UNELMIENSA UHRI

ROMAANI

Marja Salmela

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1902.

I.

Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.

Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi, mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen kaunista, kirjavaa pajukeppiä.

Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan, tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.

Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja pisti täällä iloisesti lauluksi.

»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»

»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.

»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»

Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa, Miina?»

»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»

»Oho!»

»No, se on totta.»

Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita? Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»

»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki nurkat nuuskimassa!»

»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä talossa paikat pidetään kunnossa — ainakin niin pitkälle kuin vierasten silmä kantaa.»

»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen rievun padan taakse piiloon.

»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan Miinan lennättämää riepua.

»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain tuttuja olla.»

»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa huolella hoida, ei se omaansakaan.»

Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.

»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»

»Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.»

»Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt huomautusta kuulevan.

Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja mairitellen: »Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö hyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen.

»Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.»

»Annat sinä kuitenkin.»

»No, jos nyt vähäsen maistaa.»

»Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin, kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.»

»Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.»

»Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.»

»Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?»

»No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain enimmäkseen rankaisee.»

»No, kun maailma on niin paha.»

»Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla. Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.»

»Vai on se jo tuumattu.»

»Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse tahdot.»

»Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?»

»Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea saada uskollista palvelusväkeä.»

Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua laske.»

»Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.»

»Eipä taida kieltää.»

»Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen. Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai jos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä antaa minulle.»

Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.

»No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo tohtorin vaunut!»

Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!»

Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, — joka seikka vielä suuresti lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.

Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä: »Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] — Toinen käsi ojentui tohtorille, toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.

[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»

Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.

Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa, valkoista otsaansa.

Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.

»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin. Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»

Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.

Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. — »Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt heti!»

Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.

Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä. Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo. Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja. Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea, virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen rannan jyrkän kalliorinteen.

Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski — yksi Karjalan monia ja kauniita — jonka juhlallinen kohina selvästi kuului Soinamon suureen puistoon.

Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.

Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti, kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.

Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!

Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti. Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa kodin.

Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin, sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.

Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle, toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina. Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.

»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi. »Pyydetään Heikkiä.»

»Kuka on Heikki?»

»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho—ooi!» Eevi huusi niin että kajahteli.

Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt »Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin ääni.

Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä mennessä vain vilahtivat.

»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla leikkimään kanssamme?»

Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»

»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun vietävät.»

»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»

»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen herrasväkien lapsia.»

Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»

Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.

»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi matkansa keittiötä kohden.

Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja kysyvänä Erkin edessä.

»Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen lukenut täällä kotona.»

»Onko se sinusta ikävää?»

»On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.»

»Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi, kunhan vain saisin lukea.»

»Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?»

»Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi minua tänne kesäksi.»

»Eikö tätisi pane sinua kouluun?»

»Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja, sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.»

Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.

»Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» — Heikille ojensi hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää tahdo.»

Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!

»Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!»

»Entä Heikki?»

»Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.

»No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.

Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.

»Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki miettivästi. »Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.»

»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet tään suuremmiksi.»

»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»

»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.

»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»

»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»

»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.

Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!»

Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.

II.

Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita, hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.

Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa, — tässä uinut, — tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa, ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.

Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa. — Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.

Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti päristäen sieramiaan.

»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»

Se oli kummankin ainoa lohdutus.

Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni, tasainen 18-vuotias — aivan toisenlainen kuin Erkki — askarteli keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli vielä paljon puhelemista pojallensa.

»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi. Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.

»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»

Erkki nyykäytti päätään.

»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa, joka ei vain ole pahaa.»

Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon koettaa.»

Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen, siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua siunatkoon, poikani!»

Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, — ei sitä tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, — vaan paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.

* * * * *

Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio korvatuksi.

Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.

Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.

Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».

Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta. Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.

Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä. Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.

Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa! Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika odottamassa — —

Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset hassutukset. — Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta. Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin minun tyttäreni.

Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä unelmoi ja haaveili sen helmassa.

* * * * *

Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin, joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.

Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle — viimeistä kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa loppuun kurssinsa Helsingissä.

Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja luokkatoverinsa Elsan mukaansa.

Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja Maijat ovat odottamassa.

Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja ummisti silmänsä.

Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte — pyhäpäivien päätyttyä, — alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.

Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut ja illallinen onnistuivat!

Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa. Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat, hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät epäilemättä kauniit.

Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan historiasta».

»Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!»

»Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti hetkeksi katseensa kirjasta.

»Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua sieväksi, kun tulee vieraita.»

»Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa.

»Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.»

»Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.»

»Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.»

»Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.»

»Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.

»No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän henkeni siitä!»

He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! — Mutta kukka rintaan vielä!»

Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen Elsan rintaan, toisen omaansa.

Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.

Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat sydäntään varoa». — Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen: laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.

Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle, rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.

»Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.

Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.

Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä. Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla iloinen ja kohtelias! — Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.

Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.

Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.

III.

Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa rikas.

Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.

Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?

Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille iloksi luotu. —

Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.

Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen, vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin. Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli ainoa todellinen onni. —

Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen, ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin, sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta, sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.

Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita. Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.

Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä, sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä rippikoululupaustansa.

Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta, osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi siten ottamatta.

Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat. Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan peräytyäkään.

Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.

Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen ihmeellistä suloa.

Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit.»

Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena juhlapäivänänsä.

Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor». Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa:

»O Herre vi äro de svigtande rön, Dem villorna jaga och böja, Vi äro de gungande vågor i sjön, Dem vindarna sänka och höja, De fladdrande fläktar af tro och af bön, Lätt rörde, men tröge att dröja.»

Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon ajateltavaa.

Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.

»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut. Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» — Sanat juolahtivat Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.

Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää, muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. — Uusi, musta puku oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?

Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?

Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.

* * * * *

Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista, jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.

Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti sulavin sävelin hänen haaveilujansa.

Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi hän, tuo valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä ja sitten, sitten — — — Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla — —

Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin kanssa puheli hän jos jostakin, — omasta itsestään kuitenkaan ei mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui äidistänsä.

Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.

Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.

Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta rinnastansa. Siitä hän oli varma.

Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä hän tunsi.

»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» — saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss' uurtaa vaaroja —.»

»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan syliin ja nyyhkytti.

»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän — —.»

»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi polkaisi kiihkeästi jalallaan.

»Mutta Eevi, jos oikein lujasti tahtoo, luulen kyllä, että voi opp —»

Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, — oppia tyyneksi! Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa olot millaiset tahansa. — Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli selvä.

Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.

»Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?»

»Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun nyt erota.»

»Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.»

Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja katkerasti.

IV.

Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa paljon tuttuja.

Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret, monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat päähänsä.

Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.

Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi rippikoulu, — jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.

Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen kaiku sen takaisin kantoi.

Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.

Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle.

Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.

Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet nuorelta ensikertalaiselta.

Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.

»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.

Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat, te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille, köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa, mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte: 'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään, kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' — Yhtykäämme rukoilemaan, että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa palvelemaan hengessä ja totuudessa.» — —

Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.

* * * * *

Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.

Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa, kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat. Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.

Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt. Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi kerran saarnannut.

Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli vanhuksista kuin ihanin unelma.

Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman onnensa uhrata tälle työlle. —

Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa. Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven saarnastuoliin avata.»

Seurasi syvä äänettömyys.

»Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua Heikin silmissä. — »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja huolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika minun tehdä työtä ja auttaa.»

»No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.»

»Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä? Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä leventää.»

»Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin, tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.»

»Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun. Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon, silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia hemmotella.»

»Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.»

»Niin rakkaus — sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.»

»Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa.

V.

Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan tavatonta työkykyä ja kelpoisuutta.

Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.

Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista. Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi. Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka olisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli, nuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.

»Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.»

»Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.»

Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina kimaltelivat nousevan auringon valossa. —

Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin.

Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.

»Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.»

»Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on silmätkin!»

Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin herranenkeli — — ja semmoiset silmätkin!»

Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.

Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset, vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?

Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.

Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta, kaukana ystävistä, tovereista, ja — ja — Erkistä.

Taas tuli itku. — — Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia, jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka —

Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan, taisi kuitenkin vähän miellyttää.

Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli, että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan, uusi, sievä esiliina edessään.

Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.

Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota, tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset, silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi, väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään, ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.

Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan ensinkään »intressantti».

»Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan», arveli ruustinna, »sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.»

»Mutta hyvä ja palvelevainen hän on», huomautti rovasti. »Ja sen minä sanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä. Salon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.»

Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli silloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase kuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien.

Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin huutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti kaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille.

»Enkö ollut oikeassa», sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi, mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli ollut niin »ottavaa», Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella.

Eevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan unohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa, Hanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta.

Taas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja kieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia elämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. »Ei kenkään voi palvella kahta Herraa.» Jyrkkänä ja peruuttamattomana esiintyi siinä totuus.

Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän ollut tyydytetty ja onnellinen?

Hän vavahti.

Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? —

Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt, mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä, kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta, jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.

Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi. Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.

Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.

»Meillä taitaa olla sama matka?»

»Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.»

Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:

»Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien povessa.» —

Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja raivannut — isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä — miten hän Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.

»Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.

»Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja lapsuuden kodille.»

Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.

»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu.»

»Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin, katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.

Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen. Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo lähelle päästä.

Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi, sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.

»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan Eevin kirja kädessä puutarhassa.

»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan penkille. »Rakastatteko te runoutta?»

»En, sillä minä en sitä tunne.»

»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.

»Tuskin ensinkään.»

»Entä muuta kaunokirjallisuutta» — Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja — »tunnetteko sitä?»

»En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä asioissa.»

»Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?»

»En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.»

»No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.»

»En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin sitä itse elämästä. — Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen», jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää. Lienenkö siinä erehtynyt?»

Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.

»Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen, ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla — nimeä en muista — Kun avasin kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt. Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.»

Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta aivan hänen tapaistaan se oli.

»Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti katsoen Eeviä silmiin.

»Ei, en suinkaan, ajattelin päinvastoin, että tuo pikku pätkä oli teille hyvin kuvaavaa.»

»Mutta naiset kaiketi eivät erityisesti suosi semmoista runoutta. He tahtovat sitä, mitä sydämellä tai paremmin sanoen tunteellansa voivat käsittää.»

Eevistä tuntui sinä hetkenä pahalta puhe tunteista. Se oli hänestä kuin syytös koko hänen sukupuoltansa kohtaan, ettei se kyennyt käsittämään muuta kuin tunne-elämää ja korkeintaan sen välityksellä vähän muuta. Tämä syytös tuntui hänestä sitä kiusallisemmalta, kun hänen omasta kohdastansa täytyi tunnustaa se todeksi. Ja kuitenkin olisi hän tahtonut puolustautua.

Samassa muisti hän Elsan. »Minulla on hyvä ystävä», jatkoi hän, »jolle ainakin tuo runo olisi hyvin mieleen. Hän on niitä naisia, joissa eivät tunteet yksin ole vallitsemassa. Toimintahalu, opinhalu ja luja tahto ovat hänen pääominaisuuksiansa.»

»Ja te olette hyvät ystävät», kysyi Heikki omituinen ilon-ilme kasvoillaan.

»Niin», myönsi Eevi, »oikein hyvät ystävät. Useinhan me toisissamme rakastamme juuri sitä, mitä itsessämme enin kaipaamme.»

»Niin, sanotaanhan, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Mutta suuri erilaisuus voi myöskin herättää ristiriitaa.»

Heikki oli käynyt miettivän näköiseksi. Eevi taas oli viime sanojaan melkein säpsähtänyt, ja kun pastori jatkoi puhetta samaan suuntaan, alkoi hänestä tuntua pahalta. Mieluista oli siitä syystä, kun vieraitten tulo pappilaan samassa keskeytti puhelun.

Pitkät talvipimeät olivat päättyneet, kevät koitti, ja ihmiset alkoivat etsiä virkistystä ja huvia. Silloin pappilaankin saapui sukulaisvieraita oikein joukolla. Ruustinna oli touhussaan ja rovasti leikkisällä tuulella. Mutta Eeviä eivät vieraat huvittaneet. Hän eli omaa, ympäristöstä eroitettua elämäänsä, ja ainoastaan se, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä hänen omien tunteittensa kanssa, saattoi todella hänen mieltään kiinnittää. —

Vieraitten joukossa oli lapsia useampia, ja nämä olivat ainoat, joista Eevi välitti. Hän olikin heidän kaikkien ihastuksena. Ei kukaan voinut niin herttaisesti heidän kanssaan leikkiä kuin Eevi-täti, ei kukaan niin hellästi hyväillä ja lohduttaa, jos suruja sattui.

Eräänä päivänä, kun rovasti herroille näytteli viljelysmaitaan, ja ruustinna vieraineen istui rakennuksen edustalla kiikkulaudalla kahvipannua kallistaen ja puhellen, leikki Eevi puutarhassa lasten kanssa. Hänellä oli päällään uusi, vaalea kesä-puku. Päivä paistoi, ja linnut lauloivat. Kilvan riemuitsivat pienokaiset. Kilvan kiertyivät pehmeät kätöset Eevin kaulaan. Valoa, lämpöä ja kevättä oli kaikkialla, kevättä Eevinkin sydämessä.

Leikki seurasi toistansa. Oltiin piilosilla puitten ja pensaitten takana. Juostiin sokkoa pakoon ja hypättiin jänönpoikasta. Lasten riemu oli ylimmillään, ja kun kesken ilon pieni jänö kupsahti kumoon nokkosten keskelle, oli Eevi kohta lähellä lohduttelemassa.

»Siiri, sydänkäpyni, iloni, älä itke, älä! Katso nokkoset, nehän sinua vain suutelivat. Ja täti suutelee kanss'. Noin, — noin. — Nyt ei enää kirvele! Ja nyt täti kantaa kultamurunsa tuonne kiikkumaan.» Hän nosti tyttösen syliinsä, ja kilpaa juostiin puutarhan toiseen laitaan suuren kiikun luokse.

Tämä kohtaus ei ollut katsojaa vailla. Huoneensa ikkunasta oli Heikki koko ajan seurannut leikkiä puutarhassa. Hän ei voinut irroittaa katsettaan Eevistä ja hänen herttaisesta leikistänsä. Eikä Eevi ainoastaan leikkiessään ollut herttainen, sen oli Heikki näinä päivinä nähnyt. Hän oli nähnyt hänen uupumattoman kärsivällisesti pienoisia hoitavan ja auttavan, oli nähnyt hänen niin äidillisen hellänä, vaikka itse oli vasta kuin umpustansa puhkeamassa, ja nyt, — nyt näki hän lisäksi tämän herttaisen lapsekkaan leikin.

Taisiko hän uskoa muuta kuin hyvää siitä, joka noin lapsia ymmärsi? Voisiko semmoinen henkilö olla muuksi kuin iloksi ja siunaukseksi ympäristöllensä?

Heikki ajatteli omaa itseänsä. Toista olisi kokea tuollaista hellää osanottoa, kuin yksin kestää kaikki taistelut, toista tuntea pehmeän, rakastavan käden suorivan ryppyjä pois otsalta, kun elämän huolet ja ristiriidat niitä sinne toivat.

Heikin pää painui käden varaan, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Silloin kuului uudelleen ilohuutoja puutarhasta, ja Eevi tuli juosten Siiri olallaan, muut lapset perässä. Heikki seurasi heitä silmin, kunnes he olivat näkyvistä kadonneet. Silloin jäi hän liikahtamatta ikkunan ääreen seisomaan. Hän seisoi siinä kauan, aivan hiljaa, rinta vain nopeammin kohoili. —

Vihdoin pyyhkäisi hän kädellä otsaansa. Hän oli nyt selvillä tunteistansa.

VI.

Erkki asteli levottomana ja otsa rypyssä edestakaisin kotinsa puutarhassa. Hän oli nyt kookas ja kaunis nuori mies, mutta rintakehä oli sisään painunut, ja hartiat olivat kumarassa kuten kirjatoukan ainakin.

»Mitä poikani miettii», kuului samassa tohtorinnan iloinen ääni.

»Parhaaseen aikaan tulitkin, äiti. Auta minua nyt niinkuin usein ennen!» Hän tarttui äidin käteen ja he asettuivat turvepenkille kukkivien pihlajien juurelle.

»Kesämatkasiko taas on mielessäsi?»

Erkki nyykäytti päätään.

»Miksi tuottaa se sinulle niin paljon tuumailemista? Onhan asia aivan yksinkertainen.»

»Eipä niinkään! Ei haluta lähteä maata kiertämään ja laiskanpäiviä pitämään tietämättä ensinkään mihin pyrkii, vaikka jo on tämän ikäinen.»

»No, mutta Erkki, älä nyt ole lapsellinen.» Tohtorinna hymyili. »Olet valmiiksi vihitty maisteri, ja siinä on ensi askel. Tähän asti olet pannut koko nuoruutesi opintoihin. Nyt tarvitset lepoa ja virkistystä. Lähde Suomea kiertämään. Opi tuntemaan maatasi ja kansaasi, luontoa ja ihmiselämää. Voimia ja kokemuksia koottuasi voit paremmin päättää mille alalle antautuisit.»

Erkki oli hetkisen ääneti. Alakuloisuus, melkeinpä raskasmielisyys kuvastui hänen kauniilla kasvoillansa, kun hän vihdoin jatkoi: »Äiti, sinä tunnet minut ja tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä oikeastaan pelkään lähteä ulos elämään.»

Tohtorinna katsoi kysyvästi poikaansa.

»Niin, minä pelkään», jatkoi Erkki, »sillä elämänihanne on edessäni suurena ja pyhänä, mutta todellisuus on sen kanssa mitä kauheimmassa ristiriidassa. Ei ole sopusointua olevaisuuden ja ihanteen välillä, ei kerrassaan missään. Räikein ristiriita kohtaa kaikkialla. Olen etsinyt parempaa niiden joukosta, jotka mennyttä aikaa ylistävät — samoin nykyaikaa ihailevien joukosta, yhtä turhaa kaikki. Ihmiset tunkeutuvat kilvan esiin omaa onnea tavoitellen. Ei siinä katsota, poljetaanko lähimmäisen onnea jalkoihin, ei oikeutta, ei ihannetta. Ja tämä ihmiskunta, sekö on Jumalan kuvaksi luotu? Oman itsekkäisyytensä orja se on, ei muuta.» Hänen äänensä värähteli katkerana.

»Mutta, Erkki, sinä et aina ole ajatellut näin. Muistatko miten elämänhaluinen ja innostunut olit viime aikoina koulussa? Ujo ja arka olit kun ensin tulit toverien joukkoon, ja kauan pysyit erilläsi heistä, mutta sitte aloit ymmärtää heitä. Nuoruuden ilo oli elpyä rinnassasi ja —»

»Niin, äiti, se oli elpyä, mutta sitä katkerampaa oli pettymys. Toverini ja minä, meidän piti lähteä ulos elämään Suomen ja suurten aatteiden palvelukseen. Meidän piti yhtenä miehenä, käsikädessä astua totuuden puolesta taistelemaan. Mutta miten kävi? Me astuimme eri teitä kukin oman onnensa hyväksi pyrkimään ja ponnistelemaan. Mikä suurta, mikä totta ja jaloa, sitä piti harrastaa, sen puolesta innostua ja sen hyväksi jotain tehdäkin — lähinnä omaa etua — Ja entä se elämänihanne, miten kävi sen? Se oli nähtävästi liian korkealle asetettu. Se oli saatava lähemmä, jotta sen vaivatta saavuttaisi, tahi pahimmassa tapauksessa oli se — unohdettava. Semmoista on elämä, äiti.»

Hän vaikeni. »Äiti», lisäsi hän sitten vitkalleen, »minä pelkään lähteä uusia kokemuksia ja uusia pettymyksiä kohden.»

Tohtorinna oli hetken ääneti, kuin miettien mitä vastaisi. Sitten sanoi hän hiljaa ja lempeästi: »En luule että sinä tahdot olla ihanteillesi uskoton, olivatpa toiset mitä tahansa. Tahdot pikemmin auttaa muitakin uskollisuuteen. Eikö niin? Mutta luuletko sillä parantavasi elämää, että ristissäkäsin jäät suremaan sen pahuutta? Paras olisi silloin sulkeutua luostarikammioihin, vai mitä?»

Erkki pudisti päätään, ja tohtorinna jatkoi: »Jos todella tahdot lähimmäistäsi auttaa, täytyy sinun tuntea ja ymmärtää heitä. Siis reippautta, Erkki! Reppu selkään, ja lähde kiireesti matkalle!»

»Oh, sinua äiti, millainen olet!»

»Niin, niin! Mutta», jatkoi tohtorinna vakavammin, »kaksi neuvoa annan sinulle eväiksi: muista, miten suuri on pahuuden valta ja miten heikko ihminen itsessään. Silloin et tuomitse. Silloin rakastat ja säälit. Mutta muista myöskin, että Jumalan voima ja rakkaus ovat pimeyden valtoja voimallisemmat. Ne estävät meitä epätoivoon joutumasta.»

Tohtorinna oli noussut seisomaan ja laski nyt kätensä Erkin olalle. »Lopuksi», lisäsi hän leikillisesti, »toivon sinulle parempaa seuraa kuin vanha äitisi. Toivon, että näkisit nuorten reippain ja puhtain mielin käyvän elämää kohden. Nyt matkalle, mars!»

»Täytynee sinua totella vielä näin vanhoilla päivilläänkin», sanoi Erkki hymyillen ja kääntyi äitinsä rinnalla astumaan kartanolle päin.

Saamaansa neuvoa noudattaen oli Erkki matkalle lähtenyt. Milloin oli hän kulkenut soutajana suurissa kirkkoveneissä, milloin astellut yksin tuntemattomia teitä tahi päässyt rattaille jonkun ystävällisen ukon rinnalle. Hän oli päivettynyt ja reipastunut. Hänen synkkämieliset ajatuksensa olivat kuin tuulen hajoittamat. Hän oli päättänyt unohtaa kaikki elämän ongelmat ja vain olla ja elellä.

Kun hänellä ei ollut mitään erityistä päämäärää, järjesti hän matkansa miten kulloinkin halutti. Missä mieli teki viipyä, siellä hän viipyi. Yönsä vietti hän usein jossakin heinäladossa tai aitan parvekkeella, jossa nuoret, vastatehdyt koivuvastat katon rajassa levittivät metsän tuoksua, ja jonka suurista seinänraoista päivän ensi säteet pääsivät häntä herättämään. Taloissa, joissa hän mieltyi olemaan, pyrki hän talonväen mukana pelloille ja niityille, siellä ottaen osaa heidän työhönsä ja tutustuen heidän tapoihinsa. Täten kulki hän paikasta toiseen. Hän oppi tuntemaan hitaat, hyväsydämiset hämäläiset, sukkelasuiset savolaiset ja kansan Pohjan perillä, tuon suoraluontoisen, luotettavan ja jäykän. Hän näki eri vivahduksia heidän luonteistansa, mutta kaikkialla saman perussäveleen: sitkeyden, jolla ei vertaistansa, joka voi taipua, mutta ei taittua, mukautua, mutta ei koskaan muuksi muuttua. Iloiten ja toivoen sanoi hän kerta toisensa jälkeen itselleen, että jos Suomen kansa saisi kasvaa sivistyksessä, — ei ainoastaan ulkonaisessa, — vaan sydämen sisäisessä sivistyksessä, jos se uskonnollisuus, joka nyt monella oli ainoastaan isäin perintönä, muuttuisi jokaisen itsekohtaiseksi vakaumukseksi ja hänen elämänsä ojennusnuoraksi, ei voisi mikään tätä kansaa kukistaa. Se olisi voittamaton niinkuin muinoin sankari Saarijärven salomailla.

Erkki oli nyt paluumatkalla ja oli joutunut pohjois-Savoon, lähelle I:n kaupunkia. Hänellä oli täällä kandidaattitoveri, joka usein oli häntä luokseen pyytänyt, ja hän alkoi miettiä, mennäkö ehken tervehtimään.

Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä juuri nyt, kun oli ilta, vieläpä erittäin kaunis kesäinen ilta.

Hän heittäytyi pitkäkseen päivänpaisteiselle mäenrinteelle, tuoksuvan kanervikon keskelle ja valitsi vihertävän mättään itselleen päänaluseksi.

Elokuun ilta oli mitä ihanin. Sinertävänä kaartui taivaankansi. Mäntymetsä tuoksui ja tarinoi. Etäisyydestä kuului lehmänkellojen kalke, johon sekottui paimentyttöjen iloinen hoilotus, kun he ajoivat karjaa kotiin.

Kesä-illan tenhoava tunnelma valtasi Erkin kokonaan. Hän unohti kaiken muun, kuunnellen ainoastaan luonnon suurta, sävelrikasta laulua.

Hän oli maannut tässä jo kauan, kun äkkiä säpsähti kuullessaan läheisyydestä iloisia ihmisääniä, jotka kuin väkipakolla palauttivat hänet todellisuuteen.

Erkkiä harmitti. Hän ei huolinut nousta, ajatteli vain, että ehk'eivät tulijat häntä huomaa. Menkööt ohi. Ja he menivätkin, mutta hyvin hitaasti. Kaiketi poimivat he marjoja mennessään, ajatteli Erkki, mutta ei uskaltanut päätään nostaa katsoakseen.

Hän luuli heidän jo edemmäksikin ehtineen, kun äkkiä kirkas, soinnukas sävel kajahti ilmoille: »Ken sävel kiitävä, kirkas sa, Mi täytät lehdot ja rannat?» Kahteen kertaan toisti laulaja:

»Käy, sydän kärsivä, sovinnon Ja soinnun kevät tääll' antaa! Oi, Luojan laupeus on loputon Ja rakkaus vailla on rantaa! Kuin taivas sees, meret siniset! Kuin meidät, kalpeat kukkaset, Maa kaunis, vehreä kantaa!

Maa laaja vehryt ja vapaa on, Vaikk' kyllä pakkoa kohtaa, Ja köyhä Suomemme, kullaton, Se suurna, sulona hohtaa; Tääll' laulu ilosta säihkyy niin, Vaan haikeutt' utuista unelmiin Myös kevään kerkeys johtaa.»

Sanat tulla värähtivät sydämen syvimmästä.

Erkki oli kuin lumottu. Laulu oli sopivin selitys kauneudelle, jota hän juuri oli ihaillut. Semmoistahan oli Suomen laulu ja Suomen luonto, semmoista ilo täällä elämän kevätpäivinäkin. Surunsekaisuutta oli siinä paljon, tuota »haikeutta utuista», jota unelmiin aina »kevään kerkeys johtaa.» —

Entä tuo soinnukas, viehättävä ääni, miten erinomaisesti ja sydämeen käyvästi se oli tunnelman tulkinnut! Erkki ei voinut sitä mielestään haihduttaa. —

Alkoi vähitellen hämärtää, ja Erkin täytyi vihdoin etsiä itselleen yösijaa lähimmästä talosta, mutta koko illan, vieläpä unessakin kaikui hänen korvissaan: »Käy, sydän kärsivä, sovinnon ja soinnun kevät tääll' antaa!»

Seuraavana aamuna hyvissä ajoin laittautui Erkki astumaan kaupunkia kohden. Hänessä oli yht'äkkiä herännyt halu päästä tutustumaan tuohon pikku kaupunkiin ja sen asukkaisiin.

Eilisillan kohtausta mietiskellen asteli hän I:n katuja etsien toverinsa, maisteri Saarion asuntoa. Tuossa se varmaan olikin, vanhanaikuinen talo taitettuine kattoineen ja suuri puutarha edustalla.

Hän astui pihaan. Talo näytti tyhjältä, ja hän aikoi jo pettyneenä kääntyä pois, kun porttikäytävässä huomasi tulijoita.

»Erkki! Mutta sepä jotain!» Ääni oli maisteri Saarion.

»Kas vaan, no päivää, Kaarlo!»

»Päivää, päivää ja tervetuloa! Saanko esittää: sisareni, maisteri Selmer. — Sinä tulet tietysti kanssamme Tähtiniemelle. Me asumme maalla, vaikka tämä on kaupunkitalomme ja lasten koulukortteeri.»

Erkki vähän esteli, mutta Kaarlo ei ottanut sitä kuullakseenkaan, joudutti vain matkalle, otti hevosen pihamaalta, pisti sen valjaisiin, ja niin sitä lähdettiin.

Erkki oli kuullessaan ensi sanoja Aunen huulilta säpsähtänyt. Ääni tuntui omituisen tutulta. Eivät he kuitenkaan koskaan ennen olleet tavanneet. Vaan olisikohan Erkki sittenkin jossain kuullut —?

»Kas tuolla näkyy jo Tähtiniemi.» Kaarlo osotti piiskan varrella metsästä pilkistävää talon nurkkaa.

»Honkain keskellä mökkini seisoo, saatatte sanoa», huomautti Erkki Auneen kääntyen.

»Niin», vastasi hän »ja lisään vielä: 'omanpa henkeni kieltä ne puhuu, honkien humina ja luonto muu.' Luonto täällä on todella miltei läheisin ystäväni. Voittehan arvata, miten tutuksi kaikki tulee, kun lähes kaksikymmentä vuotta on asunut samassa paikassa, kesät, talvet, vuodet umpeen, seuraten luonnon kehitystä.»

»Oletteko haaveilija?»

Aune heläytti iloisen naurun. »Onko luonnonihailija aina haaveilija?»

»Eikö se ainakin ole hyvin tavallista.»

»Luuletteko todella? Ajatelkaapa talviamme, miten ne reipastuttavat. Ne vaativat työhön ja toimintaan. Ja entä syksymme sitten, miten ovatkaan täynnä syvällistä tunnetta, joka antaa ajattelemisen ja mietiskelyn aihetta.

»Mutta keväämme ja valoisat kesä-yömme, ne ainakin ovat omiansa kehittämään haaveilijoita. Eikö totta?»

»No, olkoon menneeksi, sen voin myöntää.» Aune nauroi iloisesti.

Samassa pysähtyi hevonen vanhan totutun tavan mukaan. Kaarlo heitti ohjakset Aunelle ja meni porttia avaamaan. »Tässä alkaa Tähtiniemen tie. Tämä kannas on ainoa, joka nientämme yhdistää mannermaahan. Eikö se ole kaunis, tämä siimekäs koivukujamme?»

»Hyvin kaunis», myönsi Erkki, joka juuri itsekseen ihaili koivujen tavattoman kauniita muotoja.

»Koivumme ovat saaneet kehittyä vapaudessaan ja avaralla alalla», huomautti Kaarlo.

»Näette siis niissä tuloksen hyvän hoidon ja vapaan kehityksen yhteisvaikutuksesta», lisäsi Aune.

»Kaunis tulos todella. Onko teillä täällä enemmänkin saman vaikutuksen tuloksia?»

»Päättäkää itse. Nyt olemme perillä.» Ja samassa hyppäsi Aune ketterästi rattailta maahan.

