Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MARTTI JÄNNE

Kirj.

Marja Salmela

WSOY, Porvoo, 1919.

SISÄLLYS:

I. Taipaleelle-lähtijät.
II. Vieraalla pohjalla.
III. Pesää rakentamassa.
IV. Yhteinen taival.
V. Mainingeissa.

Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriä Keilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikä liikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulman päässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia, semminkin kun monen — etenkin isäntämiehen — mielestä muutenkin oli mukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailman tapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa. Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.

Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenä pahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistä missään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti ja tavan takaa hän sai kuullakseen: — Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta! Ihanhan hän on kuin poika! — Paras, kun olisikin kakslahkeinen — sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavana päivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen. Mutta siitä hän sai selkäänsä.

Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päivään asti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastilta sai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan. Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän oli hankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äiti oli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa — kun ei Keilon kappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremmin kuin kiertokouluakaan. "Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisi poika", oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoa sekä kotona että kylällä.

Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa. Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin, luki läksyjään ja ajatteli tai — jos oli saanut käteensä jotakin painettua — tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua — tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä hyvänsä — luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä sanottiin.

Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänä täytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä että veljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainen reima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.

Mielellään hän muuten tekikin työtä — varsinkin raskasta. Kun hän tytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin teki mieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.

Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänen ripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.

Kirkonkylän laidassa, lähellä Anna-Stiinan kotia, oli avara nurmikenttä, jota kylän nuoriso käytti leikki- ja tanssipaikkanaan. Ripille päästyään piti jokaisen tulla sinne kuin vahvistaakseen, että hän nyt oli aikuisten joukkoon laskettava. Ja sekä isä, äiti että veljet vaativat Anna-Stiinaakin lähtemään. Saisihan tyttö joskus olla niin kuin muutkin.

Ja Anna-Stiina totteli. Mutta omat tapansa piti hän tanssikentälläkin. Paras tanssittaja poikien joukossa, Hiekkarannan Heikki, joka tunsi sekä oman arvonsa että tanssihaluisten tyttölasten ikävöivät katseet, suuntasi kuin piloillaan kulkunsa ensimmäiseksi Anna-Stiinaa kohti. Ja tämä — suu melkein halveksivassa hymyssä — selitti, että saihan tuota yrittää, veljet olivat koettaneet opettaa, mutta eipähän hän silti osannut. — Ja kun tanssi oli tanssittu, pyyhkäisi Anna-Stiina hikistä naamaansa selittäen, ettei hän ymmärtänyt minkätähden tänne piti tulla hyppimään kuin vasikat laitumella.

Hiekkarannan Heikki, joka oli tottunut kiitollisempaan mielialaan, vetäytyi harmistuneena syrjään. Mutta tanssittajia ei Anna-Stiinalta koko iltana puuttunut.

Tekipä hän kuitenkin sinäkin iltana tekosen, jota unohdettiin yhtä vähän kuin hänen kinkerillälukuaan.

Poikien joukossa oli muuan hintelä, kumaraselkäinen poika, josta toiset ehtimiseen tekivät pilaa. Viulu-Ville oli nimittäin jättänyt viulunsa kotiin ja selittänyt tulleensa mukaan tanssiakseen. Mutta hänen synnynnäinen ujoutensako sen vaikutti vai mikä, tanssitanhualla häntä ei näkynyt.

Anna-Stiina katseli Villeä syrjästä ja ymmärsi mielestään hyvin, minkä tähden hänellä ei ollut viulua matkassaan. Ville oli kyläräätälin — eli "Peli-Jussin", kuten häntä myöskin hänen soittotaitonsa vuoksi nimitettiin — ainoa poika. Ville oli isältään saanut säveleitä sekä sisimpäänsä että sormiinsa paljon runsaamman osan kuin isä, ja siitä syystä häntä jo kauan oli käytetty mieluisena pelimannina varsinkin nuorten kokoontumistilaisuuksissa. Mutta tanssipaikoilla Ville kärsi häntä ympäröivästä melusta ja rähinästä, jotka häiritsivät hänen herkkää korvaansa ja vieläkin herkempää sieluansa. Sentähden hän monesti "unohti viulun kotiin" tullessaan tilaisuuksiin. Hänellä oli sitäpaitsi toinen painavampikin syy tällaiseen menettelyyn. Isä oli suuri juoppo ja oli antanut himonsa perinnöksi heikolle kumaraselkäiselle pojalleen. Kun Ville soitti, niin kiitolliset tanssijat hyvällä tai pahalla juottivat hänelle mukaan varattua ilolientä, josta oli seurauksena, että ujo nuorukainen unohti ujoutensa, rupesi ensin kovaääniseksi ja suureksi suustaan — mikä hänen kohdaltaan teki auttamattoman naurettavan vaikutuksen — ja lopuksi vesissä silmin puheli toisille sydämensä kaikkein sisimmät ajatukset, joista hän muuten visusti vaikeni. Tätä hän jäljestäpäin häpesi ihan kuollakseen, ja senjälkeen hän kauan pysytteli poissa, toisten ilopaikoista, vaikka hänen surumielisyyteen taipuva luonnonlaatunsa muuten nälkäisesti himoitsi kaikkea iloista.

Äkkiarvaamatta seisoi Anna-Stiina Villen edessä pyytäen Villeä tanssiin. Ympärillä syntyi naurunkikatusta, mutta Anna-Stiina ei välittänyt siitä. — Lähdetään vain! — kehoitti hän rohkaisevasti. — En minäkään tätä kehuttavasti osaa.

Ja Ville meni. Hän tanssi sen, vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran Anna-Stiinan kanssa. Hänen kumaraan painunut selkänsä ojentautui suoraksi, hänen surumielisiin silmiinsä nousi kaunis loiste ja poskilla paloi helakka puna. — Keuhkotautisen punakkuutta, — kuuli Anna-Stiina jonkun syrjästä sanovan. Ja hän tiesi, ketä sanat tarkoittivat. Mutta hän näki senkin, että Ville tänä iltana näytti tyytyväisemmältä kuin koskaan ennen.

Kotona pantiin Anna-Stiina sitten tilille käytöksestään. Jos hän olisi ollut tavallinen tyttö, ei "teräväksi" mainittu, eikä niin verevän pulska kuin miksi nyt oli vääntynyt, ei hänelle hänen tekoaan olisi annettu anteeksi, siitä olivat veljet yksimieliset. Mutta kun hänen mainesanansa olivat sellaiset kuin olivat, niin hänkin sai olla "sellainen kuin oli".

Ja Anna-Stiina olikin — siitä lähtien niinkuin siihenkin asti. Työtä hän teki kuin maamies ainakin, ja lomahetkinään hän harjoitti kirjoitusta, laskentoa tai jotakin muuta. Nuorten ilopaikoissa häntä ei näkynyt, ei liioin kylänraitilla tai tuvissa, missä naiset kahvin ääressä selvittelivät omia ja naapurien asioita. Anna-Stiinalla ei ollut aikaa sellaiseen.

Mutta aina kun Anna-Stiina sattumoin tapasi Villen, oli hänellä kaikenlaista juteltavaa. Kaiken, minkä hän itse oli lukenut, hän lainasi luettavaksi Villellekin, ja jos hän sattui kuulemaan jostakin, joka oli lähtenyt maailmalle ja siellä menestynyt — paremmin kuin kotona — niin se kerrottiin erityisen tarkkaan. — Lähtisit sinäkin onneasi koettelemaan! — ehdotti Anna-Stiina kerran. — Voisit tulla vielä vaikka miksi, kun soitat niin kauniisti. Maailman näkeminen on hauskaa. Eikä työ täällä kotipuolessa sovi sinulle … soittaminen paremmin kuin ompeleminenkaan.

Ville lensi polttavan punaiseksi. Keuhkotauti ja ryyppytaito olivat hänen perintöosansa, joiden kehittymiselle hänen nykyinen ympäristönsä oli hyvinkin suotuisa.

— Minnekäpä minä! En minä muuallakaan tulisi sen paremmin toimeen.

— Rovastilla on tuttavia monessa paikassa ja eri toimissa. Jospa minä kysyisin häneltä? Hän antaa mielellään tietoja. Ja kun pääsee hyvien ihmisten joukkoon, auttavat he kyllä alkuun.

Villen katse painui ja posket olivat yhä polttavan punaiset. Anna-Stiina näki hänen sielunsa suuren alakuloisuuden. — Ville — hän sanoi, — sinä tiedät, että minä en pidä ihmisistä. Ne ovat turhanpäiväisiä ja suuria suustaan. Mutta sinä suret omaa huonouttasi, ja sellainen ihminen on hyvä. Tulehan nyt meille, — jatkoi hän naurussasuin. — Minä panin kahvin tulelle juuri ennenkuin, läksin.

— Sinä sitä osaat! — Ville hymähti, vaikkakin surunvoittoisesti.

— Niin, sellaistakin kuin keittää kahvia! — Anna-Stiina heläytti iloisen naurun. — Tiedätkö, minä olen ajatellut, että tahtoisin ruveta sitä myymäänkin. Meidän pitäisi saada puoti tänne meidän kulmalle, niin ei tulisi miehille niin usein asiata kaupunkiin. Ja jos minä vain saan itselleni hankituksi niin paljon tietoja ja sitten apua rahakkailta, niin minä laitan kaupan ja sinä tulet sinne myymään, kunhan nyt ensin käyt maailmalla oppimassa sinäkin.

Villen selkä suoristautui äkkiä ja katse kohosi. — — Niin, jos minä vain pääsen alkamaan kuin uudestaan, niin sinua, Anna-Stiina, minä siitä kiitän.

— Älähän nyt vielä kiitä! Mennään ensin kahvia juomaan! — Anna-Stiina nauroi. Mutta hänen sisimpäänsä jäi siitä kuin suuri ilo.

Suosituskirjat taskussa läksi Ville jonkun ajan kuluttua. Ja pian läksivät Anna-Stiinan veljetkin; Amerikka vei heidät. Kuolema korjasi isän ja äidin. Keskimmäinen sisarista joutui naimisiin Etelä-Suomeen, ja siten Anna-Stiina ollessaan kolmenkymmenen maissa jäi yksin selvittämään kotitalon asioita. Hän teki silloin rohkean päätöksen: lunasti toisilta heille tulevan osan — lukuunottamatta nuorinta sisarta, joka kävi rippikoulua ja jäi Anna-Stiinan horteisiin. Saatuaan kaikki omiin käsiinsä hän möi osan ja piti vain sen verran, että naisvoimalla kykeni viljelemään pikkutilaansa, ja rupesi sitten toden teolla hankkimaan itselleen kauppaliikettä.

Naisen yritykseksi oli sellainen siihen aikaan kuulumatonta. Mutta
Anna-Stiinahan aina tekikin ennenkuulumattomia.

Miehet etenkin olivat aluksi asiata kovin vastustavalla kannalla. Ja naiset samoin. He puhuivat "mitä olivat miehiltään kotona oppineet". Mutta pitäjän kelvollisimmat isäntämiehet auttoivat Anna-Stiinaa, ja vaimot huomasivat pian, että tuosta uudesta hankkeesta koitui heille monenlaista etua. Sai kahvia, sokeria, riisiryyniä ja rusinoita ostetuksi silloinkin, kun ei ukko sattunut rahanantotuulelle, vaikka saada olisi pitänyt. Ja paras kaikista oli, että miehiltä moni kaupunginmatka jäi tuon puodin tähden tekemättä ja samalla monet ryypyt ryyppäämättä. Sillä miesväki sielläpäin ei oikeastaan ryypiskellyt muuta kuin kaupunkimatkoillaan.

Anna-Stiinan kiivaimpia vastustajia oli Hiekkarannan Heikki. Hän oli jo oman varakkaan talon isäntänä ja oli nuorena leskeksi jäätyään kosinut Anna-Stiinaa. Sentähden häntä nyt harmitti nähdessään mihin se naisihminen kykeni. Kerran siihen aikaan, kun Anna-Stiinan homma oli alussaan ja Hiekkarannan isäntä ajoi ohi, tämä rattaanpohjalta kiskaisi esille särkyneen kärryjen etusuojuksen, viskasi yli aidan Anna-Stiinalle ja huusi, että siinä oli puotiin vähän lisäromua.

Mutta toisena sunnuntaina Anna-Stiina kirkonmäellä meni isäntää kattelemaan ja kiittämään. Suojus oli nyt valkoiseksi maalattu nimikilpi, joka isokirjaimisine: "KAUPPAPUOTI" osoitti ohikulkeville, minne oli poikettava.

