Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

LYHYT TARINA NUORESTA TYTÖSTÄ

Kirj.

Marja Salmela

WSOY, Porvoo, 1917.

Omistettu Sandra Holpan suurelle suvulle.

LAPSUUDENTOVERIT.

Ukkossade oli lakannut. Aurinko paistoi ja kepeät kesäpilvet soutelivat sinisellä taivaalla.

Kyllikki Vaarantaus työnsi ullakkohuoneen parvekkeelle avautuvan oven auki, hengähti syvään ja jäi sitten kädet kierrettyinä ristiin niskan taakse katselemaan kesäistä maisemaa.

Miten kaikki kimalteli ja loisti! Heinikkokin kastehelmineen oli kuin hohtokivin kylvetty! Tuuli oli lakannut ja meri lepäili auringon loisteessa kirkkaana kuin kuvastin. Silloin tällöin vain kaislikonrajassa saalista väijyvä hauki loikkauksellaan särki sen tasaista pintaa. Toiste tuli selältä päin hiljainen tuulen henki. Kaislikko alkoi kahista, veden vihreä pinta väreili hetken ja ulapalla nousivat lukemattomat, hopeanhohtavat pikku laineet kimaltelemaan.

Oliko olemassa sen kauniimpaa kuin tämä elämän ihanuudesta riemuitseva maa!

Kyllikki hengitti pitkin siemauksin kesätuoksun täyttämää ilmaa, ojensi käsivartensa koholle kuin syventääkseen hengitystään ja hymähti iloisesti. Sitten hän pari kertaa karkeloiden pyörähti pitkin parvekkeen lattiata.

Tuntui hyvältä, että oli näin ihanan ihanaa juuri tänään, jolloin hän oli vienyt hakupaperinsa postiin. Se oli kuin enne. Ja lisäksi tämä huvimatka! Aivan kuin juhlan kunniaksi!

Hiekkakäytävältä parvekkeen alapuolella kuului askeleita. Lakana käsivarrellaan ja kasvot kuumuudesta punoittavina laski rouva Haaramo rantaan päin. Hän aikoi uimaan.

Kyllikki vetäytyi kiireisesti huoneeseen. Ei tehnyt mieli mukaan. Ja ilta-askareistakin täytyi huolehtia ennen kylään lähtöä.

Hän rupesi rivakasti laittamaan oppilaittensa yösijoja kuntoon.
Sitten hän pyörähti alakertaan hakemaan raitista pesu- ja juomavettä.
Palatessaan hän otti kaksi porrasta kerrallaan ja hyräytti iloisen
laulunpätkän samalla kuin astui huoneeseen.

Juuri kun hän uudelleen pisti päänsä ulos parvekkeen ovesta, ilmestyi rouva Haaramo pensaan takaa kallionkielekkeelle. Hänen tanakka, ihrainen ruumiinsa paistoi auringonvalossa ja sen kömpelöt liikkeet tekivät naurettavan vaikutuksen nuorekkuuttaan uhkuvan luonnon keskellä.

Kuului voimakas polskahdus. Vesi pärskähti korkealle ja kuin lihavuuttaan painava hylje oli rouva Haaramo viskautunut veteen.

Kyllikiltä pääsi nauruntirskahdus.

Olisipa näyttänyt toisenlaiselta, jos hän itse olisi seisonut tuolla päivän paahtamalla rantapaadella ja siitä laskeutunut veteen kepeästi kuin aaltoja souteleva alli. Sitten hän olisi palannut kallionkielekkeelle paistattamaan päivää, oikonut siinä nuoria jäseniään — noin — noin.

— O-o-h! — Hän oikaisihen ja nosti käsivartensa koholle kuin syleilläkseen kesäistä maisemaa.

Samassa hän näki rouva Haaramon kapuavan vedestä kalliolle.

Hyvänen aika, pian oli ehkä lähdettävä ja tässä hän yhä seisoi!

Hän pyörähti takaisin huoneeseen, otti esille uuden uutukaisen kesäpuvun ja rupesi laittautumaan kuntoon. Puku oli vaaleansininen, hänen oma ompelemansa. Valkoinen merimiehenkaulus ja valkeat kalvosimet olivat sen ainoana koristuksena. Se vaatetti häntä. Hän tiesi sen. Täytyi hymähtää mielihyvästä peiliin katsoessa.

— Neiti Vaarantaus, neiti Vaarantaus! — ulkoa kuului hätäilevä ääni, — oletteko pitänyt huolta tyttöjen pukeutumisesta?

Kyllikki karkasi ulos huoneesta, nojasi portaiden kaidepuuhun ja laski portaat iloisena alamäkenä. Sitten hän juoksi puutarhaan.

Suuren pihlajan juurelta hän vihdoin löysi oppilaansa. Pari kirjaa työnnettiin hätäisesti piiloon hänen tullessaan. Tietysti 50-pennin romaaneja.

Olisihan siitäkin pitänyt sanoa, sillä tytöt eivät koskaan osanneet läksyjään. Mutta nyt ei siihen ollut aikaa.

— Onpa sinulla kiire kylään! — Alma, vanhin tytöistä työnsi nyrpeissään kengät jalkaansa ullakkohuoneen parvekkeella Kyllikin suoriessa Eevan hiuksia peilin edessä.

— Ihan kuin olisit lapsi, säesti Eeva vanhanmakuisasti ja pisteliäästi.

Kyllikki vain nauroi. Hän oli liian iloinen suuttuakseen. Hänestä tyttöjen välinpitämättömyys oli aivan käsittämätöntä. Talossa, jonne tehtiin lähtöä, ei tosin ollut heidän ikäisiään, emäntä vain ja joku kasvava poikanen, mutta paikka oli vanha herraskartano muistoineen ja kauneuksineen, upeine kukkaistarhoineen, siimekkäine käytävineen ja vanhoine, tarinoita humisevine puineen. Eikö sellaisen näkemisestä kannattanut iloita?

Kyllikki sieppasi Eevan syliinsä ja keikautti pariin kertaan pitkin huonetta. — Oh, tytöt, ettekö osaa iloita?

Almalta pääsi nauru: — Sinä sitä ainakin osaat, vaikka olet köyhä ja — —

Polttava puna karahti Kyllikin poskille. Hän sitaisi kiivaasti silkkinauhan silmukalle Eevan tukkaan. Katse oli tuikea hänen kääntyessään Almaan. — Ja, — hän toisti käskevästi kuin jatkoa vaatien.

Alma meni hämilleen. Hän ei vastannut.

— Ja, — toisti Kyllikki uudelleen. Hän seisoi Alman edessä katse täynnä jännitettyä mielenkiihkoa. — Ja mitä? Sano suoraan!

— Ja vain koti-opettajatar, viskasi Alma ärtyisästi tulemaan.

Se sanottiin niin välittömästi ja arvelematta, että Kyllikin epäilykset haihtuivat. Puna valahti pois kasvoilta ja katseen terävä jännitys laukesi.

Se ei siis ollut sitä! Ei kuitenkaan, vaikka hän jo luuli, että nyt se taas viskataan eteen ja vielä lapsen suusta, jonka ei pitäisi tietää — —

Hän huuahti kuin painon alta päästen. Hänen pelkonsa oli oikeastaan ollut aivan mieletön. Mutta sitä kävi araksi, kun ihmiset aina niin kerkkäästi tarttuivat asiaan, ja kun itsekin tunsi, että se oli kohta, joka ei koskaan lakannut aristamasta.

Pihalta kuului kärrynpyörien ratina. Hevonen pysähtyi portaitten eteen ja alakerrasta kuului rouva Haaramon hoputtava ääni.

Kyllikki Eeva rinnallaan joutui takaistuimelle. Ohjaksia hoitamaan tottuneena maalaisena hän sai tehtäväkseen ajaa. Mutta Polle, joka oli taitava ja toimeensa perehtynyt, tahtoi itse määrätä vauhdin. Kyllikki sai siitä syystä rauhassa ajatella. Ja tämä ihmeellinen päivä, jolloin hän ensi kertaa eläessään oli pannut alkuperäisten kanssa yhtäpitäviksi juhlallisesti vahvistetut todistukset postiin viranhakua varten, antoikin paljon ajatuksen aihetta. Oli aivan kuin olisi seisonut mäentörmällä, jonne näkyi koko siihen asti astuttu tie, mutta jossa korkea, ylipääsemätön muuri esti eteenpäin kurkistamasta.

Totta kai siellä edessäpäin kuitenkin oli hyvää, ehkä sulaa hyvää. Olihan hän niin ihmeellisesti päässyt eteenpäin näihin asti, hän, joka kuitenkin — —

Kyllikki nykäisi äkkiä ja aiheettoman kiivaasti ohjasten periä. Polle loi nuhtelevan katseen taakseen ja pani Kyllikin samassa katumapäälle.

Polle-parka, eihän siinä hänen syytään ollut! Tuli vain niin vaikea olla aina, kun ajatukset luiskahtivat varhaisimpaan lapsuuteen ja siihen kipeään kohtaan, joka yhtenään kiertyi eteen, usein kun ei ensinkään arvannut sitä odottaakaan. Tänäänkin oli täytynyt sitä ajatella hakupapereita järjestellessä. Se ehkä estäisi viransaannistakin. Kaikki muut paperit olivat erinomaiset hyvät, paremmat kuin hän koskaan oli voinut toivoakaan. Mutta se papintodistus! Sitä ehkä katselisivat arvelevasti. Puhuttaisiin huonoista taipumuksista ja kansakoulunopettajan vastuunalaisesta tehtävästä.

— Kyllikki, sinä ajat ojaan! — Eeva karkasi kiinni ohjaksiin, ja rouva Haaramo rupesi torumaan.

