E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VIRVATULTEN TARINOITA

Kertomus

Kirj.

MARIE PETERSEN

Saksasta ["Die Irrlichter">[ suomentanut Ilta

Otava, Helsinki, 1898.

Useampia päiviä oli jo raju-ilmoja kestänyt. Raskaat ukkospilvet eivät vuoren-onkaloista mihinkään päässeet. Jylisten kulkivat ne huimaavia polkujansa pitkin jyrkkiä vuorenseiniä, teitä, joita ei rohkeinkaan metsästäjä voinut kiivetä; taikka painuivat ne syviin rotkoihin, jotta jokaisessa kallionkuilussa ja vuorenluolassa niitten jyrinä kumahteli. Raskasta, painostavaa ilmaa huokuivat ne puihin ja pensaisiin, jotka seisoivat liikkumatta, tuskallisesti odotellen. Arat metsän-eläimet olivat paenneet metsien ja luolien suojaan. Ei edes tunturipääskykään, joka vuoren seinämillä pesii, enään uskaltanut yläilmoihin yrittää. Maan tasalla liidellen, siipeinsä tummilla kärjillä melkein heinänkorsia hiipaisten, lenteli se epävakaisissa kierteissä sinne tänne.

Huumaavien sadekuurojen edelläkävijöiksi oli myrsky lähettänyt kiivaita; lyhviä tuulenpuuskia laaksoihin. Vähätpä raju ja julma myrsky siitä välitti, että metsän kauneimmat ja uljaimmat puut rukoillen ojensivat vihannat oksansa sitä kohden. Joskin jossakin paikassa jonkun solakan ja notkean koivahaisen onnistui vahingoittumatta kiertäytyä sen kovakouraisesta syleilystä, niin sai sen sijaan moni tuuhea tammi ja kookas kuusi kovasti kärsiä sen riehunnasta.

Myrskyn siskot, rankkasateet, olivat melkein yhtä rajut ja ilkkuvaiset, kuin veljensäkin. Saman pilven synnyttäminä syöksivät ne yhtä hillitsemättömällä voimalla ja yhtä vallattomasti vuorien ja ketojen kimppuun. Puroja äyräittensä yli paisuttaen ja rotkoissa kuohuen ja kohisten raastivat ne väkisin mukaansa mitä vain tielle sattui, vyörittivät vuorilta pieniä puita ja raskaita kiviäkin ja repivät armotta suuria kaistaleita vanhain kallioitten vihannasta samettivaipasta, jonka kevät säälien oli niiden paljaille hartioille ripustanut. Mutta ennen kaikkia, voi kasvavia viljavainioita, joihin vallaton virta tiensä raivasi! Maahan se vajotti hennot korret, eivätkä ne enää koskaan kostumaan kyenneet. Mudan ja kivien peittäminä, vihantain vesikasvien kietomina saivat ne surkean surman, — nuo, joille joka auringonsäde oli tulevista voitoista tarinoinut: miten heitä kerran elonkorjuu-aikana kultaisina tähkäpäinä viedään kylään, miten pappi heitä siunaa ja maakansa laululla ja tanssilla tervehtii. [Saksalainen tapa.]

Eipä vaan tahtonut pimeä pilvipeite raskaita poimujansa hellittää, vaikka jo niin viljalti oli vettä taivaasta virrannut. Varjokkaalla vaipallaan verhosi se kokonaan sinitaivaan, joka muuten niin herttaisesti hymyillen lomitse lehtojen ja vieritse vuortenhuippujen nurmen kukkakenttää katseli.

Mutta tänään ei enää sitten aikaisen aamun ollut myrskyn mylvintää kuulunut. Rajut rankkasateet olivat herenneet hopeahuntujansa heiluttelemasta. Hiljalleen pisarteli vain vielä sateen jälkeen vuorilla ja laaksoissa. Tuolla suolammin tyynellä pinnalla metsän reunassa olivat sadekeijut koko jälkeenpuolisen karkeloineet. Vasta nyt he sieltä siirtyivät, kun aurinko jo oli maillensa menemässä ja iltatuuli, joka taistelusta uupuneena oli nurmikolla nukkunut, unestansa heräsi ja avasi aukkoja sinne tänne pilvien väliin. Niiden kautta lempeät auringonsäteet lähettivät ihanan iltatervehdyksensä laaksoon. Ilkkuvien tuulosten ajamina pakenivat sadekeijut korkeaan rantakaislikkoon, kävivät kaislojen töyhtöihin ja kapeisiin lehtiin kiikkumaan, taikka nousivat pitkissä sumusaatoissa vinoja päivänsäteitä myöten pilviemonsa luo takaisin, sen helmassa uusista juhlista uneksimaan.

Pilvien lomitse lankesi leveä valovirta vihantaan aukeamaan metsässä. Se oli noin puoli tiessä laaksoon oleva vuorenrinne, jolta silmä saattoi vapaasti liidellä yli seudun. Käsi kädessä seisoi tuolla ylhäällä kaksi nuorta matkustajaa, säihkyvin silmin katsellen heidän jalkainsa juuressa lepäävää, pilviin ja illan varjoihin verhottua maisemaa.

Eteläpuolelta äkkijyrkkä vuorenselänne työntää pohjoiseen kaksi valtavaa haaraa, jotka sulkevat syliinsä parin peninkulman alan aina kaukaiseen virtaan asti ulottuvaa, hedelmällistä tasankoa. Vihanta, herttainen maakaistale on tuo mahtavien selänteiden syleilemä, vanhojen vuorten välissä piilevä laaksonen, johon ei pohjois- eikä itätuulet pääse puhaltamaan. Lähteittensä kostuttamana, yhä kukoistavammaksi kehittyen, niittyjen ja vainioiden, metsäisten kunnaitten ja hedelmätarhojen kaunistamana, katselee se kiitollisesti hymyillen hohtavia vuorenhuippuja, työntää tuoresta vihanuuttansa synkimpiinkin rotkoihin, kiipeää rohkeasti jyrkimpiäkin rinteitä, niille tuoksuvia lehtoja kasvattaen, hypähtää uskaliaasti yli kauheitten kuilujen ja syvyyksien, pistääkseen yksinäiselle kalliolle pari tummaa petäjää, tai vaaleanvihreän, hennosti huojuvan koivahaisen, taikka astuu se ystävällisesti syrjään ja laskeutuu rauhallisesti levolle, vallattomien vuorivesien sitä loiskinnallaan viihdyttäessä.

Mutta eipä ainoastaan illanrusko noihin molempiin vuorenrinteellä viivähtäviin nuorukaisiin loistettansa luonut. Heidän kukoistavilla kasvoillaan kuvastui vasta-alkavan kesäluvan hurmaava päivänpaiste, heijastus siitä koulupojan innokkaasta ilosta, joka pitää paria koulupakosta vapaata viikkoa, jolloin vapaasti saa liidellä metsissä ja kedoilla, loppumattomana riemun aikana. Ja varsinkin, jos on kysymyksessä matka kaukaiseen kotiin, jossa saa tavata vanhemmat ja siskot, nähdä kaikki rakkaat paikat talossa ja puutarhassa, joita hämärästi häämöittävät lapsuuden ensimmäiset muistot kultaavat, — kuinka sykähtääkään silloin riemusta nuori sydän!

Molemmat pojat, jotka jo olivat nuorukaisiksi varttumaisillaan, tulivat vuoren toisella puolella olevasta suuresta kaupungista. Raskaat postivaunut, joissa he matkustivat, kulkivat kovin hitaasti eteenpäin sateen huuhtomilla vuoriteillä. Kun ne jäivät viimeiseen majataloon kyytiä odottamaan, oli toinen pojista poistunut kuumasta vierashuoneesta ja kiivennyt tuttua polkua tänne ylös. Jälessä rientävä ystävä oli vasta täällä ylhäällä hänet saavuttanut ja seisoi nyt huohottaen hänen vieressään, katsellen häntä hehkuviin kasvoihin.

"Kuinka poskesi palavat!" virkkoi hän hymyillen. "Kiipeäthän kuin vuorikauris! Oikeinpa oli vaikeata pysyä perässä!"

"Oi, täällähän olen kuin kotonani!" huudahti hilpeästi toinen. "Tunnenhan täällä joka puun, joka kiven. Täällä en yölläkään eksyisi. Olenhan usein yöperhosia pyytäessäni auringon laskettuakin näillä kallioilla kiiveskellyt. Matkaseuramme on minua koko päivän ikävystyttänyt. En ole koskaan voinut noita poikia sietää ja tuolla ummehtuneessa majatalossa oli heidän hurja rähinänsä minulle kerrassaan vastenmielistä!"

"Mutta ovathan he kelpo poikia," vastasi ystävä, "tosin hiukan vallattomia ja sivistymättömiä, mutta pohjaltaan rehellisiä. Luulenpa, että he mielellään olisivat pyytäneet meitä mukaan kortinpeliin, mutta sinä katselit heihin niin ylpeästi, etteivät uskaltaneet."

"No, olipa hyvä, etteivät uskaltaneet! Mutta vilkaise toki ympärillesi, mies! Harmittaako sinua todellakin, ett'et jäänyt tuonne alas?"

"Ei suinkaan!" sanoi toinen. "Täällä ylhäällä on ihanata ja laaja näköala palkitsee runsain määrin kiipeämisen vaivan ja kostuneet vaatteet. Onpa sadekin jo kokonaan tauonnut. Auringonsäteet loistavat suoraan metsäisiin rotkoihin, joiden pohjalla vuoripuroset kimaltelevat. Katsoppas vaan taota vanhaa, pientä kirkkoa tuolla kunnaalla! Kultainen risti sen tornissa säkenöi, kuin tulessa ikään!"

"Se onkin Nordingenin kirkko," kuului iloinen vastaus. "Tuolla vasemmalla, syvällä laaksossa, metsänlaidassa, saattaa erottaa meidänkin talomme harjan. Nuo kaksi akkunaa, jotka juuri nyt niin kirkkaasti kimaltelevat, ovat meidän vierashuoneemme akkunat. Siellä sinä saat asua, kun ensi vuonna meille tulet. Oi, jospa nyt kohta voisin viedä sinut kanssani! Mitäpä se sinun sisaresi juuri lupa-aikana häitänsä viettääkään!"

"Ohoi! Onhan se päinvastoin erittäin ystävällistä, että hän viettää häitänsä juuri lupa-aikana, jotta minäkin saan olla mukana. Mutta hyvin mielelläni olisin sinunkin luoksesi tullut. Kyllä meille ensi kesänä tulee hauskaa. Kuuluvatko nuo pienet rakennukset tuolla kauvempana myöskin Nordingeniin?"

"Kuuluvat. Talonpoikien ja kankurien pienet asunnot ovat hajallaan siellä täällä puutarhojen ja peltotilkkujen keskellä. Herraskartanon päärakennuksen voisi kyllä myöskin täältäkäsin nähdä, mutta jalavat ja lehmukset puistossa ovat kasvaneet niin korkeiksi, että aivan peittävät aution, synkän kartanon."

"Eikö siellä sitten nyt asu ketään?"

"Sivurakennuksessa asuu vouti vaimoineen ja lapsineen, mutta päärakennus on kylmillään. Harvoinpa siellä luukkuja ja esirippuja avataan. Isäni menee usein sinne katsomaan, että kaikki pysyisi hyvässä kunnossa, eikä pääsisi rappeutumaan."

"Tuleeko nuori perillinen sitten aina oleskelemaan Englannissa?"

"Ei suinkaan. Hänet kasvatetaan vaan siellä isänsä sukulaisten luona ja hän palajaa tänne, niin pian kuin täysi-ikäiseksi tulee. Tuolla toisella puolella, aivan kirkon vieressä, missä korkeat kuuset yli katon harjan kohoavat, ovat hänen esivanhempainsa haudat. Isäni rakasti vanhaa herrasväkeä suuresti. Kotona ollessani antoi hän minun aina kesäisin joka sunnuntaina viedä tuoreita kukkia heidän haudoilleen ja hän itse, tai vanha Pirkko, tuli usein kanssani. Kunnaan toisella puolella ulottuu hautausmaa aivan kartanon puistoon saakka. Olen nähnyt jo monen arkun sinne kätkettävän."

"Äitisi kai myöskin on sinne haudattu?" kysyi ystävä hiljemmin.

"Oi ei!" vastasi surunvoittoisesti toinen. "Äitini kuoli matkalla, kaukana täältä, minun ollessani vielä aivan pieni. Hän ei edes lepää Saksanmaan povessa."

Jos sinä, rakas lukijani, koko päivän olisit istunut postivaunuissa noiden poikien vastapäätä ja kuunnellut heidän iloista keskusteluaan ja jos nyt myöskin olisit kuullut tämän yksinkertaisen vastauksen ja saattanut samalla vilkaista puhujan yhtäkkiä synkkeneviin kasvoihin, niin ehkä sinulle olisi selvinnyt, miksi juuri nämä kasvot sinua niin suuresti miellyttivät, miksi et malttanut olla katsomatta noita säännöllisiä, hienoja piirteitä, vakavata suuta ja haaveksivia, tummia silmiä, joista loisti lapsellinen puhtaus ja viattomuus, ikäänkuin heijastuksena puhtauden maailmasta. Niinkuin keväisenvihannalla maisemalla pilvenvarjo, niin asui näillä nuorilla kasvoilla kaihomielinen, vakava ilme. Se kertoi jostakin muusta, kuin kukoistavan nuoruuden hymyilevistä päivistä ja vasta-alkavan kesäluvan hauskuuksista, jostakin muusta, kuin kokemuksista tavallisen koulupojan, joka kotiansa tuo hyvän todistuksen, ehkäpä palkinnonkin. Kun lapsen kasvoissa näemme tuommoisen henkevän ilmeen, joka ei ole oikein sopusoinnussa nuoren ijän kanssa, on meillä tapana kysyvästi ja huolekkaasti silmäillä kohti lapsen tulevaisuutta ja ennustaa tuolle hennolle olennolle ennenaikuista kuolemaa. Mutta usein näemmekin silloin vain elämää synkistäviä varjoja surullisesta menneisyydestä, merkkejä lukemattomista, kuumista, ehkä jo lapsen kehtoon vuotaneista kyyneleistä, heijastuksen vakavista, surullisista katseista, joita kohdatessaan lapsiraukka on harjoittanut ensimmäistä hymyilyänsä, ensimmäisiä sanojansa. Ja yksinäisen, surevan sydämen ainoaan, kalliiseen aarteeseen, lapseen, jota äitivainajan tähden ja hänen rakkautensa puutteessa sitä suuremmalla rakkaudella hoidetaan ja hellitään, — siihen painaa taivaan Herra sellaisen leiman, että jokaisen hyvän ja tunteellisen ihmisen sydän sitä nähdessään heltyy. Tämä lause otsallaan ja kasvoissaan olisi vieras poika voittanut sinunkin suosiosi, rakas lukija, etkä enään olisi kysynyt, miksi hänestä pidit, kun kerran sait kuulla, että hän oli äiditön orpo.

Nuoren toverinkin näytti tämä salainen, hellä tunne valtaavan, sillä hän laski kätensä ystävänsä olalle ja sanoi, rehellisine ja avomielisine silmineen ystävällisesti katsoen häneen:

"Kyllä vain isäsi mahtaa ihastua, kun tulet jo tänään, päivää aikaisempaan, kuin hän sinua odottaa!"

"Oi niin! Isäni, rakas, rakas isäni! Herra minua auttakoon aina olemaan hänelle iloksi! Et usko, Albert, miten minua välistä pelottaa! Tiedänhän, että isä minuun kohdistaa kaiken elämänsä ilon ja toivon. — Entä jos en tulisikaan sellaiseksi, kuin hän tahtoisi! — Minä — hänen ainoa lapsensa!"

"Ei, tuo on jo liikaa!" huusi toveri ja riuhtaisihe ystävästään irti. "Ihmelapsi olet ollut ensimmäisestä koulupäivästä saakka, kaikkien opettajien ihastus! Ei ankara vararehtorikaan ole löytänyt sinussa vähintäkään moitittavaa! — Ja sinä pelkäät, että oma, lempeä isä sinun tähtesi joutuu epätoivoon! Olethan toki luvannut heittää kaikki synkkämieliset haaveilut. Molempina matkapäivinä olit sinä sula ilo ja riemu. Aina oli pää ulkona akkunasta tähystelemässä, eikö jo rakkaita vuoria näkyisi! Mutta niitäpä sadepilvet peittivät, niin että vasta aivan läheltä näkyivät. Yöllä et silmiäsi ummistanut. Ja kun tie alkoi nousta vuorelle, rukoilit ja pyytelit niin kauniisti paksua, pörröistä kuskia, kunnes hän todella antoi sinun istua vieressään kuskinpenkillä. Mutta nyt täällä, kodin kynnyksellä, rakas Nordingen silmäisi edessä, murrat suuta, väännät päätä ja alat tuhmia tuumiskella! — Ei, tule, tule jo! — Varjot venyvät pitkiksi! Meidän täytyy kiiruhtaa vaunuja vastaan!"

"Oho!" huudahti toinen ja veti vikkelästi pois käsivartensa, johon toveri juuri oli tarttunut. "Elä luulekkaan minun uudestaan kiipeevän kuumiin vaunuihin, ajaakseni muka niissä metsämajataloon asti, jossa ei kukaan minua tänään odota, eikä ole vastaanottamassa. Tästä juoksen viidakon läpi alas, — vehnävainiota pitkin, — ja yli puron, niin olen tuossa tuokiossa kotona. Metsämajatalon isäntä ottakoon huostaansa tavarani, kunnes huomenna lähetän niitä noutamaan."

"Ei, ei, Valter! Tuo tuuma ei minua miellytä!" vastusteli ymmärtäväisempi ystävä. "Katsoppas vaan, miten laaksossa jo hämärtää. Kaikista kuiluista nousee jo sumu ja saattaa sinua vahingoittaa."

"Nuoko harsohaltijat! — Eivät ne maalaiselle mitään pahaa tee. Oudolle muukalaiselle vaan saattaisivat ne ehkä kuiluissa käydä vaarallisiksi. Elä minun tähteni huolehdi! Kiipee sinä vaan postivaunuihin ja sano herttaiset terveiset minulta paksulle kuskille. Mutta huomenna, kun saavut kotiin vanhempiesi, siskojesi ja lystikästen pikkuveikkojesi luo, elä silloin onnessasi kokonaan unhota minua. Minä puolestani kerron isälleni paljon sinusta."

"Rakas Valter!" sanoi toveri, laskien molemmat kätensä ystävänsä olkapäille ja katsellen kaihomielin häntä silmiin. "Kokonaista neljä viikkoa täytyy minun siis tulla toimeen ilman sinutta! Mutta palausmatkalla, viimeisenä maanantaina Heinäkuussa, silloin tapaamme taas metsämajatalossa, eikö niin?"

"Kyllä! Tahi vielä kernaammin täällä ylhäällä! Jo ennen metsämajataloon tuloa, Weissbachin putouksen luona, nouset sinä postivaunuista ja astut puron vasempaa rantaa kiertelevää polkua ylös. Silloin ehdit tänne rinteelle hyvän aikaa ennen vaunuja. Ja täällä tapaat minut, sekä isäni, joka minua saattaa. Ja meheviä päärynöitä puutarhastamme ja vanhan Pirkon leipomia mainioita mantelirinkeliä pitää myöskin olla matkassa mukana."