Anna-Stiinan kauppapuodissa huolehdittiin monesta muustakin asiasta kuin tavaran myynnistä. Paikkakunnalle oli näihin aikoihin jo perustettu kansakoulu. Ja sen tiesi joka-ikinen lapsi, ettei tarvinnut Anna-Stiinalta toivoa ei niin pienen pientäkään rusinaa tai karamellia, jos oli laiskoteltu tai muuten käyttäydytty huonosti koulussa. Narraamisella ei liioin päässyt selviytymään, sillä Anna-Stiinalla oli ihmeellinen kyky vainuta milloin joku poikkesi totuudesta. Niin harvapuheinen ja niin hidas kylässäkävijä kuin Anna-Stiina olikin, kyllä hän lasten oloista ja käytöksestä oli selvillä, sen he tiesivät.

Eikä Anna-Stiina kasvattanut ainoastaan lapsia. Hänellä oli erikoinen tapansa sanoa ajatuksensa aikuisillekin siten, että se tehosi. Kun hänen puodissaan syljeskeltiin kai kiroiltiin, tuli hän kuin ohimennen kertoneeksi muutamista naapuripitäjän miehistä, jotka vasta olivat käyneet ostoksilla. Oli pitänyt heille ihan hintaa alentaa siitä ilosta, että sai olla tekemisissä käytökseltään niin höylien miesten kanssa, jotka eivät kiroilleet eivätkä syljeksineet. Ja jos ei naapuripitäjän miehistä sattunut olemaan apua, keksi Anna-Stiina jotakin muuta.

Isäntämiehetkään eivät jääneet osattomiksi Anna-Stiinan opastuksesta, jos he vain sen tarpeessa olivat. Salokankaan rikas isäntä ei koskaan unohtanut sitä läksyä, minkä hän kerran sai, kun istui Anna-Stiinan puodintakaisessa kamarissa asioita selvittelemässä. Hän sylkeä roiskautti keinutuolistaan pitkän kaaren uunin eteen, Anna-Stiina ei ollut huomaavinaan mitään, mutta myöhemmin hän hätäisesti nousi, haki rievun, pyyhki omin käsin ja aivan isännän silmäin edessä pois syljen ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että hänen lattiallaan oli tällainen siivo. Täällä kävi kansaa niin monenlaista.

Isäntä ei sen koommin sylkenyt, ei puodissa eikä puotikamarissa — vähitellen ei muuallakaan. Hän oli saanut opetuksen, joka muistui mieleen samassa kun sylkeä tirahti kielelle.

Miehelästä ja naimisiinmenosta puhuivat ihmiset ensi aikoina monesti Anna-Stiinalle, mutta kukin sai vastauksen, joka teki ensi yrittelyn viimeiseksikin.

Muuan rikkaissa naimisissa oleva nuori isäntä, tahtoen kiusoitella vanhempaansa, joka näytti "meinailevan" Anna-Stiinaa, otti asian puheeksi molempien isäntien ollessa yht'aikaa puodissa.

— Paljon täällä yritätte ja saattekin aikaan, — yritteli isäntä lipeäkielisesti. — Mutta mitenkäs sen naimisiinmenon?

Anna-Stiina katkaisi pitkällä ja tutkivalla katseella sanan isännältä. — Yhden miehen minä olen tuntenut, — hän sanoi harvakseen ja painokkaasti, — joka ei uskonut suuria eikä liikoja itsestään. Ja sillä miehellä oli kaunis sielu. Mutta se olikin liian kaunis tähän maailmaan.

Isännästä tuntui siltä kuin jokin alasnieltävä äkkiä olisi asettunut poikkiteloin kurkunpäähän. Hän nieleksi nieleksimistään, eikä se tahtonut painua. — Yhden, yhden ainoan, joka ei uskonut liian suuria itsestään, ja jolla oli kaunis sielu.

Isäntä nieleksi sitä palaa monesti nähdessään Anna-Stiinan. Anna-Stiina oli sellainen, että kaikki mielellään olivat hänen suosiossaan. Ehkä siitäkin syystä, että se niin harvalle onnistui.

Monta Anna-Stiina sai kasvatetuksi, yhtä ei vain, — sitä nuorinta sisartaan. Eihän tyttö ollut mikään pahantapainen, mutta hän oli kaikessa toisenlainen kuin Anna-Stiina. Hän ei ottanut viihtyäkseen maalaisoloissa. Helsinkiin piti vain päästä.

Anna-Stiina koetti viihdyttää, että meno edes jäisi siksi kun sisarelle karttuisi vähän ikää. Ja pariksi vuodeksi meno lykkäytyikin. Mutta seitsemäntoista vanhana hän läksi. Silloin ei mikään enää häntä pidättänyt. Silloin hän sai toverinkin — erään naapuripitäjän tytön, jolla entuudestaan oli palveluspaikka maitomyymälässä Helsingissä. Tämä lupasi toimittaa toverilleen samanlaisen paikan. Ja hyvinhän asia tuntuikin alussa menestyvän. Maitopuodista sisar pääsi kukkakauppaan. Ja se merkitsi tietysti arvossa ylenemistä. Ainakin oli työ hienompaa laatuaan. Ja tyttö olikin ikänsä ollut kaiken nätin ja herraskaisen perään.

Sisar ja Ville ne olivat Anna-Stiinan sisimmässä kahtena aristavana kohtana ja sen aremmiksi ne kävivät, jota enemmän tietojen saanti rupesi harvenemaan. Villeltä olikin harvoin tullut tietoja, vielä harvemmin hyviä. Maailmalla oli heikolla monta langettajaa, nostajia harvassa. Ja kun hän joskus pääsi kuin uudelle lupaavalle polulle, aina jokin onnettomuus — jollei muu niin tauti — katkaisi toiveet.

Kerran tuli sitten rovastilta sana, joka kutsui Anna-Stiinaa pappilaan. Anna-Stiina pukeutui heti kirkkovaatteisiinsa ja läksi. Hän meni kuin hautajaisiin. Hän tunsi sen. Ja niin se sitten olikin. Ville oli kuollut. Siitä oli tullut tieto kansliaan. Keuhkokuumeeseen, sanottiin ilmoituksessa. Mutta ei mainittu, olikohan raukka taas juopotellut ja niillä retkillään ehkä vilustunut vai oliko kenties pysynyt raittiina ja ollut pääsemässä paremman elämän alkuun, kun sortui perittyyn rintatautiinsa.

— Ei rovasti tiedä mitään näistä hänen viime ajoistaan? — kysäisi viimein Anna-Stiina matalalla äänellä.

— En mitään muuta kuin mitä tässä paperissa sanotaan. Te näitte itse. Mutta kyllä minä koetan tiedustella ja voin ehkä toiste antaa lähempiä tietoja. Te olette aina ollut niin hyvä hänelle.

— Hän oli itse hyvä. Hän eli sielussaan niin kaunista elämää, vaikka hän ulkonaisesti olikin raukka. Eikö rovasti luule Jumalan ymmärtävän sellaisenkin elämää?

— Jumala katsoo sydämeen.

— Ja hän suri aina kovin sitä omaa huonouttaan eikä jaksanut uskoa itsestään mitään hyvää.

— Nöyrille Jumala antaa armon. — Rovasti nousi ja meni ikkunan luokse. Siihen hän jäi pitkäksi aikaa. Ja hän ajatteli elämää, joka oli ihmeellistä ja yllättävää, ruman rumaa monesti, mutta toisinaan kaunistakin. Ja hän kysyi itseltään, miksi tämä jäyhäluontoinen nainen herkän-hienosti ymmärsi toisten hyleksimää raukkaa.

— Nähkääs, rovasti, — puhelee Anna-Stiina paikaltaan harvaan ja painokkaasti, — ihminen on sellainen, että hän tahtoo nähdä itsensä hyvään kykenevänä. Sellainen olen minä, sellaisia ovat muut. Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän ei koskaan puolustanut itseään, vaikka olisikin voinut tuoda monta asiaa oman heikkoutensa kaunistukseksi. Hän näki vain sen kauniin, jota hänen sielunsa rakasti ja jonka mukaan hänkin olisi tahtonut elää. Ja hän näki itsensä aina kaukana siitä. Lähtiessään täältä hän sanoi, että jos hänestä tulee mies, on se minun ansiotani. Paljoon minä olenkin pystynyt. Mutta tässä olin voimaton … vaikka olisin antanut henkeni.

— Oman voimattomuutensa tuntoon tuleminen on tarpeellinen jokaiselle.

Anna-Stiina sävähti punaiseksi. Katse tummistui ja tuimeni. — Luuleeko rovasti, että Jumala niinkuin minun tähteni … että se raukka, joka muutenkin oli saanut kärsiä niin paljon…

— En, en minä, — kiiruhtaa rovasti selittämään. — Eihän kukaan meistä vielä tiedäkään, minkälainen hänen elämänsä loppu oli. Minä vain tarkoitin, että juuri kun on toisen onni tai onnettomuus, toisen sielu ja elämä kysymyksessä, saamme oikein tuntea, kuinka voimattomia me olemme, ja että se on terveellistä opittavaa, vaikka onkin raskasta.

Anna-Stiina ei siihen vastannut mitään. Hän vain nousi, katsoi hetken pitkään ja tutkivasti rovastiin, ojensi sitten kättä, kiitti kirjeistä ja kaikesta avusta, kääntyi äkkiä poispäin ja meni.

Oli lämmin keskikesän ilta. Taivaalle kasaantuneet ukkospilvet olivat hajaantuneet, ja aurinko paistoi uudelleen, ei kuitenkaan pistävän polttavana kuten aikaisemmin, vaan painuvan päivän lauhuudella. Helteen väsyttämä hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen tietä pitkin, ja Anna-Stiina antoi sen juosta niinkuin se itse tahtoi. Hänen ajatuksensa kiertelivät kaukana. Ne kertasivat hänen raskaassa työssä vietetyn nuoruutensa ja ne yksinäiset, kovat vaellusvuodet, joita Ville oli viettänyt kotipuolesta lähdettyään.

Olisikohan ollut parempi, jos hän ei olisi lähtenyt? Hyvää Anna-Stiina kuitenkin tarkoitti kun tahtoi lähtemään. Pahasta seurasta hän tahtoi toimittaa sellaiseen, josta olisi apua. Kotipuolessa ei silloin ollut mahdollisuuksia. Itse hän silloin oli köyhän pienen talon tytär. Ei ollut hänellä tällaista riippumatonta asemaa kuin nyt. Ja vaikka olisi ollutkin, olisikohan hän tahtonut, että Ville olisi jäänyt ja päässyt isännäksi? Ja tokkohan Ville itse koskaan olisi siihen taipunut. Eiköhän hän olisi tahtonut ensin itse tulla siihen uskoon, että. hänestä vielä voi tulla ihminen. Sitten vasta se apu ulkoapäin olisi ollut iloksi.

Ja olikohan se ylpeyttä tai muuta sellaista, että hän omastakin puolestaan olisi toivonut, että se, jonka hän isännäksi olisi ottanut, muidenkin silmissä olisi ollut sellainen, josta olisi ollut tunnustaminen, että hän on sen arvoinen, hän on sielultaan kauniimpi ja parempi muita, ja se sielun kauneus se on hänessä voittanut senkin, mikä oli heikkoa.

Anna-Stiina pysäytti hevosen liiterin eteen, riisui siinä ja vei rantaan, jossa hän sen juotti ja uitti. Kun hevonen viimein tyytyväisenä rupesi nyhtämään heinää rantapenkereestä, painui Anna-Stiina läheiselle mättäälle ja jäi siihen kädet helmaan vaipuneina tuijottamaan eteensä. Hän oli vieläkin hautaamassa nuoruuttaan. Ja hän kertasi eletyn elämänsä niinkuin ihminen sen kertaa taipaleen taittuessa tai suurina tilintekohetkinä.

Tämä kotoinen mäenrinne, jolle nyt illan aurinko lauhasti paistoi, se se vasta oli ollut hänelle sekä kasvattajana että kumppanina. Täällä hän vallattomana vekarana oli laskenut lapsuutensa iloisimmat mäet. Tässä hän oli oppinut työntekoonkin sekä vetäessään vesikelkkaa mäkeä ylös että kesällä raahatessaan raskasta vesiämpäriä rannalla olevasta lähteestä tupaan. Tällä rantapenkereellä oli Villekin muutaman kerran viuluaan soitellut, vaikka muuten ujoutensa ja toisten ihmistenkin tähden harvoin oli tullut käymään. Ja tähän pieneen, tyyneen poukamaan hän oli laskenut veneensä sinä valkeana toukokuun iltana, jolloin oli tullut hyvästille.

Jos ei tätä mäkeä olisi ollut, olisikohan kotitalokaan nyt hyväkuntoisena hänen hallittavanaan? Tämä mäki, sehän häntä pidättämällä oli pidättänyt. Se oli pakottanut tuntemaan, että tänne on jäätävä, täällä ovat hänen elämänsä juuret. Ja siihen oli järkikin sitten antanut vahvistuksensa että niin tässä on tehtävä.

