SYVISTÄ HETTEISTÄ

Kirj.

Marja Salmela

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922.

SISÄLLYS:

Palkka Lopputili Syvistä hetteistä Velkaantunut Näyttämön takaa Kerran konsertissa Tienristeyksessä Ystävyys Kuolinisku

PALKKA

Leena Lehtosen piti muuttaa professori Kilven luota.

Uutinen levisi salaman nopeudella keittiöstä keittiöön suuressa kivimuurissa, missä professorilaiset asuivat ja kaikkialla se herätti hämmästystä. Tuttavat ja ystävät ihmettelivät sitä kilvan, levisipä ihmettely vielä laajaan piiriin, joka oikeastaan oli Leenalle tuntematon, mutta jossa tiedettiin hänen palvelleen paikassaan kahdeksantoista vuotta.

Eniten ihmeissään oli sittenkin Leena itse. Hän ei ensinkään jaksanut käsittää, että se oli totta, ei edes, vaikka par'aikaa kuivatessaan päivällisastioita kerta toisensa jälkeen huomautti itselleen, että hän teki tätä viimeistä kertaa.

Kun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen kaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia kertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut, mutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.

Sitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen: "viimeistä kertaa". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.

Kun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan nauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa, lasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille väsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.

Ei hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän myöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla, mutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut niin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen ahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen, mietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.

Oliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista vuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän kaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten siistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin Leena ennen?

Entä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla päivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut työssä raataa niinkuin nuorena.

Mikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia, ja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi painaa.

Sehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään paljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman asunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen oman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki pian olisi huvennut.

Leenan päätä huimasi.

Sillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella kuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä piankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse, jonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi kun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä muutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä sitten? Mikä sitten neuvoksi?

Hätääntyneen ja neuvottoman näköisenä nousi Leena ja avasi oven ruokasäiliöön, jossa hänen katseensa tarkastavasti siirtyi laudakolta toiselle. Hän tahtoi kääntyä pois kaikesta tuntemattomasta, jota ei pystynyt selvittämään, alalle, jolla oli kuin kotonaan. Pianhan uusi palvelija sitäpaitsi saapuisi, ja Leena itse olisi jo kaukana, kun illallispöytä oli katettava. Hänen täytyi pitää huolta siitä, että kaikki oli kunnossa.

Liekö ollut itserakkautta vai mitä, mutta omien huolten ohessa pakkasi Leenaa huolestuttamaan sekin, miten herrasväki toimeen tulisi hänen lähdettyään. Tottuisikohan tuo uusi pian isäntäväkeensä ja he häneen?

Ei se helppoa ollut, kun uusi oli aisoihin opetettava. Vanha tiesi jo tavat, teki työnsä tottuneesti ja itsestään ihan kuin vanha työhevonen, joka aisoissa kulkee niin taitavasti, ettei ajajalla huolta mitään. Itsestään tietää, missä on pysähdyttävä, mihin poikettava ja miten joutuin mentävä. Ei se uudelta niinkään käynyt, ei ainakaan opetuksetta.

Eihän professorilaiset muuten konstikkaita olleet. Hyviä olivat olleet Leenalle. Mutta olihan jokaisella omat tapansa ja meininkinsä, herrasväellä yhtä hyvin kuin Leenallakin. Hyvä oli, kun edeltäkäsin tiesi, miten asettua ja sovitella, niin että yhteen kävi.

Enin huolissaan oli Leena professorin tähden. Hän oli niin ystävällinen ja hyvä mies. Rauhaa hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, sen tiesi Leena. Mutta rauhassa hän ei voinut saada olla, ellei kaikki keittiönkin puolella luistanut hyvin. Jos vain pieninkin erehdys siellä häiritsi rouvan mielenrauhaa, täytyi professorinkin ottaa osaa huoleen. Hänhän oli vaimolleen avuksi annettu. Sitä ei professorska unohtanut.

Ei hän muuten ollut tuittupäinen eikä paha emäntä. Hänellä oli niin paljon, mikä mieltä kiinnitti enemmän kuin taloustoimet. Hän harrasti yhteiskunnallisia parannuksia, piti esitelmiä, kävi kokouksissa ja oli innokkaasti toimiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistyksissä. Mutta ei hän silti kotiaan laiminlyönyt. Hän tiesi tarkalleen, mitä sopi vaatia hyvältä palvelijalta ja täytti tehtävänsä siinäkin suhteessa.

Olihan Leenan asema aluksi ollut vaikea. Rouva oli paljon poissa kotoa ja työt olivat tehtävät. Ei sitä aina ymmärtänyt miten. Mutta siitäpähän oppi, jos ei muuten niin ainakin sitten kun nuhdeltiin siitä, mikä oli jäänyt tekemättä.

Vähitellen oppi Leena itsestäänkin huomaamaan, mistä oli huolta pidettävä. Ei hän saanut edes tietää, näkikö rouva, mitä oli tehty ja oliko tyytyväinen, mutta olihan siitä hyvä mieli kuitenkin, kun tiesi täyttäneensä velvollisuutensa.

Kunnia-asianaan oli Leena varsinkin pitänyt kaikessa hiljaisuudessa huolehtia vähän professorskan puvustakin. Rouva hankki kyllä itse ompelijansa kautta uutta ja hienoa tarpeeksi, mutta tarvitsihan vanhakin jonkun verran huolenpitoa. Ja kun ei rouva sitä tullut ajatelleeksi, koetti Leena pitää huolta siitä.

Moni kohta, joka jäi huomaamatta, kun kaikki oli kunnossa, olisi kyllä piankin saattanut silmään pistää, jos olisi korjaamatta jäänyt. Sen hän tiesi.

Sentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen, odotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän huolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään kunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla näkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin kuin talousaskareihin?

Leena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli kaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina huolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan vesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä talossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja sitten heittää hyvästit.

Leena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun hän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi tulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän liinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren neidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan tavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.

Totta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä ollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle singautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut talossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.

Kyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä todeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.

Leena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha eikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä niinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä. Ihmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut mahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.

Hän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan kärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka olihan sekin ollut vaikeaa — varsinkin — muutamissa suhteissa.

Sellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa lähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa hänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput vietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.

Leena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut ovia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään selittänyt.

Vasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että asiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan hän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut luottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.

Vaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen jälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään, miksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että rouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän kuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.

Kenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan. Leena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta siltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi hänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan toisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta minkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.

Miksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi koskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva muuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa koskaan näyttänyt ymmärtävän?

Kävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja ehkä paremmille päiville tässä suhteessa?

Leena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi ollut hänen omansa eikä emännän.

Samassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti mennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.

— Hakumies kai tulee pian — arveli professorska, etsiessään eteisen pöydältä parempia hansikkaita itselleen. — Olet varmaan jo lähtenyt, kun tulen kotiin.

— Kyllä kai.

— Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa sinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko saanut kaikki?

— Kyllä, kiitoksia! — Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän tunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko ruumista.

— Sepä hyvä! — Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja ojensi kättä. — Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!

Ovi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan portaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina kuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa, ett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?

— Leena, sielläkö sinä olet — kuului professori kysyvän huoneestaan. Samassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.

Leena lähestyi professorin työpöytää. — Tahtoisin sanoa hyvästi. — Hän niiasi.

Niin, minä arvasin. — Professori nousi ja ojensi kättä. — Hyvästi Leena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!

— Kiitoksia kaikesta, — sai Leena vaivoin sanotuksi.

Kuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven odottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi hetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen luo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.

Leena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle kokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä ainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin hän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä kotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja voimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta tuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen maailmalle.

Kaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, — pirstautui ja särkyi sirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut puolustautua enää.

Tylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa huojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi kuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia, kiitoksia!

LOPPUTILI

Hehkuvan tulisena paahtoi päivä pilvettömältä taivaalta.

Kuivuutta oli kestänyt viikkokausia. Ruoho oli kärventynyt. Maa hehkui kuumuutta. Paikkapaikoin se oli kuivuuttaan halkeillutkin. Nääntymäisillään oli luonto, ja ihmisetkin näyttivät nääntyviltä.

Syrjäisen pikkukaupungin puistikossa kasvit seisoivat paksun pölykerroksen peittäminä. Näyttivät liian surkastuneilta jaksaakseen muuta kuin huokailla sadetta. Mutta virkistävän sadekuuron asemesta tulla pölähti vain hiekkapilvi toisensa jälkeen kaupungin kiveämättömiltä kaduilta.

Liike kaupungissa oli melkein lakannut. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla muuta kuin silloin tällöin jokunen, joka näytti kiireimmän kautta pyrkivän, kaupungin kuumuutta pakoon.

Kun aamujuna kello yhdentoista tienoilla tulla tohisi asemalle, ei siellä näkynyt ainoatakaan vastaanottajaa. Asemapäällikkö ojentelihe haukotellen portailla, ja asemamies kohotti veltosti punaista lippuaan. Molemmat näkyivät itsekseen arvelevan: tässä sitä on oltava — vaikka eihän tiettävästi ketään tule.

