Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed

Proofreaders.

UNELMIENSA UHRI

ROMAANI

Marja Salmela

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1902.

I.

Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.

Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi, mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen kaunista, kirjavaa pajukeppiä.

Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan, tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.

Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja pisti täällä iloisesti lauluksi.

»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»

»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.

»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»

Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa, Miina?»

»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»

»Oho!»

»No, se on totta.»

Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita?
Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»

»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki nurkat nuuskimassa!»

»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä talossa paikat pidetään kunnossa — ainakin niin pitkälle kuin vierasten silmä kantaa.»

»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen rievun padan taakse piiloon.

»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan Miinan lennättämää riepua.

»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain tuttuja olla.»

»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa huolella hoida, ei se omaansakaan.»

Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.

»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»

»Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.»

»Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt huomautusta kuulevan.

Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja mairitellen: »Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö hyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen.

»Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.»

»Annat sinä kuitenkin.»

»No, jos nyt vähäsen maistaa.»

»Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin, kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.»

»Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.»

»Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.»

»Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?»

»No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain enimmäkseen rankaisee.»

»No, kun maailma on niin paha.»

»Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla. Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.»

»Vai on se jo tuumattu.»

»Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse tahdot.»

»Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?»

»Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea saada uskollista palvelusväkeä.»

Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua laske.»

»Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.»

»Eipä taida kieltää.»

»Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen. Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai jos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä antaa minulle.»

Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.

»No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo tohtorin vaunut!»

Eevi ryntäsi ikkunaan. »Ja Erkki ajaa, katso, katso Maija!»

Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, — joka seikka vielä suuresti lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.

Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä: »Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] — Toinen käsi ojentui tohtorille, toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.

[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»

Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.

Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa, valkoista otsaansa.

Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.

»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin. Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»

Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.

Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. — »Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt heti!»

Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.

Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä. Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo. Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja. Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea, virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen rannan jyrkän kalliorinteen.

Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski — yksi Karjalan monia ja kauniita — jonka juhlallinen kohina selvästi kuului Soinamon suureen puistoon.

Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.

Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti, kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.

Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!

Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti. Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa kodin.

Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin, sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.

Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle, toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina. Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.

»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi.
»Pyydetään Heikkiä.»

»Kuka on Heikki?»

»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho—ooi!» Eevi huusi niin että kajahteli.

Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt »Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin ääni.

Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä mennessä vain vilahtivat.

»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla leikkimään kanssamme?»

Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»

»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun vietävät.»

»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»

»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen herrasväkien lapsia.»

Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»

Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.

»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi matkansa keittiötä kohden.

Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja kysyvänä Erkin edessä.

»Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen lukenut täällä kotona.»

»Onko se sinusta ikävää?»

»On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.»

»Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi, kunhan vain saisin lukea.»

»Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?»

»Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi minua tänne kesäksi.»

»Eikö tätisi pane sinua kouluun?»

»Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja, sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.»

Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.

»Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» — Heikille ojensi hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää tahdo.»

Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!

»Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!»

»Entä Heikki?»

»Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.

»No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.

Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.

»Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki miettivästi. »Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.»

»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet tään suuremmiksi.»

»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»

»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.

»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»

»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»

»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.

Silloin kuului Maijan ääni. »Lapset hoi, joutukaa!»

Hevoset seisoivat jo portaiden edustalla, ja tohtorin väki teki lähtöä.

II.

Kesä läheni loppuansa, ja Erkin oli valmistauduttava kouluun. Äiti pani kaikki tavarat kuntoon, toi ne hänen huoneeseensa ja antoi sitten hänen itsensä järjestää ne matkakoppaan. Mutta kun äiti oli huoneesta lähtenyt, heittäytyi Erkki polvilleen, painoi päänsä kopan kantta vastaan ja itki. Vasta kun läheisestä huoneesta kuului askeleita, hypähti hän pystyyn, kuivasi kyyneleet poskiltaan ja pujahti ulos.

Hän kulki hiljalleen rantaa kohti, työnsi sinivalkean, pienen venheensä vesille ja souti kotilahdelman poikki. Täällä oli hän ollut onkimassa, — tässä uinut, — tässä uittanut hevosia. Joka paikalla oli muistonsa, ja niille oli hyvästejä heitettävä kuin lapsuuden ystäville ainakin.

Palattuaan rantaan veti Erkki venheen maalle, lukitsi sen yhdessä airojen kanssa rannalla olevaan teljeeseen ja pisti avaimen taskuunsa. — Sitten meni hän hevoshakaan, kapusi yli aidan, otti leipää taskustansa ja oli pian kaikkien hevosten ympäröimänä. Hän taputti niitä jokaista, puheli niille ja syötteli leipää.

Mutta kun hänen piti mennä, saattoi Polle häntä veräjälle asti. Silloin otti Erkki Pollea kaulasta, ja tämä hirnua hörötti ystävällisesti päristäen sieramiaan.

»Polle», Erkki nieli itkuaan, »Polle, minä tulen takaisin keväällä.»

Se oli kummankin ainoa lohdutus.

Kun Erkki tuli sisään, oli äiti laittanut voileipiä ja maitoa valmiiksi ja vienyt Erkin huoneeseen. Hän tiesi, ettei Erkki nyt mielellään tapaisi toisia. Isä lueskeli sanomalehtiä, ja Helmi-sisko, tyyni, tasainen 18-vuotias — aivan toisenlainen kuin Erkki — askarteli keittiössä. Äiti otti käsityönsä ja istuutui Erkin viereen. Hänellä oli vielä paljon puhelemista pojallensa.

»Äiti, kyllä minä kirjoitan sinulle ahkeraan», sanoi Erkki miehekkäästi.
Hän tiesi, että äidillä oli ainakin yhtä ikävä kuin hänellä itsellään.

»Kiitos siitä! Sinun kirjeesi tulevatkin olemaan paras iloni. Muista vaan kertoa kaikesta, ikävistäsi yhtä hyvin kuin iloistasi.»

Erkki nyykäytti päätään.

»Luvuistasi tiedän sinun kyllä huolehtivan, mutta koeta myöskin tottua tovereihin. Ole aina ystävällinen ja iloinen ja auta heitä kaikessa, joka ei vain ole pahaa.»

Erkki pureskeli voileipäänsä ja oli hetken ääneti. Sitten loi hän suuret, miettivät silmänsä äitiin ja sanoi hiljaa: »Äiti, minä tahdon koettaa.»

Mutta vielä monta tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkkosen pimeä ja ylt'ympärillä hiljaista, hiipi tohtorinna poikansa huoneeseen. Erkki valvoi vielä. Tohtorinna kääri peitteen paremmin hänen ympärilleen, siveli kiharat pois otsalta ja kuiskasi hiljaa: »Jumala sinua siunatkoon, poikani!»

Erkki tunsi kyyneleen putoavan otsalleen. Tohtorinna itki, — ei sitä tyhjyyttä, jonka hän tiesi tuntuvan Erkin poislähdettyä, — vaan paremmin ajatellessaan sitä, mitä tämä tunteellinen, suljettu ja arka lapsi vielä elämänsä ajalla saisi kärsiä.

* * * * *

Eevi sairasti kauan Erkin, ainoan leikkitoverinsa kouluunlähtöä. Vasta kun hän parin vuoden perästä sai koti-opettajattaren, tuli tappio korvatuksi.

Näihin aikoihin Eevin elämä muutenkin muuttui. Koulutyö alkoi ja leikkikin sai vähitellen toisen muodon. Nuket jäivät syrjään. Sadut ja kertomuskirjat tulivat sitä enemmän halutuiksi.

Päästyään opettajansa seurassa ensin lukemisen makuun alkoi Eevi pian ikävöidä enemmän »aika-ihmisten» tapaista lukemista. Varovasti kuin pieni hiiri hiipi hän usein opettajansa huoneeseen, sieppasi sieltä tämän kirjoja ja pujahti sitten salaa niitä ahmimaan piilopaikoissaan vintillä ja konttoreissa. Näin lueskeli hän vähitellen kaikkea, mitä vain talossa kertomusten tapaista oli: vanhoja pyhimystaruja ja romaaneja pilventakaisista ihanne-oloista yhtä ahkeraan kuin uuden ajan realistisimpia tuotteita. Se mitä hän koulussa oppi, oli murunen vain sen henkisen ravinnon rinnalla, jota hän romaaneista ahmi.