Anna-Stiinan täytyi yht'äkkiä ajatella sisartaan. Kuinka toisin tämä oli tuntenut. Hän ikävöi aina vain kaunista. Ei sanonut löytävänsä sitä täältä mistään. Ja olivathan huoneet matalat, eikä niissä ollut minkäänlaisia erinomaisia koristuksia, mutta juuri tämä mäki se oli kuitenkin sekä kesät että talvet sellainen, että tokkopa itse Helsingissäkään oli sen kauniimpaa.

Eihän Anna-Stiina koskaan erityisesti itselleen tätä selvitellyt. Tämä kaikki oli kuin liian läheistä katseltavaksi. Sen tunsi vain, että niin se on ja että tämä on osa omaa elämää ja tässä on oltava niin kauan kuin elämää jatkuu.

Hän katseli hetken ympärilleen, ja tuntui siltä kuin hän nyt olisi viskannut viimeisen lapiollisen multaa siihen hautaan, jota hän oli luomassa umpeen.

Rakkaus oli ehkä jotakin sellaista, josta harva ihminen kokonaan säästyi. Anna-Stiinankin täytyi saada siitä osansa. Mutta kun se oli ohi, oli se ohi. Eikä silloin enää ollut vaaraa.

Hän puolestaan tiesi ainakin, että nyt oli hänen kohdaltaan valmista.
Nyt on jäljellä vain työ ja velvollisuuksien täyttäminen.

Mutta työ, joka aina oli ollut hänen ilonsa, tuntui tällä hetkellä oudon raskaalta siksi, ettei enää ollut häntä, jonka suuriin surumielisiin silmiin sisältyi kaikki, mikä oli ollut Anna-Stiinan elämän runona ja kauneutena.

Nyt täytyi vain huolehtia sisaresta ja niistä velvollisuuksista, joita elämä eteen toi.

I

TAIPALEELLE-LÄHTIJÄT

Sydäntalvi oli ollut kovaa. Pyryt ja pakkaset vuorottelivat. Kun lunta oli tulla ryöppyyttänyt aikansa, kitisti pakkanen kinokset kokoon, ja uusi lumentulo, uudet tuiskut alkoivat. Metsän puut seisoivat kuin taakkansa alle painuneet kulkijamet ja missä vain seinänvierusta tai aita oli yrittänyt estettä lumelle, sinne tuisku vasta olikin kasannut korkeimmat kinoksensa.

Männikön Liisan mökki oli kuin lumeen haudattu. Ainoastaan matala ovi ja vieläkin matalampien, moniruutuisten ikkunoiden ylimmät ruudut olivat lumesta vapaina. Ikkunoita varjostavan lumen takia oli tuvassa keskipäivälläkin puolihämärä. Tänään oli lisäksi taivas pilvessä ja lyhyt helmikuunpäivä päättymäisillään.

Männikön Liisa istui uuninkupeella olevalla rahilla rukkiaan hyrryytellen. Mutta poljenta hidastui hidastumistaan, kunnes se viimein kokonaan lakkasi. Liisa-muori nosti rukkinsa syrjään, vetäisi verkalleen villakopan esille rahin alta ja rupesi tekemään lepeitä.

Pyöräyttäessään pehmeän lepereen toisensa jälkeen koppaan vilkaisi hän silloin tällöin kuin salavihkaa huoneen perällä olevaan vuoteeseen josta aika ajoin kuului hiljaista, tukahutettua voihketta.

Pitkä, äänekäs vaikerrus pakotti muorin viimein nousemaan. Hän läheni vuodetta.

— Jo taitaa tosi tulla? — Muori korjasi lattialle valumassa olevaa peitteenriekaletta.

Kalpea, läpikuultavaksi laihtunut nainen vuoteessa ei vastannut mitään. Muori ei edes ollut selvillä siitä, oliko sairas kuullut hänen sanojaan vai muutenko vain halutti olla vaiti. Liisa-muori jäi siitä syystä hetkeksi arvelevasti tuijottamaan eteensä. Hän ei näyttänyt tietävän, mitä nyt tehdä.

— Anteeksi, kun näin valittelen, — kuului viimein arasti vuoteesta.

— Eipähän siinä mikä auta. — Muori huokasi ja siirsi kaljatuopin pöydältä vuoteen vieressä olevalle tuolille. Sitten hän hiljaa huojutellen ruumistaan edestakaisin jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän: aivan kuin odotellen, eikö sairas jatkaisi puhetta.

Sairaan käsi kohosi pyyhkimään hikeä otsalta — Kyllä minä tähän kuolen, sanoi hän hiljaa.

— Niinhän ne kaikki uskovat, kun se ensi kerran eteen tulee. Ja kun sitten vielä joutui tuollaiseen kurjaan tilaan, ettei päänpehmikettä lapselle, — ei — —

— Älkää puhuko, älkää puhuko! — Läpikuultaviksi! laihtuneet kädet ojentuivat torjuvasti muoria kohti.

Mutta muori ei hellittänyt. — Ainahan puhuminen vähän helpottaa, — selvitteli hän levollisesti samalla kuin asettui vieressä olevalle tuolille valmiina kuulemaan, jos jotain kuultavaksi annettaisiin. Eikäpä tuossa liikaa olisikaan, jos annettaisiin, kun hän, muori, oli avannut ovensa tällaiselle ventovieraalle ja kurjassa tilassa olevalle kulkijalle.

— Ei minulla ole mitään ihmisille uskottavaa. Kaikki tietävät tekoni.

— Mutta lapsenkin tähden, — pitkitti muori itsepintaisesti.

— Minä olen kirjoittanut. Siinä on selvä osoite ja merkkejä riittävästi. — Pidättehän vain huolta lapsesta siksi kun tulevat hakemaan. Rahaakin — —

Lause katkesi valitukseen.

Liisa-muori huojuttelihe vielä hetken edestakaisin tuolillaan, teki sitten päätöksensä ja nousi. Otettuaan olkikuvon pankolta levitti hän sen lattialle, asetti vanhan nuttunsa päänaluseksi, kietaisi huivisiekaleen ympärilleen ja paneutui pitkäkseen. Yön unesta ei arvattavasti tulisi mitään. Se oli siitä syystä otettava etukäteen.

Vuoteessa makaava seurasi katseillaan muorin levollista askartelua. Ja kun hetken kuluttua äänekkäät kuorsaukset ilmoittivat mummon nukahtaneeksi, ei se näyttänyt sairasta hämmästyttävän. Hän vain huokasi omituisen pitkään — osaksi kuin helpotuksesta, mutta raskaasti samalla — haikean raskaasti. Rauhaan pääseminen muorin tutkisteluista helpotti, mutta samalla tuntui raskaalta kun ei ollut ketään — ei ketään koko maailmassa —.

Kyyneleet kihosivat äkkiä silmiin suurina ja polttavina.

Kuinka lyhyt olikaan askel onnen huipuilta alas kammottaviin kuiluihin!
Puolisentoista vuotta sitten he vasta olivat tutustuneet ja nyt — —

Hän painoi silmänsä umpeen kuin päästäkseen rauhaan, Mutta ajatus ja muisto toisensa jälkeen tunki väkipakolla esiin. Niinkuin voimakas hyökylaine, joka rannalta tempaa huolettomana leikkivän lapsen, oli voimakas, ennenaavistamaton tunne riistänyt hänet valtoihinsa. Hän oli kuin lumottu. Ei mikään pystynyt häneen. Eivät sanat, eivät varoitukset, eivät lukemattomat ennen nähdyt esimerkit. Hän uskoi omaa kohtaansa kokonaan toisten kokemuksista poikkeavaksi. Toisia oli ilkeämielisesti petetty. Hän oli saanut osakseen rakkautta, jonka suuruudelle ei löytynyt sanoja ja jonka voima vasta oli hänelle kirkastanut elämän sisällön ja arvon. Toiset olivat joutuneet tunnottomien ihmisten leluiksi. Häntä kannatti tuo suuri, kaikkensa antava, mutta myöskin kaikkea vaativa rakkaus. Ja se oli häntä vastakin kannattava — läpi kaiken. Siitä hän silloin oli vakuutettu.

Tukahduttava tunne ahdisti häntä äkkiä. Oli kuin kova luiseva käsi olisi iskeytynyt hänen kurkkuunsa siinä samassa katkaistakseen elämän. Käsi oli epätoivon. Sen ote oli hänelle tuttu.

Sairas peitti kasvot käsillään ja parahti.

Hyvä Jumala, kun näitä tuskia oli niin monenlaisia! Hulluuteen tämä vei. Minuutitkin tuntuivat mittaamattoman pitkiltä tällaisessa helvetillisessä poltteessa. Ja kun ruumiin tuska vähän helpotti, silloin poltti sielua sitä pahemmin.

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tehdä itseään syyttömäksi. Vaikkakin hän oli nuori — ei vielä kahtakaan kymmentä; — oli hän jo täysikäinen ihminen. Hänen olisi pitänyt tietää minkä teki, ja sittenkin nousi syytös toista kohtaan nyt polttavan katkerana sisimmästä.

Hänellä oli ollut ikää kaksin verroin. Hän tiesi kaiken aikaa mitä tarkoitti, mutta olipa hänellä silti ollut tuntoa teeskennellä.

Tai ehkä siinä ei ollutkaan teeskentelyä. Naimisestahan ei ollut puhettakaan, ennenkuin hän itse otti sen puheeksi silloin kun kaikki särkyi. Toinen oli vain antanut tulisen tunteen kuin hehkuaaltona tarttua elämänhaluiseen, nuoreen tyttölapseen. Hän oli vain vakuuttanut, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt toista näin suloista, ei koskaan rakastanut näin. Ja ne sanat ne olivat olleet hunajaa ja mettä nuorelle mielelle. Ne olivat iloa ja ihailua ikävöivälle kuin humaltava viini.

Hän vaikeroi ääneensä ja painoi kädet toisiinsa niin, että rystyset rusahtivat. Mutta kohta kun vaiva vähän helpotti, täytyi taas ajatella.

Sinä leutona maaliskuun iltana, jolloin hän tapasi Katrin itkemässä porttikäytävän pimennossa, oli pelko ensi kertaa riipaissut hänen rintaansa. Siihen asti hän oli luottanut, luottanut ehdottomasti. Mutta Katrin lohduton tuska ihan kuin tarttui häneenkin. Emäntä oli ajanut Katrin pois palveluspaikasta ja oli puhunut kovia sanoja kevytkenkäisistä tyttöletukoista, jotka polkevat ihmisarvonsa likaan kuin minkähän arvottoman vaateriekaleen. Arvo! Se oli kuin uusi ja ennen kuulematon sana Katrille. Että hänelläkin oli arvoa, siitä ei ennen kukaan ollut puhunut, ei emäntä eivätkä liioin ne, jotka olivat antaneet potkun tai torasanan huutolaislapselle. Mutta nyt se sanottiin täynnä armotonta halveksumista.

Siinä Katrin vavistessa itkussaan oli se ajatus äkkiä kuin salama leimahtanut hänen omassa sisimmässään, että jos hän itsekin kerran noin pimennossa itkee särkynyttä onneansa, jos hänkin pettyy?

Mutta samana iltana hän taas oli ajelulla kaupungin ulkopuolella, ja lähenevän kevään kiehtova, salaperäinen hämy viihdytti hänen pelkonsa suloiseen unhotukseen.

Sairas huitoi käsiään tuskaisesti kuin huitoakseen itsesyytökset etäälle luotaan. Hän ei tahtonut muistella, ei ajatella. Häntä ei puolustanut sekään, mikä oli Katrilla puolustuksena. Katri oli pienestä asti ollut tuuliajolla, mutta hänellä oli ollut hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Tilaa olisi ollut kotona hänellekin. Mutta hänellä oli pienestä pitäen ollut sellainen vastustamaton halu kaiken kauniin ja hienon perään. Eikä sitä kukaan kotona ymmärtänyt. Anna-Stiina kaikkein vähiten. Sitä moitittiin vain herraskaisuudeksi. Sentähden rupesi mieli tekemään Helsinkiin. Ja siellä sitten — —

— Oi — vooi — vooi —!

Ja kuinka ne vieläkin kiusasivat nuo syvät, säihkyvät silmät ja nuo huulet, jotka suutelivat niin että koko maailma unohtui!

Koko sielunsa voiman hän oli pannut siihen rakkauteen, jonka ne hänessä herättivät ja nyt, nyt teki mieli — kirota tuota kaikkea.

Vaikka olihan hänessä itsessäänkin ollut noita kuumia tunteita ja tuota kummaa, kahlehtivaa voimaa, johon kaikki pelokkaat, vastustelevat ajatukset upposivat kuin meren syvyyteen.

Hän kirkaisi taas ja kädet iskeytyivät kouristuksen tapaisessa tuskassa kiinni vuoteen laitaan.