Ketäpä pölyinen ja eloton pikkukaupunki, kuumuutta hehkuvine hiekkakatuineen voisikaan houkutella keskellä helteisintä kesää.

Mutta matkustavia tuli sittenkin, — työmiehiä muutamia ja nuori huolellisesti ja hyvin puettu nainen.

Asemapäällikön hämmästynyt katse seurasi hetken tätä tulijaa. Hän ei voinut olla tuumimatta kuka tuo vieras mahtoi olla ja mitä hänellä oli asiaa. Mutta sen suurempaa mielenkiintoa ei hän jaksanut omistaa hänelle näin keskellä kesähellettä. Hän vetäytyi konttoriinsa, sulki oven ja heitti hyvillään kuuman virkapuvun päältään.

Ainakin parin tunnin ajan toivoi hän nyt saavansa rauhassa nauttia sanomalehdestään paitahihasillaan varjostavan käärekaihtimen suojassa.

Sillä välin oli vieras nainen kääntynyt asemalta kaupungin ainoalle valtakadulle. Kuljettuaan sitä kappaleen matkaa poikkesi hän rantakadulle, joka kaarteli pientä, sameavetistä jokea pitkin. Eteenpäin astuessaan silmäili hän kuin etsien ympärilleen, kunnes näki pienen puistikon istuinpaikkoineen. Hän teki päätöksensä samassa, valitsi hyvän paikan ja asettui siihen.

Kaupunkilainen ei hän nähtävästi ollut, mutta ei myöskään matkustavainen, joka tuli pitemmälle vierailulle. Pikemmin näytti hän saapuneen tänne parin tunnin kyläilylle. Tavaroita ei hänellä ollut muuta kuin siro, pieni käsilaukku. Puku oli myöskin pikemmin kylässäkävijän kuin matkailijan. Se oli yksinkertainen, mutta aistikas, todistaen sekä omistajansa huolellisuutta että hänen kykyään valita pukunsa sopiviksi puitteiksi persoonallisuudelleen.

Vieraan puvussa ja ulkomuodossa ei oikeastaan mikään ollut silmään pistävää. Kasvonpiirteet olivat tavalliset, hienonlaiset, tukka tumma, silmät kauniit. Mutta tavallisuudestaan huolimatta oli koko olennossa jotain kumman mieltäkiinnittävää ja tutkimatonta. Hän ei näyttänyt väsyneeltä eikä reippaalta, ei iloiselta eikä surumieliseltä. Oli mahdotonta hänen kasvojensa ilmeestä päästä muuhun käsitykseen, kuin että tässä oli henkilö, joka uskollisesti ja umpimielisesti kykeni säilyttämään olentonsa salaisuudet.

Oli jo kulunut puoli tuntia siitä, kun hän asettui paikalleen, eikä hän vielä tehnyt lähtöä. Ei hän myöskään näyttänyt odottavan ketään. Hän istui vain rauhallisesti eteensä silmäillen. Katseessa ei kuvastunut mietiskelyä, ei kiihoitusta, eikä haaveilua — tyyneyttä vain. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan riippumattomia ulkonaisista oloista. Kesän herpaiseva kuumuus näkyi niihin vaikuttavan yhtä vähän kuin mikään mielenliikutus.

Hänen ajatuksensa koskivatkin juuri tuota suurta, ihmeellistä tyyneyttä, joka tuntui sellaiselta kuin ei mikään pystyisi sitä horjauttamaan. Se oli tavallaan luonnotonta ja kuitenkin toiselta puolen luonnollistakin. Täytyihän joskus tyyntyäkin pitkien myrskyjen perästä.

Mutta ihmeellistä oli sittenkin, että tuo tyyneys nyt tuntui niin hyvältä ja järkkymättömältä, kuin jos se aina olisi hänen omanaan ollut.

Samassa kuului läheisyydestä nopeita epätasaisia askeleita.

Nainen kääntyi tulijaan päin. Hänen kasvoillaan ei kuvastunut hämmästystä eikä mielenliikutusta. Toverillisesti hän vain nyökkäsi päätään tervehdykseksi nuorelle, vaaleapukuiselle herralle. Tämä ojensi kättä. Katse oli kiihkeä ja rukoileva.

— Aili, vihdoinkin!

— Istu pois! — Aili vain nyökäytti päätään.

— Kauhean kuumahan sinulla on!

Herra puraisi huultaan. — Helsingissä, miten toverillisesti sinä nyt! — —

— Miksi tekeytyisin vieraaksi?

— Ei vieraaksi — — tuttavallisemmaksi.

— Ei ole mahdollista.

— Sitäkö kuulemaan sinä kutsutit minut tänne, puolikuolleeseen pikkukaupunkiin?

— Pyysin sinua tänne siksi, että tämä tavallaan oli tienvarressa meille molemmille. Ja myöskin siitä syystä, että me täällä, missä ei kukaan meitä tunne, voimme rauhassa keskustella vaikka keskellä kaupunkia.

— Eikö keskellä toria, — ivaili toinen.

Nainen ei vastannut. — En enää tahtonut mitään salaisia tapaamisia, jatkoi hän tyynesti — sen kyllä ymmärrät. Mutta täytyihän meidän tavata. On kai meillä paljonkin toisillemme sanottavaa.

— Tämän kuultuani en todellakaan sitä ymmärrä. — Hän puhui kiihkeän kiihoittuneesti.

— Etkö todellakaan ymmärrä, Yrjö? Eihän tämä mahda olla odottamatonta sinulle? Johan olen kirjoittanut kaikesta — monastikin.

— Olethan sinä. Mutta minä en tahtonut uskoa — Ääni värisi liikutuksesta. — Suostuin tapaamaan sinua täällä juuri siitä syystä. Kaksi niin lujasti toisiinsa liittynyttä kuin me, eivät voi erota. Kunhan tapaisimme, ymmärtäisit sen. Siihen luotin.

Ailin harmaat, älykkäät silmät loivat terävän, läpitunkevan katseen Yrjöön. — Sano suoraan, mitä ajattelet! — Kunhan tapaisit minut, saavuttaisit sinä entisen valtasi ylitseni. Sen tappioon et voinut uskoa. Erota siitä, jota on rakastanut, eihän siinä mitään mahdotonta. Johan sinä siihen olet tottunut.

Suuttumuksen puna kohosi toisen kasvoille… Jos et muuta aio kuin syytää solvauksia…

— Solvauksia? Älä ota sitä siltä kannalta! En minä soisi, että tässä sanoisimme toisillemme solvauksia enemmän kuin kohteliaisuuksiakaan. Soisin vain, että puhuisimme tyynesti ja suoraan jotta pääsisimme edes jonkinmoiseen selvyyteen ennenkuin eroamme. Muuta en pyydä.

— Tahdot siis asettua tuomarikseni.

— En tuomariksi. Tahtoisin vain päästä selvyyteen. Muuten käy ero vieläkin raskaammaksi.

— Ero raskaaksi? — Ääni värähti katkeruutta. — Niinhän se suita käy kuin hansikkaiden vaihto.

Pistos ei osunut määräänsä. Näytti siltä kuin toinen ei olisi sitä huomannutkaan. — Nemesis seuraa sinua, minua, meitä kaikkia, jatkoi hän tyynesti. — Monta sinä olet jättänyt. Nyt jätän minä sinut.

— Sinä tiedät — — Yrjö tulistui. — Rakkaus sinuun oli niin suuri, ett'en sellaista koskaan ennen ollut tuntenut. Siksi täytyi minun jättää hänet, joka oli minulle uskollinen kuin koira.

— Ja rakkaus häneen oli suurempi kuin tunne edellistä kohtaan. Siitä syystä oli edellinen jätettävä. Minua järjestyksessä seuraava saa osakseen suuremman rakkauden kuin minä, ja sitä seuraava vieläkin suuremman.

— Sitten kuin viimeksi tapasimme, olet vallan ihmeteltävästi kehittänyt ivailutaitoasi. Ennen en aavistanut noiden taipumustesi suuruutta.

— Sano ivailuksi, jos tahdot. Minä sanoisin tulleeni selvä- ja tarkkanäköiseksi. Kun opin tuntemaan sinut, olin vielä niin lapsellinen. En tuntenut elämää. Siksi olin myöskin niin herkkäuskoinen. Nyt minä sitä vastoin välistä aivan pelästyn omaa tarkkanäköisyyttäni. Tuntuu usein kuin näkisin ihan ihmisten puhki, pääsisin selville heidän salatuimmista ajatuksistaan ja tunteistaan. — Toiste taas huomaan, miten vaillinaista ja vähäistä tietoni vieläkin on.

— Siitä huomaat itse, miten naisellisen epäjohdonmukainen olet. Kaikki puheesi suhteemme purkamisesta ovat varmaan perustukseltaan yhtä löyhiä.