— En minä! Ei tässä hätää. — Kyllikki käänsi Pollen valtamaantieltä kartanoon johtavalle, vanhojen lehmusten reunustamalle tielle ja kiskaisihe irti ajatuksistaan. — Mennyt oli mennyttä. Edessäpäin odotti elämä rikkauksineen.

Polle pisti tapansa mukaan laukaksi päästäkseen vastamäen päälle. Siitä se hyvämielisenä ja kiireisesti kääntyi kartanon pihaan, portaitten eteen, missä vantteravartaloinen emäntä myhähtelevänä ja iloisesti otti vieraitaan vastaan.

Käväistiin pikipäin huoneissa, sitten vieraat saatettiin puutarhaan, missä katettu kahvipöytä oli odottamassa. Rouvat, joiden miehet olivat liiketuttavia, pääsivät kohta hyvään puheenalkuun palvelijoista ja kevätkiireiden vaivalloisuudesta, Kyllikki tarkasteli puutarhaa tyttöjen kanssa. Hän oli ihailemassa merelle päin avautuvaa näköalaa, kun kuuli rouva Lehtolan äänen:

— Ehkä saan esittää — mieheni sisarenpoika, maisteri Palo.

Palo, Palo, mikä Palo? — Ennenkuin Kyllikki ennätti kääntyä kuuli hän vieraan äänen.

— Täti, olenhan sanonut, etten tahdo arvonimeä, jota en ansaitse.
Minä luen vasta kandidaattitutkintoani.

Veret karkasivat Kyllikin kasvoille. Hän ei enää epäillyt. Se oli
Erkki. Hän tunsi tuon iloisen, soinnukkaan äänen.

Hän kääntyi. — Erkki, päivää!

— Kyllikki!

He seisoivat hetken käsi kädessä hymyillen toinen toiselleen.

— Taitaa olla vanha tuttava? — Rouva Haaramon ääni oli imelän hapan.

— Lapsuudentoveri, Kyllikki vahvisti.

— Kyllikki asui isossa pappilassa, aivan vanhempieni kodin vieressä meidän käydessä kansakoulua. On kolme vuotta siitä kun viimeksi tapasimme, jatkoi Erkki.

— Ei kai neiti Vaarantauksen isä ollut rovasti? — Rouva Haaramo näytti melkein hätääntyneeltä.

Kyllikki tunsi taaskin punastuvansa. Hän tapaili sanoja. Mutta ennenkuin hän ehti vastata, kiiruhti Erkki selittämään, että rovasti Ask oli ollut Kvllikin kasvatusisä.

Emäntä kehoitteli nuoria ottamaan kahvia. Se oli jo jäähtymisen vaarassa. Sitten hän rupesi suosittelemaan paikan nähtävyyksiä. Erkki ottaisi kai ohjatakseen Linnakalliolle, josta oli kaunis näköala.

Lähdettiin heti kun kahvit oli juotu. Kyllikki kulki etumaisena, Erkki hänen rinnallaan, Alma ja Eeva heidän takanaan huomioita tehden. Pihalle ajettaessa olivat tytöt ullakkohuoneen ikkunassa nähneet Erkin ylioppilaslakki päässään. Ja heidän toiveensa illan suhteen olivat tuon valkolakin johdosta melkoisesti valjenneet. Mutta nyt heitä harmitti. Heitä oli kohdeltu aivan kuin pikku lapsia. Tuo ylioppilas ei näkynyt huomaavankaan muita ihmisiä kuin Kyllikin.

— Kuule, ne puhuvat mäenlaskuista, käpylehmistä ja kuusijuhlista! —
Eeva tuuppasi Almaa kylkeen. — Ihan kuin pikku lapset!

— Ja katso, kuinka se hyppelee kulkiessaan! Luulee ehkä olevansa tanssiaisissa.

— Ja nyt ne puhuvat siitä, että hän on hakenut virkaa!

Tytöt nykäisivät toisiaan käsipuolesta, kun kuulivat Erkin ja
Kyllikin makeasti nauravan.

— Mokomakin ilo! Opettajaksi maalaiskansakouluun!

Puiston polku teki käänteen ja tytöt näkivät Kyllikin kasvojen säteilevän iloa hänen kääntyessään Erkkiin päin.

— Niin, niin, pian on ehkä seisottava luokan edessä ja vasta sitä itse istui lasten joukossa! Muistatko Erkki, kun sinä kerran sait arestia?

— Ettenkö muistaisi, — kun se oli ainoa kerta!

— Sinä olit lyönyt Ahosen Mattia niin, että silmän alle tuli mustelma ja nenästä vuoti verta. Minä ihan itkin.

— Sitä verenvuodatustako?

— Ei, vaan sinun arestiasi. Eihän sinulla ollut tapana tapella. Mikä sinuun silloin meni? Siitä ei koskaan tullut oikein selvää.

— Ja nytkö se olisi selvitettävä?

— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Oppisin siitä ehkä paremmin ymmärtämään tulevia oppilaitani.

— Opettele sinä sitä omin neuvoin. Kun on poikana osannut pitää suunsa kiinni, tekee sitä miehenäkin.

— Ettäkö et sano minulle?

— En sinulle.

Kyllikki käpristi nyrpeissään huuliaan ja kulki kappaleen matkaa vaijeten Erkin rinnalla. Sitten hän yht'äkkiä pysähtyi ja rupesi nauramaan:

— Minä aijoin vähän aikaa olla suuttunut sinulle, mutta en voikaan. — Erkki, elämä on niin suloista! — Hän loi katseen taaksepäin puutarhaan, josta vielä kuusten tummien oksien alla näkyi muutamia helakanpunaisia pelargoonioita ja pari ruukuissaan kukkivaa ruusua. Sitten hän ojensi kätensä koholle ja hengähti syvään.

— Tunnetko kuinka suloista on elää? Ja eikö sinustakin ruusut kuvaa oikein täyteläistä, uhkuvaa elämäniloa? Mutta meri-ilma on kuin elämä itse. Se on jotain vielä paljon parempaa kuin ilo. Se on niin suolaisen raitista ja samalla niin hivelevän pehmeää, että se tunkee koko olemuksen läpi. Minä en löydä sellaisia sanoja, joita tahtoisin, mutta minä tunnen sen niin avartavan ihanasti, että senlaista on elämä — suurta, kaunista ja voimakasta.

Erkki katsoi häneen syrjästä. — Sinulla taitaa olla sekä ajatuksia että tunteita.

— Onko se yllätys?

— Melkein.

— Kai sekin että minulla on sielu?

— Niin, niin, ja sieluelämät ja sen semmoiset.

— Saahan sinulta puhetta kun ei siitä välitä, vaikkei silloin kun tahtoisi!

— Täytyy kai härnäillä, kun se niin vähällä onnistuu!

He nauroivat kumpikin kuin kaksi iloista, vallatonta lasta. Sitten puhe taas luisti yhteisiin muistoihin ja tulevaisuuden moniin suunnitelmiin. Oltiin nousemassa Linnakallion jyrkkää rinnettä, kun Erkki yhtäkkiä pysähtyi.

— Täällä on luola, jota tahtoisin näyttää. Mutta pääsö sinne ei ole aivan helppo.

Hän laskihe varovaisesti alaspäin liukasta rinnettä myöten, hypähti kallionreunalta kapealle, luolan suulla olevalle penkereelle ja kurotti siitä käsiään nostaakseen toisetkin sinne.

Alma ja Eeva nostettiin ensin penkereelle, jolta he rupesivat laskeutumaan luolaan. Sitten Erkki kääntyi Kyllikkiin.

— Kyllikki, Kyllikki mitä sinä aijot! Älä hyppää! Tämä on liian kapea! — Erkki sai Kyllikin peräytetyksi, ojensi kätensä ja nosti hänet kallion äärimmäiseltä reunalta rinnalleen penkereelle. Sitten he laskeutuivat luolaan.

Mutta Kyllikin sydän takoi. Tuo lyhyt hetki, jolloin hän jyrkänteen partaalta laskeutui Erkin käsivarsien varaan ja tunsi itsensä niiden kannattamaksi, oli ilmaissut hänelle paljon. Oli kuin sinä silmänräpäyksenä kaikki se, mitä hän viime vuosina suhteessaan miehisiin tuttaviinsa oli kokenut, olisi kiitänyt hänen ohitsensa. Hän muisti tunteensa huumaavien tanssisäveleiden soidessa. Hän muisti kuinka hän oli nauttinut siitä, että hänestä pidettiin, häntä ihailtiin. — Ja nyt! Miten paljon suloisempaa ja kauniimpaa oli se mitä hän nyt kuin aavistaen tunsi sisimmässään!

Hänelle oli yhtäkkiä selvinnyt miten suuri sija luottamuksella on rakkauden tunteessa. Rakkaus on sitä kaikkein rajattominta luottamusta. Rakkaus on luottamuksen hedelmä. Luottamus on rakkauden luja pohja.

Ja se, jonka käsivarsien turviin ilolla uskoo itsensä äkkijyrkänteenkin partaalla, hän on rakas.

Kyllikki kulki vaiteliaana Erkin rinnalla luolasta kallionhuippua kohden. Se suuri ja ihmeellinen, jonka kajastusta hän aavisti, teki hänet vaiteliaaksi. Hänen sisimmässään vallitsi samanlainen, pyhäinen rauha kuin luonnossa kesä-aamuin ennen auringon nousua.

— Sinä et puhu mitään, sanoi Erkki viimein.

— On niin kaunista.

Erkki oli hetken ääneti. Mutta sitten hän ei enää malttanut vaijeta.