Tähtiniemi olisi vähällä ansainnut saaren nimen. Kapeaa kannasta lukuunottamatta ympäröi vesi sitä joka taholta. Asuinrakennuksesta vasemmalla oli talouspuutarha marjapensainensa ja ruokakasveineen, oikealla oli hauska, pieni koivikkometsä. Näiden molempien välillä, vastapäätä pihamaata, rakennuksen vastakkaisella puolella oli kasvitarha. Ylt'ympäri, minnepäin kääntyikin, kuului laineiden loiske, kun ne milloin hyrskyävinä lakkapäinä, milloin hiljaisina ja leikkisästi rantakiviä huuhtelivat.

Itse rakennus oli vanha, yksikerroksinen puutalo. Mutta huoneet olivat korkeat ja valoisat. Henkevyyttä ja kodikkuutta oli Tähtiniemellä joka sopessa. Omituinen levollinen onnentunne valtasikin Erkin kohta ensi hetkenä. Hän ei pyrkinyt tätä tunnetta itselleen selvittämään. Hän vain nautti täysin määrin.

Varhain seuraavana aamuna, Kaarlon vielä nukkuessa, lähti Erkki ulos puutarhaan kävelemään. Silloin kuuli hän sisältä laulua. Hän läheni ovea ja astui saliin. Aune istui soittokoneen ääressä.

»Jatkakaa, neiti Saario», pyysi Erkki, kun huomasi Aunen aikovan lopettaa. Ja Aune jatkoi:

»Käy, sydän kärsivä, sovinnon Ja soinnun kevät tääll' antaa!»

Tuossa se siis oli tuo tuttu ääni!

Erkki oli jo kysyä, missä Aune edellisenä iltana oli ollut ja minne menossa, mutta malttoi hän mielensä. Mitä hän sillä tiedolla teki, ja miksi ilmaista, että laulu häneen oli tehnyt unohtumattoman vaikutuksen? Sehän oli hänen yksityinen asiansa, jota hän ei tahtonut toisille uskoa.

Ihmeellistä muuten miten sydämeenkäyvä tuo laulu oli. Taaskin valtasi se Erkin kokonaan. Siinä oli iloista luottamusta, mutta samalla surumielisyyttä äärettömän paljon.

Ne synkät ajatukset, joita Erkki matkalla oli luotaan karkoittanut, valtasivat hänet äkkiä väkirynnäköllä. Hän ei voinut niitä vastustaa. »Neiti Saario», sanoi hän hiljaa, kun Aune oli lopettanut, »se oli kaunista mutta totta tuo, jota lauloitte.»

»Niin, eikö ole? Siinä on iloa ja surua niinkuin elämässäkin, on sopusointua ennen kaikkea.»

»Vai on elämä teistä sopusointuista?» Erkki hymähti katkerasti.

»Ei vielä, mutta sopusointu on sen päämääränä. Se on kaunis kangastava tulevaisuustoivomme, joka nyt jo lieventää elämän epäsoinnut.»

»Ja siinä toivossa te voitte leikkiä laskea ja hymyillä koko ikänne, niinkö?»

»Ei aivan niinkään. Voin minä joskus olla vakavakin.» Hän hymyili taaskin.

»Siltäpä näyttää!»

»Maisteri Selmer», Aune katsoi häntä vakavana silmiin, »te olette ivallinen, mutta tällä kertaa syyttä. Luulen ymmärtäväni jotain elämän vakavuudesta, mutta juuri siksi ovat minusta mielensopusointu ja ilo niin suuriarvoiset. Elämässä on paljo suruja, on suuria ja sydäntäsärkeviä, siksi täytyy meidän olla iloiset.»

»Se on logiikkaa se! Sydämettömyyttä on se ennemmin.»

»Ei», sanoi Aune vakavasti, »se riippuu siitä millaista ilomme on. Löytyy tosin itsekästä, ajattelematonta ja muita unohtavaa iloa, mutta löytyy toisenkinlaista. Oli kerran pieni tyttö, joka tahtoi kerätä päivänsäteitä pussiin lähettääkseen niille, jotka eivät saaneet nähdä aurinkoa koko talvena. Ei hän tainnut niitä paljoakaan säkkiinsä saada, mutta hyödytöntä ei hänen työnsä silti ollut, sillä hän muuttui itse päivänsäteeksi koko ympäristöllensä. Niin mekin voimme muuttua, jos oikealla tavalla otamme iloista vaaria.» Aunen silmät säteilivät, kun hän loi ne Erkkiin. »Ettekö luule, että voimme, jos meillä vaan on uskoa ja luottamusta Jumalaan?»

»Siinäpä se tuli. Minä arvasin, että teillä oli tuo perustus.»

»Eikö teillä sitten ole», aikoi Aune kysyä, mutta ujous esti häntä. Hetkisen kuluttua rohkaisi hän kuitenkin mieltään ja kysyi luottavasti: »Ajatteletteko te sitten toisin?»

»Oikeastaan en. En tosin voi sanoa, että olen säilyttänyt lapsuuteni uskon, sitä lie harva tehnyt. Olen minäkin epäillyt ja taistellut, mutta olen kodissani nähnyt siksi paljon todellista kristillisyyttä, etteivät epäilykset ole minussa pysyvää sijaa saaneet.»

»Oi, silloin te kyllä tulette onnelliseksi!» Se totinen ilme, joka hetkisen oli kuvastunut Aunen kasvoilla, katosi ja silmät saivat taas säteilemään.

Läheisestä huoneesta kuului askelia, eikä Erkki tahtonut puhelua jatkaa. Katsoen Aunea silmiin syvälle kuin sielun pohjaan, lisäsi hän vain hiljaa: »Neiti Saario, te muistutatte äitiäni, ja se on korkein kiitos, jonka voin antaa.»

VII.

Eevi oli kuin huumauksessa. Hän ei tietänyt elikö hän todellisuudessa, vai oliko se unelmaa kaikki? He olivat kihloissa, Heikki ja hän. Ja niin äkkiä oli se käynyt!

Hän vajoutui yhä enemmän sitä selvittelemään itselleen, yhä uudelleen ja uudelleen muistellen, miten hän oikeastaan oli onnensa saavuttanut.

Hän oli aina tuosta ensi kävelyretkestä saakka huomannut melkoisen muutoksen tunteissaan Heikkiä kohtaan. Joka kerran kun hän pitäjällä kuuli kiitosta hänestä, kuuli, miten hartaasti häntä siellä ihailtiin, tunsi hän tuon muutoksen suurenemistaan suurenevan. Eipä ollutkaan Heikki ainoastaan ankara pappismies, joksi Eevi alussa häntä oli luullut. Hän oli tosin itsekieltäymyksessä sankari ja saarnoissaan papeista parhain, mutta hänellä oli myöskin tavallisia inhimillisiä tunteita, vieläpä tulisia ja voimakkaita. Hän oli köyhästä kodista, köyhien vanhempien ainoa ilo. Vaikeudet voittaen oli hän pienestä pitäen opin tiellä eteenpäin ponnistellut. Lujasti oli hän tehnyt työtä, lujana kestänyt kiusaukset ja vastoinkäymiset. Hän oli jo nuorena karaistunut elämän kovassa koulussa, mutta tunteittensa lämmön oli hän siltä säilyttänyt. Hänen suhteensa vanhempiinsa oli liikuttavan hellä. Se oli kerrassaan ihanteellinen Eevin mielestä eikä hän muuta sen hartaammin halunnut kuin saada heihin tutustua, heitä rakastaa ja — ja — — — tyttärenä heidän luokseen tulla.

Oi, miten hän heitä palvelisi, rakastaisi ja kunnioittaisi, Heikin vanhempia!

Kaunis oli se kuva, jonka Eevi itselleen Heikistä loi, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen rakkautensa. Yksi ainoa ajatus oli hänellä selvänä, yksi ainoa tunne häntä hallitsi. Se oli rakkaus.

Missä oli Heikki? Mitä hän teki? Ja milloin he taas tapaisivat? Se oli Eevin ainainen ajatus.

Heikkikin oli vähitellen alkanut etsiä Eevin seuraa. Tilaisuutta yhdessä-oloon tarjoutuikin usein pitkän, hiljaisen talven kuluessa. Tavallisesti he silloin keskustelivat hengellisistä asioista, tai kertoi Heikki Eeville holhokeistaan pitäjällä, köyhistä ja sairaista. Hän teki nämä kaikki heidän yhteisiksi ystävikseen ja hän iloitsi nähdessään, miten lämpimästi Eevi otti osaa heidän vaiheisiinsa.

Heistä oli puhe myös eräänä kevät-iltana — vähän sen jälkeen kun sukulaisvieraat olivat lähteneet pappilasta — rovastin perheineen palatessa kyläilyltä. Heikki ajoi kahden Eevin kanssa. Hän kertoi vakavana, katse ohjasten periin kiinnitettynä, että semmoista se on papin elämä, käydä orpojen ja leskien luona, kantaa kärsivien kuormaa. Työntekoa on se surujen ja huolten helteessä, mutta virkistyspaikkana matkan varrella olisi oma koti, jossa ystävä odottaisi. —

Eevin käsi vavahti hermostuneesti kärrynkaiteella. Hän aavisti mitä oli tuleva, ja tuhannet tunteet valtasivat hänet äkkiä.

Sitten ei hän juuri muuta muistanut, kuin että Heikki ja hän nyt olivat kihloissa ja olivat onnelliset, äärettömän onnelliset.

He päättivät aluksi pitää kihlauksensa salassa, yksin vanhemmiltakin. Eevi pelkäsi, etteivät he hänen onnensa suuruutta käsittäisi, ehkäpä eivät siihen suostuisikaan. Salaperäisyys itsessäänkin oli sitäpaitsi viehättävää ja runollista kuin kuutamon hopeinen hohde hämärtävissä metsissä. Semmoinen juuri, lumoava, suuri ja salaperäinen oli nyt Eevinkin onni.

Muutaman viikon kuluttua alkoi Eevi kuitenkin väsyä ainaiseen levottomuuteen, jota salaperäisyys tuotti. Hän mietti, minkälaista olisi, jos Heikki puhuisi isälle asiasta, isä sitten äidille ja he yhdessä päättäisivät antaa suostumuksensa lapselleen.

Olisi sekin hauskaa!

Eevin sydän ihan vavahti. Tuntui niin oudon juhlalliselta.

Hän puhui asiasta Heikille, ja tämä häntä onnellisena suuteli:

»Armaani, sitähän juuri olen toivonutkin.» — Ja niin hän puhui asiasta. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

»Entä nyt», sanoi rovasti vaimolleen, »sinne meni nyt tyttö typykkämme.»

»Minusta se on liian aikaista», sanoi ruustinna päättävästi. »Ja entinen juoksupoika vielä!»

»Luuletko sinä Amorin kelloa katsovan?»

»Minä sanon, että on ymmärtämätöntä ja liian aikaista ottaa ensimäinen, joka tarjoksi tulee.»

»Niin, niin», myönsi rovasti pienellä potkauksella antaen uutta vauhtia keinutuolillensa, »valikoimalla ottaa pitää niinkuin sinä teit, muijaseni.»

»Ole nyt ihmisiksi ja puhu vakavasti vakavista asioista!»

»Puhutaan, puhutaan», myönsi rovasti, ja niin he puhuivat. Monien tuumailujen jälkeen he vihdoin päättivät noudattaa Eevin mieltä. Ties mikä surkeus siitä muuten syntyisi. Mutta siinä suhteessa pysyi ruustinna lujana, että kihlaus oli pidettävä salassa.

Siten kului pari kuukautta. Silloin kävi salakihlaus Eeville yksitoikkoiseksi. Miksi ei kaikkien nähden onnestansa riemuita, kaikille osoittaa: »hän on minun, minun, minun!»

»Salakihlaukset ovat niin kovin ikäviä, eihän edes saa vapaasti olla yhdessä», valitteli Eevi. »Julaistaan jo!» Ja niin kiihkeä oli hänen pyyntönsä, että hän vihdoin sai tahtonsa täytetyksi.

Salaman nopeudella levisi suuri uutinen pitäjällä. Kaikkialla herätti se hämmästystä, paikoittain paheksumistakin. Miten oli pastori Salo, tuo ankara parannuksen saarnaaja, kiintynyt turhamaiseen Eevi Björkiin? Miksi hän ei valinnut pitäjän yksinkertaisten, vaatimattomien tyttöjen keskuudesta? Yksinkertainen, kotiaskareihin perehtynyt tyttö papin rouvaksi sopisi, ei haaveileva muotinukke. Kuka olisi Heikki Salolta sellaista odottanut?

Entä Eevi sitten! Kuinka taisi hän puolestaan Heikki Saloon tyytyä? Kummallista se oli, katsoi asiaa puolelta tai toiselta. Ihmeteltiin ja paheksuttiin, paheksuttiin ja kadehdittiin, mutta kilvan lähetettiin onnitteluja pappilaan.

Nyt oli Eevi onnensa kukkuloilla. Hän kulki huoneesta toiseen, hän suuteli saamiansa tuoksuavia kukkais-vihkoja, haki lempipaikkansa puutarhasta ja istui siellä yksin tai Heikin kanssa haaveillen, luoden ihanimpia kotionnen kuvia.

Näin istui hän myös eräänä kauniina kesä-iltana käsitöinensä puutarhassa. Heikki oli juuri työnsä päättänyt ja läheni hiekkakäytävää pitkin. Hän poikkesi syrjäpolulle, kiersi Eevin huomaamatta hänen taakseen ja kumartui häntä suutelemaan: »Mitä kultani miettii?»

»Hui, miten minua säikäytit!» Eevi punastui. »Älä nyt ole vallaton, vaan tule viereeni tänne! Katso mitä ompelen!»

»Häähametta.»

»Oh sinua, tyhmeliini!»

»Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Ottaisin minä sinut puolivillapuvussakin.»

»Vaikka ottaisitkin, en minä itseäni antaisi. — Katso, tämä on Maijalle. Etkö Maijaa muista, häntä, joka minua Soinamossa aina sylissään kantoi ja kaikki parhaat palat säästi sydänkävyllensä?»

»Ja nytkö Eevini ompelee lämpimän puvun vanhalle hoitajalleen?»

»Niin teen», ja Eevin silmät loistivat, kun hän iloisesti jatkoi: »Olen juuri kotiamme ajatellut ja minkälaista on sitten, kun ystäväni, toverini, Maija ja muut tulevat sinne. Oi, Heikki, miten äärettömän hauskaa! — Katso, tässä on etehinen», hän piirusti hiekkaan, — »ja tästä mennään ruokasaliin.»

»No johan nyt jotain, sinä pieni haaveilija! Kaikki on jo valmiina, vaikket vielä tiedä minkälaiseen hökkeliin joudumme.»

»Hökkeliin! Hui sinua!»

»Niin, niin, pappiloita on monenlaisia, on matalia, on muhkeita.»

»Mutta satulinnaksi me sen sittenkin muutamme, kauniiksi, herttaiseksi ja —»

»Yksinkertaiseksi, muista se Eevi, yksinkertaiseksi!»

»Niin, yksinkertaiseksi, mutta kodikkaaksi, lämpimäksi, oikein valon pesäpaikaksi, eikö niin?»

Heikin pää oli käden varaan painunut, ja ikäänkuin tietämättä mitä teki, seurasi hän silmin Eevin piirustuksia hiekassa.

»Kunpa tulisi kotimme todella valon pesäpaikaksi, majaksi monelle maailman matkalaiselle», jatkoi hän miettivästi.

He vaipuivat kumpikin hetkeksi ajatuksiinsa. Sitten kohotti Eevi äkkiä kätensä, kietoi ne Heikin kaulaan ja kuiskasi: »Sinä oma rakas, rakas ystäväni, sinuahan minä lapsuudestani saakka tietämättäni ikävöin, sinun tulostasi unelmoin jo Soinamon siimeksessä.» Hän vaikeni. — »Valoisaksi olet sinä tieni tehnyt ja niin vastakin teet», jatkoi hän hiljaa äänen värähtäessä kuin suuresta, sisäisestä onnesta.

Silloin kohotti Heikki päänsä. »Valot ja varjot kai vaihtelevat meidänkin polullamme, mutta Jumalan avulla ja käsikädessä emme niitä pelkää kumpikaan.»

Hän oli sulkenut Eevin käden omaansa, ja näin istuivat he ääneti kesäisen auringon mailleenmennessä.

Tästä lähtien otti Eevi tavakseen illoin asettua puutarhaan. Rannalla, suuren riippakoivun juurella hän istui käsitöineen odottaen Heikkiä, joka työnsä päätyttyä suuntasi tiensä tänne. Monta herttaista hetkeä viettivät he täällä yhdessä, mutta joskus sattui erimielisyyksiäkin ja nämä tekivät aina mitä tuskallisimman vaikutuksen etenkin Eeviin.

Ristiriitaisuutta lisäsivät vielä ne perin vastaiset vaikutukset, joita Eevi äidiltään ja Heikiltä sai. Alussa eivät tosin äidin mielipiteet mitään vaikuttaneet Eeviin, mutta sitä myöten, kun hän näki äidissä saavansa puolustajan Heikin liiallisia vaatimuksia vastaan, tuli hän huomanneeksi, mitä oikeutettua ja hyvää saattoi äidinkin ajatuksissa piillä. Ruustinna, joka alussa oli kihlausta kovin vastustanut — varsinkin sen julkaisua — oli käynyt myöntyväisemmäksi nähdessään, miten suuressa arvossa Heikki Saloa pidettiin ja miten rouvat pitäjällä — etenkin kaikki joilla oli täysi-ikäisiä tyttäriä — melkein kadehtimalla puhuivat Eevin aikaisesta kihlauksesta. Se seikka, että Eevi joskus turvautui äitiinsä, kun sattui erimielisyyksiä Heikin ja hänen välillänsä, ei äidin mielestä suinkaan asiaa pahentanut, päinvastoin.

Rovasti katseli asiain menoa syrjästä ja arveli mitä arveli, mutta antoi kaikkien olla rauhassa ja pitää huolta omista asioistansa. Ainoastaan kerran — kohta senjälkeen kun Eevi oli kihloihin mennyt — oli hän eräänä liikutuksen hetkenä murtanut sen kuoren, johon hän, vaimonsa monivuotisten ponnistusten tuloksena, oli oppinut sisimpänsä sulkemaan. Yksin ollessaan lastensa kanssa oli hän heille puhunut suoraan ja peittelemättä, puhunut avioelämästä ja niistä vaatimuksista, joita se ihmisille asettaa. Ainoastaan suurin ja uhrautuvaisin rakkaus voi onnelle tietä valmistaa, varsinkin siellä, missä niin eriluonteiset ja niin eri kasvatuksen saaneet henkilöt kuin Eevi ja Heikki tahtovat toistensa tovereina kulkea läpi elämän. Se sana pitää paikkansa avio-elämässäkin, että joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, ja päinvastoin. Ainoastaan se, jolla on päämääränä tehdä onnelliseksi, voi itse tulla onnelliseksi. Mutta siellä, missä todella löytyy rakkautta, joka on valmis uhraamaan kaiken toisen hyväksi, siellä on onni myöskin taattu.

Eevi itki isän näitä puhuessa, ja syvästi liikutettuna puristi Heikki tulevan appensa kättä. Tämä oli vakavin hetki heidän kihlauksensa jälkeen. Heidän täytyi kysyä itseltään, oliko heillä todella sitä rakkautta, joka on valmis kieltämään itsensä ja uhrautumaan toisen hyväksi. Tunsivatko he, rakastivatko he toisiaan tarpeeksi? Oliko heillä edellytykset tulla onnellisiksi?

Heikki puolestaan oli kohta selvillä siitä. Tulipa onni tai onnettomuus, hän oli varma tunteistansa. Taistelu oli taisteltu jo ennenkun hän kosi. Nyt oli hän levollinen, sillä hänen elämänsä onni oli Jumalan kädessä.

Eevi epäröi hetken. Mutta kun hän nosti silmänsä ja näki Heikin rakkautta säteilevän katseen, unohti hän kaiken muun, kietoi kätensä Heikin kaulaan ja nyyhkytti kuin lapsi. Hän tunsi, miten tukeva oli se käsi, joka häntä kannatti, miten luotettava se sydän, joka hänelle sykki, ja hän työnsi luotaan kaikki kysymykset ja epäilykset varmana siitä, ettei hän voisi elää, ei tulla toimeen ilman Heikkiä ja hänen rakkauttaan.

Mitä Eevi tänä hetkenä tunsi, se tuli monet kerrat vielä kovan koetuksen alaiseksi. Ja jos hän olisi ollut rehellinen itselleen, olisi hänen täytynyt myöntää, että hänen rakkautensa tuskin välttävästi kesti koetukset. Kun Heikkiä pitäjällä kiitettiin, kun hän saarnasi niin, että sanankuulijain sydämet vapisivat, ja pahan vallat tuntuivat järkkyvän perustuksiltaan, täytti autuas ilo Eevin sydämen, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, hänen ajatellessaan että se oli hänen oma Heikkinsä, joka tuossa puhui, hän, joka sulkiessaan Eevin syliinsä sanoi olevansa rikkaampi maailman mahtavinta ja onnellisempi sadun sankaria. Hän, jota kaikki pelonalaisella kunnioituksella kohtelivat, hän oli valinnut Eevin sydämensä ystäväksi ja oli kantava hänet läpi elämän voimakkailla, tukevilla käsivarsillaan. — —

Mutta tuli toisenlaisiakin hetkiä, ja ne täyttivät Eevin mielen tuskallisella kauhulla. Kun Heikistä pitäjällä puhuttiin pahaa, jota myöskin sattui, ei se tosin tullut Eevin kuuluville; mutta kihlauksesta sattui hän kuulemaan vähemmänkin edullisia arveluja. Kun esimerkiksi ruustinnan sisaret kirjoittivat paheksumisensa siitä, että Eevi, joka kyllä olisi saanut tilaisuutta valitsemiseen, oli tyytynyt niin mitättömään mieheen — pappiin talonpoikaissukua — silloin suuttui Eevi ja sanoi Heikkiä tuhat kertaa paremmaksi äidin koko aatelista sukua. Mutta jälkensä jätti tapaus kuitenkin.

Vielä paljoa pahempi oli sittenkin se kirje, minkä Eevi Elsalta sai. Eevi ei tiennyt kerrassaan mitä tehdä, niin onneton oli hän siitä. Sen sijaan, että Elsa olisi iloinnut sen onnen suuruudesta, jota Eevi kirjeessään hartaasti oli kuvaillut, tuli arveluja, kysymyksiä ja vastaväitteitä jos jonkinlaisia. Olikohan Eevi todella rakastunut? Eikö se ollut erehdystä kaikki? Pitäisikö Eevi Heikistä yhtä paljon, jos kaikki häntä moittisivat ja vastustaisivat? Ei naimisiin joutuminen itsessään mitään onnea ollut, ei ensinkään, vaikka moni lapsellisuudessaan niin luuli. Ainoastaan korkein määrä rakkautta saattoi sen onneksi muuttaa. Jos rakkauden suhteen vähänkin tingittiin, oli se — naiselle ainakin — ei ainoastaan kauhea, mutta kauhein kahle.

Eevi joutui tästä aivan ymmälle. Voi sitä Elsaa, minkälainen oli! Aina järkevä, aina arvosteleva, valmis syitä ja perustuksia tutkimaan.

Eevin oli vaikea vapautua siitä pahantuntemuksesta, minkä Elsan kirje oli hänelle tuottanut. Hän huomasi, että se vasten hänen tahtoansa oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen. Sen kysymykset ja arvelut olivat aivan kuin syöpyneet hänen ajatuksiinsa.

Kaikeksi onneksi oli ilma näihin aikoihin kaunista, ja se auttoi Eeviä, sillä ympäröivä luonto teki häneen aina vaikutuksen. Unhottaakseen kaikki epäsointuisuudet otti Eevi eräänä päivänä käsityönsä ja läksi lempipaikallensa yksinäisyyteen. Siellä aikoi hän rauhassa miettiä, miten paraiten vastata Elsalle. Mutta kauan ei hän saanut yksin istua, sillä Heikki oli hänet huomannut huoneensa ikkunasta.

»Mattiko vai Maija nyt puvun saa», kysäsi hän asettuen kivelle istumaan Eevin viereen.

»Koeta arvata», Eevi piiloitteli työtään.

»Mistäpä minä. Näytä pois!»

»Katso», Eevi levitti hänen eteensä suuren silkkiompeluksella kirjaillun pöytäliinan. »Tämä on kotiamme varten.»

»Toivon, että lasket leikkiä, Eevi. Ethän sinä toki totta tarkoittane?»

»Mitenkäs muutoin?»

»Jos sen vanhemmillesi valmistaisit, käsittäisin sinua, mutta meille — kuinka sinä voit! Tiedäthän», lisäsi hän lempeämmin, »etten voi saarnata toisin ja elää toisin. Kristuksen seuraajalta vaaditaan itsensäkieltämistä.»

»Mutta Heikki, eihän se tähän kuulu. Eihän tämä pikku koristus kotiamme komeaksi tee.»

»Eevi rakas, anna pikkusormesi ylellisyyden synnille, kyllä se pian vie koko käden. Yks'kaks' tulee siten kodistamme hieno ja muodinmukainen. Minä en koskaan voi sitä sallia.»

»Voi sinua Heikki, miten olet ankara! Sinä et ensinkään näy tunteitani käsittävän. Tiedäthän, miten syvästi olin Soinamoon kiintynyt ja niinkuin ennen sitä, niin nyt omaa kotiani tahtoisin kaunistaa. Mutta sinä näyt ilolla tekevän toiveeni tyhjäksi.»

»Eevi, kuinka sinä voit» — hän katkaisi puheensa — »en ilolla koskaan, mutta velvollisuudesta.»

»Eivätkö siis minun toiveeni ja minun tahtoni merkitse mitään?»

»Ei silloin, kun omatuntoni toisin käskee.»

Eevi nousi, otti työnsä ja kiiruhti pois omaan huoneeseensa, jossa sulki oven ja heittäytyi sohvalle itkemään. Tämä oli kauheaa, kerrassaan kauheaa!

Itse asia jo Eeviä itketti, mutta vielä enemmän se kalvava epäilys, joka taaskin mieleen hiipi. Olihan tämmöisiä kohtauksia jo ennenkin ollut Heikin ja hänen välillään. Ja oli kuin kammottava aave niissä aina olisi noussut häntä pelottamaan. Ehkä Heikki onkin vain tuo yksinkertainen, ankara mies, joksi Eevi häntä alussa uskoi? Jos heidän rakkautensa onkin erehdystä? Jos Elsa on oikeassa ja Eevi taas pettyy, pettyy kauheasti?

Semmoistahan elämä oli yhtenään. Jos joskus toteutui jokin harras toive, aina siihen pettymyksiäkin yhtyi. Sellaistahan oli ollut koko tämä kihlaus-aikakin. Se oli hetkittäin hurmaavaa onnea, toiste taas epäsointuista ja ristiriitaa täynnä.

Mitä tulisikaan Heikin ja hänen onnestansa, jos tämmöistä jatkuisi?

Oli se Heikkikin niin itsepintainen ja taipumaton kuin teräksestä tehty. Eeviä ihan harmitti. Saisi Heikkikin joskus taipua eikä aina sitä häneltä vaatia.

Eevi itki, itki niin, että sydän oli haljeta.

Mutta sitte johtui mieleen että entä jos syy olikin hänessä itsessään?

Hän vavahti. Olihan Heikki niin hyvä ja hellä, hän oli ankara ainoastaan omantunnon sitä vaatiessa.

Tuo omatunto, se se aina vastuksena oli!

Mutta samassa Eevi muisti, että sehän juuri olikin aluksi hänen ihailuansa herättänyt, että Heikki niin järkähtämättä omaatuntoansa totteli. Eevi oli silloin ajatellut, että semmoisen miehen rinnalla hänkin vielä lujaksi muuttuu, oppii uhrautumaan, kieltäytymään ja elämän kaidalla tiellä kulkemaan.

Mutta näinkö tuskallisten taistelujen kautta tuo oppiminen oli käyvä? Saisiko hän silloin ensinkään onnestansa nauttia? Tai oliko hän sen kenties jo kadottamaisillaan?

Häntä aivan värisytti. Hän tiesi, että monet olisivat Heikin rakkautta pitäneet riittävänä korvauksena kaikista kieltäymyksistä. Eikö se hänelle sitä ollut? Oliko todella hänen rakkautensa Heikkiin niin heikko ja arvoton, ettei se koetusta kestänyt? Oi, ei, ei, se oli kyllä voimakas, se pääsisi vähitellen voitolle, ja niin tulisi heistä vielä täysin onnelliset.

Eevi kohotti päänsä ja kuivasi kyyneleensä. Hän oli vähitellen tyyntynyt, vaan ei vielä tahtonut tavata ketään, siksi hiipi hän huomaamatta läpi keittiön päästäksensä vähän kävelemään. Mutta portaissa tapasi hän arvaamatta erään tuttavan, vanhan vaimon, yhden Heikin ja hänen yhteisistä holhokeistaan, joka kävi hartaasti hänen polviaan halailemaan.

»Voi kuitenkin, kun nyt teidät tapasin ja itse pääsin onnittelemaan!» Vanhat, kurttuiset kädet sivelivät Eevin hameen poimuja. »Voi hyvänen aika! Taivaan Isä teille onnea antakoon!» Vanhus hymyili ja niiaili minkä ehti. »Ja mikäpä muu olisikaan kuin onni edessä meidän pastorilla, semmoisen sydämenruusun kun on saanut — ja entä teillä sitten, hyvä neiti, semmoisen herranpalvelijan rinnalla!»

Sanatulvasta ei tahtonut tulla loppua. Vasta kun vanhus huomasi Eevin levottomaksi, keskeytti hän syleilynsä ja päästi Eevin jatkamaan matkaansa.

»Semmoisen herranpalvelijan rinnalla!» Sanat soivat yhä Eevin korvissa.

Niin, niinhän kaikki sanoivat, ja niin kai se olikin. Kyllä Heikki tekisi Eevin onnelliseksi, täysin onnelliseksi. Kotinsa keskuksena, ihailtuna, rakastettuna näkisi Eevi vielä kaikkien kulta-unelmiensa kauniin toteutumisen. — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —

— — — Kun Eevi kävelyltään palasi, kiiruhti hän porstuan kautta Heikin huoneeseen. Heikki istui kirjoittamassa eikä nostanut päätäänkään. Eevi läheni ja laski kätensä hänen olallensa.

»Anna anteeksi, Heikki rakas!»

»Sydämestäni.» Hänen katseensa oli lämmin ja kirkas.

»Heikki, sinun täytyy auttaa minua!» Eevi painoi päänsä hänen olallensa.

»Sitä tahdonkin, mutta Eevi, minä olen kovakourainen, minä en kärsi tinkimistä, en arkailemista. Joka on kätensä auraan laskenut, ei saa taakseen katsoa.»