— Ei, siinä kohdassa ainakaan minulta ei puutu perustusta eikä johdonmukaisuutta. Siitä olen varma. Kun tutustuin sinuun, annoin sinulle koko sen rakkauden, jota niin kauan ja uskollisesti olin säästänyt, annoin sen eheänä, koskemattomana ja kokonaan. Rikoin tähtesi suhteeni melkein kaikkiin tuttaviini. Tein sen tuntien, että ihmisten tuomiot ja heidän ajatuksensa eivät vaa'assa paljonkaan painaneet, kunhan itse olin vakuutettu suhteemme laadusta, siitä, että se todella vastasi korkeinta, mitä mies ja nainen voivat olla toisilleen. — Uskoin, että niin oli, sillä luotin niin täydellisesti sinuun. Vasta kun luottamukseni sinuun rupesi horjumaan, horjui myöskin uskoni suhteeseemme. Silloin aukenivat silmäni, ja katseeni terästyi. — Älä luule, että tahdon sinua tuomita. Kaikille ei uskollisuuden lahjaa ole suotu. Kaikki eivät edes sen arvoa ymmärrä — jotta voisivat sitä tavoitella. — Vastatkoon kukin omasta puolestaan. Mutta totuus on elinehto joka ainoalle inhimilliselle suhteelle. Missä ei ole totuutta ja suoruutta, siinä pettää perustus. Siksi juuri särkyi meidän suhteemme.

— Tahdotko väittää, että minä olen sinut pettänyt?

— Voitko väittää, ettet toista suhdetta jo olisi rohkeamminkin rakennellut, jos vain olisit voinut olla levollinen minuun nähden? Et vielä tahtonut täyttä eroa minusta, siksi olit varovainen. Kukaan ei ollut jättänyt sinua. Sinä olit tottumaton kokemaan sellaista, etkä siihen tahtonutkaan tottua. Se sinua pidätti. Tunsit, että vaatisin suoruutta ja eheyttä, että valtasi perustus pettäisi samassa, kun totuus tulisi ilmi. Siksi koetit sekä itsellesi että minulle uskotella, että kaikki oli entisellään.

— Miksi sanot uskotella?

— Siksi, että nykyisyys selveni minulle entisyyden valossa. Kun näin, että väärillä tiedoilla olit minua pettänyt entisyyteen nähden, en enää voinut sinuun muutenkaan luottaa. Siitä kuoli rakkauteni.

— Se, jonka ei koskaan pitänyt kuolla!

— Luulin niin. Mutta olen oppinut ymmärtämään, ett'ei rakkaus — ei ainakaan minun rakkauteni voi kasvaa muuta kuin totuuden maaperässä.

Yrjö nousi kiivaasti. — Jo riittää. Minä olen ainakin saanut syytöksiä tarpeeksi.

— Älä sano syytöksiksi, pyysi toinen, pehmeä, milt'ei sydämellinen sointu sanoissaan. — Tahtoisin vain selittää sinulle kaikki, en syyttää. Itse ansaitsen syytöksiä. En ole ollut sitä sinulle, mitä jokaisen naisen, joka rakastaa, pitäisi olla toverilleen: siunattu, nostava voima, joka toisessa loihtii esiin ja voitolle paraimman, jaloimman hänessä. Annoin rakkautesi hurmata itseni. Se tuli elämäni kaikkikaikeksi. Siksi tuntuikin, silloin kun se petti, siltä kuin perustus olisi järkkynyt ja olisin syössyt pohjattomiin syvyyksiin. — Mutta sekin oli hyvä. Opin tuntemaan itseäni. Opin ymmärtämään elämää. Kärsimyksien merkitys selveni minulle. Näin lukemattomia joukkoja kärsiviä, surun murtamia, joita en ennen ollut huomannutkaan. Ymmärsin, miten tosi tuo raamatun kuvaus maailmasta on: ei mitään muuta ole olemassa kuin murhetta ja pimeyttä. Juuri sellaisena näin minäkin nyt elämän. Mutta samalla selveni minulle, että tuolla kaikella täytyy olla merkityksensä, tehtävänsä, muuten olisi elämä sydämetöntä pilaa, tarkoitukseton paha, josta olisi eroon päästävä niin pian kuin suinkin. — — En ole vielä päässyt selvyyteen — — mutta siitä olen varma, että on olemassa jotain, johon kannattaa pyrkiä ja josta voin tyydyttävää selvitystä saada. Ellen saisi luottaa siihen, en jaksaisi elää. Se, jolle ensimmäinen ja viimeinen rakkaus on ollut elämän keskus ja perustus, hänen täytyy tuon rakkauden sirpaleiksi särkyessä joko sortua tai saada parempaa, pysyvämpää, jolle elää.

Yrjö loi pikaisen, ihmettelevän katseen vierustoveriinsa. Miten tyynet ja kirkkaat hänen kasvonsa olivat. Se oli Yrjöä jo ensi näkemältä hämmästyttänyt. Mutta nyt vasta hän ymmärsi, että se ei ollut mitään hetkellistä ja teennäistä, vaan voimakas todellisuus, joka häntä pakotti alistumaan.

— Vai sitä varten sinä tahdoit tavata, sai hän viimein sanotuksi yksikantaan ja purevasti. — Tahdoit ilmoittaa, miten tyytyväinen olet itseesi, sysättyäsi minut syrjään.

— Sysättyäni syrjään? Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Olenko sysännyt sinut syrjään, jos sanon, että meidän on erottava siksi, että me emme voi olla toinen toisillemme onneksi ja avuksi, turmioksi vain? Tahdonhan tässä vain purkaa sellaisen suhteen, joka ei koskaan ole totuuteen perustunut. — Toivon, että eromme ja se mitä olemme oppineet, on auttava meitä selvempään elämämme ja sen tarkoituksen käsittämiseen — ja toteuttamiseen. — Olet kaikessa hiljaisuudessa oikeastaan jo joutunut uuteen suhteeseen — sen tiedät. Pyri jos mahdollista uskolliseksi siinä!

Miten levollinen, vakava ja toverillisen ystävällinen hän oli! Ei mikään näkynyt järkyttävän hänen rauhallista tyyneyttään, ei muistot, ei moitteet eikä iva. Se Yrjön tenhovoima, joka ennen oli Ailia hallinnut, oli nyt kuin jäljettömiin kadonnut.

— Olen kuitenkin ollut sinulle suureksikin hyödyksi, eikö totta? — Yrjö nykäisi hermostuneen vihaisesti viiksiään. — Olethan tässä ladellut pitkiä juttuja saamistasi opetuksista!

Aili ei huomannut sanojen purevaa pilkkaa. Ainakaan ei se kyennyt haavoittamaan.

— Juuri siksi, jatkoi hän, — että olen kärsinyt niin äärettömästi, mutta saanut lohdutusta tietoisuudesta, että kaikella on tarkoituksensa ja että elämämme erehdykset ja tappiotkin voivat meille voitoksi kääntyä, juuri siksi en voi ketään katkeruudella ajatella, — en sinua enemmän kuin muitakaan.

— Kerrassaan jalomielistä!

— En minä jalomielisyyttä tavoitellut. Tuntui vain luonnottomalta erota tapaamatta, erota ilman ainoatakaan selvittävää sanaa. — Sinä et sitä paitsi tahtonut uskoa kirjeitäni.

— En tahtonut, — enkä tahdo vieläkään. — Hän ojensi kiihkeän rukoilevasti kätensä Ailille. — Ethän voi tuottaa minulle sellaista surua?

— Surua? Olisiko se sinulle todella suru? Silloinhan meillä vielä on jotain yhteistä. Sinä olet kärsinyt, minä kärsinyt. — Kaikki olemme kärsineet. Kumpa vain kaikki voisimme tehdä niinkuin jalohelmisimpukka meren syvyydessä. Kun sen pehmeisiin kudoksiin haavoittava hiekkasiru pääsee tunkeutumaan, muuttaa se sen vähitellen omaan olentoonsa kuuluvaksi ja tekee sen sellaisella tavalla, että siitä muodostuu jalo, kallisarvoinen helmi. Kärsimys muuttuu voitoksi. Suru siunaukseksi. — Tiedät, että en vielä ole päässyt selvyyteen. Mutta tuskien tiellä, pimeyden ollessa suurimmillaan olen nähnyt sarastuksen aamuruskosta. Ja siitä iloitsen, sillä päivä, jonka koittoa se ennustaa, ei tuo lohdutusta ainoastaan minulle. Siitä riittää sitä koko kärsivälle ihmiskunnalle. — Olen saanut aavistuksen surun pyhästä suuruudesta ja Jumalan tarkoituksesta elämäämme nähden. Yrjö kohautti olkapäitään. — Haaveilua — utukuvia!

Samassa kuului etäisyydestä kimakka junan vihellys.

Aili vavahti. — Juna saapuu. Minun täytyy rientää.

Kova, kivettynyt ilme jäykisti Yrjön kasvot. Hän oli käynyt ankaraa kaksintaistelua. Oliko lopultakin tappiolle jouduttava.

Aili nousi, epäröi hetken, mutta ojensi sitten kätensä. — Hyvästi ja kiitoksia, kun tulit. — Äänen sointu oli lämmin ja sydämellinen. — Vaikka eri teillä, kulkekaamme kuitenkin molemmat päivännousua kohden!

Hän kääntyi ja alkoi kulkea kiireisesti, melkein juoksujalkaa pientä päivän paahtamaa asemaa kohden. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä kadonnut.

