla askeleilla. Joka kylään, joka taloon poikkesivat he. Jaakko pyysi työtä, paljoa ei voinut kaksitoistavuotias poika toimittaa, mutta ihmisiä kumminkin säälitti tuon pienet, vaaleat kasvot ja antoivat hänen milloin hakata halkoja ja havuja, milloin lapioida lunta taikka myöskin hakea vettä ja kuoria perunoita. Kaikki toimitti poikanen kerkeästi ja kunnollisesti ja kun hän sai leipäpalasen tai kupin liemikeittoa palkaksensa, niin ojensi hän aina ensiksi lusikan pikku veljellensä; hänhän olikin luvannut äidille pitää huolen hänestä. Kun oli kylmä ja pyryilma, sattui usein niin, että Kilpi itki kylmyydestä ja väsymyksestä. Silloin antoi Jaakko hänelle kintaansa ja kävi itse edeltä tehden tietä. Kun he saivat nuhteita ja kovia sanoja ihmisiltä, lohdutti hän pientä veljeänsä ja kehoitti häntä rohkeuteen ja toivoon. Usein veti hän Kilpeä pienessä kelkassa, jonka he kotoa olivat ottaneet matkaansa, ja kun myötämäki tuli, niin rupesi Jaakko taakse ja silloin menivät he niin että lumi pölisi. Tämä oli heidän ainoa huvituksensa. Monta kertaa saivat he kulkea koko päivän leivän palaa maistamatta. Hätä oli suuri kaikkialla tänä vuonna. Ja monessa paikassa oli kulkenut niin paljo kerjäläisiä, ett'ei ihmiset voineet auttaa kaikkia.

Saatto.

Niin tulivat he eräänä päivänä suureen metsään. Aamusella olivat he saaneet pienen tuohisen kylmiä perunoita jossakin torpassa ja Jaakolla oli muutamia kuparirahoja hyvästi kätkettynä vanhaan sukkaan ja piiloitettuna takin alle; siinä oli kaikki mitä he omistivat. Päivä oli kylmä ja tuulinen, tie raivaamaton ja lasten jalkineet huonot. Heitä paleli hirveästi ja he väsyivät pian. Puolipäivän aikana otti Jaakko kylmät perunansa käsille ja nautti ne yhdessä veljensä kanssa.

"Illaksi ehdimme kyllä johonkin kylään tai taloon", sanoi Jaakko lohduttaen. "Silloin saamme ehkä lämpimän iltasen ja yökortteerin ehkäpä kylpyäkin, jos väki kylpee."

Tämä ajatus kehoitti heidän jatkamaan matkaansa rivakammilla askeleilla.

Lyhyt päivä rupesi jo käymään loppupuolilleen, mutta ei taloa eikä kylää, ei edes pienintäkään mökkiä tullut näkyviin. Kilpi oli niin väsynyt, että hän kerta toisensa perästä pyysi saada laskeutua levähtämään lumelle, mutta Jaakko oli kuullut että sillä tavalla voi helposti paleltua kuoliaaksi ja koetteli kaikilla keinoin saada veljeänsä etemmäksi. Vihdoin luulivat he näkevänsä rakennuksen ja kiiruhtivat sinne. Silloin lannistui Jaakonkin rohkeus. Hän heittäytyi itkien lumeen veljensä viereen. Mitä oli nyt tehtävä. He olivat eksyneet tässä suuressa metsässä, ja pimeässä oli heidän mahdoton osata sieltä pois varsinkin kun olivat niin hirveän väsyksissä.

"Minä tahdon kuolla tähän", sanoi Kilpi puoleksi suljetuin silmin.

"Ei, et sinä kuole", sanoi Jaakko, "mutta meidän on tehtävä itsellemme suojus ja levättävä siinä huomiseen asti."

Nyt rupesivat he haloista ja havuista rakentamaan pientä majaa, niin suurta että he molemmat voivat sopia sinne makaamaan; niin kaivautuivat he lumeen ja nukkuivat molemmat.

Varhain seuraavan päivän aamuna tuli renki lähimmäisestä herrastalosta hakemaan puita metsästä ja löysi silloin nämä lapsiraukat heidän pienestä majastaan. Hän kietoi heidät hevoisloimeen, pani heidät rekeensä ja ajoi kiiruusti sotiinsa. Siellä vietiin heidät lämpimään tupaan, hierottiin lumella ja hoidettiin kaikella tapaa. Sitte saivat he runsaan aamiaisen ja luvan saada olla siellä koko päivän. Jaakko tointui pian ja pyysi saada auttaa renkiä päreiden kiskomisessa, mutta pikku Kilpi makasi väsyneenä ja vaaleana lämpimällä uunilla puolinukuksissa koko päivän. Yöllä sai hän kovan kuumeen, joka pyörrytti niin hänen päätänsä, että hänen oli mahdoton matkustaa etemmäksi. Herrasrenki teetti hänelle tilan tuvan peräkammariin, ja kanamuori rupesi hoitamaan sairasta pienokaista. Jaakko seisoi äänetönnä ja murheellisena veljensä vuoteen vieressä. Hän näki että hänen vähäiset työnsä oli tarpeettomia tässä talossa, sillä paitsi voutia ja täysikasvuisia renkiä oli tässä renkipoika ja kaksi paimenpoikaa, jotka ennen olivat olleet palveluksessa ainoastaan kesällä, mutta nyt olivat saaneet luvan jäädä talveksi, koska heillä muutoin olisi ollut mierontie edessä. Nämä tekivät nyt pienempiä töitä eikä mitään jäänyt vieraalle pojalle. Kerjäläisiä kävi täällä myös noin 20, 30 ja 50 päivässä. Hän otti sen vuoksi kolmantena päivänä hajallisen lakkinsa, kelkkansa ja pienen pussinsa ja varustautui poislähtöön. Mutta ensiksi meni hän isännän luokse.

"Veljeni ei näytä tulevan paremmaksi", sanoi hän, "ja minä en voi jäädä tänne; minun täytyy etsiä työtä. Mutta jos herra tahtoo olla niin hyvä että hoidattaa häntä siksi kun hän tulee terveeksi, niin koettelen minä maksaa mitä hän on kuluttanut. Minä aijon nyt lähteä Helsinkiin; siellä kuuluvat ihmiset olevan rikkaampia kuin muualla, kenties siellä voin ansaita jotakin, niin tulen minä takaisin hakemaan Kilpeä, jos Herramme sallii hänen elää. Monta tuhatta kiitosta ja hyvästi nyt."

"Sinä olet oiva poika", sanoi isäntä ystävällisesti. "Veljeäsi hoidetaan hyvin ja hän saa jäädä tänne siksi kun sinä tulet takaisin; sen lupaan minä. Mene nyt Jumalan haltuun. Tässä annan sinulle kolme markkaa, niin että pääset alkamaan, koska aijot lähettää apua äidillesi."

Jaakko kiitti kyynelsilmin ja käytyänsä vielä kerran veljensä luona, joka ei ollenkaan häntä tuntenut, läksi hän raskaalla sydämellä herrastalosta, jossa hänelle osoitettiin niin suurta hyväntahtoisuutta. Hyvä rouva oli antanut hänelle parin ehyviä saappaita ja lämpimän röijyn, niin että köyhä poika luuli olevansa oikein rikas. Jos vaan veli olisi nyt ollut terve!

Jaakko läksi Helsinkiin. Pitkä ja vaivaloinen oli matka. Tammikuu tuli kovine pakkasineen ja yhä korkeammaksi kasvoivat luminietokset. Mutta täällä oli ihmiset jo hieman varakkaampia; hätä ei ollut niin suuri täällä, ja työnansiota voitiin kumminkin toisinaan saada, vaikka vähäisestä palkasta ja ainoastaan lyhyeksi ajaksi.

Eräänä iltana tapasi Jaakko toisen kerjäläisen, aikamiehen ryysyisen ja surkuteltavan näköisen, ja tämän kanssa päättivät he kulkea yhdessä, sillä mies aikoi myöskin Helsinkiin ja sanoi tuntevansa tien. Iloisena ja luottavana yhtyi poika häneen ja kertoi lapsellisuudessaan hänelle niistä kolmesta markasta jotka hän oli saanut herrastalosta ja että hän sitä paitsi vielä oli ansainnut 50 penniä kaikellaisilla pikkutöillä. Yön viettivät molemmat matkalaiset suuressa talossa, jossa emäntä antoi heille vadin jauhopuuroa illalliseksi ja olkikuvon saunanlattialle. Jaakko nukkui syvään ja raskaasti, sillä hän oli väsynyt ja viluissaan. Mutta esitteleppäs itsellesi hänen surunsa ja harminsa, kun hän seuraavana aamuna huomasi kumppalinsa olevan poissa ja hänen kanssansa vanhan sukan, jossa oli koko hänen vähäinen säästönsä. Itkien kysyi hän talon väeltä kerjäläistä. He olivat nähneet sen menemän pois jo päivän koittaissa, mutta eivät voineet sanoa mihin hän meni. Jaakko kyseli häntä kylässä. Niin, rääsyisen yksisilmäisen miehen olivat he kyllä nähneet juovan viinaa erään vaimon luona, joka myöskenteli kahvia ja olutta matkustavaisille, mutta muutoin eivät he tienneet, minne hän oli mennyt. Niin harmissaan ei hän vielä ennen koskaan ollut koko pitkällä surkealla matkallaan kotoa. Iltapuoleen meni hän pieneen, sievään tupaan tien vieressä. Valkean roihu loisti aina kylmille kinoksille asti ja sisällä istui räätäli ahkerassa työssään. Jaakko seisoi ulkona akkunan edessä. Annettaisiinkohan hänelle yösijaa täällä? Peloissaan kolkutti hän ovea. Pieni tyttö tuli avaamaan ja kun Jaakko ujona jäi seisomaan oven viereen, käski räätäli häntä ystävällisesti astumaan peremmäksi ja istuutumaan tuliroihun viereen. Jaakko teki niin ja katseli räätälin työtä lämmitellessään. Tämä kysyi nyt häneltä, mistä hän oli ja mihin hän meni. Jaakko, hyvissään miehen ystävällisestä puhuttelusta, kertoi hänelle koko pienen historiansa sekä vanhemmista että sisaruksista, Muurikista ja Kaunikista sekä Kilven sairaudesta ja niistä kolmesta markasta, Jotka hänen piti lähettää kotiansa ja häjystä kerjäläisestä, joka oli ryövännyt hänen pienen aarteensa ostaaksensa viinaa. Tämän ajalla nyyhkytti hän katkerasti, ja säälivä räätälikin kuivasi kyyneleen, jonka ohessa hänen pieni tyttärensä itki seuran vuoksi.

"Etkö jää minun luokseni vähäksi aikaa auttamaan minua kaikellaisilla askareilla?" kysyi räätäli vihdoin. "Vaimoni makaa kipeänä eikä pieni tyttäremme voi mitään tehdä. Rivakka poika, niinkuin sinä näytät olevan, voi tehdä yhtä ja toista, ja niin tyhmä et sinä kumminkaan liene, ett'et opi neulomaan, jos minä panen neulan käteesi. Tahdotko jäädä?"

Jaakko ylenonnellisena lupasi jäädä. Nyt huomasi hän myös laihan käden pistävän esiin esiripun takaa huoneen toisessa päässä ja siellä makasi se kipeä vaimo ja katseli häntä lempeiden kuopalle käyneiden silmiensä ystävällisillä katsannoilla.

"Paljoa en voi sulle luvata", sanoi räätäli, "sillä nyt on huonot ajat, mutta 10 penniä päivältä ja ruu'an kyllä saat, jos olet ahkera."

Jaakko laski kerkeästi sormillansa. Kymmenen penniä päivässä, 60 penniä viikossa, 1 markka 20 penniä 2 viikossa. Hyvä Jumala! Tällä tavallahan hän voi tulla rikkaaksi, lähettää rahoja äidillensä ja lopettaa heidän puutteensa! Kuinka onnellisena, kuinka kiitollisena nukkui köyhä poika tänä yönä vanhalla matolla lieden vieressä. Kaksi kertaa luki hän "isä meitänsä" iloissaan ja lisäsi sitä paitsi: "minä kiitän sinua hyvä Jumala ja Isä! Siunaa hyvää räätäliä ja koko hänen huonettansa."

Nyt alkoi onnellinen elämä Jaakolle. Hänellä oli työtä kylliksi, selvä ruisleipä ja lämmin liemikeitto joka puolipäiväiseksi ja matto uunin vieressä yöllä. Kun lauvantai tuli, antoi räätäli hänelle viikkopalkkansa ja sen pisti Jaakko vanhaan nahkakukkaroon, jonka räätälin vaimo oli hänelle lahjoittanut. Kukkaron ripusti hän nauhaan kaulansa ympäri; ja nyt ei hän enää ollut oleva niin lapsellinen ja kertova joka muukalaisella aarteestansa, sen lupasi hän itsellensä. Mitä neulomiseen tuli, niin kävi se aivan hyvin. Räätäli neuloi parhaasta päästä talonpojille, ja Jaakko oppi pian paksumpia neuleita, vetämään pois kurttausrihmoja, panemaan rihmaa neulan silmään, painostamaan ompeleita ja paikkamaan vanhoja vaatteita. Hän oli yhtä ahkera kuin tarkkaavakin ja säällinen. Sillä välin hakkasi hän halkoja ja kantoi vettä, kuori perunoita ja vieläpä voi keittää jauhopuuroakin. Räätälin joukko piti paljon tästä siivosta pojasta. Ja tämä olisi tuntenut itsensä oikein tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei Kilven ajatus olisi häntä raskauttanut. Jaakon oli mahdotonta jättää hyvää paikkansa palataksensa veljensä luo; hänen täytyi ensin ansaita vähä enemmän rahoja, lähettää ne äidillensä ja sitte vasta mennä etsimään Kilpeä ja hänen kanssansa kulkea etemmäksi. Viisi viikkoa oli Jaakko ollut tämän hyvän räätälijoukon luona ja kolme markkaa oli hänellä tallessa nahkakukkarossansa; ei yhtään penniä ollut hän kuluttanut, vaikka hänen housunsa olivat niin kuluneet että ne tuskin verhosivat häntä enää. Räätälin vaimo oli nyt terve. Pahaa teki hyvälle räätälin joukolle että he olivat pakoitetut lähettämään Jaakon pois luotansa, mutta he olivat itse köyhiä eivätkä voineet pitää useampia henkilöitä ruu'assa kuin tarpeellista oli. Vaimo oli ehtosilla Jaakon maatessa, laittanut vanhoista miehensä housuista pojalle housut, ja kun hän läksi heidän luotansa, antoi tämä ne hänelle sekä muutamia leipiä ja puolen tusinaa silakoita. Jaakon täytyi luvata käydä heitä katsomassa paluumatkallaan ja niin eroisivat he.