Lähinnä kirjoja oli uusi opettaja Eevin paras seura. Hän vastasikin joka suhteessa Eevin toiveita, oli ystävällinen, pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen. Ja Eevi päätti mielessään, että juuri semmoiseksi tahtoo hänkin tulla, jahka vain ehtii kasvaa »hienoksi neidiksi».

Huolimatta siitä, että Eevi usein tuskitteli ajan hidasta kulkua, koitti se päivä äkkiä ja odottamatta, jolloin Eevi täytti viisitoista vuotta. Seuraavana syksynä piti hänen suorittaa tutkinto Helsingin suomalaiseen tyttökouluun, sen neljännelle luokalle.

Kotoa lähtö oli siis lähellä, Eevin mielestä jo liiankin lähellä. Etenkin viime ajat kodissa olivat olleet erinomaisen hauskat. Eevin opettajatar oli nimittäin joutunut kihloihin, ja Eevi oli sen johdosta saanut uutta miettimisen ja haaveilun aihetta.

Mahtoi »aikaihmisten» elämä kuitenkin olla kummallista ja hauskaa! Kunhan vain siihen ikään pääsisi! Silloin oli ihana onnen aika odottamassa — —

Ruustinna alkoi huomata tyttäressään taipuvaisuutta haaveiluun ja eräänä iltana, kun hän tapasi hänet kuutamossa istumasta katse kyynelistä kosteana, hän vallan pelästyi. Mitä hulluutta semmoinen oli! Hyvä, että Helsinkiin lähtö oli lähellä; uudet olot haihduttaisivat moiset hassutukset. — Ja elleivät olot siinä onnistuisi, ottaisi ruustinna itse asiat ohjatakseen. Hän panisi kaiken kykynsä käytäntöön kasvattaakseen tytärtänsä yhtä toimeliaaksi, järkeväksi ja mallikelpoiseksi kuin hän itse oli. Haaveileminen oli sulaa hullutusta. Saa sitä hyvän miehen haaveilemattakin, päätti ruustinna, saa ainakin minun tyttäreni.

Toiselta kannalta katsoi rovasti asiaa. Hänkin oli huomannut Eevin taipumuksen, mutta vähääkään huolestumatta. Hänestä asia oli siksi luonnollista. Kasvattajan vikaa ei hänessä muuten ollut ensinkään. Hän oli itse runollinen luonne ja rakasti suuresti kaunista kotiansa, sen koivikkoa, sen koskea ja kukkaistarhoja. Hiljaisena käyskennellessään täällä paikasta toiseen, miettien ja leikkiä laskien, haaveili hänkin tavallaan. Ihmekö siis, jos hänen tyttärensä, joka kaiken ikänsä oli kasvanut tässä lumoavan kauniissa kodissa, nyt elämänsä aamuhetkinä unelmoi ja haaveili sen helmassa.

* * * * *

Yksinäiset haaveilut Soinamossa vaihtuivat Helsingissä iloiseen toveri-elämään, huvituksiin ja koulutyttömäisiin ystävyysliittoihin, joihin Eevi antautui yhtä kiihkeästi kuin yksinäiselle haaveilulleen Soinamossa. Siten kului aika nopeaan kuin unelma.

Nyt oli talvi, ja Eevi oli lähdössä kotiin joululuvalle — viimeistä kertaa, koulutyttönä, sillä ensi keväänä oli hänen määrä suorittaa loppuun kurssinsa Helsingissä.

Hän oli vallan haltioissaan ajatellessaan läheistä kotiinlähtöä, ja hänen iloansa lisäsi se, että hän sai hyvän ystävänsä, huone- ja luokkatoverinsa Elsan mukaansa.

Iltaa ennen lähtöä malttoi Eevi tuskin mennä maata. Elsaa, joka jo oli puolinukuksissa, kiusasi hän milloin hyväilyillä, milloin hassutuksilla saadakseen häntä kuuntelemaan millaista oikein oli se kotiinmeno. Ensin ajaa jytyyttävät he junassa iltapuoleen asti, kunnes saapuvat pienelle asemalle, missä Oskar-renki odottaa, ja Teppo hirnua höröttää kohta kun Eevi junasta astuu. Sieltä sitten jatketaan matkaa läpi huurteisen metsän, missä kuu kumottaa ja taivaan tähdet tuikkivat, kunnes tullaan kotiin, jonka valot jo etäälle loistavat, ja jossa isä, äiti, Mustit ja Maijat ovat odottamassa.

Eevi olisi näitä kuvailujaan jatkanut vaikka aamuun asti, mutta kun hän Elsan tasaisesta hengityksestä huomasi, että tämä kaikesta huolimatta oli uneen vaipunut, päätti Eevikin vähän nukkua. Ensin kuiskasi hän kuitenkin hyvää-yötä ystävälleen kuulle, kääntyi sitten seinään päin ja ummisti silmänsä.

Eevin unelmat kävivät toteen. Kotiintulo oli kerrassaan hauskaa. Sitä seurasi joulu monine ja arvokkaine lahjoineen, sitte — pyhäpäivien päätyttyä, — alkoivat kestit pitäjällä. Hauskuutta ei niistä puuttunut mistään, mutta loistokohtana olivat kuitenkin kutsut pappilassa.

Jo pari päivää edeltäkäsin puuhattiin siellä aamusta iltaan asti. Miinat ja Maijat eivät saaneet askeleitaan säästää, eikä ruustinnakaan säästänyt nuhteitaan. Mutta mitäpä niistä kaikista, kun kerran tarjoilut ja illallinen onnistuivat!

Eevi ei ottanut osaa talouspuuhiin. Hän lepäili, nautti, seurusteli Elsan kanssa ja piti huolta puvustaan. Hän tahtoi tänä iltana esiintyä oikein sievänä, siksi saikin kuvastin kauan tehdä palvelusta. Kun hän vihdoin oli valmis, asettui hän vielä kerran työnsä tulosta tarkastamaan. Se oli tyydyttävä, ja mielihyvällä katseli hän kuvaansa. Uusi, sievä puku kävi hänelle hyvin, somana kiertyi pitsi kaulan ympärille, kasvot, joskin jokseenkin tavalliset, olivat nuorekkaat, hipiä hieno, tummanruskea tukka pehmeää, ja nuo suuret sinisilmät epäilemättä kauniit.

Elsa oli yks' kaks' saanut oman pukunsa kuntoon ja istui nyt Eevin huoneessa kyyristyneenä sohvannurkkaan ahmien »Kertomuksia Suomen kansan historiasta».

»Oh, sinua, että viitsit!» Eevi kääntyi Elsaan päin. »Ja vielä näin herttaisena ja runollisena huvitusten aikana!»

»Liekö tuo peilaileminen sitten niin paljon runollisempaa?» Elsa nosti hetkeksi katseensa kirjasta.

»Hyi sinua, aina sinä teet minulle kiusaa! Pitäähän minun pukeutua sieväksi, kun tulee vieraita.»

»Ja vielä semmoisia vieraita!» härnäili Elsa.

»Niin juuri, ajattele, Erkki tulee, kaunis, kaunis kasvinkumppalini.»

»Mutta Eevi, kuules, oikein vakavasti puhuen, saisit sinä jättää nuo tuommoiset rakkaustuumat tuonnemmaksi.»

»Oh, älä sano, etkö sinä tiedä, että 'nuorena on vitsa väännettävä'.»

»Kyllä se sinun sydämesi vielä rakkauteen 'vääntyy' opettelemattakin.»

»Voi sinua!» Eevi nauroi. »Sinua se ainakin on 'vääntynyt' rakastamaan ihan hirmuisesti, sinä hyvä, herttainen, kulta ystävä!» Hän kavahti Elsan kaulaan ja puristi aivan tukehduttavasti.

»No, no, älähän nyt! Sinä rakastat niin tulisesti, että minä pian heitän henkeni siitä!»

He nauroivat kumpikin niinkuin iloiset, vallattomat koulutytöt voivat nauraa, ja Eevi pyöräytti vielä Elsan tämän harmiksi sohvannurkasta suoraan peilin eteen. »Katso, tuossa on kultani kuva, katso! — Mutta kukka rintaan vielä!»