Jos nyt edes olisi voinut puhua jollekulle — semmoiselle, joka ei olisi udellut eikä tuominnut, vaan joka olisi armahtanut ja auttanut tässä kauheassa kamppailussa! Pian hänen oli astuttava tilille. Hän tunsi sen. Ja tili kammotti. Helvetin tuskia hän jo kauan oli karsinut sielussaan. Helvetin tuskia hän nyt tunsi koko olemuksessaan. Hän ei jaksaisi kestää niitä pitemmälle — — iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen. Ei, ei!

— Auta — auta!

Hiki valui virtana sairaan otsalta. Ruumiin tuskat yltyivät, mutta ajatukset eivät silti vielä helpottaneet.

— Hyvä Jumala, jos lapsi on tyttö ja hän vielä joutuu tällaisille jäljille! Se ajatus puhkaisi viimein kyynelten tyrehtyneen sulun. Hillitön itku vapisutti sairasta ja pani vuoteenkin nytkähdyksittäin tärähtelemään.

Viimein ruumiin tuskat kuitenkin kävivät ylivoimaisiksi. Ne katkaisivat ajatuksilta niiden raatelevan odan. Ja kun Liisa-muori valitusten herättämänä viimein, nousi katsomaan, oliko apu jo tarpeen, ei hän sairaalta enää kuullut muuta kuin epätoivoisia, katkonaisia huudahduksia: Armahda, — armahda! — Korjaa lapseni! Auta ja korjaa!

Aamuyöstä tyhjensi Liisa-muori raskaasti huokaisten lepeet rahin alla olevasta kopasta, teki tilan koppaan ja laski siihen vasta kapaloimansa lapsen.

Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kuuli hän heikon äänen vuoteesta kutsuvan. Muori meni lähemmäksi, sillä hän oli käynyt huonokuuloiseksi.

— Antakaa minun nähdä lapsi!

— Niin nätti tytöntyllykkä, katsokaas vain, kehaisi muori mennessään lasta ottamaan. — Kyllä tämä tulee aikoihin elämässä. Jo sen näkee ensi eleistä.

— Kenenkä näköinen? — Äiti kurotti väsyneesti kättään kopan laitaa kohti, koetti nostaa päätään ja näki lapsensa. Mutta samassa hän kävi valkeaksi kuin palttina, ja pää hervahti takaisin vuoteelle.

Siunaillen kiidätti muori lapsen takaisin koppaan ruveten sitten virvoittelemaan tiedottomaksi mennyttä äitiä.

Vanhat kädet vapisivat ja leukapielet loksahtelivat kuin vilussa toisiinsa. Liisa-muorista tuntui kaamealta näin öiseen aikaan olla yksin kahden tällaisen avuttoman eläjän kanssa. Pappikin oli peninkulmien takana eikä edes nimismiehen rouvakaan tainnut olla kotona.

Aamu oli purevan kylmä. Sekä mökkien että talojen ikkunaruudut olivat vahvassa jäässä, ja missä eivät vastavarustukset talvelle olleet parhaita, oli jäinen huurre päässyt hiipimään huoneen nurkkienkin sisäpuolelle.

Nimismiehellä lämmitteli palvelija huoneita. Saatuaan tulen syttymään vieras- ja ruokailuhuoneessa hän haki keittiöstä uuden halko-sylyksen ja meni makuuhuoneeseen, jossa Martti nukkui. Hän nykäisi oven voimalla auki, pudotti kolistellen halkosylyksen uunin eteen ja rupesi latomaan puita pesään. Sitten hän vihaisesti vetäisi pellit auki, kiskaisi kappaleen tuohta valkeapintaisen koivun kyljestä ja raapaisi tulta. — Martti hoi, sanoi hän sitten kuin herätellen.

— Hyvää huomenta, tuli samassa vuoteesta vastaukseksi. — Onko ulkona kova pakkanen? — Kysymyksessä väreilevä aikaihmisen huoli oli omituisessa ristiriidassa niiden herkkien pikkupojan kasvojen kanssa, jotka kohosivat peitteen reunalle katselemaan vuoteen ulkopuolella olevaa maailmaa.

— Rouvalla on hyvät turkit. Hanna jatkoi levollisesti tulen virittämistä.

— Sinä vastasit siihen mitä ajattelin, tuli selittävän pikkuvanhasti
Martin vuoteesta. — Äitikin tekee sillä lailla. Mutta äiti on äiti.

— Kello käy yhdeksättä, muistutti Hanna välittämättä ensinkään Martin ajatusjuoksusta. Hän karisti rikat esiliinastaan lattialle, vilkaisi vielä kerran muistuttavasti Marttiin ja meni sitten askareilleen keittiöön.

Martti jäi yhä vuoteeseen. Tällainen tilallaan viruminen ei ollut hänen tapojaan. Äiti ei pitänyt sellaisesta. Mutta Hanna oli sittenkin tyhmä, kun ei ymmärtänyt, että tämä päivä oli toisenlainen kuin kaikki muut ja sai olla sellainen jo aamusta alkaen. Odotus kävisi vielä pitkäksi, vaikka koettikin vähän lyhennellä päivää näin alkupäästä.

Martti vetäisi peitteen korviin asti ja siirsihe samalla sen verran syrjään, että näki valkean, joka nyt iloisesti loimuten valaisi puolipimeää huonetta.

Nuo takassa tanssivat tulikielekkeet olivat niin kauniit! Ja oli niin suloista painua tähän vuoteen lämpimään pehmeyteen, kun kaikesta tunsi, että ulkopuolella oli kirpeän kylmää.

Joskus juhla-aamuin oli äidillä tapana antaa hänen nauttia tällä tavoin. Ja nythän oli juhla jos koskaan, kun äiti oli tulossa kotiin!

Olikohan talvi muuten koskaan ollut niin pitkä, niin pimeä ja niin kova kuin tänä vuonna äidin ollessa viikko määriä iso-isän tauti- ja kuolinvuoteen ääressä. Jos koetti olla ulkona — niinkuin Martti näihin aikoihin enimmäkseen oli tahtonutkin — olivat nenä, korvat ja posket ainaisessa paleltumisen vaarassa. Ja sisällä oli peloittavan yksinäistä.

Joko siellä ei ollut muita kuin keittiössä askarteleva Hanna, tai istui isä työhuoneessaan — mikä oli vieläkin pahempaa. Sillä silloin täytyi kulkea ainaisessa pelossa, että jos erehdyksessä tulee tehneeksi jotain, josta isä suuttuu. Tai jos tulee niin ikävä äitiä, että rupeaa itkettämään, ja isä sen näkee — —

Kun olisikin sellainen itku ollut kuitattavissa ainoastaan isän antamalla selkäsaunalla! Mutta kun äiti siitä, kuten muustakin saisi kuulla, että tuollainen raukka tuo poika on, ihan kuin sinäkin! Ja kun äidin kasvoihin silloin nousisi suuri, hätääntynyt tuska siitä, ettei Martti jaksa olla reipas, ei opi mieheksi.

Mutta mitäpä näistä tänään! Ja mitä talven pakkasistakaan! Nyt isä oli virkamatkoilla, ja äiti oli tulossa kotiin!

Martti lennätti äkkiä peitteen päältään, karkasi pystyyn ja rupesi pesukannusta kaatamallaan vedellä valelemaan hentoja jäseniään.

Huoneessa oli niin kylmä, että henki näkyi huuruna ja vesi tuntui ihan polttavan. Iho nousi kananlihalle joka paikasta ja se tuntui hirmuisen pahalta. Mutta Martti puri hammasta ja koetti joutua. Äiti olisi ollut hyvillään, jos olisi hänet nyt nähnyt. Äitihän aina koetti reipastuttaa ja karaista, vaikkei isä sitä uskonut.

Saatuaan vähän vaatetta päälleen painui Martti kyykkysilleen ja rupesi hyppäämään jänistä ympäri huoneen. Se lämmitti. Ja samalla tuntui siltä kuin odotuksen ilo mieltäkeventävällä tavalla olisi purkautunut tähän hyppyyn.

Martin vielä hypätessä raotti Hanna ovea kutsuen aamiaiselle. Eikä Martilta mennyt pitkää aikaa ruokailuun, nyt jos ei muutenkaan. Hän oli muistanut, että tallipässi oli ruokittava ja valjaat pantava hyvään kuntoon, että Eira pääsisi ajelemaan, jos tahtoi. Äiti oli kirjoittanut, että Martin tästä puoleen aina piti koettaa pitää hyvää huolta Eirasta, joka oli kolme vuotta Marttia nuorempi.

Martin sydäntä sykähytti taas omituisella tavalla hänen ajatellessaan, että nyt äiti istuu reessä ja ajelee kotiinpäin. Ja vieressä istuu pieni vieras tyttö, joka tästäpuoleen tulee olemaan ihan kuin Martin sisar. Vaikka eihän hän ole sisar, eikä tätikään, vaan jotain ihmeellistä siltä väliltä — sen tädin tyttö, jonka kanssa iso-isä meni naimisiin.

Poika olisi tietysti tavallaan paremmin sopinut toveriksi. Mutta vaikka Martin ei oikein tehnyt mieli myöntää sitä edes itselleenkään, oli hän oikeastaan iloinen siitä, että odotettu oli tyttö. Hän ei pitänyt pojista. Ne olivat tavallisesti kova-äänisiä, rakastivat rajuja, räyhääviä leikkejä ja haukkuivat "mamsseliksi" sitä, joka oli toisenlainen tavoiltaan. Isäkin olisi ehkä vain entistä useammin päässyt sanomaan, että tuollainen sinä olet, toisenlainen kuin muut. Tytöt olivat hiljaisempia. Ja jos ei tahtonut olla heidän kanssaan, jättivät he rauhaan. Tämä Eira varsinkin kun oli nuorempi, ei kai tekisi haittaa. Hän nukkuisi jo kun Martti menisi maata. Ja äiti tulisi kuten ainakin istumaan Martin vuoteen laidalle, ja siinä he hiljaa puhelisivat toisilleen kaikesta mitä päivä ja eletty elämä oli mieleen tuonut.

Omituinen hiukaiseva nälän tunne väräytti Martin sisintä. Nuo joka ilta uudistuvat puheluhetket, jolloin äiti istui hänen vuoteensa laidalla käsi hänen kädessään, olivat olleet Martin elämän juhlahetkiä, hetkiä, joista lähti voimaa ja sisältöä koko muuhun elämään. Eikä hän koskaan ennen ollut jäänyt näitä vaille ennenkuin nyt tänä talvena, jolloin äidin oli ollut lähdettävä iso-isän luokse. Ja nyt, nyt tämän pitkän, haikean eron jälkeen oli äiti tulossa!

Martti paiskasi tallinoven kiinni ja lähti täyttä, karkua pihan poikki. Hanna oli sanonut äidin tulevan noin puolenpäivän aikaan, ja nyt saattoi kello jo olla vaikka miten paljon.

Mutta kellopa ei ollut vielä yhtätoistakaan.

Vitkalleen ripustaessaan takkiansa etehisen naulaan kuuli Martti valkean räiskyvän isän huoneessa. Hanna oli nähtävästi tehnyt sinne tulta vasta nyt myöhemmällä. Valkea loimusi siis nyt paraimmillaan.

Martti epäröi hetken. Hän ei yleensä mielellään mennyt isän huoneeseen. Siinä oli samaa kolkkoutta, jota isässäkin. Sydän nousi ihan kurkkuun, kun isä vain katsoi. Ja jos silloin piti vastata, kävi puhe änkyttäväksi — josta isä tavallisesti suuttui. Mutta nyt oli isä matkoilla. Ja iloisesti loimuavan, sitten vähitellen hiipuvan ja riittyvän valkean katseleminen oli Martin parasta huvia.

Hän avasi varovasti isän huoneen oven, meni suoraa päätä uunissa loimuavaa valkeata kohti ja jätti oven takanaan, selkosen selälleen. Huone tuli kuin valoisammaksi ja turvallisemmaksi sillä tavoin. Isän ollessa kotona oli ovi aina suljettuna.

Martti vetäisi tuolin läheisestä huoneen nurkasta, asetti sen pienen matkan päähän uunista, kapusi tuolille, painoi käsivarret polvien varaan ja jäi siihen tuijottamaan eteensä.

Hän näki reen, joka liukui eteenpäin tietä pitkin. Reki liukui. Jalas natisi. Hevosen kaviot kopsahtelivat. Ja äiti tuli.

Hän heräsi ajatuksistaan, kun pihalta kuului tiukujen helinää.

— Pois, pois, paleltumasta, hätisteli äiti, kun Martti lakittomin päin ryntäsi suoraan pihalle. Äiti itse oli aivan kuin suuri vaatemytty. Ja toista samanlaista, mutta pienempää myttyä hän kaivoi esille nahkasista sitten työntäen sen edellään sisään ovesta. Mutta samassa kun äiti oli astunut ovesta sisään, tunsi hän Martin häneen naulautuneen katseen, hellitti otteen kuljettamastaan mytystä ja avasi sylinsä. — Oma rakas, rakas poikani!

