PRINSSI JA KERJÄLÄISPOIKA

Kirj.

Mark Twain

Suom. Tyko Hagman

Otava, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:

1. Prinssin ja kerjäläispojan synty. 2. Tomin lapsuuden elämä. 3. Tomin yhtymys prinssin kanssa. 4. Prinssin vastukset alkavat. 5. Tom korkeudessaan. 6. Tom saa opetusta. 7. Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset. 8. Kysymys sinettimestä. 9. Juhlakulku joella. 10. Prinssin vastaukset. 11. Guildhall'issa. 12. Prinssi ja hänen pelastajansa. 13. Prinssin katoaminen. 14. "Le roi est mort — vive le roi." 15. Tom kuninkaana. 16. Juhlapäivälliset. 17. Kuningas Hupsu ensimmäinen. 18. Prinssi maankiertäjäin parissa. 19. Prinssi talonpojissa. 20. Prinssi ja erakko. 21. Hendon pelastajana. 22. Petoksen uhri. 23. Prinssi vankina. 24. Pako. 25. Hendon Hall. 26. Ei tunnusteta. 27. Vankeudessa. 28. Uhraus. 29. Londoniin. 30. Tom'in edistyminen. 31. Uskollisuuden juhlakulku. 32. Kruunauspäivä. 33. Edvard kuninkaana. Loppunäytös. Kaikkien palkka maksetaan. Viiteselitykset.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Prinssin ja kerjäläispojan synty.

Vanhassa Londonin kaupungissa syntyi eräänä päivänä kuudennentoista vuosisadan toisessa neljänneksessä poika köyhälle perheelle, jonka nimi oli Canty ja joka ei ensinkään kaivannut häntä. Samana päivänä syntyi toinen englantilainen lapsi rikkaalle perheelle, jonka nimi oli Tudor ja joka suuresti kaipasi häntä. Kerrassaan koko Englanti kaipasi häntä. Englanti oli niin ikävöinnyt tuota lasta, toivonut häntä tähän maailmaan ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan, että nyt kun hän todellakin oli tullut, kansa kävi miltei hulluksi ilosta. Pintapuolisetkin tuttavat syleilivät ja suutelivat toinen toistaan ja itkivät. Jokainen otti itselleen vapaapäivän, ja ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät juhlivat ja tanssivat ja lauloivat ja tunsivat itsensä sangen pehmeiksi; ja ne jatkoivat iloaan monta päivää pääksytysten ja yötä yhytysten. Päivällä oli London mahtava nähdä; iloliput liehuivat jokaiselta ulkoparvelta ja katolta, ja loistavat laumat prameilivat pitkin katuja. Yöllä taasen oli yhtä juhlallista, suuret ilotulitukset räiskyivät joka kadunkulmassa, ja joukko joukon perästä juomaveljiä levitti naurua ja iloa ympärilleen. Ei puhuttu koko Englannissa muusta kuin uudesta tulokkaasta, Edward Tudor'ista, Wales'in prinssistä, joka makasi verhottuna silkkiin ja satiiniin, tietämättä tämän taivaallista kaikesta tästä pauhinasta ja siitä, että korkeasukuiset lordit ja ladiesit parveilivat hänen ympärillään ja valvoivat häntä — eikä hän kiittänytkään heitä! Multa sitä vastoin ei siellä puhuttu mitään toisesta käpysestä, Tom Cantysta, joka makasi verhottuna viheliäisiin ryysyihinsä, paitse ehkä siinä kerjäläisperheessä, jota hän oli tullut häiritsemään läsnäolollaan.

TOINEN LUKU.

Tomin lapsuuden elämä.

Hypätään yli muutamia vuosia.

London oli viisitoista sataa vuotta vanha ja oli suuri kaupunki sen ajan käsityksen mukaan. Sillä oli satatuhatta asukasta — muutamat arvelevat kaksi sen vertaa. Kadut oli sangen ahtaat, koukkuiset ja likaiset, erittäinkin siinä kaupungin osassa, missä Tom Canty asui, joka taasen ei ollut kaukana Londonin sillalta. Talot olivat puusta, toinen kerros ulottui hyvän matkaa ensimmäisen sivu, ja kolmas pisti niinikään kappaleen taivalta toisen ulkopuolelle. Mitä korkeammiksi talot kasvoivat, sitä leveämmiksi kasvoivat ne myös. Siinä oli ensiksikin kehä lujista palkeista, joiden välissä oli vahvaa ainesta, kaikki päällystetty muuriseoksella. Palkkien päät oli maalattu punaisiksi tai sinisiksi tai mustiksi, omistajan mielen mukaan, ja tämä antoi taloille oikein ihailtavan ilmeen. Ikkunat olit pienet, niiden ruudut muistuttivat diamanteista, ja ne avattiin ulospäin, saranoista kuten ovet.[1]

Talo, jossa Tomin isä asui, oli pienellä umpikujalla, jota sanottiin Offal Court'iksi eli Tunkiotaloksi ja joka ulottui Pudding Lane'en asti. Se oli pieni, ränstynyt ja rampa, mutta se oli kuitenkin täpötäynnään surkean köyhiä perheitä. Cantyn sukukunta asui eräässä kolmannen kerroksen huoneessa. Äidillä ja isällä oli leposijan tapainen yhdessä loukossa; mutta Tom, hänen isoäitinsä ja hänen molemmat sisarensa, Bet ja Nan, eivät olleet rajoitetut mihinkään vissiin sijaan — heillä oli koko lattia itseänsä varten, ja he saivat maata missä mieli teki. Oli siellä jäännöksiä parista villapeitosta ja muutamia lyhteitä vanhoja ja likaisia olkia, mutta näitä ei oikeastaan voinut sanoa makuusijoiksi, sillä ne eivät olleet siksi järjestetyt; aamulla potkittiin ne yhteen läjään ja illalla valikoittiin siitä yöksi miten sopi.

Bet ja Nan olit kaksoisia kuudennellatoista. He olivat hyväsydämmisiä tyttöjä, likaisia, puettuja ryysyihin, eivätkä tietäneet opista tämän taivaallista. Heidän äitinsä oli heidän kaltaisensa. Mutta isä ja isoäiti olit pari pirua. He joivat itsensä juovuksiin milloin vain voivat; sitten he tappelit joko keskenään tai kenen kanssa hyvänsä, joka sattui heidän tiellensä; he kiroilivat ja sadattelivat alinomaa, selvinä ja päissään. John Canty oli varas ja hänen äitinsä kerjäläinen. He tekivät lapsista kerjäläisiä, kun eivät pystyneet niistä varkaita tekemään. Kaiken sen viheliäisyyden seassa, joka asui tässä talossa, mutt'ei suinkaan siitä eläen, oli myöskin eräs kunnollinen vanha pappi, jonka kuningas oli ajanut pois hänen kotoaan antaen muutaman rovon eläkkeeksi, ja hänellä oli tapana ottaa lapset erillensä ja salassa opettaa heille oikeaa tietä. Isä Andrew pänttäsi siis Tomille päähän vähän latinaa ja opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan; ja hän olisi tehnyt samaa tytöillekin, mutta nämä pelkäsivät ivaa ystäväinsä puolelta, jotka eivät olisi voineet kärsiä mokomaa hullunkurista taitoa heissä.

Koko Offal Court oli muuten samallainen mehiläispesä kuin Cantyn perhe. Juopumus, mässääminen ja tora oli siellä leipänä jokainen yö ja melkein yö läpeensä. Särkyneet päät olit yhtä tavallista kuin nälkä tällä paikalla. Mutta pikku Tom ei ollut kuitenkaan onneton. Hänen oli kyllä paha ollaksensa, mutta mistään paremmasta hän ei tiennyt. Hänen oli ollaksensa niinkuin kaikkein poikain Offal Courtissa; senpätähden hän otaksui että kaikki oli kuten olla piti ja hyvää kyllä. Kun hän tuli kotiin tyhjin käsin yöksi, tiesi hän kyllä, että hänen isänsä haukkuisi häntä ja pieksisi häntä pahanpäiväisesti ensin, ja että sen perästä tuo hirmuinen isoäiti tekisi saman työn uudestaan; sekä että hänen nälkään nääntyvä äitinsä yön mittaan hiivittäisi hänen luoksensa salassa viheliäisen leipäpalansa, jonka äiti oli näännyttämällä itseään säästänyt pojalle, vaikkapa useinkin isäntä ja isäukko ryntäsi tänkaltaisen petoksen harjoittamisesta äidin päälle ja jakoi siitä asianomaiset selkäsaunat.

Ei, Tomin elämä kävi mukiinsa, erittäinkin kesällä. Hän kerjäsi juur niin paljon kuin tarvittiin hänen selkänsä säilymiseksi kotosalla, sillä lait kerjäämisestä olit ankarat ja rankaisut kovat. Niin käytti hän suuren osan ajastaan kuultelemalla hyvän isän Andrew'in ihania vanhoja tarinoita ja satuja jättiläisistä ja haltijoista, kääpiöistä ja hengettäristä ja noidutuista linnoista ja loistavista kuninkaista ja prinssilöistä. Hänen päänsä kasvoi täyteen näitä kummallisia asioita, ja monena yönä, kun hän pimeässä makasi puutevuoteellaan eli pistävillä oljillaan, väsyneenä, nälkäisenä ja hellänä löylytyksestä, laski hän mielikuvituksensa valloilleen, unhoitti pian piinansa ja pistoksensa ja kuvaili herkullisissa väreissä itselleen aivan viehättävän elämän, jossa hän oli jumaloittuna prinssinä kuninkaallisessa palatsissa. Vähitellen rupesi häntä vaivaamaan öin ja päivin tämä tämmöinen toivomus: saada omin silmin nähdä oikein oikeaa prinssiä. Kerran puhui hän siitä muutamille tovereilleen Offal Courtissa; mutta he tekivät hänestä niin säälimätöntä pilkkaa, että hän siitä hetkestä asti oli iloinen, kun sai pitää unelmansa itseään varten.

Hän luki usein papin vanhoja kirjoja ja sai hänet niitä selittelemään ja tulkitsemaan. Poikasen unelmat ja harrastukset vaikuttivat vähitellen joitakuita muutoksia hänessä. Hänen unelmaväkensä oli niin hienoa väkeä, että hän rupesi suremaan rääsyistä pukuansa ja likaansa ja toivomaan tulla puhtaaksi ja käydä paremmassa puvussa. Hän jatkoi leikkiään joen mudassa ja tekikin sitä suurella halulla; mutta ei hän enää loiskinut Thamesissa yksinään huviksensa, vaan hän rupesi näkemään lisättyä arvoa siinä niiden pesujen ja puhdistusten tähden, jotka yhtyivät siihen.

Tom sai aina nähdä jotakin tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessa ja markkinapaikoilla; ja silloin tällöin hän ja loput Londonista sai tilaisuuden nähdä sotaisen paraadin, kun joku mainehikas onneton vietiin vankina Tower'iin joko maitse tai paatilla. Eräänä kesäpäivänä näki hän, miten tuo Anna Askew parka ja kolme miestä poltettiin kaakinpuulla Smithfield'issa, ja kuuli erään virkaheittopiispan pitävän heille puheen, josta hän ei välittänyt. Niin Tomin elämä oli, kun kaikki kävi ympäri, vaihtelevaista ja mieluista kyllä.

Vähitellen rupesi Tomin lukeminen ja uneksuminen ruhtinaallisesta elämästä tekemään semmoisen vaikutuksen häneen, että hän tietämättänsä alkoi oletella niinkuin prinssi. Hänen puhetapansa ja käytöksensä kävit ihmeellisen kohteliaiksi ja sievisteleviksi, koko hänen seurapiirinsä kummastukseksi ja iloksi. Mutta Tomin vaikutus tähän nuoreen kansaan alkoi nyt päivä päivältä kasvaa; ja lopulta se rupesi katsomaan häneen eräänlaisella kummastelevalla kunnioituksella, kuin johonkin korkeampaan olentoon. Hän näkyi tietävän niin paljon! ja hän osasi tehdä niin paljon merkillistä ja kertoa niin monista merkillisistä jutuista! Ja tuon kaiken ohessa oli hän niin syvämietteinen ja viisas! Mitä Tom sanoi ja mitä hän teki kertoivat pojat vanhemmilleen; ja nämä rupesivatkin pian kyllä puhumaan Tom Cantystä ja katselemaan häntä erittäin lahjakkaana ja tavattomana olemuksena. Täysikasvuiset ihmiset asettivat usein sekavat asiansa Tomille selviteltäviksi ja saivat ihmetellä sitä ymmärrystä viisautta, jolla hän heidän kysymyksensä ratkaisi. Itse teossa hän oli tullut sankariksi kaikille, jotka tunsivat hänet, paitse ei hänen omalle perheelleen — tämä yksinään ei nähnyt mitään hänessä.

Hiljaisuudessa, vähitellen oli Tom järjestänyt itselleen oman kuninkaallisen hovin! Hän oli prinssi; hänen erityiset toverinsa olit henkivartioita, kamariherroja, tallimestareita, passaavia lordia ja ladiesia, sekä kuninkaallinen perhe. Joka päivä tämä valeprinssi vastaanotettiin niillä tekojuhlallisuuksilla, jotka Tom oli lainannut romantillisista kirjoistaan; joka päivä tuon tekokuningaskunnan suuret asiat pohdittiin kuninkaallisessa neuvostossa, ja joka päivä hänen tekokorkeutensa antoi käskyjä luulo-armeijoilleen, laivastoilleen ja varakuninkailleen.

Sen perästä meni hän tiehensä repaleissaan ja kerjäsi kokoon muutaman lantin, söi suuhunsa leipäkannikkansa, sai tavalliset korvapuustit ja haukkumasanat, ojensi sitten itsensä niukoille ja likaisille oljilleen ja palasi tyhjään suuruuteensa unissaan.

Ja hiljoilleen kasvoi hänessä toivomus päästä näkemään oikein oikeaa prinssiä, silmästä silmään, kasvoi päivä päivältä ja viikko viikolta, kunnes se toivomus lopulta tukehutti kaikki muut toivomukset ja tuli hänen elämänsä ainoaksi himoksi.

Eräänä tammikuun päivänä, tavallisella kerjuuretkellään, kulki hän toivottomana ylös- ja alaspäin Mincing Lane'n ja Little East Cheap'en seutukuntaa, tunti tunnin perästä, avojaloin ja viluissaan, katsellen sisään ikkunoista ruokatavarapuoteihin ja halusta himoillen noita pulleita sianlihapiirakkoja ja muita paistitaiteen keksintöjä, joita niissä ylvästeli — hänen mielestään nämä tämmöiset herkkupalat olit vain enkeleitä varten; se on, päättäen hajusta, ne olit sitä — sillä hänellä ei koskaan ollut sitä onnea ollut, että tuommoisen olisi omistanut tai syönyt. Oli jääkylmä vihmasade; ilma oli pimeänpuoleinen, ja päivä oikein mieltä musertava. Illalla tuli Tom kotiin niin märkänä ja väsyneenä ja nälissään, että jopa hänen isänsäkin ja isoäitinsä huomasit pojan hukallisen tilan ja tulit liikutetuiksi — heidän tavallaan; jonka tähden he antoivat hälle pari korvapuustia ja lähettivät hänet makaamaan. Kauvan aikaa hänen kipunsa ja nälkänsä, rakennuksessa kaikuvat kiroukset ja tappelemiset pitivät häntä valveilla; mutta viimein hänen ajatuksensa juoksivat pois kaukaiseen, romantilliseen maahan, ja hän vaipui uneen jalokivestä ja kullasta hohtavien prinssilöiden seurassa, jotka asuivat isoissa palatseissa ja joilla oli palvelijoita kumartelemassa heitä ja juoksemassa sinne tänne heidän käskyjänsä täyttämään. Ja sitten, kuten tavallista, näki hän unessaan että hän itse oli prinssi.

Koko yön loisti tämä kuninkaallisen komeuden sädekehä hänen ylitsensä; hän liikkui suurten lordien ja ladiesien joukossa ja valovirtain hohteessa, hengittäen kukkien tuoksua, juopuen hurmaavaan soitantoon ja vastaten tuon loistavan joukkueen kunnioittavaan kumarrukseen, kun se hajaantui kahden puolen jättääksensä hänelle tietä — vastaten siihen milloin miellyttävällä hymyllä, milloin nyökkäämällä kuninkaallista päätään.

Ja kun hän heräsi aamulla ja katseli kurjuutta ympärillään, oli hänen unellansa ollut tavallinen vaikutus häneen — se oli saattanut hänen ympärystönsä likaisuuden tuhatkertaisesti näkyvämmäksi, ja silloin tuli vain katkeruutta, sydämmensärkyä ja kyyneleitä.

KOLMAS LUKU.

Tomin yhtymys prinssin kanssa.

Tom nousi ylös nälissään, ja nälissään lähti hän ulos kävelemään, mutta hänen ajatuksensa askaroivat ahnaasti hänen yönsä unelmain loistavissa haamuissa. Hän käveli sinne ja tänne pitkin kaupunkia, tuskin tietäen minne hän kulloinkin meni tai mitä tapahtui hänen ympärillään. Ihmiset tyrkkivät häntä ja muutamat jakoivat hänelle kovia sanoja; mutta se oli kaikki turhaa tuohon uneksivaan poikaan. Vähitellen oli hän tullut Temple Bar'in eteen; pisin matka, minkä hän koskaan oli kulkenut tähän suuntaan. Hän pysähtyi ja mietiskeli hetken aikaa, mutta sitten hän vaipui unelmiinsa taas ja jatkoi kävelyänsä Londonin vallien ulkopuolella. The Strand oli jo silloin lakannut olemasta maantienä ja piti itseänsä katuna, vaikka vähän oudonlaisena rakenteeltaan; sillä jos kohta toisella puolen olikin jotenkin yhtenäinen rivi taloja, oli toisella ainoastaan hajallansa suuria rakennuksia, ollen rikkaiden aatelismiesten palatsia, suurilla ja kauniilla puistoilla, jotka ulottuivat jokeen asti — puistoilla, jotka tähän aikaan ovat täyteen pakatut valtavilla kivirakennuksilla.

Tom löysi sitten Charing kylän ja lepäsi siinä sen kauniin ristin juurella, jonka eräs kuningas muinoin oli pystyttänyt siihen. Sitten laahusti hän eteenpäin pitkin hiljaista, kaunista tietä, "suuren kardinaalin" mahtavan palatsin ohi, erästä kaukaista, vielä mahtavampaa ja majesteetillisempaa palatsia kohden sen takana Westminster'ia. Tom tuijotteli iloisesti ihmetellen mahtavaa rakennusta, kauvaskaarehtivine siipineen, jylhine varustuksineen ja tornineen, valtavine kivisine porttihuoneineen, kullattuine aidakkeineen ja loistavine rivineen jättiläiskokoisia graniitileijonia ja muine merkkineen ja vertauskuvineen Englannin kuningasvallasta. Täällä oli todellisuudessa kuninkaallinen palatsi. Eikö hän nyt myöskin voinut saada nähdä prinssiä — prinssiä lihasta ja verestä, jos Taivas soi?

Kummallakin puolen kullattua porttia seisoi elävä kuvapatsas — se on: suora ja komea ja liikkumaton sotamies, kiireestä kantapäähän puettuna kiiltävään teräsvarustukseen. Kunnioittavan etäällä seisoi koko joukko maalaiskansaa ja väkeä kaupungista, odottaen jokaista tilaisuutta saadakseen nähdä vilausta kuninkuudesta. Loistavia vaunuja, joissa vetelehti loistavaa väkeä sisässä ja joiden ulkopuolella loistavaa palvelusväkeä prameili, ajoi sisään ja ulos noista aatelisista porteista, jotka kuninkaalliseen linnaan veivät.

Pikkuinen Tom raukka repaleissaan meni lähemmälle ja hiipi hiljaa ja arasti vartioväen ohi, sykkivällä sydämmellä ja heräävällä toivolla, kun hän yhtäkkiä kultakypärien joukossa sai nähdä ilmiön, joka melkein pani hänet kirkaisemaan ilosta. Siellä oli pulskea poika, ruskettunut iholtaan uutterasta urheilusta ja harjoituksista ulkosalla; hänen vaatteensa olit pelkkää silkkiä ja samettia ja loistivat jalokivistä; hänen lanteillaan riippui pieni, jalokivillä koristettu miekka sekä väkipuukko; kiiltävät kuresaappaat punaisilla kannoilla oli hänellä jalassa; ja hänen päässään oli pieni, tulipunainen hattu, johon riippuva töyhtö oli kiinnitetty isolla, kiiltävällä jalokivellä. Useat loistavat herrat seisoivat hänen vieressään — hänen palvelijoitaan varmaankin. Kas niin! hän oli prinssi — siitä ei ollut epäilyksen varjoakaan; ja köyhän kerjäläispojan sydämmen rukous oli viimeinkin tullut kuulluksi.

Tomin hengitys kävi nopeaksi ja lyhyeksi pelkästä kiihtymyksestä, ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä ja ihastuksesta. Jokaiset, toivomukset hänen sielussaan väistyivät tään ainoan edeltä: tulla niin lähelle prinssiä kuin suinkin ja pysyväisesti saada hänet muistinsa silmään. Ennenkun hän tiesi mitään, oli hällä kasvonsa painettuna porttiaidaketta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä eräs sotamies sieppasi hänet äkkiä pois ja pani hänet menemään töllistelevään joukkoon maalaisia ja Londonin jätkiä. Sotamies sanoi —

"Katso sorkkias, kerjäläiskakara!" Joukko ivasi ja nauroi; mutta nuori prinssi juoksi portille, kasvot punaisena suuttumuksesta ja silmät leimuavina harmista, ja hän huusi —

"Miten uskallatkaan sinä noin poika paralle! miten uskallatkaan sinä noin isäni, kuninkaan, halvimmallekaan alamaiselle! Portti auki ja päästä hänet sisään!"

Olisitte nähneet kuinka oikullinen joukko silloin sieppasi hatut, päästään! Olisitte kuulleet sen riemuitsevan ja huutavan: "Kauvan eläköön Wales'in prinssi!"

Sotamiehet tekivät kunniaa tapparakeihäillään, avasivat portin ja tekivät taasenkin kunniaa, kun pieni Köyhyyden Prinssi astui sisään liehuvissa repaleissaan painamaan kättä Rajattoman Vallan Prinssin kanssa.

Edvard Tudor sanoi —

"Sinä näytät kovin väsyneeltä ja nälkäiseltä, sinua on pidetty pahoin. Tule kanssani."

Puoli tusinaa palvelijaa juoksi esiin — en tiedä minkä tähden; luultavasti keskeyttääkseen. Mutta he viitattiin syrjälle oikein kuninkaallisella kädenliikenteellä ja jäivät seisomaan paikoillensa kuni yhtä monta patsasta. Edward vei sitten Tomin erääseen komeaan palatsin huoneeseen, jota hän sanoi kabinetikseen. Hänen käskystään tuotiin esille ateria, jonka vertaista Tom ei ollut kokenut muuta kuin kirjoista. Prinssi lähetti ruhtinaallisella hienoudella ja sievyydellä pois palvelijat, jotta hänen häveliäs vieraansa ei joutuisi hämilleen heidän tarkastavan silmänsä alla. Sitten istui prinssi hänen lähellensä, tehden kysymyksiä Tomin syödessä.

"Mikä nimesi on, poika?"

"Tom Canty, jos suvaitsette, sir."

"Sepä oli outoa. Missä sä asut?"

"Cityssä, jos suvaitsette sir, Offal Court'issa, Pudding Lane'n varrella."

"Offal Court'issa. Sepä oli vielä oudompaa. Onko sulla vanhemmat?"

"Vanhemmat on, sir, ja isoäiti myös, vaikka siitä ei ole mulla juuri hyötyä, Jumal' antakoon sanani anteeksi ja — kaksois-sisaret niinikään, Nan ja Bet."

"Siis ei kai sinun isoäitisi ole oikein hyvä sulle."

"Ei minulle eikä muille, jos suvaitsette. Hänellä on ilkeä sydän, eikä hän ikinään ole tehnyt muuta kuin pahaa."

"Piekseekö hän sinua?"

"On hetkiä, jolloin hänen kätensä lepää, niinkuin hänen nukkuessaan tai juotuaan sikapäihinsä; mutta kun hän jälleen on tullut tolkuilleen, niin saan minä heti kohta selkääni."

Vihainen tuli tuli pienen prinssin silmään, ja hän huudahti:

"Mitä! Saatko sinä selkääsi?"

"Niin, totisesti, selkääni, sir."

" Selkään! — Ja sinä niin hento ja pieni. Kuules nyt: ennenkuin yö on käsissä, niin on hän vietävä Toweriin. Kuningas, mun isäni" —

"Anteeksi, te unhotatte hänen alhaisen säätynsä, sir. Tower on ainoastaan ylhäisiä varten."

"Se on totta. En ajatellut sitä. Tahdon tuumata hälle rangaistusta. Onko isäsi hyvä sulle?"

"Ei enemmän kuin Cantyn eukko, sir."

"Isät ovat varmaan jotenkin yhtäläiset. Mun isäni ei liioin ole mikään hempukka luonnoltaan. Hän kurittaa ankaralla kädellä, vaikka hän tosin säästää minua. Mutta hän ei säästä minua aina kielellään, totta puhuakseni. Millainen on äitisi sinua kohtaan?"

"Hän on hyvä eikä saata minulle surua eikä minkäänlaista murhetta. Ja Nan ja Bet ovat samanlaiset."

"Kuinka vanhat ovat he?"

"Viidentoista, jos suvaitsette, sir."

"Lady Elisabeth, mun sisareni, on neljäntoista, ja Lady Jane Gray, serkkuni, on minun iälläni ja sitä paitse suloinen ja miellyttävä; mutta sisareni Lady Mary synkkine silmineen ja — kuules: kieltävätkö sinun sisaresi palvelijoitaan nauramasta, jott'eivät turmelisi sielujaan?"

"Hekö? Oh, sir, ettehän toki ajattelekkaan, että he pitäisivät palvelijoita?"

Pikkuinen prinssi tarkasteli hetkisen pientä kerjäläispoikaa ja sanoi sitten —

"No niin, miksikä ei? Kuka auttaa heitä muuten riisumaan vaatteensa illalla? Kuka pukee heidät aamulla?"

"Ei kukaan. Luuletteko sitten, että he ottaisi hameen yltään ja nukkuisi ilman — kuin pedot?"

"Hameen! Eikö heillä ole muuta kuin yksi kullakin?"

"Ah, hyvä armollinen herra, mitä he tekisivät enemmällä? Eihän heillä kuitenkaan ole muuta kuin yksi ruumis kullakin."

"Sepä oli eriskummainen ajatus! Anna anteeksi, ei ollut tarkoitukseni nauraa. Mutta sinun hyvien Nanin ja Betin pitää saada pukuja ja palvelijoita kylliksi, ja pian pitää heidän saadakin. Minun varastonvartiani on pitävä siitä huolen. Ei, älä kiitä minua; sehän ei maksa vaivaa. Sinähän puhut hyvin; sulla on oikein miellyttävä tapa puhua. Ootko sä oppinut?"

"En tiedä mitä vastaisin. Se hyvä pappi, jota he sanovat Andrew isäksi, on sulasta hyvyydestä opettanut mulle kirjoistaan."

"Osaatko sä latinaa?"

"Ainoastaan hyvin vähäsen, pelkään mä sir."

"Opi sitä, poikaseni; se on vaikeaa ainoastaan alussa. Kreikka on vaikeampaa; kuitenkaan ei kreikka eikä mikään muu kielikään ole vaikeaa Lady Elisabethille ja minun serkulleni. Kuulisippa vain näiden neitien taitoa siinä! Mutta kerro mulle jotakin Offal Court'ista. Onko sinun hyvä olla siellä?"

"Ompa niinkin, jos suvaitsette sir, pait kun on nälkä. Sinne tulee ihmisiä, jotka näyttävät kaikellaisia konsteja ja apinoita — oh, mitä lystikkäitä itikoita! ja niin konstikkaasti puettuja sitten! — Ja siellä on myöskin muita äksänpäksiä, joissa konstiniekat huutavat ja tappelevat, kunnes kaikki ovat kuolleina, ja se on niin hauskaa nähdä ja maksaa ainoastaan viitosen penniä, vaikka tosin ottaa kovalle saada kokoon sitäkään."

"Kerroppa enemmän."

"Meillä Offal Court'in pojilla on myöskin tapana joskus sotia keskenämme kalikoilla, kuten oppipojat."

Prinssin silmät salamoivat. Hän sanoi —

"Totta maaria! Kumpahan olisin muassa! Kerro enemmän."

"Me taistelemme kilpajuoksussa, nähdäksemme kuka on sukkelin."

"Tahtoisin olla muassa siinäkin. Jatka."

"Kesällä kahlaamme ja uimme me kanavissa ja joessa, ja jokainen kokee sukelluttaa lähimmän toverinsa ja oikein roiskia häntä vedellä, ja sukeltaa ja huutaa ja piehtaroida ja — —"

"Olisipa isäni kuningaskunnan arvoista saada kerrankaan koetella sitä! Jatka, mä pyydän."

"Me tanssimme myös ja laulamme tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessä; me leikimme sannassa ja jokainen koettaa peittää toverinsa sillä; ja välistä leivomme me leivoksia mudasta — oi, sinä oivallinen muta, jolla ei ole vertaista suloudessa koko maailmassa! — Me oikein piehtaroimme mudassa, armollinen herra, teidän suostumuksellanne."

"Oi, ma pyydän, älä puhu enempää, se on mainiota! Voi, jos minä vaan yhdenkään kerran voisin pukeutua pukineeseen, niinkuin sinun, ja riisua jaloistani ja piehtaroida mudassa, jos vain voisin sen kerran ilman kenenkään moittimatta tai kieltämättä minua, niin antaisin minä koko kruununi mennä!"

"Ja jos minä vain yhdenkään kerran voisin pukeutua niinkuin te olette puettu, sir!"

"Ohoh, huvittaisiko se sinua? No tapahtukoon tahtosi. Riisu pois repaleesi ja pukeudu tähän loistavaan pukuun, poikaseni! Se on lyhyt onni, mutta koettakaamme sitä kuitenkin. Niin kauan kun sitä kestää, on se hyvä kyllä, ja sitten saadaan muuttaa taas ennenkuin joku tulee tiellemme."

Muutama minuutti sen perästä oli pikkuinen Walesin Prinssi puettuna Tomin vilpoisiin kääryihin, ja pieni Köyhyyden Prinssi oli koristettu kuninkuuden hurmaavalla loistolla. Molemmat menivät ja seisahtuivat vieretysten erään suuren peilin eteen, ja mikä ihme! silloin ei näkynytkään mitään muutosta tapahtuneen! He tuijottivat toisiaan, sitten peiliin ja sitten taas toisiaan. Viimein sanoi hämmästynyt prinssi —

"Mitä sanot sinä tästä?"

"Ah, teidän hyvä armonne, älkää pyytäkö että vastaan. Eihän käy laatuun, että semmoinen kuin minä sanoisin mitään tästä."

"Sitten tahdon minä sanoa sen. Sinulla on samat hiukset, samat silmät, sama ääni ja samat liikenteet, sama muoto ja ruumiinrakennus, samat kasvot ja sama katsanto kuin minulla. Jos molemmat olisimme alasti, ei kukaan voisi sanoa, kumpiko on Walesin prinssi. Ja nyt kun minä olen puettu niinkuin sinä olit puettu, niin tuntuu siltä kuin voisin vielä selvemmästi tuntea mitä tuo raaka sotamies — Kuules, eikö tämä ole mustelma siitä sinun kädessäsi?"

"On, mutta se on joutava asia, ja tietäähän teidän korkeutenne, että sotamies raukat — - —"

"Älä hiiskukaan! Se oli häpeällinen ja julma työ häneltä!" huusi pikkuinen prinssi, polkien paljaalla jalallaan lattiaa. "Jos kuningas — Pysy siinä kunnes tulen takaisin! Se on komentosana."

Silmänräpäyksessä oli hän eräältä pöydältä siepannut erään kansalliskalun ja sänttäsi ulos ovesta ja linnanpihan poikki liehuvissa repaleissaan, posket punaisina ja silmät leimuavina. Heti tultuaan suurelle portille, tarttui hän rautaristikkoon ja koetti vavahuttaa sitä ja huusi —

"Auki! Auki portit!"

Sotamies, joka oli pidellyt Tomia pahoin, totteli heti. Ja kun prinssi sänttäsi ulos portista, puoleksi tukehtuneena kuninkaallisesta vihasta, antoi hälle sotamies oivallisen korvapuustin, joka pani hänet vyörymään pari kertaa maantiellä, ja sanoi —

"Siinä saat sinä kerjäläissikiö, siitä mitä saatoit mulle hänen korkeudeltaan."

Kansanjoukko ulvoa nauroi minkä jaksoi. Prinssi nousi äkkiä ylös mudasta ja sänttäsi vahtimiehen kimppuun, huutaen —

"Minä olen Walesin prinssi, minun henkeni on pyhä, ja sinun pitää hirteen, koska olet koskenut minuun."

Sotamies pani tapparansa asentoon ja lausui ilkkuen —

"Minä tervehin teidän armollista korkeuttanne."

Sitten lisäsi hän harmistuneena —

"Mene tiehes, kerjäläissikiö!"

Tässä yhtyi naurava väkijoukko pienen prinssiparan ympäri ja tyrkki hänet hyvän matkaa tielle, huutaen ja hoilaten —

"Tie auki hänen kuninkaalliselle korkeudelleen! Tie auki Wales'in Prinssille!"

NELJÄS LUKU.

Prinssin vastukset alkavat.

Monta tuntia kestäneen ahdistuksensa ja vainouksensa perästä jätti väkijoukko pienen prinssin kuitenkin rauhaan. Niinkauan kun hän oli pystynyt raivoamaan jätkiä ja heidän kaltaisiaan vastaan ja pitelemään heitä kuin kuningas ja jakelemaan kuninkaallisia komentosanoja, jotka näin ollen olivat mitä hauskimpaa naurunsyytä, niinkauvan oli hän todellakin huvittava; mutta kun väsymys viimein pakoitti hänet vaikenemaan, ei hän enää kelvannut kiusankappaleeksi joukkiolle, joka sen tähden etsi jotain hauskuutta muilla markkinoilla. Hän katseli nyt ympärilleen, mutta ei voinut tuntea paikkaa, missä hän oli. Hän oli jossakin Londonin cityssä — siinä kaikki mitä hän tiesi. Hän kulki sinne tänne aivan arviolta, ja vähän ajan kuluttua alkoivat talot harveta ja ohiajajat vähentyä. Hän kylpi veriset jalkansa purossa, joka virtaili siinä, missä Farringdon Street nyt käypi; viipyi tässä muutaman minuutin, jatkaen sitten taas matkaansa, ja tuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia hajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon. Rakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa; kirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta sydämmelleen — hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi itseksensä: "Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas, isäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille lapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä lapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt niin jalomielisen työn — ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on yhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään tai milloin hyvänsä."

Hän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät, löivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä harjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut samalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi palvelijoissa ja oppipojissa — se on: jokaisella oli päälaellaan pieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli niin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta riippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan; kaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka keveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai alemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut kiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli kylliksi ruma puku.

Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi —

"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi haluaa häntä puhutella."

Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari sanoi —

"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"

Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun myrsky, ja eräs poika sanoi —

"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka — kenties on hän prinssi itse?"

Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja sanoi —

"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."

Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies, joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen —

"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"

Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa jalallansa ja sanoi ylpeästi:

"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle raketuksi!"

Tämä ei ollut enään leikintekoa — se oli enemmän kuin pilaa. Nauru taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia huusi —

"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion, se se! Fangs, se se!"

Ja nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen — sen valtaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja revittiin koiran hampaissa.

Kun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana sakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä vuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa. Hän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja niin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista jalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä, sillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän mutisi itsekseen: "Offal Court — se on sen paikan nimi; jos mä voin sen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun siihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut — sillä väki siellä on vievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan todellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään." Ja monta kertaa palasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän oli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,[2] ja hän sanoi: "Kun minä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja suojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi vatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen minä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa hukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee sydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä."

Kynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli tulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton prinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi haasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä köyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.

Yhtäkkiä eräs iso, päihtynyt renttu sieppasi häntä kauluksesta ja sanoi

"Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän mä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa ruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen."

Prinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja sanoi malttamattomasti.

"Sinäkö todellakin olet hänen isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi — silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut kotiin."

" Hänen isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä oon sinun isäs, ja sen sä pian saat syytä — —"

"Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! — Olen väsynyt, olen haavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on tekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko minua, mies, usko minua! — Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan totta! — auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in prinssi!"

Aivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja mutisi —

"Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!" — Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti nauraen ja kiroten: "Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko ja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole rehellinen mies!"

Tämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja katosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi inhimillisiä syöpäläisiä.

VIIDES LUKU.

Tom korkeudessaan.

Tom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä tilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin edessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin, matkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia. Sitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen lehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään jalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä, noin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti Norfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom leikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa, joka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja valikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle noista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi, jos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja nähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä ihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin, taikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut mielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.

Puolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi oli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään ja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä kauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten rauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja näkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla selittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen ja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että tämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista. Hänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa oven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä hänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua säätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja kuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä. Hän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui:

"Oi, he ivaavat minua! He käyvät kantelemaan. Oi, miksi tulinkaan tänne hukkaamaan elämäni?"

Hän käveli edes takaisin lattialla, hirveän pelon ja vavistuksen vallassa, kuunnellen ja säpsähtäen jokaisen vähimmänkin kajahduksen kuuluessa. Hetken päästä ovi lensi auki ja eräs silkkipukuinen hovipoika ilmoitti —

"Lady Jane Grey!"

Ovi sulkeutui, ja nuori suloinen tyttö, rikkaasti puettuna, hypähti häntä vastaan. Mutta yhtäkkiä seisahtui tyttö ja sanoi huolehtivalla äänellä —

"Ooh, mikä vaivaa teitä, my lord?"

Tomille tuli henki kurkkuun; mutta sai hän, vaikka vaivoin, sanotuksi —

"Oi, olkaa armollinen, te! Minä en totta tosiaan ole mikään lordi, vaan ainoastaan Tom Canty raukka Offal Court'ista Cityssa. Antakaa minun, mä pyydän, nähdä prinssi, ja hän on armosta jättävä minulle repaleeni takaisin ja päästävä minut täältä eheänä. Oi, olkaa armelias ja pelastakaa minut!"

