Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen

KAPPALE KAHDEN MATKAA

Kirj.

Marja Salmela

WSOY, Porvoo, 1916.

Äidilleni

1.

Tiedätkö ystäväni, oletko kokenut miltä tuntuu, kun vanha koti puretaan? Oletko nähnyt ja ollut muassa, kun kaikki kätköistään esiin vedetään? Oletko kuullut, kun satavuotiset kirjavanhukset hyllyillään haastelevat, oletko nähnyt vanhan kapineen, osaksi särkyneen, ummesta äkkiä esiin sukeltavan muassaan tuhannet muistot?

Jos olet kokenut, silloin tiedät — muuten et.

Mutta vanhan kodin kätköistä voit sinä arvaamattasi löytää sellaistakin, jolla ei ole entisyyden leimaa, joka päinvastoin on kuin kappale elämää, jota itse elät, kappale nykyisyyttä menneisyyden ja sen muistojen joukkoon kätkettynä.

Näin kävi minun.

Olin vanhaa kotia purkamassa. Vanhat kalut ja kapineet kertoivat minulle tarinoitaan. Pala palalta elin uudelleen, mitä toiset vuosikymmenien kuluessa tämän kodin suojissa olivat kokeneet. Iloista iloitsin, murheet murhetta toivat.

Silloin tempasi minut äkkiä menneisyydestä ullakolla sijaitsevan romusäiliön nurkkaan kätketty paperikäärö.

Mistä se sinne oli joutunut? Kuka sen näin huolellisesti oli kätkenyt?

Paperi ei ollut kellahtavaa, muste ei muuttunutta. Tuoreelta tuntui kaikki, ulkoasu samoin kuin sisältökin — päättäen siitä, mitä selaillessani näin.

Oli kuin joku vast'ikään olisi kaiken paperille pannut, pannut sen siihen, ei toisille antaakseen eikä kujilla kuuluuttaakseen, vaan oman mielensä kevennykseksi, omasta itsestään selvää saadakseen.

Kuka tässä oli elämänsä tarinan paperille pannut, kuka tässä sisimpänsä paljasti?

Uteliaisuuteni heräsi.

Paljo oli tässä kodissa vuosikymmenien kuluessa asukkaita ollut, paljo perheen jäseniä, paljo vieraita, paljo niitä, jotka viipyivät kauan, paljo toisia, jotka kerran ohi kulkiessaan tänne poikkesivat.

Venelastittain oli tänne saapunut iloisia matkailijoita. Yksinäiset, pyörällä tai palkoveneissä kulkijat olivat ohimennen hetkisen täällä levähtäneet. Toiset olivat vartavasten jättäneet kotinsa kaupungissa, saadakseen viikon tai pari levätä hiljaisessa maalaiskodissa. He olivat olleet täällä aikansa, — olivat lähteneet — ja jättäneet tilaa uusille tulokkaille.

Kuka näistä monista oli vanhan kodin ullakolle kätkenyt kappaleen elämänsä tarinaa? Oliko se joku sielun ja ruumiin puolesta sairas, joka täällä lepoa etsiessään oli yksinäisyydessä kokemiaan kertoillut? Tai oliko kenties joku iloinen matkailija käsikirjoituksensa kadottanut, ja se sitte joutunut ullakon romusäiliöön?

En saanut vastausta kysymyksiini.

Käsiala oli outo, — sisältö tuntui vieraalta.

Selailin — silmäilin —. Silloin sattui katseeni kohtaan, joka kiinnitti huomiotani:

Kappaleen matkaa olemme vasta yhdessä kulkeneet, ainoastaan kappaleen, mutta tie tuntuu vuosikymmenien taipaleelta.

Miksi?

Onko siihen syynä surujeni suuruus, vai onneni ihanuusko? En tiedä.
Kenties elämän ihmeellinen — tahtoisin sanoa tappava — rikkaus.

Mutta kun sitte kysyn itseltäni: miten tuli elämäni noin rikkaaksi, miten sen tasainen, yksitoikkoinen jokapäiväisyys äkkiä muuttui, en epäröi vastatessani: Sinä, sinä yksin sen teit. Sinun ansiosi se on, sinun syysi. — Sinä toit onnen, sinä toit tuskan.

Niin oli elämäni iloineen ja suruineen kuin sisäjärven tyyneys, sisäjärven myrskyt. Vasta kun tulin tähän toiseen maahan, vasta kun sinut täällä tapasin, opin ymmärtämään, miten pientä se kaikki oli. Sinä toit suuruuden tullessasi, sinä vuorien ja vuonojen kasvatti.

Oletko sen kotimaasi luonnosta oppinut vai mistä? En tiedä. Mutta totta se ainakin on: kaikki sinussa on suurta. Oli se pahaa tai hyvää, pientä ja pikkumaista ei se ainakaan ole.

Sinä teit elämäni suureksi ja rikkaaksi. Sinua kiitän — sinua siunaan.
Niinkö?

En tiedä.

Päätäni huimaa. En jaksa ajatella. — Minä vain ihmettelen, että ihminen vuoden kuluessa voi kokea vuosikymmenien ilot ja tuskat.

Ei sumene silmät, hiukset ei harmene ja kuitenkin sitä nuoresta äkkiä vanhaksi kääntyy.

Elämän kehuttu rikkausko sen vaikuttaa? En ymmärrä.

Ennen kaipasin usein jotakin —, tietämättä mitä. Kenties kaipasin iloa ja onnea. — Kaipasin ennen kaikkea vaihtelua.

Olisin siihen aikaan saattanut puhua elämän tappavasta tyhjyydestä. Nyt puhun sen tappavasta rikkaudesta.

Nyt en enää toivo enkä kaipaa mitään, en ainakaan muuta kuin mahdollisesti — lepoa. Olen niin väsynyt, niin läpeensä väsynyt. Se suuri ja rikas elämä, johon minut veit, on vienyt minulta voimat.

Moitin itseäni siitä, — halveksinkin usein, mutta minä en sille mitään voi, sillä minä olen heikko ja mitätön "pikkusielu".

En voinut jättää lukemistani tähän. Kääntelin papereita, katselin, koetin järjestää. Vihdoin löysin alun. Siitä luin.

2.

Pimeässä yössä liukuu laiva liukumistaan kauemmaksi kotimaan rannoilta. Kuu on pilvien peitossa. Rannoilla tuikkivat tulet häipyvät etäisyyteen. Matkustajat vetäytyvät toinen toisensa perästä hytteihinsä. Viimein on Salme Asp ainoa matkustavainen laivan kannella.

Tuuli rupeaa tuntumaan. Salme värähtää, käärii matkavaipan paremmin ympärilleen ja painautuu sohvan nurkkaan, saadakseen tuulessa suojaa tupakkahuoneen ulkonevalta seinältä.

Häntä väsyttää, vaan hän ei voi mennä maata. Hän ei pimeässä voi nähdä mitään, mutta poistuakaan hän ei voi. Täällä täytyy vain istua ja ajatella sitä ihmettä, että hän nyt todella on matkalla Norjaan — toiveittensa ja unelmiensa maahan.

Se on kuin unta kaikki. Hän ummistaa silmänsä ja kuva toisensa jälkeen syntyy mielessä, väikkyy hetken hänen silmissään, särkyy sitte, sammuu ja jättää sijaa uudelle.

Vaikea ja raskas oli tämä vuosi ollut. Äiti sairasti. — Se nyt oli tavallista —. Sitte tuli nuorempiin tulirokot, tuhkarokot ja vaikka mitkä. — Tulot pienet, menot suuret. Hänellä, ainoalla, joka kykeni auttamaan isää rahan hankkimisessa, oli puhtaaksikirjoitusta aamusta iltaan, vieläpä illasta aamuunkin.