Nyt ei ollut pikku vaeltajalla enää kuin neljä peninkulmaa Helsinkiin. Päivät rupesivat tulemaan pitemmiksi, jos kohta talvi vielä olikin ankara, niin paistot kumminkin aurinko lämpimästi ja köyhät varpuset visertelivät iloissaan teillä ja pihoissa. Sellaisena kylmänä ja kirkkaana päivänä tapasi Jaakko eräänä päivänä pienen joukon valtamaantiellä. Köyhä kipeä vaimo veti nuorinta lastansa suuressa vasussa kelkassa. Neljä pientä poikaa, repaleisissa vaatteissa ja vaaleana, kulkivat sivulla itkien kylmyyttä ja nälkää. He olivat pysähtyneet korkean mäen alle. Äidin voimat olivat loppuneet. Silloin tarttui Jaakko kelkan juksoon ja veti sen yhtäkyytiä mäen päälle ja kantoi sitte nuorimman jälkimäisen pojan käsissänsä ylös mäen päälle. Väsynyt äitiraukka siunasi sydämestänsä häntä. Kun Jaakko näki heidän tyhjät pussinsa ja kuuli pienokaisten pyytävän leipää, otti hän heti kaksi palasta ja muutamia silakoita pussistansa ja jakoi ne nälkäisille pienokaisille. Äiti ei tahtonut ottaa mitään itselleen, mutta Jaakko pakoitti häntä siihen, sanoen, että hänen tuli kerätä voimia lasten tähden. Nyt kulkivat he yhdessä koko päivän; Jaakko antoi välistä yhden välistä toisen lapsista istua kelkassa pienen sisarensa vieressä, ja itse oli hän hevosena. Vasta seuraavana päivänä jätti hän heidät herrastaloon, jossa tuo pieni perhekunta sai levätä renkituvassa. Itse kulki hän eteenpäin, pyrkien heti päästä Helsinkiin, jossa hän toivoi voivansa lisätä vähäistä aarrettansa ja sitte lähettää sen kotia, mutta sitä ennen joutui hän vielä yhteen seikkailuun.

Muutamien virstojen päässä kylästä näki hän hienon rouvasihmisen seisovan keskeltä maantietä pitäen uljasta hevosta ohjaksista, reki oli kaatunut kumoon, aisat olivat taittuneet ja lumella makasi kuski tunnotonna verinen haava otsassa. Hämmästyneenä seisahtui Jaakko ja katseli tapausta. Mutta rouvasihminen kertoi kiiruusti että hevonen oli pilttoutunut, taittanut aisat ja jättänyt hänen neuvottomaksi maantielle, sittekuin kuski kaaduttaessa oli loukannut päänsä kiveen ja kadottanut tuntonsa. Hän pyysi pojan juoksemaan takaisin kylään apua hakemaan, siitä saisi hän hyvän palkinnon. Jaakko kääntyi heti takaisin ja juoksi minkä jaksoi. Kylästä sai hän miehen ja parin uusia aisoja Ja niin kiiruhtivat he takaisin. Kuski nostettiin rekeen, hevonen valjastettiin ja mies istui kuskilaudalle ajamaan. Kun rouvasihminen kuuli Jaakon aikovan Helsinkiin, käski hän hänen istumaan rekeen ja seuraamaan mukana. Jaakolle ei tarvinnut tätä sanoa kahta kertaa. Ja nyt lähdettiin. Tieltä kylään oli Jaakko löytänyt kukkaron, jossa oli hopearahoja ja seteleitä. Kun he nyt olivat valmiina lähtemään matkaan, ojensi Jaakko kukkaron rouvasihmiselle ja kysyi häneltä oliko se hänen. Niin olikin ja rouvasihminen otti heti 10 markkasen sieltä ja antoi sen pojalle löytäjäisiksi.

Niin tuli Jaakko Helsinkiin oikein uhkauljaana. Mutta ihmiset eivät olleetkaan siellä niin anteliaita kuin Jaakko oli luullut taikka eivät olleet ne niin rikkaita kun hän oli kuullut puhuttavan. Monta kertaa kirottiin ja tyrkättiin häntä, vieläpä pidettiin epäluulonalaisena varkauteen ja valheeseen, sillä tässä suuressa kaupungissa oli kerjäläisiä hyvin paljon ja niiden joukossa monta valhettelijaa ja varasta, onnetonta lasta, joilla ei ollut yhtä rehelliset vanhemmat kuin Jaakolla. Pieni suomalainen poikamme tuli tutuksi monen kanssa näistä ja kiusatuksi moneen paheeseen, mutta hän muisti äitinsä sanat: "parempi kuolla nälkään kuin tehdä pahuutta!" Siitä saakka kun hän oli tullut Helsinkiin, oli hänellä ollut päämaalina saada lähettää rahansa äidillensä. Jaakko-raukalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tämä kävisi laatuun, ja sen vuoksi etsi hän vanhaa herraa, jonka hän tiesi asuvan Helsingissä ja jonka hän kesällä oli nähnyt kotipitäjässään. Tämä herra olisi kyllä vanhan tuttavuuden vuoksi antanut hänelle hyvän neuvon. Mutta kuinka voi saada hänestä tietoa, kun Jaakko ei tiennyt hänen nimeänsä? Hän kyseli sitä monessa paikassa, mutta niissä joko ei ymmärretty suomea, tai naurettiin yksinkertaiselle pojalle, joka suuressa kaupungissa etsi miestä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Muutamat kyllä säälivät häntä, mutta eivät kumminkaan voineet auttaa häntä tässä suhteessa.

Eräänä aamuna istui hän suruissaan porttikäytävässä miettien mitä hänen olisi tehtävä rahojensa kanssa, jotka hän pelkäsi kadottavansa, ja joita hän tiesi äitinsä kovin tarvitsevan. Silloin meni siitä nuori lyyrylakkinen herra ohitse. Hän näki pojan ja puhui hänelle ystävällisesti suomea. Jaakko tuli iloiseksi kuullessaan puhuttavan suomea ja nousi yhtäkkiä ylös.

"Voi, herrakulta, ettekö voi minulle sanoa missä se herra asuu, joka kesällä oleskelee Pyhäjärvellä?"

"Vaikea on sitä sanoa, kun et tiedä hänen nimeänsä."

"Ei, sitä en tiedä", sanoi Jaakko alakuloisena.

"Mitä sinä hänellä tekisit?"

"Minulla olisi tärkeätä asiata hänelle, jota en voi uskoa kellenkään muulle", vastasi poika.

"Tiedätkö, mikä virka hänellä on?"

"Minä luulen hänen olevan maanmittarin."

"No, tule kanssani vähän matkaa, niin näytän sinulle maamittauskonttoorin, ehkä sieltä saat jotakin tietoa hänestä."

Jaakko seurasi iloissaan ja kiitti sydämellisesti ylioppilasta, kun tämä jätti hänen suuren kauniin huoneen luo ja käski hänen mennä sisään. Hän pysähtyi ujona eteiseen ja kumarsi syvään, kun vahtimestari tuli häntä vastaan. Mutta tämä sanoi tylysti:

"Korjaa luusi täältä, poika, ei tänne saa kerjäläisiä tulla. Herroilla ei ole aikaa."

Jaakko rukoili saadaksensa tietää oliko täällä herraa, joka kesillä asui Pyhäjärvellä, mutta vahtimestari ei tahtonut kuulla häntä. Silloin näkyi juuri ovella sama herra ja Jaakko huusi:

"Voi, herrakulta, sallikaa minun puhua sana teidän kanssanne! Ettekö tunne minua?"

"En", vastasi herra, "kuka sinä olet?"

"Minä olen Jaakko Saaren torpasta Pyhäjärveltä."

"En muista sinua nähneeni", sanoi vanha herra ystävällisesti, "Pyhäjärvellä on monta torpparin poikaa, mutta jos sinulla on asiaa minulle, niin sano vaan vapaasti."

Jaakko kertoi nyt hänelle äidistänsä ja rahoista, joita hän aikoi hänelle lähettää. Vanhalle herralle tuli kyyneleet silmiin kuullessaan pojan yksinkertaista kertomusta tästä vaivaloisesta matkasta ja huomatessaan, kuinka uskollisesti Jaakko koki auttaa äitiänsä.

"Minä olen nyt juuri kotia lähdössä", sanoi hyvä vanhus, "tule kanssani, niin puhutaan enemmän asiasta."

Siellä sai Jaakko puolisen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut syönyt, ja kerrottuansa enemmän kodistansa, veljestänsä ja kaikista, sai hän seurata vanhaa herraa postikonttooriin. Siellä pantiin Jaakon rahat kirjeeseen, jonka hyvä herra oli kirjoittanut Pyhäjärven papille. Sitte painoi postimestari viisi suurta sinettiä sen päälle ja sen tehtyä pani hän sen suureen kirjeläjään laatikkoon. Köyhä Jaakko oli niin onnellinen ja iloinen, kun kaikki oli toimitettu, niinkuin hän itse olisi saanut rahoja, vaikka hänellä itsellään ei ollut niin penniäkään. Hän sai jäädä yöksi vanhan herran luokse, mutta sitte tahtoi hän heti lähteä etsimään Kilpeä. Pitkän vaelluksensa ja suuren hädän perästä tuli hän vihdoin herrastaloon, jonne hän oli jättänyt pikku veljensä.

Mutta siellä ei häntä enää tunnettu. Satoja kerjäläisiä oli siellä käynyt sen perästä, kymmeniä oli maannut kipeinä, he eivät muistaneet kaikkia eivätkä voineet sanoa mitään Kilvestä. Jaakko istuutui kynnykselle ja itki. Missä olikaan hänen veliraukkansa? Oliko hän elävä vai kuollut? Silloin näki hän isännän itsensä pihalla. Jaakko meni hänen luoksensa.

"Armas herra, nyt olen tullut takaisin kuulemaan veljestäni Kilvestä, jonka jätin kipeäksi teidän tupaanne. Te lupasitte pitää häntä siksi kuin tulen takaisin. Missä hän nyt on?"

Isäntä vastasi: "Minä muistan sinut hyvin. Pikku veljesi makasi kipeänä yhden viikon ja sitte otti Herramme hänen luoksensa. Älä ole suruissasi", lisäsi hän, kun Jaakko takkinsa hihalla kuivasi kyyneleitänsä, "älä ole suruissasi, taivaassa on hänen hyvä olla, ei hän tarvitse kärsiä puutetta ja hän on nyt autuas enkeli."

Nyt ei ollut Jaakolla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Helsinkiin, kenties voisi hän kumminkin saada työtä kevääksi tai kesän ajaksi.

Eräänä päivänä maaliskuussa seisoi Jaakko suuren akkunan edessä kadulla ja katseli kuinka muudan rouvasihminen neuloi koneella. Köyhä poika ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista konetta ja hämmästyneenä katseli hän sellaista ihmettä. Vihdoin meni hän sisään suuresta ovesta ja pyysi saadaksensa lähempää katsella tuota taidokasta laitosta. Huone oli suuri kauppapuoti, ja herrat antoivat hänelle muutamia kuparirahoja ja käskivät hänen mennä tiehensä, mutta Jaakko pyysi vielä kerran saada lähempää katsella konetta. Nyt astui puodin omistaja sisään ja kuultuansa pojan pyynnön, myöntyi hän heti siihen, sillä hän oli hyväntahtoinen mies. Jaakko seurasi rouvasihmisen liikuntoja tarkkaavilla silmäyksillä.

"Kuinka paljo voi neuloa päivässä?" kysyi hän.

"Kyynärän minuutissa", vastasi tämä.

"Voisiko sen saada ostamalla?"

Puotipalvelijat rupeisivat nauramaan, mutta kauppias vastasi ystävällisesti:

"Meillä on niitä koko joukko, mutta ne ovat kalliita, poikaseni. Ne maksavat 100 ja 200 markkaa."

"Jos minulla olisi tuommoinen", sanoi Jaakko, "niin menisin sen hyvän räätälin luo, joka asuu 4 peninkulman päässä täältä V——ssä, hän leikkaisi ja minä neulosin."

"Mutta suurta taitoa vaaditaan hoitamaan sellaista konetta", sanoi kauppias.

"Kyllä minä oppisin", sanoi Jaakko päättäväisesti. "Opinhan minä keittämään jauhopuuroakin, vaikka se ensimmältä kävi huonosti."

Kauppias hymyili. "Mutta tämä on paljo vaikeampaa, sitä paitsi eihän sinulla ole rahojakaan."

"Jos vaan te antaisitte minulle sellaisen koneen ja rouva tuolla opettaisi minun neulomaan, niin voisin minä vähitellen työlläni maksaa sen", sanoi poika.