Hän otti lasista kaksi kaunista kamelian nuppua ja kiinnitti toisen
Elsan rintaan, toisen omaansa.

Nyt alkoi vieraita tulla toinen toisensa jälkeen, ja Eevi talon tyttärenä kiiruhti heitä, vastaanottamaan.

Ensin tuli tilanomistaja Holm rouvansa kanssa, jonka suuret, kultaiset korvarenkaat heilahtelivat joka kerran hänen suoriessaan ryppyjä puvustansa. Sitte tuli pieni, pyöreä rouva, ystävällinen, hieman mairitteleva hymy huulillaan. Tuskin oli hän etehiseen ehtinyt, kun jo alkoi ihmetellä, miten suureksi ja kauniiksi Eevi oli kasvanut ja muiden huomaamatta kiiruhti hän hänelle kuiskaamaan, että »nyt saavat pojat sydäntään varoa». — Tuli sitten vieraita toinen toisensa jälkeen: laihtunut opettajatar silmälasit nenällä, nuori muodinmukainen postineiti, varakkaita ja juhlallisia talollisia, leikkisä nimismies rouvineen ja lopuksi pitäjän tuomari perheensä kanssa, rouva sähisevässä silkissä ja neitoset kaikkia muita hyvän verran hienompina.

Vieraat hajaantuivat kohta eri huoneisiin, herrat rovastin puolelle, rouvat saliin ja nuoret kaikki läheiseen vierashuoneeseen, jossa leikki pian alkoi. Herrain huoneesta alkoi kuulua kovaäänistä puhetta. Totilasit kilahtelivat ja tupakansavu leijaili paksuina pilvinä kattoa kohden. Silloin tällöin pyörähti vain joku herroista saliin rouvia tervehtimään, mutta kauan eivät he siellä viihtyneet.

»Rouvain suut ne soittaa, paras pysyä loitommalla», huomautti nimismies salista palatessaan, ja nauraen yhtyivät muut hänen mielipiteeseensä.

Vanhempien puhetta ja nuorten leikkiä keskeytti ainoastaan monien jouluherkkujen maisteleminen, kun palvelijat niitä tuon tuostakin sisälle kantoivat suurilla, valkeilla liinoilla peitetyillä tarjottimilla, jotka notkahtelivat runsaan kuormansa painosta ja panivat tarjoilijain kädet tutisemaan ponnistuksesta.

Eevi talon tyttärenä oli ylinnä nuorten piirissä. Hän tunsi tämän, ja se pani hänet koettamaan parastansa. Hänen silmänsä loistivat, ja puna oli poskille noussut. Iloisena ja herttaisena liikkui hän vieraiden keskuudessa. Pieni pilvi hänen onnensa taivaalla oli kuitenkin se, että Erkki oli kovin harvapuheinen ja aina vain pysytteli yksinänsä. Semmoinen oli hän Eevin ihmeeksi ja harmiksi ollut viime kesänäkin heti ylioppilaaksi tultuansa. Silloinhan jos koskaan olisi pitänyt olla iloinen ja kohtelias! — Eeviä oikein kiusasi tuommoinen.

Mutta myöhemmin sai hän hiukan hyvitystä, kun rekiretkeä puuhattaessa Erkki häntä läheni ystävällisesti kysyen: »No Eevi, ajammeko me nyt yhdessä, niinkuin ennen laskimme mäkeä?» Eevi kiitti tyytyväisenä, ja kun hetkisen kuluttua tuomarin poika pyysi häntä toverikseen, tunsi hän arvonsa suureksi kohteliaasti selittäessään että häntä oli jo pyydetty.

Puna nousi samassa poskille ja kauniina välkkyi hänen mielessään kuva tähtikirkkaasta illasta reessä Erkin rinnalla.

III.

Eevi oli heittänyt viime hyvästit Helsingille ja toveripiirilleen siellä. Hän oli palannut Soinamoon ja kävi nyt rippikoulua. Isä itse häntä opetti. Hänen mielensä oli omituisen levoton ja kaipaava. Hän tiesi nyt olevansa täysi-ikäinen. Lapsuudenaika oli ohi, ja elämä oli edessä. Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa rikas.

Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat vaahdot. Ja kaihon kyynel päilyi kukkienkin kuvussa.

Mitä kaikki kaipaili, mitä hänen oma sydämensä?

Isä puhui rippikoulussa Jumalan rakkaudesta. Hän loi ihanteellisen kuvan elämästä, kuvan, jossa kaikki oli hyvää, kaunista ja rakastettavaa, ja ihmiset iloitsivat kuin kesäperhoset auringon lämpimässä valossa. Kaikki oli Jumalan tekoa ja kaikki oli kaunista, hyvää ja puhdasta, ihmisille iloksi luotu. —

Tämä kävi hyvin yhteen sen kanssa, jota Eevi halusi kuulla, mutta hänen mieleensä joskus hiipi kuitenkin epäilys siitä, oliko tämä ihanteellinen kuva tosi, ja oliko elämä todella pelkkää sopusointua ja onnen-unelmaa.

Aihetta näihin ajatuksiin antoivat hänelle etenkin ne vaikutukset, joita hän oli saanut Helsingissä. Hän oli kouluaikoinaan asunut ystävällisen, vanhan tädin luona, joka omisti ihmeellisen voiman vaikuttaa nuoriin. Hän otti osaa heidän rientoihinsa, heidän huveihinsa ja töihinsä, mutta samalla hän aina sekä sanoin että töin todisti siitä vakaumuksesta, joka kokonaan oli läpitunkenut hänet: että elämänyhteys Jumalan kanssa oli ainoa todellinen onni. —

Eeville oli tämä aluksi kovin outoa. Hän oli tosin kodissaan tottunut siihen, että puhuttiin Jumalasta, mutta ainoastaan elämän juhlallisina hetkinä. Niitä, jotka sitä muulloinkin tekivät, oli hän oppinut pitämään joko ulkokullattuina tai niin jäykkinä ja synkkinä, että häntä aivan peloitti. Mutta Hanna-täti oli toisenlainen. Hän oli iloinen, ystävällinen ja luonnollinen. Ja samanlaisia olivat hänen ystävänsäkin, sekä vanhemmat että nuoremmat, jotka silloin tällöin kävivät häntä tervehtimässä. He tuntuivat Eevistä sekä ihailtavilta että kadehdittavilta. Ei tarvinnut heidän pelätä kuolemaakaan. Tulipa se milloin tahansa oli se tervetullut. Ja se oli kuitenkin paras kaikesta, sillä kauhea oli tuo ajatus, että kuolema milloin tahansa aivan yht'äkkiä ja odottamatta saattoi kohdata.

Rippikouluopetus antoi Eeville aihetta uudelleen ajatella näitä asioita. Hän tuumaili ja mietti ja tuli siihen päätökseen, että hänkin tahtoisi olla noin onnellinen ja levollinen, tulipa elämä tai kuolema. Mutta tie tuohon onnelaan oli itsensäkieltäymyksen ja uhrautumisen tie, ja liian kolkolta tuntui kääntyä sille nyt, juuri kun elämä vast'ikään oli eteen auennut, kun paras nuoruuden aika oli käsissä.

Mitä Eevi näin itsekseen ajatteli, sitä ei hän uskonut kenellekään muulle, kirjoitti vain pitkiä kirjeitä Hanna-tädille ja sai pitkiä, sydämellisiä vastauksia. Täti kehoitti häntä puhumaan suoraan vanhemmille ja odottamaan, ellei hän vielä tahtoisi tehdä rippikoululupaustansa.

Parasta se kai olisi ollutkin, mutta Eeviltä puuttui siihen rohkeutta, osaksi haluakin. Puhuako vanhemmille ajatuksiansa, herättää isän hämmästystä ja äidin mielipahaa? Ei, ei, sitä hän ei voinut. Mitä vanhemmat sanoisivat siitä ja mitä muut ihmiset? Entä tuo viimeinen ratkaiseva askel pois lapsuudesta täysi-ikäisten joukkoon, sekin jäisi siten ottamatta.

