NIMENSÄ PILANNUT KAUPUNKI

Kirj.

Mark Twain

Englanninkielestä suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Alkuperäinen nimi: The Man that Corrupted Hadleyburg

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1917.

I.

Siitä on vuosia kulunut. Hadleyburg oli koko seutukunnan rehellisin ja nuhteettomin kaupunki. Kolmen sukupolven ajan oli se säilyttänyt tuon maineensa tahrattomana ja ylpeili siitä enemmän kuin mistään muusta omistamastansa. Niin ylpeä se oli siitä ja niin harras turvaamaan sen pysyväisyyttä, että lapsukaisille jo kehdossa alettiin opettaa kunniallisen käytöksen periaatteita, ja samanlaiset opetukset tehtiin siitälähtein pääasiaksi koko heidän kehitysvuosiensa kasvatuksessa. Kaiken aikaa torjuttiin niinikään kiusauksia nuorison tieltä, jotta nousevan polven kunto sai kaikki mahdollisuudet karaistuakseen ja lujittuakseen, ikäänkuin luihin asti juuttuakseen. Naapurikaupungit olivat tästä kunniakkaasta ylevämmyydestä kateellisia. Ne olivat irvistelevinään Hadleyburgin siitä tuntemaa ylpeyttä ja pitävinään sitä turhamaisuutena. Mutta pakko oli niiden sentään tunnustaa, että Hadleyburg toden teolla oli lahjomaton kaupunki, ja jos noilta toispaikkalaisilta tiukemmin tiedusti, niin myönsivät he senkin, että pelkkä Hadleyburgista kotoisin oleminen riitti kaikeksi nuoren miehen tarvitsemaksi suositteluksi hänen syntymäkaupungistaan lähtiessään ulomma etsimään vastuullista tointa.

Mutta ajan mittaan Hadleyburg viimein kovaksi onnekseen loukkasi erästä sitä kautta kulkevaa muukalaista — mahdollisesti tietämättään, varmastikin välittämättään, sillä Hadleyburg oli itsekylläinen eikä piitannut rahtuakaan muukalaisista tai heidän mielipiteistään. Olisi kuitenkin ollut hyvä tehdä poikkeus tähän yhteen nähden, sillä hän oli katkera ja kostonhimoinen mies. Kautta kokonaisen vuoden harhailujen hän hautoi kärsimäänsä vääryyttä ja yritteli kaikkina joutohetkinään keksiä sille riittävää hyvitystä. Moniakin suunnitelmia hän sommitteli, ja hyviä ne olivat jokainen, mutta yksikään ei ihan kyllin perinjuurinen. Kehnoimmatkin niistä olisivat tuottaneet tärviötä monen monituiselle yksilölle, mutta hänen vehkeensä piti kohdata koko kaupunkia, ainoatakaan asujanta koskemattomaksi säästämättä. Vihdoin hänen mieleensä johtui oivallinen aatos, sykähdyttäen hänen sydäntään ilkimielisellä ilolla. Hän kävi siitä oitis laatimaan suunnitelmaansa, itsekseen sanoen: "Se keino tepsii — minä lahjon kaupungin."

Kuutta kuukautta myöhemmin hän läksi Hadleyburgiin ja saapui kärryillä kello kymmenen tienoissa illalla pankin vanhan rahastonhoitajan talolle. Hän reutoi kärryiltä selkäänsä säkin, hoippui sitä kantaen pihan yli ja koputti ovelle. Naisen ääni virkahti: — Sisään. — Hän astui huoneeseen ja laski säkkinsä rautauunin loukkoon, kohteliaasti huomauttaen vanhalle rouvalle, joka lampun ääressä luki "Lähetyssanomia":

— Istukaa vain, rouva hyvä, en teitä häiritse. Kas noin — nyt se on jokseenkin hyvässä piilossa; tuskin tietäisi siinä mitään olevankaan. Saanko toviksi tavata miestänne, hyvä rouva?

Ei, hän oli mennyt Brixtonissa käymään, palatakseen kenties vasta aamulla.

— Vai niin, hyvä rouva; no, eipä sillä väliä. Halusin vain jättää tuon säkin hänen huostaansa, luovutettavaksi oikealle omistajalleen, kun se löytyy. Minä olen vieras; hän ei minua tunne; pistäysin vain täksi iltaa kaupunkiin suorittamaan tehtävän, joka on ollut kauvan mielessäni. Asiastani olen nyt valmis; lähden hyvillä mielin ja hiukan ylpeissänikin, ettekä minua enää milloinkaan näe. Säkkiin on kiinnitetty paperilappu, joka selittää kaikki. Hyvää yötä, rouva.

Vanhaa rouvaa pelotti salaperäinen, kookas muukalainen, joten hän oli tämän poistumisesta hyvillään. Mutta hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän astahti kiireesti säkin luo ja sieppasi lampun valoon paperin. Kirjelmä alkoi seuraavasti:

JULKAISTAVAKSI, tai etsittäköön oikea mies yksityisellä tiedustelulla — minun puolestani sopii menetellä kummin päin tahansa. Tämä säkki sisältää satakuusikymmentä naulaa neljä luotia rahaksi lyötyä kultaa —

— Hyväinen aika, eikä ole ovi lukossa!

Mrs. Richards syöksähti vapisevana ovelle ja lukitsi sen, veti sitten alas ikkunankaihtimet ja seisoi siinä säikkyneenä, tuskaannuksissaan ja vaivaten aivojaan älytäkseen vielä jotakin muuta varokeinoa itsensä ja aarteen paremmaksi turvaamiseksi. Hän kuunteli tuokion, murtovarkaita vaanien, antausi sitten uteliaisuuden valtaan ja palasi lampun ääreen lukemaan kirjeen loppuun:

"Olen muukalainen ja lähden piakkoin takaisin omaan maahani, jäädäkseni sinne ainiaaksi. Olen Amerikalle kiitollinen siitä, mitä olen sen hoivassa saanut pitkään elellessäni tähtilipun alla. Ja eräälle sen kansalaiselle — Hadleyburgin asukkaalle — olen erityisen kiitollinen pari vuotta takaperin kokemastani suuresta avuliaisuuden teosta. Kahdestakin oikeastaan. Selitän sanani. Minä olin peluri. Olin, sanon: Olin häviöön suistunut peluri. Saavuin tähän pikku kaupunkiin yöllä, nälissäni ja pennittömänä. Anoin apua — pimeässä; minua hävetti kerjätä päivänvalolla. Pyysin oikealta mieheltä. Hän antoi minulle kaksikymmentä dollaria — toisin sanoen, antoi minulle elämän, kuten siitä minä ajattelin. Hän antoi minulle myöskin varallisuuden, sillä siitä rahaerästä minä pelipöydän ääressä rikastuin. Ja lopuksi on hänen minulle lausumansa huomautus säilynyt mielessäni tähän päivään asti ja vihdoin voittanut minut, siten pelastaen siveellisen kuntoni tähteet: minä en enää pelaa. Minulla ei nyt ole käsitystäkään siitä, kuka se mies oli, mutta tahdon hänet löydettäväksi, tahdon toimitettavaksi hänelle tämän rahasumman — antakoon sen muille, heittäköön menemään tai pitäköön, miten vain haluaa. Se on pelkästään minun tapani osottaa kiitollisuuttani häntä kohtaan. Jos voisin viipyä, niin etsisin hänet käsille itse; mutta eipä hätää, kyllä hän löytyy. Tämä on rehellinen kaupunki, lahjomaton kaupunki, ja tiedän voivani pelkäämättä luottaa siihen. Tuo mies voidaan todeta siitä huomautuksesta, jonka hän minulle lausui; uskon varmasti, että hän muistaa sen.

Suunnitelmani on seuraava: Jos pidätte parempana kuulustella yksityisesti, niin tehkää siten. Kertokaa tämän kirjelmäni sisältö vähitellen jokaiselle, jota voidaan arvella oikeaksi mieheksi. Jos hän vastaa: 'Minä olen se mies; huomautukseni oli se ja se', niin käyttäkää koetta — avatkaa nimittäin säkki, jolloin löydätte sinetitystä kirjekuoresta tuon huomautuksen. Jos kokelaan mainitsema lause pitää sen kanssa yhtä, niin antakaa hänelle sen enemmältä kyselyttä rahat, sillä hän on varmasti oikea mies.

Mutta jos julkinen tiedustelu on mielestänne mukavampi, niin painattakaa tämä kirjelmä paikkakunnan lehteen — lisänään seuraavat ohjeet: Kolmenkymmenen vuorokauden kuluttua tästä päivästä lähtien ilmestyköön kokelas kaupungintalolle kello kahdeksalta illalla (perjantaina) ja antakoon huomautuksensa kirjekuoreen suljettuna pastori Burgessille (jos hän sen hyväntahtoisesti suostuu ottamaan toimekseen). Paikalla murtakoon mr. Burgess säkin sinetit, avatkoon sen ja verratkoon, onko huomautus oikea. Jos niin on asian laita, niin luovutettakoon rahasumma vilpittömine kiitollisuudentunteineni siten ilmisaadulle hyväntekijälleni."

Mrs. Richards vaipui istualleen, hiljalleen väristen kiihtymyksestä, ja syventyi pian aatoksiin — tähän laatuun: — Ihmeellinen asia!… Kohtaapa siinä onni sitä hyväsydämistä miestä, joka omastaan jakoi tarvitsevaiselle!… Olisipa sen vain tehnyt minun mieheni! — sillä me olemme kovin köyhiä, niin vanhoja ja köyhiä!… — Sitten huoaten: — Mutta minun Edwardini ei se ollut; ei, hän ei ole muukalaiselle kahtakymmentä dollaria antanut. Vahinko on sekin; nyt sen näen… — Sitten vavahtaen: — Mutta se on pelurin rahaa! Synnin palkkaa me emme voisikaan ottaa vastaan, emme voisi siihen kajotakaan. Minun ei tee mieleni olla sen lähellä; se tuntuu saastaiselta. — Hän siirtyi etäisemmälle tuolille… — Kunhan jo Edward tulisi ja veisi sen pankkiin; murtovaras saattaisi tunkeutua taloon millä hetkellä tahansa; kamalaa on olla täällä ypö yksin sen vartijana.

Kello yhdeltätoista palasi mr. Richards kotiin, ja hänen vaimonsa tervehtiessä: — Olen niin kovasti iloissani tulostasi! — pahotteli hän: — Väsyttää — väsyttää ihan näännyksiin. Surkeata on olla köyhä ja minun ijälläni pakotettu tekemään näitä kolkkoja matkoja. Aina jauha, jauha, jauha pois vain palkkasi edestä — toisen orjana, isännän istuskellessa kotonaan tohvelit jalassa, rikkaana ja kaikkia mukavuuksia saaneena.

— Olen kovasti pahoillani sinun tähtesi, Edward, sen tiedät. Mutta älähän sure; meillä on toimeentulomme; meillä on hyvä nimemme —

— Niin on, Mary, ja se merkitseekin kaikkea. Älä minun puheistani välitä — se on vain hetkellistä ärtymystä ilman mitään tarkotusta. Suutele minua — noin, kaikki nyreys on nyt tipo tiessään, enkä enää valittele. Mitä sinä olet saanut? Mitä on säkissä?

Hän sai nyt kuulla suuren salaisuuden. Ensi huumauksestaan toinnuttuaan hän virkahti:

— Satakuusikymmentäkö naulaa se painaa? Mary, siinä on nel-jäkymmentä-tu-hatta dollaria — kokonainen omaisuus! Tässä kaupungissa ei ole kymmentä miestä niin varakasta, Annahan minulle kirjelmä.

Hän lukaisi sen ja sanoi:

— Siinäpä vasta seikkailu! Ihan se on romaania, samanlainen kuin kirjoihin keksaistut mahdottomuudet, joita ei koskaan tosioloissa näe. — Hän oli nyt hyvin vireällä päällä — hilpeä, mitäpä riemastunut. Hän taputti vanhaa puolisoansa poskelle ja puheli leikkisästi: — Hei, me olemme rikkaita, Mary, rikkaita; meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin haudata rahat ja polttaa paperit. Jos peluri konsanaan tulee kysymään, niin silmäilemme häntä vain kylmäkiskoisesti ja sanomme: "Mitä joutavaa lavertelettekaan? Emme ole ikipäivinä kuulleet mitään teistä tai kultasäkillisestänne." Hän sitten näyttäisi nololta, ja —

— Ja sillaikaa kun sinä laskettelet leikkiäsi on rahasumma yhä tuossa, ja murtovarkaitten aika lähenee joutuin.

— Totta. No niin, mitäs teemme — yksityisestikö olisi tiedusteltava? Ei, eihän toki; se tärvelisi romanttisuuden. Julkinen menettely on parempi. Siitäpä kohu nousee! Ja se saapi kaikki muut kaupungit kateellisiksi, sillä yksikään muukalainen ei uskoisi moista tointa millekään muulle kaupungille kuin Hadleyburgille, ja ne tietävät sen. Se on meille aimo valtti. Minun on nyt riennettävä kirjapainoon, muutoin myöhästyn.

— Mutta malta — malta — älä jätä minua tänne yksikseni sen kanssa, Edward.

Toinen oli jo mennyt. Hän viipyi kuitenkin vain hetkisen. Vähän matkaa asunnoltaan hän kohtasi sanomalehden omistajan ja toimittajan ja antoi hänelle paperin, sanoen: — Tässä on teille hyvä pätkä, Cox — pistäkää lehteen.

— Voipi jo olla myöhäistä, mr. Richards, mutta koetan katsoa.

Hänen kotiin palattuaan istuutui pariskunta uudestaan haastelemaan miellyttävästä salaisuudesta; unta eivät he kyenneet ajattelemaankaan. Ensimäisenä kysymyksenä oli, kuka oli voinutkaan olla se kansalainen, joka oli muukalaiselle antanut kaksikymmentä dollaria. Se näytti helpolta, molemmat vastasivat yhteen suuhun:

— Barclay Goodson.

— Niin, — sanoi Richards, — hän sen olisi voinut tehdä, ja se olisi ollut hänen tapaistansa, mutta toista ei ole sellaista kaupungissa.

— Sen myöntää jokainen, Edward — myöntää ainakin itsekseen. Kuusi kuukautta on kaupunki nyt ollut jälleenkin oma oikea itsensä — rehellinen, ahdasmielinen, itsehurskas ja kitsas.

— Siksi hän sitä aina nimitteli, kuolinpäiväänsä asti — sanoipa sen suoraan julkikin.

— Niin teki, ja siitä häntä vihattiin.

— Hoo, tietysti, mutta vähätpä hän siitä välitti. Luulenkin hänen olleen enimmin vihattu mies keskuudessamme, lukuunottamatta pastori Burgessia.