"Mutta se kestäisi monta vuotta, ennenkuin sinä saisit kokoon tämän summan, ja mitä vakuutusta minulla olisi sinusta, että sinä todellakin tahtosit maksaa sen?"

"Sanani", sanoi poika yksinkertaisesti ja tähysteli luottavaisena kauppiasta.

Tämä tuli niin liikutetuksi että hänen täytyi kääntyä pois peittääksensä kyyneleitänsä. Köyhän pojan olento miellytti häntä niin, että hän päätti tehdä tämän kummallisen kaupan. Hän oli rikas ja jos hän kadottaisikin ne 200 markkaa, niin ei hän tulisi siitä sen köyhemmäksi.

"No hyvä", sanoi hän, "minä annan sinulle sellaisen koneen sillä välipuheella, että sinä vuosittain maksat minkä voit, kunnes koko velka on maksettu. Sano minulle nimesi ja kotipaikkasi sekä räätälin, jonka luo sinä aijot, nimi ja asuinpaikka."

Jaakko teki niin. Ja nyt valitsi kauppias sopivan koneen hänelle. Rouva alkoi heti opettaa, ja Jaakko oli tässä yhtä tarkkaava ja ahkera kuin hän oli ollut räätälin luona V——ssä. Rouvasihminen, joka asui samassa talossa, salli hänen tulla joka päivä luoksensa ja antoi hänelle vielä päivällisenkin joka kerta. Hänkin oli mieltynyt tähän siivoon ja uutteraan poikaan.

Kun Jaakko nyt katsottiin kyllin taitavaksi, niin pantiin neulomakone laadikkoon, kauppias antoi hänelle suuren vankan kelkan, ja niin matkusti Jaakkomme V——hen runsailla eväillä, hyvillä vaatteilla ja oli hänellä vähän rahojakin, joita puotipalvelijat olivat hänelle keränneet, sillä he katuivat, että olivat nauraneet köyhällä pojalla.

Voi, kuinka hämmästyneeksi tuli se hyvä räätäli kun hän näki Jaakon laadikkoineen! Sekä hän että vaimonsa ja heidän pieni tyttärensä ottivat hänen ystävällisesti vastaan ja kuuntelivat hämmästyksissään kertomusta neulomakoneesta. Räätäli oli kyllä nähnyt sellaisia, mutta ei koskaan hänellä ollut varoja sen hankkimiseen ja mielellään suostui hän nyt tekemään työtä yhdessä. Kaikki kävi erinomaisen hyvin. Työtä saivat he niin kuin he tahtoivat, ja Jaakko nousi ylös auringon noustessa ja neuloi koko päivän. Pitäjän herrasmiehet saivat kuulla historian neuIomakoneesta ja alkoivat teettää vaatteitansa täällä, ja kun räätäli oli hyvä leikkaaja, olivat he tyytyväisiä työhön. Mutta vuoden lopussa voi Jaakko jo lähettää vähäisen osan velastansa hyvälle kauppiaalle. Kun viimeinen osa oli maksettava, meni Jaakko itse kaupunkiin. "Tässä on nyt loput rahat", sanoi hän, "ja tuhansia kiitoksia hyvyydestänne. Nyt voin elättää itseäni kunniallisella tavalla ja auttaa köyhiä vanhempiani. Jumala teitä palkitkoon!"

Nyt työskenteli Jaakko jonkun aikaa erään taitavan räätälin luona Helsingissä oppiaksensa myöskin leikkaamaan, ja ahkerasti kävi hän iltakouluissa oppiaksensa kirjoittamaan ja lukua laskemaan. Kohta voi hän kirjoittaa kirjeen äidillensä. Vähän ajan perästä tuli vastaus, pappi oli sen kirjoittanut. Isä oli tullut takaisin terveenä ja tuonut vähän rahaa. Torpan voivat he pitää, nälkävuoden perästä oli seurannut monta hyvää vuotta, ja nyt olivat he hyvällä jalalla. Mielellään olisivat he tahtoneet nähdä rakkaan poikansa, mutta matka oli pitkä.

Kun Jaakon oppiaika oli kulunut, ripusti hän laukun selkäänsä, pani neulomakonelaadikkonsa kelkkaan ja läksi Pyhäjärvelle, kiitettyänsä ensin tuhatkertaisesti kauppiasta, räätäliä ja kaikkia jotka olivat olleet hyviä häntä kohtaan.

Suuri ilo syntyi kotona, kun hän eräänä iltana astui tupaan eikä kukaan muu kuin äitinsä tuntenut häntä enää, kun hän niin pitkänä ja suurena seisoi heidän edessänsä, hyvin vaatetettuna ja konelaadikko vieressänsä. Illallinen oli pöydällä: vati täynnä lämpimiä perunoita ja muutamia suolasia särkiä sekä suuri kauraleipä.

Jaakko otti vakan kelkastansa, ja sieltä väänsi hän aika kämpäleen sianlihaa, voipytyn ja vehnäleivän, jotka kaikki hän pani pöydälle. Kahvia ja sokeria toi hän äidillensä ja kokonaisen kartuusin isällensä. Katrille ja Annille kummallenkin antoi hän kirjavat lämpimät villahuivinsa.

Iloinen iltanen tuli nyt. Valkea takassa oli jo kauvan aikaa sammunut, ennenkuin Jaakko oli lopettanut kertomuksensa kaikista seikkailuistansa.

"Niin äitikulta", sanoi Jaakko viimein, "minä lupasin huolehtia pikku Kilvestämme ja sen teinkin minä rehellisesti, mutta Jumala otti hänen pois meiltä."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", vastasi äiti hiljaa kädet ristissä.

Jaakko asettautui nyt asumaan kotipitäjäänsä aivan lähelle vanhempiensa torppaa ja sai runsaasti työtä.

Hän jakoi ansionsa vanhemmillensa ja sisarillensa sekä kiitti Jumalaa, joka niin armollisesti oli ojentanut kätensä hänelle.

Satu.

Oli kerran poika, joka aikoi mennä naimisiin, mutta ei ollut helppo tietää mistä hän löytäisi oikein hyvän ja sopivan vaimon. Niin sai hän kuulla kaukana suuren metsän takana asuvan oikein rikkaan ja kauniin tytön, ja sitä päätti hän kosia. Hän valjastutti parin kauniimpia valkosia hevosiansa kultavaunujen eteen, ja niin matkusti hän pois. Ensin tuli hän koivumetsään, siellä lauloivat linnut joka oksalla, aurinko paistoi ja kaste kimalteli helminä ruohoissa. Sitte tuli hän mäntymetsään, jossa oli viileä ja hyvä olla ja jossa kanervat kukkivat. Mutta kuusimetsässä oli paha suo, ja siinä ei tahtonut tie koskaan tulla oikein hyväksi. Siellä oli kuoppia ja ruoppuja ja vaunut kaatuivat yhtäkkiä kumoon, ja poika makasi keskellä katajapensasta. Siellä lajotti hän ja hevoset juoksivat vaunuineen pois niin että kaviot iski tulta. Mitä oli nyt tehtävä? Poika nousi ylös hyvin häpeissään ja lähti käymään takaisin kotiinsa, "sillä", sanoi hän, "jalkasin ei voi kukaan kosija kulkea." Metsässä hyppelevä harakka nauroi näille sanoille, mutta poika pui nyrkkiä hänelle ja sanoi: "naura sinä vaan, paha elävä, onhan minulla vielä hopeavaunut jäljellä kotonani, mutta jos minulla nyt olisi hyvä pyssyni, niin antaisin sinulle aika laukauksen." Vähän pahoillaan oli hän, poika raukka, mutta heti lohduttautui hän taas, alkoi vihellellä ja laulaa sekä kulkea nopiasti. Kotona valjastutti hän kiiltomustat hevosensa hopeaisten vaunujen eteen, ja heti läksi hän taas samaa tietä. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat; kanervat kukoistivat ja havumetsä tuoksui. "Nyt pidän minä varani suolla", sanoi poika, mutta istuissansa ja ajatellessansa rikasta tyttöä, unhoitti hän pois kuopan ja suon, Ja taas kellotti hän katajapensaassa, ja hevoset juoksivat pois vaunuineen, niin että kivet tulta iskivät. "Nyt voisi minua kovasti harmittaa", sanoi poika, "mutta kosissa pitää minun käymään, vaikk'ei minulla enää muuta olisikaan kuin ebenholtsiset vaununi", ja niin kääntyi hän taaskin kotia. Harakka nauroi täydestä sydämestänsä, ja poika pui hänellä nyrkkiänsä ja sanoi: "niin naura sinä vaan, onhan minulla vielä mitä kauniimmat hopeanväriset hevoseni jäljellä ja niillä teen minä tämän matkan vielä kerran, mutta jos minulla olisi hyvä pyssyni, niin antoisin minä sinulle aika laukauksen."

Hopeanväriset hevoset tanssivat uljaina ebenholtsisten vaunuin edessä, kun poika kolmannen kerran ajoi metsän läpi. Aurinko paahtoi kovasti ja linnut makasivat ruokalepojansa, mutta kanervat heloittivat vaaleanpunaisina ja metsä tuoksui hyvältä. "Tässä on nyt suo", sanoi poika, ja sillä hetkellä oli hän niinkuin ennenkin katajapensaassa. Nyt täytyi hänen nauraa. "Tämä on kaunis historia! Nyt olen päässyt yhtä kauvaksi kuin ennenkin, mutta nyt ei minulla enää ole vaunuja kotona. Kumminkin, kun oikein asiata ajattelen, on se kenties viisainta, että menen jalkasin kosiomatkalleni, niin saan nähdä, ottaako tyttö minun itseni tähden, vai ovatko ne vaunut, jotka loistaa hänen silmissään."

Viisas poika vaelsi niin eteenpäin, vaikka se tuntui vähän vaikealta siitä, joka oli tottunut ajaman kulta- ja hopeavaunuissa, mutta hyvä on koettaa kaikkea.

Kun hän oli kulkenut jonkun matkaa, näki hän köyhän ämmän, joka oli kuoppaa kaivamassa. Väsyneeltä ja vaalealta näytti hän, ja hänen vieressänsä oli kirstu jonka hän tunsi omaksi eväskirstuksensa, joka oli pudonnut vaunuista, kun hevoset pilttoutuivat.

"Hyvää päivää, mitä teette ja kuka olette, vanha mummo?" tervehti poika kohteliaasti.

"Voi, minä kaivan kuoppaa piiloittaakseni tätä kirstua jonka olen löytänyt. Raskas on sitä kantaa, ja minä kätkisin sen, siksi kun saan selvän sen oikeasta omistajasta. Rehellinen on minun nimeni."

"Mutta sinä näytät kipeältä ja viheliäiseltä, et koskaan jaksa kaivaa kuoppaa", sanoi poika.

"En minä olen kipeä", vastasi mummo, "nälkä vaan minulla on vähäisen."

"No sehän on eväskirstu, avaa se ja syö siitä."

"Ei ennenkuin sen oikea omistaja tulee ja antaa luvan siihen", vastasi mummo.

"No minä olen sen oikea omistaja. Tässä on avain, syö kylliksesi ja pidä loput."

"Tuhansia kiitoksia", sanoi ämmä, "minulle ei ole mitään muuta sulle annettavaa kuin hyvä sananlasku matkallesi. Muista: ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää."

"Kiitos", sanoi poika, "se on hyvä sananlasku, hyvästi!"

Vähän loitompana näki hän pienen pojan hyppäävän yhdellä jalallansa maantiellä.

"Miksi sinä noin hyppäät?" kysyi kosijamme; "onko sulla kipeä jalka?"

"Ei", vastasi poika, "vaan minulla on uudet kengät enkä tahdo niitä kuluttaa aivan heti, sen vuoksi käyn minä vuoron perään aina toisella ja toisella jalalla."

"Kylläpä sinä olet koko velikulta! Nouse selkääni, niin kannan sinua vähän matkaa. Mikä nimesi on?"

"Nimeni on Säästäväinen."

He kävivät hyvän matkaa yhdessä ja tulivat vihdoin pellolle, jossa mies kuokki ja lapioi ahkerasti.

"Tuolla on isäni Toimellinen", sanoi Säästäväinen, "tässä laskeudun minä alas. Kiitoksia kyydistä. Muuta ei ole minulla sinulle annettavaa kuin hyvä neuvo matkallesi: parempi laiha sopu kuin lihava riita."

"Se on hyvä sananlasku, kiitos siitä!"

Nyt tuli mies pellolta ja kysyi mihin matka piti.

"Olen kosiin menossa", vastasi poika.

"Vai niin, se on tärkeä matka", sanoi mies, "siveä vaimo on parempi kuin kaikkein kalliimmat helmet."

"Pankaa tämä mieleenne", sanoi poika, "hyvästi."

Nyt kulki poika etemmäksi, kunnes hän tuli pieneen tupaan. Ulkona istui tyttö ja neuloi sukkaa, sen ohella luki hän myös läksyänsä ja heilutti jalallansa kätkyttä.

"Sinä olet ahkera, sinä", sanoi poika.

"Aika on lyhyt", vastasi tyttö, "mutta uuttera käsi tekee rikkaaksi ja laiska köyhäksi."

"Sen panen minä mieleeni", sanoi poika, "mikä sinun on nimesi?"

"Ahkera on minun nimeni", vastasi tyttö.