Viikkokausien näännyttävä ikävä nousi äkillisenä itkunhaluna Martille kurkkuun. Mutta äidin silmissä hän samassa näki lujan vaatimuksen: Martti, ole mies! — Itku painettiin alas ja koko raskas menneisyys upotettiin äidin avattuun syliin.

Viimein äiti kuitenkin muisti Eiran, irroitti kätensä Martin kaulasta ja alkoi aukoa Eiran päällysvaatteita. Sitten hän pani Eiran käden Martin käteen ja sanoi, että heidän tästä puoleen aina piti olla hyvät ystävät.

Istuttiin ruokasalissa sinne katetun kahvipöydän ääressä, ja jälleennäkemisen ilo oli viriämässä korkeimmilleen, kun Hanna odottamatta avasi keittiön oven ja työnsi sieltä pakkasesta aivan punakkanaamaisen naisen tulemaan. Samassa kun nainen näki äidin, tulla humppuutti hän suoraa päätä pöydän ääreen ja rupesi siinä hätäisesti toimittamaan asiaansa. Männikön-Liisan mökiltä hän tuli. Hän oli tullut sinne aamuhämärissä ja tavannut Liisan hätääntyneenä vieraan, kuolemaisillaan olevan naisen ja pienen vastasyntyneen lapsen kanssa. Pappiakaan ei voinut saada sinne. Sentähden oli Kaisa ottanut lähteäkseen tänne tiedustelemaan, eikö nimismiehen rouva ollut kotona ja eikö hän ottaisi tullakseen kuolematatekevän luokse.

Martti näki äidin kasvoista tämän käyvän alakuloiseksi. Äidistäkin oli tietysti ikävä taas lähteä pois kotoa. Mutta hän ei epäröinyt. Hän antoi määräyksensä Hannalle, käski Marttia kiltisti pitämään seuraa Eiralle ja istui muutaman minuutin kuluttua uudelleen reessä.

Martti nieli nielemistään, kun näki reen katoavan näkyvistä. Mutta muistaen äidin pyyntöä hän koetti parastaan huvittaakseen Eiraa. Käytiin tutustumassa tallipässiin. Katsottiin mäet ulkona ja leikkipaikat sisällä. Otettiin kuva- ja kertomuskirjat esille. Mutta kun päivällinen oli syöty ja koko huviohjelma läpikäyty, eikä äitiä vieläkään kuulunut, lannistui molempien lasten mieli. Eira rupesi itkeä tuhertamaan. Hän tahtoi kotiin, omaan kotiin isä-ukin luo. — Isä-ukki oli hyvä. Hän antoi piparikakkuja laatikosta. Ja hän leikkasi paperista lehmiä, lampaita ja harakoita, jotka söivät oikeita mustikoita pienistä paperikupposista.

— Minä en osaa laittaa sellaista, tunnusti Martti taitamattomuutensa tuntevan nöyryys äänessään.

Eiran itku yltyi siitä yhä. Hän tahtoi "ukin" luo.

— Ukki on taivaassa. Äiti kirjoitti minulle, yritti Martti arasti.

Silloin Eira lakkasi itkemästä. Hänen huulensa vain vavahtivat ja kasvot ilmaisivat liikuttavaa pyrkimystä itsensähillitsemiseen. Sitten hän painoi päänsä vieressä olevalle sohvatyynylle ja jäi siihen liikahtamatta makaamaan ajatuksen väsyneenä pysähtyessä siihen käsittämättömään tosiasiaan, että ukki kylmänä ja kankeana oli maannut mustassa arkussa, vaikka toiset sanoivat hänen olevan "taivaassa".

Martti hiipi hiljaa ikkunan luokse. Ulkona oli jo pilkkoisen pimeä, mutta hän tuijotti pimeyteen itsepintaisesti kuin kaipaavilla katseillaan jouduttaakseen äidin kotiintuloa.

Viimein helähtikin äidin tiuku pihalta. Mutta kun Martti oven avautuessa tahtoi juosta suoraan äidin syliin, nostikin äiti varottavasti kättään. Hänellä oli käsivarsillaan vaatekäärö, jonka hän hellävaroen kantoi suoraan omaan vuoteeseensa.

— Äiti, äiti jääkö tuo meille, uteli Martti äidin aukoessa suojahuivia lapsen ympäriltä.

— Vähäksi aikaa ehkä, sanoi siihen äiti. Ja Martista näytti siltä kuin äiti olisi tahtonut itkeä.

— Minkätähden vähäksi, tiedusteli Martti hänkin kohta painuen mieleltään alakuloiseksi.

— Ei kai isä mielellään ottaisi monta uutta lasta yht'aikaa. — Äiti koetti hymyillä, mutta Martti kuuli hänen raskaasti huokaavan.

Samassa tuli Hanna, ja äiti rupesi näyttelemään hänelle lasta. — Tällainen kaunis, pieni tyttö, sanoi äiti hellästi vetäisten pienen myssyn syrjään, niin että silkinkiiltävä, musta tukka tuli näkyviin. — Ja tällainen on lähetettävä ulos maailmaan. — Äidin äänessä oli kuin itkua.

Äiti haki sitten sohvannurkkaan nukkuneen Eiran syliinsä, riisui hänet varovasti ja vei hänelle varattuun vuoteeseen. Sitten tuli hän Martin luokse. Ja juhlaa se tietysti oli, kun äiti taas kerran illan tullen oli poikansa luona. Mutta sittenkin tuntui Martista kuin tämä suuri juhlapäivä — ihmeellisin hänen tähänastisessa elämässään — jollain omituisella tavalla olisi mennyt pilalle tuon käärön tähden, joka nyt makasi tuossa äidin vuoteessa. Se se oli riistänyt äidin pois hänen luotaan suurimmaksi osaksi päivästä ja se teki äidin vieläkin alakuloiseksi huolimatta illan merkityksestä.

Äidin käsi omassaan Marttikin viimein nukkui. Mutta halu nähdä äitiä herätti hänet vielä kerran.

Silloin äiti jo oli jättänyt hänen vuoteensa ja seisoi kumartuneena sen pienen, nukkuvan käärön puoleen. Äidin silmät olivat kyynelissä.

Tämä muisto jäi Martille päivän viimeiseksi.

Anna-Stiina Aaltonen seisoi puotinsa takaisessa kamarissa otsansa hiessä silittäen vaaleanpunaista juhlapukua. Oikeastaan harmitti koko homma häntä — ei kuitenkaan itse työ, vaan se, että hän oli tekemässä sitä huolimatta selvästä käsityksestään, että se oli turhaa. Tummempi sinertävänpunainen kyläilypuku olisi hyvinkin kelvannut Sonjalle huomispäivän joulukemuissa. Mutta tyttö oli saanut päähänsä, että hänen piti olla vaaleissa — tietysti ollakseen kaikkia muita hienompi — ja pitipäs Anna-Stiinan silloin vain myöntyä.

Hän laski silitysraudan syrjään ja rupesi korjaamaan irti ratkoutunutta koristenauhaa.

Jos hän vain olisi ollut sama kuin ennen, ei hän totta totisesti nyt olisi seisonut tässä silittämässä. Mutta hän oli Sonjan suhteen käynyt merkillisen avuttomaksi. Hän souti ja huopasi, moitti itseään milloin leväperäisyydestä milloin liian suuresta ankaruudesta. Jos vieras olisi kasvattanut tyttöä, ei hänellä olisi ollut tällaista ristiriitaa. Mutta Anna-Stiinan täytyi aina ajatella sisarta. Häntä olisi ehkä pitänyt kohdella toisin. Ehkä hän silloin olisi suostunut jäämään kotiin ja säästynyt kurjille jäljille joutumasta.

Sisaren muisto oli pannut Anna-Stiinan hänelle harvinaisella hellyydellä huolehtimaan siitä pienestä kapalolapsesta, jonka hän sisaren kuoleman jälkeen haki siitä pikkukaupungista, jonne muuan nimismiehenrouva oli lapsen toimittanut. Eikä se huolehtiminen raskasta ollutkaan. Päinvastoin. Ainoa mikä silloin harmitti, olivat ihmisten utelevat tiedustelut. Mutta hän osasi antaa heille nokalle niin, että he pian lakkasivat utelemasta. Hänestä se lapsen tähden oli parasta. Ja kun tytöllä vielä — äidin pyynnöstä — oli sellainen vieraskielinen nimi, niin eivät siitä, enemmän kuin ulkomuodostakaan voineet päätellä mitään.

Anna-Stiina nousi, laski työnsä syrjään, meni vanhanaikuiselle sifonierilleen, jossa hän säilytti arvopaperinsa, tilikirjat ja muut sellaiset. Pienestä piilolaatikosta hän otti esille kellastuneen kirjeen, kääri sen hitaasti auki ja rupesi sitä lukemaan. Hän osasi sen hyvästikin ulkoa, mutta oli sittenkin kuin avuksi katsella tätä vapisevalla kädellä kirjoitettua ja kyyneleillä kostutettua kirjettä. Se antoi uutta voimaa aina kun tehtävä tuntui ylivoimaiselta ja kun se ajatus tunki mieleen, että nyt ei enää kannata yrittää, nyt saa kaikki jäädä sikseen.

Sonjan ollessa pieni oli Anna-Stiina enimmäkseen ollut pehmeä hänelle — sisaren tähden. Mutta kun tyttö ensi kertaa tavattiin valheesta, sai hän selkäänsä niin että muisti. Ja samoin sinä iltana, jolloin hän viskautui vieraan syliin ja rupesi tätä suutelemaan. Se ilta oli vieläkin Anna-Stiinan mielessä selvänä kuin eilinen päivä. Hän istui silloin tässä samassa puotikamarissa, jossa nytkin. Tuolilla lähellä ovea istui muuan kauppamatkustaja jo kääriytyneenä turkkiinsa, mutta vielä ennen lähtöään selvitellen muutamia asioita. Sonja oli jo aikoja nukkunut huoneen toisessa päässä olevassa vuoteessa.

Puheko lie sen vaikuttanut vai mikä, mutta tyttö heräsi, makasi hetken silmät selällään katsellen vieraaseen, kavahti sitten pystyyn, karkasi suoraapäätä vierasta kohden, painautui turkkien sisään hänen syliinsä ja suuteli, suuteli, suuteli. Anna-Stiina tuijotti kuin älyttömänä lapseen. Vieras nousi hämillään ja teki äkkilähdön. Mutta tuskin hän oli ehtinyt ovesta ulos, kun Anna-Stiina jo sai Sonjaa käsipuolesta kiinni, lennätti hänet kuin lapasen takaisin vuoteeseen ja alkoi lyödä, lyödä kuin vimmattu. Hänestä tuntui silloin siltä kuin lihallisuus kerta kaikkiaan olisi ollut poishakattava tästä onnettomasta lapsesta.

Hän kuuli vieläkin oman läähättävän äänensä: sinä, sinä miesten kurja suutelija!

Sinä yönä hän kuitenkin ensi kertaa ihan epätoivoisena kävi tilille itsensä kanssa. Oliko hänessä kasvattajaa? Ja vielä tällaisen lapsen kasvattajaa! Kuka oli koskaan häntä itseään kasvattanut? Niinhän hän oli saanut yletä ominneuvoin kuin metsän puut. Itse oli saanut ottaa oppia siitä mistä sitä sattui saamaan. Työ oli oikeastaan ollut hänen ainoa kasvattajansa. Mutta kykenikö sitä sellaisena toista opettamaan ja kasvattamaan? Ja kykenikö tällainen vanha visakanto, jolla ei ollut vanhemman mieltä eikä vanhemman kieltä kasvattamaan toisen vilkasluontoista lasta?

Anna-Stiina teki sinä yönä ensimmäisen päätöksensä kasvattajana. Hän päätti olla lyömättä lasta. Oli tytöllä minkälaiset taipumukset hyvänsä, eivät ne lyömällä lähteneet, jos eivät muuten.

Ja siinä päätöksessään Anna-Stiina oli pysynyt. Mutta siitä pitäen hän kasvatuksessaan olikin milloin soutanut, milloin huovannut. Parastaan hän joka tapauksessa oli koettanut. Hän ei siinä ollut säästänyt varojaan enemmän kuin vaivojaankaan. Tietopuolisessakin suhteessa hän tahtoi Sonjalle hankkia kaikkea sitä mitä hän itse kehitysvuosinaan haikeasti oli kaivannut. Kun Sonja oli päättänyt kurssinsa kansakoulussa, pantiin hänet lähikaupungin tyttökouluun. Ja Anna-Stiina muutti itse hänen kanssaan kaupunkiin pitääkseen huolta sekä tytön taloudesta että tytöstä itsestään. Irtiriistäytyminen kodista ja työstä oli raskas uhraus. Mutta kun onnistui saamaan luotettavat ihmiset huolehtimaan sekä liikkeestä että talosta, niin eihän siinä saanut ajatella omia mielitekojaan. Ne kaksi, joista Anna-Stiina eläessään lähinnä oli huolehtinut, olivat molemmat joutuneet karille. Anna-Stiina ei tahtonut kolmannen onnettomuutta omalletunnolleen.