Näin puhuen oli poika polvillaan, rukoillen yhtä hyvin silmillään ja kohoitetuilla käsillään kuin kielellään. Nuori tyttö näkyi olevan kauhun vallassa. Hän huudahti —

"Te, my lord, polvillanne? — ja minun edessäni!"

Sitten hän pakeni pelästyksissään pois, ja Tom epätoivon vallassa vaipui alas huoaten —

"Ei apua, ei toivoa. — Nyt tulevat he kai ja vievät minut".

Sill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät huhut läpi palatsin. Kuiskaukset — sillä kuiskauksia olivat ne aina — lensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden pitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin: "Prinssi on menettänyt järkensä!"

Pian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia lordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki puhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista oli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien näiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen —

" Kuninkaan nimessä!"

"Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla, eikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!"

Kuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet kuuromykiksi yhtäkkiä.

Heti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: "Prinssi! Kas, prinssi tulee!" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien ryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen vierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret aatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan heihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi hovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.

Hetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven sulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat seuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin suuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset ja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen partansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli yhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja paikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli tyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista, ja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä synkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui — ja hänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua —

"Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata minua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta, joka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?"

Tom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa myönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat "minua, tuota hyvää kuningasta" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja hän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi häneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän —

"Teitäkö, kuningasta? Sitten olen minä todellakin hukassa!"

Tämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä vaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät hämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan pettymyksen äänellä —

"Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään nyt, ettei niin olekkaan." Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä äänellä: "Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve."

Tom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia nöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan pelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja rakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen mieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa vasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän —

"Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano että tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?"

"Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala varjelkoon!"

"Totta, totta — hyvä on — ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä ole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi sinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään — eikös niin? Ja tiedäthän myös kuka olet — eikös niin? Ethän enää anna itsellesi väärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?"

"Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut muuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin kerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän erehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen. Olen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä sanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!"

"Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas — rauhoita, rauhoita levotonta sydäntäsi — sinä et tule kuolemaan!"

Tom lankesi polvilleen iloisesti huudahtaen —

"Jumala palkitkoon teitä armostanne, oi kuninkaani, ja varjelkoon teitä kauvan maanne siunaukseksi!" Sitten hän hypähti ylös, käänsi iloiset kasvonsa molempiin kunniaa tekeviin lordeihin ja huudahti: "Olette kuulleet sen! Minä en tule kuolemaan: kuningas on sen sanonut!" Ei mitään liikettä tapahtunut, pait että kaikki kumarsivat syvällä kunnioituksella; mutt' ei sanaakaan puhuttu. Hän arveli, hieman ällistyksissään; sitten kääntyi hän kuninkaaseen, sanoen: "Saanko mä mennä nyt?"

"Mennä? Kernaasti, jos tahdot. Mutta miksi ei odottaa vähäsen? Mihin sä tahdot mennä?"

Tom loi maahan silmänsä ja vastasi nöyrästi —

"Ehkä mä erehdyin; mutta mä luulin olevani vapaa, ja niin ollen tuumasin taas lähteä hakemaan sitä hökkeliä, jossa olen syntynyt ja kasvanut kurjuuteen, mutta joka on äitini ja sisarteni majapaikka ja siksi myöskin minun kotini; jota vastoin tämä prameus ja loisto, johon en ole tottunut — oi, sir, antakaa mun mennä!"

Kuningas oli hiljaa ja mietiskeli hetkisen, ja kasvoistaan näkyi nousevan tuskaa ja levottomuutta. Pian hän kuitenkin sanoi äänellä, jossa oli vähän toivoa —

"Kenties on hän mielenvikainen ainoastaan tältä yhdeltä puoleltaan, ja järki hällä tallella kaikissa muissa suhteissa. Suokoon Jumala, että niin olisi laita! Tehkäämmepä koe."

Sitten hän teki Tomille kysymyksen latinaksi, ja Tom vastasi ujosti samalla kielellä. Kuningas ilostui ja näytti sen myös. Lordit ja tohtorit osoittivat niinikään tyytyväisyyttään. Kuningas sanoi —

"Se ei tosin ollut hänen koulutuksensa ja taitonsa mukaista, mutta se näyttää kuitenkin, että hänen mielensä vain on kipeä, eikä kokonaan sekoittunut. Miltä tuntuu teistä, sir?"

Lääkäri, jolla oli kysytty, kumartui syvään ja vastasi —

"Se on minun vakuutukseni, teidän majesteetinne, että olette arvanneet oikein."

Kuningas näytti ilostuvan, tämän rohkaisevan tiedon kuultuaan niin mainehikkaalta asiantuntijalta, ja jatkoi hyvällä toivolla —

"Nyt huomatkaa kaikki. Tahdomme kuulustella häntä enemmän."

Hän asetti Tomille kysymyksen ranskaksi. Tom oli vaiti hetken aikaa, aivan hämillään niistä silmäyksistä, jotka kohtasivat häntä; sitten sanoi hän arasti —

"Minä en osaa sitä kieltä, teidän majesteetinne suostumuksella."

Kuningas horjahti leposijalleen. Läsnäolijat kiirehtivät häntä avustamaan; mutta hän lykkäsi heidät pois, sanoen —

"Älkää häiritkö minua — se on vain ohimenevää heikkoutta. Nostakaa minut istumaan! Kas niin, se on kylliksi. Tule tänne, lapsi; levähdä häirittyä pää parkaasi rintaani vasten ja etsi rauhaa siitä! Sinä olet pian oleva terve; tämä on vain ohimenevää mielenhäiriötä". Sen perästä kääntyi hän seuraan; hänen lempeä olemuksensa muuttui ja turmiolliset salamat rupesit leimahtamaan hänen silmistään. Hän sanoi —

"Kuulkaa te kaikki. Tämä minun poikani on mielenvikainen; mutta hän ei ole sitä pysyväisesti. Liiallinen rasitus lukemisessa on sen tehnyt ja jossain määrin myös sisäänsulkeminen. Pois hänen kirjansa ja opettajansa! Pitäkää huolta siitä. Antakaa hänen urheilla, antakaa hänen voimistua reippaalla liikunnolla, niin että hänen terveytensä palajaa." Hän kohosi korkeammalle istumaan ja jatkoi pontevasti: "Hän on mielenvikainen; mutta hän on mun poikani ja Englannin perillinen; ja mielenvikainen tai terve, kerran on hän hallitseva! Ja kuulkaa nyt enemmän ja kuuluttakaa se: jokainen, joka puhuu tästä, hän kapinoitsee tämän valtakunnan rauhaa ja menestystä vastaan ja on vedettävä hirsipuuhun! Antakaa minulle juoda — minä palan: tämä suru kalvaa voimaani… Kas niin, ottakaa pikari pois… Tukekaa minua. Kas niin, se on hyvä. Onko hän mielenviassa? Jos hän olisi tuhat kertaa hullumpi, hän on kuitenkin Wales'in prinssi, ja minä, kuningas, olen sen vahvistava. Huomispäivänä on hän asetettava ruhtinaalliseen arvoonsa sopivalla ja vanhuudesta perityllä tavalla. Ryhtykää paikalla tarpeellisiin toimiin, my lord Hertford."

Yksi aatelismiehistä notkisti polvensa kuninkaallisen vuoteen vieressä ja sanoi —

"Teidän kuninkaallinen majesteettinne tietänee, että Englannin perintö-suurmarsalkka on vangittuna Tower'issa. Se ei olisi oikein sopivaa, että syytetty —"

"Hiljaa! Älkää häväiskö minun korviani hänen vihatulla nimellään. Onko tämä mies sitten elävä ikuisesti? Onko minun tahtoni pidettävä kurissa? Onko prinssin asettaminen arvoonsa todellakin jäävä sikseen sentähden, että valtakunta kaipaa korkeinta marsalkkaa — joka on vapaa petturin tahrasta — vihkimään häntä hänen kunniaansa? Ei, Jumalan kaikkivallan kautta. Sanokaa parlamentilleni, että se saattaa minulle Norfolk'in tuomion ennenkuin aurinko toiste nousee, muuten on se vastaava uppiniskaisuudestaan!"

Lordi Hertford vastasi —

"Kuninkaan tahto on laki", ja nousten seisaalle meni hän entiselle paikalleen.

Vähitellen katosi viha vanhan kuninkaan kasvoista, ja hän sanoi —

"Anna suuta, mun prinssini. Kas niin … mitä sä pelkäät? Enkö mä ole sun rakas isäsi?"

"Te olette hyvä minulle, joka en sitä ansaitse, oi te mahtava ja armollinen herra; se on todellakin totta. Mutta — mutta — se surettaa minua, kun ajattelen häntä, joka on kuoleva, ja —"

"Ooh, se on sinun tapaistasi, se on sinun tapaistasi! Minä tunnen, että sydämmesi on samanlainen, vaikka ymmärryksesi onkin kovia kärsinyt, sillä sinulla onkin aina ollut lempeä mieli. Mutta tämä herttua on sinun ja sun kuninkaallisen kunniasi välillä. Minä tahdon toisen hänen sijaansa, joka ei ole tahraava korkeaa kutsumustansa. Lohdu nyt, prinssini, äläkä häiritse ymmärrystäsi tämän asian tähden."

"Mutta enkö minä jouduta hänen kuolemaansa, armollinen ruhtinas? Kuinka kauvan hän olisikaan elänyt, jos ei minua olisi ollut?"

"Älä ajattele häntä, prinssini; hän ei sitä ansaitse. Anna mulle suuta taas ja mene sitten pikku toimiisi ja huvituksiisi; sillä minun tautini tuskauttaa minua. Minä olen väsynyt ja tahdon levätä. Mene enosi Hertfordin ja väkesi kanssa ja tule takaisin, kun minun terveyteni on siksi palannut."

Synkkäsydämin vietiin Tom pois puheillepääsöstä, jonka viimeinen lause jakasi kuoloa sille toivolle, että hän nyt laskettaisiin vapauteen. Vielä kerran kuuli hän hiljaisten äänien kuiskaavan: "Prinssi, prinssi tulee!"

Hänen vakavuutensa vaipui syvemmälle yhä, mikäli hän liikkui kumartavien hovimiesten loistavain rivien välissä; sillä hän tunsi todellakin olevansa vankina nyt ja jäävänsä ainiaaksi tähän kultaiseen häkkiin, häipyneenä ja orpoprinssinä, jollei Jumala laupeudessaan olisi hänelle armollinen ja päästäisi häntä vapauteen.

Ja minne hän kääntyikin, oli hän näkevinään ilmassa uivana mahtavan Norfolkin herttuan katkaistun pään ja ikimuistettavat kasvot, josta silmät tuijottivat nuhdellen häneen.

Hänen vanhat unelmansa olit olleet niin ihanat; mutta tämä todellisuus oli niin synkkä!

KUUDES LUKU.

Tom saa opetusta.

Tomin saattoi prinssin huoneukseen aatelinen seurue, ja hän laitettiin istumaan — mutta hän ei tehnyt sitä mielellään, koska siellä oli vanhempia miehiä ja korkeasäätyisiä miehiä hänen ympärillään. Hän rukoili heitäkin istumaan, mutta he vain kumarsivat kiitoksensa taikka sohisivat sen ja jäivät seisomaan. Hän vaan yhä kärtti, mutta hänen "enonsa" Hertfordin kreivi silloin kuiskasi hänen korvaansakaan —

"Minä rukoilen, älkää niin kiinteästi pyytäkö, my lord; se ei ole sopivaa, että he istuvat teidän läsnä ollessanne."

Lordi St. John ilmoitettiin, ja tehtyään kunnioituksensa, sanoi hän —

"Minä tulen kuninkaan käskystä erään asian johdosta, joka vaatii vaitioloa. Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne poistuttaa kaikki, jotka kuuluvat teidän seurueeseenne täällä, pait my lord Hertfordia ei?"

Huomaten, että Tom silminnähtävästi ei tietänyt miten hänen tuli menetellä, kuiskasi hänelle Hertford, että hän antaisi merkin kädellään, rasittamatta itseään puhumalla, ell'ei hän tätä pitänyt parempana. Kun kamaripalvelijat olivat vetäytyneet takaisin, sanoi lordi St. John —

"Hänen majesteettinsa käskee, että asianomaisista ja tärkeistä valtiollisista syistä hänen armonsa prinssin tulee salata heikkomielisyytensä kaikin tavoin, kuin on hänen vallassaan, kunnes kaikki on kestetty ja hän on kuten ennenkin. Sen johdosta hän ei saa kenenkään edessä kieltää, että hän todellakin on prinssi ja Englannin suuruuden perillinen; hänen tulee ylläpitää ruhtinaallinen arvonsa ja, ilman sanaakaan tai merkkiä vastustelemiseksi, vastaanottaa sitä kunnioituksen ja noudattamisen ilmettä, joka vanhan oikeuden ja tavan mukaan hänelle tulee; hän lakkaa puhumasta siitä alhaisesta synnystään ja säädystään, jonka hänen sairaloisuutensa on manannut esiin liiaksi rasitetun mielikuvituksen turmiollisista houreista; hänen tulee kaikella uutteruudella kokea jälleen saada muistiinsa ne kasvot, joita hän oli tottunut tuntemaan — ja missä hän ei onnistuisi, tulee hänen ennemmin olla vaiti kuin ilmaista yllätystään tai muulla tavoin osoittaa, että hän on unohtanut; jos joku seikka juhlallisissa tilaisuuksissa saattaisi hänet hämille sen suhteen, mitä hänen tulee tehdä tai sanoa, niin ei hän saa osoittaa minkäänmoista levottomuutta niiden uteliasten silmissä, jotka häntä katselevat, vaan ottaa neuvoa asiassa lordi Hertfordilta tai minun nöyrältä henkilöltäni, jotka kuningas on komentanut olemaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käytettävissä, kunnes tämä käsky peräytetään. Tämän käskee hänen kuninkaallinen majesteettinsa, joka lähettää terveisensä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ja rukoilee Jumalaa, että Hän armostansa pian tahtoisi parantaa teidät ja nyt ja vastedes ottaisi teidät pyhään suojaansa."

Lordi St. John teki kumarruksensa ja meni taaemmaksi. Tom vastasi nöyrästi —

"Kuningas on sen sanonut. Ei kenkään saa pettää kuninkaan käskyä tai sovittaa sitä mukavuudekseen, jos se antaisi syytä kiertelemiseen. Kuningasta täytyy totella."

Lordi Hertford sanoi —

"Mitä tulee hänen majesteettinsa määräykseen kirjoista ja sellaisista vakavista asioista, niin kenties miellyttäisi teidän kuninkaallista korkeuttanne kernaammin kuluttaa aikaanne kevyellä huvituksella, jott'ette tulisi väsyneenä juhla-aterialle ja siten kärsisi haittaa."

Tomin kasvot osoittivat kysyväistä hämmästystä ja punastuivat tulenkarvaisiksi, kun hän huomasi lordi St. Johnin silmäin surullisina tarkkaavan häntä. Lordi sanoi —

"Muistonne pettää teitä yhä, ja te osoitatte sentähden kummastusta — mutta älkää olko levoton, sillä se seikka ei kestä iäti, vaan katoo terveyden palatessa. My lord Hertford puhuu Cityn juhlasta, johon hänen majesteettinsa on luvannut, noin kaksi kuukautta sitten, teidän kuninkaallisen korkeutenne pääsevän. Ettekö muista sitä nyt?"

"Minua surettaa tunnustaa, että se todellakin on paennut muististani", sanoi Tom epäröivällä äänellä ja lensi taas punaiseksi.

Tällä hetkellä ilmoitettiin lady Elisabeth ja lady Jane Gray. Nuo kaksi lordia vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä, ja Hertford astui sukkelasti ovelle. Kun nuoret tytöt menivät hänen ohitsensa, sanoi hän hiljaisella äänellä —

"Mä pyydän teitä, ladies, älkää olko huomaavinanne hänen oikkujansa tai näyttäkö kummastustanne, kun hänen muistinsa pettää — se on teitä surettava, kun huomaatte, kuinka tämä puute esiintyy joka pikku seikassa."

Sillaikaa lordi St. John kuiskasi Tomin korvaan —

"Olkaa hyvä, sir, pitäkää tarkoin muistissa hänen majesteettinsa toivomus. Muistakaa kaikki, minkä voitte — olkaa muistavinanne kaikki muut asiat. Älkää antako heidän huomata, että olette paljon muuttunut tavallisuudesta, sillä te tiedätte, kuinka hellästi teidän leikkitoverinne rakastavat teitä sydämmessään ja kuinka kovasti tämä muutos surettaisi heitä. Tahdotteko, sir, että minä jään tänne? — ja teidän enonne?"

Tom nyökäytti myöntymystä muutamalla liikenteellä ja mumisi pari sanaa, sillä hän oli jo ruvennut oppimaan, ja vilpittömässä sydämmessään oli hän päättänyt käyttäytyä niin hyvästi kuin taisi, kuninkaan käskyn mukaan.

Huolimatta kaikista varokeinoista kävi kuitenkin puhelu nuorten kesken vähän kankeaksi. Kerta toisensa perään oli Tom todellakin heittämäisillään sikseen hirveän osansa ja selittämäisillään itsensä kykenemättömäksi näyttelemään sitä; mutta prinsessa Elisabethin hienotunteisuus pelasti hänet, taikka oli sama tulos parilla sanalla, jotka jompikumpi noista tarkkaavista lordeista, näennäisesti ikäänkuin sattumalta, pisti vähin. Kerran pikkuinen lady Jane kääntyi Tomiin ja säikähytti häntä kysyen:

"Oletteko tänään käyneet hänen majesteettinsa kuningattaren luona, my lord?"

Tom tuli hämilleen, näytti hyvin onnettomalta ja oli juuri änköttämäisillään jotakin onnen kaupalla, kun lordi St. John puuttui puheeseen ja vastasi hänen puolestansa tuolla vaivattomalla hovimiehen kohteliaisuudella, joka on tottunut kohtaamaan arkaluontoisia vaikeuksia ja olemaan valmiina niihin —

"Hän on todellakin niin tehnyt, madam, ja käynti hänen majesteettinsa kuningattaren luona oli hänelle lievityksenä hänen majesteettinsa kuninkaan sairaloisuuden aikana; eikös niin, teidän korkeutenne?"

Tom mumisi jotakin, joka voi käydä myöntymyksestä, mutta tunsi astuneensa vaaralliselle pohjalle. Hetkisen perästä kerrottiin, että Tom ei tulisi lukemaan mitään lähimmässä tulevaisuudessa, johon pikkuinen Lady huudahti —

"Se on vahinko, suuri vahinko! Teillä oli niin suuri menestys. Mutta odottakaa vain maltilla parempaa aikaa; siihen ei ole kauvas. Te tulette olemaan yhtä oppinut kuin teidän isänne ja tulemaan mestariksi yhtä monessa kielessä kuin hän, hyvä prinssini."

"Mun isäni!" huudahti Tom, hetkeksi aivan poissa roolistaan. "Minä uskon, että hän tuskin osaa puhua omaansakaan niin, että kukaan muu kuin sika, joka piehtaroipi lätissään, voi häntä ymmärtää; ja mitä tulee hänen oppiinsa muuten, niin — —"

Hän katsahti ylös ja huomasi vakavan varoituksen lordi St. Johnin silmissä.

Hän hillitsi itseään, tulipunaisena, ja jatkoi sitten hiljaisella ja synkällä äänellä: "Oi, mun tautini kiusaa minua taas, ja mun ajatukseni ajelehtivat. Minä en tarkoittanut mitään loukkaavaa kuninkaalle."

"Me tiedämme sen, sir", sanoi prinsessa Elisabeth, tarttui "veljensä" kämmeneeseen, jonka hän kunnioituksella ja hellyydellä painoi omiensa väliin; "älkää olko levoton tässä kohden. Vika ei ole teissä, vaan teidän taudissanne."

"Te olette laupias lohduttaja, armas lady", sanoi Tom kiitollisena, "ja mun sydämmeni manaa minua kiittämään teitä siitä, jos rohkenen."

Kerran ampui pikkuinen veitikka lady Jane helpon kreikkalaisen lauseen Tomiin. Prinsessa Elisabethin sukkela silmä havaitsi kuitenkin heti ampumataulun otsan kirkkaasta valkeudesta, että laukaus oli mennyt ohi; hän lähetti sen tähden täydelleen levollisena oikein yhteislaukauksen sointuvalla Kreikan kielellä Tomin avuksi ja käänsi sen perästä suoraa päätä puheen toisaalle.

Aika kului ylimalkain miellyttävästi ja samalla jotakuinkin tasaisesti. Pahkat ja hietasärkät kävivät yhä harvinaisemmiksi, ja Tom kävi yhä levollisemmaksi, nähdessään miten kaikki olit suloisen taipuisat häntä auttamaan ja peittelemään hänen erehdyksiänsä. Kun kävi selville, että pikku ladyt tulisivat seuraamaan häntä lordmayor'in pitoihin sinä iltana, niin hänen sydämmensä paisui huojennusta ja iloa, sillä hän tunsi, ettei hän olisi ilman ystävittä nyt, kaiken tuon vierasjoukon seassa, samalla kun tuntia ennemmin ajatus heidän mukana-olostaan olisi vaikuttanut kovan kauhun hänessä.

Tomin molemmat suojelusenkelit, nuo kaksi lordia, eivät olleet niin lohtuneet tästä puhelusta kuin muut osalliset. He tunsivat itsensä ikäänkuin heidän olisi luotsattava suuri laiva vaarallisen väylän läpi; heidän täytyi aina olla varoillansa, eikä virka tuntunut lapsenleikiltä. Kun sen tähden viimeinkin ladiein visiiti oli kulumassa loppuun ja lordi Guilford Dudley ilmoitettiin, huomasivat he, ettei heidän hoidokastansa ainoastaan ollut kylliksi koeteltu täksi kertaa, vaan myöskin, ett'eivät he itse olleet paraimmalla tuulella kääntääksensä laivaansa ja alkaaksensa tuon vaivaloisen matkan uudestaan. Niin he siis kunnioittavimmin pyysivät Tomin ilmoittamaan estettä, minkä hän olikin sangen iloinen tekemään vaikka olikin nähtävänä pikkuinen tyytymättömyyden varjo my lady Janen kasvoilla hänen kuullessaan, että tältä loistokkaalta nuorherralta evättiin pääsy juhlaan.

Puhelu keskeytyi nyt, ja jonkunmoinen vartoava hiljaisuus syntyi, jota Tom ei pystynyt käsittämään. Hän tuijotti lordi Hertfordiin, joka antoi hälle salaisen merkin, mutta tätäkään hän ei voinut ymmärtää. Aina kekseliäs Elisabeth tuli hälle kuitenkin avuksi tavallisella suloisella ystävyydellään. Hän kumarsihe miellyttävästi ja sanoi —

"Onko meillä hänen armonsa prinssin, meidän veljemme lupa mennä?"

Tom sanoi —

"Teidän korkeutenne voivat, mitä minuun tulee, saada multa mitä he mielivät, jo ennen pyyntöänsä; kuitenkin tahtoisin minä mieluummin antaa teille, teidän korkeutenne, jotain muuta, mitä mun vähäisessä vallassani on, kuin luvan poistaa multa sen ilon ja onnen, jonka teidän olonne täällä levittää. Menkää rauhassa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne!" Sitten hymyili hän itsekseen: "Se ei ole turhan takia kuin minä olen seurustellut yksistään prinssien kanssa kirjoissani ja samalla opettanut kieleni muutamiin vähäisin temppuihin, joilla he koristavat ja kaunistavat puhettansa!"

Kun molemmat mainehikkaat neitsyet olivat menneet, kääntyi Tom kokonaan uupuneena vartiainsa puoleen ja sanoi —

"Tokkohan minä nyt saan teidän ylhäisyyksienne luvan mennä johonkin loukkoon lepäämään?"

Lordi Hertfort sanoi —

"Kuten teidän korkeutenne haluaa; teidän asianne on komentaa, meidän on totella. Hetkisen lepo on todellakin teille tarpeen, koska teidän täytyy pian lähteä City'iin."

Hän soitti kulkusella, ja eräs hovipoika ilmestyi, joka sai käskyn pyytää sir William Herbertia tulemaan saapuville. Tämä herra saapuikin heti ja saattoi Tomin erääseen sisähuoneeseen. Tomin ensimmäinen liikenne siellä oli se, että hän ojensi kätensä pikaria kohti, jossa oli vettä; mutta eräs silkki-samettinen palvelija tempasi sen, lankesi toiselle polvelleen ja tarjosi pikarin Tomille kultaisella asettimella.

Heti sen perästä tuo väsynyt vanki istuutui ja oli juuri ottaa kengät jalastaan, pyytäen pelokkaasti silmillään lupaa siihen, mutta silloin toinen silkki-samettinen kiusaaja kontti polvilleen ja otti tämän tehtävän hältä. Hän teki kaksi tai kolme yritystä vielä auttamaan itse itseänsä, mutta tullen joka kerta äkkiä ehkäistyksi, herkesi hän viimein malttavaisella huokauksella ja mumisten itsekseen: "Susi vieköön, enkö luulekkin, että he viimein pyytävät hengittää puolestani myös." Tohvelit jalassaan ja komeaan kaapuun kapaloituna hän viho viimein pani makaamaan, mutt'ei nukkumaan, sillä hänen päänsä oli liian täynnä ajatuksia ja huone liian täynnä väkeä. Edellisiä hän ei voinut lähettää pois, niin että ne jäivät; jälkimmäisiä hän ei tiennyt millä lailla heistä päästä, niin että hekin jäivät suureksi harmiksi hänelle — ja heille myös.

Tomin meno oli jättänyt hänen molemmat suurisukuiset vartiansa kahden kesken. He mietiskelivät hetkisen, ravistellen päätänsä ja kuljeskellen edestakaisin lattialla; sitten sanoi lordi St. John —

"Suoraan sanottu, mitä ajattelette asiasta?"

"Suoraan sanottu, näin: Kuningas on lähellä loppuansa; minun sisareni poika on hullu — hulluna on hän nouseva valtaistuimelle ja hulluksi on hän jäävä. Jumala suojelkoon Englantia! Se tarvitsee hänen apuansa!"

"Se näyttää todellakin uskottavalta. Mutta eikö teillä ole mitään epäilyksiä siitä, että — — — että — — —"

Puhujaa arvelutti, ja hän vaikeni. Hän tunsi silminnähtävästi olevansa arkaluontoisella pohjalla. Lordi Hertford seisahtui hänen eteensä, katsoi häntä kasvoihin suorin selvin silmin ja lausui —

"Puhukaa suunne puhtaaksi — eihän täällä ole ketään kuulemassa muuta kuin minä. Epäilyksiä mistä?"

"Minä hyvin vastahakoisesti käyn lausumaan sanat, jotka ovat mielessäni, ja te olette niin läheltä sukua hänelle, my lord. Mutta pyydän anteeksi, jos loukkaan, eikö näytä teistä kummalliselta, että mielenvikaisuus voi niin muuttaa hänen ryhtinsä ja tapansa? — eikö, että hänen ryhtinsä ja puheensa ylimalkaan ovat ruhtinaallisia vieläkin, mutta että kuitenkin on olemassa eroitus, joka erittäin esiintyy vähäpätöisissä pikkuasioissa taikka muuten, hänen tavoistansa ennen? Eikö näytä teistä ihmeelliseltä, että mielenvikaisuus voi viedä hänen muististaan hänen isänsä kasvojen piirteet? että hänen tottumuksensa ja pienet puuhansa varhaisimmasta lapsuudesta ovat hänelle epätutut? ja että samalla kun hän muistaa latinansa, kreikka ja ranska on mennyt hänen muististaan? My lord, älkää suuttuko, vaan helpottakaa mun mieleni tästä levottomuudesta ja vastaanottakaa lämpimimmät kiitokseni. Se kummastuttaa minua, kun hän sanoo, ettei hän ole mikään prinssi, ja siksi —"

"Hiljaa, hiljaa, my lord, te lausutte valtiokavalluksen! Oletteko unohtaneet kuninkaan käskyn? Muistakaa, että olen osallinen rikokseen, jos kuuntelen teitä."

St. John kalpeni ja kiirehti lausumaan —

"Minä olin väärässä, tunnustan sen. Älkää pettäkö minua, suokaa minulle tämä suosio ystävällisyydestä, niin en ajattele enkä puhu tästä asiasta enään. Älkää olko kova minua kohtaan, sir, muuten olen minä mennyttä kalua."

"Olen tyytyväinen, my lord. Älkää sitten vain loukatko toiste, ei täällä eikä muiden kuulten, ja teidän sananne ovat olevat ikäänkuin lausumatta. Mutta teidän ei ole tarvis epäillä. Hän on sisareni poika; eikö ole hänen äänensä, hänen kasvonsa piirteet, hänen koko muotonsa tutut minulle hänen lapsuudestaan saakka? Mielenvikaisuus voi vaikuttaa kaikki nuo kummalliset, ristiriitaiset teot, jotka näette hänessä, ja vielä enemmänkin. Ettekö muista, miten vanha vapaaherra Marley, tultuaan mielenvikaiseksi, unohti omain kasvojensa piirteet, jotka hän oli tuntenut kuusikymmentä vuotta, ja luuli ne olevan jonkun toisen, jopa väittäen itseänsä Maria Magdaleenankin pojaksi, ja sanoen päänsä olevan espanjalaista lasia, ja, kummallista kyllä, ei hän sallinut kenenkään siihen koskea, koska tapaturmassa joku varomaton käsi voisi sen särkeä? Antakaa epäilyksenne mennä, hyvä my lord! Tämä on todellinen prinssi — tunnen hänet hyvin — ja hän on ennen pitkää oleva teidän kuninkaanne; se on teille edullista, jos pidätte tämän seikan muistissa ja jos ajattelette sitä enemmän kuin muut."

Hetkisen puhelun perästä vielä, jossa lordi St. John koki peitellä virhettänsä minkä voi, kiven kovaan vakuuttaen, että hänen uskonsa oli vahvasti perustunut nyttemmin sekä ettei mitkään epäilykset voineet sitä järkyttää, antoi lordi Hertford virkaveljensä mennä, istui alas pitämään vahtia ja oli yksin. Hän oli pian syventynyt mietteisiin, ja mitä enemmän hän mietti, sitä pahemmalle tuulelle tuli hän. Viimein alkoi hän mitellä lattiaa ja mumisi itsekseen —

"Joutavia, hän on prinssi! Tahtooko kukaan koko maassa väittää, että voi löytyä kaksi, jotka eivät ole samaa verta ja sukua ja kuitenkin ovat niin ihmeellisesti toisensa näköiset? Ja jos niin olisikin, niin olisi se vielä suurempi kummuus, että sattumus sillä lailla viskaisi toisen juuri toisen paikalle. Ei, se on hulluutta, hulluutta, hulluutta!"

Heti sen jälkeen sanoi hän —

"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin se olisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty petturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas, prinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi kieltänyt tämän arvonsa ja väitellyt tätä ylennystään vastaan? Ei! St. Swithin'in sielun kautta, ei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!"

SEITSEMÄS LUKU.

Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.

Vähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta määräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna yhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista, kauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella komeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa pöytä oli valmiiksi katettuna yhtä varten. Sen tarvekalut olit paksua kultaa ja kaavauksilla koristetut, jotka tekivät ne arvaamattoman kalliiksi, sillä ne olit Benvenuton teosta. Huone oli puoleksi täynnään aatelisia palvelijoita. Eräs hovipappi lueskeli pöytärukouksen, ja Tom tuumasi heti ryhtyä ruokiin, sillä nälkä oli kauvan häntä kiusannut. Mutta häntä keskeytti tässä Berkeley'n kreivi, joka kiinnilti ruokaliinan hänen kaulaansa; sillä tuo tärkeä toimi Walesin prinssin ruokaliinan pitäjänä oli perinnöllinen tämän aatelisherran perheessä. Tomin juomanlaskija oli saapuvilla ja kerkesi jokaisen hänen yrityksensä edelle koettaa auttaa itseänsä viininjuonnissa. Hänen korkeutensa Walesin prinssin ruoanmaistaja oli myös siellä, valmiina käskystä maistelemaan jokaista luulonalaista ruokalajia ja, jos siksi kävi, tulemaan myrkytetyksi. Hän oli ainoastaan jonakuna koristavana lisäkaluna tähän aikaan, ja harvoin häntä kutsuttiin toimittamaan virkaansa; mutta oli ollut aikoja, eikä niin monta miespolvea sitten, jolloin ruoanmaistajan toimella oli vaaransa, ja jolloin se ei ollut niinkään haluttuna kunniavirkana. Näyttää tosiaan kummalliselta, miksi sitä ei annettu jollekin koiralle; mutta kuninkuuden keinot ja temput ovatkin jotakuinkin kierot. My lord d'Arey, Ensimmäinen Kamariherra, oli niinikään siellä, taivas ties mitä tekemässä; mutta siellä hän oli — sanalla sanoen. Lordi Ylin Kyökkiherra oli siellä ja seisoi Tomin tuolin takana, katsoen yli juhlallisuuden, jota johti lordi Suur-Muonanhankkija ja lordi Pää-Kokki, jotka seisoivat lähellä. Paitsi näitä oli Tomilla kolmesataa kahdeksankymmentä neljä palvelijaa, mutta he eivät tietysti olleet kaikki sisällä, ei edes neljättä osaa. Tom sentähden ei tietänyt, että heitä oli olemassakaan.

Kaikki läsnäolijat olit saaneet läksyksi muistaa, että prinssi oli satunnaisesti kipeä päästään, ja että heidän tuli huolellisesti välttää kaikkea kummaksumista hänen oikuistaan. Nämä "oikut" olivat pian heidän nähtävinä, mutta ne herättivät heidän surkutteluaan ja suruaan, eikä suinkaan mitään naurua. Se oli heille kova murhe nähdä rakkahaisen prinssinsä sillä lailla iskettynä.

Tom parka vei ruoan suuhun paraasta päästä sormillaan; mutta ei kenkään nauranut sille taikka edes näkynyt sitä hoksaavan. Hän tutkiskeli ruokaliinaansa uteliaisuudella ja syvällä hartaudella, sillä olipa se hyvin hienoa ja kaunista tekoa. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti —

"Ottakaa se pois, minä pyydän, etten tapaturmassa satu sitä likaamaan."

Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä otti sen pois nöyryyden osoituksilla ja virkkamatta sanaakaan vastaan.

Tom tarkasteli nyt suurella innolla nauriit ja salaatin, ja kysyi, mitä ne oikeastaan olit, ja olivatko ne syötävää, sillä se oli vielä jotenkin uutta, että oli ruvettu viljelemään näitä aineksia Englannissa eikä tuotu niitä ylellisyystavarana Hollannista.[3] Hänen kysymykseensä vastattiin syvällä vakavuudella, eikä kukaan näyttänyt hämmästyneeltä. Lopetettuaan jälkiruoat, täytti hän taskunsa pähkinöillä; mutta ei kenkään näkynyt sitä huomaavan tai osoittavan hämmästystä. Mutta seuraavassa hetkessä oli hän itse hämmästynyt siitä ja näytti olevan kovin mielipahoillaan; sillä tämä oli ainoa palvelus, jonka hän oli saanut tehdä omilla käsillään koko aterian aikana, eikä hän epäillyt nyt tehneensä jotakin hyvin sopimatonta ja epäprinssillistä. Tällä hetkellä alkoi hänen nenänsä jänteret värähtää ja tämän jäsenen nippu vähän nousta ja käydä ryppyyn. Tätä jatkui yhä, ja Tom rupesi osoittamaan kasvavaa tuskistusta. Hän katsoi rukoilevasti ensin yhtä, sitten toista lordia hänen ympärillään, ja kyyneleet tulit hänen silmiinsä. Kauhistus kasvoissaan juoksivat nämä esiin ja pyysivät tietää mikä häntä vaivasi. Tom vastasi oikein ahdistuneena —

"Minä pyydän anteeksi teiltä, mutta minun nenäni syhyy niin julmasti. Mitä vaatii yleinen tapa tässä pulassa? Sanokaa joutuun, mä rukoilen, sillä en totta maar kauvan voi tätä kestää."

Ei kukaan nauranut, vaan kaikki seisoivat kuni puusta pudonneet ja katsoivat toinen toiseensa, tietämättä laisinkaan mitä heidän tuli vastata. Sillä miten lieneekään, olihan tässä kauhea, korkea muuri, eikä Englannin historia tietänyt kertoa mitään, miten oli päästävä sen yli. Ylimmäinen hovitapainmestari ei ollut saapuvilla; eikä ollut ketään, joka olisi uskaltanut ulos tämän kartoittamattoman meren ulapalle tahi kokenut käydä ratkaisemaan tätä ylen tärkeää solmua. Ah! eihän löytynyt mitään Perinnöllistä Nenänkynsijää koko hovissa. Kuitenkin oli kyyneleet vuotaneet yli partaittensa ja rupesivat jo vierimään alas pitkin Tom-paran poskia. Hänen tärisevä nenänsä rukoili apua vielä kiivaammasti kuin koskaan. Viimeinkin luonto raivasi itselleen tietä läpi hovitapain sulkujen, Tom pyysi anteeksi itsekseen, jos hän teki väärin, ja kevensi sitten hovimiestensä sydänten raskasta taakkaa raappimalla itse nenäänsä.

Aterian kuluttua loppuun tuli eräs lordi ja piti hänen edessään suurta, laatteaa kultavatia, jossa oli tuoksuavaa ruusuvettä, jolla hänen tuli huuhtoa suunsa ja sormet; ja my lord Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä seisoi lähellä ruokaliina kädessään hänen tarpeeksensa. Tom tuijotti kovin hämillään vatiin hetkisen pari, sitten kohotti hän sen huulilleen ja otti hyvin vakavana siitä kulauksen. Sen perästä ojensi hän sen takaisin vartoavalle lordille ja sanoi —

"Ei tämä maistu mulle, my lord; se haisee tosin hyvältä, mutt' ei ole kylliksi karvasta."

Tämä uusi puuskaus prinssin sairaasta mielialasta teki kaikki sydämmet hänen ympärillään kipeiksi; mutta luo surullinen juttu ei saanut ketään naurutuulelle.

Tomin seuraava hairaus, joka niinikään tapahtui hänen siitä tietämättään, oli että hän nousi ylös ja jätti pöydän juuri kun hovipappi oli asettunut hänen tuolinsa taakse ja, kädet ja ummistuneet silmät taivasta kohden, oli alkamaisillaan siunauksen ruoan jälkeen. Ei kukaan ollut huomaavinansa, että prinssi oli tehnyt mitään tavatonta.