Postitorven raikas kajahdus säesti viimeisiä sanoja. Jo kuului metsästä nuorukaisten takana hevosten hirnuntaakin ja raskaitten vaunujen ratinata. — Vielä lämmin kädenlyönti — reipas "Hyvästi" ja "Herran haltuun" ja toinen nuorukainen riensi takaisin kuusikkoon vaunuja vastaan. Toinen taas juoksi läpi matalan pensaikon rinnettä alas, raivaamatonta, mutta tuttua polkua, luonnonrakentamia jättiläisportaita myöten. Kulkiessaan äkkijyrkkien vuoriseinien välissä, sai hän pian matkatoverikseen kielevän, pienen vuoripuron, joka kiiltävänä ja arkana, kuni sisilisko ikään, kiemurteli kivien lomissa, mutta, kuta kauvemmaksi tultiin, kasvoi ja voimistui. Monet rankkasateet olivat puron ylpeyttä ja rohkeutta niin paisuttaneet, ettei poika pian tuntenutkaan sen hurjaa pauhinaa vanhan leikkitoverinsa tutuksi ääneksi, eikä enää voinut juosta kilpaa huimaa vauhtia kiitävän veden kanssa. Alempana, missä Nixenfall-putous, Schwarzbach-puroon laskiessaan, liehuttelee kuultavia harsojansa yli korkean kallion, oli koko vihanta kallion-uoma veden vallassa. Pitkin vuorenseinää kahlatessaan, löysi Valter vain siellä täällä kostean kiven jalan-astimeksi ja pääsi siten kuitenkin viimein vuorensolasta.

Mutta alhaalla oli vesi kokonaan vienyt pelloille johtavan sillan. Ja puro oli niin raivokas ja valtava, ett'ei Valter, niin kuin monasti ennen, uskaltanut kahlata sen poikki hyppäämällä kiveltä kivelle. Hetken aikaa harhaili hän haeskellen pitkin rantaa, mutta päätti viimein pysytellä metsässä puron vasemmalla puolella ja vasta Nordingenin luona kivisillan kautta koittaa päästä Schwarzbachin yli.

Tie, jonka Valter nyt valitsi, oli pitempi ja isä oli monasti häntä kieltänyt sitä iltasin käymästä, sillä metsässä oli suonsilmiä ja pohjattomia hetteitä, joissa varomaton ja osaamaton matkamies saattoi joutua suureen vaaraan. Mutta nytpä ei ollut valitsemisen varaa. Valterille oli polku tuttu ja olihan hän sitä paitsi kaksi vuotta vanhempi nyt, kuin silloin, kun isä häntä viimeisen kerran kielsi. Ei isäkään nyt olisi voinut vastaan panna, jos olisi läsnä ollut.

Valter siis kääntyi astumaan kapeata, purosta poispäin metsän helmaan johtavaa polkua. Mielenjännitys, joka edellisinä öinä oli karkoittanut unen hänen silmistään ja tänään saanut häntä ensin vuorelle kiipeämään ja sitten kilvan Schwarzbach-puron kanssa ahdasta vuorensolaa alas juoksemaan, lauhtui nyt iltametsän rauhoittavassa, syvässä hiljaisuudessa. Poika ei itsekkään tietänyt, miten väsynyt oli. Hitaasti astui hän puitten suojassa eteenpäin, muistellen miten usein isän seurassa oli täällä kävellyt ja ajatellen vanhoja tarinoita, joita oli kuullut tästä metsästä kerrottavan. Vanha, harmaahapsi metsästäjä, joka kuului vanhan herrasväen jälkeenjättämiin peruihin ja vieläkin eleli herraskartanossa, oli hänelle kummallisimmat jutut kertonut. Pojalle johtui mieleen, että hän itsekin oli "sunnuntailapsi". Olihan vanha Pirkko hänelle kertonut, että hän oli syntynyt pyhä-aamuna, juuri kirkonkellojen soidessa; oli kuiskannut, että hän sentähden saisi maailmassa nähdä ja kokea kummempia, kuin tavalliset tervesilmäiset, kristityt ihmiset. Hän oli silloin isältä kysynyt, miten oikein niitten "sunnuntailasten" oli laita, jotka, niinkuin hänkin, olivat kirkonkellojen soidessa syntyneet. Isä oli vastannut, että hyvin oli sellaisten lasten laita, joita rakkaat kirkonkellot kohta syntymähetkellä siunausta toivottaen tervehtivät. Kun Herra Jumala kellojensoitolla kutsuu kansaansa kokoon, tapahtuu se armon ja siunauksen antamista varten. Siunauksen lupauksena oli hänen armas äitinsäkin pitänyt kirkonkellojen pyhää kaikua, kun hän, pienoinen vastasyntynyt käsivarrellaan, palavin rukouksin kiitti Jumalaa lapsukaisestansa ja lupasi uskollisesti ja vakavasti valvoa sen kehitystä ja kasvattaa sitä Jumalan tahdon mukaisesti. Armas äiti ei tosin enään ollut poikaansa hoivaamassa, mutta itse tämä jo oli kylliksi varttunut Jumalan tahtoa tajutakseen. Kunhan hän vain aikaisin opettelee sitä noudattamaan ja Jumalan armolahjoja vastaan-ottamaan, niin hän kyllä aikaa myöten saisikin nähdä kauniimpia ja kummempia, kuin sellaiset ihmiset, jotka nukkuvat, eivätkä mistään kellonsoitosta ota herätäksensä.

Sitten oli isä ottanut hänet mukaansa huoneeseensa, missä äitivainajan suuri, kaunis kuva riippui ja oli hänelle kertonut niin paljon herttaista tuosta armaasta äidistä; miten hyvä hän oli ollut, miten kaikki, jotka hänet tunsivat, häntä ihailivat ja rakastivat ja kuinka sydämellisesti hän pientä Valteriansa rakasti. Vaikka hän olisi kärsinyt kuinka katkeria tuskia — ja äitiraukalla oli ollut paljon suruja ja murheita kärsittävänä — niin paikalla hän unhotti ne kaikki, kun vaan lapsi tuotiin hänen luoksensa. Sen kanssa oli hän nauranut ja leikkinyt ja sen parissa itsekin tullut lapseksi. Viimeiset voimansa oli hän pannut alttiiksi ohjataksensa poikansa ensimmäisiä horjuvia askeleita, kun tämä opetteli kävelemään. Ja kuolinhetkellään, vieraassa maassa, kun kaikki maalliset tuskat ja kärsimykset jo olivat häipyneet pois ja hän oli voittanut eronkin katkeruuden, silloin oli hän autuaallisesti hymyillen kuiskannut kuulevansa kirkonkellojen soivan, niinkuin ne Valterin syntyessä olivat soineet, — ne olivat uuden, vasta sarastavan päivän huomenkellot.

Nuori matkamies oli käynyt hyvin vakavaksi. Ajatukset olivat siirtäneet hänet kauvas menneisyyteen ja nyt, kuten niin usein ennenkin, heräsi hänen mielessään tuhansia kysymyksiä, arkoja, himmeitä aavistuksia ja arveluita tästä aikaiseen manalle menneestä äidistä, jonka kohtalo oli hänelle kokonaan hämärään verhottu. Isä ja vanha Pirkko, jotka yksin olisivat voineet verhoa siirtää, olivat siitä kerrassaan kieltäytyneet. Kun hän kiivaasti kyseli, lohduttivat he häntä sillä, että hän kyllä, kunhan tulisi ymmärtäväisemmäksi, saisi tietää kaikki. He olivat hänelle kertoneet yksityisiä, pieniä piirteitä äidin elämästä, hänen hyväsydämisyydestään, alttiiksiantavaisuudestaan, nöyryydestään ja herttaisesta huolenpidostaan. Siten olivat he vilkkaan pojan sielussa virittäneet synnynnäisen lapsenrakkauden tulen hehkuvaksi, haaveilevaksi liekiksi, mutta joko ehdon tahdon, eli satunnaisesti, eivät he olleet antaneet tuolle pojan sydämensopukkaan pystyttämälleen pyhimyskuvalle mitään varmaa taustaa. Orpopojan etsivä silmä koetti turhaan temmaista äitinsä mielikuvituksen utu-olentojen varjovaltakunnasta ja saada hänen elämästänsä selvän ja tarkan kuvan.

Pitkällinen, parantumaton tauti oli vienyt nuoren äidin aikaiseen hautaan. Mutta kun isä ajatteli hänen vaikeita kärsimyksiänsä, kun niitä muistellessa uskollisen Pirkon ryppyisiä poskia pitkin kyyneleet hiljaa vierivät ristissä oleville käsille, silloin tunsi Valter varmasti tunnossansa, ett'ei tässä voinut olla kysymyksessä vain kuolintautia sairastavan ruumiilliset tuskat. Hänen äitinsä ei ollut eläessään onnellinen! — Hyvä, — ja puhdas, — rakastettu ja vielä kuolemansa jälkeenkin omaistensa mielestä pyhimys, — mutta täällä ollessansa onneton! — Onnetonko? — Olihan hänellä ollut isä, tuo kaiken mahdollisen täydellisyyden juurikuva ja pieni Valterinsa, jota niin hellästi oli rakastanut! — Tässä oli poikaraukan elämän suuri arvoitus, arvoitus, jonka selvittämiseen hän olisi uhrannut vuosia nuoresta elämästään. Kerran, kun hän innokkailla kysymyksillä ja sydämellisillä rukouksilla oli koittanut taivuttaa vanhaa Pirkkoa kertomaan, oli tämä itkien pyytänyt, ettei Valter viekottelisi häntä tottelemattomuuteen hyvää isäntäänsä vastaan ja lupauksensa rikkomiseen. Tämä pyyntö pani esteen kaikille tutkimuksille ja tiedustelemisille, sekä sillä, että muullakin taholla. Isän tahto oli Valterista pyhä. Syvällä kunnioituksella hän nyt kavahti menneisyyden salaisuutta, joka isällekin oli niin tuskaa täynnä. Mutta miten mahtanee nyt käydä, kun hän pitkän poissa-olon jälkeen paljoa vanhempana ja vakavampana palajaa kotiin? — Onkohan isä nyt avomielisempi häntä kohtaan? Pitäneekö häntä sen luottamuksen arvoisena, että murtaa menneitä vuosia sulkevan sinetin ja sallii pojan luoda silmäyksen vanhempainsa entiseen elämään?

Mietteisiinsä vaipuneena astui Valter näin metsän siimeksessä eteenpäin, eikä huomannut yhä sakenevaa hämärää, Nytpä kääntyi polku äkkiä jotenkin jyrkkää äyrästä alas. Siinä oli vuori työntänyt ikäänkuin viimeisen kallioportaansa laaksoon. Puita kasvoi täällä harvemmassa, ja Valter saattoi vapaammasti katsella ympärilleen. Rinteen alla, hänen jalkainsa juuressa, aukeni puitten piirittämä vehmas, vehreä niitty ja sen kupeella lepäsi kaislalampi, joka kauvempana lännessä pisti ulos metsästä ja metsän ja vainioitten vaiheilla salli Schwarzbach-puron virrata hiljaisten vettensä läpi. Vain vähäisen osan lammin tyyntä pintaa pani raju puro väräjämään.

Lainoset, jotka se eteenpäin rientäessään työntää liikkeelle, murtuvat molemmin puolin rannan puunjuuriin, tai hyppelevät arasti vähän matkaa viileätä vedenkalvoa, kunnes kaikkialla rantamilla kasvava kaisla kätkee ne helmaansa ja niitä hiljaa huojuen levolle tuudittelee. Täällä metsässä, missä melkein käyttämätön polku lammen luoksi polveili, oli vesi tummaa ja hiljaista. Pieniä, raju-ilmojen katkaisemia tammen-oksia lepäsi tyynellä pinnalla yhtä liikkumattomina, kuin lumpeen leveät lehdet ja valkoiset kukkaistähdet. Uupunut iltatuuli oli auringon kera käynyt levolle. Synkkä pilvivaippa oli taas sulkeutunut ja vaipunut alemmaksi, iltaruskosta viivähti vain vielä pari himmeästi hohtavaa valojuovaa sen reunamilla. Ilma oli painostava. Äänetöntä hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sammakkojen surunvoittoinen kurnutus. Valter tunsi seudun varsin hyvin. Se oli hänessä aina herättänyt salaista, kauhunsekaista mieltymystä. Vihanta niitty oli rehevimmän kasvullisuuden peitossa piilevä suo. Kansa kutsui sitä vainajavainioksi ja tuonentarhaksi, sinne kun monta vuotta sitten oli uponnut, ensin oppinut kasvientutkija ja kohta jälestäpäin köyhä vuoristolaisvaimo poikinensa, jotka olivat olleet metsässä risuja kokoomassa. Paikalla kuului kauheasti kummittelevan. Siellä surmansa saanut oppinut herra oli muka ollut paha pakana, joka ei ollut koskaan kirkossa käynyt, vaan oli pitänyt yhteyttä pahojen henkien kanssa, jotka vieläkin joka yö pitivät kokouksiansa hänen haudallansa. Seudun maakansa karttoi tätä paikkaa ja harvoin käytettiin kapeata, suon reunaa kiertelevää polkua. Toisin paikoin oli se aivan hävinnytkin nopeakasvuiseen nurmeen ja sammaleeseen. Valter ei pelännyt metsän tuntemattomia kummia. Päinvastoin miellytti häntä niiden herättämä mielenjännitys. Mikä vain oli salaperäistä, oli aina ihmeellisesti viehättänyt Valteria ja tämä yksinäinen paikka kietoi nytkin taikaverkon tavoin väsyneen pojan mielen valtoihinsa. Hänen päähänsä pisti odottaa metsässä, kunnes tulisi aivan pimeä ja sitten oikein hämmästyttää isää. Hän ei tahtonut kotia lähetessään tulla huomatuksi, vaan kuvaili mielessään, miten olisi hauskaa astua sisään aivan äkkiä ja odottamatta. Vanhaa Pirkkoa tosin ei käynyt pelottaminen, hän kun oli heikko ja säikkyi vähästä. Mutta isän luo, jonka oli tapana myöhään iltasin istua huoneessansa lukemassa ja kirjoittamassa, voisi hän hiipiä puutarhan läpi ja kiivetä avonaisesta akkunasta sisään, kuten ennen pienenä poikanakin oli tehnyt. Ja täällähän oli niin ihanata! Täällä teki hänen mieli odottaa sopivata hetkeä!

Valter istahti rinteelle jättiläisvaahteran alle. Sylityksin lepäsivät lampi ja suo hänen jalkainsa juuressa. Metsä sulki molemmat vihantaan helmaansa. Veen valio, kookas kaisla oli pistänyt sinne tänne niityn kukkien joukkoon jonkun korkean korren, ikäänkuin varoitusmerkiksi matkaajalle, ettei ollut petolliseen pohjaan luottamista. Pojan lepopaikan edustalla oli kaisla molemmin puolin siirtynyt syrjemmäs, jättäen näköalan vapaaksi. Vesi muodosti tässä pienen lahdelman, sillä tuonentarhasta pisti lampeen kaita niemenkaistale. Tätä pientä lahdelmaa reunusti yhdeltä puolen niityn kukkaset ja hienot heinähelpeet, toisella taas rinteen kivikolta veteen ulottuvat vattupensaat ja sammaleet. Tänään, sateen vielä pisarrellessa, oli tässä syrjäisessä lahdelmassa lumpeenkukka avannut valkokupunsa. Nuori kukka ei ollut vielä valvoen viettänyt ainoatakaan yötä metsässä. Vihannan vartensa varassa lepäsi se nyt liikkumatta lahden keskellä ja katseli ihmetellen ja haaveksien illan hämyyn. Salamoita suihkaili silloin tällöin puiden lehvien lomitse. Matalan niemenkaistaleen päässä törrötti salaman iskemä tammenrunko, joka ojensi molemmat jälellejääneet, puoleksi hiiltyneet oksansa yli lammen. Illanhämärässä näytti sen tumma, outo muoto jättiläisnoidalta, joka, laihat käsivarret levällä, pitkään, laahaavaan viittaan verhottuna, astuu yli vetten ja taikojansa yön selkään sopottaa. Sen takana leijaili yli suon juhlallisia utukulkueita. Toisinaan seisoivat usvahaamut ikäänkuin jähmettyneinä paikoillaan, toisinaan liehuivat ne taas hurjassa leikissä ristiin rastiin, kun vaan uinuva yöviima henkeänsä veti ja kaisla humisten huokaili. Yksinäinen sirkka sirkutti iltavirttänsä. Viidakosta kajahti huuhkajan huuto. Valter lepäsi pää käden nojassa. Haaveksien hänen silmänsä seurasivat suolla leijailevia sumuhaamuja ja ajatukset pyrkivät väikkyvän usvan lailla lentelemään sinne tänne. Jo painuivat silmät umpeen. Olkihattu vierähti kiharoilta maahan ja väsynyt, raskas pää vaipui sammaleiselle puunjuurelle.