SYVISTÄ HETTEISTÄ

Salomaan lumipeitteisten metsien läpi pilkistivät talviauringon viime säteet. Surumielisen lempeinä tuntuivat ne luontoa hyväilevän, hyväilevän hellästi ja viihdyttävästi kuin äiti onnesta osattomaksi jäänyttä orpolastaan. Arkaillen, melkein kuin anteeksi pyytäen ne pujottautuivat puiden lomitse kuin tuntien oman heikkoutensa. Tiesiväthän miten toivottoman vähävoimainen auringon niukka valo oli taistelussaan talven kovuutta vastaan täällä pohjan perillä, pitkien talvipimeiden ja kovien pakkasten mailla.

Mäen rinteellä sijaitsevan, yksinäisen talon portailla seisoi nuori tyttö. Hän kääräisi hartioilleen heittämänsä suojahuivin paremmin ympärilleen ja kiiruhti sitten sukkelaan, melkein pelokkaasti pihan poikki portille, johon pysähtyi.

Hänetkin näytti vallanneen sama surunvoittoinen tunnelma, minkä talvinen aurinko luontoon loi. Katse solui kuin hyväillen pitkin lumilakeutta, kulki mäen rinteeltä toiselle ja metsän vihertävästä etuvartijajoukosta etäisyydessä siintäviin siniharmaisiin harjanteihin asti.

Haikeaa hyvästelyä kuvastui katseessa, mutta samalla ilmaisi se muutakin. Siihen sisältyi kiitosta kaikesta, mitä tämä yksinäinen, karu luonto ystävänä kykeni antamaan, yhdistettynä tuskalliseen tunteeseen siitä, miten paljon se myöskin taisi ihmiseltä riistää ja vaatia.

Samassa avautui ovi ja keski-ikäinen nainen ilmestyi talon portaille.

— Signe, mitä sinä ajattelet! Joudu pian pois! Tyttö portilla säpsähti, lensi punaiseksi ja kiiruhti juoksujalkaa sisään.

— Olet sinä ymmärtämätön, — nuhteli eteisessä toinen hellävaroen. — Ajattele, jos vilustuisit juuri ennen matkaa.

— En minä — puolustelihe Signe, — minä olen niin karaistunut. — Enkä minä aikonutkaan viipyä. Aioin oikeastaan lähteä haudalle. — Ääni värähti.

— Me kävimme jo siellä Valterin kanssa. Etsimme sinua, mutta emme löytäneet.

Signe ei vastannut. Hän avasi vain oven viereiseen huoneeseen, jossa veli istui. Ensi näkemältä hän ymmärsi, mitä veli teki, mutta hänen oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Selma-käly sitävastoin meni Valterin luo ja laski kätensä hänen olalleen. — Sinä luet, sanoi hän.

— Isän vanhoja kirjeitä. — Hän katsoi vaimoonsa ja sitten Signeen. Katse oli pinnalta tavallinen arki-alojen synnyttämä, mutta näytti siltä kuin syvemmällä olisi kytenyt lämpöä, joka ei päässyt puhkeamaan.

— Aioin mennä haudalle. — Signe läheni ovea. — Olin Ahotorpassa hyvästillä, kun te olitte siellä käyneet. — Hän livahti samassa ovesta kuin kieltoa peläten.

Veljen omituisen hillitty katse seurasi häntä, katse, jossa tuikahti esiin kuin kajastus salatuista sydänsyvyyksistä. Mutta Signe ei sitä huomannut.

Kun hän palasi kotiin oli lamppu jo sytytetty. Veli luki yhä isän kirjeitä ja käly istui pöydän ääressä, järjestäen lusikoita, veitsiä ja haarukoita säilöön. Signe asettui hänen viereensä ja rupesi auttamaan. He eivät sanoneet montakaan sanaa toisilleen, äänettöminä tekivät vain työtään silloin tällöin vilkaisten Valteriin, joka kirjeineen istui keinutuolissa.

Signe näki hänen väliin väsymyksen ilme kasvoillaan laskevan kirjeet luotaan ja painavan päänsä käsiinsä; ja hän ymmärsi silloin, mitä veli tunsi. Muistot ja ajatukset näkyivät käyvän hänelle liian raskaiksi. Hän sai nyt tietoa kaikesta, mistä vuosien kuluessa oli osattomaksi jäänyt. Nyt hän näki, miten yksin isä ja äiti olivat olleet, miten usein he olivat häntä ajatelleet ja miten suuresti kaivanneet.

Sydän suli Signen rinnassa, kaipaus ja kaiho, tuhannet, rakkaat ja samalla raskaat muistot sekä yksinäisyystunteeseen sekoittuva tarve saada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta valtasi hänet. Jos hän olisi noudattanut tunteittensa vaatimusta, olisi hän mennyt veljen luo, kiertänyt kätensä hänen kaulaansa, painanut päänsä hänen olalleen ja siinä itkenyt, itkenyt vain.

Mutta kesken itkunsa hän olisi tuntenut, miten rikas sittenkin oli kaiken sen kautta, jota nyt muistona sai omistaa. Ja siitä rikkaudestaan hän olisi tahtonut veljelle osaa antaa. Hän olisi tahtonut kertoa isästä ja äidistä, heidän elämästään, heidän tavoistaan ja siitä, miten he rakkaudellaan olivat lapsensa elämää rikastuttaneet.

Mutta kun hänen katseensa sattui veljeen, kun hän näki hänet jäykkänä ja äänettömänä tuossa edessään, muisti hän, että veli olikin hänelle vento vieras ja sanat kuoleutuivat hänen huulilleen. Tuossa ei istunutkaan se iloinen, herkkätunteinen isän ja äidin Valter, josta niin paljon olivat puhelleet ja jota niin suuresti rakastaneet, vaan Signelle tuntematon, hieno pääkaupunkilainen, jonka juhlallisuus pakotti häntä tuntemaan omaa mitättömyyttään ja pienuuttaan.

Hitaan hitaasti kuluivat tunnit. Vihdoin läheni ilta kuitenkin loppuaan ja yö saapui. Mutta unta ei se sitä odottaville tuonut.

Signeä valvottivat milloin muistoihin ja eroon, milloin tulevaisuuteen ja sen muutoksiin kohdistuvat ajatukset.

Kälykään ei saanut unta. Appi-isäänsä hän ei tosin voinut suuresti surra, ei omasta eikä Valterinkaan puolesta. Olihan Valter jonkun verran vieraantunut vanhemmistaan, kun ylioppilaaksi tultuaan joutui setä-ukon kasvatiksi, ja itse hän oli appi-ukkoaan nähnyt vain silloin, kun vanhus vaimoineen teki tuon pitkän, siihen aikaan vielä niin vaivalloisen matkan Valterin ja hänen häihinsä.

Mutta kuoleman kolkkous oli sittenkin tehnyt häneen järisyttävän vaikutuksen. Hän tiesi, miltä se tuntui, kun läheltä koski. Siksi hän ei koskaan kylmänä voinut kuolemaa silmiin katsoa. Olihan hänellä kyllä isä ja äiti elossa, molemmat pirteinä ja työkykyisinä. Mutta kuolema oli korjannut sen mikä oli ollut vieläkin rakkaampaa. Hänen herttaiset pikku tyttönsä, heidän ainoat lapsensa, olivat viikon kuluessa kumpikin kuolleet, ja ne sanomattoman tuskan yöt, joita hän heidän vuoteensa ääressä oli viettänyt, eivät häneltä unohtuneet. Ne päinvastoin uusiutuivat joka kerralta, jolloin ulkonaiset tapahtumat tavalla tai toisella repivät arpeutumassa olevia haavoja.

Ja särkevät sydänhaavat valvottivat.

Valter heittelihe samoin unettomana vuoteellaan. Entisyys muistoineen pyrki penkomaan sydäntä pohjia myöten. Mutta hän ei tahtonut suostua siihen. Hän oli oppinut tahdon ja tottumuksen voimalla tukahduttamaan tunteensa. Sentähden hän tahtoi nytkin päästä voitolle.

Ennen aamun sarastusta olivat kaikki talossa liikkeellä. Tavarat kuormittiin rekiin, turkit, nahkaset ja suojahuivit haettiin pitkämatkalaisten peitteiksi. Sitten lähdettiin.

Signestä oli kaikki kuin unta. Hän ymmärsi vain sen, että taaskin oli ero edessä, taaskin pitkät, ehkä ainaiset hyvästit heitettävät.

Kun aamuhämärässä kulkusten kilistessä tie painui kotiseudun huurteisiin metsiin valtasi erohetken haikeus hänen mielensä, ja illalla, kun ajettiin eteenpäin vieraan pitäjän, mutta sittenkin samanlaisten synkkien, raskasta talviuntaan nukkuvien metsien läpi, tuntui yhä samalta. Hyvästiä täytyi vieläkin heittää, sillä olihan kaikki täällä samaa kotoista luontoa. Ja miten paljon se antamaan kykeni ja miten rakkaaksi saattoi käydä sen ymmärsi yksin se, joka erotettuna kaikesta muusta oli yksinäisyydessä vuosi vuodelta täällä elänyt luonto läheisimpänä ystävänä.