Omasta pyynnöstään vietiin nyt pieni ystävämme yksityiseen kabinettiinsa ja jätettiin siellä yksikseen miettimään. Riippuen koukuista tammipaneilissa oli täällä useita kappaleita loistavasta teräs-asepuvusta, kaikkialla peitetyt kauniilla taiteellisilla kaavauksilla kullassa. Tämä sotainen puku oli todellisen prinssin oma — sen oli äsken hälle lähettänyt lahjaksi madam Parr, kuningatar. Tom pani ylleen säärystimet, rautakintaat, töyhtökypärit ja muut sellaiset esineet, jotka hän ulottui saamaan ilman avustusta, ja tuumasi jo hetkisen kutsua jotakin apulaiseksi, saadaksensa täydellisentää yritystään; mutta silloin juolahti hänen mieleensä pähkinät, jotka hän oli pistänyt taskuunsa päivällisistä, ja mikä ilo olisi syödä ne suuhunsa ilman väkijoukon katselematta ja ilman noiden Suur-Perillisten kiusaamatta häntä palveluksilla, joita hän ei ollut pyytänyt. Hän siis pani takaisin nuo sievät kalut paikoillensa ja oli pian paukkaamassa pähkinöitä, tuntien itsensä ikäänkuin onnelliseksi ensimmäisen kerran, siitä kun Jumala hänen syntiensä tähden oli muuntanut hänet prinssiksi. Kun pähkinät olit kokonaan lopussa, sattui hänen silmänsä muutamiin houkuttaviin kirjoihin eräässä kaapissa, joista yksi koski hovitapoja Englannin hovissa. Tämä oli hälle hyvä saalis. Hän heittäytyi alas kallisarvoiselle sohvalle ja rupesi opettamaan itseänsä kiitettävällä innolla. Jättäkäämme hänet siihen toistaiseksi.

KAHDEKSAS LUKU.

Kysymys sinettimestä.

Kello viiden aikaan heräsi kuningas Henrik VIII virkistämättömästä unestaan ja mumisi itsekseen: "Levottomat unet, levottomat unet! Minun loppuni lähenee nyt; sen sanovat minulle nämä varoitukset, ja mun hiljenevä valtasuoneni sen vahvistaa." Heti sen jälkeen leimahti salaman tuli hänen silmästään, ja hän hyrähti: "En tahdo kuitenkaan kuolla, ennenkun hän on mennyt edelle."

Hänen aateliset palvelijansa huomasivat hänen olevan valveilla, ja yksi heistä kysyi hänen tahtoansa lordkanslerin suhteen, joka odotti ulkopuolella.

"Laskekaa hänet sisään, laskekaa hänet sisään!" huudahti kuningas malttamattomasti.

Lordkansleri astui sisään, polvistui hänen vuoteensa viereen ja sanoi —

"Olen vienyt määräyksen, ja valtakunnan päärit seisovat nyt, kuninkaan käskyn mukaan, juhlapuvussaan parlamentin aidakkeen edessä, jossa he, vahvistettuaan Norfolkin herttuan tuomion, alamaisuudella odottavat teidän majesteettinne enempää päätöstä asiassa."

Kuninkaan kasvoissa välkähti raivoisa riemu. Hän sanoi —

"Nostakaa minut ylös! Minä tahdon, minä itse, astua parlamenttini eteen, ja omalla kädelläni tahdon minä leimata sen vakuuden, joka pelastaa minut — —"

Hänen äänensä petti. Tuhanharmaa kalpeus huuhtoi punan hänen poskiltaan; ja palvelevat aatelismiehet auttoivat hänet jälleen hänen tyynyillensä ja ojensivat hälle lievityksiä. Hän lausui surumielisenä —

"Oi, kuinka olenkin ikävöinnyt tätä armasta hetkeä! ja katso, liian myöhään tulee se, ja minä en saa nauttia tätä ikävöittyä iloa. Mutta joutukaa, joutukaa! Antakaa toisten toimittaa tämä onnellinen tehtävä, koska se on kielletty minulta. Minä annan valtiosinettimen teille valtuudeksi; valitkaa itse se, joka toimittaa vahvistamisen sinetillä, ja käykää toimeen. Mutta joutukaa! Ennekun aurinko nousee ja laskee taas, tuokaa minulle hänen päänsä, että mun silmäni saavat siitä iloita."

"Niinkuin kuningas käskee, niin pitää tapahtuman. Suvaitseeko teidän majesteettinne määrätä, että sinetin jätetään minulle, niin että minä voin välimmiten ryhtyä toimeen."

"Sinetin? Kuka muu pitää sinetintä kuin te?"

"Kuten teidän majesteettinne suvaitsee muistaa, otitte te sen multa kaksi päivää sitten, jolloin te sanoitte, ettei se tulisi enään käytäntöön, ennenkun teidän oma kuninkaallinen kätenne tulisi käyttämään sitä Norfolkin herttuan tuomion alla."

"Niin, niin tein totta tosiaan. Muistan sen nyt… Mutta mihin minä sen panin?… Mä olen hyvin heikko. Niin usein näinä päivinä mun muistini on tahtonut minut pettää — — Se on merkillistä, merkillistä — —"

Kuningas vaipui vaipumistaan epäselvään muminaan, ravistellen tuon tuostakin kehnoa, harmaata päätään ja kokien epätoivoisena muistaa mihin oli kätkenyt sinettimen. Viimein lordi Hertford polvistui ja tarjosi tiedoksi —

"Teidän majesteettinne, täällä on, jos saan olla niin rohkea ilmoittamaan, useampia, jotka minun kanssani muistavat, kuinka te jätitte valtakunnan sinettimen hänen korkeutensa Walesin prinssin käsiin säilytettäväksi siihen päivään, kun — —"

"Totta, aivan totta!" keskeytti kuningas. "Noutakaa se! Joutukaa, aika rientää!"

Lordi Hertford lensi Tomin luo, mutta palasi ennen pitkää takaisin, huolestuneena ja tyhjin käsin. Hän kertoi matkansa tuloksen, lausuen —

"Se surettaa minua, herrani ja kuninkaani, tuodakseni niin huonoja ja epämiellyttäviä sanomia; mutta se on Jumalan tahto, että prinssin onneton tila vielä jatkuu, ja hän ei voi muistaa, että hän on vastaanottanut sinettimen. Niin tulin minä pikaisimmasti takaisin tätä asiaa ilmoittamaan, ajatellen, että se olisi kalliin ajan haaskaamista ja samalla vähäisestä arvosta, jos etsiskeltäisiin läpi tuon pitkän jonon huoneita ja saleja, jotka kuuluvat hänen kuninkaallisen korkeut — —"

Huokaus kuninkaan suusta keskeytti my lordin tässä. Hetken perästä sanoi hänen majesteettinsa syvällä synkeydellä äänessään —

"Älkää kiusatko lapsi parkaa enää. Jumalan käsi makaa raskaana hänen päällänsä, ja minun sydämmeni on sulava rakastavasta säälistä häntä kohtaan, ja minä suren, etten voi kantaa hänen taakkaansa omilla vanhoilla, kovasti painetuilla hartioillani ja siten saattaa hänelle rauhaa."

Hän sulki silmänsä, rupesi mumisemaan jotakin ja hiljeni pian. Hetken päästä avasi hän silmänsä jälleen ja tuijotti elottomasti ympärilleen, kunnes hänen silmäyksensä sattui polvistuvaan lordkansleriin. Paikalla hänen kasvojaan punasi vihan vimma —

"Mitä, oletteko täällä vielä? Jumalan kunnian kautta, jos ette heti tule selville tuon kavaltajan asiassa, on teidän hiippanne pian saava lepopäivän huomenna, kun puuttuu pää, jota voitaisiin sillä koristaa!"

Kansleri vapisi ja vastasi —

"Hyvä majesteetti, rukoilen armoa! Odotin vain sinetintä."

"Oletko sä menettänyt järkesi, mies? Pieni sinetin, jonka mä muinoin aina otin mukaani ulkomaille, on minun aarreaitassani. Ja koska suuri valtakunnan sinetin on hukassa, eikö tämä kelpaa? Ootko sä menettänyt järkesi? Saat mennä! Ja kuule nyt: älä tule takaisin, ennenkun sulla on hänen päänsä mukanas."

Kansleri parka oli nopsa poistumaan tästä vaarallisesta seurasta. Komitea ei liioin hukannut aikaansa, vaan antoi kuninkaallisen vahvistuksen tuon orjamaisen parlamentin työlle ja määräsi huomispäivän ensimmäisen Englannin päärin, tuon onnettoman Norfolkin herttuan mestauspäiväksi.

YHDEKSÄS LUKU.

Juhlakulku joella.

Kello yhdeksän illalla loisti laaja joenpuoleinen osa palatsista häikäisevästä valosta. Joki itse oli, niin kauvas kuin silmä kannatti City'in päin, niin tiheästi peitettynä soutuveneillä ja huvialuksilla, kaikki koristettuina värillisillä lyhdyillä ja aaltojen hiljaisesti tuudittamina, että joki oli hehkuvan, äärettömän puutarhan kaltainen, jonka kukkasia kesätuuli hiljaa liikutteli. Suuri terassi kivipenkereineen, joka johti alas jokeen ja oli kylliksi tilava saksalaisen ruhtinaskunnan koko armeijalle heilua, se kelpasi nähdä, rivineen kuninkaallisia partuskamiehiä loistavissa tamineissa ja joukkoineen kalliisti puettuja palvelijoita, jotka juoksivat ylös alas, edestakaisin valmistuksien hommissa.

Nyt annettiin eräs komento, ja heti katosi jokainen elävä sielu penkeriltä. Ilma kävi oikein raskaaksi odotuksen ja jännityksen hiljaisuudesta. Niin kauvas kuin silmä kantoi, saattoi nähdä ihmislaumojen nousevan veneissä, varjostavan silmiään lyhtyjen ja soihtujen valosta ja tarkkaavan palatsia.

Jono, jossa oli neljä- tai viisikymmentä huvialusta, laski ylöspäin rappusiin. Ne olit rikkaasti kullatut ja niiden korkeat keulat ja perät kaunistetut taiteellisilla veistoksilla. Muutamat näistä veneistä olit koristetut lipuilla ja viirikkeillä, toiset, kultakankailla ja verhoilla, joissa oli koruompeloituja vaakunakilpiä; toiset taasen silkkilipuilla, joissa oli lukemattomia pieniä kulkusia, jotka päästelivät hillittyjä säveliä iloisaa soitantoa joka kerta kun tuulenviimat välähtelit lipuissa; toisilla, joilla oli vielä korkeampi vaatimus, ne kun kuuluivat aatelisille prinssin lähimmässä ympäristössä, oli laitansa ihailtavasti kaunistettu kilvillä, joissa vaakunat loistivat tuhansin sätein. Jokaista valtiovenettä hinasi tenderi. Paitsi soutajia oli joka tenderissä joukko aseenkantajia kiiltävissä kypärissä ja rintahaarniskoissa sekä soittokunta.

Odotetun juhlakulkueen etujoukko, komppania partuskamiehiä, ilmestyi nyt suurelle portille. "Ne olit puetut musta- ja ruskeajuomuisiin housuihin, samettilakkeihin, joiden sivuissa oli hopearuusuja, költereihin ruskeanpunaisesta ja sinisestä verasta, jotka oli koristettu sekä edestä että takaa kolmella kultaan kudotulla höyhenellä, prinssin vaakunalla. Heidän partuskasauvansa olit peitetyt tulipunaisella sametilla, kiinnitettynä kultanauloilla, sekä koristetut tupsuilla. Jakautuen oikealle ja vasemmalle, muodostivat he kaksi pitkää riviä, jotka ulottuivat palatsin portilta veden reunaan saakka. Paksun, raitaisen kankaan eli maton käärivät sitten auki ja asettivat alas näiden rivien väliin prinssin kulta- ja purppurapukuihin puetut palvelijat. Kun tämä oli tehty, kaikui sisältäpäin torvien alkusoitto. Vilkas vastine vyörähti soittokunnilta veden päällä, ja kaksi marsalkkaa, valkoiset airueensauvat kädessä, astui hitailla ja juhlallisilla askelilla portista. Heitä seurasi upseeri pitäen kansalaissauvaa, hänen perästään tuli toinen kantaen City'n miekkaa; sitten useampia virkamiehiä City'n suojeluskunnasta, täydessä paraatipuvussa ja kunniamerkkeillä hihoissaan; sitten sukkarihman tähtikunnan marsalkka airuetakissaan; sitten useampia ritaria Bathin tähtikunnasta, jokaisella valkoinen nauha hihoissaan; sitten esquirit; sitten tuomarit tulipunaisissa puvuissaan ja lakeissaan; sitten Englannin lordkansleri tulipunaisessa kaapussaan, joka oli auki edestä ja reunustettu oravannahoilla; sitten lähetyskunta kaupunginvanhimmista punaisissa vaipoissaan; ja sitten päämiehet muutamista ammattikunnista, heidän juhlapuvuissaan. Nyt tuli kaksitoista Ranskan herraa loistavissa puvuissa, se on: valkoisissa, kullalla ripsoitetuissa damastiröijyissä, lyhyissä, punaisissa samettivaipoissa, jotka oli reunustettu orvokinvärisellä taftisilkillä, ja lihankarvaisissa polvihousuissa; ja he astuivat rappusia alaspäin, he kuuluivat Ranskan lähettilään seurueeseen, ja heitä seurasi kaksitoista herraa Espanjan lähettilään saattojoukosta, puettuja mustaan samettiin ilman mitään muuta koristusta. Niiden perästä tuli useampia Englannin aatelismiehiä seurueineen."

Uusi torvien soitto kaikui sisältäpäin; ja prinssin eno, tuo sittemmin niin mahtava Sommerset'in herttua, astui portista ulos, puettuna "takkiin mustasta kullatusta kirjosilkistä ja vaippaan tulipunaisesta satiinista, joka oli kullalla kirjaeltu ja hopeaisella verkolla päällystetty." Hän kääntyi takaisin, riisui höyhentöyhtöisen päähineensä, kumartui syvimmässä nöyryydessä ja alkoi astua taaksepäin, kallistuen kumarruksiin joka askeleelta. Taasen kaikui torvisoitto kaikumistaan ja sitten juhlallinen julistus: "Tie auki korkealle ja voimakkaalle lord Edward'ille, Wales'in prinssille!" Korkealle ilmaan linnan muureista lensi ylös pitkä jono punaisia tulen kieliä, ja tykit jyrisivät. Tuo sullottu maailma joella puhkesi valtavaan tuliaispauhinaan, ja Tom Canty, tämän kaiken esine ja sankari, ilmestyi nähtäviin ja kumarsi kevyesti ruhtinaallista päätään.

Hän oli "loistavasti puettu jakkuun valkoisesta satiinista, joka oli varustettu etupuolella purppurisekaisesta hopeaharsosta, täytettynä jalokivillä ja reunustettuna kärpännahalla. Tämän päällä oli hänellä vaippa valkoisesta kullatusta kankaasta, varustettuna kolmisulkaisella höyhentöyhtöllä, reunustettuna sinisellä satiinilla, täytettynä helmillä ja kalleilla kivillä ja kiinnitettynä hohtokivisoljilla. Hänen kaulassaan riippui sukkarihman tähti ja useampain ulkomaisten ruhtinasten ritarikuntain merkkiä;" ja missä ikään valo sattui häneen, salamoivat hohtokivet lumoavalla loistolla. Oi Tom Canty, syntyneenä viheliäisessä hökkelissä, kasvatettuna Londonin katuojissa ja tottuneena repaleihin, likaan ja kurjuuteen, mikä näytelmä onkaan tämä!

KYMMENES LUKU.

Prinssin vastukset.

Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä. Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan ranteeseensa. Canty ärjäsi —

"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"

Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä yksinään pimeässä. — Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän pienen välikohtauksen häiritä huviaan.

Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin. Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle —

"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua, ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi miten tahot. — Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta, jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"

Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen —

"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua puhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen Edward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu."

Tämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja melkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä hämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen määrään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli vaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa ruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen tieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen —

"Oi, Tom raukka, poika raukka!"

Äiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen ja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden. Sanoi sitten —

"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt surullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti puuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut äitisi sydämmen."

Prinssi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi lempeästi —

"Poikasi voi hyvin eikä ole menettänyt järkeänsä, hyvä vaimo. Älä ole milläsikään, saata minut palatsiin, jossa hän on, ja kuningas, mun isäni, antaa heti hänet takaisin sinulle."

"Kuningas, sun isäs! Oh, lapseni! Peruuta sanat, jotka voivat saattaa kuoleman sinulle ja häviön kaikille niille, jotka ovat sinua lähinnä. Ravista pois tämä hirveä uni. Hae muistiparkaas, joka on mennyt menoaan. Katso minuun. Enkö ole sun äitis, joka on sinut synnyttänyt ja rakastaa sinua?"

Prinssi ravisti päätänsä ja sanoi vastahakoisesti —

"Jumala tietää, etten mielelläni tahdo pahoittaa sun sydäntäsi, mutta minä en todellakaan ole nähnyt sinun kasvojasi ennen."

Vaimo vaipui alas istuvaan asemaan lattialle ja puhkesi, peittäen silmänsä käsillään, sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin ja voivotuksiin.

"Antaa pelin jatkua!" huusi Canty. "Mitä? Nan! — mitä? Hei! Onko teillä ihmistapoja, lutkat? Aiotteko te seisoa prinssin eessä? Alas polvillenne, viheliäiset hylyt, ja näyttäkää kunniaa hänelle!"

Hän remahti tämän sanottuaan uuteen romonauruun. Tytöt alkoivat arasti rukoilla veljensä puolesta, ja Nan sanoi —

"Anna hänen vain mennä maata, isä, lepo ja uni kyllä parantaa hänen mielivikansa. Anna hänen mennä, mä pyydän sinua."

"Tee se, isä, hän on väsyneempi kuin tavallista. Huomenna saa hän kyllä voimansa jälleen ja kerjääpi ahkerasti eikä palaa tyhjin käsin kotiin."

Tämä muistutus jäähdytti isän iloisuuden ja johti hänen ajatuksensa afääreihin. Hän kääntyi kiukuissaan prinssiin, sanoen —

"Huomenna täytyy meiän maksaa kaks pennies'tä tämän hökkelin omistajalle; kaks pennies'tä, kuulkaa, — kaikki nämä rahat puolvuoden hyyrystä, muuten saamme me mennä. Näytä nyt mit' oot saanut laiskalla kerjuullasi."

Prinssi sanoi —

"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä olen kuninkaan poika."

Aika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti hänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa vasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista ja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa, mutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi tempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen —

"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen täyttää tahtonsa minuun yksinään."

Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.

"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän huvitukseen."

Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan, ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä, kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, — ainakin mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi, ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.

Vaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä nousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin käsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä, hullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut kertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen vaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika todellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä hulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja suruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei tahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi häntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä tiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän saisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka selvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja sillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No niin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden hän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä tuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada toimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa perästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki — ei mikään koetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään epätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän oli kiduttanut päätänsä turhaan — näytti selvältä, että hänen täytyi jättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen mielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja hän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli sitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto, jommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus antoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset vaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän toimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän, mumisten itsekseen: "Jos vain olisin nähnyt hänet silloin, olisin tietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti hänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai aatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä, niinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet, kätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella — olen sen nähnyt sata kertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen sen tietävä?"

Tällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää kädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin hengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän kynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään lattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo selälleen — mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.

Vaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan, mutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa jälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti itsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että hänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen, mutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? "Ei," sanoi vaimo, "hänen kätensä eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole voineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!"

Ja kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut ennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa tuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan — sen pettäminen oli epäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan vielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla — samoilla tuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni nukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: "Mutta minä en voi hänestä luopua — en, en voi, en voi — hän on, kun onkin, poikani."

Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut. Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla. Hän mumisi —

"Sir William!"

Ja hetkisen perästä —

"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen uni mitä koskaan — — — Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat palkk — —"

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä kutsut?"

"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"

"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen unohtanut! Sinä et ole viisas — poika raukka, sinä et ole viisas; oi, etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän, pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"

Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä, ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja valittaen —

"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"

Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin roistoväki ja varkaat.

Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen. John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi —

"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"

Ääni ulkoa vastasi —

"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?"

"En, en tiiä enkä huoli tietää."

"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on pako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi, isä Andrew!"

"Jumal' avita!" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä äänellä: "Ylös joka sorkka ja paetkaa — tai jääkää tänne kuolemaan!"

Tuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla ja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni ranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle hiljaisella äänellä tämän varotuksen —

"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä otan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s' on sanottu!"

Muulle perheelle rähisi hän seuraavaa —

"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."

Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen, eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi, tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi, ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa, Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.

John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies, melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen —

"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"

"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti; "ota pois kätes ja anna mun mennä."

"Jos oot sillä tuulella, niin et pääse ohi, ennenkus oot juonut Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi päättävästi hältä tien.

"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"

Toisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat —

"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja, muuten hän heitetään ruoaksi kaloille."

Niin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui kiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua servietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan järjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään maljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä tavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin käden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi, kun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä aaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet Atlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.

Hyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa, huolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen seikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen sijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen, että köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän edullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.

Senpä tähden oli hänellä ainoastaan yksi suunta seilattavana — etsiä tie Guildhall'iin, antaa tiedoksi, kuka hän oli ja paljastaa petturi. Hän siis päätti mielessään, että Tomille suotaisiin kylliksi aikaa sielunsa valmistamiseen, jonka perästä hän hirtettäisiin, ruhjottaisiin ja teilattaisiin, kaikki tyyni niiden lakien ja menojen mukaan, joita siihen aikaan noudatettiin valtiopetoksissa.

YHDESTOISTA LUKU.

Guildhall'issa.

Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu, kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.

Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään, prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.

Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta, jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn keskipaikkaan.

Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall Street'iä pitkin Guildhall'iin.

Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän tuoliensa taakse.

Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog, kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla, ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.

Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan — ja hänen kanssaan koko seurakunta — ja hän joi komeasta kullatusta astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.

Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:

"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi, jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla, mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen mörkö. Sitten lemmenlaulajat, jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."

Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä "villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, — samalla seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää. Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan, ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon. Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli, ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan —

"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä, ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"

"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas; ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."

Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa; hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi. Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!" "Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee — ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois — hevoslampeen hänen pentunsa!"

Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne, mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään, hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian turvassa vaarasta ja väkijoukosta.

Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni — tuon kuninkaan lähettilään ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä kuulteli.

Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli —

"Kuningas on kuollut!"

Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille. Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen, kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti jyskyttävän kartanoa —

"Kauvan eläköön kuningas!"

Tom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän näytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin hänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen kasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord Hertfordin korvaan —

"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä nyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi oikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään nousisi minua vastustamaan?"

"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun hallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas — teidän sananne on lakia."

Tom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen —

"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden laki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää Toweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole kuoleva!"[4]

Nämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa suuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen ihastushuuto remahti —

"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!"

KAHDESTOISTA LUKU.

Prinssi ja hänen pelastajansa.

Niin pian kuin prinssi ja Miles Hendon olit päässeet rahvasjoukosta, poikkesit he muutamille kujakaduille, jotka veivät joelle. Heidän tiellensä ei tullut mitään esteitä, kunnes he lähestyivät Londonin siltaa; silloin he jälleen kyntivät ihmisjoukkoon, Hendon'in pitäessä lujasti kiinni prinssin — ei, vaan kuninkaan — ranteesta. Tuo mahtava uutinen oli jo levinnyt, ja poika nyt kuuli tuhansilta huulilta: "Kuningas on kuollut!" Tämä tieto toi kylmän jään pienen isättömän raukan sydämmeen ja pani koko hänen olemuksensa värisemään. Hän tajusi paikalla mitä hän oli menettänyt, ja katkera suru valtasi hänet; sillä tuo julma tiranni, joka oli ollut semmoisena kauhistuksena muille, oli aina ollut hyvin lempeä häntä kohtaan. Kyyneleet nousi hänelle silmiin ja hämmensi esineet hänen ympärillään. Hetkeksi tunsi hän itsensä kaikkein kurjimmaksi, hyljätyimmäksi ja avuttomimmaksi kappaleeksi tämän matoisen maan päällä — silloin toinen roima huuto, kuni kauvas kuuluva ukkosen jyräys, kaikui yön halki: "Kauvan eläköön kuningas Edward Kuudes!" ja hänen silmänsä hehkui ja ylpeys kävi hänen lävitsensä sormen päihin saakka. "Ah", ajatteli hän, "kuinka suurelta ja eriskummaiselta tämä tuntuukin — minä olen kuningas!"

Molemmat ystävämme tunkivat hitaasti eteenpäin väkijoukon läpi sillalla. Tämä rakennus, joka jo oli ollut olemassa kuusisataa vuotta, ja joka kaiken tämän aikaa oli ollut ylen vilkkaana ja väkirikkaana valtakäytävänä, oli kummallinen nähdä. Se oli näet kummallakin puolen tiheästi täytetty jonolla kauppamakasiineja ja puoteja, ja perheasunnoita oli niiden päällä; jonot ulottuivat toiselta joen rannalta toiselle. Silta oli tavallaan kaupunki omasta puolestaan; sillä oli omat ravintolansa, omat oluttupansa, omat leipomonsa, omat rihkamakauppansa, omat ruokatavarakauppansa, omat käsityökauppansa ja oma kirkkonsa. Se piti kahta naapuria, jotka se kahlehti yhteen — Londonia ja Southwark'ia — hyvinä kyllä esikaupunkeina, mutta muuten jotenkin vähäpätöisinä. Se oli suljettu yhdyskunta, niin sanoaksemme; se oli ahdas kaupunki yhdellä ainoalla kadulla, joka oli viidesosapeninkulman pituinen; sillä oli asujamet, jotka olit poroporvareita, ja jokainen poroporvari tunsi toisensa hyvin ja oli tuntenut hänen isänsä ja äitinsä ennen häntä — ja kaikki heidän pienimmätkin asiansa päälle päätteeksi. Sillä oli tietysti ylimyskuntansa — hienot, vanhat perheet teurastajia ja leipureita ja muita hyviä ihmisiä, jotka olit pitäneet samallaista liikettä viisi- tai kuusisataa vuotta umpeensa ja tunsivat sillan suuren historian alusta loppuun ja kaikki sen vanhat tarut; ja jotka aina puhuivat siltakieltä ja ajattelit silta-ajatuksia ja valehtelit pitkässä, suorassa, avosydämmisessä, vanhassa siltajonossa. Siltakansa oli juuri sitä lajia kansaa, joka on omiansa käymään ahdasmieliseksi, tietämättömäksi ja narraavaksi. Lapsia syntyi sillalla, kasvoi siellä, vanheni siellä ja viimein kuoli siellä, astumatta koskaan eläissään mihinkään muuhun paikkaan maailmassa kuin Londonin siltaan. Semmoiset ihmiset tietysti luulivat, että se mahtava ja lakkaamaton kansantulva, joka yöt päivät vyöryi sen kadulla, levottomine meluineen ja huutoineen hirnumisineen ja haukkumisineen ja määkymisineen ja kumajavine astuntoineen, todellakin oli ainoaa suurenmoista tässä maailmassa ja että he itse tavallaan olit tuon kaiken herroina. Ja sitä he olitkin itse asiassa — tai ainakin näyttivät sitä olevansa kuten arvelemme — kun joku palaava kuningas tai sankari antoi paikalle katoavan loistonsa; sillä mitään muuta semmoista paikkaa ei löytynyt, kun tahdottiin katsoa pitkää, suoraa, päättymätöntä jonoa marssivia sotilaita.

Ihmisille, jotka olit kasvaneet ja kasvatetut Londonin sillalla, kävi elämä muualla sietämättömän kuivaksi ja tyhjäksi. Historia kertoo eräästä semmoisesta miehestä, joka luopui sillasta seitsemänkymmenenyhden vuoden ijässä ja vetäytyi maalle. Mutta sängyssään hän vain tunsi harmia ja viskautui edestakaisin; hän ei voinut nukkua, sillä syvä hiljaisuus oli niin tuskauttava, niin kamala, niin rasittava. Kun hän viimein oli ihan lopussa, pakeni hän vanhaan kotiin, laihana ja kauheannäköisenä kuin kummitus ja vaipui rauhalliseen uneen ja näki ihania unia, uinuttavain laineiden loiskuessa Londonin sillan alta ja melun ja rähinän ja ryskeen kuuluessa sen päältä.

Niinä aikoina, joista tässä kirjoitamme, tarjosi Londonin silta "kuvaavia oppituntia" Englannin historiassa sen lapsille — nimittäin mainioiden miesten tuhkankarvaisia ja kutistuneita päitä. Päät olit lävistetyt rautatangoilla ja sovitetut porttien päälle. Mutta me poikkesimme aineestamme.

Hendonin asunto oli pienessä ravintolassa sillalla. Hänen lähestyessään ovea pienen ystävänsä kanssa, lausui eräs raaka ääni —

"Vai niin, sinä tuut viimein! Sinä et piru vie tuu karkaamaan toiste. Ja jos nyt saat sääres särpimeks, niin opettaa se sinua antamaan meiän oottaa, hunsvotti!" — ja John Canty ojensi kätensä ottaakseen pojan.

Miles Hendon astui väliin, sanoen —

"Äläpäs hätäile, veikkoni. Sinä olet tarpeettomasti röyhkeä suustas. Mitä sinun tulee poikaan?"

"Joo, jos se on sun ammattis sekaantua toisten asioihin, niin on hän minun poikani."

"Se on valetta!" huusi pikkuinen kuningas tulistuen.

"Hyvin sanottu ja mä uskon sinua, poikaseni, olkoon sitten pieni pääpyöräs terve tai ei. Ja olkoon tuo hävytön roisto sun isäs tai ei, se on aivan ykskaikki; hän ei oo saava sinua lyötäväkseen ja herjatakseen, kuten hän uhkaa, jos sinä pidät parempana jäädä luokseni."

"Minä jään, minä jään — min' en tunne häntä, minä inhoon häntä ja tahdon ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan."

"Sitten on se päätetty, eikä siihen enää ole mitään sanomista."

"Sepä piru olis!" huudahti John Canty yrittäen Mendonin ohi poikaan; "väkisen minä hänet — —"

"Jos sä uskallat koskea häneen, sä käärmeen sikiö, niin minä opetan sinut!" sanoi Hendon sulkien hältä tien ja tarttuen miekan kahvaan. Canty peräytyi. "Muista nyt mitä mä sanon," jatkoi Hendon, "minä otin suojellakseni tätä poikaa, kun roistoväki samaa lajia kuin sinä uhkasi rääkätä häntä ja kenties olis tappanutkin hänet. Luuletko sinä nyt, että mä jättäisin hänet vielä pahempaan tilaan? Sillä jos sinä oot hänen isänsä tai et — ja totta puhuakseni, luulen sinun käyvän valheen kengissä — niin olis suora, nopea kuolema parempi semmoiselle pojalle kuin elämä tuommoisen pedon kynsissä kuin sinun. Mene siis tiehes ja joutuun, sillä mulla ei ole tapana laskea liikoja sanoja enkä juur ole hemmotteleva luonnostani."

John Canty poistui mutisten uhkauksia ja kirouksia ja katosi näkyvistä väkijoukkoon. Hendon astui holhottinsa kanssa kolme rappusta ylöspäin huoneeseensa, annettuaan käskyn, että ateria kannettaisiin sinne ylös. Siellä oli huononpuoleinen suojus, jossa oli ränstynyt sänky ja muutamia parittomia huonekaluja ja jonka himmeänä valaistuksena oli pari kurjaa kynttiläntapaista. Pikkuinen kuningas laahusti sänkyyn ja pani maata, melkein nääntyneenä nälkään ja väsymykseen. Hän oli ollut jaloillaan lähes koko päivän ja yön, sillä kello oli yksi tai kaksi aamulla, eikä hän ollut mitään syönyt koko tänä aikana. Hän mumisi unentohrussaan —

"Tehkää hyvin kutsukaa minua, kun pöytä on katettu," jonka perästä hän vaipui kohdastaan syvään uneen.

Hymyily heijasti Hendonin silmistä, ja hän sanoi itsekseen —

"Pyhän litanian kautta! Tämä pikkuinen kerjäläisvauva ottaa toisen kortteerin ja anastaa toisen sängyn niin huolettomalla suloudella, kuin olisit ne hänen omansa — sanomatta edes 'teidän luvallanne' tai 'jos suvaitsette' tai mitään semmoista. Kivulloisessa houreessaan sanoi hän itseänsä Wales'in prinssiksi, ja sitä osaa näkyy hän yhä tahtovan näyttää. Pikkuinen turvaton rotta raukka, luultavasti on hänen mielensä sekaantunut huonon pitelyn kautta. Hyvä, minä tahdon olla hänen ystävänsä. Olen hänet pelastanut, ja luontoni vetää lujasti häneen. Jopa rakastan jo tuota ylpeää poika naskalia. Millä sotilaan ryhdillä kääntyikin hän ränstyistä roskaväkeä vastaan ja näytti sille halveksumisensa! Ja mitkä hienot, suloiset ja lempeät kasvot hällä on sitten, nyt kun uni on ajanut pois surut ja murheet! Minä tahdon häntä opetella ja parantaa hänen tautinsa; niin, tahdon olla hänen vanhempana veljenään ja pitää hänestä huolta. Ja jos kukaan tahtoisi häväistä häntä tai tehdä hänelle mitään pahaa, niin tilatkoon pian ruumisarkkunsa, sillä se tarvitaan, jos palaisinkin roviolla minä."

Hän kallistui pojan yli ja katseli häntä hellästi ja säälivällä osanotolla, taputteli lempeästi nuorekkaita poskia ja tasoitteli takertuneita kiharoita suurella, rusottuneella kädellään. Vähäinen väristys vavahutti poikasen ruumista. Hendon mumisi —

"Kah, kuinka ajattelematon olenkin, kun annan hänen levätä tässä ilman peitettä ja hänen ruumiinsa tulla kuolettavaan leiniin. Mutta mitä mä teen? Herättäisinhän hänet, jos ottaisin hänet ylös ja pistäisin vuoteeseen taas, ja hänen on tuiki tarvis nukkua."

Hän etsiskeli jotakin varapeitettä, mutta kun ei löytänyt mitään, riisui hän költerinsä ja peitti sillä pojan sanoen: "Minä olen tottunut purevaan ilmaan ja niukkaan pukuun, eikä tää kylmä mua haittaa" — ja sitten rupesi hän kävelemään edestakaisin suojuksessaan, pitääkseen vertansa liikkeellä ja puhuen yhä itsekseen —

"Hänen pilaantunut järkensä sanoo hälle, että hän on Wales'in prinssi; se olisi kummallisia, jos meillä nyt enää olisi mitään Wales'in prinssiä, nyt kun hän, joka oli prinssi, ei nyt enää olekkaan prinssi, vaan kuningas — mutta poika raukka on nyt kerran saanut tuon aatoksen päähänsä, eikä hän varmaankaan tule siihen, että sanoisi itseään kuninkaaksi… Jos isäni elää vielä näiden seitsemän vuoden perästä, joina en ole kuullut tämän taivaallista kotoani vieraaseen tyrmääni, niin hän ottaa, kun ottaakin, poika paran vastaan avosylin ja antaa minun tähteni hälle jalomielistä turvaa. Samoin tekee myös hyvä, vanhempi veljeni Arthur. Mutta mun toinen veljeni, Hugh — ei, ennen mä muserran veikkoseni pääkallon, kuin annan hänen sekaantua asiaan, tuon kettumaisen, pahansisuisen pedon! Niin, sinne mennään — ja suoraa päätä."

Palvelija tuli sisään, kantaen höyryävää ateriaa, jonka hän asetti pienelle honkapöydälle; pani sitten tuolit paikoilleen ja meni tiehensä ajatellen, että niin huokeat majailijat kuin nämä voivat palvella itseään. Ovi paukkui kiinni hänen jälkeensä, ja se herätti pojan, joka äkkiä nousi istumaan ja heitti iloisen silmäyksen ympärilleen. Sitten tuli hänen kasvoihinsa surullinen ilme ja hän mumisi itsekseen syvästi huoaten: "Oi onnetonta, untahan näinkin vain." Sitten huomasi hän Miles Hendon'in költerin ja ymmärsi heti minkä uhrauksen tämä oli tehnyt hänen puolestaan. Vienolla äänellä lausui hän:

"Te olette niin hyvä minulle, niin, te olette oikein hyvä. Mutta ottakaa nyt tämä yllenne — minä en tarvitse sitä enään."

Sitten nousi hän ja meni pesukaapille nurkkaan ja seisoi siinä odotellen jotakin. Hendon sanoi ylen hilpeällä äänellä:

"Nyt pidetään oikein kunnon kekkerit. Kaikki on niin maukasta ja aivan lämmintä, ja se seikka ja sun pikku torkkusi äsken on saava sinusta oikein aika miehen taas, usko pois!"

Poika ei vastannut mitään, vaan katseli tuota isoa miekkasankaria vakavalla silmäyksellä, joka ilmaisi suurta hämmästystä ja samassa vähän kärsimättömyyttä. Hendon ällistyi ja sanoi:

"No, mikä nyt on?"

"Hyvä sir, tahdon pestä."

"Vai niin, siinäkö se oli! Älä pyydä Miles Hendonilta lupaa kaikkeen joutavaan, mitä tarvitset. Täällä voit sä olla täydelleen vapaa ja aivan niinkuin omassa pirtissäsi."

Poika seisoi yhä siinä eikä liikkunut paikoiltaan. Hän jopa jo kerran kaksi polki pientä, malttamatonta jalkaansa lievästi lattiaan. Hendon tuli tuiki hämilleen. Hän sanoi —

"Jumala varjelkoon! mikä sun on?"

"No, kaatakaa vettä sitten. Ei niin pitkiä puheita!"

Hendon oli purskahtaa romanauruun, mutta pidätti sen ja sanoi itsekseen: "Kaikkein pyhien kautta, tämä on kummallista." Sitten kävi hän hauskuudekseen täyttämään pikku nenäviisaan käskyn. Sen perästä jäi hän seisomaan ällistyksiinsä, kunnes seuraava komento: "Tulkaa — pyyhinliina!" äkkiä sai hänet eloon taas. Hän otti pyyhinliinan, ihan poikasen nenän alta, ja ojensi sen hänelle tekemättä yhtään muistutusta. Hendon kävi nyt virkistämään omia kasvojaan pesulla, ja hänen sitä tehdessään istui hänen holhottinsa pöytään ja oli valmis syömään. Hendon lopetti joutuun tehtävänsä, otti sitten esiin toisen tuolin ja oli juur istua pöytään, kun poika harmistuen sanoi —

"Malttakaa toki mielenne! Aiotteko istua kuninkaan ollessa läsnä?"