Kahta kovemmin ja surullisemmin valittivat silloin sammakot lammessa. Kahta kolkommin huusi metsässä huuhkaja. Yötuuli havahti ja ravisteli kiivaasti puitten latvoja. Kylmästi pyyhkäisi se nukkujan kuumaa otsaa. Mutta poika ei kuullut mitään, ei tuntenut mitään. Hän nukkui sikeässä unessa. Ja lepoon laskeusi taas tuulikin. Hiljaa seisoivat taas, kuten ennenkin, metsän puut. — Kesäyön tummimmat varjot verhosivat metsän, tuonentarhan ja sammakkolammin. — Silloin tällöin kajahteli kautta ilmojen kaukaisia ääniä; — yksin, — parittain, — useampia peräkkäin. Nordingenin kirkko, ijankaikkisuuden harmahtava vartio, luki tornissansa kuluvat tunnit ja neljännekset ja antoi yksitoikkoisen saarnansa ajan katoovaisuudesta päivin ja öin kaikua laaksoon. Päivänvalossa, elämän hyörinässä, puhuu kellon ääni useimmille ainoastaan maallisista asioista. Työhön kehottaa ja kiiruhtaa se seudun ahkeria maamiehiä ja ketteriä kankureita, kutsuu heitä työhön, yksinkertaiselle aterialle ja iltalevolle. — Mutta öisin, heidän vuoteella levätessään, mitähän vanha tornikello heille silloin virkkaa? — Onnelliset ja terveet, jotka sikeätä, rauhallista unta nauttivat, eivät kyllä sen ääntä kuulekkaan. Mutta niille, joita ruumiin tahi sielun vaivat valveella pitävät, joiden uupuneissa jäsenissä tauti polttaa, joilta suru ja huoli tahi kalvava omatunto riistää rauhan sydämestä ja unen silmistä, — mitä tuntilyönnit niille puhuvat? — Ovatko ne armottomia matkapylväitä, joista nuo onnettomat huokaillen laskevat, miten lyhyt ilo ja riemu on ollut ja kuinka pitkä jo tuska sekä okaitten ja kuilujen kautta johtava polku? Tietävätkö, että noista matkapylväistä eräs, ehkä jo seuraava, on heille oleva rajapyykki sen tuntemattoman maan, johon heidän on astuminen, kun maailman ilo ja maailman suru ijäksi ovat lopussa, — ja vavistenko he tätä rajapyykkiä kammoovat, — raukat? — Onnellinen sinä, jolle tuo rajapyykintakainen maa ei ole hämärä, tuntematon maa, vaan lupauksen valoisa valtakunta! — Onnellinen sinä, — jos kohta taudin tuskat jäsenissäsi vavahtelee, jos kohta murhe ja huoli, jos kohta synninkin suru sydäntäsi kalvaa! — Tunnethan toki toivosi perustuksen! Joka kellonlyönti on sinulle Jumalan sormi, joka sinunkin pientä ihmis-elämääsi ohjailee, joka lukee sydämesi lyönnit ja tyynnyttää sen arkaa tykintää, joka pyyhkäisee kyyneleet silmistäsi, — Jumalan sormi, joka kompastuessasi nousee sinua varoittamaan ja kehottaa: ole valpas, ole uskollinen, oli kärsivällinen ja toivo alati! —

Taas Nordingenin tornikello löi. Kaksitoista kumeata lyöntiä kajahti verkalleen yöhön. Viimeisen vaiettua kuului metsässä kummallinen sihinä ja suhina, kihinä ja kuhina, ikäänkuin lukemattomia hyönteisparvia olisi liidellyt edestakaisin, tai niinkuin tuuli olisi joutunut riitaan vanhojen jättiläispuitten lehvien kanssa. Mutta ei tuuli ollutkaan, herännyt. Puut ja pensaat seisoivat liikkumattomina ja siitä suuresta siivekkäästä hyönteis-armeijasta, joka vuoden juhannusharjoitusta varten oli leirinsä metsään pystyttänyt, oli näkyvissä vaan pari myöhästynyttä, tänään lomalla olevaa kultakuoriaista. Kiiltävässä virkapuvussansa palasivat nämä mehiläiskuningattaren toimeenpanemista tanssijaisista, joita tänään oli pidetty eräässä puutarhassa laaksossa. Ne olivat varmaankin kurkistaneet hiukan liian syvään seljakukkien silmiin, sillä ne harhailivat nyt, tuoksusta huumauksissaan, hämärässä sinne tänne, etsiskellen vihantaa telttaansa rinteen pensaitten alla. Hurmaavain tuoksujen tavalla kumpusi kosteasta maaperästä ihmeen hiljainen soitto ja kuiske: lauhassa kesäyössä kautta tienoon kuuluvia, hentojen keijuisten metsätarinoita. Pienet nurmenkukat ja heinänhelpeet tyhjensivät sydämensä toisillensa ja valittelivat kulunutta, raskasta työpäiväänsä. Aikaisesta aamusta asti oli niiden näet täytynyt kantaa sadepisaroita, kastella vanhoja puunjuuria ja janoisia pieniä sammalmättäitä, jotka aina tuppautuvat tielle, kun tammet ja pyökit jotakin tarvitsevat. Vedenkanto on koko lailla vaivaloista työtä ketoneilikoille, vienoille sinikelloille, hennoille kieloille ja lempeille nummenkukille.

"Vieläpä näin myöhään yölläkin tässä täytyy seisoa kumarassa, kannattamassa suuria vesipisaroita!" nurkuivat nyrpeinä nummenkukat. "Eikä edes pieninkään tuulenhenki meitä armahda, nostamalla taakkaa hartioiltamme ja vierittämällä vettä maahan!"

Kolme hentoa, pitkää heinänkortta seisoi likekkäin. Ne pudistivat moittivasti hienoja helpeitänsä. Yksi puhkesi kiivaasti torumaan:

"Mitäpä oikeutta tuollaisilla tukevilla nummenkukkasilla on pitää noin suurta puhetta ja nostaa sellaista melua, kuin olisi heille suurikin vääryys tapahtunut, ell'ei vaan kaikki tuulet heidän avuksensa riennä. Katsokaapas vain meitä, kuinka paljon enemmän meillä on kannettavana!"

Ja heinänkorsi ojensihe oikein suoraksi ja piteli vapisevine, heikkoine käsivarsineen raskasta, hopeakirkasta sadepisaraa korkealla. Sen toverit huusivat silloin: "Katsokaa, katsokaa! Meidän ovat vielä isommat!" Mutta kun he kaikki koittivat nostaa taakkaansa oikein korkealle, horjahtivat he ja törmäsivät yhteen. Kolme raskasta vesipisaraa suli yhdeksi ja tämä suuri, kylmä pisara vierähti nukkuvan pojan otsalle.

Säikähtäen kavahti Valter pystyyn, hieroi unen silmistänsä ja jäi, vaahteranrunkoon nojaten, istumaan. Yö ei ollut enää hänelle pimeä. Hänen aistinsa olivat tulleet ihmeellisen tarkoiksi ja tajusivat nyt täydelleen keskiyön metsän salaperäistä elämää. Suhina ja kuhina hänen ympärillänsä puhui nyt hänelle täysin ymmärrettävää kieltä, kasvit ja hyönteiset olivat kuin vanhoja ystäviä. Ihastuksissaan kuunteli hän heidän salaisia keskustelujansa ja tunsi niistä virkistyvänsä ja reipastuvansa, niinkuin janoinen pyhiinvaeltaja, jolle vilpoisesta lähteestä virvoittava vesi suihkuaa.

Kun Valter herätessään liikahti ja muutti asentoa, häiritsi se kunnian-arvoisen sammakon suloista lepoa, joka oli vaipunut mietelmiin rannalla kasvavan leveän leskenlehden alle. Hädissään ja kauhistuksissaan vetäytyi viaton haaveilija ihmissaappaan kamalasta läheisyydestä, — se kun ei ollut sellaista kapinetta koskaan ennen nähnyt, — ja heittäytyi päistikkaa lahdelman keskelle. Vesi sulki sen syliinsä, mutta roiskahti samalla korkealle ja kasteli kokonaan valkoisen, veden kalvolla keinuvan kukkasen. Hajalleen hypähtivät kultakuoriaisetkin, jotka jo hiljan olivat huomanneet nuoren lummekukan ja ihaillen ladelleet sen ympärillä. Nyt lensivät ne sille palvelustansa tarjoomaan ja saivat auttaa sitä pudistamaan kirkkaita pisaroita pois valkeilta lehdiltään. Siten solmittiin tuttavuus.

Kummallinen, hillitty yskä kajahti nyt pensaikosta.

"Kas, hyvää iltaa, herra professori! Eipä ole ollut mulla kunnia teitä pitkään aikaan tavata!" huusi yölepakko, joka kieppuen lenteli sinne tänne hiiltyneen tammenrungon ympärillä. Ja kun lummekukka ja kultakuoriaiset uteliaasti vilkaisivat ympärilleen, kiilui heille rannan pimennosta vanhan huuhkajan suuret silmälasit vastaan.

"Sotaharjoituksia varten kai tekin olette metsään saapunut?" kuului taas yölepakon ääni. "Paljon on teiltä jo hukkaan mennyt, herra professori! Turilasten juhlaparaati on jo ohitse; kovin oli komea! Turilasrykmenteillähän on, kuten tunnettu, paras musiikki koko armeijassa."

"Vähätpä minä paraateista ja kenttäharjoituksista!" ärähti ylenkatseellisesti huuhkaja. "Yksinomaan muinaistieteellisiä tutkimuksia varten olen tänne vuoristoon tullut. Täällähän kuuluu vuoren onkaloissa olevan roomalais-aikuisia, harvinaisia rahoja löydettävissä. Niitä täytyy etsiskellä. Totta puhuakseni olen tieteellisiä tutkimuksia varten lähtemässä pitemmälle matkalle, sisarenityttären, nuoren tarhapöllön kanssa, jonka hyväksi matka oikeastaan tapahtuukin. Tuolla rakkaalla lapsella on nimittäin suuri perintö saatavissa, mutta kun emme voi tarpeeksi selvään todistaa hänen polveutumistansa suoraan Minervan pöllöstä, niin on asia vielä riidan-alainen. Tuo sukuperä ei suinkaan ole paljas sukutarina. Sentähden lähdemme nyt Italiaan ja Kreikkaan, vanhoista rahoista ja kuvapatsaista kokoomaan todistuskappaleita asian ratkaisua varten. Katselkaapas vain, kunnian-arvoisa ystäväni, nuorta neitiä, miten komeasti kaareva hänen nokkansa on ja kuinka syvämietteinen pääkallon muoto!"

Nuori tarhapöllö lentää lehahti moitteettoman somasti yli lahdelman, laskeutui hiiltyneelle tammen rungolle ja tervehti armollisella päännyökkäyksellä yölepakkoa.

"Rikas ja jalosukuinen perinnönsaaja!" kuiskasi kultakuoriainen toverilleen.

"Niin kyllä! Perinnönsaaja ja hyvin vanhaa aatelissukua, — mutta suostunpa kunniatta räpytteleimään kuoliaaksi lähimmässä hämähäkin verkossa, ellei hän ole olevinaan kauheasti oppinut! Veressä on vika, luota siihen, — huomaahan sen jo nokanpäästä!"

Ja ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen, niin että kirkkaaksi kiillotetut olkaliput kauvas yön pimeyteen välähtivät, kääntyi kultakuoriainen pois ja alkoi taas liehakoida hiljaista lummekukkaa. Se kertoi tälle mehiläiskuningattaren tämänpäiväisistä hovitanssijaisista, luetteli kaikkien siellä enimmin ihailtujen kaunottarien nimet, mainitsi purppuraruusun, sammalruusun, iloisen burgundiruusun ja pienen, keikailevan Dijon-ruususen. Sitä huvitti suuresti kertoella kaikista näistä tuntemattomista ihanuuksista viattomalle, nuorelle vesikukkaselle, joka ei ainakaan ollut liian oppinut, eikä ollut koskaan luonut silmäystäkään ulos maailmaan. Oli niin hauskaa nähdä sen lapsellista ihmettelyä ja vastata sen teeskentelemättömiin kysymyksiin.

Yksinkertaisempaa kasvatusta tuskin lienee, kuin minkä vesikukkanen saa tyynen ruohikkolammin kalvon alla, varsinkin jos lampi sijaitsee tiheän metsän ja syrjäisen vuorilaakson yksinäisyydessä. Siellä vilpoisesta pohjasta kasvavat vesikukkaset ovat vaatimattomia luonnonlapsia. Eivät ne tiedä mitään puutarhakukkien turhasta itsetunnosta. Ja kun kultakuoriainen ei voinut ymmärtää, kuinka suloinen vesiruusu oli jäänyt kutsumatta mehiläiskuningattaren tanssijaisiin ja kun se sanoi pitävänsä huolen siitä, että erehdys pian korjattaisiin, pudisti kukkanen kieltävästi päätänsä, arvellen, ettei hänen laisensa väritön ja tuoksuton vesikukka ollenkaan sopisikaan kukoistavaan ruusutarhaan. Sanoi kuolemaksensa pelkäävänsä, jos täytyisi, muitten ruusujen lailla, seisoa huimaavan pitkän varren varassa, okaitten ja piikkien keskellä. Ja jos mehiläiset ja kultakuoriaiset, suloisia sanoja ja sukkelia kysymyksiä kuiskien, hyörisivät hänen ympärillänsä, niin ei hän varmaankaan kykenisi vastaamaan niin mitään. Kultakuoriainen selitti, ettei hovissa väri ja tuoksu merkinneet mitään, sillä kukapa siellä edes saattoi tietää, oliko väri luonnollinen, vai keinotekoinen! Ei, hovissa riippui kaikki suvusta. Kaikki ruusut saivat tulla hoviin ja olihan lumpeenkukkakin ruusu, vedenruusu. Kuoriainen kertoi vielä, että siellä tänään suuresti oli kunnioitettu kahta kalpeata ranskatarta: "Madame Hardi" ja "Madame Plantier" ruusuja ja ennen kaikkia ihanata etelätärtä "Centifolia unicaa", joka oli lumpeenkukkaakin kalpeampi.

Tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö oli hetken aikaa kuunnellut kuoriaisen ja lumpeenkukan keskustelua ja huomannut sen kovin typeräksi ja mitättömäksi. Nuori tarhapöllö näet piti kaikkia keskusteluja typerinä, joihin hän ei itse ottanut osaa. Sentähden armahti hän nyt heitä ja puuttui puheeseen. Hän pilkkasi kuoriaista siitä, että tämä liian hätäisesti oli lukenut lummekukkaa kuuluvaksi laajalti haaraantuneihin ruususukuihin, vaikka hänessä huomasi selviä merkkejä sukulaisuudesta suuresti ihaillun, vasta muutamia vuosia sitten Eurooppaan tuodun, intialaisen ruhtinattaren "Viktoria regian" kanssa.

"Viktoria regia" oli lumpeenkukalle ventovieras nimi. Se ajatteli kaikkia tuttuja ja tuntemattomia sukulaisiansa. Tätejä hänellä oli kahdeksan ja serkkuja seitsemänkolmatta, mutta Viktoria regiaa ei niiden joukossa ollut. Se kyseli rannan pienoisilta kukkasilta, mutta eivät edes siniset lemmikitkään, joilla kuuluu olevan parhain muisti, muistaneet nähneensä niin muhkeammista kukkaa. Jos kohta nuoren lumpeenkukan turhamielisyys ei ollutkaan kovin kehittynyt, oli hänessä sen sijaan sitä enemmän naisten toista sukuvikaa, uteliaisuutta. Se koitti sentähden kärsiä nuoren tarhapöllön vastenmielistä, rikkiviisasta ääntä ja kyseli ja tiedusteli tarkemmin ruhtinatar Viktoriasta.

Nuori tarhapöllö alkoi nyt kertoa erittäin romanttista tarinaa siitä, kuinka Viktoria regia oli tullut Eurooppaan rakkaudesta oppineeseen luonnontutkijaan, joka eräällä matkalla oli siihen tutustunut, ettei se oikein voinut kärsiä tätä pohjoista ilmanalaa ja ainoastaan hellimmän huolenpidon kautta saattoi hengissä pysyä, että se tavallisesti kuului asuvan taiteellisesti rakennetuissa lasilinnoissa ja vahvistavan voimiansa haaleilla kylvyillä.

Nuoren tarhapöllön kertomus oli vielä kesken, kun kaikkien silmät kääntyivät tuonentarhaan päin. Siellä sukelsi suoperäisestä maasta monessa kohden esiin pieniä loistavia liekkejä, jotka hyppivät ja liehuen kiitelivät yli suon, pysähtyivät, huojuivat tuikkelehtien, sammuivat, leimahtivat taas kirkkaasti palamaan, lähestyivät tanssien ja vajosivat sitten yhtäkkiä veteen. Taas syttyivät ne toisessa paikassa ja liitelivät heinien huipuilla piirissä pyörien, hyörien, suorastaan lampea ja pientä lahdelmaa kohti.

"Oi, mitä tuo on? Ketä nuo ovat?" kysyi säikähtäen lummekukka ja kätkeytyi vavisten valkeain lehtiensä suojaan.

"Kas vaan, tanssijoita!" huusi hilpeästi kuoriainen. "Mainioita tanssijoita yöllä ja sumussa, mutta eivät kuulu metsäoopperan tanssijoihin! Eivät ole heinäsirkkoja!"

"Mahtavat olla unkarilaisia tanssijoita", tuumasi toinen kuoriainen. "Mustalaisten kanssa kuuluvat maahan tulleen ja tanssivat kernaasti kuuttomina öinä taivas-alla. Virvatuliksi niitä luullakseni kutsutaan."

Ja kun nyt taas solakka, säihkyvä liekki hitaasti soljui aina vedenrajaan asti, vetäisi kuoriainen välkkyvän miekkansa, ojensi sen liekkiä kohti, astui aivan sen eteen ja huusi kaikuvalla äänellä:

"Seis, virvatuli, seis! Puhu ja vastaa! Ken olet?" Pieni tirskunta kuului vastaukseksi ja ivallisesti sähähtäen vajosi liekki veteen.

"Oi, nuo eivät ole oikeita tanssijoita!" kuiskasi peloissaan lummekukka. "Aaveita ne ovat!" Ja kun taas suon laidassa liekki vilkahti ja jäi, jalka melkein vedessä, seisomaan veden rajaan, huusi lummekukkanen hädissään:

"Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa!"

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi pieni liekki, seisoi siinä vakavana ja kirkkaana sekä jatkoi vielä: "Kernaasti vastaan ja ilmoitan kuka olen, kunhan vaan siivosti kysytään."

"Ilmoittaako se mikä virvatuli on!" ajatteli vaahteran alla kuunteleva poika ja siirtyi vielä lähemmäksi rantaa. "Saankohan täällä kuulla, mitä ei kukaan opettajakaan tiedä?"

Mutta kuivettuneella tammenrungolla istuva nuori tarhapöllö, joka oli saanut parhaimman uuden-aikuisen kasvatuksen, hypähti, ylenkatseellisesti nokkaansa korottaen, pari oksaa alemmaksi, paremmin kuullaksensa. Hänhän oli vasta muutamia viikkoja sitten pääkaupungissa suorittanut opettajatartutkintonsa ja silloin pitänyt pari tuntia kestäneen vapaan esitelmän sähköstä ja vetykaasusta. — Tahtoiko nyt todella tuhma virvatuli tietää enemmän, kuin hän kaikessa viisaudessansa? — Kultakuoriaiset asettuivat lumpeenkukan vieressä uiskenteleville, leveille, vihannoille lehdille kuuntelemaan ja heidän kehoituksestaan rohkaisi kukka mielensä ja kysyi hiljaisella, ystävällisellä äänellä virvatulelta: "No, sano minulle sitten keitä te olette — sinä ja toverisi?"

"Vainajain henkiä olemme, — sammutettujen valojen sieluja. Vähän aikaa me maan päällä ihmisiä palvelimme, mutta pikainen, väkivaltainen kuolema tempasi meidät pois, ennenkuin sydämemme paloi loppuun ja me saatoimme tuhkaan sammuen tuikahtaa. Mutta ken väkivallan kautta henkensä heittää, ei saa haudassa rauhaa, Ilkivaltaisesti maahanheitettyjen, eli halveksimalla ennen aikojaan sammuksiin puhallettujen kynttiläraukkain sielut ovat tuomitut kauvan harhailemaan mailla, mantereilla ja petollisella, yliluonnollisella hohteella huikaisemaan ja hämmentämään. Sellaisia harhailevia valosieluja olemme minä ja toverini."

"Ihmisiäkö olette palvelleet?" kysyi lummekukka. "Oi, kerro minulle minkälaista se oli? Minä en ole oppinut palvelemaan, enkä ole koskaan ihmisiä nähnyt."

"Etkö koskaan ole ihmisiä nähnyt!" ilkkui nuori tarhapöllö.
"Luultavasti et edes tiedä mitä ihmiset ovatkaan!"

"Tiedän toki! Tiedän vähän ihmisistä! Tiedänhän, mitä sammakot ovat mulle kertoneet erään hukkuneen luista, jotka sata vuotta ovat maanneet lammen pohjalla. Mutta sammakkojen kertomukset ovat vaan niin kovin surulliset. Ja kerran — hyvin, hyvin kauan aikaa sitten, — luulenpa kahdeksan päivää sitten, — kun minä vielä olin hyvin pieni silmikko, enkä läheskään ylettynyt vedenpintaan, — silloin soljahti tiheä, tumma varjo yli lammen. Vesi sen ympärillä kohisi. Sammakot sanoivat, että varjo oli venhe ja että sen sisällä oli ihmisiä. Kuinka mielelläni olisin katsahtanut siihen! Minä koitin voimieni takaa ojennella suoraksi, mutta olin sittenkin liian pieni. Kerran laidan yli kumartui hymyilevät kasvot, joissa oli kirkkaat, loistavat silmät, mutta samassa loiskahti airo veteen ja turmeli ihanan kuvan kohta kun se oli ilmestynytkin. Vellova vesi keinui sinne tänne ja ennenkuin se uudelleen oli ehtinyt luoda kuvan kokonaiseksi, oli venhe kiitänyt ohitse. Oi, kerro mulle oikein paljon ihmisistä! Tahtoisin niin mielelläni oppia jotakin uutta!"