Illalla yövyttiin majataloon aseman läheisyyteen, ja aamulla alkoi vuorokauden kestävä junamatka eteläänpäin.

Signe oli kuin huumauksessa, kun vihdoin oltiin perillä. Untako se oli kaikki, isän kuolema, hautajaiset, ero lapsuudenkodista ja tämä pitkä, ihmeellinen matka. Untako hän näki katsellessaan tätä suurta, juhlallista pääkaupunkia, jonka korkeat kivimuurit, vilkas liike, ohi vilahtavat raitiovaunut ja meluisat, törähtelevät automobiilit täyttivät salon lapsen ihmettelyllä.

Toisinaan hän uneksi uskoi, toisinaan luuli viikoissa eläneensä vuosia, niin etäälle entisyydestä olivat hänestä viime aikojen tapahtumat hänet äkkiä siirtäneet.

Eikä hän tahtonut tästä huumauksesta vapaaksi päästä. Hän vietti yhä kumman ristiriitaista ja todetonta elämää.

Kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka häntä nyt ympäröi, viehätti häntä tavallaan surusta huolimatta. Hän kulki päivisin pääkaupungin katuja, katseli, ihmetteli ja oli ihastuksissaan. Myymälöiden akkunat koreuksineen viehättivät häntä. Katuelämä kirjavine ihmisjoukkoineen vei hänet kuin satumaailmaan. Hän vain ihmetteli sitä, ett'eivät kaikki näyttäneet ihastuvan niinkuin hän, että kulkivat tietään eteenpäin kylminä ja välinpitämättöminä aivan kuin eivät olisi huomanneetkaan, miten vaihtelevaa ja ihmeellistä kaikki oli.

Päivisin tunsi hän tätä. Mutta kun rupesi hämärtämään, kun sähkövalot syttyivät, mutta talvi-illan raskasmielinen pimeys siitä huolimatta muistutti olemassaolostaan, valtasi hänet haikea ikävä. Kotimetsien viihdyttävä hiljaisuus muistui jälleen mieleen. Silmä kaipasi hankien kimmellystä kuutamon valossa ja korva kotoista kulkusten kilinää tai astuntaa säestävää lumen narahdusta yksinäisellä metsäpolulla. Hän näki iltalampun syttyvän isän huoneessa, ja hän tahtoi käsitöineen asettua tavalliselle paikalleen, isän tarttuessa kirjaan tai sanomalehteen. Mutta kaipauksen esiin loihtima kuva katosi samassa, ja todellisuus muistutti hänelle armottoman ankarasti, että koti nyt oli tyhjänä, ja ne rakkaat velvollisuudet, jotka olivat antaneet hänen elämälleen niin paljon sisältöä, nyt olivat loppuneet.

Itse hän oli joutunut tänne suuren maailman vaihtelevaan, mutta samalla väsyttävään pyörteeseen, jossa hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa kuin juureton puu.

Hänen orpoudentunnettaan lisäsi sekin, että hän ei voinut kotiutua veljen luona. Kaikki oli täällä niin toisenlaista kuin vanhempien kodissa. Mutta eihän hän sitä ihmetellyt. Luonnollistahan se oli. Oudommalta tuntui, ett'ei mikään täällä vastannut sitä, mitä hänen mielestään varakkaassa pääkaupunkilaiskodissa olisi pitänyt olla. Tuntui siltä kuin ei varallisuus täällä olisi kyennyt luomaan minkäänmoista hauskuutta ja elämän mukavuutta ympäristöönsä, iloa vielä vähemmän. Hyöty, käytännöllisyys ja täsmällisyys tuntui täällä olevan määräävänä. Niiden vaatimuksista täytyi kaiken muun väistyä.

Tämä tuntui niin käsittämättömältä etenkin kun Signe ajatteli sitä Valteria, josta isä niin usein oli puhellut ja josta äiti oli hänelle kauneimmat kertomuksensa kertoillut siihen aikaan, kun hän sadun kaipuussa äidin syliin kapusi. Se Valter oli ollut vallan toisenlainen, iloinen, herkkätunteinen ja taipuisa. Mikä oli hänet muuttanut? Olivatko isä ja äiti hänen suhteensa erehtyneet vai oliko kasvattajasetä hänet vallan toiseksi muuttanut?

Signe ei päässyt selville itsestään eikä ympäristöstään. Kaikki tuntui niin mieltä ahdistavalta. Työttömyys ja velvollisuuksien puutekin painosti. Hänellä ei ollut mitään paikkaa täytettävänä täällä. Palvelevia oli kodissa enemmän kuin palveltavia, ja muutenkin tuntui kuin tässä täsmällisessä talouskoneistossa kaikki olisi jo itsestään ratojaan myöten kulkenut.

Eikä hän kärsinyt yksin ulkonaisten olojen johdosta. Selvittämättömien vaikutusten paljous ahdisti häntä sisäisesti. Sydämen pohjalla kyti syvä, katkera kaipuu, pinnalla tuntui vaihtelevan pääkaupunkilaiselämän herättämä viehätys. Se oli sekin niin ristiriitaista.

Eniten hän kärsi tästä kotona, jossa kaikki oli niin painostavan hiljaista. Veljeään hän ei paljon nähnyt, ja Selma kälyn seurassa vaivasi häntä voittamaton ujous. Selma oli pääkaupungin lapsi ja oli ikänsä siellä oleskellut. Hän ei tuntenut sitä maailmaa, missä Signe oli kasvanut eikä oikeastaan niitä rakkaitakaan, joita Signe nyt kaipasi. Ainoastaan häissä käydessään olivat isä ja äiti olleet Selman seurassa. Hyvää, pelkkää hyvää olivat he tosin hänestä puhuneet, ja hyvä hän oli nytkin ollut heidän yksin jääneelle pikku Signelleen, mutta vieras hän oli sittenkin.

Painostavaa tunnetta kodissa lisäsi sekin, ett'ei Valter ollut ensinkään terve. Hän oli kotimatkalla nähtävästi vilustunut. Hän yski yhtenään ja valitti väsymystä.

Joskus, kun häntä rupesi ryittämään, sattui Signe näkemään, miten pelokkaana Selma häneen katsoi. Ja Signe ymmärsi, mitä tuo katse sisälsi. Hän tiesi, että se, joka kerran on kokenut kuoleman säälimättömyyttä, käy araksi pelosta, että menettää ehkä vielä viimeisensäkin.

Hänessäkin heräsi silloin samanlainen tunne. Vaikka Valter olikin hänelle vieras, oli hän sittenkin ainoa omainen, mikä hänellä enää oli elossa. Ei hän olisi suonut kadottavansa häntäkin.

Mutta isku tuli kuitenkin. Valter sai vilustumista entisen lisäksi, ja silloin pääsi tauti valloilleen, Se oli keuhkokuumetta ja alkoi ankarasti.

Selma ei väistynyt vuoteen äärestä. Hän tahtoi, hänen täytyi itse hoitaa Valteria. Hän ei saisi rauhaa muuten. Toiselta se ei tulisi tehdyksi niin kuin häneltä; eikä hänellä ollut varaa luopua viimeisestään.

— Lepää, lepää, — kuiskasi Valter, väsyneesti silmiään raottaen, — sinun täytyy levätä. Mutta sitten väsymys ja vaivat taas yllättivät ja kuumehoureet hämmensivät hänen ajatuksensa.

Hän oli yhtenään kulkevinaan kotipuolessaan suurten korpien ja soiden poikki. Jalka painui usein syvälle suoperäiseen maahan ja peloittavan raskaalta tuntui pyrkiä eteenpäin. Mutta ponnistella täytyi. Hänen kuljettavansa se oli se tie. Ei tässä muut voineet auttaa. Sentähden piti Selman levätä. Hän oli jo kulkenut liian pitkän matkan ja kantanut liian monta taakkaa Valterin tähden. Nyt täytyi hänen säästää itseään.

— Lepää, lepää, — kuiskasi Valter taas, ja tuskan hiki kohosi hänen otsalleen.

Selma kuuli, miten rukoilevasti sanat lausuttiin, ja heikko hymy kirkasti hänen kalpeita kasvojaan. Teki niin hyvää nähdä Valterin huolehtivan hänen puolestaan. Ja tekihän hän sitä aina, kun tosi oli kysymyksessä. Ainoastaan tavallisissa arkioloissa ei hänen miesluonteensa jaksanut käsittää, miten suuresti vaimo saattoi kaivata saada myöskin tuntea tuota rakkautta.

Tätä kaipuuta oli Selma usein tuntenut, välistä kalvavan voimakkaana. Hän oli monesti itseään siitä moittinut. Toiste taas oli puolustautunut sillä, että varmaan olisi ollut toisenlainen, jos vain hänen pikku tyttönsä olisivat saaneet elää. Mutta kun Valter nyt oli hänen ainoansa, tulihan tahtomattaankin odottaneeksi että hänen rakkautensa riittäisi korvaamaan kaikki.

Kohtuutonta oli se ollut. Sitä hän ennenkin oli itselleen vakuuttanut, ja nyt hän sitä toisti kerta toisensa jälkeen.

