Produced by Juha Kiuru
LUOTSINA MISSISSIPPI-JOELLA
Humoristinen kertomus
Kirj.
MARK TWAIN
Suomennos.
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.
I
Mississippi on merkillinen joki, johon kyllä kannattaa hieman tutustua. Missään suhteessa ei sitä voi sanoa jokapäiväiseksi, vaan pikemmin läpeensä omintakeiseksi, alkuperäiseksi ja eriskummalliseksi. Jos pitää Missouria sen pääjokena, on se ensiksikin kieltämättä maailman pisin joki — ei vähemmän kuin neljäntuhannen kolmensadan Englannin penikulman [engl. penikulma on 1,6 km. Suom.] pituinen. Epäämättömästi voinee myös sanoa, että se on haaveellisin ja oikullisen mutkallisin joki maailmassa, kun sen juostessaan täytyy kulkea matka, joka linnuntietä ei ole kuutta sataa seitsemääkymmentäviittä penikulmaa pitempi. Sen vesimäärä on kolme kertaa niin suuri kuin S:t Lawrence-joen, kaksikymmentäviisi kertaa niin suuri kuin Rheinin ja kolme sataa kolmekymmentäkahdeksan kertaa Thamesia runsaampi. Minkään muun joen allas ei ole niin mahdottoman laaja: se ei vastaanota lisävesiä vähemmästä kuin kahdestakymmenestäkahdeksasta valtiosta ja maa-alueesta — aina Delawaresta Atlannin meren rannalta, Idahosta Lännen rinteiltä ja koko näiden molempain paikkain välillä olevalta maalta, — neljänkymmenenviiden pituusasteen laajuudelta. Se ei vastaanota helmaansa ja kuleta mukanaan Meksikon lahteen vähempää kuin viisikymmentäneljä lisäjokea, joilla liikkuu höyrylaivoja, puhumattakaan monesta sadasta muusta, joista useimmat kuitenkin ovat lotjille ja pienemmille aluksille purjehduskelpoisia. Sen juoksuala on yhtä suuri kuin Englannin, Walesin, Skotlannin, Islannin, Ranskan, Espanjan, Portugalin, Saksan, Itävallan, Italian ja Turkin pinta-alat yhteenlaskettuina — ja melkein koko tämä valtainen alue on hedelmällistä maata, melkein hedelmällisintä koko maapallolla.
Joki on eriskummallinen siitäkin, että se käy ahtaammaksi sikäli kuin se lähenee suutaan, sen sijaan että useimmat joet laajenevat — se kapenee ja syvenee. Siitä kohdasta, jossa Ohio laskee Mississippiin, erääseen toiseen määrättyyn paikkaan tämän paikan ja suun puolivälissä on leveys Englannin penikulma. Tästä kohdasta laskien vähenee sen leveys asteettain, ja "Solan" luona heti laskukohdan yläpuolella on suurin leveys tuskin Englannin penikulmaa. Siinä, missä Ohio laskee Mississippiin on viime mainittu kahdeksankymmentäseitsemän jalkaa syvä; — syvyys enenee enenemistään, ja suun läheisyydessä ei se ole sataa kahtakymmentäyhdeksää jalkaa vähempi.
Päteväin insinöörien laskelmain mukaan laskee joki vuosittain neljäsataa kuusi miljoonaa tonnia mutaa Meksikon lahteen — mikä ehdottomasti muistuttaa kapteeni Marryatin epäkohteliaasta Mississipin nimityksestä — "Suuri lokaviemäri". Jos tämä muta voitaisiin koota kiinteään muotoon, muodostaisi se neliöpenikulman laajuisen ja kahdensadan neljänkymmenenyhden jalan korkuisen vuoren.
Patoutuneet liejumäärät lisäävät siten vähitellen mannermaan aluetta — mutta se käy hitaasti; niiden kahdensadan vuoden aikana, jotka ovat kuluneet siitä kun joki otti sijansa historiassa, on rantaviiva edennyt ainoastaan vajaan kolmannespenikulman. Tiedemiehet otaksuvat yleensä, että joen suu alkuaan on ollut Baton Rougen luona, missä vuorijono päättyy, ja että ne kaksi sataa penikulmaa tasankomaata, jotka ovat tämän kaupungin ja meren välillä, vähitellen ovat muodostuneet joen lietteestä. Tällä tavoin voi joltisenkin tarkasti laskea, kuinka vanha tämän tasankomaan täytyy olla: sata kaksikymmentä tuhatta vuotta. Ja kuitenkin on aivan epäilemätöntä, että tämä on nuorin maa näillä seuduin.
Mississipillä on vielä yksi ominaisuus, joka kannattaa mainita; — me tarkoitamme sen taipumusta aina väliin tehdä valtavia hyppyjä, puhkaisemalla kapeita maakaistaleita, ja siten itse muuttaa ja lyhentää juoksuansa. Se on useammin kuin kerran tuollaisella hypyllä, muutamassa tunnissa, tullut enemmän kuin kolmekymmentä penikulmaa lyhyemmäksi! — Nämä murtaumiset ovat usein aiheuttaneet mitä kummallisimpia tuloksia: satamakaupunkeja on äkkiä tullut muutetuksi kauas kuivalle, toisinaan useitakin penikulmia maalle, sekä suletuksi hiekkasärkkiin ja metsiin, niin että kaikki yhteisliikenne joen kanssa on käynyt miltei mahdottomaksi. Deltan kaupunki oli ennen maailmassa kolme penikulmaa alapuolella Vicksburgin; — Mississipin viimeinen murtauminen on kuitenkin niin perusteellisesti kääntänyt olosuhteet ylösalasin, että Delta nyt päin vastoin sijaitsee kaksi penikulmaa yläpuolella Vicksburgin. Molemmat nämä kaupungit ovat sitäpaitsi yht'aikaa tämän murtautumisen kautta vetäytyneet takaperin maaseudulle. Nämä murtautumiset aikaansaavat myös suurta epäjärjestystä ympäröivien valtioiden rajaviivoissa ja oikeudenkäytössä. Joku henkilö asuu tänään esim. Mississipin valtiossa. Yöllä katkaisee joki niemen, ja seuraavana aamuna huomaa hän, että hän ja hänen maatilansa onkin siirtynyt vastaiselle rannalle Lousianan rajojen sisäpuolelle ja sen lakien alaiseksi! — Jos jotakin samantapaista on menneinä päivinä tapahtunut joen yläjuoksun varrella, on joku orja äkkiä voinut tulla siirretyksi Missourista Illinoisiin, ja samalla heti muuttua vapaaksi mieheksi.
Mutta eivät ainoastaan murtautumiset muuta Mississipin asemaa; koko joki siirtyy samalla kertaa huomaamattomasti, mutta pysähtymättä, sivullepäin. Hard Timesin luona, Lousianan valtiossa, on joki nyt kaksi Englannin penikulmaa vanhasta joenuomasta. Seuraus on, että tämän kaupungin alkuperäinen asema itse asiassa nyttemmin ei ensinkään ole Lousianassa, vaan siihen rajoittuvassa Mississipin valtiossa, sekä että melkein koko se kolmentoista sadan penikulman pituinen osa jokea, jota myöten tunnettu löytöretkeilijä La Salle purjehti kaksisataa vuotta sitte, nykyhetkellä on kuivaa, mannermaata. Itse joki on paikoin oikealla, paikoin vasemmalla puolella vanhaa uomaansa. Mutta riittäkööt esimerkit mahtavan joen oikuista ja eriskummallisuuksista — ainakin tällä hetkellä; minä palaan siihen edempänä sopivassa tilaisuudessa. Tarkoitukseni on nyt kuvata erästä puolta elämää tällä ihmeellisellä joella; se kyllä saattaa olla kuvaamisen arvoinen, sellaisena kuin se esiintyi vanhaan hyvään aikaan, kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vuotta sitte, kun höyrylaivaliikenne vielä oli parhaassa vauhdissaan. Mississipin luotseista ja ihmeellisestä luotsitieteestä — en voi nimittää sitä vaatimattomammalla nimellä! — sellaisena, jollaiseksi he sen joella kehittivät — siitä tahdon puhua. Luulenpa, että tuskin missään muussa maailman paikassa on nähty verrempää.
II
Kun minä olin poika, oli minulla ja tovereillani eräässä pikkukaupungissa Mississipin länsirannalla vain yksi toiveittemme ja kunnianhimomme päämäärä, nimittäin saada jokin paikka höyrylaivassa. Meillä oli tosin silloin tällöin muitakin tulevaisuuden unelmia, mutta ne olivat ohimeneviä, joka kerran kun taideratsastajajoukko kävi kaupungissa, saimme me kaikki hehkuvan halun opetella itsemme klowniksi. Ensimäiset neekerilaulajat, jotka esiintyivät paikkakunnalla, herättivät meissä syvän kaipuun saada omistautua tälle elämänuralle; ja välistä väikkyi mielessämme sekin rohkea toivo, että jos saisimme elää ja olla kilttejä, niin Jumala sallisi meistä tulla merirosvoja, kun tulisimme suuriksi. Kaikki nämä tulevaisuuden suunnitelmat kalpenivat yksi toisensa jälkeen; mutta höyrylaivaelämä säilytti aina viehätyksensä.
Kerran päivässä laski höyrylaiva laituriimme matkalla ylöspäin S:t Louisista ja toinen alaspäin matkalla Keokukista. Ennenkuin nämä tapaukset olivat sattuneet, elimme me kaikin toivossa; kun ne olivat ohi, ei elämällä ollut enää mitään tarjottavana. Näin ei ollut laita ainoastaan poikain, vaan koko kaupungin. Huolimatta vuosista, jotka ovat sen jälkeen kuluneet, näen kaiken vielä elävänä edessäni: vanhan valkean kaupungin, joka uinuu aamuauringon paisteessa; tyhjät tai melkein tyhjät kadut; kaksi tai kolme kauppapalvelijaa, jotka istuvat nukuksissa puotinsa edustalla alhaalla Rantakadulla, hakien tasapainoa seinää vasten tuolin kahdella jalalla, leuat rintaan painuneina ja hatut yli silmien vedettyinä; emäsiat pikkuporsaineen verkkaan astuskelemassa jalkakäytävällä, einehtien meluunan kuoria ja sydämiä; kaksi tai kolme vaatimatonta kasaa rahtitavaraa alhaalla kivetyllä rantalaiturilla, ja kaupungin kuuluisan, paloviinalta tuoksuvan juopporatin uinumassa niiden vähäisessä varjossa; kaksi tai kolme halkolotjaa, jotka ovat kiinnitetyt laiturin yläpäähän, kenenkään kuulematta aaltojen hiljaista loisketta niiden laitoja vasten; suuren Mississipin, majesteetillisen, valtavan Mississipin levittämässä penikulman laajuista, välkkyvää pintaansa päivänpaisteessa; pimeän metsän vastaisella rannalla; "niemennenät" yläpuolella kaupunkia, jotka rajoittavat näköalan kummallekin suunnalle ja näyttävät muuttavan joen suureksi, autioksi, loistavaksi sisäjärveksi! — Äkkiä näyttäytyy kapea juova mustaa sauhua toisen kaukaisen niemennenän päältä; samassa silmänräpäyksessä korottaa musta laiturirenki, tunnettu terävistä silmistään ja valtavista keuhkoistaan, mölinän, joka lyö korvat lukkoon: "Laa-a-aiva tulee!" ja tuossa tuokiossa on näyttämö muuttunut. Juopporatti alkaa liikkua, puotipalvelijat heräävät, vaunuja ja rattaita alkaa ratista kivikadulla, väestö virtaa kaikista asumuksista ja kädenkäänteessä on kuollut kaupunki elossa ja täydessä toimessa. Työntökärryt, kuormavaunut, miehet, pojat, kaikki ryntäävät eri tahoilta samaan kohtaan, höyrylaivalaiturille. Sinne saavuttua kiinnittävät kaikki silmänsä lähestyvään laivaan niinkuin ennenkuulumattomaan ihmeeseen. Ja laiva on todellakin aika komea näky. Se on pitkä, siro, komea ja loistava; sillä on kaksi korkeaa, kauniisti koristettua savupiippua vierekkäin, joiden välissä riippuu joku kullattu koriste, joka heiluu edes takaisin tuulessa; muhkea "ohjaushytti" pelkkää peililasia ja kultausta ylimmällä kannella; rataskomerot upeilevat kultaisine säteineen laivan nimen ympärillä; konekansi, myrskykansi ja teksaskansi komeilevat hienoine, vaaleaksimaalattuine rautakaiteineen; Amerikan lippu liehuu iloisesti tangossa; kaikki uunit ovat auki ammollaan ja tulet liekehtivät uljaasti niissä; ylin kansi vilisee matkustajia; suuren kellon luona seisoo kapteeni tyynenä, mahtavana, kaikkien kadehtimana; sysimusta savu vyöryy paksuina pilvinä savutorvesta — halpaa huvia, joka aikaansaadaan heittämällä muutamia halkoja pesään juuri vähää ennen johonkin kaupunkiin saapumista; miehistö on ryhmittynyt kannen katokselle; leveä rantaporras pistää alihangan sivusta, ja sen äärimäisessä kärjessä keikkuu taitavasti kadehdittava merimies köysivyyhti kädessään; pidätetty höyry viheltää kimeästi hanoista; kapteeni nostaa kättään — kello soi; pyörät seisovat; sen jälkeen alkavat ne pyöriä vastakkaiseen suuntaan, vellovat vedet muutamassa silmänräpäyksessä kuohuksiin, — ja nyt lepää höyrylaiva hiljaa. Ja nyt alkaa hurja kiire päästä maihin, päästä laivaan, purkamaan ja ottamaan vastaan kuormaa, kaikki yhtaikaa ja keskeymättä perämiesten kajahtelevien kirousten, haukkumasanojen ja komennushuutojen seuraamana ja avustamana. Kymmenen minuuttia myöhemmin on höyrylaiva taas lähtenyt rannasta, minkään lipun liehumatta tangossa ja mustan savun tupruamatta savutorvista — vielä kymmenen minuuttia lisäksi, ja kaupunki on taasen kuollut, ja juopporatti on uudelleen rauhallisesti nukahtanut tavarakääryjen varjoon.
[Amerikalaiset jokihöyrylaivat eroavat rakenteeltaan melkoisesti europalaisista. "Voidakseen kuvitella sellaista alusta", sanoo v. Hesse-Wartegg, "täytyy ajatella kaunista kolmikerroksista rakennusta puulautalla, joka vain etu- ja takakeulassa pistää muutaman jalan vedenpinnan yläpuolelle. Alin kerros (jossa koneet ovat) on tarkotettu tavaroita varten; toisessa kerroksessa on salonki, jonka ympärillä matkustajain hytit sijaitsevat; kolmannessa kerroksessa on asumuksia kapteenia, upseereja ja miehistöä varten; ylinnä on perämies pienessä lasihytissä. Kaksi pitkää, kapeaa savutorvea ja joitakuita lyhty- ja lipputankoja kohoaa yli uinuvan palatsin.">[
Isäni oli rauhantuomari, ja minä olin vakuutettu siitä, että hänellä oli ehdoton valta elämän ja kuoleman suhteen — että hän voi silmänräpäyksessä hirtättää kenen tahansa, joka ei ollut hänelle mieleen. Tämä oli tosin yleensä kunniaksi kylläkin minulle, mutta siitä huolimatta oli hetkiä, jolloin en kokonaan voinut vaijentaa palavaa haluani päästä höyrylaivapojaksi. Aluksi tuntui minusta kuin olisin mieluimmin tahtonut päästä tarjoilijaksi, niin että olisin voinut näyttäytyä puettuna valkoiseen esiliinaan ja pudistaa pöytäliinaa kaiteen yli kaikkien toverien nähden. Myöhemmin tuntui minusta merimies, jonka oli tapana seistä köysivyyhti kädessä rantaportaalla, kadehdittavimmalta. Mutta ikävä kyllä — kaikki tämä ei ollut muuta kuin valveilla olevan unia, liian taivaallisia voidakseen koskaan toteutua. Eräänä päivänä meni muuan poika menojaan eikä hänestä kuultu sen koommin pitkään aikaan. Vihdoin ilmestyi hän jälleen koneenrasvaajana eräässä laivassa. Tämä tapaus vapisutti kaikkien niiden hyvien opetusten perusteitakin, joita minä olin saanut pyhäkoulussa. Kysymyksessä oleva nuorukainen ei ollut koskaan kunnostautunut millään erikoisen hyveellisellä vaelluksella, kun minä taas aina tunnollisesti olin pysytellyt hyveiden polulla — ja siitä huolimatta hän oli saavuttanut tuon kuulumattoman korkean kunnian, kun minä taas edelleen sain huokailla surullisessa mitättömyydessä, ja se heittiö ei ollut sitte edes jalomielinen onnessaan. Hän sovitti aina niin, että hänellä oli joku ruostunut ruuvi tai muu sentapainen puhdistettavana silloin kun laiva oli meidän laiturissa, ja hän istui aina jollain silmäänpistävällä paikalla konekannella ja suoritti tätä työtään, jotta me kaikki olisimme nähneet hänet, kadehtineet häntä ja vihanneet häntä, ja joka kerran kun hänen laivansa oli nostettu maalattavaksi ja korjattavaksi, tuli hän kotiin ja käydä ketkutteli ympäri kaupunkia mustimmissa ja rasvaisimmissa vaatteissaan, niin ettei kukaan ihminen silmänräpäykseksikään voinut unhottaa, että hän oli höyrylaivapoika; ja lisäksi ahtasi hän puheeseensa joukon höyrylaiva-sanantapoja, joihin hän oli niin tottunut, varjele, ettei hän voinut muistaa, että toiset eivät voineet ymmärtää niitä. Hän puhui hevosen "ylihangan-puolesta" säädyttömällä tavalla, joka suorastaan pakotti toisen toivomaan hänelle kuolemaa. Ja hän puhui "Sangluista" (S:t Louis) niin vastenmielisen tuttavallisesti, että olisi voinut luulla hänen syntyneen ja kasvaneen siellä — linkosi esiin viittauksia tapauksista, jolloin hän "oli kulkenut ylös Neljättä katua, tiedättehän", tai kun hän oli ollut mukana jossain tulipalossa hoitamassa höyryruiskua, "Vanhaa Missouria", minkä jälkeen hän ivallisesti vihjasi, että sinä päivänä paloi tarpeeksi monta taloa, jotta niillä olisi voinut rakentaa meidän kaupunkimme kolmeen kertaan. Pari poikaa oli aikaisemmin ollut meidän kunnioittavan ihmettelymme esineenä, koska he kerran olivat olleet S:t Louisissa ja heillä oli piskuinen tuntemus sen ihmeistä — mutta heidän aikansa oli nyt kokonaan mennyttä. He noudattivat nöyrää vaikenemista tai vetäytyivät kokonaan taamma, heti kun tuo pelottava koneenkäyttäjän alku ilmaantui näköpiiriin. Sillä elikolla oli myös aina rahoja, ja hän käytti aina hiusöljyä. Sitäpaitsi omia aikojaan käyvä hopeakello ja mahdottoman loistavat messinkiperät. Hänellä oli nahkavyö uumillaan, ja hän halveksi housunkannattimia. Jos mitään nuorukaista koskaan sydämellisesti on ihailtu ja vihattu ystäviensä ja aikalaistensa taholla, oli se hän. Ei mikään kaupungin tyttönen voinut vastustaa hänen lumousvoimaansa. Hän löi joka ainoan pojan laudalta. Kun hänen höyrylaivansa vihdoin eräänä päivänä räjähti ilmaan, levisi sydämiimme hiljainen tyytyväisyys, sellainen, jota me emme olleet tunteneet moneen kuukauteen. Mutta kun hän viikko senjälkeen tuli kotia pelastuneena, elävänä ja kuuluisana, sekä esiintyi kirkossa kaikkine laastarilappuineen ja siteineen kuin mikäkin loistava sankari, jota kaikki katselivat, josta kaikki puhuivat — näytti meistä todellakin kuin kaitselmuksen puolueellisuus tuohon halveksittavaan matelijaan nähden olisi saavuttanut huipun, jota tuskin voi hyväksyä.