— Tiedätkö, minun tekisi mieleni sanoa sinua minun meritytökseni, kun minä löysin sinut täältä merenrannalta — ja kun sulla on tuollainen pukukin — enkä kai voi sanoa meripojaksi, hän lisäsi kuin peläten alussa sanoneensa liikaa.

Kyllikki ei vastannut. Hän vain katsoi kauas kohti taivaanrantaa, jossa maa ja taivas yhtyivät kuin toisistaan erossa olleet ystävät.

— Vaikka paremminhan sopisi sanoa sisäjärveksi, Erkki yhä jatkoi — tai vielä paremmin, että olet sininen ja valkoinen kuin kesätaivas.

Kyllikki pysähtyi. He olivat kallion ylimmällä huipulla, jossa saaristomaisema lahtineen, niemineen, selkineen ja saarineen avautui heidän katseilleen.

Aurinko oli laskemaisillaan. Meri lepäsi pintaansa väräyttämättä. Lännen ranta hohti kullassa, vastainen puoli oli tummansinisten, pehmeiden pilvien peitossa. Luonnossa vallitsi kesäisen illan kirkkaus ja rauha.

Kyllikki katsoi Erkkiin. Heidän katseensa sulivat hetkeksi toinen toisiinsa, sitten ne kääntyivät taivaan rannalle, jonka autereisen sumuharson takana kesäisten päivien koitto uinui.

Kynnyksellä.

Pihamaalla kasvoi pari korkeata riippakoivua, vanha juhlallinen kuusi, pihlajaryhmä ja muutamia nuorempia koivupuita. Järvenpuolelta vietti maa äkkijyrkästi rantaan, joten pihamaan keskikohdalta ei näkynyt rantaa ensinkään, ainoastaan kaistale kirkasvetistä, värivivahduksia herkästi heijastavaa sisäjärveä. Iloisen ystävällisesti vilkutti se puitten lomitse sinistä silmäänsä.

Kun Kyllikki kyyditsijänsä ja tavararattaiden saattamana saapui uuteen kotiinsa, oli aurinko juuri laskemaisillaan. Järven pinta kimalteli kullalla sirotettuna, kuusivanhuksen kaarnainen runko näytti palavan kuin tulessa ja rungolta nousi heijastus ylös oksille viskaten kaistaleen lämmintä punaa latvaankin asti.

Kyyditsijä pysäytti hevosen. Kyllikki hyppäsi ketterästi rattailta ja juoksi avaamaan porttia. Käsi vavahti omituisesti hänen sitä tehdessään. Oman kodin portti aukeni ensi kertaa. Kyyditsijä käänsi hevosen portista portaitten eteen. Mutta Kyllikki jäi yhä seisomaan paikalleen. Hän ei sanonut sanaakaan. Käsi vain kohosi povelle ja syvä värähtävä huokaus pääsi purkautumaan. Näytti siltä kuin hän ainoassa silmäyksessä olisi ottanut kaikki omakseen: koulun, pihamaan, iltaruskossa kimaltelevan järven.

Kuinka ne kaikki hymyilivät hänelle! Kuinka avosylin ja juhlapukuisina ne ottivat vastaan! Kultaa, kultaa, lämmintä hehkuvaa kultaa minne ikinä hän katsoi!

— Täällä sitä nyt ollaan. — Kyytimies talutti hevosen aisoista ja viskasi päitset rattaiden pohjalle.

Kyllikin täytyi häätää ajatukset ja tunteet luotaan kuin tositoimessa haittaa tekevät lapset. Hevosen ja kyyditsijän tuli saada virkistyksensä ja tavarakuorma oli purettava niin kauvan kuin miehistä apua oli saatavissa.

Posket innosta punoittavina Kyllikki puuhaili tavaroiden purkamisessa, sai valkean sytytetyksi hellaan ja puretuista tavaroista kahvipannun esille. Sitten hän keitti ensimmäiset kahvit omassa kodissaan.

Vasta iltamyöhäisellä, kun hän kanneskelemisesta, asettelemisesta ja matkasta läpiväsyneenä paneutui maata, sai hän aikaa ajattelemaan sitä, että hänellä nyt oli oma koti ja oma koulu, vieläpä näin ihanan kauniilla paikalla.

Hän sulki silmänsä. Pihamaa pihlajineen ja koivuineen, ilta-auringon kultaama järvi ja hehkuva taivaanranta nousivat hymyilevinä hänen eteensä. — Oma koti, hän toisti itsekseen ja käsi puristi pukkisängyn kaidetta kuin tunteakseen, että siinäkin oli oman kodin oma esine.

Kuin hyväillen rupesi katse kiertämään paikasta toiseen. Yksinkertaista oli kaikki. Huonekaluja oli vähäsen, mutta jokaisella oli oma tarinansa. Päänvaivaa, säästämistä ja työtä oli kaikki kysynyt. Oli täytynyt hankkia vain tuiki tarpeellista ja niin halvalla kuin mahdollista. Mutta jos siitä oli ollut huolta ja vaivaa, oli ilo ollut moninkertaista. Ja nyt kaikki oli tuossa omassa kodissa!

Käsi tapaili taas vuoteen kaidetta, mutta liike oli uneen vaipuvan veltonheikkoa haparoimista. Kyllikki nukahti ja heräsi vasta kun aurinko iloisesti paistoi huoneeseen.

Hän hieroi hetken silmiään, kavahti sitten säikähtyneenä pystyyn ja katsoi ympärilleen kuin epätietoisena siitä, missä hän oli. Sitten hän muisti ja nyökkäsi huonekaluilleen kuin pyytääkseen anteeksi sitä, että hän hetkeksikään oli voinut unohtaa mitä he olivat tai mitä ja missä hän itse oli.

Senjälkeen hän juoksi ikkunaan. Päivä paistoi ja järven sininen silmä vilkutti hänelle ystävällisen huomentervehdyksen.

Pihalta kuuluvat askeleet säikäyttivät hänet ikkunasta. Ihmisiä saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä ja hän, uusi opettajatar seisoi tässä tällaisessa asussa!

Hän siisti rivakasti huoneensa, pukeutui ja lämmitti itselleen edellisenä iltana keittämäänsä puuroa. Syödessään sitä hän laati ohjelman päivän töille.

Ensi sijassa oli ajateltava koulutyötä. Hänen täytyi ottaa selkoa kaikesta mikä tavalla tai toisella oli tarpeellista tietää ennen koulun alkamista. Ja sitten täytyi päästä sekä säilytyspaikkoihin että opetuskalustoon käsiksi. Avaimet olivat arvattavasti rovastilla, joka oli johtokunnan esimies. Parasta oli siitä syystä heti lähteä pappilaan.

Kyllikki pukeutui uudelleen ja huolellisesti ennen pappilaan lähtöään. Merimieskauluksinen puku, joka hänellä oli ollut päällä, kun hän tapasi Erkin, otettiin esille ja pantiin päälle. "Erkin merityttö", sanoi hän peiliin katsoessaan. "Sininen ja valkoinen kuin kesätaivas", kaikui hänen korvissaan.

Mutta matkalle lähdettyä haihtui Erkki mielestä. Kyllikki oli menossa pappilaan ja hänen täytyi ajatella sitä kuvaa mikä hänelle oli ainoa pappilasta. Se oli, päättäen siitä mitä hän muilta oli kuullut, suuresti poikkeava tavallisuudesta. Hänen pappilassaan ei ollut paljon väkeä, ei iloista, vilkasta liikettä eikä paljon kävijöitä. Lempeäkatseinen vanha mies kuljeksi siellä yksinään seurustellen ainoastaan kirjojensa ja kukkiensa kanssa. Suuren kaappikellon tasainen naksutus, taloutta hoitavan Karoliinan matalalla äänellä ja harvakseen lausutut käskyt tai vastaukset ja rovastin hiljaiset askeleet olivat ainoat äänettömyyden keskeyttäjät. Koko koti oli kuin pyhäkkö. Siinä oli pyhäkön hiljaisuutta, pyhäkön rauhaa. Ja pyhäkkö oli se ollut hänelle, pyhäkkö, jonne hän pelastui elämänkurjuuden rikkatunkiolta.

Arkaellen Kyllikki avasi pappilan portin. Ikkunan edustalle kiinnitetyistä laatikoista riippuivat moniväriset krassat. Pihamaalla kukkivat ruusut.

Kyllikin tuli yhtäkkiä hyvä olla. Tuntui niin kotoiselta. Oli aivankuin hän olisi astunut sille pihamaalle, jonka ruusuille hän monesti oli saanut kantaa vettä.

Ja kun vanha valkopartainen rovasti ystävällisesti ojennetuin käsin kiiruhti häntä vastaan, vahvistui entisyyteen liittyvä tunnelma.

— Vai uusi opettajamme! — Rovastin katse pyyhkäisi isällisen lempeästi hänen päälakeaan. — Käykäähän sisään, — tänne, tänne, täältä kai emäntäkin löytyy. — Rovasti astui edellä tietä näyttäen.

Sali, johon he astuivat, oli suuri ja valoisa. Maljakoissa tuoksuvat kukat, rehevä kasvisryhmä huoneen perällä ja punertavan harsokankaan peittämät taulut kiinnittivät ensimmäiseksi Kyllikin huomiota. Nekin muistuttivat sitä kotia, jota hän oli saanut sanoa omakseen ja joka hänen mieleensä oli jättänyt pyhän, haihtumattoman jäljen.

Mutta kuva entisyydestä särkyi, kun salin takana olevasta huoneesta tulla sipsutti pieni tylleröinen, iloisen näköinen nainen.

— Tässä on vaimoni ja tässä Vaaramäen uusi opettajatar, esitteli rovasti. Ja niin vastustamaton oli vanhan valkopartaisen rovastin Ja hänen iloisen pikku vaimonsa ystävällisyys, että Kyllikki pian unohti mielipahan, jota hän hetkeksi oli tuntenut, kun yhtäläisyys entisyyden kanssa särkyi.