Poika kulki etemmäksi. Niin tuli hän vihdoin rikkaaseen taloon. Niityllä oli satoja lehmiä ja hevosia, ja lampaita oli keskellä apilasketoja. Tallissa oli marmoriset soimet ja piha oli hienoimmalla posliinilla laskettu. Mutta ei siellä kumminkaan näyttänyt haudalta sen takia. Huolimaton oli pehtorin ja Haluton voudin nimi. He istuivat kumpikin kivellänsä ja polttivat piippuansa työväen kuleksiessa missä vaan tahtoi. Talouden hoitajatar Kavala juoksi aitasta kellariin ja keittiöstä tupaan, että muka emäntä tuulisi hänen olevan ketterän ja luotettavan, mutta oikeastaan ei hän tehnyt mitään muuta kuin piileili alinomaa pimeissä koppeloissa, jossa hän joi kahvia ystäväinsä ja tuttaviensa kanssa. Hänen pieni poikansa Tuhlaavainen kaatoi suuren pussin vehnäjauhoja porsasten altaaseen, sillaikaa kuin isoisä Ahnas seisoi portilla ja suurella oksasella sauvalla ajeli pois kerjäläisiä, vaikka ne olisivat olleet kuin viheliäisiä ja apua tarvitsevia tahansa. Poika puisteli tyytymätönnä päätänsä ja ajatteli: semmoinen herra, sellainen renki, mutta kun hän sai nähdä kauniin tytön, jota hän tahtoi kosia, unhoitti hän koko maailman, niin kaunis oli hän. Samettiin ja silkkiin oli hän puettu ja monta oli hänellä kultasormusta, ranne- ja korvarengasta, jotka välähtelivät auringon paisteessa. Hän oli työtännä akkunan vieressä ja puheli neulojattarensa Laiskoittelijan kanssa, joka istui pehmeällä sohvalla ja nakerteli pähkinöitä, sillaikaakuin pieni koira, Juoru nimeltänsä, haukkui tuttuja ja tuntemattomia.

Poika astui sisään ja tervehti kohteliaasti.

"Mitä sinulla on asiaa?" kysyi tyttö yksitoikkoisesti.

"Olen kuullut että sinä olet kaunis ja rikas ja olen sen vuoksi tullut sinua kosimaan", vastasi poika.

"Vai niin kosimaan? Ja minua?" lausui tyttö. "Ei kiitoksia, minä en heitäkään itseäni joka kulkevalle ritarille. Nykyjään meni tästä ohitse kultaiset, hopiaiset ja ebenholtsiset vaunut; niiden omistajan minä tahdon, mutta sinulle olen minä liian hyvä."

Poika hymyili, sillä hänen vaununsa ne olivat olleet, mutta hän ei sanonut mitään.

"Jos tahdot ruveta rengiksi talooni, niin voit sinä siksi päästä, ja sitte, jos sinä olet siivo ja ahkera, niin voit kenties saada jonkun kyökkipiijoistani vaimoksesi, kun vuosi on lopussa."

"Kyllä, kiitoksia", vastasi poika, "sopiihan tuota koettaa." Itseksensä ajatteli hän: "kun hän kerran näkee, kuinka ahkera ja taitava minä olen, niin muuttaa hän heti ajatuksensa, ja minä tahdon palvella häntä uskollisesti."

Poika teki työtä kahden edestä; päivä toisensa perästä kului, mutta yhtä ylpeänä pysyi tyttö. Ja paha hän oli, niin paha että se oli oikein hirmuista. "Ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää", ajatteli hän.

Tässä suuressa talossa oli pieni kyökkipiika, jonka nimi oli Uskollinen Nakkaus. Hän oli niin ahkera kuin muurahainen, niin hurskas kuin lammas ja niin iloinen kuin lintu. Hänen sinijuovainen liinahameensa oli aina puhdas ja sileä. Häntä kohtaan oli emäntä kaikkein ilkein, ja poika sääli tuota pikku raukkaa. Hän hakkasi sille puut kyökkiin, kantoi veden sisään ja auttoi häntä monella tapaa. Uskollinen Nakkaus palkitsi häntä lämpimimmällä kiitollisuudella.

Vihdoin väsyi poika pahaan emäntään ja pyysi häneltä hyvästiänsä.
"Parempi laiha sopu kuin lihava riita". sanoi hän.

Mutta tyttö ei tahtonut häntä laskea. Hän näki kyllä, että hän oli uuttera ja rehellinen sekä huomasi hyvin, että talo oli saanut kokonaan toisen muodon kuin ennen. Poika oli itsepäinen ja niin sai hän luvan jättää paikkansa. Pihalla oli juoksupoika, jonka nimi oli Ketterä. Sen lähetti poika, taloonsa salaisesti viemään sanaa, että he siellä ottaisivat selvän niistä hänen kolmista vaunuissansa ja lähettäisivät ne hänelle. Niin tapahtuikin.

Kauniina päivänä, kun rikas tyttö niinkuin tavallisesti, ainakin istui akkunassa, meni poika siitä ohitse. "Uuttera käsi tekee rikkaaksi, mutta laiska köyhäksi", ajatteli hän ja puisteli päätänsä. Samassa ajettiin kolmilla vaunuilla ja valkeilla, mustilla ja harmailla hevosilla pihaan.

"Laiskottelija", huusi tyttö, "nyt tulee oikea kosija. Anna heti minun silkkihuivin ja uusi rannerenkaani. Voi, kuinka olen iloinen."

Hän meni ulos portaille ottamaan vastaan kosijaa, mutta vaunut olivat tyhjät.

"Kenenkä olivat nämä kauniit vaunut ja nämä kauniit hevoset?" kysyi hän ajajalta.

"Ne omat minun herrani metsän toiselta puolen. Hän on tuolla ja on käskenyt meidän tulemaan noutamaan häntä totia."

"Mutta hän ei ole täällä", sanoi tyttö hämmästyksissään.

"Tässä hän onkin", sanoi poika ja kohotti kookasta vartaloansa, "ja nyt lähtee se täältä."

Tyttö seisoi silmänräpähdyksen äänetönnä hämmästyksestä ja vihasta. Mutta heti hymyili hän mairittelevana ja sanoi: "lähdetkö sinä pois? Ei, jää tänne minun vieraakseni. Jos olisin tiennyt kuka sinä olit, en minä olisi sallinut sinun renkinä ulia. Kavala, missä on Kavala! Laita heti hieno puolinen, ja jouduta, meillä on harvinainen vieras."

"Ei tarvitse laittaa", sanoi poika, "minä olen jo kyökissä syönyt tavallisen atrian, homeista leipää ja vähän maidon heraa; nyt en enää ole nälkäinen. Mutta minulla olisi yksi rukous sinulle."

"Pyydä mitä tahdot", sanoi tyttö mielinkielisenä.

"Sinä lupasit minulle jo ensimmäisenä päivänä yhden kyökkipiijoistasi vaimoksi. Anna nyt minulle Uskollinen Nakkaus."

"Ota ne kaikki tyyni", huusi tyttö vihoissaan, juoksi sisään ja paiskasi ovea kiinni niin että akkunat helisivät.

Keittiössä seisoi Uskollinen Rakkaus takan vieressä. Hän oli itkussa silmin ja hämmensi puuropataa, kyynelten vieriessä helminä hänen pyöreiltä poskipäiltänsä. Pahasti kävi häneen pojan matkustaminen, sillä hän oli ollut ainoa koko talossa, joka oli ollut hyvä häntä kohtaan.

"Pikku Uskollinen", sanoi poika ystävällisesti ja tarttui hänen käteensä, "tahdotko tulla kanssani ja ruveta minun vaimokseni?

"Kyllä", vastasi Uskollinen Rakkaus Ja hymyili kyynelten takaa.

Mutta kuka voi kertoa hänen hämmästystänsä, kun hän tuli ulos portaille ja näki kolmet vaunut ja sai kuulla, että ne olivat pojan ja että hän sai istua hänen vieressänsä kultavaunuissa. Niin matkustivat he. Matkallansa ottivat he mukaansa Toimellisen ja Rehellisen, Ahkeran ja Säästäväisen ja pääsivät onnellisesti perille kertaakaan kaatumatta. Toimellinen tuli pehtoriksi. Hänen vaimonsa Rehellinen tuli taloudenhoitajattareksi. Ahkera tuli neulojattareksi, ja Säästäväinen auttoi yhtä ja toista. Niin elivät he onnellisina kuolemaansa asti ja Uskollinen Nakkaus tuli paremmaksi vaimoksi kuin poika olisi uskonut.

Hän oli jalompi kuin kalliimmat helmet.

Ajattele vanhuuttasi!

Suuren herrastalon avarassa renkituvassa istui myrskyisenä talvi-iltana kaksi ämmää niin lähellä leimuavaa valkeata takan vieressä kuin mahdollista. Molemmat olivat rypistyneitä ja harmaapäisiä, molemmat olivat kehnosti vaatetettuja ja näyttivät hyvin kurjilta ja surullisilta. He olivat vaivaisia ja olivat saapuneet nykyjään herrastaloon, johon he jäivät ruotuun. Tuvassa oli myöskin talon rengit, tehden mikä mitäkin pikku työtä jutellessaan ja poltellessaan tupakkaa. Tallipoika istui uunilta ja kiskoi päreitä imeksien pieniä sikarinpilliä, joita hän oli löytänyt sylkiastioista vierashuoneessa sytytellessään valkeoita siellä. Ulkona oli kireä pakkanen ja myrsky vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, mutta täällä sisältä oli lämmin ja hyvä olla, niin että miehet istuivat paitahihaisillaan tuo rakas lakki kumminkin päässä.

"Menes vähän tuonnemmaksi, vanha mummo", sanoi muudan nuori iloisen ja vallattoman näköinen renki, "kohennatte vähän, että saan sytyttää piippuani."

"Kas niin, kas niin", valitti ämmä, "nyt ei saa edes vähääkään lämmitellä, vaikka paleltuisi aivan kuoliaaksi tämmöisenä iltana."

"Pidä suusi ämmä", vastasi nuorukainen ankarasti, "enhän minä tässä koko päivää seiso. Emmekö ole jättäneet parhaimmat paikat teille, vaivaiset?"

"Vaivainen olet itse", tiuskasi ämmä, "minä olen nähnyt parempia päiviä kuin sinä."

"Se on vahinko sinulle", jatkoi nuorukainen, "sitä katkerammalta maistuu armoleipä."

"Katkerata se tosin on", huokasi ämmä, "enkä minä koskaan, en koskaan luullut elämäni lopun olevan näin kurjaa."

"Niin", sanoi vanha renki, joka paikkasi kenkiänsä, "kyllä minä muistan kun sinä, Tiina, olit rikas tyttö ja kuin sinä menit naimisiin kylän rikkaimman pojan kanssa. Mutta sitte jouduitte te rappiolle."

"Niin vainen", huokasi ämmä ja ojensi vapisevia käsiänsä valkeaan, kyynelten vieressä alas hänen kasvoiltansa muistellessa entisiä hyviä päiviä.

"Ei, kuulkaas nyt! Tämä rupee käymään liian surulliseksi", sanoi nuori renki, "marss, Janne, ja juokse joku tilkka paloviinaa Jansonskalta. Kovin kylmä on tänä iltana, tarvitsee saada jotakin sisäänsä, ja nuo ämmät istuu sitte täällä ja valittelevat, niin että aivan sydämestään tulee kipeäksi."

"Minä luulen että sinulla on tarpeeksi lämmintä", sanoi yksi toisista rengeistä, "ja sinä tiedät että isäntä on kieltänyt Jannea hakemasta meille paloviinaa."

Tiina joka istui lähinnä tallipoikaa, nykäsi häntä hiljan jalkaan ja sanoi puoliääneen:

"Mene, poikaseni, niin saan minäkin ehkä jonkun tilkan; minulla on niin hirveän kylmä!"

Mutta tallipoika veti jalkansa pois ja sanoi äkäisesti: "rupeatko sinäkin nyt? Minä en saa mennä."

"Etkä saa olla menemättäkään", sanoi yksi rengeistä, "sillä muutoin saat sinä selkääsi meiltä!"

Tallipoika oli juuri astumassa alas uunilta, epätietoisena mitä hänen oli tehtävä, kun tuli sana että illallinen on valmis. Kyökkipiika tuli sisään suuren höyryävän kivikupin kanssa, jossa oli lämmintä hernekeittoa vanhoille ämmille ja pani sen rahille uunin viereen.

"Kas niin", sanoi hän äreästi, "syökää nyt kylliksenne, sitä ette ole tainneetkaan saada tehdä kaukaan aikaan!" Sitte meni hän ulos ja tuli takaisin suuren olkikuvon kanssa, toi myöskin parin tyynyjä ja nahkaiset. "Työtä olisi ollut ennestäänkin tarpeeksi", sanoi hän ja heitti vaatteet nurkkaan lattialle, "ja nyt tulivat nuo vielä lisäksi. Minä olen melkein liian hyvä passaamaan ruotulaisia, sanon minä."

"Varo vaan, ett'et joudu itsekin samaan paulaan", sanot Ruotu-Tiina, "sinulla näyttää olevan hyvä alku siihen."

"Minun pitää saada rikas mies", vastasi kyökkipiika, "niin en tarvitse itse tehdä työtä enkä olla muiden vastuksena."

"Etkö tahdo minua, Regina?" kysyt nuori renki pilkallisesti.

"Ei, kiitoksia! Parempia! Kauvan taitaa kestää ennenkuin sinä tulet rikkaaksi, ja niin — sinä ryyppäät."

"Niin välistä jonkun tilkan."

"Ja välistä kaksi. Kas niin, tulkaa nyt illalliselle! Itsekukin katsokoon asioitansa ja ajatelkoon vanhuuttansa."

Väki meni nyt pois, ja vanhat ämmät jäivät yksinään. "Niin, niin ajatelkoon vanhuuttansa", valitti Tiina pistäissänsä lusikkatansa keittovatiin, "jos olisi niin viisas kun on vielä jotakin!"

"Kuinka olet tullut niin köyhäksi, kun olet ollut niin rikas?" kysyi nyt toinen ämmä, joka koko illan oli istunut hiljaa.