»Mutta Heikki, minä olen niin heikko, minua on toisin kasvatettu, muista sitä. Oi miten onneton minä äsken olin! Ajattelin ettei Jumalakaan minusta huoli, kun et sinäkään enää jaksa rakastaa.» Eevin pää painui alas, ja hänen kyyneleensä rupesivat vuotamaan.

Heikki veti Eevin polvellensa. »Älä sano niin, ethän? Jumala huolii kaikista, ja mitä minuun tulee, niin kyllä minä jaksan rakastaa, kun kerran saan sitä tehdä. — Etkö vielä minua sen paremmin tunne? Minun rakkauteni on kovaa, ankaraa, ehken vaativata, mutta se kestää, Eevi, kestää!»

Hän kietoi kätensä lujemmin Eevin vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa. Näin istuivat he hetken. Sitten Heikki nousi, suuteli vielä kerran Eevin puhtoista otsaa, suuteli kuin isä lastaan, loi sitten sydämellisen, rohkaisevan katseen Eeviin ja istuutui kirjoittamaan.

* * * * *

Eeviä puettiin morsiameksi. Hän koetti olla tyyni, mutta hänen liikkeensä osoittivat levottomuutta. Hän oli koko aamupäivän ollut yksin sulkeutuneena huoneeseensa. Puuhaa ja kiirettä oli ollut ylt'ympärillä, jok'ainoalla, joka vain kynnelle kykeni. Mutta Eevi oli ollut yksin ja rauhassa. Hän oli miettinyt menneisyyttä ja ajatellut aikaa, joka oli tulossa. Milloin oli ääretön ilo hänet vallannut, milloin jäytävä, melkein tukehduttava tuska. Vihdoin viimein olivat he tulleet häntä pukemaan, ja nyt oli kaikki valmista. Ainoastaan morsiushuntu ja seppele puuttuivat vielä.

Silloin avautui ovi hiljaa, ja vieras astui kynnykselle. »Elsa!» Eevi kavahti pystyyn ja heittäytyi nyyhkien ystävänsä kaulaan.

»Älä itke», varoitteli äiti, »silmäsi tulevat punaisiksi.»

»Elsa, rakas Elsa!» Eevi hymyili läpi kyynelten. »Tule viereeni tänne!» Hän veti Elsan sohvalle, jossa itse istui, ja siihen he jäivät hetkeksi kahden käsikädessä istumaan kuten niin usein ennen.

»Nyt meidän täytyy pukea Eevi valmiiksi», tuli äiti muistuttamaan, ja Elsa se sitten hunnun ja seppeleen Eevin päähän kiinnitti. Sitte poistuivat kaikki jättäen Eevin yksin sulhastansa odottamaan. Eevin kiihkeät pyynnöt olivat nimittäin saaneet vanhemmat suostumaan tähän yhtymiseen, vaikka se olikin aivan vastoin yleistä tapaa.

Ovi avautui, ja Heikki pysähtyi kynnykselle. Siinä seisoi Eevi, hänen rakkaimpansa, puhtoisena puvussaan, ja kirkkaus kasvoillaan.

»Armaimpani, suokoon Jumala, että voisin tehdä sinut onnelliseksi. Tunnen suuren kykenemättömyyteni.»

»Heikki, tulemmehan onnellisiksi, sano, tulemmehan!» Eevi nojautui vavisten sulhaseensa. »Voitko sinä todella minua rakastaa?»

»Olen valmis sitä Jumalan ja ihmisten edessä vannomaan.»

»Autathan minua sitten?»

»Jumala meitä molempia auttakoon.» Heikki oli aivan kalpea. Hetkeksi painoi hän Eeviä kiihkeästi rintaansa vasten, sitten hän poistui.

VIII.

Eevi ei millään muotoa tahtonut häitten jälkeen jäädä asumaan entiseen kotiinsa. Siitä syystä oli Heikki pyytänyt apulaispaikkaa toisessa seurakunnassa ja olikin jo ilokseen saanut määräyksen. Tammikuun ensi päivänä tuli hänen olla uudella paikallaan, siksi vietettiin häät joulun ja uudenvuoden välillä.

Kohta vieraiden hajauduttua läksivät nuoretkin.

Erohetki oli Eeville aivan toista kuin mitä hän oli kuvitellut. Hän oli usein edeltäkäsin ajatellut, miten onnellisena hän kerran Heikin rinnalla lähtisi omaa kotiansa kohden, mutta nyt, kun lähtö oli tullut, tuntui erohetken haikeus. Vanhemmat, koti ja ystävät, kaikki tuntuivat nyt entistä moninkerroin rakkaammilta, ja ero heistä oli raskas, hyvinkin raskas.

Turkiksiin hyvin käärittynä istui Eevi reessä Heikin rinnalla. Kyyneleiltään ei hän pitkään aikaan saanut mitään sanotuksi, mutta kun hän vähitellen alkoi tyyntyä, muistuivat monet entiset ajatukset mieleen. Usein jo Soinamossa ollessaan oli hän häämatkaansa mielessään kuvaillut. Hän oli ajatellut valoisaa kesäyötä tahi kuutamoista ihanaa talvi-iltaa — Nyt oli tuo onnenhetki tullut. Mutta kuu oli paksujen pilvien peitossa, ja purevana puhalteli pohjainen. Se oli tielle jo koonnut korkeat kinokset ja pyryytteli yhä vielä lunta aivan vasten silmiä.

Eeviä värisytti. Oliko tämä kuva elämästä? Näinkö kävisi onnen unelmain? Oliko tämä matka ehken kuva todellisuudesta? Lämpimänä sykkii nuoren sydän, kauniit kuvat kangastavat tulevaisuuden taivaalla, ja ihania kuin aamurusko ovat nuoruuden unelmat. Mutta elämän todellisuus — tuntuuko se ehken kylmältä ja jäähdyttävältä kuin pohjatuuli? — Vilusta värähtää silloin sydän, rusopilvet hälvenevät ja kaikki kauniit kangastukset katoavat.

Eevi painautui lähemmä Heikkiä. »Heikki, on niin kylmää ja kolkkoa. Minua värisyttää. Enkö ole paha, kun voin sitä valittaa tässä sinun rinnallasi?»

»Et armaani, et ole paha ensinkään. Minä juuri mietin, miten paljo minun nyt tulisi antaa sinulle. Olet kaiken jättänyt minun tähteni, ja minä olen niin köyhä antaja.»

Eevi oli kyyneleensä kuivannut, mutta nämä Heikin hellät sanat saivat ne uudelleen virtaamaan.

»Katso, Eevi», jatkoi Heikki, »elämä on usein sellaista kuin tämä matkamme. Se on eteenpäin pyrkimistä tuulissa ja kylmyydessä. Siinä on jokaisella omat taistelunsa, joissa toinen voi tehdä varsin vähän toisen hyväksi.»

»Mutta Heikki, tahdothan minua auttaa. Minä en uskalla kulkea yksin.»

Heikki hymyili hänelle. »Sinulla on niin hellä sydän, Eevini. Tuulispäitä ei pikku vaimoni rakasta, ja kuitenkin on hän kumppanikseen valinnut näin ankaran miehen, joka ei voi häntä suojata, ainoastaan vaatia lujuutta häneltä itseltään.»

Eevi painautui yhä lähemmä Heikkiä. Hänen sydämellisesti lausutut sanansa häntä liikuttivat, mutta peloittavalta tuntui sittenkin tulevaisuus. »Heikki olethan kärsivällinen kanssani, olethan, olethan?»

»Kyllä, rakkaani, ellet itse ole sitä liiaksi. Meillä on suuri päämäärä saavutettavana, siksi täytyy meidän tarmolla ponnistella. Tiedät, että jo pienenä opin ankaraksi itselleni. Nyt olen sitä toisillekin, etenkin jos heitä rakastan. Sinä Eevi», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »olet ensimäinen ja ainoa, paitsi omaisiani, johon todella olen kiintynyt. Kauan sinua näin, enkä kuitenkaan nähnyt. Sisimpäsi pysyi vieraana minulle. Mutta kun kerran sain luoda silmäyksen sinne, silloin tuli tuo tunne äkkiä ja voimakkaana. Ensin taistelin vastaan, mutta rakkaus voitti. Nyt ymmärrän, ettei tunteeni itsessään ole mitään väärää, ellei se tee minua heikoksi, eikä saata velvollisuuden tieltä horjumaan. Mutta autathan sinä, Eevi, minua, etkö autakin? Kasvat papin rouvana muille esikuvaksi ja minulle tueksi.» Hän etsi Eevin kättä ja puristi sitä lämpimästi. Sitten kääntyi puhe toisaalle.

Tuuli oli asettunut, ja yöllä kylmi. Kun päivällä aurinko pilkisti esiin, hohtivat metsät huurteissa, ja lumikinokset kimaltelivat kuin aallot aavalla merellä.

Puoli kilometriä kirkolta, lähellä suurta pappilaa seisoi korkeitten kuusten juurella pieni, punainen valkonurkkainen rakennus. Sen molemmat suojat, etehinen ja pieni keittiö olivat juhlakunnossa. Sohvapöydällä sisimmässä huoneessa oli kauniisti paistunut rinkilä, jonka keskellä seisoi kukkiva ruusu. Vanhanpuoleinen vaimoihminen hääräili kahvipuuhissa keittiössä tuon tuostakin vilkaisten maantielle päin.

»Hyvänen aika, nyt ne tulevat.» Hän hyppäsi ulos.

Pastori auttoi nuoren rouvansa reestä. »Maija, rakas vanha Maija!» Eevi kavahti hoitajansa kaulaan. Tyytyväisenä hymyillen odotteli pastori vieressä. »Heikki, rakas Heikki, sinäkö» — — Eevi loi kiitollisuutta säteilevän silmäyksen mieheensä.

»Maija se hyvä oli, kun tulla tahtoi», sanoi Heikki ja tarttui vaimonsa käteen viedäkseen hänet sisään, missä, kuten hän sanoi, kaikki kuiskasi »terve tuloa» pikku emännälle.

* * * * *

Herttaiset ajat ensimäisessä kodissa päättyivät kuitenkin pian, sillä jo kesän keskipaikoilla lähetettiin Heikki kauaksi yksinäiseen sydänmaan seutuun pitäjänapulaiseksi. Monta kyyneltä vuodatti Eevi taas eronhetkenä, moni tuskallinen tunne ahdisti hänen mieltänsä. He olivat olleet niin onnelliset tässä sievässä pikku kodissaan, Heikki, hän ja vanha Maija. Miksi täytyi taaskin erota!

»Telle est la vie, un long adieu»,[1] kirjoitti hän päiväkirjaansa, ja niissä sanoissa värähtelivät hänen sydämensä sisimmät tunteet.

[1] »Sellainen on elämä, pitkä hyvästijättö.»

Eevin mieli ei suinkaan valjennut, kun hän Heikin kera saapui uuteen kotiinsa. Pitäjänapulaisen asumus oli vanha ja rappeutunut. Se tuli revittäväksi, ja sijaan oli rakennettava uusi. Väliajaksi oli apulaiselle vuokrattu asumus talonpoikaistalossa lähellä kirkkoa. Mikä lie paikan valinnassa ollut määräävänä, ei ainakaan luonnonkauneus. Toisella puolen taloa, aivan ikkunain alla kävi maantie, toisella puolen oli takapiha, navetta ja sikolätti.

Oli kaunis kesäinen ilta, kun Eevi ja Heikki saapuivat perille. Kyytimies käänsi hevosen maantieltä portaitten eteen, ja Eevi katseli ympärilleen. Aivan ikkunan alla oli rikkaläjä. Toisella puolen rattaita oli likaa paksulta niinkuin epäsiistissä karjapihassa ainakin. Suuri sika nousi rapakosta ja juosta hölkytteli navettaan päin. Parvi pieniä porsaita seurasi sitä vikisten. Portailla hyppeli kirjava kana, ja kukko ravisteli rikkaläjää.

Kauhistus kuvastui Eevin kasvoilla.

»Anna tänne kätesi.» Heikki oli maassa ja auttoi Eeviä rattailta. Maija tavarakuormien kanssa oli vähää aikaisemmin perille saapunut.

»Voi Maija kulta, minne olemmekaan joutuneet», vaikeroi Eevi heittäytyen keittiössä olevalle penkille.

»Niin», sanoi Maija tyynesti, »kyllä nyt, hyvä pastorska, meidän täytyy asua kanojen ja porsaiden parissa.» Mutta kun Eevi samassa purskahti itkuun, säikähti Maija.

»Hyvänen aika, rouva kulta, ei sitä niin saa itkeä, pannaan vaikka peittoon se pihanpuoleinen ikkuna.»

Eevi yhä vaan itki.

»Minulla on kirstussani vanha, siisti peite, pannaan se», ehdotteli Maija. Mutta ei sekään näkynyt Eeviä ilahduttavan. Hän yhä vain nyyhkytti aivan sydäntäsärkevästi.

Silloin pujahti Maija portaille, missä pastori valvoi kuormain purkamista. »Kuulkaa», Maija nykäisi nutun liepeestä, »rouva pani niin pahakseen ne tään talon elävät, ettei nyt muuta voi kuin itkeä. Jos pastori toimittaisi sisään sen hänen pappansa antaman uuden keikkatuolin, niin siihen ehkä ikävä asettuisi. Minä pyörähdän tupaan kahvipannua lainaamaan, että saan vähän vahviketta keittää.»

Ja menossa oli jo Maija.

Ensimäistä surkeaa iltaa uudessa kodissa seurasi useampia yhtä surkeita. Olot eivät ensinkään näyttäneet paranevan, päinvastoin. Eeville kävi yhä vaikeammaksi voittaa raskasmielisyyttään. Hänen terveytensä oli heikontunut, ja olot paikkakunnalla kävivät hänelle yhä enemmän sietämättömiksi.

Lehdon seurakunta oli ammoisista ajoista tunnettu monista rettelöistään. Sivistyneitä oli siellä tuskin nimeksikään, sillä ne harvat säätyläiset, joita siellä oli, olivat ainakin yhtä sivistymättömiä kuin muutkin pitäjäläiset. Asutus oli harvaa ja köyhyys suuri. Varakkaita — ja ahneita — talollisia oli tosin muutamia, mutta nämä joivat kilpaa pitäjän »herrojen» kanssa, sillävälin kun muu kansa elää raahusti köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Huonolla kannalla olivat kaikki pyrinnöt pitäjässä, paheet yksin rehoittivat ja kantoivat hedelmää.

Kun Heikki vähitellen pääsi olojen perille, ei hän seurakuntaa säästänyt. Yhä ankarampana kaikui hänen äänensä saarnastuolista, ja yhä useampi sai papiltansa yksityisiä nuhteita. Ankaruus herätti vastustusta ja kiukkua, pantiin kova kovaa vastaan ja siten kävi Heikin ja hänen seurakuntalaistensa väli kireäksi.

Ennen oli Heikki saanut osakseen kiitosta, jopa ihailuakin, nyt sai hän vastustusta ja vihaa. Omasta puolestaan ei hän kuitenkaan paljon siitä huolinut. Taistelu oli hänelle elämää, ja hänen ilonsa oli sota pimeyden valtoja vastaan. Mutta hän ei enää ollut yksin elämässä. Se tieto tuotti hänelle huolta. Jok'ainoa yhteentörmäys hänen ja pitäjäläisten välillä tuotti Eeville surua, tuskaa ja kyyneleitä. Eevi kärsi siitä yöt, päivät, ja jota enemmän hän kohtaloaan mietti, sen raskaammaksi se hänelle kävi.

Miksi olivatkin ihmiset niin pahoja, ja miksi Heikki niin ankara? Eivät ihmiset hänen puheistansa kuitenkaan parantuneet. He vain pahastuivat ja katkeroittivat sitte kiukullaan Heikin ja hänen elämänsä. Olisihan Heikki voinut puhua vaimoväelle, joka aina mielellänsä Jumalan sanaa kuunteli, niiaili ja kiitteli monin kerroin. Ei ollut Heikin velvollisuus käydä kaikki kapakat ja saarnastuolista julistaa pitäjän mahtavimmat miehet juopoiksi ja viettelijöiksi. Mikä siitä nyt oli seurauksena? Heikki, Heikki oli kaikkien herjaajien hampaissa, ja hän itse, hän, jonka koko olento janosi ihmisten rakkautta, oli, hetken onnellinen oltuansa, joutunut kaikkia suututtaneen pastorin onnettomaksi puolisoksi. — Ei ollut täällä isää, ei äitiä, ei ystävää ainoatakaan, ei edes kotipuolen kaunis luonto häntä täällä ympäröinyt. Lakeat maat ja kivikkorinteet olivat hänen nykyiset näköalansa. Kyyneleet nousivat hänelle silmiin, kun hän niitä katseli. Hän oli kuin vieras vieraalla maalla.

Mutta erämaissakin on kosteikkoja, ja samoin oli Eevillä yksin täälläkin turvapaikka, tosin pieni ja ainoinen, mutta siellä hänen kuitenkin oli hyvä olla. Vähän matkaa maantieltä, vanhan pappilan läheisyydessä oli pieni lampi. Pitkät petäjät siellä huminoivat, ja laineet loiskuivat hilpeästi rannoille. — Täällä oli Eevin pyhäkkö. Tänne pakeni hän unohtaakseen navettanäköalat ja saadakseen rauhassa ikäväänsä itkeä. Tänne oli Heikki hänelle penkinkin asettanut, ja sitä tapausta hän juhlahetkenä muisteli.

Mutta syksy tuli ja sen mukana sateiset ilmat. Eevin täytyi pysyä huoneessa. Vuoroon katsoi hän ikkunoista maantielle, vuoroon takapihalle, ja sillävälin hän itki. Ainoastaan Maijan ystävälliset ehdotukset saivat hänet joskus naurahtamaan. Maijalle olivat nämä hetket erinomaisen suuri ylpeyden ja ilon aihe, eikä hän koskaan laiminlyönyt pastorille suurimmassa salaisuudessa kuiskata: »Jo se vähän taas nauroi. Kyllä sen ikävä vielä asettuu.»

Heikki huokasi. Hyvä kun edes joku toinen sai Eevin nauramaan. Hän itse ei enää koskaan siinä onnistunut. Hänen ankaruutensa, sehän olikin syynä suruun. Sitä ei Eevi unohtanut.

Oli sateinen syksypäivä. Tuuli tupruutteli kellastuneita lehtiä, ja sade sinkoili vasten ikkunoita. Paljastunut lehtimetsä värähteli kuin viluissansa, ja valittavasti vinkui tuuli. Eevi istui huoneessansa ompelu kädessään. Hän oli äsken lopettanut kirjeen Elsalle ja ajatuksissaan hän sitä vieläkin toisteli. Hän oli siinä purkanut kaiken mielensä katkeruuden, kaiken kaihonsa oli hän siinä kertonut.

Olikohan hän kenties liikoja sanonut? Sitä hän ei olisi tahtonut. Mutta todellisuus oli hänestä niin synkän synkkä.

Hän otti kirjeen käteensä ja luki: »Oi Elsa, mitä onkaan elämä? Yhtäjaksoista kauheaa pettymystä. Onnen muruja saamme joskus maistaa, sitten murheita, tuskaa ja huolta. En tiedä, olenko minä ainoa, joka tätä tunnen. En sitä luulisi. Kärsiviltä ja pettyneiltä näyttävät minusta kaikki. Välistä kysyn itseltäni olivatko toiveeni tulevaisuuden suhteen liioitellut? Eivätkö nuoret ylimalkaan siten unelmoi ja eikö heillä ole oikeuttakin siihen.

Pitäneeköhän kaikkien yhtä kauheasti pettyä?

Oi Elsa, minussa ei enää ole muuta kuin surumielisyyttä ja kaihoa. Ne ovat tukahuttaneet kaikki muut tunteeni. Ilonkin hetkinä olen niiden orjana. Elsa, sano mitä minä teen? Minulla ei ole sinun tyyneyttäsi, eikä työ-intoasi. Minulla ei ole muuta voimaa kuin tunteeni, ja ne minut surmaavat. —

Koko luomakunta säestää nyt suruani. Tuuli vaikeroi kesän lyhyyttä niinkuin minä onneani. Luonto itkee kuihtuneita kukkiansa niinkuin minä toiveitani. Tuskanvärähdys käy kautta luonnon. Samoin sydämenikin suruissaan värähtelee.»

Eevi laski kirjeen kädestään. Se oli synkkä kuvaus, mutta tosi. Näin hän tunsi ja ajatteli. Näin oli hän ajatellut jo monen monta kertaa ennen. Eivät tosin asiat ajatellen parantuneet, mutta oli huojennus saada edes rauhassa ajatella ja rauhassa tunteilleen antautua.

Näihin ajatuksiin vaipuneena istui Eevi vielä, kun Heikki sateesta märkänä astui sisään.

»Päivää, Eevi!»

»Päivää! Mistä sinä noin märkänä tulet?»

»Sairaan luota», Heikki ravisteli sadetta vaatteistaan. »Onpa hauskaa päästä muijansa luokse suojaan syystuulilta.»

»Missäpä niiltä suojassa olisi?»

»Niin, missäpä, ellei kotilieden luona!»

»Tällä paikkakunnalla ei kodista voi puhua.»

Heikki vaikeni ja käänsi puheen toisaalle. Hetkisen Eevi kuunteli, sitten purskahti hän itkuun.

»No, mutta, Eevi!» Heikki tarttui puoleksi hellästi, puoleksi leikillisesti hänen käteensä. »Mitä sinä nyt? Näethän, miten runsaasti me sadetta saamme. Ei sinun tarvitse hankkia lisää.»

»Eikä sinun ivailla.» Eevi riuhtaisihe irti ja tarttui työhönsä. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Mutta viimein ei Eevi enää voinut hillitä itseään. »Pyhimpiä tunteitani näyt sinä pilanasi pitävän.»

»Anna anteeksi», Heikin ääni oli kylmä. Hän ei enää jaksanut tehdä sitä ystävällisemmäksi. Hän oli jo niin monen monet kerrat ollut ystävällinen, varoittava, lohduttava tahi leikkisä. Kaikki oli turhaa. Nyt ei hän enää jaksanut.

»Eihän sitä voi pyytää anteeksi, että puuttuu hienotuntoisuutta toista käsittämään.»

Heikki lensi punaiseksi. »Ei ainakaan puutu tahtoa siihen», sanoi hän hetkisen kuluttua.

»Onhan se jo jaloa!» Eevi nousi, kiirehti viereiseen huoneeseen ja heittäytyi vuoteelle itkemään. Heikki istui hetkisen eteensä tuijottaen, nousi sitten, pyyhkäisi tapansa mukaan kädellä otsaansa ja asettui työhön.

Illemmalla, kun Eevi jo oli itkuunsa nukkunut, istui Heikki vielä työtä tehden. Hetkiseksi keskeytti hän kirjoituksensa, avasi laatikon ja otti esille kirjeen. Hän luki uudelleen sen viime sanat: »Teitä saattaisi vaikka käräjiin vaatia hävittömästä kunnianloukkauksestanne, mutta olkoon nyt sillä, että itsellenne ja muille ilmoitan, miten häpeämättömän rohkea te olette.»

Heikki huokasi. Tämä oli seuraus hänen saarnoistansa. Hän lähensi kirjettä kynttilän liekkiin. »Tämä ei saa Eevin nähtäväksi tulla. Säästyköön häneltä ainakin se suru.»

Kun kirje oli poroksi palanut, jatkoi Heikki saarnansa kirjoittamista. Kynä kulki kuin itsestään. Sana toisensa jälkeen syntyi paperille, lause liittyi lauseeseen, ja pian oli saarna valmis.

Ei kukaan, joka seuraavana sunnuntaina kirkossa kuuli hänen ankarat nuhdesanansa, aavistanut, että hänen niitä kirjoittaessaan polttava tuska oli asunut hänen omassa povessansa, ja että se tuska oli saanut hänet vielä entistä ankarammin tuomitsemaan kaikkea syntiä ja heikkoutta. Kuulijat näkivät hänessä ainoastaan ankaran, jyrkän ja tunteettoman papin.

IX.

Lunta oli satanut ja satoi yhä. Mäntyjen oksat painuivat maahan raskaan taakkansa alla, ja maantiellä kävi kulku vaivaloisesti.

Hiljalleen juosta hölkytteli eräs kyytihevonen tietä pitkin, pieni ajaja penkillään puolittain torkkui. Kyydittävä herra oli hyvän aikaa hänen kanssaan puhetta pitänyt, oli kysynyt isästä ja äidistä, koulunkäynnistä ja hevoshoidosta, mutta nyt oli herra vaipunut ajatuksiinsa, ja poikaa torkutti.

»Vieläkö on pitkältä I:n kaupunkiin?»

»Vielähän sinne on noin tunnin matka.»

Erkki katsoi kelloansa. Tunnin kuluttua koittaisi siis se hetki, jota hän kesästä saakka oli ikävöinyt. Hän näkisi jälleen Aunen ja saisi silmäillä syvälle noihin säteileviin silmiin, jotka tähtinä olivat hänen tiellään tuikkineet siitä saakka kuin hän ne ensi kertaa oli nähnyt.

Odotusaikaa lyhentääkseen palautteli Erkki mieleensä kaikki kauniit, sisältörikkaat muistot yhdessäolosta Aunen kanssa. Jo ensi käynnillään Tähtiniemellä oli hän viipynyt siellä paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Seuraavana talvena oli hän pikipäin saanut tavata Aunen Helsingissä, ja kesällä oli hän taas käynyt Tähtiniemellä vieläpä saanut nuoret sieltä houkutelluksi kiertomatkalle hänen kotipuoleensa.

Aune ja hän olivat hämmästyttävän pian toisiinsa tutustuneet. He tunsivat kumpikin, että käsittivät toisiaan ja olivat vapaasti yhdessä, avomielisinä kuin ystävän seurassa. Erkki oli Aunelle kertonut lapsuudestaan, koulu- ja ylioppilas-ajoistaan. Hän oli kertonut synkkämielisyydestään ja taisteluistaan ja äidistä, joka oli hänen ainoa ystävänsä. Aune taas puolestaan oli esitellyt Erkille puut Tähtiniemellä, joiden oksille hän pienenä oli kiivennyt saadakseen siellä rauhassa lukea. Hän oli näyttänyt pienen puutarhansa ja pensaan, jonka siimekseen siipirikkoinen pääsky, hänen pieni holhokkinsa oli haudattu.

Kaikkia näitä vähäisiä lapsuuden muistoja oli Erkki kuunnellut melkein hartaudella. Nekin osaltaan täydensivät sitä sopusointuista kuvaa, minkä hän Aunesta oli saanut. Tutulta tuntui hänestä tuo kukkien keskellä leikkivä, opinhaluinen ja lämminsydäminen lapsi. Hän tunsi jo hänessä sen nuoren tytön, joka nyt niin kokonaan oli hänen sydämensä vallannut.

Hymyillen oli Erkki niinikään kuunnellut hauskoja kaskuja Aunen kouluajoilta, mutta kun Aune sitten oli kertonut äitinsä kuolemasta, oli puhunut surunsa suuruudesta ja velvollisuuksien painavasta taakasta, joka joutui hänelle vanhimpana tyttärenä, silloin ei Erkki enää ollut hymyillyt. Hän ei ollut saanut edes lohdutuksen sanaakaan sanotuksi, hän oli vain vaiennut, ja tuskallinen tunne oli ahdistanut mieltä.

Mutta Aune oli ymmärtänyt äänettömyyden ja oli jatkanut. Hän oli puhunut siitä, mitä oli oppinut äidin kuolinvuoteen ääressä, miten selväksi hänelle silloin oli käynyt elämän lyhyys ja miten suureksi ja tärkeäksi sen tarkoitusperä. Erkki oli ymmärtänyt tästä, miten Aune jo nuorena oli oppinut elämän vakavuutta ymmärtämään, mutta vakavuuteen kun yhtyi hänen hilpeä iloisuutensa, oli syntynyt se sopusointu hänen olennossaan, joka Erkkiä jo ensi hetkenä niin suuresti oli miellyttänyt. Vielä oli Erkki tullut tietämään senkin, että Aune pienestä pitäen oli halunnut saada lukea ja oppia oikein paljon, mutta että se äidin kuoleman kautta oli käynyt mahdottomaksi. Erkki oli kerran lausunut säälin sanoja sen johdosta, ettei Aune ollut saanut taipumustaan seurata, mutta Aune oli silloin luonut sielukkaan katseensa häneen ja sanonut: »Älkää minua säälikö, eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa.» Erkin olisi silloin tehnyt mieli tarttua Aunen käteen ja sitä lämpimästi puristaa, mutta hän ei ollut uskaltanut. Hän oli ainoastaan hiljaa toistanut sanat ja katsonut Aunea syvään ja tutkivasti silmiin. Hän muisti tämän kaiken nyt aivan selvään, muisti sen kirkkaan, säteilevän katseen, joka Aunen sanoja oli seurannut. — Pian hän sen taas oli näkevä.

Tähtiniemellä kulki Aune sill'aikaa huoneesta huoneeseen. Hän oli ollut järjestyspuuhissa aamusta asti ja tarkasteli nyt työnsä tulosta. Jok'ainoan sopukan kodissa tiesi hän hyvin siistityksi, ja se tietoisuus oli jo itsessään mieluinen. Sitäpaitsi näyttikin kaikki nyt kodikkaalta ja hauskalta kattolamppujen valossa. Lämpimät, kotikutoiset matot peittivät lattian, omain hyppysten hyveä olivat huonekalujen yksinkertaiset päälliset, ja pöytäliinat suomalaista kuosia. Salissa tuoksuivat kukkapitimissä tuoreet mäntykimput, ja katajat olivat kynttiläin valossa kauniita kuin etelämaiden sypressit. — Vierashuoneessakin oli tämmöinen talvinen kukkaisvihko, jota Aune mielihyvällä katseli. Huoneessa kaikki oli vieraan varalle valmiina, ja pian olisi illallinenkin häntä odottamassa.

Miten valoisaa, miten lämmintä ja hauskaa oli kaikki. — Aune seisoi hetkisen liikahtamatta silmäillen ympärilleen, sitten kumartui hän äkkiä, suuteli männyn tuoksuavia neulasia ja kiiruhti samassa säikähtyneenä pois läpi salin omaan huoneeseensa.

Aunen huone oli yksinkertainen, mutta kodikas ja sievä. Rehevien kasvien varjossa seisoi hänen kirjahyllynsä, ja nurkassa kirjoituspöydän yläpuolella riippui äidin kuva.