"Minulta et opi yhtään mitään", sanoi virvatuli, "enkä myöskään voi sulle paljon kertoa, sillä elämäni oli hyvin lyhyt, enkä saata kertoa muuta kuin mitä itse olen kokenut itse nähnyt ja kuullut. Mutta se ei olekkaan mikään opettavainen, pyöristelty ja silitelty kirjakertomus, täynnä hyödyllistä moraalia, vaan pieni palanen elämää, — katkelma, ilman alkua, ilman loppua. Et siitä mitään selvää saa."

"Oi, ala vaan, hyvä virvatuli, ala vaan kertoa," rukoili lummekukka, — ja liekki yskähti, leimahti kirkkaammaksi ja alkoi:

"Olin joulukynttilä! — Mutta oletteko kuulleet joulukynttilöistä?"

"Josko olemme niistä kuulleet!" virnisteli nuori tarhapöllö. "Eipä tässä tarvitse kauvaksi lentää, — jo lähimmässä vuorenrotkossa seisoo nuoria kuusia kaikilla rinteillä. Ja illanhämärässä juttelevat ne tulevaisuudestaan ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä tuollainen kuusilapsonen haluaisi kokea. Eilen minun täytyi oikein ihmetellä kuullessani, kuinka monen tuollaisen nuoren puun hartaimpana toivona oli tulla joulupuuksi ja antaa koristaa itseänsä kiiltävillä joulukynttilöillä ja kirjavilla paperiliuskoilla. Mutta eipä tuollainen nuori havupehko ollenkaan ajattele sitä, että lyhyt ilo on kalliisti maksettu ja tuottaa sille kuoleman."

"Kauniin kuoleman ne kuitenkin saavat, ne nuoret kuuset, jotka ovat saaneet olla joulukuusina ja kantaa joulukynttilöitä," virkkoi virvatuli. "Me joulukynttilät kuulumme ikivanhaan, hurskaaseen veljeskuntaan. Veljeskuntamme sai alkunsa siitä kirkkaasta tähdestä, jonka Herra Jumala kerran sytytti johdattamaan tietäjiä itämailta Vapahtajan syntymäpaikalle. Niinpä mekin loistamme pimeään yöhön ja tahdomme tuon tähden tavalla viedä ihmisiä Vapahtajan luo. — Mutta mitäpä te, — yöllä metsässä liikkuva roskaväki: tarhapöllöt, yölepakot, puut ja pensaat ja juhlapukuiset, kiiltävät kultakuoriaisetkin, — mitäpä te tietäisitte siitä ammoisesta, ijankaikkisesta valosta, joka pimeydessä loistaa ja tähdestä, joka siitä ilmoitti!"

"Oi, tähdistäkö!" virkkoivat rannan ruohot. "Nehän useinkin putoilevat alas lampeen! Kirkkaina öinä, kun pilvien esirippu on poistunut, lepäävät ne vilkkuen täällä vedenpinnalla. Mutta ne ovat hiljaisia ja salaperäisiä. Emme saata niiden kanssa puhua, emmekä ollenkaan ymmärrä heidän loistokieltään."

Rinteellä kasvoi suuri, voimakas ja virkeä tammi. Syvälle kivikkoon oli se juurensa työntänyt ja levitti nyt tuuhean latvansa vielä laajemmalle ja korkeammalle, kuin vanha vaahtera, jonka alla nuori matkamies lepäsi. Pitkin tammenrunkoa oli tuuhealehtinen murattiköynnös kiivennyt. Se painautui luottavasti voimakkaan puun povelle ja kietoi hennot, vihannat vartensa sen karkean kuoren ympäri. Lempeästi kosketti muratti nyt jalkainsa juuressa kasvavia ruohoja ja kysyi suopeasti:

"Olettekohan tahtoneet ymmärtää tähtiä, te pienoiset ruohot? Oikein vakava, hyvä tahto auttaa suuresti. Elkää katsoko ainoastaan eteenne maahan, pienet ruohot! Ojentautukaa kohden korkeutta! Ja kun te täällä alhaalla näette jotakin mielestänne hyvin ihanaa vilkahtavan, niinkuin näitte tähdet vedessä, nostakaa silloin silmänne ja katsahtakaa ylöspäin, kohti kirkasta valoa, josta loisto täällä alhaalla oli vain heijastus. Kun tahtoo ymmärtää ja katsoo kohti korkeutta, pienet korret, niin siitä silmät kirkastuvat ja totuuden portitkin aukeavat."

"Totuuden portit!" mutisi professori huuhkaja. "Tuo se parpattaa ja on opettavinaan, vaikka itse on jotenkin kehno filosoofi." Mutta virvatuli huudahti:

"Terve sulle, rakas murattiköynnös! Eläkä pane pahaksi, että tässä vasta roistoväestä lörpöttelin! Enhän ollut sinua vielä huomannut!"

"Mutta kertomus, virvatuli! Minne kertomuksesi jäi?" huokasi lummekukka. Ja virvatuli kiidätteli räiskyviä kipunoita ilmaan ja ryhtyi uudelleen kertomaan:

"Joulukynttilänä siis olin. Kuusen oksalla, suuren salin keskellä alkoi elämäni."

"Kuusiko salissa?" kuiskasivat kaislakukkaset ja heiluttelivat epäillen helpeitänsä.

"Niin kyllä salissa, raitis, vihanta kuusi! Ulkona oli kylmä talvi, tähtikirkas pakkais-yö, laakso jään ja lumen peitossa."

"Hento rouva, joka oli koristanut puun niin kauniiksi kirjavilla sokurileivoksilla, rusinoilla, manteleilla ja monivärisillä kiiltopaperi-tähdillä, ei varmaankaan olisi mennyt ulos sen luokse lumiseen metsään."

"Puu oli kai juurineen päivineen maasta kaivettu?" kysyi pieni palkoruoho rannalla.

"Poikki se oli hakattu, raastettu ravitsevasta juurestansa. Mutta jos kohta se oli puulle suurta tuskaa tuottanut, niin ei se siellä vaan vaivojansa valitellut. Komealla valta-istuimella se seisoi, niin suorana, niin viehättävänä, kuin olisi se siinä kasvanut, eikä koskaan olisi raittiissa metsämaassa seisonut, eikä koskaan kosteata aamu-ilmaa hengittänyt. Ammottavan kuolinhaavan kätki kokonaan valtaistuimen sammalmatto. — Hänen ylhäisyytensä jalkain juuressa loikoilivat hänen vasallinsa: mesikakut sekä punaiset ja kultaiset omenat. Me joulukynttilät istuimme kaikki sen oksilla."

"Sepä mahtoi olla loistoa!" huusivat kuoriaiset, "Jos kaikki muut loistivat yhtä kirkkaasti kuin sinä!"

"Kyllä sittemmin, — mutta alussa — silloin paloin vaan minä, minä yksin! Kauvas ulottuvalta oksalta valaisin nuorta rouvaa, joka uutterasti asteli edestakaisin ja asetteli pöydille lahjoja, joita rakastavilla ihmisillä on tapana toisillensa joulujuhlana antaa. Aivan minun allani matalalla pöydällä oli pojanvaatteita, leikkikaluja ja kuvakirjoja. Tässä oli nuorella emännällä enimmin järjestämistä. Saatan vieläkin nähdä hänet ja on ikäänkuin kuulisin hänen sanovan: 'Varsinkin tässä tulee kaiken näyttää ystävälliseltä ja iloiselta.' Näin hän lausui palvelijalle, joka ihaillen seisoi vieressä. — Miksi loistavat silmät synkistyivät, kun hän leikkikalujen ja sokerileivosten joukkoon kätki pienen mustan villamekon? — 'Tahdoin niin kernaasti laittaa jotakin uudelle lapselleni; — mutta mustalla surullisennäköisellä silkillä vain saatoin hänen takkinsa kirjailla,' sanoi hän huoaten. Levotonna ja liikutettuna astuu hän pöydästä pöytään, katselee usein kelloa ja lukee vielä kerran jo usein ennenkin lukemansa kirjeen. 'Tiktak, tiktak,' raksuttaa vanha pöytäkello, joka itseensä tyytyväisenä lepää leveällä alustimellansa ja itsepintaisesti painaa kullatut jalkansa tummaan marmorilevyyn. Ja niin välinpitämättömästi tirkistävät sen pyöreät täysikuukasvot vanhan-aikuisen otsakoristeen alta, ja niin hitaasti liikuttelee se heiluria, joka kunniamerkin tapaan sen pyöreällä povella paistaa, kuin ei olisi väliä mitään, minkä tunnin se kohta sorahtavalla äänellänsä ilmoittaa."

"Ikäviä vanhoja tätejä tuollaiset pöytäkellot," keskeytti yölepakko, joka iltahämärässä ihmis-asuntojen ympärillä liidellessään, oli vilkaissut monesta akkunasta sisään ja siten nähnyt yhtä ja toista. "Turhantarkkoja ja rikkiviisaita! Eipä uskoisi ihmisten niistä niin paljon välittävän. Joka kohdassa kysytään tuollaiselta vanhalta Tiktak-tädiltä neuvoa; aina se saa suunvuoroa. Nepä taloudet kuuluvatkin olevan parhaassa järjestyksessä, joissa kaikki käy kellon komennon mukaan."

"Nuori rouva kaiketi myöskin kuului niiden joukkoon, jotka antavat kellojen hallita. Ei hän ainakaan voinut itsepäistä, vanhaa kelloa komentaa. Hänen rukoilevat katseensa eivät saaneet sitä seisahtumaan, eivätkä myöskään kiiruhtaneet sen käyntiä. Enkä ollenkaan tiedä, mitä hän oikeastaan kellosta tahtoi. Kyllähän kuulin hänen paljon puhuvan palvelijan kanssa, mutta iloista, joulun-omaista ei heidän keskustelunsa ollut. He puhuivat kovasta kuumeesta ja kuolemasta, äkkiä kuolleista vanhemmista ja kahdesta orpopojasta, talonisännästä, joka oli rientänyt nuoruuden ystävän kuolinvuoteelle ja jonka vasta tänään piti palata kotiin. Oi, silloin kirkastuivat taas nuoren rouvan suloiset kasvot! — 'Kuinka mahtaakaan isäntä riemuita, kun monen viikon poissaolon perästä taas pääsee kotiin, — kuinka onnellinen hän mahtaa olla!' Huulet hymyilivät ja silmät säteilivät, kun hän ilosta ja onnesta puhui. Katse kääntyi kohti salin nurkkaa, jossa hänen onnensa ja ilonsa oli kätkettynä: korivaunussa, suljettujen verhojen takana lepäsi siellä herttainen, nukkuva, pieni lapsi."

"Ihmislapsiko?" kysyi lumpeenkukka.

"Tietysti! Ihmislapsi."

"Oi, sano, minkä näköinen se oli?"

"Oi, armas ja suloinen se oli! Korkealta oksaltani minä sen näin, kun nuori äiti kuunnellen hiipi sen luo, siirsi verhot syrjään ja kumartui sen puoleen. Valkoisella pään-alusella lepäsi se, pieni pää aivan minuun päin, suukko puoleksi auki, posket sikeästä unesta punaisina, tummat, hienonhienot silmäripset niitä varjostamassa, hikihelmiä ohimoilla ja myssyn alta valuneet, vaaleat hiukset hiestä kosteat. Toinen kätönen oli peitolla; toinen taas, pieni nyrkki lujasti suljettuna, oli ojennettu pään taakse. Ihmeen ihana joulunukke se oli. Äiti tavotteli kädellään kukoistavia kasvoja, mutta ei koskettanut niitä kuitenkaan, antoihan vaan lapsen lämpöisen hengityksen löyhytellä sormiansa. Silitteli sitten peittoa, asetti verhon poimut paikoillensa ja huokasi hiljaa: 'Herra sua suojelkoon!'"

"Etkö nähnyt silmiä?" kysyi lummekukka. "Silmäthän ovat pääasia."

"Kas vaan, kuinka olet viisas!" virkkoi nuori tarhapöllö. Ja liekki jatkoi: "Silmät nukkuivat,-ja jos nuori äiti olisi ainoastaan yhden kerran käynyt lastansa katsomassa, niin en tietäisi niistä mitään kertoa. Mutta hän meni usein. Ja vihdoin, kun hän tahtoi näyttää palvelijalle, kuinka herttaisesti ja sikeästi pienokainen nukkui ja varovasti, aivan hiljaa, kohotti verhoa, silloinpa loistikin hänelle kaksi tummansinistä tähteä vastaan, lapsonen oikoili pieniä jäseniänsä ja suukkonen vetäytyi hymyyn. Äidin huulilta kaikui raikas ilonhuudahdus. 'Eikö se ole suloinen! Eikö hän ole herttainen!' riemuitsi hän ja ilokyyneleet välähtivät hänen silmissänsä. Oi, mikä ilo joulukynttilöille saada kuvastua ja tuikkia onnellisissa ihmissilmissä! ja varsinkin niin viattomissa, ilosta säihkyvissä ja kuitenkin syvästi vakavissa lapsensilmissä, kuin nuo vaunussa lepäävän pienokaisen vasta auenneet silmät olivat."

Murattiköynnös sanoi: "Ihmissilmissä kun asuu sielu ja niissä kun jo itsestään loistaa kirkkaampi ja parempi valo, kuin kynttiläin, niin teitä, te joulukynttilät, haluttaa niihin vilkaista. Valo halajaa valoa. Ja lasten silmissä — niissä on valo puhtain. Mutta erittäin herttaista on, kun lapsen silmät vielä vanhuksen kasvoista loistavat ja kun vanhassa ihmissydämessä lapsen ilo sykkäilee."

Huuhkaja päästi pitkän sorahtavan äänen, pudisti halveksien päätänsä ja kynsi kärsimättömästi suurta kiveä, jonka oli istuimeksensa valinnut.

Virvatuli kertoi edelleen, että kartanolta oli kuulunut kolinata, reen ritinätä ja iloista koiran haukuntaa; että rouva oli rientänyt akkunaan ja palvelija ovelle, ääneensä huutaen: "Herra se on! Herra se on!" "Nuori rouva," kertoi liekki, "nosti nopeasti lapsukaisensa pienistä vaunuista, kääräsi sen huolellisesti lämpöiseen huiviin ja riensi ovelle. Mutta kynnyksellä antoi hän lapsen palvelustytölle ja sanoi sukkelaan: 'Ei, ei! Kanna sinä hänet vaan! Minulla täytyy olla molemmat kädet vapaat syleilläkseni uutta lastani.' Valoisan etehisen kautta astuivat he portaita alas. Ovet sulkeutuivat ja minä, minä olin yksin, — yksin avarassa salissa! — Kauhukseni huomasin, kuinka syvälle jo olin palanut. Tuskin olin enää puoltakaan niin pitkä, kuin tummat toverini ympärilläni. Täytyykö katselemisesta ja elämisestä niin pian tulla loppu? tuumasin minä, pidätin henkeäni ja painoin liekkini aivan pieneksi, säästääkseni vahaa. Palaneesta sydämestäni pistin päähäni tumman tuhkatötterön. — Mutta eipä se siinä pysynyt, — putosi permannolle. Olisipa melkein polttanut reijän mattoon, ellei palvelija samassa olisi tullut takaisin ja polkemalla sammuttanut sitä. Vanha miespalvelija tuli sisälle ja sytytti monta kynttilää kruunussa ja seinillä. Suorina ja jäykkinä ne seisoivat lumivalkeissa vaatteissaan ja katsoivat kopeasti alas meihin. Mutta jo tuli kaikkien kuusen oksilla istuvien veljienikin vuoro. Suuressa kuvastimessa näin puun välkkyvän ja kimaltelevan, kuin olisi se pukeutunut kulta- ja päivänpaiste-pukuun. Ja taas puhuivat molemmat palvelijat pojasta: poika raukka, sanoivat — kuinka hienon ja ylhäisen, mutta hyväsydämisen näköinen hän oli. Niin, hyvä hän mahtoi olla. Eiköhän muuten hänen hoitajanansa ollut hiljainen vaimo mieluummin olisi lähtenyt nuoremman veljen kanssa, joka nyt olisi hänen hoitoansa paremmin tarvinnutkin! Mutta juuri tästä pojasta ei hän ollut hennonut erota, sanoivat he. — Ja samassa oli kaikki kirkasta ja valmista. Palvelijat poistuivat. Portailta ja etehisestä kuului askeleita. Viereisessä huoneessa veisattiin kaunista jouluvirttä. — Ja nyt, nyt lensivät ovet auki!"

"Oi, kunpa voisi tulla kuuseksi!" huudahti pieni nummenkukka.

"Vait! Elä keskeytä!" kaikui kaikkialta, ja virvatuli jatkoi.

"Näin herrasväen kynnyksellä. Talonväki ja palvelijat ympärillä. Näin isännän vielä matkapuvussa. Hän kantoi pientä tytärtään, joka kirkui ilosta, sätki käsin ja jaloin ja pyrki joulukuusen luo. Nuori rouva talutti pientä, surupukuista poikaa. Hellästi katseli hän lasta. Molemmin käsin oli tämä tarttunut hänen oikeaan käteensä. Painaen ruskeakiharaisen päänsä rouvan käsivarteen, katsoi poika iloisella toivolla ja luottamuksella häneen.

"Minä lehahdin korkealle, jotta kuumia vahapisaroita valui sydämestäni. Tahdoin nähdä kaikki, — kaikki yhtäaikaa, — ja olin kuitenkin jo niin pieni! Viistossa minusta riippui pitkä kultapaperiverkko, jossa oli punainen omena! Oi riemua! Siinähän oli kultaiset portaat pienelle sammuvalle liekille! Kiipesin silmukasta silmukkaan! Portaat hiiltyvät tulisista askeleistani — omena pyörähtää maahan, — mutta juuri kun riemuiten leimahtelen, kun komea savupilvi pääni päällä kiiriskelee, — silloinpa onkin jo sukkela käsi tempaamassa minut alas. Minut heitetään permannolle, tallataan, poljetaan. Muuta ei mulla ole kerrottavaa. — Elämäni oli lopussa."

"Oi, vahinko, vahinko!" valitti lummekukka. "Kunhan et olisi ruvennut kiipeemään, niin olisi kertomuksesi voinut tulla hiukan pitemmäksi!"

"Jokainen virvatuli saattaa sinulle jotakin kertoa;" vastasi pieni liekki, "kysyppäs nyt vain muilta." Ja näin sanoen hypähteli se vilkahtaen milloin oikeaan, milloin vasempaan. Kuoriainen lensi sen jälessä ja kysyi vilkkaasti:

"Eivätkö mesikakut sinulle kertoneet mitään mehiläiskuningattaresta, joka tänpäiväiset tanssijaiset piti, taikka hänen armollisimmasta isoäidistään, mehiläiskuningatar-vainajasta? Mesikakuthan muuten tavallisesti ovat hyvinkin läheisissä suhteissa mehiläispesän herrasväkien kanssa."

Mutta liekki oli kadonnut, niinkuin olisi yöilma sen nielaissut ja kultakuoriaisen täytyi palata takaisin ilman vastausta.