"Viina, viina, viina!" vastasi Tiina. "Kirottu viina teki minun köyhäksi. Olin rikas ja kaunis ja kosijoita oli minulla kymmenittäin ja minä otin kaikkein rikkaimman. Mutta hän joi eikä katsonut talonsa perään ja Jumala paratkoon enkä minäkään tehnyt sitä… meillä oli suuri suku ja paljo vieraita ja rahoja meni kuin ruohoja. Rikkautemme hävisi. Niin meni talo. Me ostimme tuvan, johon kuului perunamaa ja laidunta yhdelle lehmälle. Mutta vaikea oli tehdä työtä, kun siihen ei oltu totuttu, ja suruissaan joi mieheni vielä enemmän. Kun minä huomasin hänen unhottavan koko maailman pullonsa ääressä, niin koettelin minä samaa keinoa, ja oli päiviä… Jumala antakoon anteeksi meille syntisraukoille!… oli päiviä, jolloin emme nähneet selvää hetkeä kumpikaan."

"Entäs lapset, Ja työ?" kysyi toinen ämmä.

"Niin lapset nuoleksivat lasija ja pääsivät makuun, hekin, ja välistä kaadoin minä itsekin heille pisaran, haihduttaakseni heidän nälkäänsä. Työt, niin… jäivät tekemättä, tietysti. Lapset joutuivat sitte maailmaan, niinpiankuin voivat ansaita leipänsä ja sitte tuli meille vähän helpompi… mutta me itse tulimme kivuloisiksi molemmat. Ihmiset sanoivat sen tulleen juomisesta. Eikä mikään tahtonut kasvaa. Lehmä kupli, se oli elänyt oljilla ja juuteilla koko talven. Ja kaikki meni alaspäin. Niin kuoli mieheni, eikä sitte kauvan viipynyt kuin minä jouduin ruotuun."

"Entäs sukulaiset ja lapset?" kysyi toinen.

"Sukulaiset, Riittakulta, söivät ja joivat meillä, niinkauankuin meillä oli jotakin tarjomista, mutta kun me tulimme köyhiksi, unhottivat he meidät heti. Pitäjä on tosin velvollinen elättämään köyhänsä, sanotaan, ja sen voi se tehdäkin. Ja lapsemme! Niin, herra Jumala! Sananlasku sanoo, että 'äiti voi pitää huolta kymmenestä lapsesta, mutta kymmenen lasta ei voi pitää huolta yhdestä äidistä', ja se on totta. Lapset ovat ympäri maailmaa, eikä yhdelläkään heistä ole pienintäkään nurkkaa vanhalle äidillensä. Ne omat köyhiä ja luulen… että he kaikki ryyppäävät. Rikkaudellamme ei ole ollut minkäänlaista siunausta. Hohoi! Rikkaan miehen lapset kuljeskelevat renkinä ja piikoina ympäri maailmaa ja turvautuvat niinkuin minäkin toisen miehen nurkkaan."

Kammarista, renkituvan päästä, oli kuulunut koko illan hiljaista värttinän surinaa. Nyt seisahtui värttinä, ja sievästi puettu vaimo, ijältään noin vähän yli viisikymmentä vuotta seisoi ovella. Hänellä oli terveennäköiset ja punaposkiset kasvot ja ilo loisti hänen silmistänsä. Se oli Kutoja-Liisa, joka usein oli työssä herrastalossa. Hän istuutui valkean ääreen, ämmien viereen ja sanoi heille ystävällisesti lohduttaen: "ehkä lapsenne ottavat oppia vanhempiensa onnettomuudesta ja tulevat uutterimmiksi ja ymmärtäväisemmiksi."

"Niin, jollei viinaa olisi", sanoi Tiina valjusti, "kirottua viinaa, jota ei ilman voi olla, kun on kerran päässyt sen makuun. Voi, jos saisin edes yhden ainoan pisaran viinaa!"

"Älkää puhuko niin jumalattomasti, Tiina", sanoi Liisa, "vast'ikään kirositte viinaa ja nyt tahdotte te taas saada sitä kumminkin. Olkaa nyt siivoja, niin annan teille kupin kahvia sen sijaan. Se maistuu hyvältä hernekeiton perästä."

Liisa toi kammarista pienen kahvipannun, parin kuppia, kahvitötterön ja muutamia sokeripalasia ja pani pannun vettä täyteen hiilokselle.

"En aina voi pitää kahvia itseni varalla, mutta toisinaan käy se päinsä, ja nyt voitte nähdä, Tiina, mitä se auttaa kun viinahalu tulee." Näiden kolmen vaimon istuessa ja kuunnellessa kahvipannun porinata, sanoi Riitta: "en tiedä kuinka lienee maailmassa, mutta ei työkään aina auta. Olen tehnyt työtä kuin orja kymmenvuotiaasta saakka, ja tässä istun kumminkin, raukka, jota kuljetetaan talosta taloon, soimataan ja tyrkitään sinne tänne, ja tuokin kehno paimenpoika pitää itseänsä parempana kuin minua, sillä hau ansaitsee leipänsä ja minä syön armoleipää."

"Olette tehneet työtä", sanoi Liisa, "mutta oletteko myöskin säästäneet? Älkää vihastuko, jos minä kysyn, kun kerran olemme ruvenneet puhelemaan näistä asijoista, niin…"

"Miksi minä vihastuisin? Usein ei saakaan kuulla ystävällisiä sanoja. En — en mitään ole säästänyt, ei koskaan ole kestänyt kauvempaa kuin kädestä suuhun. En ole juonut eikä minulla ole ollut miestä eikä lapsia, mutta kaikki on mennyt niinkuin ne omat tulleetkin."

"Oletteko ollut sitte kivuloinen?"

"En, sitä en voi sanoa, paitsi nyt vanhuuden vaivat ovat jo tulleet. Mutta kun alkaa kahdella tyhjällä kädellä, niin ei loppukaan taida tulla paremmaksi, jollei onnea ole myötä!"

"Tämän talon isäntä alkoi myöskin paimenpojasta, ja nyt hänellä on suuri herrastalo ja on naimisessa lukkarin tyttären kanssa. Minä tunsin heidät molemmat ennen maailmassa. Katso, hänellä on ollut onni."

"Se on totta, mutta oletteko myös kuulleet kuinka hän on elänyt?"

"En, sitä en tiedä, mutta kyllä kai hän on ollut ahkera ja juomaton."

"Niin on ollutkin, siihen voitte luottaa! Hän ei ole koskaan maistanut viinaa eikä oluttakaan, sillä hänen isänsä kuoli viinaan, ja hän päätti varoa itseänsä siitä, ja uuttera on hän ollut. Paimenessa ollessaan, kuori hän puunvarpuja, teki vispilöitä ja vastoja, vasuja ja tuohiteoksia, poimi marjoja ja möi niitä. Joka pennin minkä hän niistä sai, piiloitti hän eväspussinsa pohjalle. Rengiksi päästyänsä, säästi hän palkkansa, pani rahansa säästöpankkiin ja tyytyi kaikkein vähimpään. Nähdessänsä nuorien tyttöjen käyvän tansseissa, ajatteli hän: 'ne ei kelpaa köyhän miehen vaimoksi' ja odotti kunnes sai nähdä jonkun olevan ahkeran, säästäväisen, taitavan ja yksinkertaisen. Hän haki itsensä maanviljelyskouluun, tuli ensiksi voudiksi ja sitte pehtoriksi tähän taloon ja nai lukkarin tyttären, joka oli kunnon tyttö — juuri semmoinen, joka kelpaa vaimoksi. Kun herrastalon omistaja kuoli, tuli pehtori arenttimieheksi, ja nyt on talo hänen omansa eikä hänellä ole enää paljo velkaa maksettavana. Tosin on hänellä ollut onnea myötänsä — se on: hänellä on Jumalan siunaus, terveyttä ja ymmärrystä. Mutta lopun hän on tehnyt itse."

"Mutta kuinka on teidän laitanne, Liisa? Ihmiset sanovat, että teillä on jonkunlainen eläkeraha tai millä te elätte."

"Niin", vastasi Liisa hymyillen, "eläkeraha, jonka minä itselleni olen hankkinut."

"Mutta olettehan jo olleet leskenä kymmenen vuotta ja teillä on ollut neljä, jollei viisi lasta, ja sitä paitsi onhan teillä nyt lapsenlapsikin, josta te pidätte huolta hänen vanhempiensa kuoltua."

"Se on totta, mutta minulla on myöskin ollut onni kanssani, sama onni kuin isännälläkin: Jumalan siunaus, terveys ja ymmärrys. Tahdotteko kuulla kuinka minun laitani on Ollut?"

"No kerro nyt", sanoi Riitta äreästi, "olisi hauska tietää kuinka teille on käynyt."

"Pääsin ensin lastenhoitajattareksi herrasväelle. Silloin olin vielä hyvin lapsellinen, mutta minulla oli hyvä emäntä. Hän opetti minun ompelemaan, neulomaan, silittämään ja tekemään kaikellaisia töitä. Sitte pyysin minä lasten kirjoituskirjoja, joita he eivät enää tarvinneet, sain myöskin vanhan kirjoitustaulun ja pieniä kivikynän päitä ja niin opin kirjoittamaan."

"Mutta mitä siitä sitte?" kysyi Tiina.

"Hyvä on taitaa kaikkia", vastasi Liisa. "Kun minulla oli nyt huone, puita, ruokaa ja valoa, niinkuin muillakin palvelijoilla, niin tarvitsin hyvin vähän palkkaani. Minulla ei ollut koskaan enempää kuin kaksi vaatteusta. Kun jokapäiväinen hameeni kului, otin minä pyhähameeni arkipäiväiseksi ja ostin uuden. Koko kesän kävin minä paljasjaloin, eikä minulla ollut päivänvarjoja eikä muita puuhkioita. Villaset kintaani olivat kyllä lämpimät, ja auringosta olen aina pitänyt. Muiden tyttöjen puhellessa sulhasista ja naimisista, ajattelin minä, minulla ei ole siinä kiirettä. Jos en saa kunniallista, ahkerata ja kunnon miestä, olen ennen ilman. Mutta minä löysin — Jumalan kiitos — minä löysin yhden. Samana päivänä kuin tulimme uuteen kotiimme, vertasimme säästöpankkikirjojamme ja päätimme, niin kauvan kuin mahdollista joka vuosi, lisätä niitä vähäisellä summalla. Mieheni oli suutari. Kun hän oli ainoa juomaton pitäjässä, sai hän työtä enemmän kuin kerkesi tehdäkään. Silloin otti hän oppipojan, ja minäkin autoin missä voin neulomalta koneella, ja sillä välin kudoin ja kehräsin sekä neuloin vaatteita talonpojille ja kirjoitin kirjeitä heille ja sain sillä tavalla kaikenlaisia pieniä tuloja. Mutta sitte ilmestyt lapsia perheeseen, yksi toisensa perästä, välistä maattiin kipeänä ja silloin tuli aika täperäksi, ja ruokaa sekä vaatteita tarvittiin pienille. Monta kertaa sattui niin ettei meillä ollut voin murua palasellemme eikä kahvikuppia moneen kuukauteen, mutta joka vuosi pantiin kumminkin pieni summa pankkiin. Yksinkertaista oli ruokamme, mutta vahvaa ja hyvää, ja sillä pysyimme me terveinä. Kun lapset kasvoivat, taivutettiin heitä työhön niin pian kuin he voivat pitää neulaa kädessänsä ja pestä lusikkata; suuremmat hoitelivat pienempiä, ja sillä tavalla oli niistä hyötyä ruokansakin edestä paitsi sitä että minä sain istua rauhassa työn ääressä. Sitte kuoli mieheni ja se oli kova isku, mutta Jumala auttoi siitäkin surusta. Lapset menivät palvelukseen ja toiset pääsivät oppiin käsityöläisille, ja kaikki ovat tulleet Jumalan avulla ja hyvällä esimerkillä hyviksi ihmisiksi. Paljoa en tarvinnut nyt enää oman henkeni eläkkeeksi, mutta minä ajattelin vanhuuttani, sitä aikaa jolloin en enää jaksa tehdä työtä. Sen vuoksi olen yhä edelleen säästänyt ja tehnyt työtä, vaikka jo joitakuita vuosia olen saanut korkoa rahoilleni. Jos nyt tulen sairaaksi tai muu onnettomuus kohtaa, niin en tarvitse olla muitten ihmisten vastuksina. Mutta nyt on kahvi valmis ja se on juotava heti, jos siitä on oleva hyötyä."

Liisa kaatoi sisään, ja vieraat joivat vuorotellen kukin kupposen, jonka tehtyä he laskeutuivat olkivuoteelle nurkkaan, kiitettyänsä ja siunattuansa Liisaa hänen hyväntahtoisuudestaan.

"Niin", sanoi Riitta, vetäessänsä nahkaisia yllensä, "kenties ölisi minullakin voinut olla säästörahoja, jos olisin ollut huoltapitäväinen. Mutta nyt on se myöhäistä, sillä minä en ajatellut vanhuuttani."

Todellinen päästökirja.

"Fredrik, nyt olemme vihdoinkin saaneet sopivan palvelijattaren", sanoi nuori rouva Virtanen, tullessaan eräänä päivänä miehensä työhuoneeseen. "Katsos vaan tätä päästökirjaa: taitava ruu'anlaittamisessa ja paistamisessa, silittämisessä, pesussa ja ompelemisessa."

"No, sepä on oivallista", vastasi herra Virtanen, "nyt olemme etsineet ja koetelleet kauvan aikaa, ja vihdoin tulee onni omalle kynnyksellemme. Ota hänet heti."

"Hän näyttää niin säädylliseltä sitä paitsi", sanoi rouva ja meni keittiöön.

Siellä oli palvelustyttö, vähän yli kahdenkymmenen vanha, hyvästi vaatetettu ja sievännäköinen. Rouva Virtanen keskusteli hänen kanssansa palkkaehdoista ja hänen tulevista tehtävistänsä, ja asia ratkaistiin molempien mielihyväksi.