Tullessaan huoneeseensa pysähtyi Aune hetkeksi miettiväisenä kuvan eteen. Näkiköhän äiti hänet nyt, ja mitä olisi hän siinä tapauksessa lapselleen sanonut, mitä hänelle toivonut? —

Vasta kun ulkoa kuului kulkusten kilinä, heräsi Aune ajatuksistaan. Puna nousi hänen poskillensa ja hymy huulille. Ripein askelin riensi hän etehiseen, jonne tuli parhaaksi nähdäkseen Erkin valkeana kuin lumiukko astuvan sisään.

* * * * *

Toisena päivänä senjälkeen, kun Erkki oli Tähtiniemelle saapunut, jäivät Erkki, Kaarlo ja Aune kolmisin iltapäiväksi kotiin. Aunen isä, tohtori, läksi asiamatkalle kaupunkiin, ja nuoremmat lapset pääsivät mukaan erään koulutoverinsa luo.

»No sisko, miten nyt iloksi pannaan», kysäisi Kaarlo laskien kätensä Aunen vyötäisille ja ketterästi pyöräyttäen häntä ympäri salin lattialla.

»Iloksiko? Sitä en tiedä, mutta minä puolestani aion mennä isän huoneeseen katsomaan takkavalkeata.»

»Entä jos meitäkin kutsuisit sinne. Eiköhän olisi siinä iloa kyllin, vai mitä arvelet, Erkki?»

Erkki ei aluksi kuullut, mistä oli puhe, hän oli syventynyt Aunen nuotteja selailemaan, mutta kuultuaan, mikä oli kysymyksessä, oli hän kohta valmis. Kolmisin he siirtyivät vanhan tohtorin huoneeseen, jossa iloinen takkavalkea uuninsa räiskyi, ja jonka toisesta päästä varjostimen peittämä lamppu loi himmeää valoansa. Aune asettui pienelle jakkaralle vastapäätä valkeaa, Erkki siirsi keinutuolinsa uunin läheisyyteen, ja Kaarlo puoleksi loikoili sohvannurkassa. »Hohhoo, miten mukavaa tämä elämä on!»

»Tämmöistä hupia ei Helsingissä suoda», huomautti Erkki.

»Ei usein ainakaan.»

»Mutta kuulkaa», keskeytti Aune, »minulla olisi pieni ehdotus. Pidetäänpä tässä iltamaa, jonka ohjelman suorittamiseen kukin meistä ottaa osaa, eikö niin?»

Kaikki olivat myöntyväisiä, mutta miten päästä alkuun?

»Sinä, Kaarlo, saat kunnian alkaa!»

»Kiitän nöyrimmästi, mutta kaikki kunniavirat ovat rasittavia. Pane sinä, Aune, vaan alkuun. Naiset, nehän nyt etunenään työntäytyvät.»

»Ja se on mainion mukavaa, aina kun herrat eivät itse viitsi vaivautua, eikö niin?»

»No, älähän härnäile! Jos sinussa vain on pikkusenkin »todellista naisellista sielua», niin et henno häiritä tätä rauhallista hämyhetkeä. Katso sinä vaan varjoja tuolla seinällä, katso himmeää valaistusta ja tätä hehkuvaa hiilosta, etkö siitä saa runollista tunnelmaa?»

»Saanpa kyllä. Muistui juuri mieleeni runo 'Hiiloksella.' Tunnetko sen?»

»Täss' istun suojassani Ja katson hiilokseen, Se leimuaa, se hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.

Noin sydämessä mulla Myös tunteet vaihtelee, Ne leimuaa, ne hehkuu Ja hiipuu hiljalleen.»

»Ne leimuaa, ne hehkuu ja hiipuu hiljalleen», toisti Erkki, »ja kuitenkin jättävät ne jälkensä sieluun, vieläpä ainaiseksi.»

»Niin, se on totta.» Aune silmäili vakavana eteensä. »Se tietoisuus on sekä suloinen että täynnä edesvastuuta.»

Kaarlo rykäisi pari kertaa — häntä ei haluttanut joutua syvämietteisiin keskusteluihin, — ja Aune ymmärsi kohta tarkoituksen. Hän jatkoi siitä syystä iloisesti: »Unelmat ja tunteet ovat joka tapauksessa hetken haihtuvia lapsia. Siksi odotamme jo ikävällä jotain uutta. Jatkakaa siis, herra maisteri!»

Erkki oli hetkisen ääneti, sitten hän alkoi: »Metsän rajassa oli talo, talon räystäässä pääskyspesä ja pesässä äiti kahden poikasensa kanssa. Poikaset olivat jo lentämiseen tottumaisillaan. Äiti jakeli heille vielä viime neuvojaan, ennen pesästä lähtöä. Mutta neuvojen vaikutus poikasiin oli aivan erilainen. Kun äiti neuvoi karttamaan kissaa, koska se on paha ja petollinen eläin, sanoa siritti toinen: »kiitos neuvostasi», ja samassa nosti se siipensä lentoon onnellisena kuin oman äidin rinnalla. Mutta toinen ajatteli: »eipä tiedä missä vaara väijyy, petollista on kaikki maailmassa», ja hän painoi päänsä siiven alle ja kätkeytyi suruisena pesäänsä. Kun äiti taas toisena päivänä varoitti karttamaan kuloa lähimetsässä, visersi toinen muistavansa neuvon ja kiiti samassa metsänrinteelle, saadakseen sieltä edes katsella maailman kummia tapahtumia. Mutta toinen siirtyi suruisena katonräystäältä pesäänsä peljäten, että jos vielä aurinkokin häneltä siivet polttaa, lämmin ja hehkuva kun on. Mutta silloin kävi äidin mieli murheiseksi. »Sinun täytyy lähteä lentoon», sanoi hän pojallensa. Ja pois täytyi poikasen pesästä. — Hän lensi metsään, lensi lepikosta niityn poikki, levähti hetkisen pellonpientareella ja suuntasi sitten matkansa kauniin koivikon keskelle. Siellä päivänsäteet puitten juurilla pujahtelivat, kukkia kasvoivat mättäät kirjavina, ja pienet perhoset lentelivät kukasta toiseen. Täällä näytti kaikki niin viattoman rauhalliselta, että pieni pääsky parkakin vähitellen rauhoittui. Hän asettui aidanseipäälle ja katseli siitä ympärilleen. Aivan hänen jalkainsa juuressa, suuren koivun suojassa näki hän pienen, valkean metsätähden. Se oli niin pieni, niin puhdas ja suloinen, että pääskyn teki mieli sitä puhutella. »Miten olet sinä niin kaunis ja niin valkea», kysyi hän viserrellen. »Kai taivaan kaste sen on tehnyt ja valo ja lämpö.» »Eikö se polta sinua?» »Ei polta.» »Entä kun on pilvistä, kuoletko silloin?» »En, en kuole.» »Etkö sinä pelkää ollenkaan?» »Mitä minä pelkäisin? Metsä on kukkasia täynnä, ja te linnut meille laulelette. Etkö näe, miten kaunista kaikki on?» Silloin kävi pääskynpoika miettiväksi. Hän nosti äkkiä siipensä ja läksi lentoon. Entistä kevyempää oli nyt korkeuteen kohoaminen ja entistä tukevammilta tuntuivat siivet. Koko maailma näytti toisenmoiselta. Nyt vasta näki hän taivaan siintävyyden ja tunsi valon ja lämmön vaikutuksen. Hän lensi kotiräystäälle, ja sieltäkin oli näköala nyt entistä avarampi ja ihanampi. Tosin kissa vielä hiipi pihan poikki, ja metsästä nousi savu kulopaikalta, mutta hän katseli sitä, mikä oli kaunista ja hyvää, ja siitä syntyi rintaan ääretön, hillitsemätön riemu. — Uudelleen kohotti hän siipensä ja lensi nyt suoraapäätä takaisin koivikkoon, jossa asettui aidalle, aivan metsätähden yläpuolelle. Siinä alkoi hän viserrellä sydämensä pohjasta niinkuin ei koskaan ennen, sillä hän visersi nyt kaikkein kauneimman kiitoslaulunsa puhtoiselle, pikku metsätähdelle.»

Aune oli Erkin kertomuksen ajalla aluksi huvitettuna katsellut häntä suoraan silmiin, mutta vähitellen painui hänen katseensa. Hän istui hievahtamatta Erkkiin puoleksi selin, silmäillen riittyvään hiilokseen. Hänen oli vaikea liikutustaan salata, ja kun Erkin kertomus loppui, ei kukaan aluksi puheeseen puuttunut. Vihdoin sanoi Aune hiljaa: »Se oli kaunis laulu, aivan liian kaunis niin pienelle kukkaselle.»

Erkki aikoi vastata, mutta samassa kuului portailta tohtorin ääni, ja Aune kiiruhti ulos isäänsä vastaanottamaan.

X.

Pari päivää tämän jälkeen lähti Erkki Tähtiniemestä. Hänen oli matkustaminen eteenpäin naapuripitäjääseen, mutta paluumatkalla lupasi hän vielä poiketa Tähtiniemelle. Päivä kului kuitenkin toisensa jälkeen, eikä Erkkiä kuulunut. Vihdoin sai Kaarlo häneltä kirjeen, jossa hän lyhimmiten ilmoitti matkustaneensa kotiin toista tietä, ja jouluksi tuli häneltä yhteinen tervehdys Tähtiniemeläisille. Siinä oli kaikki.

Aunelle oli tämä käsittämätöntä. Mitä se merkitsi? Ja miten oli se selitettävä yhteydessä Erkin entisen menettelyn kanssa? Ei tosin Erkki koskaan ollut Aunelle tunteitaan suorastaan ilmaissut, mutta hän ne sittenkin tunsi. Hän tiesi, että Erkki häntä rakasti ja hän Erkkiä. Mikä heidät nyt oli eroittanut?

Jos Erkki olisi ollut vähän pintapuolisempi, vähän enemmän semmoinen kuin useimmat muut, olisi Aune kenties luullut hänen mielensä muuttuneen, mutta nyt hän ei voinut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei Erkki ollut niitä, jotka miellyttyään johonkin sitä kohta osoittavat niin selvään kuin voivat suorastaan kosimatta, ja sitten ensi mieltymyksen haihduttua varovaisesti vetäytyvät pois. Erkki olisi pitänyt velvollisuutenaan salata, mitä ajatteli, kunnes itse oli selvillä tunteistansa. Hän olisi karttanut toisessa sellaisen tunteen herättämistä, josta ei vielä ollut varma itsessäänkään. Koko hänen menettelynsä oli paras todistus siitä, että hän Aunea todella rakasti. Miksi hän ei siis palannut? Miksi pysytteli hän poissa?

Päivät olivat pitkät ja ikävä tahtoi väkisinkin vallata Aunen. Joskus hiipi mieleen epäilyskin. Entä jos hän kuitenkin on Erkin suhteen erehtynyt? Jos kaikki olikin hetken huvia vain?

Jo tuo ajatus yksin tuotti Aunelle sietämättömän tuskan. Kaiken muun hän kestäisi, ei vain sitä, että Erkin kuva muuksi muuttuisi ja tahrautuisi. Kaikesta muusta hän voisi luopua, kunhan vain saisi säilyttää tuon kuvan kauniina ja tahratonna. Hän tahtoi uskoa hyvää Erkistä, tahtoi omistaa hänelle täyden kunnioituksensa ja muistella häntä jalona, luotettavana ystävänä, jommoisena hän oli oppinut häntä tuntemaan.

Epäilys Erkin suhteen olikin ainoastaan hetkellinen. Sen tuottama tuska — joskin suuri — ei kestänyt kauan. Mutta minkäänmoista selitystä Erkin menettelyyn ei Aunella kuitenkaan ollut, ja sitä hän sanomattomasti kaipasi. — »Eihän onni ole toiveittemme toteutumisessa», oli Aune itse kerran sanonut, ja hän tunsi, että häneltä nyt kysyttiin, vastaisiko hän todella teossa sanoistansa. Taisiko hän unohtaa oman itsensä? Oliko hän valmis itkemään itkeväisten kanssa, iloitsemaan niiden kanssa, joilla iloa oli, riippumatta siitä, mitä hän itse tunsi tai kärsi?

Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt vasta koetukselle pantu. Tosin oli hänen ollut kieltäytyminen halustaan opiskella, hänen oli täytynyt erota rakkaasta äidistänsä ja tämän kuoleman jälkeen jo nuorena kantaa huolten ja velvollisuuksien taakkaa, mutta muuta surua ei hän vielä ollut kokenut. Työ, joka hänellä oli ollut, oli häntä aina tyydyttänyt. Se oli estänyt kaikki turhat haaveilut ja vaikuttanut sen, että hän tuskin oli huomannut, miten yksin hän oli ollut, ilman ainoatakaan läheistä ystävää, joka häntä todella olisi ymmärtänyt. Tuttavuus Erkin kanssa oli tässä suhteessa aikaansaanut muutoksen. Siksi tuntui äkillinen tyhjyys nyt sitä suuremmalta.

Ilmatkin olivat näihin aikoihin ikävän harmaat. Tiet olivat yhtenään ummessa ja kulku ulkosalla oli vaivaloista, sillä tänä talvena oli yhtenään tuulta ja tuiskua.

Aune istui usein illoin yksin huoneessaan kuunnellen, miten tuuli vihurina puhalteli järveltä päin. Se pyyhkäisi Tähtiniemen ohi niin, että nurkissa suhisi, ja uunin pellit ulvahtelivat valittavasti. Tuntui siltä kuin ilma olisi ollut rauhattomia henki-olentoja täynnä. Pitkään vihelteli tuuli uunin piipussa, ja lopuksi muuttui se aivan kuin ihmisäänen itkuksi. Ilma vinkui ja vonkui, huokaili ja vaikeroi. Ikkunalasit tärisivät tuulessa aivan kuin joku olisi hampaitaan kalistellut, ja nurkista kuului kuin nyyhkytystä, kun vihuri ohi pyyhkäisi.

Aune ajatteli kaikkia niitä, jotka kärsivät, onnettomia, murtuneita ja suruun sortumaisillaan olevia. Hän näki heitä koko joukon kulkevan ohitsensa ja kuuli heidän sydäntäsärkevää vaikeroimistansa. Mitä voisi hän tehdä heidän hyväksensä? — Hän tahtoi unohtaa oman surunsa, käydä kantamaan kärsivien kuormaa ja valmistaa iloa ilottomille.

Se mitä Aune sisimmässään koki tänä aikana, ilmeni hänen ulkonaisessa olennossaan ainoastaan siten, että hän oli ympäristölleen tavallistakin ystävällisempi ja uhrautuvaisempi. Isänsä häntä välistä ihmetellen katseli, ja kerran hän veti hänet puoleensa leikillisesti huomauttaen, että hänen »pieni päivänsäteensä oli vielä tavallistakin lämpöisempi.» »Ja kun minä juuri olen sinusta Kaarlolle kannellut!»

Aune katsoi hämmästyneenä isäänsä.

»No, no, älähän peljästy, minä vain kirjoitin hänelle, että olet heikontunut ja laihtunut. Eihän se vaarallista ollut?»

Mutta Aune pudisti sormea isälleen ja kiiruhti pois. Voi mitä se isä oli tehnyt! Jos saisi vielä Erkkikin tuon kuulla — — Mitä hän ajattelisi? Arvaisiko ehken syyn? Olisipa Aune ennen tiennyt mitä isä aikoi!

Aika kului hiljalleen eteenpäin. Oli jo huhtikuu ja pääsiäinen oli tulossa. Aune istui isänsä huoneessa. Lamppu paloi pöydällä. Vanha tohtori oli nojatuoliinsa nukahtanut, ja uunin edustalla teki »Turva» isännälleen seuraa. Aune oli lukenut ääneen, mutta taukosi huomatessaan isänsä nukkuvan. Hiljaa laski hän peitteen isän polville, siirsi lamppuvarjostimen nukkuvalle paremmin suojaksi ja asettui sitten paikoilleen lukua itsekseen jatkamaan. Turva murahteli tuon tuostakin unissaan, ja seinäkello käydä naksutteli tasaista: tik, tak, tik, tak. Muuten oli kaikki hiljaista huoneessa. — Silloin kuului etehisestä askelia. Aune laski »Valvojan» kädestään ja kiiruhti katsomaan. »Te», äännähti hän hämmästyneenä.

»Terveisiä Kaarlolta», vastasi Erkki ja ojensi hymyillen kätensä Aunelle.

»Onko Kaarlo sairastunut?»

»Ei, ei suinkaan. En minä tule surusanomia tuomaan, olkaa huoleti. Minulta vain jäi viime käynnilläni asiat vähän kesken. Niin, — minä tarkoitan — Erkki kävi hämilleen — minä tarkoitan, juuri niinkuin sanoin. Mutta miten te jaksatte, neiti?»

»Olkaa toki hyvä ja käykää sisälle, tänne saliin ehken», pyyteli Aune. »Kiitos, hyvinhän minä jaksan.»

»Mutta Kaarlo kertoi minulle päinvastaista.»

»Oh», Aune punastui, »siihen tiedonantoon oli ainoastaan isällinen huolehtiminen syynä.»

Erkki oli jo vähällä sanoa, että sepä huolehtiminen on minua tänne jouduttanut, mutta hän malttoi mielensä, ja Aune oli sitäpaitsi jo kiiruhtanut pois isälleen ilmoittamaan vieraan tuloa. — — — — — — — — — — —

Erkki oli ollut vuorokauden Tähtiniemessä, ja nyt oli ilta. Aunen isä istui huoneessaan sanomalehtiä lueskellen, ruokasalissa kattoi palvelija pöytää, ja Aune, joka oli häntä auttanut, oli nyt asettunut saliin soittokoneen ääreen.

Erkki tuli samassa huoneestansa ja istuutui nojatuoliin. Vihdoinkin oli ehken sopiva tilaisuus tullut, jolloin hän sai olla kahden Aunen kanssa.

Kruunussa paloi pari kynttilää. Muuta valaistusta ei huoneessa ollut. Kasvien varjot kuvastuivat kauniina vastaiselle seinälle, ja salaperäisinä, viehkeän vienoina kaikuivat soiton säveleet. Oli sopusointua sekä soiton että valaistuksen tuottamassa vaikutuksessa. Siinä oli jotain lämmintä ja pehmeätä, mutta samalla hienoa, hillittyä tunnetta.

»Laulakaa», pyysi Erkki, kun Aune oli lopettaa, ja Aune lauloi, joskin vastenmielisesti. Hän oli niin omituisen rauhaton tänä iltana. Erkki oli sanonut pian taas lähtevänsä, ja siitä oli Aune pahoillaan, pahoillaan etenkin, kun hän ei saanut näyttää suruansa. Tuntui raskaalta teeskennellä iloisuutta. Hän oli aina ennen ollut suora Erkille. — Kesken oli hän nyt lopettaa laulunsa, mutta hän voitti liikutuksensa ja jatkoi. Hän sulki ainoastaan nuotit, säesti ulkoa ja lauloi. Voimakkaana ja kirkkaana kaikui hänen äänensä:

»On Herra sun tukes horjumaton, Kun maalliset vaihettelee.»

Se oli jäähyväislaulu Erkille.

»Kiitos», Erkki läheni Aunea. »Te annoitte minulle hyvät matkaeväät.» Hän puhui iloisesti ja tyynesti. Aunea melkein hermostutti. »Olen teille sydämestäni kiitollinen.»

»Eipä syytä. Lauloin osaksi itselleni.» Hänen äänensä oli surullinen.

»Mutta osaksi minulle myöskin, eikö niin?»

»Niin kyllä!»

»Se oli hyvin ystävällistä.» Hetkisen värähteli Erkin ääni melkein veitikkamaisena. Rajaton riemu täytti hänen rintansa, sillä hän ymmärsi Aunen mielialan, ja hän oli, sille nauraa aivan ääneensä, nauraa kesken onnensa suuruutta. Luuliko Aune todella, että hän, Erkki, voisi lähteä saamatta Aunelta vastausta sydämensä kysymykselle? Miten lapsellinen pelko!

Mutta pian Erkki malttoi mielensä. Hän oli käynyt vakavaksi, kun jatkoi: »Te olette paljon minulle antanut, mutta pyytäisin vielä enemmän. Aune rakas, tahdotteko minua auttaa aina ja kaikessa, läpi koko elämän ystävänäni — vaimonani?»

Aune oli kääntynyt Erkkiin päin, hän nosti kätensä, laski sen Erkin käteen ja loi kirkkaat, sielukkaat silmänsä häneen. Niistä sai Erkki vastauksen.

Mutta illalla, kun Aune huoneessansa seisoi äidin kuvan edessä, kimalteli kuin aamukastetta hänen silmissänsä, ja hänen huulillaan oli hymyä. — »Oi äiti, näetkö sinä lapsesi onnen?»

XI.

Kesäinen päivä paistoi lämpimästi. Ikkuna oli auki ja tien toiselta puolen lehahti tuomien tuoksu. Eevi istui käsitöineen sohvan nurkassa, mutta kun huoneen toisesta päästä alkoi kuulua hiljaista kirinää, nousi hän, pani pois työnsä ja lähestyi kätkyttä.

»Äidin muru, mikä sinun on? Tahdotko syliin, sydäniloni», puheli hän nostaen lapsen hymyillen polvillensa. »Viljoseni, vienoiseni», jatkoi hän poikaa kapaloiden, »nyt täytyy sinun nukkua, jotta olet iloinen, kun isä tulee kotiin.»

Eevi alkoi hyräillä, ja hiljaa heilahteli kätkyt. Ulkoa kuului kanojen kaakotusta, ja vastaisen ikkunan läpi näki Eevi sikojen myllertävän takapihalla, mutta hän tuskin huomasi niitä. Hän oli vähitellen ympäristöönsä tottunut, ja olihan sitäpaitsi nyt muuta ajattelemista.

Maija kurkisti ovesta. »Joko se nukkuu nyt, se sokurimuru?»

»Jo nukkuu. Tule katsomaan, miten herttainen hän on.»

»Niin on, ihan kuin pastorska pienenä.»

»Vai niin, sitähän sinä aina sanot. Mutta paljoa kauniimpi hän kuitenkin on, eikö niin?»

»No, no, saattaa olla, onhan hän isäänsäkin, liekö siitä sitte kaunistunut.»

»Kaunis hänestä vaan tulee, se on varma, kaunis kuin kukkanen», sanoi Eevi kumartuen kätkyen puoleen karkoittaakseen kärpäset pienoisensa kasvoilta. »Mutta», jatkoi hän sitte, »mene nyt, Maija, kahvia keittämään, että on kaikki valmiina, kun pastori tulee rippikoulusta.»

Kupit olivat pöydällä ja Maija oli juuri kahvipannunkin viereen asettanut, kun Heikin askeleet kuuluivat etehisestä. Hän astui sisään.

»Päivää, mitä tänne kuuluu?»

»Hyvää unta», Eevi loi silmänsä hymyillen kätkyeeseen päin.

»Onpa odottamassa kaunis kahvipöytä», puheli Heikki tyytyväisenä. »Pannaan nämä vielä pappilan muorille silmien iloksi», ja hän asetti tuoksuavan tuomikimpun pöydälle.

»Kiitos! Nepä kauniita!»

»Niin, eikö todella? Ihastuin niihin kotimatkalla, siksi täytyi ne sinulle poimia.»

»Sinäpä olet hyvä, kun hankit mulle kipeneen kauneutta yksin täälläkin.» Eevi huokasi huomaamattaan, ja Heikin otsa kävi samassa pilveen. »Johan täällä tulee kauneutta kilvan», sanoi hän kuitenkin leikillisesti. »Eivät taida tuomentertutkaan kestää kilpailua tuon veitikan rinnalla.» Hän läheni kätkyttä.

»Kuka hänelle vertoja vetäisi?» Eevikin tuli viereen, ja he seisoivat hetken käsikädessä lastaan katsellen.

»Siitä kukkasesta saat iloa kesät, talvet», huomautti Heikki miettivästi.

»Niin», jatkoi Eevi iloisesti, »ja saanhan vielä lisäksi paljon herttaisia muistoja nyt, kun pääsen vanhempieni luona käymään. Ajattele, viikon kuluttua olen jo kotona, näen isän, äidin, ystävät ja kaikki nuo tutut, rakkaat paikat!» »Kyllä nekin ovat rakkaita», jatkoi hän sitten, »vaikka toista olisi palata Soinamoon.»

»Sinne menemme joskus, kun Viljo on suureksi kasvanut.»

»Oi Heikki», Eevi heittäytyi hänen kaulaansa, »oi, jos sinne todella kerran saisimme palata, jos saisimme yhdessä, onnellisina käydä näkemässä kaikki nuo rakkaat, tutut paikat!»

»Jos Jumala sen suo. — Mutta ne tuumat ovat vielä tuulentupia. Nyt ajattelemme matkaasi vanhempien luo.»

He rupesivat iloisesti suunnittelemaan Eevin matkaa, ja itselleen selittämättä tunnelmaa nauttivat he kumpikin siitä, että heillä nyt oli niin hauskaa yhdessä. Kotoisen lämpimältä tuntui ympäristö, ja keskustelu oli iloista, tyyntä ja tasaista.

Heikki tunsi, että tämmöinen hetki todella vastasi hänen koti-onnensa toiveita. Se oli työn lomassa levon ja virkistyksen hetki. Oikein vaikealta tuntui sitä keskeyttää ja taas ryhtyä työhön. Mutta olihan mieli nyt virkistynyt ja silloin sujui työkin.

Heikin poistuttua jäi Eevi yksin käsitöineen Viljon kätkyen viereen. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona-käyntiin kiintyneet, ja kuva toisensa jälkeen syntyi siitä hänen mielessään. Hän tulee kotiin ensi kertaa nuorena rouvana. Viljo käsivarrellaan astuu hän vaunuista. Portailla seisoo isä avosylin heitä odottamassa. Sitten tulee äiti, äiti, joka kirjeissään on ollut niin hellä ja herttainen. Nyt, kun Eevi itse tietää äidin tunteet, ymmärtää hän paremmin omaa äitiäänkin, ja hänen käy sääli häntä muistaessaan heidän entistä epäsopuansa. Nyt koettaisi hän antaa hellyyttä sitä enemmän. — Entä sitten, kun pappilaan tulee vieraita? — Eevi oli jo kaikkea näkemässä ja kuulemassa. — Kaikki tahtovat he Viljoa nähdä, ja kaikki häneen tietysti ihastuvat. Eeviä sanovat he laihtuneeksi, eikä se tee mitään. Mutta hänen pukunsa ei ole kunnossa. Hattu on vanhanaikainen, eivätkä vaatteet käy hänelle hyvin. Heikille ei ole siitä puhumistakaan — mutta kotona ehken asia korjautuu. Äiti kyllä pian semmoiset puutteet huomaa.

Tulevaisuudesta luisuivat Eevin ajatukset vähitellen menneisyyteen. Tuli mieleen kulunut vaikea talvi. Eevi mietti, mille kannalle asettua ystävien kysymyksiin nähden. Kaikki sielläpäin pitivät Heikistä, sen hän tiesi, ja se tuntui hyvältä. Ei kukaan tulisi aavistamaan, että kyyneleet ja mielipaha olivat tavallisia heidän kodissaan. Vastaisuudessa sitäpaitsi olot kenties parantuisivatkin. Viime talvi, sehän se ainoastaan oli ollut niin vaikea. Eevi sairasteli, ja selkkauksia oli seurakunnassa alituisesti. Ikävä ympäristö ja Heikin ankaruus, kaikki synkistytti Eevin mieltä. Siitä sitten johtuivat epäystävälliset sanat ja loukkaukset.

Eevin kävi sääli Heikkiä ja sääli itseänsä. Miksi olikaan elämä semmoista? Miksi se vaati niin paljo? Eihän sitä täyttää jaksanut. —

Mutta tästälähin olot ehken muuttuisivat. Eevi voimistuisi, paranisi suhde pitäjäläisiin, ja Viljosta olisi iloa riittämään asti. Heikkikin tulisi myöntyväisemmäksi lapsensa tähden, ja Eevi itse saisi pojasta hyvitystä kaikista pettymyksistänsä. Viljon suhteen ei Eevi ainakaan koskaan pettyisi. Hänessä näkisi hän sen ihanteen, jota hän tähän asti turhaan oli etsinyt.

Eevi muisti yhtäkkiä Erkkiä. Niin, — hän oli todella kaunis ja hyvä poika. Vieläkin sykähti Eevin sydän, kun muistui lapsuuden ystävä mieleen. — Mutta lapsuuden leikkitoveri oli leikkitoveriksi jäänyt. Heidän ystävyydestään ei sen enempää tullut. Olosuhteiden eroittamina olivat he pian käyneet vallan vieraiksi toisillensa. Ei ollutkaan Erkistä tullut Eevin unelmien sankari, kuten hän aina ennen oli ajatellut. Sen sijaan oli Eevi tutustunut Heikkiin ja tämän voimakas, mutta samalla tunteellinen luonne oli kokonaan vallannut Eevin. Yhteiselämä oli kuitenkin Eeville opettanut, että Heikin kiihkeimpienkin tunteitten täytyi taipua, väistyä syrjään ja nöyristyä aivan kuin olemattomaksi, jos sitä vaati hänen teräksinen tahtonsa, tuo tahto, joka monet kerrat miekkana oli tunkenut Eevin sydämeen ja monet syvät haavat siihen iskenyt. Toisin tekisi Viljo vastaisuudessa. Hän kasvaisi kauniiksi ja jaloksi. Rikas olisi hänen rintansa rakkaudesta, ja äiti ylinnä sitä osakseen saisi. Onnensa Eevi silloin löytäisi, ja onnelliseksi täytyisi Viljonkin tulla. Kaikkea, mitä Eevi oli elämässään kaivannut, sitä saisi Viljo. Eevi itse kävisi edellä poimien pois kivet hänen poluiltansa, nostaen notkot ja mäet maahan painaen, loihtien kukkatarhoja keskelle erämaita. Mitä siitä, jos hän toimiinsa sortuisikin, kunhan Viljo saisi suureksi, saisi ihailluksi ja onnelliseksi!

Eevin ajatukset olivat hänet muassaan temmanneet, tulevaisuudesta siirtäneet hänet menneisyyteen ja siitä äkkiä vieneet aikoihin vielä olemattomiin. Viljo palautti todellisuuteen. Mutta oli kuin hehkua tulevaisuuden taivaalta hänen kasvoillansa, kun hän nosti lapsen kätkyestä ja kiihkeästi painaen poikaa rintaansa vasten huudahti: »Viljo, Viljo, miten äärettömästi me toisiamme rakastamme ja miten onnellisiksi me tulemme.»

Vasta elokuun keskipaikoilla hankkiutui Eevi kotimatkalle vanhempiensa luota. Kylmiä, sateisia päiviä oli ollut monta, mutta nyt oli tuuli poistanut pilvet taivaalta, ja ilma oli taas käynyt lämpimäksi. Päivä paistoi melkein paahtamalla. Kaikki luonnossa näytti nauttivan kesälämmön palaamisesta. Kukat asemapäällikön puutarhassa nyykäyttivät iloisesti päätään, yksinpä pienen asemahuoneen nurkatkin kiilsivät kuin tyytyväisyydestä auringon valossa.