— No, Burgess sen ansaitseekin — hän ei täällä enää koskaan seurakuntaa saa. Niin pikkumainen kuin kaupunki onkin, osaa se hänet arvostella oikein. Edward, eikö näytä kummalliselta, että muukalaisen piti määrätä Burgess rahojen luovuttajaksi?

— No, kyllähän — näyttäähän se. Vaikka —

— Mitä vaikkailemista siinä on? Valitsisitko sinä hänet?

— Mary, kenties muukalainen tuntee hänet paremmin kuin tämä kaupunki.

— Sekö Burgessia auttaisi!

Mr. Richards näytti olevan pulassa vastauksesta; hänen vaimonsa silmäili häntä vakaasti ja odotti. Lopulta toinen sopersi epäröiden kuin epäilystä kohtaavan lausunnon antaja ainakin:

— Mary, Burgess ei ole kehno mies.

Hänen vaimonsa kummastui kerrassaan.

— Hän ei ole kehno mies. Minä tiedän. Hänen koko epäsuosionsa perustui siihen yhteen seikkaan — seikkaan, josta pidettiin niin suurta melua.

— Siihen "yhteen seikkaan" tosiaan! Ikäänkuin ei se "yksi seikka" olisi riittänyt sellaisenaan!

— Kylliksi. Kylliksi. Hän ei vain ollut siihen syypää.

— Mitä puhutkaan! Vai ei syypää! Jokainen tietää, että hän oli!

— Mary, vakuutan sinulle — hän oli viaton.

— En voi uskoa, enkä usko. Mistä sinä tiedät?

— Se on tunnustus. Olen häpeissäni, mutta sen tunnustuksen teen. Minä olin ainoa, joka tiesin hänen syyttömyytensä. Olisin voinut hänet pelastaa, ja — ja — no, tiedäthän, kuinka kiihdyksissään kaupunki oli — minulla ei ollut siihen miehuutta. Se olisi kääntänyt joka ihmisen minua vastaan. Minun oli viheliäinen olla, peräti viheliäinen; mutta en uskaltanut; minulla ei ollut uljuutta asettua vastaan.

Mary näytti tuskaiselta ja vaikeni toviksi. Sitten hän sopersi:

— En — en luule, että sinun olisi sopinut — sopinut — Ihminen ei saa — tuota — yleinen mielipide — täytyy olla niin varovainen — niin — Tie oli tukala, ja hän takelsi lietteeseen; mutta kotvasen kuluttua hän pääsi taas liikkeelle. — Säälittävää se oli kerrassaan, mutta — Kas, eihän meillä ollut varaa siihen, Edward — ei tosiaankaan ollut. Oi, en olisi missään nimessä suonut sinun sitä tekevän!

— Sellainen esiintyminen olisi kylmentänyt meiltä monien ihmisten ystävyyden, Mary; ja sitten — sitten —

— Se minua nyt kiusaa, mitä hän ajattelee meistä, Edward.

—- Hänkö? Hän ei aavistakaan, että olisin voinut hänet pelastaa.

— Ahaa, — huudahti mrs. Richards huojentuneena, — siitä olen iloissani. Niin kauan kuin hän ei tiedä, että sinä olisit voinut hänet pelastaa, hän — hän — niin, sehän tekee asian paljoa paremmaksi. Kas, olisi minun pitänyt tietääkin, ettei hän aavistanut, koska hän aina yrittelee ystävällisiä välejä meidän kanssamme, niin vähän kuin niitä edistämmekin. Monastikin ovat ihmiset minua siitä moitiskelleet. Nuokin Wilsonin väet, Wilcoxin perhe ja Harknessit ovat ottaneet ilkeäksi huvikseen sanoa: " Teidän ystävänne Burgess", kun tietävät sen minua kiusaannuttavan. Soisin, ettei hän olisi niin itsepintaisesti kiintynyt meihin; en pysty käsittämään, miksi hän yhä jatkaa.

— Sen voin minä selittää. Se on toinen tunnustus. Asian ollessa uutena kuumimmillaan ja kaupunkilaisten suunnitellessa hänelle tervaa ja höyheniä, ahdisti minua omatuntoni niin ankarasti, etten voinut painostusta kestää, vaan menin salavihkaa antamaan hänelle tiedon hankkeesta. Hän pujahti kaupungista ja pysyi poissa, kunnes paluu kävi turvalliseksi.

— Edward! Jos se olisi saatu ilmi —

— Sanoppa muuta! Vieläkin pöyristyttää minua pelkkä ajatus. Kaduin sitä heti seuraavana hetkenä, enkä rohjennut kertoa sinullekaan, jotteivät kasvosi kenties olisi sitä jollekulle ilmaisseet. Tuskaltani en sinä yönä saanut unta silmiini. Mutta muutaman päivän kuluttua huomasin, ettei kukaan ruvennut minua epäilemään, ja jälkeenpäin aloin olla iloissani teostani. Ja iloissani olen vieläkin, Mary — kaikesta sydämestäni ja sielustani.

— Niin olen minäkin nyt, sillä kauheata olisi ollut kohdella häntä sillä tavoin. Niin, iloissani olen, sillä senhän sinä todellakin olit hänelle velkaa. Mutta, Edward, entäs jos se tulisi ilmi vieläkin, jonakuna päivänä!

— Eikä tule.

— Miksei?

— Siksi että kaikki luulevat Goodsonin häntä varottaneen.

— Niinhän tietenkin!

— Selvä se. Ja tietysti hän ei siitä välittänyt. Suostuttelivat ukko Sawlsberry-paran menemään häntä siitä syyttämään, ja hän läksi sinne uhoissaan ja sanoi suorat sanat. Goodson tähysteli häntä kiireestä kantapäähän kuin hakien hänestä kohtaa, jota hän voisi syvällisimmin halveksia; sanoi sitten: "Te siis olette tiedustusvaliokuntana, hä?" Sawlsberry myönsi jokseenkin olevansa. "Hm. Vaativatko he yksityiskohtia, vai luuletteko jonkinlaisen ylimalkaisen vastauksen kelpaavan?" "Jos he yksityiskohtia vaativat, niin minä tulen uudestaan, mr. Goodson; vien ylimalkaisen vastauksen ensin." "Hyvä on, käskekää heidän huilata hornaan — se on nähdäkseni kyllin ylimalkaista. Ja annanpa teille pikku neuvon, Sawlsberry; kun tulette yksityiskohtia kuulustamaan, tuokaa matkassanne vasu jäännöstenne kuljettamiseksi kotiin."

— Ihan Goodsonin tapaista; siinä on kaikki tunnusmerkit. Hän oli turhamainen vain yhdessä seikassa; hän luuli kykenevänsä neuvomaan paremmin kuin kukaan muu.

— Se ratkaisi jutun ja pelasti meidät, Mary. Asia jäi silleen.

— Senpä toki hyvinkin uskon!

He palasivat sitten kultasäkin salaisuuteen ja puhelivat siitä suurella innolla. Piankin alkoi keskustelu katkeilla — syvät mietiskelyt tuottivat keskeytyksiä. Katkot yhä tihenivät. Viimein Richards kokonaan vaipui aatoksiinsa. Hän istui kauvan tuijotellen ilmeettömästi lattiaan ja alkoi vähin erin korostaa mietteitänsä hermostunein kädennytkähdyksin, jotka tuntuivat ilmaisevan mielipahaa. Ajattelevaan äänettömyyteen oli sillävälin hänen vaimonsakin vaiennut ja hänkin liikehti kiusaantuneen rauhattomasti. Lopulta Richards nousi seisaalleen ja harppaili umpimähkään huoneessa, tukkaansa sormiellen, kuten saattaisi tehdä pahoja näkyjä saanut unissakävijä. Sitten hän näytti pääsevän selvään päätökseen; sanaakaan hiiskumatta hän painoi hatun päähänsä ja läksi kiireesti ulos. Hänen vaimonsa istui aatosalla, otsa rypyssä, eikä näyttänyt huomaavan olevansa yksin. Tuolloin tällöin hän jupisi: — Älä johdata meitä k… mutta — mutta me olemme niin köyhiä, niin köyhiä!… Älä johdata meitä… Voi, kenelle siitä olisi vahinkoa? — eikä kukaan konsanaan tietäisi… Älä johda… — Ääni hupeni hyminäksi. Tovin kuluttua hän vilkaisi ympärilleen ja mutisi puolittain säikähtäen, puolittain ilahtuen:

— Hän on mennyt! Mutta voi hyväinen, hän kenties tulee liian myöhään — liian myöhään… Ehkei sentään — saattaa vielä olla aikaa. — Hän nousi ja jäi seisomaan ajatuksissaan, hermostuneesti väännellen käsiään. Häntä puistatti hiukan, ja hän änkkäsi kuivasta kurkusta: — Jumala minulle anteeksi antakoon — kauheata on sellaisia ajatella — mutta… Hyvä isä, millaisia me olemmekaan — millaisia kummallisia olentoja!

Hän kiersi lampun liekin alas, hiipi vaivihkaa poikki lattian, polvistui säkin viereen, tunnusteli sen vakoisia kylkiä käsillään ja hyväili niitä hellästi; hänen poloisissa vanhoissa silmissään paloi ihasteleva hehku. Hän vaipui hajamielisiin mietiskelyihin, toisin ajoin puolittain toipuen niistä jupistakseen: — Jos vain olisimme malttaneet! — voi, jos olisimme hiukankin malttaneet, olematta niin kiireissämme!

Sillävälin oli Cox mennyt kotiinsa toimistostaan ja vaimolleen juurtajaksain kertonut kummallisen tapahtuman. Innokkaasti olivat he pakisseet siitä ja arvailleet, että Goodson-vainaja oli ainoa kaupunkilainen, joka oli voinut auttaa puutteenalaista muukalaista niin jalomielisellä summalla, kahdellakymmenellä dollarilla. Syntyi sitten pysähdys, ja molemmat kävivät mietiskeleviksi ja vaiteliaiksi. Ja vähitellen hermostuneiksi ja levottomiksi. Vihdoin virkahti vaimo ikäänkuin itsekseen:

— Kukaan ei tätä salaisuutta tiedä, paitsi Richardsit… ja me… ei yksikään.

Mies heräsi hiukan hätkähtäen aatoksistaan ja tähysteli kaihoksuen vaimoansa, jonka kasvot olivat vaalenneet hyvin kalpeiksi. Sitten hän epäröiden nousi seisaalleen, vilkaisi syrjäkatseella hattuunsa, sitten vaimoonsa — jonkinlaiseksi mykäksi kysymykseksi. Mrs. Cox nieli pariin kertaan, käsi kurkussa, ja vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jäi mutisemaan yksikseen.

Ja nyt Richards ja Cox riensivät autioita katuja pitkin, vastakkaisilta suunnilta. Läähättäen kohtasivat he toisensa kirjapainon portaiden juurella; katulyhdyn kumotuksessa he lukivat toinen toisensa kasvoista asian. Cox supatti:

— Eihän tästä tiedä kukaan muu kuin me?

Kuiskattu vastaus kuului:

— Ei yksikään sielu — kautta kunniani, ei yksikään sielu!

— Ellei ole myöhäistä —

Miehet olivat nousemaisillaan ylös portaita; silloin heidät saavutti juoksupoika, ja Cox kysyi:

— Sinäkö siinä, Johnny?

— Niin, sir.

— Sinun ei tarvitse lähettää aikaista postia — eikä mitään postia; odota kunnes annan määräyksen.

— Se on jo lähtenyt, sir.

— Lähtenytkö? — Kertauksesta sointui pohjaton pettymys.

— Niin, sir. Aikataulu Brixtoniin ja kaikkiin tuolla puolella oleviin postipaikkoihin muuttui tänään, sir — täytyi saada lehdet postivaunuun kahtakymmentä minuuttia aikaisemmin kuin tavallista. Kiirettä sain pitää; jos olisin ehtinyt kahta minuuttia myöhemmin —

Miehet käännähtivät kävelemään verkalleen pois, jäämättä jatkoa kuulemaan. Kumpainenkaan ei avannut suutansa kymmeneen minuuttiin; sitten sanoi kärtyisesti Cox:

— Mikä teidät sellaiseen hoppuun hullaannutti, sitäpä en käsitä.

Vastaus oli nöyrä kylläkin:

— Nyt sen huomaan, mutten jotenkuten tullut ajatelleeksi, katsokaas, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta ensi kerralla —

— Hitto ensi kerrasta! Sitä ei tule tuhanteen vuoteen.

Ystävykset erosivat sitten hyvää yötä toivottamatta ja laahautuivat kotiin kuolettavan vamman saaneiden miesten ryhdillä. Kotona heidän vaimonsa hypähtivät vastaan innokas — No? — huulillaan — näkivät sitten vastauksen silmillään ja vaipuivat suruissaan istumaan, odottamatta sanojen vahvistusta. Molemmissa kodeissa syntyi kiivaanlainen väittely — uusi ilmiö; väittelyjä oli ollut ennenkin, mutta ei tulistuneita, ei tylyjä. Tämänöiset kiistat olivat kuin näennäisiä toinen toisensa jäljittelyjä. Mrs. Richards sanoi:

— Jos vain olisit malttanut, Edward — jos vain olisit pysähtynyt ajattelemaan; mutta ei, sinun piti päätähavin juosta kirjapainoon ja levittää tieto koko maailmalle.

— Kirjelmässä sanottiin: painattakaa se.

— Siitä viisi; sanottiin siinä myöskin, että voitiin käyttää yksityistä tietä, jos tahdottiin. Kas siinä — onko se totta vai valettako on?