Aina kun Valter tiedossaan tai tiedottomana kuiskasi rukoilevana: "lepää, lepää", nuhteli hän itseään uudelleen siitä, ett'ei ollut kyllin ymmärtänyt antaa arvoa miehensä rakkaudelle. Mutta samalla tuntui kuin tuo kuiskaus aina lämpimän hellästi olisi hyväillyt, virkistäen väsähtymässä olevia voimia.

Oli yhdeksäs vuorokausi. Odotettiin taudin käännettä, mutta sitä ei vielä kuulunut. Yöllä ehkä tulisi. Hyvä koota voimia siksi.

Rouva Selma epäili hetken. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Kaikki oli hiljaista. Hämy teki tuloaan. Nyt oli sopiva hetki mennä vähän ulos. Hänellä oli muutamia asioitakin toimitettavana ja kävely virkistäisi. Mutta tuntui niin vaikealta jättää sairas. Se oli hänelle suuri kieltäymys.

— Signe, — sanoi hän viimein, hiljaa raottaen ruokasalin ovea, — tahdotko vähän aikaa istua Valterin luona? Minä toimittaisin muutamia asioita kaupungilla.

— Kiitoksia. Mielelläni. — Pieni, mustapukuinen olento ikkunan luona liikahti, ja Signe seisoi samassa kälynsä vieressä, katseessaan kysymys: mitä kuuluu?

— Hän nukkuu. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, ell'ei hän pyydä. Istu vain siellä, niin että olet saapuvilla, jos hän sattuisi heräämään.

Signe nyökkäsi päätään. Kyllä hän koettaisi parastaan.

Samassa kun käly sulki etehisen oven, hiipi Signekin hiljaa ja huomaamatta sairashuoneeseen.

Veli makasi yhä puolihorroksissa. Häntä väsytti näännyksiin asti. Hän oli taas ponnistellut eteenpäin soiden ja rämeiden poikki. Isä oli kulkenut edellä hän jäljessä, ihmetellen sitä, että isä ketterästi ja vaivatta pääsi eteenpäin sellaisissakin paikoissa, missä hän vajosi syvälle pettäviin hetteisiin.

Viimein kävi hänelle kuitenkin selväksi, mistä tämä johtui. Isä oli asunut ikänsä täällä, kuivannut soita, raatanut pellolla ja uhrannut parhaat voimansa maan hyväksi. Vähitellen olivat hän ja maaemo liittyneet niin lujaan ja läheiseen ystävyysliittoon, ett'ei enää petollisinkaan hete hennonut isän tielle esteitä asettaa.

Pojan kohtalo sitä vastoin oli toinen, sillä hän itse oli menetellyt toisin. Hän oli ollut uskoton kotoiselle turpeelle ensi nuoruudestaan saakka. Mutta syy ei ollut hänen. Pikemmin taisi hän syyttää kotiseutuaan siitä, ett'ei ollut voinut kehittyä siksi, miksi oli aiottu. Kotiseudun karu ja kitsas luonto sehän se oli ollut syynä siihen, ett'ei isä ollut voinut auttaa ainoata poikaansa ylioppilastutkintoa pitemmälle. Lääkärin pitkää uraa ei poika uskaltanut ajatellakaan, vaikka povessa kyti polttava halu. Vasta kun nuoren valkolakkisen pääkaupungissa piti mennä tapamaan varakasta ja lapsetonta sukulais-setää, johtui hänen mieleensä toivo sedän avulla päästä tuolle toivotulle uralle. Se ajatus pani hänet parastaan koettamaan. Eikä yritys ollutkaan turha, mutta tulos oli odottamaton. Vanha tukkukauppias tahtoi pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja ottaa hänet omaksi lapsekseen, mutta ainoastaan ehdolla, että hän antautuisi sedän työhön ja perisi hänen liikkeensä.

Sairas heittelihe levottomasti vuoteessa. Voi sitä tuskaa, jota se hänelle oli tuottanut! Ei kukaan aavistanut, miten vaikea valinta oli ollut ja mitä hän oli kärsinyt.

Suuret hikihelmet nousivat otsalle, ja kuume poltti sairaan suonissa.

Hän kuuli, kuinka kotiportti narahti, kun hän sen avasi ensi kertaa valkolakki päässään. Äitikin sattui kuulemaan ja kiiruhti avosylin vastaan.

Miten onnelliset vanhemmat olivatkaan sinä iltana! Hänen iloaan häiritsi setä-vanhuksen ehdotus ja tulevaisuuden huolet.

Ensimmäisenä iltana hän ei hennonut asiasta puhua, mutta sitten oli kaikki vähitellen kerrottava. Unettomia öitä ja pitkiä keskusteluja siitä syntyi. Hän sai valita itse, mutta katkeraa se sittenkin oli. Lukea lääkäriksi, velkaantua ensi ylioppilasvuodestaan alkaen ja sitten ehkä pitkin elämäänsä ponnistella eteenpäin suuren velkataakan painamana, tai jäädä isää auttamaan karuun korpiseutuun, siellä ainaiseksi kytkeytyäkseen köyhään turpeeseen, muuta mahdollisuutta ei hänellä ollut, ell'ei hän tahtonut suostua tukkukauppiassedän tulevaisuustuumiin.

Hän suostui sedän suunnitelmiin. Mutta tuntui kuin elämä siitä pitäen olisi köyhtynyt ja käynyt niin tyhjäksi. Hän oli kuin itsensä myynyt.

Kun hän nyt huomasi, miten helposti ja esteettömästi isä kulki tietään eteenpäin, samalla kuin hän itse ehtimiseen vajosi suohon, sai suuttumus vallan.

Hänellä oli syytä vihastua kotiseudun rämeisiin, ei heillä häneen.

— Kuka siellä, kysyi sairas samassa. Hän kuuli oven narahtavan.

— Signe vaan. Selma meni vähän kaupungille. — Saanko auttaa sinua?

Signe kumartui veljen puoleen.

Sairas mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän. Signe se oli. Kukapa muu nyt olisikaan voinut olla tässä. Hän kuului kotiin ja kotitunnelmiin. Mutta kummallisen vieraalta hän tuntui. Hän oli ohut pieni tytön tyllerö silloin, kun Valter muutti pääkaupunkiin sedän luokse.

— Minä en oikeastaan sinua tunne, — sopersi sairas.

— Älä sinä huoli minusta ensinkään, — pyysi Signe. Häntä niin kovin pelotti, että veli kääntyisi huonommaksi, nyt juuri kälyn ollessa poissa. — Sano vain, jos apua tarvitset, mutta koeta ennen kaikkea nukkua.

Signe aikoi mennä.

— Älä mene, pyysi sairas. — Istu tähän.

— Jos vaan olet puhumatta, niin istun. — Signe siirsi tuolin vuoteen viereen ja painoi käden silmilleen, jott'ei katsoisi sairaaseen. Ehkäpä hän nukkuisi pian.

Mutta unta ei kuulunut. Ajatukset tekivät ankarasti työtä. Hänen täytyi päästä selvyyteen. Kaikki oli niin kummallisen sekavaa. Menneisyys ja nykyisyys, kuumehoureet ja selvät ajatukset sotkeutuivat kaikki sekavaksi, selvittämättömäksi vyyhdeksi.

Viimein onnistui hänen tarttua ajatuksen päähän. Hän oli varma siitä, että se oli selvä ajatus eikä kuumehouretta, ja se tuntui hyvältä.

— Signe, isä puhui viime päivinään paljon sinusta. Hänellä oli toiveensa tulevaisuutesi suhteen.

Signe sävähti punaiseksi.

— Älä nyt puhu. Eikä siitä olekaan mitään puhuttavaa. Koeta vain nukkua.

— Ei, ei, esteli sairas. — Sinun täytyy olla kiltti. Sinä jäät vallan yksin maailmaan, jos minäkin kuolen. Tahtoisin vähän tietää — — —

Signe huomasi, ett'eivät estelemiset tässä auttaisi. Siitä syystä hän veti tuolinsa lähemmä vuodetta.

— Jos vain makaat aivan hiljaa ja levollisena, juttelen sinulle niin paljon kuin jaksat kuulla.

Sairas nyökkäsi päätään.

— Katsos, isä piti hänestä itse niin paljon — siinä syy kaikkeen. Isästä hän oli niin hyvä ja kykenevä työntekijä. Hän olisi voinut saada kotitalomme oikein hyvään kuntoon. Sentähden olisi isä suonut hänen joutuvan sukuun tai oikeammin talon siten joutuvan hänelle. Talo olisi jäänyt perheemme omaksi ja samalla saanut hyvän hoitajan. Siksi isä niin kovin pyysi, että koettaisin pitää hänestä.

Itku tukahdutti Signen äänen. Hänen tuli niin ikävä isää.

— Mutta etkö voinut, — tutkisteli sairas.

— En, en päässyt ainakaan puolitietä pitemmälle.