Monet yöt hän oli valvonut ja usein uupuneena päivän työhön lähtenyt.

Hän värähti taas. Kauan oli tätä raatamista jo kestänyt, oikeastaan siitä asti, kun hän koulunsa lopetti. Silloin täytyi heti ruveta ansaitsemaan ja samalla piti hoitaa nuorempia ja auttaa aina sairastavaa äitiä.

Ei hän paljo saanut muistaa sitä, että hän itse oli nuori. Raatamista kesti päivästä päivään, vuodesta vuoteen.

Hän huoahti. Kymmenen vuotta oli jo näin kulunut, — paras osa nuoruudesta oikeastaan. Mutta kumman pian oli aika rientänyt ja kumman kepeä oli sittekin kuorma ollut kantaa. Se ei ollut saanut hänen mieltään lamaan, ei ollut saanut sammutetuksi hänen iloista uskoansa elämään.

Jos hetkittäin mieli väsähtikin, kohta kimmahti se taas painuksista kuin jousi. — Eihän elämä voinut olla ainaista raatamista. Totta tulisi hänellekin työpäivän perästä juhla-aika, totta saisi muistaa, että on nuori, totta iloita siitä, että elämä on edessä, uhkuva, nuorekas elämä, joka kutsuu, kiehtoo ja hurmaa.

Kauan hänen uskoaan koeteltiin. — Viime talvi oli pahin kaikista. —
Mutta siitäpä ilo sitte alkoikin.

Miina-täti, — hän, joka asui pienessä, kellahtavassa talossaan kaupungin laidassa, — sattui heille juuri kun Annikki ja Olavi olivat sairastuneet tuhkarokkoon. Äiti makasi kalpeana ja rasittuneena leposohvallaan. Hän oli koettanut auttaa lasten hoidossa, kun isot pojatkin vasta olivat tulirokostaan parantuneet ja Salme yksin oli heitä hoitanut.

Miina-täti laski sukankutimen syliinsä, työnsi silmälasit otsalle ja katsoi Salmeen. — Sinä näytät rasittuneelta, sanoi hän yksikantaan.

Äiti huokasi. — Kummako se. Yöt päivät tekee työtä eikä saa levätä koskaan.

Siihen puhe katkesi. Miina-täti kutoi taas sukkaansa.

Mutta pari viikkoa myöhemmin, Salmen syntymäpäiväksi, tuli Miina-tädiltä lähetys —, 500-markkanen juhlallisesti suureen kuoreen pistettynä ja viidellä lakalla varustettuna — "Kummi-tytölleni virkistysmatkaa varten, — eikä mihinkään muuhun".

Salme oli haltioissaan. Kymmenien tuhansien perintö Amerikasta tuskin olisi suuremmalta tuntunut.

Isä ja äiti ehdottivat kylpymatkaa, mutta Salme tiesi, mitä tahtoi. Norjaan, Norjaan, — vuorien ja vuonojen maahan, — koska kerran lähtemään pääsi.

Kuinka herttaisen hyviä he sitte kaikki kotona olivat! Miten he iloitsivat hänen onnestaan ja miten valmiit olivat auttamaan ja varustamaan häntä matkalle!

Äiti osteli ja ompeli, minkä voimat ja varat myönsivät. Ja isä kiiruhti lähtöpäivänä konttorista kotiin tuomaan hänelle kauniita, ihania ruusuja, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut saanut.

Hän hymyili. Lämmin, hyväilevä tunne hiipi sydämeen hänen ajatellessaan kotia.

Mitä siitä, jos työ olikin ollut kovaa. Sitä ihanampaa oli nyt kulkea juhlaa kohden ja sitä rikkaampi hän oli, kun oli koti, jossa paikka oli tyhjänä, ja jossa kaivattiin, muisteltiin ja odotettiin. Hän kietoi taas matkavaipan paremmin ympärilleen ja jäi ajattelemaan Miina-tätiä, joka pieniruutuisten ikkunalasiensa takaa oli hänelle huiskuttanut viime hyvästit, junan kiitäessä ohi.

Sitä muistellen hän torkahti, heräsi viluun ja läksi nukkumaan.

Aamulla, kun hän heräsi oltiin jo Tukholmassa.

Tuli aika kiire.

Onneksi ei tavaroita ollut paljo. Salme suoriutui sukkelaan tullitarkastuksesta, toimitti kaikki kapineensa laivalta rautatieasemalle ja lähti sitte kaupunkia katsomaan.

Hän osasi Tukholman melkein ulkoa. Hän oli työnsä lomassa koettanut edeltäkäsin tutustua kaikkeen, mitä tahtoi nähdä. Sentähden meni hän kaikkialle kuin kotiinsa, ennätti nähdä paljo vähässä ajassa ja jättää kaikki näkemänsä hyvin järjestettynä muistin haltuun.

Automaatti-ravintolaan pistäytyi hän syömään, kirjoitti tervehdyksen kotiin ja oli hyvissä ajoin asemalla, odottaen yöjunan lähtöä Kristiaaniaan.

Melkein tanssitahdissa kulki hän edestakaisin junan edustalla. Hän oli yksin ja vieras, ei ollut hänellä saattajia eikä kukkaisvihkoja, mutta hän loi kaikkiin ohikulkeviin niin onnea säteilevän katseen, että heidän pakostakin täytyi hymyillä hänelle. Ja muutamat pysähtyivät vielä taakseenkin katsoakseen. He olivat nähneet onnellisen ihmisen. He ymmärsivät, että hän kulki juhlaa kohden.

Oli jo pimeä, kun juna lähti. Salme seisoi ulkona ihaillen Tukholman tuikkivia tulia. Kun niitä ei enää näkynyt, vilahtivat valkeat sieltä täältä maalaiskotien ikkunoista tai yksinäisestä vahtituvasta.

Söderteljen kohdalla loistivat pienen laivan värilyhdyt kauniisti kanavan tummasta uomasta. Sitte juna taas kiiti pilkko pimeää kohden, kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin pitkin näkymätöntä tietä, kiidättäen Salmea näkymätöntä ja tuntematonta päämäärää kohden.

Juhlaa, juhlaa, juhlaa jyskytti juna… Juhlaa, juhlaa, juhlaa säesti
Salmen sydän…

* * * * *

Sataa tihuutti aamulla, kun tultiin Norjan rajalle. Mutta pilvet hajaantuivat pian. Kongsvingerissä oli jo kirkasta, ja kun tultiin Lilleström'iin, jossa Salmen oli vaihdettava junaa, paistaa helotti aurinko pilvettömältä taivaalta.

Salme toimitti tavaransa kantajalle, tiedusteli odotettavan junan tuloa ja rupesi sitte astuskelemaan asemasiltaa pitkin, uteliaana ympärilleen silmäillen ja hymyillen tarkaten sanomalehti-poikien puhetta, kuullaksensa Norjan kielen mukavia käänteitä.

Ei ollut enää kuin viisi minuuttia junan tuloon, kun hänen huomionsa äkkiä kiintyi läheisyydestä kuuluvaan rattaiden ratinaan. Ajaa karautettiin huimaavaa vauhtia. Hevonen pysähtyi vavisten ja vaahdossa asemahuoneen läheisyyteen, herra hyppäsi rattailta, tarttui ripeästi matkalaukkuunsa ja juoksi sitte pilettiä ostamaan. Hetken kuluttua hän palasi kyyditsijänsä luo, sanoi tälle muutaman sanan, kaivoi sitte jotakin esiin povitaskustaan ja tarjosi hevoselle, jonka turpaa samassa ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi… Vielä muutama sana ajomiehelle, sitte ripeä, voimakas päännyökkäys hyvästiksi, ja pari pitkää harppausta tehtyään, seisoi vieras tavaroidensa vieressä, valmiina astumaan junaan, joka juuri jyskien syöksyi asemasillan kohdalle.