— Ka, on, totta se on; mutta kun ajattelin, millaista huomiota se herättää ja kuinka oiva kiitoslause oli Hadleyburgille, että muukalainen luotti siihen niin —

— Hoh, tietenkin, tuon kaiken käsitän; mutta jos olisit vain pysähtynyt ajattelemaan, niin olisit älynnyt, ettet sinä voinut löytää oikeata miestä, koska hän on haudassaan eikä ole jättänyt jälkeensä niin yhtäkään omaista tai sukulaista. Ja kunhan rahat vain olisivat joutuneet jollekulle, joka niitä mitä kipeimmin tarvitsi, ja kenenkään tulematta siitä vahinkoon, ja — ja —

Hän sortui itkuun. Hänen miehensä koetti ajatella jotakin lohdullista sanottavaa ja sai keksityksi:

— Mutta lopultakin, Mary, sen täytyy olla parhaaksi — sen täytyy olla; me tiedämme sen. Ja meidän täytyy muistaa, että se oli sallittua —

— Sallittua! Hyh, kaikkihan on sallittu, kun ihmisen täytyy puhdistautua typeryydestään. Ihan samalla tavalla oli sallittua, että rahasumman piti joutua meille tällä erityisellä tavalla, ja pitipä sinun sitten ottaa sekaantuaksesi Kaitselmuksen teihin — ja kuka sinulle antoi oikeuden siihen? Se oli syntiä, sitä se juuri oli — herjää pöyhkeyttä, eikä sen soveliaampaa säädylliselle ja nöyrälle —

— Mutta, Mary, tiedäthän kuinka meitä on kasvatettu koko ikämme, kuten kaikkiakin kaupunkilaisia, kunnes on tullut ehdottomasti toiseksi luonnoksemme olla hetkeäkään siekailematta, kun on kunniallinen teko tehtävänä —

— Voi, senhän tiedän, tiedän — se on ollut samaa ainaista totuttamista ja totuttamista ja totuttamista rehellisyyteen — rehellisyyteen jota on kehdosta saakka varjeltu pienimmältäkin mahdolliselta kiusaukselta, ja siten se on keinotekoista rehellisyyttä ja kiusauksen kohdatessa heikkoa kuin vesi, kuten olemme tänä iltana nähneet. Jumala tietää, ettei minulla ole koskaan ollut epäilyksen häivääkään juuttuneesta ja horjumattomasta rehellisyydestäni ennenkuin nyt — ja nyt heti ensimäisen suuren ja todellisen kiusauksen kourissa minä, Edward, johdun siihen uskoon, että tämän kaupungin rehellisyys on yhtä lahoa kuin minunkin, yhtä lahoa kuin sinun. Tämä on halpamainen kaupunki, kovakiskoinen, kitsas kaupunki, ilman ainoatakaan muuta hyvettä kuin tämä rehellisyys, josta se on niin kuulu ja turhamainen; ja totta tosiaan uskonkin, että jos konsanaan sellainen päivä koittaa, jona sen rehellisyys joutuu suureen kiusaukseen, luhistuu sen loistava maine kuin korttilinna. Kas niinpä olen minä tehnyt tunnustukseni, ja minun on parempi olla; olen tekopyhä ja olen sitä ollut ikäni kaiken, tietämättäni. Älköön minua enää kukaan rehelliseksi sanoko — en siedä sitä.

— Minä — Niin, Mary, minusta tuntuu jotakuinkin samalta kuin sinustakin, tuntuu tosiaankin. Kummallista se myös on, kovin kummallista. En olisi sitä voinut milloinkaan uskoa — en.

Syntyi pitkällinen äänettömyys; molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa. Viimein vaimo vilkaisi ylös ja virkahti:

— Tiedän mitä ajattelet, Edward.

Richardsin kasvoilla kuvastui ilmitulleen ihmisen hämi.

— En häpeä sitä tunnustaa, Mary, mutta —

— Eihän sillä ole väliä, Edward — minä ajattelin samaa kysymystä itsekin.

— Sitä toivon. Mainitsehan se.

— Sinä ajattelit: kunhan vain voisi arvata, mikä se huomautus oli, jonka Goodson virkkoi muukalaiselle.

— Se on kerrassaan totta. Tunnen itseni syylliseksi, ja minua hävettää. Entä sinua?

— Minä olen siitä tunteesta jo suoriutunut. Teemmekin vuoteemme tähän lattialle, meidän on vartioitava kunnes pankin holvi aamulla avataan ja saapi säkin säilyynsä… Voi onnetonta, voi onnetonta — että sellaisen erehdyksen teimme!

Makuusija tehtiin, ja Mary sanoi:

— Taikalause — mikähän se saattoikaan olla? Ihmetyttää minua, mitä hän lienee huomauttanut. Mutta tule, nyt käymme makuulle.

— Ja nukumme?

— Ei — ajattelemme.

— Niin — ajattelemme.

Tällöin olivat Coxitkin suoriutuneet kinastaan ja sopineet, ollen menossa makuulle — pohtiakseen, pohtiakseen ja heittelehtiäkseen ja tuskaillakseen ja pulaillakseen, miten olikaan saattanut kuulua Goodsonin huomautus häviöön joutuneelle tuhlarille, se kultainen huomautus, huomautus josta oli saatavana neljäkymmentätuhatta dollaria käteistä.

Kaupungin lennätinkonttori oli sinä yönä tavallista myöhempään avoinna, ja syystä seuraavasta: Coxin kirjapainon johtaja oli Uutistoimiston paikallisedustaja. Voisipa sanoa kunniaedustaja, sillä neljääkään kertaa vuodessa ei hän pystynyt toimittamaan kolmeakymmentä kelpoitettavaa sanaa. Mutta tällä kertaa oli toista. Sähkötettyään mistä oli kysymys hän sai heti vastaukseksi:

"Lähettäkää koko juttu — kaikki yksitysseikat — kaksitoistasataa sanaa."

Jättiläismäinen tilaus! Kirjapainonjohtaja teki työtä käskettyä, ja hän oli valtion ylpein mies. Huomeneltain oli aamiaisen aikaan Hadleyburg Lahjomattoman nimi jokaisen huulilla Pohjois-Amerikassa — Montrealista Meksikon lahteen, Alaskan jäätiköiltä Floridan oranssilehtoihin saakka. Monen monituiset miljoonat ihmiset väittelivät muukalaisesta ja hänen rahasäkistään, kummaillen löydettäisiinkö oikea mies ja toivotellen lisätietoja asiasta tulevaksi pian — hetimiten.

II.

Hadleyburgin kaupunki heräsi maailmankuuluna — ihmeissään — onnellisena — turhamaisena. Arvaamattoman turhamaisena. Sen yhdeksäntoista pääporvaria ja heidän vaimonsa kiertelivät pudistelemassa toinen toisensa kättä, säteillen ja myhäillen ja onnitellen. He sanoivat, että tämä seikka lisää sanakirjaan uuden sanan — Hadleyburg, kts. lahjomaton — joka ainiaan säilyy missä vain kieltä tunnetaan! Ja vähäpätöisemmät ja halvemmat asukkaat hälisivät jokseenkin samaan tapaan. Jokainen juoksi pankkiin katsomaan kultasäkkiä. Ennen puoltapäivää alkoi karvaita ja kateellisia ihmisjoukkoja kerääntyä Brixtonista ja kaikista naapurikaupungeista. Ehtoopuolella ja seuraavana päivänä alkoi sanomalehtikertojia saapua kaikkialta todentamaan säkkijuttua. He kirjoittivat koko asian uuteen kertaan, kyhäsivät sattuvia kynäpiirroksia vapaalla kädellä säkistä, Richardsin talosta, pankista, presbyteerisestä kirkosta, baptistikirkosta, torista, kaupungintalosta, jossa koetus ja rahojen luovutus oli tapahtuva, ja vaivaisia muotokuvia Richardsin pariskunnasta, pankkiiri Pinkertonista, Coxista, kirjapainonjohtajasta, pastori Burgessista ja postimestarista — vieläpä Jack Hallidaystäkin, joka oli maleksiva, byvänsävyinen, omapäinen, suorasukainen kalastaja, metsästäjä, poikien ja kulkukoirien ystävä ja kaupungin tunnetuimpia omituisuuksia. Lyhytkasvuinen, itara, luihu, öljytty Pinkerton näytteli säkkiä kaikille tulijoille, hykerteli sileitä kämmeniään miellyttävästi, selitteli voimallisesti kaupungin vankkaa, vanhaa rehellisyyden perua, joka nyt oli saanut näin ihmeellisen luottamuslauseen, ja toivoi ja uskoi, että esimerkki nyt leviää laajalti yli Amerikan mantereen ja tekee käänteen siveellisessä uudestasyntymisessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Viikon kuluttua olivat asiat jälleen tasaantuneet hiljaiselle tolalleen. Ylpeyden ja riemastuksen hurja päihtymys oli selinnyt vienoksi, säveäksi, sanattomaksi iloksi — jonkinlaiseksi syvälliseksi, nimettömäksi, selittämättömäksi tyytyväisyydeksi. Kaikkien kasvot kuvastivat rauhallista, pyhää onnekkuutta.

Sitten tuli muutos. Se tapahtui vähitellen, se kehittyi niin verkalleen, että alkua tuskin huomasikaan. Kenties ei sitä ollenkaan huomattu, mutta Jack Halliday vain aina huomasi kaikki ja teki siitä myös pilaa, olipa asia mikä tahansa. Hän rupesi laskettelemaan kiusottelevia huomautuksia, että ihmiset eivät näyttäneet ihan niin onnellisilta kuin pari päivää takaperin. Sitten hän väitti uuden hahmon syventyvän suoranaiseksi kaihoksi. Tämäkin muka alkoi myrtyä tympeydeksi, ja lopuksi hän sanoi kaikkien käyneen niin juroiksi, miettiväisiksi ja hajamielisiksi, että hän olisi voinut rosvota kaupungin kitsaimmaltakin mieheltä housuntaskun pohjalta pennin, toisen havahtumatta haudonnastaan.

Näihin aikoihin kirposi makuulle mentäessä — tavallisesti huoahduksen säestämänä — tämäntapainen lauselma kunkin yhdeksäntoista johtavan huonekunnan pään kieleltä:

— Äh, mikä on voinutkaan olla Goodsonin huomautus?

Ja paikalla — värähtäen — vastasi hänen vaimonsa:

— Voi älä! Mitä kamaluutta sinä mielessäsi pengot? Häädä se ajatuksistasi, Luojan tähden!

Mutta se kysymys pusertui noista miehistä taas seuraavana iltana — ja sai saman vastineen. Mutta hiljemmin lausutun.

Ja kolmantena iltana miehet yhä uudestaan äännähtivät kysymyksensä — tuskaantuneesti ja hajamielisesti. Tällä kertaa — ja neljäntenä iltana — vaimot vääntelehtivät heikosti ja yrittivät jotakin virkkaa. Mutteivät saaneet sanoiksi.

Ja sitä seuraavana iltana heillä heltisi kammitsastaan kieli vastaamaan — halukkaasti:

— Voi, jospa vain osaisimme arvata!

Hallidayn pistelyt kävivät päivä päivältä yhä kipinöitsevämmän kiusallisiksi ja häpäiseviksi. Hän kuljeskeli ahkeraan pitkin katuja, naureskellen kaupunkia, sekä yksilöitä että koko asujamistoa. Mutta hänen naurunsa oli yhteiskunnan ainoa: se kaikui oneaan ja onttoon tyhjyyteen. Hymyäkään ei missään häilähtänyt. Halliday kanniskeli sikaarilaatikkoa kolmijalalla muka valokuvauskoneena, pysähdytti kaikkia ohikulkijoita, tähtäsi laitteensa asentoon ja sanoi: — Valmis! — olkaa nyt herttaisen näköinen, — mutta tämäkään mainio pila ei kyennyt yllättämään apeita kasvoja hetkellisellä kirkastuksella.

Siten kului kolme viikkoa — yksi oli jäljellä. Oli lauvantai-illallisen jälkipuhde. Entisten lauvantai-iltojen häärinän ja touhun ja ostoksilla juoksentelun ja huvikävelyjen asemesta olivat kadut autioina ja tyhjillään. Richards ja hänen ijäkäs vaimonsa istuivat kahden kesken pikku vierashuoneessaan — surkeina ja miettiväisinä. Tämä oli nyt käynyt heidän joka-iltaiseksi tavakseen: sen edellä vallinnut elinaikainen tapa lueskella toisen kutoessa sukkaa ja tyytyväisesti pakinoida, taikka vastaanottaa tai tehdä naapurillisia vieraskäyntejä, oli kuoleutunut ja mennyt ja unohtunut, ammoin — kaksi tai kolme viikkoa takaperin. Kukaan ei nyt pakissut, kukaan ei lueskellut, ei vieraisilla käynyt — koko kaupunki istui kotosalla, huokaillen, tuskitellen, ääneti. Yritellen arvailla tuota huomautusta.

Kirjeenkantaja toi kirjeen. Richards vilkaisi välinpitämättömästi osotteeseen ja postileimaan — outoja olivat sekä käsiala että lähetyspaikka —, heitti kirjeen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan aatoksiansa siitä mihin oli ne keskeyttänyt, toivottoman tylsästi hautoen, mitä kaikkea olisi saattanut mahdolliseksi harkita. Paria, kolmea tuntia myöhemmin hänen vaimonsa nousi väsyneesti ja oli lähdössä levolle hyvää yötä toivottamatta — se oli nyt tavaksi tullutta —, mutta hän pysähtyi toviksi katsomaan kirjettä harrastuksettomasti, avasi sen sitten ja alkoi silmätä sisältöä. Richards istuessaan leuka polvien välissä ja tuolinselkä seinää vasten keikautettuna kuuli jotakin jysähtävän kumoon, Se oli hänen vainionsa. Hän juoksi apuun, mutta toinen huudahti:

— Älä minusta — minä olen niin onnellinen. Lue kirje — lue!

Richards luki, Hän ahmi sen sisällön, hänen huimasi päätänsä. Kirje oli päivätty etäisessä valtiossa ja kuului:

"Olen teille tuntematon, mutta sillä ei ole väliä; minulla on sanottavaa. Olen vastikään saapunut kotiin Meksikosta ja kuullut tuon tapauksen. Luonnollisesti ette te tiedä, kuka tuon huomautuksen lausui, mutta minä tiedän, ja minä olen ainoa, joka tiedän. Se mies oli Goodson. Minä tunsin hänet hyvin, useita vuosia takaperin. Kuljin kaupunkinne kautta tuona samaisena yönä ja olin hänen vieraanansa puoliyön junan tuloon asti. Kuulin hänen lausuvan tuon huomautuksen muukalaiselle pimeässä — Hale-kujassa. Hän ja minä puhelimme siitä lopun matkaa ja vielä hänen asunnossaan tupakoidessamme. Hän mainitsi monia kaupunkilaisianne keskustelussamme — useimpia kovin yrmeään tapaan, mutta paria kolmea suosiollisestlkin: jälkimäisten joukossa teitä itseänne. Sanon 'suosiollisesti' — en mitään sen voimakkaampaa. Muistan hänen sanoneen, ettei hän suorastaan pitänyt kenestäkään koko kaupungissa — ei ainoastakaan, mutta että te — luullakseni hän sanoi te — olen siitä melkein varma — olitte kerran tehnyt hänelle suuren palveluksen, mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa, ja hän toivotteli, että olisipa hänellä varoja, niin hän kuollessaan jättäisi ne teille ja kirouksen kullekin muulle kaupungin porvarille. No niin, jos te hänelle tuon palveluksen teitte, niin te olette hänen laillinen perillisensä ja oikeutettu saamaan kultasäkin. Tiedän voivani luottaa teidän kunniantuntoonne ja rehellisyyteenne, sillä Hadleyburgin kansalaisessa ovat hyveet ehdotonta perintöä, joten aijonkin teille ilmaista tässä sen huomautuksen. Saanhan luottaa siihen, että jos te ette ole oikea mies, etsitte ja löydätte te oikean ja toimitatte Goodson-paran kiitollisuudenvelan sanotusta palveluksesta maksetuksi. Tämä on se huomautus: 'sinä et suinkaan ole huono mies: mene ja tee parannus.'