Tämän olion loistava ura voi aikaansaada vain yhden tuloksen, ja se seurasi heti. Poika toisensa jälkeen meni höyrylaivaan. Papin pojasta tuli koneenkäyttäjä. Tohtorin ja pormestarin pojista tuli perämiehiä. Ravintoloitsijan pojasta tuli tarjoilija erääseen laivaan; etevimmän kauppiaamme neljästä pojasta ja maatuomarin kahdesta tuli luotseja. Luotsina oleminen oli kuitenkin etevintä kaikesta. Luotsilla oli jo siihen aikaan, kun kaikki palkat olivat paljo alemmat kuin sittemmin, ruhtinaallinen palkka — sadastaviidestäkymmenestä kahteensataanviiteenkymmeneen dollariin kuussa ja kaikki ilmaiseksi. Hänen tulonsa kahtena kuukautena olisivat riittäneet papin koko vuosipalkan maksamiseen.
Mutta vielä oli meistä muutamia jälellä — valitettavia olioita, joiden vanhemmat eivät sallineet heidän "lähteä joelle."
Seurauksena tästä oli, että minä eräänä päivänä karkasin tieheni. Sanoin etten koskaan, koskaan enää tule kotia, ennenkuin tulen mahtavasti täysin valmiina luotsina. Mutta kuinka olikaan, ei se näyttänytkään käyvän aivan niin helposti kuin olin ajatellut. Minä menin nöyrästi erääseen suurimmista laivoista, joita oli ahtautuneina kuin sardiineja S:t Louisin laivaveistämöä pitkin, ja kysyin kainosti luotseja, mutta sain vain äreitä ja lyhyitä vastauksia perämiehiltä ja miehistöltä. Minun täytyi tyytyä tähän kohteluun sillä kertaa, mutta lohduttauduin ajatellen sitä aikaa, jolloin minä olisin suuri ja kunnioitettu luotsi ja minulla olisi kasoittain rahaa, niin että voisin lyödä kuoliaaksi muutamia noista perämiehistä ja maksaa niistä.
Aika kului, ja minun kunnianhimoiset unelmani näyttivät yhtä toteuttamattomilta. Mutta minä en kehdannut palata kotiin. Olin Cincinnatissa, kun aloin tehdä suunnitelmia uutta elämänuraa varten. Olin juuri lukenut retkikunnasta, jonka hallitus oli lähettänyt tutkimaan Amatson-joen juoksua. En vaivannut itseäni tämän suuren yrityksen yksityisseikoilla — yksityisseikat eivät koskaan ole olleet minun asioitani. Pistin vain pillit pussiin ja ostin lipun New Orleansiin, vanhaan puolimätään alukseen nimeltä "Paul Jones." Kuudentoista dollarin edestä voin sydämestäni nauttia sen salongin kauhtuneesta ja likaisesta loistosta, jonka lähin omistaja olin, sillä "Paul Jonesilla" ei ollut erityistä vetovoimaa kokeneempiin matkustajiin.
Kun vihdoin lähdimme porhaltamaan pitkin leveää Ohiota, tunsin yht'äkkiä muuttuneeni uudeksi olennoksi, joka melkein herätti omaa ihastustani. Minä olin matkustaja! Koskaan ei millään sanalla ole ollut makeampaa makua suussani kuin tällä. Tunsin itseni niin ylpeäksi, niin yleväksi, niin läpeensä oman arvoni ja tärkeyteni täyttämäksi, että kaikki epäjalot tunteet katosivat sielustani ja minä voin katsoa ei-matkustavia kanssa-ihmisiäni säälillä, jossa tuskin oli halveksimisen hiventäkään. Kun pysähdyimme pikkukaupunkeihin ja lastauspaikkoihin, en voinut olla huolettomasti kumartumatta konekannen aitauksen yli, herättääkseni rannalla olevien poikien kateutta ja nauttiakseni siitä. Jolleivät ne näyttäneet huomaavan minua, aivastin minä herättääkseni niiden huomion tai siirrähdin sellaiseen paikkaan, jossa niiden oli mahdoton kääntää huomiotaan minusta. Ja heti kun huomasin, että ne katselivat minua, aloin haukotella ja ojennella itseäni sekä muulla tavoin osottaa, että olin kerrassaan ikävystynyt ja kyllästynyt matkustamiseen.
Olin koko ajan paljain päin ja oleskelin parhaastapäästä tuulessa ja auringonpaahteessa, saadakseni niin pian kuin mahdollista itselleni vanhan matkustajan ahavoittuneen ja päivänpolttaman ihon. Jo seuraavana päivänä sain tuntea iloa, joka täytti sieluni mitä puhtaimmalla kiitollisuudella: nahka rupesi halkeilemaan kaulastani ja nenältäni. Oikein minä toivoin, että pojat ja tytöt siellä kotona olisivat minut nähneet nyt.
Ennen pitkää saavuimme Louisvilleen — tai ainakin sen välittömään läheisyyteen. Me tartuimme pohjaan joillekin särkille keskelle virtaa ja jäimme makaamaan siihen neljäksi päivää. Aloin sinä aikana tuntea itseni niin kotiutuneeksi laivalla kuin olisin kuulunut perheeseen jonkinlaisena kapteenin pikkupoikana ja perämiehen nuorempana veljenä. Ei kukaan voi kuvitella, kuinka ylpeäksi tunsin itseni huomatessani tämän, tai miten liikuttava ja sydämellinen hellyys noita ihmisiä kohtaan alkoi täyttää sydäntäni. En voinut arvata silloin, kuinka syvästi ylpeä laivamies halveksii kurjan maalla-asujan moista julkeutta. Ennen kaikkea paloi minussa halu kääntää suuren, kiivaan ensimäisen perämiehen huomio itseeni. Tässä tarkoituksessa pidin häntä herkeämättä silmällä, toivoen vihdoin saavani tilaisuuden tehdä hänelle jonkun palveluksen. Tämä tilaisuus tuli viimein. Yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti joku temppu lastauksessa, ärjäsi äkkiä perämies kääntymättä erikoisesti kehenkään: "Tänne kanki!" Minä, joka tavallisuuden mukaan olin lähettyvillä, ehätin kaikkien edelle, riensin silmänräpäyksessä hänen eteensä ja sanoin nöyrästi: "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se on, niin minä juoksen heti hakemaan!"
Jos joku lumppujen kerääjä tarjoutuisi äkkiä Venäjän keisarille suorittamaan hänen hyväkseen jonkun mutkikkaan valtiollisen tehtävän, olisi mahdotonta, että tämä valtias tulisi enemmän hämmästyneeksi kuin "Paul Jonesin" perämies silloin minun rohkeasta esiintymisestäni. Hän lakkasi totisesti kiroomastakin. Hän seisoi hiljaa kädet sivulla ja tirkisteli alas minuun. Tarvittiin kymmenen sekuntia ennenkuin hän oli saanut kootuksi takaisin hämmentyneet sielunkykynsä. Sitten hän sanoi painavasti: "No, jopa h——ssä!" ja kääntyi takaisin työhönsä näköjään aivan kuin oltuaan silmä silmää vastaan jonkun ongelman kanssa, joka on liian monimutkainen ratkaistavaksi.
Minä piilottelin ja etsin yksinäisyyttä koko lopun päivää. En mennyt alas päivälliselle; viivyttelin menemästä illallisellekin siksi kunnes kaikki muut olivat lopettaneet. En enää tuntenut olevani miehistön kanssa niin läheistä sukua kuin aamulla. Mutta vähitellen heräsivät elonhenget minussa samalla kun taas menimme virtaa alaspäin. Olin pahoillani siitä, että vihasin perämiestä niin hirveästi kuin vihasin, sillä itse asiassa oli mahdotonta kenenkään — ainakaan pojan — olla ihailematta häntä. Hän oli kookas, leveäharteinen ja jäntevä, ja hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan parran peittämät; hänen oikeaan käsivarteensa oli tatuoitu punainen ja sininen nainen molemmin puolin sinistä ankkuria, jossa oli punainen köysi; — ja mitä kirouksiin tulee, oli hän mestari. Kun hän oli lastausta valvomassa, pysyttelin aina hänen läheisyydessään kuuntelemassa ja katselemassa häntä. Hän oli kokonaan oman majesteettitunteensa läpitunkema ja antoi muidenkin sen tuntea. Jos hän antoi pienimmänkin käskyn, laukasi hän sen kuin pitkäisen leimauksen ja antoi sitä seurata pitkän, kierivän ukkosenjyrinän kirouksina. En voinut olla mielessäni vertaamatta sitä tapaa, jota tavallinen maanjussi käyttää käskyjä antaessaan ja sitä millä perämies niitä antoi: Jos joku tavallinen ihminen esim. tahtoisi maihinmenosillan muutetuksi jalan verran, sanoisi hän melkein varmasti näin: "Kuules, Jussi tai Ville, ole hyvä ja siirrä tätä rantaporrasta vähän." Mutta paneppa perämies hänen sijaansa, niin saat silmänräpäyksessä kuulla hänen ärjyvän: "Hei tänne, senkin kelvottomat kuhnukset! — Nostakaa rantaporras ales ensin, kuuletteko! Nostakaa rantaporras ales ensin, sanon minä! — Nopeasti toimeen! — Mitä tuhannen miljoonaa paistettua pikkupirua te siekailette? — Ettekö saa jalkojanne liikkumaan, senkin kirotut maamyyrät! — Kuuletteko mitä minä sanon? — Jalat liikkeelle! — No, ettekö te nosta rantaporrasta ensin? Mitä? — Mitä? — Enemmän taaksepäin! — Enemmän taaksepäin! — No, kiirehtikää, sanon minä, muuten niin —! — Istu ja pala! — Nukutteko te, miehet — No, niin — — minnekä sinä sen tynnyrin aiot viedä? — Perään päin, sanon minä, perään päin, muuten pakotan sinut nielemään sen kokonaan, — no, tuleeko siitä mitään, senkin — senkin kilpikonnan ja pattijalkaisen hautajaishevosen välimuoto!!!!"
Olisin suonut osaavani puhua sillä tavalla.
Kun särkyneet tunteeni olivat alkaneet jonkun verran tyyntyä perämiehen kanssa sattuneen ikävän kohtauksen jälkeen, aloin vähitellen kainosti lähennellä yhtä laivan vaatimattomimmista virkailijoista — yövartijaa. Aluksi hän minulle ärjyi, mutta lopulta uskalsin tarjota hänelle uuden savipiipun, ja tämä saattoi hänet lempeämmälle tuulelle. Sallipa hän minun istua vierellään ison kellon lähellä myrskykannella, ja antautuipa aikaa myöten kanssani keskusteluunkin. Hän olisi tuskin voinut muuta tehdäkään, niin selvästi osotin minä, kuinka suurta kunniaa tunsin hänen alentuvaisuudestaan, ja niin hartaasti kuuntelin jokaista sanaa, mikä kirposi hänen huuliltaan. Hän nimitteli minulle ne epäselvät niemet ja saaret, joiden ohi soluimme yön pimeydessä, ja vähitellen alkoi hän puhua itsestään ja kertoa minulle elämänsä vaiheita. Hän näytti tosin hentomieliseltä ollakseen mies, jolla on kuusi dollaria palkkaa viikossa. Mutta minä imin ahnaasti joka ainoan sanan uskolla, joka olisi voinut siirtää vuoria, jos se vain olisi tullut järkevästi käytettyä. Mitäpä minuun kuului, että hän oli likainen, rasvainen ja löyhkäsi paloviinalle? Mitäpä minuun kuului, ettei hänen puheensa ollut kieliopin mukaista ja että hänen kiroilunsa oli niin huonotekoista, että sen pikemmin voi sanoa laimentaneen hänen keskusteluaan? — Hän oli suurta vääryyttä kärsinyt ihminen, kovaa kokenut mies, ja siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Kun hän kehitti surullista historiaansa, tippuivat hänen kyyneleensä lyhdylle, jota hän piti polvillaan, ja minäkin itkin osaaottaen. Hän kertoi olevansa englantilaisen aatelismiehen poika. Hänen isänsä piti hänestä, mutta vieroi häntä, sentähden että hän oli pieni; ja senvuoksi lähetettiin hänet jo lapsena "yhteen noista vanhoista, ikivanhoista akatemioista" —, hän oli unohtanut nimen. Aikoinaan kuoli aatelismies, minkä jälkeen minun surkuteltavan ystäväni äiti "kahmasi" koko omaisuuden ja "syrjäytti" hänet. Sitte kun äiti oli syrjäyttänyt hänet, onnistui muutamien ylhäisön jäsenten, joihin hän oli ystävällisissä suhteissa, hankkia hänelle paikka kajuuttavahtina eräällä aluksella; — ja tästä kohdasta alkaen heitti yövartijani kaikki ajan, paikan ja mahdollisuuden estävät kahleet ja syöksyi päistikkaa kertomukseen, joka oli täynnä mitä uskomattomimpia seikkailuja — kertomukseen, joka oli niin verinen ja niin täpötäysi mitä järkyttävimpiä ja itsetiedottomia konnankoukkuja, että minä istuin hengitystäni pidätellen, ihmeissäni, lumottuna, väristen, ihaillen ja jumaloiden! — Olipa kova kolaus, kun sittemmin keksin, että mielenkiintoinen yövartijani itse asiassa oli yksinkertainen, raaka, tietämätön, hentomielinen juoppohullu, joka oli ravinnut mielikuvitustaan kiihottavilla nurkkanovelleilla ja rikosromaaneilla, joista hän oli kokoonpannut tämän lorun; sen oli hän sitte kertonut minuntapaisilleni herkkäuskoisille nuorukaisille niin usein, että vihdoin itsekin oli alkanut uskoa sitä.
III
Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla, onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni, sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella, menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.
New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli, ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluessa — ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut. Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones" lähti pian S:t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman luotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä täytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta Mississipillä New Orleansista S:t Louisiin viidestäsadasta dollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani tutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin "opetellakseni" kaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea sellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun ijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni panin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä oletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin pitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen joen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.
Laiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja "meidän vahtimme" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun esimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi muutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan, ja sanoi sitte: "Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden alusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa." Minä tartuin peräsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi vaipunut alas saappaisiin — sillä minusta näytti välttämättömältä, että me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka ainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme. Pidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle puolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka niin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan. Onneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin suureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän "Paul Jonesin" ja muiden laivojen välille — ja kymmenen sekunnin kuluttua olin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun oppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien minut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin loukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä varmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin oikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita laivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun verran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin voimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän sentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin lähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme vastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi virta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja vain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja järjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr. Bixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi: "Tässä meillä on Kuudenneulanniemi." Minä suostuin siihen kernaasti. Se oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani voinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi hän: "Tuo on Kymmenenpenikulmankärki". Vähän myöhemmin lausui hän: "Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki." Kaikki ne olivat melkein vedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun silmiini — kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla muistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas päällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka olisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun noita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään niemen luo ja sanoi samassa: "Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon kiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt"; ja niin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta minulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani ylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa — ja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja parjaustulvaan.
Vihdoin loppui meidän vahtivuoromme; me söimme illallista ja menimme alas hyttiin. Keskiyön aikana tunkeutui jonkun lyhdyn valo unisiin silmiini, ja yövartija sanoi: "Nouse ylös! —"
Sitte hän poistui. Minä en voinut käsittää tämän mitä ihmeellisimmän tapauksen syytä, ja kun olin vähän aikaa miettinyt sitä, nukahdin uudestaan. Mutta ei viipynyt kauvaakaan, kun yövartija taas ilmestyi, ja tällä kertaa rupesi hän olemaan karkea. Minä suutuin ja sanoin:
"Mitä se merkitsee, että te keskellä yötä tulette tänne tappelemaan?
— Saadaanpas nähdä, etten minä enää saa nukuttua."
Yövartija sanoi:
"Niin, jollei sitä juuri tapahdu, niin paistettakoon minut silakkana."
Väki, joka oli lopettanut vahtivuoronsa, oli juuri laskeutumassa yöpuulle, ja minä kuulin pari raakaa naurunpurskahdusta sekä muutamia pistäviä huomautuksia, kuten esimerkiksi: "Halloo, yövartija! — Etkö sinä ole saanut penikkaasi vielä valveille? — Hän itkee varmaankin äitiään, pikku raukka. Antakaa sille tuttia ja lähettäkää peräpuolen siivoojatar tänne laulamaan sille kehtolauluja."
Tässä silmänräpäyksessä ilmestyi mr. Bixby näyttämölle. Jonkun minuutin perästä kiipesin minä nopeasti rappusia ylös ohjaushyttiin muutamia vaatekappaleita päälläni, muut sylissäni. Mr. Bixby seurasi minua ihan kintereillä, jakaen selittäviä huomautuksia. Tämä oli uutta — tämä päähänpisto nousta keskellä yötä työhön. Se oli niitä luotsilaitoksen yksityiskohtia, joista olin tähän saakka ollut tietämätön. Minä kyllä tiesin, että laivat kulkivat yöaikaankin, mutta miten olikaan, en ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ihmisten täytyi nousta lämpimistä sängyistään ohjaamaan niitä. Aloin pelätä, ettei luotsielämä ollutkaan aivan niin romanttista kuin olin kuvitellut; ainakin oli sen tässä puolessa jotakin peräti proosallista.
Yö oli sangen pimeä, vaikka tähtiä tuikki tiheässä taivaalla. Minun pelkäämäni perämies seisoi ruorissa ja ohjasi vanhaa alusta erästä vilkuttavaa tähteä kohti taivaanrannalle, samalla kun hän piti laivaa kuitenkin virranuomassa. Molempien rantojen väliä ei ollut täyttä engl. penikulmaa, mutta sentään ne näyttivät hyvin kaukaisilta, sumuisilta ja epäselviltä. Perämies sanoi:
"Meidän on laskettava Jonesin istutuksille, sir."