Ensimmäisenä päivänä marraskuuta tuli ja samana päivänä rupesi Eva Ahonen uuteen palveluspaikkaansa. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli siivota tuo likainen ja ruokoton keittiö.

"Täällä on ennen mahtanut olla koko epatto", sanoi hän itsekseen, avattuansa keittiökaapin ja nähtyänsä puhdistamattomat kasarit sekä joukon luutturättiä ja likaisia käsiliinoja, ruosteisia veitsiä ja kaikellaisia romuja. "Nyt pitää täällä tulla toinen järjestys."

Ja Eva piti sanansa. Oikein ilo oli nähdä kuinka keittiö päivä päivältä tuli komeammaksi, järjestetyksi ja puhdistetuksi kiiltävine kasarineen ja lumivalkoisine puuastioineen. Herra ja rouva Virtanen saivat sitä paitsi iloita hyvin laitetusta ruu'asta ja hyvästi silitetyistä vaatteista. Eva oli sievä ja taitava, ja herrasväki piti häntä oikein palvelijan esikuvana. Tosin tapahtui, että pikkukaluja katosi silloin tällöin, milloin pesusta, milloin keittiöstä, mutta sitä tapahtuu kyllä joka huoneessa, ajattelivat he, eikä sitä voida auttaa. Vanhempi ja tottuneempi emäntä olisi ehkä huomannut, että muutamia ruokatavaroita meni tavattoman paljon, mutta rouva Virtanen ei pitänyt epäluuloa mistään, vaan oli tyytyväinen saadessaan istua kauniissa huoneessansa, tehden käsitöitä tahi soittaen ja lukien ja antaen Evan pitää huolta taloudesta.

Niin kului lähi kolme vuotta. Herra Virtanen sanoi tosin, että heidän elantonsa maksoi nyt enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitä ei ole voitu auttaa, ajatteli hän, ja rouva sanoi, että nyt oli hänellä ollut hupaisat vuodet ja että hänestä oli nyt kaikki niin mukavaa ja hyvää.

Eräänä päivänä piti herrasväen lähteä vieraisille, ja rouva avasi laadikkonsa ottaaksensa sieltä koruneulansa, jonka hän aikoi panna rintaansa. Mutta neulaa ei löytynytkään. Hän etsi ihmeissään hetken aikaa, mutta kun kello oli jo paljo ja hevonen jo valjastettu, otti hän toisen neulan sen sijasta, ja niin läksivät he. Seuraavana päivänä päätti hän kumminkin ottaa selvän koruneulastansa, sillä se oli hänen äitinsä antama lahja ja siis kovin rakas muisti. Nuori rouva etsi ei ainoastaan tämän laatikon vaan vielä kaikki muutkin, hän etsi kaapin ja pöytälaatikot, mutta neulaa ei kumminkaan löytynyt.

"Varmaankin olet sen pudottanut jonkun kerran ulkona ollessasi", sanoi hänen miehensä.

"Niin, niin on mahtanut käydä", vastasi rouva, "se ei ole voinut hävitä minun laatikostani. Mutta hyvin ikävää on että olen ollut niin huoleton", ja häneltä pääsi itku.

Eva oli rouvan etsiessä kulkenut muutamia kertoja huoneen läpi, ja häneltä oli myöskin kysytty neulaa, mutta hän ei sanonut siitä tietävänsä mitään.

Jonkun ajan perästä, kun Eva jonakin päivänä oli pesulla ja rouva yksinään askaroitsi keittiössä, otti hän esille muutamia käsiliinoja suuresta arkusta, joka oli keittiökammarissa, lähettääksensä niitäkin pesuun. Peratessaan arkkua kopahti jokin kova hänen käteensä. Hän työnsi vaatteet syrjään ja löysi suuren pahvirasian, jota hän myöskin kauvan aikaa sitte oli kaivannut. Ihmetyksissään avasi hän sen, ja mikä ensiksi kiilsi hänen silmäänsä, oli tuo rakas, kadotettu neula, joka oli siellä muutamien kaulusten, hienojen nenäliinojen ja parin pienen silkkihuivin kanssa, jotka kaikki olivat nuoren rouvan. Hämmästyneenä, melkein halvattuna, seisoi hän avattu rasia kädessä, kun miehensä, joka oli tullut häntä etsimään, astui sisään.

"Katsos tätä Fredrik", sanoi hän vihdoin, vaaleana mielenliikutuksesta. "Mitä luulet tämän merkitsevän? Tämän olen löytänyt tämän arkun pohjalta, käytetyn vaatekasan alta."

"Neulasi!" huudahti mies, "kuinka se on tänne joutunut?"

"Niin, kuinka? Se on varmaankin varastettu, eikä kukaan muu ole voinut sitä tehdä kuin Eva."

"Oletko ennen huomannut häntä epärehelliseksi?"

"Voi, en koskaan ole ajatellutkaan sitä", sanoi rouva haikeasti. "Olen uskonut kaikki avaimeni hänelle, kaikki laadikkoni ovat olleet hänelle avonaiset. Hän on käynyt aitassa ja kellarissa, vieläpä on saattanut ottaa rahaa minun kukkarostani."

"Etkö ole kaivannut näitä kappaleita, jotka tässä nyt ovat sekä neulaa?"

"Olen kyllä ja paljo muutakin, mutta en koskaan ole voinut ajatella niitä varastetuiksi, olen luullut niiden kadonneeksi pesussa tai muulla tavalla hukkuneeksi."

Nyt avattiin ovi ja Eva astui yht'äkkiä sisään. Hän oli tullut hakemaan käsiliinoja, joista rouva jo oli puhunut ja tuli suoraan pesutuvasta hame tavallista ylemmäksi nostettuna ja käärityin käsivarsin. Nähtyänsä herrasväkensä kyökkikammarissa ja tuon avatun rasian tuli hän valkeaksi kuin palttina ja otti kiinni ovipielestä ett'ei kaatuisi lattialle.

"Eva", sanoi hänen emäntänsä, "en minä luullut sinua varkaaksi. Selitä paikalla, kuinka nämä tavarat ovat tänne tulleet!"

Eva oli sukkelasti tehnyt päätöksensä ja puolusti itseänsä niin paljo kuin voi. "Huivit olen ostanut ja kaulukset olen neulonut", vastasi hän ynseästi, "ja väärin on herrasväeltä tehty että se nuuskii minun tavaroitani."

"Tämä arkku ei ole sinun vaan minun eikä rasiakaan, kauluksissa ja nenäliinoissa on minun nimeni, ja neula on sama, jota olen etsinyt jo useampia viikkoja."

Tyttöraukka koetti vielä valhetella ja puolustaa itseänsä, mutta herrasväki ei tahtonut enää kuulla häntä, vaan jätti huoneen ja otti rasian mukaansa. Eva riensi takaisin pesutupaan, viha, häpeä ja epäilys valtasi hänen. Kauvan oli hän varastellut, milloin yhtä, milloin toista, mutta ei ollut tullut keksityksi, nyt oli hän häväisty varkaaksi, nyt tuli hän kenties poisajetuksi, pahaan huutoon ja pilkatuksi. Mitä oli hänen nyt tehtävä? Tyttöraukka! Ei silmänräpäystäkään hän ajatellut mitä Jumala tästä pitää. Hän vaan ajatteli, mitä ihmiset siitä sanovat. Ei minkäänlaista katumuksen tunnetta herännyt hänessä, ainoastaan häpeä ja harmi siitä että se oli tullut keksityksi. Monen tuskallisen ajatuksen ja monellaisten tuumailujen perästä päätti hän tunnustaa kaikki ja pyytää anteeksi sekä rukoilla herrasväkeä pitämään asian salassa eikä puhumaan siitä kellenkään. Tämän teki hän vielä samana päivänä, mutta rouva käski vihoissaan Evan muuttamaan ensimmäisenä päivänä marraskuuta, hän ei tahtonut pitää varasta talossansa.

Päästökirjaa kirjoitettaessa tahtoi rouva siihen pantavaksi että Eva oli epärehellinen, mutta herra Virtasen mielestä oli siinä kylliksi rangaistusta että hän tuli pois ajetuksi ja lisäsi:

"Jos minä nyt kirjoitan että hän on epärehellinen niin ei hän saa enää toista palveluspaikkaa. Ei kukaan ihminen huoli varasta taloonsa."

"Niin, mutta se on aivan oikeuden mukaista", sanoi rouva; "miksi hänen pitää varastaa? ja väärin on, että hänen entinen isäntänsä kirjoitti väärän päästökirjan."

"Hän kirjoitti hänen olevan taitavan ruu'anlaittamisessa ja kaikellaisissa askareissa, ja sehän on totta", sanoi herra Virtanen nauraen.

"Niin, mutta hän ei kirjoittanut että hän on epärehellinen, ja siinä teki hän väärin, sillä nyt olemme luottaneet häneen, ja hän on varastanut meiltä kolme vuotta. Nyt myöskin huomaan, mihinkä rahani ovat joutuneet. En koskaan enää saanut menoja sopimaan yhteen tulojen kanssa, mutta luulin unhotitaneeni ne kirjoittaa ylös, tai luulin väärin laskeneeni."

"Olkoonhan nyt", sanoi herra Virtanen, joka oli hyväluontoinen mies. "Hän on pettänyt meitä, ja se on tosin hyvin paha, mutta mahdoton on minun turmella koko hänen tulevaisuuttansa ja sanoa koko maailmalle, että hän on varas. Sillä tavalla voi hän nääntyä nälkään. Näin minä kirjoitan: Eva Ahonen on palvellut minun luonani 1 päivästä marraskuuta 1865 1 päivään marraskuuta 1868 ja on nyt vapaa minun palveluksestani. Fredrik Virtanen."

"Katsos niin, nyt en ole kiittänyt enkä moittinutkaan häntä. Koetelkoot nyt muut taas onneansa ja katsokoot paremmin eteensä kuin me."

Nuori rouva, joka niin suuresti oli erehtynyt tämän muutoin erinomaisen palvelijattaren suhteen, ei ollut oikein tyytyväinen, mutta kun ensimmäinen vihan puuska oli mennyt ohitse, ajatteli hänkin olevan liian ankaraa lähettää nuorta turvatonta tyttöä avaraan maailmaan epärehellisen maineella. Sekä herra että rouva olivat sitä paitsi hyväsydämisiä kyllä etteivät puhuneet tapauksesta kellenkään, ja niin läksi Eva "puhtailla paperilla" heidän luotansa ja voi pystyssä päin etsiä palvelusta missä tahansa, kenenkään voimatta aavistaa että hän varkauden tähden oli eroitettu palveluksestansa. Jos hän nyt olisi tuntenut syntinsä, niin olisi ehkä tämä hänen herrasväkensä hyvyys mahdollisesti voinut saattaa hänet parannukseen ja katumukseen, mutta hän ei tuntenut sitä, vaan oli ainoastaan iloinen että hän pääsi siitä niin vähällä. Tosin tunsi hän hyvästijättöhetkellä vähän katumusta että hän niin huonosti oli palkinnut herrasväkensä ystävyyttä ja luottamusta ja vuodatti muutamia kyyneleitä, mutta tämä katumus ei ollut kylliksi syvä matkaansaattamaan todellista parannusta.

Eva oli saanut hyvän paikan rikkaasta rusthollista samassa pitäjässä ja iloitsi pääsystään useimpien muiden toverien kanssa yhteen. Mutta rusthollin emäntä oli kokonaan toisenlainen emäntä kuin nuori rouva Virtanen. Hän kävi itse katsomassa kaikkia, antoi itse jauhot ja suolat, lihat ja muut, piti kahvit ja sokurit lukitussa rasiassa ja rahalaadikkonsa hyvässä tallessa. Siitä huolimatta oli hän hyvä emäntä, sekä huoltapitävä palvelijoistansa että ystävällinen niitä kohtaan, mutta hän oli järjestyksellinen ja säästävä, sitä paitsi oli hän myöskin vanha kokenut vaimoihminen ja oli saanut nähdä kaikenkaltaisia palvelijoita; hän tiesi ett'ei kaikkiin voinut täysin luottaa eikä hän katsonut oikeaksi panna köyhiä, taitamattomia ihmisiä niin suurille kiusauksille alttiiksi. Luonnollisesti antoi hän kumminkin, kun tarvis niin vaati, avaimet muillekin eikä pitänyt turhaa epäluuloa, mutta kun hän hyvin tiesi kaikki mitä talossa oli ja ymmärsi mitä meni tarpeisiin, ei häntä ollut helppo pettää. Ei siis kauvan kestänyt ennenkuin hän huomasi uuden palvelijattarensa olevan epärehellisen. Eva ei ollut tullut vahingosta viisaaksi, vaan niinpiankuin hän oli tottunut talon tapoihin ja tähystellyt missä mitäkin säilytettiin, rupesi hän vähitellen omistelemaan yhtä ja toista. Nyt oli hän kumminkin paljon varovaisempi kuin ennen, sillä hän huomasi heti ett'ei rusthollin emäntää ollut niin helppo pettää kuin nuorta huoletonta rouva Virtasta, mutta sen sijaan luotti hän siihen, että hän, kun siellä oli useampia palvelijoita, helpommin voisi syyttää muita. Kun rusthollin emäntä huomasi, ett'ei Evaan voinut luottaa, piti tämä tarkan vaarin hänestä, ja ensi kerran saatuansa varman todistuksen siitä, kutsui hän tytön huoneeseensa ja puhui vakaasti hänen kanssansa. Eva koetteli kuten ainakin kieltää, mutta emännällä oli niin varmat todistukset, ett'ei se auttanut. Silloin pääsi häneltä itku ja hän lupasi parantaa itsensä, ja emäntä antoikin mielellään anteeksi. "Sinä olet vielä nuori", sanoi hän, "jos tahdot, niin voit vielä parantaa itsesi. Kuule nyt minun neuvoani ja ole rehellinen tyttö, muutoin tulet sinä onnettomaksi, sillä varkaus on suuri synti Jumalan edessä ja samoin valhekin!"