Junan tuloon oli vielä vähän aikaa, ja hiljaista oli ympäristöllä kuten pienellä sydänmaan asemalla ainakin. Vasta muutama jalkamies oli asemalle ennättänyt junan tuloa odottamaan, kun Eevi äitinsä saattamana sinne saapui. Renki hyppäsi maahan vaunun kuskipenkiltä ja aukaisi oven. Ruustinna astui ensimäisenä ulos, sitten Eevi Viljo käsivarrellaan. Naiset suuntasivat tiensä asemahuoneen odotussaliin, ja renki jäi tavaroita purkamaan.

Vielä ei junaa kuulunut.

»Äiti rakas», alkoi Eevi, »en voi selittää, miten kiitollinen olen sinulle kaikesta. Tätä aikaa muistellen toivon paremmin kestäväni kaikki vaikeudet kotona.»

Hän huokasi.

»Lapsi parka, paljon sinulla onkin kestettävää. Toivon kuitenkin asiain nyt paranevan, kun sinä Heikille muistutat hänen velvollisuuksiaan. Ole vain tyyni ja luja vaatimuksissasi. Onhan selvää, että miehen lähin velvollisuus on pitää huolta perheensä mukavuudesta.»

»Heikki katsoo asiaa toiselta kannalta», alkoi Eevi, mutta samassa kuului junan vihellys, ja matkustaville tuli kiire. Tavarat oli paraiksi vaunuun saatu, kun asemamies soitti kelloa, ja juna alkoi puhkien ja savua ilmaan tupruutellen eteenpäin vieriä. Eevi ei ennättänyt muuta kuin vaunun ikkunasta huiskuttaa viime hyvästit äidille. Sitten oli hän jo näkyvistä kadonnut.

Erokyyneleet kuivattuaan alkoi Eevi Viljoa uneen tuudittaa. Vaunujen tasainen tärähteleminen viihdytti poikaa, ja hän nukkui pian. Eevikin painoi silloin päänsä vastaiselle sohvan nurkalle vaipuen ajatuksiinsa.

Miten mukavaa tässä oli, toista kuin kolmannessa luokassa! Jos nyt isä tietäisi, miten Eevi nauttii, isä, joka hänet tänne oli kustantanut! Heikki ei sitä olisi tehnyt, sen Eevi tiesi, ja hän alkoi ajatuksissaan vertailla vanhempiensa ja Heikin rakkautta. Sydän lämpeni vanhempien hellyydestä. Miksi ei Heikin rakkaus enää samalta tuntunut? Kihlausaikana oli ollut toisin. Silloin oli Heikin rakkaus ollut Eevin suurin onni, ja joskin Heikki silloinkin oli ollut ankara, oli Eevi hänessä omantuntonsa ääntä kuullut.

Olikohan hän nyt käynyt kuuroksi tuolle sisäiselle äänelle? Hän säpsähti. — Ei, sitä ei hän tahtonut. Heikin liiallisuutta hän ainoastaan vastusti, ja juuri sen rinnalla tuntui vanhempien rakkaus niin suloiselta.

Juna pysähtyi samassa, ja nykäys herätti Viljon. »Älä itke, älä», viihdytteli Eevi nostaen pojan ikkunaan. Eräät vaunut olivat pysähtyneet aseman, läheisyyteen, nuori rouva oli niistä maahan noussut ja läheni nyt junaa. Hänen vieressään astui herra, nähtävästi hänen miehensä, kantaen lasta käsivarrellaan. He astuivat vaunuun, jossa Eevi oli. He olivat juuri ehtineet kantaa tavaransa sisään, kun asemakello soi. Eevi näki vilahdukselta hellät hyvästit ja kuuli herran muistuttavan: »Huvittele nyt oikein, kunnes tulen sinua hakemaan.»

Eevi vetäytyi Viljo sylissään sohvan nurkkaan. Hän tahtoi piiloutua tuon hienon rouvan katseilta, rouvan, jonka matkallelähtö ja koko olento oli kuin pisto hänen sydämmeensä. Hän muisti omaa kotoalähtöänsä. Ei se Heikki noin saattanut eikä sanonut. Entä tuon nuoren rouvan puku, miten hienon hieno se oli, ja hänen pienoisensa oli pitseinensä kuin prinsessa. — Eevin silmä kääntyi Viljoon. »Sydänkäpyni, iloni, sinä et ainakaan saa kieltäymyksistä kärsiä. Sitä en ikinä salli.»

Eevi oli tätä miettiessään painautunut yhä syvemmälle sohvan nurkkaan päättäen pysyä erillään matkakumppaneistaan. Mutta äkkiä hän säpsähti kuullessaan nuoren rouvan puhelevan pienoiselleen. Samassa kun hän kuuli tuon nuorekkaan, heleän äänen, syntyi hänen mielessään kuva iloisesta tyttöparvesta, koulu-ajasta ja kepposista. Hän nousi ja laski Viljon sylistään. Hänen täytyi nähdä tuon puhujan kasvot. Hän oli niitä tuskin vielä huomannut, vaatteita ainoastaan.

Eevin astuessa ulos vaunun naisosastosta saadakseen nähdä uuden matkatoverinsa, seisoi tämä selin Eeviin ottaen hattua päästään, mutta kun hän, laskettuaan sen hyllylle, äkkiä teki kokokäännöksen, tuli Eevi hämilleen ja kääntyi poispäin.

Jos olisikin kaikki vain erehdystä? Se ajatus sai hänen ujouttaan muistamaan. Mutta ennenkuin hän uudelleen ehti kääntyä toveriinsa päin, tunsi hän kaksi tukevaa kättä hartioillaan, ja vankkaa pudistusta seurasi huudahdus: »Eevi, Eevi, mikä tuuli sinut tänne tuo?»

»Sirkka», huudahti Eevi iloisesti tuntiessaan entisen luokkatoverinsa. »Mikä onnellinen sattuma!»

»No, hyvä on alku hauskalle matkalle. Tulehan viereeni tänne!»

»Ei, odota vähän, tule sinä tänne!»

»Mitä sinulla siellä on? No, eipähän mitä! Katsoppa tuota veitikkaa, kun on minun tyttöni kanssa melkein yhdenikäinen. Ei, vähän nuorempi hän kuitenkin on», jatkoi hän nostellen tyttöään Eevin nähtäväksi.

»Viljo on viiden kuukauden vanha.»

»Ja tämä Kerttu-Kaisa kahdeksan. Katso, kuinka sillä on tanakat sääret! Niillä jo ponnistellaan ja potkitaan.»

Kun aikaa oli vierähtänyt vähäsen, ja Eevikin oli ehtinyt Viljoa näytellä ja kehua, ehdotti Sirkka reippaasti: »Pannaan nyt nämä aarteet nukkumaan, niin saamme vähän rauhassa puhella. Voi hyvänen aika, kuinka tämä on hauskaa!» Hän hypähti istuessaan niin, että vaunun sohva notkahteli. »Ja sinusta tuli papin rouva», jatkoi hän katsoen veitikkamaisesti Eeviä silmiin.

»Niin», sanoi Eevi, »onko se sinusta ihme?» Hänestä tuntui aivan siltä kuin Sirkka ajatuksissaan olisi lisännyt: eikä sen enempää.

»Ei nyt aivan ihmekään. Kyllä sinä siihen tavallaan sovit. Sinä käsität tunteellisella tavallasi miehesi työn kaunista ja aatteellista puolta, ja siitä te sitten yhdessä puhelette ylevästi ja ylösrakentavaisesti.»

»No, Sirkka, älä nyt leikkiä laske.»

»En, en. Täyttä totta minä puhun. Mutta katso, minä olen toisenlainen, ja minä tarvitsen ukon juuri semmoisen kuin sain, semmoisen, jolla on kirjoituksia, laskuja ja senkin seitsemän yhteiskunnallista hommaa, ja joka tulee huoneestaan aivan peloittavan tuumailevana ja otsa rypyssä.»

»Ja sekö sinusta on niin hauskaa?»

»Niin on. Silloinhan hän tarvitsee muijan juuri semmoisen kuin minä olen. Et usko, miten monta kepposta minä olen hänelle tehnyt! Siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut tuota Kerttu-Kaisaa, olin itse lapsena talossa ja vielä nytkin saan vehkeistä huolta pitää, kunnes Kerttu oppii.»

»Vehkeileminen, sekö on sinun virkasi kodissa?»

»Niin», sanoi Sirkka juhlallisesti, »et usko miten tarpeellista se on. Ukkoni laskut lyövät aina paremmin yhteen, ja ajatukset luistavat nopeammin, kun minä ensin hetkisen hänen kanssaan hulluttelen.»

»Johan nyt!»

»Niin, niin, usko pois! Mies parka muuten tuumailisi. yöt, päivät ja väsyisi siihen paikkaan, mutta mikä nyt auttaa, kun on kodissa vallaton, pikku vaimo, joka ei suo ukolleen tuumailurauhaa, vaan nauraa hänelle vasten naamaa ja lavertelee niitä näitä. Usko pois, se lisää tavattomasti työkykyä.»

Sirkka oli niin koomillinen totisuudessaan, ettei Eevi voinut nauruaan pidättää. »Kylläpä sinulla iloa riittää», sanoi hän puoleksi nauraen, puoleksi huoahtaen. »Onnellinen sinä» — »ja sinun kotisi», lisäsi hän ajatuksissaan. »Mutta sanohan», jatkoi hän, »missä te oikeastaan asutte?»

»Kyllä me asumme Helsingissä, mutta miehelläni on pieni perintötila maalla, jossa kesäisin olemme ja joskus, tai oikeammin sanoen aina, kun sopii, talvellakin.»

»Mutta miten sinä tulet maalla toimeen?»

»Minäkö? Mainiosti! Miks'en tulisi toimeen?»

»Sinä kun niin rakastat seuraelämää ja huveja?»

»Totta sanoit, vanha toveri, mutta sen sinä unohdit, että minä — rakastan kaikkea. Kaikki on hauskaa: kova kiire ja ihmislaumat espiksellä, syksysateet maalla ja rapakko, joka roiskii ja loiskii.»

Eevi ei voinut olla nauramatta.

»Minä puhun täyttä totta», vakuutti Sirkka. »Kaikki tuo on todella mainion hauskaa. Ja kun sitten tulen takaisin Helsinkiin ja näen, miten onnettomina ihmiset tuulta ja sadetta vastaan taistelevat, silloin nauran makeasti muistellessani, miten maalla sateeseen läksin ilman sateenvarjoa, lakki korvia myöten päähän painettuna ja hame kuin kolmentoistavuotiaalla.»

»Etkö sinä maalla olostasi muuta hauskaa tiedä kuin syksysateet ja rapakot?»

»Tiedän toki, kävelyretket pyryssä ja pakkasessa, kun tiet ovat ummessa ja saan kinoksissa kahlata ja sitten tulla kotiin ukko-kullan tukkaa pörröttelemään. Tiedätkö, mitä hän silloin sanoo?»

»No mitä?»

»Että olen reipas ja raitis ja vallaton kuin pohjatuuli. Ja ne sanat ne maistuvat!»

Hän nauroi niin, että posket tulivat kuopille, ja hänen valkeat hampaansa välähtelivät.

»Minä luulen, ettet vielä koskaan ole surua tuntenut», sanoi Eevi huoaten.

»Eipä tiedä. Mutta jos iloistani vielä tahdot kuulla, niin on minulla hienompaakin huvia ja sivistyneempää seuraa kuin syksysateet ja tuiskuiset talvitiet.»

»Kaiken sinä leikiksi käännät.»

»Lupa on leikkiä puhua! Minä olen nuori vielä, ja etkö muista, että aina olen elämää ihanaksi sanonut?»

»Muistan kyllä. Muistan sinua erityisesti semmoisena kuin olit retkellämme Korkeasaarelle. Muistatko sitä itse?»

»Muistan toki, se oli todella ihana ilta.»

»Muistatko Elsan puhetta?»

»Kyllä muistan.»

»Siinä oli paljon sisällystä.»

»Niin oli. Kyllä minäkin joskus vakavuutta ymmärrän, ja jotta et vallattomuuttani vallan peljästyisi, tahdon vielä sinulle tunnustaa, että aivan hyvin ymmärrän, että sinä papinrouvana tulet elämää katsoneeksi enimmäkseen juuri vakavalta kannalta.»

»Minulla onkin ollut niin paljon vaikeuksia», sanoi Eevi huoahtaen.

»Vai niin, niinkö, ja onhan muuten miehesi työkin hyvin vakavalaatuista. Yhdessä varmaan jaatte kaiken.»

»Tavallaan», myönsi Eevi vähän epävarmasti. Mutta yhtäkkiä nousi hän, kietoi kätensä Sirkan kaulaan, suuteli häntä ja sanoi sydämellisesti: »Sinulla on sydän kultaa. Oikein tekee hyvää tavata.»

XII.

Hyvin ristiriitaiset tunteet sydämessään palasi Eevi vanhempiensa luota omaan kotiinsa. Matkalle lähtiessään oli hän mielessään kuvitellut, miten hän kesäisestä käynnistä virkistyneenä vielä pitkin tulevaa talveakin voisi kotona olla iloinen ja tyytyväinen, mutta nyt tuntui siltä, kuin tyytyväisyys ei olisi ottanut tullakseen, ei edes ensi päiviksikään. Kaikki hänelle vain muistutti, miten toisin oli ollut vanhempien kodissa. Siellä isä heitä, Viljoa ja Eeviä, hyväili ja hyvänä piti, äiti hankki erityisen palvelustytön Viljoa varten, jotta Eevi saisi olla vapaampi, otti ompelijan taloon, joka pani Eevin pukuvaraston parempaan kuntoon, ja toimitti kaikessa niin, että Eevi ruuan, juoman, seurustelun ja huvin suhteen sai sitä, mikä enin miellytti. Se epäsopu, mikä ennen oli Eevin ja hänen äitinsä välillä vallinnut, oli nyt aivan unohtunut. Olihan äiti jo Eevin pienenä ollessa häntä hemmoitellut, totuttaen saamaan, mitä milloinkin mieli teki. Ainoastaan Eevin haaveilut olivat äitiä harmittaneet, ja ne olivat vieroittaneet heidät toisistansa. Nyt olivat olosuhteet muuttuneet, ja ero oli haihduttanut epäsoinnut mielistä. Äidin rakkaus lapseensa tuntui vain suurenevan siitä, että tämä nyt oli ahtaissa oloissa, jotka herättivät äidissä sekä sääliä että mielipahaa.

Se seikka, että Heikki Salo apulaispappina oli ollut niin yleisesti arvossapidetty, oli vähän parantanut sitä itsessään ikävää asianlaitaa, että hän ennen oli palvellut juoksupoikana. Mutta nyt kun olot olivat muuttuneet, tunsi ruustinna entistä katkerammaksi sen, ettei Eevi naimisensa kautta ollutkaan tullut mihinkään huomattuun ja arvossa pidettyyn asemaan. Tukalaa oli hänen olonsa, ja Heikin yksinkertaisuusperiaatteet ja suuri säästäväisyys tekivät elämän vieläkin ahtaammaksi. Oikein harmistuneena muisteli ruustinna, miten Heikki joka asiassa, puvuissa, ruuassa ja kaikissa elämäntavoissa vaati semmoista menettelyä, mikä hänestä oli papinperheelle sopivaa. Tärkeimmistä aina turhimpiin pikkuseikkoihin asti ulottui hänen määräämisvaltansa. Ei hän tosin jyrkkää pakkoa Eeville pannut, mutta hän esitti mielipiteensä siinä muodossa, ettei Eevi voinut muuta kuin taipua. Eevi tosin koetti, ainakin osaksi, sekä itselleen että muille uskotella, että hän mielellään taipui, mutta sydämensä sisimmässä ikävöi hän niitä mukavuuksia ja nautintoja, joista täytyi kieltäytyä.

Kaiken tämän oivalsi ruustinna kohta Eevin kotiin tultua, ja salainen tyytyväisyyden tunne valtasi hänet — kesken huolienkin — kun hän huomasi nyt joutuneensa lastansa puolustavaan asemaan. Oli tuntunut katkeralta kun Eevi tyttönä ollessaan pysyi vieraana äidilleen, katkeralta sitten kihlausaikana, kun aina vain Heikin mieltä kysyttiin, äidin ei koskaan. Vanhemmat, — etenkin äiti — oli silloin Eevistä kovin maallismielinen, kylmä ja järkevä. Mutta nyt olivat kieltäymykset opettaneet Eeviä antamaan arvoa sille hellyydelle, jonka hän oli luotaan työntänyt. Siksi kävi äidin ja tyttären suhde nyt entistä lähemmäksi ja evästettynä äidin neuvoilla sekä vahvana päätöksessään asettaa kaikki kodissa toiselle kannalle heitti Eevi jäähyväiset vanhemmilleen.

Sillävälin kulki Heikki kodissaan ikävällä odottaen päivää, jolloin saisi vaimonsa ja lapsensa kotiin. Tosin hän joskus, iloitessaan heidän palaamisestaan, tunsi kuin pistoksen povessaan muistaessaan, että eihän se oikeastaan ollut niinkään sopusointuisaa ollut heidän avioelämänsä. Hän oli monessa suhteessa huomannut Eevin toisenlaiseksi kuin mitä oli luullut kihlausaikana. Ne yhteentörmäykset, joita heidän välillään silloin oli ollut, olivat aina päättyneet siten, että Eevi nöyrästi oli tunnustanut erehtyneensä, oli pyytänyt Heikkiä olemaan kärsivällinen ja vakuuttanut tahtovansa ennen kaikkea oppia Jumalan tahtoa tuntemaan ja tottelemaan. Heikki oli tähän luottanut ja oli uskonut Eevin mielen pehmeäksi peltomaaksi, jossa hyvä siemen helposti juurtuisi, kasvaisi ja kantaisi hedelmää. Mutta nyt kysyi hän itseltään, oliko hän siinä ehken erehtynyt? Olihan Eevin luonteessa tunteellisuus ja taipuvaisuus todella silmäänpistävä piirre, mutta oli kuin pehmeää maaperää olisi ollut ainoastaan pinnalla. Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä, kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa.

Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen haaveilevaisuutensa. Saattoiko se lapsuuden päivistä saakka kasvaneena antaa tukea kasvatuksenkin kehittämälle itsekkäisyydelle ja siten vähitellen kovettaa, ja tehdä hedelmättömäksi muuten pehmeän maaperän?

Jos todella oli niin, ei silloin muuta neuvoa kuin Jumalan sanan voimalla katkaista tuo hengen kahle. Todellinen elämä vaatimuksinensa oli asetettava sille sijalle, missä nyt unelmat ja haaveilut hallitsivat, ja Jumalan tuomitseva sana oli sen tekevä.

Hetkeksi johtui Heikille mieleen, että hän ehken oli liian ankara ja jyrkkä. Kenties olisi lempeys paremmin ollut paikallaan?

Mutta ei, niin ei saattanut olla. »Jos joku tulee minun tyköni ja ei vihaa isäänsä ja äitiänsä ja emäntäänsä ja lapsiansa ja veljiänsä ja sisariansa ja päälliseksi omaa henkeänsä, ei se taida olla minun opetuslapseni», oli Kristus itse sanonut. Jyrkkä oli totuus siinäkin, mutta se piti paikkansa, ja sitä oli seurattava.

Tulkoon onni tai onnettomuus, omaatuntoaan tahtoi Heikki totella. Sydämen sisimpään oli kaikki se kätkettävä mikä hänessä vienona kaihon tunteena pyrki onnea etsimään ja sitä omistamaan. —

Tämä tunne yhdessä rakkauden kanssa vaikutti kuitenkin sen, että Heikki odottaessaan Eeviä kotiin ei voinut olla toivomatta parempien päivien koittoa. Tyhjältä oli koti tuntunut Eevin poissa ollessa. Valoisaksi, lämpimäksi muuttuisi se taas, kun hän palaisi sinne, hän, jolle Heikki oli ensi rakkautensa suonut ja jota hän vieläkin voimakkaan luonteensa koko palavuudella rakasti.

Se oli Heikin onni, että Eevi paluumatkalla kotia tapasi Sirkan. Muuten olisi kyllä Heikki jo ensi iltana toiveissaan katkerasti pettynyt. Sirkan iloiset kuvaukset koti-onnestansa ja hänen hyvät ajatuksensa Eevistä papinrouvana olivat tulleet parhaaseen aikaan vastapainoksi vaikutuksille vanhempien kodista. Yhtymisestä vielä iloisena oli Eevi hilpeällä mielellä ja sydämellinen kotiin saapuessaan. Viljo väsyneenä matkasta pantiin kohta nukkumaan, ja sen tehtyänsä alkoi Eevi Heikille kertoilla matkamuistojaan. »Olisitpa nähnyt Sirkan», jatkoi hän innostuneena, kerrottuansa heidän yhtymisestään, »miten erinomaisen sievä hän oli!»

»Sekö on hänen pää-ansionsa», kysäisi Heikki totisena, vaikka veitikkamaisuus välähti silmäkulmain alta.

»Ei». Eevi punastui, sillä hän tunsi leikissä piilevän huomautuksen. »Sirkka on hyvä ja herttainen ja erinomaisen kelpo vaimo, joskin tekeytyy väliin kovin pintapuoliseksi. Etkö muista, olen kai hänestä sinulle kertonut? Muistan hänet erityisesti semmoisena kuin hän oli viimeisellä huviretkellämme. Olimme silloin kaikki edellisenä päivänä saaneet päästötodistuksemme tyttökoulusta ja teimme huviretken Korkeasaarelle saadaksemme kaikki luokkatoverit vielä kerran ennen eroa olla yhdessä. Kun siellä sitte muun muassa oli puhe tulevasta luokkakokouksestamme, ajatteli Elsa kuten ainakin lukujaan, ehtisikö oppia jotain siksi ja niin edespäin. Sirkka kuuli sen. 'Kuka hullu nyt luvuista puhuu, juuri kun on koulusta päästy! Nyt iloitaan!' Hän seisoi läheisyydessä suurella kivellä paljainpäin, ja tuuli heilutteli hänen kiharoitaan. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. 'Miten ihanaa, miten onnellista elää', ja hän levitti kätensä kuin syleilyksi koko maailmalle. Semmoinen aivan oli hän nytkin, mutta vakavuutta piili pohjalla.»

»Löytyyhän sitä vakavuutta leikkisänkin luonteessa. Mutta mitä luokkatovereihisi tulee, pidän kuitenkin enin Elsasta. Hän on kerrassaan kelpo nainen, hiljainen, tunnollinen työntekijä.»

»Niin on, ja semmoinen oli hän jo lapsena. Silloin jäähyväisretkellämmekin piti hän puheen, juuri semmoisen kuin häneltä saattoi odottaa. Se toi vakavuutta mieliimme. Elämän todellisuus häämöitti esiin. Mitä tulevaisuus mukanaan toisi, mitä se meille antaisi, mitä meiltä vaatisi? »Taivas on sininen ja valkoinen ja tähtösiä täynnä», lauloimme me, ja niin oli nuoret sydämemme ajatuksia täynnä. — Kun retkeltä palasimme, laski aurinko, laski kullaten meren ja maan kuten nuoruuden hehku kultasi elämän edessämme.»

Eevi vaikeni. Kyynel kiilsi hänen silmässään, ja uneksiva katse kuvastui kasvoihin, kun hän ajatuksiinsa vaipuneena uudelleen läpikävi nämä lapsuutensa muistot.

»Mutta», jatkoi Heikki, »kun nuoruuden ensi hehku on aamuruskon lailla häipynyt, seuraa sitä keskipäivän ankara, mutta samalla tyydyttävä työ velvollisuuksiemme täyttämiseksi. Ja se on aamuruskonkin kultaa kallisarvoisempi, eikö olekin?»

»Kenties — mutta kauniimpi on keväinen aamu.»

* * * * *

Tätä ensimäistä iltaa seurasi muutamia verrattain hiljaisia päiviä. Eevin ei tehnyt mieli heti häiritä kotirauhaa parannuspuuhillansa, ja sitäpaitsi oli hänen rohkeutensa lannistunut ja hänen vakuutuksensa siitä, että hänellä oli oikeus puolellaan, alkanut horjua, heti kun hän joutui Heikin vaikutuksen alaiseksi. Hän epäili vaatimuksiensa oikeutta, mutta tyytyä hän ei silti voinut. Päinvastoin muisti hän yhtenään verrata nykyisyyttään onnellisempaan oloon vanhempiensa kodissa ja kun sitten jossain kohdin ilmeni erimielisyyttä Heikin ja hänen välillään, antoi tuo tukahutettu tyytymättömyys hänen sanoillensa odottamatonta katkeruutta.

Alussa tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Mutta kun yhdessäolon uutuus alkoi haihtua, kun äskeinen ero ei enää vaikuttanut lauhduttavasti mieliin, kävivät epäsopu ja ristiriitaisuudet yhä tavallisemmiksi kodissa. Kaikki antoi aihetta erimielisyyksiin. Viljon kasvatus ja vaatetus, talousseikat, raha-asiat, vieläpä Heikin suhde seurakuntalaisiinkin. Syysiltojen pimetessä ja talven tehdessä tuloaan vuoden valottomimpana aikana vähenivät vähenemistään myös valohetket Eevin ja Heikin koti-elämästä. Eevin sairaaloinen tunteellisuus yhä vain eneni näistä surullisista suhteista, ja Heikki, joskin ulkonaisesti tyynempi, tunsi tuskan vieläkin polttavampana.

Oli pahin kelirikko, ja maa oli roudassa. Lunta oli jo vähän, mutta niin vähän, ettei reenjalas siinä vielä luistanut, ja se vähäkin oli epätasaisesti jaettuna, sillä ankara tuuli ajoi kinoksia toisiin paikkoihin jättäen toiset aivan paljaiksi. Kuka vain matkoja taisi välttää, pysytteli kernaasti kotosalla, tiet kun olivat tukalat ja kulku hankalaa.

Heikki oli vähän aikaa sitten tullut kotiin asioilta naapuritalosta. Hän oli valmistanut saarnansa, laskenut sen syrjään ja istui nyt syventyneenä laskuihinsa. Silloin astui Eevi huoneeseen.

»Onko sinulla aikaa puhella», kysyi hän istuutuen vähän matkan päähän kirjoituspöydästä, jonka ääressä Heikki istui.

»On kyllä. Olen juuri tulojamme ja menojamme toisiinsa verrannut ja tahtoisin mielelläni puhua kanssasi sen johdosta.»

»Minä taas aioin pyytää talousrahoja.»

»Paljonko tarvitset?»

»No anna nyt ainakin viisi markkaa.»

»Tästä sen saat, mutta et enempää. Se on jo päälle tavallisen määrän. Meidän täytyy elää varojeni mukaan ja sinä tiedät, etten herkkuja tahdo tarjottavaksi en itselleni enkä muille.»

Eeviä harmitti, sillä hän luuli saaneensa letkauksen siitä, että edellisenä päivänä oli laittanut tavallista hienompaa ruokaa eräälle vieraalle naapuripitäjästä.

»Sitten aioin myös pyytää rahaa talvitakiksi Viljolle», jatkoi hän kylmäkiskoisesti. »Vai onko sekin sinusta turhuutta?»

»Kaiketi, jos se tehdään turhan hienoksi.»

»Kyllä äiti sen Viljolle mielellään hankkii, siitä olen varma.»

»Ja sieltä tulee hieno, sen tiedän. Mutta sano, Eevi, onko omantuntosi mukaista, jos Viljoa kasvatat ylellisyyteen. Nyt hän tosin on pieni sitä ymmärtääkseen, mutta pienestä tulee pian suuri.»

»Kuules Heikki», Eevi oli harmissaan ja päätti kerrankin purkaa koko sisunsa, »sitä on aivan pääsemättömissä sinun kanssasi. Omatunto, omatunto, se on sinulla joka toinen sana. Kun me tutustuimme, luulin sinua suurenmoiseksi, sankarilliseksi luonteeksi, mutta sinä oletkin oikein turhantarkka, joka pikku seikkaan takertuvainen.»

Heikki oli käynyt aivan kalpeaksi eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kuitenkin hiljaa jatkoi: »Niin, sinä olet oikeassa. Meidän olisi aikaisemmin pitänyt paremmin tutustua toisiimme.»

»Niin olisikin, mutta onkohan sekin minun syyni, ettemme sitä ehtineet. En kai minä asiata alkuunpannut?»

»Et kai. 'Syy, syy tule tänne, on täällä entisiäkin'. Minä olen niitä poloisia, joilla on tuliset tunteet, vaikka tahto on kova ja kylmä kuin teräksestä tehty, niinkuin sinä aina sanot.»

Heikki nousi, meni viereiseen huoneeseen ja jäi siihen ikkunan ääreen tuijottaen ulos sysisynkkään, valottomaan yöhön.

XIII.

Erkin ja Aunen kihlausta seurasi onnellinen yhdessäolo. Erkki viipyi pari viikkoa Tähtiniemellä, ja se aika oli kuin keväinen juhlapäivä. Aune, joka monen vuoden kuluessa aina oli tottunut olemaan yksin, sai nyt kokea miltä kaikki tuntui, kun hänellä oli Erkki seuranansa. Kaikkeen pitikin Erkin perehtyä, Aunen töihin, harrastuksiin ja huveihin. Yhdessä kävivät he kävelemässä, pistäytyivät tienvarrella moneen matalaan mökkiin, jossa asui joku Aunen ystävistä, joku sairas tai apuatarvitsevainen; yhdessä he lueskelivat, soittivat ja lauloivat.

Mutta sitten täytyi Erkin kiiruhtaa kotiin äidin luo jakamaan onneaan hänen kanssansa. Alkukesästä hän kuitenkin jo palasi ja asettui Tähtiniemen läheisyyteen pieneen torppaan »lukuja jatkamaan». Hänen tarkoituksensa oli todella lukea, mutta päätarkoitus oli kuitenkin saada tilaisuutta olla yhdessä Aunen kanssa, sillä syksyn lähetessä oli heillä molemmilla taas ero edessä. Erkki aikoi nimittäin sen lukukauden olla Helsingissä eikä Aune voinut kotiaan jättää.

»Oikein helpoitukselta tuntuu kuitenkin nyt ajatella eroa, selitti Aune reippaasti, »kun tiedän miten toisenlaista se tulee olemaan kuin ikäväni viimein.»

»Voi sinua pientä poloista, miten kärsit tähteni!»

»Niin, Erkki, jos olisit tietänyt, miten äärettömästi ikävöin sinua, luulen melkein, että olisit tullut.»