Nyt riemuitsi minun kostonhimoinen mieleni. Sanoin itsekseni: "Onneksi olkoon, mr. Bixby! — Tulee hauskaa teidän hakea Jonesin istutukset pimeässä — oikein toivon, ettette koskaan niitä löytäisi, niin kauan kuin elätte."
"Ylä- vai alapäähänkö istutuksia?" kysyi Bixby tyynesti.
"Yläpäähän."
"Se ei käy päinsä. Vesi on liian matalalla. Ei ole pitkä matka alapäähän, ja siihen saatte tyytyä."
"Hyvä, sir. Jollei Jones ole siihen tyytyväinen, niin sanokoon mitä tahansa."
Senjälkeen perämies poistui. Iloni alkoi vähitellen kylmetä ja ihmetykseni kasvaa. Tässä oli ihminen, joka ei ainoastaan tyynesti ottanut löytääkseen noita istutuksia sysimustassa yössä, vaan oli päällepäätteeksi valmis löytämään kumman tahansa pään niistä. Mieleni kovin teki kysyä erästä seikkaa, mutta minä olin niin tarpeeksi täynnä minulle murahdettuja tylyjä vastauksia, että minä katsoin parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kysymys, minkä minä olisin tahtonut esittää, oli vain se, missä määrin mr. Bixby todella oli niin suuri aasi, että kuvitteli voivansa löytää istutukset yöllä, jolloin kaikki maisema oli aivan samanlaista ja samanväristä. Mutta minä olin vaiti. Opin tuona aikana pitämään kieleni hampaitten takana.
Mr. Bixby ohjasi heti rantaa kohden ja vähän ajan perästä hiipi aivan pitkin rantaa, ihan kuin kirkkaalla päivällä. Eikä siinä kyllin — hän hyräili sitäpaitsi —
"Taivahan Valtias, ilta jo saapuu" j.n.e.
Minusta tuntui kuin olisin uskonut henkeni hirveän huolettoman mielipuolen käsiin. Hetken kuluttua kääntyi hän minuun ja kysyi:
"Mikä on ensimäisen niemen nimi New Orleansin yläpuolella?"
Minua ilahutti, että voin hetkeäkään epäröimättä vastata. Sanoin, etten sitä tiennyt.
"Tuhannen tulimmaista, mitä se merkitsee?"
Hänen tapansa pelottivat minua tosiaan. Mutta minä toistin yhä järkähtämättömästi, etten sitä tiennyt.
"Oletpa sinä kaunis lintu", sanoi mr. Bixby. "No, entä seuraava niemi sitte?"
En sitä sen paremmin tiennyt
"No, tämähän menee ihan päin seiniä! — Sano edes joku nimeltään niistä niemistä — mikä tahansa — joita minä sinulle ilmotin."
Ajattelin hetkisen, mutta tunnustin vihdoin, etten voinut muistaa yhtään ainoata.
"No, kuules! — Mitä merkkejä kohden ohjataan silloin, kun on muutettava rantaa, heti Kahdentoistapenikulmankärjen yläpuolella?"
"Minä — minä en tiedä."
"Sinä — sinä — et tiedä?" matki hän ääntäni. "Mitä hittoa sinä sitte tiedät, senkin nulikka?"
"Minä, minä — — en mitään."
"Sinä suuri Pyhä Anttoni! — siinä sinä sanoit toden. Sinä olet tosiaan suurin pässinpää, mitä olen tavannut! — Ja sinä aijot tulla luotsiksi — sinä! — — Sinulla ei ole älyä ohjata edes vanhaa lehmää veräjästä sisään!" —
Ei ollut hyvä olla tekemisissä hänen kanssaan, kun hän joutui tuollaiselle tuulelle. Hän polki ja nosteli jalkojaan, aivan kuin lattia olisi polttanut hänen jalkapohjiaan, samalla kun hän kiehui ja porisi itsekseen. Väliin kiehahti hän yli äyräittensä ja poltti minuakin.
"Kuuleppas! — Mitä varten sinä luulit minun sanoneen noiden kaikkien niemien nimet, sinä nulikka?"
Ajattelin vapisten sitä muutamia sekunteja, ja silloin meni paholainen minuun ja houkutteli minut sanomaan:
"Tuota — tuota — aikani kuluksi, ajattelin minä."
Se vaikutti kuin punainen vaate sonniin. Hän kirosi ja pärmänttäsi, niin että se teki hänet kai sokeaksi (hän oli juuri aikeissa ajaa suoraan poikki joen), — sillä hän oli ajamaisillaan erään halkoveneen päälle, rikkoen sen perämelan. Laivuri lähetti tietysti täyden panoksen valittuja kirouksia peräämme. Koskaan ei ole kukaan ihminen ollut niin kiitollinen mistään hyvästä työstä kuin Bixby tästä tapauksesta: hän oli nimittäin pakahtua vihasta, ja nyt hän löysi sellaisen, joka voi vastata. Hän avasi luukun, pisti päänsä siitä ulos ja huojensi kukkuraisen sydämensä sellaisella kaunopuheisuudella, jommoista minä en ollut ennen kuullut. Mitä heikommiksi laivurin vannomiset etenivät, sitä suuriäänisemmäksi tuli Bixby ja sitä voimakkaammiksi kohosivat hänen soimauksensa, ja kun hän vihdoin sulki luukun, oli hän kirjaimellisesti "tyhjä." Vaikka olisi vetänyt nuottaa hänen sisäisessä ihmisessään, ei olisi voinut löytää pienintäkään kirousta. Hetken kuluttua sanoi hän minulle mitä ystävällisimmällä äänellä:
"Poikani, sinun täytyy hankkia itsellesi muistiinpanokirja, ja joka kerran kun minä sanon jotain, on sinun vain kirjoitettava se muistiin ja opeteltava se. Ei ole muuta keinoa tulla hyväksi luotsiksi kuin opetella koko joki ulkoa. Se sinun täytyy tuntea kuin aapiskirjasi."
Se oli virkistävä tieto, sillä muistini ei koskaan ollut vahva puoleni. Koetin sitäpaitsi pitää rohkeuttani yllä ajattelemalla, että arvokas esimieheni pani hiukan liikoja.
Pian senjälkeen veti hän eräästä nuorasta ja löi pari iskua suureen soittokelloon. Nyt olivat kaikki tähdet poissa ja oli pimeä kuin säkissä. Kuulin siipirattaitten heittävän vettä rantoja vastaan, mutta en ollut varma, näinkö maata. Joku ääni sanoi myrskykannelta:
"Missä me olemme, sir?"
"Joneksen istutuksilla."
Ajattelin kaikessa hiljaisuudessa kernaasti lyöväni vetoa siitä, etteivät ne olleet siinä. Mutta minä en hiiskunut sanaakaan. Minä vain odotin. Mr. Bixby soitti konekelloja, ja jonkun ajan perästä kääntyi laivan keula maihin päin, lyhty paloi kannella, joku musta olento juoksi maihin, ja ääni, joka varmaankin kuului jollekulle neekerille, sanoi: "Antakaa minulle kapsäkki, Jones" — ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuljimme taas virralle, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaivuin taas ajatuksiin ja sanoin sitte — tietysti kuulumattomasti: "No niin, että hän löysi istutukset, on pelkkä onnellinen sattuma, jommoisia tapahtuu yksi sadassa vuodessa", — ja minä tosiaan uskoin niin.
Kun olimme kulkeneet noin seitsemän- tai kahdeksansataa penikulmaa jokea ylöspäin, olin mukiinmenevästi oppinut ohjaamaan laivaa päivänvalolla, ja ennenkuin saavuimme S:t Louisiin olin ottanut muutamia edistysaskeleita, vaikkakin hyvin vähäpätöisiä, taidossa yöllä ohjata sitä. Minulla oli muistiinpanokirja, joka oli sullottu täyteen kaikenlaisten kaupunkien, niemien, särkkien, saarien, väylien, matalien y.m. nimiä: mutta muistikirjaan sitte rajoittuvatkin kaikki tietoni; päässä ne eivät tahtoneet pysyä. Sydäntäni särki, kun ajattelin, että minulla joka tapauksessa on ainoastaan puolen jokea kirjoitettuna muistiin, sillä kun vahtivuoroamme kesti vain neljä tuntia, jota seurasi neljän tunnin lepo, vaihdellen samalla tapaa päivällä ja yöllä, niin jäi aina neljän tunnin tyhjä aukko kirjaani joka kerta kun olin ollut nukkumassa, aina matkan alusta asti.
Jonkun ajan kuluttua muutti päällikköni erääseen suureen New-Orleans-laivaan, ja minä pistin pillit pussiini ja seurasin häntä. Se oli komea laiva. Kun minä seisoin sen ohjaushytissä, olin minä niin korkealla vedenpinnasta, että luulin seisovani vuorella; kantta ulottui pitkältä sekä keulaan että perään päin allani. Ihmettelin kuinka minä koskaan olin voinut olla niin yksinkertainen, että olin pitänyt "Paul Jonesta" isona laivana. Ero oli suuri muissakin suhteissa. "Paul Jonesin" ohjaushytti oli ahdas, ränsistynyt, korearyysyinen hökkeli — mutta täällä se oli loistava temppeli, jossa oli lasiseinät; se oli tarpeeksi suuri vaikka tanssiaisia varten, punan- ja kullankirjavat komeat uutimet, arvokkaisuutta lisäävä sohva, nahkaiset pielukset ja selkänoja korkealla istuimella, jolla vieraat luotsit tapasivat istua "katselemassa jokea" ja kertoa loppumattomia laivurikaskuja, sirot sylkiastiat entisten puisten sahajauholaatikkojen sijalla, kiiltävät vahakangasmatot lattialla, suuri kamiini talven varalta, komeasti kirjailtu ruoriratas niin korkea kuin mies, messinkinupit soittokelloissa ja sievä musta palvelija lumivalkea esiliina edessään kantamassa jäätelöä ja kahvia ylös vahtivuoron aikana, oli sitte yö tai päivä. Se näytti joltakin, se; minussa alkoi rohkeus taas kasvaa, ja rupesin uskomaan, että oli sentään sangen romanttista ja miellyttävää olla luotsina. Heti kun olimme rannalta lähteneet, aloin vaeltaa ristiin rastiin tässä suuressa höyryaluksessa, ja kaikki mitä näin, täytti sydämeni ilolla. Kaikki oli hienoa ja kiillotettua kuin vastaanottohuoneessa; ja kun seisoin kullankimaltelevan salongin toisessa päässä, olin katselevinani loistavan tunnelin läpi. Joka hytin ovea koristi jonkun lahjakkaan ilmoituskilpimaalarin tekemä öljytaulu, kaikkialla kimalteli hiotut kristallikynttiläkruunut, piletinmyyjän konttori oli sirouden mestarinäyte, ja palvelijoilla oli käherretyt tukat ja uskomattoman kalliit puvut. Konekansi oli tilava kuin kirkko, ja palavien uunien yläpuolella näkyi kahdeksan tavatonta höyrypannua! — Mutta kylliksi tästä! En ole koskaan tuntenut itseäni niin yleväksi — ja kun kuulin, että kaikki kohteliaat palvelijat puhuttelivat minua "sir", ei tyytyväisyydelläni ollut rajoja.
Kun palasin ohjaushyttiin, oli S:t Louis kadonnut jo näköpiiristä, ja kauhukseni huomasin, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta, missä me olimme. Tässä oli kyllä kappale jokea, joka aivan oikein oli viety kirjaani, mutta valitettavasti se ei minua hyödyttänyt vähintäkään — kaikki oli kokonaan takaperosin käännettyä. Olin nähnyt sen, kun tulimme ylöspäin virtaa, mutta ei kertaakaan ollut päähäni pälkähtänyt kääntyä katsomaan, miltä joki näytti vastakkaiseen suuntaan. Sydämeni täytti epätoivo tullessani siihen vakaumukseen, että minun täytyi opetella tämä hirveä joki sekä etu- että takaperin, jos mielin mitään saada aikaan.
Ohjaushytti oli täynnä vieraita luotseja, jotka matkustivat "katselemaan jokea." Mississippi muuttaa uomaansa mitä merkillisimmin, niin että luotsit tavallisesti katsoivat pakolliseksi tehdä pienen tarkastusmatkan virtaa alaspäin Cairoon sillä aikaa kun heidän aluksiaan lastattiin, perehtyäkseen vallitseviin olosuhteisiin, erittäinkin tällaisina aikoina, jolloin vesi oli matalalla. Meillä ei ollut sen vähempää kuin yhdeksän tai kymmenen noita "jokitarkastelijoita" laivallamme, ja heille oli kyllä hyvää tilaa ohjaushytissämme, jossa he olivat tervetulleita, sillä luotsit ovat tavattoman puheliaita kohdatessaan toisiaan, ja kun he eivät koskaan puhu muusta kuin joesta, on heidän keskustelunsa aina yhtä tenhoava ja mieltäkiinnittävä ammattiveljien kesken. Oikea luotsi ei kysele mitään asiaa taivaan ja maan välillä paitsi jokea, ja hän on asemastaan ylpeämpi kuin kuningas valtaistuimellaan.
Muutamat vieraamme olivat somistautuneet kiiltäviin silinterihattuihin, paidanrintamuksiin, jalokivineuloihin, glacékäsineihin ja kiiltonahkasaappaisiin. He esiintyivät valituilla lauseilla ja ilmaisivat koko olemuksessaan sitä tyyntä arvokkuutta, joka kuuluu melkoisen omaisuuden ja suuren maineen saavuttaneille henkilöille, Muut olivat huolettomammin puettuja ja käyttivät yleensä korkeapohjaisia, leveälierisiä huopahattuja, jotka muistuttivat Cromwellin ratsumiehiä.
Minä olin nolla tässä korkeassa seurassa, ja tunsin itseni masentuneeksi, milteipä mitättömäksi. Minua ei katsottu edes tarpeelliseksi auttamaan ruorissa silloin kun luotsi tarvitsi pikaista apua — se vieraista, joka oli lähimpänä, oli heti käsillä, kun tarve vaati, ja se tapahtui hyvin usein purjehdusväylän kapeuden ja alhaisen veden tähden. Seisoin vaiti nurkassa ja kuuntelin — ja noiden mahtavien herrojen puhe teki mieleni vielä raskaammaksi, sillä siitä, mitä he sanoivat, kävi selvästi, hirvittävän selvästi ilmi, mikäli korvani eivät minua pettäneet, ettei minun tarvinnut oppia kaikkien joessa ja joen varrella olevien kaupunkien, kylien, saarten, niemien ja mutkien nimiä, vaan täytyi rakentaa läheinen persoonallinen tuttavuus jok'ainoan vanhan "snagin" [Snags — "isoja joen irtirepimiä puita, jotka aluksi uivat veden pinnalla, kunnes niiden juuret tarttuvat pohjaan, jossa peittyvät hietaan. Virta kuluttaa pian latvan, ja teräväksi hioutunut runko kallistuu nyt jokeen; sen huomaa ainoastaan tottunut silmä pienestä pintaväreilystä. Jokainen höyrylaiva, joka ui tällaista snagia päin, saa heti läven pohjaan ja vajoo ilman pelastuksen mahdollisuutta." — V. Hesse-Wartegg] kanssa, jotka koristivat joen kahdentoistasadan penikulman pituisia rantoja; — ja mikä vielä pahempi — minun täytyi tietää missä nuo esineet olivat pimeässä, sikäli kuin en saanut otaksua, etteivät meidän vieraamme olleet varustettuja silmillä, jotka näkivät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Minä aloin jo toivoa koko luotsilaitosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja sydämessäni valittaa, että koskaan olin onnettomasti päättänyt valita tällaisen ammatin itselleni.
Kun alkoi hämärtää, soitti mr. Bixby kolme kertaa isoa kelloa (maihinlaskemisen merkki) — ja kapteeni astui kajuutastaan texas-kannelle ja katsoi kysyvästi ylös ohjaushyttiin päin. Mr. Bixby sanoi:
"Me pysähdymme tähän yöksi, kapteeni."
"Hyvä, sir."
Siinä kaikki. Laiva ajoi maihin ja oli siinä yön. Minusta näytti tavattoman suuremmoiselta se, että luotsi noin vain voi tehdä mitä halusi, pyytämättä siihen lupaa komealta kapteenilta. Minä söin illallisen ja menin maata kovin alakuloisena päivän huomioista. Kallis muistiinpanovihkoni näytti minusta nyt vain tarpeettomien nimien sekasotkulta. Aina kun päivän kuluessa katsoin siihen, alkoi päätäni huimata enemmän kuin ennen. Toivoin unien tuovan lohdutusta ja rauhaa — mutta ei, — kaikki mitä olin nähnyt, kuullut ja kokenut, ajelehti koko yön aivoissani ja painoi rintaani kuin hirveä hellittämätön painajainen.
Seuraavana aamuna heräsimme jotenkin huonolla tuulella. Viiletimme nyt täyttä vauhtia virtaa ylöspäin, mistään vaaroista välittämättä, sillä meidän oli tärkeä ehtiä Cairoon ennen yön tuloa. Mutta mr. Bixbyn toverin, toisen luotsin, onnistui kesken kaiken asettaa laiva karille, ja niin paljon aikaa meni hukkaan ennenkuin taasen oltiin irti, että jokseenkin varmasti näimme pimeän yllättävän meidät aikoja ennenkuin olimme ehtineet päämääräämme. Tämä oli todellinen onnettomuus, varsinkin useille vieraille luotseille, joiden laivat eivät voineet lähteä ennenkuin he olivat päässeet takaisin. Ohjaushytissä kävi keskustelun sävy melkoisesti vakavammaksi. Ylöspäin mentäessä laivat tavallisesti kulkivat koko yön, olipa vesi korkealla tai matalalla; mutta alaspäin mentäessä olivat luotsit varovaisempia — vaara oli liian suuri voimakkaan virran takia, joten oli tapana pysähtyä paikoilleen yöksi.
Vielä oli kuitenkin heikko toivo; jos me vain voisimme ehtiä "Hattusaaren" ohi, missä kulkuväylä oli tavattoman vaikea ja täynnä vaarallisia kareja, ennen yötä, niin voisimme uskaltaa Cairoon asti pimeästä huolimatta, sillä jälellä oleva tie ei tarjonnut mitään mainittavampia vaikeuksia. Mutta koettaa sivuuttaa Hattusaari pimeässä olisi sulaa järjettömyyttä. Kelloilta kysyttiin ahkerasti neuvoa pitkin ehtoopäivää, ja lukemattomia laskelmia tehtiin vauhdin nopeudesta. Hattusaari oli ainoa puheenaine; toisinaan oli mieliala ylen toivorikas, ja toisinaan, kun vauhtia hiljennettiin vaarallisilla paikoilla, laski toivon astemittari taas alas nollaan. Minuunkin tarttui yleinen jännitys siinä määrin, että kauhean edesvastuun painostamana, joka tuntui rasittavan hartioitani, toivoin vain voivani päästä maihin edes pariksi — vain pariksi minuutiksi, jotta olisin saanut vetää oikein syvään henkeä ja sitten alkaa taasen uudelleen. Sinä päivänä ei noudatettu mitään säännöllistä vahtivuoroa; meidän luotsimme hoitivat vuorotellen peräsintä, aina sen mukaan kuin jommallekummalle olivat tutumpia ne paikat, joita kuljettiin, ja molemmat pysyttelivät he poistumatta ohjaushytissä.