Salmellekin tuli kiire. Mutta järjestäessään junassa tavaroitaan, hymyili hän itsekseen ajatellessaan, että ensimäinen norjalainen, johon hän tuli huomionsa kiinnittäneeksi, sattui olemaan tuollainen tyypillinen, reipas ja ryhdikäs tunturien kasvatti.

Junassa oli painostavan kuuma. Yömatkustuksen jälkeen rupesi raukaisemaan. Salme koetti pysyä virkeänä, mutta se oli vaikeaa, kun eivät maisematkaan tarjonneet mitään erinomaista.

Vasta Eidsvold'issa hän piristyi. Siellä tulvahti jo vastaan henkäys tunturi-ilmaa, ja rannassa odotti laiva, valmiina kyntämään Mjösenin vihertäviä laineita.

Junasta siirtyi paljo väkeä laivaan. Salme kiiruhti etsimään itselleen paikkaa laivan etukannella, saadakseen siellä rauhassa nauttia. Ihmiset hänen ympärillään nauroivat, puhelivat ja huvittelivat. Hän tuskin huomasikaan heitä. Hän näki vain värivivahdukset Mjösenin laineilla ja kukkulasarjat, mitkä majesteetillisena kiehkurana rantoja reunustivat.

Niinkuin kuiva maa särpii vettä, niin hän katsein ahmi kauneutta, joka häntä ympäröi. Hän katsoi niinkuin nälkäinen leipään tarttuu, katsoi, riemastui ja nautti.

Vasta kun laivan ruokakello kutsui päivällisille, rupesi hän tarkastamaan ihmisiä ympärillään.

Heti ensi silmäyksellä sattui hän näkemään matkustavaisen, joka Lilleström'issä oli hänen huomiotaan herättänyt. Hänkin oli junasta laivaan siirtynyt ja herätti nähtävästi täällä jonkinmoista huomiota. Monet juttelivat hänen kanssaan, useimmat näkyivät tuntevan hänet ja vieraat loivat häneen salavihkaa uteliaita silmäyksiä.

Hän mahtoi olla tunnettu ja varakas henkilö. Siltä ainakin näytti. Kaikki hänen matkatamineensa olivat oivallista laatua, samoin pukukin, joka, vaikkei ollutkaan keikarimainen, kuitenkin todisti omistajansa sekä tahtovan että voivan hankkia hyvää, minkä hankki.

Vaan ei se sittekään ollut ihmisten osottama huomio eikä tämä taloudellisen hyvinvoinnin leima, joka vaikutti sen, ettei Salme voinut katsettaan hänestä irrottaa. Tuon vieraan rikas ja voimakas persoonallisuus, se se hänet kietoi samanlaisella vastustamattomalla voimalla kuin tunturimaisema väririkkauksineen. Ja jota kauemmin hän katseli, kuunteli ja teki huomioitaan, sitä enemmän hän huomasi yhtymäkohtia näiden kahden välillä.

Voima oli ensimäinen yhtymäkohta, ihmeellinen, vaihteleva rikkaus toinen.

Tuhansittain oli värivivahduksia tunturin rinteillä. Juuri kun silmä jäi ihailemaan tummaa, siintävää sineä, veti jo hieno, vihertävä vivahdus puoleensa ja viheriän kupeella houkutteli hopean harmaa, harmaan takaa sinipunerva rusotti ja paistoi.

Juuri samoin vivahtivat myös eri luonteenpiirteet esiin tuon vieraan koko käytöksestä.

Hän istui paraikaa kapteenin kanssa leikkiä lyöden. Mutta äkkiä kävi otsa pilveen, äänessä väreili vihlova teräs ja nyrkki painautui raskaana pöydän laitaan.

Samassa tuli pieni poikapallero juosten. Hän oli nähtävästi karannut äitinsä turvista ja laski nyt täyttä karkua pitkin laivan kantta ennättääkseen niin pitkälle kuin mahdollista, ennenkuin kiinni joutuisi. Innossaan hän ei huomannut kapteenin kanssa puhelevan vieraan pitkälle ojennettua säärtä. Siihen hän törmäsi parhaassa vauhdissaan, horjahti — ja keikahti kumoon. Vieras oli samassa silmänräpäyksessä pystyssä.

— No pikku mies, mikä hätänä, eihän sinuun sattunut? Sano?

Poika keikkui jo kahden tukevan käden kannattamana korkealla ilmassa, niin ymmällä tästä yllätyksestä, että tuskin muisti kaatuneensa.

— Pääset sinä ratsastamaankin, puheli vieras, laskien pojan olallensa
— Katsos näin, näin!

Poika taputti ihastuneena käsiään ja nauroi.

— Mutta tuolla tulee jo äitisi, juokse nyt kiltisti vastaan.

Hän laski pojan laivan kannelle, auttoi kädestä äitiä kohden ja kääntyi kapteeniin päin vasta kun äiti ja lapsi olivat näkyvistä kadonneet.

Salme ei tietänyt, oliko enemmän ihmeissään vai ihastuksissaanko. Mies oli vasta puinut nyrkkiä puhuessaan ja melkein samassa hän jo nostaa pienen lapsen syliinsä, leikkii sen kanssa ja puhua pajattelee sille, silmissään niin lempeä katse kuin äidin.

Se oli todella naisellisen lempeä katse, vaikka mies tuntui olevan oikein miesten miehiä. Mutta tuossa katseessa oli hellyyden lisänä muutakin, — oli kuin suuren, kalvavan nälän ilme.

Mahtoiko hän olla yksin maailmassa, ilman omaisia, ilman ystäviä, monen ihailemana, kaikkien kunnioittamana ja kuitenkin yksin.

Salme kuuli kapteenin sanovan jotain, vallaton, ilakoiva sävy äänessä.

— Vai viitsit sinäkin, — märehdit noita akkaväen ainaisia — — —

Salme ei kuullut muuta. Vieras nousi, keikahti kantapäällään, kävi tupakkahuoneesta hakemassa sanomalehden ja rupesi lukemaan.

Kun laiva läheni Lillehammaria, oli aurinko painumassa tunturiharjan taakse. Lännen ranta hehkui heleän punaisena. Teräväpiirteisenä kuvastui tumma kukkulasarja sen taustaan. Vastaisen puolen tunturihuipuille loi iltarusko hehkuaan ja koko loistossaan heijastuivat nämä Mjösenin vihertäviin aaltoihin.

Sitä väririkkautta, sitä luonnon ylevää kauneutta!

Salme oli niin vajonnut ihailemaan häntä ympäröivää kauneutta ettei huomannut lähteä laivasta, ennenkuin kaikki muut jo olivat nousseet maihin. Silloin vasta hän heräsi, hypähti pystyyn, tarttui matkalaukkuunsa ja aikoi kiiruhtaa maihin, mutta muistikin samalla, että hänellä vielä oli salongista noudettavia tavaroita. Ryntäämällä hän kiiruhti portaita alas, huomaamatta, että oli törmätä alhaalta ylöspäin pyrkivää vierasta vastaan. He tulivat vastatusten juuri portaitten käänteessä. — Pardon. — Vieras väistyi syrjään. Syvät, tummansiniset silmät katsoivat veitikkamaisesti säteillen Salmeen.