Salista siirryttiin hetken kuluttua ruokasaliin, jonne rovastinna kutsui kahvipöydän ääreen. Puhuttiin ensin koulua koskevista asioista, sitten rovasti rupesi kertomaan paikkakunnan oloista.

Vaaramäen koulu oli etäällä kirkolta. Ja pappilakin oli jäänyt kirkonkylästä kuin takahankaan. Se oli siitä syystä mukava levähdyspaikka matkalla Vaaramäeltä kirkolle. Asutus pitäjässä oli erittäin harvaa. Seurapiiri oli siitä syystä laajalle ulottuva. Ja ystävällisille seuratavoille panivat Suopohjalaiset paljon arvoa.

Rovastin puhellessa tarkkasi rovastinna äidillisiä huomioita tehden Kyllikkiä. Tuollainen nuori, elämänhaluinen tyttö piti tietysti seurustelusta ja vilkkaasta elämästä. Mutta hän tuntui samalla niin välittömältä, niin lapsellisen suoralta ja luonnolliselta, että rovastinnan yhtäkkiä kävi sääli häntä.

— Kirkonkyläläisistä, — pisti rovastinna miehensä puheen väliin, — tahtoisin erityisesti suositella teille opettaja Siivosen perhettä. Rouva Siivonen on älykäs ihminen ja hänen miehensä samoin. He ovat molemmat erinomaisen kunnon ihmisiä.

— Eikös sitten kaikki täälläpäin ole sitä? — Rovasti vilkutti veitikkamaisesti silmää vaimolleen. — Eikös kaikki?

Kyllikki nauroi. — Minä päätän rovastin puheista, että
Suopohjalaisilla on jonkun verran pikkukaupunkilaisten heikkouksia.
Kyläilylle, kohteliaisuuksille ja kaikenlaisille pikku asioille
annetaan paljon arvoa.

— Ai, ai, ai! — Rovasti pudisti sormea. — Vai on tämä meidän uusi opettajamme sellainen, joka ymmärtää sitäkin mitä ei sanota.

Kyllikki sivuutti rovastin sanat vastauksetta. Sen sijaan hän rupesi kertomaan omista suunnitelmistaan. Käyntejä oppilaiden kodeissa hän aikoi pitää muita kyläilyjä tärkeämpinä. Hän tahtoi toteuttaa niin paljon kuin mahdollista kaikesta siitä kauniista, mitä seminaarissa oli sanottu kansakoulunopettajan kutsumuksesta. Se oli niin laajalle ulottuvaa, ettei sitä oikein uskaltanut ajatella omana työalanaan, mutta se oli samalla niin suurta, kaunista ja innostavaa, että se aivan kuin auttoi eteenpäin.

Kyllikki unohti puhuessaan kaiken ujoutensa. Hänen silmänsä loistivat ja ääni värähti lämpimän innostuneena.

— Minä olen niin rajattoman iloinen siitä, että sain tämän paikan. Minä tahdon tulla hyväksi opettajaksi ja olla oikein hyvä lapsille, — olenhan itse — —

Lause katkesi kesken. Kerran hän oli säästynyt tekemästä tiliä syntyperästään, ja nyt hän itse oli kajonnut entisyyteen.

Rovasti ja rovastinna katsoivat toisiinsa. He ymmärsivät syyn Kyllikin hämmennykseen. Kun uusi opettaja valittiin virkaansa, oli kysymys hänen syntyperästään herättänyt vilkasta keskustelua. Muutamat olivat pitäneet hänen valintaansa pitäjän arvolle suorastaan loukkaavana. Pastori Saha oli perinnöllisiä taipumuksia ajatellen vastustanut.

— Te olette rohkeasti ponnistellut eteenpäin, kiiruhti rovasti vakuuttamaan.

— Mahtaa olla suloista nyt, kun olette päässyt toiveittenne perille, jatkoi rovastinna äidillisen rohkaiseva hymy huulillaan.

Salatakseen hämmennystään oli Kyllikki kumartunut poimimaan lattialta muutamia leivänmurusia. Nyt hänen päänsä kohosi. Hänen katseensa oli peittelemättömän kirkas kuin läpikuultava vesi hänen katsoessaan rovastiin. — En minä omin neuvoin olisi päässyt eteenpäin. Olin ainoastaan kahden vanha, kun äiti kuoli, ja sitten jouduin kiertämään huutolaisena. Mutta kuuden vanhana pääsin pappilaan kasvatiksi.

— Ja sieltäkö teidät toimitettiin seminaariin, tiedusteli rovastinna nyökäten hyväksyvästi päätään kuin sanoakseen, että hän olisi tehnyt samoin.

— Aluksi. Mutta olin ollut seminaarissa ainoastaan vuoden, kun rovasti Ask kuoli.

— Aukusti Ask! — Rovasti ponnahti pystyyn tuoliltaan ja kiiruhti kädet ojennettuina Kyllikkiä kohden.

— Oletteko te Aukustin kasvatti, — se sama, josta hän kirjoitti meille vähää ennen kuolemaansa?

Rovastinna hätääntyi. Hänkin muisti kirjeen, jossa rovasti Ask oli kertonut kasvatistaan ja halustaan testamentillaan auttaa häntä eteenpäin. Mutta ihmisten ilkeämieliset selitykset panivat rovastin epäilemään. Siksi hän tahtoi kuulla ystävänsä mieltä.

— Niin, niin jos te kaipasitte häntä, niin kyllä mekin, kiiruhti rovastinna selittämään. Ja rovasti innostui kertomaan ylioppilasajoista, jolloin he Aukustin kanssa olivat asuneet yhdessä pienessä ullakkohuone-pahaisessa Helsingin laitaosissa.

Rovasti oli niin innostunut muistoistansa, ettei huomannut Kyllikin pari kertaa yrittävän lähtöä. Rovastinnan täytyi huomauttaa häntä siitä.

Evästettynä sydämellisillä kutsuilla pian palata uudelleen Kyllikki vihdoin lähti. Ajatukset askartelivat iloisesti odottavassa työssä ja mieli oli lämminnyt pappilalaisten ystävällisyydestä. Mutta siellä käynti oli myöskin painanut pistävän okaan hänen sisimpäänsä. Rovasti oli heti alussa kertonut kuka oli toisena opettajana Vaaramäellä. Koulu oli ennen ollut pieni sekä rakennukseltaan että oppilaslukuun nähden, mutta rautatien jouduttua tälle kulmalle olivat olot muuttuneet. Koulun miesopettajan lisäksi valittiin sen johdosta opettajatar kouluun. Mutta senjälkeen kun Kyllikki jo oli tullut valituksi, oli opettaja saanut kutsun kotipitäjäänsä, ja kun eräs kaksi vuotta pitäjässä palvellut apuopettajatar samoihin aikoihin joutui vapaaksi, siirrettiin hänet Vaaramäelle. Täten oli siellä nyt kaksi naisopettajaa. Ja se toinen oli — Hilma Heponen, sama Hilma, joka oli ollut seminaarin ylimmällä luokalla Kyllikin tullessa ensimmäiselle ja joka ikipäiviksi oli käynyt katkeraksi Kyllikille.

Muutamat pikkuavaimet Kyllikin taskussa helisivät iloisesti: oma koti, oma koulu. Iso avain jyskytti totisesti: Hilma, Hilma, Hilma.

Iloinen työ-into ja omituinen ahdistava tunne taistelivat keskenään
Kyllikin sisimmässä.

Tie teki samassa mutkan. Oikealle avautui Vaaramäen tie, vasemmalle tie kirkonkylään. Kyllikki kääntyi vasempaan. Hän tahtoi saada puhutella toisia paikkakunnalla toimivia opettajia. Ja hän muisti rovastinnan sanat.

* * * * *

Hämärsi jo kun Kyllikki hevosella tuotiin kirkonkylän kansakoululta. Hän hypähti rattailta, kiitti kyydistä ja lähetti terveisensä kansakoululle. Sitten hän kääntyi portista sisään.

Mutta miten toisenlaiselta näyttikään hänen kotinsa nyt kuin eilen auringon kirkkaassa valossa! Metsä tuntui hautovan synkkiä salaisuuksia, illan varjot peittivät koulutalon kuin suuret mustat siivet ja puut pihamaalla humisivat haikean raskaasti.

Hän avasi oven perimmäiseen huoneeseensa. Hämärissä hän vain epäselvästi eroitti edellisenä iltana paikoilleen asetetut kalut. Mutta tuntui kuitenkin siltä kuin hän pitkän eron jälkeen olisi tavannut vanhoja hyviä ystäviä.

Tuossa oli hänen pöytänsä ja muutamia tuoleja, ensimmäiset esineet, jotka hän oli ostanut tätä kotia varten. Ja tuossa oli hänen oma kokoonkyhäämänsä sohva! Hän oli nähnyt sellaisen erään tuttavan luona ja kohta ihastunut siihen huomatessaan miten helposti sellainen oli laitettavissa. Ei tarvittu muuta kuin puulaatikko, jonkinlaista pehmikettä päälle ja sitten seinään sohvan yläpuolelle selustaksi kiinnitettävä päällinen. Ja nyt se oli tuossa! — Kovin mukava, lämmin ja kodikas nurkka oli sille löytynyt tuossa lähellä uunia.

Kävi kuin lämpölaine koko Kyllikin olemuksen läpi. Hän painui sohvalleen, sulki silmänsä ja palautti mieleensä edellisen illan, jolloin laskeva aurinko tervetuliaisiksi kylvi kultia hänen jalkojensa juureen.