Tuntia ennen auringonlaskua otti Bixby ruorin, ja W——, toinen luotsi, astui syrjään. Seuraavana puolenatuntina piti jokainen kelloa kädessään ja seisoi hiljaa ja levottomana ja odottavana. Vihdoin sanoi joku syvään huoaisten:
"Niin — tuolla on Hattusaari ja me emme ehdi sivuuttaa sitä."
Kaikki kellot pantiin taskuihin, kaikki huokasivat ja murisivat: "Herra Jumala, jospa vain olisimme olleet tässä puolta tuntia aikaisemmin", ja ilma oli painostava pettymyksestä. Jotkut kääntyivät jo mennäkseen, mutta viipyivät vähän aikaa, kun ei mitään pysähdysmerkkiä kuulunut. Aurinko koski jo taivaanrantaa — höyrylaiva kulki tyynesti edelleen. Kysyvät katseet lensivät toisesta toiseen; eräskin, joka jo oli käsi lukossa ja oli jo painanut nappia, jäi odottamaan, katsoi taaksensa, otti kätensä pois lukosta ja antoi napin nousta taas paikoilleen. Me kuljimme täysin konein mutkasta alas. Vaihdettiin yhä enemmän katseita, nyökytettiin päätä hiljaa toisilleen, ilmaistakseen hämmästystä ja ihmettelyä — mutta kukaan ei lausunut sanaakaan. Itsetiedottomasti kasaantuivat kaikki tiheään ryhmään peräsinmiehen taakse taivaan pimetessä ja tähtien alkaessa tulla näkyviin. Vaitiolo ja henkeä pidättävä jännitys alkoi tulla painostavaksi.
Nyt veti Bixby nuorasta, ja kaksi ison laivakellon syvää, sointuvaa lyöntiä kaikui yössä. Sitten silmänräpäyksen väliaika, ja taas lyönti. Heti kuului vartian huuto myrskykannelta:
"Valmiita luotaamaan! — Luodatkaa alihangan puolelta! — luodatkaa ylihangan puolelle!"
Luotaajain huudot alkoivat kuulua kaukana, ja kansivartijat toistivat ne:
"S-y-y-l-tää kolme! — S-y-y-l-tää kolme! — Kaksi — kolme — neljännestä! — Kaksi — ja puoli! — Kaksi — ja — neljännes! — Sy-y-l-tää kaksi! — Yksi — kolme — neljännestä!"
Nyt veti Bixby parista kellotangosta, heikko kellon kilinä kuului syvältä alhaalta konehuoneesta, ja meidän vauhtimme alkoi hiljentyä. Höyry pihisi hanoista. Luotaajain huudot jatkuivat — ja niissä on aina jotakin kamalaa ja pelottavaa, niissä äänissä, yötiseen aikaan. Jok'ainoa luotsi oli nyt tähystämässä, silmät sirillään, ja he puhuivat vain kuiskaten. Kukaan muu ei näyttänyt tyyneltä ja huolettomalta kuin Bixby itse. Hän hoiteli kylmäverisesti ja epäröimättä peräsintä, tekemättä mitään muita huomioita, ja ohjasi laivaansa ainakin minun mielestäni täydellisesti näkymättömien merkkien mukaan — sillä meidän mielestämme, mikäli näytti, me olimme pimeällä rannattomalla ulapalla. Hytissä puhuttiin nyt vain puoliääneen ja lyhyinä lauseina.
"Selvä on — se on nyt ensimäisellä karilla."
Vaitiolo, ja sitten kuului taas puoliääneen:
"Istu ja pala! — tuota sanon minä hienoksi."
Nyt pysähtyivät koneet kokonaan käymästä ja me ajauduimme virran mukana. Ei silti ja senvuoksi, että minä olisin nähnyt ajautuvamme, sillä nyt olivat kaikki tähdet kadonneet! Tämä hiljainen painuminen virran mukana oli kuitenkin kaikkein kamalinta — sydän melkein lakkasi sykkimästä siinä. Muutamassa minuutissa erotin lyhyen matkan päässä vielä mustempaa kuin tuo paksu pimeys, joka ympäröi meitä — se oli saaren äärimmäinen niemennenä. Me ohjasimme suuntamme suoraan sille. Nyt olimme sen pimeässä varjossa, ja vaara näytti niin uhkaavalta, että minä olin menehtyä ja tunsin voimakkaan halun tehdä jotakin — mitä hyvänsä — pelastaakseni laivan. Mutta Bixby seisoi yhä edelleen masentumattomana rattaansa ääressä, valppaana kuin vaaniva kissa, ja kaikki muut luotsit olkapää toisessaan kiinni hänen selkänsä takana.
Vesi kävi aina matalaa matalammaksi, luotaajain huudoista päättäen, ja nyt oli se vain: —
"Kah-dek-san ja-a-alkaa! Kah-dek-san ja-a-alkaa! — Seit-se-män ja kol— — —"
Bixby lausui varottaen puhelintorveen koneenkäyttäjälle:
"Ole nyt varoillasi."
"Selvä on, sir."
"Seit-se-män ja pu-u-uoli! Seit-se-män ja-a-alkaa! — Kuu- uu-si ja kolme nelj—"
Me raapasimme pohjaan! — Samassa silmänräpäyksessä toimeenpani Bixby kamalan kellonkilinän ja ulvoi puhelintorveen: — "Päästäppäs nyt päälle! — Kaikki mitä vain on!!" Laiva murskui ja raapi läpi hiekan, heilui kauhuisan silmänräpäyksen perikadon partaalla — ja oli yli karin! ja niin jyrisevä hurraa-huuto, joka silloin kohotettiin Bixbyn selän takana, ei liene koskaan ennen eikä jälkeen saanut mitään ohjaushyttiä tutisemaan liitteissään! —
Tästä silmänräpäyksestä alkaen oli kaikki vaara sivuutettu. Bixby oli sankari siitä hetkestä alkaen; ja kestipä kauan ennenkuin hän lakkasi puhumasta sen illan urotyöstä joella!
Voidakseen täysin käsittää, mitä kuulumatonta varmuutta ja tarkkuutta vaaditaan tavattoman höyrylaivan ohjaamisessa oikeaan suuntaan tällä pimeällä vesierämaalla, tulee tietää, että peräsimessä olevan miehen ei ainoastaan tullut äärimmäisen varovasti luotsata lukemattomien snagien ja salakarien ohi sekä sitten kulkea niin läheltä niemennenää, että puitten oksat lakasivat peräkantta, vaan että hänen sitäpaitsi tuli päästä tuskin käsivarren pituuden päässä ohi vajonneen ja näkymättömän hylyn, joka ehdottomasti, jos hän vain olisi sattunut pyyhkäsemään siihen, olisi työntynyt eteen ja viidessä minuutissa tuhonnut noin neljännesmiljoonan dollarin arvoisen lastin ja vähintäin sataviisikymmentä ihmishenkeä lisäksi.
Sinä iltana kuulin viimeksi seuraavan kohteliaisuuden, joka oli osotettu minun arvoisalle päällikölleni: eräs vieraamme mumisi itsekseen äänenpainolla, joka ilmaisi syvää tyytyväisyyttä:
"Istu ja pala! — se Bixby on oikea jyryluotsi!" —
IV
Kun sitten oli kulunut, mikäli minusta itsestäni tuntui, ääretön aika, olin vihdoinkin onnistunut ahtamaan pääni täyteen saaria, kaupunkeja, kareja, niemiä ja väyliä — ja se oli verrattain raskas ja vaikea sälytys kannettavaksi vielä mukanakin. Mutta kun nyt todellakin osasin ummistaa silmäni ja luetella sangen kunnioitettavan jonon nimiä, hyppäämättä enempää kuin kymmenen penikulmaa joka viisikymmenluvulla, alkoi minusta tuntua kuin olisin yhdellä otteella vallan hyvin osannut luotsata laivan alas New-Orleansiin, luonnollisestikin edellyttäen, että saisin hypätä noiden pienten tyhjäin paikkain yli. Mutta elpyvä itsetuntoni oli tuskin nostanut päätään, kun Bixby keksi jonkun tavan lyödäkseen sen maahan takaisin. Eräänä päivänä kääntyi hän aivan äkkiä minuun sanoen:
"Kuvaappas rantaviiva Walnut Bendin luona. Minkä muotoinen se on?"
Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut pyytää minua tekemään selkoa isoäitini mielipiteestä protoplasmaan nähden. Mietin arvokkaasti muutaman silmänräpäyksen ja ilmaisin sitten, ettei sillä minun tietääkseni ollut mitään erikoista "muotoa." Tulistuvainen oppimestarini laukaisi luonnollisesti heti ankaran pamauksen ja jatkoi sitten lataamista ja laukaisemista, kunnes hänellä ei enää ollut mitään lisättävää.
Olin jo aikoja sitten oppinut, ettei hänellä ollut varastossa enempää kuin määräerä senlaatuisia ampumavaroja ja että hän, heti kun se oli loppuun käytetty, muuttui varsin myötätuntoiseksi ja melkeinpä katuvaiseksi vanhaksi kunnon mieheksi. Käytän tässä sanaa "vanha" kiintymyksen ilmauksena — sillä hän ei ollut siihen aikaan kuin pari vuotta yli kolmenkymmenen. Minä siis odotin. Hetken päästä sanoi hän lempeästi:
"Poikani, sinun on aivan pakko, näetkös, perin pohjin tuntea virran muoto. Se on ainoa, jonka mukaan voi ohjata pikimustassa yössä, ymmärrätkös. Mutta sitäpaitsi pitää sinun tietää, ettei se ole yhtä helppoa yöllä kuin päivällä."
"Mutta millä ihmeellä sitten voin oppia tuon kaiken?"
"Mitenkäs sinä osaat kulkea ruokasalissa siellä kotona vaikka kuinka pimeässä? — Niin, kas, sen vuoksi että sinä tiedät sen muodon. Sinä et voi sitä nähdä."
"Tarkotatteko te todellakin, sir, että minun tulee tuntea yhtä hyvin ne sadat tuhannet mutkat ja lahdet tällä äärettömällä virralla kuin tunnen huoneet kotona?"
"Hiisi minut vieköön, jollei sinun ole pakko tuntea niitä hyvän joukon paremmin kuin kukaan ihminen tuntee huoneensa omassa talossaan, sanon sinulle."
"Soisin olevani kuollut!"
"Niin, katsoppas, poikani, ei käy laatuun menettää malttiaan. Tämä, näetkös, tämä täytyy oppia, tämä. Ei käy päinsä vilistää tiehensä. Tähtikirkkaina öinä käyvät varjot niin mustiksi, ymmärrätkös, että ellet tuntisi kuin viisi sormeasi, miltä ranta näyttää, pelästyisit tiedottomaksi kerran neljännestunnissa, ja kuvittelisit jokaista puunrunkoa niemeksi tai muuksi senkin vietäväksi — ja sinä seisoisit ja rehkisit viidenkymmenen kyynärän päässä virralla, kun sinun pitäisi olla kahdenkymmenen jalan päässä rannasta. Pimeässä et voi nähdä, missä jokin snagi on, mutta sinä tiedät pilkulleen, missä se on, ja rantojen muoto sanoo sinulle sen, kun lähestyt sitä. Sitten on meillä öitä, jotka ovat pimeitä kuin säkissä — sellaisina öinä on virralla kokonaan toinen muoto kuin silloin kun on tähtikirkasta. Silloin näyttävät rannat suorilta kuin kanavanreunat, ja jollet tietäisi enempää kuin sen, ohjaisit sinä myös sen mukaan. Mutta se, joka tuntee joen, ohjaa laivan suoraan sitä kohti, mikä näyttää suoralta, muuratulta seinältä, ja se seinä väistää häntä ja päästää hänet eteenpäin — sillä hän tietää, näetkös, että joki tekee käänteen juuri sillä kohdalla. Ja sitten on meillä sumuöitä tietystikin. Otappas tuollainen yö, jolloin on oikein harmaa, taaja sadesumu, niin saat nähdä, poikaseni, ettei rannoilla ole mitään muotoa ensinkään. Viisaammatkin miehet kuin sinä ovat siinä joutuneet ymmälle. Ja sitten ovat rannat toisenlaisia aina sen mukaan, onko uusi vai loppu- vai täysikuu, ymmärrätkös. On näes —"
"Oi, herran tähden, älkää sanoko enempää! — Onko minun todellakin opittava joki kaikilla noilla viidellätuhannella tavalla? Jos minä pänttäisin kaiken tämän pääkallooni, pakahtuisi se vallan varmasti!"
"Ei! — ei sinun tule oppia muuta kuin kuinka joki on muodostunut. Ja se on sinun opittava niin eh-dot-to-man ihkavarmasti ja visusti, että aina osaat ohjata oman pääsi mukaan, mitä tahansa sitten luulet näkeväsikin silmiesi edessä."
"No, minä kai koetan sitten — mutta jos nyt oppisin tuon kaiken, niin voin kai sitten luottaa siihen? — joki on kai aina samanlainen eikä rupea muuttelemaan muotoaan, toivoakseni?"
Ennenkuin esimieheni ehti vastata, tuli W——, toinen luotsi, ottaakseen vartiovuoron, ja sanoi samassa:
"Kuuleppas, Bixby, olehan varoillasi, kun tullaan Presidentin-saaren luo ja niille seuduille. Joki on leikkautunut maihin, ja hiekkasärkät ovat myödänneet, niin että on odotettavissa koko ihanaa. Sinä et tule tuntemaan samaksi väylää n:o 40:n yläpuolella. Jos sentään, on kai mentävä sycomore-snagin sisäpuolelta."
Niin sain vastauksen siihen kysymykseen. Tässä oli siis kokonaisia penikulmia rantaa, joka juuri oli muuttamassa muotoaan. Koko miehuuteni oli taas mennyttä. Kaksi seikkaa näytti minusta päivänselviltä: se että miehen päästäkseen luotsiksi tuli oppia enemmän kuin oikeastaan olisi sallittua kenenkään ihmisen tietää, ja se että hänen kerran vuorokaudessa tuli oppia kaikkityyni uudestaan aivan toisella tavalla.
Sinä yönä kesti meidän vartiovuoroamme kahteentoista. Luotseilla oli tapana jutella hiukan vartiovuoron vaihtuessa. Kun uusi luotsi otti paikan ruorirattaan ääressä, oli lähtevän luotsin tapana ohimennen mainita, että oltiin siinä tai siinä käänteessä, tai sen tai sen istutuksen tai lautatarhan läheisyydessä. Tämä oli itse asiassa tyhjä kohteliaisuus; mutta minä pidin sitä välttämättömyytenä. Kysymyksessä olevana yönä tuli W—— kuitenkin kaksitoista minuuttia liian myöhään vuorolleen, ja kun tätä luotsien kesken pidetään melkein anteeksiantamattomana virheenä luotsitapoja vastaan, jätti Bixby hänelle ruorin ja poistui sanaakaan virkkamatta. Minä kauhistuin. Yö oli pimeä kuin säkissä, ja me olimme juuri tavattoman leveässä ja vaarallisessa käänteessä, missä tuskin voi erottaa rantoja tai muita merkkejä. Minusta tuntui uskomattomalta, että Bixbyllä oli voinut olla sydäntä jättää miesparka sillä tavoin ja samalla heittää laiva varmaan perikatoon. Mutta päätin lujasti, etten ainakaan minä hylkäisi häntä. Hän saisi tuntea, että hänellä oli ainakin yksi ystävä vierellään. Minä siis pysyttelin läheisyydessä, samalla kun odottelin, että minulta kysyttäisiin, missä me olimme. Mutta W—— ohjasi päätäpahkaa edelleen läpipääsemättömän yhteensulloutuneiden mustien kissojen muurin läpi, joka näytti ympäröivän meitä, eikä hiiskunut sanaakaan. Siinä oli vasta ylpeä p—u, ajattelin hiljaisessa mielessäni; — sellainen pentele, joka mieluummin antaa laivan ja meidän kaikkityyni mennä menojamme kuin alentuu hankkimaan tietoja minulta, sen vuoksi että minua, jumala paratkoon, vielä ei voida lukea maan suolaan, tai ettei minulla vielä ole lupa tiuskua kapteenille ja riehua mieleni mukaan elämän ja kuoleman kanssa höyrylaivalla. Kiipesin penkille ja istuuduin siihen; minusta ei näyttänyt viisaalta ruveta nukkumaan niin kauan kuin tuo hulluinhuoneen asukas oli vartiovuorolla.
Nukkumaan minä siitä huolimatta rupesin, ja aika vahvaan uneen vaivuinkin, sillä kun seuraavan kerran katsoin ympärilleni, oli päivä valkenemassa, W—— oli poissa, ja Bixby seisoi taas ruorirattaassa. Kello oli siis neljä ja kaikki oli niinkuin pitikin — paitsi minä: minä tunsin mielestäni olevani säkki täynnä kuivia luita, joihin kaikkiin oli yhtaikaa tarttunut reumaattinen särky.
Bixby kysyi minulta, minkä päähänpiston takia olin jäänyt kannelle, ja hiukan epäröityäni tunnustin, että perussyyni oli pelkkä ihmisrakkaus: — tahdon sanoa W——lle missä oltiin. Tarvittiin kokonaista viisi minuuttia ennenkuin Bixbyn onnistui käsittää tämä ajatus koko julkeudessaan, mutta silloin täyttikin se hänet nähtävästi aina kaulaa myöten, sillä hän sanoi minulle kohteliaisuuden, ja kaupantekijäisiksi vielä sellaisen, joka ei ollut jokapäiväisimpiä. Hän sanoi:
"Kuuleppas, kun sinut ottaa noin ikään yltäyleensä ja kaikki siihen laskettuna, niin luulen todellakin, että sinä olet suurempi aasi kuin mikään muu elävä olento, minkä koskaan ennen tiedän kohdanneeni. Mitä turkasta sinä kuvittelet hänen tarvinneen kysyä sinulta?"
Sanoin luulleeni, että — olisi voinut olla hyvä hänelle saada tietää se.
"Hyvä hänelle! — No, jopa h——ssä! — Enkö minä ole sanonut sinulle, sinä erinomainen pässinpää, että joki täytyy tuntea yhtä hyvin kuin tuntee huoneensa kotonaan omassa talossaan?"
"Niin, tiettävästikin, minä kyllä voin löytää omissa huoneissani pimeässä, jos tiedän, että olen omissa huoneissani — mutta kuinkas sitten käy, jos minä en tietäisi sitä? — Kuinkas silloin kävisi?" —
"Niin, katsoppas, se pitää sinun tietää, kun on kysymys joesta, ymmärrätkös."