— Minähän sitä — — suokaa anteeksi —, sopersi Salme hämillään.

— Never mind! Kenties voin teitä auttaa?

— Kiitoksia, kyllä tulen toimeen.

— Paremmin yksinkö? En usko.

Vieras oli avonaisesta ovesta huomannut salongin sohvalla olevan hattukotelon ja kantohihnan. Hän pyörähti samassa takaisin.

— Nämäkö?

— Niin, kiitoksia — mutta — —

— Ei tarvita kiitoksia eikä mitään "mutta".

Vasta kun Salmen kaikki tavarat olivat laivasta maihin nostetut, kääntyi vieras taas Salmen puoleen.

— Aijotteko jatkaa hevosella tai jäättekö tänne?

— Kyllä aijoin jatkaa, mutta tokko saanen hevosta nyt enää? Unohduin aivan näköalaa ihailemaan.

— Minä huomasin sen.

Taas välähtivät nuo sinisilmät veitikkamaisesti. — Olkaa huoleti, kyllä minä — —

— Kiitoksia, saatte niin paljo vaivaa — Aijoin kysyä neuvoa kapteenilta.

Vieraan kasvoihin nousi tumma puna.

— Vai niin. — Hän oikaisihe jäykästi.

Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä kapteeniin. — Kuuleppas, tämä neiti tahtoo välttämättä apua sinulta, vaikka minä lupaan hankkia hänelle hevosen.

Kapteeni nauraa holautti, nähtävästi hyvillään siitä, että häntä nyt puhuteltiin, vaikka hän vasta oli puhetoveriaan suututtanut.

— Antakaa te vain hänen auttaa, hyvä neiti. Hän on rikas ja mahtava mies, tekee mitä tahtoo, vaikka kaikki Norjan tunturit esteeksi asettuisivat.

— Suus' kiinni, vastasi vieras, puolittain hämillään, puolittain hyvillään. — No, neiti, saanko auttaa teitä?

— Kiitoksia paljo! Enhän minä enää uskalla vastustaa.

He katsoivat toisiinsa ja nauroivat kumpikin.

— Itsepäisyyttänikö saan kiittää siitä?

— Ei. — Salme pudisti iloisesti päätään.

— Kiitoksia siitä! Nyt menen teille hevosta hankkimaan.

Kaikki oli selvillä hetkisen kuluttua, ja Salme tavaroineen sijoitettuna kepeille norjalaisille rattaille.

— Olisi teidän ollut mukavampi muunlaisilla rattailla, vaan en saanut niitä hankituksi näin nopeaan. Vaihtaisimme, — hän vilkaisi samalla edottaviin, hienoihin ajokaluihin — vaan ne ovat tuttavani lähettämiä minua noutamaan.

— Kiitoksia, minun on tässä mainion mukava. Ja ilta on niin ihana, niin ihana — ensimäinen ilta Norjassa — — —

— Hyvää jatkoa. — Vieras nosti lakkiaan. Kuskipoika heilautti samassa ohjasten periä. Hypähtäen lähti hevonen juoksemaan. Tie teki äkkikäänteen, rattaat katosivat vieraan näkyvistä. Salme oli yksin, — yksin ihanan tunturiluonnon ympäröimänä.

He olivat ajaneet pitkältä — enimmäkseen yhtämittaista ylämaata, kauniiden kuusikkojen läpi, kallioiden juuritse ja jyrkänteitten partaalla. Iltarusko oli häipynyt. Hämärä verhosi seudun. Silloin vasta Salme rupesi kyytipoikaa puhuttamaan. Hän tahtoi kuulla tavoista ja oloista näillä seuduin, kielestä, kansasta, saduista ja taruista. Mutta vastauksen asemasta sai hän vastakysymyksen. — Onko neiti kaukaa?

— Suomesta.

— Tunsiko neiti sen herran, joka kävi minua hakemassa teitä kyytiin?

— En, tunsitko sinä?

— Mitenkäs muuten. Hän on rikas ja mahtava mies. Monet tuntevat hänet.

— Miten he niin häntä tuntevat? Hänen rikkautensako tähden?

— En tiedä. Hän on vaan semmoinen, että tulee tutuksi kaikkien kanssa. Hänellä on saha ja metsää ja hän matkustelee paljo. Monet saavat työtä häneltä.

— Oletko sinäkin ehkä saanut?

— Olenhan minä. Isä ja äiti asuivat ennen siellä hänen kotipuolessaan. Isä oli herran kanssa karhua kaatamassa silloin, kun sai kuolinhaavansa. Se oli semmoinen iso emäkarhu, joka oikein oli ärtynyt, kun sai isän allensa. Kyllä olisi mäsäksi murskannut, vaan herra tähtäsi ja ampui juuri, kun se uudelleen oli iskenyt kiinni isään. Sitte herra itse kantoi isän kotiin. Hän ompeli haavatkin kiinni, kun ei ehditty saada lääkäriä.

— Onko hän lääkärikin?

— Ei ole, mutta hän auttaa, kun ei muita löydy. Hän osaa kaikkea. Hän toimitti minullekin paikan siellä kotipuolessa, mutta sitte jouduin tänne.

— Mikä se sinun herrasi nimi on? Ethän sitä vielä ole kertonut.

— Thoresen hän on, Holger Thoresen.

— Ja missä hän asuu?

— Hänellä on talo ja saha eteläosassa maata, mutta paljo hän on Kristiaaniassakin. Hänellä on siellä hyvä ystävä, jonka kanssa ajaa asioita.

Poika alensi äänensä melkein kuulumattomaksi kuiskaukseksi. — Ihmiset sanovat, ettei herra tahdo mennä naimisiin, kun on niin paljo pahoja muistoja heidän suvussaan. Toiset taas sanovat, ettei hän vaan huoli kenestäkään, — ei ole vielä mieleistään tavannut, vaikka jo taitaa olla neljänkymmenen tienoissa.

Salme koetti hymyillä, mutta hän tunsi, että se kävi teennäisesti. — Etkö sinä niistä muistoista uskalla puhua muuten kuin kuiskaamalla, kysäsi hän.

— Ei sitä ainakaan iloisena niistä puhu. Herra Thoresen on hyvä, — vaikka onkin monesti kova ja kiivas. — Sanotaan hänen niitä asioita paljo surevan. Mummo on kertonut hänen isästään. Hän taisi olla julma ja raju mies. — Ihmiset puhuvat paljo hänestä ja hänen hurjisteluistaan. Kerran, kun ilta oli pimeä ja tunturikoski tulvillaan, oli hän tiellä kohdannut vihamiehensä. Syntyi tappelu ja se toinen syöksyi kuiluun. Herra Thoresen etsi hänet sieltä yön pimeydessä ja upotti koskeen. Senjälkeen nousee tunturikoskesta silloin tällöin valkoinen haamu. Se liitelee laakson pohjaa pitkin, väliin nousee, väliin laskee, etsii, harhailee ja häipyy pois.

Salme kietoi matkavaipan paremmin ympärilleen. Ilta tuntureilla oli kylmä ja varjot tiellä tummia. Hän tunsi värisevänsä.