Ja pääsihän Anna-Stiina yhdessä Sonjan kanssa kotiin aina kesäksi ja jouluksi!

Mutta nyt oli viimeinen joululupa käsissä. Sonja oli tyttökoulun ylimmällä luokalla. Ja kun hän keväällä saisi koulunsa lopetetuksi, ilmestyisi uusia pulmia hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoisi tietysti jatkaa opintojaan, maalailla, soittaa ja ties mitä. Hänellä oli jonkunverran taipumuksia moneenkin eri suuntaan. Mutta kuinka silloin enää kävisi mahdolliseksi häntä seurata ja valvoa? Ja mistä edes ottaa varoja kaikkeen? Sonjalla oli erinomainen taito saada rahat hupenemaan käsistään. Nyt kouluaikanakin oli niitä mennyt ihan huimaavasti milloin mihinkin, koristuksiin, huveihin, arvattavasti usein makeisiinkin samoin kuin muuhun turhuuteen.

Anna-Stiina oli joskus koettanut vetää ohjakset kireälle, mutta hänelle viskattu sana "armollaeläjän" kovasta osasta sai hänet useimmiten peräytymään.

Sonja oli huomannut tämän valttinsa tehoisuuden, eikä hän unohtanut käyttää sitä.

Anna-Stiina laski kunnossa olevan puvun kädestään, ripusti sen Sonjan vuoteen viereen ja rupesi sitten tarkastamaan tytön sukkavarastoa, oliko se kunnossa. Hän oli tässä työssä, kun ulko-ovelta kuului tarmokasta koputusta.

— Iltaa, iltaa, toisteli oven avautuessa iloisen ystävällisesti pitäjän nimismies. — Totta kai sisälle lasketaan? — Hän pyyhkäisi huurteista partaansa samalla kun hymähti Anna-Stiinan hämmästykselle. — On vähän kiire, jatkoi hän sitten, — ehkä saan tulla sisään näin turkki päällä, vaikka tulenkin tärkeissä asioissa.

Hän painautui keinutuoliin, pyyhkäisi vielä kerran hymähtäen partaansa ja kävi sitten asiaan. Se koski Anna-Stiinan kasvattia. Hän ei ollutkaan enää mikään köyhä, toisten elätettävä, vaan rikas perijätär, joka kykeni runsaasti palkitsemaan senkin kaiken, mitä Anna-Stiina oli hänen hyväkseen uhrannut. Nimismiehelle oli tullut tieto siitä, että tytön tuntematon isä oli kuollessaan jättänyt tyttärelleen koko melko suuren omaisuutensa.

Nimismies oli vasta saanut asiansa puhutuksi, kun Sonja rallatellen pyrähti sisään ovesta. Nimismies pyyhkäisi uudelleen partaansa — hän teki sitä yleensä tuontuostakin — hymähti ja nousi samalla lähteäkseen. — Paras, kun itse kerrotte hänelle kaikki, sanoi hän Anna-Stiinalle nähtävästi hyvillään siitä, että sai tehtävän mukavasti siirretyksi toiselle. Sitten hän ojensi Anna-Stiinalle kirjeen, jonka muuan vainajan sukulainen tai läheinen tuttava oli lähettänyt samalla kuin tieto testamentistakin tuli. Kirje oli osaksi Sonjallekin, josta syystä se oikeastaan kuului tähän taloon.

Nimismies painoi lakin päähänsä, hyvästeli ja läksi. Samassa seisoi Sonja jännityksestä vavisten tätinsä edessä. — Täti, täti, mitä on tapahtunut? Sanokaa pian!

Anna-Stiina pyyhkäisi otsaansa. Tehtävä ei hänestä ollut niinkään helppo. Hän olisi tahtonut sanoa sen oikealla tavalla ja kauniisti.

— Täti kerro, kerro pian, intti Sonja tavoitellen kirjettä käteensä.

— Älähän hätäile! Istu ja ole hiljaa, niin saat kuulla!

Anna-Stiina pisti levollisesti kirjeen hameensa taskuun. Sitten hän karisteli kurkkuaan. — Sinullakin on ollut isä, hän alkoi, mutta joutui hämilleen siitä, että oli alkanut näin sopimattomasti.

— Isäsi on jättänyt sinulle omaisuutensa perinnöksi… Nimismies kävi puhumassa, tuli sitten hätäisen kiireesti.

— Hyvä, kulta, rakas täti! — Anna-Stiina oli tukehtua Sonjan syleilyyn. — Enkö minä enää olekaan köyhä? Onko minulla rahaa — paljon rahaa — vaatteisiin, makeisiin, tanssiaisiin, ulkomaanmatkoihin? Voi hyvä, kulta täti! — Sonja tanssi pitkin huonetta.

Anna-Stiina ei puhunut mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat sekavilta ja raskailta. Hän oli tottunut syrjästä tarkastamaan elämän monimutkaisia tapahtumia. Nyt huimasi, kun aallokko oli temmannut hänetkin pyörteeseen.

— Missä se kirje on? Anna täti kun luen! — Sonja rupesi kaivelemaan tädin taskuja.

Mutta silloin Anna-Stiina voimalla riuhtaisi itsensä irti otteesta, meni viereiseen huoneeseen, — joka näin talvisin oli Sonjan makuuhuone, ja työnsi oven säppiin. Sitten hän otti kirjeen esille, asettui lähelle lamppua ja rupesi lukemaan.

Hän luki hitaasti ja moneen kertaan. Kirje oli ruotsinkielinen ja se oli sisältönsäkin puolesta sellainen, että täytyi selvitellä ajatuksiaan oikein ymmärtääkseen, mitä siinä sanottiin. Se oli nimellisesti osoitettu nimismiehelle, mutta siinä oli välillä puhuttelua, joka koski Sonjaa. Sen oli nähtävästi kirjoittanut joku vilkasluontoinen naisihminen, joka oli pannut ajatuksensa paperille ihan sellaisina kuin ne hänen mielessään olivat syntyneet. Kirjeessä oli hienoja vieraskielisiä sanojakin ja sen sisältö tuntui oikeastaan jonkunverran epämääräiseltä. Mutta sen Anna-Stiina kuitenkin tästä käsitti, että joku hieno Helsingissä asuva rouva kutsui Sonjaa vierailulle luokseen ja muutenkin tarjoili kotiaan Sonjalle kodiksi, silloin ainakin kun se sattui olemaan asianomaiselle soveliasta.

Kun Anna-Stiina viimeinkin oli selvillä tästä kirjeen sisällöstä, avasi hän oven ja kutsui Sonjaa. Tämä näki kirjeen tädin kädessä ja sieppasi sen jo kynnykseltä itselleen.

— Hyvänen aika täti, niin hienoa ja kaunista paperia! Ja katso, minkälainen kuorikin! — Sonja käänteli, katseli ja ihaili. Sitten hän rupesi lukemaan.

— Ja miten kauniisti hän kirjoittaa! — Ihan rupeaa itkettämään! Ja haistappa tätä paperiakin! Mikä hieno tuoksu! — Ihan on kuin olisin saanut äidin!

Sonja painui läheiselle tuolille ja hyrähti pieneen ilo itkuun.

Anna-Stiina katsoi häneen kuivin silmin. Hänen katseessaan oli jotain raskasta. — On jo myöhä, sanoi hän harvakseen. — Taitaa olla paras mennä nukkumaan.

— Mutta täti, etkö sinä ole iloinen?

— Olenhan minä. Tietysti. Mutta hyvää yötä nyt!

— Niin, täti, minä olen saanut äidin, ja kyllä sinäkin saat jotain hyvää — ehkä ihan silkkileningin!

Sonja ei ollut varma siitä, kuuliko täti hänen suurenmoista lupaustaan. Joka tapauksessa hän vielä lennätti tädin jälkeen iloisen: Ja ajattele mitä tytöt koulussa sanovat! — Sitten hän hitaasti rupesi riisuutumaan.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai unenpäästä kiinni. Ensin hän oli kauan ihan valveillaan, sitten hän vaipui jonkunlaiseen unen tapaiseen horrostilaan, mutta silloinkin kieppuivat ajatukset koko ajan äskeisen suuren tapahtuman ympärillä. Hän näki itsensä milloin ylimpänä ihailtavana komeissa juhlissa, milloin nuorena prinsessana, joka loistavalla aluksella purjehti aukeata, kimaltelevaa ulappaa kohden.

Vasta aamuyöstä hän vaipui tavalliseen uneen, poski painettuna hienopaperiselle, hyvältä tuoksuvalle kirjeelle.

II

VIERAALLA POHJALLA

Kirkkaan sinisenä kaartui kesäinen taivas Elben rannoilla upeilevan suurkaupungin yläpuolella. Aurinko oli jo puolipäivässä. Pistävän polttavana hehkui se kuumuuttaan laaksoon, jonka pohjassa Elbe lepäili laiskana ja pintaansa väräyttämättä. Ainoastaan lakkaamatta helteessäkin eteenpäin aaltoileva ihmismeri särki milloin minkin kulkuneuvonsa kautta sen rasvatyynenä paistavaa pintaa.

Kaduilla liikuskelevat näkyivät säännöllisesti etsivän siimespuolta ja raitiovaunuihin, jotka kuljettivat ihmisiä kaupungin läheisyydessä oleville kukkuloille, pyrki tällaisena paahdepäivänä tavallistakin enemmän väkeä.

"Weisser Hirsch'in" siimekkäissä puistoissa oli suhteellisen hiljaista. Siellä täällä asteli joku hellettä paennut kaupunkilainen, mutta varsinaiset asukkaat olivat täältä samoin kuin lähellä olevista huviloiden puistoista vetäytyneet asuntoihinsa. Vastakohtana ulkona vallitsevalle hiljaisuudelle kuuluikin huviloista vilkas puheensorina. Oli "lunch'in" aika. Toisin paikoin istuivat ateriata odottavat iloisesti puhellen huviloiden parvekkeilla, toisissa olivat he jo siirtyneet ruokasaleihin, joiden avatuista akkunoista nauru ja iloiset äänet tunkeutuivat kadulle asti.

Rouva Helmin pienessä huvilassa oltiin jonkunverran myöhässä. Päivä sattui olemaan oikea onnettomuuksien päivä. Huvila oli täynnä täyshoitolaisia — mikä tosin ei ollut niinkään onnetonta. — Mutta sitä tukalampaa oli, että keittäjätär oli nyrjäyttänyt kätensä ja samalla särkenyt talon parhaimman jälkiruokamaljakon.

Rouva Helm tuli keittiöstään kasvot kravunpunaisina ja pienet hikivirrat juoksemassa hehkuvia poskia pitkin. Olisi jo ollut aika soittaa joukko koolle, mutta hänen oli mahdoton esiintyä kohteliaana emäntänä saamatta ensin puhaltaa edes hetken.

Hänen hyvinvoipa ruumiinsa painui raskaasti pehmeyttään hyllähtelevään nojatuoliin ja käsi rupesi pyyhkimään hikeä kasvoilta.

Raatamista, yhtämittaista raatamista oli elämä. Aamulla huolta siitä, miten saada kaikki ajoissa ja kunnialla pöytään, illalla siitä, mitä uutena päivänä panna eteen. Ja ylinnä surua siitä, että vain onnistuisi hankkimaan sellaista mikä tyydytti ja jonka kuitenkin saattoi saada siksi halvalla, että edes tuli oma elatus ja vähän vanhanpäivän varaakin palkaksi kaikesta tästä raatamisesta. Kilpailu oli suuri ja tällainen pieni, vaatimaton huvila joutui monesti alakynteen. Mutta olipa tänä vuonna — luojankiitos — kaikki paikat jo täynnä.

Yläpuolella olevasta huoneesta kuului samassa iloista rallatusta. Ja kuin vastauksena alkoi ulkopuolelta kuulua kauniin barytonin hyräilemä: "Leise flehen meine Lieder".

Rouva Helm hymähti. Oli tuo pikku suomalainen sentään hyvä olemassa, veti miesväkeä taloon kuin mikähän magneetti. Kyllähän ne huoneet muutenkin olivat tulleet vuokratuiksi kesäsydämeksi, mutta nyt olivat useimmat asukkaista olleet täällä kaiken talvea. "Suomalaisen" tuttuja he miltei kaikki olivat ja maksukykyisiä ihmisiä. Moni pieni puute talossa oli tämän hyvän talven aikana tullut korjatuksi. Kun tuo onneton maljakko nyt vain ei olisi sattunut särkymään! Nyrjähtynyt käsi paranisi kyllä pian — ja keittäjättären täytyi tietysti hankkia itselleen sijainen. Mutta se maljakko!