»Kenties. Mutta juuri sinun parastasi ajatellen pysyin poissa. Kun minä Tähtiniemeltä läksin, olin vahvassa aikeessa pian palata sinne. Mutta jota enemmän sinne halusin, sitä epäilevämmäksi kävin. Minä tiesin, että sinua rakastin, ja tunsin, etten voisi olla sitä sanomatta, jos me tapaisimme. Omia tunteitani en hetkeäkään epäillyt. — Tiesin, etteivät ne ole hetken tuomia, toisen viemiä. — Mutta kun muistin nuoruuttasi ja miten väärin olisi saattaa sinua tekemään lupausta, jota kenties saisit katua, ymmärsin, että minun oli ajatteleminen meidän molempien puolesta.»

»Minun tähteni sinä siis pysyit poissa! Ja kyllä jaksoitkin viipyä!» Aune siveli Erkin kättä, painoi päänsä kallelleen ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.

»Niin jaksoin, mutta ei se helppoa ollut! Tiedätkö, en äidillekään tahtonut siitä aluksi kertoa. Mutta hän arvasi kyllä asian. Olin ennen kertonut hänelle paljon sinusta. Nytkään ei minulla ollut muuta kuin hyvää Tähtiniemeltä kerrottavana. Kun en teille kuitenkaan enää poikennut, ymmärsi äiti, että oma, vapaa tahtoni oli siihen syynä. Eräänä iltana — se oli vähän tällä puolen uuden vuoden — olimme kahden kotona, äiti ja minä. Minulla oli silloin ollut niin ikävä sinua, että oikein oli vaikea pysyä lujana. Yht'äkkiä kysyin äidiltä: »Millainen olinkaan pikku poikana?» »Sinä olit tuntehikas ja arka lapsi», vastasi hän ja katsoi minuun vähän veitikkamaisesti. »Niin, raukkamainen, tiedänhän minä sen», jatkoin siihen puoleksi tuskastuneena. »Raukkamainen lapsi, raukkamainen mies!» »Eipä niinkään», sanoi silloin äiti. »Sinulla ei ollut ruumiin voimia paljo, mutta siveellistä voimaa sitä enemmän.» »Lieneekö sitä miehessä ensinkään», sanoin kuin itsekseni ja melkein huomaamattani jatkoin omiin ajatuksiini: »hän on niin nuori» — »Nuoruus on hyväksi, kunhan se tulee koetelluksi», sanoi äiti, ja minä tiesin, että hän oli asian ymmärtänyt. Sen jälkeen oli minulla vähän helpompi olla, mutta vaikeammaksi kävi taas, kun tulin Helsinkiin. Luin ahkerasti, mutta ei se hauskaa ollut. Arvelin aina itsekseni, kauanko koetuksen pitäisi kestää. Silloin kuulin Kaarlolta, että olit käynyt heikoksi ja huonoksi. Se vaikutti. Pääsiäislupa oli tulossa, ja minä päätin lähteä. Äidille kirjoitin pari sanaa matkastani, ja hän vastasi: »Lähde — ja Jumala sinua siunatkoon!»

»Ja sitten sinä tulit, ja juhlapäiviä olemme siitä asti viettäneet.»

»Etkä sinä minua enää viipymisestäni torukaan?»

»Kuinka sitä voisin? Rakkautemme on koetuksen kestettyään vain kasvanut ja syventynyt, eikö niin?» Aune sulki Erkin käden omaansa ja hymyili, vaikka kyyneleet samalla nousivat silmiin.

»Kyllä sinua jaksaisi odottaa vaikka niinkuin Jakob Raakkeliansa.» Erkki puristi hänen kättään lämpimästi.

— — »Mutta katso, miten on kaunista tuolla ulkona! Mennään kävelemään!» Ja he menivät.

* * * * *

Jota lähemmäksi syksy läheni ja sen muassa eronaika, sitä tärkeämmäksi kävivät Erkille ja Aunelle yhdessäolo-hetket. Heillä oli paljon puheltavaa menneisyydestä, paljon tuumattavaa tulevaisuuden varaksi. He olivat kumpikin ensi kertaa elämässä löytäneet ystävän, jolle kaikkea sai jakaa, ja joka kaikessa ymmärsi. He antoivat kumpikin toinen toiselleen syvän ja puhtaan ensimmäisen rakkautensa, ja heidän onnensa oli suuri ja sanomaton.

Oli ihana syksypäivä. Muuttumattoman ja vakavan mäntymetsän keskellä kohoutuivat kellahtavat koivut ja siellä täällä ruskean punertavat pihlajat, jotka marjaterttuinensa vielä lisäsivät metsän loistavaa kauneutta. Rasvatyyntä oli järvellä, ja sen välkkyvään pintaan kuvastuivat korkeat, metsäiset rannat kaikessa kauneudessaan. Päivä paistoi. Taivaankansi oli siintävä, ja puhtoiset pilvenhattarat soutelivat siinä kuin siintävällä ulapalla. Mutta surunsekaiselta tuntui syksyinen kauneus. Päivänsäteetkin, jotka maisemaa hyväilivät, tekivät sen niin pehmeästi, niin hiljaa ja hellävaroin kuin säälien luontoa, jonka kuihtumis- ja kuolinhetki oli lähenemässä.

Aune ja Erkki olivat kävelemässä. Heidän innokas keskustelunsa taukosi hetkeksi, ja he jäivät ihailemaan ympäröivän maiseman kauneutta. Silloin helähtivät kirkonkellot soimaan.

»Kuule»! Aune katsoi Erkkiin.

»Niin», sanoi hän sulkien Aunen käden omaansa, »noin ne kerran kaikuvat meillekin, kun elonmatkamme on päättynyt ja ero on edessä. Mutta sitä ennen olemme onnellisia vuosia yhdessä viettäneet.»

»Niin, jos Jumala suo. Mutta välistä pelkään melkein. Onnemme on niin suuren suuri.»

»Ja miksi sitä pelkäät?»

»En oikein tiedä itsekään. Mutta sitä ainakin olen ajatellut, että kunhan en vain tulisi itsekkääksi, kunhan en onnessani unohtaisi niitä, jotka kärsivät. Oi että voisin antaa sitä enemmän, jota enemmän itse saan! »Jolle paljon annettu on, siltä myös paljon vaaditaan». Ne sanat soveltuvat onnellisuuteemmekin.»

»Silloin on meidän velkamme suuri.»

»Niin onkin. Mutta kun saamme oman kodin, silloin alamme sitä yhdessä maksamaan, eikö niin? Oi, Erkki, miten paljon me silloin teemme. Miten me rakastamme kaikkia, ja miten onnellista se on!»

»Mutta sinne on vielä aikaa, Aune!»

»Onhan vähäsen. Mutta jouluksi me kuitenkin julkaisemme kihlauksemme, niinhän?»

»Niin, viimeistään.»

Se oli iloinen toivo, ja Aune nauroi jo heleästi ajatellessaan, mitä mikin sanoisi. Sitten jatkoi hän vakavammin: »Kyllä tämä kuitenkin oli ihmeellistä! Minä en koskaan, niinkuin muut nuoret, ole naimista ajatellutkaan. Minulla on aina ollut riittävästi työtä ja siitä tyydytystä, siksi kai en ole muistanut tämmöistä onnea kaivatakaan.»

»Mutta se tuli kuitenkin.»

»Tuli, — käsittämättömän suurena ja kauniina.»

He pysähtyivät kumpikin, he katsoivat toinen toiseensa ja ympäröivän luonnon loistavaa kauneutta. Tuntui sopusointu liian syvältä, onni liian suurelta voidakseen kauan kestää.

»Pian talvi peittää tämän kaiken», sanoi Aune hiljaa.

»Mutta talvea seuraa kevät ja kaiken ylösnousemus.»

He seisoivat hetkisen ääneti, sitten alkoivat he astua kotiin päin.

Kotiin mennessä poikkesi Aune tervehtimään erästä tuttua sairasta, mutta lieneekö matka väsyttänyt tai sairaan luona käynti, illalla oli hän alakuloinen ja uupunut. Raskaasti nojasi hän Erkin käsivarteen heidän yhdessä istuessaan hänen huoneessaan. »Kuules», sanoi hän äkkiä, »olen tänään niin paljon muistellut äitiäni. Muutamat hänen antamistaan muistoista ovat rakkainta, mitä minulla on. Tahtoisin, että tietäisit missä niitä säilytän. Nehän ovat sinun myöskin. »Katso tätä», hän otti esille pienen, kuluneen Uudentestamentin.

»Tämä oli äidin viimeinen lahja minulle. Olen sitä siitä asti käyttänyt, mutta nyt tuntuu siltä, että tahtoisin antaa sen sinulle.»

»Älä, Aune rakkaani, pidä se itse ja käytä sitä yhtä kauan kuin äitisi. Vasta hopeahäiksemme saat sen minulle antaa.»

»Tiedätkö Erkki, nyt en jaksa hopeahäitä ajatella, olen niin väsynyt, kovin väsynyt.»

»No lepää sitten, lepää pikku metsätähteni», ja Erkki painoi hellästi hänen päänsä olallensa.

Seuraavana aamuna oli Aune taas punaposkinen ja hilpeällä mielellä, mutta iltapuoleen, kun Erkki yksin istui puutarhassa, tuli Kaarlo äkkiä sinne. »Aune on sairastunut», sanoi hän. »Aion juuri hakea lääkäriä.» Erkki kavahti pystyyn. Hän puristi Kaarlon kättä hetken melkein musertavasti, sitten kiiruhti hän sisään.

Aunella oli vaarallinen kuumetauti. Hän houraili yhtenään eikä tuntenut edes Erkkiä, joka hievahtamatta istui hänen vuoteensa ääressä tuskallisena kuunnellen hänen sekavia sanojansa.

Muutama vuorokausi oli kulunut, kun Aune hetkisen nukuttuansa äkkiä nousi istumaan, hymyili ja sanoi iloisesti: »Pidäthän ne kotimme ovet ihan auki?»

»Pidän rakkaani, pidän.»

»Ja sitten sinä laulat: »On Herra sun tukes» — — Hän loi loistavan kuumeisen katseen Erkkiin ja alkoi laulaa. Mutta voimat loppuivat kesken, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa. Illemmalla hetken selvänä ollessaan tahtoi hän tavata kaikkia ja kuiskasi heille viime jäähyväisensä, sitten hän väsyneenä nukahti.

Sinä yönä valvoivat kaikki Tähtiniemellä. Mutta aamupuoleen kun Aune rauhallisesti nukkui, paneutuivat he hetkeksi levolle. Erkki yksin jäi valvomaan. Hänen päänsä oli hetkeksi painunut käden varaan, mutta hän nosti sen äkkiä kuullessaan Aunen liikahtavan. Aune oli herännyt ja makasi nyt katsellen Erkkiä suurin, kirkkain silmin.

»Erkki, tunnen itseni nyt aivan terveeksi. Voitko sinä kuulla?» Aune puhui hyvin hiljaa. Erkki kumartui lähemmä, ja hän jatkoi: »Olen onnellinen, jos saan elää sinun tähtesi. Jos en sitä saisi, olisithan sinäkin onnellinen minun puolestani. Eron-aika on lyhyt, muistathan sen? Saamme yhtyä siellä, missä ei ole surua eikä syntiä, missä vanhurskaus vallitsee.»

Erkki ei voinut vastata. Yhä hiljemmin jatkoi silloin Aune: »Muistathan yhteistä elämäntehtäväämme? Sitä toteuttaisit yksinkin jäätyäsi, eikö niin, antaisit koko kansallesi ja jok'ainoalle, jonka tielläsi tapaat — etenkin kaikille, jotka kärsivät — osaa siitä runsaasta rakkaudestasi, jota minä olen saanut?» Aune oli puhunut hyvin hiljaa, silmät puoli-ummessa. Nyt kohotti hän katseensa ja näki Erkin itkevän.

»Erkkini, rakkaimpani!» Hän kietoi kätensä Erkin kaulaan, ja siihen hän nukkui kuin lapsi äitinsä olalle. Hän nukkui niin levollisesti, nukkui rauhaisaa lapsenunta, ja toivolla täyttyi siitä Erkin mieli. Mutta tajuttomana hän heräsi. Kuume nousi ja laski vuoroon, eikä lääkäri antanut yhtään toivon aihetta.

Oli iltapäivä. Aurinko alkoi mennä mailleen. Se kultasi kellertävät koivut Tähtiniemen puistossa ja lahdelman välkkyvän pinnan.

»Erkki rakas, nosta minua», pyysi Aune. »Tahtoisin nähdä auringon laskevan.» Erkki nosti hänet hellävaroin. Äkkiä kohotti Aune kätensä: »Oi, valoa — oi, kirkkautta, katso!»

Hän vaipui hengettömänä Erkin käsivarrelle.

* * * * *

Kukkaisten keskellä makasi Aune valkeassa arkussansa. Erkki oli polvillaan siinä vieressä melkein tiedottomana surussaan. Kuin unessa kulki hän surusaatossa, kuuli kellojen kaikuvan kumahdellen ja pastorin puhuvan sanoista: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.» Hän näki kukkasiin peittyneen kirstun, kuuli kumahdukset, kun hautaan multaa luotiin ja tunsi kädenpuristuksia. Mutta kaikki oli hänelle kuin unta. Hän tiesi ainoastaan sen, että hänen puhtoinen pikku metsätähtensä oli muutettu pois toisiin tarhoihin, ja hän oli jäänyt sitä itkemään yksin, syystuulissa, autioille rannoille.

XIV.

Oli maaliskuu ja kevättunnelmaa luonnossa. Eevi hääräili huoneessaan järjestyspuuhissa.

»Heikki, äläpä noin kirjojasi levittele, juuri kun koetan järjestystä aikaansaada.» Hän siirsi tuskastuneena miehensä kirjat tuolilta. Äänettömänä jatkoi Heikki työtään.

»No, nyt pitäisi kaiken olla valmista. Tämän hauskemmaksi en kotiani saa.»

Eevi huokasi. »Mutta nyt Viljoa pukemaan! Oleppa kiltti kultaseni, niin äiti pukee sinut sieväksi pojaksi, kunnes Elsa-täti tulee.»

Viljo oli valmis, ja odotus kävi Eeville pitkäksi. Hän läheni miehensä kirjoituspöytää. »Heikki», sanoi hän entistä ystävällisemmin, »etköhän panisi toista takkia päällesi?»

»Miksi muuttaisin kesken arkikiirettä?» Heikki ei nostanut silmiäänkään. »Mutta», jatkoi Eevi koettaen saada äänensä iloiseksi, »tahtoisin esittää sinut Elsalle niin hauskana kuin mahdollista.»

Hetkeksi keskeytti Heikki työnsä. »Jos oikein tunnen ystävääsi, ei hän minua takkini mukaan arvostele.» Hän jatkoi taaskin kirjoittamista. — Eevi huokasi. Olisihan hänen pitänyt se arvata. Aina veti Heikki vastahankaa. Aina katsoivat he asioita eri kannalta. Miten lapsellista olikaan ollut uskoa, että he kaksi niin perin erilaista voisivat sopia yhteen. Ja niin lapsellinen oli hän, Eevi, kuitenkin ollut.

Samassa pyörähti reki portaitten eteen. Eevi nosti Viljon käsivarrelleen ja kiiruhti etehiseen Elsaa vastaanottamaan.

»Sydämellisesti tervetullut!». Hän kietoi kätensä, Elsan kaulaan. »Vihdoinkin olet täällä luonani!»

Heikkikin oli työnsä lopettanut ja seisoi kynnyksellä odottaen. »Tervetuloa kotiimme!»

»Yksinkertaiseen, pieneen pappilaamme», jatkoi Eevi.

»Jommoisen pappilan olla pitääkin, eikö niin?» Heikin sanoissa oli painoa.

»Aivan niin! Pieni koti tekee sitäpaitsi paljon lämpimämmän ja kodikkaamman vaikutuksen.» Elsa katsoi häntä iloisesti silmiin. »Ei kodin yleisvaikutus sitäpaitsi seinistä riipukaan. Se järjestävä käsi, joka kaikkea johtaa, ja se henki, joka kodissa vallitsee, se on se, joka yleisvaikutuksen määrää.»

Heikki oli nostanut Viljon olalleen, kun Eevi Elsan tavaroita kootessaan oli hänet maahan laskenut, ja juhlasaatossa sitten kuljettiin ruokasaliin, missä kaunis kahvipöytä oli katettu.

»Kovinpa herttaista täällä on, ja otatte vastaan aivan kuin omaista.» Elsa silmäili ihastuneena ympärilleen.

»Mitenkä muuten Eevin ystävää! Ei hän niitä useinkaan saa luonaan nähdä, ikävä kyllä.»

Eevin katse kirkastui. Oli hän hyvä kuitenkin, tuo Heikki!

»Ei ne rouvat jouda niin vierailemaan eikä vieraita vastaanottamaan kuin me »irtolaiset», jatkoi Elsa nauraen. »Mutta rakkaita taitavat kotoiset kahleet olla.»

Eevi hymyili itsekseen. Niin, rakkaita tavallaan, mutta miten paljon kepeämmiksi hän niitä ennen oli luullut. Ei hän silloin niiden painosta mitään tiennyt, mutta nyt hän sen tunsi liiankin hyvin.

Kun kahvit oli juotu, nousi Heikki, selittäen nauraen antavansa heille tilaisuutta salaisuuksien puhumiseen ja poistui.

Seuraavana päivänä jäivät Elsa ja Eevi pitemmäksikin aikaa kahden, sillä Heikki läksi silloin pitäjälle kinkereille.

Oli myöhäinen ilta. Keittiössä kuorsasi vanha Maija, ja Viljo nukkui aikoja sitten levollista lapsen-unta. Ylt'ympärillä oli hiljaista, Elsa ja Eevi vain kahden valvoivat puhellen keskenään kuten usein ennen.

Elsa oli juuri Eeville kertonut kaikista heidän yhteisistä tovereistaan, milloin hän heitä oli tavannut, mitä heistä tiesi. Kaikkia Eevi vielä muisti ja kaikista tahtoi hän tietoja. Mutta oli kuin joka ainoa tuttu nimi tavalla tai toisella olisi hänelle vain suurenevaa surua tuottanut. Hänen oma ja hänen toveriensa elämä oli hänestä pelkkä pettymysten sarja. Toisille olisi hän enemmän onnea toivonut, toisilta odottanut enemmän itselleen. »Mutta», sanoi hän kietoen kätensä ristiin yli polven ja luoden tuskallisen katseensa Elsaan, »minä rakastan heitä kuitenkin, rakastan palavammin kuin koskaan ennen. Vaikka he rakkauteni arvottomana jalkainsa alle polkisivat, vaikka tylynä minut luotansa työntäisivät, minä en sittenkään muuta voi. Kotini Soinamossa, rakas, kaunis kotini, omaiseni ja ystäväni, joista kaikista nyt olen eroitettuna, minä en ikinä voi heitä unhoittaa. Ijäksi olen heidät sydämeeni kätkenyt ja siellä säilytän heidät ijäti.» Eevin ääni värähteli, ja kosteina loistivat hänen silmänsä. — »Elsa rakas», jatkoi hän yhä kiihkeämmin, »sinä näit nuoruuteni ja kaikki sen kauniit unelmat, sinä olet nähnyt, miten kolkkoa ja kylmää todellisuus on minulle ollut. Sano, oliko väärin unelmoida, vai miksi saan näin kärsiä? Sano, tuleeko minun vieraantua näistä maallisista, niinkuin Heikki sanoo? Jos se on tämän tarkoituksena, niin kyllä keino siihen on oikea. Minä olen murtunut. En omista ainoatakaan eheää tunnetta, paitsi rakkauttani Viljoon. On kuin katkennut kieli särähtäisi soimaan kaikkea muuta muistellessani. Yksin Viljo saa vielä puhtaat soinnut sydämessäni helähtämään. Ei tosin muut kuin äiti voi äidin tunteita käsittää, mutta ei moni äitikään minua ymmärtäisi. Viljo on ainoa iloni, ainoa henkäys runollisuutta, jota minäkin osakseni saan. Hän on kukkani kivikon keskellä, hänen onnensa on elämäni ainoa toivo, rakkaus häneen ainoa voimani.» Eevi oli puhunut kiihkeästi. Nyt nousi hän äkkiä, sulki nukkuvan lapsen syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkuun.

»Elsa rakas», sanoi hän myöhemmin, kun tyyntyneenä istui ystävänsä vuoteen ääressä, »kerro nyt jotain itsestäsi, oikein sisimmästäsi. Luvuistasi ja töistäsi kyllä puhut, mutta nyt tahdon jotain muuta, jotain itsestäsi, tunteistasi. Sano, oletko koskaan rakastanut?»

Hetkisen värähtivät Elsan kasvot. Sitten vastasi hän tyynesti: »Kukapa ei sitä olisi, mikä kerran, mikä kymmenen!»

»Kerro, Elsa rakas!»

»Voinhan kertoa, mutta lyhyeen se loppuu. Ihmiset ovat niin erilaiset. Useimmat heistä näkyvät vaihtavan tunteita niinkuin takkia, ja yhtä todellisia ovat heistä heidän tunteensa kuitenkin. Minä jo melkein luulin, etten kykeneisi ensinkään rakastumaan, mutta sitte tuli tuo tunne kuitenkin ja vielä semmoisena, ettei se ollutkaan hetken lapsi. — Me olimme samassa koulussa opettajina. Meillä oli sama työ ja samat harrastukset. Teimme käsikädessä ja kilvan työtämme, ja lepohetkinä oli yhdessä-olo parhaana ilonamme. Pian ymmärsimme toisiamme sanoittakin. Ajatuksemme yhtyivät alinomaa — me huomasimme sen ilolla — ja jos aikaa kului, ettemme tavanneet, oli kumpaisellakin ikävä. Me olimme toverit ja ystävät, sen sanan syvimmässä merkityksessä, mutta tunteessamme oli enemmän kuin kumppanuutta, sen tiesimme ja tunsimme molemmat. Silloin tuli rinnallemme herttainen, viehättävä olento, ja pian ymmärsin, että nainen joka on kotinsa kaunistus ja ilo, on suurempi apu miehellensä kuin se, joka yhdenvertaisena työtoverina tahtoisi jakaa kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se nainen, joka ei ole köynnöskasviksi luotu, seisokoon yksin! Elämässä on työtä ja tyydytystä riittävästi kaikille. Jospa vain tietäisit millaista elämäni nyt on! Kun talvi-illoin istun seurassa, missä kymmenkunta emäntää on koolla vaatteita ompelemassa köyhille, tai kun palaan raittiusiltamista tai koulustani, on onneni usein niin suuri, etten sen suurempaa voi ajatellakaan.»

Eevi katsoi ihmettelevästi Elsaan, mutta ei virkkanut mitään, siksi jatkoi Elsa: »Muistathan, miten opinhaluinen olin, ja tiedät, että olen sitä vieläkin, mutta nyt ymmärrän, että opiskeleminen ei yksin minua tyydytä. Tarvitsen muutakin. Tarvitsen toiminta-alaa ja tunnetta siitä, että olen hyödyksi. Opiskeleminen on ainoastaan tie siihen, mutta tie, jota ilolla kuljen. Ehk'et ymmärrä sitä tyydytystä, jota esimerkiksi nuo yleiset pyrinnöt minulle tuottavat, mutta usko minua, pian lähenee aika, jolloin juuri nuo yleishyödylliset asiat saavat entistä enemmän arvoa. Raittiusriennoilla esimerkiksi kuten muillakin aatteilla on nykyään kullakin ainoastaan pieni parvi kannattajiansa. Jos kovat ajat meille koittavat, silloin tulevat nämä pyrinnöt kansallisiksi kysymyksiksi, ja silloin niiden arvoa ymmärretään. Silloin kyllä kukin kantaa kortensa yhteistyöhön, mutta onnellinen on se, joka on saanut alkaa jo aikaisemmin. Jospa tietäisit Eevi, miten rikasta ja onnellista elämäni on!»

Eevi oli hetken ääneti, sitten lausui hän hitaasti ja miettivästi: »Kyllä sinä Elsa olet ihmeellinen. Nyt olet innostunut ja alussa puhuit niin tyynesti, kuin jos olisit kertonut eilisestä ilmanvaihdoksesta. Ja kuitenkin tiedän, ettet ole mikään jää-kalikka.»

»Ja jos olisinkin, niin pitäisi ainakin sulaa sinun läheisyydessäsi», sanoi Elsa nauraen.

Sitten alkoivat he riisuutua, sillä puoliyö oli jo aikoja sitten ohi.

* * * * *

Elsan käynti oli vaikuttanut kuin puhallus sammuvaan hiilokseen. Hän oli ihmeellisesti osannut kääntää Eevin huomion Heikin hyviin puoliin, ja siitä oli Eevissä herännyt kiihkeä halu koettaa uudelleen ja paremmin sopia Heikin kanssa jokapäiväisessä elämässä. Rakastivathan Heikki ja hän toisiaan. Kun vain kävisivät nuo pikku seikat paremmin yhteen, olisivat he onnelliset! —

Eevi puolestaan päätti koettaa, ja siten tuli päivänpaisteisia hetkiä pikku kotiin, tuli hellyyttä, ystävällisyyttä ja iloa yhteiselämään. Mutta kun Heikki ei vaatimuksiaan hellittänyt, ja Eevi kun ei kauan jaksanut parastaan koettaa, oli vaara alituisesti väijymässä. Vaihteleva kuin taivas tuulisena päivänä oli koti-onni pappilassa, ja semmoista oli se ollut pitkin talvea. Silloin sattui tapaus, joka sai asiat uudelle kannalle.

Oli kevät. Koivut olivat hiirenkorvalla, ja nurmet vihannoivat. Eevi istui lempipaikallansa lammen rannalla. Läheisyydessä leikitteli Viljo, ja hetken kuluttua yhtyi Heikkikin heihin. »Itä tulee», riemuitsi Viljo ja kiipesi hänen polvellensa.

»Isä tulee», toisti Eevi iloisesti hymyillen. »Tutta», sopersi Viljo, ojentaen isällensä vihertävän lehden. — »Sinä itse olet isän 'tutta.' Mutta kylmäthän pikku kätesi ovat.»

»Kylmätkö», kysyi Eevi levottomasti. »Mennään kotia, ettei hän vilustu.»

»Mennään vaan, vaikka eihän se nyt mitään vaarallista ole», lohdutteli Heikki. Mutta Eevi ei voinut rauhoittua, ja kun Viljo seuraavana aamuna nähtävästi oli kuumeessa, lähetettiin lääkäriä hakemaan. Tuskaisena kulki Eevi vuoteen äärestä ikkunan luo ja ikkunasta vuoteelle. Oi jospa lääkäri joutuisi! — — —

Vihdoin hän tulikin.

»Onko hän kylmettynyt», kysyi Eevi tuskallisesti, kun tutkimus oli päättynyt, ja lääkäri oli antanut määräyksensä.

»Ei suinkaan, tähän on nähtävästi tartunta syynä.»

»Tartunta, miten se on mahdollista?»

»Onko pastori kenties ollut sairaan luona?»

»Kyllä mieheni vasta kävi erään vanhuksen luona, mutta —»

»Missä se oli?»

»Niemelän torpassa.»

Lääkäri kävi vakavan näköiseksi.

»Mitä, mitä te tarkoitatte?» Eevi tarttui hänen käteensä.

»Siinäpä onkin syy. Huhtikuussa kuoli siellä lapsi kuristustautiin.»

Eevi ei kuullut sen enempää. Kirkaisten heittäytyi hän polvilleen Viljon vuoteen viereen, ja lääkäri, joka näki, ettei hän tässä sen enempää voinut, poistui luvattuaan tulla pian takaisin. Silloin vanha Maija läheni vuodetta hiljaa kuiskaten: »Hyvä rouva, rauhoittukaa toki, kyllä se vielä paranee, ei saa surra ennen aikaa! Tulisi rouva nyt ottamaan vähän kah — —»

»Pois!» Eevi kääntyi häneen selin, eikä Maija enää uskaltanut lähestyäkään.

Sillävälin oli Heikki levottomana kiirehtinyt kotiin rippikoulusta ja astui huoneeseen. »Miten on Viljon?»

Eevi nousi. »Mene, mene», sanoi hän tuskasta kalpeana, »sinä toit taudin lapsellesi, ja nyt se kuolee!»

Heikki peräytyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli kuin salaman satuttama. Silloin Maija viittasi häntä keittiöön ja selitti sopertaen tohtorin sanat. Puolustellen lisäsi hän sitten: »Rouvaan se koski niin, ettei tiedä mitä tekee, ei ottanut kahviakaan.»

Murtunein mielin Heikki vetäytyi työhuoneeseensa. Hänen poikansa, hänen ilonsa ja toivonsa oli kuolemantaudissa, ja hän itse oli siihen tavallaan syynä. Eevin tämä isku murtaisi, ja niin menisi häneltä hautaan sekä vaimo että lapsi! — Eikä ollut hänellä nyt edes oikeutta heitä hoitaa ja lohduttaa! Hän itse oli Viljolle taudin tuonut, sillä syytöksellä oli Eevi hänet luotaan karkoittanut. Tuo muisto oli hänet kuin tukehduttaa.

Hän läheni ovea ja painoi korvansa avaimen aukolle. Hän kuuli Viljon valittavan ja Eevin koettavan viihdyttää. Hänen olisi tehnyt mieli temmata ovi auki ja syöstä sisään, mutta hän ei saanut, ei uskaltanut. — Käsiään väännellen kääntyi hän pois. »Minä en voi, minä en saa mitään tehdä.»

Hän heittäytyi tuskissaan polvilleen. »Oi Jumala, armahda ja säästä. Säästä särjetyn sydäntä!»

Vaikerrellen oli Heikki polvilleen heittäytynyt ja siinä makasi hän kauan, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä. Vähitellen alkoivat kuitenkin hänen ajatuksensa selvitä. Hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut ja hän arvosteli sitä tuskallisen selvästi. Jos nyt Viljo kuolee, onhan se onneksi hänelle ja on ansaittua heille vanhemmille, kun ei heissä kummassakaan ole ollut oikeata kasvattajaa, ei Jumalan tahdon tekijätä — ja kuitenkin — »Oi Jumala, me olemme pahoin tehneet, olemme syntiä tehneet ja mielesi rikkoneet, vaan älä meitä vihassasi rankaise! Oi Isä armahtavainen ja laupias, älä lapsiasi hätään hylkää! Auta, auta! Älä anna nääntyä kuorman alle!»

Kun Heikki vihdoin rukouksesta nousi, oli hänen mielensä rauhoittunut ja tyyni, vaikka tuska yhä povessa poltti. Koska hänen ei sopinut mennä sairashuoneeseen eikä siellä auttaa, asettui hän työhön odottaen lääkärin tuloa.