"Kysykää toki toisilta virvatulilta", huusi nuori tarhapöllö. Ja koska lumpeenkukka niin kovin kernaasti tahtoi kuulla lisää, lensivät kultakuoriaiset sinne tänne pyytämään liehuvia liekkejä tulemaan rantaan elämäntarinoitansa kertomaan.

Ensimmäistä virvatulta paljon täyteläisempi ja suurempi, mutta tyynempivaloinen liekki liukui, hitaasti kierrellen, kaarrellen, suon pohjukasta esiin. Usein se pysähtyi, ikäänkuin epäröiden, tokko uskaltaisi tulla rantaan saakka. Kultakuoriaiset pitkästyivät ja huusivat käskevästi:

"Tänne, virvatuli! Ei tässä teeskentely auta! Lähemmäs vaan ja suu puhtaaksi! Elämäntarinasi tahdomme kuulla!"

Mutta silloinpa kävi hullusti. Liekki ojensihe ylpeästi suoraksi, viskasi suoraan ilmaan pitkän, kellertävänpunaisen säteen, hienon, kuin kaislakukan varren, pärskytteli ylenkatseellisesti paksua savua ilmaan ja kääntyi paikalla poispäin. Ei kuoriaiset, eikä tarhapöllö olisi saaneet siunattua sanaakaan siltä kuulla, ellei lummekukka vienosti valittavalla äänellä olisi niin liikuttavasti rukoillut ja yhtenään sanonut: "Sinä olet varmaan kaikkein paras virvatuli. Niin kaunista kertomusta, kuin sinun, ei varmaankaan kukaan muu taida!" Tämä näytti liekkiä miellyttävän. Se tuli taas pienemmissä kaarissa pyörien lähemmäksi ja seisahtui viimein kolmen askeleen päähän rannasta.

"Tuo ei ole mikään herttainen ja vikkelä joulukynttilä, tuo!" kuiskasi yölepakko, joka siivet levällään oli käynyt riippumaan hiiltyneeseen tammenrunkoon, jolla nuori tarhapöllökin istui. "Tuo on mahtanut palaa jossakin vaivaisessa kynttiläjalassa, eikä kynttiläsakset ole sitä kyllin kurissa pitäneet."

"Minäkö kynttiläjalassa palanut! Minäkö olisin sallinut kynttiläsaksien nokkaani niistää!" huusi virvatuli, jolla oli erittäin hyvä kuulo. "Oi, pyhä yksinkertaisuus! — Valkoisen, himmeähohtoisen kupulaen alla minä asuin, läpikuultava torninen suojasi minua periviholliseltani, viimalta. Pitkistä ketjuista riippui katosta minua kantava lamppu. Siinä pehmeän sydämeni varassa istuin. Mulla oli ylin paikka huoneessa, annoin valoni valaista kaikkea, mitä siellä nisällä oli ja hallitsin huonetta."

"Sinäkö hallitsit?" nauroi nuori tarhapöllö. "Itsehän olit vankeudessa, kapeaan torniin kytkettynä!"

"Oi, eipä lasitornini ollut vankila! Vankilahuoneenko seiniä saattaisi parilla kuumalla henkäyksellä pirstota?" huusi virvatuli ja suitsutti taas kaitaa, kellertävänpunaista, savuavaa tulisoihtuansa ilmassa. "Puh, puh!"

"Oi, älä toki noin tupruuta!" pyysi tarhapöllö neiti, kätkien nokkansa siiven alle. "Päätäni alkaa kivistää!"

Liekki räiskähti ivallisesti ja kun lumpeenkukka kysyi:

"Rikoitko sitten kirkkaan tornisi?" jatkoi se kertomustansa:

"Tekemättä se jäi! Säästinhän toki kirkasta torniani! Oi, olinhan viisas! Viimassa olisin kylmettynyt kuoliaaksi. Ulkona pauhasi marraskuun myrsky, — ulvoi savupiipuissa, — pani etehisen ovet kolkuttelemaan. Uuvuksiin riehuneet sadekeijut kiitivät hurjassa vauhdissa ohitse, kosteita huntujansa ohi rientäessään akkunoihin huiskutellen. Kaihomielin painautuivat ne valaistuja akkunoita vastaan, mutta eivät jaksaneet siinä pysytellä, luiskahtivat alas ja suistuivat surkeasti loiskahdellen akkunalaudoilta jyrkkiä seiniä pitkin pihan kivikkoon. Akkunaverhon iso tupsu harjoitteli salaa pientä tanssia. Viima sille soitteli. Se tunkeusi pienimmistäkin raoista sisälle ja kolkutti uhkarohkeasti nyrkillänsä huoneemme oveakin. Lamppunikin alkoi hienostaan huojua. Mutta turvallisessa huoneessa nauroin kaikille noille hullutuksille. Harmaista kivistä oli talo rakennettu ja siinä kulmukassa, missä pitkä sivurakennus liittyy vanhaan päärakennukseen, oli kätkössä se kodikas kammio, jota valovirtani valaisi. Ylt'ympärillä hiljainen valtakuntani. Minä ylinnä hallitsemassa, kirkkailla silmilläni kaikkia vartioimassa. Liedellä liehuvat rajut sukulaiseni, kekäleet ja loimuliekit, ovat mulle vanhastaan vihoissaan. Ne vihaavat tyyntä lampunvaloa, kerskailevat omasta valostaan ja tahtovat muka myöskin loistaa, virnistellen ja välkähyttäen liekkejänsä. Veripunaista hehkua luovat ne huoneeseen, ritisten ja ratisten pilkkaavat minua. Lämpöä huokuvat ne, sitä aaltoilee ylös minunkin luokseni, sitä on kaikkialla, minne valonikin virtaa.

"'Korkeasti kunnioitettu lampputuli', sihisivät liekit liedellä, 'lamppulyhty, vieläkö yhä elelet? Joka öljystä elää, pian sammuu, ei herää! Kun öljysi loppuu, on hengestä hoppu! Jos syömmesi lyhyt lie, koht elosi päättyy tie! Tuulonen sie, henkensä vie, henkensä vie!' tirskuivat ne. Mutta minä katselin korkeudestani ylpeästi alas heihin ja savusin vain vähän, osottaakseni halveksimistani."

"Koska sinä huoneessa komentoa pidit, niin olisi sinun pitänyt rangaista heitä", huusivat kultakuoriaiset.

"Puh, en viitsinyt!" sanoi virvatuli. "Hallitsija olin kumminkin. Eihän talon emäntä ulosmennessään toki olisi uskonut lapsiansa hurjien liekkien huostaan. Minun hoitooni hän heidät lähtiessään heitti. Oi, kuinka huolellisesti noita lapsia, talon onnea ja iloa, kaitsin, — lempeästi valaisten valvoin, vartioin! Pienelle tyttöselle nukkekätkyen vieressä näytin, ettei Liisunukke vielä nukkunutkaan. Hän istahti taas rahillensa ja alkoi uudestaan kehtolauluansa mustasta ja valkeasta lampaasta. Keskellä huonetta, aivan minun allani, pyöreän pöydän ääressä istui poika. Kirjoja ja kouluvihkoja oli levällään hänen edessään. — Autoin häntä kirjoittamaan: kreikkalaisia eksersitioita."

"Huu, kuinka kummallinen sana!" huokasi lumpeenkukka. "Sopiikohan valkoiselle kukalle puhuakkaan tuommoisesta?"

Nuori tarhapöllö kohautti säälivästi siipiänsä mutisten jotakin lapsellisesta yksinkertaisuudesta ja typeryydestä. Ja metsän vanhat puut pudistivat humisten päätänsä. Heistäkin tuntui tuo lausetapa niin oudolta, eivätkä he, enempää kuin hiljainen lumpeenkukkakaan, tienneet mitä siitä piti ajatella. Mutta vaahteran alla kuunteleva poika — hän purskahti raikkaaseen nauruun, hieroi hilpeästi käsiänsä ja katseli iloisemmasti kuin ennen yön pimeyteen.

Kultakuoriainen kysyi: "Mistä sinä tuon kummallisen sanan opitkaan, sinä lampputuli?"

"Tuli, joka valaisten ympärillensä katselee, ei tarvitsekkaan oppia. Me tulet tiedämme ja ymmärrämme sen, mitä valaisemme. — Ja varsinkin minä! — Poika kirjoitti noita outoja koukku-, häntä-, ja lippuniekka kirjaimia ja minä häntä valaisin. — Tuon sanan hän lausui, kun tyttönen tuli pöydän luo, katseli hänen kirjaansa ja kummastellen kysyi, mitä ihmettä hän siinä teki, sillä eihän kirjoitus saisi tuollaiselta näyttää. Silloin lausui poika tuon sanan ja nauroi pienokaiselle, joka tahtoi puhua kirjoituksesta, vaikk'ei sitä ymmärtänyt. 'Osaanpa minäkin jo pikkuruisen kirjoittaa', sanoi lapsi. 'Osaan tehdä nollia ja ykkösiä!' 'Kas vaan, kuinka taitava olet!' huudahti poika. 'Ehkä osaat jo lukeakkin!' Hän otti paperiliuskan, kirjoitti siihen sanan ja ojensi sen pienokaiselle. 'Minä siinä seison!' huusi tyttö iloisesti, 'Hanna siinä seisoo, Hanna, aivan niinkuin minun kauniiseen kuvakirjaanikin kirjoitit!'"

"Olivatko he veli ja sisko?" kysyivät kaislankukat.

"Päättäkää itse!" virkkoi virvatuli. "Tämän näköisiä he olivat: poika kookas ja voimakas, silmät totiset, tummanruskeat, rohkeasti säihkyvät. Hennot lapsekkaat huulet lujasti suljetut. Tuuheat, tummat kiharat varjostivat vakavaa otsaa. Herttainen pienokainen taas, puolta pienempi kuin poika, oli suloinen keijukaislapsi, kuin kukkaislumesta valettu. Siniset silmät viattomat, veitikkamaiset, pitkien tummien ripsien varjostamat. Kultaiset kutrit ohimoilta palmikoilla, jotka päälaella olivat sidotut yhteen. — Ovatko sisarukset sennäköiset?"

"Miksikä ei!" huudahtivat palkokukat. "Toinen vaalea, toinen tumma; sehän on sievä siskopari."

Ja yölepakko kysyi: "Eikö poika kiusannut tyttöä? Veljet tekevät mielellään kiusaa pienille siskoilleen!"

"Puh", puhkui virvatuli. "Pieni tyttö leikki omenoilla, jotka äiti oli antanut lapsille välipalaksi. Hän vieritteli niitä pitkin pöytää, asetteli niitä vieretysten parittain ja sitten piiriin. Poika katseli lasta herttaisesti hymyillen, mutta sanaakaan sanomatta. Vihdoin pani tyttönen kaikki omenat takaisin koriin ja työnsi sen pöydälle, niin kauvas kuin pienet käsivarret ulottuivat. 'Me emme saa niitä syödä, ennenkuin työsi on valmis; ei yhtään ennen, sanoi äiti', selittää lapsi ja seisoo odotellen, pieni pyöreä leuka molempien käsien varassa ja käsivarret pöytään nojaten. Kuinka viehättävä tuo pieni olento oli! Hennot jäsenet, suloisten, pienten kasvojen vienot, läpikuultavat piirteet ja kullankeltaiset palmikot, minun kirkkaimman valoni täydessä loistossa! Lämmin, rauhaton hehku häilyi myöskin huoneessa, sellainen, jommoisen roihuliekit luovat. Mutta se tulenloimo ei sattunut pienokaiseen, joka oli minun valokehäni keskellä. — — Ei, ei! Toinen hehku, pienessä sydämessä sykkivä raikas elämä se huokui rusohohdettaan hänen poskillensa, — malttamattomuus, halu saada omenat, se se pani poskuset yhä kirkkaammasti hehkumaan. Pieni mielipahan pilvikin ilmestyi jo otsalle, — pitkät silmäripset pidättivät kyyneltä, likistivät sitä, eivätkä olisi tahtoneet päästää sitä putoamaan. 'Kovasti kauvanhan sinä kirjoitatkin, Vilho!' sanoi lapsi. Poika katsahti työstään."

"Kas niin!" sanoi yölepakko. "Nytpä käy niinkuin sanoin! Nyt hän todellisen veljen tavalla asettaa omenat korkeimmalle hyllylle, eli pistää ne taskuunsa ja pilkkaa sitten pientä sisartaan."

"Yölepakot näyttävät kovin tarkalleen tietävän miten maailmassa käy", virkkoi kuoriainen. "Mutta kun virvatuli juuri on kertomassa, niin mielestäni —!"

"Yölepakoilla", keskeytti nenäkkäästi nuori tarhapöllö, "on ylimalkaan vaan himmeitä, hämäriä tietoja maailmasta ja ihmisistä."

"Vai niin, kyllä ymmärrän!" sanoi kultakuoriainen ja kumarsi syvään tarhapöllö-neidille.

Mutta liekki lausui: "Se se vain on surkeata, kun yölläliikkujat tahtovat puhetta pitää siinä, missä valo tarinoi! Poika teki aivan toisin. Myötätuntoisesti surkutteli hän pienokaista, sanoi itsellään tänään olevan tavattoman paljon tekemistä, ehdotti, että tyttö vain söisi omenansa ja lupasi puhua hänen puolestansa äidille. Mutta pienoinen pakotti suukkosensa ystävälliseen hymyyn ja virkkoi vikkelään: 'Ei, ei! Minäkin odotan mieluummin. Luuletko, etten minä saata odottaa, Vilho?' Silloin katsoi poika omituisesti hymyillen häneen, otti kauniin, pyöreän omenan korista ja näytti sitä vaieten tyttöselle. — Minäkin katselin armasta pienokaista, katselin kirkkaalla valollani häntä suoraan silmiin. — Silloin näin hänen poskensa punastumistaan punastuvan, kunnes hehkuivat kuin omenan kylki, otsallekkin nousi puna ja syvään, aivan syvään painoi hän hämillään päänsä. Omenan sileässä, punaisessa pinnassa oli syvät jäljet kahdesta pienestä hammasrivistä. Lapsi sopersi hiljaa, ettei hän ollenkaan ollut tahtonut omenaa purra. Se oli ollut kaikkein kaunein omena, — hän oli vaan tahtonut sitä suudella. 'Vai niin!' huudahti poika ja purskahti nauruun. 'Sittenhän täytyy varoa suudelmiasi! Pitää minun toki kertoa isälle, että hänen pikku tytöllänsä on noin terävät hampaat!' 'Voi, kuinka sinä olet paha, Vilho!'" sanoi lapsi ja kävi nyrpeänä istumaan pienelle jakkarallensa nurkkaan.

Vinkuen ulvoi myrsky savupiipussa. Uuninovet tuolla etehisessä kalisivat yhtämittaa. Vallattominta melua pitivät liedellä riehuvat tuliliekit, puuttuivat kaikkiin puheisiin. Minua oikein harmitti niiden kevytmieliset kujeet ja kokkapuheet. — Mutta lapsille ei niistä vaaraa ollut, — ne kun eivät ymmärtäneet tuota räiskivää pakinata. Pieni kipinähaltija, Niks-naks, joka asuu kuusenlastuissa ja kosteissa tuomen-oksissa ja niiden liedellä tahi takassa palaessa kernaasti piukahdellen räiskähtää hiiloksesta ihmisille vasten silmiä, pelotellaksensa heitä, — se se nytkin suurinta ääntä piti. Niksis, naksis, hyppeli se uunissa ylös alas, — pilkkasi pientä tyttöä ja kutsui häntä omenavarpuseksi. Mutta hurja, pitkä ja punakielinen lippuliekki-suikelo oli jo pari kertaa pistäytynyt ulos avonaisesta uunin-ovesta, — ja minua alkoi kovasti pelottaa lasten puolesta, sillä se on todellakin ilkeä, pahojen haltijoitten sikiö, eikä se tarkoita hyvää ihmisille! Polttorovioilla on se palanut, missä marttyyriraukat kärsivät tuskallisen kuoleman uskonsa tähden. — Oi, sepä vasta saattaisi kauheita tarinoita kertoa!

"Pienokainen käänsi päänsä poispäin ja katsoi räiskyvään tuleen. — 'Kuinka lystikkäitä nuo ovat!' kuiskasi hän itseksensä. Samassa vilahti hänelle mieleen mainio tuuma. Vikkelästi juoksi hän pöydän luoksi, otti omenan toisensa jälkeen ja pani ne kaikki esiliinaansa. 'En minä ollenkaan aijo niitä syödä, Vilho! Mutta elä suinkaan katso taaksesi! Kyllä sinäkin niistä vielä hauskuutta saat!' Sitten näin lapsen häärivän nukkekaappinsa luona, missä pienet posliinilautaset olivat ja sen jälkeen kiipeevän seisomaan pienelle rahillensa uunin eteen. Kaikki omenat oli hän pannut pienille lautasille ja työnsi nyt nämä kuumalle rautalevylle uuniin. Siinä hän nyt seisoi omenoitansa vahtimassa ja minä puolestani vartioin häntä. Oi, olipa hyvä, että minä olin siellä! Uunin lämpö ja iloinen odotus panivat hänen poskensa yhä tulisemmasti hehkumaan. Palmikot olivat pudonneet alas päälaelta ja riippuivat pitkin pituuttaan niskassa. Tyttönen ojensi valkoisen kätösensä ja kosketti sormellansa varovasti omenia koetellaksensa olivatko ne jo kuumia. — 'Hui, hai! Omenapaistikkaita!'" huusi Niks-naks haltija uunissa. "Niistä ei tule mitään, myttyyn menevät, pih, puh! Palavat, halkeavat, niksis, naksis!' Taas tunkeutui uunin-ovesta liekkejä, jotka loivat heleän hohteen lapsen jaloille ja hameelle."

"Kuuleppas lampputuli!" keskeytti kultakuoriainen. "Nytpä olisi sinun ollut aika pitää virastasi vaarin ja varjella lasta. Mitä sinä silloin teit, sinä ylimmäinen huoneenhaltija ja lapsenvartija?"

"Oi, kuinka minä varoitin, pärskytin ja savusin! Olin aivan hengettömäksi mennä! Mutta mitä, kun lapset eivät tahtoneet kuulla! — Kerran katsahti poika minuun ja kysyi harmistuneena: 'Oletko tullut hupsuksi, vanha lamppu? Rupeatko sinäkin ähkimään ja puhkimaan, myrskyn soittajaisia pitäessä? Ei se sinuun kuulu! — Istu hiljaa siellä ylhäällä, että saan rauhassa kirjoittaa!'

"Mutta pienokainen uunin edessä, — se ei edes kertaakaan vilkaissut minuun. 'Pistäyn pitkäksi! Poltan sun pois, poltan sun pois!' pärskyivät liekit. 'Niin valkea, sorja, Nyt tuli sun korjaa, Poltan sun pois, poltan sun pois!' roihuivat ne yhä julkeammin ja kovemmin ja töytäsivät kauvas ulos uuninovesta. Ilman veto ajoi ne takaisin. Mutta samassa tuli kiivas tuulenpuuska toraillen ja kohisten savutorvea alas ja raivosi rajusti liedellä, niin että liekkien oli pakko paeta nurkkiin ja kyyristyä kolkkiin. Ja pitkä, punakielinen lippuliekki, se tunkeusi väkisin rautaovesta ulos. Se tarttui lapsen keveään, hartioilta vapaasti riippuvaan esiliinaan, se tarttui halukkaasti kultakutrisiin palmikkoihin! Pienokainen päästää hätähuudon. — Poika kavahtaa pystyyn — kumea hätähuuto tunkee hänenkin rinnastaan. — Hän tarttuu palavaan lapseen, — repii sukkelaan esiliinan sen edestä, — tukahuttaa liekit. Sormiensa välitse hän vetää palmikoita, joissa jo ritisevät, pienet liekit ja säkenet lentelevät. Käteen jää palanen kaunista palmikkoa, päässä puoleksi hiiltynyt nauhanpätkä.