Peilipöydällä seisova rokokootyylinen, kullattu pöytäkello heläytti samassa kirkasäänisen lyönnin, joka ponnahutti rouva Helmin pystyyn. Peilin edessä sai kaméneulan kiinnittämä pitsiröyhelys kiireisen paikoilleen asettelun samalla kuin harmaan silkkipuseron ryppyjä vähän suorittiin. Sitten pistäytyi emäntä kiireimmän kautta keittiöön kohta sen jälkeen antaakseen gongongin soida.

Pöytäkunta — kahta lukuunottamatta — oli miltei samassa koolla. "Epäsäännöllisyys kuuluu taiteilijaoikeuksiin", huomautti terävästi herra Walther, nuori saksalainen liikemies merkitsevästi silmäillen "suomalaisen" tyhjää paikkaa.

— Ja herra Zollinger täyttää tietysti ritarivelvollisuuksiaan, jatkoi kuivahkosti Waltherin sanoihin tarmokkaalta ja säntilliseltä näyttävä opettajatar, — emäntää lukuunottamatta ainoa pöytäkunnan nainen.

— "Die Finnländerin" on hemmoiteltu lapsi, puolusteli emäntä äidillisesti hymyillen.

— Lapsi! — Waltherin katseessa välähti omituisesti. — Jollen erehdy, niin hän ja minä kaikkein viimeiseksi joudumme lasten kirjoihin.

Samassa aukeni ovi, ja kaikkien katseet kohdistuivat odotettuihin. Iloisen livertelevää, melkein veitikkamaisesti lausuttua tavanmukaista "Malzeit"-sanaa seurasi kepeä kumarrus pöytävieraille. Sitten neiti Aaltio asettui paikalleen alkaen yht'aikaa sekä ateriansa että vilkkaan keskustelun lähimmän naapurinsa, schweitsiläisen insinöörin kanssa. "Ritari", toinen poissaolleista, asettui sillävälin huomaamatta paikalleen, opettajattaren ruvetessa tiedustelemaan, oliko hän tänään jo ollut korkeakoulussa, vai olivatko luennot unohtuneet toisten "velvollisuuksien" tähden?

Pöydän päässä istuva hollantilainen yhtyi suomalaisen ja insinöörin puheisiin, ja pian oli sekä ateria että keskustelu täydessä käynnissä.

Ainoastaan herra Walther, liikemies, istui vaiteliaana. Hän ei edes näyttänyt seuraavan keskustelua. Hänen koko huomionsa tuntui keskittyvän syömiseen. Oikeastaan se kuitenkin kohdistui niihin ajatuksiin, joita hän syödessään hautoi mielessään. Ja että ne jollain tavoin koskivat neiti Aaltiota, sen saattoi arvata niistä pikaisista, mutta terävistä katseista, jotka hän silloin tällöin nopeasti ja salavihkaa kiinnitti vastapäätä istuvaan suomalaiseen.

Waltheria harmitti. Hän osasi nuo useasti uudistetun tarkastelun alaiseksi joutuneet piirteet jo ulkoa. Ja sittenkin täytyi hänen katsoa ja tarkastaa. Valkoinen otsa oli matala ja sen voimakkaasti ulospäin kaartuvat kulmat antoivat kasvojen yläosalle älykkyyttä ilmaisevan piirteen. Tukka oli kiiltävän musta ja harvinaisen tuuhea samoin kuin pitkät silmäripsetkin ja nuo kaunismuotoiset — kuin taiteilijasiveltimen kohdalleen pyyhkäisemät kulmakarvat. Tässä kaikessa samoin kuin hieman koukistuneessa, ei erittäin kauniissa nenässä — oli paljon enemmän slaavilaista kuin pohjoismaista tyyppiä. Kasvot sinänsä — silmäänpistävästä värikkyydestään huolimatta — eivät olisikaan saaneet aikaan sitä omituista, puoleensavetävää yleisvaikutusta, jonka kokonaisuudelle antoi tuo siromuotoinen, herkkä suu, täynnä milloin elämäniloa ja hehkua, milloin sydäntä vavahuttavaa, haikeata tuskaa ja nuo syvät, tutkimattomat silmät. Niiden väristä oli oikeastaan mahdoton päästä selville. Milloin näyttivät ne tummilta — ehkä kuitenkin tumman sinisiltä — milloin oli niissä vain kirkasta, vallatonta kimmellystä. Ja aina ne pitkien ripsiensä suojassa välähtivät kuin tiheikköön kätketty lähteensilmä.

Niissä ja tuossa herkkäilmeisessä suussa oli ehkä jotain pohjoismaista — jotain määrittelemätöntä ja henkevyydellään omituisesti tenhoavaa, jollaista kai oli Pohjolan luonnossa ainakin omituisen, kesäisen valkeuden vallitessa.

Waltherin katse solui kasvojen piirteistä neiti Aaltion solakalle, mutta samalla täyteläiselle vartalolle, jonka muodot muodikas, ruumiinmukainen puku sai huomattavasti esiintymään. Slaavi, slaavi, elämänhaluinen ja elämästä nauttiva slaavi hän oli koko olemukseltaan muuten. Tuo suu ja nuo silmät vain…

Walther puraisi vihaisesti viiksiään ja pani ruuan kiireellä painumaan. Häntä harmitti se, että hän taaskin tarkasteli ja analysoi. Hän oli varma siitä, että hän oli yhtä selvillä "suomalaisen" sisäisestä kuin ulkonaisestakin ihmisestä. Ja hän oli varma myöskin siitä, että tuo suu valehteli ja että nuo silmät pettivät. Ja sittenkin hän tiesi, että jos neiti Aaltio äkkiä olisi antanut suosionsa auringon paistaa hänelle, olisi hän taas uskonut pohjattoman katseen ja herkkäilmeisen suun kuvastamaan sisäiseen kauneuteen.

Mutta nyt kun neiti Aaltiolla oli muita — myöhemmin tulleita, — nyt hän pystyi arvostelemaan. Ja ankarastikin.

Etehisen ovikello helähti samassa ja emäntä, jota nähtävästi hermostutti muutama katkonainen, matalaääninen etehisestä kuuluva lause, nousi anteeksi pyytäen pöydästä. Ovi etehiseen jäi hänen mennessään raolleen.

— Nähtävästi joku asuntoa etsivä, huomautti opettajatar.

— Sepä mainiota, singautti neiti Aaltio tulemaan. — Uutuudella on aina viehätyksensä.

— Jo siitäkin syystä, että vanha joutaa tieltä vasta, kun uusi on tiedossa. — Waltherin katse iski terävänä "suomalaiseen". Sitten hän jatkoi ruokansa märehtimistä kiusallisella tyyneydellä.

— Niinpä tietenkin. En minä viskaa vanhoja hansikkaitani uuniin, ennenkuin uudet ovat käsissä. — Neiti Aaltio nauroi.

— Onpa "uuni" teille pohjolaisille tuttu käsite, koska se tulee mieleen tällaisenakin päivänä, jolloin ihminen uunia ajattelemattakin tuntee olevansa sulamistilassa. — Opettajatar yritti puheen kääntämistä uusille urille.

— Kuulkaa, he menevät yläkertaan, pisti nyt insinööri väliin.

— Ullakolla kuuluu joku pieni komero vielä olevan vapaana, jatkoi hollantilainen, joka itse asui talon suurimmassa ja kalleimmassa huoneessa.

Opettajatar rupesi varovaisuuden vuoksi tekemään tilaa uudelle tulokkaalle. Saattoihan emäntä kutsua vieraansa suoraan ruokailemaan.

— Hän on ulkomaalainen, sen kuulin puheesta, vakuutti insinööri.

— Pian pääsette selville hänestä, huomautti Walther kuivahkosti. — He kuuluvat jo olevan tulossa.

— Mies on ainakin kykenevä nopeaan ratkaisuun — mikä on kieltämätön ansio, todisti neiti Aaltio.

Rouva Helm avasi samassa oven itse kohteliaasti väistyen syrjään antaakseen vieraalle tietä.

— Ei, ei mitenkään. — Nuorehko, kalpeakasvoinen ja huomattavan laiha herra vetäytyi hämillään ovelta syrjään antaen tietä emännälle.

— Koska niin tahdotte! — Rouva Helm purjehti tyytyväisenä paikalleen, soitti pöytäkelloa ja käski palvelijan valmistamaan paikan uudelle tulokkaalle. Sitten hän kääntyi vieraan puoleen. — Ehkä saan esittää. — Hän kumarsi pöydässä oleville ja rupesi sitten latelemaan nimiä ja arvonimiä. Kuullessaan ensiksi esitellyn nimen aikoi vastatullut nähtävästi käydä kättelemään, mutta huomatessaan toisten vain kumartavan päätään vetäytyi hän takaisin samalla huomattavasti punastuen. Rouva Helm jatkoi mitään huomaamatta esittelyä. Mainitessaan neiti Aaltion nimen lisäsi hän maire hymy huulillaan: "Kaikkien meidän suosima kansalaisenne". — Helene, jatkoi hän palvelijalle, pannaan lautanen tähän. Tohtori tahtoo varmaan istua suomalaisemme vieressä.

— En minä ole tohtori — yritti vasta tullut oikaisemaan.

— Emme ole kuulleet nimeä, huomautti neiti Aaltio.

— Anteeksi, anteeksi, pyyteli emäntä. — Hyvät naiset ja herrat, tässä on suomalainen, maisteri Jen-, Jen-.

— Jänne, oikaisi vastatullut taaskin punastuen. Sitten hän painui paikoilleen neiti Aaltion viereen ja sanoi selvällä suomenkielellä. — Onpa hauskaa vihdoinkin yhtyä suomalaiseen. Muukalaiseksi sitä auttamattomasti tuntee itsensä täällä, etenkin kun näin suin päin joutuu suureen ja outoon seuraan.

— Älkää olko epäkohtelias puhumalla kieltä, jota eivät toiset ymmärrä, oikaisi neiti Aaltio saksaksi. Sitten hän kääntyi insinöörin puoleen innokkaasti ruveten keskustelemaan edellisen illan oopperanäytännöstä.

Polttava puna karkasi taaskin Martti Jänteen hienopiirteisille, mutta kalpeille kasvoille. Häntä, joka muutenkin tunsi taitamattomuutensa tällaisessa seurassa, oli kaikkien kuullen läksytetty kuin tyhmää koulupoikaa. Ja vain sen johdosta, että hän ensi kertaa pitkistä ajoin tavatessaan kotimaalaisen iloissaan siitä oli tehnyt rikoksen seuraelämän lakia vastaan!

Näin ei olisi käyttäytynyt se, joka vähänkin ymmärsi toisen orpoudentunteita. Mutta mitäpä tuollainen seuraelämän nukke käsittäisi sellaista! Heillä molemmilla ei tietystikään ollut mitään yhteistä, ei edes vaikka vieraassa maassa tapasivat toisensa kansalaisina.

Martti Jänne vastasi lyhimmiten emännän kohteliaisiin tiedusteluihin, kasvoillaan ilme, joka ei kehoittanut toisia pöytäkuntalaisia yhtymään keskusteluun. Pöydästä noustaessa hän aikoi kiireimmän kautta vetäytyä omaan huoneeseensa, mutta neiti Aaltio pysäytti hänet odottamatta.

— Tahdotte kai vähän tutustua ympäristöön. Jos tyydytte suomalaiseen oppaaseen, tulen mielelläni mukaan. — Se sanottiin vaatimattoman yksinkertaisesti. Martista siinä oli kuin anteeksipyytävää ystävällisyyttä. Hän olisi varmaan näyttänyt loukkautunutta mieltä, jos nyt olisi vetäytynyt syrjään. Siksi hän vain kumarsi ja kiitti.

Neiti Aaltio pyörähti samassa muutamin tanssiaskelin parvekkeen ovelle, viskasi molemmat ovet selko selälleen ja jäi itse kynnykselle ahneesti särpien sieraimiinsa tuoksuvaa kesäilmaa. Pöydästä nousseista herroista kerääntyivät useimmat hänen ympärilleen ilmeisesti haluten jatkaa hänen alkuunpanemaansa vallatonta leikinlaskua. Mutta neiti Aaltio oli jo nähtävästi ottanut itselleen haluamansa annoksen herkullisentuoksuavaa ilmaa. Hän pyörähti kantapäällään, nyökkäsi lyhyen hyvästin herroille ja kääntyi sitten kuin vanha hyvä ystävä Marttiin päin. — Wir gehen dann, nicht wahr? He tekivät aluksi kierroksen puutarhassa, jossa erilaiset hedelmäpuut vielä olivat valkoisinaan kukkia. Sitten neiti Aaltio suuntasi kulun "Weisser Hirsch'in" katvekattoiseen puistoon, jonka sinne tänne risteileville teille ilmestyi kulkija toisensa jälkeen. Ateriansa päättäneet olivat nähtävästi joukolla lähteneet liikkeelle sekä huviloista että itse parantolasta.