Ei, hän ei voinut sitä tehdä. Olot häntä suorastaan pakoittivat. Kyllähän rakkaudesta rikas Jumala antaisi hänelle anteeksi, mitä hän rikkoi. Jos se rikos olikaan, ettei hän vielä voinut heittää kaikkia kauniita unelmiansa eikä kuitenkaan lupauksen teosta kokonaan peräytyäkään.

Eevi oli nyt lopettanut rippikoulunsa. Isä oli hänet vannottanut kotona omassa huoneessansa. Rakkaus tyttäreen oli voimaa ja sydämellisyyttä sanoille antanut. Rovasti oli puhunut lämpimästi elämän kevätajasta, sen iloista ja toiveista, hän oli puhunut keskikesän työpäivästä ja syksystä, joka kerran saapuu. Sitten kuvasi hän Jumalan rakkautta, sitä rakkautta, joka kautta elämän on valkeutena kaikilla meidän teillämme.

Keväisenä sateena virtasivat silloin Eevin kyyneleet. Hän itki Jumalan suurta rakkautta ja omaa kehnouttansa, itki elämän vakavuutta ja sen ihmeellistä suloa.

Näin hän kirkossakin itki seuraavana päivänä, kun hän vanhempiensa rinnalla astui ehtoollispöytään. Urut kaikuivat silloin niin kumman valtavasti, ja seurakunta veisasi: »Oi Jumalan karitsa, joka poisotat maailman synnit.»

Eevi oli ääneti koko ajan kotimatkalla. Tyytyväisenä, mutta melkein arastellen katseli hän kotona saamiansa kauniita lahjoja. Äidin antama sormus kimalteli kauniina hänen sormessaan, mutta kauan ei hän sitäkään uskaltanut katsoa, alkaisi vielä itseään ihailla ja sitä hän ei tahtonut. Hän tahtoi olla harras ainakin nyt tänä suurena juhlapäivänänsä.

Pöydällä Eevin huoneessa toisten lahjojen joukossa oli »Ljungblommor». Sen hän avasi ja luki runon »Nattvardsbarnen.» Sitten heittäytyi hän nyyhkien sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja toisti hiljaa:

»O Herre vi äro de svigtande rön,
Dem villorna jaga och böja,
Vi äro de gungande vågor i sjön,
Dem vindarna sänka och höja,
De fladdrande fläktar af tro och af bön,
Lätt rörde, men tröge att dröja.»

Illalla ei tullutkaan unta Eevin silmiin. Hänellä oli niin paljon ajateltavaa.

Nyt ei kukaan häntä enää lapseksi sanoisi. Se ajatus johtui ensimäiseksi mieleen ja toi tullessaan juhlallisen, melkein peloittavan tunteen.

»Jumalan johdolla aloita maailmanmatkasi», oli Hanna-täti kirjoittanut. Mutta taisiko hän toivoa Jumalan ohjausta elämässä, kun hän heikosti kuroitti toista kättänsä Jumalalle, toista kiihkeästi ojensi maallista onnea tavoitellen. »Joka minun perässäni tahtoo tulla, hän ottakoon ristinsä, kieltäköön itsensä ja seuratkoon minua.» — Sanat juolahtivat Eevin mieleen ja saivat hänen kyyneleensä uudelleen vuotamaan.

Hän itki hetken hillitsemättömästi. Mutta kun silmiä alkoi kirveltää, muisti hän miten paljon hän tänä päivänä oli itkenyt. Hänen silmäluomensa olivat varmaan paksut ja punaiset. Niistä taas johtui mieleen ajatus, että miltähän hän oli näyttänyt tänään kirkossa? Erkki vanhempineen ja melkein kaikki pappilan seurapiiriin kuuluvat olivat olleet siellä. Varmaan olivat he häntä tarkastaneet. — Uusi, musta puku oli sievä, mutta entä hänen kyyneleiset kasvonsa ja nuo punaiset silmät?

Kesken näitä ajatuksiansa Eevi säpsähti. Kuinka taisi hän semmoista ajatella, kuinka olla niin turhamainen tänä tärkeänä päivänä?

Taas tuli itku, ja siihen itkuunsa hän nukkui.

* * * * *

Jonkun aikaa näitten tapausten jälkeen oli Eevin mieli vielä levoton ja kaipaava. Hän kirjoitti ahkeraan Hanna-tädille ja luki usein Raamattuansa. Mutta vähitellen alkoivat nämä ajatukset haihtua hänen mielestänsä. Soinamossa kävi kesänaikana paljon vieraita, Eevi talon tyttärenä piti heille tavallisesti seuraa. Hän teki tehtävänsä ilolla ja oli huvitettu kaikista niistä »hienoista» ja »hauskoista» vieraista, jotka kävivät pappilaa ihailemassa. Mutta näiden ulkonaisten vaikutusten moninaisuus teki sen, ettei mikään päässyt häneen syventymään. Hänen sielunelämänsä oli jäänyt kuin perustusta vaille ja se mureni nyt hetken haihtuviin tunnelmiin ja haaveiluihin.

Yksin ollessaan oli hänen paras huvinsa harhailla kotimetsät ristiin rastiin. Unohtaen ajan jäi hän silloin usein kotikosken rannoille unelmoimaan. Hän katseli virran välkkyvää vettä ja sen kauniita kalliorantoja. Tuuli huminoi hänelle, ja koski kuohui. Luonto säesti sulavin sävelin hänen haaveilujansa.

Tämän rakkaan kodin helmassa, tässä kosken partaalla koivun alla hän istui, ja tuossa, tuota kapeaa metsäpolkua tulisi hän, tuo valkolakkinen, kookas nuorukainen. Hän lähenisi, ottaisi Eeviä kädestä ja sitten, sitten — — — Täällä kulkisivat he kahden kuiskaillen onnestansa, ja se olisi suuri, sanomaton, kaikkia ääriä vailla — —

Kun talvi tuli, loppuivat Eevin kävelyt koskenrannalle, ja hän sai tottua maalaiselämän hiljaisuuteen. Vieraita kävi nyt harvoin, eikä Eevillä ollut mitään erityistä työtäkään. Pitkät illat istui hän koruompeluksineen äitinsä seurassa, tahi jonkun romaanin ääressä omassa huoneessaan. Isää hän hyväili ja laski leikkiä hänen kanssaan. Äidin kanssa puheli hän jos jostakin, — omasta itsestään kuitenkaan ei mitään. Eihän äiti, tuo järkevä, kylmä äiti, voinut häntä käsittää. Hän vain huolestui tyttärensä tunteellisuudesta eikä tiennyt sille muuta neuvoa kuin valituksia ja nuhteita. Siksi Eevi yhä enemmän vieraantui äidistänsä.

Vuoden umpeen vierittyä oli suuria muutoksia tapahtunut Soinamon pappilassa. Rovasti Björk oli hakenut ja saanut paikan kaukana entisestä kodistansa. Itse muutti hän sinne jo toukokuussa, ruustinnan ja Eevin oli määrä tulla jälessä vasta kesäkuun keskipaikkeilla.

Eeville oli poismuutto kauniista Karjalasta suuri ja sanomaton suru. Hän oli Soinamossa viime aikoina ikävästä aivan sairas.

Kuinka voisikaan hän erota tästä rakkaasta kodistansa? Joka kivi, joka kanto, joka puu ja pensas täällä oli hänen ystävänsä. Soinamon joka sopukkaan liittyivät hänelle pyhät lapsuudenmuistot, vieläpä nuoruudenkin ensi unelmat. Kodilta ei voisi mikään muu paikka maan päällä tuntua. Luopua Soinamosta oli yhtä kuin riistää sydän omasta rinnastansa. Siitä hän oli varma.

Haihduttaakseen Eevin kiihkeätä surua kutsuivat vanhemmat Elsan hänelle seuraksi. Mutta surunsekaista oli yhdessäolon ilokin. Kesken innokkainta keskustelua saattoi Eevi nyyhkien heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä häntä mikään silloin tyynnyttänyt. Selityksiä ei hän tahtonut kuunnellakaan. »Tottua», »unohtaa», mitä se merkitsi? Ihmiset, jotka puhuivat sellaista, eivät ymmärtäneet, mitä hän tunsi.

»Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, Kuss' Imatran innot raukes» — saneli Elsa Eeville heidän istuessaan yhdessä kosken partaalla. »Kuss' uurtaa vaaroja —.»

»Elsa, sinä et saa, minä en jaksa enää!» Eevi kätki kasvonsa Elsan syliin ja nyyhkytti.

»Älä nyt, Eevi rakas, tyynny vähän — —.»

»Tyynny, tyynny!» »Minä en jaksa tuota kuulla! Minä en voi!» Eevi polkaisi kiihkeästi jalallaan.

»Mutta Eevi, jos oikein lujasti tahtoo, luulen kyllä, että voi opp —»

Mutta silloin menetti Eevi malttinsa. Oppia, — oppia tyyneksi! Semmoisesta ei ollut hänelle puhumista. Elsa saattoi niin sanoa, hänellä kun aina oli lukunsa ja monenmoiset harrastuksensa mieltä viihdyttämässä. Mutta toisin oli Eevin laita. Miksi juosta äidin tiellä taloustoimissa aikaansaattamassa tyhmyyksiä tai miksi lukuja jatkaa, kun ei hänellä niihin ollut taipumusta eikä haluakaan. Työtön ja yksin hän oli ollut jo täällä Soinamossakin, mutta täällä oli koko ympäröivä luonto hänen ystävänsä. Hän ei voinut olla onneton Soinamossa, olivatpa olot millaiset tahansa. — Mutta mitä tekisi hän, ja miten kävisi hänen tuolla vieraalla seudulla? Hän suruunsa aivan nääntyisi, sehän oli selvä.

Ero Soinamosta oli sitäpaitsi ero Erkinkin läheisyydestä.

»Mutta luuletko», kysyi Elsa, »että todella häntä rakastat? Hän on kaunis ja hyvä lapsuudenystävä, lieneeköhän hän sinulle muuta?»

»Ainakin hänen rakas, kaunis kuvansa liittyy kaikkeen tulevaisuusunelmiini», vastasi Eevi hiljaa, melkein kuiskaten. »Hän ja Soinamo ovat minulle rakkainta maan päällä, ja molemmista täytyy minun nyt erota.»

»Älä itke, Eevi rakas!» Elsa siveli hiljaa ystävänsä päätä, »luulen varmaan, että vielä saat paljonkin onnea osaksesi. Jos sinä kerran opit oikein todella rakastamaan, silloin et enää vain haaveile, vaan käyt työhön ja toimintaan, ja silloin surusikin haihtuvat.»

Mutta Eevi ei häntä kuunnellut. Hän yhä vain itki, itki kauan ja katkerasti.

IV.

Kesä oli keskipaikoillaan ja heinänteko alkamassa. Oli rippipyhä, ja väkeä vilisi kirkolla tiet aivan mustana. Ennenkuin alkaisi kiireellinen heinäntekoaika, halusi kukin pitäjän kulmakunniltakin kirkolla käydä, ja rippipyhäksi silloin matka määrättiin. Toiset olivat tulleet sydämensä sisäisen ikävän pakoittamina kirkkoon kuullakseen elämän sanaa. Toiset siksi, että tiesivät kauppojen rippipyhänä käyvän hyvin ja tapaavansa paljon tuttuja.

Kansaa oli jo aikalailla ja lisää tuli yhä. Hevosmies toisensa jälkeen karautti pitäjäntuvan edustalle, rattaat täynnä väkeä, ja jalkamiehiä saapui sekä yksitellen että joukoissa. Kirkkorannassa, jonne suuret, monisoutuiset kirkkoveneet kilvan tulla kiitivät, pistivät perille saapuneet kengät jalkoihinsa ja hakivat vakasta parhaat pyhäliinat päähänsä.

Sill'aikaa, kun vastatulleet valmistautuivat kirkkoreilaan, pitivät toiset hauskaa odotellessaan jumalanpalveluksen alkamista. Pitäjäntuvan edustalla kuljeksivat miehet pienissä parvissa tupakoiden, keskustellen ja leikkiä laskien. Vaimoväki keräytyi tiheämpiin ryhmiin, joissa kävi aika säplätys, sillä uutisia oli paljon ja tärkeitä.

Puhelus selveni pian, että oli erityinen syy entisten lisäksi, joka tänään oli koonnut väkeä kirkolle. Pastori Heikki Salon, pitäjän oman kasvatin, piti tänään saarnata kotikirkossa. Hän oli vanhan suntion poika, kirkon juurella syntynyt ja kasvanut, tuttu kaikille pitäjäläisille. Vaimoväki valmistihe saarnaan hartaasti läpikäyden kaikki hänen elämänsä vaiheet. Eräs eukoista kertoi hänen syntymästään ja kaikista siihen kuuluvista seikoista. Toinen kuvasi tarkkaan ristiäiset. Sitten seurasivat Heikin lapsuuden leikit, hänen ensi askeleensa opin tiellä kansakoulussa, lähtö lähimpään lyseoon ja lopuksi rippikoulu, — jonka johdosta muijat kyllä muistivat mainita, oliko heidän poikansa pastorin kanssa saman vuoden rippilapsia.

Nyt helähtivät kirkon kellot soimaan. Värähtäen kaikui ääni kautta seudun, yli välkkyvien vesien aina toiselle rannalle, josta hiljainen kaiku sen takaisin kantoi.

Väki vetäytyi hautausmaalle, missä papit ruumiita siunasivat.

Hautaus oli päättynyt, samoin rippisaarna ja alttaripalvelus. Seurakunta veisasi nyt saarnavirttä, nuorelle ensikertalaiselle, veisasi voimakkaasti, joskin katseet tuon tuostakin uteliaina kääntyivät sakariston ovelle.

Liikutuksesta vapisevin käsin aukaisi vanha suntio oven pojallensa. Hän astui hitaasti ylös saarnastuoliin, katsoi suoraan, vakava, melkein ankara ilme kasvoillaan seurakuntaan ja polvistui.

Rukouksen jälkeen alkoi saarna. Sen ensi sanat jo osoittivat että se oli toista maata kuin vanhan rovastin ja sävyisän kappalaisen puheet. Mutta moni joukossa tunsi pettyvänsä, sillä toisenlaista he olivat odottaneet nuorelta ensikertalaiselta.

Puhuja ei maininnut sanaakaan omista tunteistaan, ei syntymäseudustansa eikä päivän merkityksestä. Hänen puheestaan puuttui kokonaan runollisia kaunistuksia, mutta voimaa ja pontevuutta siinä oli.

»Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida taivaan valtakuntaan sisälle tulla», oli tekstinä pastorilla. Ja siitä sai kukin osansa. Rikkaat kuulivat ylpeydestään ja ahneudestaan, köyhät tyytymättömyydestään, nuoret turhamaisuudestaan. Vaimoväki sai kuulla juoruistaan, miehet kiroilemisesta ja juoppoudesta, joten lopulta kukin pelokkaana odotti omaa vuoroansa. Pastori puhui kuin jok'ainoalle erikseen.

Saarna läheni jo loppuansa. Silloin vaikeni puhuja hetkeksi. Hetken värähteli hänen äänensä hellänä, kun hän jatkoi: »Rakkaat sanankuulijat, te kotipitäjäni asukkaat! Olen teille tänään nuorille ja vanhoille, köyhille ja rikkaille julistanut Jumalan totuutta. Te olette kaikki minulle tutut ja rakkaat, ja juuri siksi julistan minä teille totuuden peittelemättä. Ei ole olemassa kuin kaksi tietä: toinen elämän, toinen kuoleman. Kaita on elämän tie. Ihmiset kyllä usein tahtovat sitä leventää. He tahtovat ottaa Jumalan tahdon ja oman tahdon oppaaksensa, mutta siten eivät he ikinä elämään saavu. Ei ole sillä hyvä, että sunnuntaina käymme kirkossa ja olemme hartaita. Meidän täytyy jokapäiväisessä elämässämme Kristuksen askeleita seurata. Te kuulitte: 'Ellei teidän vanhurskautenne ole paljoa enempi kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, ette ikinä taida elämään sisälle tulla.' Sentähden 'tänään, kun te kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydämiänne. Pahantekijä hyljätköön tiensä ja syntinen ajatuksensa ja kääntyköön Herran tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.' — Yhtykäämme rukoilemaan, että jok'ainoa meistä hyljäisi kadotuksen tien ja kääntyisi Herraa palvelemaan hengessä ja totuudessa.» — —

Viime sanoja lausuessaan oli puhujan silmä sattunut kumaraan olentoon saarnastuolin juurella, ja hänen katseensa oli kohdannut kaksi rakkautta säteilevää silmää. Äiti siellä istui kädet ristissä, kasvoillaan autuas ilon-ilme. Ankaruus katosi puhujan äänestä. Laki vaatimuksineen ei hänelle enää sanottavaa sepittänyt. Lämmin säde oli päässyt paistamaan hänen sisimpäänsä. Siksi suli äänikin lämpimäksi.