Tämä äkillinen isku sai Hendonin ällistyksen huipulle. Hän mumisi itsekseen: "Kas vain, poika paran hulluus käypi aikansa mukaan! se on muuttunut sen suuren muutoksen kanssa, joka on tapahtunut kuningaskunnalle, ja nyt on hän mielikuvituksessaan kuningas! No, olkoon niin! minun täytyy noudattaa hänen mielensä oikkuja ja muu ei ole neuvona — olla uskovinani niitä. Muuten hän kai määrää minut Toweriin!"

Ja huvitettuna tästä leikistä muutti hän tuolinsa pois pöydästä, asettui seisomaan kuninkaan taakse ja rupesi häntä passaamaan paraalla hovikeikarin tavalla kuin osasi.

Kuninkaan halukkaasti syödessä rupesi kuninkaallisen arvokkuuden jäykkyys vähän höllittämään, ja hänen yltyvän hyvänvointinsa kanssa tuli halu haastella. Hän sanoi: "Muistaakseni te sanoitte nimenne olevan Miles Hendon, jos en kuullut väärin?"

"Niin on nimeni, Sire," vastasi Miles. Sitten lisäsi hän itsekseen: "Jos minun pitää mukautua poika paran hulluuteen, niin täytyy mun antaa hälle arvonimi 'sire' taikka majesteetata häntä. Min' en saa jäädä keskitiehen, min' en saa epäröidä missään, mikä kuuluu näyttämääni osaan. Muutoin näytän minä sitä huonosti ja teen vain vahinkoa hyvälle ja hurskaalle asialleni."

Kuningas lämmensi sydäntään toisella lasillisella viiniä ja sanoi: "Mielin tuntea sinut — kerro mulle historiasi. Sinä näytät niin jalolta mieheltä ja niin ylevältä — oletko aatelismies?"

"Me olemme sitä aatelin häntää, teidän hyvä majesteettinne! Mun isäni on paronetti — pienempiä lordia ritarikunnasta[5] — sir Richard Hendon, Hendon Hall'ista, Monk Holm'in luona Kent'issä."

"Nimi on lähtenyt muististani. Mutta jatka — kerro mulle historiasi."

"Siinä ei oo paljon kertomista, teidän majesteettinne, mutta kenties se paremman puutteessa voi lyhentää puoltuntisen. Isäni, sir Richard, on sangen rikas ja hyvin jalomielinen luonteeltaan. Äitini kuoli minun paitaressuna ollessani. Mulla on kaksi veljeä: vanhempi, Arthur, sielunsa puolesta isäni kaltainen, ja Hugh, joka on minua nuorempi ja mieleltään alhainen, ahnas, salakavala, pahantapainen, vilpillinen — oikea matelija. Semmoinen oli hän kätkyestä saakka, semmoinen kymmenen vuotta sitten, kun viimeksi hänet näin — kypsä rutkale yhdeksäntoista vuoden ijällä. Minä olin silloin kaksikymmentä ja Arthur kaksikymmentäkaksi. Muuten ei ole ketään perheestämme, pait lady Edith, serkkuni — hän oli silloin kuudentoista — kaunis, lempeä tyttö, kreivin tytär, viimeinen suvustaan, suvun omaisuuden ja kuolevan nimen perijä. Isäni oli hänen holhoojansa. Minä rakastin häntä ja hän minua. Mutta hän oli kihlattu Arthurille kätkyestä saakka, ja sir Richard ei tahtonut sallia tämän sopimuksen rikkomista. Arthur rakasti erästä toista tyttöä ja pyysi meitä olemaan hyvällä tuulella ja varmasti toivomaan, että viivytys ja onni yhdessä kerrankin soisi menestystä meidän eri asioillemme. Hugh rakasti lady Edithin omaisuutta, vaikka hän sanoi rakastavansa häntä itseään — mutta s' olikin hänen tapansa sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Vaan tähän tyttöön ei hänen kujeensa vaikuttanut mitään; hän kyllä voi petkuttaa isääni, mutta muuten ei ketään. Isäni rakasti häntä enimmän meistä ja luotti häneen ja uskoi häntä; sillä hän oli nuorin lapsi, ja toiset vihasivat häntä. Nämä seikat lienevätkin kaikkina aikoina olleet kylliksi voittamaan puolelleen isän hellimmän rakkauden. Ja hällä oli sitä pait liukas ja taivutuskykyinen kieli ja erinomainen kyky valehtelemaan — ja nämä ovat seikkoja, jotka valtavasti auttavat sokeaa rakkautta peijaamaan itseänsä. Minä olin hurja — niin, totta puhuakseni hyvinkin hurja, mutta hurjuuteni oli viatonta laatua, koska siitä ei ollut vahinkoa muille kuin mulle, ei häpeää kellekään, ei tappiota; eikä liioin siin' ollut mitään rikoksen tai kelvottomuuden merkkiä eikä mitään, joka olis ollut sopimatonta kunniakkaalle asemalleni. Kuitenkin veljeni Hugh tiesi käyttää näitä vikojani hyödykseen. Hän näki, että veljemme Arthurin terveyden laita oli niin ja näin, ja toivoi, että, jos sattumus veisi hänet, minäkin joutuisin hänen tieltään pois. Niin — mutta tämä on liian pitkä alku, mun ruhtinaani, eikä maksa vaivaa kertoa. Lyhyesti sanottu, tämä mun veljeni tiesi taitavasti isontaa mun virheitäni ja tehdä niistä rikoksia. Hän päätti ilkeän työnsä löytämällä huoneestani silkkitikkaat jotka hän omin käsin oli sinne tuonut — ja sai isäni sen kautta uskomaan, ja vietteli palvelijoita ja muita valehtelevia lurjuksia väärin todistamaan, että mulla oli aikomus siepata pois Edith ja naida hänet, aivan vastoin isäni tahtoa."

"Kolmen vuoden karkoitus kotoa ja Englannista tekisi minusta sotilaan ja miehen, arveli isäni, ja opettaisi mulle hieman viisautta. Minä tappelin pitkän koetusaikani mannermaan sodissa maistaen runsaasti karvaita iskuja, puutetta ja seikkailuja. Mutta viimeisessä tappelussa jouduin mä vangiksi, ja niinä seitsemänä vuonna, jotka siitä saakka ovat tulleet ja menneet, on ulkomaan vankiluola ollut suojanani. Viekkaudella ja rohkeudella pääsin mä vapaalle taivasalle taas ja pakenin suoraa kättä tänne; ja minä olen tullut vast'ikään, köyhänä kuin rotta rahoista ja vaatteista, mutta köyhempänä vielä tiedoista, mitä tänä pitkänä seitsikkona on tapahtunut Hendon Hall'issa, sen asujamille ja tiluksille. Ja siinä, sir, mun laiha historiani."

"Sinua on häpeällisesti pidelty!" sanoi pikkuinen kuningas, ja hänen silmänsä salamoivat. "Mutta minä tahdon sulle oikeutta — pyhän ristin kautta tahdonkin sen! Kuningas on sen sanonut."

Sitten hän, kiihkossaan Miles'ille tapahtuneista vääryyksistä, päästi kielensä valloilleen ja laski virtana historian omista äsken kärsimistään onnettomuuksista hämmästyneen sanankuulijansa korviin. Kun kuningas oli lopettanut, sanoi Miles itsekseen —

"Mikä kuvitusvoima hällä onkin! Totisesti, tämä ei ole mikään tavallinen taipumus; mielenvikainen tai terve, hän ei olisi voinut tyhjästä kutoa niin suoraa ja koristelematonta kertomusta kuin tämä, jos hän ei olisi ajatellut kokoon tätä kummallista romaania. Pikkuinen pilaantunut pääparka! Hän ei ole ystävää eikä suojelijaa vailla niin kauvan kuin minä olen hengissä. Hän on aina elävä minun rinnallani; hänestä on tuleva mun helmalapseni, mun pikku toverini. Ja hän on parantuva taudistaan! — hän on tuleva terveeksi ja raittiiksi — sitten on hän tekevä nimensä kiitetyksi — ja silloin sanon minä ylpeänä: Niin, hän on minun — minä otin hänet, hänen ollessaan koditonna pienenä ryysymekkona, mutta mä näin mitä oli hänessä ja sanoin hänen kerran tulevan kuuluisaksi — katsokaa häntä, huomatkaa hänet — enkö ollut oikeassa!"

Kuningas puhui — miettivästi ja tarkalleen —

"Sinä olet pelastanut minut rääkkäyksestä ja häpeästä, kenties mun henkenikin ja siten myöskin mun kruununi. Semmoinen palvelus vaatii runsaan palkkionsa. Sano mulle toivomuksesi, ja jos se on kuninkaallisessa vallassani, niin on se samassa suotu."

Tämä pilventakainen kiusaus herätti Hendonin unelmistaan. Hän oli juur kiittämäisillään kuningasta ja heittämäisillään asian sikseen sanomalla, että hän ainoastaan oli tehnyt velvollisuutensa eikä toivonut mitään palkkiota; mutta viisaampi ajatus nousi hänen päähänsä, ja hän pyysi lupaa olemaan vaiti hetkisen ja mietiskelemään tuota jaloa tarjousta — aatos, jonka kuningas varsin vakavasti hyväksyi muistuttaen sen olevan parasta, ettei kiirehtisi ratkaisemalla heti niin tärkeää asiaa.

Miles mietiskeli nyt hetkisen ja sanoi sitten itsekseen: "Niin, se on oikein — toisessa tilassa olisi se mahdotonta ja vissiä on, että tämän tunnin kokemus on mulle opettanut, että jatkaminen tähän tapaan kävisi mulle sangen väsyttäväksi ja epämukavaksi. Niin, minä esittelen sen hänelle, s' oli onnen kauppa, etten heittänyt tätä tilaisuutta menemään." Sitten notkisti hän toisen polvensa sanoen —

"Minun pikkuinen palvelukseni ei ole alamaisen yksinkertaisen velvollisuuden ulkopuolella, ja senpä tähden siinä ei olekkaan mitään ansiokasta; mutta koska teidän majesteettinne suvaitsee sen ansaitsevan palkkiota, niin rohkenen minä anoa teidän armoltanne jotakin, joka selvenee seuraavasta. Noin neljä sataa vuotta sitten oli, kuten teidän armonne tietää, pahaa verta olemassa kuningas Johana Englantilaisen ja Ranskan kuninkaan välillä. Silloin päätettiin, että kahden uroon pitäisi taistella vastatusten kilpakentällä, ja että riita siten ratkaistaisiin Jumalan tuomion kautta, kuten sitä nimittävät. Nämä kaksi hallitsijaa ja Espanjan kuningas kokoontuivat, todistajiksi ja riidan ratkaisijaksi, ja Ranskan uros ilmestyi. Mutta niin hän oli kauhea nähdä, että meidän englantilaiset ritarimme luopuivat mittelemästä miekkoja hänen kanssaan. Ja niinpä asia, joka oli hyvin tärkeä, oli puolustajan puutteessa päättyä Englannin kuningasta vastaan. Nyt istui kuitenkin Tower'issa lord de Courcy, Englannin valtavin sotilas, jotka kaikki arvot ja tilat oli riistetty, riutuneena pitkällisestä vankeudesta. Vedottiin häneen; hän antoi suostumuksensa ja tuli varustettuna taisteluun. Mutta tuskin oli ranskalainen nähnyt hänen jättiläismuotonsa ja kuullut hänen huhutun nimensä, ennenkun suoraa päätä pakeni pois, ja Ranskan kuninkaan asia oli mennyttä kalua. Kuningas Johana antoi takaisin de Courcy'lle kaikki hänen arvonimensä ja tiluksensa ja sanoi: 'Sano mitä sä toivot, ja sinun pitää se saaman, maksakoon se sitten vaikka puolet kuninkuudestani!' Tässä de Courcy polvistui, kuten minä teen nyt, ja vastasi: 'Tämä on siis, valtiaani, mun anomukseni, että minä ja minun jälkeläiseni saisimme oikeuden olla hattu päässä Englannin kuninkaiden läsnäollessa, tästä hetkestä kunnes valtaistuin kaatuu.' Hänen anomuksensa hyväksyttiin, kuten teidän majesteettinne tietää. Eikä näinä neljänä satana vuotena ole kertaakaan puuttunut suvulta perijää. Ja niin on aina, tähän päivään saakka, tämän vanhan suvun päämies pitänyt hattua tai kypärää päässään hänen majesteettinsa edessä, ilman lupaa taikka estettä, eikä uskalla sitä kukaan toinen tehdä.[6] Vedoten tähän mainittuun etuoikeuteen, anomukseni nojaksi, rohkenen minä nyt pyytää kuninkaalta, että myönnettäisiin se armo ja etuoikeus mulle — se on mulle aivan riittävä palkkio eikä siis kellekään muulle, nimittäin: että minä ja minun jälkeläiseni, viimeiseen päivään saakka, saisimme istua Englannin majesteetin läsnä ollessa!"

"Nouskaa ylös, sir Miles Hendon," sanoi kuningas juhlallisesti — antaen ritarilyönnin Hendonin miekalla — "nouskaa ylös ja istukaa. Teidän anomuksenne on myönnetty. Niin kauvan kuin Englanti pysyy ja sen kruunu pysyy, tämä etuoikeus ei ole raukeava."

Hänen majesteettinsa meni mietiskellen tuonnemmas, ja Hendon vaipui tuolille pöydän viereen aprikoiden: "S' oli potra ajatus, ja se on mulle saattanut paljon helpoitusta; sääreni on hirveästi väsyneet. Jos en olisi keksinyt tuota, olisin kai saanut pysyä seisoalla viikottain, kunnes poika raukkani olisi saanut järkensä jälleen." Hetken perästä hän jatkoi: "Ja niin olen minä siis tullut ritariksi unelmain ja varjojen valtakunnassa! Todellakin mitä eriskummallisin ja oudoin asema moiselle järjen ihmiselle kuin minä. En tahdo nauraa — en, Jumala varjelkoon minua siitä, sillä tää asia, jolla ei ole merkitystä mulle, on hänelle todellinen. Tavallaan ei se minullekkaan ole ilman pontta ja perää, sillä se osoittaa mikä lempeä ja ylevä mieli hänessä asuu." Hetken päästä: "Entä, jos hän ihmisten kuullen kutsuisi minua hienolla kunnianimelläni! — mikä naurettava ristiriita syntyisikin kunniani ja vaatteitteni välillä! Mutt' ei siitä mitään, kutsukoon minua millä nimellä hyvänsä. Minä tyydyn siihen."

KOLMASTOISTA LUKU.

Prinssin katoaminen.

Uupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi —

"Vetäkää yltäni nämä repaleet" — tarkoittaen vaatteitaan.

Hendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä hänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui surunvoittoisesti itsekseen: "Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten ennen — totta tosiaan, mitä minä nyt teen?" Pikku kuningas huomasi hänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet uneliaasti —

"Tuossa" ja osoitti oven edustaa. Minuutin perästä hän oli unohtanut huolensa sikeään uneen.

"Rakas lapsi, kunpahan olisi syntynyt kuninkaaksi!" mumisi Hendon kummastellen; "hän näyttää osaansa ihmeen hyvin."

Sitten hän ojensihe maata lattialle oven eteen, kuninkaan viittauksesta vartioimaan sitä, ja sanoi lohdullisesti —

"Olen asunut huonommasti koko seitsemän vuotta. Kiittämätön olisin Luojalle, jos etsisin puutteita tästä."

Hän vaipui uneen päivän hämärtäessä. Puolipäivän aikaan heräsi hän, paljasti peitteistä tiedottoman ja tunnottoman holhottinsa kappale kerrassaan — ja otti hänen mittansa nuoralla. Kuningas heräsi, juur hänen täytettyään toimensa, valitteli vilua ja kysyi mitä hän teki.

"S' on tehty nyt, valtiaani," sanoi Hendon. "Mulla on pikkuisen toimittamista täällä vieressä, mutta tulen kohta takaisin. Nukkukaa te vielä — teille se on tarpeen. Kas niin — antakaa mun peittää päänne myös — sen pikemmin lämpenette."

Kuningas oli jo palannut unelmien valtakuntaan, ennenkun tämä puhe oli päättynyt. Miles hiipi hiljaa ulos ja hiipi yhtä hiljaa takaisin kolmen- tai neljänkymmenen minuutin perästä, tuoden muassaan täydellisen, tosin vähän käytetyn pojan-puvun huokeasta ja hieman kuluneesta kankaasta; mutta hyvin siisti ja vuoden ajalle sopiva se oli. Hän istui alas ja rupesi tutkistelemaan ostoksiaan mumisten itsekseen —

"Täysi kukkaro olisi sallinut parempaa lajia, mutta kun ei ole täyttä kukkaroa, täytyy tyytyä siihen, niitä laihempi sallii —

"Oli vaimo kaupungissa, Meidän kaupun — —

"Hän liikkui, luulen mä — mun täytyy laulaa vähän hiljemmällä äänellä; ei saa häiritä hänen untansa, kun tää päivä on hänen kestettävänään ja hän on niin uupunut, poika parka — — — Tämä nuttu — se on hyvä kyllä — pistelmä sinne ja pistelmä tänne panee sen pian kuntoon. Tämä toinen on parempi, vaikka yhtäkaikki pari pistelmää ei olisi sillekään haitaksi — — — Nämä on sangen hyvät ja terveelliset ja pitää hänen pienet jalkansa lämpiminä ja kuivina — varmaankin jotain uutta ja kummallista hänelle, joka epäilemättä on tottunut käymään avojaloin sekä talvella että kesällä — — — Kunpahan lanka olisi leipää, kun sitä saa vuoden tarpeeksi parilla pennillä! Ja semmoinen oivallinen silmäneula kun annettiin kaupan päälle! Nyt menee multa pirusti aikaa saada lanka neulan silmään." Ja niin menikin. Hän teki niinkuin miesväki aina tekee ja luultavasti on tekevä viimeiseen päivään asti — - piti neulaa paikallaan ja koki pistää lankaa silmän läpi, mikä on päinvastoin naisten tapaa. Kerta toisensa perään ampui hän väärään, milloin toiselle puolelle neulan silmää, milloin toiselle; välistä taas neulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä ennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti ne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.

"Ravintola on maksettu — aamiainen myös, jok' on tulossa — ja onpa vielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin, jotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in iloihin —

"Hän lempi miest — — —

"Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!… No, vähät siitä — ei s'ollut ensimmäinen kerta — mutt' eipä liioin lystiäkään… Me saadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi menevät ja raskas sekamielesi myös —

"Hän lempi miestään armaasti, Mutt' toinen lempi — —

"Kuinka oivalliset pitkät pistot!" — hän piti kädellään ylhäällä vaatteita ja katseli niitä ihmetellen — "ne näyttävät niin juhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet pistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi —

"Hän lempi miestään armaasti, Mutt' toinen lempi häntä — —

"Tosiaankin, s' on tehty — hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty! Nyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle, ruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille ja — tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! — hän ei vastaa — kuulkaa valtiaani! — totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää persoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi, Mitä!"

Hän veti pois peitteen — poika oli kadonnut!

Hän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi hän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa. Silloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää. Tässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.

"Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!" pauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että tämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. "Miss' on poika?"

Peloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.

"Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs nuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne tahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin puolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja toimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet 'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen ja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos teidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta — ja sitten — —"

"Ja sitten sinä olet pöllö! — pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön koko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut. Kenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan häntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin, kuin joku makaisi sen alla — oliko se sattumuksesta?"

"Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä — hänen ku tuli poikaa hakemaan."

"Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen — voittaakseen aikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?"

"Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne."

"Onko se vissiä?"

"On, teidän ylhäisyytenne."

"Älä nyt hätäile laisinkaan — mieti asiaa, mieti tarkoin, mies."

Hetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi —

"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai heidät kiinni — —"

"Niin mitä silloin? — puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton Hendon keskeyttäen.

"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään, varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään minua tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta lasta niistä synneistä, jotka — —"

"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"

"Juur niin, teidän ylhäisyytenne — sillä kuten vasta sanoin tuosta siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin — —"

"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa, sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut, mun pieni mielivikainen herra raukkani — s'oli katkeraa minun ajatella — ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa ei, sä et ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen aamiaisensa — ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt — rotat saakoot sen — riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän meni, — hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä pyysi — kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi se."

NELJÄSTOISTA LUKU.

"Le roi est mort — vive le roi."

Päivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta unestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien saada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan, pusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi ihastunut, vaikka varovainen huudahus —

"Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin hereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet pois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä hulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun kummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!"

Hämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui —

"Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?"

"Käskeä? — — — Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano — kuka olen minä?"

"Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään olette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas."

Tom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti —

"Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir — jättäkää minut yksin suruineni."

Tom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen. Oli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä, jota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan pituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi ja sanoi: "Kaiva tämän kannon juurelta." Hän teki niin ja löysi kaksitoista kiiltävää uutta pennyä — ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä ei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi —

"Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun murheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä joka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista kiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro — pidä salaisuutena."

Sitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen itsekseen: "Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun kerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa selkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut minua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja repaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!"

Unissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä, mutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä kappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen —

"Ne on sinulle! — kaikki tyyni, jok' ainoa! — Sinulle ja Betille ja Nanille — ja n' on rehellisesti saatu, ei kerjätty eikä varastettu!"

Onnellinen, hämmästynyt äiti painoi häntä rinnoilleen, huudahtaen —

"On jo kulunut päivää — eikö teidän majesteettinne suvaitse nousta?"

Oi, tämä ei ollut se vastaus, jota hän oli odottanut. Unelma oli haihtunut hajallensa — hän oli vati valveilla.

Hän avasi silmänsä — rikkaasti puettu Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Ilo tuosta pettelevästä unennäöstä haihtui pois — poika parka huomasi yhä olevansa vanki ja kuningas. Huone oli täynnään hovimiehiä, puettuina purppuramantteleihin — surun väriin —, ja kuninkaan aatelisia palvelijoita. Tom nousi istualle sängyssä ja katseli raskaista silkkiverhoista tätä hienoa seuraa.

Pukemisen tärkeä toimitus alkoi, ja hovimies toisensa perään polvistui ja suoritti kunniaterveisensä ja ilmaisi pienelle kuninkaalle surunsa hänen kärsimänsä kovan vahingon johdosta, sitä mukaa kuin puettiin hänen päällensä. Siunatuksi aluksi otti esille paidan Päivystävä Ylitallimestari, joka ojensi sen Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille, joka ojensi sen Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, joka ojensi sen Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, joka ojensi sen Kolmannelle Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, joka ojensi sen Kuninkaalliselle herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, joka ojensi sen Vaatevaraston Ylitarkastajalle, joka ojensi sen Norroy'lle, Ensimmäiselle Sota-airueelle, joka ojensi sen Tower'in Konnetabelille, joka ojensi sen Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, joka ojensi sen Perinnölliselle Ruokaliinanpitäjälle, joka ojensi sen Ylimmäiselle Englannin Amiraalille, joka ojensi sen Canterbury'n Arkkipiispalle, joka ojensi sen Ensimmäiselle Sänkykamarin Lordille, joka otti ja puki Tomin päälle mitä vielä oli jälellä mainitusta paidasta. Pieni hämmästynyt poika parka, hänen mielestään koko luo toimitus muistutti vesisangon kulkemista kädestä käteen tulipalossa.

Jokainen pukukappale sai vuorostaan kärsiä tämän hitaan ja juhlallisen juoksun. Seuraus oli, että Tom kovasti väsyi juhlamenoon, väsyi niin, että hän melkein tunsi purskuavaa riemastusta, kun viho viimeinkin näki pitkäin silkkipöksynsä alkavan matkansa jonon läpi ja siitä tiesi, että toimitus lähestyi loppuansa. Mutta hän riemastui ennen aikojaan. Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi vastaanotti housut ja oli juuri pistämäisillään Tomin sääret niihin, kun äkillinen punastus peitti lordin kasvot, ja hän sukkelasti työnsi pukimet takaisin Canterburyn Arkkipiispan käsiin ja kuiskasi peljästys silmissään: "Katsokaa my lord!" osoittaen samassa jotakin, joka kuului housuihin. Arkkipiispa kalpeni, sitten punastui ja ojensi housut Ylimmäiselle Amiraalille kuiskaten: "Katsokaa my lord!" Amiraali ojensi housut Perinnölliselle Ruokaliinan Pitäjälle ja kähisi kuin henkitoreissaan: "Katsokaa, my lord!" Housut kävi sillä lailla takaisin jonossa, Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, Toweri Konnetabelille, Norroy'lle, Ensimmäiselle Sota-airueelle, Vaatevaraston Ylitarkastajalle, Kuninkaalliselle herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, Kolmannelle Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille — ja housuja saattoi pitkin jonoa peljästynyt kuiskaus: "Katsokaa! katsokaa!" — kunnes ne viimein saapui Päivystävän Ylitallimestarin käsiin, joka hetkisen, kasvot kalman kalpeina, tuijotti siihen, mikä oli ollut syynä koko tähän kauhistukseen, ja sitten käheällä äänellä kuiskasi: "Hyvä Jumala, kun on yksi pistin katkennut selkäsoljesta!" — "Tower'iin Kuninkaan Housujen Pää-Säilyttäjä!" jonka jälkeen hän nojasi Hirvikoirain Ensimmäisen Lordin olkapäille toipuakseen jälleen, sillaikaa kun uudet housut ilman mitään vaillinaista soljenpistintä tuotiin.

Mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa, ja siten Tom Cantykin kerran pääsi nousemaan. Erityinen virkamies kaasi vettä, erityinen virkamies toimitti pesemisen, erityinen virkamies piti varalla käsiliinan, ja vähitellen Tom oli läpäissyt koko puhdistuksen taipaleen ja oli valmiina kuninkaallisen Tukankähertäjän tempuille. Kun hän viimeinkin sukelsi esiin tämän herran kourista, oli hän mitä miellyttävin ilmestys ja nätti kuin tyttö, manttelissaan ja purppurasatiinisissa polvihousuissaan ja hatussaan, jossa purppuratöyhtö leijahteli. Nyt hän juhlatamineissaan lähti liikkeelle aamiaishuoneeseen päin, suoraan läpi kokoontuneen hoviväen; ja sitä mukaa kuin hän eteni, väistyi tämä syrjälle jättäen hälle tietä ja polvistuen.

Aamiaisen perästä saattoivat hänet kuninkaallisessa juhlakulussa hänen suurupseerinsa ja hänen henkivartiansa, joissa oli viisikymmentä aatelista eläkkeenkantajaa kullatut tapparakirveet käsissä, — saattoivat hänet valtaistuinsaliin, jossa hän nyt alkoi käsitellä valtioasioita. Hänen "setänsä" lord Hertford asettui valtaistuimen viereen, avustaaksensa kuninkaallista vast'alkajaa viisailla neuvoilla.

Se virkakunta mainehikkaita miehiä, jonka kuningas vainaja oli asettanut testamenttinsa toimeenpanijaksi, tuli nyt esiin pyytämään Tomin vahvistusta muutamiin tekemiinsä päätöksiin — tyhjä muoto, vaan ei kuitenkaan aivan tyhjä, sillä mitään protektoria eli turvaisäntää ei ollut. Canterbury'n Arkkipiispa luki kertomuksen siitä päätöksestä, jonka testamentin toimeenpanijat olit tehneet mainion majesteettivainajan hautajaismenoista, ja lopetti mainitsemalla näiden toimeenpanijani nimet, jotka olit: Canterbury'n arkkipiispa; Englannin lordkansleri; William St. John'in lordi; John Russelin lordi; Edward Hertford'in kreivi; John Lisle'n viscounti; Cuthbert Durham'in piispa —

Tom ei kuunnellut — aikaisempi pykälä asiakirjassa pani hänet ymmälle. Sen johdosta kääntyi hän lord Hertfordin puoleen ja kuiskasi —

"Minä päivänä he sanoivat hautauksen tapahtuvan?"

"Tulevan kuun kuudentenatoista, armollinen valtias."

"Se on sulaa hulluutta. Pysyykö hän koossa niin kauvan?"

Poika parka, hän oli vielä liian tuore kuninkaallisiin tapoihin. Hän oli tottunut näkemään Offal Court'in hyljättyjä kuolleita sysättävän pois aivan toisenlaisella sukevuudella. Lord Hertford sai kuitenkin hänen mielensä lauhtumaan parilla sanalla.

Eräs valtiosihteeri toi esiin Neuvostolta säädöksen, jossa ulkomaisten lähettiläiden vastaanotto määrättiin kello yhdeksitoista seuraavana päivänä, ja pyysi siihen kuninkaan vahvistusta.

Tom kysyi silmillään lord Hertford'ilta, joka kuiskasi —

"Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat lausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän onnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin valtakuntaa."

Tom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä kuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000 puntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena — summa niin suuri, että se pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan, että 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin yltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli typö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina vaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan vilkkaalla ymmärryksellä —

"Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää. Ei, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on, että pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat vapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain hidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat ihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille muille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään. Mulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella, Billingsgate-kadulla — —"

Aika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä ja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys läsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut huomatuksi eli herättänyt levottomuutta.

Eräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään oli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä, sir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle kreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa hovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon helmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi. Koska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut mitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka tunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut soveliaaksi jakaa Seymour'ille "500 puntaa maata" ja Hertford'in pojalle "800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista, kuin joutuisivat joutilaiksi" — jos näet nykyinen majesteetti siihen suostuisi.[8]

Tom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli maksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki nuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in puolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden kuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta suurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen tuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä ja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus: miksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja antaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän tuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet vanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä ainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat hänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan tohtoria.

Äitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja patentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä papereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin haikeasti ja mumisi itsekseen: "Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt, kun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja auringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan, kiduttaakseen minua näin?" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää parka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen hartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun puuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta. Hiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan viisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.

Aamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin suostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen lady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit masentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista huonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen "vanhempi sisarensa" — sittemmin historian tunnettu "verinen Maria" — jäähdytti häntä juhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi ansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten, ja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin kahdentoista vuoden vanha, jonka puku — költeri, housut ja kaikki tyyni — oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja pitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin punainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää kumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui hiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten —

"Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?"

Poika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta huolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi —

"Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne."

"Minun piiska -poikani?"

"Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey — Humphrey Marlow."

Tom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt ilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? — Olettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan ilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää? Ei, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä tapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat vetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan jäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi hyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten odottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin viisasta — hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten, millaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään otsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta —

"Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja surun hämmentämä — —"

"Voi, rakas herra parkani!" huudahti piiskapoika säälien, lisäten sitten itsekseen: "Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat — hänen järkensä on mennyttä kalua — voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto periköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei sovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan."

"Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua," sanoi Tom. "Mutt' älä ole siitä milläsikään — mä paranen pian — pieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin ja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan niihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut sanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi."

"Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen koskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä — aamupäivätunnilla — muistatteko sen?"

"Kyllä — luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta — jos olisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen virheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.) Niin, muistuneepa mieleen nyt — mutta jatka sinä."

"— — Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten hän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan — ja — —"

"Antaa sinulle selkäsaunan!" huudahti Tom, hämmästyneenä niin, että menetti malttinsa. "Minkä tähden hän löylyttäisi sinua minun virheistäni?"

"Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina löylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla."

"S' on tosi — minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti — jos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut virkaasi laimeasti, ja — —"

"Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin palvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa teille opetusta?"

"Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä siis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu suus' puhtaaks."

"Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa selitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun hän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan minä maksun".[9]

Tom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: "Mutta tämäpä on mitä kummallisin asia, — mitä merkillisin, mitä erinomaisin seikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri poikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani — taivas suokoon, ett' olisivat sen tehneet! — Jospa he tämän tekisivät, niin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa vaihtokaupasta." Sitten sanoi hän ääneensä —

"Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin."

"Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty täksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein sovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä tästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan teidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin minunkin avukseni."

"Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?"

"Voi, te muistatte siis sen?"

"Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain — sun selkäsi pääsee pöllytyksestä — minä pidän siitä huolen."

"Oi, kiitos, mun valtiaani!" huudahti poika ja pani taas polvilleen. "Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin — — —"

Nähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan, sanoen olevansa "suopealla tuulella."

"Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun te ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte te asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi nousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista, että te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että ennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin seikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni samassa."

"Hukassa? Kuinka niin?"

"Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi, niin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani mennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako minua pois!"

Tom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä puuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän —

"Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä pysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti." Sitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä puolella olkapäähän ja lausui: "Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin Kuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen kaikki surut — minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä niin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle kolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy."

Kiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa —

"Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus nousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta. Nyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko Marlowin perhe mun jälkeeni."

Tomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka voi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja Humphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia "paranemaan"; sillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun tapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista kuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi Humphrey, että Tom oli kykenevä "palauttamaan muistiinsa" tapauksen aivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna todellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän päätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten aikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin kuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi olemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi Hertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.

Hän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti joku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta oli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät viisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän päästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa ja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen maltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti vaientaisivat yleisen valtasuonen — jos nimittäin pahat huhut olisit liikkeellä — kuin jos joku muu neuvo keksittäisiin.

Sen perästä jatkoi kreivi, hyvin hienotunteisesti, opetustaan Tomille niistä vanhoista tavoista, joita noudatettiin muutamissa juhlallisissa tiloissa — tuolla jotensakin ohuella valhemuodolla, että vain tahdottiin "palauttaa muistiin" hänelle asioita, jotka hän jo tunsi. Mutta hänen suureksi tyytyväisyydekseen kävi pian ilmi, että Tom töin tuskin tarvitsi mitään apua tällä alalla. Hän oli käyttänyt hyväkseen Humphreytä tässä kohden, sillä Humphrey oli ilmoittanut hälle, että muutaman päivän perästä hänen tuli alkaa julkisia päivällisiä, jonka uutisen hän oli kiristänyt nopeasiipiseltä hovin juoruttarelta. Tom kuitenkin piti nämä tositiedot itsekseen.

Nähden kuninkaallisen muistin siksi parantuneen, uskalsi kreivi vielä tehdä muutamia kokeita sillä, nähdäksensä, näköjään vähäpätöisten kysymysten kautta, kuinka pitkälle hänen parantumisensa oli käynyt. Tulos oli onnellinen, vaikka siellä täällä täpliä löytyi — täpliä, joissa Humphreyn jäljet ilmestyi, mutta ylimalkaan oli my lord suuresti tyytyväinen ja iloinen. Niin rohkaistuna hän totta todellaan oli, että hän lausui ja sanoi toivovalla äänellä —

"Nyt olen minä varma siitä, että jos teidän majesteettinne vain tahtoo vielä vähäsen ponnistaa muistiansa, niin tulee ongelma valtiosinetistäkin ratkaistuksi — tappio, jolla vielä eilen oli merkitystä, mutta joka tänään ei merkitse mitään, sittenkun sen virka-aika kului umpeen korkean valtiaamme elämän loppuun. Ehkä teidän armonne nyt tahtoo tehdä kokeen?"

Tom oli ällistyksissään — valtiosinetti oli jotakin hänelle peräti tuntematonta. Hetken mietittyään silmäili hän ylöspäin hyvin viatonna ja kysyi —

"Millaisella se näytti, my lord?"

Kreivi säpsähti, tuskin havaittavasti, ja mumisi itsekseen: "Voi, hänen järkensä on taas mennyt menoaan! — se oli typerästi multa tehty, kun koetin saada hänet jännittämään sitä." Sitten hän sievästi käänsi puheen toisille tolille, pyyhkäistäkseen tuon onnettoman sinetin Tomin mielestä — ja hän luonnistuikin helposti yrityksessään.

VIIDESTOISTA LUKU.

Tom kuninkaana.

Seuraavana päivänä tulit ulkomaiset lähettiläät loistavine seurueineen, ja Tom vastaanotti heidät, istuen valtaistuimellaan kunnianarvoisessa prameudessaan. Näytelmän loisto hurmasi tosin ensimmältä hänen silmänsä ja kiihoitti hänen kuvitusvoimansa; mutta audienssi oli ikävä ja pitkäpiimäinen, ja niin olit enimmäkseen lausutut tervehdyksetkin — jonka lähden huvi alussa vähitellen vääntyi väsymykseen ja koti-ikävään. Tom lausui ne sanat, jotka Hertford tämän tästäkin pisti hänen suuhunsa, ja koki kovasti saada käytöksensä tyydyttäväksi; mutta hän oli tietysti liian uusi senkaltaisiin seikkoihin ja liian levoton, saavuttaakseen muuta kuin hyvin keskinkertaisen tuloksen. Hän oli tosin aivan kylliksi kuninkaan näköinen, mutta hänen oli vallan vaikea tuntea kuin kuningas. Siksipä hän sydämmestänsä ilostuikin, kun tuo juhlallinen äksänpäksä oli lopussa.

Suurin osa tästä päivästä "tuhlattiin" — kuten hän sitä ajatuksissaan nimitti — - töihin, jotka kuuluivat hänen kuninkaalliseen arvoonsa. Myös ne kaksi tuntia, jotka oli aiottu ruhtinaalliseen rattoisuuteen ja reipastukseen, kävit hänelle tavallista enemmän tukalaksi taakaksi; niin ne olit kahlehditut kaikellaisilla rajoituksilla ja vanhoilla tavoilla. Kuitenkin kaikitenkin hällä oli yksityinen tunti piiskapoikansa kanssa, jonka hän luki itselleen sulaksi voitoksi, koska hän siitä sai sekä huvitusta että tarpeellisia hovitietoja.

Kolmas päivä Tomin kuninkuudesta tuli ja meni miltei niinkuin edellisetkin, mutta olihan kuitenkin ikääskuin hänen pilvensä nyt tahtoisi kohota muutamassa suhteessa — hän ei tuntenut oloansa niin kankeaksi kuin ensimmältä. Hän oli käynyt hiukan tottuneeksi oloihin ja ympäristöön. Hänen kahleensa kiusasit vielä, mutt' ei kaiken aikaa; hän huomasi, että maailman suurten läsnäolo ja kunnioitus painoi ja tuskastutti häntä yhä vähemmän joka tunnilla, joka meni menoaan.