Howard L. Stephenson."

— Oi, Edward, rahat ovat meidän, ja minä olen niin kiitollinen, oih, sydämestäni kiitollinen, — suutele minua, rakkaani, siitähän on ikuisuus kun me suutelimme — ja me kaipasimme sitä niin kipeästi — rahasummaa — ja nyt sinä olet vapaa Pinkertonista ja hänen pankistaan, etkä enää ole kenenkään orja; minusta ihan tuntuu kuin voisin ilosta lentää.

Onnellinen oli se puolituntinen, minkä pariskunta siinä leposohvalla toinen toistansa hyväili; vanhat päivät olivat palautuneet — päivät, jotka olivat alkaneet ensi lemmen kuhertelulla ja keskeytyneet vasta muukalaisen tuodessa nuo kuolettavat rahat. Viimein vaimo sanoi:

— Voi, Edward, olipa onni, että teit hänelle sen sen suuren palveluksen, Goodson-paralle! Minä en hänestä koskaan pitänyt, mutta nyt häntä rakastan. Ja hienosti ja kauniisti menettelit, kun et siitä kertaakaan maininnut tai kerskannut. — Sitten hieman nuhtelevasti: — Mutta sinun olisi pitänyt kertoa minulle, Edward, vaimollesihan olisi sinun pitänyt kertoa.

— No, minä — tuota — no, Mary, katsos —

— Lopeta jo änkkäilysi ja kerro minulle asia, Edward. Olen sinua aina rakastanut, ja nyt olen sinusta ylpeä. Jokainen uskoo, että tässä kaupungissa oli yksi ainoa hyväsydäminen, jalomielinen ihminen, ja nyt käypikin selville, että sinä — Edward, miksi et kerro?

— No — tuota — tuota — Kas, Mary, minä en voi!

— Et voi? Miksi et voi?

— Näetkös, hän — no, — hän — hän pani minut lupaamaan, etten kerro kellekään.

Vaimo silmäili häntä tarkoin ja sanoi hyvin verkkaan:

— Pani — sinut — lupaamaan? Edward, mitä varten minulle tuon sanot?

— Mary, luuletko, että minä valehtelisin? Vaimo oli tuokion kiusaannuksissaan ja vaiti, laski sitten kätensä hänen käteensä ja sanoi:

— En… en. Olemme harhaantuneet kyllin kauvas tolaltamme — Jumala meitä siitä varjelkoon! Koko ijässäsi et ole kertaakaan valehdellut. Mutta nyt — nyt kun pohjaperustus tuntuu altamme pettävän, me — me — Hän menetti toviksi äänensä, mutta pitkitti sitten katkonaisesti: — Älä johdata meitä kiusaukseen… Luulen sinun antaneen tuollaisen lupauksen, Edward. Jääköön asia silleen. Pysytelkäämme siltä ladulta poissa. Nyt — se kaikki on mennyttä; olkaamme jälleen onnellisia; ei ole nyt pilville tilaa.

Edwardille oli mukautuminen jonkun verran vaivaloista, sillä hänen mielensä pyrki haihattelemaan — yritellen muistella, minkä palveluksen hän oli Goodsonille osottanut.

Pariskunta makasi valveilla parhaan osan yötä, Mary onnellisena ja touhuisaasn, Edward touhuissaan, muttei niin onnellisena. Mary suunnitteli, mitä tehdä rahoilla. Ensimältä kalvoi hänen omaatuntoansa Marylle kertomansa vale — jos vale se oli. Hänen hartaasti mietiskeltyään — mitä jos olikin vale? Entä sitten? Oliko se isokin asia? Emmekö me aina toimi valheellisesti? Miksei siis puhua valheita saisi? Kas Maryä — kas mitä Mary oli tehnyt. Hänen kiirehtiessään rehelliselle asialleen, mitä tekikään Mary? Voivotteli, ettei oltu papereita hävitetty ja rahoja anastettu. Onko varkaus parempaa kuin valehteleminen?

Se pistos kadotti otansa — vale häipyi taamma ja jätti viihdytystä sijalleen. Toinen pistos tuli etualalle: oliko hän tehnyt tuon palveluksen? No, olihan tässä Goodsonin oma todistus, Stephensonin kirjeessä mainittuna; sen parempaa todistusta ei voinut olla — vääjäämättömästi se ilmaisi hänen sen tehneen. Tietysti. Sillä oli siis siitä seikasta päästy… Ei, eipä ihan. Hän muisti kavahtaen, että tuo tuntematon mr. Stephenson oli juuri hiukkasen epävarma siitä, oliko palveluksen osottanut Richards vai joku muu — ja, voi hyväinen, hän oli vedonnut Richardsin kunniantuntoon! Hänen täytyi itsensä määrätä, minne rahojen piti joutua — eikä mr. Stephenson epäillyt, että jos hän oli väärä mies, hän ottaisi tunnollisesti etsiäkseen oikean. Voi, kamalaa oli toimittaa mies sellaiseen asemaan — oi, miksei Stephenson ollut voinut jättää tuota epäilystänsä lausumatta? Miksi hänen piti se siihen tunkea?

Lisää mietiskelyä. Mistä johtui, että Richardsin nimi jäi Stephensonin mieleen oikeata miestä ilmaisevana, eikä jonkun muun miehen? Tuo näytti hyvältä. Niin, tuo näytti varsin hyvältä. Toden totta näyttikin se yhä paremmalta ja paremmalta, kaiken aikaa — kunnes siitä vähitellen sukeutui vakuuttava todistus. Ja silloin Richards sen pulan hääti oitis mielestään, sillä hänelle sanoi salainen vaisto, että kertaalleen toteen näytetty asia on paras heittää silleen.

Hänen oli nyt kutakuinkin mukava olla, mutta muuan seikka sentään vielä pyrki hänen huomioonsa: tietysti hän oli tuon palveluksen tehnyt — se oli selvää; mutta mikä oli se palvelus? Hänen täytyi palauttaa se muistiinsa — hän ei voinut nukkua ennen; sitä enää puuttui, hänen saadakseen täydellisen mielenrauhan. Ja niinpä hän mietiskeli ja mietiskeli. Hän ajatteli kymmenkuntaa seikkaa — mahdollisia palveluksia, todennäköisiäkin palveluksia —, mutta yksikään niistä ei tuntunut asianmukaiselta, ei yksikään kyllin suurelta, ei maksunsa arvoiselta — sen omaisuuden arvoiselta, minkä Goodson oli toivotellut voivansa testamentata. Ja sitäpaitsi hän ei missään tapauksessa kyennyt muistamaan niitä tehneensä. No, niin — no niin — minkä laatuinen olisi se palvelus, joka miehessä herätti niin tavatonta kiitollisuutta? Ahaa — sielunsa pelastaminen! Se sen täytyi olla. Niin, nyt hän muisti kerran ryhtyneensä käännyttämään Goodsonia ja pulailleensa siinä kerrassaan — hän oli sanoa kolme kuukautta; mutta hänen lähemmin punnitessaan urakka kutistui kuukaudeksi, sitten viikoksi, päiväksi, lopulta hupeni tyhjiin. Niin, jopa muisti hän — ja ikävän elävästi — Goodsonin käskeneen hänen juosta järveen ja hoitaa omat asiansa — hän ei muka kärttänyt päästä Hadleyburgin mukana taivaaseen! Se ratkaisu siis oli harhaus — hän ei ollut pelastanut Goodsonin sielua. Richards oli masennuksissaan. Sitten johtui kotvasen kuluttua mieleen uusi aatos: oliko hän pelastanut Goodsonin omaisuuden? Ei, siitä ei ollut mihinkään — miehellähän ei ollut varoja. Hänen henkensä? Siinäpä se! Niinhän tietysti. Kas, olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin älytä. Tällä kertaa hän varmasti oli oikealla ladulla. Hänen mielikuvituksensa innostui oitis uutteraan ponnisteluun.

Kaksi uuvuttavaa tuntia hän sitten pulaili Goodsonin henkeä pelastamassa. Hän pelasteli sitä kaikenmoisin vaikein ja vaarallisin tavoin. Joka kerralla hän sai sen tyydyttävästi pelastetuksi määrättyyn kohtaan asti, mutta juuri hänen alkaessaan kunnolleen päästä vakuutetuksi tapahtuman todellisuudesta esiintyi jokin kiusallinen pikku seikka, joka teki koko jutun mahdottomaksi. Kuten esim. hukkumisseikkailun. Hän oli uinut rannasta ja kiskonut tajunsa menettäneen Goodsonin maihin, suuren ja innostuneen väkijoukon nähden, mutta tapauksen ollessa valmiiksi hahmoiltu ja hänen juuri ruvetessaan sitä muistamaan selkeämmin, lehahti kokonainen parvi mullistavia piirteitä mukaan: kaupunki olisi tapauksen tiennyt, Mary olisi tiennyt, se helottaisi majakkana hänen omassa muistissaan, häämöttämättä mitättömänä palveluksena, jonka hän oli mahdollisesti tehnyt — sen täyttä arvoa tuntematta. — Ja samassa hän muisti, ettei hän ainakaan osannut uida.

Kah — siinähän oli seikka, jonka hän oli alun pitäen jättänyt huomaamatta: sen pitikin olla palvelus, jonka hän oli osottanut — mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa. — Toden totta, sellaistahan toki oli helppo hakea — paljoa helpompi kuin noita muita. Ja löysi kuin löysikin hän sen ennen pitkää. Ammoisina vuosina oli Goodson ollut vähällä naida hyvin herttaisen ja sievän tytön, Nancy Hewittin, mutta tavalla tai toisella oli kihlaus purkautunut. Tyttö kuoli, Goodson jäi nuoreksimieheksi ja vähitellen happani suorasukaiseksi ihmissuvun halveksijaksi. Vähän jälkeen tytön kuoleman saivat kaupunkilaiset selville, tai luulivat saavansa selville, että hänellä oli ollut hitunen neekeriverta suonissaan. Richards muovaili näitä vaiheita kelpo tovin ja lopulta arveli muistavansa niistä seikkoja, jotka nähtävästi olivat vuosien vieriessä eksyneet hänen muististaan. Hän muisteli hämärästi, että hän se oli saanut selville neekeriveren; hän sitten oli sitä kertonut kaupungilla, ja naapurit olivat Goodsonille maininneet, keneltä olivat asian kuulleet. Siten oli hän pelastanut Goodsonin ottamasta vaimokseen sekarotuisen tytön ja tehnyt hänelle tuollaisen suuren palveluksen "tietämättä sen täyttä arvoa", jopa tietämättä sitä tekevänsäkään. Mutta Goodson tiesi sen arvon, oivaltaen kuinka täpärä pelastus oli hänen osakseen tullut. Niinpä hän kuolemaansa asti tunsi kiitollisuutta hyväntekijäänsä kohtaan ja toivotteli, että hänellä olisi omaisuus tälle jätettävänä. Kaikki oli nyt selkeätä ja mutkatonta, ja mitä enemmän hän kertaili entisyyttä mielessään, sitä kirkkaampana hohti totuus. Lopulta hän tyytyväisenä ja onnellisena uneen heittäytyessään muisti koko asian kuin eilispäivänä tapahtuneeksi. Muistelipa hiukan, että Goodson kerran oli hänelle maininnutkin kiitollisuuttansa. Sillaikaa oli Mary tuhlannut kuusituhatta dollaria uuteen taloonsa ja pastorilleen annettavaan tohvelipariin, sitten uinahtaen rauhallisesti.

Samaisena lauvantai-iltana oli kirjeenkantaja kuljettanut kirjeen kaikille muillekin pääporvareille — yhdeksäntoista kirjettä kaikkiaan. Koteloissa ei ollut kahta samanlaista, eikä ainoakaan osote uudistunut samalla käsialalla, mutta sisältö oli kirjeissä sama kaikissa, vain yhtä ainoata sanaa lukuunottamatta. Ne olivat täsmällisiä jäljennöksiä Richardsin saamasta kirjeestä — käsialakin ja allekirjoitus samat —, mutta Richardsin nimen sijasta oli niissä kunkin vastaanottajan nimi.

Kaiken yötä kahdeksantoista johtavaa kansalaista pohti samaa pulmaa kuin samaan aikaan heidän säätyveljensä Richards. He ponnistivat kaiken tarmonsa yritellessään muistaa, minkä merkittävän palveluksen he olivat tietämättänsä tehneet Barclay Goodsonille. Kepeä ei kenellekään ollut urakka, mutta suoriutuivat he siitä.

Heidän vaivaantuessaan tässä vaikeassa työssä käyttivät vaimot yönsä rahojen tuhlaamiseen, ja se oli helppoa. Sen yhden yön kuluessa käytettiin jokaisesta kultasäkillisestä keskimäärin seitsemäntuhatta dollaria — satakolmekymmentäkolmetuhatta yhteensä.

Seuraava päivä kävi Jack Hallidaylle ihmeeksi. Hän huomasi yhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin kuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä käsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä tai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä elämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät hänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja huomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti itsekseen: — Hänen kissansa on saanut poikasia, — ja meni kysymään keittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut onnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen samaisesta haltioitumisesta "Pönäkän" Billsonin (kaupunkilaisten tekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku Billsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti, ettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon hillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta — hänen anoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. — Ja Pinkerton — Pinkerton — hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli menettävänsä. — Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa tapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne paljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli itsekseen: — Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin perhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on käynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.

Naapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja rakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa kaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut näkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja pahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien puolisot alkoivat huomautella hänelle:

— Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina — mutta älkää siitä vielä kellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.

Hän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti tyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi tyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.

Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli maataloa — mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa ennenkuin se on ammuttu.

Wilsonit hautoivat upeata uutuutta — pukutanssiaisia. He eivät antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja arvelivat sen panevansa toimeen — "ja jos sen teemme, niin tietysti kutsumme teidät".— Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen: — Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit — eihän heiltä sellaisiin varoja liikenisi. — Noista yhdeksästätoista rouvasesta huomautti useakin miehelleen: — Se on hyvä aatos; me pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja sitten me panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin saavat oikein hävetä.

Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin. Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin — velaksi. He ostelivat rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja muusta antaen tunnusteen — kymmenelle päivälle asetetun. Piankin palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. — Wilcoxin kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut; mitään ei ole tapahtunut — käsittämätön salaisuus kerrassaan.

Oli toinenkin mies ällistyksissään — pastori Burgess. Päiväkausia näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä, kuiskasi: —- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana — ja katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.

III.

Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut, pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan, suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä. Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut 68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia pukuja käyttäneet.

Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti, holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa virkistämiseksi.

Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina — kuten aina; mutta kun viimein pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi. (Kätten taputusta.) — Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva — yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko — ottaako kukin teistä — vastaan tämän suuren luottamustehtävän? — (Myrskyistä suostumusta.) — Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton — pitäkää huolta siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan vieraaseen penniin — pitäkää varanne, että pysyttekin tässä vaelluksessa. — (— Pidämme, pidämme!—) — Tässä ei ole paikallaan tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken — joista muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä omamme; olkaamme tyytyväisiä. — (Suosionosoituksia.) — Minä lopetan. Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon, mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.

Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr. Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän luki sen sisällön — verkalleen ja painavasti — kuulijakunnan tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka jokainen sana vastasi kultaharkkoa:

— Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä: "Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus." — Sitten hän jatkoi: — Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu — mikä onkin epäilemätöntä —, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi kautta maan — mr. Billsonille!

Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen. Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman sorisevana supinan aalto — tämänlaisena kuiskeena: — Billson! huh, pentele, tämä on liian paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille — tai kellekään — Billsonko! Jo nyt jotakin! — Ja samassa salpasi kuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun toisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi kumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä vaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista pariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.

Billson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson kysäisi purevasti:

— Miksi te nousette, mr. Wilson?

— Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte ystävällisesti selittämään yleisölle, miksi te nousette.

— Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.

— Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.

Oli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen kumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko oli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:

— Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.

Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:

— John Wharton Billson!

— Kas niin! — huusi Billson, — mitä on teillä nyt sanottavana puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä yrittänyt?

— Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee, niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin sen sanamuodon salaisuuden.

Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: — Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! — Burgess nakutteli vasarallaan ja sanoi:

— Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle kirjelmän — ja nyt sen muistankin —, niin minulla on se vielä.

Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet kehoittelivat:

— Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?

Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:

— Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: "Sinä et suinkaan ole huono mies. (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) Mene ja tee parannus." (Jupinaa: — Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) — Tämän, — selitti puheenjohtaja, — on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow G. Wilson.

— Kas siinä! — huusi Wilson; — se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän varsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.

— Vai siepattu! — kivahti Billson. — Kyllä minä näytän, ettette te eikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa —

Puheenjohtaja: — Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen! Istukaa, molemmat, minä pyydän.

He tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli tavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon ilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi mielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle sallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä asemaa. Hän sanoi:

— Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla oikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko saattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat sanat muukalaiselle? Minusta tuntuu —

Nahkuri kavahti jaloilleen ja keskeytti hänet. Nahkuri oli kärmehtivä mies; hän uskoi olevansa oikeutettu yhdeksäntoistalaiseksi, muttei pystynyt saamaan vaatimustansa tunnustetuksi. Se ärsytti hänet hiukan ilkeäksi tavoissaan ja puheissaan. Hän tokaisi nyt:

— Hyh, siitä ei ole kysymys! Sitä voisi sattua — kahdesti sadassa vuodessa —, mutta ei toista seikkaa. Kumpikaan heistä ei kahtakymmentä dollaria antanut! — (Ripeätä taputusta.)

Billson. — Minä annoin!

Wilson. — Minä annoin!

Sitten kumpainenkin syytti toistansa näpistyksestä.

Puheenjohtaja. — Järjestykseen! Istuutukaahan — molemmat. Kirjelmistä ei kumpainenkaan ole hetkeäkään ollut hallustani poissa.

Ääni. — Hyvä — se siis on selvillä!

Nahkuri. — Hra puheenjohtaja, selvää on nyt, että toinen näistä miehistä on piileksinyt toisen vuoteen alla perhesalaisuuksia kärkkyen. Ellei ole epäparlamenttaarista sitä vihjata, niin huomautan, että kyllä sitä voipi uskoa kumpaisestakin. (Puheenjohtaja. — Järjestykseen! järjestykseen! —) Minä peruutan huomautukseni, sir, ja rajotun vihjaamaan, että jos toinen heistä on kuullut toisen ilmaisevan koetushuomautuksen vaimolleen, niin saamme hänet nyt kiinni.

Ääni. — Millä tavalla?

Nahkuri. — Helposti. Nämä kaksi eivät ole maininneet huomautusta ihan samoilla sanoilla. Sen olisitte havainnut, jollei molempien lukemisen välillä olisi ollut kiihdyttävää kiistaa.

Ääni. — Mikä on erotuksena?

Nahkuri. — Sana mikään on Billsonin lapussa eikä toisessa.

Monta ääntä. — Totta — hän on oikeassa.

Nahkuri. — Ja siis, jos puheenjohtaja tarkastaa säkissä olevaa koetushuomautusta, saamme tietää, kumpi näistä kahdesta huijarista — (Puheenjohtaja. "Järjestykseen!") — kumpi kahdesta onnenonkijasta — (Puheenjohtaja. "Järjestykseen! järjestykseen!") — kumpi näistä kahdesta esikuvasta — (naurua ja suosionosotuksia) — on oikeutettu loistamaan ensimäisenä kunniattomana ryökäleenä mitä konsanaan on syntynyt tässä kaupungissa — jonka hän on häväissyt ja tehnyt itselleen tästälähtein hyvin helteiseksi paikaksi! — (Voimakasta hyväksymistä.)

Monta ääntä. — Avatkaa! — avatkaa säkki!

Burgess sivalsi säkkiin vihleen, sujautti sisälle kätensä ja veti esille kirjekuoren. Siinä oli kaksi taipeille käännettyä kirjelmää. Hän selitti:

— Toiseen näistä on merkitty: "Tarkastettava vasta sitten kun kaikki puheenjohtajalle osotetut kirjelmät — jos niitä tulee — on luettu." Toiseen on merkitty: Koetuslause. — Minä luen. Se kuuluu näin:

"En vaadi, että hyväntekijäni minulle lausuman huomautuksen edellinen puolisko kerrataan sananmukaisesti, sillä se ei ollut niin merkillinen, ettei voisi unohtua. Mutta sen viimeiset viisitoista sanaa ovat varsin huomattavia ja pysyvät luullakseni helposti muistissa; ellei näitä esitetä tarkoin, niin pidettäköön hakijaa petturina. Hyväntekijäni sanoi aluksi, että hän harvoin neuvoi ketään, mutta milloin hän jonkun neuvon antoi, oli sillä aina täysipainoisuuden leima. Sitten hän virkahti — eikä se ole koskaan häipynyt mielestäni: 'Sinä et suinkaan ole huono mies' —"

Viisikymmentä ääntä. — Se ratkaisee — rahat ovat Wilsonin! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!

Ihmisiä hypähti seisaalleen ja tunkeusi Wilsonin ympärille, puristellen hänen kättänsä ja onnitellen lämpimästi — sillaikaa kun puheenjohtaja takoi vasarallaan ja karjui:

— Järjestykseen, hyvät herrat! Järjestykseen! Järjestykseen! Antakaa minun lukea toki loppuun. — Hiljaisuuden palattua jatkui lukeminen seuraavasti:

"Mene ja tee parannus — taikka, muista minun se sanoneeni — jonakuna päivänä sinä syntiesi tähden kuolet ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten pariin — koeta edes saada edellinen vaihtoehto."

Aavemainen hiljaisuus seurasi tiedonantoa. Ensin alkoi suuttumuksen pilvi synkkänä laskeutua kansalaiskunnan kasvoille; tovin kuluttua pilvi jälleen kohousi ja kutkuileva ilme pyrki sijalle, pyrki niin voimakkaasti, että se oli hillittävissä vain tuskallisen työläästi. Sanomalehtien selostajat, brixtonilaiset ja muut vieraat painoivat päänsä alas ja kätkivät kasvonsa käsiinsä, saaden pidätellyksi purkautumistansa pelkällä pinnistyksellä ja sankarillisella kohteliaisuudella. Tällä mitä tukalimmalla hetkellä kajahti hiljaisuuteen yksinäisen äänen jyrähdys — Jack Hallidayn:

— Tuolla se on täysipainoisuuden leima!

Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin. Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:

— On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa — meitä on kohdannut kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne kunnian — se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä herrasmiehistä oli tehnyt varkauden —

Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat nousta.

— Istukaa! — käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. — Se oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista. Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on molempien kunnia pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen olevan väistämättömässä vaarassa? Molemmat jättivät pois nuo viisitoista ratkaisevaa sanaa. — Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: — Tämä näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä — oliko tässä yhteistä vehkeilyä? — salaista sopimusta?

Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: — Hän on pannut kiikkiin heidät molemmat.

Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen, kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:

— Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa — niinkuin te kaikki olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun puhuttava — ja suoraan. Tunnustan häpeillen — ja pyydän teiltä nyt anteeksi —-, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä: saatoinko odottaa — saatoinko uskoa — saatoinko hämärästikään uumoilla —, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? —- viritti minulle ansan? — paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma. Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet, häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle alkusanat — viimeisiksi "Mene ja tee parannus" —, ja kirjoitin alle nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun avoimeksi kirjotuspöydälleni. — Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: — Pyydän teitä panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr. Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)

Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:

— Se on vale! Se on hävytön vale se!

Puheenjohtaja. — Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.

Billdonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä, Wilsonin pitkittäessä:

— Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt paikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin ilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että mr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja tuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on luullakseni hänen liikasanansa "mikään" nyt selitetty: se johtuu puutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka kykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan — rehellisenä tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.

Maailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä puhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan järjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet. Wilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota; ystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä, kiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan hiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:

— Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!

Viimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:

— Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?

Ääniä. — Niin! Oikein! Esille, Wilson!

Hatuntekijä. — Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen hyveen esikuvalle, joka —

Hurraus puhkesi ilmoille ennenkuin hän sai lopetetuksi; ja keskellään — keskellä hälinää ja vasaran moiketta myös — jotkut intoilijat nostivat Wilsonin hartioilleen ja aikoivat voittokulkueena viedä hänet lavalle. Puheenjohtajan ääni kajahti nyt yli mellakan:

— Järjestykseen! Paikoillenne! Unohdatte, että on vielä toinen asiakirja lukematta. — Hiljaisuuden palattua hän otti paperin ja aikoi käydä sitä lukemaan, mutta laskikin sen takaisin pöydälle, sanoen: — Vasta muistankin: tähänhän ei saa kajota ennenkuin olen lukenut kaikki minulle annetut kirjalliset ilmotukset. — Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, katsahti kirjelmään — näytti kummastuneelta — ojensi sen etäämmäksi silmistään ja tähysti sitä — tuijotteli sitä. Pari-, kolmekymmentä ääntä huudahteli:

— Mitä siinä on? Lukekaa! lukekaa'.

Ja hän luki — vitkallisesti ja ihmettelevästi:

— Muukalaiselle lausumani huomautus — (Ääniä. — Hei! mitä nyt? —) — kuului: "Sinä et suinkaan ole huono mies. — (Ääniä. — Vie sun hitto!) — Mene ja tee parannus." — (Ääni. — Hoh, sahatkaa minulta koipi! —) — Allekirjottajana on pankkiiri Pinkerton.

Riemastuksen sekamelska räjähti sellaisena riekkunana, että sitä olisi järkensä säilyttänyt ihminen itkenyt. Ne, jotka eivät olleet peliin sotkeutuneet, olivat tikahtua siihen paikkaan; sanomalehtien kertojat naurunsa tempomina sohivat hajallisia koukeroita, joista ei kukaan olisi ikimaailmassa selvää saanut; ja muuan nukkuva koira hypähti suunniltaan säikkyneenä jaloilleen ja haukkui hälyä kuin vimmattu. Kaikenlaisia huudahduksia kajahteli myi läkässä: — Me rikastumme — kaksi lahjomattomuuden esikuvaa! — Billsonia lukuunottamatta! — Kolme — otetaan Pönäkkä mukaan — ei niitä tule koskaan liiaksi! — Billson hyväksytty! — Voi Wilson-parkaa! kahden varkaan uhrina!

Voimakas ääni. — Hiljaa! Puheenjohtaja on vielä jotakin onkinut taskustaan.

Ääniä. —- Hurraa! Onko se uutta? Lukekaa! lukekaa! lukekaa!

Puheenjohtaja (lukee): — Muukalaiselle minä huomautin: "Sinä et suinkaan" j.n.e. Gregory Yates.

Äänten pauhu. — Neljä esikuvaa! — Eläköön Yates! — Onkikaa taas!

Kuulijakunta oli nyt elpynyt mitä parhaalle tuulelle, valmiina heruttelemaan tilaisuudesta kaiken huvin, mitä saatavissa oli. Useat yhdeksäntoistalaiset nousivat kalpeina ja hädissään ja alkoivat raivata tietänsä käytäviä kohden, mutta joukko ääniä epäsi:

— Ovet, ovet — sulkekaa ovet; yksikään lahjomaton ei saa lähteä! Istukaa, jokainoa!

Käskyä toteltiin.

— Onkikaa taas! Lukekaa! lukekaa!

Puheenjohtaja kopeloitsi taskuaan ja taaskin alkoivat tutut sanat kirpoilla hänen huuliltaan: — "Sinä et suinkaan ole huono mies —"

— Nimi! nimi! Mikä on hänen nimensä?

— L. Ingoldsby Sargent.

— Viisi valittua! Esikuvia lisää! Jatkakaa, jatkakaa!

— "Sinä et suinkaan ole huono —"

— Nimi! nimi!

— Nicholas Whitworth.

— Hurei! hurei! esikuvia, hei!

Joku piipatti sekaan ja alkoi laulaa näitä loppusointuja sillä viehättävällä "Mikadon" säveleellä, jonka alkusanat kuuluvat: "Kun peljätä mies sulo-impeä ties". Kuulijakunta yhtyi riemastuen huikkaamaan, sitten joku parahiksi tekaisi toisen säkeen —

"Se aina muistakaa —"

ja yleisö kertasi sen voimallisesti. Kolmas säe kajahti samaan menoon —

"Hadleyburgihin vie pyhä hurskauden tie —"

joka niinikään veisattiin yhteisvoimin. Viimeisen säveleen häipyessä nousi korkeana ja selkeänä Jack Hallidayn ääni, loppusäkeellä kuormitettuna —

"esikuvia meiltä saa!"

ja tämä toistettiin jymisevällä innostuksella. Onnellinen yleisö alotti sitten uudestaan alusta ja veisasi kaikki neljä säettä kahteen kertaan, suunnattomalla vauhdilla ja ponnella, lopettaen yhdeksänkertaisella huikealla eläköön-huudolla "Lahjomattomalle Hadleyburgille ja kaikille sen lahjomattomuuden esikuville, jotka tänä iltana huomaamme täysipainoisuuden leiman ansaitseviksi".