Satu oli muuttunut ihanaksi elämän todellisuudeksi. Hän, osaton orpo, katseli kuin lumottuna hänelle loihdittuja rikkauksia.

Onnellinen hymy huulillaan Kyllikki painui sohvansa perimmäiseen soppeen. Valmiiksi laitettu yösija houkutteli nukkumaan, mutta hän ei malttanut. Katse pyyhkäisi vain kuin hyväillen vuodetta. Se oli pukkisänky yksinkertaisinta kuosia. Se oli maksanut vain seitsemän markkaa, eikä vaatinut paljon makuuvaatteitakaan. Täytyihän sellaisesta pitää!

Kyllikiltä pääsi pieni, iloinen hymähdys. Jos hänelle joskus sattuisi tulemaan vieraita yöksi, ei hänellä todellakaan ollut vieraanvaraa, ei siksi nimeksikään. Mutta vieraista ei ollut pelkoa näin alussa ainakaan. Ja jos vastaisuudessa tulisi, olisi silloin ehkä varaakin heille! Jos hän vain saisi olla terve ja tehdä työtä, niin hän piankin pääsisi veloistaan, sekä opintovuosina otetuista että lainasta, joka oli ollut otettava kodin perustamista varten. Ja kun sekä pappilassa että kansakoululla olivat olleet niin ystävällisiä hänelle, saisi hän kai koevuosienkin jälkeen jäädä tänne, tähän kauniiseen kotiin, joka oli ottanut hänet vastaan hymyilevästi kuin äiti lapsensa.

Hän värähti, ja syvä laskos muodostui kulmakarvojen väliin. Kuin äiti lapsensa! Miten kipeästi se ajatus koski! Siellä, mistä muut keräilivät elämänsä kauneimmat muistot, siellä kasvoivat hänen kokemustensa pistävimmät piikit.

Hän koetti karistaa ajatukset luotaan. Eteenpäin, eteenpäin oli hänen tunnussanansa. Taakseen katsova pysähtyy. Taaksepäin katsominen lamautti, — ainakin sitä, jonka lapsuuden mailta huokui hyinen halla. Sentähden oli paras unohtaa. Ainoastaan silloin hän tahtoo muistaa, kun hän tapaa pienen, pelokkaan olennon, joka huutolaistyttönä kulkee kodista kotiin, on tiellä kaikkialla ja tuntee ettei ole oikeutta elämään, vaikka on elämään tullut. Silloin hän tahtoo katsoa taaksepäin ja muistaa, muistaa omat kipeimmät kokemuksensa, voidakseen oikein lämpimän sulattavasti katsoa sen lapsen sisimpään, tarttua käteen niin pehmeästi ettei kosketus tee kipeätä, ja sivellä päätä niinkuin ei kukaan ollut sivellyt siihen aikaan, kun hän itse kulki niitä polkuja.

Hän koetti taaskin riuhtaista itsensä irti entisyydestä. "Eteenpäin", sanoi hän puoliääneen ja päättävästi, "eteenpäin". Mutta samassa nousi hänen silmäinsä eteen kuva kansaa täyteen ahdetusta maalaistuvasta. Peräpenkin edessä pöydän takana seisoo vanha lempeäkatseinen pappi. Hänen luokseen kulkee toinen toisensa jälkeen lukemaan. Ja nyt työntävät sinne ujoa, pientä tyttöä. Polvet notkahtelevat, sydäntä kouristaa. Mutta tuo lempeä katse kohdistuu rohkaisevana tyttöön. Se nostaa hänet siitä toivottomasta oman olemassaolonsa halveksimisesta, johon ihmiset ovat nujertaneet hänen luottavan lapsensydämensä. Se sanoo hänelle: ole rohkea, sinä osaat! Ja hän osasi. — Hän luki lukemistaan, sisältä ja ulkoa, — ja rovasti hymyili yhä ystävällisemmin.

Muutaman viikon kuluttua oli hän pappilassa kasvattina.

Kuinka sanomattoman onnellinen hän olikaan! Hän oli nälkiintynyt ja laiha tullessaan pappilaan. Pian kehuttiin häntä pulskaksi ja tanakaksi tytöksi. Mutta parasta kaikista oli sittenkin se, ettei häntä enää toruttu ainaisesta tiellä olemisesta ja että hän pappilassa sai lukea ja oppia niin paljon. Rovasti opetti häntä soittamaankin. Rovasti itse soitteli paljon, välistä virsiä, välistä sellaista, josta ei sanonut tietävänsä mitä se oli, mutta joka Kyllikistä oli hyvin kaunista, vaikka niin surullista että ihan rupesi itkettämään.

Monesti pani rovasti hänet laulamaankin. Kun Kyllikki silloin kääntyi katsoakseen rovastiin, istui tämä keinutuolissa käsi silmillä.

Kyllikki luuli hänen itkevän. Ja hänen teki mieli juosta luokse, halailla rovastin polvia, niinkuin hän oli nähnyt vanhojen vaimojen tekevän, ja lohduttaa oikein sydämellisesti. Mutta hän ei uskaltanut. Syvä juopa erotti kaikesta huolimatta yksinäisen vanhuksen ja lapsen, jolle taakaksi käynyt elämä hänen kauttaan oli muuttunut kauniiksi ja hymyileväksi.

Kyllikki karkasi yhtäkkiä pystyyn. Ei, ei, tämä ei käynyt päinsä. Opettajatar, jonka huomenna virkkuna ja pirteänä piti tarttua työhön, valvoi entisyyttä ajatellen sensijaan, että olisi nukkunut ja koonnut voimia.

Hän otti suojahuivin tuolin selustalta ja kietaisi ympärilleen. Hänen oli vilu. Sitten hän meni keittiöön, teki tulta pesään ja pani edellisestä illasta säästyneen maitotilkkasen lämpiämään.

Tehdessään tätä kuuli hän liikettä seinän toiselta puolelta. Hilma johtui kohta hänen mieleensä. Olisikohan Hilma todella kotosalla, vaikka talo oli näyttänyt tyhjältä ja ovet olivat olleet lukossa sekä edellisenä iltana hänen tullessaan että tänä aamuna? Jos alku oli tällaista, millaiseksi muodostuisikaan yhteistyö?

Kyllikki puhalteli hiillosta saadakseen valkean syttymään. Hänen silmiään kirveli.

Oli sekin harmillista, kun ei tehtyä saanut tekemättömäksi, ei vaikka kuinka olisi koettanut! Ja kun se sitten aina kiertyi eteen, milloin milläkin tavalla.

Tuli hulmahti samalla ilmiliekkiin. Kyllikki pani kannen kattilan päälle, asetti voita ja leipää pöydälle ja otti lampun mennäkseen omaan huoneeseensa. Mutta avatessaan oven hän hätkähti ja astui askeleen taaksepäin. Vastakkaisella seinällä hän näki omituisen varjokuvan. Se oli kuin hänen oma kuvansa. Mutta hän oli pitkä, laiha, musta huntu ympärillään ja hän kulki kumarassa kuin raskaan taakan painamana.

Hän asetti lampun pöydälle ja loi pikaisen katseen ympäri huoneen. Sitte hän kävi katsomassa olivatko ovet lukossa. Hän ei yleensä ollut arka. Mutta yksin asuvan täytyi olla varovainen.

Tehtyään kierroksen huoneessa Kyllikki palasi keittiöön. Mutta hän ei saanut syödyksi. Hänellä oli yhä seinällä näkemänsä kuva silmäin edessä.

Vasta kun hän korjattuaan ruuat pois pääsi koulusaliin soittokoneen ääreen, alkoi pahantuntemus vähitellen haihtua.

Hän lauloi laulun toisensa jälkeen, ensin hyräillen hiljaa ja varovasti, miltei arkaillen, sitten yhä voimakkaammin ja raikkaammin, yhä enemmän iloa ja toivoa uhkuvana.

Hän tunsi jälleen olevansa se Kyllikki, jolla oli oma koti ja oma koulu ja joka koko voimallaan kurottautui kohti tulevaisuutta ja onnea.

Suvisuojan neiti.

Hänen nimensä oli Linda Alm. Mutta häntä kutsuttiin yleisesti
Suvisuojan neidiksi.

Hän oli muuttanut paikkakunnalle kenenkään tietämättä mistä hän oikeastaan tuli. Hän ei tuntenut ketään, eikä kukaan häntä. Käydessään ensi kertaa katsomassa seutua hän mielistyi Suvisuojan huvilaan, teki siitä kauniin talvisin asuttavan kodin ja liitti siihen maata niin paljon, että siitä tuli erinomainen pikkutila. Kaupat tehdessään hän maksoi käteisesti ja tinkimättä. Siitä hän sai varakkaan nimen. Ja sen nimen hän sai pitää.

Jokainen työhön pystyvä otti mielellään työtä Suvisuojassa. Siellä maksettiin runsaat päiväpalkat ja ruoka oli hyvää. Alussa yritti kuka hyvänsä sinne. Mutta neiti teki siitä pian lopun. Hän osasi itse kaikkea. Mutta hän ei puhunut siitä. Se tuli tietoon vasta hänen korjatessaan kelvotonta työtä. Kirvesmies, joka vähän sen jälkeen, kun neiti itse oli muuttanut Suvisuojaan, oli tullut tekemään korjauksia tuvan puolella, joutui ymmälle neidin tarkastaessa hänen työtään. Ovi oli vino ja portaat korjattu sellaisiksi, että vesi sateella jäi niihin kuin säiliöön.

Neiti nosti itse raskaan oven saranoilta ja sanoi kuinka se oli korjattava. Sitten hän rupesi purkamaan portaita. Tehtyään sitä kappaleen matkaa miehen voimalla ja tottuneen taidolla, antoi hän työkalut kirvesmiehelle: Korjatkaa ja tehkää kunnollista tai annan työn toiselle.