"Vai niin. No, sitten olen iloinen, etten sanonut mitään W——lle."
"Siinä sinä sanoit toden sanan. Senkin sukkula! — Hän olisi siinä paikassa laskettanut sinut ulos läpi ikkunan ja särkenyt yli sadan dollarin peilinlasit ja akkunanpuitteet ja muut."
Olin hyvilläni siitä, että tällainen kauhea tapaus oli välttynyt, sillä kapteeni ei voinut koskaan kärsiä väkeä, joka käsitteli varomattomasti aluksen tavaroita.
Omistauduin nyt todenteolla tutkimaan jokea — ja sitkeämpää, vastahakoisempaa tehtävää ei ainakaan minulla ole ollut onnettomuus saada suoritettavakseni. Kiinnitin silmäni terävään, metsän peittämään maankielekkeeseen, joka pisti pitkälle virtaan kappaleen matkan päässä meidän edessämme, ja koetin mitä tunnollisimmin valokuvata sen piirteitä ja ulkonäköä aivokalvooni — ja katso, tuskin olin jotenkuten onnistunut tässä työssä, kun tuo sietämätön olio meidän lähetessämme alkoi ikäänkuin sulaa kokoon ja vetäytyä takaperin ympäröivään rannikkoalueeseen! — Kun panin merkille erään silmäänpistävän kuolleen puun niemenkärjessä, huomasin pian saman puun, niin pian kuin tulimme lähemmäksi sitä, mitä juonikkaimmalla tavalla sekottautuneen ja sotkeutuneen kokonaiseen metsään muita puita. Vuoretkaan eivät suvainneet pysyttää muotoaan viittä minuuttia, vaan muuttivat ulkonäköään niin äkkiä kuin olisivat olleet voita ja sijainneet kuuman ilmanalan helteisimmässä keskipisteessä. Yhdelläkään ainoalla esineellä ei ollut samaa muotoa ylöspäin mentäessä kuin niillä oli alaspäin tultaessa. Se oli viedä järjen! — Valitin tästä Bixbylle, joka vastasi tyynesti:
"Niin, näetkös, sehän se on juuri temppu asiassa, se. Ellei rannikko muuttaisi ulkonäköään joka minuutti, ei siitä olisi mitään hyötyä. Katsohan nyt esimerkiksi tätä paikkaa, missä me nyt olemme. Niin kauan kuin tuo kunnas tuolla ei ole muuta kuin yksi ainoa kunnas, tiedän minä voivani tyynesti pitää samaa suuntaa kuin tähän asti; mutta niin pian kuin se erottautuu ikäänkuin V:ksi, on aika kääntää ylihankaan niin pian kuin mahdollista, muutoin kulkee laiva suoraan karille; — ja hiukan etempänä, kun tuon V:n toinen sakara kääntyy toisen taakse, on käännyttävä alihankaan takaisin, jotta en sattuisi tekemisiin snagin kanssa, joka voisi katkaista laivan emäpuun niin sievästi kuin purasimella. Jos tuolla kunnaalla ei olisi ymmärrystä muuttaa muotoaan pimeinä öinä, olisi näillä tienoin kaunis höyrylaivahautausmaa vuoden kuluessa, se on totinen totuus."
Oli selvää, että minun tuli oppia joen ja rantojen muoto kaikilla ajateltavissa olevilla tavoilla — eteenpäin ja taaksepäin, poikin ja pitkin — ei ollut muuta neuvoa — puhumattakaan siitä, miltä ne näyttivät öisin, jolloin oli sumua eikä niillä ollut mitään muotoa ensinkään. No, minä nostin kaikki purjeet ja näin kaiken mahdollisen vaivan. Ajan mittaan aloin todellakin päästä jotenkuten tuon vaikean läksyn herraksi, ja pieni itsetyytyväisyyteni alkoi taasen pistää päätään hiukan esiin. Mutta Bixby oli heti valmis antamaan sille uuden sysäyksen. Hän avasi tulen seuraavalla tavalla:
"Kuulehan, paljonko oli meillä vettä väylässä Hole-in-the-Wallin luona, viimeisen edellisellä matkalla?"
Minusta tuntui se melkein loukkaukselta. Minä vastasin:
"Jokaisella matkalla, mentäköön ylös- tai alaspäin, pitävät luodinheittäjät senkinpäiväistä messua kuorossa sillä kohtaa tunnin tai kolmeneljännestä kerrallaan. Kuinka voi kukaan vaatia, että minä muistaisin jotakin siitä sotkusta?" —
"Niin, niin, poikani, se sinun kuitenkin pitää muistaa. Sinun on pakko pilkulleen muistaa, miten syvässä laiva kulki ja minkä merkkien mukaan me ohjasimme siinä, missä meillä oli matalin vesi koko niiden kahden, tuhannen karin matkalla, jotka sijaitsevat S:t Louisin ja New-Orleansin välillä — etkä sinä myös saa sekottaa matkaa toiseen, sillä vedensyvyys vaihtuu joka kerralla. Muistapas se."
Kun olin tullut taasen tajuihini, sanoin minä:
"Jos joskus pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä tuon, niin täytyy minun myös osata herättää kuolleita, ja silloin ei minun tarvitse olla luotsina elättääkseni itseäni. Anna minulle yhtä hyvin samalla sanko ja köysiluuta; en kelpaa muuksi kuin kannenlakaisijaksi. Minulla ei ole tarpeeksi suuria aivoja ollakseni luotsi, ja jos minulla olisi, en voisi kantaa enää niitä ylhäällä, vaan täytyisi minun kulkea kainalosauvoilla."
"Puuta — heinää! — Kun sanon, että opetan ihmisen luotsaamaan, niin on myös tarkoitukseni tehdä se. Voit luottaa siihen, että minä joko opetan hänet tai sitten lopetan hänet."
Hauskoja toiveita! —
Ruveta sanasille sellaisen ihmisen kanssa ei luonnollisestikaan kannattanut. En keksinyt mitään muuta keinoa kuin alistaa muistiparkani vielä suuremman painon alle, koko koneiston räjähtämisen uhalla; ja kuinka olikaan, alkoi todellakin vähitellen matalavesikin siihen kuuluvine lukemattomine luotsimerkkeineen tarttua siihen. Mutta lopputulos oli sama. Tuskin oli yksi vaikeus voitettu, kun jo toinen ilmestyi. Olin tosin usein nähnyt luotsien tuijottavan veteen ja lukevan sitä kuin kirjaa; mutta minulle oli se kirja sulettu. Vihdoin tuli se aika, jolloin oppimestarini näytti katsovan minun edistyneen niin pitkälle, että voin sulattaa luennon korkeammassa jokikielessä. Hän alkoi:
"Näetkö tuota käyrää viivaa vedessä? — Se on kari. Ja lisäksi on se poikkikari. Sen alla on kiinteä hiekkasärkkä, joka on pystysuora kuin seinä. Vesi on syvä aivan sen vierelle asti, mutta sen yläpuolella on se sitä hiivatin hiukan, sanon minä. Jos törmäisit sitä päin, voisit yhtä hyvin sanoa alukselle hyvästit samalla. Kas, näetkös, että tuo viiva ikäänkuin levenee ja katoaa tuolla yläpäässä?"
Kyllä, sen minä näin.
"No, siellä särkkä vajoaa, ja sieltä voit hädän tullen kömpiä yli tekemättä mitään vahinkoa. Kas niin, ota nyt ruori ja laske aivan karin luokse — tässä on suvanto eikä virtaa laisinkaan."
Minä tottelin parhaani mukaan. Kun lähenimme sitä kohtaa, missä kari vaipui, komensi Bixby:
"Olepas nyt varoillasi. Tee niinkuin käsken. Älä pelkää, että se menee karille — laiva ei tiedä mitään pahempaa kuin kariston. Työnnä noin — työnnä noin — — pidä ruori vakavana. Päästä nyt alas se! — Ja pian sittenkin!"
Hän kävi itse käsiksi rattaaseen ja auttoi sitä hyrräämään ympäri kuin rukki. Sitten pidimme siitä molemmin kiinni kaikin voimin. Laiva vastusteli silmänräpäyksen, mutta samassa kääntyi se ylihankaan, pisti ylös karia kohti ja lähetti pitkän, vihaisesti kohisevan ja kuohuvan aallon perään näin:
"Varo nyt — varo nyt, ettei se pääse kulkemaan käsistäsi. Noin, noin — kun se vastustelee ja ohjausköydet lyövät noin, vähän työntämällä, niin kevennä hiukan ruoria — noin — yöllä ilmoittaa se tuolla tavalla, että vesi on liian matalaa. Ohjaa aivan niemeä kohti, sanon minä — hiljaa, hiljaa, vähän kerrallaan. Kas niin, nyt olemme hietasärkällä — niemen ulkopuolella on aina hietasärkkä, sen tähden että vesi siinä huuhtoutuu pyörteissä. Näetkö noita hienoja viivoja tuolla, jotka ovat kuin viuhkan rivat? Ne ovat pieniä hiekkauurtoja, nuo, — niille ei sinun juuri tarvitse ajaa päälle, mutta pysyttäydy aivan niiden luona. Varo nyt — varo nyt! — ei liian läheltä tuota paikkaa, missä vesi näyttää tyveneltä ja ikäänkuin rasvaiselta — siinä on tuskin yhdeksää jalkaa, siinä, sitä ei se siedä. Katsohan, nyt se jo alkaa haista taulalta — varo nyt, sanon minä. Tuhat tulimaista, siinä se pääsi sinulta! — Seisota alihangan pyörä! — Nopeasti, sanon minä. Selvä peräytymään! — Takaisin!"
Konekellot kilisivät ja kone totteli heti, valkeiden höyrypilvien vyöryessä venttiileistä, mutta se oli vallan liian myöhään. Laiva oli "haistanut taulaa." Toden teolla: kuohuviivat, jotka olivat vetäytyneet kummallekin puolelle keulaa, katosivat silmänräpäyksessä, ja suuri hyökyaalto tuli kierien eteen, — laiva painui alihankaan ja hyökkäsi sitten virran mukana vastaista rantaa kohti vinhaa vauhtia, ikäänkuin se olisi tuntenut kuolemanpelkoa ja tahtonut paeta hinnalla millä hyvänsä. Me olimme runsaan penikulman alempana kuin meidän olisi pitänyt olla, kun meidän taas onnistui saada urakka siitä.
Iltapäivävuorolla seuraavana päivänä kysyi Bixby minulta, luulinko voivani ohjata lähimmät pari penikulmaa omin neuvoin. Minä vastasin:
"Ensin niemen yläpuolella olevan ensimäisen snagin sisäpuolelta, ulkopuolelta seuraavaa, sitten Higginsin lautatarhaa kohti ja — —"
"All right. Tulen takaisin ennenkuin ehdit ensimäiselle niemelle."
Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt vielä silloinkaan kun pääsin niemen ohi ja tulin väylälle, johon nähden minulla oli omat epäilykseni. En aavistanut, että hän seisoi piilossa savutorven takana, nähdäkseen kuinka minä tulen toimeen. Kuitenkin jatkoin matkaani iloisesti, määrättömän ylpeänä, sillä hän ei ollut vielä koskaan antanut minun yksin ohjata laivaa niin pitkää aikaa kuin tällä kerralla. Menin niinkin pitkälle ylimielisyydessäni, että ajoittain päästin ruorin ja käänsin selkäni sille, samalla kun välinpitämättömän tyynesti katselin perämerkkejä ja viheltelin muuatta säveltä, — menettelytapa, jota usein olin kunnioittavasti ihmetellyt sekä Bixbyssä että muissa luotsipukareissa. Heittäydyin kuitenkin mahdollisesti vihdoin kai liian kauan näihin katselemisiin, ja kun lopulta käännyin, lensi sydän sellaista vauhtia ylös kurkkuuni, että jollen olisi purrut hampaita yhteen, olisi se ehkä kokonaan muuttanut muihin avaruuksiin saman tien. Sillä aivan etukeulamme edessä levitti yksi noita kauheita poikkikareja juuri siinä silmänräpäyksessä inhottavan pituutensa! — Kadotin tuossa tuokiossa kaiken tajuni — en tiennyt seisoinko päälläni vai jaloillani; — haukkasin ilmaa ja tunsin ikäänkuin tukehtuvani; kieputin ratasta kuin tuulispää; laiva, totteli ja kääntyi heti, mutta kari näytti myös kääntyvän, sillä se oli yhä edelleen aivan keulan edessä; — minä pakenin — se seurasi jälessä — aina aivan keulan edessä, niinkuin kauhea kuumenäky. En nähnyt enää minne mentiin — paeta, vain paeta, oli ainoa ajatukseni. Onnettomuus oli välttämätön — miksi, miksi ei tuo kurja saapunut! — Jos olisin tehnyt sen rikoksen, että ilman lupaa olisin soittanut kelloa, niin olisi voinut tapahtua, että minut ilman tutkimusta ja tuomiota olisi heitetty yli laidan, mutta mieluummin niinkin kuin antaa aluksen tuhoutua! — Sokeassa epätoivossa toimeenpaninkin alhaalla konehuoneessa helvetillisen hälytyksen, jommoista mikään koneenkäyttäjä ei liene koskaan kuullut. Kesken tätä mieletöntä kellonsoittoa alkoivat koneet rajusti peräännyttää, ja sekin vähäinen järki, mitä minulla vielä oli jälellä, meni lemmon tietä: me olimme nyt vähällä joutaa metsään joen toiselle rannalle. Tänä kauhun hetkenä ilmestyi mr. Bixby myrskykannelle. Hän tuli astuskellen tyynesti ja huolettomasti kuin ei olisi mitään ollut tekeillä, ja sieluni lensi häntä vastaan; — koko hätäni katosi siinä silmänräpäyksessä, olisin tuntenut itseni rauhalliseksi Niagaran reunalla niin kauan kuin mr. Bixby seisoi myrskykannella.
Leppoisasti, hiljaa, otti hän hammastikun suustaan ja piteli sitä sormiensa välissä niinkuin se olisi ollut sikari — me olimme juuri kiipeämäisillämme suureen puuhun, joka oli kallistunut veteen, ja matkustajat hyökkäsivät esiin kuin pelästyneet rotat — ja sitten aukaisi hän suunsa ja ilmoitti minulle mitä lempeimmällä äänellä seuraavan neuvon:
"Pysäytä ylihangan ratas! — pysäytä alihanka!"
Laiva epäröi, seisoi hiljaa, painoi peräpeilinsä oksia vastaan ratkaisevan sekunnin ja alkoi sitten vastahakoisesti loitontua taas maasta.
"Pysäytä ylihanka. Pysäytä alihanka. Koneet valmiina. Nyt eteenpäin täyttä vauhtia! — Suuntaa nientä kohti."
Pois höyrysimme me iloisesti ja rauhallisesti kuin kesäaamu. Mr. Bixby astui nyt ohjaushyttiin ja lausui teeskennellyn yksinkertaisesti:
"Jos sinua maalta pyydetään pysähdyttämään alus, poikaseni, täytyy sinun aina lyödä kolme lyöntiä isolla kellolla ennenkuin käännät, niin että voivat selviytyä koneissa."
Minä punastuin tästä ivailusta, ja vastasin heikolla äänellä, ettei minua oltu maalta käsin pyydetty pysähdyttämään alusta.
"No, vai niin — sitten se tapahtui puitten ottoa varten. Vahtivuorolla oleva perämies ilmoittaa kyllä sinulle, milloin niitä tarvitaan."
Minua kalvoi häpeä, mutta minun täytyi myöntää, ettei tarkoitukseni ollut myöskään ottaa puita.
"No, eikö sitäkään? — mutta mitä herran nimessä sinulla oli tekemistä tuolla mutkassa? — Oletko kuullut puhuttavan, että joku laiva olisi mennyt rantoja pitkin ylös virtaa veden ollessa näin alhaalla, mitä? —"
"En, sir — en — en ajatellutkaan kulkea rantoja pitkin. Tahdoin vain välttää poikkikarin."
"Poikkikarin! — sellaista ei ole kolmen penikulman päässä täältä."
"Mutta minähän näin sen. Se oli aivan samanlainen kuin tuo tuossa, jonka ohi me kuljemme."
"Vai niin, tuoko tuolla? — Aja yli vain!"
"Onko se käsky, sir?"
"On. Aja yli. Kyllä minä vastaan."
Nyt minulle oli yhtä tärkeätä hävittää laiva kuin äsken pelastaa. Toistin hiljaa vielä kerran käskyn itsekseni sen varalle, että joudun siitä oikeudessa vastaamaan, palautin vielä Jumalan mieleeni ja ohjasin suoraan karille. Kun se katosi laivan keulan alle, pidätin henkeäni; mutta me soluimme sen yli aivan kuin se olisi ollut rasvattu.
"No, näetkös nyt eron, nulikka? — Se oli vain — tuulenviima, joka väreilyttää veden tuolla tapaa."
"Kyllä minä sen näen: Mutta se näytti joka tapauksessa aivan karilta.
Miten voin koskaan erottaa niitä toisistaan?"
"Niin, tosiaan en voi sanoa sitä sinulle. Vaisto, näes, sen sanoo.
Sitä ei voi selittää."
Hän näytti olevan oikeassa. Vedenpinta tuli aikaa voittaen ihmekirjaksi minunkin silmissäni — kirjaksi, joka oppimattomalle oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta joka siihen vihitylle ilmoitti syvimmät salaisuutensa yhtä selvästi kuin olisi ne joku ääni lausunut, ja se ei ollut mikään kirja, joka luettiin kerran läpi ja pantiin sitte sivulle; koko pitkällä kahdentoistasadan penikulman matkalla ei ollut ainoatakaan sivua, jonka rankaisematta olisi saanut jättää lukematta, ei ainoatakaan, jonka yli tunsi halua hypätä, uskossa että joku toinen olisi jännittävämpi. Koskaan ei ole ihmiskäsi kirjoittanut ihmeellisempää kirjaa — ei koskaan mitään tenhoavampaa, mieltäkiinnittävämpää, aina uudempaa. Matkustaja, joka ei osannut lukea sitä, ihaili mahdollisesti — sikäli kuin hän huomasi sen — omituista, hienoa poretta veden pinnalla, joka on kuin hymykuoppa lapsen poskessa; mutta luotsin silmissä oli tuo pore lause, joka oli painettu harvennetuilla kirjasimilla monine varottavine huutomerkkeineen, — sillä se merkitsi, että tässä piili laivahylky tai kari, joka voisi lävistää vahvimmankin laivan upoksiin. Tosiaankin, matkustaja, joka ei voinut saada selkoa tästä kirjasta, näki siinä vain sarjan ihania kuvia, jotka aurinko oli maalannut ja pilvet varjostaneet — mutta harjaantuneelle silmälle ei tämä ollut kuvia, vaan pikemmin mitä vakavinta ja pelottavinta todellisuutta.