Sitten alettiin puheenjohtajaa jälleen joka taholta hätistellä:

— Jatkakaa! jatkakaa! Lukekaa! lukekaa lisää! Lukekaa koko saaliinne!

— Oikein — jatkakaa! Me voitamme iankaikkisen kuuluisuuden!

Kymmenkunta miestä kohosi nyt seisaalleen ja alkoi tehdä vastalauseita. He väittivät mokoman ilveilyn olevan jonkun kunnottoman koiruksen työtä ja koko kunnan solvausta. Epäilemättä olivat kaikki nimikirjotukset väärennettyjä —

— Istukaa! alas! Suu kiinni! Te tunnustatte. Tavotamme teidän nimenne kohtsiltään.

— Herra puheenjohtaja, montako kirjettä teillä on?

Puheenjohtaja laski.

— Jo tarkastetut mukaan lukien on kirjeitä kai yhdeksäntoista.

Pilkallinen suosion myrsky puhkesi valloilleen.

— Kenties niissä on kaikissa sama salaisuus. Esitän, että te avaatte ne kaikki ja luette jokaisen nimikirjotuksen sekä kirjelmän ensimäiset kuusi sanaa.

— Kannatan!

Esitys hyväksyttiin suurella kohinalla. Silloin ukko Richards-parka kohosi istuimeltaan, ja hänen vaimonsa nousi seisomaan hänen viereensä. Tämän pää oli kumarassa, jottei kukaan olisi nähnyt hänen kyyneliänsä. Hänen miehensä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja siten aviokumppaniansa tukien alkoi vapisevalla äänellä puhua:

— Ystävät, te olette tunteneet meidät kaksi — Maryn ja minut — koko elämämme ajan, ja luullakseni olette pitäneet meistä ja kunnioittaneet meitä —

Puheenjohtaja keskeytti hänet:

— Sallikaa minun. On ihan totta — tuo mitä sanotte, mr. Richards; tämä kaupunki tuntee teidät kaksi; se pitää teistä; se kunnioittaa teitä; vieläpä rakastaakin teitä —

Hallidayn ääni kajahti:

— Se on täysipainoinen totuus sekin! Jos puheenjohtaja on oikeassa, niin vahvistakoon sen yleisö. Nouskaa! Nyt siis — hip! hip! hip! — kaikki yhtaikaa!

Kuulijakunta nousi yhtenä joukkona, kääntyi innostuneesti päin ijäkästä paria, täytti ilman liehuvien nenäliinojen tuiskulla ja hurrasi sydämensä pohjasta.

Puheenjohtaja jatkoi sitten:

— Minä tarkotin sanoa: Me tunnemme teidän hyväsydämisyytenne, mr. Richards, mutta nyt ei ole hetki sopiva armeliaisuuden osottamiseen pahoin tehneitä kohtaan. — (Huutoja. — Oikein! niin juuri! —) — Näen jalomielisen tarkoituksenne kasvoistanne, mutta minä en voi sallia teidän pyydellä sääliämme näiden miesten hyväksi —

— Mutta minä aijoin —

— Istuutukaahan, mr. Richards. Meidän täytyy tarkastaa loputkin kirjelmät — tätä vaatii selvä kohtuus niitä miehiä kohtaan, jotka jo on paljastettu. Niin pian kuin se on tehty, saatte te puheenvuoron — siitä annan sanani.

Monta ääntä. — Oikein! — puheenjohtaja on oikeassa — ei sovi nyt keskeytellä! Jatkakaa! — nimet! nimet! — hyväksytyn päätöksen mukaan!

Vanha pariskunta istuutui vastahakoisesti ja mies kuiskasi vaimolleen: — On surkean kovaa joutua odottamaan; häpeä koituu suuremmaksi kuin konsanaan, kun he huomaavat, että me aijoimme anoa sääliä vain itsellemme.

Nimien julistaminen sai taas remun puhkeamaan.

— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Robert J. Titmarsh.

— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Eliphalet Weeks.

— "Sinä et suinkaan ole huono mies —" Nimikirjotus: Oscar B. Wilder.

Tällöin keksi kuulijakunta ottaa nuo kuusi sanaa omaksi huolekseen. Puheenjohtaja oli siitä kylläkin kiitollinen. Siitälähtein hän vuoron jälkeen nosti ilmaan kunkin kirjeen ja odotti. Kuulijakunta honotti nuo kuusi sanaa tahdikkaasti ja pauhaavan juhlallisesti (rohkeasti lähennellen erästä tuttua virren säveltä): — Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono mies. — Sitten puheenjohtaja julisti: — Nimikirjotus: Archibald Wilcox. — Ja niin edelleen, ja niin edelleen, nimi seulottiin nimen perästä, ja jokainen nautti yhä hurjemmaksi yltyvästä huvista, paitsi nuo yhdeksäntoista poloista. Silloin tällöin, kun joku erityisen loistava nimi kajahti, pani kokous puheenjohtajan odottamaan sen aikaa kuin väkijoukko veisasi koko koetushuomautuksen alusta loppusanoihin asti: — Ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten pariin — koeta edes saada edellinen vaihtoe-e-hto! — Näissä erityistapauksissa he lisäsivät suurenmoisen, tuskaisen ja vaikuttavan: A-a-a-a-men!

Luettelo hupeni, hupeni, hupeni, ukko Richards-paran pitäessä muistissaan nimien lukumäärää, luimistellen milloin hänen omaansa muistuttava nimi julistettiin ja surkeassa jännityksessä odottaen sitä hetkeä, jolloin hänen nöyryyttäväksi oikeudekseen koituu nousta Maryn kanssa ja lopettaa puolustuksensa, jonka sanoja hän hautoi mielessään: — … sillä tähän asti emme ole koskaan tehneet mitään väärää, vaan nuhteettomina vaeltaneet nöyrää tietämme. Me olemme hyvin köyhiä, me olemme ijäkkäitä; ei ole meillä lasta eikä läheistä apunamme. Kiusaus oli ankara, ja me lankesimme. Aikomuksenani oli äsken noustessani tehdä tunnustus ja anoa, ettei minun nimeäni kuulutettaisi tässä julkisessa paikassa, sillä meistä tuntui siltä kuin emme olisi voineet sitä kestää; mutta minut ehkäistiin. Se oli kohtuullista; meidän tuli kärsiä muiden mukana. Se on ollut meille kovaa. Ensi kertaa olemme konsanaan kuulleet nimemme kenenkään huulilta tahrattuna kirpoavan. Olkaa armeliaita — parempien päivien tähden; tehkää häpeämme niin keveäksi kantaa kuin säälinne sallii. — Tällä kohtaa hänen mietiskelyänsä Mary nyhjäsi häntä, huomatessaan hänen ajatustensa harhailevan. Yleisö veisaili: — Sinä et su-u-inka-an j.n.e.

— Ole valmiina, — kuiskasi Mary. — Sinun nimesi tulee nyt; hän on lukenut kahdeksantoista.

Veisuu taukosi.

— Seuraava! seuraava! seuraava! — hälistiin joka taholta.

Burgess pisti kätensä taskuunsa. Vanha pariskunta alkoi vavisten nousta. Burgess kopeloi hetkisen ja sanoi sitten:

— Huomaan lukeneeni ne kaikki.

Ilosta ja kummastuksesta pyörtymäisillään vaipui pariskunta istumaan ja Mary kuiskasi:

— Voi, Jumalan kiitos, me olemme pelastetut! — hän on hukannut meidän vastauksemme — en tätä antaisi sadastakaan tuollaisesta säkistä!

Yleisö puhkesi "Mikado"-jääryttelyynsä ja lauloi sen kolmeen kertaan yhä yltyvällä innostuksella, nousten seisaalleen, kun kolmannen kerran jouduttiin loppusäkeeseen —

"esikuvia meiltä saa!"

ja lopettaen eläköön-huudoilla "Hadleyburgin puhtaudelle ja sen kahdeksalletoista edustajalle".

Sitten Wingate, satulaseppä, nousi pystyyn ja esitti hurrattavaksi "kaupungin kunnollisimmalle miehelle, kaupunkikunnan ainoalle huomattavalle jäsenelle, joka ei yrittänyt varastaa noita rahoja — Edward Richardsille".

Yleisö hurrasi voimakkaasti ja liikuttavan sydämellisesti. Sitten joku ehdotti, että "Richards valitaan nyt autuaan Hadleyburg-tarun ainoaksi vartiaksi ja esikuvaksi, vallalla ja oikeudella nousta ja katsoa koko pilkallista maailmaa päin naamaa".

Hyväksyttiin huutoäänestyksellä; sitten he lauloivat "Mikadon" taaskin ja lopettivat säkeellä:

" Yks' esikuva jäädä saa!"

Nyt syntyi tovin pysähdys, sitten:

Ääni. — No, niin, kukas säkin saa?

Nahkuri (katkeralla ivalla): — Sehän on yksinkertaista. Rahat on tasattava noiden kahdeksantoista lahjomattoman kesken. He antoivat pulaan joutuneelle muukalaiselle kaksikymmentä dollaria kukin — ja tuon huomautuksen — vuoronsa jälkeen: kaksikymmentäkaksi minuuttia kesti kulkueen marssia hänen ohitseen. Varustivat muukalaisen pohjapääomalla — koko summa 360 dollaria. Hehän vain tahtovat lainansa takaisin — korkoineen — neljäkymmentätuhatta dollaria kaikkiaan.

Monta ääntä (pilkallisesti). — Niin oikein! Tasanjako! Tasanjako! Olkaa armeliaita köyhille — älkää antako heidän odotella ropojansa!

Puheenjohtaja. — Järjestykseen! Luen nyt muukalaisen toisen kirjelmän. Se kuuluu: "Jos mitään hakijaa ei esiinny (pontevia ähkäisyjä), niin pyydän teitä avaamaan säkin ja luovuttamaan rahat kaupunkinne pääporvareille, heidän talletettavakseen rahastona (Hautoja. — Oi! Hoi! Hei! —) ja käytettäväkseen sellaisin tavoin, jotka heistä näyttävät parhaiten edistävän ja turvaavan kuntanne ylvästä lahjomattoman rehellisyyden mainetta (huudahteluja) — mainetta, jota heidän nimensä ja ponnistuksensa kirkastavat uudella ja kauvas ulottuvalla hohteella." — (Jyrisevää ivallisen suosion ilmaisua.) Siinä näkyykin olevan kaikki. Ei — tässä on jälkilisäys:

"J.K. — Hadleyburgin kansalaiset: Ei ole mitään koetushuomautusta — kukaan ei ole mitään huomauttanut. (Suurta hämmästelyä.) Ei ole ollut köyhää muukalaista, ei kahdenkymmenen dollarin almua eikä sen johdosta lausuttua siunausta ja kohteliaisuutta — keksitty on koko juttu. (Yleistä sorinaa sekä ihmettelyn ja raton hälinää.) Sallikaa minun kertoa tarinani — en siihen montakaan sanaa tarvitse. Kuljin kerran kaupunkinne kautta, ja minua loukattiin syyttäni syvästi. Kuka tahansa muu olisi tyytynyt ampumaan teistä jonkun ja pitämään asian sillä kuitattuna, mutta minusta se olisi ollut mitätön kosto, ja riittämätön, sillä kuolleet eivät kärsi. Sitä paitsi en voinut ampua teitä kaikkia — eikä missään tapauksessa sekään olisi minua tyydyttänyt, sellainen mies olen minä. Tahdoin vahingoittaa jokainoaa asukasta, miestä kuten naistakin — en ruumiin ja rahan puolesta, vaan heidän turhamaisuutensa kannalta, sillä se kohta on heikoissa ja hupsuissa ihmisissä kipein. Niinpä tekeysin toiseen asuun ja tulin teitä tutkiskelemaan. Te olitte helppo saalis. Teillä oli vanha ja korskea rehellisyyden maine, ja luonnollisesti te olitte siitä ylpeitä — se oli teidän aarteittenne aarre, teidän silmäteränne. Heti kun huomasin teidän huolellisesti ja valppaasti varjelevan itseänne ja lapsianne kiusaukselta, tiesin miten menetellä. Te yksinkertaiset sielut, heikkoakin heikompi on hyve, jota ei ole tulessa karaistu. Laadin suunnitelman ja keräsin nimiluettelon. Aikeenani oli lahjoa lahjomaton Hadleyburg. Tarkoituksenani oli saattaa valehtelijoiksi ja varkaiksi lähemmä puolisataa tahratonta miestä ja naista, jotka eivät olleet eläissään virkkaneet valheen sanaa eivätkä penniäkään näpistäneet. Pelkäsin Goodsonia. Hän ei ollut Hadleyburgissa syntynyt eikä kasvanut. Pelkäsin, että jos ryhtyisin toteuttamaan juontani toimittamalla teille kirjeeni, sanoisitte te itseksenne: 'Goodson on täällä ainoa mies, joka on voinut haaskata kaksikymmentä dollaria köyhään raukkaan' — ja silloin ette kenties nappaisi täkyäni. Mutta taivas korjasi Goodsonin; silloin tiesin hankkeeni luistavan, viritin ansani ja asetin siihen syötin. Kenties en saa pyydystetyksi niitä kaikkia, joille lähetän koetushuomautuksen, mutta enimmän osan minä kyllä saan, jos Hadleyburgin luonnetta tunnen. (Ääniä. — Oikein — hän sai niistä jokikisen. —) — Uskon heidän varastavan julkista pelurin rahaakin mieluummin kuin jäävän ilman, poloisten, kiusaukseen joutuneiden ja kaltoin kasvatettujen ihmisten. Toivon ikipäiviksi ja lopen nujertavan teidän turhamaisuutenne ja antavani Hadleyburgille uuden kuuluisuuden — sellaisen joka iskettyy kiinni ja leviää laajalti. Jos olen onnistunut, niin avatkaa säkki ja kutsukaa koolle Hadleyburgin maineen edistämis- ja turvaamiskomitea."

Äänten hirmumyrsky. — Avatkaa se! Avatkaa! Nuo kahdeksantoista esille! Mainevaliokunta lavalle! Esiin! — lahjomattomat!

Puheenjohtaja vihlaisi säkin auki ja keräsi kourallisen kirkkaita, leveitä, keltaisia kolikkoja, helisteli niitä ja sitten rupesi lähemmin tarkastamaan.

— Ystävät, ne ovat vain kullattuja lyijylevyjä.

Tietoa tervehdittiin rähisevällä remulla, ja melun tauottua huikkasi nahkuri:

— Näennäisen vanhemmuuden nojalla tässä hommassa on mr. Wilson mainekomitean puheenjohtaja. Esitän, että hän astukoon esille kumppaniensa puolesta ottamaan rahaston huostaansa.

Sata ääntä. — Wilson! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!

Wilson (vihasta väräjävällä äänellä). — Sallikaa minun lausua, sanojani valitsematta: hiiteen rahat!