Ja samanlaista komentoa seurattiin sekä puutarhassa että pelloilla.

Paikkakunnalle muuttaessaan oli Suvisuojan neidillä matkassaan kaksi uskottua ihmistä. Toinen oli taloudenhoitaja vanha Leena, toinen isäntärenki Matti. — Molemmat huolehtivat kaikesta kuin omastaan. He tunsivat tarkalleen emäntänsä tavat ja tahdon. Avunpyytäjien tullessa tiesi Leena milloin ja missä muodossa apu oli annettava. Ja jos Matti-renki rattaat tyhjinä ajoi tietä pitkin, tarjosi hän tavallisesti kuten emäntä itse kyytiä hevosettomille, — etenkin naisille ja lapsille.

Kun Suvisuojan viljelysmaita kiitettiin niiden mallikelpoisesta kunnosta, suuntasi emäntä kiitokset Mattiin. Mutta isäntämiehet, jotka Suvisuojan emännän kanssa olivat keskustelleet maanviljelystä koskevista asioista, tiesivät, että hänellä silläkin alalla oli selvät ja tarkat tiedot.

Suvisuoja oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, mutta kukaan ei päässyt kotiutumaan sinne. Se oli jollain näkymättömällä tavalla perheen varsinaisille jäsenille eristetty pyhäkkö. Ja tämä oli kipeä kohta Suvisuojalaisille, — etenkin kun neiti itse harvoin kävi kylässä.

Suvisuojan neiti hankki itselleen runsaasti sekä ihailijoita että kadehtijoita. Nuoret kuuluivat poikkeuksetta edellisiin, sillä nuoret olivat hänen erityisessä suosiossaan. Jos hän vain näki nuoren yrittelevän ja pyrkivän, oli hän kohta valmis auttamaan. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuori elämä tuhoutuisi tai kuluisi hukkaan. Hän tiesi mitä se maksoi.

Ihmiset näkivät hänessä varakkaan tilanomistajan. Hän tiesi itse olevansa katuva parannuksentekijä. Ihmiset sanoivat häntä runsaskätiseksi antajaksi, hän tiesi vain maksavansa vanhoja velkoja. Hänen johdonmukaisesti samanlainen käytöksensä köyhiä kuin rikkaita, alhaisia kuin ylhäisiä kohtaan herätti monesti huomiota. Hän itse tiesi vain tasoittelevansa oman vääryytensä jälkiä.

Suvisuojan neiti ajatteli harvoin menneisyyttä, — oikeastaan vain silloin, kun se oli tarpeellista ohjaukseksi nykyhetken velvollisuuksissa. Silloin se kuului hänen katumustöihinsä.

Sinä iltana, jolloin Kyllikki lauloi mieleensä iloa ja uskallusta, kulki Suvisuojan neiti puutarhassaan. Kuu kumotti koivujen lomasta. Ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Suvisuojan neiti kulki hitaasti eteenpäin kukkiensa keskellä. Hänen olennossaan oli kelmeän kuutamon hiljaisuutta. Entisyys oli hiipinyt hänen rinnalleen ja teki hänet hiljaiseksi.

Silloin yhtäkkiä kantautuivat kirkkaat, värähtelevät säveleet halki ilman.

Suvisuojan neiti pysähtyi. Kävi kuin värähdys hänen olemuksensa läpi.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.

Laulu kuului ensin hiljaisena, sitten yhä kovemmin ja kovemmin. Ääni kasvoi, paisui, tulkitsi yhä enemmän iloa ja rohkeutta. Viimein tulla kumpusi joka sävel kuin syvistä elämän iloa uhkuvista hetteistä.

Suvisuojan neiti seisoi liikahtamatta. Hänen kasvonsa paistoivat valkeina kuutamon valossa. Hänen silmiinsä syttyi harvakseen omituinen tuike. Vuosikausien harmauteen haudatut muistot nousivat laulun herättäminä eloon kuin tuulen hengessä hiilloksen alta salassa kytenyt kipinä.

Noin, juuri noin hänkin oli laulanut. Hänellä oli ollut hyvä ääni, jota ihailtiin. Ja hänellä oli temperamenttia. Hän rakasti väriä, tuhlaili väriä, väriä säveleisiin, väriä liikkeisiin, väriä elämän kokemuksiin.

Hänellä oli ollut enemmän kuin tuolla nuorella laulajalla, jonka äänessä vielä oli paljon tyttömäistä tavoittelua. Mutta sen perussävel oli sittenkin täynnä rohkeata, elämänhaluista eteenpäin pyrkimystä, joka oli sukua hänen omalle entiselle minälleen. Sentähden se herätti kuolleen ja haudatunkin uudelleen eloon.

"Riemuele! Iloon sinut luonut Luoja on, siks' sydämen on suonut.
Tuntees pyhän temppeliin ei tuonut vanhuus viel' oo pakkastaan."

Suvisuojan neiti ei kuullut sanoja, mutta hän tunsi säveleen. Hän tuli yhtäkkiä ajatelleeksi nuoren, aloittelevan opettajan asemaa. Hän itse oli säästynyt niiltä kokemuksilta, jotka olivat tutut monelle itseään elättävälle naiselle, mutta hänellä oli ihmis- ja elämäntuntemusta tarpeeksi tietääkseen mitä toisista riippuva asema usein toi muassaan.

Hän rupesi ajattelemaan Suopohjan oloja ja niitä eri aineksia, joista nuori opettaja saattoi tulla riippuvaksi. Ja hänen mieltään alkoi ahdistaa.

"Riemun hetki ainoo katoovainen itkuun ei oo luotu — —
— — Eikä veres nuori purppurainen syötäväksi surujen."

Hänen sydämensä lämpeni nuorta, tuntematonta laulajaa kohtaan, joka yksinäisyydessään uskalsi laulaa tuollaisia luottavia elämän ilon säveleitä.

Hän seisoi hievahtamatta kuunnellen kunnes laulu lakkasi. Silloin hän hitain askelin ja ajatuksiinsa painuneena palasi huoneeseensa.

Seuraavana päivänä hän kaunis kakku matkassaan läksi tapaamaan uutta naapuriaan. Mutta hänen täytyi palata kotiin kakkuinensa, sillä koulun ovet olivat lukossa. Kyllikki oli poissa.

Seuraavana päivänä iltahämärissä, kun raikas laulu taas koululta kantautui Suvisuojaan, yritti hän uudelleen. Laulu, jota pitkin matkaa jatkui, oli takeena siitä, että käynti ei jäisi tuloksettomaksi.

Kuullessaan etehisen oven aukenevan, lakkasi Kyllikki laulamasta ja tuli ovelle. Ujo hämmennys sekaantui hänen luontaiseen reippauteensa hänen tervehtiessään vierasta.

Suvisuojan neiti käytti mielellään katseensa terävyyttä päästäkseen selville ihmisistä, joita hän tapasi. Mutta tällä kerralla peittyi terävyys äkkiä suopean hymyn verhoon. Se samoin kuin ojennettu kakku haihdutti katseen ankaraa arvostelua.

— Onko tämä minulle? — Kyllikki katseli ihastuneena kakkuaan. —
Miten hirmuisen ystävällistä.

— Vai oikein hirmuisen, — Suvisuojan neiti nauroi. Mutta Kyllikki kuuli korostuksen ja ymmärsi mihin se tähtäsi. Hän punastui. Tiesihän hän ettei sanonta ollut sopivin ja että häneltä opettajana odotettiin paljon.

Hänen katseensa painui hetkeksi. Hän ei saanut opettaja-arvoltaan vastapainoa sille tunteelle, joka sanoi hänelle, että hän pienenä ja ymmärtämättömänä seisoi hienon ja teräväkatseisen naisen edessä. Mutta samassa, kun hän tunsi sen, karisti hän kaikki turhat tavoittelut luotaan. Hänkin nauroi. — Niin nähkääs, eihän sitä tule vanhaksi, viisaaksi ja täysoppineeksi samalla kuin onnistuu saamaan viran.

— Oikein, oikein, te olette luonnollinen ja rehellinen ihmislapsi! — Suvisuojan neidistä uusi opettaja oli kerrassaan ihastuttava seisoessaan tuossa kouluhuoneen kynnyksellä kakku kädessään ja hetken vaihtelevat tunteet kuvastumassa kasvoilla kuin ohi kiitävät pilvet lähteensilmässä.

Kyllikki avasi oven huoneeseensa ja pyysi vieraansa istumaan.

Huoneen yksinkertainen, mukavuuksia puuttuva kalustus kiinnitti Suvisuojan emännän huomiota, mutta samalla myös soma, viihtyisä järjestely.

Suvisuojan emäntä rupesi kertomaan omasta kodistaan. Sinne oli vain viiden minutin kävely Vaaramäeltä ja siellä otettiin mielellään vastaan vieraita. Kaipasihan nuori ihminen joskus toistenkin seuraa. Ja kun täällä, missä asutus oli harvaa, joku sattui asumaan lähellä, oli syytä ahkerasti käydä häntä katsomassa.

Kerrottuaan omasta kodistaan Suvisuojan neiti rupesi puhuttamaan Kyllikkiä. Hänellä oli taito houkutella toisia puhumaan. Ja hän käytti sitä etenkin tahtoessaan ottaa selkoa lähimmäisistään.

Kyllikki meni suoraa päätä ansaan. Hän kertoi avomielisesti siitä, miten rajattoman iloinen hän oli kodistaan, mutta myöskin siitä, että pelkokin jo oli vavauttanut hänen sisintään. Hän kertoi käynnistään pappilassa ja kirkonkylän kansakoululla ja lopuksi siitä mustasta varjosta, joka oli tehnyt niin kaamean vaikutuksen häneen.