Nyt, kun minun vihdoinkin oli onnistunut oppia joen hiljaista kieltä ja tunsin jokaisen mitättömän esineen sen rannoilla, melkein niinkuin tunsin kirjaimet, olin kieltämättä voittanut paljon — mutta minä olin myös kadottanut jotain, mitä en enää koskaan voi saada takaisin. Koko majesteetillisen joen kauneus, ihanuus ja runollisuus oli poissa! — Muistan vielä seivästi erään ihmeen ihanan auringonlaskun, jonka todistajana olin vähä sen jälkeen kun ensin olin alottanut elämäni joella. Leveä vedenpinta näytti muuttuneen vereksi; aivan keskellä vaaleni puna ja muuttui kullaksi, ja tälle kultapohjalle kuvastui terävästi yksinäinen, sysimusta, uiskenteleva puunrunko; eräässä kohdassa näkyi pitkä, käyrä, hohtava juova vedessä; toisessa paikassa liikuttivat pintaa poreilevat pyörteet, moniloistoiset kuin opaalit; missä ruusunhohde oli valjuin, näkyi peilikirkas pinta, jota rajoittivat mitä hienoimmat toinen toisiinsa sulautuvat renkaat; vasen ranta kasvoi tiheää metsää, ja pimeän varjon, jonka se heitti veteen, katkaisi eräässä kohdassa pitkä, uurteinen juova, joka hohti kuin hopea, samalla kun korkealla metsän yläpuolella yksinäinen, tavaton, kuollut puu ojenteli ainoata vielä lehtien peittämää oksaansa, joka hehkui kuin tulenliekki laskevan auringon loisteessa. Kaikkialla miellyttäviä viivoja, päilyviä pintoja, metsittyneitä kunnaita ja siintäviä selkiä — kaikkialla sama taikavalaistus, sama lempeästi loistava värileikki.
Seisoin kuin noiduttu, kaikin aistimin ahmien kaikkea tuota ihanuutta, joka ympäröi minua. Tämä maailma oli vielä aivan uusi minulle, enkä ollut mitään sen vertaista nähnyt ennen. Mutta, kuten sanottu, tuli päivä, jolloin minulla ei enää ollut silmää joen kauneudelle, tai ainakin jolloin se lakkasi vaikuttamasta samalla tavalla minuun. Jos olisin seisonut vielä kerran saman luonnonnäytelmän edessä kuin sinä iltana, olisin tyynesti ja ilman ihastusta pannut sen merkille, sekä luultavasti hiljaisessa mielessäni selitellyt kaiken mitä näin seuraavalla tavalla: "Tuo aurinko merkitsee, että saamme tuulta huomenna, tuo uiskenteleva puu merkitsee, että joki nousee, — minkä se yhtä hyvin saisi olla tekemättä, — tuo käyrä juova vedessä syntyy poikkikarista, joka kyllä jonakin kauniina yönä tehnee selvää yhdestä tai toisesta höyrylaivasta, jos se jatkaa levenemistään tuolla tavoin; nuo pyörteet osottavat, että hiekkasärkkä tuolla on hajaantumassa ja että kulkuväylä on muuttumassa; nuo vaihtuvat renkaat merkitsevät, että tuo yhteinen paikka, joka jo on niin vaarallinen, on yhä madaltumassa; — hopeajuova tuolla varjossa on tervehdys uudelta snagilta, joka on niin hyväntahtoinen, että asettuu keskelle kulkuväylää, juuri kaikkein parhaalle paikalle, minkä on voinut löytää pyydystääkseen höyrylaivoja; tuo suuri kuollut puu ja sen ainoa elävä oksa ei tule kestämään kauan, ja kuinka Herran nimessä voi sitten yöaikaan löytää tietä kaikkien noitten salakarien välitse ilman tuota siunattua vanhaa merimerkkiä, jonka mukaan ohjata?"
Niin, kaikki tuo runollinen loisto, joka oli levinnyt yli joen, oli kadonnut minun silmistäni. Kaikilla niillä yksityisseikoilla, jotka ennen olivat ihastuttaneet minua, oli nyt minulle arvoa vain sikäli kuin ne voivat palvella tienoppaana luotsia.
V
Se hyväntahtoinen lukija, joka on ollut niin kohtelias, että on seurannut minua aina tähän asti, on varmaankin ihmetellyt, että niin perinpohjin olen käsitellyt luotsitaitoa ikäänkuin jonkinlaisena "tieteenä". Suoraan sanoen on tämä juuri ollut pääasiallinen tarkoitukseni näillä vaatimattomilla kuvauksilla; enkä ole vielä sanonut kaikkea, mitä minulla on sanottavaa. Toivomuksenani on niin selvästi kuin mahdollista osottaa yleisölle, mikä merkillinen tiede juuri tämä luotsitaito on. Muut kulkuväylät ovat määritellyt, kartotetut ja varustetut majakoilla ja merimerkeillä, niin että on verrattain helppo oppia kulkemaan niitä; muut joet muuttavat vain hyvin hitaasti juoksuaan ja fyysillistä laatuaan, niin että on tarpeeksi, kun kerta kaikkiaan oppii tuntemaan ne — mutta luotsi saa aivan toisen ja äärettömän paljoa vastuullisemman ja vaikeamman tehtävän, kun tulee kysymys jättiläismäisistä virroista semmoisista kuin Mississippi ja Missouri, joiden lietteistä muodostuneita rantoja kaivaa, leikkaa ja syö vesi, joiden "snagit" lakkaamatta muuttavat asemaa, joiden karit alinomaa muuttavat paikkaansa, joiden kulkuväylät alinomaa siirtyvät toiselta sivulta toiselle ja joiden tuhannet esteet ja vaikeudet on kohdattava ja voitettava kaikkina aikoina ilman ainoankaan majakkatornin tai poijun, meriviitan taikka merimerkin apua; sillä mitään näistä kaikista ei ollut olemassa siihen aikaan, josta kirjoitan, koko tuolla kolmesta neljään tuhannen engl. penikulman matkalla. [Nykyään ovat nämä olosuhteet, niinkuin monet muut tässä kuvatut, melkoisesti muuttuneet.] Tunnen itseni jossain määrin oikeutetuksi lausumaan mielipiteeni tästä asiasta sen seikan vuoksi, ettei kukaan tähän asti ole tehnyt tälle suurelle "tieteelle" täyttä oikeutta ja ettei kukaan ole kirjoittanut riviäkään siitä, ei ainakaan kukaan, joka itse olisi palvellut luotsina ja jolla siten olisi käytännöllistä kokemusta asiasta.
Kun olin tullut niin pitkälle, että tunsin kunkin sellaisen esineen nimen ja aseman, joka jollakin tavalla oli yhteydessä joen ja kulkuväylän kanssa; kun olin opiskellut sen juoksua niin tarkoin, että ummessa silmin ajatuksissani osasin seurata sitä S:t Orleansiin; kun olin oppinut lukemaan vedenpintaa yhtä vapaasti kuin luin aamulehtien johtavia kirjoituksia; ja kun vihdoin uskomattomalla vaivalla olin onnistunut harjaannuttamaan tylsän muistini pysyttämään siinä loppumattoman rivin luotsausnumeroita ja vesimerkkejä ynnä muuta sellaista — silloin alkoi minusta näyttää kuin kasvatukseni olisi ollut likimain täydellinen, ja aloin pitää lakkia kolmella neljänneksellä ja hammastikkua huulieni välissä, seisoessani ruorirattaan ääressä. Mr. Bixbyllä oli avoin silmä näille ajan merkeille. Eräänä päivänä sanoi hän:
"Kuinka korkea mahtanee tuo hietasärkkä tuolla Burgessin luona olla, luullaksesi?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, sir. Sehän on kumminkin kolme neljännespenikulmaa tästä."
"Huono silmä — huono silmä. Ota kiikari."
Minä tein niin, ja sanoin muutaman silmänräpäyksen kuluttua:
"Hm — — se voi olla noin likimain puolentoista jalkaa korkea, ajattelen."
"Puolentoista jalkaa! — tuo on kuuden jalan särkkä tuo, sanon minä, hyvä herra. Kuinka korkea oli särkkä viime matkalla?"
"Sitä en todellakaan tiedä. En pannut sitä merkille."
"Vai niin, sinä et tehnyt sitä? — mutta sen sinä saat olla hyvä ja tehdä tästedes."
"Minkä takia sitten?"
"Ka, hyvin yksinkertaisesti sen vuoksi, että se sanoo sinulle hyvän joukon muita asioita, jotka voivat olla hyvät tietää. Ensiksikin sanoo se sinulle, onko joessa enemmän vettä kuin viime kerralla."
"Mutta senhän sanovat minulle luotaajat!"
"No, mutta oletappas, että he erehtyisivät? — sehän on ajateltavissa. Sen voisivat he nähdä särkästä, ja silloin voisit sinä samalla antaa luotaajille pienen näpsäyksen. Tuo särkkä oli kymmenen jalan korkuinen, kun me viimeksi menimme tästä ohi; ja nyt se on vain kuusi. Mitä sinä luulet sen merkitsevän?"
"Luonnollisestikin, että vesi on nyt korkeammalla kuin silloin."
"Hyvä. No onko vesi nyt nousemassa vai laskemassa?"
"Nousemassa."
"Erehdys."
"Anteeksi, mutta sitä minä en usko, sir. Tässä tulee ajelehtiva puu."
"Kun joki nousee, pääsevät ajopuut irti, se on selvä — mutta ne uiskentelevat vielä kauan sen jälkeen kuin laskeminen on alkanut. Silloin on särkkä varmin. Näetkö tuolla — tuota hienoa vyötä vaaleata sakkaa? — Sen on vesi jättänyt, kun se oli korkeammalla. Sinä näet myös, että ajopuut alkavat tarttua kareille siellä ja täällä. Särkkä auttaa sinua oikeaan toisellakin tavalla. Näetkö tuota puunkantoa tuolla niemennenässä?"
"Näen, sir."
"No, vesi ulottuu nyt aivan sen juurelle asti. Se sinun pitää muistaa."
"Minkä takia?"
"No, se merkitsee, että vesi 103:n luona olevassa 'solassa' on kuusi jalkaa."
"Mutta meillähän on pitkältä vielä 103:een."
"Siitäpä juuri näet, kuinka suuri hyöty on kunnollisesti tehdä huomioita tuosta särkästä. Vesi on nyt tarpeeksi syvä 103:n luona, mutta on toinen kysymys, voiko se olla yhtä syvä, kun me ehdimme sinne. Mutta sen voimme me pitkin matkaa lukea särkistä, ymmärrätkös. Noista ahtaista solista ei mennä ylös, kun joki on laskemassa, eikä niissä ole monta, joita ylipäänsä kuljetaan alaspäin. Se on kielletty Yhdysvaltain laissa. Mutta saattaa tapahtua, että joki alkaa nousta taas ennenkuin ehdimme 103:n luo, ja siinä tapauksessa koetamme kai sulloutua läpi. Annapas katsoa, syvässäkö kulemme?"
"Kuusi jalkaa perässä — kuusi ja puoli etupäässä."
"Katsopas vain, sinä tiedät sentään jotain."
"Niin, mutta nyt minä myös tahtoisin tietää, onko tarkotus, että minun lakkaamatta on vain mittaamistani mitattava näiden särkkäin korkeutta tällä koko kahdentuhannen penikulman matkalla, kuukaudet pääksytysten ympäri vuoden?"
"Ymmärrettävästi!"
Tunteeni olivat sitä laatua, ettei niitä voinut tulkita sanoin.
Hetken hiljaisten katselemisten jälkeen kysyin:
"No, ja näitä niin sanottuja 'solia' [ahtaita salmia saarten ja niemien välissä, joista päästään kulkemaan vain korkeimman veden aikana] — onko näitä useitakin?"
"Kyllä sen saat uskoa. Luultavasti tulemme tekemään tämän matkan kokonaan toisella tapaa kuin vielä koskaan olet kokenut. Jos joki nousee taas — ja se ei ihmetyttäisi minua — niin menemme särkkien sisäpuolelta, joiden sinä ennen olet nähnyt nousevan vedestä kuin talon katon — me kiidämme suoraan yli vajonneiden paikkain, joita sinä et ole koskaan huomannut, ja suoraan läpi karien, jotka muuten ovat enemmän kuin viisikymmentä syltä ympärimitaten; me kompuroimme väyliä, joissa sinä aina olet luullut olevan pelkkää mannerta; me pyyhällämme läpi metsien ja teemme siten pieniä oikoteitä, noin kaksikymmentäviisi penikulmaa tai niillä vaihein; ja sinä saat nähdä joka-ainoan saaren takasivun New-Orleansin ja Cairon välillä."
"Minä siis sangen yksinkertaisesti saan alkaa alusta taas ja oppia yhtä paljon kuin olen jo oppinut?" —
"Sano yhtä hyvin kaksin verroin niin paljon, niin pääset lähemmäksi totuutta."
"No, oppia on ikä kaikki. Olin aasi, kun laisinkaan ryhdyin koko kauppaan."
"Sangen totta; sitä sinä muuten olet vieläkin. Mutta kun sinä kerran tulet valmiiksi, niin et enää ole mikään aasi."
"Minusta ei tule koskaan valmista."
"Hm — se kai jää minun asiakseni, se."
Seuraavina kuukausina sain monta merkillistä kokemusta. Jo saman päivän iltapäivällä, jolloin ylläoleva keskustelu oli tapahtunut, kohtasi meitä suuri vedenpaisumus, joka kuohuten vieri alaspäin virtaa. Koko valtava vedenpinta oli mustanaan uiskentelevia tukkeja, oksia ja puita, jotka vesi oli syönyt ja temmannut kuletettavakseen. Mitä suurinta varovaisuutta ja taitavuutta vaati päivänkin valolla laivan ohjaaminen tällaisen eteenpäin syöksyvän ja liikkuvan tukkilautan välitse, ja vaikeudet lisääntyivät luonnollisestikin yön tullen. Aina vähän väliä sukelsi jättiläismäinen tukki, joka sitä ennen oli kätkeytynyt aivan veteen, etukeulan eteen — ei kannattanut koettaa väistää sitä, saattoi vain pysäyttää koneet, minkä jälkeen toinen pyörä jyristen kulki tukin koko pituuden yli hirvittävällä pauhulla ja rytinällä, ja laiva kallistui toiselle kyljelle, mikä oli mitä epämieluisinta matkustajille. Silloin tällöin törmäsimme myös näihin puunrunkoihin pauhaavalla jyrinällä täyttä vauhtia, jolloin laiva huojui ja natisi liitteissään kuin olisi se kulkenut suoraan maalle. Toisinaan suvaitsi tuollainen tukki myös tarttua keskelle etukeulaa ja sulkea puolen Mississippiä meidän edestämme, — eikä silloin ollut muuta keinoa kuin kulkea "kravuntietä" vähän matkaa, kunnes pääsimme eroon vastenmielisestä rasituksestamme. Useimmiten törmäsimme valkoisia, kuorittuja tukkeja päin, jotka ovat vaikeimpia erottaa pimeässä; mustat sensijaan näkee jonkunverran selvemmin.
Korkean veden mukana tuli luonnollisestikin, kuten tavallista, koko joukko tavattomia tukkilauttoja yliseltä Mississipiltä, hiililotjia Pittsburgista, halkoaluksia kaikilta mahdollisilta tahoilta ja tasapohjaisia, leveitä jokialuksia "Posey Countysta" Indianasta, kuormattuina "hedelmillä ja puutavaroilla" kuten rahtikirjoissa sanottiin, vaikka koko ihanuus itse asiassa oli kurpitsoja ja tynnyrinkimpiä. Kaikki luotsit vihasivat sanomattomasti näitä aluksia, ja se maksettiin heille takaisin korkoineen. Laki vaati, että kaikilla tuollaisilla avuttomilla joenkömpijöillä aina tuli olla palava lyhty huipussa, mutta tätä lakia harvoin noudatettiin. Tavan takaa sattui pilkkosen pimeinä öinä, että valo äkkiä hypähti ylös aivan meidän keulamme edestä ja hätääntyneen äänen kuultiin parkuvan aarniometsän murteelle ominaisella nenä-äänellä:
"Mihinkä h——tiin te menette? — Ettekö voi nähdä eteenne, senkin kirotut kanavarkaat, senkin yksisilmäiset verenimijät, senkin täytetyn paviaanin umpisokeat poikaset!"
Kun me porhalsimme ohi, valaisi uuniemme punainen hehku silmänräpäyksen lotjaa ja hulluna viittovaa puhujaa, ja tässä silmänräpäyksessä vaihtui hänen ja meidän kansimiestemme ja lämmittäjäin välillä kokonainen asevarasto voimakkaimpia kiroamisia ja noitumisia, samalla kun toinen pyöristämme huristi perämelan rouskuvien jätteiden yli, — sen jälkeen oli kaikki taasen hiljaista ja mustaa niinkuin ennenkin. Ja tämä sama laivuri ei varmaankaan kammonnut New-Orleansissa haastaa meidän laivaamme oikeuteen ja vaatia vahingonkorvausta, vannoen ja vakuuttaen, että hänellä koko ajan oli lyhdyssä valo, vaikka puhdas totuus luultavasti oli, että sama lyhty silloin oli kojussa, missä "miehistö" juuri askaroitsi pelaamalla korttia ja juopottelemalla, kenenkään olematta kannella vartioimassa. Kerran tapahtui ahtaassa solassa, missä — niinkuin perämiehet itse tapaavat sanoa — "oli pimeä kuin lehmän vatsassa", että me ehdottomasti olisimme murskanneet kokonaisen Posey-County-perheen, puutavaroineen kaikkineen, elleivät he ratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi olleet soittamassa viulua kojussa. Me kuulimme äänen niin ajoissa, että ehdimme kääntää tieltä, tekemättä sanottavampaa vahinkoa — ikävä kyllä — vaikka olimme niin lähellä, että oli täysi syy toivoa päinvastaista. Nyt tulivat he luonnollisesti esiin lyhtyineen, ja sillä aikaa kun me peräännyimme, seisoi koko perhe — miehet, vaimot ja lapset — rivissä sen valossa ja sadattelivat meitä kunnes olivat sinisiä kasvoiltaan ponnistuksista. Erään toisen kerran lasketti muuan hiililotja-mies revolverinluodin ohjaushyttiin, kun me eräässä äkkikäänteessä tempasimme häneltä perämelan.
Sen vedenpaisumuksen aikana, josta nyt on puhe, olivat nämä pikkualukset sietämätön kiusa ja ainainen harmin lähde. Me kuljimme nyt läpi solan toisensa jälkeen — uutta maailmaa minulle — ja jos jossain oli kapeampi paikka kuin muualla, voimme olla melkein vakuutettuja siitä, että tapasimme siinä lotjan ennen meitä — tai jollei se ollut siinä, oli se vielä pahemmassa paikassa, nimittäin karilla aivan solan suussa. Ja silloin voi olla varma, että sadatuksia vaihdeltiin molemmin puolin.