Eva lupasi kaikki ja pysyikin vähän aikaa lupauksessaan, mutta kun tilaisuus tuli, lankesi hän jälleen entiseen syntiinsä. Nyt alkoivat toisetkin palvelijat huomata tämän ja vihastuivat kovasti, että Eva alinomaa oli syyttänyt heitä. Eva oli usein kehunut olevansa taitavampi ja siistimpi kuin muut, nyt maksoivat he hänelle uhkaamalla ilmoittaa kaikki mitä tiesivät isäntäväelle. Jonkun ajan kuluttua varoitti emäntä toisen kerran Evaa ja sanoi: tahdon aikanansa sinulle ilmoittaa, että rusthollari aina antaa todellisia päästökirjoja palvelijoillensa, sillä hän pitää petoksena tehdä toisin. Jos et luovu varastamisestasi ja valhettekemisestasi, niin pannaan se päästökirjaasi, kun lähdet täältä, siihen voit luottaa. Nyt olen varoittanut sinua.

Eva peljästyi ensin kovin tätä, mutta sitte rauhoittui hän ja ajatteli ett'ei se ollut niin vaarallista, entisetkään isäntänsä eivät olleet maininneet mitään hänen epärehellisyydestänsä, vaikka he kyllä olivat sen tienneet. Jonkun aikaa piti hän varansa, mutta kauvan ei sitä kestänyt, ja vuoden lopussa eroitettiin hän palveluksestaan rusthollissa. Päästökirjaa antaessaan kysyi isäntä häneltä: "osaatko lukea kirjoitusta?"

"En, en osaa", vastasi Eva ynseästi.

"Minä luen siis päästökirjasi sinulle: Eva Ahonen on palvellut luonani ensimäisestä päivästä marraskuuta 1868 ensimäiseen päivään marraskuuta 1869. Sillä ajalla on hän täyttänyt velvollisuutensa kunnollisesti, on taitava ruu'anlaittamisessa, pesussa ja silityksessä y.m., mutta on epärehellinen eikä häneen voi luottaa. Karl Selander. Rusthollari."

Eva oli tullut sekä punaiseksi että vaaleaksi tätä päästökirjaa luettaissa, nyt purskahti hän itkuun ja huusi vihoissaan: "minä manuutan rusthollarin keräjään sellaisesta vääryydestä! Mitä tyhmyyttä se on… koska olen varastanut… koska olen valhetellut… enkö ole ollut ahkera ja säännöllinen koko vuoden, ja eikö emäntä aina ole ollut tyytyväinen työhöni, ja tämän palkinnoksi saan tuommoisen päästökirjan."

Rusthollari vastasi rauhallisesti: "Tosin olet ollut ahkera ja säännöllinen, ja sen vuoksi onkin se pantu päästökirjaasi, mutta olet myöskin ollut epärehellinen ja valhetellut, vaikka sinua on monta kertaa siitä varoitettu ja muistutettu. Miksi pitäisi minun mainita sinun hyviä puoliasi ja jättää virheesi mainitsematta? Minä tekisin sillä tapaa itseni osalliseksi sinun syntiisi ja pettäisin sen isännän, jonka luo sinä vast'edes tulet. Mitä siihen tulee, että sinä manuutat minun käräjään, niin tiedät sinä hyvin että täällä on todistuksia ja vieraitamiehiä sinua vastaan, ja sinä tulet ainoastaan julkisesti rangaistuksi kotivarkaudesta. Päätä ennen tästä lähtien olla rehellinen, niin voi seuraava todistuksesi tulla paremmaksi."

"Niin", sanoi Eva hyvin alakuloisena, "kuka minua ottaisi palvelukseensa, kun minulla on tällainen päästökirja? Voi, hyvä rusthollari, antakaa minulle toinen ja olkaa armelias."

"En anna", vastasi isäntä vakaisesti, "vaimoni sanoi sinulle jo kauvan aikaa sitte että minä annan aina todellisia päästökirjoja, niin että hyvin tiesit mitä sinun oli odotettava. Sinä et ole luopunut viastasi, vaan olet ainoastaan koettanut peittää sitä. Nyt saatkin nauttia sen hedelmiä."

Kauvan kesti, ennenkuin Eva tällä todistuksella voi saada toisen palveluspaikan, mutta kun syksy rupesi lähestymään, täytyi hänen kumminkin koetta, jollei hän tahtonut jäädä aivan ilman. Hän kävi talosta taloon, lähetti päästökirjaansa postin ja tuttavien kautta, mutta aina tuli se takaisin. Kuka olisi uskaltanut ottaa epärehellistä ja petollista henkilöä palvelukseensa? Vihdoin tuli ensimmäinen päivä marraskuuta. Eva pakkasi arkkunsa ja läksi pois rusthollista, tietämättä mistä hän seuraavaksi yöksi saisi majapaikkaa itsellensä. Kotipitäjässään ei ollut koettelemistakaan saada palvelusta, sillä hänen päästökirjansa oli luettu monessa paikassa ja siitä puhuttiin kaikkialla ja hän luuli jokaisen itseänsä kohtaavan henkilön silmäyksistä lukevansa sanan "varas", mutta hän tahtoi koettaa naapuripitäjällä, jossa hänen sisarensa oli naimisissa. Sinne läksi hän nyt. Jo majatalossa siellä, joka oli kirkonkylässä, kysyttiin häneltä eikö hän tahtoisi ruveta palvelukseen; hän otti tarjouksen ilolla vastaan, mutta kun emäntä sai nähdä päästökirjan, sanoi emäntä kylmästi: "Vai niin, ei, kiitoksia, minä en tarvitse sinua. Semmoisessa paikassa kuin tämä on tarvitaan rehellistä väkeä, sillä minä en jaksa olla valveilla koko päivää, ja yksi tahtoo kahvia, toinen viinaa, kolmas ruokaa ja tässä on alinomaa rahan vaihde — ei, tähän et sinä sovi." Ja niin meni hukkaan se toivo. Kun Eva tuli lähimmäiseen metsään, repi hän päästökirjansa pieniksi kappaleiksi ja huudahti itkien: "minä näännyn nälkään, jos pitemmältä kuljeksin tuon mokoman paperilapun kanssa." Mutta nyt tuli uusi vaikeus. Jokainen kyseli päästökirjaa, ja kun Eva valhetteli sen pudottaneensa, puistivat ihmiset päätänsä eivätkä uskoneet häntä, ja aina oli hän epäluulon alainen, minkätähden hän oli jäänyt palveluksetta aina kekriin asti. Häntä ei huolittu mihinkään. Vihdoin tuli hän sisarensa luoksi ja valitti hätäänsä.

"Mutta kuinka sinä olet jättänyt itsesi noin aina syksyyn asti?" kysyi tämä.

"En ole saanut paikkaa."

"Mitä juttua tuo on! Taidathan sinä kaikkia sekä olet joutuisa ja näppärä."

"Vaikka kohta, mutta se ei auta. Kotipitäjässämme ei ollut yhtään avonaista paikkaa eikä kahdessa naapuripitäjässäkään, sentähden tulin tänne luoksesi pyytämään sinulta apua."

"No hyvä, minä koettelen hankkia. Nimismies on naimaton ja on nyt syksystä alkaen asettanut oman talouden; hän ei ole vielä saanut itsellensä emännöitsijää, vaan eräs matami on käynyt siellä joka päivä. Se tosin ei ole mikään sopiva paikka niin nuorelle tytölle kuin sinä, mutta ethän muuten voi elää, ja minulla Jumala paratkoon ei ole mitään sinulle antamista, kahdeksan pienokaisemme tähden, ne ovat niin täyttymättömiä kuin pääskysen pojat eikä niistä ole enempi turvaa kuin niistäkään, Jumala heitä siunatkoon! Hätävarapaikka on nimismies Brandt'illa, mutta katso että olet siellä vakainen, ja hae itsesi pois sieltä niinpiankuin voit, sen sanon minä!"

Jo seuraavana päivänä läksi Eva raskaalla sydämellä nimismieheen. Hän oli nuori, iloinen mies, ja kun Eva sanoi pudottaneensa päästökirjansa, puisti hän pilkallisesti päätänsä ja sanoi: "voi, voi tyttöseni, sepä oli kova onni, nythän voisi luulla että se oli niin huono, ett'et sinä ilkiä sitä näyttää; kenen luona viimeksi palvelit?"

"Rusthollari Selanderin."

"Aha", nauroi nimismies, "se jolla on tapa aina antaa todellisia päästökirjoja. No, sinun siis lienee tietysti ollut hyvä, ha, ha, ha! No, sanopas se, koska osaat laittaa ruokaa ja minä olen suuttunut kaikkiin matameihin, niin olkoon menneeksi. Oletkin siksi kaunis ja sopiva emännäksi nuorenmiehen taloudelle."

Eva punastui harmista kuullessaan näitä sanoja. Kaikkine vilpillisyyksineen ja valhettelevaisuuksineen oli hän kumminkin tähän asti ollut siveä tyttö sekä melkein kylmä nuoria miehiä kohtaan, niin että näillä harvoin oli ollut rohkeutta ja halua sanomaan hänelle tyhmiä kohteliaisuuden osoitussanoja tai muulla tavalla lähestyä häntä. Jollei nyt tuota onnetonta päästökirjaa olisi ollut, niin olisi hän heti näiden nimismiehen sanojen perästä kääntänyt selkänsä ja mennyt tiehensä, mutta nyt hän ei uskaltanut. Hänellä ei ollut muuta kuin puolet viime vuoden palkasta elettävänä, ja talvi oli edessä. Hän ei saanut halveksua niin edullista paikkaa. Niellen harmiansa ja häpeätänsä, vastasi Eva siis, että hän ottaa paikan ja käski sisarensa luota hakemaan tavaroitansa.

Elämä, jota Eva nyt sai viettää, oli hyvin mukavaa ja miellyttävää. Taloudenpito oli luonnollisesti vähäistä, nuorenmiehen asumus pieni ja helppo pitää järjestyksessä ja isäntä iloinen ja ystävällinen sekä aina tyytyväinen hänen määräyksiinsä. Tosin oli monta asiaa, johon hänen oli vaikea totuttautua, ja kun hänen isännällänsä oli vieraita, iloisia, vallattomia herroja, jotka ahkerasti kallistelivat totilasia, sai hän kuulla sanoja, jotka alussa saattoivat hänet sekä punastumaan että vaalenemaan, mutta vähitellen tottui hän siihenkin eikä pitänyt väliä mistään semmoisesta.

Syksypuoli tuli. Lokakuu oli tullut sateineen ja myrskyineen. Nimismies oli usein poissa, ja Eva oli yksinään kotona. Hän oli tullut hyvin vakaiseksi viimeisinä aikoma, näytti alakuloiselta ja levottomalta ja itki monta katkeraa kyyneltä salaisesti. Vielä puoli vuotta sitten käveli hän reippaana ja iloisena ja käyttäytyi kuin hieno rouvasihminen. Yhä enemmän ja enemmän oli hän ruvennut välttämään tuttavuutta naapuritalojen palvelijoiden kanssa ja vaatetti itsensä niin hienosti ja herramaisesti kuin mahdollista. Pientä kultasormusta piti hän vasemman kätensä nimettömässä sormessa, ja sitä hän oli vielä joku aika sitte katsellut kopeudella ja ilolla. Nyt pudotti hän monta kyyneltä sen takia ja puristi toisinaan kovasti sitä kättä, jossa sormus oli.

Eräänä päivänä, isännän ollessa kotona, otti Eva käsiliinan ja meni sitten huoneeseen, jossa hän istui kirjoittamassa, muka tomua pyyhkimään, jonka hän kumminkin jo kerran oli tehnyt samana päivänä. Tätä tehdessään heitti hän silloin tällöin mietteellisen silmäilyn isäntäänsä, joka oli harvoin työssä pöytänsä ääressä. Evalla näytti olevan jotakin sanottavaa, mutta vaikea oli hänen tuoda sitä esille. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja sanoi hieman vapisevalla äänellä:

"Koska herra Brandt aikoo mennä ottamaan kuuluutuskirjaa?"

Isäntä käänsihe äkkiä ympäri. "Mitä tarkoitat?"

"Kysyin, koska te aijotte mennä ottamaan meille kuuluutuskirjaa", vastasi Eva.

Tämä seisoi hänen edessänsä katsoa tuijottaen alaspäin, ja hän huomasi, että Eva viimeisinä aikoina oli tullut vaaleaksi ja laihaksi.

"Olette luvanneet mennä naimisiin kanssani, herra Brandt", sanoi hän ja katsoi levottomasti häneen. "Nyt on aika mennä panemaan kuuluutuksiin jollen… jollen… minä tule onnettomaksi ihmiseksi."

Herra Brandt nousi yht'äkkiä ylös. "Se on mahdotonta… aivan mahdotonta… minä olen kihlattu… sehän oli vaan… sehän oli vaan, petossana… sinä ymmärrät…"

"Minulla on teidän sormuksenne, herra Brandt, ja teidän lupauksenne", sanoi Eva kyyneleistä vapisevalla äänellä, "ja minä uskoin teidän sanaanne. Teidän täytyy, teidän täytyy pitää lupauksenne! Muutamien kuukausien kuluessa tulen minä äidiksi teidän lapsellenne."