"Suuressa nojatuolissa lepää pienokainen. Poika on hänet sinne kantanut ja on nyt polvillaan hänen edessään, kuivaa hänen kyyneleensä, koettelee käsivarsia ja kaulaa ja puhuu ystävällisiä, rauhoittavia sanoja, vaikka hänenkin säikähdyksestä vaalenneita poskiansa pitkin suuret kyyneleet vierivät.

"Tuossa tulevat jo vanhemmatkin. Myrskyn pauhinan halki on lapsen tuskanhuuto tunkenut heidänkin korviinsa. Pienokainen juoksee heille vastaan, — heittäytyy äidin syliin! 'Rakas, rakas äiti, elä ole vihainen! Elä, elä! Poltin vain vähän itseäni. Ei se paljon koske!' Äiti istuutuu nojatuoliin, pienokainen sylissä, tempaa vaatteet sen yltä, — tiheä villakangas on sitä suojellut, — pikkarainen punainen pilkku hartioilla, toinen kyynäspäässä, siinä koko vahinko! — Pienokainen juttelee iloisesti siitä, kuinka hyvä oli, ettei hänellä ollut uutta esiliinaansa edessä, kuinka Vilho oli tarttunut liekkeihin, temmannut ne pois ja tukahuttanut. — Isä sulkee pojan hellästi syliinsä. Äiti tarttuu kyynelsilmin hänen käteensä.

"— Silloin hän huomaa pojan tuskasta vavahtavan, näkee hänen käärineen liinan käteensä. Sitä poistaessaan vaalenee äiti.

"Ylhäällä loistaessani näin heidän vievän pojan pois. Äiti tuki häntä hellästi käsivarrellansa. Isä kantoi pientä tyttöä. — Minä jäin yksin. Olin pahoillani siitä, etten ollut voinut auttaa, etteivät lapset olleet varoitustani kuunnelleet. Loistaminenkaan ei enää minua miellyttänyt. Näin onnettomuuteen syypäitten roihuliekkienkin toisen toisensa perään laskeutuvan levolle. Kipinähaltijatkin olivat itsensä uuvuksiin hypelleet, — ryömivät nyt vain hitaasti tuhkassa. — Tuuli yksin ulvoi vielä ulkona yhtä rajusti kuin ennenkin. Sadekeijut olivat huiskineet pois. Hajanaisten pilvien lomasta loisti kuu huoneeseen. — Nuori palvelustyttö tulee sisälle, sulkee uunin ja nostaa kätensä lamppuani kohden. — Hän kiertää minua, pyörittää, kunnes tunto häviää, kun heitän henkeni!"

"Olipa se sentään mainiota, että sinä olit siellä hallintoa pitämässä, lampputuli!" ilkkui kovakuoriainen. Mutta virvatuli oli jo sammunut.

"Poika raukka!" huokasi lummekukka. "Mitähän nuo ilkeät tuliliekit hänelle tekivät!"

Uusi virvatuli, läpikuultavampi edellisiä, hyörähti, pyörähti nyt lähemmäksi. Se kun rannan partaalla sinertävänä tuikkelehti, hypiskeli ja loimoten piirissä pyöriskeli, kaikui ilmassa hiljainen hyminä, yksitoikkoinen ja lempeä, kuni kehtolaulu.

"Kuka siellä laulaa?" kysyi tarhapöllö. — "Mitä tuo ruikutus merkitsee? Onko täällä joku lapsenhoitaja?"

"Oi, ole toki vaiti!" rukoili lumpeenkukka. Mutta liekki lehahti heleään nauruun, hyppelehti ja kiertelehti, yritti puhua, mutta ei naurulta ja hyppimiseltä saanut sanaakaan sanotuksi.

"Vedenhaltija se on", tirskui se viimeinkin, "veden haltija se minulle laulaa, tervehtii minua! Joku vienoinen vuorilähde mahtaa laskea lampeen, — mahtaa tuntea minut. Se se mulle nyt laulaa lauluani, sitä laulua, jota kaikki kaivohaltijat minun lähestyessäni visertävät, kun minun polttava henkeni niihin käy ja panee ne kiehumaan, kuohumaan.

"Hei vaan! Kuinka elämä surisevan kattilan alla oli hauskaa! Ahtaassa asunnossa sai tanssia, aina vaan tanssia saman suloisen sävelen mukaan, liekehtiä, hypellä! Sihinätä ja pihinätä yllä ja sinertävää kosteata höyryä! — Ja sillä välin sai kurkistaa kattilan alta, — loimoten kuvastua kirkkaissa hopeakapineissa, heijastua kuultavista kristalleista, kiiltää kirjavissa kupeissa ja valkealla damastipöytäliinalla. — Huone oli upea ja miellyttävä, seinäpaperit tummat, oviverhot kallisarvoiset, katto koristeltu ja komeasti kullattu. Kiiltävissä tammisissa ovissa on suuret, pyöreät nappulakoristeet. Ne loistavat, säihkyvät, — ovat kai valoa nekin? Minä niille nyykäytän, kiemurtelen, tervehtien viittaelen. Ne tuijottavat kylmästi minuun, — hyh, halpaa kiillotettua messinkiä vain! Kuinka lattia kuultaa, — kuinka maton jättiläiskukat loistavat! Tämmöisissä huoneissa asuu onnellisia ihmisiä, — ja onnelliset ihmiset rakastavat ja suojelevat iloista herttaista kotihaltijaa, teekattilan alla leimuavaa liekkiä, hehkuhenkistä hyppelijää, jonka suonet tykkivät tulisesti, taukoamatta, huimasti. Sille he illalla valmistavat turvallisen paikan pyöreän perhepöytänsä päässä. Ja sydämet aukeavat, keskustelu luistaa vapaasti ja iloisesti, leikkipuhettakin kuuluu, kun kuuma, höyryävä vesisäde kattilasta suihkuaa, kun kattila laulaen hyrisee, sihisee ja suhisee, kihisee ja kuhisee, kun liekki ritisee, kielehtii!"

"Seis, seis!" pyysi kultakuoriainen. "Tyynny toki, sinä häilyvä, heiluva olento! Hengästyyhän aivan sinun lörpötyksestäsi ja keikkumisestasi!"

"Etkös voi hengittää enää?" nauroi virvatuli. "Käy pois tanssimaan kanssani, sinä kiiltävä keikari! Multapa riittää voimia meille molemmille, eikö niin! Tule, tule! Olethan koko soma kavaljeeri!" Tuulen vauhdilla pyörähti se rantaan sen kiven luo, jolla vanha huuhkaja istui. Samassa huusi se ilakoiden: "Kas, tuossahan messinkinappulat ovatkin!" ja tavotteli lieskaten ja kiemurrellen professorin suuria rillisilmiä. "Halpaa messinkiä vain! Ei valoa, ei sielua!"

Suutuksissaan ja silmät sokaistuina kirkui vanha lintu kovasti, räpytteli siipiään ja iski nokallansa virvatuli-veitikkaa. — Mutta tämäpä jo olikin lahdelman toisella rannalla. Murattiköynnös huusi sille:

"Siitä mahtanee olla pitkä aika, kuin sinä ihmisten tienovilla paloit, hurja vekkuli! Ihmisten rakastama ja holhoma tulonen ei väiky vallattomana kiusantekijänä yöllä, eikä tee vanhoista, kunnianarvoisista linnuista pilkkaa!"

"Heleijaa, heleijaa, onpa aikaa, onpa aikaa!" hyräili liekki. "Onko kaksikymmentä vuotta pitkä aika? Ha, ha, ha! Niin, kaksikymmentä vuotta ja vielä kaupan päälle! — Silloin kattila vesivirttänsä veisasi, — silloin minä elin, — silloin paloin, tuon ainoan autuaallisen illan."

"Miksi se ilta sitten oli niin autuaallinen?" kysyivät pienet ruohot.

"Siksi, että olin niin onnellinen! Heleijaa! Minä ja ihmiset! Olisittehan vain nähneet nuo iloiset kasvot ympärilläni teepöydän ääressä! Niin. Sohvan kulmassa lepäävän sairaan ja kalpean emännänkin kasvot loistivat ilosta. Ja entä isän silmät! Kuinka ne säihkyivät! Hän istui mukavassa, suuressa nojatuolissa ja veti syviä sauhuja piipustansa."

"Oliko siellä isäkin?"

"Tietysti. Isä ja äiti."

"Isä ja äiti! Oi, kaksiko vaan?" huokasivat ruohoset. "Kuka sitten tuo isä oli ja kuka äiti?" kysyi lumpeenkukka.

"Malttakaa, malttakaa! Odottakaahan toki! Näinhän minä enemmänkin! Näin tytön kasvot, — tummansiniset lapsensilmät, iloiset ja veitikkamaiset. Mutta kun tummat silmäripset vaipuivat alas ja taas kohosivat, katsoivatkin nuo tummat tähtisilmät niin syvästi mietiskellen, niin vakavasti kysellen."

"Istuiko hän teepöytäsi ääressä?"

"Teepöytäni ääressä istui, hennossa kädessä hopeaveitsi. — Voiteli sillä voileipiä ja nuorukainen leikkasi ne tasaisiksi."

"Nuorukainenko? Voi vallaton virvatuli! Pysy pikkuisen paikoillasi!
Nuorukainenko kanssa? Kuka nuorukainen sitten oli?"

"Hoh hei! Sitäkö tahtoisitte tietää! Nuorukainenhan oli päähenkilö — ilon syy! Oli ollut kauvan, kauvan poissa! Palasi tänään pitkiltä matkoilta! Hänelle paloi kodikas tuli laulavan kattilan alla, hänelle sykkivät sydämet, säihkyivät silmät!"

"Kerro toki, kuinka hän käyttäytyi?" kysyi nuori tarhapöllö. "Ei ole yhdentekevää, miten päähenkilöt käyttäytyvät."

"Vielä mitä!" huusi tulonen. "Päähenkilöille se on aivan yhdentekevää. Minun herttainen nuorukaiseni ei ollenkaan ajatellut käytöstään. Hän istui ja katseli nuorta tyttöä, hänen käsiänsä, hänen herttaisia kasvojansa. Kun tyttö kevein askelin astuu pöydän ympäri, silmäilee nuorukainen hänen jälkeensä niin totisesti, niin miettivästi, — kuin olisi tyttö armas arvoitus, josta hän tahtoisi selvän saada."

"Mitä sitten arvoitus on?" kysyi lumpeenkukka.

"Silmikot ovat arvoituksia!" vastasi murattiköynnös. "Ensin alkaa taimi nousta, — on pieni, itseensä sulkeutunut, tarkkaan vihantain, poimukkaitten lehtien verhossa. Sitten kasvaa varsi pitemmäksi, yhä ylemmäksi ja vihdoin nuokkuu solakassa varressa täyteläinen soma silmikko. Seisot sen edessä, kysyt: 'Minkähänlainen se huomenna täysin puhjenneena kukkana, värikkäänä loistaessaan, suloista tuoksua levittäessään, lienee?' — Niin, päivänpaiste ja lämmin kesä-ilma ne semmoisen kukkais-arvoituksen selittävät."

"Hei! Hyvä, hyvä!" nauroi liekki ja tervehti, iloisesti liehuen, murattia. "Oikein! Semmoinen hän oli! — Vieno neito-silmikko kevään täydessä kukoistuksessa, — kasvamaisillaan, kehittymäisillään! 'Minkälainen hän puhjenneena kukkana lienee?' Se kysymys loisti nuorukaisen vakavissa, tummissa silmissä. Oi, minä ymmärsin häntä hyvin! Hän uneksi haaveillen pienestä, lehtien peitossa piilevästä silmikosta."

"Oliko hän haaveksija!" kysyi nuori tarhapöllö.

"Varjele! Ei! Ajattelija hän oli," huudahti liekki. "Paljon lukenut, korkeasti oppinut, ehkä hengelliseen säätyyn kuuluva, — mistäpä minä tietäisin! Hänestä ei mikään kirja ollut liian paksu, liian vanha tai liian vakava, jos kohta vieras kieli eli syvällinen esitystapa tekikin sen vaikeatajuiseksi. Sitä vaan ei tuo kelpo nuorukainen tiennyt, että lapsen kengät kuluvat, että lapsi kasvaa."

"Eikö hän sitä tiennyt?" huusi nummenkukkanen ja pysytteli hyvin suorana.

"Niin", nauroi virvatuli. "Kuinkapa se, joka kernaimmin seurustelee kirkko-isien kanssa ja aina ensiksi kysyy vanhoja kirjoja, eikä nuoria ihmisiä, saattaisi yht'äkkiä ymmärtää, mitä muutoksia kolme, neljä vuotta voi nuoressa leikkikumppanissa aikaansaada! Aina kaukaisessa muinaisuudessa liikkuvat ajatukset eivät niin nopeasti suloisessa nykyisyydessä kotiudu. — Suloinen, armas oli nykyhetki! Hei vaan!" Ja liekki vääntelehti ja kääntelehti, leimusi, lauleli ja hyppeli niin vallattomana niityllä, että kipinät vain lensivät. Lumpeenkukka pelkäsi jo, ettei se enää mitään kertoisikaan.

Silloin avasi professori huuhkaja nokkansa ja sanoa tokasi: "Olet kai itse ollut ylioppilas, sinä vekkuli, koska tiedät kertoa niin paljon kelpo nuorukaisestasi ja puhut hänestä kuin olisi hän ollut kumppanisi ja totisuudellansa sinua harmittanut!"

"Hui hai! Minäkö ylioppilas! Miks'en yhtä hyvin professori! Enpä olisikaan ensimmäinen niin korkealle kiivennyt virvatuli! — Minäkö olisin koulupenkillä istunut! Minäkö paksuja vihkoja kirjoittanut! Haha, haha! Teepöytä oli minun luentosalini ja mitä tiedän, sen kuulin siellä heidän puheistansa!"

"Puhuiko sinun vakava nuorukaisesi?" kysyi lumpeenkukka. "Oi, kerro toki, mitä hän sanoi?"

"Paljon, paljon, hyvin paljon! Paljon enemmän kuin teitä haluttaa kuullakkaan! Matkoista, Englannista, josta juuri palasi, veljestä, enosta, tädeistä ja serkuista, jotka siellä oli tavannut."

"Eikö mistään muusta?" huokasi lumpeenkukka nolona.

"Kyllä toki!" sanoi liekki aprikoiden. "Sanoo kerran tunteneensa pienen tytön, josta oli pitänyt hyvin, hyvin paljon ja jonka uskollisena leikkitoverina oli ollut. Paljon hyödyllistä oli hän tyttöselle opettanut: nuoran alitse juoksemista, vanteiden pyörittämistä, puujaloilla kävelemistä. Kun hän oli tullut tyttöselle hyvästiä sanomaan, niin tämä oli hypännyt puutarhapenkille, paremmin ulottuaksensa ison veikon kaulaan. — Sellaista hän jutteli."

"Kuka pieni tyttö sitten oli? — Missä oli puutarha ja missä penkki?" huusivat kilvan pienet ruohot ja nummenkukat.

Hei, kuinka sukkelaan tulonen silloin suikahti heidän keskellensä, tarttui ruohojen ja kukkien hentoihin lehtiin ja ravisti niitä aika rajusti! Huusi sitten kiivaasti:

"Oletteko vaiti! Olkaa siivolla! Odottakaa! Kuinka minä kaikki tietäisin! — Olinko minä silloin läsnä?"

Pienet ruohot ja kukkaset kyllä huomasivat, ettei liekki niin pahaa tarkoittanut, vaikka niin rajusti riskaili. Ne nauroivat vaan ja sanoivat niin mielellään kuulevansa pienestä tytöstä.

"Vait, vait!" huusi liekki. "Kuulkaa toki mistä nuorukainen puhui: ensin jäähyväisistä puutarhapenkillä — sitten takaisintulostaan. — Sanoo kaipaavansa lasta, — pientä siskoansa. — Täällä oli solakka nainen, pitkissä hameissa, joka vakavasti keskusteli palvelijan kanssa, joka huolellisesti emännöitsi, askaroitsi avaimien ja teepöydällä olevien lautasien ja kuppien kanssa. — Se oli niin uutta, niin vierasta. Hänestä tuntui vain, kuin pitäisi kuoren puhjeta ja sieltä pujahtaa esiin entinen pieni siskonen, joka kiipeisi hänen polvellensa."

"Nuorukaisraukka kaihosi pientä siskoansa," lausui lumpeenkukka.

"Usko vaan pois!" jatkoi virvatuli. "Usko pois, jos sinua huvittaa! Minäpä en häntä uskonut! Kaiho on kalpea! — Veitikka! Hän oli niin onnellisen näköinen! Tummat silmät säihkyivät, loistivat, riemuitsivat. Vakava suukin hymyili, niinkuin hymyily olisi varta vasten sitä varten luotu. Nuori tyttö kavahti kiireesti pystyyn. Ei sanonut tahtovansa olla vieras ja outo."

"Pieni tyttö puutarhapenkiltäkö?"

"Impisilmikkoa tarkoitan, joka voileipiä voiteli. Hei, tuolla hän nyt istuu jakkaralla äitinsä jalkain juuressa, nojaa palmikkopäätänsä sohvaan, vilkaisee nuorukaista veitikkamaisesti silmiin ja kysyy: 'Olenko nyt entisen, rakkaan, pienen Hannasi kaltainen?'"

"Oliko hänellä kiiltävät, kullankeltaiset palmikot?" kysyi kiireesti kaislakukka.

"Ja palmikkojen päässä silkkinauhat?" huusi uteliaasti nummenkukka.

"Hi, hi, hi!" tirskui tulonen ja pyörähti kiemurrellen ympäri. "Ei ollut! Eipähän sattunut! Ruskeat oli palmikot, nauhoja ei näkynyt! — Mutta malttakaahan, malttakaa!" — Ja liekki keinuttelihe oikealle ja vasemmalle ja lausui hitaasti, yksitoikkoisesti hyräillen: "Niin, — niin, — niinpä se olikin! Nuorukainen silittelee kädellänsä tytön päätä; — sanoo miettivästä tytön tukan tulleen niin tummaksi, ettei sitä enää tuntisikaan. Palmikon latvassa vain ja otsalla havaitsi vielä vähäisen entistä kultaista kiiltoa. — Mahtoi olla valekultaa, koska niin huonosti värinsä piti!"

"Valekultaa! Kuinka epäkohteliasta!" huusi kultakuoriainen. "Eikö pienokainen pahastunut?"