Keskellä jokea saattoi myös tapahtua, juuri kun ravasimme sakeassa sumussa, että äkkiä kuulimme huutoa ja läkkiastian räminää, minkä jälkeen samassa silmänräpäyksessä suuri tukkilautta tuli näkyviin sumussa, aivan meidän vierellämme. Sellaisissa tilanteissa ei ollut aikaa pysähtyä vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan me soitimme konekelloja, niin että ne olivat vähällä hellitä, ja päästimme kaiken höyryn päälle, päästäksemme pois tieltä niin pian kuin mahdollista. Mielellään ei törmää kallioita ja kiinteitä tukkilauttoja päin, jos vain voi välttää niitä.
Kuten sanottu, tutustutti tämä suuri tulva minut kokonaan uuteen maailmaan. Kun joki oli noussut yli äyräittensä, jätimme me kaikki vanhat merkkimme ja painelimme uljaasti yli särkkien, jotka ennen olivat olleet kymmenen jalkaa vedenpinnan yläpuolella; me pysyttelimme aivan lähellä matalikkorantoja, kuten Madrid-poukaman luona, jota minun aina oli käsketty välttää; laskimme läpi solista sellaisista kuin 82:n luona olevasta, joka itse asiassa ei ole muuta kuin juopa ja jonka suu näytti kiinteältä vihreältä muurilta, kunnes olimme aivan sen ääressä. Muutamat näistä solista veivät läpi täydellisen aarniometsän. Tavattomat, kirvestä näkemättömät puut olivat kallistuneet pienen, kapean, mutkaisen kulkuväylän yli, ja seutu teki sen vaikutuksen, että mikään ihmisjalka ei ollut koskaan astunut tällä maalla. Heiluvat viiniköynnökset, ruohottuneet, rauhaisat laaksopolut siirtyivät vuoronsa jälkeen ohitsemme; kukkivat köynnöskasvit pukivat tulipunaisine kelloineen kuolleitten puitten runkoja, ja koko metsän loisto ja ihanuus levisi täällä näkymättömänä ja ihmissilmän huomaamattomana. Nämä solat olivat lumoavia paikkoja kuljettaviksi; vain aivan suussa olivat ne syviä, virta oli kohtalaisen voimakas ja rannat niin äkkijyrkät, että laiva aivan hautautui pajupehkoihin, joiden ohi kuljettiin.
Kerran sattui eräässä näistä lumotuista solista, että meidän tiemme sulki kokonaan iso kumoon kaatunut puu, joka oli muodostanut juovan yli sillan. Tämä osottaa parhaiten, kuinka kapea kulkuväylä voi näillä paikoin olla. Matkustajat saivat tunnin kestävän mieluisan kävelyn tässä neitseellisessä aarniometsässä, sill'aikaa kun meidän väkemme raivasi esteen pois tieltä, sillä kääntyä ei luonnollisestikaan voinut.
Matka Cairosta Bàton Rougeen ei tuota tulvaveden aikana mitään erikoisia vaikeuksia yöaikaankaan, sillä sen tuhannen penikulman pituiset muurit läpitunkematonta metsää, jotka reunustivat jokea, keskeyttää vain pitkien välimatkojen päässä maatalo, niin että on aivan yhtä vaikeaa päästä "joesta" kuin on päästä pois kujasta, jonka molempia sivuja rajoittaa lankkuaita. Mutta Bàton Rougesta New-Orleansiin ovat olosuhteet aivan toiset. Joki on siellä penikulmaa leveämpi ja paikoin kaksisataa jalkaa syvä. Enemmän kuin sadan penikulman pituinen ranta-alue on metsätön ja kokonaan sokeriviljelysten peittämä, joilla vain harvat istutetut kiinapuukäytävät keskeyttävät maiseman yksitoikkoisuuden. Kahdesta neljään penikulman laajuudelta istutusten takaa on metsä niinikään kaadettu. Kun ensi hallat uhkaavat, kiirehtivät istutusten omistajat korjaamaan sadon katon alle. Kun ruoko on puristettu ja jauhettu, kootaan jätteet, joita sanotaan "bagasseksi", suuriin läjiin ja poltetaan. Nämä bagasseläjät palavat sangen hitaasti ja synnyttävät savua, joka ei ole suuresti pahempaa kuin suoraan hiidenluolan keittiöstä nouseva.
Kymmenestä viiteentoista jalan korkuinen maavalli oli luotu kummallekin puolelle jokea, ja tämä maavalli sijaitsee keskimäärin 40 jalkaa rannasta. Kuviteltakoon nyt koko seutua täynnänsä läpipääsemätöntä savua, jota synnyttivät palavat bagasseläjät sadan penikulman alalla, kun joki on noussut yli äyräittensä, ja sitten onnetonta höyrylaivaa keskellä tätä kaikkea, keskiyön aikana! — Mieluisampia kohtauksia voi ajatella. Luotsi on silloin rannattomalla, rajattomalla merellä, joka katoaa pimeyteen, sillä sakeassa sumussa on mahdoton erottaa maavallin kapeaa juovaa, joka on ainoa, jonka mukaan oikeastaan voi ohjata. Koko vartiovuoron ajan kiusaa epävarmuuden tuska. Itse istutuksetkin kiskoo savu mennessään, ja ne näyttävät osalta merta. Oikeaan suuntaan voi vain toivoa ohjaavansa, mutta sitä ei voi tietää. Tietää vain sangen todennäköisesti kulkevansa kuuden jalan päässä maavallista ja perikadosta, juuri kun luulee olevansa keskellä kulkuväylää. Ja senkin tietää, että jos yht'äkkiä tupertuisi ylös maavallille ja savupiiput lentäisivät yli laidan, olisi vain vähäinen lohdutus muistaa aavistaneensa onnettomuuden. Eräs suurista Vicksburg-laivoista nousi tuollaisena yönä sokeri-istutukselle ja sai jäädä siihen viikoksi aikaa. Mutta tällä urotyöllä ei ollut edes uutuuden viehätystä — se oli suoritettu useat kerrat ennen.
Ennenkuin lopetan tämän luvun, täytyy minun kertoa omituinen tapaus, joka tuli juuri nyt mieleeni. Olipa kerran tällä joella aivan erinomainen luotsi, mr. X., joka myös oli unissakävijä. Väitettiin, että kun hänen ajatuksensa askartelivat jossain hyvin sekavassa ja vaikeassa osassa jokea, jota juuri piti kulettaman, voitiin hänen nähdä usein kävelevän unissaan ja silloin toimittavan mitä merkillisimpiä asioita. Hän palveli kerran suurella New-Orleansin laivalla toverini, George Ealerin kanssa. George oli alkumatkalla levoton, mutta rauhottui sitten vähitellen, kun hänen toverinsa näytti taipuvaiselta rauhallisesti jäämään kojuunsa sittenkun hän kerran oli nukahtanut. Myöhäisenä iltana kerran läheni laiva Helenan kaupunkia Arkansasissa. Vesi oli tavattoman matalalla ja kulkuväylä heti kaupungin yläpuolella varsin vaikea ja mutkainen. Ealerilla oli vartiovuoro, mutta kun yö oli tavattoman pimeä ja sateinen ja X. oli kulkenut tämän paikan myöhemmin kuin hän, ajatteli hän juuri, eikö hänen ollut viisainta pyytää kumppaniaan tulemaan ylös auttamaan ruoriin, kun ohjaushytin ovi aukeni ja X. astui sisään. On huomattava, ettei pimeinä öinä luotsi karta mitään niin visusti kuin valkeanvaloa; jokainenhan tietää, että jos sellaisena yönä valaistussa huoneessa, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu ulkopuolella, mutta jos sammuttaa valon, voi pian koko hyvinkin erottaa esineitä. Siksi jättävät luotsit tupakoimisenkin sellaisina öinä, ohjaushytin kamiinaa ei saa lämmittää, uunit peitetään suurilla peitteillä ja kattoikkuna suletaan huolellisesti. Laiva on siis aivan pimeä. Sillä epämääräisellä oliolla, joka nyt astui ohjaushyttiin, oli kuitenkin mr. X:n ääni. Se sanoi:
"Annahan kun minä otan ruorin, George, minä olen ollut täällä myöhemmin kuin sinä ja tunnen kulkureitin paremmin, ja juopa on vaikea, ja minun on helpompi ohjata itse kuin sanoa sinulle kuinka sinun tulee ohjata."
"Kiitos, sepä oli kunnon teko; olen niin väsynyt, ettei minulla luullakseni ole enää hikipisaraakaan ruumiissani. Olen seissyt tässä ja kieputtanut pyörää kuin orava — on niin pimeä, etten tiedä minne ollaan menossa ennenkuin se kierii ympäri kuin hyrrä."
Ealer heittäytyi hengästyneenä ja huoaten penkille, ja tumma olio sijoittui ruorin luo sanaakaan virkkamatta ja seisoi siinä sitten tyynenä, liikkuen melkein huomaamattomasti ja kääntäen laivaa milloin sivulle, milloin toiselle, niin helposti kuin olisi ollut kirkkain päivänvalo. Kun George näki tämän luotsitaidon mestarinäytteen, toivoi hän, ettei olisi tunnustanut heikkouttaan. — Hän avasi silmänsä, hämmästyi, ja vihdoin sanoi hän:
"No — minä luulin todellakin osaavani höyrylaivan ohjaustaidon, mutta nyt näen erehtyneeni!"
X. ei vastannut mitään, mutta jatkoi tyynesti työtään. Hän soitti luotaamaan; hän soitti hiljaista vauhtia; hän asetti laivan tarkasti näkymättömien merkkien mukaan kulkemaan ja seisoi sitten taas tyynenä ruorissa ja katseli kylmäverisesti eteenpäin ja taaksepäin, saadakseen selville suunnan. Sitä mukaa kuin kulkureitti madaltui, antoi hän koneen käydä hiljempää ja pysäytti vihdoin kokonaan, minkä jälkeen laiva syvässä hiljaisuudessa liukui virran mukana. Kun saavuttiin matalampaan paikkaan, antoi hän taas mennä täyttä vauhtia, vei laivan loistavasti yli matalikon ja asetti sen taasen varovasti menemään merkkien mukaan, sama tarkka luotaus ja hiljennetyn vauhdin käyttö seurasi, laiva luisui jälleen yli matalikon seuraavaan merkkiin. Nyt lähestyi viimeinen ja vaikein kari. Hiljaa, melkein tuuman tuumalta, luisui laiva eteenpäin pimeässä, ajautui hitaasti matalikolle sekä syöksyi sitten korkealla paineella äkkiä syvään veteen: se oli pelastunut! —
Ealer veti syvään kauan pidättämänsä henkäyksen, ja sanoi sitte:
"Olipa se, peijakas vieköön, loistavin luotsaus, mitä tällä joella koskaan on nähty! — En sitä todellakaan uskoisi, ellen olisi nähnyt omin silmin!" —
Vastausta ei kuulunut, ja hän lisäsi:
"Noh, kuulehan, toveri, olepas hyvä ja jää ruoriin vain viideksi minuutiksi, niin käväisen juomassa kupposen kahvia!"
Minuuttia myöhemmin seisoi Ealer tarjoilupöydän luona alhaalla ravintolahuoneistossa, pureskellen leivosta ja virkistäen itseään kahvilla. Samassa katsahti yövartija sattumalta ovesta, ja kun hän huomasi Ealerin, huusi hän:
"Kuka on ruorissa. Sir?"
"X."
"Kiirehtikää sinne ylös minkä ehditte, herra!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyivät molemmat miehet ohjaushytin rappusia ylös, kolme porrasaskelta kerrallaan! Siellä oli tyhjää! — Suuri höyrylaiva pyyhälsi täyttä vauhtia pitkin virtaa omin neuvoin! Vartija syöksyi uudelleen ulos; Ealer tarttui ruoriin, komensi taaksepäin ja pidätti henkeään samalla kun höyrylaiva vastahakoisesti kääntyi poispäin hinaajalaivasta, jota päin se juuri oli törmäämässä keskellä Meksikon lahtea!
Hetken päästä tuli yövartija ja sanoi:
"Eikö se hölmö puhunut mitään siitä, että hän nukkui, ensin kun hän tuli tänne ylös?"
"Ei."
"Niin, mutta sen hän kuitenkin teki. Minä tapasin hänet kävelemästä kaidepuulla niin vapaasti ja huolettomasti kuin olisi kävellyt katukäytävällä. Otin ja pistin hänet hyttiinsä — mutta nyt oli hän taas ulkona tanssimassa köydellä peräpäässä samalla tavalla, senkin riivattu!"
"No — — ensi kerran kun hän saa kohtauksen, varon minä ja pysyttelen lähitienoilla. Mutta minä vain toivon, että hän saisi niitä usein. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet tuolla matalikoitten luona Helenansalmessa. Minä en ole koskaan nähnyt mitään loistavampaa! — Oi, hyvä Jumala — jos hän voi suorittaa tuollaisen kahdeksantoista-karaatin-kiilto-hansikas-timantti-rintaneula-luotsi -mestarinäytteen, kun hän on täydessä unessa — mitä hän mahtaisikaan tehdä, jos hän olisi kuollut!!"
VI
Kun vesi on tavallista matalammalla, kuten joskus tapahtuu, käy luotsaus vielä vaikeammaksi. Sellaisissa tapauksissa täytyi meidän edeltäpäin "luodata" matalimmat paikat uomaa, ennenkuin höyrylaivalla uskallettiin jatkaa matkaa.
Luotaus toimitettiin seuraavalla tavalla. Laiva kiinnitettiin rantaan, heti karin yläpuolelle; se luotsi, jolla oli vapaavuoro, ottaa "penikkansa" eli oppilaansa ja valiomiehistön — joskus seuraa mukana myös joku päällystöstä — mukaansa veneeseen, ellei aluksella ole harvinaisena ylellisyysesineenä erikoisesti varustettua luotausvenettä, sekä lähtee etsimään parasta kulkuväylää, samalla kun vartiovuorolla oleva luotsi tarkkailee hänen liikkeitään kaukoputkella ja aina välillä antaa höyryviheltimellä merkin "koettamaan ylempää" tai "koettamaan alempaa"; sillä vedenpinta muistuttaa öljymaalausta siinä, että se on ilmehikkäämpi ja käsitettävämpi määrätyllä etäisyydellä kuin liian läheltä katsottuna. Merkinantoja tarvitaan kuitenkin harvoin, ellei tuule ja tuuli riko pinnan luonnollista ja merkitysrikasta uurtelua. Kun vene on ehtinyt karille, hiljennetään vauhti ja luotsi alkaa tutkia syvyyttä kahdestatoista viiteentoista jalan pituisella seipäällä, ruorinpitäjän tarkoin totellessa käskyjä "kääntää enemmän ylihankaan" tai muita sellaisia.
Kun pohjatutkimus osottaa, että hän lähestyy vaarallista kohtaa, lakkaavat miehet komennuksen mukaan soutamasta ja vene ajautuu virran vietävänä. Seuraava komennussana on: "valmiiksi poijun luona!" ja kun matalin kohta on keksitty, komennetaan: "heittäkää poiju!", joka heti menee yli laidan. Ellei luotsi ole täysin tyytyväinen, tutkii hän syvyyttä vielä kerran; jos hän havaitsee erehtyneensä, muutetaan poiju. Vihdoin, kun hän on varma asiastaan, antaa hän määräyksen, miehet ojentavat aironsa ylös ilmaan yhtaikaa ja höyryvihellin ilmoittaa, että merkki on huomattu laivan kannelta; sitten laiva puolella höyryllä tulee hiljaa ja varovasti kömpien, suunnaten kulkunsa poijua kohti ja säästäen kaikki voimansa tuleviin ponnistuksiin. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä pinnistää se täydellä höyryllä ja kyntää kitisten ja raapien läpi hiekan ja yli poijun, kunnes se saavuttaa syvemmän veden matalikon toisella puolella. Tai jää se myös kiinni, ja siinä tapauksessa voi mennä monta tuntia — tai päivää — ennenkuin se onnistuu irtautumaan. Yöaikaan kiinnitetään pieni paperilyhty, jossa on sytytetty kynttilä, poijun kärkeen; se näyttää engl. penikulman päähän ja etemmäksikin pieneltä loistavalta pisteeltä pimeässä vesierämaassa.
Mikään ei ollut viekottelevampaa luotsioppilaalle kuin tilaisuus saada tulla mukaan luotaamaan. Niissä retkissä on eräänlaista seikkailun tuoksua; toisinaan ne eivät olekaan ilman vaaraa; on jotain kuvaamattoman ylvästä ja merisoturimaista istua siellä korkealla peräkeulassa ja ohjata nopeata venettä; on jotain peräti elähyttävää siinä tavassa, millä vene kiitää vanhain tottuneiden merimiesten ollessa airoissa; on komeata nähdä vaahtojuovain lentävän kummallekin puolen etukeulaa: tuntuu kuin kuulisi soittoa, kun joki kohisee ympärillä. Maistaapa myös hyvältä tuollaiselle "penikalle" silloin tällöin saada tilaisuus komentaa; sillä luotsi antaa sen joskus hänen tehtäväkseen, sittenkun hän itse lyhyesti on ilmoittanut suunnan.
Toinen syy, miksi luotsioppilas nauttii niin paljon luotauksesta, on tieto, että jos on päivänvalo, seuraavat matkustajain silmät kaikkia veneen liikkeitä mitä lämpimämmällä harrastuksella, ja jos on pimeä, ovat samat silmät keskeymättä suunnatut veneen lyhtyyn, kun se kiitää vettä pitkin ja katoaa kauas pimeyteen.
Minä muistan, että eräällä matkalla oli laivassa muuan hyvin kaunis kuusitoistavuotias tyttö, joka vietti melkein kaiken aikansa ylhäällä ohjaushytissä meidän luonamme yhdessä setänsä ja tätinsä kanssa. Minä luonnollisesti rakastuin häneen. Tom G., mr. Thornburgin oppilas, joutui myös hänen viehätyksensä uhriksi. Tom ja minä olimme siihen päivään asti olleet parhaita ystäviä — mutta nyt alkoi meidän suhteemme huomattavasti kylmetä. Kerroin nuorelle naiselle koko joukon elämäni kohtaloita ja seikkailuita, sekä koetin niissä esittää itseni mahdollisimman edullisessa ja sankarillisessa valossa. Tomkin koetti esiintyä samallaisessa valossa, ja onnistuikin jossain määrin — mutta hänellä oli aina se heikkous, että hän tahtoi "koristella" esityksiään jonkun verran. Kuitenkin, hyveellä on palkkionsa, ja minä olin kieltämättä jonkun verran, joskaan en paljoa edellä hänestä. Juuri kun asiat olivat tällä kannalla, tapahtui jotakin mitä lupaavinta minun toiveilleni kaunottaren suosiosta. Luotsit päättivät luodata karin, joka oli n:o 21 luona. Tämän piti kaiken todennäköisyyden mukaan tapahtua kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun matkustajat olivat ylhäällä. Mr. Thornburgilla oli vartiovuoro, ja Bixby siis, minun herrani ja mestarini, sai johtaa luotaamista. Meillä oli lumoava luotausvene, pitkä, komea, siro, nopea kuin vinttikoira, tuhdoilla oli pielukset, ja sillä oli kaksitoistahenkinen miehistö, paitsi perämiestä, joka seurasi mukana komentamassa, — sillä meidän laivallamme tapahtui kaikki "sirosti".