Herra Brandt käveli edestakaisin hyvin nopeilla askeleilla. "Se on mahdotonta! Sinun pitää heti lähteä minun talostani — kaksi viikkoa sitten kihlauduin rovastin tyttären kanssa, ja jos hän tai isänsä saa kuulla sanankaan mitä täällä on tapahtunut, niin tulee kihlaus puretuksi. Minä annan sinulle kunniallisen eläkkeen, niinkauvaksi… niinkauvaksi kuin taaskin kykenet menemään palvelukseen, ja minä tahdon tehdä kaikki mitä voin sinun eteesi. Kas niin, Eva, ole nyt ymmärtäväinen tyttö ja erotkaamme ystävinä. Voithan käsittää, ett'en minä voi mennä naimisiin sinun, sivistymättömän tytön kanssa, jonka sisar on naimisessa minun torpparini kanssa. Minun mielestäni olisi sinun pitänyt ymmärtää tämä alusta alkaen."

Eva seisoi äänetönnä ja vaaleana epätoivoisella katsannolla silmissä.

Isäntä taputti häntä olkapäälle ja jatkoi: "olethan aina ollut niin ystävällinen minua kohtaan, palvellut minua aivan minun mielikseni, ethän tahdo tehdä minua onnettomaksi ja koko pitäjän laulettavaksi."

Mutta Eva vetäysi inholla pois hänen luotansa ja huudahti kiivaasti: "Niin minä tahdon tehdä teidät onnettomaksi, niin onnettomaksi kuin te olette tehneet minun! Minä kerron morsiamellenne minkälainen te olette. Mitä minä rahoilla teen? Niillä en voi ostaa hyvää nimeäni ja kunniaani takaisin."

"Sinun hyvä nimesi", sanoi herra Brandt ylenkatseellisesti. "Minä voisin syyttää sinua kotovarkaudesta, sillä minä en ole ollut sokea tänä vuonna, vaikka varsin tahallani en piitannut sinun pienistä näpistelemisistäsi, ja senkin tiedän, että rusthollari Selander on eroittanut sinut varkauden tähden. Jos siis sinä toimitat eron morsiameni ja minun välilleni, auttaa se sinua vähän, sillä minä en voi naida rosvoa."

Eva painoi käsiänsä kovasti muotoansa vastaan ja jätti huoneen vallan mielettömänä tuskasta ja häpeästä. Pantuansa pienen kammarinsa oven salpaan, heittäytyi hän polvillensa sänkynsä viereen ja väänteli tuskasta käsiänsä. Hän lausui tosin: "voi Jumalani, voi Jumalani", mutta ei voinut rukoilla, sillä rukous samoin kuin Jumalakin oli hänelle outo, ja niin onneton kuin hän tällä hetkellä olikin, niin ei hän nytkään tuntenut syntiänsä. Hän ei ajatellut että hän oli rikkonut sekä kuudennen että seitsemännen käskyn, vaan ainoastaan että hän oli tullut petetyksi ja että kaikki ihmiset saivat tietää hänen langenneen. Tulevaisuus vapisutti häntä. Täältä täytyi hänen lähteä pois, hän ei tahtonut hetkeksikään jäädä tämän lupauksensa rikkojan luokse. Mihin hänen olisi mentävä? Millä elettävä? Millä peitettävä häpeänsä?

Jonkun aikaa tätä itkettyänsä, nousi hän ylös ja alkoi kiiruusti kerätä tavaroitansa kokoon. Tämän tehtyänsä, tempasi hän sormuksen sormestansa, pani sen pöydälle ynnä muutamat muut pienet kalut, jotka hän vuoden kuluessa oli isännältänsä saanut, ja meni sitte keittiön kautta ulos, ottaen myötänsä tavaroitansa ainoastaan sen verran, kuin itse jaksoi kantaa. Hän ohjasi kulkunsa sisarensa luokse. Täällä oli hän viime aikoina ollut hyvin harvoin, sillä sisarensa oli häntä nuhdellut siitä ett'ei hän etsinyt itsellensä toista paikkaa ja että tämä oli kovasti varoittanut häntä nimismiehestä. Nytkin otettiin hänet täällä hyvin ynseästi vastaan, ja kun sisar sai tietää hänen lähteneen pois nimismiehestä ja kuultuansa kuinka hänen laitansa oli, tuli hän sekä vihaiseksi että pahoille mielin ja sanoi itkien: "katsos nyt kuinka olet laittanut itsellesi! Enkö minä sitä sanonut! Minkätähden jäit siihen kauvemmaksi aikaa? Mihinkäs nyt menet?"

Eva sanoi: "ajattelin että voisin saada jäädä sinun luoksesi joksikuksi aikaa ja etsiä jonkinlaista työtä."

"Niin, minun puolestani voisit sen kyllä tehdä, sillä olethan kumminkin minun lihallinen sisareni, mutta saadaan nähdä mitä Antti sanoo, hän on hyvin tarkka sellaisissa asioissa ja sanoo, ett'ei meillä köyhillä ole muuta kuin hyvä nimemme ja maineemme, ja sen suhteen täytyy meidän olla varovaisia."

Torpparin vaimo arvasi oikein. Kun hänen miehensä tuli sotia ja sai kuulla Evasta, läksi hän heti nimismiehen luo, ja puheltuansa tämän kanssa ja huomattuansa, ett'ei mitään voitu toimittaa, otti hän Evan arkun mukaansa kotiansa, valjasti hevosensa rattaiden eteen, nosti arkun siihen ja sanoi vaimollensa: "toimita nyt hyvää evästä sisarellesi ja pistä kolmimarkkanen hänen kukkaroonsa ja ota sitte hyvästit sisareltasi, sillä meille ei hän saa jäädä päiväksikään. Kaikki tietävät että me olemme köyhiä, mutta ei kukaan ole vielä tietänyt mitään pahaa meistä. Sinun sukusi ei myöskään pidä saattaman häpiää meille."

Siinä ei auttanut mikään. Evan täytyi nousta rattaille ja matkustaa pois erääseen pitäjään muutamia peninkulmia täältä ja hyvin lähelle Helsinkiä, ja kun lanko oli siellä hankkinut hänelle huoneen köyhän perhekunnan luona huokeata vuokrasta, jätti tämä hänen sinne sillä kehoituksella että hän antaisi näiden tapausten olla varoituksena tulevaisuudessa ja pyysi häntä tarkoin ajattelemaan elämään tästälähin niin, ett'ei hän tekisi itseänsä ja muita onnettomaksi. Täällä istui nyt Eva vähäisessä kammarissaan vieraalla paikkakunnalla sydän täynnä surua ja monta raskasta ajatusta. Eva oli lähtenyt nimismiehen talosta hyvin vähillä rahoilla, sillä suurimman osan vuosipalkastansa, jonka hän oli ottanut edeltäkäsin, oli hän käyttänyt koristuksiin ja hienoihin vaatteisiinsa, luullessaan pääsevänsä herrasmiehen rouvaksi, ja muutamia penniä yli varsinaisesta palkastansa ei hän voinut ottaa vastaan siltä, joka niin oli häntä pettänyt. Tosin oli hän hyvin taitava kaikellaisissa käsitöissä, samoinkuin hienommissa pesuissa ja silityksissä, mutta mitään erittäin suurta tuloa ei hänellä olisi niistä. Talonpojat maksoivat ainoastaan hyvin vähän tuommoisista eikä tarvinneet sitä niin usein, ja ympäristöllä asuvissa herrastaloissa oli heillä määrätyt pesijättärensä ja ompelijattarensa, joilla he ennenkin olivat teettäneet sellaiset työnsä, ja joita sitä paitsi oli joukottain näillä seuduin. Voidaksensa siis maksaa vuokraansa, halkoja ja ylläpitoansa, täytyi hänen vähitellen myödä tavaroitansa yhden toisensa perästä ja usein hyvin alennetusta hinnasta. Joulun tullessa oli hän niin rahoitta, ja hänen vähäinen omaisuutensa oli supistunut niin pieneksi, että hän päätti matkustaa Helsinkiin etsiäksensä sieltä parempaa ansiota. Hän valitsi nyt pari pukua vahvoja, hyviä vaatteita ja möi loput samoinkin arkkunsakin, jossa hän säilytti kaikkia mitä hänellä oli. Sitte pani hän toisen puvun päällensä ja toisen kääri hän myttyyn, ja otti sitte jäähyväiset isäntäväeltänsä, maksoi lopun vuokrastansa ja läksi Helsinkiin.

Myöhään jääkylmänä pimeänä talvi-iltana saapui hän väsyneenä, kipeänä ja vilustuneena hyvin pieneen mökkiin, joka oli muutamia virstoja ulkona kaupungin tullista. Siinä asui köyhä, yksinäinen eukko, joka teki luutia ja huosiamia sekä taittoi havunoksia, joita hän sitte kelkallansa veti Helsingin torille myötäväksi. Täällä pyysi Eva yösijaa, ja saatuansa kupin kahvia ja lämmiteltyänsä valkean ääressä, nukkui hän syvään uneen lattialle uunin viereen.

Köyhä vanha ämmä katseli vierasta puoleksi säälivillä, puoleksi epäilevillä silmäyksillä, mutta asuessaan valtamaantien varrella, oli hän tottunut näkemään kaikenkaltaisia ihmisiä, jotka ohitse kulkiessaan poikkesivat hänen luoksensa ostamaan kahvikupin tai pyytämään yösijaa. Hänkin sammutti pienen lamppunsa ja laskihe rauhallisena levolle. Koko hänen puutteenalaisessa tuvassaan ei löytynyt mitään joka olisi voinut viehättää varasta, ja vaimoraukka joka sinne oli tullut näytti niin kivuloiselta ja onnettomalta, ett'ei hänellä varmaankaan ollut halua rikoksen tekoon. Seuravana aamuna oli vieras niin kipeä, ett'ei hän voinut kulkea etemmäksi, ja ennenkuin seuraava yö tuli, oli hän antanut elämän pienelle pojalle, hyvin vähäiselle ja hennolle, niin että tuskin voitiin huomata hänen elävänkään. Nyt oli kulunut muutamia viikkoja, jonka ajan Evan täytyi olla köyhän luutaämmän luona suureksi rasitukseksi tälle, joka ei ollut varma millä tavalla vieras voi maksaa hänen vaivansa ja kulunsa hänen tähtensä. Hän tarkasteli vaatemyttyä, jonka Eva oli tuonut kanssansa, ja huomasi siellä olevan hyviä vaatteita ja hiukan rahaa! Kun Eva oli siksi tullut entiselleen, että hän voi ajatella poislähtöä, tuli kysymys mitä hän ottaisi eteensä.

"Niin", sanoi luutaämmä, "jollei sinulla muuta neuvoa ole, niin pitänee minun koetella hankkia sinulle imettäjän paikka jossain paremmassa perheessä kaupungissa, mutta sitte saatkin maksaa minulle hyvästi."

"Sen teenkin aivan varmasti", sanoi Eva, "mutia mitenkäs minä teen tämän pikkuraukan kanssa?"

"Niin", sanoi ämmä ajattelevaisesti, "sehän se nyt on pahin. Jos minä hänen pitäisin, niin en voisi enää koskaan mennä kaupunkiin luutineni. Te saatte maksaa minulle niin paljo, että voin elää ilman sitä ansiota. Mutta minä olen sitä paitsi vanha enkä juuri enää jaksa olla tuollaisten parkujoiden kanssa, niin en juuri tiedä eiköhän olisi parempi saada häntä johonkin kaupungissa. Minä nyt koettelen kun aamulla menen torille."

Seuraavan päivän istui Eva yksinään pienen poikansa kanssa, joka parkui melkein lakkaamatta. Sillä välin tuli ämmä iltapuoleen iloisella sanomalla, että hän todellakin oli saanut paikan nuoren herrasväen luona, jotka tarvitsivat imettäjää vastasyntyneelle lapsellensa. Evan omalle lapselle ei hän ollut saanut minkäänlaista paikkaa, mutta hän oli pitävä sen itse toistaiseksi, ja Eva voi kaupunkiin tultuansa tiedustella hänelle parempaa hoitajatarta. Eva kiitti ämmää mitä sydämellisimmästi, antoi hänelle loput rahansa ja lupasi ensi tilassa lähettää enemmän ja läksi hyvissä toivoin seuraavana aamuna kaupunkiin. Nuoren herrasväen kuona kohdeltiin häntä hyvästi ja hän oppi pian hoitamaan näiden pienoista lasta. Nuori rouva piti paljon Evan järjestyksen halusta ja kiitti usein hänen tapaansa lapsen hoitamisessa. Eva näiden onnellisten kohtaloiden aikana sai pian takaisin entisen iloisen luonteensa ja vähän ylpeän käytännön, Pian oli hän unhottanut nuot haikeat valituksen, häpeän ja tuskan hetket, joita hän oli saanut kokea, ja jos ne jonkun kerran muistuivatkin hänen mieleensä, niin sysäsi hän ne kauhistuksella syrjään ja ajatteli vaan kuinka hänen nyt oli hyvä olla. Tullessaan nykyisen herrasväen luokse, olivat nämä kysyneet häneltä päästökirjaa, mutta kun Eva kiertelemällä oli vastannut että hän viime aikoina oli ollut yksinänsä, antoivat he asian olla sinänsä, kun kerran lääkäri oli selittänyt, että hän on terve ja kelvollinen imettäjäksi. Eräänä päivänä sillä välin tuli vieras palvelustyttö keittiöön ja Eva tunsi hänet yhdeksi entisistä kumppaneistansa rusthollari Selanderilla. Peloissaan että tämä mahdollisesti voisi jotain puhua hänen käytöksestään siltä ajalta jolloin he palvelivat yhdessä, riensi Eva lastenkammariin, edes tervehtimättäkään vierasta. Tyttö oli kumminkin jo sillä välin ehtinyt tuntea Evan ja sanoi rouvalle, joka oli tullut keittiöön puhumaan hänen kanssansa:

"Jaha Eva Ahonen on nyt niin hienon herrasväen luona."