Haudan hiljaisuus vallitsi kirkossa, kun nuori pastori rukoili palavasti ja voimakkaasti, rukoili, että Jumalan valtakunta lähestyisi ja hänen tahtonsa tapahtuisi ihmisten keskuudessa.

* * * * *

Kirkon lähellä, aivan valtamaantien varrella seisoi puitten suojassa pieni talo. Vuosikymmeniä sitten oli se rakennettu seurakunnan suntiolle, ja sama perhe oli siitä saakka siinä asunut.

Tänään oli talossa juhlapäivä. Valkea permanto katajien peitossa, kirkkaat kattilat ja vastapestyt ikkunaverhot, kaikki sitä todistivat. Seisoipa molemmin puolin portaita kaksi vast'ikään metsästä tuotua nuorta koivuakin. Oli aivan kuin Juhannusta vietettäessä.

Syytä olikin juhlia nyt, sillä vanhusten hartain toivo oli täyttynyt. Heidän ainoa lapsensa oli pappina ja oli tänäpäivänä kotikirkossa ensi kerran saarnannut.

Nyt tuntuivat monin kerroin palkituilta kaikki kieltäymykset pojan opintojen aikana, tuntuivat vähäisiltä vuosikausien vaivat. Eikä tuo suuri oppi kuitenkaan poikaa vanhemmista vieroittanut; muuttumattoman hellänä säilyi yhä heidän suhteensa. Oliko ihmettä, jos todellisuus oli vanhuksista kuin ihanin unelma.

Heikki Salo oli köyhässä kodissaan saanut hyvän kasvatuksen. Hän oli tottunut työhön ja yksinkertaisuuteen, oli oppinut omin neuvoin tulemaan toimeen ja vaatimaan paljon itseltään. Kun hän mieheksi tultuaan oli tutustunut elämään yhä laajemmissa piireissä, alkoi hän arvostella sen eri ilmiöitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän vähitellen oli itselleen muodostanut, ja tarmolla päätti hän silloin, maksoi mitä maksoi, toteuttaa minkä oikeaksi käsitti. Siksi hän nyt papiksi valmistuneena pani elämänsä päämääräksi järkähtämättömästi julistaa totuutta, semmoisena kuin hän sen Jumalan sanasta käsitti. Ei hän totuudesta tinkisi, ei hän nuhdesanoja säästäisi. Maailma oli pahuutta täynnä, vaikka Kristuksen seuraamista oli saarnattu kohta kaksi tuhatta vuotta. Muutos oli aikaansaatava, ja hän tahtoi sekä elämänsä että oman onnensa uhrata tälle työlle. —

Heikki vanhempineen oli nyt päättänyt päivällis-ateriansa tuvassa. Riisiryynipuuro oli syöty, ja isä-ukko työnsi tyhjennetyn lautasen luotaan laskien tinalusikan pöydälle. »Jumalan olkoon kiitos ruoasta ja juomasta!» Hän pani kätensä ristiin ja huokasi. Hetkisen vaitioltuaan hän jatkoi: »Niin sitä nyt on nähnyt senkin päivän, että on oman poikansa kaulaan saanut papin kauhtanan sitoa ja hänelle oven saarnastuoliin avata.»

Seurasi syvä äänettömyys.

»Teidän rakkautenne on minut näin pitkälle auttanut.» Oli kuin sumua Heikin silmissä. — »Nyt», jatkoi hän, »toivon velvollisuuksien ja huolten taakan teidän hartioiltanne siirtyvän omilleni. Nyt on aika minun tehdä työtä ja auttaa.»

»No, no, poikaseni, mitäpä me vanhat ihmiset tarvitsemme. Omahan meillä on mökki, eikä menomme suuret ole. Toisin on sinun. Tulet elämään herrasihmisten joukossa, vieläpä pappina. Semmoiseen tarvitaan enemmän varoja, eikä taida apulaisen palkka olla suuri.»

»Ei ole, vaan eivät menonikaan. Luuletko sinä, isä, että sunnuntaisin aion saarnata Kristuksen seuraamisesta ja viikolla elää ylellisyydessä? Niin, Jumala paratkoon, kyllä tehdään. Mutta minä aion olla semmoisesta erilläni. Taivaan tie on kaita kaikille. Ei ole ihmisillä lupaa sitä leventää.»

»Mutta Heikki», vastusti isä, »sinä tulet vieraitten ihmisten koteihin, tulet olemaan kaikenmoisissa hienoissa seuroissa, vaatii se semmoinen elämä enemmän varoja kuin olosi täällä kotona.»

»Ehkenpä kyllä, vaan sen sanon, että olkoon seurani kuinka hienoa tahansa, aijon elää ja saarnata niinkuin Jumalan sana vaatii. Hienoa kuuluu olevan se rovasti Björkinkin perhe, jonne apulaiseksi joudun. Taitavat olla samoja, joiden luona olin juoksupoikana muutaman viikon, silloin kun kävin Karjalassa tätini luona. Mutta minä en aio kumarrella kultaa enkä korkeutta. En toden totta aio lähimmäisteni heikkouksia hemmotella.»

»Ei», sanoi siihen äiti, »ei muuten, kuin jos rakkaus sitä vaatii.»

»Niin rakkaus — sitä kyllä tarvitaan, mutta tunteemme saattavat meitä pian veltostuttaa. Tahdon täytyy hallita.»

»Ja Jumalan hengen hallita tahtoa», lisäsi äiti hiljaa.

V.

Ruustinna Björk viihtyi kuin kala vedessä päästyään vilkasliikkeiseen pappilaan länsi-Suomen rannikolla. Ensi aikoina muuton jälkeen oli hän menossa aamusta iltaan asti. Palvelijoita piti opastaa, huoneita järjestää, puutarha panna kuntoon. Ja kaikki oli tehtävä tavalla, joka pitäjäläisiä hämmästyttäisi ja heille osottaisi uuden ruustinnan tavatonta työkykyä ja kelpoisuutta.

Kun koti-askareista vähän selvittiin, alkoivat kyläilyt, ja niitä seurasi vieras tulva, joka ei ottanut loppuakseen koko kesänä, sillä kaikki kiiruhtivat vastaamaan uuden rovastinsa vierailuja.

Nöyränä ja kuuliaisena noudatti rovasti itse vaimonsa määräyksiä miettien mielessään mitä miettikään näistä muuttuneista olosuhteista. Mutta Eevi ei isänsä tavoin hiljaisena mukautunut oloihin. Hän ikävöi Soinamoa yöt päivät ja tälle ikävälleen antautui hän hillitsemättömästi. Kotitöinään ei hänestä ollut apua minkäänmoista ja vieraistakaan hän ei välittänyt, sillä hän ei seurapiiristä löytänyt semmoisia, jotka olisivat häntä huvittaneet. Ruustinna oli onneton, suri ja nuhteli, nuhteli ja suri, eikä tiennyt kumpiko oli suurempi, suru vai suuttumus.

»Anna hänen olla», pyyteli rovasti, »hän on lapsi vielä. Kyllä ymmärrystä karttuu, kun karttuu vuosia.»

»Taitaa jäädä tulematta, kun ei sitä jo ole kuulunut. Mistä lie saanutkaan semmoisen luonnon. Toisenmoinen minä olin.»