— On siinä perheessä ollut muutakin surua, jatkoi poika kuiskaillen. — Veli ampui sisarensa, — liekkö vahingossa tehnyt, vai kiivaudessako, sitä ei kukaan tiedä. — Toiset lapset kuolivat pieninä ja se sisarensa surmaaja hukkui purjeveneineen vuonoon. — Vanhat sanovat, että isän pahat työt toivat turmion lapsille. Mutta äiti oli heillä kuin Herran enkeli ja hänen siunauksensa on tullut kahden osaksi. Ne olivat kuin parihevoset, ne molemmat pojat pieninä, on äitini kertonut. Ja vielä ne nytkin ovat hyvät keskenään, vaikka toinen merillä kulkee, toinen jäi tänne. — Aina kun kapteeni tulee kotiin, pidetään juhlaa Thorsgaardin kartanossa. Ei Holger herra silloin osaa suuttuakaan, vaikka muuten kyllä pian tulistuu. — Kerrotaan, että kapteenikin on rikas mies. Hänellä on laajat asiat ja monta suurta laivaa. Itse kuljettaa hän aina yhtä. Hän on sellainen leikkisä ja lempeäluonteinen mies. Kaikki pitävät hänestä. — Soh, hepo hoi, minne nyt? — Tässähän sitä jo ollaan perillä.

Poika pysäytti pienen, kuusikon keskellä sijaitsevan majatalon edustalle.

Salme heräsi kuin unesta. Hän oli unohtanut kaiken muun, muistellen vain Holger Thoresen'in synkän surullista elämäntarinaa.

Majatalon isäntä ilmaantui samassa talon portaille, ja kohta sen jälkeen emäntäkin. Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan, tiedusti huonetta, ja sai kuulla että semmoinen oli saatavissa. Olipa täällä jo kirjeitäkin häntä odottamassa.

Hän maksoi kyytipojalle, teki sopimukset isäntäväen kanssa, ja kiiruhti sitte ullakkohuoneeseensa.

Kun hän ensi työkseen oli viskannut ikkunan selkoselälleen, jotta raitis tunturi-ilma pääsi huoneeseen virtaamaan, haki hän kirjeensä ja asettui ikkunan viereen, siinä paremmin nähdäkseen.

Kirje oli kotoa äidiltä. Isäkin oli kirjoittanut siihen, samoin Väinö ja pikkusiskot.

Hänen täytyi suudella kirjettä. Miten rikas hän oli! Ja miten onnellinen, onnellinen kirjeineen, ajatuksineen ja kaikkine kauniine muistoineen, joita jo tämä ensimäinen ihana päivä Norjassa oli hänelle hankkinut.

Vilpeinä hivelivät tunturi-tuulet hänen poskiaan, ja joki laaksossa kimalteli kuin hohtava hopeavyö.

Kuunpuoliskokin oli vasta taivaalle noussut, valjulla valollaan lisäten tunturimaiseman kiehtovaa kauneutta.

Juhlaa kohden hän oli tuntenut kulkevansa siitä asti, kun matkalle läksi, ja ihanan ihana oli tämä juhlan alku.

Sitä ajatellen hän nukkui tunturikosken viihdyttävään lauluun.

3.

Eteenpäin, milloin hevos-, milloin junakyydillä, milloin jalkasin, jättäen tavaransa asemalle, pieni reppu ainoastaan selässään oli Salme matkustellut tunturilaaksoissa ristiin rastiin. Hän oli alkanut Gudbrand laakson eteläosasta ja oli nyt sen pohjoispäässä. Hän oli päättänyt asettua tänne pieneen sanatoorioon pariksi viikoksi, kunnollisesti levätäkseen ennen kotiin lähtöä.

Hän oli vast'ikään saapunut määränsä päähän. Päivällisaika lähestyi ja hän pukeutui, ollakseen valmiina.

Tuntui oikein oudolta näin yht'äkkiä ypö yksin joutua vieraaseen sanatoorioon. Pelottavan paljo taisi täällä olla väkeäkin. Hienoja pääkaupunkilaisneitejä oli sali ollut täynnä, hänen siitä läpi kulkiessaan ja tupakkahuoneesta hän oli kuullut herrain naurua.

Kuinka hän osaisi olla näin suuressa ja ehkä kovinkin hienossa seurassa? Ei hän ollut tottunut semmoiseen, hän, yksinkertainen suomalaistyttö.

Koti-ikävän ja orpouden tunne valtasi hänet ensi kertaa täällä Norjassa.

— Oikein tekisi mieli pakoon, ajatteli hän kun ruokakello soi. Sitte loi hän hätäisen silmäyksen peiliin, tarttui nopeasti oven ripaan ja juoksi portaita alas, niin kiivaasti, että hengästyi.

Hänen täytyi pysähtyä ruokasalin ovelle, ennenkuin uskalsi avata sen.

Sisällä asetuttiin jo pöytään, hän kuuli sen liikkeestä. Silloin teki hän lujan päätöksen, kokosi rohkeutensa ja avasi oven.

Keskellä lattiaa oli pitkä katettu pöytä, jonka ääressä istui vieraita iso joukko.

Salmen katse sattui ensimäiseksi vanhaan, valkotukkaiseen herraan, sitte lihavahkoon rouvaan, joka uteliaana tähysteli uutta tulokasta. Mutta samassa unohti hän kaiken muun, sillä hänen katseensa kiintyi pöydän yläpäähän, jossa isännän rinnalla istui ryhdikäs, keski-ikäinen herra. Samassa kun katse kääntyi sinne päin, huomasi hän tutut kasvot ja näki kirkkaitten sinisilmien veitikkamaisesti säteilevän.

— Terve tuloa! — Herra Thoresen nousi pöydästä ja kiiruhti vastaan.

— Miten kovin hauskaa, että olette täällä! — Salme tunsi punastuvansa ilosta. — Minua niin julmasti ujostutti tulla näin vento vieraitten joukkoon.

Herra Thoresen hymyili. — Lapsi, — sanoi hänen katseensa. Hymy oli kaunis ja lempeä.

— Neiti Asp, olkaa hyvä, — tännepäin. Paikkanne on isännän läheisyydessä täällä minun vieressäni. — Suomalaisia kunnioitetaan!

Miten ne silmät taas veitikkamaisesti välähtivät!

Koko ateria oli kuin juhla. Heillä oli niin paljo puhelemista, kyytipojasta ja hänen vanhemmistaan, Mjösen-matkasta, tuntureista ja kodista Suomessa, josta äiti aina ennätti joka paikkaan vastaanottamaan, niin että nytkin oli kirje tuossa lautasen vieressä.

Mutta kirje ei niinkuin muulloin tullutkaan luetuksi jo aterian aikana.
Se sai odottaa.

— Minne nyt niin kiire, neiti, kysyi Thoresen, kun Salme heti pöydästä noustuaan aikoi poistua.

— Kirjettäni lukemaan tietysti.

— Se on totta se. — Mutta tulettehan pian takaisin?

— Ei, ei neiti! Kukaan ei saa seurasta poistua, huusi vanha valkotukkainen herra. — Aterian jälkeen heitetään bocciaa, ja kohteliaisuuden laki velvoittaa osanottoon.

— Uusi kauhea koetus, huokasi Salme naurussa suin katsoen Thoreseniin.
— En minä osaa, en vaikka. Enhän ole moista edes nähnytkään.

— Kyllä te pian opitte. Se on hauskaa pallopeliä, joutukaa vain, niin minä selitän teille.

— Jos uskallan. — Salme livahti kirjeineen pois salista.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi, kävi astunta kuin tanssitahdissa.

— Oletteko valmis nyt neuvojani kuulemaan? — Thoresen nousi hymyillen.

— Jos kohteliaisuuden laki vaatii osanottoon, täytyy minun kai niihin turvautua.

He lähtivät nurmikentälle, jossa toiset jo valikoivat palloja itselleen.