Martin mieleen juolahti ajatus, että neiti Aaltio oli käyttänyt häntä bulvaanina tahtoessaan jostakin syystä lähteä tälle kävelylle toisten seurasta riippumattomana. Jokin erikoinen ja salattu syy hänellä tietysti oli. Mikäpä muu olisi saattanut hänet jättämään häntä palvovan herraseuran lähteäkseen oppaaksi kömpelökäytöksiselle kotimaalaiselle, jota hän vasta oli läksyttänyt kuin mitäkin koulupoikaa.

Neiti Aaltio ei aluksi kiinnittänyt huomiota Martin kylläkin huomattavaan vaiteliaisuuteen. Hän jutteli, kertoi ja esitteli pitkin matkaa, vilkkaasti, mutta samalla yksinkertaisesti ja tutunomaisesti. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja keskeytti puheensa.

— Tässä vain puhelen puhelemistani, vaikka tällainen katseleminen ja kuunteleminen ei ehkä ensinkään miellytä teitä. Minä ehdotin tätä kävelyä oikeastaan vain siksi, että huomasin teidän haluavan puhua suomea.

Martti puraisi huultaan. — Se oli epäkohteliasta minun puoleltani. Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun ei kuukausimääriin ole saanut kuulla suomen sanaa ja kun sitten odottamatta tapaa kotimaalaisen, tarttuu tilaisuuteen kuin nälkäinen leipään.

— Mutta kai te viihdytte täällä?

— Viihdynkö? Voiko teistä yleensä viihtyä ulkomailla?

— Ja miksikä ei?

— Siksi, ettei saa kodin tunnetta muuta kuin kotona.

— Se, jolla ei ole kotia missään, on kotonaan kaikkialla. — Neiti Aaltion huulet olivat hymyssä, mutta sanoista särähti katkeruutta, joka hetkeksi pani Martin ymmälle.

— Ehkä istuudumme, ehdotti neiti Aaltio viitaten penkkiä suuren pyökkipuun varjossa. — Te, epäkiitollinen ihminen, olette kai kulkenut tässä rinnallani miettien vaikka mitä sill'aikaa kun minä olen pannut parastani teitä huvittaakseni. — Hän naurahti iloisesti asettuessaan penkille.

— Minun on vaikea äkkiä siirtyä oloista toisiin, myönsi Martti. — Ulkonainen vaihdos tapahtuu nykyoloissa äkkiä, mutta sielua ei saa niinkään helposti siirretyksi.

— Johan minä sen arvasin. — Neiti Aaltio nauroi taaskin. — Te olette noita myyränluontoisia, jotka kaivautuvat oloihin ja asioihin kuta syvemmälle sitä parempi — päivän kirkasta valoa pakoon. Hyi sentään!

— Luuletteko ihmisen syventyvän paetakseen valoa — eikö pikemmin päästäkseen valoon — t.s. selvyyteen?

— Ette siis suostu myyränluontoiseksi?

— En ainakaan mikäli se tietää valonarkuutta. — Martti oikaisihe vaistomaisesti, katse kohosi ja siinä välähti jotain teräksistä.

— Teissä on siis kaikesta huolimatta pontta — ainakin jonkun verran?

Puna lehahti taas tavallisesti kalpeille poskille. — Jonkun verran, toisti hän hitaasti ja painolla. Sana sai purevuuteen vivahtavan väreen.

Neiti Aaltio nauroi iloista, hilpeätä naurua. — Ette saa pahastua! Katsokaa, on olemassa paljon sellaisia, joilla on sanavarastossaan vain siloisia, koko ympäristöä miellyttäviä sanoja. Minä olen päättänyt vaihteen vuoksi aina sanoa ajatukseni suoraan. Se on minun etuoikeuteni ja teidän täytyy tottua siihen — jos yleensä aiotte seurustella kanssani — mikä melkein käy välttämättömyydeksi siksi pienessä, asuntolassa kuin meidän.

— Suoruus on mielestäni muuta kuin yksityisen ihmisen etuoikeus. Se on meidän velvollisuuksiamme. — Martti puhui harvakseen ja mietiskelevästi, melkein kuin itsekseen. Hänen katseensa oli kaiken aikaa tähdättynä johonkin epämääräiseen kohtaan avaruudessa, eikä hän ensinkään huomannut mairittelevan leikkisää ilmettä vierustoverinsa kasvoilla.

— Saattaa olla. — Neiti Aaltio nakkeli päivänvarjollaan pikku kiviä ylös ilmaan. — Mutta kaikki eivät välitä velvollisuuksistaan. Ja toiset taas ovat sen luontoisia, etteivät loukkaa, vaikka sanovatkin ajatuksensa suoraan. Heidän kaikki ajatuksensa kulkevat kiltisti kohteliaisuuden ja sopivaisuuden valjaissa. Mutta toiset ovat uppiniskaisia, kapinallisia ja he juuri loukkaavat sillä, että sanovat ajatuksensa suoraan. Minä olen noita kapinallisia.

— Ja ketä vastaan te kapinoitte?

— Elämää ja sen oloja vastaan.

— Niitä vastaan kannattaakin kapinoida. — Martti nojasi vanhan pyökin runkoon katseen seuratessa taivaalla liitelevää villanvalkoista pilvenhattaraa. — Miksi toiset saavat taivaltaa tällaisilla ihanilla kukkuloilla toisten elellessä aikansa kellarikerrosten pimennoissa? Miksi toiset saavat tuhlata parin illan pukuun summan, joka hankkisi vuodeksi vaatteet kokonaiselle perheelle? Ja miksi muutamien juhla-ateriaan pannaan raha, joka häätäisi nälän monenkin köyhän kodista? Minäkin kapinoin, sillä oikeamielisen täytyy kapinoida.

Neiti Aaltio liikahutti kärsimättömästi pientä kiiltonahalla kengitettyä jalkaansa ja pani merkille, että hänen silkkinen alushameensa samalla huomattavasti kahahti, — joka ei juuri tänä hetkenä ja tällaisen yksinkertaisuusapostolin rinnalla ollut oikein sopivaa.

— Kapinoivat voivat kapinoida keskenäänkin, sanoi hän lyhyesti. — On olemassa paljon pahemmanlaatuista vääryyttä kuin se, josta te puhutte. Toiset syntyvät tänne onnellisen ja hellivän kodin helmaan, toisilla on katkerin kodittomuus kehtona. Toisilla on elämän eväinä vain hyviä, onnea tuottavia ominaisuuksia, toiset saavat myötäjäisikseen varmat tuhon enteet. Joka on hyvä, noudattaa luontoaan, tekee muita onnellisiksi ja tulee itse onnelliseksi. Joka on paha, noudattaa myöskin luontoaan, tulee onnettomaksi ja vetää toisiakin onnettomuuteen. Siinä on vääryyttä, jos missä. Sentähden minä kapinoin — en vain oloja, vaan itse elämää ja sen tuntemattomia ja tutkimattomia lakeja vastaan.

Martti Jänne ei enää katsellut avaruudessa liiteleviä pilviä. Hän kuuli ihmisäänen, joka värisi tukahutettua tuskaa, ja tällä hetkellä hän ensi kertaa todella huomasi jotain muuta kuin itseään, omia ajatuksiaan ja omia tunteitaan. Hänen katseensa kääntyi äkkiä vierustoveriin ja pitkien, poskia sipaisevien silmäripsien alta näki hän välähdyksen, joka muistutti kaivon syvyydessä kimaltelevaa hetteen silmää. Hänen katseeseensa nousi suuri hämmästys. Neiti Aaltio huomasi tämän.

— Te ette odottanut tämänkään verran vakavuutta ja ajatusta "muotinukelta", myöntäkää se!

— Sen tapaista minä todella ajattelin. Totuus on tunnustettava.

— Todistus siitä, miten paljon hyvää "hyvät" ihmiset uskovat muista. — Neiti Aaltio nousi äkkiä. — Mennään, sanoi hän jäykästi ja alkoi kiivaasti astua eteenpäin. Martti seurasi saamatta sanaakaan sanotuksi. Kun hän viimein oli päässyt sen verran sisäisen hämminkinsä herraksi, että aikoi vastata, oli se jo myöhäistä. Tie teki äkkikäänteen ja mutkassa he joutuivat vastatusten schweitsiläisen insinöörin ja herra Zollingerin kanssa. Neiti Aaltio alkoi samassa keskustelun näiden kanssa ja antautui siihen niin kokonaan, että hän aivan näytti unohtavan Martin. Puhe koski aikaisemmin suunniteltua oopperaanmenoa. Martti tunsi olevansa liikaa. Hän kumarsi siitä syystä, kiitti seurasta ja poistui nopein askelin.

Seuraavan päivän iltapäivänä istui Martti ullakkohuoneessaan kynä kädessä ja äidille alkamansa kirje edessään. Tämä äkkinäinen siirtyminen ulkonaisesti ahtaista ja epämukavista oloista sekä ahkerasta opiskelemisesta tällaisten perhoselämää viettävien ihmisten maailmaan oli äidin tahdosta ja toimesta tapahtunut. Hän se alkuaan oli Marttia tähän opintomatkaankin kehoittanut ja innostanut. Eikä se, mikäli asia koski opintoja, vaikeata ollutkaan. Martti, kirjatoukka, oli itsekin jo ajatellut opintomatkaa. Mutta pelko velkojen suureksi kartuttamisesta oli häntä pidättänyt. Äiti oli kuitenkin häntä rohkaissut. Ja nyt lopuksi hän oli pannut koko äidillisen vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen Martin ennen kotiinpaluuta vähän lepäämäänkin. Äiti oli ehdottanut Schweitsiä, Thüringeniä, Schwartzwaldia tai mitä kaunista vuoriseutua hyvänsä, kunhan Martti vain sinne lähtisi. Äidillä oli vielä pieni summa säästettynä isävainajansa perinnöstä ja sillä hän tahtoi kustantaa Martille edes muutaman viikon virkistysajan hänelle mieluisassa paikassa.

Ja kun Martti nyt vihdoinkin oli täällä, odotti äiti tietysti hartaasti tietoja. Dresdeniin Martti oli päättänyt lähteä suureksi osaksi siitä syystä, että se jo oli kuin kotimatkan varrella, mutta myöskin Dresdenin taidekokoelmien ja kuulun musiikkielämän houkuttelemana. Ennen tänne tuloaan hän jo olikin viettänyt muutamia sisältörikkaita päiviä itse Dresdenissä. Hän oli astuskellut tuntikausia Zwingerissä, säännöllisesti istunut "Betestunden" ajat Frauen ja Kreuz-Kirchessä, olipa hän Ringstrasselta löytänyt hauskan kansankirjaston, missä oli istunut tuntikausia tutkien sinne kokoontuneiden työläisten kasvonilmeitä ja samalla ahmaisten vähän saksalaista kaunokirjallisuutta, jota hän — kuten muutakin kevyempää lukemista tunsi sangen vähän. Illan tullen oli hän säännöllisesti retkeillyt kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla sekä nauttiakseen luonnosta siellä että löytääkseen paikan, johon voisi asettua. "Weisser Hirsch"'in ympäristö oli häntä erityisesti miellyttänyt. Varsinaista parantolaa hän ei missään tapauksessa tahtonut ajatella. Tuollainen hienoston pesäpaikka olisi jo sellaisena häntä kammottanut. Mutta lähiseudulla olevista pikku huviloista näyttivät monetkin miellyttäviltä. Valkea, pieni huvila suuren puutarhan keskellä oli vienyt voiton toisista, ehkä siksi, että se näytti pienemmältä kuin muut. Ja suinpäin hänen sitten olikin karattava sisään huoneita tiedustelemaan. Muuten kai rohkeus viime hetkessä olisi pettänyt.

Martti laski kynän kädestään ja työnsi alkamansa kirjeen hiukan syrjään. Hän oli jo kertonut koko joukon viime päivien kokemista äidille, mutta kuvaus tuntui yhä puolinaiselta. Äiti oli tottunut saamaan osaa kaikesta. Eikä tässä ollut kuin ulkonaiset puitteet hänen nykyisestä elämästään? Mutta mitä hän voisi lisätä? Hän oli oikeastaan ristiriitaisella mielellä eikä hän tahtonut panna sellaista tähän ensimmäiseen kirjeeseensä "virkistyspaikastaan". Hänen ei ollut helppo siirtää sieluaan oloista toisiin, kuten hän itse oli tunnustanut. Sekä irtiriistäytyminen siitä missä hän oli elänyt että sopeutuminen uuteen tuotti hänelle säännöllisesti eräänlaista sisäistä tuskaa. Ja tällä kerralla oli ristiriita tavallista tuntuvampi, kun hän — opiskelujensa aikana asuttuaan ikävissä, halpahintaisissa vieraskodeissa tai vaatimattomissa työläisperheissä — oli tullut siirretyksi tällaisiin, hänelle kokonaan vieraisiin hienoston oloihin.