Rovasti huokasi eikä virkkanut mitään, mutta kyynel kieri hänelle silmään. Hän muisti virran välkettä ja kosken lumivalkeita vaahtoja tuolla entisessä kauniissa kodissa Karjalassa, hän kuuli lintujen aamulaulua ja näki Soinamon korkeat koivut, kuinka ne kullankarvaisina kimaltelivat nousevan auringon valossa. —

Hän ymmärsi tytärtään niin hyvin.

Mutta sillävälin istui Eevi yksin puutarhassa. Hän oli tapansa mukaan paennut tänne saadakseen täällä rauhassa ikäväänsä itkeä. Sitä olikin hän tehnyt koko sydämestänsä, kunnes viimein äkkiä keskeytti itkunsa ja jäi kuuntelemaan. Ääniä kuului aivan läheisyydestä.

»Katso, tuossa istuu se meidän rovastin tytär! Ainoa kuuluu olevan.»

»Vai ainoa! Mutta kaunispa on kuin herranenkeli, ja semmoiset sillä on silmätkin!»

Vaimot, jotka olivat pysähtyneet puutarhan aitaukselle, jatkoivat matkaansa. Mutta Eevi oli kuin unesta herännyt. »Kaunis kuin herranenkeli — — ja semmoiset silmätkin!»

Olivatko ne siis todella niin kauniit? Niinhän ihmiset ennenkin olivat sanoneet. Mutta nyt ne olivat itkeytyneet, ja se aina rumensi.

Eevi pyyhki silmiään. Noin! Ehken ne nyt olivat vähän paremman näköiset, vaikka tuntuivatkin paksuilta ja kankeilta?

Tyhmää oikeastaan oli itkeä ne näin punaisiksi ja rumiksi. Mitähän, jos hän sen sijaan kirkkaina loisi ne kaikkiin, jotta ne kertoisivat mikä lämmin sydän hänen povessaan sykki, miten täynnä tunteita ja toiveita hänen mielensä oli? Silloin voisi hän myöskin saavuttaa ystävyyttä ja rakkautta ja sitä juuri hän kaipasi.

Mutta mitä siitä kaikesta sittekään, nyt kun hän oli kaukana Soinamosta, kaukana ystävistä, tovereista, ja — ja — Erkistä.

Taas tuli itku. — — Kyllähän täälläkin päin saattoi löytyä sellaisia, jotka häntä käsittäisivät, mutta uudet ystävät eivät olleet vanhojen veroisia, eikä Eevi voinut unhoittaa, ei vaikka —

Kun silmiä taas rupesi kirvelemään, täytyi Eevin vihdoinkin lakata itkemästä. Silloin johtui uudelleen mieleen että sittenkin oli hauskaa kun nuo silmät olivat niin kauniit! Jos ei nyt muuta iloa ollutkaan, taisi kuitenkin vähän miellyttää.

Jo samana iltana laski Eevi vähän leikkiä isänsä kanssa ja kun kuuli, että isän huoneessa oli vieraita, meni hän sisälle teetä tarjoamaan, uusi, sievä esiliina edessään.

Huomispäivänä tosin ikävä ja itkut uudistuivat, mutta nuo hänen itserakkauttaan hivelevät sanat olivat kuitenkin osaksi ainakin palauttaneet hänet nykyisyyteen ja sen oloihin.

Loppukesällä saapui pastori Salo rovastilaan, tulollaan herättäen suurta uteliaisuutta sekä pappilassa että pitäjällä. Hän oli todella omituinen mies, tuo uusi apulainen. Tavallaan hän herätti hyvin vähän huomiota, tavallaan paljonkin. Hän oli kasvultaan keskikokoinen, hoikka ja vähän kumaraselkäinen. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja teräväpiirteiset, silmät suuret, surumieliset, ja suun ympärillä oli kärsivä ilme. Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, näytti hän surumieliseltä ja sairaloiselta, ja jos hän ovissa tai huoneissa kulki toisten ohi, väistyi hän arkana syrjään aivan kuin olisi hän tahtonut kutistua olemattomaksi, jott'ei suinkaan joutuisi kenenkään tielle. Jos joku vieras häntä puhutteli, vastasi hän hiljaa, melkein ujostellen, mutta jos seurustelu kävi tuttavallisemmaksi, saattoi hän pian leikiksi pistää. Silloin veitikkamaisuus välähti hänen surumielisissä silmissään, ja kasvoihin ilmeni lapsellinen ilo.

Ruustinna oli hänestä antanut arvostelunsa »vähäpätöinen», ja Eevi oli huulet nyrpällään selittänyt isälleen, että uusi apulainen ei ollutkaan ensinkään »intressantti».

»Mistäpä häneen hienous olisi tullutkaan», arveli ruustinna, »sydänmaalta on hän kotoisin ja kirjainsa ääressä kasvanut.»

»Mutta hyvä ja palvelevainen hän on», huomautti rovasti. »Ja sen minä sanon teille, että on hänessä muutakin kuin arkuutta ja myöntyväisyyttä. Salon lapsessa on tarmoa, siitä olen jo oireita nähnyt.»

Rovasti oli oikeassa. Se ilmeni kohta Heikin ensi saarnasta. Ujous oli silloin hänestä kadonnut, hellyys ja hiljaisuus oli kaukana. Hänen puheessaan oli pontta ja voimaa. Se tunki kuin hyvin tähdätty ase kuulijain sydämiin ja kävi terävänä miekkana läpi luiden ja ytimien.

Ihmetellen kuunteli seurakunta nuorta pappiansa. Hän oli heille kuin huutavan ääni korvessa, parannussaarnaaja, joka nuhdesanojansa kaiutti kaikille, niin ylhäisille kuin alhaisille.

»Enkö ollut oikeassa», sanoi rovasti kotimatkalla. Ruustinna myönsi, mutta ei halunnut jatkaa puhetta sen pitemmälle. Tämän päivän saarna oli ollut niin »ottavaa», Ei tehnyt ensinkään mieli keskustella.

Eevi puolestaan tuskin kuulikaan isänsä huomautusta. Hän oli kokonaan unohtanut kaiken häntä ympäröivän. Hän muisti vain rippikoulu-aikaansa, Hanna-tädin neuvoja ja monta entistä, nyt jo unohtunutta ajatusta.

Taas, oli edessä tuo sama: Jumalan tahdon totteleminen, uhrautuminen ja kieltäymys toisella puolen, toisella oikeus unelmoida ja nauttia elämästä. Peloittavan ankara oli tuo valitsemisen välttämättömyys. »Ei kenkään voi palvella kahta Herraa.» Jyrkkänä ja peruuttamattomana esiintyi siinä totuus.

Eevi oli kyllä tätä ennenkin ajatellut, oli arkaillen koettanut valitsemista välttää, mutta mikä oli siitä seurauksena ollut? Oliko hän ollut tyydytetty ja onnellinen?

Hän vavahti.

Entä jos onni olikin tuolla toisella puolen, tuolla kaidalla ohdakepolulla, jota hän oli pelännyt? —

Polttavina kipinöinä olivat sanat Heikki Salon ensi saarnasta singahtaneet monen sydämeen. Ne olivat herättäneet huomiota ja levottomuutta, joka yhä suureni, kun nuhdesaarna sunnuntai toisensa perään uudistui. Huomiota oli nuori saarnamies kaikkialla herättänyt, mutta itse ei hän sitä huomannut. Uutterana ja hiljaisena jatkoi hän työtään. Milloin hänellä vapaahetkiä oli, käytti hän ne tutustuakseen seurakuntalaisiinsa. Hän tahtoi tuntea niitä, joiden hyväksi teki työtä, kansaa etenkin. Siksi kävi hän kaikki talot ja torpat ja oli niissä kuin kotonansa. Mutta jos hänen joskus oli rovastin perheen kanssa lähdettävä pitäjän säätyläisten luo, oli hän ujo ja hiljainen. Arkana kuin metsän lintu liikkui hän korkeitten kartanoissa. Ainoastaan harvoin hän siellä lapsellista leikkiään laski, ja voima, mikä hänessä saarnastuolissa ilmeni, oli kuin kadonnut. Mutta olipa hän seurassa missä tahansa, jos tuli puheeksi vakaumus ja periaatteet, silloin katosi hänestä kaikki arkuus, omituinen valo välähti katseesta, ja suoraan, haikailematta, jopa jyrkästi lausui hän ajatuksensa, pontevasti painaen luiset kätensä polvelleen kuin sanojensa vahvistukseksi.