Vanha valkotukkainen, joka ensin oli puhunut pelaamisesta, oli nähtävästi joukon johtaja.

— Kun vain ensin koetamme, kutka joutuvat samaan puolueeseen, sitte kyllä ymmärrätte juonen, vakuutti hän isällisesti.

Salme heitti nauraen pallonsa menemään, mutta joutui kun joutuikin heittonsa kautta pelin alkajaksi.

Ja samoin kävi pitkin matkaa. Salme osui aina suoraan määränpäähän, hajottaen vastapuolueen pallot ja auttaen omaa joukkoaan voittoon.

Ilo onnistumisesta lisäsi hänen intoaan. Ujous unohtui. Lapsekas ilo sai vallan. Hän puhua liverteli kaikkien kanssa, poimi vanhalle valkotukkaiselle hänen pallonsa aina joka vuoron loputtua ja melkein hypähti ilosta joka kerta, kun heittovuoro tuli hänelle.

Thoresen ei väistynyt hänen rinnaltaan. Vanha valkotukkainen koetti ruveta Salmen isälliseksi suojelijaksi, vaan se ei onnistunut. Thoresen torjui kaikki ukon yritykset. Se osa oli hänen eikä kenenkään muun.

Oli jo pelattu kaksi peliä. Ehdotettiin kolmatta, jotta vastapuoluekin mahdollisesti kerran pääsisi voitolle.

Valkotukkainen ehdotteli uutta puoluejakoa. — Suomalaisemme on syntynyt voittajaksi. Teidän, Thoresen, pitäisi asettua toisen puolueen etua valvomaan.

— Siitä ei tule mitään, sanoi Thoresen puoliääneen.

Salme katsoi kysyvästi häneen.

— Pannaan toimeen uudet koeheitot, ehdotti Thoresen samassa, mutta Salmelle hän lisäsi hiljaa. — Kyllä pidän huolta siitä, että joudun oikealle puolelle.

Vastaukseksi sai hän uudelleen kysyvän katseen.

— Ettekö te ymmärrä? — Enhän minä ehkäisevästi vei asettua teidän tiellenne, enkä kärsi, että tekään minun tielleni asetutte.

— Tokko te yleensä kärsitte, että kukaan asettuu teidän tiellenne? Salme hymyili. — Muistatteko, kuinka kapteeni Mjösen-laivalla huusi minulle, että te ajatte tahtonne perille, vaikka kaikki Norjan tunturit asettuisivat esteeksi. Teissä on pelottavan paljo voimaa.

— Ja te olette pelottavan suora.

Salme punastui. — Minun täytyy — sanoi hän hiljaa. — Minä olen sellainen enkä voi muuta.

— Te molemmat siellä, apuun, hoi, huusi samassa valkotukkainen kentän toiselta laidalta. — Ettekö ensinkään välitä siitä että joukkonne on helisemässä?

— Ei hätää, ei huolta — Thoresen läheni. — Olkaa hyvä, neiti, te voittajaksi syntynyt!

Suoraan kuin nuoli kiiti Salmen pallo määräänsä. Thoresenin seurasi.
Hetken innokkaan ottelun perästä oli voitto heidän.

— Ette saa minua ikänä uskomaan, että neiti Asp ensi kertaa pelaa bocciaa, selitti nyrpeissään neiti Holk, sen lihavahkon rouvan tytär, joka veljensä kanssa oli kuulunut vastapuolueeseen. — Koketeeraamista se on, sulaa koketeeraamista.

Hän viskasi pallonsa suuttuneena menemään. Thoresen sattui kuulemaan huomautuksen.

— Itsestään hyvä pappi saarnan pitää. — Ääni oli pureva.

Thoresen käänsi samassa selkänsä seurueelle, kumarsi Salmelle ja poistui.

Ensi päivän boccian heitto uudistui tämän jälkeen säännöllisesti. Päivällisten päätyttyä oleskeltiin tavallisesti ensin hiukan seurusteluhuoneessa. Toiset lukivat kirjeitään tai sanomalehtiä, toiset puhelivat. Herroista siirtyivät useimmat tupakkahuoneeseen, muutamat jäivät pitämään seuraa naisille.

Holger Thoresen kuului jälkimäisten joukkoon. Hän etsi Salmen seuraa.

Heidän keskustelunsa oli aina sellaista kuin se jo ensi päivänä oli ollut, iloista, vapaata, leikkisää, — pohjalla ehkä enemmän kuin uskalsivat myöntää itselleenkään.

Paitsi aterioiden aikoina ja bocciaa heitettäessä tulivat Salme ja Thoresen olleeksi paljo yhdessä myöskin kävelymatkoilla, joita sanatoorion vieraat tekivät ympäristöön. Thoresenin harmiksi asetti Salme kuitenkin niin, että harvoin jäivät kahden. Oliko tämä turhanpäiväistä kaavamaisuutta, vai tahtoiko Salme todella välttää kahden oloa, sen olisi hän tahtonut tietää.

Kerran kun hän seisoi portailla, odottaen Salmea, sattui hän kuulemaan, miten tämä pyysi neiti Holk'ia toverikseen.

— En minä viitsi tulla kuuntelemaan teidän kaksinpuhelujanne, selitti neiti, hapan sävy sanoissaan. — Kun te olette seurassa ei herra Thoresen muista muita naisia maailmassa löytyvänkään.

Thoresen ei voinut hillitä itseään. Hän tempasi oven auki. — Neiti
Holk, — hän teki kohteliaan kumarruksen, — te olette nuori, kovin
nuori, ja minä olen vanha mies. Miten uskaltaisi vanha nuorta lähestyä?
Neiti Aspilla on suuremmat edellytykset ymmärtääkseen minua.

Hän kääntyi Salmeen päin. — Nyt en ehdi odottaa enää. Joutukaa, neiti
Asp!

Kun hän avasi piha-portin Salmelle, katsoi tämä häneen veitikkamaisesti. — Vanhuuttaniko saan kiittää yhteisistä puheluhetkistämme?

— En totta minä teitä vanhaksi sanonut. Thoresen painoi kumartaen käden povelleen. — Sanoin vaan neiti Holk'ia nuoreksi ja itseäni vanhaksi ja sitte — sitte lisäsin, että teillä on paremmat edellytykset ymmärtääksenne minua kuin neiti Holkilla. Ja se on totinen tosi.

He olivat puhellessaan astuneet pihalta maantien poikki tunturien rinnettä kiertävälle metsäpolulle.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Thoresen: — Kiittäkää vanhuuttanne tai kiittäkää lapsekkuuttanne, kiittäkää sitä, että olette juuri se, kuin te olette. Te tunnutte vanhalta, sillä olette ikänne ajatellut ja tehnyt työtä. — Ja siltä olette samalla lapsi, aivan matkan alkupäässä oleva lapsi — ehkä siitäkin syystä, että olette tosi kuin lapsi.

— En tiedä, onko totuuden rakkaus juuri lasten tuntomerkki. — Salme koetti antaa puheelle toisen käänteen.

— En tarkoita vanhempia lapsia, jotka kenties usein heikkoudesta ja rangaistuksen pelosta taipuvat valehtelemaan. Ajattelen noita pieniä, jotka avomielisesti kysyvät, eikö setä jo mene pois niin että äiti joutaa satuja kertomaan, tai juhlallisesti ilmoittavat, että sisko ottaa uuden kauniin puvun päälleen, aina kun setä tulee. — — — Heille ei ainakaan juolahda muu mieleen kuin totuuden suoraan sanominen.