Iltapäivällä tuli lääkäri, pudisti päätään arvelevasti ja lupasi pian palata uudelleen. Parin päivän kuluessa kävi hän sitten useampia kertoja päivässä Viljoa katsomassa. Hän oli vakavan näköinen, mutta ei sanonut pojan tilaa toivottomaksi. Heikki oli hänen käydessään aina sisällä sairaan luona, muuten koetti hän sieltä pysytellä poissa Eevin tähden, joka ei suvainnut toisten lasta lähenevänkään. Kerran Heikki kuitenkin, saatettuaan lääkärin etehiseen, palasi sairashuoneeseen ja kysyi hiljaa: »Eevi, etkö sinä vähän lepäisi?»

Eevi nosti päätään ja loi tuijottavan katseen Heikkiin. »Levätä, kun lapseni kuolee? Haudassa saan levätä niinkuin hänkin.» Ääni oli soinnuton. Heikki istuutui hetkeksi vuoteen toiselle laidalle, ja siinä istuivat he vastatusten äänettöminä. Viimein Heikki nousi ja poistui eikä palannut ennenkuin lääkärin uudelleen tultua.

»Nyt toivon voivani sanoa, että lapsi jää elämään», sanoi tohtori ollessaan valmis lähtemään.

»Elämään», toisti Eevi ja tavoitteli kädellään pöydän laitaa, sillä maailma musteni hänen silmissään.

»Niin elämään», vakuutti tohtori iloisesti. »Saan sydämestäni onnitella teitä.»

»Kiitos», Heikki puristi hänen kättään. — Saatettuaan lääkärin ovelle palasi hän huoneeseen, jossa Eevi makasi sohvalla silmät puoli-ummessa kalpean ja kärsivän näköisenä. Heikin kävi häntä sääli. Mutta samassa heräsi katkerana ajatus: »Ei hän minua säälinyt, ei ajatellut, pois työnsi minut lapseni luota, vaikka minä rakastan poikaa niinkuin hänkin.»

Heikin kasvoilla kuvastui tuskallinen taistelu. Nyt kun vaara oli ohi ja Viljo paranemassa, tulivat nuo ajatukset äkkiarvaamatta ja voimakkaina. Ne tunkivat päälle aivan väkisin ja täyttivät mielen katkeruudella. — Mutta Heikki oli liiaksi rehellinen taistelussaan itseään vastaan suosiakseen niitä. Hän tuomitsi tunteensa ja tahtoi sitä kuolettaa, maksoi mitä maksoi. Hänhän oli luvannut Eeviä rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, ja hän tahtoi lupauksensa täyttää, tuntuipa se kevyeltä tahi raskaalta.

Eevi avasi verkalleen silmänsä. »Heikki», sanoi hän ja tavoitteli miehensä kättä. Heikki ojensi sen hänelle, mutta kädenpuristuksessa oli jotain velvollisuudentapaista ja väsähtynyttä. Eevi tunsi sen vaistomaisesti ja ajatteli, että tuskinpa Heikki olisi välittänyt, vaikka hän siihen paikkaan olisi sairastunut ja kuollut. Elämä tuntui hänestä äkkiä sydäntäsärkevän kolkolta. — »Me saamme pitää pienokaisemme», sanoi hän vihdoin hiljaa, »etkö tahdo auttaa minua hänen luokseen?» Eevi nousi ja kulki Heikin tukemana Viljon vuoteen ääreen. »Kiitos», sanoi hän asettuen läheiselle tuolille. »Mene sinä nyt vain kirjoitustasi jatkamaan.»

»Jaksatko istua siinä?»

»Kyllä jaksan, kiitos vaan.»

Silloin Heikki meni, ja Eevi jäi yksin lapsensa luo. Hän kumartui vuoteen laitaa vastaan ja laski kätensä nukkuvan otsalle. »Sinä, minun ainoa iloni», kuiskasi hän hiljaa, ja kuumat kyyneleet alkoivat valua peitteelle.

XV.

Kesä oli kulunut, samoin syksykin, ja nyt oli talvi. Viljo oli aivan terve ja oli kasvanut paljon, mutta hento hän oli, vähäverinen ja kalpea kuin pimennossa kasvanut kukka. Eevi häntä hoiti ja suojasi kuin silmäteräänsä. Jos oli tuuli tai sateisia päiviä, ei hän saanut olla ulkona ensinkään, ja kauniillakin ilmalla oli varoitettava, ettei hän rasittuisi eikä vilustuisi.

Välistä teki Heikin mieli vastustaa tätä alituista varoittelemista, mutta miten olikaan, ei hän sitä kuitenkaan rohjennut tehdä. Jos hän joskus tahtoi ajatuksensa täytäntöön panna, tuli hänelle siitä jälestäpäin ääretön tuska, että jos Viljo nyt sairastuu ja kuolee, niin on se hänen syynsä ja Eevin surma. Paras antaa asiain mennä niinkuin menevät. Äidillähän siinä on suurimmat oikeudet niinkuin velvollisuudetkin.

Viljon sairaudesta saakka oli Eevin ja Heikin suhde toiseksi muuttunut. Se oli ulkonaisesti parantunut, mutta todellisuudessa oli se käynyt entistä huonommaksi. Ei enää syntynyt riitaa eikä väärinkäsitystä heidän välillään niinkuin ennen. Hiljaa, melkein vähitellen selvitettiin kaikki erimielisyydet, mutta syynä siihen ei ollut entistä suurempi sopusointu. Päinvastoin. Heidän suhteessaan oli nyt jotain särkynyttä, johon ei kumpikaan tahtonut kajota. He tunsivat sen. Heikki puolestaan ei voinut unohtaa Eevin menettelyä Viljon sairastaessa. Oli katkeran katkeraa, että Eevi, hän, jota Heikki niin palavasti rakasti, oli hänet luotaan työntänyt silloin, kun heillä kumpaisellakin oli sydän surua täynnä. Jos siinä olisi muuta moitittavaa ollut, olisi Heikki sanonut sen suoraan Eeville. Mutta mitä nyt moittia, mitä sanoa? Sitäkö, ettei Eevi sen enemmän häntä rakastanut? —

Heikillä ei ollut mitään sanomista, ei kerrassaan mitään. Hänen täytyi vain koettaa voittaa itsensä, ja sen hän tekikin. Mutta särkynyttä oli hänen sisimmässään siitä pitäen.

Eevi tunsi tämän ja päätti siitä Heikin rakkauden loppuneen. »Jos lie sitä ollutkaan», ajatteli hän katkerasti. »Mitä mies semmoinen kuin Heikki tiesi rakkaudesta ja sen voimasta?»

Näin oli aika kulunut, joulu oli jo ohi, ja uusi vuosi oli alkanut. Pian alkaisivat kinkeritkin, ja Eevi jäisi silloin yksin kotiin koko viikoiksi. Heikki ajatteli, että ehkä on yksinäisyys hänelle helpoitukseksi, eihän se ihmettä olisi, mitäpä Heikin seurasta iloa. Mutta Eevin terveys oli käynyt huolestuttavan huonoksi. Siksi ei ollut hyvä jättää häntä yksin Maijan ja nuoren palvelustytön kanssa. Heikki oli tätä asiaa arvellut ja hän otti sen puheeksi kerran heidän istuessaan illallispöydässä.

»Etkö, Eevi, voisi tehdä jotain voimistuaksesi? Sinä jäät olemaan niin yksin kinkerien aikana.»

»Näethän sinä, mitä lääkärit minulle voivat. Ei minusta tervettä tule koskaan.»

»Älä sano, kun koettaa minkä voi, saa luottaa Jumalaan.»

»Jumala auttaa kuolemaan, kun ei ihminen enää jaksa elää.»

»Mutta Jumala ei tahdo, että me surulla itse kuolemaamme joudutamme. Hän voi auttaa elämäänkin ja auttaa velvollisuuksiemme täyttämiseen aina viimeiseen asti.»

»Kaikki eivät ole teräksestä tehtyjä.» Eevin äänessä oli itkua.

»En minä pahaa tarkoittanut», jatkoi Heikki lempeämmin, »mutta luulen, että meiltä kaikilta kysytään uskollisuutta. Eivät olosuhteet meitä puolusta.»

»Helppo on sinun sanoa, mutta minkä sille voi, että elämä murtaa. Mikä muu on minultakin voimat vienyt kuin elämä taisteluineen ja vaatimuksineen. Enhän ole ollut oikein terve päivääkään näinä viime vuosina, ja sekä koti että Viljo ovat kuitenkin olleet hoidettavinani.»

»Ehken on siinä ollut liikoja, mutta parempi pysyä paikoillaan viimeiseen asti kuin väistyä. Eikö niin?»

»Sitähän olen koettanut ja siinä kulunut. Mutta koska nyt itse otit asian puheeksi, niin voinhan sanoa, että todella on vaikeaa jäädä yksin kotiin Viljon kanssa, kun olen näin heikko. Ehken saisin pyytää äitiä luokseni? Luulen kyllä, että hän tulisi.»

Heikki oli hetken ääneti. Viimein sanoi hän verkalleen: »Äiti on itse näinä aikoina sairastellut, luuletko, että hän jaksaa, ja että sairaan seura on sairaalle hyväksi?

»Eikö oman äidin seura olisi lapselle hyväksi?» Ääni oli katkera.

»Ehken se niinkin on. Pyydetään sitten. Voin kirjoittaa jo tänä iltana.»

He olivat nousseet pöydästä, ja Eevi alkoi korjata ruokia pois. »Hyvästi, hetkeksi», sanoi Heikki tarttuen lakkiinsa, »minä menen vähän kävelemään. Pane sinä vain levolle. Minulla on vielä paljon kirjoittamista.» — Hän poistui.

Ulkona oli hiljaista ja tähtikirkasta. Ei vähintäkään liikettä kuulunut. Lumi ainoastaan narahteli jalkain alla. Ilta oli kylmä, ja tähdet vilkkuivat kirkkaina pakkasessa. Niitä näkyikin tänä iltana aivan tavattoman paljon. Tiheänä sumuna peittivät pienemmät taivaankannen, ja kuin tähtiharson läpi loistivat suuremmat luoden vilkkuvan valonsa yksinäisen astujan tielle.

Oli jotain ääretöntä ja huimaavaa katsoa taivaalle. — Mikä tomuhiukkanen olikaan ihminen ja hänen elämänsä tässä maailmojen äärettömyydessä!

Luonnon suurenmoinen hiljaisuus ja rauha oli juuri sitä, mitä Heikki tänä hetkenä paraiten tarvitsi. Hän tahtoi päästä näkemään elämää laajemmalta kannalta, päästä kohoamaan oman itsensä, omien kokemuksiensa ja yksityisten tunteittensa yläpuolelle. Silloin tasapaino palaisi hänen mieleensä.

Eevin pyyntö saada äiti luokseen oli tullut niin äkkiarvaamatta, ettei Heikki kohta tyynesti voinut siihen suostua. Olihan tuo pyyntö itsessään aivan luonnollinen. Väärin olisi ollut sitä vastustaa. Ei Heikki sitä aikonutkaan tehdä. Hän ei tahtonut vieroittaa äitiä ja tytärtä toisistaan. Mutta hän tiesi jo usein uudistuneesta kokemuksesta, mitä yhdessäolo Eeviin vaikuttaisi. Siksi oli tämä hänelle raskasta.

Jok'ainoan kerran käytyään vanhempiensa kodissa oli Eevi sieltä palannut entistä onnettomampana, tyytymättömämpänä ja vaativaisempana. Mikä hänessä sitä ennen oli ollut alakuloisuutta ja toiveita, joita hän itse itsessään vastusti, oli silloin saanut kannatusta ja tullut hänen mielestään oikeutetuksi. Kun Heikki silloin näki, miten onneton Eevi oli, olisi hänen monesti tehnyt mieli paiskata nyrkki pöytään ja julistaa kerran ja ainaiseksi pannaan kaikki hienous, mukavuus ja hemmoitteleva rakkaus. — Mutta Heikki vaikeni, sillä hän ei tahtonut suutaan avata vaimonsa vanhempia vastaan. Heille itselleen hän kyllä olisi sanonut, mutta kun ei siihen ollut tilaisuutta, oli hän ainoastaan kahta vertaa lujempi Eeviä kohtaan. Olihan hänen velvollisuutensa näin ollen entistäkin painavampi.

Kaikkea tätä muisteli Heikki, ja hän tiesi, että jos äiti tulee Eevin luo, uudistuvat entiset kokemukset. Se oli se, joka oli hänet tasapainosta saanut.

Mutta Eevi kaipasi äitiään ja hänen täytyi saada äiti luokseen. Heikki tekisi kaiken voitavansa asian hyväksi. Hän aikoi kirjoittaa jo tänä iltana.

Tasapaino oli vähitellen palannut Heikin mieleen, ja reippaasti astui hän kotia kohden. Tähdet hänelle vieläkin ystävällisinä vilkkuivat, eikä niiden ääretön paljous enää tuntunut masentavalta. Heikki oli päässyt kohoamaan yli omien surujensa, yli kaiken sen, mikä hänen henkensä voimaa kahlehtien masensi, ja tuntiessaan ihmiselämän pienuuden tunsi hän samalla sen suuruuden ja arvon. Melkein voitonriemuisena kuiskasi hän itsekseen: »Oi, ihminen, sinä tomuhiukkanen maailmojen äärettömyydessä, sinä et kuitenkaan kuole, et menehdy. Sinä olet luotu puhdistukseen, kirkkauteen ja ijankaikkiseen elämään.»

XVI.

Eevi makasi peitteiden ja patjojen suojaamana sanatoorion verannalla. Taivaan rannalla loistivat Norjan lumipeitteiset tunturihuiput, ja alempana siinti sinertävä kukkulasarja.

Kuukauden päivät oli Eevi ollut täällä, ainoastaan kuukauden, mutta aika tuntui vuosilta. Hän oli tullut tänne väsyneenä, murtuneena ja välinpitämättömänä kaikesta. Semmoiseksi oli hän vähitellen käynyt, osaksi ruumiillisen sairauden, osaksi ainaisen alakuloisuuden vaikutuksesta. Välinpitämätön oli hän kokonaan ollut matkankin suhteen. Mutta hänen vanhempansa sitä ehdottomasti toivoivat, ja Heikkikin sitä viimein tahtoi, kun se kerran oli vanhempien toivo, ja kun he pitivät huolta kaikista kulungeistakin.

Niin päätettiin matka, ja Heikki itse tuli Eeviä saattamaan. Mutta hänen oli kohta palattava kotiin, jonne virka kutsui. Eevin äiti oli käynyt sairaaloiseksi ja oli sitäpaitsi matkustamiseen kokonaan tottumaton, joten hän ei uskaltanut mukaanmenoa ajatellakaan. Vanhemmat olivat siksi tahtoneet hankkia Eeville jonkun tuttavan seuraksi tuntureille, mutta Eevi oli toista mieltä ja pani tahtonsa täytäntöön. Hän sai Viljon mukaansa ja vanhan Maijan.

Täällä olivat he nyt olleet kohta kuukauden. Maija hoiti Viljoa, ja Eevi lepäili. Jalkeilla hän oli, vaan ei jaksanut muuta kuin pukeutua ja sitten levätä sohvan nurkassa verannalla. Lääkäri tahtoi häntä joskus kävelemäänkin, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan voimia. Hän oli väsynyt, niin läpeensä väsynyt ja voimaton! Hän tahtoi olla yksin ja rauhassa, vain levätä täällä kauniin luonnon helmassa.

Sanatooriolle kuului läheisen kosken kohina. Se oli Eeville kotoinen sävel. Se oli kuin tervehdys Soinamon rannoilta. Hän kuvitteli mielessään nukkuvansa kanervikossa kotikosken partaalla. Unohtuivat väliset vuodet ja kaikki niiden tuottamat kärsimykset. Hän oli lapsi ja oli väsynyt. Ei hän unelmoinut, ei toivonut mitään. Hän lepäili vain, ja kehtolaulua soittivat Soinamon korkeat koivut, soittivat koskessa valkeat vaahdot.

Eräänä päivänä Eevin näin lepäillessä, sillävälin kun Maija oli vienyt Viljon päivä-unta nukkumaan, vaipui Eevikin kesken mietteittensä makeaan uneen. Hän nukkui vielä, kun Maija tunnin kuluttua palasi verannalle ja hiljaa asettui istumaan läheiselle penkille.

Tutkivasti tarkasti Maija nukkuvan emäntänsä kasvoja. Olipa poski vähän pyöristynyt ja alkanut punoittua. Noinkaan tyytyväiseltä ei ollut hän näyttänyt isoon aikaan. »Hyvä, kun nukkuu», ajatteli Maija, »nukkukoon vaan!»

Mutta mahtoi Maijalla olla jotain erityistä mielessä, sillä kun Eevi yhä nukkui, alkoi hän käydä kärsimättömäksi, eikä se tunne hänessä vähällä herännyt. — Saisi rouva jo herätä!

Samassa avasikin Eevi silmänsä. »Maija, sinäkö siinä? Näin unta, niin ihmeen kaunista unta. Minä olin Soinamossa — kosken rannalla. Päivä paistoi ja kukat tuoksuivat. Ne nyykäyttivät päätään, ja toinen kuiskasi toiselle: »Eevi on tullut, Eevi on täällä.» Minä tunsin siitä omituista, ennen aavistamatonta iloa ja juoksin heitä suutelemaan huudahtaen aivan ääneen: »Rakastatteko minua siis vielä, rakastatteko edes pikkuisen?» Koko metsä silloin kumartui, ja kukkaset nyykäyttivät päätään. »Rakastamme, rakastamme», soi ylläni ja ympärilläni. Mutta samassa seisoin yksin keskellä suurta puutarhaa. Puut olivat paljaina, kukat makasivat maahan taittuneina, ja kylmä tuuli jäädytti jäseniäni. Silloin aloin itkeä. Mutta samassa tulit sinä Maija: »Älä itke lapseni, älä», lohduttelit sinä. »Kylmää ja kolkkoa on, mutta minä säästin sinulle suuren, kauniin omenan.» Samassa minä heräsin, ja sinä minulle hymyilit aivan niinkuin unessakin.»

»Jos tuo nyt totta olisi, niin on Viljo varmaan se rouvan omena», sanoi Maija ja myhähti.

»Niin», sanoi Eevi miettivästi, »hänhän on ainoa iloni täällä.» Mutta sitä sanoessaan tunsi hän, ettei Maijan selitys häntä tyydyttänyt. Viljo oli tosin hänen paras ja ainoa ilonsa, mutta äskeinen uni oli kokonaan siirtänyt hänet menneisyyden maailmaan, siksi hän ehdottomasti selitykseltä vaati jotain yhteyttä lapsuuden muistojen kanssa.

»No, joko rouva nyt on jättänyt unensa sikseen», kysäisi Maija hieman kärsimättömästi. »Minulla olisi uutisia kerrottavana. Kuulkaa nyt miten äsken kävi!»

»No, miten!» Eevi ei näkynyt olevan kovinkaan huvitettu, mutta Maijalle mieliksi kuunteli hän tämän innokasta kertomusta.

»Niin, tietäkääpäs, kun minä tulen siihen pitkään käytävään, joka on etehisen vieressä, tulee siellä vastaani se kikkarapäinen palvelustyttö ja säplättää jotain, kuka ties mitä, vaikka se tietää, etten minä heidän puhettaan ymmärrä. Pari kertaa hän sanoi: »herr Vinlant», mutta minä ajattelin, että olkoon niitä herroja vaikka viis, ja aioin mennä, mutta silloin hän sanoi: »no», ja nykäisi käsivarresta etehiseen. Siellä riippui naulassa takki, jota hän osotteli ja sanoi: »kom Vinlant.» Takissa oli merkkinä kaksi kirjainta, mutta mistä minä lukematon ihminen niitä ymmärtäisin, vaan sen minä nyt ymmärsin, että se herra oli Suomesta, ajatelkaa, Suomesta, rouva kulta!» — Maija oli ihan haltioissaan.

»Vieras herra, mitä iloa meillä hänestä», sanoi Eevi hiukan hymyillen Maijan innostukselle.

»Niin, mutta Suomesta! Saa taas kerran kuulla puhetta, jota ymmärtää.»

Vähitellen sai Maija innostuksensa Eeviinkin tartutetuksi, ja oikein uteliaana odotti hän Maijan palaamista, kun tämä puolisen aikaan oli mennyt silmälläpitämään ruokasaliin kokoontuvia herroja.

Kauanpa Maija viipyikin. — Eevi kävi jo ihan kärsimättömäksi. Mutta Maija sitävastoin odotti levollisena, kunnes sai asiansa toimitetuksi.

Kun herrat kokoontuivat ruokasaliin, ei Maija heidän joukossaan huomannut ainoatakaan uutta tulokasta, siksi jäi hän odottamaan aterian päättymistä. Hän oli juuri syventynyt miettimään, miten pian hänen uudet kenkänsä täällä tunturilla olivat vanhoiksi kuluneet, kun herrat alkoivat ruokasalista poistua.

Nyt silmät auki!

Voi — Maija löi kätensä yhteen niin että läiskähti. Hän oli nähnyt erään herran lähestyvän tuota tunnettua takkia, heittävän sen hartioilleen ja poistuvan. Melkein lentämällä meni Maija. »Voi hyvänen aika, rouva kulta», sanoi hän läähättäen, »se on se meidän tohtorin poika, se Erkki herra.»

Erkki herra! Nyt vasta Eevi ymmärsi, ja miten kummasti se vaikutti häneen! Häntä ihan vapisutti äkillisestä mielenliikutuksesta. Erkki ja hän tapaisivat siis toisensa täällä, tapaisivat pitkän eron jälkeen! — Ainoastaan kerran olivat he toisensa nähneet, sittenkun Eevi Soinamosta muutti, ja silloinkin aivan pikipäin. Hyvin vähän oli Eevi Erkistä kuullutkin, oikeastaan ei muuta kuin että hän oli lueskellut Helsingissä, kunnes viime talvena äitinsä kuoltua oli matkustanut ulkomaille. Ja nyt —!

Maija innostui kertomaan tapauksen toisensa jälkeen Eevin ja Erkin yhteisistä leikeistä. Eevi kuunteli, ja kotimuistoihin liittyivät nyt muistot lapsuuden leikkitoverista. Lujin sitein kietoi hänet menneisyys. Pois väistyivät tajunnasta viime vuodet, pois nykyhetkikin. Menneisyys palasi, palasi lapsuus muistoinensa, sen olot, sen tunteet, sen leikit ja työt.

Ensimäinen nykyisyyteen kohdistuva ajatus oli: »milloin me toisemme tapaamme.» Maija tahtoi mennä Erkkiä etsimään, mutta siihen ei Eevi suostunut. Tottahan he muutenkin tapaisivat! — Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä ketään kuulunut. Aurinko alkoi jo laskea. Silloin täytyi Eevin, joskin vastahakoisesti, mennä levolle.

Seuraavana aamuna oli Eevi entistä väsyneempi. Yö oli ollut levoton. Hän oli unissaan laulanut, noussut istumaan ja yhtenään puhellut Soinamosta. Mutta väsymyksestä huolimatta tahtoi hän verannalle, ja joka kerran, kun kuului läheneviä askelia, säpsähti hän. Mutta aamupuoli kului, eikä Erkkiä kuulunut. Oli jo iltapäivä. Silloin astui hän äkkiarvaamatta verannalle, aluksi huomaamatta ketään.

»Hyvää päivää!» sanoi Eevi.

Hän kääntyi äkkiä.

»Tunnetteko vielä?»

»Eevi, sinä täällä?» Hän läheni, ja he ojensivat kättä toisilleen.

»Niin», sanoi Eevi, »olen tullut terveyttä hakemaan pitkällisen kitumisen jälkeen. Etkö istu?»

Erkki nosti tuolin lähemmä ja istuutui. »Vuosia on vierinyt siitä, kun tapasimme.»

»Niin on. Paljon on tapahtunut.»

»Paljon.»

»Sinun äitisikin on kuollut.»

Kävi kuin tuskan värähdys Erkin kasvoilla. »Kuollut on. Vähää ennen, kun Suomi suruun pukeutui, aloin omaa äitiäni surra.»

»Siinä oli surua paljon.»

»Niin oli. Paljon kadotin lyhyessä ajassa.» Erkin oli hetkisen vaikea salata liikutustaan. Sitten jatkoi hän tyynesti mutta surunvoittoisesti: »Hautajaistunnelmaa ei silloin ollut yksin kuolinhuoneissa, sitä tapasi joka talossa ja joka sydämessä.»

»Ei ole ihmettä, että elämä nyt tuntuu niin toivottomalta», sanoi siihen Eevi, »etenkin kun vielä itsekin on sairaana.»

»Toivottomuutta en kuitenkaan voi pitää oikeutettuna, en yksityisessä enkä yhteisessä surussamme.»

»Vaan entä kun toivottomuus tulee?»

»Sen voimme Jumalan avulla voittaa, sen tiedän kokemuksesta. Etkö muista, miten alakuloinen ja arka olin pienenä? Kauan kehityin samaan suuntaan, mutta sitten tapahtui käänne. Olen siitä Jumalalle kiitollinen, sillä luulen, ettei elämästämme ole hyötyä, ei itsellemme eikä muille niin kauan, kun ainoastaan suremme sen surkeutta ja toivomme täältä pois. Täällä on meillä tehtävämme ja täällä täytyy meidän uskoa valoon, vapauteen ja Jumalan voimaan.» Erkki oikaisihe tätä sanoessaan, ja näytti siltä kuin hän hartioiltaan olisi heittänyt kuorman, joka hänet hetkeksi oli maahan painanut. Hänen katseensa oli nyt tyyni ja kirkas.

»Sinä olet muuttunut», sanoi Eevi. »Sinussa on entistä enemmän voimaa ja reippautta.»

»Se on hauska se! Toivon muutoksen olevan kestävää, sillä se on tullut surussa koetelluksi.»

»Kuules», sanoi Eevi äkkiä, »täytyy kysyä, kun en tiedä. Oletko kihloissa, kenties jo naimisissakin?»

Erkki näytti tyhjää vasenta kättään. »Olen yksin, niinkuin näet.»

»Yksin», toisti Eevi alakuloisesti.

»Niin, löytyy niitä, joiden on jääminen yksin, jotta heidän sydämensä laajentuisi ja he todella oppisivat rakastamaan. Minulla oli liian ahdas sydän», lisäsi hän vähän surumielisesti. »Lieneekö se nyt edes laajentunut.»

»Ainakin olet entistä paljoa ystävällisempi», sanoi Eevi. Hänen täytyi keksiä jotakin sanoakseen, hänen kävi Erkkiä niin kovin sääli.

Kun Erkki myöhemmällä nousi lähteäkseen, ojensi Eevi hänelle kättä, sanoen: »Olen iloinen siitä, että täällä yhdyimme. Yksin ja sairaana vieraalla maalla ei ole hyvä olla. Tuntuu kotoiselta, kun on edes joku ystävä läheisyydessä.»

Erkki oli juuri vähää ennen ollut kahdenvaiheilla, jäädäkö tänne, vai jatkaako matkaansa toiseen tunturiseutuun. Nyt teki hän päätöksensä. Hän jäi.

* * * * *

Aunen kuoltua oli Erkki melkein kuumeen tapaisesti ryhtynyt lukujaan jatkamaan. Mutta työ ei käynyt, ja Erkki aikoi vanhempainsa pyynnöstä matkustaa ulkomaille. Silloin sairastui tohtorinna Selmer. Tauti, joskin aluksi lievää laatua, kääntyi vaaralliseksi, ja pian sai Erkki kätkeä hänetkin maanpoveen. — Hän oli nyt jäänyt kaikesta rakkaimmastaan, jäänyt yksin elämän taisteluihin. Tyhjyys tuntui ammottavalta, ja suru oli hänet murtaa, mutta hän tiesi, mistä löytää lohdutusta. Selvemmin kuin koskaan ennen käsitti hän, että se usko, joka oli tehnyt hänen äitinsä elämän siunaukseksi, ja joka Aunenkin sekä elämän että kuoleman oli tehnyt niin autuaallisen onnelliseksi, oli ainoa, joka taisi antaa arvoa elämälle, antaa selvitystä sen tarkoitukselle, ja tyydytystä hengen syvimmälle kaipuulle. Se taisi särjetyimmällekin sydämelle antaa uutta voimaa, uutta rauhaa ja iloa.

Tämä kokemus esti Erkkiä sortumasta. Vain kuonaa poltti suru pois hänen sielustansa. Karaistuna, puhdistuneena alkoi hän elämän kuin uudelleen.

Erkki oli ulkomaille tultuansa ryhtynyt lukujaan jatkamaan, mutta vaikeaksi kävi työ siellä, senjälkeen kun kotimaasta alkoi kuulua kummia surusanomia. Hänen mielensä paloi kotiin, Suomeen, omaan maahan ja oman kansan keskuuteen. Suru tuntui vieraalla maalla ja vierasten keskellä vieläkin vaikeammalta.

Erkki oli jo paluumatkalla, kun erään lääkärin kehoituksesta päätti oleskella pari kuukautta jossain tunturiseudussa, siellä ensin voimistuakseen. Olihan ymmärtäväisintä malttaa mieltään ja koota voimia. — Mitä muuten tähän vastaiseen työhön tuli, oli Erkki vielä epävarma sen laadusta. Mutta Aunen viime pyyntö oli syvälle painunut hänen mieleensä, ja millaiseksi muuten muodostuisikaan hänen työnsä, tahtoi hän täyttää Aunelle antamansa lupauksen. Hän tahtoi erityisesti muistaa murheen painamia ja heidän hyväkseen työtä tehdä. —

Kohta tavatessaan Eevin, oli Erkki huomannut hänet kärsiväksi, ja siinä oli hänelle kyllin aihetta lapsuudenystävälle omistaa aikaansa. Usein tuli hän kohta aamiaisen syötyään verannalle, missä Eevi istui odottamassa. Milloin luki hän ääneen, milloin keskustelivat he. Aamupäivät varsinkin vietti Erkki Eevin seurassa, usein iltapäivätkin. Mutta yksin ollessaan kuljeskeli hän tuntureilla ristiin rastiin. Hän rakasti yksinäisyyttä niinkuin ennenkin, ja varsinkin täällä, ylevän, yksinkertaisen tunturiluonnon helmassa oli se hänelle paras seura.