"Eipähän mitä!" huusi pieni tulonen. "Tuo armas lapsi, herttainen pienokainen, pyysi häntä toki pitämään kunniassa sileäksi kammattua tytön päätä, semmoiset esineet kun vaativat erityistä kunnioitusta. — Näin sanoessaan otti hän nuorukaisen käden omien käsiensä väliin ja piteli sitä. — Minäpä pilkistän pienestä piilopaikastani, — minäpä tirkistän leimuten yli pienoisen, kerma-astian nimeä muka kantavan, esineen, — ja näen nuorukaisen kädessä, — oi! — suuren, suuren arven! Herttainen Hanna näkee sen myöskin! — Hyväillen sivelevät hänen valkoiset sormensa sitä. — Oi, sääli hänen iloista nauruansa! — Se vaikeni yht'äkkiä! — Otsansa painaa hän nuorukaisen käteen ja kuiskaa aivan hiljaa: 'Armas Vilho raukka! — Olethan taaskin tuonut tuon ruman arven kanssasi kotiin! Minun täytyy kantaa minun pahantekoni häpeän, vaikka olit minun pelastajani tulenvaarasta ja olisit ansainnut kuninkaallisen palkinnon!'"

"Oi! — oi! —" huokasi lummekukka ja kaislakukkaset toistivat: "Pelastaja tulenvaarasta! Pelastaja tulenvaarasta!" ja olivat mielestään erinomaisen sukkelia ja älykkäitä.

"Minäpä tiedän jotakin loimuliekeistä ja tulikekäleistä!" huusi palkokukka.

"Pah! Lasten loruja vain!" virnisteli virvatuli. "Elkää lörpötelkö noin! — Ajatukseni eivät pysy koossa! Kaikki leimuaa, liekitsee, hyörii sikin sokin mielessäni! Tahdottehan toki tietää, mitä sitten tapahtui! — Isä puhui: voi! niin sekavia sanoja! Aluksi en niitä oikein ymmärtänyt. — Olisi muka aika ajatella palkintoa Vilholle. Hanna tyttösen tuli vaan pitää lujasti kiini tuosta voimakkaasta kädestä, joka oli häntä niin hyvin suojellut ja miettiä ajatelkaapas! — hänen tuli miettiä pari vuotta, mitä hän Vilholle antaisi. — Ehkä kauniin koristeen, ehkä kunniamerkin — taikka mieluummin pienen kultaisen sormuksen, arveli isä; sillä olisihan paikallaan, että juuri se käsi, joka oli hänen tähtensä niin suurta tuskaa kärsinyt, saisi palkinnonkin kantaa."

Professori huuhkaja kysyi: "Oliko tytärkin samaa mieltä?"

Virvatuli vastasi: "Pienokainenko? Ah! Pienokainen purskahti raikkaaseen nauruun ja sanoi: 'Kultaa ja koristuksiako Vilholle?' Nosti pienen nenänykerönsä pystyyn ja virkkoi viisastelevasti: 'Sormukset ja kultakäädyt, kun kerran sellaiset saan, pidän kyllä itse Paremmin ne minulle sopivat, kuin tulevalle kunnian-arvoiselle herra rovastille!'"

"No! Entä nuorukainen?" kysyi nuori tarhapöllö.

Liekki lieskahti kärsimättömästi: "Vait, vait! Tiedätte jo tarpeeksi. Nuorukaisesta ei ole enää mitään mainittavaa. Hän oli vaiennut — jo aikoja sitten. Kun isä puhui palkinnosta ja kultaisesta sormuksesta, käänsi hän äkkiä päänsä, — katsahti isään — suurissa, tummissa silmissä välähti kirkas tuli. — Taaskin niissä saattoi nähdä kysymyksen, — epäilystä, toivoa, tulevaisuuden unelmia! — Isä hymyilee hellästi hänelle. — Äiti katselee häntä sydämellisesti, kiiltävä kyynelhelmi silmässä. — Silloin nousee hehkuva puna hänen otsallensa. Vaieten tuijottaa hän eteensä. Kuulee mitä pienokainen hänelle juttelee mukavasta, pehmeästä, silkillä sisustetusta rukkasesta, jonka aikoo antaa hänelle, jotta arvella olisi oikein hyvät päivät! —

"Niin, kunpahan olisi ymmärtänyt, mitä kaikkea he siellä ajattelivat, puhelivat ja tarkoittivat! — Kattila istui niin leveänä nokallani, sihisi ja sohisi. Vesihöyryt kiitivät sihahdellen ilmoille. Keittiön torvesta kohosi sinertäviä, levottomasti lehahtelevia pilviä. Hopeakannusta kaasi tyttö tummankellertävää juomaa kuppeihin. Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksua virtaa kaikkialle ja sekaantuu toisiin höyryihin."

"Kiehuvan kuumaa kukkaistuoksuako!" huusivat pienet nummenkukkaset.
"Valehtelet, virvatuli! Kukkien tuoksuhan on viileätä ja raitista!"

"Vait, vait!" kuiskasi muratti. "Vait, nummenkukkaset, etteivät saunakukat, eikä lehmuksen ja seljapuun kukat teitä kuule ja tietämättömyydestänne rankaise."

Liekki naurahti ilkkuen ääneensä, kiemurteli, hyppelehti ja jatkoi kertomustaan:

"Polttavan kuumaa kukkaistuoksua lehahtaa kristallirasian ympärillä; — lumivalkeat, kimaltelevat sokeripalaset paistavat sen pohjalla. Kuumasti suutelee teekukkatuoksu sokeria ja kuiskailee sille hiljaa: Vieläkö muistat kotimaatasi, kuuman vyöhykkeen polttavaa aurinkoa? Vieläkö muistat, kuinka se sokeriruoho-vainioita poltti, kuinka neekerien mustat kädet leikkasivat korkeat korret, kuinka mustat kädet sinua hellästi hoitivat, sinä valkea makeinen? — Sokeri on ääneti, ei vastaa mitään! Sokeri tietää varsin hyvin, ettei kuuman vyöhykkeen polttavat auringonsäteet koskaan ole sitä suudelleet, — se kun on valkojuurikkaasta valmistettu!"

"Todistappas tuo! Rikkiviisas virvatuli!" ärähti professori huuhkaja. "Sokeria valkojuurikkaasta jo 20:tä vuotta sitten! Todistappas! todistappas!"

"Hei, hei! Mitä se minuun kuuluu!" huusi liekki. "Olen väsynyt. En todista mitään. — Kattila ylläni visersi niin hassunkurisia säveleitä, — kurkkuääniä, porisevia liverryksiä. Pysähtyi sitten yht'äkkiä, ikäänkuin hengästyneenä. Silloin viittaa äiti. Tyttö nousee nopeasti, nostaa kattilan tulelta, kumartuu minun puoleeni. — Lämmin hengähdys liitää ylitseni. — Vai niin! Henkeänikö se on uhkaavinaan! — Elämäni on minusta hauskaa. En tahdo kuolla, — en! Tahdon vielä elää. Viihdyn niin hyvin hauskassa seurassa. Työntäydyn taaksepäin ja taistelen liekehtien henkeni puolesta. — Puhallatko sinä minua, kaunis lapsukainen? — Enpä pelkää rusohuuliasi! — Minäpä puhallan sinua! — varo itseäsi! — hei vaan! — minunpa henkeni on kuumempi kuin sinun! — Voi minua! — Nytpä kumartuu herttainen nuorukainenkin puhaltamaan! Silloinpa ei liehuminen auta! Hän puhaltaa voimakkaasti — puhaltaa minut sammuksiin!"

"Voi, voi!" huokasi lummekukka. "Jos tulet elävät ainoastaan sammuaksensa, niin onpa se surullista elämää!"

Virvatuli pyörähti vielä pari kertaa lieskaten ympäri, hypähti korkealle ilmaan, — mutta — loiskis — se lipsahti lampeen ja sammui.

Taaskin tuikahti tuolla tuonentarhassa. Jotenkin likellä rantaa värähtelee hämärä pieni tulonen. "Se liukuu vitkaan lähemmäksi, pysähtyy usein ja kuuntelee arasti joka ääntä, jokaista heikkoa tuulenhengähdystä. Vienoinen ääni valittaa: 'Voi, voi! Summean suon viima tulee! Minä liekkiparka menehdyn, menehdyn.' Ja pikku tulonen pujahtaa myyrämättään taakse ja piiloutuu sinne."

"Ei tuo käy laatuun! Ei se sovi!" huusivat kultakuoriaiset. "Tahdomme nähdä ja kuulla sinua, pieni virvatuli. Sinun täytyy tulla lähemmäksi."

"Herra armahtakoon!" valittaa liekki. "Tuuli tulee! Se ei sitä salli!
En uskalla, — en uskalla tulla!"

"Oi, auttakaa toki sitä!" pyysi lummekukka, kääntyen kultakuoriaisten puoleen. Nämä lensivät pienen virvatulen luokse ja vakuuttivat sille, kyllä suojelevansa sitä, kunhan vain tuli mukaan.

"Ei, ei", huudahtaa liekki ja vetäytyy vielä kauvemmaksi. "Teillähän on siivet! Niillähän te löyhytätte tuulta! Mutta jos te kulkisitte edellä ja näyttäisitte mulle turvallisen tien, niin seuraisin teitä."

Niin tehtiinkin. Kuoriaiset lensivät rantaa kohti ja vapiseva, pieni liekki leijaili hitaasti jälessä. Mutta rannallakin hypähteli se levottomasti vilkkuen sinne tänne ruohojen välissä, säikkyi jokaista nuokkuvaa nurmennukkaa, etsi yhtenään vielä parempia piilopaikkoja ja kun se viimein alkoi hienolla, heikolla äänellänsä kuiskata, valitti lumpeenkukka, ett'ei se ymmärtänyt sanaakaan.

"Etkö sinä osaa uida?" kysyi nuori tarhapöllö.

"Kyllä. Uida osaan hyvinkin!" virkkoi tulonen. "Olenhan aina uiskennellut. Mutta ennen minulla oli jäykkä karttapaperi-kaulus kaulassani ja istuin kiiltävällä pikku tuolilla, jolla oli kolme korkkitulppa-jalkaa."

"Tässä on sinulle laiva. Se on varmaankin venheesi veroinen", tokasi tarhapöllö ja viskasi oksaltansa kuivan tammenterhon alas veteen.

"Kerranpa tuokin nokkaviisas neitonen sukkelan keinon keksi", kuiskasi kuoriainen kumppanillensa, katkaisi ohuen kukkaisvarren, istahti uiskentelevaan tammenterhoon ja sousi sen taitavasti rantaan. Täällä jätti hän pienen laivan sinisten lemmikkien huostaan ja lensi kappaleen matkaa mäenrinnettä ylös sinne, missä hänen toverinsa ja virvatuli jo odottivat. Molemmat kuoriaiset koittivat nyt rohkaista pientä virvatulta ja näyttivät sille, miten se pitkin riippuvata vadelmaköynnöstä saattoi aivan mukavasti laskeutua venheeseen. Alhaalla auttoivat sinisilmäiset kukkaset sitä astumaan venhoon ja siellä nyt istui pikku tuli tammenterhossa ja hätkähti hädissään, kun pieni venhe vähän keikahti. Kultakuoriaiset olivat kutsuneet avuksensa suuren yöperhosen, jolla oli komeat kirjavat samettisiivet. Tämä lensi pitkin veden pintaa, löyhyttäen siivillään ja kuljetti edellänsä virvatulen venhettä. Kultakuoriaiset lensivät edellä, olivat iloisia ja ystävällisiä ja koittivat naurattaa pientä tulosta ja saada sen pelkoa asettumaan. Mutta pienoinen liekki istui kumarassa, pihisi pelokkaasti hiljakseen, ja uskalsi tuskin ympärillensä vilkaista. Siten se saatettiin lahdelman poikki. Lumpeenkukan vieressä pysähdyttiin. Kultakuoriaiset sitoivat tammenterhon, kuten ainakin pienen venheen, lumpeenkukan leveisiin, uiskenteleviin lehtiin.

"Lapsiraukka!" lausui lummekukka. "Nythän se on tehty! Pelkäsitkö kovasti?"

"En ole tottunut vesimatkoihin", sanoi liekki hiljaisella äänellään. "Minun kiiltävä tuolini oli aina paikallaan. Ahtaaseen, kodikkaaseen kammioon suljettuna vietin elämäni. Posliiniset olivat seinät, varjostin viheriä. Ei hengähdystä, ei ääntä! Hiljainen sairashuone. Vaalea valokehäni vartioi tyynesti huonetta, — piti hämyssä pientä kanssapuhetta kuutamon, hopeaisen kuutamon kanssa. Kuutamoista hohdetta, kuutamoista rauhaa asui sairaankin kalpeilla kasvoilla. Väsynyt, raukea vartalo. — Sommittelen hänelle unia, — kudon varjoharsoja sameitten silmien eteen. — Hänen pitäisi nyt nukkua. — Nukkuneeko? — Matalalla jakkaralla vuoteen vieressä istuu nuorukainen, — pitää sairaan hervotonta kättä omassaan. Hän puhui vasta niin lempeästi, niin kauniisti kuolemasta, ilosta kuolemassakin. Rukoili sairaan kanssa, kunnes tämä nukahti. Nuorukaisen vakavista, tummista silmistä sädehtii rauha ja se usko, joka kuolemankin voittaa. Eikö valkosiipisiä enkeleitä kuun säteitä myöten liihoittele huoneeseen? Mistä valo, joka välkähtää nuoren papin ja sairaan kasvoilla? — Nukkuneeko hän vielä? — Jo liikahtaa! — Huulet kuiskaavat nimen 'Hanna!' Sen nimen hän usein mainitsee, — kutsuu lastansa. Nuorukainen kumartuu lähemmäksi. — Pitääkö kutsua tytär tänne? — 'Ei, ei?' Sairas hymyilee, miettii. Sanoo mielellänsä olevansa nuorukaisen kanssa kahden kesken, sanoo olevan vielä niin paljon hänelle puhuttavaa, ja aika on lyhyt."

"Täytyykö hänen sitten todellakin kuolla?" kysyn tuskaa täynnä ja katselen ympärilleni. Puolikehässä seisovat siinä tarkkaan suljetut rohtopullot pitkine, valkeine partoineen. He nyökkäävät ääneti vastaukseksi huolekkaaseen kysymykseeni. — Onhan hänellä vielä niin paljon voimia — kuulkaa vaan hänen puhettansa! — "Hän kuolee! — Ei tänään, mutta piakkoin. Muutamia päiviä vain on hänellä jälellä!" kuuluu hiljainen vastaus. — Tässä on vieressäni mieto kuumejuoma; — vähän vaan on pullossa jäljellä. — Etkö sinä saata auttaa? — "Kolme kertaa hän minut tyhjensi, — eikä minusta ollut ollenkaan apua!" "Entä sinä, sakea, ruskea rohto! Sinussa on elämää! Kuohuthan lasissasi!" — "Vait, vait! — Olen työni tehnyt! En enää hänen huuliansa kostuta! Vait, vait, vait!" — Mutta sinä olet vasta tullut, — kirjava lakki on vielä päässäsi ja sairashuoneen lämmin ilma huokuu kosteata sumua kylmälle kupeellesi, — sinä tulet tuorein voimin ja tuot myötäsi elämän! — "Muuta en tuo kuin itseni. Viimeiseen pisaraan asti hän minut tyhjentää — ja kuolee kuitenkin, — kuolee —- kuolee!" — Kuuntelin taas sairasvuoteelta kuuluvaa keskustelua. — Sairas puhui erosta, puhui puolisostaan, lapsestaan, nuoresta ja turvattomasta Hannastansa. — Nuorukainen katsahti nopeasti häneen. — "Hannako nuori ja turvaton? Niinkö sanoit, rakas äiti? — Jäähän hänelle hellä isänsä — ja — ja —. Onko mahdollista — äiti? — Saattoiko toivova sydämeni minut niin kokonaan harhaan viedä? Ettekö te — sinä ja isäkin — oi, uhkarohkeutta kai oli uneksiakaan sellaista, — ettekö ole aikoneet minua aarteenne holhoojaksi?" Sairas hymyilee lempeästi, kyynelsilmin. Laskee raukean kätensä nuorukaisen päälaelle, — silittelee tuuheita, tummia kiharoita. — Puhuu sitten taas. — Kyllä nuorukainen oli oikein käsittänyt heidän aikomuksensa, — kyllä sekä isän, että hänen hartain toivonsa on kerran saada nähdä hänet heidän tyttärensä puolisona ja siten liittää hänet, jos mahdollista, vielä kiinteämmin heidän kotiinsa ja sydämiinsä. — Näin sanoo äiti. — Mutta tuo on vielä niin himmeätä, niin kaukaista. — Äiti ei saa nähdä tytärtään morsiusseppele päässä! Sentähden hän — viimeisenä maallisena toivonansa tahtoisi niin kernaasti, — se kun tekisi eron helpommaksi, saada yhdistää Hannan ja nuorukaisen kädet ja siten vielä tänään kihlauksen kautta liittää heidät toisiinsa ja laskea perustuksen heidän tulevalle onnellensa.

"Urrr, urrr," kurnuttivat sammakot lammessa.

"Mitä se oli?" kysyi liekki.

"Hiljaa siellä alhaalla!" kuiskasi lumpeenkukka. "Täällä kerrotaan tarinoita ihmisistä. Ette nyt saa häiritä."

"Nuorukainen kavahti pystyyn", kertoi tuli. "Seisoi suorana vuoteen vieressä. — Rinta aaltoili, — posket paloivat. — Hän katsahti sairaaseen, — tahtoi puhua, mutta kääntyi kuitenkin vaieten pois. — Astui pitkin askelin edestakaisin. — Minunko himmeä valoni hänet niin kalpeaksi teki? — Tehneekö tarjottu onni kalpeaksi? — Riemusta hehkuen oli hän kuunnellut äidin sanoja. Nyt kuvastui ankara taistelu hänen kasvoissaan. Huulet olivat tuskallisesti puserruksissa, otsa kalpea.

"Tuossa hän taas seisoo vuoteen ääressä ja puhuu. En ymmärrä noita väräjäviä äänteitä. — — Kuinka? Kieltäytyykö? — kieltäytyykö? — luopuuko onnestaan? — Niin. — Kunpahan olisin tuota kaikkea käsittänyt! Sairaan molempiin käsiin hän tarttuu ja rukoilee, ettei äiti ennenaikaisella sitoumuksella herättäisi lastansa sen suloisesta rauhasta, — ettei pakoitettaisi Hannan lapsellisia, viattomia huulia lausumaan lupausta, johon sydän ei häntä vielä kehoita. Kypsymätöntä onnea ei sano nuorukainen tahtovansa elon puusta poimia, ei sellaista hedelmää, joka ehkä vielä vaati vuosikausien päivänpaistetta ja sadetta, kypsänä hänelle syliin vierähtääksensä.

"Nuorukainen oli syvästi liikutettu. — Hänen sanansa olivat hartaat, vakuuttavat, todistavat. — Sairas ei paljoa puhunut, — jonkun sanasen vain heikolla äänellä, — hiljaa kuiskaten, — levottomasti ja tuskaisesti. Nuorukainen nostaa kätensä. Kuulen selvään hänen lausuvan: 'Katso, rakas äiti, tähän käteen on Hannan tulimerkki poltettu. Tätä näin merkittyä kättä en koskaan tule kellekkään toiselle antamaan!'"

"Urrr, urrr, urrr!" kuului taas lammen pohjalta.

"Oi, minua pelottaa! Tuo kuuluu niin kolkolta!" vaikeroitsi liekki ja vapisi niin, että pieni tammenterho alkoi, aavalla merellä vellovan venheen lailla, huojua.

"Voit olla aivan rauhassa", sanoi lumpeenkukka. "Sammakot ovat minun vanhoja ystäviäni. Niillä on vaan niin synkkä elämänkatsanto."