Mutt' oli olemassa kammo, jota ilman hän olisi voinut katsoa neljättä päivää kasvoihin ilman anottavaa murhetta — nuo julkiset päivälliset. Oli muita suurempia asioita ohjelmassa — niinpä hänen piti tänä päivänä pitää esimiehyyttä Neuvostossa, jonka tuli ottaa varteen hänen katsantotapansa ja käskynsä sen politiikin suhteen, jota vastedes noudatettaisiin ulkomaan valtoja vastaan, hajallansa siellä täällä yli koko maapallon. Samana päivänä oli myöskin Hertford lopullisesti valittava suureen Lord Protektor'in virkaansa. Toisia tärkeitä asioita oli niinikään määrätty samaksi neljänneksi päiväksi, mutta Tomille oli ne kaikki tyyni mitättömiä pikkuseikkoja tuon tulikoetuksen rinnalla: syödä päivällistä ypö yksinään pöydässä, samassa kun häntä katsoa tuijotti koko joukko uteliaita silmiä, ja koko joukko suita oli kuiskimassa muistutuksia hänen menettelytavastaan.

Mutta mikään ei voinut pidättää tätä neljättä päivää, ja niin se siis tuli. Se tapasi Tom raukan hyvin alakuloisena ja hajamielisenä, ja tätä pahaa tuulta jatkui; hän ei kyennyt ravistamaan sitä pois. Tavalliset aamutouhut vetivät pitkään ja väsyttivät häntä. Taaskin tunsi hän vankeuden raskauttavan ikeen.

Myöhään aamupäivällä oli hän, kun oletettiin, isossa audienssisalissa, puhellen kreivi Hertfordin kanssa ja vetelästi vartoen sen hetken lähenemistä, joka oli määrätty lukuisain suurien virkamiesten ja hoviherrain juhlallista vastaanottoa varten.

Hetken päästä näki Tom, joka oli mennyt ikkunalle ja harrastunut tavattomaan menoon ja elämään suurella maantiellä palatsin portin ulkopuolella — eikä ainoastaan harrastunut, vaan alkanut, koko sydämen pohjasta ikävöidä tuonne vapaiden ihmisten meluun ja pauhuun — näki Tom, miten lähestyi tietä pitkin etujoukko huutavaa ja rähisevää rahvasta, jossa oli sekaisin miehiä, naisia ja lapsia alimmista ja köyhimmistä kansankerroksista. "Mitähän tuolla on?", huudahti hän oikealla pojan uteliaisuudella semmoisissa seikoissa.

"Tehän olette kuningas", vastasi kreivi juhlallisesti, syvään kumartuen. "Onko mulla teidän armonne lupa toimia?"

"On, kernaimmasti! Mitä suurimmalla ilolla!" huudahti Tom kiihtyneenä ja lisäsi sitten itsekseen hilpeällä tyytyväisyydellä: "Totta tosiaan, ei ole aina niin hullua olla kuninkaana — välistä saapi hyvityksensä ja korvauksensa."

Kreivi kutsui hovipojan ja lähetti hänet vahtiväen päällikölle tällä käskyllä —

"Antakaa pysäyttää rahvas ja tutkikaa syyt sen kulkuun. Kuningas käskee".

Muutama sekunti perästäpäin marssi pitkä jono kuninkaallista kaartia, kiiltävässä teräsvarustuksessa, ulos portista ja asettui suoraan maantien poikki vastapäätä joukkoa. Eräs sanansaattaja palasi kertoen, että väkijoukko saattoi erästä miestä, erästä naista ja erästä nuorta tyttöä mestaukseen rikoksista, joita oli tehty valtakunnan rauhaa ja korkeutta vastaan.

Kuolemaa — siis vieläpä väkivaltaista kuolemaa — näille onnettomille! Tämä ajatus sai Tomin sydämmen jänteet väräjämään. Säälin henki valloitti hänet eikä jättänyt sijaa millekään muulle miettimiselle. Hän ei ajatellut loukattuja lakeja taikka sitä surua tai vahinkoa, jonka nämä kolme rikoksentekijää olit saattaneet uhreilleen. Hän ei voinut ajatella muuta kuin mestauslavaa ja sitä kauheaa kohtaloa, joka odotti tuomituita. Hänen huolensa sai hänet hetkeksi unohtamaan, että hän ainoastaan oli kuninkaan väärä varjo eikä mikään todellinen kuningas. Ennenkun hän tiesikään, oli hän löpissyt julki komennon —

"Tuokaa ne tänne!"

Samalla nousi tulipuna hänen poskilleen, ja jonkunmoinen puolustus oli jo hänen huulillaan. Mutta huomattuaan, että hänen käskynsä ei ollut kummastuttanut kreiviä eikä palvelevaa hovipoikaa, tukehutti hän ne sanat, jotka oli lausumaisillaan. Hovipoika suoritti mitä luonnollisimmalla tavalla syvän kumarruksen ja vetäytyi selkä edellä ulos huoneesta, pannaksensa toimeen tuon tehtävän. Tom tunsi ylenpalttista ylpeyttä, sai kun saikin uuden tunnelman kuninkaallisen asemansa eduista. Hän sanoi itsekseen: "Tämä tuntuu todellakin siltä, kuin mitä tunsin lukiessani vanhan papin kertomuksia ja kun luulottelin itseäni prinssiksi, joka antoi lakeja ja komentoja kaikkialle ja sanoi: 'tehkää se tai se', eikä kukaan uskaltanut panna vastaan tahtoani".

Nyt lensit ovet selälleen. Toinen korkea arvonimi toisensa perästä ilmoitettiin, ihmiset, joiden omia ne olit, seurasit, ja paikka oli pian puolinaan aatelisväkeä ja hienostoa. Mutta Tom oli tuskin tietävinään tämän seurueen läsnäolosta, niin hän oli takertunut kiinni tuohon toiseen ja harrastavampaan asiaan. Hän istui hajamielisenä kuninkaalliselle tuolilleen ja käänsi silmänsä oveen päin, osoittaen siten pingoitettua odotuksen ahdistusta. Nähtyään tämän, lakkasi seurue häntä vaivaamasta ja rupesi jaarittelemaan keskenään kaikellaisia yleisiä asioita ja hovijuoruja.

Hetkisen mentyä kuului lähestyvän sotamiesjoukon tasaiset askeleet, ja rikoksentekijät astuivat sisään, alasheriffin vartioimina ja kuninkaallisen kaartinosaston seuraamina. Siviilivirkamies polvistui Tomin edessä ja meni sitten sivullepäin; kolme tuomittua henkilöä polvistui myös ja pysyi kaiken aikaa polvillaan. Kaarti asettui Tomin tuolin taakse. Tom tähysteli vankeja uteliaasti. Jotakin oli tuon miehen puvussa tai esiintymisessä, joka herätti hämärän muiston Tomin mielessä. "Varmaankin oon nähnyt tuon miehen ennen — — — mutta en muista missä tai milloin" — niin ajatteli hän. Juuri silloin katsahti mies äkkipikaa ylös ja laski silmänsä äkkipikaa taasen alas; hän ei kestänyt yksinvaltiaan kunnianarvoisaa katsetta. Mutta tämä ainoa silmäys miehen silmään, jonka Tom oli saanut, oli hänelle kylliksi. Hän sanoi itsekseen: "Nyt on asia selvillä; tämä on se tuntematon mies, joka vetäisi Giles Witt'in Thames'istä ja pelasti hänen henkensä tuona tuulisena, kylmänä uuden vuoden päivänä — hyvä ja rohkea työ — vahinko vain, että hän sittemmin on tehnyt pahempia töitä ja joutunut tähän surulliseen asemaan — — — En ole unohtanut sitä päivää enkä sitä tuntia; ja juuri siitä syystä, että minä tuntina perästäpäin sain Gammer eukolta niin perinpohjaisesti selkääni, että kaikki edelliset tai jälkimmäiset pieksiäiset ovat pelkkää lellittelemistä sen suhteen".

Tom antoi käskyn, että vaimo ja tyttö saatettaisiin saapuvilta vähäksi aikaa. Sitten kääntyi hän alasheriffin puoleen kysyen —

"Hyvä sir, minkä rikoksen on tämä mies tehnyt?"

Virkamies polvistui ja vastasi — "Teidän majesteettinne suostumuksella saan kunnian ilmoittaa, että hän on ottanut hengen eräältä alamaiselta myrkyttämällä hänet."

Tomin säälintunne vankia kohtaan ja hänen ihastuksensa mieheen, joka oli ollut hukkuvan pojan peloton pelastaja, sai oikein kovan iskun.

"Onko se seikka toteen näytetty?" kysyi hän.

"On, aivan selvästi, sire".

Tom huokaili sanoen —

"Viekää hänet pois — hän on ansainnut kuolemansa. Sääli häntä, sillä hällä oli sydän paikallaan — hm — hm — tarkoitan että hän näyttää siltä."

Äkkinäisellä tahdon tarmolla löi vanki kämmenensä yhteen, väänteli niitä epätoivoisasti ja kääntyi samalla "kuninkaan" puoleen, rukoillen poikkinaisilla sanoilla —

"Voi herra kuninkaani, jos voitte sääliä hukkaantunutta, säälikää sitten minua! Minä olen viaton eikä olekkaan sitä, josta minua on syytetty, todistettu muuten kuin hyvin vaillinaisesti — mutta en puhu siitä nyt; tuomio on langennut minua vastaan eikä liene kumottavissa. Mutta mun tulisessa tuskassani minä rukoilen yhden rukouksen, sillä mun tuomioni on kovempi kuin voin kestää. Armoa, armoa, herra kuninkaani! Kuninkaallisesta säälistänne kuulkaa rukoukseni — käskekää että minut hirtetään!"

Tom hämmästyi. Semmoista kääntymistä hän ei ollut odottanut. "Totta tosiaankin, sepä kummallinen rukous. Eikö sitten tämä kohtalo sinua odottanut?"

"Ei, ei suinkaan, armollinen herra. Minä olen tuomittu elävänä keitettäväksi".

Tom oli juosta tuoliltaan säpsähdyksestä. Niin pian kun jälleen tointui, huudahti hän:

"Sinun pyyntöösi on myönnytty, ihmisparka! Jos olisitkin myrkyttänyt vaikka sata henkeä, ei sinun kuitenkaan tarvitsisi kärsiä niin kauheaa kuolemaa".

Vanki kumarsi päänsä lattiata vastaan ja kevensi sydäntään kiitollisuuden kiihkolla, lopettaen —

"Jos jolloinkin te joutuisitte onnettomuuteen — josta Jumala teitä varjelkoon! — niin tulkoon teidän hyvyytenne minua kohtaan tänä päivänä muistetuksi ja palkituksi."

Tom kääntyi kreivi Hertfordin puoleen sanoen —

"My lord, onko mahdollista, että oli olemassa oikeita todistuskappaleita tämän miehen kauheaan tuomioon?"

"Se on laki, teidän armonne, myrkyttäjille. Saksassa keitetään vääränrahantekijät kuoliaaksi öljyssä, mutta heitä ei heitetä siihen yhdellä kertaa, vaan vähitellen vajotetaan he alas ja hitaasti, köyden päässä, ensin jalat, sitten sääret ja sitten —"

"Oi, älkää sanokkokkaan, my lord, en kestä sitä kuulla!" huudahti Tom peittäen kasvonsa käsillään, ikääskuin varjellaksensa silmänsä kuvalta. "Pyydän teitä, lordi hyvä, ryhtymään toimiin lain muuttamiseksi — ooh, älkää antako kurjain luomain enää tulla kiusatuksi mokomalla rääkkäyksellä".

Kreivin kasvoissa näkyi syvän kiitollisuuden ilme, sillä olipa hän jalo ja laupias mies luonnollaan — mikä ei suinkaan ollut tavallista hänen luokassaan tähän kovakouraiseen aikaan. Hän sanoi —

"Nämä teidän majesteettinne jalot sanat ovat lempeyttäneet hänen tuomionsa. Historia on muistava ne teidän kuninkaallisen huonekuntanne kunniaksi".

Alasheriffi oli juuri viedä vangin ulos. Tom antoi silloin hälle merkin odottaa sanoen —

"Hyvä sir, tahdonpa vielä vähä tutkia tätä asiaa. Mies on sanonut, että hänen tekonsa on ainoastaan pintapuolisesti todistettu. Kertokaa mulle mitä tiedätte jutusta".

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee, niin tahdon sanoa, että oikeudessa kävi ilmi, että tämä mies oli tunkeutunut erääseen taloon Islington'in pienessä kylässä, jossa eräs mies makasi sairaana — kolme todistajaa sanoo sen tapahtuneen kello kymmenen edellä puolenpäivän, kaksi muutamia minuutia myöhemmin — kipeä mies oli yksinään sinä aikana ja nukkui — ja syytetty mies tuli ulos jälleen ja meni tiehensä. Kipeä mies kuoli tunnin kuluttua, väännettyään itseään värveissä ja tulisissa tuskissa".

"Onko kukaan nähnyt myrkkyä annettavan miehelle? Onko löydetty hänessä myrkkyä?"

"Ei tosin, teidän majesteettinne?"

"Kuinka sitten tiedetään, että mitään myrkkyä yleensä on annettu?"

"Jos teidän majesteettinne suostuu, niin tohtorit todistavat, ellei kukaan kuole semmoisilla oireilla muu kuin myrkytetty".

Tärkeä todistus tämä — moisena yksinkertaisena aikana. Tom tunsi sen kauhean merkityksen ja sanoi —

"Tohtorit tuntevat ammattinsa — kenties ovatkin he oikeassa. Asia näyttää pahalla tälle miesraukalle".

"Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, teidän majesteettinne; löytyy enemmän ja pahempaa. Monet ovat todistaneet, että eräs noita-akka, joka sittemmin jätti kylän ja meni kukaties minne, on ennustanut ja kuiskannut sen salaisesti ihmisten korviin, että kipeä mies olisi kuoleva myrkystä. — vieläpä lisäksi, että joku vieras olisi antava hälle sitä — ruskeahiuksinen vieras ja puettu kuluneeseen ja huonoon pukuun; ja tämä vanki sopii nyt ihan karvalleen tuon noidan kertomukseen. Teidän majesteettinne on varmaankin antava tälle asianhaaralle sen tärkeyden, joka sille tulee, nyt nähtyänne, että se oli ennustettu."

Tämä oli polttavan tärkeä todistus näinä taikauskoisina päivinä. Tom tunsi asian olevan hukassa; jos todistuskappaleilla yleensä oli mitään voimaa, niin tään miesraukan syy oli näytetty toteen. Mutta yhtäkaikki tarjosi hän vangille vielä yhden mahdollisuuden sanoen:

"Jos voit lausua jotakin puolestasi, niin puhu".

"En mitään, joka auttaisi minua, kuninkaani. Minä olen syytön, mutt'en voi sitä näyttää toteen. Mulla ei ole mitään ystäviä; muuten voisin minä todistaa, etten ollut Islington'issa sinä päivänä. Niinpä voisin näyttää todeksi, että minä mainittuun aikaan olin kolmen penikulman päässä sieltä. Minä olin, näetten, Wipping'in vanhoilla rapuilla, ja minä voisin, jos olisi ystäviä, todistaa, oi kuninkaani, että sen sijasta kuin otin ihmishengen, kuten he sanovat, niin minä samaan aikaan pelastin ihmisen. Eräs hukkuva poika — —"

"Älkääppäs nyt! Sanokaa päivä, sheriffi, milloin rikos tehtiin!"

"Kymmenen aikana aamulla taikka muutamia minuutteja myöhemmin uuden vuoden päivänä, kaikkein mahtavin —"

"Laskekaa vanki vapaaksi — se on kuninkaan tahto".

Hänen poskensa punastuivat jälleen tämän jokseenkin epäkuninkaallisen purkauksen perästä, ja hän koki voitavansa peitelläkseen säädyttömyyttään lisäämällä sanat —

"Se suututtaa minua, kun ihminen hirtettäisiin niin mitättömistä, mahdottomista syistä."

Hiljainen ihmettelyn kuiskutus kulki kokouksen läpi. Tämä ei ollut ihmettelyä siitä määräyksestä, jonka Tom oli antanut, sillä "syylliseksi näytetyn" myrkyttäjän anteeksi antaminen oli jotakin, jota harvat olisivat voineet tunnustaa, saatikka ihmetellä — ei, vaan ihmettely koski sitä ajatuksen terävyyttä ja vilkkautta, jota Tom oli osoittanut. Muutamat hiljaa lausutut muistutukset kävivät tähän tapaan —

"Tämä ei ole mikään mielenvikainen kuningas — hän on täydessä tolkussaan."

"Kuinka mukavasti hän teki kysymyksensä — kuinka yhtäläinen hänen entisen tapansa kanssa olikin tämä hänen nopea ja käskevä päätöksensä asiassa!"

"Jumalan kiitos, hänen sairautensa on ohi! Hän ei ole mikään pehmeä raukka, vaan kuningas. Hän on käyttäytynyt juuri kuin hänen oma isänsä".

Kun ilma oli niin täynnään suostumuslauseita, niin aivan luonnollisesti Tominkin korvaan osa niistä tunkeutui. Ja se vaikutus, jonka ne tekivät häneen, oli että hän tunsi itsensä vapaaksi ja riippumattomaksi ja että hänen hermostonsa täyttyi miellyttävillä tunteilla.

Kuitenkin nousi pian hänen nuorukaisuteliaisuutensa ja voitti nämä mielistelevät ajatukset ja tunteet. Hän oli kärkäs tietämään mitä lajia kuoleman syntiä vaimo ja pikkuinen tyttö olit tehneet; niinpä hänen käskystänsä nuo kaksi pelästynyttä ja nyyhkyttävää olentoa tuotiin hänen eteensä.

"Mitä nämä ovat tehneet?" kysyi hän sheriffiltä.

"Teidän majesteettinne, heidän niskoillaan lepää synkkä rikos, ja se on selvästi todistettu, jonkatähden tuomarit ovatkin määränneet heidät lain mukaan hirtettäväksi. He ovat myyneet itsensä saatanalle — moinen on heidän rikoksensa."

Tommia pöyristytti. Häntä oli opetettu inhomaan ihmisiä, jotka tekivät moisen jumalattoman työn. Kuitenkaan hän ei voinut kieltää itseltään sitä iloa, jonka uteliaisuuden tyydyttäminen tuottaa tällä ijällä, ja sentähden hän kysyi —

"Missä tämä tapahtui — ja milloin?"

"Eräänä yösydännä joulukuussa — eräässä kirkkorauniossa, teidän majesteettinne."

Tommia pöyristytti taasen.

"Kuka oli siellä läsnä?"

"Ainoastaan nämä molemmat, teidän armonne — ja se toinen ".

"Ovatko he tunnustaneet?"

"Ei, ei suinkaan, sire — he kieltävät ykspänttäisesti".

"No, sanokaa sitten, kuinka se tuli tiedetyksi?"

"Taatut vieraat miehet ovat nähneet heidän kääntyvän sinne, hyvä majesteetti. Tämä synnytti epäluuloa, ja surulliset asianhaarat ovat sittemmin vakuuttaneet ja vahvistaneet sen. Erittäinkin on se todistettu, että he saamansa jumalattoman vallan avulla ovat nostaneet ja panneet liikkeelle myrskyn, joka vuorostaan pani autioksi koko seutukunnan. Viidettäkymmentä vierasta miestä on vakuuttanut valallansa, että tämä hirveä myrsky todellakin on raivonnut; ja siihen olisi helposti saanut vaikka tuhat todistajaa, sillä kaikilla oli syytä muistaa sitä, kun he kaikki kärsivät siitä."

"Tämä on tosiaankin vakava asia."

Tom mietti hetken mielessään tätä katalaa konnuutta ja kysyi sitten —

"Tuliko vaimokin kärsimään tästä myrskystä?"

Useat vanhat päät kokouksessa nyökkäsivät myöntymystä sille viisaudelle, joka ilmeni tästä kysymyksestä. Sheriffi kuitenkaan ei huomannut mitään kietoavaa kuulustelussa, vaan vastasi yksinkertaisella suoruudella —

"Tuli tosiaankin, teidän majesteettinne, ja hän kärsi hyvinkin paljon, kuten kaikki muutkin. Hänen talonsa lensi kumoon, ja hän itse ja lapsi jäivät, kun jäivätkin suojatta."

"Minusta näyttää, kuin tuo kyky tehdä itselleen niin paljon pahaa olisi ollut liian kalliilla hinnalla ostettu. Hän olisi tullut peijatuksi, vaikka hän olisikin maksanut ainoastaan yhden ainoan rovon moisesta kyvystä. Kun hän nyt on antanut siitä sekä oman että lapsensa sielun, niin todistaa se, ettei hän ole viisas. Jos hän taas ei ole viisas, niin hän ei tiedä mitä hän tekee eikä siis myöskään voi tehdä syntiä."

Vanhat päät nyykyttivät tunnustustaan Tomin viisaudelle vieläkin enemmän, ja yksi heistä mumisi: "Jos kuningas on hullu, kuten sanovat, niin on tää hulluus sitä lajia, että se voisi parantaa ymmärrystä muutamissa ihmisissä, jotka tunnen, jos he Jumalan armollisella avulla saataisiin vain niin kauvas."

"Kuinka vanha on lapsi?" kysyi Tom.

"Yhdeksän vuotta, majesteetti."

"Onko lapsella Englannin lain mukaan oikeutta tehdä sopimusta ja myymään itseänsä, my lord?" kysyi Tom kääntyen erään oppineen tuomarin puoleen.

"Laki ei salli, että lapsi yhtyy mihinkään tärkeään asiaan, armollinen herra, koska se on sitä mieltä, ettei lapsen lapsekas ymmärrys sovi kilvoittelemaan niiden kypsyneempäin ymmärryksen ja pahojen aikeiden kanssa, jotka ovat vanhemmat kuin se. Saatana voi kyllä ostaa lapsen, jos niin tahtoo ja lapsi siihen suostuu, mutt'ei englantilainen — tässä viime tapauksessa julistettaisiin sopimus mitättömäksi."

"Silloin se minusta on törkeää epäkristillisyyttä ja hyvin tyhmästi tuumittu, että Englannin laki kieltää oikeuksia englantilaisilta, tuhlatakseen niitä saatanalle!" huudahti Tom vilpittömällä kiivaudella.

Tämä uuden uutukainen tapa katsella asiaa herätti paljon hymyilyä, ja monet päät panivat sen muistiin, kertoakseen sitä hovissa todistuksena Tomin omituisuudesta ja edistyksestä henkiseen terveyteen.

Vanhempi "pahantekijä" oli herennyt nyyhkyttämästä ja tarttunut kiinni Tomin sanoihin pingoitetulla pirteydellä ja kasvavalla toivolla. Tom huomasi seikan, ja sepä lujasti vahvisti hänen myötätuntoisuuttaan vaimo parkaa kohtaan tässä vaarallisessa ja turvattomassa asemassa. Hetkisen päästä hän kysyi —

"Millä lailla ovat he menetelleet, nostattaaksensa myrskyn?"

" He ovat riisuneet sukkansa, sire."

Tämä kummastutti Tomia ja kiihoitti samalla hänen uteliaisuuttaan kuumeen helteesen. Hän sanoi innoissaan —

"Se on ihmeellistä! Onko sillä aina tuo hirveä vaikutus?"

"On, aina, armollinen herra — vähintäänkin, jos vaimo sitä tahtoo ja lausuupi tarpeelliset sanat, joko mielessään tai kielellään."

Tom kääntyi vaimoon ja sanoi kiihkeällä innolla —

"Käytä valtaasi — minä tahdon nähdä myrskyn."

Siellä nähtiin yhtäkkiä monen posken kalpenevan, tuossa taikauskoisessa seurassa, ja yleinen, vaikka hiljainen toivo oli, että päästäisiin pois tästä paikasta. Tää kaikki jäi kuitenkin huomaamatta Tomilla, joka oli kun olikin kuin kuollut kaikelle muulle, paitsi tuolle odotetulle hävitykselle. Kun hän yhtäkkiä näki nolatun ja hämmästyneen ilmeen vaimon kasvoissa, lisäsi hän puhettaan innokkaammasti —

"Älä pelkää mitään — ei kukaan tee sulle pahaa. Vieläpä oot sinä pääsevä vapaaksi — ei kukaan saa sinuun koskea. Käytä siis valtaasi."

"Oi, herra kuninkaani, minulla ei ole semmoista valtaa — minua on väärin syytetty."

"Pelkosi sinua pidättää. Multa älä ole milläsikään; ei mikään vaara sua kohtaa. Kutsu tänne myrsky — vähät siitä, kuinka vähäpätöinen se onkin — minä en toivo mitään hurjaa rajuilmaa, vaan paras on vain kohtuullinen tuuli — tee se, ja sun henkesi on säästetty — sinä olet menevä vapaana täältä lapsesi kanssa, kuninkaan armo muassasi, eikä kukaan koko valtakunnassa uskalla tehdä sulle vähintäkään pahaa tai soimata sinua."

Vaimo parka lankesi polvilleen ja vakuutti vakuuttamistaan, kyynelien tulviessa, ettei hällä ollut mitään valtaa tai voimaa suorittaakseen tuota ihmetyötä. Muuten hän olisi iloinen voidaksensa pelastaa yksinään lapsensa hengen ja uhrata omansa jos hän tottelemalla kuninkaan käskyä voisi saavuttaa niin kallisarvoisen armon.

Tom pysyi vaatimuksessaan — vaimo yhä vakuutuksissaan. Viimein sanoi Tom —

"Minä uskon vaimon puhuneen totta. Jos minun äitini olisi hänen sijassaan ja olisi saanut tuon voiman saatanalta, niin hän ei tuumaisi hetkeäkään, vaan kutsuisi myrskynsä ja saattaisi koko maan raunioihin, jos hän sillä voisi pelastaa minun menetetyn henkeni! Tämä todistaa, että muut äidit on tehty saman mallin mukaan. Sinä olet vapaa, vaimo hyvä — sinä ja sinun lapsesi — sillä minä uskon sinut viattomaksi. Nyt ei sulla ole mitään pelkäämistä, kun olet anteeksi saanut — vedä siis sukat jalastasi! — ja jos voit tehdä mulle myrskyn, niin tulet sinä rikkaaksi!"

Pelastettu vaimo kävi äänekkääksi lausuessaan kiitollisuuttaan ja valmistautui tottelemaan, samalla kun Tom katsoi häneen pingoitetulla, vähän pelon sekaisella odotuksella. Hovimiehet osoittivat selvästi hätäisyyttä ja levottomuutta. Vaimo paljasti oman jalkansa ja pikku tyttönsäkin ja koki silminnähtävästi parastansa palkitakseen kuninkaan jalomielisyyttä maanjäristyksellä, mutta se oli kokonaan turhaa työtä ja pettymystä. Tom huokaili ja sanoi —

"Kas niin, vaimo parka, älä huoli siitä enää; sinun kykysi on jättänyt sinut. Mene matkaasi rauhaan; ja jos tuo kyky kenties kerran maailmassa palajaa, niin älä unohda mua silloin, vaan hanki mulle aika myrsky."

KUUDESTOISTA LUKU.

Juhlapäivälliset.

Päivällistunti lähestyi — ja kummallista kyllä, tuotti ajatus niistä hyvin vähän mielihaikeaa Tomille, pelkoa tuskin ollenkaan. Aamupäivän tapaukset olit ihmeellisesti kärjentäneet hänen luottamustaan itseensä. Tuo pieni tuhkapöperö oli jo, neljän päivän tottumuksen perästä, paremmin perehtynyt vieraaseen ylistupaansa, kuin täysikasvanut ihminen olisi sen tehnyt kuukaudessa. Lapsen mukautuvaisuus vieraisiin oloihin ei ole koskaan sattuvammin todistettu.

Rientäkäämme nyt yhdessä muutamien valittujen kanssa suureen juhlasaliin ja heittäkäämme silmäys ympärillemme siellä, sillaikaa kuin Tom tehdään valmiiksi upeaa toimitusta varten. Se on lavea sali kullatuine patsaineen ja seinäpylväineen ja maalatuine seinineen ja kattoineen. Oven pielessä seisoo pitkiä kaartilaisia, jotka ovat liikkumattomat kuin patsaat ja puetut rikkaisiin ja koreihin pukuihin, käsissä partuskat. Korkealla parvella, joka ympäröi koko salin, sijaitsee soittokunta sekä sullottu joukko porvareja, molempia sukupuolia, loistavissa puvuissa. Keskellä huonetta, kohoitetulla lavalla, on Tomin pöytä. Mutta nyt jätämme sananvuoron vanhalle kronikoitsijalle:

"Eräs herra astuu saliin, kantaen sauvaa, ja heti hänen perästään toinen herra, kantaen pöytäliinaa, jonka he, polvistuttuansa kolme kertaa syvimmällä kunnioituksella, levittivät pöydälle ja laskeuduttuansa taasen polvilleen, vetäytyvät takaisin; sitten tulee kaksi muuta; toisella on taasen sauva toinen kantaa suolasalkkaria, tallrikkia ja leipää; polvistuttuansa, niinkuin edellisetkin tekivät, ja asetettuansa pöydälle mitä heillä oli muassaan, vetäytyvät hekin takaisin samoilla juhlamenoilla kuin ensimmäiset; lopuksi tulee kaksi aatelismiestä, loistavissa puvuissa, toinen kantaen makuveistä kädessään; ja nämä, kumarrettuaan kolme kertaa miellyttävimpään tapaan, lähestyvät pöytää ja hierovat sitä leivällä ja suolalla, aivan yhtä suurella kunnioituksella kuin jos kuningas olisi läsnä".[10]

Tähän päättyivät juhlalliset valmistukset. Nyt kuuluu kaukaa kaikuvista käytävistä torven ääni ja hämärä huuto: "Tie auki kuninkaalle! Tie auki kuninkaan ylhäiselle majesteetille!" Nämä äänet toistetaan monta kertaa — tulevat yhä lähemmälle — lopuksi kajahtaa torvensoitto melkein vasten silmiämme, ja huuto heläjää yltympäri salin: "Tie auki kuninkaalle!" Tällä hetkellä ilmestyy luo loistava joukko ja astuu ovesta sisään tahtimarssissa. Mutta jatkakoon taasen kronikoitsija —

"Ensiksi tulee suuret herrat, paroonit, kreivit, ja sukkarihman ritarit, kaikki rikkaassa puvussa ja paljain päin; sitten tulee kansleri kahden muun virkamiehen välissä, joista toinen kantaa kuninkaallista valtikkaa, toinen valtion miekkaa punaisessa huotrassa, joka on koristettu kultaisilla liljoilla; sitten tulee kuningas itse — jota, niin pian kuin hän näkyy, tervehtii kaksitoista torvea ja joukko rumpuja suurella jyrinällä, samalla kuin kaikki parvella olijat nousevat seisomaan, huudahtaen: 'Jumala siunatkoon kuningasta!' Hänen perästään tulee aatelismiehiä, jotka kuuluvat hänen lähimpään palveluskuntaansa, ja hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan marssii kunniakkaasti hänen viisikymmentä herraa eläkkeen-nauttijaansa kullatuine sotatapparoineen."

Tämä kaikki oli kaunista ja hupaista. Tomin valtasuoni sykytti kovasti, ja hänen silmänsä säihkyi. Hän menetteli hyvin miellyttävästi, ja siksipä juuri, ettei hän ajatellut ollenkaan miten menetellä; hänen sielunsa oli siihen määrään lumottuna kaikesta, mitä näkyi ja kuului hänen ympärillään eikä muuten voine kukaan näyttää epämiellyttävältä kauneissa ja sievästi-sovelluvissa vaatteissa, kun hän vain on hieman tottunut näihin, ja varsinkin, jos hän sinä hetkenä ei tiedä niistä. Tom muisti nuo saamansa opetukset ja vastasi tervehdykseensä hienolla, töyhtöisen päänsä kumarruksella ja sävyisillä sanoilla: "Minä kiitän teitä, hyvät kansalaiset".

Hän istui pöytään ottamatta hattua päästään ja teki sen ilman vähintäkään nolostumista. Sillä syöminen lakki päässä oli ainoa kuninkaallinen tapa, joka kuninkaan ja Cantyn perheillä oli yhteinen ja jossa ei kumpikaan puoli voittanut toista, jos kysyttiin vanhaa tottumusta siihen. Saattoväki siirtyi nyt taaemmaksi ja järjestyi ihailtavasti ympärille, ja pää oli heillä paljaana yhä.

Nyt astuit sisään iloisen soiton soidessa kuninkaalliset henkisoturit — "isoimmat ja mahtavimmat miehet Englannissa, jotka erinomaisella huolella oli valittu tähän toimeen" — mutta kronikoitsija kertokoon niistä: —

"Kuninkaalliset henkisoturit tulivat paljaspäisinä, tulipunaisissa puvuissa, jotka olit selästä koristetut kultaisilla ruusuilla; he tulit ja menit, joka kerta tuoden muassaan annokset eri ruokalajia, hopealautasille asetetut. Ruokalajit otti vastaan eräs hovimies samassa järjestyksessä kuin ne tuotiin ja asetti ne pöydälle, samalla kuin kuninkaallinen maistaja antoi jokaiselle henkisoturille suullisen syödä sitä lajia, kuin hän oli tuonut, myrkyn pelosta, näetkös".

Tom söi hyvällä maulla päivällisensä, vaikka hän kyllä tiesi, että sadottain silmiä seurasi jokaista suupalaa ja odotti hänen nielevän sitä hartaudella, joka ei olisi ollut kiivaampi, jos hän olisi syönyt kuolettavia räjähtäviä aineita ja jos olisi odotettu, että hän halkeisi ilmaan ja sirpaleina varisisi alas. Hän oli hyvin tarkka, ettei pitäisi liikaa kiirettä, ja yhtä tarkka, ettei tekisi mitään itse, vaan odottaisi kunnes asianomainen virkamies polvistuen suorittaisi sen hänelle. Hän läpäisi päivälliset ilman vähintäkään virhettä — suuremmoinen ja valtava voitto.

Kun ateria viimein oli päättynyt ja Tom marssi pois keskellä loistavaa joukkoa kuullen miekkoista melua toitotustorvien tärinästä, rumpujen rämmytyksestä ja kumajavista hurraahuudoista, niin tunsi hän, että jos hän nyt olikin kokenut pahimmat mitä julkisiin päivällisiin tuli, niin oli kuitenkin olemassa tulikoetus, jonka alaisena hän mielellään olisi monta kertaa päivässä, jos hän vain sen kautta voisi ostaa itsensä vapaaksi muutamista kuninkaallisen virkansa tukalammista vaatimuksista.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuningas Hupsu Ensimmäinen.

Miles Hendon kiirehti eespäin siltaa Southwarkiin päin pitäen tarkasti silmällä, eikö näkyisi niitä, joita hän etsi, ja toivoen ja odottaen pian saavuttavansa heidät. Kuitenkin oli hän tässä pettynyt. Kyselemällä onnistui hän tosin seuraamaan heitä vähän matkaa Southwarkiin sisään, mutta silloin loppuivat kaikki jäljet, ja hän oli aivan ymmällään mitä nyt tehdä. Kuitenkin hän jatkoi etsiskelyään sinä päivänä minkä suinkin voi. Hämärän tullen oli hän uupuneena ja nälistyneenä ja hänen toivonsa maali yhtä kaukana kuin ennen; hän söi silloin illallisensa ravintolassa ja meni maata tehden sen päätöksen, että aamulla aikaisin alkaisi työ uudestaan ja koko kaupunki perin pohjin tulisi nuuskituksi. Maatessaan ja miettiessään hän kuitenkin äkkiarvaamatta tuli tuumineeksi näin: Poika on karkaava ryöväriltä, vale-isältään, jos mahdollista; onko hän palaava Londoniin ja etsivä entiset luolansa? Ei, sitä ei hän tee; päinvastoin välttänee hän joutumista petojen kynsiin jälleen. Mitä hän sitten tekee? Kun hällä ei koskaan ole ollut yhtään ystävää maailmassa tai mitään suojelijaa, kunnes tapasi tämän Miles Hendonin, niin hän tietysti kokee löytää tään ystävänsä jälleen, varsinkin jos hän siten pääsee lähestymästä Londonia ja vaaraa. Hän on karkaava Hendon Halliin, sen hän on tekevä, sillä hän tiesi, että Hendon oli menossa kotiinpäin ja että hän voi löytää hänet sieltä. Niin, se asia oli selvillä Hendonille — hän ei saanut hukata enemmän aikaa Southwarkissa, vaan lähteä matkalle Kentin kautta Monk Holmiin päin tutkiskellen maat ja metsät mennessään. Mutta palatkaamme nyt hävinneeseen pikku kuninkaaseen.

Ryöväri, jonka tarjoilija ravintolassa illalla näki yhdistyvän nuorukaiseen ja kuninkaaseen, ei yhdistynytkään heihin suoraa päätä, vaan pysytteli heidän kintereillään ja seurasi heitä. Hän ei hiiskunut sanaakaan. Vasen käsi oli hänellä siteessä ja vasemmassa silmässään iso, vihreä tilkku; hän ontui hiukan ja piti tammisauvaa nojakseen. Nuorukainen vei kuninkaan hyvin mutkaista tietä Southwarkin läpi ja tuli viimein suurelle maantielle kaupungin ulkopuolella. Kuningas oli nyt suuttunut ja sanoi tahtovansa jäädä tähän — oli muka Hendonin asia tulla hänen luokseen, eikä hänen käydä Hendonin. Hän ei aikonut kärsiä mokomaa häpeemättömyyttä; hän aikoi jäädä paikalleen. Nuorukainen sanoi —

"Aiotko todellakin jäädä tähän, ja sun ystäväsi makaa haavoitettuna tuolla metsässä. Niin jää sitten."

Kuninkaan käytös muuttui heti. Hän huudahti —

"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie minut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa? Haavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän katua tekonsa!"

Metsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian. Nuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan, johon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään, ja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan takaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan. Viimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä talonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei ollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui latoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään! Kuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja kysyi —

"Missä hän on?"

Ivallinen irvinauru oli ainoa vastaus.

Kuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli karkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen korvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan päässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi suutuksissaan —

"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?"

"Jätä nuo hulluudet", sanoi mies, "ja tule järkiis. Minun valepukuni ei ole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla."

"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä olet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä maistaa mitä olet tehnyt."