— Siivoset ovat erittäin kunnollista väkeä ja herra Seppälä samoin, neiti Alm huomautti sivuuttaen muun.

Kyllikki ei epäillyt minkäänmoisia sivutarkoituksia. Hän ei ollut tottunut sellaisiin, jotka laskinluoti kädessään ottavat selkoa ihmisolennon pohjamuodostuksista. Hän jatkoi yhtä avomielisesti kun oli alkanutkin.

— Aivan niin, niin minustakin. Herra Seppälä tuntuu vähän jurolta ja kömpelöltä, mutta pohjalta paistaa suuri hyvyys.

Suvisuojan neiti vavahti. Hän istui huoneen nurkkauksessa eikä Kyllikki nähnyt hänen kasvojaan, mutta hänen tarkka korvansa huomasi omituisen väreen äänen soinnussa.

— Joko te noin nuorena osaatte antaa arvoa hyvyydelle? Sitä minä en osannut. — Äänessä oli kuin itkua.

Kyllikki jäi vastausta vaille. Mutta hänet vapautti pulasta etehisestä kuuluva kopina. Hän nousi. Samassa ovi avautui ja pyylevä rouva purjehti sisaan.

— Kas vaan, täällä on vieraita! Tervetuloa, tervetuloa paikkakunnalle! — Vieras kätteli Kyllikkiä, samalla kun katse kiersi huonetta pitkin kuin pannen uuden opettajan varallisuussuhteet vaa'alle. Sitten hän esitti itsensä asioitsija Holpan rouvana. Hän oli ohi ajaessaan päättänyt pistäytyä tervehtimään uutta opettajaa. Tiesihän sen miltä mahtoi tuntua oudoissa oloissa. Ja kun pikkukoulu huomenna alkoi, teki siitäkin syystä mieli tutustua opettajaan. Hänelläkin oli yksi kouluun tuotava.

— Tulitte ehkä katsomaan uskaltaako lähettää lasta tänne! —
Kyllikki nauroi.

Sandra Holppa suori leveillä kotitekoisilla pitseillä koristettua liivin etumusta, samalla kuin hän salavihkaa vilkaisi Kyllikkiin. Hän ei ollut oikein varma siitä, mihin sanottu tähtäsi.

— Nähkääs — kun on äiti — ja äidin tunteet. — Minun
Kaarlollanikin on ehdot.

— Käykö hän kansakoulua?

— Olisi pitänyt päästä neljännelle luokalle. Mutta entinen opettaja oli tiukka mies. Hän antoi semmoiset numerot, että kesällä piti lukea. Ei muuten lasketa luokalta, niin hän sanoi. Mutta eihän ne pojat kesällä malta.

— Sillähän se korjautuu, että hän jää kolmannelle luokalle vielä täksi vuodeksi.

Suvisuojan neiti yskähti kuivasti ja Sandra sävähti punaiseksi. — Mokomakin, sihautti hän ajatuksissaan. Pitikö häntä hyvitellä herkuilla noin niinkuin Suvisuojan neiti, joka vaikka ei muuten kylässä käynyt jo oli ennättänyt tänne.

— Ei neiti ole ennättänyt käydä meillä, Sandra sanoi kääntyen
Kyllikistä Suvisuojan neitiin.

— Harvoinhan minä kylässä käynkin. Suvisuojan neiti nousi tehden lähtöä. Ja Sandra seurasi esimerkkiä. Hänen hevosensa oli nuori eikä malttanut kauvan odottaa ja hänen piti vielä pistäytyä toisellakin puolella.

— Kai te olette tavannut neiti Heposen? Sandra tiedusteli etehisen kynnykseltä.

Kyllikki ei kohta vastannut. Hän auttoi takkia Suvisuojan neidin ylle.

— Kuulin että olitte yhtaikaa seminaarissa, Sandra pitkitti.

— Olimme. — Se sanottiin yksikantaan. Suvisuojan neiti ei kuullut sen enempää. Hän läksi. Mutta hän kuten Sandra huomasi lyhyyden Kyllikin vastauksessa. Ja kukin teki päätelmiään. Kotimatkalla Suvisuojan neiti ajatteli tarvetta, jota hän tunsi auttamaan nuoria taipaleelle lähteviä eteenpäin. Hänen uudet naapurivelvollisuutensa tuntuivat hänestä tällä kertaa etuoikeudelta. Nuori opettaja oli suuresti miellyttänyt häntä.

Hän avasi hitaasti kotinsa portin. Kukkasten lemuava tervehdys lehahti häntä vastaan. Kastor, joka tasaisin askelin oli tassutellut emäntänsä vieressä, innostui iloisella hännänhuiskahduksella muistuttamaan olemassaolostaan, ja kuukin luiskahti pilven alta kuin sanoakseen: katso tällainen on sinun kotisi.

Voimakas tunneaallokko kohosi syvältä hänen olemuksensa uumenista. Hän näki mitä hänellä oli. Hän tiesi, mitä hänellä olisi voinut olla.

Kukkaset karistelivat kastehelmiään hänen jalkojensa juureen, Kastor katsoi surullisen kysyvästi emäntäänsä, ja tuulenhenki lehautti kukkien tuoksua hänen ympärilleen kuin pidättääkseen häntä kuutamoisen puutarhan tenhopiirissä. Mutta katsomatta ympärilleen astui Suvisuojan emäntä hiljaa eteenpäin. Hän kulki kahden suuren huoneen läpi, joiden vaalea kalusto, iloiset värit ja monet kaunistukset häämöittivät esiin kuutamon valossa. Näistä vierashuoneista hän tuli siihen pyhäkköön, johon ei vieraan jalka ollut astunut. Se oli hänen oma, yksityinen sopukkansa. Sen värit olivat hillityt, sulavat ja surunvoittoiset, sen muodot suorat ja koruttomat. Kaikkeen oli syvä, kypsynyt persoonallisuus painanut leimansa.

Suvisuojan neiti painui huoahtaen vaaleanharmaalle vuohentaljalle uunin nurkkauksessa. Läheisyydessä, vuoteen yläpuolella riippui tyroolilainen veistos ristiinnaulitusta, matkan päässä kuva köynnöksien kiertämästä luostarimuurista. Kuvan ympärillä riippui sitä kehystävänä seppeleenä suuri valkeahelminen rukousnauha.

Mutta Suvisuojan neidin katse ei pysähtynyt siihen. Se kulki eteenpäin, hipaisi ohimennen paria öljymaalausta ja pysähtyi viimein pieneen mitättömään, postikortin suuruiseen tauluun, joka katseilta kätkössä riippui eräässä nurkassa.

Suvisuojan neiti peitti kasvot käsiinsä. Hänen ei tarvinnut katsoa kuvaa. Se tunki umpeenpainuneidenkin silmäluomien läpi. Hän osasi sen ulkoa. Hän tiesi mitä jokainen piirre siinä puhui.

Hän näki vuoren huipulla linnan, ympärillä korkeat muurit, alapuolella ammottava syvyys.

Linnan parvekkeella seisoo neito, yhtä ylpeä kuin kaunis. Ja pelokkaana tunkeilee hänen takanaan parvi palvelevia nuoria tyttöjä. Mutta hän ei katso heitä. Hän katsoo ritariin, joka silmääkään räpäyttämättä, uljas miehuus kasvoillaan ratsastaa muurin kapeata lakea pitkin.

Paikalta, jossa ritari nyt ratsastaa, ovat monet syöksyneet syvyyteen, saaden siellä surmansa. Toiset ovat peloissaan peräytyneet. Siksi on linnan ylpeä valtiatar yhä pysynyt neitona. Kukaan ei ole ollut täysmittainen hänelle. Rakkaus tai rohkeus on pettänyt.

Suvisuojan neiti näkee ja kuulee kaiken. Hän on lukenut tarun vanhasta kertomarunosta. Hän on kuullut vuoristolaisten kertovan sen omalla, oudolla murteellaan. Nyt tapahtuu se hänen silmiensä edessä.

Linnanneito tuijottaa katse jännitettynä ratsastajaan. Hän ei ole peloissaan. Hän ei toivo, ei rakasta. Hän on ainoastaan jännitetty. Ja hänen jännityksensä kasvaa jokaiselta ratsun askeleelta. Hän uskaltaa tuskin hengittää.

Rajattomat riemuhuudot herättävät hänet viimein kuin lumeesta. Ratsastaja on onnellisesti saapunut jyrkänteen ohi ja laskeutuu linnan portin kohdalla ratsuineen muurilta.

Kansanjoukot riemuitsevat. Nenäliinat, viuhkat ja kukkaset liehuvat. Vanha ruhtinas kiiruhtaa ilosta vapisevin polvin voittajaa vastaan. Voitto tietää vanhukselle vapahdusta pitkäaikaisesta pelosta, pelosta painua hautaan ilman tietoa ikivanhan linnan kohtalosta ja suvun jatkumisesta.

Mutta voittaja ei näe kansanjoukkoja, ei vanhusta. Hän katsoo ainoastaan odottavaan palkintoon, jonka linnanneito hänelle ojentaa.

— Noin, noin — riemuitsee linnanneito itsekseen. Hän on tahtonut kokonaan hallita sitä, jolle hän antaa rakkautensa. Nyt hän näkee hallitsevansa. Hän on tahtonut todistuksia, uhria, maksoi ne mitä hyvänsä. Nyt hän on saanut sellaisia.

Hän ei rakasta, ei helly, mutta hän riemuitsee voitostaan.

Ritari polvistuu hänen eteensä, nostaa katseensa häneen ja seppele, jonka liitteenä kimaltelee kultasydän, laskeutuu voittajan otsalle.