— Minustakin olisi ollut hauskaa kodin tähden. — Sinä ymmärrät sen. Ja sitten pidin hänestä tavallaan — tai oikeastaan siitä, että hän piti minusta. Se oli niin uutta ja ihmeellistä. Sinä tiedät, että minulla yleensä ei ollut paljon seuraa — ei herrojen ainakaan. Minä en tietysti ota lukuun isää ja maalais-ukkojamme enkä liioin vanhaa rovastiamme ja vallesmannia.

Sairas näytti kuuntelevan yhä halukkaammin. Pistokset eivät tuntuneet ja kuume houreet haihtuivat. Nykyisyyden ja menneisyyden sekava suhdekin jätti hänet rauhaan. Hän vain tunsi, miten etäinen, melkein unohtunut kotiseutu yksinkertaisuudessaan ja raittiudessaan häntä läheni ja kietoi hänet lapsellisen pikku siskonsa kautta.

— Niin, sanoi hän miettivästi kuin itsekseen. — Olet sinä kasvanut toisenlaisissa oloissa kuin muut nuoret.

— Ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta, että hän tuli, — jatkoi Signe, totinen tuumaileva ilme kasvoillaan. — Aina kun koetin päästä selville siitä, pidinkö hänestä vai en, tulin siihen päätökseen, että jos vain joku toinen nuori ylioppilas olisi osunut sinnepäin, olisin ollut yhtä huvitettu hänen seurastaan. Katso, enhän minä tietänyt minkälaisia nuoret herrat oikeastaan ovat. Sentähden oli seurustelu niin hauskaa, — ihan kuin tutkimusmatka uuteen, tuntemattomaan maailmaan. — Ja sitten kun isä niin kovin tahtoi, täytyi koettaa. — Mutta eihän sitä sittenkään voi mennä naimisiin sellaisista syistä.

— Eipä tietenkään.

Signe vetäisi tuolinsa vielä lähemmäksi vuodetta, ja omituinen, lapsekas, milt'ei veitikkamainen ilme kuvastui hänen kasvoillaan. — Jos voisi tehdä sitä koetteeksi vain — silloin ehkä olisin uskaltanut. — — Mutta koko elämän ajaksi — —

Hän värähti.

Sairas loi pitkän, tutkivan katseen Signeen. Tuollainen hento, pieni tyttö, millaisia jutteli.

Valter ei tietänyt, mitä enimmin ihmetteli, hänen lapsekasta avomielisyyttäänkö, vaiko hänen suoraa, lahjomatonta tunne-analyyssiään.

Signe oli aivan unohtanut sairaanhoitajatoimensa, mutta veljen kysyvä katse palautti hänet äkkiä nykyisyyteen.

— Miten tyhmästi, että rupesin juttelemaan näin paljon! — Ääni oli anteeksi pyytävä. — Nyt asetun ikkunan viereen. Sinun täytyy nukkua.

Valter nyökkäsi päätään. Hänen oli niin tuskaisen kuuma. Oli kuin kuumuutta hehkuva aalto toisen jälkeen olisi hänen päällitsensä syöksynyt, aivan kuin upottaakseen, ja ajatukset rupesivat taas harhailemaan.

Vuode tuntui äkkiä kohoavan ja vajoavan. Hän ihmetteli ensin syytä tähän, mutta sitten oli hän ymmärtävinään, että hän olikin merellä ja makasi pienessä, ahtaassa laivahytissä. Hän rupesi pelkäämään, että myrsky yltyisi. Hänen oli jo nytkin niin vaikea olla.

Mutta samassa huomasi hän jo olevansa onnellisesti maalla ja astuskelevansa rantaa pitkin. Auringon kultaamana kimalteli aava meri, ja mahtavat dyynit kutsuivat houkutellen luokseen.

Pitkin siemauksin ahmi hän meren raitista ilmaa. Täällä oli niin ihanaa, niin hyvä olla! Ja virkistävät tuulahduksetkin hivelivät hänen polttavaa otsaansa.

Mutta hetken nautintoa seurasi taas tuskallinen tunne. Olihan hän yksin vieraalla maalla, muukalaisten keskuudessa. Yksin hän kulki rantaa pitkin, ypö yksin, kunnes hän tuli, hän, joka tuntui tutulta jo ensi näkemältä. Hänkin oli siihen asti ollut yksin, kulkenut merenrantaa syvässä surupuvussaan ja itkenyt usein. Täytyihän häntä lähestyä, kun hän oli niin yksin. Isä, äiti ja se, jota hän rakasti, olivat kuolleet. Siksi hän suri.

Pitkä suruharso liehui tuulessa ja pieni, hento käsi kuivasi usein kyyneleitä heidän yhdessä astuessaan rantaa.

Yht'äkkiä ojensi sureva molemmat kätensä hänelle ja hymyili läpi kyynelten. Ja silloin hän tunsi miten voimakas oli ja miten valmis ilolla kantamaan sekä hänet että hänen kuormansa.

Rakkautensa valtaamana hän tahtoi sulkea hänet syliinsä, mutta samalla hän tunsi taas vajoavansa, vajoavansa yhä syvemmälle.

Ensi hetkellä hän luuli dyynien petollisesti heille hautaa valmistavan, mutta pian huomasi hän tietämättään joutuneensa ulapalle, missä mahtavat laineet olivat hänet upottaa. Aalto toisensa jälkeen tuli vyöryen voimakkaana, saaliinhimoisena kuin nielaistakseen hänet, mutta hän taisteli vastaan epätoivon voimalla. Olihan tässä henki kysymyksessä.

Vähitellen hän rupesi kuitenkin tuntemaan pohjaa jalkainsa alla. Vajotti vielä, oli raskasta päästä eteenpäin, vaan hengenvaarallista se ei enää ollut. Hän olikin vallan erehtynyt. Merta ei ollut lähimaillakaan. Hän kulki vain suuren suon poikki kaukana kotipuolessaan.

Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen tuskanhikeä otsaltaan. Samassa terävä pistos sai hänet ääneen valittamaan ja käsi valahti hervottomasti peitteelle.

Kuullessaan valituksen oli Signe kavahtanut pystyyn ja seisoi samassa vuoteen vieressä. — Miten jaksat? Sinä olet nukkunut niin levottomasti.

Valter tuijotti sisareensa. Mistä hän tähän ilmestyi ja kuka hän oli? Hänkin oli surupuvussa, mutta ei hän sittenkään ollut sama. Hän, tuolla meren rannalla, oli niin kaunis ja suloinen. Mutta Valter oli epätoivoisena kiiruhtanut pakoon. Olihan hän sanansa ja rakkautensa jo antanut toiselle ja hän tahtoi pysyä uskollisena.

— Valter, oletko sairaampi? — Signe tarttui hänen käteensä. — Sinä et saa tulla kipeämmäksi. Kuuletko? Minä saisin siitä niin kauheita omantunnonvaivoja.

Valter yhä tuijotti sisareensa. Hänen ajatuksensa tekivät ankarasti työtä. Kaikki oli taas niin pahasti sotkeutunut. Hänen oli mahdoton löytää selvää ajatuksen päätä.

— Minä tein niin pahasti, kun juttelin sinulle isän toiveista ja omista, lapsellisista tuumistani. Sano, voitko antaa anteeksi tuhmalle pikku siskollesi.

— Isän toiveet. Tuhmalle siskollesi? Nyt hän sai päästä kiinni! Hän oikein ilostui.

— Pikku Signe, — sanoi hän sydämellisesti — elämä alkaa sinulle. Veljesi on jo kulkenut pitkän kappaleen.

— Sinä et saa puhua, — pyyteli Signe rukoilevasta Hän oli aivan tuskassa. Jos veli nyt huononisi, ehkä kuolisi, jäisi se hänen omalletunnolleen.

— Älä ole levoton. — Sairas katsoi häneen selvänä ja tajussaan. — Et sinä ole tehnyt minulle pahaa. Entisyys vain on minua kuumehoureissani hätyyttänyt. Pitkän elämän varrella ehtii tehdä erehdyksiäkin paljon. Ja tuskallisinta kaikesta on se, kun ei tiedä, mikä on oikein, mikä väärin.

Signe koetti turhaan saada häntä vaikenemaan.

— Sinä tiedät, — jatkoi hän itsepintaisesti, että halusin lääkäriksi, mutta möin itseni tukkukauppiaaksi. Koetin tehdä parhaimman ymmärrykseni mukaan, mutta olen välistä ajatellut, että sittenkin taisin olla uskoton itselleni. Olisin ehkä toisella alalla kehittynyt vallan toisenlaiseksi. — Toisessakin suhteessa tukahdutin sydämeni syvimmät tunteet, mutta en minä silloinkaan muuta tahtonut kuin menetellä oikein.

— Valter, Valter, sinä et saa. Sinun täytyy olla hiljaa. — Signe melkein itki.

— Nyt en puhukaan enää. Tuntuu paremmalta nyt. Kaikki on niin selvää. Väsyttää vain. Ehkä saan nukkua.

Valter loi pyytävän katseen lasiin, jossa oli jääpalasia. Signe pisti pienen sirusen hänen suuhunsa, korjasi pään-alusta ja aikoi vetäytyä pois, mutta Valter kutsui häntä.