John Canty vastasi ankarin äänin —

"Selvää on, että olet hullu, ja minä en mielelläni rankaise sinua; mutta jos sinä ärsytät minua, niin mun täytyy. Sun lorusi ei tee vahinkoa täällä, kun ei ole korvia, jotka kuuntelisit noita hullutuksia; mutta kuitenkin on hyvä, jos harjotat kieltäs varovaisuuteen, ettei se tee meille mitään vahinkoa, kun muutamme majaa. Minä tekaisin murhan enkä voinut jäädä kotiin — etkä sinäkään jää, koska sinut tarvitaan täällä. Minä oon muuttanut nimeni, muutamista syistä; s' on nyt Hobbs — John Hobbs; sinä oot Jack — muista se. Ja nyt, puhu suus puhtaaks. Missä on äitis? Missä sisares? He eivät tulleet määräpaikkaan — tiedätkö sä, mihin he ovat joutuneet?"

Kuningas vastasi hyvin myrryisenä —

"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat palatsissa."

Nuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi karannut hänen päällensä, mutta Canty — eli Hobbs, kuten nyt hänen nimensä oli — kävi väliin ja sanoi —

"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun tapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian saat vähän syödäkses!"

Hobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja kuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä seurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa hän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän makaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena ajatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein unohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman. Muulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun ihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä jakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi ainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään lempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon rakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen niissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi ja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän kuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen ja virkistävään uneen.

Hyvän ajan perästä — hän ei tiennyt kuinka pitkän — heräsivät hänen aistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen missä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä ja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi hänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä — melun ja rähinän ja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti päätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky kohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa päässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja loikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa sukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli väkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia ja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia nuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin puettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä; raajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja, joiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta näyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri ja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista olit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit vanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja rietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme kapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä koiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden talutukseen.

Yö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut juomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului —

"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!"

Yksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput, jotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen kuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki pois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen lurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä, ja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun sitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut niin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja siitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.

Puhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä käytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan. Sen kestäessä kävi ilmi, että "John Hobbs" ei ollutkaan niin aivan uusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut siihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän sanoi, että hän "tapaturmassa" oli tappanut miehen, niin siihenkös yleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin hälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda jokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti ja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä kysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi —

"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime vuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin visusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin minä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää astua maantielle — mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun."

Hän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli pääroisto vastasi —

"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen ja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11] Enin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin lähetään huomisaamuna perästä."

"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä haavaa?"

"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian lämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa mennyt vuonna mehtumaarian aikana."

"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies."

"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme vieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea naamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa esikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut päissään enemmän kuin neljä päivää viikossa."

"Hän oli aina moitteeton — muistan sen hyvin — oli hyvä nassikka ja kaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä pitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala, mutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on."

"Me kaotimme hänet juur sentähden. Hänen taitonsa katsella kämmeniä taikka muu ennustaminen ja povaaminen hankki hälle lopulta noita-akan nimen ja maineen. Laki paisti hänet kuoliaaksi hiljaisella tulella. Se liikutti minut jonkunmoiseen pehmeyteen, kun näin hänen rohkean tapansa käydä kuolemaan — hän kirosi, näet, ja haukkui pahanpäiväiseksi koko joukkion, joka töllisteli häntä, kun liekit ja roihut leimusit hänen naamaansa ja ottivat hänen harvoihin hiuksiinsa ja kiertelit hänen vanhan, harmaan päänsä — kirosi heitä, sanoinko? hän kirosi ja sadatteli heitä niin, että vaikka eläisitkin tuhatvuotiseksi, et ikinä kuulis semmoista mestaria sa'attelemaan. Oi, hänen konstinsa kuoli hänen kanssaan. Moni nahjus on kokeva häntä matkia, mutta tyhmällä tavalla, jost' ei tuu mitään."

Päämies huokaili, toiset huokailivat myötätunnosta. Yleinen alakuloisuus valtasi koko lauman hetkeksi, sillä jopa paatuneetkin hylkiöt, kuten nämä, eivät ole ihan vailla tunnetta, vaan pystyvät pysymättömästi oivaltamaan haaksirikon ja suremaan sitä joskus ja erittäin soveliaissa tiloissa kuten tässä nyt mainitussa, jolloin äly ja viisaus katoaa jättämättä mitään perillistä. Kuitenkin syvä kulaus kannusta miehestä mieheen ja naisesta naiseen palautti jälleen surevien henget.

"Onko muitakin ystävistä tavannut paha onni?" kysyi Hobbs.

"On — muutamia. Erittäinkin vastatulleita — kuten pieniä mäkitupalaisia, jotka oli saatettu onnettomiksi ja mätätty nälkäisinä maailmalle, sitten kun heidän tupansa oli tehty lammaslääväksi ja pieni turpeensa karsinaksi. He kerjäsit, — ruoskittiin pyövelinrattailla, paljaina vyötäreistä ylös, kunnes veri räiskyi. Sitten sidottiin he'iät häpeäpaaluun; sitten he kerjäsit taas, ruoskittiin uudestaan, ja toinen korva heiltä hakattiin. Sitten he kerjäsit kolmas kerta — köyhät saatanat, mikä oli heillä neuvona? — ja poltettiin poskelle hehkuvalla rau'alla ja myytiin orjiksi. He karkasit tiehensä, kaapattiin kiinni ja hirtettiin. Se on lyhyt juttu ja pian kerrottu. Toiset meistä on päässyt vähemmällä. Tulkaa tänne, Yokel, Burns ja Hodge — näyttäkää kunniamerkkinne!"

Nämä nousit ylös ja vetivät pois vähä rievuistaan paljastaen selkänsä, jotka olit ristin rastin kaunistettu sitkeillä, vanhoilla päärmeillä ruoskaniskujen jälkeen. Toinen pyyhkäsi hiukset pois ja näytti sen paikan, niissä hänen vasempi korvansa kerran maailmassa oli ollut; toinen osoitti poltinmerkkiä hartiassaan — V-kirjainta — ja typistettyä korvaansa. Kolmas sanoi —

"Minä olen Yokel, kerran maanmies ja onnellinen, rakastavine vaimoineni ja lapsineni — nyt olen mä vähän toista maata ammatilta ja ololta. Vaimo ja lapset on olleet ja menneet; kenties ovat ne taivaassa, kenties sillä toisella taholla, mutta hyvä Jumala olkoon kiitetty, he ei toki enää oo Englannissa! Mun hyvä, vanha ja rehellinen äitini koki ansaita leipänsä sairaanhoitajana; yks potilas kuoli, tohtorit ei tienneet syytä, ja äitini poltettiin noita-akkana. Lapseni saivat katsoa päältä ja ulvoa. Englannin laki! — nostakaa kuppinne ja juokaa sen kunniaksi! — juokaa tuolle laupiaalle Englannin laille, joka pelasti hänet elämästä Englannin helvetissä! Kiitoksia, toverit, kaikki yhteensä ja jokainen erikseen. Minä kerjäsin! talosta taloon, — minä ja vaimoni — laahaten muassa nälkäiset lapset, mutta s' oli rikos olla nälissään Englannissa — ja niin meiät ruoskittiin ja piiskattiin kolmen kaupungin halki. Juokaa kerta vielä laupiaalle Englannin laille! — sillä sen ruoska joi pohjaan Maryni veren, ja hänen siunattu pelastuksensa tuli pian. Hän lepääpi nyt tuolla, Herran pellolla, lukittuna kaikelta pahalta ja vaaralta! Ja lapset — no, kun minua ruoskittiin kaupungista kaupunkiin, sillaikaa he kuolivat. Juokaa, pojat — tippanen vielä vain tippanen pikku lapsi paroille, jotka ei koskaan tehnyt kärpäsellekään pahaa. Minä kerjäsin taas — kerjäsin leipäpalaa, sidottiin häpeäpaaluun ja menetin toisen korvani — katsokaahan tynkää tässä. Kerjäsin taaskin, ja tässä on toinen tynkä muistuttamassa minua siitä korvasta. Ja kuitenkin kerjäsin minä jälleen ja myytiin nyt orjaksi — tässä poskellani tämän pilkun alla, jos sen pesisin pois, näkisitte tuon punaisen S:än, jonka poltinrauta on siihen jättänyt. Orja! Tokkohan käsitätte tuon sanan! Englantilainen orja! — semmoinen on mies, joka seisoo eessänne. Olen karannut herraltani, ja jos saavat minut käsiinsä — taivahan kirous sille maalle, jonka laki on sen keksinyt! — niin hirtetään minä!"

Eräs terävä ääni kuului hämärästä —

" Eipä hirtetäkään! — tänä iltana on tuo laki kumottu!"

Kaikki kääntyivät ja näkivät pienen kuninkaan haaveellisen muodon äkkiä lähestyvän. Kun hän oli tullut valoon ja selvästi näkyviin, niin seurasi yleinen pamahdus kysymyksiä ja ihmettelyä —

"Kuka se on? Mitä tämä tietää?"

"Ken oot sinä, pieni pentele?"

Poika seisoi joutumatta hämilleen keskellä noita ihmetteleviä ja kyseleviä silmiä ja vastasi, ruhtinaallisessa ryhdissä seisten —

"Minä olen Edvard, Englannin kuningas."

Oikein rämäkäs naurun purskaus seurasi, ja siinä oli sekä ivaa että iloa oivallisesta pilapuheesta. Kuningas tunsi pistoksen sydämmessään.

Hän sanoi hyvin jyrkästi —

"Te sivistymättömät maankiertäjät, tällä laillako te kiitätte kuninkaallisesta hyvästä, jonka olen teille luvannut?"

Hän puhui vieläkin katkeralla äänellä ja kiihkeitä liikenteitä tehden, mutta kaikki hävisi naurun ja ivahuutojen huilakkaan. "John Hobbs" teki useita yrityksiä saadaksensa suunvuoroa rähinästä, ja viimein hän onnistuikin sanoen —

"Toverit, hän on poikani, hän on väärä päästään, hän on hupi hullu — älkää kuulko häntä — hän on olevinaan kuningas."

"Minä olen kuningas," sanoi Edvard kääntyen hänen puoleensa, "ja sinä saat aikanasi sen kokea vahingoksesi. Sinä olet tunnustanut olevasi murhaaja; hirsipuussa olet sä heiluva siitä."

" Sinäkö tahot pettää minut? — sinäkö? Mun nyrkkini on sinut nylkevä — —"

"Vait!" sanoi Päämies astuen väliin pelastaaksensa kuninkaan ja antaen painoa tälle yritykselleen lyömällä Hobbs'en maahan nyrkillään, "etkö sä kunnioita Kuninkaita etkä Päämiehiä? Jos sinä häpäset minun läsnäoloani vielä kerran sillä lailla, niin minä itse ripustan sinut hirsipuuhun." Sitten sanoi hän majesteetille: "Sinä et saa enää lausua uhkauksia tovereilleni, poika, ja sinun täytyy pitää suutas, puhumatta pahaa heistä miss'ikinä ollaankin. Ole kuningas, jos se sun hullua tuultas lystää, mutta älä saata sillä selkkauksia. Peruuta nimi, jonka annoit meille — s'on kavallusta; me olemme tosin huononpuolisia ihmisiä muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, mutta ei kukaan meistä ole niin huono, ett' olis kavaltaja kuningastaan vastaan. Tässä asiassa olemme me hyviä ja lainkuuliaisia syämmeltämme. Katso nyt, puhunko mä totta. Nyt kaikki yhteen ääneen: 'Kauan eläköön Edvard, Englannin kuningas!'"

" Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!"

Tämä vastaus tuli moisella ukkosen jyrinällä kirjavasta laumasta, että rappeutunut rakennus vavahti. Pikku kuninkaan kasvot kirkastuivat hetkeksi ilosta, ja hän nyykäytti pehmeästi päätään ja sanoi ylpeällä yksinkertaisuudella —

"Minä kiitän teitä, hyvät ihmiset."

Tämä odottamaton tulos sai seurueen vääntämään vatsaansa naurusta. Kun ilohurmaus vähitellen oli asettunut, sanoi Päämies vakavasti ja varmasti, mutta kuitenkin hyvän luonnon lieventämällä äänellä —

"Oo vait siellä, se ei oo viisasta, eikä hyvä meille. Keksi jotain hupsua, jos sulle maittaa, mutta valitsehan joku toinen nimitys."

Eräs kattilanpaikkuri huusi —

"Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!"

Tämä nimitys veteli kerrassaan, jokainen kurkku kaikui, ja ulvova remuhuuto halkasi ilman —

"Kauan eläköön Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!" jota seurasi hoilotukset, kissannaukutukset ja naurunpurskaukset.

"Tuokaa hän tänne ja kruunataan hän!"

"Mantteli hänen päällensä!"

"Valtikka hänen käsiinsä!"

"Valtaistuin hänen allensa!"

Nämä ja kymmenittäin muita huudahuksia kuului yhdellä kertaa! Ja ennenkun pikkuinen uhri parka tuskin ennätti hengähtääkään, tuli hän kruunatuksi tinakattilalla, sai vanhan ränstyneen viltin mantteliksi ja tynnyrin valtaistuimeksi, ja valtikkana pistettiin hänen käteensä kattilanpaikkurin juotosrauta. Sitten heittivät kaikki tyyni polvilleen hänen ympärilleen ja puhkesivat ivallisiin valituksiin ja pilkallisiin armon anomuksiin, samalla kun pyyhkivät silmiänsä likaisilla ja retuisilla hihoilla ja vyöliinoilla —

"Ole armollinen meille, sä laupias kuningas!"

"Älä polje polvistuvia syöpäläisiäs, oi jalomielinen majesteetti!"

"Sääli orjias ja virkistä heitä kuninkaallisella potkulla!"

"Ilahuta meitä ja lämmitä meitä armos säteillä, sinä kuningasvallan säteilevä aurinko!"

"Pyhitä maapintaa koskemalla jalallas siihen, että me saisimme syyä rapakon ja tulisimme aateliksi."

"Suvaitse sylkeä meihin, oi sinä siunattu kuningas, että meiän lapsenlapset kertoisit sinun ruhtinaallisesta armostas ja olisit ylpeitä siitä ja onnellisia iankaikkisesta iankaikkiseen."

Iloinen kattilanpaikkuri keksi kuitenkin illan loistonumeron ja tuli kuuluisaksi. Polvistuen tahtoi hän suudella kuninkaan jalkaa ja sai silloin halveksivan potkun; jonka jälkeen hän kierteli laumassa kerjäten jotakin riepua, jonka muka saisi panna sen paikan yli naamassaan, johon majesteetin jalka oli koskenut, sanoen, että sen paikan täytyi säilyä tulemasta yhteyteen sivistymättömän ilman kanssa, ja että hän nyt loisi onnensa kiertelemällä maantiellä ja näyttelemällä sitä sadasta killingistä katsojaa kohti. Hänen pilansa tästä aineesta oli niin tavattoman hyvä, että hän tuli koko tuon syyhyisen joukon kateuden ja kunnioituksen alaiseksi.

Hävyn ja harmin kyynelet vuosivat pienen hallitsijan silmistä, ja sydämmessään ajatteli hän: "Jos olisin tehnyt heille kovimmin väärin, eivät he voisi olla julmempia — ja kuitenkaan en ole tarjonnut heille muuta kuin hyvää — ja tällä lailla siis palkitaan minua!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Prinssi maankiertäjäin parissa.

Maankuleksijain joukko kömpi seuraavana aamuna ylös ja jatkoi matkaansa. Oli pilvinen taivas heidän päänsä päällä, maa hyvin rapakossa jalkojen alla; ja talvinen sää oli ilmassa. Kaikkinainen iloisuus oli kadonnut kokko komppaniasta; toiset olit jurot ja äänettömät, toiset olit ärtyisät ja nenäkkäät, ei kenkään ollut hyvällä tuulella, kaikilla oli jano.

Päämies jätti "Jack'in" Hugon hoitoon muutamilla lyhykäisillä ohjeilla ja komensi John Cantyn pysymään hänestä kaukana ja jättämään hänet rauhaan. Hän, päämies, myöskin varoitti Hugoa olemasta liian kova pojalle.

Vähän ajan perästä ilma kävi lauhkeammaksi ja pilvet nousivat vähäsen. Joukkue herkesi värisemästä ja heidän sielunsa alkoi siipeytyä. He kävit yhä reippaammiksi, ja lopulta rupesit he kiusaamaan toinen toisiaan ja heittämään haukkumasanoja matkustaville maantiellä. Tämä kaikki todisti, että he vielä kerran olit heränneet elämän ja sen ilojen arvonantoon. Se pelko, jolla katseltiin heidän kaltaistaan väkeä, tuli näkyviin siinä tosiasiassa, että jokikinen väistyi siivosti tien viereen heidän edellänsä ja kuuli heidän hurjaa haukuntaansa maltillisesti, uskaltamatta sanaakaan vastaukseksi. He näpistelit pyykkiliinoja pensasaidoilta, toisinaan ihan omistajan nenän alta, joka ei pannut vastalausetta, vaan ainoastaan näkyi olevan kiitollinen, ettei he ottanut aitoja myös.

Heti sen jälkeen hyökkäsit he pieneen talonpoikaistaloon ja rupesit mässäämään siellä, samaan kuin vapiseva talonpoika ja hänen kotiväkensä tyhjensit ruoka-aittansa hankkiaksensa heille aamiaista. He kutkutit emäntää ja talon tyttäriä leuvan alta, kun nämä omin käsin ojensivat heille ruo'an; he tekivät heistä raakaa pilaa, johon solvaukset, haukkumiset ja naurunpurskaukset yhtyi. He heittivät luita ja muita ruo'an jäännöksiä talonpojan ja hänen poikiensa päälle, pitäen heitä pilkkanaan kaiken aikaa, ja taputtelit käsiään oikein riivatusti, kun heitto sattui onnistumaan. Siunatuksi lopuksi voideltiin yhden tyttären pää voilla, sentähden että hän oli uskaltanut vastustaa heidän hävyttömyyksiään. Hyvästi jättäissään uhkasit he tulla takaisin ja polttaa poroksi talon, perheen päiden yli, jos joku huhu heidän olostaan täällä sattuisi viranomaisten korviin.

Puolipäivän aikaan, pitkän ja vaivaloisen marssin perästä, pysähtyi retkikunta pensaiden taakse, joka oli melkoisen kylän ulkoreunalla. Tunti aikaa myönnettiin lepoa, jonka jälkeen lauma hajosi sinne tänne, kukin tullaksensa kylään eri paikalta ja harjoittaakseen siellä eri ammattiansa. — "Jack" lähetettiin Hugon kanssa. He kuljeksit sinne tänne hyvän aikaa; ja Hugo vartosi tilaisuutta tekemään aimo kaappauksia, mutta kun hän ei mitään löytänyt, sanoi hän viimein —

"Ei ole mitään varastamista; s'on huono paikka. Sentähden me kerjätään."

" Me, toden totta! Seuraa sinä taipumustasi — se on sinulle omiaan. Mutta minä en aio kerjätä."

"Sinä et aio kerjätä!" huudahti Hugo katsellen kuningasta kummastuksella. "Saanko kysyä, milloinka muutos on tapahtunut?"

"Mitä tarkoitat sä?"

"Mitäkö tarkotan? Etkö ole kerjännyt pitkin Londonin katuja kaikkina päivinäs?"

"Minä? Sä oot hölmö?"

"Säästä noita kauniita sanojas — sitä kauvemmin niitä kestää. Isäs sanoo sun kerjännees kaikkina päivinäs. Mutta kenties hän valehtelee. Kenties oot sä kyllin rohkea sanomaan, että hän valehtelee?" ilkasteli Hugo.

"Hän, jota sinä sanot isäkseni. Niin, hän valehtelee."

"Kuules nyt, veikkonen. Älä ole huvikses olevinas hullu liian kauvan. Voit käyttää sitä konstia huvinas toisinaan, mutt' älä tee vahinkoa sillä itselles. Jos minä hälle kerron tästä, niin hän kärventää sun selkänahkas pahanpäiväseks!"

"Voit säästyä vaivastas. Minä sen hälle kerron."

"Minä piän rohkeuestas, jumal'avita, mutta en toellakaan sun ymmäryksestäs. Rikottuja luita ja selkäsaunoja voi kyllä tässä elämässä saa'a kyllikseen, menemättä niitä erikseen hankkimaan. Mutta oli se asia miten on, minä uskon sun isääs. Minä en epäile, että hän voi valehtia. Minä en epäile, että hän valehtelee, kun syytä sattuu, sillä sitä tekevät parhaimmat meistä; mutta tässä ei ole mitään syytä valehtimiseen. Viisas mies tietää, että valhe on liian hyvä tavara tuhlata pois tyhjään. Mutta tule nyt; sittenkun oot päättänyt luopua kerjäämästä, mihinkä me ruvetaan? Ruvetaanko näppäämään kananpoikia?"

Kuningas sanoi malttamattomasti —

"Ole vaiti tyhmine tuumines — sinä väsytät minua!"

Hugo vastasi maltillisesti —

"Kuule nyt, kumppani. Et taho kerjätä, et taho varastaa. No, siis jääköön tuo. Mutta nyt sanon minä sulle, mitä sun pitää tehä. Sinun täytyy viettää tävyllä verkkoon, sill' aikaa kun minä kerjään. No, kiellä nyt, jos uskallat!"

Kuningas oli antamaisillaan halveksivan vastauksen, kun Hugo yhtäkkiä katkaisi sanoen —

"Hiljaa! Tuossa tulee, piru vie, ystävällinen naama. Nyt minä kaa'un kumoon ja saan tauin setkin. Kun vieras rientää luokseni, niin ala sinä ulvoa ja pane polvilles ja oo itkevinäs; ulvo sitten kuin kaikki kurjuuen saatanat raivoais ruumiissas ja sano: 'Oi, sir, s'on mun onneton veli raukkani, ja me oomme ilman ystäviä maailmassa; heittäkää Herran nimeen laupias silmäys tähän ihmisten hylkäämään potilaaseen ja kurjimpaan kurjimmista. Heittäkää ropo teiän rikkauestanne tälle Jumalan hylkäämälle miehelle, joka on joutumassa perikatoon!' — ja muista sinä, että jatkat ulvontaas ja älä herkene siitä, ennenkun oomme peijanneet hältä penninsä. Muuten tuut sä katumaan."

Heti sen jälkeen alkoi Hugo ulista ja mulista ja väännellä silmiänsä ja hoipertaa ja olla pyörrypäissään; ja kun vieras oli melkein perillä, putosi hän kumoon käppyrään ja laski hätähuudon ja rupesi kääntymään ja vääntymään liassa silminnähtävästi kuoleman kourissa ollen.

"Oi sentään, oi sentään!" huudahti hyväntahtoinen vieras. "Oi, kurja ihmisparka, kuinka hän lienee kärsinyt! Tässä on käteni — antakaa mun auttaa teitä ylös." — "Oi, armollinen herra, antakaa anteeks, ja Jumala palkitkoon teitä hyvästä syämmestänne — mutta s'on mulle hirveän tuskallista tulla nostetuks sillä tavoin. Veljeni tuossa tietää kertoa teidän armollenne, mikä ahistus minua vaivaa, kun tämmöinen puuska tulee päälleni. Penny, hyvä sir, yks penny, jolla saan ostaa vähän ruokaa; sitten menkää Herran nimeen ja jättäkää kovaonninen yksin suruinensa."

"Yksi penny! — Sinä saat niitä kolme, sä onneton Jumalan luoma" — ja vieras kopeloi taskussaan hermottomalla kiireellä ja otti ne siitä. "Täss' on, poika parka, ota ne ja pidä hyvänäs. Nyt, tuu tänne, poika kulta, ja auta mun viemään sairasta veljeäs kotiinne, jossa" — —

"Minä en ole hänen veljensä," sanoi kuningas keskeyttäen.

"Mitä! Etkö ole hänen veljensä?"

"Oi kuulkaahan!" ähkyi Hugo purren hampaita salassa. "Hän kieltää oman veljensä — joka on jo kuolemaisillaan ja toinen jalka haudassa!"

"Poika, sinä olet todellakin kova sydämmestäs, jos tämä on sun veljes. Hyi häpeä! — ja hän tuskin jaksaa liikuttaa kättään tai jalkojaan. Jos ei hän ole sun veljes, ken on hän sitten?"

"Kerjäläinen ja varas! Hän on peijannut teiltä rahat ja tyhjentänyt taskunne samassa. Jos te tahdotte tehdä ihmeen, joka parantaa, niin antakaa hälle aika selkäsauna sauvastanne ja jättäkää loput Jumalalle."

Mutta Hugo ei jäänyt oottamaan ihmettä. Nopea kuin salama oli hän jaloillaan ja poissa kuin tuuli; vieras herra seurasi häntä ja elämöi ja huusi kaikin voimin tavoittaakseen hänet. Kuningas, huokuen syvää kiitollisuutta taivaalle omasta pelastuksestaan, pakeni päinvastaiseen suuntaan eikä hiljentänyt menoaan, ennenkun hän luuli olevansa jotensakin kaukana uhkaavan koston alta. Hän kääntyi ensimmäiselle tielle, mikä aukeni hänen eteensä, ja pian oli hän jättänyt kylän kauvas taaksensa. Hän kiirehti eteenpäin niin joutuun kuin voi, monta tuntia perätysten, katsellen levottomasti olkapäiden yli vainottaisiinko häntä; mutta lopulta pelkonsa jätti hänet, ja turvallisuuden tunne astui sen sijaan. Hän huomasi nyt olevansa nälissään, ja väsynyt oli hän myös. Niin hän siis seisahtui eräälle talonpoikaistalolle; mutta tuskin oli hän ennättänyt avata suutansa puhuakseen, kun hänet keskeytettiin hyvin jyrkästi ja ajettiin julkeasti menemään. Hänen vaatteensa petti hänet.

Hän kulki eteenpäin, loukattuna ja pahoillaan, mutta oli päättänyt olla enää antamatta itseään semmoisen menettelyn alaiseksi. Nälkä on kuitenkin ylpeyden herra; ja kun ilta läheni, teki hän yrityksen toisessa talonpoikaistalossa, mutta täällä kävi hullummin. Hänet haukuttiin näet pahanpäiväiseksi ja häntä uhattiin maankiertäjänä vangitsemisella, joll'ei tuossa paikassa poistunut.

Yö tuli, kylmä ja kolkko; ja vielä laahusti pikkuinen yksivaltias eteenpäin jaloilla, joissa oli märästä maasta lähteneet haavat. Hän oli pakoitettu pysymään liikkeellä, sillä joka kerta kun hän istui levähtämään, iski kylmyys häntä luihin asti. Kaikki hänen tuntonsa ja kokemuksensa, kun hän tällä lailla vaelsi yön juhlallisen synkeyden ja äärettömän tyhjyyden läpi, olit hänelle uuden uutukaiset. Tavan takaa hän kuuli äänien lähenevän, singahtavan ohitse ja katoavan kaukaisuuteen, ja kun hän ainoastaan näki olennot epäselvinä, pilventakaisina haamuina, niin oli tuossa jotakin aaveentapaista ja kauheaa, joka pani hänet pöyristymään. Välistä välkähti hänen silmäänsä valon vivahus — aina kaukana — melkein toisesta maailmasta. Jos hän oli kuulevinaan lampaankellon kilinän, niin sekin tuntui kaukaiselta, epämääräiseltä, hämärältä. Kumeat äänet laiduntavista karjalaumoista virtasit hänen korviinsa yötuulessa kuin katoovat, kuolevat sävelet. Silloin tällöin kuului koiran surullinen ulvonta pyyhkäisevän maita mantereita. Kaikki nämä äänet tulivat kaukaa. Ne antoivat pienen kuninkaan tuntea, että kaikkinainen elämä ja todellisuus oli lähtenyt kauvas hänestä ja että hän oli yksinään, hyljättynä kesken ääretöntä tyhjyyttä.

Hän horjahti eteenpäin tämän uuden kokemuksen hirveäin lumouskuvien läpi, seisahtui tuon tuostakin kuivien lehtien rapistessa liian kovaa ja hänen luullessaan rapinan kaiun lähtevän kuiskaavista ihmisistä. Niin hän yhtäkkiä seisoi tinalyhdyn kirjavassa valossa. Hän astui takaisin varjoon ja vartoi. Lyhty oli nyt avonaisessa ladon ovessa. Kuningas vartoi hetkisen ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hänen tuli niin vilu, liikkumatta kun seisoi siinä, ja vierasvarainen lato näytti niin houkuttelevalta, että hän lopuksi päätti uskaltaa kaikki ja astua sisään. Hän meni nopeaan ja varpaillaan sinne, ja juur hänen astuessaan kynnyksen yli, kuuli hän ääniä takanansa. Hän sänttäsi erään ladossa olevan tynnyrin taakse ja laskeutui alas. Kaksi maatyömiestä tuli sisään lyhty muassaan ja rupesi työskentelemään, kaiken aikaa puhellen keskenään. Heidän liikkuessaan sinne tänne lyhtynsä valossa, käytti kuningas hyvin silmiänsä ja huomasi jotakin, joka näkyi olevan tilava hinkalo paikan toisessa päässä. Hän päätti haparoida sinne, heti yksin jäätyään. Hän huomasi myöskin läjän hevosloimia keskellä latoa; ja hän päätti pestata ne Englannin kruunun palvelukseen yhdeksi yöksi.

Vähitellen miehet lopettivat ja menivät tiehensä sulkien oven ja ottaen lyhdyn mukaansa. Vilusta värisevä kuningas meni hevosloimille niin joutusaan kuin pimeässä taisi, kokosi ne yhteen ja kopeloi sitten eheänä hinkaloon. Kahdesta loimesta teki hän vuoteen; sitten peitti hän itsensä kahdella jääneistä. Hän oli iloinen hallitsija nyt, vaikka loimet olit vanhat ja ohuet eikä aivan kylliksi lämpimät; ja sitä pait lähti niistä pistävä hevosen löyhkä, joka oli melkein tukehuttava.

Vaikka kuningas oli nälissään ja jähmettynyt, oli hän kuitenkin niin väsynyt ja uupunut, että nämä viimemainitut tilat pian voittivat edelliset, ja hän äkkiarvaamatta oli vaipuneena puoliuneen. Mutta silloin, juur kun oli menemässä umpiuneen, hän tunsi selvästi, että jokin koski häneen! Hän tuli tuossa paikassa aivan tolkuilleen ja läähätti raskaasti. Jäätävä kauheus tässä salaperäisessä koskettelussa, pilkko pimeässä, sai hänen sydämmensä melkein seisahtumaan. Hän lepäsi liikkumatta ja kuunteli tuskin hengittäen. Mutta mitään ei liikkunut eikä ääntä kuulunut. Hän pitkitti kuuntelemistaan ja vartoi, pitkän aikaa hänen luullaksensa, mutta yhä vielä ei liikahtanut mitään eikä kuulunut tuon enempää. Niin hän viimein alkoi vaipua uneen jälleen: ja yhtäkkiä tunsi hän taaskin tuon salaperäisen koskettelun! Oli se sentään hirvittävää, tuo kevyt kosketus tästä äänettömästä ja näkymättömästä otuksesta; se sai poikasen melkein kipeäksi aaveiden pelosta. Mitä tekisi hän? Täss' oli kysymys; mutta hän ei tiennyt mitään vastausta. Jättäisikö hän tämän jotenkin kelpo yösijansa ja siten pakenisiko tuota selittämätöntä kauhun kappaletta? Mutta mihin paeta? Hän ei päässyt ladosta ulos; ja kun hän ajatteli, että hän saisi sokeasti kopeloida sinne tänne pimeässä ladossa näiden neljän seinän vangitsemana, tämä kummitus hiipien alinomaa hänen perästänsä ja joka käänteessä tutkistellen häntä tällä inhoittavalla, pehmeällä kosketuksella poskiin tai hartioihin, niin se oli aivan sietämätöntä. Mutta jäädä sinne koko yöksi kärsimään pitkällistä kuolemaa? — oliko se parempi? Ei. Mitä sitten tuli hänen tehdä? Ah, yksi ainoa keino löytyi; sen tiesi hän hyvin — hän vain ojentaisi kätensä ja saisi sillä kurin kiinni ongelmasta.

Oli kyllä helppoa tuumata näin; mutta yhtä helppoa ei ollut saada rohkeutta koetukseen. Kolme kertaa ojensi hän kätensä vähän matkaa ulos pimeään ja veti sen sukkelasti takaisin läähättäen — ei sentähden, että hän oli kosketellut jotakin, mutta sentähden, että oli juuri sitä tekemäisillään. Mutta neljäs kerta hän kopeloi kappaleen matkaa eemmäs, ja hänen kätensä lakaisi lievästi jotakin pehmeää ja lämpimää. Tämä kokemus melkein paadutti hänet kauhistuksesta — hänen mielensä oli siinä tilassa, ettei hän voinut ajatella tuota kappaletta muuksi kuin ruumiiksi, joka vasta oli kuollut ja vielä oli lämmin. Hän tuumasi tahtovansa mieluummin kuolla kuin kosketella sitä uudestaan. Mutta tämä tuuma hänessä oli väärä, sillä hän ei tuntenut ihmisen uteliaisuuden kuolematonta voimaa. Vähän ajan päästä hänen tärisevä kätensä kopeloi taasen päinvastoin hänen päätöstänsä ja ilman hänen suostumustaan — ja kopeloi kopeloimistaan entisessä suunnassa. Hän sai, kun saikin, käteensä tukun pitkiä hiuskarvoja. Häntä hirvitti, mutta kuitenkin hänen kätensä seurasi hiuskarvoja ylöspäin ja löysi jotain, joka tuntui lämpimältä köyden pätkältä; seurasi pätkää päähän ja löysi viattoman vasikan! — köyden pätkä ei ollutkaan mikään köyden pätkä, vaan vasikan häntä.

Kuningas oli hirveästi häpeissään, kun oli tuntenut mokomaa pelkoa ja surkeutta semmoisesta viheliäisestä syystä, kuin oli nukkuva vasikka. Mutta hällä ei oikeastaan ollutkaan syytä tähän tunnelmaan, sillä eihän se ollut vasikka, joka häntä niin oli peljättänyt, vaan se hirveä olemattomuus, jota vasikka edusti; ja varmaankin olisi mikä poikanen hyvänsä, näinä vanhoina taikauskoisina aikoina, menetellyt ja kärsinyt juur kuin hän.

Kuningas oli nyt ihastuksissaan, kun tuo olemus ei ollutkaan muuta kuin vasikka, joka päälle päätteeksi olisi hänen seuranaan täällä; sillä niin yksinäisenä ja ystävittä oli hän tuntenut itsensä, että tämän nöyrän eläimenkin seura ja kumppanuus oli tervetullut. Ja häntä oli niin supi survaistu, niin raakamaisesti kohdeltu omassa ihmissuvussaan, että se oli todellakin virvoitusta hänelle tuntea, että hän nyt lopultakin oli luomakappaleen seurassa, jolla ainakin oli pehmeä sydän ja lempeä mieliala, mitkä korkeammat tunnustähdet lienee puuttunutkin. Niin päättikin hän heittää menemään kaikki säätyarvot ja ruveta ystäväksi vasikalle.

Hänen pyyhkiessään sen sileää, lämmintä selkää — sillä vasikka makasi lähellä häntä ja oli helposti tavattavissa — juolahti se tuuma hänen mieleensä, että tämä vasikka voi olla hälle hyödyksi monin tavoin. Tämän perästä valmisteli hän vuoteensa uudestaan, asettaen sen ihan vasikan viereen; kyykistyi sitten itse sen selän taakse, kiinni siihen, veti peitteet itsensä ja ystävänsä yli, ja minuutin eli kahden mentyä oli hänen täällä yhtä lämmin ja mieluisa olla kuin uinuttavilla untuvilla Westminsterin kuninkaallisessa palatsissa.

Miellyttävät mietteet tuli vähitellen; elämä alkoi tuntua iloisemmalta. Hän oli vapaa orjuuden ja rikoksen kahleista, vapaa alhaisten ja petomaisten lakiheittojen seurasta. Hänellä oli lämmin olla, hänellä oli suopea suojus. Hän oli, kun olikin, onnellinen. Yötuuli yltyi, se lakaisi ilmaa pauhaavilla puuskilla, jotka panivat tuon vanhan ladon ratisemaan ja vapisemaan; sitten sen vihurit lauhtui hetkeksi ja kääntyi ulvoen ja oiottaen sen nurkissa ja kulmissa — mutta tämä kaikki oli sulaa soittoa kuninkaalle, nyt kun hänen oli niin mukavaa ja maukasta. Anna tuulla ja teuhota, anna ulvoa ja ulista, anna vinkua ja viuhua; hän ei piittaa siitä mitään, hän vain nauttii siitä. Hän painuu vain likemmälle ystäväänsä, oikein oivallisimman tyytyväisyyden tuhnussa ja vaipuu vaipumistaan, autuaallisesti, syvään, synkkään uneen, joka on rauhaa ja tyyneyttä täynnä. Ulkona ulvovat koirat, lehmät alakuloisesti ammovat, myrskyn vihurit vingahtaa, ja sadetulvat sahailevat kattoa. Mutta Englannin hallitsija nukkuu sikeintä unta, ja vasikka tekee samoin, tämä kun on viaton Jumalan luoma, joka ei helposti huolestu rajuilmasta eikä ole millänsäkään vetämästä hirsiä kuninkaan kanssa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Prinssi talonpojissa.

Kun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea, mutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja valmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan häirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: "Sinä pieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä samallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin turvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan sulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin syvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai tietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se enää voi aleta."

Nousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien puhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet nähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen paikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit he keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas kurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit puhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi —

"Hän näyttää hyvin sievältä."

Toinen lisäsi —

"Ja katso, kuinka kauniit hiukset."

"Mutta huonosti puettu hän on."

"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä."

Pienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti kaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku elävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella varovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä, joka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen ja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat häntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti —

"Kuka sin' oot, poika?"

"Minä olen kuningas", kuului vakava vastaus.

Lapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen ja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus —

" Kuningas! Mikä kuningas?"

"Englannin kuningas."

Lapset tuijottivat toisiaan — sitten häntä — sitten taas toisiaan — kuin puusta pudonneet — sitten toinen sanoi —

"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? — hän sanoi olevansa kuningas. Voiko s' olla totta?"

"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy, jos se ei olis totta, niin s' olis valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin minä ymmärrän asian."

Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä; eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella —

"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."

"Minä olen todellakin kuningas."

Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit taloon noutamaan hälle vähän syömistä.

Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."

Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri; sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli, liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan olit peräti turhat — pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt mistään, vaan oli vaiti.

Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä — poika ei näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama — hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä, kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi, että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli olevansa oikealla jäljellä nyt — poika oli varmaankin pikäntti. Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva. Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.

Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen: "No, todellakin olin oikeassa — hän on autellut kyökissä!" Sitten poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."

Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan keittoa — lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai parikin, jos niin tahtoi, — ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi —

"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn, menneinä aikoina — se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään. Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi kakkujen palaa."

Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas, aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo asioistaan, ja seuraus oli sama — ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.

Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli säätyarvo heitetty loukkoon — eikä kumpikaan puolue aavistanut sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle. Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten, niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.

Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan, mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi varmaankin myös pessyt astioita — senpätähden olkoon menneeksi!"

Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan, että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin — sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen, näkyi hänelle aivan luonnollisella —- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty — reppukauppiaan kantamus selässään — ja Hugo!

Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää, ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat, ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä ahdasta kujaa pitkin talon takana.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Prinssi ja erakko.

Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän, mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin, ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen — oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.

Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle, mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi, ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus, että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui puskiin ja pensaisiin.

Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta tiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun luopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi tuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään. Suojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu alituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari paikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme pataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli. Takassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä, jota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä puukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies oli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja valkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.

"Pyhä erakko!" sanoi kuningas itsekseen; "olipa se onnen potkaus."

Erakko nousi polviltaan. Kuningas kolkutti oveen. Syvä ääni vastasi —

"Sisään! — mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa saat, on pyhä!"

Kuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat silmänsä häneen ja sanoi —

"Ken olet sinä?"

"Minä olen kuningas", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.

"Terve tulemaa!" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen kiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: "terve tulemaa, terve tulemaa" asetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja rupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.

"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole olleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata takaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii toimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen elämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle — hän on arvollinen, hän on terve tullut! — täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema tulee." Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään hänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin, tuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä ja lisätyllä innolla. "Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei kenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään anomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään elämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet, täällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja tyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja kasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi puhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi vettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku tulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei oo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava."

Vanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta ääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta selittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella, jota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi mumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä vain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti —

"Uskonpa sulle salaisuuden!"

Hän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen ja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen varpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten, varpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten kuninkaan korvaa —

"Minä olen pääenkeli!"

Kuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: "Jumala suokoon, että taas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina hullulla." Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan. Matalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi —

"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei kenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma juur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä. Enkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään kunnioitettavan aseman, — tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä paikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät tään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa minulle, kuuletko kuningas? — minulle, sillä minä olin suurempi heitä. Minä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain kanssa. Koske mun käteeni — älä pelkää — koske siihen vain. Kas niin — nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä oon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!" Hän pysähtyi puheessaan, antaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: "Niin, minä oon pääenkeli, ainoastaan pääenkeli! — minä jok' oikeastaan olisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta kaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä olisin tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut — mutta kuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman ystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty mahtava kutsumukseni!" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa mitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä kirouksia, väliin huutaen: "Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli — minä, jok' olisin ollut paavi."

Niin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas sillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni, ja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän tuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla ja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen. Vanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan sijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan ja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista — koko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin hänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa kaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui kunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.

Tätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin. Sitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan erääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti ja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti hän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella valkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen päästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat, ikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois. Silminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin nuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi —

"Olethan sinä kuningas?"

"Olen", kuului uninen vastaus.

"Mikä kuningas?"

"Englannin kuningas."

"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!"

"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa."

Pimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto silmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi kerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä —

"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?"

Ei mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia kasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. "Hän nukkuu — nukkuu sikeästi". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle ilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: "Kas niin, hänen sydämmensä on onnellinen", ja niinpä vanhus taasen kääntyi. Hän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän, välistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon päin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein löysi hän mitä näkyi etsivän — vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja tahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui pankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten ja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön salaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien kiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta hän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä rahtuakaan semmoisista seikoista.

Pitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja nyykäytti päätään tyytyväisenä. "Se teroittuu", sanoi hän; "niin, se teroittuu".

Hän ei huomannut ajan pakoa, vaan työskenteli työskentelemistään hautoen vain omia ajatuksiaan, jotka tuon tuostakin puhkesit puheeseen —

"Hänen isänsä teki meille paljon pahaa, niin, hän saattoi meidät perikatoon — ja hän on mennyt pois ijankaikkiseen tuleen! Niin, pois ijankaikkiseen tuleen! Hän pääsi meiltä pakoon — mutta se oli Jumalan tahto, niin, se oli Jumalan tahto, ja me emme saa nureksia. Mutta hän ei ole päässyt pakoon helvettiä! ei, hän ei ole päässyt pakoon helvettiä, ijankaikkista, säälimätöntä, hirmuista helvettiä — eikä sillä ole loppua ensinkään!"

Hän ähkyi äristen kiihtyneessä tilassaan, kaakottaen, nauraen toisinaan kuin kana, sitten hän taas puhkesi puhumaan. —

"Hänen isänsä se oli, joka teki tämän kaiken. Minä olen nyt ainoastaan pääenkeli — mutta joll'ei häntä olisi ollut, niin olisin mä ehkä paavi!"

Kuningas liikahti vähäsen. Erakko hiipi kuin kissa makuusijalle, pani polvilleen sen viereen ja kumartui makaavan muodon yli, veitsi kiiltäen kädessään. Poikanen liikahti taas, hänen silmänsä aukesit hetkiseksi, mutta niissä ei ollut mietiskelyn merkkiäkään, ne eivät nähneet mitään. Ja seuraavassa hetkessä osoitti hänen levollinen hengityksensä, että unensa oli sikeä kuin ennenkin.

Erakko vartosi hetken aikaa ja kuunteli pitäen yhä samaa asentoa ja tuskin hengittäen. Sitten hän antoi käsivartensa vaipua alas ja hiipi jälleen pois sanoen —

"Puoliyö on jo aikoja sitten mennyt — se on parasta, ettei hän pääse huutamaan, jos joku sattuisi kulkemaan tästä ohi tähän aikaan".

Hän hiipi ympäri suojuksessaan ottaen talteen milloin mitäkin, rievun siellä, nahkahihnan täällä. Sitten palasi hän takaisin ja onnistui, menetellen ankaralla varovaisuudella, sitomaan kuninkaan nilkat yhteen herättämättä häntä. Sen perästä koetti hän sitoa ranteet; hän teki useamman yrityksen pannakseen ne ristiin, mutta poika veti aina nukkuessaan toisen tahi toisen käden pois, juuri kuin side oli kiinnitettävä. Mutta viimein, kun pääenkeli jo oli joutua epätoivoon, poika pani itse kätensä ristiin, ja heti seuraavassa hetkessä ne oli sidottu yhteen. Sitten pantiin kääre nukkuvan pojan kaulaan ja kiedottiin hänen päänsä ympäri ja solmittiin kiinni —ja solmut vedettiin yhteen niin pehmeästi, niin tasaisesti ja niin taitavasti, että poikanen nukkui kaiken aikaa liikahtamattakaan.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Hendon pelastajana.

Vanhus hiipi nyt hiljaa pois, kumarruksissa kuin kissa, ja tuli takaisin tuoden matalan pankon muassaan. Hän istui sille, puolet ruumistaan himmeässä ja välkkyvässä valossa, puolet varjossa. Tuijottavat silmät nukkuvaan poikaan, piti hän sillä lailla kärsivällistä valvontaa siinä, huomaamatta ajan menoa, ja hioskeli hiljalleen veistänsä ja mumisi ja murisi itsekseen, näöltään ja asennoltaan muistuttaen ilettävää, hirvittävää hämähäkkiä, joka tuijottaa onnetonta hyönteis-parkaa, hänen verkkoonsa kietoutunutta.

Pitkän hetken mentyä huomasi vanhus, joka tosin tuijotti eteensä, mutt'ei nähnyt mitään, hänen mielensä ollessa uinailevilla matkoillaan, — huomasi vanhus yhtäkkiä, että pojan silmät oli auki, ihan sepposelällään, katsoen kauhulla ja väristyksellä veistä. Tyydytetyn pirun hymyily hiipi vanhan ukon kasvoilla, ja hän sanoi, muuttamatta asentoaan tai askarettaan —

"Henrik kahdeksannen poika, oletko sä rukoillut?"

Poika väänteli voimatonna siteissään ja sai samassa suljetusta suustaan tukahutetun tärinän, jonka vanha erakko suvaitsi tulkita myöntyväksi vastaukseksi kysymykseensä.

"Sitten rukoile uudestaan. Rukoile rukous kuoleville".

Väristys vavahutti poikaa, ja hänen kasvonsa kalpeni. Sitten koetti hän taas vapautua — käänsihe ja väänsihe sinne tänne, kiskoen mielettömästi, vimmalla ja epätoivolla kahleitaan, mutta turhaan. Ja kaiken tämän kestäessä tuo vanha ihmissusi ilkkuen nauroi häntä, nyykäytti päätään ja hioi rauhassa veistään, tämän tästäkin mumisten: "Hetket on kalliit, ne on luetut ja kalliit — rukoile kuolevaisen rukous!"

Poika päästi epätoivon huokauksen ja lakkasi läähättäen yrityksestään. Kyyneleet tuli hänen silmiinsä ja vyöryi toinen toisensa perästä hänen poskilleen. Mutta tää sydäntä särkevä näky ei voinut saattaa sääliä tuon villin pedon mieleen.

Päivä alkoi koittaa. Erakko huomasi sen ja lausui tuikealla, vaikka vähän hermostuneella äänellä —

"En saa enää olla haltioissani! Yö on jo mennyt. Se tuntuu minusta minuutilta — ainoastaan minuutilta; kunpahan olis kestänyt vuoden! Sinä kirkkoryövärin jälkeläinen, sulje kuihtuvat silmäsi, jos pelkäät katsoa — —".

Loput puheesta hupeni epäselvään mumisemiseen. Vanha erakko pani polvilleen, veitsi uhkaavana kädessään, ja kumartui vaikeroivan pojan ylitse —

Mutta hiljaa! Kuului äänien kajahdus ulkoa mökin läheltä — veitsi putosi erakon kädestä. Hän heitti lampaannahan pojan yli ja sänttäsi ylös varisten kuni haavan lehti. Äänet yltyivät, kävivät yhä raaemmiksi ja juroimmiksi; sitten kuului lyöntiä ja sivalluksia ja hätähuutoja ja sitten sukkelaan poistuvaa jalankapsetta. Heti sen perästä seurasi jono elämöiviä kolkutuksia mökin ovelle, ja ääni huusi —

"Halloo! Auki! Ja väleen! Kaikkein pirujen nimessä!"

Oi, se oli mitä ihaninta musiikkia, mi konsanaan oli soinut kuninkaan korvissa! Sillä olipa ääni Miles Hendonin ääni!

Erakko, purren hammasta voimattomassa raivossa, kiirehti ulos makuusuojasta sulkien oven jälestään. Ja kohta sen jälkeen kuuli kuningas seuraavan puhelun "kappelista" —

"Rauhaa ja terveyttä, kunnioitettava herra!"

"Missä on poika — minun poikani?"

"Mikä poika, hyvä ystävä?"

"Mikä poikako? Älä tule valheines, pappi herra, äläkä koe mua pettää! — minä en ole sillä tuulella nyt. Lähellä tätä paikkaa sain mä kynsiini konnat, jotka — arvatakseni — tuonaan varastit hänet minulta, ja minä panin heidät tunnustamaan. He sanoit hänen lähteneen heillä karkuun taas, ja he olit seuranneet hänen jälkiään tänne teidän ovellenne asti. He näyttivät minulle hänen jälkensäkin maassa. Nyt älä narraa minua enää, sillä katsos, pyhä herra, jollet näytä mulle hänen piilopaikkaansa, niin — miss' on poika?"

"Oi, hyvä herra, kenties te tarkoitatte tuota kuninkaallista, rääsyistä maankiertäjää, joka oli täällä yötä. Jos semmoinen kuin te todellakin pidätte lukua semmoisesta kuin hän, niin tietäkää, että minä olen lähettänyt hänet pois asialle. Hän tulee tuossa paikassa takaisin." — "Milloin? Milloin? Sano pian, äläkä menetä aikaa — enkö minä voi häntä saavuttaa? Milloin on hän palaava?"

"Ei teidän tarvitse kiihoittua. Hän on tuossa hetkessä palaava".

"No, olkoon menneeksi. Tahdonpa odottaa. Mutta seis! Tekö lähetitte hänet asialle? — Tekö! Se on totta tosiaan valhe — hän ei olis mennyt. Hän olis repinyt teitä vanhasta parrastanne, jos olisitte rohjenneet antaa hälle niin hävyttömän tehtävän. Te olette valhetellut, ystäväiseni, niin, valhetellut olette te. Ei teille eikä kellekään muulle ihmiselle olis hän juossut asioita".

"Ei muulle ihmiselle — tuskinpa vain. Mutta minä en ole ihminen".

" Mitä? Mitä Jumalan nimeen olet sinä sitten?"

"Se on salaisuus — muista, ettet sitä ilmoita kellekään. Minä olen pääenkeli!"

Tuli siinä huudahus Hendonilta — eikä aivan jumalista laatua. — Sitten lausui hän —

"Tässä on todellakin täysi syy hänen taipuvaisuuteensa! Muuten tiesin varsin hyvin, ettei hän liikuttaisi kättä eikä jalkaa, tehdäkseen alhaista palvelusta kellekään kuolevaiselle. Mutta täytyyhän, Jumala nähköön, kuninkaankin totella, kun pääenkeli antaa komentosanan! Annappas kun hiljaa! Mitä elämää se oli?"

Koko ajan pikku kuningas makasi kammiossaan, väliin pelosta vavisten, väliin toivosta täristen. Ja kaiken aikaa hän myös pani kaiken voimansa meluamaan niin paljon kuin suinkin, yhä siinä toivossa, että hänen mekastuksensa saapuisi Hendonin korviin; mutta joka kerta hän katkeruudella huomasi, että koetus ei onnistunut tai ei ainakaan vaikuttanut Hendoniin mitään. Viimeinen huomautus hänen uskolliselta palvelijaltaan tuli sentähden myöskin kuin herättävä henkäys vapailta vainioilta kuolevaiselle! Ja hän ponnisti voimiaan vieläkin kerran, ponnisti kiusallakin, kun erakko samassa lausui —

"Elämää? Min'en kuullut muuta kuin tuulen vinkua".

"Kenties oli se sitä. Niin, varmaankin se sitä oli. Min' olen huomannut sen kaikesta koko — tuoss' on se taas. Ei, se ei oo tuulta! Mikä kummallinen, mikä outo ääni! Tulkaa katsomaan, mistä se tulee!"

Nyt oli kuninkaan ilo melkein tukehuttava. Hänen väsähtyneet keuhkonsa ponnistit viimeisetkin voimansa tässä toivon hetkessä, mutta suljetut leukapielet ja peittävä lampaannahka laimistutit tuloksen. Jo masentui poika raukan sydän aivan auttamattomasti, hänen kuullessaan erakon lausuvan —

"Ah, se tuli ulkoa — pensastosta, luulen mä, tuossa takana. Tulkaa, minä näytän tietä".

Kuningas kuuli heidän menevän puhellen keskenään; kuuli heidän askeleensa kuolevan — ja sitten taas oli hän yksinään uhkaavassa, kauheassa, kammoittavassa kalman hiljaisuudessa.

Tuntui kuin ihmisikä menisi, kunnes hän jälleen kuuli askeleita ja ääniä — ja tällä kertaa kuuli hän jotain muutakin, joka selvästi oli kavioiden kapsetta. Sitten kuuli hän Hendonin lausuvan —

"Minä en o'ota enään. Minä en voi o'ottaa enään. Hän on mennyt eksyksiin tähän tiheään metsään. Mihin suuntaan hän meni? Pian — näyttäkää se mulle".

"Hän — mutt' älkääppäs! Minä tulen muassa."

"Hyvä — hyvä! Te ootte kyllä parempi kuin näytätte. Jumal'avita Luulenkin, ettei oo olemassa mitään muuta pääenkeliä niin hyvällä sydämmellä kuin teidän. Tahdotteko ratsastaa? Tahdotteko astua tämän pienen aasin selkään, joka on poikaani varten, taikka tahdotteko kenties paiskata pyhät säärenne tämän kurjan muulin lapaluille, jonka olen varannut itseäni varten? Petkuttivat, kun petkuttivatkin, päälle päätteeksi minut hinnassa, senkin nylkyrit!"

"En tahdo ratsastaa — pitäkää muulinne ja taluttakaa aasianne. Minä olen tukevampi omilla jaloillani ja tahdon käyttää niitä".

"Hyvä on. Pitäkää vain sitten vähän aikaa tätä pientä petoa, kun minä panen henkeni vaaraan ja koen nousta tämän ison itikan selkään".

Sitten seurasi sekaisin potkuja, huimauksia, kopsetta ja kapsetta, johon liittyi jono tulvana tulevia kirouksia — ja lopuksi muulille aika aamusaarna, joka nähtävästi masensi eläimen rohkeuden, koska sen vihollisuus sen perästä näkyi väsähtyvän.

Sanomattomalla kauhulla kuuli pieni kuningas äänten ja askelten hiljenevän ja kuolevan pois. Hetkeksi menetti hän kaiken toivonsa nyt, ja pimeä epätoivo valtasi hänen sydämmensä. "Ainoa ystäväni on viekoiteltu pois, ja me emme näe toinen toistamme enään", huokaili hän; "erakko on palaava ja — —" Hän päätti lauseen läähätyksellä, ja kerrassaan rupesi hän taas niin rajusti kiskomaan siteitänsä, että tukehuttava lampaannahka puistui hänen päältään.

Ja nyt hän kuuli ovea avattavan! Narina kylmensi hänet ytimiin asti — jo oli hän tuntevinaan veitsen kaulallansa. Kauhu sai hänet ummistamaan silmänsä, kauhu hänet avaamaan ne jälleen — ja hänen edessään seisoi John Canty ja Hugo!

Hän olisi huudahtanut "Jumalan kiitos!" jos hänen leukapielensä olisi olleet vapaat.

Pari minuuttia myöhemmin olit kuninkaan jäsenet siteistään irti, ja hänen vangitsijansa, jotka olit temmaisseet kiinni yksi kumpasestakin käsivarresta, veivät hänet hyvää kyytiä läpi metsän.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Petoksen uhri.

Vielä kerran sai nyt "kuningas Hupsu ensimmäinen" kuleksia maankiertäjäin ja rosvojen seurassa, olla heidän hassujen pilapuheiden ja surkeiden sukkeluuksien ampumatauluna ja joskus, kun päämies sattui kääntämään selkänsä, Cantyn ja Hugon halvan vihankaunan esineenä. Ei kenkään muu kuin Canty ja Hugo vihannut häntä. Muutamat toisista pitivät hänestä, ja kaikki ihmettelit hänen rohkeuttaan ja henkevyyttään. Kahden tai kolmen päivän kuluessa Hugo, jonka hoivassa kuningas oli, teki kaikki voitavansa salassa saadakseen pojan hämilleen, ja illalla, juominkien ollessa paraillaan, huvitti hän kumppaniansa tekemällä pojalle jos jotakin kiusaa — aina ikäänkuin sattumalta. Kahdesti hän astui kuninkaan varpaille — sattumalta tietysti ja kuningas, niinkuin kuninkaan tulee, ei ollut siitä tietävinään eikä osoittanut mitään suuttumuksen merkkiä; mutta kolmas kerta kuin Hugo teki samaa iski kuningas hänet maahan kalikalla, koko seurueen riemuksi ja nauruksi. Hugo, raivostuneena ja häpeissään hyvin, sänttäsi ylös, sieppasi toisen kalikan ja kävi pienen vastustajansa kimppuun. Heti muodostui kehä kamppailijain ympäri, vetoa pantiin ja tappelijoita ussutettiin. Mutta Hugopa ei ensinkään kestänyt tässä tappelussa. Tämän yrittelijän hurjat ja kömpelöt hyökkäykset kävivät vallan nurin narin nyt, kun hän mitteli kykyään moisen käsivarren kanssa, joka oli harjaantunut Euroopan etevimpäin mestarien johdolla keppitaistelussa, kalikkakamppauksessa ja aseleikkien kaikissa konsteissa ja kepposissa. Pieni kuningas seisoi valppaana ja miellyttävänä vastassa ja väisti tiheää iskutulvaa helposti ja varmasti. Tämä seikka taasen täytti kirjavan katsojajoukon myrskyisellä suosiolla. Ja joka kerta, kun kuninkaan harjoittunut silmä keksi avonaisen aukon iskuissa, seurasi salaman nopeudella lyönti Hugon päähän. Seurasi silloin remahtavaa riemua ja naurua, joka oli todellakin jotain ihmeteltävää kuulla. Neljäsosa tunnin perästä Hugo vetäytyi takaisin, ruti rusentuneena, runneltuneena ja sitä paitse säälimättömän naurun ja pilkan ampumatauluna. Mutta tappelun eheä sankari nostettiin päin vastoin iloisen rahvaan hartioille ja kannettiin riemusaatossa päämiehen viereen kunniapaikalle, jossa hän kaikenmoisilla juhlamenoilla kruunattiin kaikkien taistelukahakkojen kuninkaaksi. Hänen entinen, vähäarvoisempi tittelinsä peruutettiin juhlallisesti, ja päätettiin että se, ken vastedes mainitsisi sitä, tulisi ajetuksi maanpakoon tästä joukosta.

Kaikki yritykset saattamaan kuningasta hyödylliseksi joukolle olit menneet hukkaan. Hän oli järkähtämättömästi kieltäytynyt tekemästä mitään; sitä pait oli hän aina valmis karkaamaan. Ensimmäisenä päivänä paluunsa jälkeen oli hän lähetetty erääseen kyökkiin, jota ei vartioitta; sieltä palasi hän tyhjin käsin, olipa vielä kokenut herättää talonväkeäkin. Hän lähetettiin kattilanpaikkurin mukana auttamaan tätä töissä; mutta poika ei tahtonut tehdä työtä, vaan oli suorastaan uhannut kattilanpaikkuria hänen omalla juotosraudallaan. Ja lopulta oli Hugolla ja kattilanpaikkurilla täysi työ estääksensä häntä menemästä tiehensä. Hän lennätti kuninkuutensa tulen ja leimauksen jokaisen pään päälle, joka tahtoi supistaa hänen vapauttaan taikka pakoittaa häntä johonkin palvelukseen. Hän lähetettiin, Hugon johdolla, erään siivottoman naisen ja erään sairaloisen kapalolapsen kanssa ulos kerjäämään; mutta tulos ei ollutkaan rohkaiseva — hän kieltäytyi pitämästä puheita kerjäläisten puolesta taikka millään tavoin olemasta osallinen heidän asioissaan.

Tällä tavoin kului useampia päiviä. Ja tämä kuleksivan elämän kurjuus kaikkine ikävineen, likoineen, alhaisuuksineen ja roskineen vaikutti vähitellen, mutta varmaan pienessä vangissa semmoisen muutoksen, että hän lopulla rupesi tuntemaan pelastustansa erakon veitsestä ainoastaan lyhyeksi loma-ajaksi kuolemasta.

Mutta yöllä, unissaan, hän unohti nämä synkät seikat, ja hän istui valta-istuimellaan ja hallitsi. Tämä asianhaara tietysti taas lisäsi hänen kärsimystään herätessä — niin että kiusat kunakin aamuna, joka meni hänen paluustaan orjuuteen ja taisteluun Hugon kanssa, kävivät yhä katkerammiksi ja tukalammiksi kärsiä.

Seuraavana aamuna taistelun jälkeen Hugo nousi ylös sydän täynnään kostontuumia kuningasta vastaan. Hänellä oli erittäinkin kaksi suunnitelmaa. Toinen oli saattaa tuolle pojalle, hänen ylpeälle mielelleen ja "luulo"-kuninkuudelleen oikein musertavan nöyryytyksen. Ja jollei tämä onnistunut, oli toinen suunnitelma se, että kuninkaan niskoille vedettäisiin rikos sitä tai tätä lajia ja että hän sitten kiedottaisiin lain säälimättömiin kynsiin.

Seuraten ensimmäistä suunnitelmaansa päätti hän nyt panna "laastarin" kuninkaan säärelle, aivan oikein ajatellen, että tämä kiusaisi ja nöyryyttäisi häntä viimeisiin asti. Niin pian kuin laastari rupeisi vaikuttamaan menisi Hugo pyytämään Cantyn apua ja pakoittaisi kuningasta panemaan säärensä katsottavaksi maantielle ja kerjäämään almuja.

"Laastari" oli ammatillinen nimitys keinotekoiselle haavalle. Sen valmistamiseksi teki laittaja taikinan eli haudepuuron sammumattomasta liimasta, saippuasta ja vanhan raudan ruosteesta ja mättäsi sen nahkapalasen päälle, joka sitten sidottiin lujasti sääreen. Tämä kääre kalvoi pian rikki nahan säärestä ja teki lihan sen alla raa'aksi ja inhoittavaksi nähdä; sitten voideltiin haava verellä ja sai sen kautta vieläkin mustemman ja viheliäisemmän värin. Sitten pantiin sen ympäri side ryysyisiä riepuja niin huolimattomasti, että inhoittava haava irvisti läpi ja herätti ohikulkijani säälin.[12]

Hugo sai avukseen kattilanpaikkurin, jota kuningas oli peloittanut juotosraudalla. He ottivat pojan mukaansa kattilanpaikkaus-retkelle muka, ja tultuaan leiripaikan näkyvistä löivät he hänet kumoon, ja kattilanpaikkuri piti hänestä kiinni sillaikaa kun Hugo sitoi laastarin lujasti ja pitävästi pojan sääreen.

Kuningas raivostui ja julmistui luvaten hirttää heidät molemmat, kun hän jälleen pitäisi valtikkaa kädessään. Mutta he pitivät lujasti häntä kiinni ja ilakoitsit hänen voimatonta vastustustaan ja nauraa irvistit hänen uhkauksilleen. Tätä kesti kunnes taikina rupesi vaikuttamaan, eikä aikaakaan, ennenkun työ olisi ollut täysi, jollei olisi sattunut häiriö. Mutta se sattui; sillä juur siihen hetkeen astui näyttämölle sama orja, joka oli pitänyt niin myrkyttävän puheen Englannin laista ja tämä mies teki lopun leikistä kiskaisten pois taikinat ja kääryt.

Kuningas tahtoi lainata pelastajansa rusikkakepin ja paikalla pehmittää roistojen selkäluut. Mutta mies kielsi; siitä voisi tulla harmia — jääköön, arveli hän, asia iltaan. Silloin olisi koko joukkio ko'olla; silloin ei ulkomaailman kävisi sekaantua seikkaan. Hän marssitti seuran takaisin leiriin ja kertoi tapahtuneen jutun päämiehelle. Tämä kuunteli, punnitsi seikkaa ja määräsi sitten, ett'ei kuninkaan siitä lähin enään tarvitsisi ryhtyä kerjuuseen, sittenkun oli käynyt ilmi, että hän oli sovelias johonkuhun korkeampaan ja parempaan — jonka tähden hän, päämies, heti paikalla koroitti pojan kerjäläisten ammatista varkaiden virkaan!

Hugo oli ihastuksissaan. Hän oli jo koettanut saada kuninkaan varastamaan, mutt' eipä onnistunut. Nyt ei enää olisi mitään senkaltaista huolta, sillä kuningas ei varmaankaan voisi kieltäytyä noudattamasta käskyä, joka lähti suorastaan pääkortterista. Niin hän siis jo samana iltapäivänä suunnitteli ryöstöretken, jota tehtäessä kuningas pelattaisiin lain kouriin; ja se tehtäisiin moisella kekseliäällä sodanjohtotaidolla, että kaikki näyttäisi satunnaiselta ja ilman tarkoitusta tapahtuneelta. Sotahukkojen kuningas oli näet populaari nyt, ja joukkue tulisi menettelemään jotenkin epäarmollisesti epäpopulääriä jäsentä vastaan, joka olisi harjoittanut niin vakavaa kavallusta kuin toisen jättämistä yhteiselle viholliselle, laille.

No, hyvä. Varhain seuraavana aamuna Hugo pötki saaliinensa lähimmäiseen kylään, ja molemmat kulkivat hiljalleen katuja pitkin siellä, toinen vartoen jotain varmaa tilaisuutta pahan aikeensa toteuttamiseen, toinen puolestaan yhtä varmaa juonta juoksemaan tiehensä ja siten pääsemään ikuisesti vapaaksi inhoittavasta vankeudestaan.

Kumpikin antoi useamman sopivan tilaisuuden liukua käsistään; sillä kumpikin oli salaisimmassa sydämmessään päättänyt tällä kertaa olla ihan varma asiassansa. Ei kumpikaan tuumannut antaa kuumeentapaisen halunsa vietellä itseään mihinkään epävarmaan seikkailuun.

Hugon tilaisuus tuli ensiksi. Viho viimein läheni heitä näet eräs nainen, joka kantoi jotain myttyä korissa. Hugon silmät säteilit syntistä iloa, hänen sanoessaan itsekseen: "Tuhat tulimmaista, jos voin saada hänet sotketuksi tähän, silloin hyvästi, sä tappelukukkojen kuningas!" Hän odotti ja vartoi — näköänsä levollisena, mutta tositeossa kipenöitsevän kiihdytyksen vallassa — kunnes vaimo oli käynyt ohi ja aika oli käsissä. Silloin hän kuiskaten sanoi —

"Odota tässä kunnes minä tulen takaisin." Ja hän lensi saaliinsa perästä.

Kuninkaan sydän sykähti iloa — hän voi nyt todellakin paeta, jos Hugon tutkimus vain vei vastustajan tarpeeksi kauvas.

Mutta tämmöinen onni ei ollut kuninkaalle suotu. Hugo hiipi vaimon perästä, näpisti mytyn ja tuli juosten takaisin sulkien sen vanhaan viltti rähjyn sisään, jota hän kantoi käsivarrellaan. Samassa hetkessä nosti hirveän melun vaimo, joka huomasi tappionsa sen kautta, että hänen taakkansa keveni, vaikka hän ei nähnyt näpistystä. Hugo pisti, jäämättä seisomaan, kääryn kuninkaan käteen sanoen — "Juokse perästäni kuin tuulessa ja huuda: 'Ottakaa varas kiinni', mutta muista, että viet heidät harhaan."

Seuraavassa hetkessä käänsi Hugo katukulman ja syöksi mutkaiselle takakadulle — ja seuraavassa tuli hän jälleen näkyviin, näyttäen hyvin viattomalta ja välinpitämättömältä, ja asettui seisomaan erään vesipumpun taakse odottaakseen tulosta.

Loukattu kuningas viskasi kääryn maahan. Ja viltti putosi erilleen juur samassa kuin vaimo tuli paikalle, yhä enenevä ihmisjoukko kantapäissään. Hän tarttui toisella kädellään kuningasta ranteeseen, tempasi kääryn toisella ja rupesi haukkumaan herjaamaan poikaa, samalla kuin tämä, vaikka ilman menestyksettä, koki repeytyä irti vihaisen vaimon puserruksista.

Hugo oli nähnyt kylliksi — hänen vihamiehensä oli vangittu, laki saisi hänet kouriinsa nyt. Hugo siis pötki tiehensä riemuiten ja nauraen ja kääntyi vähitellen leiriin päin, harpaten hajasäärin ja mietiskellen uskottavaa kertomusta asiasta, jonka hän antaisi päämiehen parvelle.

Kuningas väänteli vääntelemistään itseään irti vaimon puserruksista ja huudahti tämän tästäkin harmissaan —

"Päästä minut, sinä hullu. Enhän minä vienyt sun kurjaa tavaraas!"

Väkijoukko kertyi kuninkaan ympärille ammentaen hänen hartioilleen herjauksia ja haukkumasanoja. Eräs nokinen seppä joll' oli vyöliina nahasta ja paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin, ojensi jo käsivartensa ja sanoi tahtovansa ruhjota hänet, läksyksi muka. Mutta juur silloin kimmelsi pitkä miekka ilmassa ja kävi, litteäpuoli alaspäin, miestä käsivarteen vakuuttavalla voimalla, samalla kun aseen haaveellinen omistaja hauskasti haastoi —

"Hei, hyvät ihmiset, älkää hätäilkö, älkää olko liian kiukkuset, älkää käyttäkö liian kovia sanoja! Tämä on asia, joka tarvitsee lain punnitsemista, eikä mikään yksityinen teko, vaan virallinen juttu. Päästä poika irti kynsistäs, vaimo hyvä".

Seppä mittaili voimakasta sotilasta silmillään ja astui mutisten syrjään hieroskellen käsivarttaan. Vaimo päästi vastenmielisesti pojan ranteen. Väkijoukko katseli vierasta karsain silmin, mutta piti viisaasti kyllä leukaläpensä. Kuningas sänttäsi pelastajansa turviin, palavin poskin ja säkenöivin silmin, huudahtaen —

"Kauan olette viipynyt surukseni, mutta nyt tulette tarpeelliseen hetkeen, sir Miles. Hakatkaa nyt tämä roistoväki palasiksi!"

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Prinssi vankina.

Hendon pidätti nauruaan ja kumartui alaspäin ja kuiskasi kuninkaan korvaan —

"Hiljaa, hiljaa prinssi, käyttäkää kieltänne varovaisesti — eli oikeammin: älkää käyttäkö sitä ollenkaan. Luottakaa minuun — lopussa kiitos seisoo." Sitten lisäsi hän itsekseen: " Sir Miles! Olinhan, Jumala nähköön, kokonaan unohtanut olevani ritari! Herra Jumala, kuinka merkillistä sentään! Millä itsepänttäisyydellä hän pitää muistissaan tuota hullunkurista aatosta! — — Tyhjä ja höperö titteli on minun, ja kuitenkin on se jotakin, että olen sen ansainnut. Sillä minusta on se enemmän kunniakasta, että miestä pidetään ritarina hänen unelmainsa ja varjojensa valtakunnassa, kuin jos häntä katsottaisiin liian alhaiseksi tullakseen kreiviksi muutamissa tämän maailman todellisissa kuningaskunnissa."

Suljettu kehä aukeni päästääkseen sisään poliisikonstaapelin, joka nyt lähestyi valmiina laskemaan kouransa kuninkaan olkapäähän, kun Hendon keskeytti —

"Hiljaa, hyvät ystävät! Pois käsi — hän tulee kyllä mukaan. Minä takaan sen. Näyttäkää vain tie, me seuraamme."

Poliisimies kävi edellä vaimon ja hänen käärynsä kanssa. Miles ja kuningas seurasi, ihmisjoukko kantapäissään. Kuningas tahtoi kapinoida mutta Hendon sanoi hälle matalalla äänellä —

"Malttakaa mielenne, sire — teidän lakinne ovat teidän oman kuningasvaltanne terveellistä hengitystä. Jos nyt niiden juuri niitä vastustaa, niin miten sitten oksat niitä kunnioittaa? Nähtävästi on yksi näitä lakeja rikottu. Kun kuningas on taas omalla valtaistuimellaan, voipiko se koskaan loukata häntä, jos hän muistaa, että hän, ollessaan näennäisesti yksityisenä henkilönä, antoi lainkuuliaisesta kuninkaan vajota kansalaiseksi ja alistua lain valtaan?"

"Te olette oikeassa, älkää puhuko enää. Te saatte nähdä, että mitä Englannin kuningas vaatii alamaisen kärsivän lailta, sen hän itsekin tahtoo kärsiä, niinkauan kuin hän alamaisena on".

Kun vaimo kutsuttiin todistamaan rauhatuomarin eteen, vannoi hän, että pieni vanki aidakkeen takana oli sama henkilö, joka oli toimittanut varkauden. Ei ollut ketään, joka olisi pystynyt väittää vastaan, ja niin oli kuningas, kun olikin, näytetty syylliseksi. Kääry aukaistiin nyt, ja kun sisällys huomattiin pieneksi pullakaksi porsaaksi, näytti tuomari hämmästyneeltä; ja Hendon kävi kalpeaksi ja koko hänen ruumiinsa säpsähti säikähdyksestä, ikäänkuin sähkövirta olisi sen läpäissyt. Mutta kuningas ei ollut millänsäkään, tietämättömyys kun häntä suojeli. Tuomari punnitsi päässänsä asiaa, tuskallisen hiljaisuuden vallitessa, kääntyi sitten vaimon puoleen kysyen —

"Minkä arvon panette tälle omallenne?"

Vaimo niiasi vastaten —

"Kolme killinkiä ja kaheksan penceä, korkea oikeus — minä en voi helpottaa pennyäkään, jos tosi hinta on pantava".

Tuomari katsoi pahoilla mielin, alla päin väkijoukkoon, nyökkäsi sitten konstaapelille ja sanoi —

"Tuomiosali puhtaaksi ja ovet kiinni!"

Tehtiin kuten käskettiin. Ainoastaan molemmat oikeuden jäsenet, syyttäjä ja syytetty ja Miles Hendon jäivät. Miles seisoi siinä kangistuneena ja kalpeana, ja hänen otsalleen kerääntyi suuret karpalot kylmää hikeä ja valuivat virtana hänen kasvojaan alas. Tuomari kääntyi taas vaimoon ja sanoi liikutetuin äänin —

"Tämä taitamaton poika raukka oli kenties tuskallisen nälän vallassa, sillä ajat on kovat köyhälle. Muistakaa mitä sanon: hän ei näytä pahailkiseltä, mutta kun nälkä ahdistaa, niin — — vaimo hyvä! tiedättekö, että kun joku varastaa tavaraa yli kolmentoista ja puolen pennyn arvon, laki määrää, että hän on hirtettävä siitä?"[13]

Pieni kuningas säpsähti, silmät siirollaan ja kauhistuen, mutta malttoi pian mieltänsä ja näytti sitten levolliselta. Niin ei ollut vaimon laita. Hän hypähti ylös vapisten peljästyksestä ja huusi —

"Voi, pyhä Jumala, mitä olen minä tehnyt? Herra laupias varjelkoon! Minä en tahdo pientä poika raukkaa hirteen, en koko maailmastakaan! Voi, korkea oikeus, pelastakaa minut tästä — mitä pitää minun tehä, mitä voin minä tehä?"

Tuomari pysyi juhlallisena sanoen sävyisästi —

"Epäilemättä on sallittuna muuttaa arvomäärää, koska sitä ei vielä ole pöytäkirjassa ".

"Pankaa sitten Jumalan nimen porsaalle hinnaks kahdeksan pennyä, ja siunattu olkoon päivä, joka pelasti omantuntoni tästä julmasta jutusta!"