Ääni. — Hoo, ja hän on baptisti!

Toinen ääni. — Seitsemäntoista esikuvaa jäljellä! Nouskaat, hyvät herrat, ja ottakaa vastaan luottamustoimenne!

Syntyi pysähdys — ei vastausta.

Satulaseppä. — Hra puheenjohtaja, meillä on äskeisestä ylimystöstämme toki yksi jäljellä; hän tarvitsee rahaa ja ansaitsee sitä saada. Esitän, että määräätte Jack Hallidayn nousemaan sinne lavalle myymään huutokaupalla tuon säkillisen kullattuja kahdenkymmenen dollarin kolikoita ja luovuttamaan tulot oikealle miehelle — sille miehelle, jota Hadleyburg ilomielin kunnioittaa — Edward Richardsille.

Ehdotus saavutti innokasta kannatusta, koiran taaskin lyöttäytyessä mukaan. Satulaseppä pani huudot alkuun dollarilla, brixtonilaiset ja Barnumin edustaja kilpailivat siitä ankarasti, ihmiset hurrasivat jokaista tarjousten nousua, kiihtymys kohosi hetki hetkeltä korkeammalle, tarjoojat sisuuntuivat ja kävivät yhäti rohkeammiksi, yhä päättäväisemmiksi, huudot hypähtelivät dollarista viiteen, sitten kymmeneen, viiteenkymmeneen, sataan —

Huutokaupan alkaessa Richards hätäännyksissään kuiskasi vaimolleen: — Voi, Mary, voimmeko sallia tämän tapahtua? Se — se — katsos, se on kunniapalkinto, todistus luonteen puhtaudesta, ja — ja — voimmeko sitä sallia? Eikö olisi minun parempi nousta ylös ja — Oi, Mary, mitä pitäisi meidän tehdä? — mitä ajattelet meidän — (Hallidayn ääni: — Viisitoista on tarjottu! — viisitoista säkillisestä! — kaksikymmentä! — hei, kiitos! — kolmekymmentä — kiitoksia taaskin! Kolmekymmentä ensimäinen, kolmekymmentä toinen, kol — kuulinko neljäkymmentä? — neljäkymmentä, oikein! Pitäkää puolianne, hyvät herrat, pitäkää! — viisikymmentä! — kiitoksia, uljas kansalainen! — viidessäkymmenessä menee, viisikymmentä ensimäinen kerta! — seitsemänkymmentä! — yhdeksänkymmentä! — oivallista! — sata! — läjätkää lisää, antakaa tulla! — satakaksikymmentä — neljäkymmentä! — juuri parahiksi! — sataviisikymmentä! — KAKSI sataa! — mainiota! Kuulinko kaksi s— kiitos! kaksisataa ja viisikymmentä! — )

— Tässä on toinen kiusaus, Edward — minä ihan vapisen — mutta voi, olemmehan pelastuneet yhdestä kiusauksesta, ja sen pitäisi varottaa meitä ("Kuusiko sanottiin? — kiitos! — kuusiko ja puoli, kuusi ja p— SEITSEMÄN sataa!") Ja kuitenkin, Edward, kun ajattelee — kukaan ei ep— ("Kahdeksansataa dollaria! — hurei! — nostakaa yhdeksään! — Mr. Parsons, joko sanoitte? — kiitos! — yhdeksän! — tämä muhkea säkillinen puhdasta lyijyä on menossa vaivaisista yhdeksästäsadasta dollarista, kultauksinensa kaikkinensa — hei! joko nousi? — tuhannen! — kiitollisin palvelijanne! — lisäsikö joku satasen? — säkillinen, josta koituu kuuluisin koko manter —") Voi, Edward — (alkaen nyyhkiä), — me olemme kovin köyhiä! — mutta — mutta — tee kuten parhaaksi katsot — tee kuten parhaaksi katsot.

Edward lankesi — toisin sanoen, hän istui alallaan, omatunto rauhattomana, mutta olosuhteitten voittamana.

Sillävälin oli eräs vieraspaikkakuntalainen, joka näytti mahdottomaksi englantilaiseksi jaarliksi sonnustautuneelta salapoliisin alokkaalta, seurannut illan tapahtumia ilmeisellä mielenkiinnolla ja tyytyväinen ilme kasvoillaan. Hän oli itsekseen huomautellut yhtä ja toista, jupisten nyt jotakin tähän tapaan: — Noista kahdeksastatoista ei ainoakaan tee tarjouksia. Tämä ei kelpaa; minun on saatava syntymään muutos — näytelmäni sopusuhtaisuus vaatii tätä parannusta. Heidän täytyy ostaa säkillinen, jota yrittivät varastaa; ja huikea hintakin on heidän maksettava — jotkuthan heistä ovat rikkaita. Ja toisekseen, kun tein harhapäätelmän hadleyburgilaisesta luonteesta, on sen erehdykseni aiheuttaja oikeutettu saamaan uhkean palkinnon, ja jonkun on se maksettava. Tuo köyhä Richards-ukko on saattanut arvostelukykyni häpeään; hän on kunnon mies: en sitä ymmärrä, mutta myönnän sen. Niin, hänestä minä en pelissäni saanut otetta, ja oikeutta myöten kuuluu panos hänelle. Ja siitä tehdäänkin kelpo panos, mikäli minusta riippuu. Hän tuotti minulle pettymyksen, mutta olkoon se nyt sillään.

Hän tarkkaili tarjontaa. Tuhannessa laimistui vauhti: korotukset vähenivät joutuin. Hän odotti — ja yhä tarkkaili. Yksi kilpailija luopui; sitten toinen ja kolmas. Hän teki nyt tarjouksen, toisenkin. Korotusten alennuttua kymmeneksi dollariksi hän lisäsi viisi; joku huusi kolme lisää; hän. odotti tuokion, paiskasi sitten viidenkymmenen dollarin nousun, ja säkki oli hänen — 1,282 dollarista. Yleisö puhkesi hurraamaan, mutta vaikeni hänen noustessaan seisaalleen ja kohottaessaan kätensä. Hän alkoi puhua.

— Mieleni tekee lausua pari sanaa, pyytääkseni suosiollista valtuutustanne erääseen toimenpiteeseen. Minä olen harvinaisuuksien välittäjä, ja olen paljon tekemisissä eri maiden rahatieteilijäin kanssa. Hyödyn tästä ostoksestani ihan sellaisenaankin; mutta jos hyväksytte keksimäni menetelmän, niin saan jokainoan näistä kahdenkymmenen dollarin lyijylanteista vastaamaan nimellisarvoansa kullassa ja ehkäpä enempääkin. Myöntäkää minulle siihen valtuutuksenne, niin luovutan osan voitostani mr. Richardsillenne, jonka horjumattomalle rehellisyydelle olette tänä iltana niin täydellä syyllä ja sydämellisesti antaneet tunnustuksenne; hänen osuutensa olkoon kymmenentuhatta dollaria, ja rahat toimitan hänelle huomenna. (Suurta suosion hälinää yleisön taholta. Mutta "horjumaton rehellisyys" sai Richardsin sievästi punehtumaan; vaatimattomuudesta käyden ei se sentään haitannut.) Jos hyväksytte ehdotukseni kelpo enemmistöllä — soisin saavani kaksi kolmasosaa äänimäärästä puolelleni —, niin pidän sitä kaupungin suostumuksena, enkä muuta pyydä. Harvinaisuudet saavat aina lisää arvoa, jos niissä on jokin tunnuslause, joka herättää uteliaisuutta ja huomautteluja. Jos siis luvallanne saan leimauttaa kuhunkin lanttiin niiden kahdeksantoista herrasmiehen nimet, jotka —

Yhdeksän kymmenesosaa kuulijakunnasta oli tuossa tuokiossa seisaallaan — koira ja kaikki — ja esitys hyväksyttiin huikealla raton ja suosion remakalla.

He istuutuivat jälleen, ja kaikki esikuvat, paitsi "t:ri" Clay Harkness, nousivat vimmastuneina vastustamaan aiottua ilkeyttä, uhaten —

— Älkää uhkailko, — huomautti muukalainen tyynesti. — Minä tiedän lailliset oikeuteni enkä ole tottunut öykkäilyjä arastelemaan. — (Kätten taputusta.)

Hän istuutui paikalleen. "T:ri" Harkness oivalsi tässä sopivan tilaisuuden. Hän oli paikkakunnan kahdesta hyvin rikkaasta miehestä toinen; Pinkerton oli toinen. Harkness oli rahapajan omistaja: hän nimittäin valmisti suosittua patenttilääkettä. Hän oli edustajakamariin pyrkimässä, Pinkerton oli vastaehdokas. Vaalitaistelu oli täpärä ja kiihkeä, käyden päivä päivältä kuumemmaksi. Molemmat olivat rahanahneita; kumpainenkin oli keinottelutarkotuksessa ostanut ison maa-alan. Hommailtiin uutta rautatietä, ja kumpainenkin tahtoi päästä edustajakamariin ohjailemaan radan suuntaa omaksi edukseen. Yksi ainoakin ääni saattoi ratkaista suuret rahalliset mahdollisuudet. Panos oli iso, ja Harkness oli uskalias keinottelija. Hän istui lähellä muukalaista. Hän ojentausi tätä puhuttelemaan, muiden esikuvien kilvan hauskutellessa yleisöä vetoamisillaan ja vastalauseillaan, ja kysyi kuiskaten:

— Mikä on hintanne säkille?

— Neljäkymmentätuhatta dollaria.

— Annan kaksikymmentä.

— Ei.

— Olkoon menneeksi kolmekymmentä.

— Hinta on neljäkymmentätuhatta dollaria; en penniäkään huojista.

— Hyvä, maksan sen. Tulen hotelliin kello kymmeneltä aamulla. En tahdo kauppaa julkiseksi; tapaan teidät kahden kesken.

— Sovittu. — Sitten vieras nousi ja huomautti yleisölle:

— Aika alkaa olla myöhä. Noiden herrasmiesten puheet ovat kylläkin ansiokkaita, mielenkiintoisia, vilkkaita; kuitenkin lausun jo hyvästini, jos sallitte. Kiitän teitä anomukseni suosiollisesta hyväksymisestä. Pyydän puheenjohtajaa säilyttämään säkin minun puolestani huomiseen asti, ja antamaan nämä kolme viidensadan dollarin seteliä mr. Richardsille. — Rahasumma toimitettiin puheenjohtajalle.

— Kello yhdeksältä perin säkin ja yhdeltätoista toimitan loput kymmenestätuhannesta dollarista mr. Richardsille itse hänen kotiinsa. Hyvää yötä.

Hän pujahti ulos, jättäen väkijoukon remuamaan suunnattomassa hälinässä, jossa sekaisin kajahteli eläköön-huutoja, "Mikado"-laulua, koiran haukuntaa ja veisausta: — Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono mies — a-a-a-a-men!

IV.

Kotonaan oli Richardsien kestettävä onnitteluja ja ylistelyjä puoliyöhön asti. Sitten he jäivät rauhaan. He näyttivät hiukan murheellisilta ja istuivat äänettöminä mietteissään. Lopulta Mary huokasi ja sanoi:

— Luuletko, että me olemme moitittavia, Edward — kovin moitittavia? — ja hänen katseensa suuntausi syyttävään setelikolmikkoon, jonka onnittelijat olivat jättäneet pöydälle, niitä hartaasti tarkasteltuaan ja kunnioittavasti hypisteltyään.

Edward ei vastannut heti; sitten huokasi hänkin ja puhui epäröiden:

— Me — me emme voineet sitä auttaa, Mary. Se — no, se oli sallittua. Kaikki on.

Mary vilkaisi ylös ja silmäili häntä vakaasti, mutta toinen ei hänen katseeseensa vastannut. Tovin kuluttua sanoi hän:

— Luulin onnittelujen ja kiitosten aina tuntuvan hyvältä. Mutta — nyt on minusta kuin — Edward?

— Niin?

— Aiotko jäädä pankkiin?

— E-en.

— Eroat?

— Aamulla — kirjallisesti.

— Se näyttää parhaalta.

Richards painoi päänsä käsien varaan ja mutisi:

— Ennen ei minua pelottanut isompienkaan, vieraitten rahasummien soluminen käsieni kautta, mutta — Mary, minä olen niin väsynyt, niin väsynyt —

— Menemme levolle.

Kello yhdeksältä aamulla vieras kävi perimässä säkkinsä ja vei sen ajurilla hotelliin. Kello kymmeneltä oli mr. Harknessilla hänen kanssaan kahdenkeskinen puhelu. Vieras pyysi ja sai viisi suurkaupunkilaisen maksettavaksi asetettua osotusta — "näyttäjälle" suoritettavia —, neljä 1,500 dollarin summalle kunkin ja yhden 34,000 dollarille. Edellisistä hän yhden pisti lompakkoonsa, loput 38,500 dollaria hän pani kirjekuoreen, johon lisäsi Harknessin mentyä kyhäämänsä kirjelmän. Kello yksitoista hän saapui Richardsin asunnolle ja koputti. Mrs. Richards pilkisteli sälekaihtimen takaa, meni sitten ovelle ja sai kirjekuoren; vieras katosi sanaakaan hiiskumatta. Hän palasi punehtuneena ja horjuen, henkäisten:

— Minä varmasti tunsin hänet! Jo eilis-iltana tuntui minusta, että olin jossakin hänet nähnyt ennen.

— Hän on kai se mies, joka tänne säkin toikin?

— Olen siitä melkein varma.

— Hän se siis on myöskin se Stephenson, joka sai ansaansa kaupunkimme kaikki huomattavat asukkaat tekaistulla salaisuudellaan. Jos hän nyt rahan asemesta on lähettänyt maksuosotuksia, niin mekin olemme hukassa, luultuamme pelastuneemme. Aloin jo tuntea oltavani jokseenkin siedettäväksi, yön levättyäni, mutta tuon kirjekuoren muoto synkistää mieleni. Se ei ole kyllin paksu; isoimpinakin pankkiseteleinä on 8.500 dollaria tukevampi tukku kuin tuo.

— Edward, mitä sinulla on maksuosotuksia vastaan?

— Stephensonin siirtämiä maksuosotuksia! Olen alistunut ottamaan nuo 8,500 dollaria, jos ne tulevat pankinseteleinä — sillä se näyttää olevan salliman lahja, Mary —, mutta minulla ei ole koskaan ollut paljoa rohkeutta, eikä ole minulla kovapintaisuutta yrittääkseni muuttaa rahaksi tuolla onnettomalla nimellä merkittyä määräystä. Se olisi sadin. Tuo mies yritti pyydystää minua; me pelastuimme jotenkuten, ja nyt hän yrittelee uutta keinoa. Jos ne ovat maksuosotuksia —

— Voi Edward, tämähän on surkeata! — Ja Mary veti maksuosotukset näkyviin ja hyrähti itkuun.