Ritari nousee. Hänen katseensa painuu hetkeksi neidon katseeseen. Se leimuaa uljasta ritarimieltä, rohkeutta taistella ja uhrata.

Linnanneito tuntee sisimmässään ennen aavistamatonta iloa. Kirsi sulaa. Ylpeä pää painuu. Käskijän katse lämpenee. Hän on oppinut rakastamaan.

Mutta samassa ritari on pystyssä. Hän kiskaisee seppeleen päästään, se vääntyy hänen käsissään ja helähtää alasviskattuna linnanpihan kiviseen permantoon.

Ritarin katse painuu jälleen linnanneidon silmään. Se säihkyy. Hänen huulensa avautuvat. Hän puhuu. Ja jokainen sana on kuin tulenliekki. — Minä olen rakastanut sinua, uljas neito. Mutta sinun ylpeytesi, sinun vaatimuksesi ovat tappaneet rakkauteni.

Hän käännähtää, viskautuu odottavan ratsun selkään ja katoaa näkyvistä.

Sen jälkeen Kynast-linna on lohduttoman surun tyyssija. Vanha ruhtinas vaipuu surunsa murtamana hautaan. Ylpeä linnanneito itkee ikänsä rakkautta, joka oli hänen, mutta jonka hän surmasi.

* * * * *

Suvisuojan neiti tuijottaa kyyneleettömin katsein kuvaan. Se on kertonut hänelle hänen oman elämänsä tarinan. Hän on velkaa kaikille. Sillä se, joka antaa kuoliniskun suurelle ja rehelliselle rakkaudelle, hän köyhdyttää elämän muiltakin.

Suvisuojan emäntä nousee hitaasti. Hän ajattelee nuorta, iloista naapuriaan, ja hän lupaa pyhästi tehdä voitavansa hänen hyväkseen. Se musta varjo on karkoitettava nuoren, elämän kynnyksellä olevan tieltä. Hän, joka on velkaa kaikille, tahtoo siinä tehdä parastaan.

Ompeluseura.

Ompeluseura oli koolla Linnalan suuressa salissa. Sukkapuikot kilahtelivat, silloin tällöin helähtivät jotkut sakset ja työaseitten säestämänä luisti puhe eteenpäin kuin vuolas ja tasainen virta.

Emäntä Amalia Ruusurinta katsoi tuon tuostakin levottomasti ja odottavana ovelle päin. Viimein hän nousi, käytti hyväkseen hetkeä, jolloin jokaisella näkyi olevan tietty puhetoverinsa, ja pujahti keittiöön.

Palvelija oli paraikaa järjestämässä talon parhaita kahvikaluja tarjottimelle. Emäntä loi tarkastavan katseen tarjottimelle. Sitten hän tarttui pöydällä seisovaan vahakankaalla peitettyyn kiviastiaan ja rupesi irroittamaan vahakangasta sen suulta. Samassa hän vilkaisi pihalle, jossa näki hyvän ystävänsä Sandra Holpan pyörähtävän portista sisään.

— Älkäähän kiikkuko siinä tiellä, kivahti hän nuorimmaisilleen, jotka vatsat painettuina pöytää vasten jännitettyinä odottivat mitä oli ilmestyvä kiviastian sisältä. — Lähtekää tätiä vastaan ja tuokaa tänne keittiöön, hän lisäsi lauhkeammin.

Täti oli hengästynyt ja kuuma, kun lapset työntämällä työnsivät hänet sisään keittiön ovesta. Hän painui ovensuussa olevalle tuolille puhaltelemaan, otti esille ruusunpunaisella reunustetun nenäliinan ja rupesi sillä leyhyttelemään kasvojaan. Katse sattui hilloastiaan ja näytti tiedustelevan syytä sen esille ottamiseen.

Amalia-rouva kiiruhti selittämään, että hän, kun ompeluseuran työt oli tehty ja kahvit juotu, aikoi pyytää vieraat isännän huoneeseen syömään hyötymansikkahilloa. Marjoja oli tänä kesänä siunaantunut enemmän kuin koskaan ennen, ja vaikkakin liialliset tarjoilut ompeluseurassa oli kielletty, sopi kai lopuksi syödä vähän hilloa.

Lapsille kihahti vesi suuhun, ja kaksi sormea ojentautui innokkaasti lähemmä astian reunaan. Mutta äiti ei huomannut niitä. Koko hänen huomionsa kohdistui Sandraan, joka päästyään hengästyksestään oli tarttunut puheen päähän kiinni. Sandra oli oikeastaan aikonut tulla paljoa aikaisemmin Linnalaan, mutta matkan varrella oli täytynyt poiketa Metsämaahan. Siiriä ei ollut viime aikoina näkynyt missään, ja se insinööri tai maanmittari tai miksihän karahtierasivat oli yhtenään ollut siellä. Metsämaan pyykkärieukotkin olivat puhuneet siitä. Sandra oli sentähden varmasti tuntenut, että nyt sinne kuuluu jotain.

— Ja kuuluiko? — Amalia Ruusurinta oli niin jännityksessä, että pisti hillokauhan ensin suuhunsa, sitten takaisin astiaan.

— Tulin kuin tilattuna, — juuri kun sormuksia oli vaihdettu.
Kihlakortit pannaan tänään postiin.

— Ei olis tarvis lähettää tänne päin, nyt kun sinä tulit. — Amalia holautti makean naurun omalle sukkeluudelleen.

— Hei, hei, onpas teillä hauskaa! — Keittiön kynnykselle astui lyhyenläntä, karheapiirteinen nuori nainen, jonka ulkonevat poskipäät ja matala ryyhelmäinen otsa ensi näkemällä pistivät silmään.

— Kas Hilma! No terve, terve. — Sandra kävi kattelemaan ja Amalia työnsi vastatulleelle tuolin Sandran viereen. Mutta Hilma ei välittänyt tuolista. Hän tahtoi kuulla mikä oli aiheuttanut naurun.

Sandra lennätti hänelle suuren uutisensa ja Hilma pisti kohta asian johdosta pieneksi polkaksi keskellä keittiötä.

— Joutikin tulemaan jotain hauskaa! Ei täälläpäin sellaista liiemmästi anneta!

Sandra tarttui paikalla sanottuun. Hän oli luullut, että Hilmalla nykyään oli ainaiset ilonpäivät. Olihan hän saanut sellaisen opettajatoverin, josta puhuttiin pitäjätä pitkin. Etevä, kaunis, hyvä-ääninen ja vaikka mitä!

— Pyh! Kostunko minä hänen kauneudestaan enemmän kuin etevyydestäkään. Sain minä niistä tarpeekseni jo seminaarissa!

— Niin vainenkin, taisitte olla yhtäaikaa seminaarissa. Kumma kyllä.
Hän on kuin vasta lastenkamarista laskettu.

Hilma närkästyi. Hän tahtoi tietää oliko hän Sandran mielestä paljon vanhemman näköinen?

— Enhän minä ajatellut ulkomuotoa, Sandra selitteli, — vain opettajalta vaadittavaa arvokkuutta, jota ei neiti Vaarantauksella ole lainkaan.

Amalia Ruusurinta oli nyt saanut tarjouksensa kuntoon ja rupesi vaatimaan vieraitaan saliin. Rovastinna oli äskettäin kehoittanut seuralaisia ahkeraan työhön. Odotettiin ankaraa talvea. Ja kalliin ajan johdosta oli puutettakin paljon.

— Mene sinä, joka olet emäntä, toimitteli Sandra. — Kyllä mekin kohta tulemme. — Hän veti Hilmaa käsipuolesta keittiön viereiseen huoneeseen ja suhautti hänelle salavihkaa korvaan:

— Tiedätkös, Martta Siivonen meinaa varmaan sitä Eemelilleen?

— Kyllikkiäkö? Eemeli on totisesti liian hyvä —

— Sh, sh! — Mennään nyt! — Sandra avasi oven saliin, purjehti sisään ja loi kynnykseltä nopean katseen huonetta pitkin.

Rovastinna istui tavanmukaisella paikallaan sohvan nurkassa. Toisessa nurkassa istui Martta Siivonen, jota kunnioitettiin paikkakunnan vanhimpana opettajattarena ja vanhimman opettajan vaimona. Vähän matkan päässä istui rovasti keinutuolissa. Hän jutteli iloisesti muutamien nuorten talontyttärien kanssa. Mistä he puhelivat oli mahdoton kuulla, sillä pastorska Saha, joka istui huoneen toisella puolella emäntäparven keskellä, puhui vilkkaasti ja kovaäänisesti. Hän puhui säästäväisyydestä. Se oli puoli, jota kasvatuksessa kokonaan laiminlyötiin.

Pastorska Saha käytti aina lyhyitä, täsmällisiä lauseita. Hän oli entinen opettajatar. Joskin hän naimisiin mennessään oli eronnut opettajatoimestaan, oli hän selvillä siitä, että hänen kasvattajatehtävänsä hänen uudessa asemassaan oli tullut entistä laajakantoisemmaksi. Sentähden hän käytti tilaisuuksia hyväkseen.

Sandra Holppa väistyi kunnioittavasti huoneen toiselle puolelle. Hän tunsi epämieluisella tavalla jonkinmoista puutetta tietopuolisessa kasvatuksessaan aina, kun pastorska tai Martta Siivonen pohtivat kasvatusopillisia kysymyksiä.

Lahtelan emännän vieressä oli tyhjä tuoli. Sandra otti sen haltuunsa, ja sai samassa kun istuutui kerrotuksi Metsämaan Siirin kihlauksesta.

— Vai kihloissa! — Viesti vieri eteenpäin salaman nopeudella, ja kohta oli sekä kihlaus että kihlautuneet yleisen arvostelun alaisena.