Ja liekki rauhoittui ja jatkoi kertomustaan:

"Vuoteen vieressä polvistuneena, sairaan yli kumartuneena, puhuu nuorukainen rakkaudestaan, toivostaan. Sanoo sairaalle kuinka herttainen ja viehättävä Hanna hänestä on, — kuinka kallis hänen sydämellensä. — Oi, katso äitiä! — Näen poskensa punottavan, silmänsä kirkkaasti kiiltävän! — Elonhehkua se on! — Kyllä hän kuitenkin saa elää, — saa vielä nähdä lastensa onnen!

"Rohtopullot kilisevät. — Taas kaikuu heiltä vastaus: 'Kuolonhehkua!
Kuumehehkua! Etkö kuule? Etkö näe? Kuume, kuume palajaa!'

"Oi, kyllä kuulin, kyllä näin! — Kuulin kuolonmadon seinässä kolkuttelevan, — kuulin suurten siipien suhinan. — Tuolla takana hämärässä nurkassa, kaukana heikosta valokehästäni, — siellä liikkuu, siellä lentää, siellä huiskii haaraisia yölepakko-siipiä, — siellä heiluu harmaita usvaharsoja! — Niin painostava, niin ummehtunut on ilma. — Pää peitossa lähenee kummitus, — korkealla katon tasalla se liitelee ympäri huonetta, — etsii varjoa. Käy sitten kiini vuoteen uutimiin, — tarttuu niihin kynsillänsä ja pysytteleikse siinä riippumassa. Kuuma, tulinen kuin hehkuva rauta, on sen kova koura. Oi kauhistusta! Minkälaiset kasvot harmaitten poimujen takaa irvistävät! — Kalpeat ja vääristyneet, — silmät ammollaan, — hapset hajallaan! Huu! Kääräse harsosi eteen! — Taas pistää se päänsä esiin, — mutta nyt kuvaten kukoistavaa nuoruutta, — ruusuja, hymyä ja kiiltäviä kutreja. — Vielä toisia, taas toisia ja yhä toisia sellaisia kasvoja, — kaikki kuitenkin alkujansa samoja, — kokonaisia rivejä häilyväin, harmaitten huntujen alta pilkistäviä kasvoja liitää, kiitää sairasvuoteen ympärillä.

"Eikö nuorukainen niitä näe? Haaraiset siivet riippuvat niin likellä sairasta, — tuliset kynnet kopristavat kovasti riutunutta rintaa. — Nuorukainen koettelee kädellänsä sairaan otsaa, — kuuntelee huolestuneena epätasaista hengitystä.

"Silloin aukeni ovi hiljaa. Keveitä askeleita kuului. Suloinen tyttönen, armas ja ystävällinen, kuin auringon säde, oli hiipinyt sisään. Kätönen siirsi uutimia ja lempeä ääni kysyi: 'Lieneekö armas äitiseni nukkunut?' Levottomasti katselevat sinisilmät sairasta, huolissaan ja kysyvästi äänetöntä nuorukaista. — Tyttö istuutuu pienelle jakkarallensa ja järjestää huolellisesti äidin peitettä. — —

"Voi, kauhistusta! Tuollahan se lentää!" huudahti samassa liekki.
"Ettekö näe noita monihaaraisia siipiä ja harmaita huntuja?"

"Mikä lentää? Kuka? Missä?" kysyivät yhtäaikaa säikähtyneinä lumpeenkukka, kuoriaiset ja kasvit.

"Kuume lentää! — Ettekö näe? — Tuolla toisella puolella, suureen puuhun päin!"

Kyllä. He näkivät tiheän harmajan varjon, — eikö liene ollut pilvi, — leijailevan tuonentarhalta päin puitten latvojen tasalla rantaa kohti. Vanhan vaahteran tummiin lehviin se katosi. Puun alla istuva nuori matkamies tunsi kuuman hengähdyksen kasvoillansa; harmaita huntuja häilyi hänen silmäinsä edessä, suuret siivet suhisivat hänen ympärillänsä. Hän huitoi sauvallansa suurta yölepakkoa. Silloin varjokuva suli vesipisaroiksi, jotka kylmänä sateena äkkiä valuivat maahan ja kastelivat pojan aivan läpimäräksi, niin että häntä luita ja ytimiä myöten värisytti. Poika arveli ilkeän yölinnun heilutelleen vaahteran kosteita lehtiä ja siten kastelleen hänet tuolla jääkylmällä sateella. Mutta metsän syvyydessä huusi huuhkaja ja kovemmin kuin ennen kurnuttivat sammakot. Silloin kuuli poika lumpeenkukan sanovan: "Minne pieni virvatulemme joutui?" ja huomasi samassa tammenterhon ruohoköytensä varassa keinuvan aivan tyhjänä.

"Virvatuli on poissa, — on sammunut!" huusi kultakuoriainen. Mutta pieni palkokukka kysäsi: "Eikö siitä jäänyt pienoista tuhkakasaa venheeseen?"

"Luuletko pienen tulenhengen kitupiikin lailla kuolevan?" ärähti huuhkaja, "Eipä se kuole vaikka sammuukin. Ehkäpä onkin taas vironnut elämään tuolla etempänä."

Tuonentarhan pohjukassa oli sillä välin syttynyt häikäisevän kirkas valo. Säkenöivä, timanttisäteitten lailla monivärisenä vilkahteleva valoseppele liiteli yli suon. Lähemmäksi tultua suli se yöilmaan Kirkkaita kipunoita ja liekkejä kimpoili seppeleestä yksityisten kukkain lailla, kieppueli suolla sinne tänne ja hajosi taas lukemattomiksi liekeiksi ja säkeneiksi. Nämä liittyivät taas seppeleiksi. Hohtokiviketjujen lailla salamoiden ja välkähdellen liehuivat ne sikin sokin ja muodostivat kummallisia kierteitä ja kaarteita.

Lumpeenkukka ja kovakuoriaiset, muratti ja sinivaapukat, kaislat ja kaikki muut katselijat ilmaisivat ihastuksensa. Nuori tarhapöllökin, joka oikeastaan oli liian sivistynyt mitään ihaillaksensa, huusi: "Mainiota!" Mutta kohta sen jälkeen se yskähti, vilkaisi salavihkaa ympärillensä, olisiko joku huomannut kuinka hauskaa sillä oli ja haukotteli sitten hyvin huomattavasti siipensä varjossa.

Kimppu kirjavia liekkejä oli solminut piirin ja tanssi nyt piiritanssia. Siinä liidellessään tulivat ne pienen lahdelman rantaan saakka. Täällä metsän öiset asukkaat rukoilivat heitä niin hartaasti kertomaan elämäkertansa, että he viimein suostuivat. Eroten ja taas yhtyen hyppelivät ne metsärinteen pensaikossa, liihoittelivat ilmassa ja ripustautuivat loistavina hedelminä pähkinäpensaan oksille, kunnes vihdoin kimaltelevissa köynnöksissä laskeutuivat suolle lepäämään.

Lumpeenkukka katseli heitä ihastellen, eikä malttanut tyynesti odottaa kertomuksien alkamista. Huuhkaja pyöritteli viheriäisiä rilli-silmiänsä ja kysyi, tulivatko liekit itämailta, — valon ja aamunkoin maalta, Sheherasadin taikalinnoista, — tai persialaisten runoilijain huumaavista hehkulauluista?

"Ei, ei! Kaukana auringonvalosta synnyimme varjon ja yön lapsina täällä aivan likellä", virkkoi loistavan vihertävä valo. "Metsän reunassa, missä varjot vielä laajemmalle leviävät, — lehmusten ja plataanipuitten alla hämärässä kastanjalehdossa, siellä saimme elää, siellä tuikkelehtia. Missä vanha, uhkea talo juhlallisesti valaistuine ikkunoineen terassilta kohosi, missä jalavat iltatuulessa kuiskailivat, missä kiviset merenhaltijat panivat rajun puron vangitun veden loiskumaan lakeisiin marmorilammikkoihin, siellä me, lukemattomat, kirjavat juhlalyhdyt välkkyilimme ja loistelimme puiston tummissa puissa."

Punaista tulta tuikkiva, huikaisevan kirkas liekki sanoi sukkelaan: "Tuhansittain ruusuja hehkui, ja valkoisia liljakupuja täytti tuoksu ja iltakaste. Leveillä käytävillä liikkui loistava, iloinen ihmisjoukko, — juhlapukuisia naisia, jaloja miehiä, — nuoruuden suloa, nuoruuden vallattomuutta ja kypsynyttä vakavuutta, arvokasta käytöstä käsikädessä. Tasoitetun nurmikon pehmeällä samettivaipalla pyörähteli kirjavia tanssivia joukkoja. Puiden alla, korkeilla alustimilla, ritisevät, lieskaavat tulisoihdut, roihuvat tervasliekit. — Siellä kajahtaa iloinen soitto, — kirkkaasti toitottavat torvet, rämähtävät rummut, vilkkaasti vinkuvat viulut, päristen pauhaavat bassot, sekä kilkattavat heleästi kymbaalit ja kellot."

Toinen sinipunerva, himmeähohtoinen tuli keskeytti valittaen: "Kuihtuneet ovat ruusut jo aikoja sitten! Puiston tummat kuuset ovat siitä yöstä kasvaneet valtavasti korkeuteen ja hajotelleet monta ruskeata havuneulaa maahan. Kivikuvat ovat maatuneet ja sammaltaneet. Puron vallaton vesi ei enää virtaa tukittujen putkien läpi, vaan kulkee omia teitänsä ja on muodostanut puistoon pari saartakin. Oi! Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika! Kyynelpajujen oksat riippuvat puron laineihin saakka. Mutta elämän puun vihannat oksat ovat kuolleet."

"Kuinka raukealta ja himmeältä sinä näytät, kuin kalpea kuutamo ikään!" nuhteli vihreä liekki. "Onko länsituuli taas tuonut sinulle surullisia uutisia laaksosta? Mielelläni sallin sinun hänen kanssaan heiluvilla heinänkorsilla tanssivan, mutta jos se aina saattaa sinut surulliseksi, niin kyllä keskustelunne keskeytän!"

"Onko todellakin kaksikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin nuo kemut pidettiin, joissa me saimme olla mukana?" huusi punainen valo. "Minusta tuntuu, kuin ne olisivat olleet eilen. Oi, mikä juhla! Ilon ja riemun säveleitä kaikui helkkyellen iltaviileässä, raittiissa puistossa. Kuuman päivän kestäessä uinahtaneet reseeda ja levkojakukkien tuoksut liehuivat nyt kaikkialla hyväillen ohikulkijoita. Oi, entä ihmiset! Hymyileviä huulia, säihkyviä silmiä, kunne katsoinkin!"

"Ja vakavia, synkkiä kasvoja, maahan tuijottavia, surullisia silmiä," kuiskasi hiljaa sinipunerva valo.

"Mikä juhla se sitten oli?" kysyi tarhapöllö neiti. "Vietettiinkö häitä?"

"Oi, oi!" valitti sininen liekki; mutta vihanta virkahti:

"Häistä en kuullut mitään, enkä nähnyt morsianta seppeleineen, huntuineen, mutta kyllä monta senkaltaisen puvun arvoista, ihmeen ihanata immyttä!"

"Ja monta tulista ja uljasta nuorukaista, joilta ei olisi puuttunut rohkeutta neidon sydämen voittamiseen."

"Hei vaan! Niinpä kyllä! Erittäinkin eräs joukosta!" huusi punainen liekki ja välähti kirkkaampaan, tulisempaan, rubiinin lailla hohtavaan hehkuun, kertoessansa:

"Solakka ja kookas hän oli kuin keväimen hymyilevää vihantaa kaikilla oksillansa kantava nuori kuusi. Tummaveriset kasvot ikäänkuin kylpivät auringon loisteessa, mustat silmät säihkyivät elämän intoa ja riemua, huulilla viivähti viehättävä hymy. Kauniisti kajahti hänen äänensä ja ikäänkuin siipien tai tuulten kantamana kiiti hän tanssissa vihannalla kentällä."

"Niin hän!" virkkoi häikäisevän kirkas, kullankiiltävä liekki. "Hänhän oli tullut kaukaa Englannista, meren takaa, veljeänsä tervehtimään. Sukulaisia muitakin oli hänellä muassaan, kaksi suloista serkkua ja heidän ylevä äitinsä. Ettekö nähneet noita solakoita saaren impiä? Ettekö huomanneet heidän pitkien silkkisuortuviensa kullankiiltävää verkkoa?"

"Kyllä heidät näin!" virkkoi viheriä valo. "Varjokuvien tapaisina näin, — pilvinä, iltatähden rinnalla. Minun iltatähteni, illan tähti, oli toinen neito, herttaisin kaikista. — Tummansiniset silmät, suloiset kasvot ja ruiskukkaseppele ruskeilla palmikoilla."

"Hänen näin tanssivan vieraan nuorukaisen kanssa!" puheli punainen valo. "Ainoastaan hänen kanssaan muukalainen tanssikin!"

"Minä taas näin impyen istuvan nuorukaisen kanssa kivipenkillä!" huusi toinen tuli ja kolmas kehäsi:

"Minäpä näin hänen iloisesti jutellen astuvan nuorukaisen kanssa pitkin ruusukäytävää tanssipaikalta syrjään."

"Minä puolestani kuulin joka sanan, jonka he siinä lausuivat," sanoi rubiinihohteinen tuli. "Minua kannattava jättiläislehmus oli siinä aivan likellä."

Ja sinipunerva tuli virkahti: "Meitä kannattava jättiläislehmus oli aivan likellä. Kuulin minäkin mitä he puhuivat ja, oi, eräs toinenkin taisi kuulla kaikki!"

"Kuka se toinen oli?" kysyi tarhapöllö.

"Kookas, vakava nuori mies. Käsivarret ristissä nojasi hän allani olevaan vanhan lehmuksen runkoon. Jasmiinipensas, jonka valkeat kukkaistähdet jo olivat karisseet maahan, kätki hänet muitten silmiltä. Mutta hänen tummat silmänsä näkivät koko kentän ja kiintyivät kuitenkin ainoastaan yksiin kasvoihin, joissa tummansiniset, viattomat silmät ruiskukkaseppeleen alta loistivat. Mutta voi, tuo viehättävä näky ei saanut hänen huuliansa hymyilemään."

"Näin minäkin tuon kalpean haaveksijan," kertoi kullankellertävä valo. "Aivan likelläni oli tulisoihtu ja sen loimottavissa liekeissä hyppeli ja keikkui pieni kipinähaltija Niksnaks. Juhlatuulessaan ja vallattomuudessaan tuntui tämä tekevän pilkkaa vakavasta miehestä. Se lateli loruja kaikellaisia: 'Kas! Polttaako sinua tuli? Syökö suru sydäntäsi? Hui, hai! Sammuta pois! Osaathan sammuttaa! Hei, vettä tänne! Sammuttakaa lemmenliekit! — Sammuttakaa! Sammuttakaa! Hui, hai!' Niksahtaen, naksahtaen hypähtää se korkealle, milloin miehen hartioille, milloin hiuksiin. Tämä ei sitä huomaa, ei sitä tunne. Silloin, pau! — iskee se kiini hänen käteensä. Kuumasti purasee ilkkuva kiiltopeikko — ja se naula veti! Mies säpsähtää, synkkä katse kääntyy käteen, syvään vanhaan arpeen." —

"Huomasitko hänen haikeata hymyänsä?" kysyi sinipunerva valo.

"Oi! Kerro toki meille mitä nuo molemmat toiset ruusupensaitten luona puhelivat!" pyysi lumpeenkukka.

Punainen liekki lausui vikkelästi: "Aivan kernaasti, jos vaan vielä muistan. Leikkipuhetta ja naurua, — hilpeätä, lapsellista pilaa. Ruusun oksa oli takertunut tytön liehuvaan hameeseen. Nuorukainen irroitti poimut okaista, mutta hame samalla vähän repesi. Tyttö torui ilkeitä okaita. Nuorukainen taas ei pitänyt ruusua moitittavana siitä, että se tahtoi neitosta pauloihinsa. Ihmetteli päin vastoin, että se hänet vapaaksi päästi. Tyttö taas väitti, että okaat olisivat voineet menetellä enemmän hellävaroen. Olihan niin sääli revennyttä hametta. 'Onhan ruusupensaastakin oksa katkennut', virkkoi nuorukainen. 'Katsokaapas vain! Luuletteko todella, että voisi surutta ja haavoitta irtautua teistä, jos kerran on saanut teitä pitää ja omistaa?'"

"Kuulitteko sydämen syvyydestä nousevaa huokausta lehmuksen alta?" kuiskasi sininen valo.

"Nuorukainen kumartui ja taittoi katkenneesta ruusun-oksasta kolme puoleksi auvennutta kukkaa," jatkoi toinen. "Ojentaa ne neitoselle ja pyytää tätä katsomaan, miten itse oli ruusunnäköinen ja suomaan pensaalle anteeksi, että se oli häntä luullut omaksi ruusuksensa. Ne olivat vaaleita, vienosti punertavia ruusuja, joiden sisusta hehkui hiukan tummempana. Tuossa seisoi tyttö, näitten armasten kukkain todellinen kuva, suloinen immytruusu, nuorukaisen edessä. Hämillään, luoden katseensa maahan, otti hän ruusut valkoisiin käsiinsä ja repi niistä lehdet, ennenkuin tuli ajatelleeksikaan, mitä teki."

"Niin julmiako ihmiset kukkaraukoille ovat?" kysyi lumpeenkukka.

"Julmaksi nuorukainenkin sitä sanoi, että tyttö noin armotta repi ihanat ruusut. 'Noin ne eivät saa kuolla! Ei niitä saa tallata!' sanoi hän, kokosi hennot lehdet maasta ja viskasi ne läheisen tulisoihdun liekkeihin."

"Polttiko hän poloiset kukkaraukat?" kysyi kauhistuneena lumpeenkukka.

"Pakanallinen kuolin-uhri!" tuumasi professori huuhkaja, tyytyväisesti nauraa hohottaen.

Viheriäinen valo kertoi: "Ihana immyt seisoi vähän taaempana varjossa, mutta leimuavat liekit loivat kirkasta valoa hänen valkealle, viehkeälle varrelleen. Vielä kuumemmin, polttavammin sattui häneen kahden, tumman, tultasäihkyvän silmän leimuavat katseet. Tyttö kääntyy pois välttääkseen niin valtavaa loistoa ja hehkua, eikä näe, että jasmiinipensaikon varjosta vielä toisetkin tummat silmät häntä vakavasti ja kysyvästi katselevat." "Kuinka surullisesti satakieli pensaikossa visersi!" huokasi sininen valo.

"Tyttö sanoi pelkäävänsä liekkejä", kertoo kullankiiltävä virvatuli. "Nuorukainen taas ylisti vilkkaasti ja innokkaasti tulta. Tultahan oli kaikessa ylevässä ja kauniissa: valaistussa ihmishengessä, uljaassa sankarisielussa, viinissä, kalleissa kivissä, suurissa intohimoissa! Oi, ihanan ihana oli hänestä liekki-elämä! Niin kirkas ja kuuma, — niin leimuava, — niin häikäisevä! Mitäpä sen lyhyydestä! — Mitä siitä, että sen sammuttua jäljelle jäi tuhkaa vaan!"

"Synkkä pilvi kulki yli puiston. Me heiluimme hiljalleen puissa, kun tuulenpuuska pani niiden latvat liikkumaan", virkkoi yksivakaisesti sininen tuli.