— Totuutta tarvitseisimme kaikki enemmän. Saisimme oppia lapsilta.

— Jos näkisimme enemmän totuutta teissä naisissa, oppisimme mekin toisenlaisiksi. — Te voisitte vaikuttaa äärettömän paljo, jos teillä olisi enemmän totuuden rakkautta. Mutta te olette harvoin muuta kuin näyttelijöitä. Minulla oli niin hyvä äiti, niin puhdas kuin enkeli, siksi on nais-ihanteenikin korkea ja puhdas. — Mutta todellisuus? — Usein vihaan sitä, vihaan rajusti, sillä se on ihanteeni irvikuva.

— Te tuomitsette ankarasti.

— Minä en muuta voi. Olen usein päättänyt ainaiseksi lakata seurustelemasta naisten kanssa ainoastaan heidän onnettoman näyttelemistaitonsa vuoksi. En totta olisi välittänyt teidänkään seurastanne, ellen heti olisi nähnyt — käyttääkseni suuren sadun-kertojanne kuvaa — rakkauden totuuden helmeen kuultavan koko olennostanne.

— Herra Thoresen, te käytätte liian paljo korulauseita! Ja sitte — sitte te minusta itse poikkeatte totuudesta. Sanotte karttavanne, melkein vihaavanne naisten seuraa ja kuitenkin näin jo laivassa Mjösenillä, miten tutunomaisesti ja iloisesti seurustelitte kaikkien sekä miesten että naisten kanssa. Panin jo silloin merkille, miten helposti teitte tuttavuuksia.

Thoresen katsoi pitkään. Piilikö näitten sanain alla jotain? Oliko niissä nuhde hänelle, vai oliko tarkoitus niiden kautta osoittaa, miten vähän arvoa Salme antoi hänen seuralleen.

— Kenties teen sitä tavallaan sanoi hän vitkastellen. — Mutta tavallaan en tutustu heihin koskaan. — En ainakaan anna heidän tutustua itseeni. — Te olette poikkeus tässä suhteessa, lisäsi hän hetken arveltuaan.

Salme ei vastannut.

— Emmekö ole ensi hetkestä saakka olleet kuin vanhat tutut?

— Olemme, — olen minä ainakin, vaan — —

— Vaan mitä?

— Vaan älkää siltä uskoko, että minua tunnette. — Te sanoitte, että rakastan totuutta. Se rakkaus pakottaa minun tätä sanomaan. — Mutta uskokaa minua, että luotan teihin, — ja olen kiitollinen teidän luottamuksestanne.

— Ei kannata kiittää sen luottamuksesta, jonka mieli on katkera ja jota elämäntaakka painaa. Kuormaksi käy silloin luottamuskin. — Äänen sävy oli katkera.

— Juuri silloin on luottamus suuriarvoista. Juuri silloin kannattaa siitä kiittää.

— Kannattaa kiittää kaikesta, mikä on hyvää ja kaunista tiemme varrella, muusta ei.

Holger Thoresen kumartui, taittoi tiepuolesta kukkivan valkoisen kanervan ja ojensi sen Salmelle. — Neiti Asp, tämä kukkii varmaan teitä varten.

— Kiitoksia! — Salme punastui. — Enkö sanonut, että rakastatte korulauseita, sanoi hän, pistäin naurahtaen kanervan puseronsa läpeen.

— Ja totuutta, — niinkuin tekin, vastasi Thoresen myöskin nauraen.

Kun he palasivat retkeltään, istuivat toiset paraikaa illallispöydässä. Keskustelu oli vilkasta. Suunniteltiin pitempää huviretkeä eräälle tunturihuipulle.

— Sinne tekisi mieli minunkin, selitti vanha valkotukkainen, — mutta luuvalo ja vanhuus estävät. Se lysti on jätettävä nuoremmille.

— Minä ainakin lähden, selitti nuori herra Holk, ja sisar säesti.

Mutta herrat nauroivat. — Rauta-anturaiset kengät jalkaan, sauva käteen ja pari päivää yhtämittaista vastamäessä kulkua, olettekohan te, neiti Holk, Tanskan tasangoilla sellaiseen tottunut.

— Ei minua ainakaan pelota. — Salme katsoi pöytään asettuessaan iloisesti talon isäntään.

— Mutta minua pelottaa, vastasi tämä vakavana. — Te ette arvaa, miten suuresti sellainen matka kysyy voimia.

— Miksi arvoisa isäntämme on niin juhlallinen, pisti Thoresen väliin, ennenkuin Salme ennätti vastata.

— Siksi, että tahtoisin pitää hyvää huolta vieraistani ja suomalaisestamme etenkin. Neiti Asp on liian heikko kestämään sellaisen matkan ponnistuksia.

— Tulisikohan hevoskyyti kalliiksi, kysäsi Salme.

— Parin tai kolmenkymmenen kruunun vaiheilla.

Salme pudisti nauraen päätään ja kääntyi juttelemaan vierustoverinsa, vanhan valkotukkaisen kanssa.

Mutta isäntä ja Holger Thoresen punoivat salajuonta.

Matkaa suunniteltiin myöhäiseen iltaan asti. Tuumien lopputulokseksi tehtiin päätös, että talon kaikki nuorimmat miehiset vieraat yhdessä isännän, emännän, neiti Holk'in ja Salmen kanssa varhain seuraavana aamuna lähtisivät matkalle. Holger Thoresen sanoi kuuluvansa vanhojen joukkoon, siksi hän oli päättänyt jäädä kotiin.

Salme oli varhain liikkeellä seuraavana aamuna. Mutta kun hän ullakkohuoneestaan juoksujalkaa kiiruhti ruokasaliin, huomasi hän hämmästyksekseen, että toiset jo olivatkin lähteneet. Vanha valkotukkainen istui yksin aamiaispöydässä, nauraen partaansa hänen hämmästykselleen.

— Mitä ihmettä tämä on? Ovatko he todella jättäneet minut?

Ukko ei vastannut, nakerteli vain ohutta norjalaista leipäänsä ja nauraa hymähti. — Kysykää herra Thoresenilta. Hän on tuolla pihalla.

Salme meni pihalle. Siellä seisoi Holger Thoresen vaunujen vieressä. Hän kumarsi. — Teidän armonne, tässä minä, nöyrin palvelijanne, teitä odotan.

Salme tuli hämilleen. Hän epäröi hetken. Mutta kun hän kuuli, että herra Thoresen ja isäntä yhdessä olivat suunnitelleet matkan, päättäen että tuon tuostakin yhtyisivät jalkamatkalaisiin, ei hän enää vastustanut.

Asetuttuaan vaunuihin, herra Thoresenin rinnalle tunsi hän, kuitenkin aluksi, ettei voinut olla oikein vapaa. Mutta pian ilo huvimatkasta palautti hänen luonnollisen hilpeän avomielisyytensä.

Ensimäisessä levähdyspaikassa he tapasivat jalkamatkalaiset. Nämä kiiruhtivat tielle vähän aikaisemmin, mutta pian Salme ja Thoresen sivuuttivat heidät.

Tie pujottelihe läpi kauniin kuusikon, missä metsä säesti tunturipuron säveleitä ja oravat oksilla hyppelivät.

Holger Thoresen kysyi paljo Suomesta. Hän houkutteli Salmea kertomaan kodistaan ja omaisistaan.

Ja kuuset ne lauloivat kotoista lauluaan. Se viihdytti, se lämmitti ja sai sydämen tulvilleen kotitunnelmaa.