— Heitä ne tuleen! pian! emme saa antautua kiusaukseen. Se on juoni, jolla tahdotaan saada maailma nauramaan meitä, noiden muiden mukana, ja — Anna ne minulle, koska sinä et sitä saa tehdyksi! — Hän sieppasi ne ja yritti pitää kouraisunsa kunnes ehtisi avaamaan uunin oven; mutta hän oli inhimillinen, hän oli pankin rahastonhoitaja, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi vilkaisemaan nimikirjoitusta. Sitten hän oli pyörtyä.

— Tue minua, Mary, tue minua! Ne ovat yhtä hyvät kuin kulta!

— Oi, miten hauskaa, Edward! Miksi?

— Nimikirjoitus on Harknessin. Mikähän salaisuus siinä piillee, Mary?

— Edward, luuletko —

— Hei — katsopas tätä! Viisitoista — viisitoista — viisitoista — kolmekymmentäneljä. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta viisisataa! Mary, säkillinen ei ole kahdentoista dollarin arvoinen ja Harkness — nähtävästi — on maksanut siitä jokseenkin nimellisarvon.

— Ja saanemmekohan me pitää sen kokonaan — noiden kymmenentuhannen sijasta?

— Ka, siltä näyttää. Ja maksuosotukset vielä ovat asetettuja "näyttäjälle" suoritettaviksi.

— Onko se hyvä, Edward? Mitä varten ne on sellaisiksi laadittu?

— Varmaankin vihjaamaan, että ne olisi muutettava rahaksi jossakin etäisessä pankissa. Kenties Harkness ei halua asiaa tietyksi. Mikä se on — kirjekö?

— Niin. Se oli maksuosotusten mukana.

Se oli "Stephensonin" käsialaa, mutta allekirjoitusta vailla. Sanat kuuluivat:

"Olen pettynyt mies. Teidän rehellisyytenne on kiusauksen tapaamattomissa. Minulla oli siitä toisenlainen käsitys, mutta siinä tein teille vääryyttä, ja minä pyydän anteeksi, sydämeni pohjasta. Kunnioitan teitä — vilpittömästi. Tämä kaupunki ei ole ansiollinen suutelemaan teidän vaatteenne palletta. Hyvä herra, minä löin hurjan veikan itsekseni, että teidän itsehurskaassa kunnassanne oli yhdeksäntoista vieteltävää miestä. Olen hävinnyt. Ottakaa koko panos, se on oikeutta myöten teidän."

Richards huokasi syvään ja sanoi: — Se tuntuu tulella kirjoitetulta — se kipottelee kovasti. Mary — oloni on taas onneton.

— Niin minunkin. Voi, rakkaani, soisin —

— Ajatellakin, Mary — hän uskoo minuun.

— Voi, älä, Edward — en voi sitä kestää.

— Jos nuo kauniit sanat olisivat ansaittuja, Mary — ja Jumala tietää, että olen aikoinani uskonut sellaisia ansaitsevani —, niin luulisin voivani antaa koko neljänkymmenentuhannen dollarin palkkion niistä. Ja minä panisin tuon paperin tallelle, enempää kuin kultaa ja jalokiviä merkitsevänä, ja säilyttäisin sitä aina. Mutta nyt — Me emme voisi elää sen syyttävän likeisyyden varjossa, Mary.

Hän pani sen tuleen.

Juoksupoika toi kirjeen. Richards avasi sen; lähettäjä oli Burgess:

"Te pelastitte minut tukalana hetkenä. Minä pelastin teidät eilis-iltana. Se maksoi minulle valeen, mutta sen uhrauksen tein kernaasti ja kiitollisella sydämellä. Tässä kaupungissa ei yksikään tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hyvä ja urhea ja jalo mies te olette. Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä tiedätte asiasta, josta olen syytettynä ja yleiseen tuomittuna, mutta pyydän, että ainakin uskotte minut kiitolliseksi mieheksi; se auttaa minua kantamaan taakkani.

Burgess."

— Jälleenkin pelastettu. Ja sellaisilla ehdoilla!

— Hän pani kirjelmän tuleen. — Soisin — soisin olevani kuollut, Mary, poissa tästä kaikesta!

— Voi, katkeran katkeria ovat nämä päiviä, Edward. Juuri heidän jalomielisyytensä ja luottamuksensa tekevät pistokset syviksi — ja niitä tulee yhtämittaa!

Kolmea päivää ennen vaalia sai kahdestatuhannesta äänestäjästä kukin kallisarvoisen muistolahjan — yhden noita kuuluisia tekaistuja kaksoiskotkia. Pitkin toisen sivun reunaa oli leimattu sanat: "HUOMAUTUKSENI KÖYHÄLLE MUUKALAISELLE KUULUI: —" Toisen sivun ympärykseen oli leimattu: "MENE JA TEE PARANNUS. (SINETTI.) PINKERTON". Kuuluisan pilan kaikki rippeet syydettiin siten yhden ainoan miehen niskaan, ja tulos oli tuhoisa. Se elvytti äskeisen jättiläisnaurun ja kohdisti sen Pinkertoniin; Harkness voitti vaalissa loistavasti.

Ensimäisen vuorokauden lopulla maksuosotustensa saamisen jälkeen alkoivat Richardsit saada omantuntonsa lannistuneena tyynnytellyksi. Vanha pariskunta opiskeli tottumaan tekemäänsä syntiin. Mutta saivatpa he vielä kokea, että synti herättää uusia ja todellisia kauhuja, milloin näyttää mahdolliselta, että se tulee ilmi. Tämä teki heidän elämässään kerrassaan käänteen. Kirkossa oli aamusaarna tavallisen kaavan mukainen: samat vanhat asiat lausuttiin samoin vanhoin sanoin. He olivat ne kuulleet tuhanteen kertaan ja havainneet ne haitattomiksi, melkein merkityksettömiksi, ja mukaviksi torkahduksen avittajiksi. Mutta nyt oli toista: saarna tuntui tulvivan syytöksiä; se kuulosti suoraan ja erityisesti tähdätyltä ihmisiin, jotka salailevat kuolemansyntejä. Kirkonmenojen jälkeen he irtausivat onnittelijain liudasta niin väleen kuin pääsivät, rientäen kotia kohti, epämääräisten, varjomaisten, hämärien pelkäilyjen jähmetyttäminä. Ja sattuivatpa he vilahdukselta näkemään mr. Burgessin tämän kääntyessä kulmasta. Hän ei ollut tietääkseenkään heidän tervehtävästä nyökkäyksestään! Hän ei ollut sitä nähnyt; mutta sitä eivät he tienneet. Mitä merkitsikään hänen käyttäytymisensä? Se saattoi merkitä — se saattoi — merkitä — oi, monen monituisia kamaluuksia. Tiesikö hän mahdollisesti, että Richards olisi takavuosina voinut puhdistaa hänet syytöksestä, ja oliko hän ääneti odotellut tilaisuutta maksaakseen samalla mitalla takaisin? Kotona he hädissään johtuivat kuvittelemaan, että heidän palvelijattarensa oli kenties ollut viereisessä huoneessa kuuntelemassa, kun Richards ilmaisi vaimolleen sen salaisuuden, että hän tiesi Burgessin viattomaksi. Jopa oli Richards muistelevinaan kuulleensa sieltä silloin hameen kahinaa; piankin oli hän varma siitä. He kutsuivat Saraa kamariinsa milloin milläkin verukkeella ja pitivät silmällä hänen kasvojaan; jos hän oli heidät kavaltanut mr. Burgessille, niin se ilmenisi hänen sävyssään. He tekivät hänelle kysymyksiä — kysymyksiä niin umpimähkäisiä, sekavia ja näköjään turhanaikaisia, että tyttö varmasti uskoi äkillisen onnen saaneen vanhukset päästään pyörälle. Heidän terävä ja tiukka tuijotuksensa säikytti häntä, ja se ratkaisi asian. Hän punasteli, hän hermostui ja hämmentyi, ja vanhuksille nämä olivat selviä syyllisyyden merkkejä — jonkin kamalan syyllisyyden — ehdottomasti oli hän urkkija ja kavaltaja. Taas kahden kesken jäätyään he alkoivat liitellä monia toisiinsa kuulumattomia seikkoja yhteen ja saivat hirveitä tuloksia yhdistelystään. Asiain jo ollessa jokseenkin pahimmillaan ähkäisi Richards äkkiä, ja hänen vaimonsa kysyi:

— Voi, mikä nyt? — mitä nyt?

— Kirje — Burgessin kirje! Sen sanamuoto oli ivallinen, nyt sen huomaan: "Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä tiedätte siitä asiasta, josta olen syytettynä" — voi, kaikki on nyt ihan selvää, Jumala minua auttakoon! Hän tietää, että minä tiedän! Ajatteles, kuinka taidokkaasti hän on sanansa sommitellut. Se oli ansa — ja hupelona minä tartuin siihen. Ja, Mary —!

— Oi, tämä on hirveätä — tiedän mitä aiot sanoa — hän ei palauttanut sinun jäljentämääsi koetushuomautusta.

— Ei — hän säilytti sen tuhoksemme. Mary, hän on jo paljastanut meidät joillekuille. Minä tiedän sen — hyvinkin tiedän. Näin sen useistakin kasvoista jumalanpalveluksen jälkeen. Haa, hän ei vastannut tervehdykseemme — hän tiesi mitä oli tehnyt!

Yöllä haettiin lääkäri. Aamulla levisi viesti, että vanha pariskunta oli pahanlaisesti sairastunut — heidät oli voivuttanut kiihtymyksen jännitys, jota oli tuottanut heidän suuri onnenpotkauksensa, onnittelut ja iltavalvonta, sanoi lääkäri. Kaupunkilaiset olivat vilpittömästi pahoillaan, sillä nämä vanhukset olivat nyt jokseenkin kaikkena, mitä heille oli ylpeiltäväkseen jäänyt.

Kahta päivää myöhemmin olivat viestit huolestuttavampia. Vanha pari houraili ja käyttäysi kummallisesti. Hoitajattarien nähden oli Richards näytellyt maksuosotuksia — 8,500 dollarilleko? Ei — ne vastasivat hämmästyttävää summaa — 38,500! Miten oli näin tavaton onnen anti selitettävä?

Seuraavana päivänä oli hoitajattarilla lisää tietoja kerrottavana — ja ihmeellisiä. He olivat päättäneet kätkeä maksuosotukset, jottei niitä mikään vahinko kohtaisi; mutta heidän etsiessään olivatkin ne kadonneet potilaan pieluksen alta — hävinneet jäljettömiin.

Sairas oli sanonut:

— Antakaa pieluksen olla; mitä te tahdotte?

— Arvelimme parhaaksi, että maksuosotukset —

— Niitä ette enää koskaan näe — ne ovat hävitetyt. Ne tulivat Kiusaajalta. Näin niissä helvetin leiman, ja tiesin niiden olevan lähetettyjä viettelemään minut syntiin. — Sitten hän rupesi loruilemaan kummallisia ja kamalia asioita, joita ei voitu oikein ymmärtää; lääkäri kehotti heitä pitämään ne omana tietonaan.

Richards oli oikeassa; maksuosotuksia ei enää sen koommin nähty.

Joku hoitajatar oli kai puhunut unissaan, sillä kahden päivän kuluessa levisivät kielletyt lörpötykset kautta koko kaupungin; ja ne olivat hämmästyttäviä. Ne näyttivät ilmaisevan, että Richards oli itse tavotellut säkkiä ja että Burgess oli asian salannut, sitten ilkeyksissään sen antaen ilmi.

Burgessia kovisteltiin, mutta hän vankasti kielsi kaiken. Ja hän sanoi, ettei ollut kohtuullista antaa mitään merkitystä sekapäisen, sairaan vanhuksen jaarituksille. Mutta epäluulo oli virinnyt, ja asiasta puheltiin ahkerasti.

Parin päivän kuluttua kerrottiin, että mrs. Richardsin hourailut muodostuivat samanlaisiksi kuin hänen miehensäkin. Epäluulo leimahti nyt vakuutukseksi, ja kaupungin ylpeys ainoan häpeästä säästyneen arvokkaan kansalaisensa puhtaudesta alkoi himmentyä ja lepattaa sammumaisillaan.

Kului kuusi vuorokautta; sitten saatiin uusia tietoja. Vanha pariskunta teki kuolemaa. Richards selvisi täydelle tajulleen viimeisellä hetkellään ja lähetti noutamaan Burgessia. Burgess sanoi:

— Kaikki poistukoot huoneesta. Luullakseni hän haluaa sanoa jotakin kahden kesken.

— Ei! — epäsi Richards; — minä tarvitsen todistajia. Tahdon, että te kaikki kuulette tunnustukseni, jotta voin kuolla ihmisenä enkä koirana. Minä olin nuhteeton — keinotekoisesti — kuten muutkin; ja muiden tavoin minä lankesin kiusauksen kohdatessani. Vahvistin nimelläni valheen ja tavottelin tuota kurjaa säkkiä. Mr. Burgess muisti, että minä oli osottanut hänelle erään palveluksen ja kiitollisuudesta (ja tietämättömyydestä) hän salasi hakemukseni ja pelasti minut. Te tiedätte rikkomuksen, josta Burgessia aikoinaan syytettiin. Minun todistukseni, yksistään minun olisi voinut hänet puhdistaa, ja minä olin pelkuri ja jätin hänet kärsimään häpeää.

— Ei — ei — mr. Richards, te —

— Tämän salaisuuden kavalsi hänelle palvelijattareni —

— Kukaan ei ole minulle mitään kavaltanut —

— Ja silloin hän menetteli luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti; hän katui pelastavaa ystävällisyyttään ja paljasti minut — kuten ansaitsin —

— En ikinä! — Minä vannon —

— Kaikesta sydämestäni annan hänelle anteeksi.

Burgessin kiihkeät vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville; kuoleva mies vaipui ikuiseen uneensa, tietämättä jälleenkin tehneensä Burgess-paralle vääryyttä. Seuraavana yönä kuoli vanha rouva.

Yhdeksästätoista pyhästä oli viimeinenkin sortunut kirotun säkin uhriksi; kaupungilta oli riistetty viimeinenkin riekale entistä loistonlippuansa. Sen suru ei ollut näkyisä, mutta se oli syvä.

Rukouksilla ja anomuksilla saatiin lainlaatijakunnaita lupa muuttaa Hadleyburgin nimi — enpä sanokaan miksi — ja jättää sana pois tunnuslauseesta, joka oli monien sukupolvien ajan somistanut kaupungin virallista sinettiä.

Se on jälleenkin rehellinen kaupunki, ja varhain on sen miehen noustava, joka sen toistamiseen torkahtamasta tapaa.