— Älä ole huolissasi, jos nukun kauan ja sano Selmalle, ett'ei hänkään saa olla levoton. Olen vain niin väsynyt. — Pyydä Selmaa lepäämään. Et sinä voi aavistaa, miten hyvä vaimo hän on. — Monta erehdystä olen elämässäni tehnyt, ja moni kohta olisi ollut paremmin toisin, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että olen ollut uskollinen hänelle.

Signe ei vastannut, nyökkäsi vain päätään ja vetäysi lähelle ikkunaa, suuren nojatuolin luo, johon asettui.

Ihmeelliset, omituiset ajatukset pyrkivät häntä ahdistamaan, mutta hän hääti ne kaikki luotaan. Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella mitään, ennenkuin näki, nukkuisiko veli todella.

Melkein henkeään pidättäen hän odotteli. Jos Valter nyt kaiken tuskallisen levottomuuden jälkeen saisi nukkua rauhallisesti ja tyynesti, jaksaisi hän varmaan voittaa taudin. Silloin Signen ei tarvitsisi syyttää itseään. Saisi vain iloita tästä hetkestä, joka hänet oli tutustuttanut hänelle tähän asti ventovieraaseen veljeen. Mutta joll'ei? Jos unta ei kuuluisikaan? Jos levottomuutta jatkuisi, kuume nousisi ja Selma hänet yöllä herättäisi tuskaisella: tule, hän kuolee.

Signe painoi kätensä tuskallisesti ristiin. Silloin alkoi vuoteelta kuulua syvää, tasaista hengitystä. Häneltä pääsi äkkiä nyyhkytys. Hän oli ollut niin äärettömän levoton, ja nyt tuli tuo lohdullinen, vapauttava varmuus siitä, että Valter vihdoinkin oli nukkunut.

Samassa kuuluivat kälyn askeleet portaissa. Signe pujahti hiljaa huoneesta ja kiiruhti vastaan. — Hän on ollut niin levoton, kertoi hän, houraillut ja uneksinut, mutta nyt hän nukkuu. Luulen varmasti, että hän paranee.

— Luuletko? — Käly laski lakkinsa eteisen pöydälle. — Onpa se ihmeellistä. Minä sen aivan tunsin poissa ollessani. Olin niin kovin levoton ensin, mutta sitten tuli äkkiä niin hyvä ja levollinen ollakseni. Tulin aivan vakuutetuksi siitä, että saisin pitää hänet.

— Hän pyysi, ett'et olisi levoton, jos hän nukkuisi kauan. Hän toivoi, että sinäkin lepäisit.

— Pyysikö? Ilon välähdys kirkasti kälyn väsyneet kasvot. — Sitten sen teenkin.

Hän hiipi varpaillaan sairashuoneeseen eikä hänen kauan tarvinnut täällä kuunnella, tullakseen vakuutetuksi siitä, että noin rauhallisesti ei Valter ollut nukkunut kertakaan, sittenkun sairastui. Noita tasaisia, syviä hengenvetoja, miten hyvää ne tekivät! Hän olisi niitä ilokseen kuunnellut vaikka kuinka kauan. Mutta hänenhän piti levätä. Valter oli pyytänyt.

Hän päätti kerta toisensa jälkeen lähteä, mutta aina hän silti jäi paikoilleen, vielä vähän aikaa kuunnellakseen nukkuvan tyynnyttävää hengitystä. Vihdoin hän kuitenkin teki lujan päätöksen ja meni hakemaan Signeä.

Tämä seisoi ruokasalissa ikkunan ääressä. Hän ajatteli tuota ihmeellistä keskusteluaan Valterin kanssa ja kysyi juuri itseltään, vieraantuisivatkohan he taas, samassa kun olivat päässeet tutustumaan? Mitäpä tehtävää hänellä enää olisi sairashuoneessa, eikä hän taas entisissä, tavallisissa oloissa voisi olla toisenlainen kuin ennenkään.

Samassa tuli käly häntä kutsumaan. Se tuli kuin lahja.

Istuttuaan hetkisen suuressa nojatuolissa ikkunan ääressä huomasi Signe kälynkin nukkuvan. Hänen omat silmänsäkin rupesivat tuntumaan niin raskailta ja pää retkahti hervottomasti. Mutta samassa hän oikaisihe säikähtyneenä. Ei, ei, hän ei saanut nukkua nyt. Hänen piti valvoa näiden molempien väsyneiden puolesta. Eikähän se vaikeaa ollutkaan. Olihan hän saanut siksi paljon ajateltavaa.

Hän oli yht'äkkiä aivan kuin löytänyt jälleen itsensä ja samalla löytänyt veljensä. Kaikki se, mikä tähän asti oli tuntunut ristiriitaiselta ja sekavalta, oli nyt selvinnyt. Hän ymmärsi Valteria ja ymmärsi itseään. Hän oli saanut aavistuksen siitä miten paljon on sellaista elämässä, joka ottaa osaa ihmisluonteen muovailuun. Hän oli pinnalla näkyvistä tuloksista saanut luoda katseensa salattujen syiden syvyyksiin.

Ennen hän oli usein katkerana kysynyt itseltään miksi Valter ei koskaan käynyt vanhempiaan katsomassa, mutta nyt sekin oli niin sovinnaisen selvää. Olisihan Valterin silloin ollut entistäkin vaikeampaa tyytyä kohtaloonsa, entistä työläämpää tukahduttaa ja kahlita tunteitaan. Sentähden hän oli pysytellyt poissa.

Katkerinta kaikesta oli se ollut, että Valter äidin sairastuessa oli ollut Selman kanssa kaukana ulkomailla, mistä oli mahdoton keritä kotiin. Signe oli usein jäljestäpäinkin tätä surrut, äidin tähden etenkin. Nyt se tuli uudelleen niin katkerana mieleen, mutta ei ainoastaan äidin, vaan myöskin Valterin tähden. Olihan hän itse sanonut kehittyneensä vallan toisenlaiseksi, kuin miksi oli aiottu. Ja syynä siihen olivat olot, jotka olivat pakottaneet häntä tukahduttamaan itsessään sen, mikä hänessä oli pehmeää ja lämmintä. Näin oli isän ja äidin herkkätunteinen Valter muuttunut muotoihinsa ja säntillisyyteensä kangistuneeksi mieheksi. Siten oli hänestä tullut tuo tukkukauppias, josta Signe sattumalta pari päivää sitten oli raitiovaunussa kuullut, ett'ei hänellä ollut tunteita eikä sydäntä.

Samassa tuli itku. Ja nyt oli Signen mahdoton sitä hillitä.

Miksi oli elämä niin vaikeaa. Miksi asetti se ihmiselle niin suuria vaatimuksia niin mahdottoman raskaita ratkaistavia?

Signe painoi päänsä käsiinsä ja koetti hillitä nyyhkytyksiään. Hän pelkäsi häiritsevänsä nukkuvia, mutta samalla hän oli kiitollinen kyynelistä. Ne kevensivät mieltä niin suloisesti.

Hän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt kyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki isän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli aiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle liian raskaaksi — ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.

Kesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä usein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta kansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan vuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen ehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken tärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta, löytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua pienoistas.

Tuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen mieleensä.

Se tuli tuoden hänelle kuin kodin lämpöä suuren maailman kylmyyteen, kuin opastusta antaen elämän matkaa varten.

Jos oli tärkeätä olla laatimassa lakia maalle ja puhuttelemassa hallitsijaa, niin olihan se toki tärkeää sekin, kun oli lähdettävä oudolle elämäntaipaleelle, kohden uutta, tuntematonta tulevaisuutta, joka tullessaan toisi ehkä aavistamattomia vaikeuksia.

Signen katse liukui pimeästä sairashuoneesta ulos sähkövalossa säteilevään suurkaupunkiin ja sen myllertäviin ihmisjoukkoihin, joiden keskuuteen hän, salomaiden lapsi, yht'äkkiä oli joutunut, hänen kätensä painuivat ristiin ja hänen sydämestään kohosi lapsellinen avunpyyntö omasta ja niiden rakkaiden puolesta, jotka nyt olivat hänen ainoat läheisensä elämässä.

VELKAANTUNUT

Eversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä hiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti tahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului syttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.

Valaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon ainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt iloinen loimu uunista loisti.

Talon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt pukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja siirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi uunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän olikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Siksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.

Näytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta pian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen uomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan esiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.

— Kylläpä Boris ihastuisi! — Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki hänet vallattoman iloiseksi.

Samassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet salista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle iltapäivä-kävelylleen.

Elisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan mainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään aamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja silloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.

Se tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat tavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen ja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa odottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa varten.

Elisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin, jossa hän valkean loimussa näki kuvansa.

Taaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin järjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden, pitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi, vaatetti häntä mainiosti.

Ei hän pukeutuessaan suotta ollut nähnyt vaivaa. Kyllä Boris ihastuisi.

Elisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe. Jännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta naurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä he olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon ulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä ympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä, mutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut siitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa ja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen hän tyytyi.

Mutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen omaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän tuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt ja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta ajatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli kasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.

Elisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten ketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse liukui arvostellen paikasta toiseen.

Ei, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas aistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että yksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen rakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.

Hän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa, kun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.