Kotona rovastilassa oli hän tavallisesti harvapuheinen ja ujo. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän ympäristöönsä sopinut. Rovastille ja ruustinnalle hän osoitti palvelevaista kunnioitusta, Eeviä hän karttoi. Tuo turhamainen muotinukke nauroi tietysti yksinkertaiselle pappismiehelle. Parasta oli pysyä loitolla.

Mutta eräänä päivänä yhtyi hän tahtomattaan Eeviin. Eevi oli ollut kävelemässä ja oli kotimatkalla, kun tien risteyksessä tapasi pastorin.

»Meillä taitaa olla sama matka?»

»Niinpä taitaa olla, pappilaan minäkin menen. Kävin postissa.»

Pastori oli juuri saanut kirjeen vanhemmiltaan, ja mieli oli lämminnyt heidän rakkaudestaan. Eevi alkoi kysellä heistä ja pastori kertoi:

»Te tiedätte, neiti Björk, että olen kansanlapsi. Köyhän matalassa majassa olen kasvanut. Eivät vanhempani ole hienoa väkeä, mutta rakkautta on heidän rinnassaan yhtä paljon kuin ylhäistenkin vanhempien povessa.» —

Eevin lämmin, osaaottavainen katse kehoitti pastoria jatkamaan, ja niin kertoi hän vanhemmistaan ja lapsuutensa ajasta, innostui puhuessaan huomaamattaan ja kertoi vapaasti kuin itsekseen, reippaasti ja luonnonomaisesti, kertoi, miten hän pienenä isän kanssa oli peltoja raivannut — isä väänsi kantoja, hän poimi pois kiviä — miten hän Mielikkiä ja Punikkia paimentaessaan oli heille latinaa lukenut ja miten hän ylioppilaaksi tultuaan oli lähikaupungista kävellyt kotiin. Hän olisi päässyt sisään asti kenenkään huomaamatta, ellei portti olisi narahtanut ja äiti samassa vastaan rientänyt.

»Miten onnelliset vanhempanne silloin mahtoivat olla!» Eevi loi suuret sinisilmänsä pastoriin, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa ensi kertaa osottaen sisäistä ymmärtämistä.

»Minä käsitän heitä», jatkoi Eevi hetkisen kuluttua, »ja käsitän teitäkin. Minullakin on ollut lapsuus-koti, kaunis, ihana ja unohtumaton. Minä tiedän, ettei loistavinkaan komeus vedä vertoja lapsuuden kodille.»

Eevi oli liikutettu, ja hänen äänensä värähteli. Pastori ja hän olivat nyt jo etehisessä ja siitä he erosivat kumpikin tahollensa, mutta molempien mieliin jätti tämä tapaus pysyvän jäljen.

»Hänellä näkyy olevan hyvä sydän», ajatteli Heikki, »kenties vain kasvatus on tehnyt hänet turhamaiseksi. Eihän ihminen tiedä, mitä toisen mielessä liikkuu.»

»Hän on hellätunteinen ja runollinen sielu», ajatteli Eevi. »Nyt näin sen. Sain luoda ensi silmäyksen siihen kauniiseen, salaperäiseen maailmaan, joka hänen povessaan piilee.» Eevin mielestä katosi kokonaan ankaran pappismiehen kuva. Hän näki vain nuorukaisen, joka loistavin, katsein kertoi köyhistä vanhemmistaan ja lapsuutensa kodista.

Jo ennen tätä tapausta oli Eevin alkuperäinen ajatus pastorista vähitellen muuttunut. Täytyihän pastoria suuresti kunnioittaa, se oli myönnettävä. Hän oli kelpo mies eikä suinkaan aivan jokapäiväinen. Voimakkaasti hän saarnasi, ja voimaa ilmeni koko hänen hennossa olennossaan. Kaikkialla pitäjällä hänestä hyvää puhuttiin, häntä melkein ihailtiin. Mutta kotona oli hän aina jäykkä ja kylmä. Ei ollut helppo lähelle päästä.

Sitä enemmän mahtoi hänessä olla, jota hän itseensä sulki, ajatteli Eevi, ja tämä häntä kannusti voittamaan pastorin ystävyyttä. Heidän ensimmäisen yhteisen kävelynsä jälkeen tulikin tutustuminen helpommaksi, sillä pastori ei sen jälkeen enää Eevin seuraa karttanut. Hän näkyi päinvastoin mielelläänkin keskustelevan hänen kanssaan, milloin tilaisuus siihen etsimättä tarjoutui.

»Saanko kysyä, mitä te luette», sanoi hän eräänä päivänä tavatessaan
Eevin kirja kädessä puutarhassa.

»Luen äsken ilmestynyttä runokokoelmaa», vastasi Eevi laskien kirjan penkille. »Rakastatteko te runoutta?»

»En, sillä minä en sitä tunne.»

»Ettekö ensinkään?» Eevi näytti surkean pettyneeltä.

»Tuskin ensinkään.»

»Entä muuta kaunokirjallisuutta» — Eevi ei uskaltanut sanoa romaaneja — »tunnetteko sitä?»

»En sitäkään. Näette, että olen auttamattoman tietämätön näissä asioissa.»

»Ettekö kenties hyväksy kaunokirjallisuutta?»

»En minä sitä moittiakaan voi, jota en tunne, mutta minusta näyttää kuin olisivat runot, romaanit ja muut sen semmoiset vähintäin sanoen turhuutta. Ne muistuttavat minulle korukaluja kodissa, joista ei muuta hyötyä ole kuin että ne ottavat säilyttääkseen kaiken pölyn.»

»No, mutta pastori!» Eevi oli ihan kauhuissaan. »Kuinka te voitte puhua noin? Tehän tuomitsette kuolemaan kaiken kauniin ja runollisen.»

»En», sanoi hän, ja silmiin tuli omituinen, kirkas ilme, »etsiköön kukin sitä itse elämästä. — Jos nyt teille sanon suoraan mitä ajattelen», jatkoi hän sitten, »katson kaunokirjallisuutta melkein yksinomaan tunne-elämän tuotteena ja kehittäjänä. Sentähden kai naiset sitä yleensä suosivat. Minä puolestani etsin lukemisesta tiedollista tyydytystä tahi tahdolleni lujittamista. Sitä en ole luullut löytäväni kaunokirjallisuudesta, siksi en ole tahtonut uhrata aikaa siihen perehtyäkseni. Minulla on mielestäni aina ollut tärkeämpää tehtävää. Lienenkö siinä erehtynyt?»

Eevi oli hämillään. Hän ei tiennyt miten puolustautua, eikä hänestä kuitenkaan pastorin ajatus aivan oikealta tuntunut. Hän huomasi olevansa pulassa, ja hänen kasvoilleen tuli onneton ilme, joka sai veitikkamaisuuden välähtämään pastorin silmissä.

»Älkää olko niin onneton puolestani», jatkoi hän iloisesti. »Olen minäkin jotain lukenut ja vieläpä siitä pitänytkin. Minä en nyt puhu suurista kotimaisista runoilijoistamme, joihin ainakin osaksi saa tutustua jo koulupenkillä, minä tarkoitan sitä, mitä miehenä olen lukenut, ja se supistuu vähään. Mutta kerran sain käteeni runoteoksen, ruotsalaisen miehen tekemä taisi olla — nimeä en muista — Kun avasin kirjan, sattui silmäni sanoihin. »Du måste vara ett och detta ena helt. Själf jättekraft blott dvärgagerning gett, se'n den blef delt.» Se oli minun mieleeni se! Sinä oli ajatusta ja elämänviisautta.»

Eevi hymyili. Miten omituiseen kohtaan pastori oli mieltynyt. Mutta aivan hänen tapaistaan se oli.

»Te ihmettelette kenties mieltymystäni», jatkoi pastori tutkivasti katsoen Eeviä silmiin.