Mitä Eeviin tuli, oli elämä tuntureilla hänestä kokonaan muuttunut, sitten kun Erkki tuli sinne. Hän ei syytä siihen itselleen selvitellyt, mutta hän tunsi itsensä nyt kerrankin taas hiukan onnelliseksi. Epäsointuista oli hänen elämänsä tähän asti ollut. Sielun ja ruumiin puolesta sairaana oli hänen täytynyt eteenpäin ponnistella. Nyt oli toisin. Lumoava luonto häntä taas ympäröi. Maija ei tullut taloushuolia valittelemaan, ei tuonut posti haukkumakirjeitä Heikille, eikä kohdannut häntä itseään Heikin surullinen, moittiva katse. Hän oli kuin toinen ihminen. Kotona oli hän tuskainen ja kärttyisä, täällä tyyni. Kotona oli suru katkeraa, täällä rauhallisempaa, melkeinpä suloista. Usein hän tosin itki, itki tietämättä oikeastaan miksi, mutta kesken kyynelten hän hymyili Maijalle, ja Erkille oli hänellä aina ystävällinen sana. — Hän tiesi heidän häntä rakastavan ja säälivän, ja hänen oli niin hyvä olla.

Myötäiset olosuhteet vaikuttivat pian Eevin terveyteen, ja hän alkoi reipastua aivan silminnähtävästi. Erkin seura houkutteli häntä kävelemään aluksi sanatoorion läheisyydessä, sitten ylemmä ja yhä ylemmä. Lääkäri oli tyytyväinen, ja Maija myhähteli itsekseen nähdessään emäntänsä näin voimistuvan. Mutta unettomista öistä ja siitä voimainponnistuksesta, jota nämä kävelyretket kysyivät, ei Maija mitään tiennyt. Ainoa muutos, minkä hän emännässään huomasi, oli, että mieli oli muuttunut hilpeäksi ja puna poskille palannut.

Erkki epäili joskus, oliko Eevin voimistuminen todellista, vaiko ainoastaan hetkellistä ja näennäistä, mutta hän ei tahtonut Maijan mieltä murehduttaa, siksi koetti hän vain itse puolestaan noudattaa mitä suurinta varovaisuutta Eevin suhteen. Usein hiipi hän aterian jälkeen aivan kuin varkain pitemmille kävelyretkilleen, joilla pelkäsi Eevin rasittuvan, mutta nähdessään miten lapsellisesti Eevi suri, jos ei mukaan päässyt, muutti hän menettelyään ja haki hänet ainakin alkumatkaksi seuraksensa. Tavallisesti jätti hän sitten Eevin lepäämään jonnekin tienvarrelle ja jatkoi yksin, mutta palatessaan löysi hän aina Eevin tienvarrella istumasta ja odottamasta.

Näin kulkivat he joka päivä pitemmän tai lyhyemmän matkan yhdessä. Kansa lähitienoilla oppi pian tuntemaan sairaan rouvan, joka tienvarrella lepäsi, ja ystävällisen maisterin, joka hänellä aina oli seurana.

Usein tapahtui, että Erkki kävelyltä palatessaan löysi Eevin keskustelemasta jonkun tunturi-asukkaan kanssa. Joko seisoi reppuselkäinen työmies tiepuolessa, puhellen siitä, miten tuntureilla oltiin ja elettiin, tai oli vaimo istuutunut kivelle sukkaansa kutomaan siksi aikaa, kun Eeville kertoili lapsistaan kotona. — »Kalpeaksi rouvaksi» nimitti kansa Eeviä, mutta »ystävälliseksi» myöskin. He olivat usein nähneet kyyneleen herahtavan hänelle silmään, hänen kuunnellessaan heidän kertomuksiaan, ja ihmetellen olivat he jääneet muistelemaan tuota muukalaista, jonka sydän oli niin lämmin ja hellä, että silmä sai kyyneleitä vuodattamaan, kun kuuli kansan taisteluista karun luonnon kanssa.

»Niin meilläkin taistellaan», kertoi Eevi puolestansa. »Ei siellä tunturikuilut työntekijöitä niele, ei ole kodit kallioitten kupeella, kuten täällä, mutta korvessa hiipii hyinen halla, ja nälkä näännyttää kansaa.»

Kerran tuli hänelle mieleen, että se oli tämän kansan keskuudessa kuin Heikki työnsä teki, sen hyväksi kuin kärsi ja kieltäytyi. Ja kuitenkin — Miten usein olikaan Eevi ollut vastahankaa vetämässä! — Hän muisti pikku riitoja ruuasta, juomasta, vaatetuksesta ja elämän mukavuuksista. Kuka oli niissä kansan puolta pitänyt, sen kansan, joka korpia raatoi, näki nälkää, vilua ja puutetta? Kyllä Eevikin kansaansa rakasti. Hän sääli sen surua, sen kohtalon kovuutta, mutta miten, — miten oli hän teossa tätä rakkauttaan osoittanut?

Hän muisti tuhansia tilaisuuksia, joita olisi tahtonut saada takaisin. Nyt olisi hän ymmärtänyt niitä käyttää. Nyt olivat hänen silmänsä auenneet. Mutta olikohan se jo liian myöhäistä? — — —

Sinä iltana itki Eevi tavallista kauemmin, ja uni karttoi hänen silmäänsä. Niin monenlaiset ajatukset olivat mielessä heränneet. Suuri muutos oli ulkonaisesti tapahtunut hänen elämässään, mutta vielä suuremmaksi tunsi hän muutoksen omassa itsessänsä. Mielen katkeruus ja kärttyisyys oli poissa. Hellät tunteet ja kaikki, mikä hänessä parasta oli, pääsi orastamaan kuin kevätvilja auringon valossa.

Oli Heikki kuitenkin ollut liian ankara. Hän tahtoi taivuttaa, mutta taittoi, tahtoi karaista, mutta kovetutti. Eevin täytyi oikein hymyillä, kun tuli verranneeksi Heikkiä ja Erkkiä toisiinsa. Edellisen näki hän Mooseksena Siinain vuorella, kädessään lain taulut, taustanaan tuli ja leimaus. Erkistä muisti hän sen opetuslapsen, joka rakkauden käskyä julistaen Mestarinsa askeleita seurasi.

Oli todella ihmeellistä, miten suuresti Erkki oli muuttunut. Joskus tosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka syytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan jotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän oli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä. Kaikkea — yksin elämän pikkuseikkojakin — katsoi hän kauniilta ja ylevältä kannalta. Kaikesta löysi hän hyvää, kaikesta iloa ja tilaisuuden iloa valmistaa. Sanatooriossa rakastivat kaikki häntä. Lapset juoksivat riemuiten häntä vastaan, sairaimpienkin katse kirkastui, kun hän läheni, ja »hyvä herra» tai »se kaunis» oli nimi, jolla hänet tunnettiin.

»Erkki», kysyi Eevi äkkiä kerran, heidän istuessaan iltamyöhällä yhdessä sanatoorion verannalla, »voisitkohan sinä koskaan surusta murtua?»

Erkki säpsähti. »Murtumiseksi ei suru ainakaan ole aiottu. Mutta miten kysyt sinä semmoista?»

»Minä kuulin tänä iltana ihmeellisen kertomuksen. Täällä kävi eräs köyhä leski. Eikö hän tullut sinua vastaan? Hän läksi juuri ennenkuin sinä palasit tunturilta?»

»Hän se sitten lie ollut. Näin vaimon, jonka katse ehdottomasti veti huomioni puoleensa. Se oli niin kaunis, aivan kuin kirkastunut.»

»Juuri semmoinen kuin sinulla», ajatteli Eevi itsekseen, mutta ääneensä hän jatkoi: »Minä tuskin jaksoin kuunnella hänen kertomustaan, ja hän on tuon kaiken kokenut. Hänkin oli kerran nuori, iloinen tyttö, ja hänellä oli hyvä ystävä, nimeltä Sören. Yhdessä olivat he leikkineet, yhdessä kasvaneet, ja lopuksi kävivät he yhdessä rippikoulunsa. Sören rakensi tuvan, ja sinne he naimisiin mentyään muuttivat. Sörenin äiti oli kuollut, ja isästään hän ei mitään tiennyt, mutta äiti oli kasvattanut poikaansa hyvin, oli opettanut rehelliseksi ja raittiiksi työntekijäksi. Mitään raittiuslupausta ei Sören kuitenkaan ollut tehnyt. Kun he olivat olleet kolme vuotta naimisissa, syntyi heille poika, ja heidän ilonsa oli nyt ylimmillään. Sören varsinkin oli kuin puolipyörryksissä ilosta. Hän meni tuttaviensa luo pitoihin ja kertoi ilosanoman sielläkin. Kun lopuksi itse pitäjän pastori tarttui lasiin ja ehdotti pienen »Sören Sörensen'in» maljan, sieppasi Sören lasin toverilta, maistoi, joi ja tyhjensi lasin pohjaan asti. Malja juotiin ilossa ja ihastuksessa, mutta se oli heidän perhe-onnensa loppu. Siitä pitäen rupesi Sören juomaan. Hänen vaimonsa sai vähitellen selville, että Sörenin isä oli ollut suuri juoppo. Myrkky oli ollut perintönä jo miehen suonissa ja se rupesi vaikuttamaan samassa kun Sören tyhjensi ensimäisen lasinsa. Kerran — pieni poika oli silloin seitsemän vanha — kävi Sören tunturilla poika muassaan. Siellä oli tuttavia, jotka tarjosivat väkijuomia. Sören joi ja oli vähän humalassa, kun he yhdessä läksivät kotiin. Tie oli liukas. Sören erehtyi etsiessään polkua; jalka luiskahti ja hän syöksyi syvyyteen, työntäen poikaa mennessään. Kun apua vihdoin saapui, saatiin Sören vielä henkiin, mutta pojan pieni ruumis oli murskana isän alla, ja Sören itse jäi raajarikoksi koko elämänsä ajaksi. — — Häntä nyt vaimonsa elättää.»

Eevi lopetti, ja hän tunsi, miten kylmä väre hänen ruumistansa puistatti. Erkkiinkin oli kertomus tehnyt syvän vaikutuksen, sitä syvemmän vielä, kun hän muisti vaimoa, jonka hän tunturipolulla oli kohdannut.

Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi Erkki hiljaa kuin itsekseen: »On todella ihmeellistä, miten vähän ulkonaiset olot vaikuttavat onneemme tai onnettomuuteemme. Kaikki riippuu siitä, miltä kannalta katsomme elämää: vaadimmeko siltä onnea itsellemme, vai onko onnemme täyttää se tehtävä, minkä Jumala meille on määrännyt.»

»Oh, Erkki, sinä vaadit paljon! Se on kolkko usko, tuo. Se ei lämmitä, ei ilahduta.»

»Etkö sinä itse nähnyt päinvastaista tuossa vaimossa? Kristus sanoo: »Jokainen, joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen.»

He seisoivat nojautuneena verannan puitteita vastaan. Heidän jalkainsa alla avautui syvä, jyrkkä laakso, jonka pohjalla virta kiemurrellen eteenpäin luikerteli. Kuu oli taivaalle noussut, ja sen kelmeässä valossa näytti seutu aaveitten synkältä asunnolta. Särmäiset kalliokielekkeet ammoittivat kuin avoin kita valmiina saalista nielemään, ja sumupilvet laakson pohjalla liikkuivat ja liekkuivat edestakaisin kuin rauhattomat ihmishenget.

»Aika ja ajatukset ovat meitä pettäneet», sanoi Erkki äkkiä. »Meidän täytyy erota. Hyvää yötä!»

XVII.

Tämän illan jälkeen seurustelivat Erkki ja Eevi vielä enemmän toistensa kanssa. Heidän keskustelunsa kävivät nyt yhä syvällisemmiksi, yhä sisältörikkaammiksi ja vakavammiksi. Koskaan puhumatta omista, yksityisistä kokemuksistansa antoi Erkki Eeville mitä parasta hänellä oli. Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän vaikutuksen. Se oli kehoitus eteenpäin pyrkimiseen, mutta kehoitus, joka samalla antoi voimaa ja halua siihen eikä lannistavasti mieltä masentanut.

Oli mitä ihanin ilta Eevin ja Erkin palatessa eräältä kävelyretkeltä tunturilla. Ei tehnyt vielä kummankaan mieli sisälle, siksi asettuivat he tavalliselle lepopaikalleen sanatoorion läheisyyteen. Aurinko oli juuri mailleen menossa. Taivas oli hehkua täynnä, ja hehkua heijastivat tunturihuiput.

Oli ollut puhetta Eevin ja Erkin voimistumisesta, ja siihen jatkoi nyt Erkki iloisesti: »Pian saamme suunnata tiemme Suomen rannoille.»

Suomen rannoille! Eevi säpsähti. Miksi tulikaan tuo ajatus hänelle niin odottamattomana ja niin mieltä ahdistavana? Olisihan hänen pitänyt sitä muistaa. Kohta oli hän ollut kaksi kuukautta poissa kotoa, kokonaista kaksi kuukautta. Suloiselta unelmalta olivat tuntuneet nämä viime viikot. Nytkö ne loppuisivat?

»Kotipuoleeni liittyy liian paljon haikeita muistoja.» Hän huokasi. — »Siellä olen sairastellut ja kärsinyt niin paljo. En vielä uskalla ajatella sinne palaamista. Mutta toisin on sinun Erkki. Sano, mitä aiot?»

»Aluksi lähteä isäni luo, sitten tehdä työtä, missä minua paraiten tarvitaan. Elämän kutsumuksen valinta on minulle aina ollut vaikeata, enkä siitä vieläkään ole selvillä. Moni työ-ala minua houkuttelee, puoleensa vetää, mutta ei mikään ehdottomasti omakseen vaadi.» Hän vaipui hetkeksi mietteisiinsä, kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa ja piirteli hajamielisenä kepillään kuvioita hiekkaan. Sitten jatkoi hän verkalleen ja tuumailevasti: »Lääkärin tointa olen pienestä pitäen ihaillut, mutta luontainen taipumus on opintoni toisaalle ohjannut. Samoin on papintoimen, en siihenkään sovellu. Olen pian valmis filosofiantohtori ja opettajaksihan oikeastaan aijon, mutta on silläkin toimella nurja puolensa — tuo ainainen muistitietojen takominen usein vielä kehittymättömiin mieliin. Joskus tuntuu aivan epätoivoiselta, kun ei kutsumukseni minulle selvene.»

Eevi katsoi häneen hämmästyneenä.

»Älähän peljästy», jatkoi hän hymyillen, »asia on minua huolestuttanut, mutta puhe epätoivosta oli kuitenkin liioittelua. Olen viime aikoina ajatellut, että kenties hajanaisista harrastuksistani vielä jotain kokonaista syntyy. Kunhan kotiin pääsen, kyllä siellä työ-alaa avautuu.»

»Kuinka niin?»

»No, ainahan siellä työtä on, nyt etenkin. Kotiseutuni läheisyydessä on sitäpaitsi kansanopisto. Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.»

»Onnellinen sinä», huokasi Eevi, »sinulla on elämä edessäsi. Toisin on minun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?»

»No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.»

»On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina pääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.»

»Eiköhän niin naineiden ylimalkaan, mutta eihän se onnea estä. Sitä suuriarvoisempi on yhdessä-olo.»

»Koetahan ensin», sanoi Eevi kärttyisesti. Häntä tuskastutti koko keskustelu, ja kuitenkin hän sitä yhä jatkoi. »Kun naimisiin menet, kyllä mielesi muuttuu.»

»Entä jos en mene.»

»Oh, älä kehu, sitä pikemmin menet.»

»Enpä luule. Siinä suhteessa pysyn aina ahdassydämisenä.»

»Kylläpä sinä!» Eevi ei voinut heretä. Hän oli kuin suunniltansa. »Etkö luule, että kukaan sinua pystyisi viehättämään?»

»Kyllä kai.» Erkki oli käynyt hyvin vakavaksi. »Mutta omistaa ystävä, joka minua olisi käsittänyt, olisi ollut minulle onnea liiaksi. Sitä ei suotu.» Erkin katse oli kääntynyt auringon laskuun päin. Eevi ei sitä nähnyt, mutta hänestä oli kuin hehkua hänen kasvoillansa.

Oliko se iltaruskon heijastusta, vai — — oliko se ehken mielenliikutusta?

»Tule», sanoi Erkki äkkiä, »mennään kotiin», ja he menivät.

Mutta sinä yönä ei tullut unta Eevin silmiin. Myrsky kävi hänen mielessänsä. Aaltoina nousi tunne tunnetta vastaan taistelemaan. Milloin nostivat ne hänet korkealle tuskan kuohujen keskelle, milloin heittivät hänet alas pohjattomaan ja synkkään syvyyteen.

Ajatus, että eronhetki läheni, oli Eeville äkkiä tehnyt selvän hänen tunteistansa. Hän tiesi nyt, miksi nämä viime viikot olivat olleet niin suloiset. Joskin ulkonaiset olosuhteet osaltaan olivat siihen vaikuttaneet, oli syvin syy sittenkin ollut Erkin läsnäolo. Hän se ilon oli tullessaan tuonut, tuonut uutta voimaa ja uutta elämänhalua. Hänen ystävällisyytensä oli yhdessäololle suloa antanut. Se oli päivänpaisteena ollut ennen pimeillä elämänpoluilla. Eevi oli sen tuntenut ennenkin, mutta hän ei ollut tahtonut sitä ymmärtää. Hän oli sulkenut silmänsä, mutta nyt niiden täytyi väkisinkin aueta. Hän rakasti Erkkiä. Hän tunsi sen tuskalla, joka oli hänet tukehduttaa. Erkki, Erkki yksin oli hänen päivänpaisteensa, hänen ilonsa ja hänen elämänsä. Mitä olikaan lapsuuden leikkitoveri ollut sen rinnalla, mitä hän nyt oli ystävänä, ystävänä, jolla ei toista vertaistansa?

Erkin suuri ystävyys, se oli aluksi kietonut Eevin, kietonut sitten päivä päivältä yhä lujemmin. Ja nyt tänä iltana, kun hän ymmärsi, että Erkki oli häntä rakastanut, häntä yksin, silloin leimahtivat hänen tunteensa ilmituleen.

Erkki oli rakastanut — — kerran vain, eikä saanut, ketä rakasti. — Jos se toista olisi koskenut, miksi hän ei sitä olisi sanonut? Sehän olisi ollut luonnollista. Nyt hän ainoastaan liikutettuna käänsi pois katseensa. —

Eevin mieleen tulivat tuhannet seikat muistuttamaan Erkin ystävällisyyttä. Nyt vasta hän tuon kaiken ymmärsi. Nyt näki hän Erkin sanat ja teot uudessa, arvaamattomassa valossa.

Äkkiä muisti hän Heikin. Se nimi tuli kuin salama selvältä taivaalta. Heikki, mitä minä vastaan sinun edessäsi? Miten olen minä pitänyt lupaukseni?

Huoneessa oli pimeää, mutta Eevistä tuntui äkkiä kuin Viljo olisi häneen katsonut. Se oli Heikin katse, sitä oli hän aina sanonut. Siinä oli surumielistä lempeyttä, mutta samalla jotain terävää ja läpitunkevaa. »Älä katso», huudahti Eevi ja hyppäsi pystyyn. »Älä katso!» — Hän kätki kasvot käsiinsä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. — Heikki, Heikki!

Mutta olikohan Eevi häntä koskaan oikein todella rakastanut? Erehdystä lie kaikki ollut, koska hän taisi unhottaa, hän joka ystävilleen aina oli uskollisena pysynyt. Erkin kuva oli sydämessä säilynyt aina lapsuuden ajoilta asti, ja nyt oli se esiin tunkeutunut.

Mutta entä onnenhetket ensi kodissa ja Viljon pienenä ollessa, miten niitä selittää?

Heikin rakkautta ei Eevi hetkeäkään epäillyt. Se oli niin todellista kuin se taisi olla tuommoisen ankaran miehen povessa. Siihen hän täysin luotti. Mutta itsensä suhteen oli hän erehtynyt. Hän oli aina jotain kaivannut ja nyt — nyt oli hän sen löytänyt Erkin rakkaudessa.

Hän muisti untansa. Eikö ollut hänellä oikeutta iloita siitä onnen murusta, joka oli hänelle säästynyt keskellä elämän kolkkoutta?

Kovana kävi taistelu hänen rinnassaan. —

* * * * *

Seuraavana aamuna hiipi Maija kenenkään huomaamatta lääkärin vastaanottohuoneeseen ja selitti selvällä suomenkielellä, että nyt täytyy kiireesti tulla rouvan luo. Sanansa vahvisti hän nykäisemällä tohtoria nutunliepeestä ja niin tuli asia selville. Eevi sai unilääkettä eikä päässyt vuoteestaan. Mutta iltapäivällä oli hän itsepäinen, ja Maijan täytyi joskin vastahakoisesti auttaa emäntäänsä verannalle.

Eevi oli jo tunnin verran siellä istunut, kun kuuli Erkin lähenevän.

»Päivää», tervehti Erkki iloisesti ja istuutui viereen. »Sepä ikävää, että olet heikompi.»

»Mitä siitä», Eevi koetti hymyillä.

»Minä sitä olen kotiinlähtötuumissa. Olisi ollut hauskempi lähteä, jos olisin tiennyt sinun reippaana täällä tuntureilla taivaltavan.»

Eevi ei kuullut, mitä hän sanoi. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: Erkki oli lähdössä. Ja miksi? Menikö hän kenties pakoon?

»Isältä tuli kirje tänä aamuna», jatkoi Erkki iloisesti. »Hän on jo kauan minua kaivannut, valittaa nyt vanhuutta ja odottamisen ikävää. Itseänikin kotimaa jo kovasti vetää puoleensa. Olen voimistunut ja voin lähteä. Mutta minä väsytän sinua?» Hän nousi lähteäkseen.

»Ei, ei», esteli Eevi, »puhu sinä, kyllä minä kuulla jaksan.»

»Tänään aamupuolella», jatkoi Erkki, »olen oikein lapsellisesti iloinnut ajatellessani, mitä kaikkea kotiin tultuani tahtoisin toimittaa. Isälle on pää-asia, että olen hänen läheisyydessään. Saan varmaan aikaa paljonkin käytettäväksi, miten itse tahdon. Tuttua ja rakasta on kansa siellä kotipuolessa, olenhan heidän keskuudessaan kasvanut. Heille tahtoisin aikani ja työni omistaa. Voin ystävänä käydä sekä kodeissa että työpaikoissa ja sitä tahtoisinkin tehdä. Sunnuntaisin voin ehken hartaushetkiä pitää ja viikon varrella koulua. Vielä ajattelen sitäkin, miten aikaansaisin pienen sairastuvan. Köyhät saavat sairastaessaan kärsiä niin paljon puutetta. — Tiedän, että tämä tuuma oli äidin lempiajatuksia. Muistatko meillä sen pienen rakennuksen pihan toisessa päässä? Se olisi siihen sopiva. Koettaisin sinne hankkia sairaanhoitajan, ja isä voisi kyllä vielä neuvoillaan auttaa.»

Erkki keskeytti puheensa ja katsoi Eeviin, joka makasi silmät puoliummessa aivan kuin uneen vaipumaisillaan. Nyt hän avasi silmänsä ja nyykäytti päätään. »Jatka vaan!» Ja Erkki jatkoi: »Sydäntäni lämmittää ajatus saada tehdä työtä kotipuolessa. Toivoen tahtoisin siellä hyvää siementä kylvää, toivoen viimeiseen saakka kansani keskuudessa työskennellä. Mikä meissä koetuksen kestää, se on eloon jäävä, ja vaikka se vielä haudattaisiinkin, on se uudelleen ylösnouseva elämään entistänsä ehompana ja puhtaampana. — Jos tietäisit — ja kai sen tiedätkin, kai sama tunne hallitsee jokaisen suomalaisen sydämessä — miltä tuntuu nyt ajatella työtä kotona. Olemme tähän asti eläneet kuin lapset, jotka vanhempain terveinä ollessa hoitavat kukin omia harrastuksiansa. Mutta ajat ovat muuttuneet. Kun äiti sairastaa, tai muuten joutuu kärsiväksi, vaivojen ja tuskain murtamaksi, silloin ei poika eikä tytär enää ylinnä ajattele omaa itseään, silloin on äidin, tuon kärsivän auttaminen kaikkien huolena. Siihen kohdistuvat kaikki voimat. Sellaista tulee kai tästä puoleen olemaan meidänkin keskuudessamme. Sama se, missä työmme ja tehtävämme on, kuljemmeko pellon perkaajina työmiesten riveissä tai hengen vainioilla hyvää siementä kylvämässä, kunhan kaikki olemme uskollisia viimeiseen asti!»

»Sinä ehken pidät tätä haaveiluna», jatkoi Erkki uudelleen Eeviin kääntyen, »mutta tuleehan sitä ajatelleeksi tätä kaikkea, kun on povessa polttava halu päästä palvelemaan, eikä vielä tiedä, missä ja miten sitä tehdä.»

Eevi oli kuullut, minkä kuuli. Paljosta ei hän mitään tiennyt. Hänen tajuntaansa ei nyt mahtunut muuta kuin mikä tavalla tahi toisella oli yhteydessä hänen tunteittensa kanssa.

»Nyt menen», sanoi Erkki ja nousi.

»Ei, ei, sinä et saa! Jää vielä hetkeksi. Onnellinen sinä», jatkoi hän kiihkeästi, »jolla on elämä ja onni edessäsi.» (Hän huomasi Erkin surumielisen hymyilyn, ja se vahvisti häntä hänen uskossaan.) »Minä olen murtunut ainaiseksi.»

»Sinä voit Jumalan avulla alkaa uudelleen.»

»Ei», sanoi hän. »Koko elämäni on yksi ainoa suuri erehdys. Millä minä sen sovitan?»

»Sovita anteeksipyynnölläsi ja elämälläsi, mitä sovittaa voit.» — Erkki oli käynyt vakavaksi. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tähän oli syynä. Hän luuli jo ennen saaneensa silmäillä Eevin sydämen pohjaan. Hän oli siellä huomannut paljon sairaaloista tunteellisuutta ja surumielisyyttä. Sitä oli hän koettanut haihdutella ja hän luuli siinä osaksi onnistuneensakin. Mistä tulivat nyt nämä kiihkeät tunteenpurkaukset?

Eevi oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Näin istui hän hetken. Sitten kohotti hän päänsä, käänsi katseensa poispäin ja huudahti tuskallisesti: »Erkki, rakas Erkki, anna anteeksi!»

Erkki vavahti. Oliko hän ymmärtänyt oikein? — Hän ei ennättänyt tuumailla. Vaistomaisesti teki hän päätöksensä.

»Eevi», sanoi hän vakavasti, »voitko sinä hetken minua kuunnella?» Ja niin alkoi hän kertoa. Hän puhui lapsuutensa päivistä ja nuoruudestaan, miten yksin hän silloin oli ollut, miten äiti oli ollut hänen ainoa ystävänsä ja hänen kaikkensa. Sitten loi hän kuvan Aunesta, kuvan vienon ja puhtoisen. Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä! Se on ainoa onni, jota täällä toivon.»

Hän oli hetkeksi unohtanut Eevin. Katse kirkkautta säteillen seurasi hän valoa, joka tulvana virtaili tunturirinteille. Oli sunnuntai hänen sielussaan, oli syvä pyhäinen rauha. Hän oli kuullut tuskanhuudot omassa povessaan, kuullut valitushuutoja kautta kärsivän ihmiskunnan. Hän oli nähnyt myrskyjen käyvän elämän merellä ja oli tuntenut taistelujen ankaruutta. Mutta — hän oli myöskin nähnyt Ihmisenpojan aalloille astuvan ja laineitten laskeutuvan lepoon hänen jalkojensa juureen. Valituksia voimakkaampana oli rauhan ja rakkauden sanoma kaikunut.

Äkkiä muisti hän Eevin. Kääntyen hänen puoleensa jatkoi hän lempeästi: »Nyt hyvästi, ja Jumala sinua auttakoon! Jos emme täällä tapaisi, toivon yhtyvämme siellä, missä syntiä ja vajavuutta ei enään ole, missä Jumala on kaikki kaikessa.»

Hän nousi ja aikoi mennä, mutta Eevin tuskallinen katse hänet hetkeksi pysäytti. Hän sulki lapsuusystävän laihtuneen käden omaansa ja sanoi hiljaa: »Kovana käyvät myrskyt elämän merellä. Yksi vaan voi varjella.»

XVIII.

Elokuun päivä paistoi. Tunturien lomitse päilyi kirkkaana pienen lammen pinta, ja riemukkaasti riensi tunturipuro kivistä uraansa sen syvyyteen. Mutta Eevin sairashuoneeseen ei päässyt päivä pilkistämään. Ikkunaverhot olivat alasvedettyinä, ja Maija askarteli hiljaa huoneen puolihämärässä.

Vuoteesta kuului silloin heikko ääni: »Mitä kello on?»

»Puoli kaksitoista.»

Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! — Herra siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien Heikin polvia.

»Miten täällä jaksetaan?»

»Huonosti, huonosti.» Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja jäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein katseesta heräsi.

»Heikki!»

Hän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle Eevin käsi omassaan. —

* * * * *

Oli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian heikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.

»Tule lähemmä», pyysi Eevi, tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin vielä jaksan, — puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule», jatkoi hän kuin anteeksi pyytäen, »että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt. Olen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri erehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen niittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän kadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut sitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle itsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat tekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti sinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin itseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin paremmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi minulle tuottaisi. — Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet — minä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut puhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.»

Eevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän hetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan kertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä keskeyttämättä.

»Erkin kertomus itsestään», jatkoi Eevi, palautti minut järkeeni. Jäin yksin — minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. — Kuolema on nyt edessäni — synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen. Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi, ja tuskanhiki oli otsalle noussut.

Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti, kunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti: »Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.»

Eevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:

»Heikki, anna anteeksi.»

»Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille anteeksi antanut.» — »Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla toisin.»

Eevi ei vastannut mitään.

»Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?»

Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee sen hedelmääkantavaksi.

He olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen toisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen vuosien kuluessa.

Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi. Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, — olen siitä nyt iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on hänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä minä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova! Koskettele hellävaroin helliä tunteita.»

»Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.» Äänessä oli itkua.

»Muista vanhempiani», kuiskasi Eevi, »ja vie terveiseni Soinamoon.»

Se oli hänen viimeinen pyyntönsä.

* * * * *

Oli satanut rankasti. Virtana oli vesi maahan valunut, ja tuulispää oli puita puistellut kuin taittamalla. Mutta juuri kun virttä veisattiin Eevin haudalla, pääsi aurinko pilvien peitosta. Kastekyynelin hymyili hänelle kotoinen luonto, hymyili kuin onni hänen elämänsä viime hetkinä. Heikin tahdosta lepäsi hän nyt kotipitäjänsä hautausmaalla, jonne kuuluivat kotoisen kosken kuohut ja humina Soinamon suuresta puistosta.