Salme ei itsekään huomannut, miten paljo hän kertoi. Muistot ja ajatukset tulvehtivat hänen mielessään. Tunturiseudun hiljaisuus viihdytti ja kietoi. Hän eli uudelleen elämänsä ilot ja surut ja hän antoi niistä osaa rinnallaan istuvalle toverille, — antoi kuin ystävälle.

Mutta sitte vaati hän vastalahjaa. Hänkin tahtoi vuorostaan kuulla.

Oltiin metsärajan kohdalla, kun Holger Thoresen rupesi kertomaan oman elämänsä tarinaa. Orava ei enää oksilla hypellyt, kuuset eivät tiepuolessa kuiskailleet. Pyörien synnyttämä rätinä tiellä ja hevoskavioiden tasainen kapse oli ainoa, mikä täällä lakeuksilla häiritsi tunturiluonnon valtaavaa hiljaisuutta.

Holger Thoresen kertoi, miten vuonot ja vuoret olivat häntä pienenä kasvattaneet, miten ne olivat karaisseet ja kehittäneet voimaa, mutta samalla, miten raskaaksi ja synkäksi sellainen elämä muodostui.

Hillitty tuska väreili joka sanassa. Silmissä paloi outo tuli.

Ainoastaan kun puhe kääntyi äitiin, kävi Holger Thoresenin ääni lämpimäksi ja helläksi. Silloin taas tuo nälkäinen, kaipaava katse kuvastui syvällä hänen silmissään. Mutta hetkeksi vain. Sitte valtasi hänet taas synkkien muistojen katkeruus.

— Sellaista on elämäni ollut kuin tunturin laella kulkijan. Tuuliin hän on tottunut ja vilussa hän viihtyy. Hän näkee laakson pohjalla ihmis-asuntoja, näkee kotilieden loimua ja kuulee kaukaa äänien kutsuvan. Milloin raikuu laaksosta hääkulkueen riemu, milloin surusaatto kertoo tuskasta, joka siellä sydämiä särkee. Vaan kaikki tuo, se on etäällä tunturilakeuksilla kulkijasta. Se ei häntä saavuta, ei kiedo, sillä se ei kuulu hänelle. Hän on tuon kaiken ulkopuolella. Hän ei saa muuta ajatella kuin taistelua henkensä edestä tuulen ja vilun valtoja vastaan. Yksinäistä, vaan rajattoman vapaata on sellainen elämä.

Salme ei vastannut, hän kietoi vaan matkavaipan paremmin ympärilleen. Täällä ei metsä enää suojannut. Tie luikerteli tasaisesti eteenpäin, ylämaaksi kohoamatta ja hevoset juoksivat ripeästi kepeässä tunturi-ilmassa. Siksi tuntuivat tuulet täällä niin läpitunkevilta.

— Olen nauttinut, sanoi hän viimein, hitaasti ja arastellen nauttinut pitkin matkaa luonnon suurenmoisesta, ylevästä kauneudesta. Täällä tahtoisin olla, ajattelin, täällä oppia oikealla tavalla arvostelemaan ja ymmärtämään ihmiselämää. Mutta sanojenne johdosta tulin ajatelleeksi, ettei ole niinkään hyvä ruveta ainaiseksi tuntureilla asujaksi. Sellaiselle käy vaikeaksi, ehkä usein mahdottomaksikin ymmärtää muita ja heidän olojaan. Ettekö sitä usko? — Lepopaikkana on tunturilakeus ihana, mutta kolkko ja kylmä se on ainaisena asuntona.

— Surmaavan kolkko toimettomuudessa olijalle, karaiseva työtä tekevälle. — Thoresen hymyili.

— Minä olen koettanut viimeksi mainittua, jatkoi hän, ja se on estänyt minua viluun kangistumasta. — Ehkä nytkin koettaisimme samaa keinoa, lisäsi hän, tehden puheessaan äkkikäänteen. — Jos kävelemme tuonne lähimmälle tunturihuipulle, saavat hevosemme levätä ja me joudumme pieneen ravintolaan, siksi kun jalkamatkalaisetkin kerkiävät sinne.

Salme hyppäsi iloisena vaunuista. Tuntui hyvältä päästä astumaan raittiissa tunturi-ilmassa. Ja samalla hän tunsi päässeensä painostavasta pelosta.

Kun Holger Thoresen kertoi hänelle elämänsä vaiheista, oli Salmen kerran tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kuiskata hänelle rakkauden rohkaisevia sanoja, kuiskata kotilieden lämmöstä, joka odotti tunturilta tulijaa. Vaan sitte valtasi hänet jäytävä pelko. Entä, jos tosi eteen tulisi? Jos Holger Thoresen todella kysyisi, jos vaatisi vastausta? — — —

Hän tunsi pelkäävänsä taakkoja. Olihan hänellä niitä ollut jo tarpeeksi. Hän ei tahtonut useampia. — Hän pelkäsi. — — Mutta toiselta puolen, tahtoisiko ja voisiko hän koskaan kieltää mitään häneltä, joka nyt kulki hänen rinnallaan?

Salme astui kiivaasti ja hermostuneesti eteenpäin. Hän kulki ajatuksiaan ja pelkoaan pakoon.

Vasta kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, unohti hän pelkonsa. Oli mahdoton surra ja huolehtia täällä tunturilla. Tuulet puhalsivat niin raittiisti. Luonnon valtava hiljaisuus viihdytti ja virkisti. Joka hengen veto tuntui täällä riemulta. Joka askel oli iloa.

— Te kiidätte eteenpäin kuin tuulen kantamana, huomautti Thoresen.

— Niinhän sitä täytyykin, täällä. Tämä tunturi-ilma vallan kuin lumoaa. — Ja sitte koetan etsiä kuuluisaa kaunotartanne, jota ruotsalaiset nimittävät tunturimorsiameksi.

— Etsitte sitä niin innokkaasti, ettette malta muistaa toverianne? — Ääni oli leikkisän nuhteleva, mutta Salme kuuli siinä samalla hillityn surun väreen.

Se surun väre hänet sitoi. Hän ei enää etsinyt tunturimorsianta jyrkänteiltä eikä iloisena hypännyt mättäältä toiselle. Hän kulki hiljaa Holger Thoresenin rinnalla, ja kun tämä ojensi kätensä auttaakseen häntä, otti hän sen vastaan.

Se äänen surunväre soi yhä hänen korvissaan. Se vaimensi hänen hilpeän ilonsa, se teki hänet hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Hän ei enää ajatellut muuta, hän kuunteli vain, miten hiljaisuus tuntureilla haasteli ja miten lämpimän syvänä sointu Holger Thoresenin äänessä siihen sulautui.

— Tässä on paha paikka, saanko auttaa teitä?

Ennenkuin Salme ehti vastata, oli Thoresen jo hypännyt jyrkänteen toiselle puolelle ja ojensi hänelle sieltä auttavan kätensä.

Salme loi silmäyksen kuiluun päin. Päätä alkoi huimata. Hän yritti kuitenkin hypätä, mutta horjahti, ja tunsi samassa Holger Thoresenin käden vyötäisillään.

— Salme, — hänen äänensä värähti liikutuksesta — minä en enää kestä elämää tunturilakeuksilla. — Mutta yksin en uskalla laaksoon lähteä. Salme, voitteko, tahdotteko jättää kaikki seurataksenne minua?

Silloin ei Salme enää muistanut epäröimistään.

Hän tunsi vain miten suuri, vastustamaton rakkaus veti hänet puoleensa, miten se sulki hänet syliinsä, kietoi ja kahlehti ja hän antautui sen valtaan kuin tahdoton, onnellinen lapsi.