Menimme maihin heti n:o 21 yläpuolella ja valmistauduimme lähtöön. Oli pimeä, kolea yö, ja joki oli juuri siltä kohtaa niin leveä, että tottumaton silmä ei olisi voinut erottaa vastakkaista rantaa. Matkustajat olivat miehissä jalkeilla ja ylen jännittyneitä. Kun tulin juosten läpi konehuoneen, somasti pukeutuneena myrskypukuun, kohtasin Tomin enkä voinut pidättyä ohimennessä antamasta hänelle pientä piikkiä: —
"Etkö ole aika iloinen, ettei sinun tarvitse lähteä luotaamaan — häh?"
Tom aikoi juuri mennä edelleen, mutta hän kääntyi äkkiä ympäri ja sanoi:
"Sen takia vain, että sinä olet noin ilkeä, saat nyt itse mennä hakemaan peilitukin. Minä olisin juuri mennyt, mutta nyt saat sinä mennä vaikka helkkariin ennenkuin tuon sen sinulle."
"Kuka on pyytänyt sinua tuomaan sen, häh? — Sehän on veneessä".
"Niin, mutta sielläpä se nyt ei sentään tällä kertaa olekaan, pyydän saada luvan sanoa herralle! — Se on äsken maalattu ja on maannut pari päivää naistensalongin kaidepuulla kuivamassa."
Minä syöksyin sinne ja säntäsin heti paikalla takaisin keskelle ihmetteleviä ja uteliaita naisia, juuri paraiksi kuullakseni komennushuudon:
"Ulos airot, miehet!"
Silmäys kaiteen yli riitti minulle osottamaan, että kaunis vene oli täydessä vauhdissa, kurja Tom ruorin luona ja mr. Bixby hänen vierellään sama peilitukki kädessä, jota minut oli puijattu hakemaan.
"Oi, kuinka kauheaa, että täytyy lähteä tuollaisessa pienessä veneessä näin pimeällä! — Kyllä se on kai hirvittävän vaarallista?"
Olisin mieluummin nähnyt hänen pistävän tikarin rintaani! — Poistuin täynnä katkeraa sappea ja menin ylös ohjaushyttiin auttamaan. Hetken kuluttua kadotimme veneen lyhdyn näkyvistä ja vähän sen jälkeen syttyi heikko kipinä kaukana joella. Mr. Thornbury ilmaisi höyryviheltimellä, että hän oli huomannut merkin, peräännytti, ja antoi sitten laivan mennä eteenpäin täyttä vauhtia valoa kohti. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hiljennettiin vauhtia, ja pian sen jälkeen sanoi mr. Thornbury:
"Halloo, — se perhanan poijulyhty on sammunut!"
Hän komensi koneet seisomaan. Silmänräpäystä myöhemmin sanoi hän:
"Kas, tuolla se taas on."
Pyörät alkoivat taasen käydä ja komennettiin olemaan "valmiit luotaamaan". Vesi kävi yhä matalammaksi — sitten tuli taas syvempää! — Mr. Thornbury mumisi:
"Tuhat tulimaista, minä en käsitä tätä. Todellakaan en usko, että poiju olisi ajautunut karilta. Minusta tuntuu kuin sen pitäisi olla enemmän ylihangan puolella. No — varminta on kuitenkin joka tapauksessa ohjata sitä kohti."
Me jatkoimme siis matkaa valoa kohti, yhä edelleen puolella höyryllä. Juuri siinä silmänräpäyksessä kun höyrylaivan etukeulan piti mennä otaksutun poijun yli, tarttui mr Thornbury voimakkaasti kellontankoon, soitti oikean hälytysmerkin ja huusi:
"Tuhat tulimaista — — sehän on vene!"
Hurja kuoro hätääntyneitä huutoja ja kirkumisia kuului alikannelta — sitten kuolonhiljaisuus, jota seurasi riuskuva ja rätisevä ääni. Luotsi huusi:
"Kas perhanaa! — siinä jauhoi pyörä sen kahvipuiksi! — Juokse! —
Katso keitä on kuollut!"
Kädenkäänteessä olin alhaalla keskikannella. Mr. Bixby, perämies ja useimmat miehistöstä olivat pelastuneet. He olivat huomanneet vaaran vasta kun oli myöhäistä paeta, ja kun kannenkaide seuraavassa silmänräpäyksessä työntäytyi esiin heidän päänsä päällä olivat he varuillaan ja tiesivät mitä heidän tuli tehdä; Bixby antoi komennuskäskyn ja samassa silmänräpäyksessä hyppäsivät he kaikin kiinni kaiteeseen ja vedettiin kannelle. Heti sen jälkeen meni vene peräänpäin, kohtasi pyörän ja murskautui hitusiksi. Kaksi miestä ja Tom olivat kadonneet — ilmoitus, joka kulovalkean tavoin levisi laivassa. Matkustajat tunkeilivat etukeulaan, naiset niinkuin herratkin, kauhistunein katsein ja kalpein poskin, samalla kun puoliääneen keskustelivat kamalasta tapauksesta. Yhtämittaa kuului: "Mies-parat! — poika-raukka, poika-raukka, poika-raukka!"
Vene laskettiin heti vesille ja lähetettiin etsimään kadonneita. Nyt kuului heikko huuto kaukaa takaapäin. Vene oli kadonnut vastakkaiselle taholle. Puolet miehistöä syöksyi laivan toiselle sivulle kehottelemaan uijaa huudoillaan, toinen puoli syöksyi toiselle sivulle huutamaan, että vene kääntyisi takaisin. Uija näytti lähenevän, mutta hänen äänensä kuului heikompana, niinkuin hänen voimansa olisivat olleet ponnistetut äärimmilleen. Väki seisoi nyt tiheässä ryhmässä konekannen kaiteen luona, nojaten yli sen ja tähystellen pimeyteen — ja uijan jokainen huuto puristi heiltä semmoisia sanoja kuin: "Voi poloista! — eikö mitään voida tehdä hänen pelastamisekseen?"
Mutta huudot jatkuivat yhä ja lähenivät, ja nyt kuultiin äänen urhokkaasti huutavan:
"Minä voin saavuttaa teidät — heittäkää köydenpää tänne!"
Millä hurraahuudolla häntä tervehdittiin! — Ensimäinen perämies sijoittui keskelle merkkilyhdyn voimakkainta valoa, ja hänen auttajansa tungeksivat hänen ympärillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä sukelsivat uimarin kasvot valopiiriin ja sekuntia myöhemmin vedettiin hänet laivaan vettä valuen ja väsyneenä, huumaavain hurraahuutojen kaikuessa. Se ei ollut kukaan muu kuin tuo pahuuksen Tom! —
Veneen miehistö haki joka suunnalta, mutta ei löytänyt jälkeäkään kummastakaan muusta miehestä. Varmaankaan he eivät onnistuneet saamaan kaiteesta kiinni, vaan sortuivat takaperin, osuivat pyörään ja kuolivat paikalla. Mitä Tomiin tuli, ei hän koskaan ollut koettanutkaan hypätä kaiteelle, vaan oli heittäynyt päistikkaa veteen ja sukeltanut pyörähuoneen alle. Se oli yksinkertaisin asia maailmassa; minä olisin varsin hyvin voinut tehdä samoin, ja sen sanoinkin — mutta kukaan ei välittänyt siitä; kaikki pitivät itsepäisesti melua vain tuolle aasille, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin suurteon. Minun entinen heilini ei voinut loppumatkalla saada kyllikseen "sankari"-raukasta; — mutta minusta se oli samantekevää — minä en voinut kärsiä häntä.
Syy miksi me luulimme veneen merkkilyhtyä poijulyhdyksi oli seuraava. Mr. Bixby selitti, että sittenkun hän oli laskenut poijun ulos ja vakuuttautunut siitä, että se pysyi paikoillaan, souti hän jonkun matkan päähän, muutamia satoja kyynäriä sivulle höyrylaivan suunnasta, odottamaan tätä. Kun he odottelivat, puheli hän perämiehen kanssa; muutaman silmänräpäyksen kuluttua katsahti hän ylös ja huomasi poijulyhdyn kadonneen, mutta luuli höyrylaivan jo kulkeneen yli karin. Hän huomasi, että höyrylaiva suuntasi kulkunsa heitä kohti, mutta ei ihmetellyt tätä, koska sen piti niin tehdäkin — senhän tuli kulkea läheltä heitä ja ottaa heidät kannelle. Vasta viime silmänräpäyksessä iski hänen päähänsä kuin salama, että laiva koetti purjehtia hänet upoksiin, sentähden että se piti hänen merkkilyhtyään poijulyhtynä. Hän huusi: "Valmiina, pojat, hyppäämään kaiteelle!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä suoritettiin hyppy.
Ennen kaikkea tulee luotsin viljellä ja harjoittaa sielunvoimiaan, kunnes ne saavuttavat melkein uskomattoman täydellisyyden asteen. Tarkotan muistia. Hän ei saa koskaan eikä millään ehdolla tyytyä uskomaan, että joku seikka on niin tai näin — hänen tulee varmasti tietää se. Minkä halveksumisen olisikaan siihen aikaan saanut osaksensa luotsi, joka olisi uskaltanut esiintyä heikolla "minä luulen" voimakkaan "minä tiedän" asemasta. Se, joka ei ole kokenut sitä, voi muuten tuskin kuvitella, mitä oikeastaan merkitsee tuntea pienintä yksityiskohtaa myöten kahdentoista sadan penikulman pituinen jokimatka, ja tuntea se niin hyvin, ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Ottakaa esimerkiksi New Yorkin pisin katu kulkeaksenne ristiin rastiin joka suuntaan, tutkikaa kaikki sen yksityiskohdat niin tarkkaan, että lopulta tunnette joka talon, akkunan, oven, katulyhdyn tai nimikilven ulkoa ja niin hyvin, että voitte silmänräpäyksessä ja epäröimättä sanoa millä paikalla olette, jos teidät pilkkosen pimeänä yönä yht'äkkiä vietäisiin johonkin kohtaan tätä katua — ja te saatte heikon kuvauksen Mississippi-luotsin tietomäärän laadusta ja suuruudesta, minkä vanhaan hyvään aikaan täytyi mahtua hänen päähänsä. Jos te sitten edelleen tahdotte koettaa painaa mieleenne tarkasti joka kadunkulman muodon, katuojien leveyden, eri vesilammikkojen ja rikkaläjien laajuuden, laadun ja syvyyden, niin voitte te mahdollisesti alkaa aavistaa, mitä Mississippi-luotsin täytyy tietää voidakseen viedä aluksensa varmasti satamaan. Ja jos tahdotte edelleen koettaa vähintäin kerran kuukaudessa antaa näiden tunnusmerkkien vaihtaa paikkaansa, sekaantumatta niissä tai erehtymättä pimeimpänäkään yönä — silloin te tiedätte jotakuinkin, mitä vaatimuksia oikullinen Mississippi asettaa sen ihmisen muistille, jonka on ohjattava suurta höyrylaivaa sen ikuisesti vaihtelevissa kulkuvesissä.
Osata koko vanha ja uusi Testamentti ulkoa, edes ja takaisin, niin että osaa juoksevasti laskettaa sen alusta loppuun tai alkaa umpimähkään mistä paikasta tahansa kertaakaan sekaantumatta tai erehtymättä tavuissakaan — se kaikki on mitätöntä sen jättiläismäisyyden rinnalla, jonka Mississippi-luotsi siihen aikaan kykeni esittämään, kun oli kysymys joesta ja sen yksityiskohdista. Moni saattaa ehkä pitää tätä vertausta liioteltuna ja epäillä sen todenperäisyyttä — mutta aivan varmaan ei kukaan luotsi.
Ja kuinka helposti ja vaivatta tämä ihmeellinen muisti täyttääkään tehtävänsä! — Kuinka tietoisesti ja selvästi, ilman ponnistuksia se toimiikaan! — Ottakaamme esimerkki. Luotaaja huutaa: "Kaksi — ja — puoli! — Kaksi — ja puoli! — Kaksi — ja — puoli! — Kaksi — ja puoli! —" kunnes se lopulta tuntuu yksitoikkoiselta kuin kellonnaksutus; keskustelu jatkuu koko ajan ja luotsi ottaa vaivatta siihen osaa, näyttämättä kuuntelevan luotaajan huutoja; mutta jos tämä pistäisi joukkoon ainoankaan "Kaksi — kolme — neljäsosaa!" pitkään riviin huutoja "Kaksi — ja puoli!", niin voi olla täysin vakuutettu siitä, että luotsi kolme viikkoa jälkeenpäin kykenee täysin kuvaamaan pilkulleen laivan aseman joessa silloin kun "Kaksi — kolme neljäsosaa!" sanottiin ja niin tarkoin tekemään selkoa merkeistä sekä edessä että takana kuin myös sivuilla, että meidän pitäisi kyetä viemään laiva sinne omin neuvoin ensi kerralla ja asettaa se aivan samaan paikkaan! — Luotaajain huudot eivät vetäneet hänen ajatuksiaan pois keskustelusta, mutta hänen harjaantunut muistinsa valokuvasi silmänräpäyksessä kaikkityyni ja kokosi sivuseikat vastaista käyttöä varten, ilman mitään hänen omaa tietoista ponnistustaan. Luonnoltaan keskinkertainenkin muisti voi tämän harjotuksen kautta kehittyä todelliseksi jättiläiseksi; — mutta, huomattakoon tarkoin, vain erityisellä tarkoin rajoitetulla alalla. Sama mies, jonka muistin on mahdoton jättää kokoamatta pienintäkään yksityiskohtaa, kun on kysymys väylistä, kareista, särkistä ja merkeistä, pidättääkseen ne kuin ruuvipenkissä, ei luultavastikaan päivällisaikaan olisi voinut tehdä selkoa siitä, mitä hän oli syönyt aamiaiseksi.
Palvelin kuitenkin kerran ruorimiehenä erään luotsin alaisena, jonka muisti täytti minut alituisella ihmetyksellä. Tämä muisti oli kuitenkin synnynnäinen eikä harjaantumuksen kautta aikaansaatu, ellen ole erehtynyt. Jos joku esimerkiksi oli sattunut mainitsemaan jonkun nimen hänen läsnäollessaan, alkoi hän silmänräpäyksessä:
"Voi, siunatkoon, hänet minä tunsin! — Vaalea, punatukkainen mies, pieni arpi vasemmalla puolella kaulaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut tikku nahan alla. Siitä on nyt tasan kolmekymmentä vuotta. Matkustin kerran hänen kanssaan. Oli vain viisi jalkaa vettä joen yläjuoksussa muistaakseni. 'Henry Blake' istui karilla Tower Islandin luona, ja 'Georg Elliott' kadotti peräsimensä 'Sunflowerin' hylyssä."
"Mutta 'Sunflowerhan' upposi vasta —"
"Kyllä minä tiedän toki koska se upposi; se oli kolme vuotta aikaisemmin, toisena päivänä joulukuuta; Asa Hardy kuljetti sitä — hänen veljensä oli esimiehenä samalla laivalla; se oli hänen ensi matkansa; Tom Jones kuvasi kaikkityyni, kun me tapasimme toisemme New-OrIeansissa viikkoa myöhemmin — hän oli ensimäisenä perämiehenä. Kapteeni Hardy kuoli muuten pian sen jälkeen — hän sai naulan jalkaansa kuudes päivä heinäkuuta ja kuoli kouristukseen viidestoista päivä. Hänen veljensä John kuoli kahta vuotta myöhemmin — kolmas päivä maaliskuuta — kasvoruusuun. Minä en tuntenut ketään heistä — he olivat kaikki ylhäältä Allighanysta, olivat he — mutta ihmiset, jotka tunsivat heidät, kertoivat minulle. Sama henkilö kertoi myös, että kapteeni Hardy kävi pumpulisukissa sekä kesällä että talvella. Hänen ensimäisen vaimonsa nimi oli Jane Shook — hän oli Uudesta Englannista — ja toinen kuoli hulluinhuoneessa. Se oli näet suvussa. Hän oli Lexingtonista, Kentukystä, — hänen nimensä oli Horton!"
Ja niin edespäin aina loppumattomiin. Hän ei suorastaan voinut unhoittaa mitään. Sellainen muisti on oikea onnettomuus. Sen omistaja kadottaa kokonaan kyvyn erottaa tärkeän merkityksettömästä. Hänen puheensa tulee sälytetyksi väsyttävillä yksityiskohdilla ja hän itse aivan yksinkertaisesti sietämättömäksi seuraihmisen kannalta katsottuna. Sitäpaitsi on hänen aivan mahdoton koskaan pysyä asiassa. Hän ei voi vastustaa kiusausta seurata jokaista pientä muistin syrjäpolkua, joka viittaa hänelle, ja kaiken loppuna on, että hän joutuu kokonaan harhapoluille. Kysymyksessä oleva mr. J. voi esimerkiksi alkaa rehellisellä tarkotuksella kertoa ennenkuulumattoman hauskaa kaskua koirasta. Hän voi olla niin naurunhaluinen ajatellessansa sitä, että hän tuskin voi puhua. Hän otti sitten lähtökohdaksi koiran rodun ja henkilökohtaiset ominaisuudet, ulkonäön, kasvatuksen ynnä muun; sen jälkeen harhaili hän koiran entisen omistajan elämänvaiheissa — omistajan perheessä, kuvailen häitä ja hautajaisia, jotka olivat sattuneet tässä perheessä, lausuen sen ohessa onnittelu- ja hautausrunoja, joita näissä tilaisuuksissa oli esitetty; tällöin voi hän sattua muistamaan, että joku näistä tapauksista oli tapahtunut "sinä ankarana talvena" sinä ja sinä vuonna, minkä jälkeen seurasi yksityiskohtainen kuvaus tuosta talvesta, kaikkien kuoliaaksi paleltuneitten henkilöitten nimien sekä silavan ja heinäin tilastollisten hintatietojen ohella samalta ajalta. Silava ja heinät olivat luonnollisena ylimenona viljaan, ja vihannesrehut johtivat ajatuksen lehmiin ja hevosiin; hevosista tuli hän aivan luonnollisesti taideratsastajiin ja muihin kuuluisiin ratsastajiin. Taideratsastajista oli siirtyminen eläinnäyttelyihin helppo ja huomaamaton; elefantista keski-Afrikaan oli vain askel; pakanaraukat johtivat ajatuksen uskonnollisiin kysymyksiin — ja kolmen tai neljän tunnin kuluttua tuli vartiovuoron vaihto, ja J. jätti ohjaushytin mumisten otetta aikoja sitten pidetyistä saarnoista, jotka koskivat rukousta armonvälikappaleena. Ensimäinen johdanto oli siis ainoa, minkä koskaan sai tietää tuosta koirasta, jonka elämänvaiheita kuullakseen oli koko ajan istunut kuin neuloilla.