Miles Hendon unohti kokonaan kaiken sopivaisuuden ilossaan ja hämmästytti kuningasta ja loukkasi hänen arvoansa paiskaamalla kätensä hänen ympärillensä ja painamalla hänet sydämmellensä. Vaimo teki jäähyväiset niiaten ja poistui porsaineen; ja konstaapeli, avaten hälle oven, seurasi ahtaaseen porstuaan. Tuomari kirjoitti pöytäkirjaansa. Hendon aina varovaisena tuumasi, että oli hyvä tietää, minkä tähden oikeuden palvelija seurasi vaimoa ulos. Ja niin hän siis hiipi hiljaa hämärään porstuaan ja asettui kuuntelemaan. Hän kuuli seuraavan keskustelun —

"Se on lihava porsas ja näyttää herkkuiselta. Min' ostan sen sulta. Täss' on kaheksan penceä".

"Kaheksan penceä, totta maarian! Älä luulekaan. Se maksaa mulle kolme killinkiä ja kaheksan penceä, hyvää rehellistä rahaa viime hallituksen ajalta, jota vanha Henrikki vainaja ei koskaan ollut koskenut taikka väärentänyt. Min' annan palttua sun kaheksalle pencelles!"

"Vai niin, tuuli puhaltaa nyt sieltä päin. Sinä olit valalla ja vannoit väärän valan, että porsas oli ainoastaan kaheksan pencen arvossa. Tule heti kanssani tuomarin eteen ja vastaa rikoksestas! — ja silloin poika on kieppuroiva hirressä".

"Hiljaa, hiljaa, herra kulta! Älkää sanoko mitään enää. Minä tyy'yn kaheksaan penceen. Antakaa ne tänne ja älkää hiiskuko asiasta mitään enään".

Vaimo lähti itkien tiehensä. Hendon hiipi takaisin oikeussaliin, johon konstaapelikin pian tuli, kätkettyänsä saaliinsa varmaan paikkaan. Tuomari kirjoitti vielä hetken aikaa, piti sitten kuninkaalle vakavan, mutta hyväluontoisen puheen ja tuomitsi hänet viimein vähän ajan vankeuteen paikkakunnan tyrmään ja sitten ruoskittavaksi julkisesti. Hämmästynyt kuningas avasi suunsa ja olisi varmaankin antanut käskyn hyvän tuomarin mestattavaksi paikalla, mutta hän sai varoittavan viittauksen Hendonilta ja piti yhä suunsa eikä hiiskunut sanaakaan. Hendon otti häntä kädestä, teki syvän kumarruksen oikeudelle, ja molemmat marssivat konstaapelin johdolla vankihuoneelle. Samassa hetkessä, kun he tulit kadulle, seisahtui äkästynyt hallitsija, tempaisi kätensä irti ja huudahti —

"Pöllöpää, luuletko minun tahtovani mennä tavalliseen vankilaan elävänä?"

Hendon kumarsi vähän ja kuiskasi terävänlaisesti —

" Tahdotteko luottaa minuun? Hiljaa sitten! Älkää turmelko tilaamme varomattomilla sanoilla. Mitä Jumala tahtoo, se tapahtuu. Sitä ette pysty jouduttamaan ettekä myös muuttamaan. Sentähden vartokaa ja olkaa kärsivällinen. Se aika on vielä tuleva, jolloin saadaan surra tai iloita siitä, mitä on tapahtunut".

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Pako.

Lyhyt talvipäivä oli päättymässä. Kadut oli autiot; ainoastaan muutamat satunnaiset kulkurit kiirehtivät eteenpäin näyttäen kuten aina ihmisiltä, jotka tahtovat lopettaa askareensa niin pian kuin mahdollista ja sitten päästä hauskaan kotiin yltyvästä tuulesta ja hämärästä. He eivät katsoneet oikeaan eikä vasempaan eivätkä heittäneet tarkkaavaa silmäystäkään tuttaviimme, tuskimpa näkyivät heitä näkevänkään. Edvard kuudes kyseli ihmetellen itseltään, tokkohan koskaan ennen näytelmää kuninkaasta, joka marssiskeli vankeuteen, oli kohdannut mokoma välinpitämättömyys. Hetken päästä konstaapeli saapui eräälle autiolle torille ja oli menossa sen yli. Tultuaan sen keskelle pani Hendon kätensä konstaapelin käsivarrelle ja sanoi matalalla äänellä —

"Vartokaappas vähä, hyvä herra, tässä ei kuule meitä kukaan, ja minä tahtoisin sanoa pari sanaa teille".

"Velvollisuuteni kieltää, hyvä herra; älkää siis estäkö minua, yö pakkaa päälle".

"Seisokaa kuitenkin; asia koskee hyvin läheltä teitä. Kääntäkää selkänne hetkinen, älkää olko näkevinänne: antakaa tämän poika paran juosta tiehensä."

"Ja sen sanotte te minulle; herra! Minä vangitsen teidät — —"

"Älkää kiivastuko, älkää tehkö mitään tyhmyyksiä, vaan olkaa rauhassa —" sitten hän alensi äänessä kuiskaukseen ja puhui miehen korvaan — "porsas, jonka puijasitte kahdeksalla pencellä, saattaa maksaa niskanne, mies".

Konstaapeli parka, joka kovin hämmästyi, oli ens'aluksi mykkänä kuin kivi. Sitten hän tuli kielilleen taas ja rupesi rupattamaan ja uhkailemaan; mutta Hendon pysyi täydelleen tyynenä ja vartoi kunnes toisen sanatulva oli tuhlattu. Sitten sanoi hän —

"Minä pidän teistä paljon, ystäväiseni, enkä mielelläni näkisi teidän joutuvan mihinkään pulaan. Huomatkaa nyt: minä kuulin kaikki tyyni — jok' ikisen sanan. Tahdon sen näyttää teille". Sitten Hendon uudisteli sen puhelun, jonka konstaapeli oli pitänyt porstuassa vaimon kanssa, sanasta sanaan ja päätti tällä lailla —

"Kas nyt — enkö ole toistanut sitä ihan oikein? Enkö minä voisi todistaa sitä oikein tuomarin edessä, jos niin tarvittaisiin?"

Mies parka oli nyt hetkeksi aivan mykkä pelosta ja epätoivosta; mutta pian hän kääntyi toiselle tuulelle ja sanoi hilpeydellä, joka kuitenkin oli teeskennelty —

"Tästäkös on nostettava asia, tästäkin, jota tein pilallani! Minähän ainoastaan laskin leikkiä vaimon kanssa".

"Oliko sitten vaimon porsaskin teille leikkikalu?"

Mies vastasi jotenkin terävästi —

"Ei mitään muuta, herra hyvä — minä vakuutan, se oli leikkiä kaikki tyyni".

"Minä rupeen teitä uskomaan", sanoi Hendon puoleksi ivallisella, puoleksi tunnustelevalla äänellä. "Mutta odotappas tässä hetkinen, sillaikaa kun minä juoksen tuomarin luo kysymään — sillä hän on nähtävästi mies, joka ymmärtää mikä on leikintekoa, niinkuin hän ymmärtää lakiakin".

Hän oli jo poistunut hiukkasen yhä jutellen. Konstaapeli, kahden vaiheilla, pyöriskeli sinne ja tänne, purkasi suustaan pari kirousta ja huudahti sitten — "Älkää menkö, hyvä herra — vartokaa vähä — tuomarin luo, sanotte te. Niin, asian laita on se, että hän ei oivalla leikkiä enemmän kuin kuollut raato! — Tulkaa, niin saamme jutella asiasta. Piru vieköön! olen nähtävästi pulassa — ja ainoastaan viattoman pilanteon tähden. Olen perheellinen mies; vaimo ja kakarat — — Olkaa järkevä, herra hyvä. Mitä te haluatte multa?"

"En muuta kuin että olette olevinanne kuuro ja sokea kunnes lasketaan sataan tuhanteen — hitaasti laskettuna tietysti", sanoi Hendon äänellä miehen, joka vain pyytää tavallista pientä palvelusta toiselta.

"Mutta se on surmakseni", sanoi konstaapeli epätoivossaan. "Voi, älkää vaatiko multa liikaa, herra hyvä. Katsokaa vain tätä asiaa kaikin puolin, ja te näette sen olleen sulaa leikin tekoa multa — niinkuin se selvästi olikin. Ja jos sitä sanottaiskin muuksi kuin pilanteoksi, niin on se, kun onkin, virhe niin pieni ja vähäpätöinen, että julminkaan rankaisu siitä ei voisi olla muuta kuin nuhteet ja varoitus tuomarin huulilta".

Hendon vastasi tähän juhlallisuudella, joka pani ilman kylmenemään konstaapelin ympärillä —

"Tällä teidän niinsanomallanne pilanteolla on määrätty nimitys laissa — ettekö tunne sitä?"

"En, minä en sitä tunne! Kenties minä oon menetellyt kovin tyhmästi. Minä en aavistanut, että sill' oli nimitys — oi, pyhä Jumala, minä luulin että s' oli ensimmäinen laatuaan".

"Ei — sillä on nimitys. Laissa sanotaan senkaltaisesta seikasta Non compos mentis lex talionis sic transit gloria mundi."

"Oi, herra Jumala!"

"Ja rangaistus siitä on kuolema!"

"Jumala olkoon minulle armollinen, minä vaivainen, syntinen ihminen!"

"Te olette nauttinut etua ihmiseltä, joka itse oli syntiä tehnyt ja oli huutavassa hädässä ja teidän armonne vallassa; te olette anastanut tavaraa kolmentoista ja puolen pennyn arvon yli maksaen vain rovon siitä, ja tämä on lain nimessä salakähmäistä petosta, juonekasta vilppiä, vääryyttä virantoimituksessa ad hominem expurgatis in statu quo — ja rankaisu siitä on kuolema hirressä, ilman armotta, ilman lunastuksetta ja ilman pienintäkään papin lohtua".

"Tukekaa minua, tukekaa minua, herra kulta, minun sääreni pettävät! Olkaa armollinen — säästäkää minua tästä tuomiosta, ja minä käännän kernaasti selkäni enkä näe rahtuakaan siitä, mitä tapahtuu".

"Hyvä, nyt olette järkevä. Ja jätättekö myöskin porsaan omistajalle?"

"Jätän, totta tosiaan jätänkin — enkä koskaan koske toiseen, vaikka se tulis taivaasta pääenkelin kanssa. Menkää vain — en näe mitään, olen supi sokea. Sanokaa sitten, että te mursitte sisään ja päästitte pojan irti väkivallalla. Onhan ovi ränstynyt ja vanha. Minä voin lyödä sen rikki keskiyön ja aamun välillä".

"Tehkää niin, te kunnon mies. Ei mitään harmia tule siitä. Tuomari itse on ylenmäärin hyvä tälle poika paralle. Eikä tule tuomari kyyneltä vuotamaan eikä musertamaan vanginvartian luita, sentähden että poika on päässyt pakoon".

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Hendon Hall.

Hendonin ja kuninkaan päästyä konstaapelin näkyvistä, sai hänen majesteettinsa asiakseen kiirehtimään ulos kaupungista määrättyyn paikkaan ja vartomaan siellä, kunnes Hendon kävisi ravintolassa ja maksaisi laskunsa. Puoli tuntia myöhemmin ratsastelit hipsuttelit nuo molemmat ystävykset itäänpäin Hendonin surkeilla sotaoriilla. Kuninkaan oli nyt lämmin ja mukava olla, sillä hän oli riisunut repaleensa ja pukeutunut siihen käytettyyn pukuun, jonka Hendon oli ostanut Londonin sillalla.

Hendon oli nyt varuillaan, ettei hän liian rasittaisi poikaa; hän arveli näet, että kovat päivämatkat, epäsäännölliset ateriat ja epäsäännölliset unet vaikuttaisit vahingollisesti poikasen hämmentyneeseen mieleen; jota vastoin lepo, säännöllisyys ja kohtuullinen urheilu ihan varmaan jouduttaisi hänen paranemistaan. Soturi halusi nähdä hänen pyöritetyn päänsä paikoillaan jälleen ja nuo sairaaloiset aatokset ajettuina ulos hänen rasittuneista aivoistaan. Senpätähden päätti hän liikkua hiljalleen kotiinpäin, josta hän niin kauvan oli ollut suljettuna, — eikä noudattaa kärsimättömyyttään ja kiirehtiä matkaa kulkemalla yöt päivät.

Matkustettuaan kuninkaan kanssa noin puolitoista penikulmaa, saapui Hendon hänen majesteettinsa seurassa melkoiseen kylään, jossa he yöpyivät hyvään ravintolaan. Entiset tavat uudistettiin nyt. Hendon seisoi kuninkaan syödessä hänen tuolinsa takana ja toimitti passarin virkaa. Majesteetin mennessä maata, riisui Hendon hänen vaatteensa ja valitsi sitten lattian omaksi vuoteekseen, pannen nukkumaan oven eteen ja vetäen viltin yllensä.

Seuraavan päivän ja sitä seuraavan lönkötit he laiskotellen eteenpäin jutellen keskenään niitä seikkailuja, joita olit sattuneet heille siitä kun erosivat; ja molemmat olit he yhtä innostuneet, toinen toisensa jutuista. Hendon jutteli seikkaperäisesti kaikki vaelluksensa etsiessään kuningasta ja kertoi, miten tuo pääenkeli muka oli narrannut häntä yltympäri metsät ja maat ja viimein vienyt hänet mökkiinsä takaisin, hoksatessaan, ettei hän päässyt vieraastaan muuten. Sitten — kertoi Miles — meni tuo vanha vintiö sänkykamariin, mutta tuli heti sieltä ulos horjuen koiviltaan ja kauhistus kasvoissaan; ja hän sanoi odottaneensa, että poika palautuneena makaisi siellä lepäämässä, mutta ei nyt muka ollutkaan niin. Hendon oli vartonut mökissä kaiken päivää; toivo kuninkaan palaamisesta sammui hänessä silloin, ja hän lähti hakemaan häntä taas.

"Ja vanha Sanctum Sanctorum oli todellakin hyvin pahoillaan, kun teidän armonne ei tullut takaisin", lausui Hendon; "minä näin sen hänen naamastaan".

"Niin, totta maarian, sitä en ensinkään epäile!" sanoi kuningas — ja kertoi sitten omat tapahtumansa; jotka kuultuaan Hendon oli harmissansa, ettei hän tappanut tätä pääenkeliä, kun niin sopi.

Matkan viimeisenä päivänä Hendonin henki liiteli yläilmoissa. Hänen kielensä liikkui alinomaa. Hän jutteli vanhasta isästään, hän jutteli veljestään Arthurista, hän jutteli monesta sulavasta seikasta, joka valaisi heidän jaloa ja ylevää luonnettaan; hän oikein raikkui rakkaudesta, puhuessaan Edithistä; hänen sydämmensä pamppaili moisesta ilosta, että hän tuon tuostakin laski jonkun veljellisen ja ystävällisen sanan Hugh'istakin. Hän viipyi kauvan kuvittelussaan tulevasta perhe-yhtymisestä Hendon Hallissa; minkä äkkiyllätyksen hän saattaisi jokaiselle ja mikä tulva Jumalankiitoksia ja riemuhuutoja siellä syntyisi.

Kaunis oli seutu, täplikäs kartanoista ja hedelmätarhoista, ja tie johti laajain viljamaitten läpi, joiden lainehtiva avaruus, leimattuna maiden hiljaisilla nousuilla ja laskuilla, nostatti mieleen valtameren laskevaa ja nousevaa aaltoilemista. Iltapäivällä kääntyi tuo palaava tuhlaripoika tuon tuostakin sivullepäin oikeasta suunnasta nähdäkseen, eikö joltakin kumpulalta saattaisi tunkeutua kaukaisuuden läpi ja saada vilkaisua kodista. Viimein onnistui hän ja huudahti innossaan —

"Tuolla on kylä, teidän majesteettinne, ja sen syrjässä on linna! Tästä voitte nähdä linnan tornit; ja tuo metsä tuolla — s' on isäni puisto. Ah, nyt saatte nähdä mitä loisto ja muhkeus on! Kartano, joss' on seitsemänkymmentä huonetta — ajatelkaappas! — ja seitsemänkolmatta palvelijaa! Muhkea asumus tosiaan meikäläisille, eikö niin? Tulkaa rientäkäämme — malttamattomuuteni ei kestä vitkastelemista enää".

He ponnistivat aasiensa voimia. Kuitenkin kävi kello jo neljättä heidän viimeinkin saapuessaan kylään. Matkustajat ajaa lötköttivät sen läpi. Hendonin kieli kävi alinomaa. "Tässä on kirkko — ihan samassa murattipuvussa kuin ennen — ei s'oo suurempi eikä pienempi". "Tuoss' on kapakka, vanha Punainen Leijona — ja tuoll' on vanha tori". "Täss' on tanssiriuku ja tuossa vanha pumppu — kaikki entisellään; ihmiset vain on muuttunut; kymmenen vuotta saa mullistuksen aikaan ihmisissä. Muutamat heistä luulen tuntevani, mutta minua ei tunne kukaan". Niin hänen pakinansa luisti. Jo oli päästy kylän loppuun. Siinä matkustajat käänsivät koukkuiselle ja ahtaalle tielle, jonka molemmin puolin oli korkeat pensasaidat, ja kiirehtivät sitä eteenpäin kappaleen matkaa, kunnes viimein tulivat avaraan puutarhaan pramean portin kautta, jonka suuremmoiset pilarit olit koristetut vaakunoilla ja vertauskuvilla. Upea aateliskartano olla oletteli heidän edessään.

"Terve tulemaa Hendon Hall'iin, kuninkaani!" huudahti Miles. "Voi mikä suuri päivä! Isäni ja veljeni ja lady Edith tulevat ikäänkuin hupsuiksi ilosta. He eivät varmaankaan näe eikä kuule ketään muuta kuin minua, meidän ensiksi tavatessa, ja niin jäätte te ikäänkuin takapajulle — mutt' älkää olko millännekään siitä. Se kyllä paranee, sillä kun minä sanon, että te ootte holhottini ja sydämmeIleni erittäin rakas, niin saattepa nähdä vain kuinka he puristavat teitä rinnalleen Miles Hendonin tähden ja tarjoovat teille kodin ja konnun iankaikkiseen päivään asti!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Hendon maahan suuren sisäänkäytävän edessä, auttoi kuningasta alas, tarttui hänen käteensä ja syöksi sisään. Muutama askel vei hänet isoon huoneeseen. Hän astui sisään, istautti kuninkaan suuremmalla nopeudella kuin kursastuksella ja juoksi sitten erään nuorenpuoleisen miehen luo, joka istui kirjoituspöydän edessä takkavalkean ääressä.

"Halaile minua, Hugh", huudahti hän, "ja sano mua tervetulleeksi taas! Ja kutsu isämme tänne, sill' eihän tunnu koti kodilta, ennenkuin olen puristanut hänen kättänsä ja katsonut häntä silmiin ja kuullut hänen äänensä vielä kerran!"

Mutta Hugh vetäysi takaisin, ilmaistuaan hetkellistä hämmästystä, ja suuntasi sitten tutkistelevan silmäyksen vastatulijaan — silmäyksen, joka ensiksi osoitti loukattua ylpeyttä, mutta sitten muuttui, sisällistä ääntä noudattaen, oudoksuvaksi uteliaisuudeksi, johon oli sekoittunut todellista tai teeskenneltyä sääliä. Hetkisen perästä lausui hän lempeällä äänellä —

"Teidän ymmärryksenne näkyy saaneen kosketuksen, vieras parka. Luultavasti olette kärsineet hätää tai saaneet kovia kolauksia maailmassa. Teidän ulkonäkönne ja vaatteenne todistavat sen. Kenen luulette minun olevan?"

"Kenenkö luulen? Kenenkä muun kuin sen kuin olet? Minä 'luulen' sinut tietysti Hugh Hendoniksi", sanoi Miles suoraan.

Toinen jatkoi samalla äänellä —

"Ja kuka luulette itse olevanne?"

"Luulolla ei ole tässä mitään tekemistä! Etkö sinä sitten ole tuntevinasi, hä, että minä olen sun veljesi Miles Hendon?"

Mieluisan yllätyksen ilme vivahteli Hughin kasvoilla, ja hän huudahti —

"Mitä! Eikö tämä ole pilantekoa? Nousevatko kuolleet haudastaan? Jumalan kiitos, jos niin olisi! Meidän poloinen poikamme — palanneena syliimme kaikkein näiden viheliäisten vuosien perästä! Voi, se olisi liian hyvää ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. — Minä pyydän, säälikää meitä! Älkää tehkö pilaa! Kas niin — tulkaa valoon — antakaa minun tarkoin katsella teitä!"

Hän tarttui Miles'iä käsivarteen, veti hänet ikkunalle ja alkoi oikein syödä häntä suuhunsa silmillään, kääntäen ja vääntäen häntä sinne tänne ja pyörien pirteästi hänen ympärillään, oikein tunteakseen hänet kaikin puolin, sill'aikaa kun palannut tuhlaajapoika, ilmi iloissaan hymyili ja naureskeli ja nyykäytti päätään ja sanoi —

"Katso vain, veikkoseni, katso vain. Älä pelkää ollenkaan. Sinä et ole näkevä yhtään jäsentä etkä yhtään piirrettä, joka ei kestäisi tätä tutkimusta. Tunnustele ja tuijota joka paikkaa niin kauan kuin tahdot, mun vanha veljeni Hugh — Minä olen sittenkin sun vanha veljesi Miles, sun hävinnyt veljesi, enkö niin? Voi, onhan tämä suuri päivä — sen olen jo sanonut monta kertaa! Anna kätesi, käännä poskesi — hyvä Jumala, olenhan kuolla iloon!"

Hän oli juur syleillä veljeänsä; mutta Hugh teki kädellään poistavan liikkeen ja kallisti sitten surullisesti leukansa rinnoilleen sanoen liikuttavasti —

"Oi, Jumalani, anna mulle armostas voimia kestämään tätä kauheasti rauennutta toivetta!"

Miles joutui aivan hämilleen eikä saanut sanaa suustaan hetkeksi. Sitten hän kuitenkin sai kielensä käymään ja huudahti —

" Mitä rauennutta toivetta? Enkö mä ole sinun veljesi?"

Hugh ravisti mielipahoissaan päätänsä sanoen —

"Minä olen rukoileva Jumalaa, että niin olisi laita ja että muut silmät huomaisit sen yhtänäköisyyden, joka on mun silmiltäni salattu. Voi, minä vain pelkään, että kirjeessäni on puhuttu täyttä totta?"

"Missä kirjeessä?"

"Siinä, joka tuli meren poikki noin kuus seitsemän vuotta sitten. Siinä sanotaan, että veljeni kaatui tappelussa."

"S' oli valhe se! kutsu tänne isäs — hän kyllä minut tuntee."

"Kuolleita ei kutsuta."

"Kuoll —?" Milesin ääni oli sortua, ja hänen huulensa tärisivät. "Mun isäni kuollut! Voi, s' oli raskas sanoma. Puolet ilostani on poissa nyt. Anna mun sitten nähdä Arthur veljeäni — hän tuntee minut. Hän tuntee minut ja tuopi lohtua."

"Hän on myöskin kuollut."

"Jumala olkoon mulle armollinen, minä vaivainen ihminen! Menneet — molemmat menneet — Hyvät ovat menneet ja huonot jääneet, kuin minä! Voi, sääli toki minua! — älä sano, että lady Edithkin — —"

"On kuollutko? Ei, hän elää?"

"Jumalan kiitos! Iloni alkaa palata! Riennä, veliseni anna hänen tulla luokseni! Ja jos hänkin minut kieltää — mutta ei, hän ei tahdo. Ei, ei, hän minut tuntee. Olisin hullu, jos sit' epäilisin. Tuo hänet tänne — tuo myöskin vanhat palvelijat; hekin minut tuntevat".

"Kaikki ovat poissa pait viisi — Pietari, Halsey, Daavid, Bernaard ja Margareeta".

Niin sanoen jätti Hugh huoneen. Miles seisoi hetkisen ajatuksissaan ja rupesi sitten käymään edes takaisin lattialla, mumisten itsekseen —

"Nuo viisi kanaljaa olisi siis jäänyt elämään kahdenkymmenenkahden uskollisen ja rehellisen palvelijan jälkeen — todellakin kummallinen asia."

Hän jatkoi kävelemistään edestakaisin yhä mutisten itsekseen. Kuninkaan oli hän kokonaan unohtanut. Mutta hetkisen päästä sanoi hänen majesteettinsa vakavasti ja vilpittömällä osanotolla, vaikka sanoja voi ymmärtää ivallisesti lausutuiksi —

"Älkää liian paljo panko mielellenne kovaa onnea, mies parka. Onhan niitä muitakin maailmassa, joiden oikeuksia ei tunnusteta ja joiden vaatimuksille nauretaan. Teillä on kumppania."

"Voi, kuninkaani", huudahti Hendon hiukan punastuen, "älkää tuomitko minua — oottakaa vain, ja saattepa nähdä. Minä en ole petturi — hän on sen sanova; te saatte kuulla sen suloisimmasta suusta Englannissa. Minäkö petturi? Mitä? Tunnenhan tämän salin, nämä esi-isieni muotokuvat ja kaikki nää esineet ympärillämme, tunnen kuin lapsi tuntee lapsenkamarinsa. Täällä olen mä syntynyt ja kasvanut, hyvä kuningas. Minä puhun totta. Minä en tahdo teitä petkuttaa. Ja ellei kukaan muu minuun luottaisikaan, niin pyydän minä teitä ainakin muu uskomaan. En kestäisi muuta."

"Minä en epäile teitä", sanoi kuningas lapsellisella luottamuksella ja vilpittömyydellä.

"Kiitän teitä sydämmeni pohjasta!" huudahti Hendon innolla, joka osoitti hänen liikutustansa. Samalla avosydämmisyydellä lisäsi kuningas —

"Epäilettekö sitten minua?"

Syyllinen hämmennys valtasi Hendon'in, ja hän oli kiitollinen, kun ovi aukeni ja Hugh astui sisään jälleen, joten hän pääsi vastaamasta.

Kaunis nainen rikkaassa puvussa seurasi Hugh'ia, ja naisen perästä tuli useampia livrea-pukuisia palvelijoita. Lady astui hiljalleen eteen päin, pää kumarassa ja katse lattiaan luotuna. Hänen kasvoissaan kuvastui sanomaton suru. Miles Hendon syöksi hänelle vastaan ja huudahti —

"Oi, Edith, kallis — — ".

Mutta Hugh pidätti häntä vakavalla silmäyksellä ja sanoi naiselle —

"Katso häntä tarkoin. Tunnetko hänet?"

Miles'in äänen kuullessaan oli nainen säpsähtänyt vähäsen ja hänen poskensa punoittanut; nyt vapisi hän. Jännittävän hetkisen ajan seisoi hän kuni naulattuna paikalleen. Sitten hän hitaasti kohotti päätänsä ja katsoi Hendonia silmiin kivettyneellä, pelästyneellä kummastuksella. Veri vajosi hänen poskiltaan pisara pisaralta, kunnes ei mitään niissä näkynyt kuin kalman kalpea kolkkous. Sitten lausui hän äänellä, joka tuntui yhtä kuolleelta kuin hänen kasvonsa: "En tunne häntä." Kääntyi pois horjuen, hillityllä nyykytyksellä, ja hoiperteli ulos huoneesta.

Miles Hendon vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen kuluttua sanoi hänen veljensä palvelijoille —

"Nyt olette saaneet häntä katsella. Tunnetteko hänet?"

He pudistelivat päätään. Sitten sanoi heidän herransa —

"Ei liioin palvelijat teitä tunne, sir. Minä pelkään jonkun erehdyksen tässä tapahtuvan. Näittehän, ettei myöskään vaimoni teitä tunne."

"Sinun vaimosi!" Tuossa paikassa oli Hugh pusertuneena seinää vasten ja rautakoura hänen kurkullansa. "Sinä konnamainen orja! Nyt ymmärrän kaikki. Sinä kirjoitit itse tuon valehtelevan kirjeen, ja minun varastettu morsiameni ja tilukseni ovat hedelmänä siitä. Tuoss' on — korjaa nyt täältä luus, niin pääsen minä häpäisemästä rehellistä sotilaskunniaani tappamalla semmoista viheliäistä kääpiötä kuin sinä!"

Veripunaisena kasvoiltaan ja melkein tukehtuneena horjahti Hugh lähimmälle tuolille ja komensi palvelijat panemaan kiinni ja sitomaan tuon murhamielisen vieraan. He arvelivat kuitenkin, ja yksi sanoi —

"Hän on aseissa, sir Hugh, ja me olemme aseettomat."

"Aseissa! Mitä sitten, ja teitähän on niin monta! Pankaa kiinni hänet, sanon mä!"

Mutta Miles varoitti heitä tekemästä liikoja ja lisäsi —

"Te tunnette minut vanhastaan — minä en ole muuttunut. Tulkaa tänne, jos teitä haluttaa."

Tämä muistutus ei ollut omiaan rohkaisemaan palvelijain tappelutuulta. He pysyivät sekaantumatta asiaan.

"Menkää sitten, te viheliäiset pelkurit, ja asestakaa itsenne ja vartioitkaa ovia, sill'aikaa kun minä lähetän noutamaan vahtia." Sitten hän kääntyi kynnykseltä ja sanoi Miles'ille: "Te kai kyllä huomaatte teille edullisemmaksi, ett'ette enää ärsytä minua turhilla yrityksillä pakoon."

"Pakoon? Säästä nää huolet, jos ne on ainoat, jotka sua surettaa. Sillä Miles Hendon on Hendon Hall'in herra ja kaiken siihen kuuluvan. Hän jääpi tänne — älä muuta luulekkaan."

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Ei tunnusteta.

Kuningas istui hetken ajan ajatuksissaan. Sitten hän katsoi ylös ja sanoi —

"S' on kummallista — todellakin kummallista. En voi sitä ymmärtää."

"Ei, herra kuningas, täss' ei ole mitään kummallista. Minä tunnen hänet. Hänen käytöksensä on aivan luonnollinen. Hän on syntymisestään saakka ollut konna."

"Ooh, mitä mä hänestä, sir Miles."

"Hänestä? Mistä sitten? Mistä kummallisesta sitten puhutte?"

"Siitä, ettei kuningasta kaivata."

"Mitä? Ketä? Luulen, etten teitä oikein ymmärrä."

"Todellakin? Eikö se sitten koskaan ole tuntunut teistä ihmeelliseltä, ettei maa ole täynnään sananlennättäjiä ja julistuksia, joissa kuvataan minun persoonaani ja kuulutetaan minua? Eikö se ole minkään levottomuuden ja huolen syynä, että valtion pää on poissa? — että minä siis olen hukassa ja järjettömästi kadonnut?"

"Aivan oikein, herra kuningas; minä en tullut sitä ajatelleeksi." Hendon huokaili ja mumisi: "Pikkuinen pyörtynyt pää parka — aina hommaa noissa korkeissa unissaan."

"Mutta mulla on tuuma, joka auttaa meidät molemmat. Kirjoitan kirjeen kolmella kielellä — latinan, kreikan ja englannin — ja sen te otatte ja riennätte Londoniin huomispäivänä. Antakaa se yksistään minun enolleni, lord Hertfordille; kun hän sen näkee, niin hän tuntee sen minun kirjoittamakseni. Ja silloin hän lähettää minua noutamaan."

"Eiköhän se olisi parasta, mun prinssini, että me vartoisimme täällä, kunnes ennätän saada todistetuksi kuka olen ja varmistaa oikeuteni tiloihini. Minä voisin silloin sitä paremmin — —"

Kuningas keskeytti hänet käskevin äänin —

"Hiljaa! Mitä merkitsevät sinun kurjat tilasi ja sun viheliäiset etusi niiden asiain suhteen, jotka koskevat koko kansan hyvää ja sen valtaistuimen eheyttä!" Sitten lisäsi hän lempeämmällä äänellä, ikäänkuin olisi katunut maltamattomuuttaan: "Tottele vain; ei mitään pelkoa! Minä järjestän asianne, minä olen tekevä teille hyvää — niin, enemmän kuin hyvää. Minä olen muistava kaikki, minä olen kostava kaikille."

Niin sanoen tarttui hän kynään ja ryhtyi työhön. Hendon katseli häntä hetkisen rakastavin silmin ja sanoi sitten itsekseen —

"Jos olisi pimeä, niin uskoisi todellakin kuninkaan puheen. Sillä ei voi kieltää, että kun hän on sillä tuulella, niin hän voi jyristä ja salamoida aivan kuin oikea kuningas — yks'kaikki missä hän on oppinut temppunsa. Kas, kuinka tyytyväisenä hän raappii tuossa mielettömiä harakan-jälkiään ja luulee niitä latinaksi ja kreikaksi — ja ellen minä keksi jotain keinoa, jolla saan hänet vieroitetuksi pois tuosta hullusta tuumasta, niin täytyy mun, kun täytyykin, olla lähtevinäni tuolle hupsulle asialle, jonka hän on mulle keksinyt."

Seuraavassa hetkessä oli Miles'in ajatukset palanneet verekseen asemaan. Niin hän oli syventynyt mietteisiinsä, että kun kuningas hetkisen päästä ojensi hänelle kirjoittamansa paperin, Miles otti sen vastaan ja pisti sen taskuunsa, tietämättä mitä teki. "Kuinka ihmeen kummallisesti nais-parka menettelikään", mumisi sotilas. "Minä luulen, että hän tunsi minut — ja minä luulen, että hän ei tuntenut minua. Nää molemmat luulot ovat ristiriidassa keskenään, sen tunnen mä hyvin. En voi niitä sovittaa, enkä myöskään voi sanoa, kumpiko niistä on oikea taikka kumpiko edes painavampi kuin toinen. Asia on nähtävästi näin: hänen täytyi tuntea mun kasvoni, muotoni, ääneni, sillä mitä muuta olisi mahdollista. Mutta kuitenkin hän sanoo, ettei hän mua tunne, ja siinä on kai todistusta kylliksi, sillä valhetella hän ei voi: Mutta älä hätäile! — nyt luulen tulleeni perille. Luultavasti on Hugh vaikuttanut häneen — - on käskenyt häntä — on pakoittanut häntä valehtelemaan. Jo solmu selviää! Ongelma ei ookkaan mikään ongelma. Olihan nais-parka kuolemaisillaan pelosta — niin, hän oli Hugh'in pusertama. Mutta mä etsin Edithin, mä olen löytävä hänet; nyt kun Hugh on poissa, on Edith varmaankin avaava sydämmensä. Hän on muistava entiset ajat, jolloin me olimme pienet leikkitoverit yhdessä, ja se on hänen sydäntään sulattava; hän ei enää kiellä minua, vaan on tunnustava minut. Hänen veressään ei ole mitään kavallusta — ei, hän oli aina rehellinen ja totuudesta pitävä. Hän rakasti minua noina entisinä päivinä — siinä on mun turvallisuuteni; sillä ketä olemme rakastaneet, sitä emme myöskään voi pettää."

Miles astui kiireesti ovelle päin. Mutta tämä aukeni samassa, ja lady Edith tuli sisään. Hän oli hyvin kalpea, mutta astui varmin askelin, ja hänen ryhtinsä oli täynnä suloa ja sievää arvollisuutta. Hänen kasvoissaan ilmeni äskeinen surullisuus.

Miles riensi esiin iloisella luottamuksella, käydäkseen hänelle vastaan. Mutta tuskin huomattavalla liikkeellä hillitsi häntä lady Edith, ja hän pysähtyi paikalleen. Lady istui ja kutsui häntä tekemään samoin. Tällä tavoin poisti hänestä nainen tuon vanhan tuttavuuden tunteen ja muunsi hänet vento vieraaksi. Yllätys sen johdosta, sen hämmästyttävä odottamattomuus sai hänen ensimmältä kysymään, oliko hän todellakin se henkilö, jona hän ilmestyi. Lady Edith lausui —

"Sir, minä olen tullut varoittamaan teitä. Mielipuolia ei voi varmaankaan houkutella hairahduksistaan, mutta kenties voi heitä saada välttämään vaaroja. Ajattelen, että tämä teidän luulonne todellakin tulee uskosta oikeaan asiaan, ja senpä tähden siinä ei ole mitään rikollista — mutta älkää jääkö tänne sitä kannattamaan, sillä täällä se on kovin vaarallista". Hän katsoi hetkisen vakaasti Miles'ia silmiin ja lisäsi sitten vilkkaasti: "Sitä vaarallisempi on se teille, kuin te olette hyvin sen näköinen, miksikä meidän kadonnut poika vainajamme nyt olisi kasvanut, jos hän olisi saanut elää".

"Mutta taivaan nimessä, rouva hyvä, minähän olen tämä poika!"

"Minä todellakin uskon teidän niin uskovanne, sir. Minä en epäile teidän vilpittömyyttänne tässä kohden — mutta mä varoitan teitä, siinä kaikki. Mieheni on herrana tässä seudussa; hänen vallallaan on tuskin mitään rajoja. Ihmiset elävät taikka kuolevat niinkuin hän mielii. Ell'ette te olisi sen miehen näköinen, jona te ilmestytte, niin mieheni kenties antaisi teidän huvitella unelminenne rauhassa; mutta uskokaa minua, minä tunnen hänet, minä tiedän mitä hän tekee. Hän sanoo kaikille, että te olette hullu pettäjä, ja kaikki heti kaiuttavat samaa". Lady Edith heitti Miles'iin saman vakavan katseen vielä kerran lisäten: "Jos te olisitte Miles Hendon ja Hugh tietäisi sen ja koko seutukunta tietäisi sen — huomatkaa mitä mä sanon ja punnitkaa sitä tarkoin — niin olisitte te samassa vaarassa, teidän rankaisunne olisi ihan sama. Hän kieltäisi teidät ja kantaisi teidän niskoillenne, eikä kukaan olisi kylliksi rohkea astumaan teidän puolellenne."

"Täytyy kai minun uskoa se", sanoi Miles katkerasti. "Se valta, joka voi saada elinkautisen ystävän pettämään ja kieltämään toisen ja jota siinä toimessa totellaan, voi helposti tulla totelluksi myöskin siellä, missä jokapäiväinen leipä ja henki on kysymyksenä ja missä semmoiset hämähäkin paulat kuin laillisuus ja kunnia eivät, huoleta."

Heikko punastuksen häive ilmeni hetkeksi ladyn poskille, ja hän laski silmänsä maahan; mutta äänessä ei kuulunut mitään liikutusta, hänen jatkaessaan —

"Olen varoittanut teitä, mun täytyy vieläkin varoittaa: menkää pois täältä. Tää mies saattaa teidät turmioon muuten. Hän on tiranni, joka ei koskaan ole tuntenut vähintäkään sääliä. Minä olen hänen kahlehtimansa orjatar ja tiedän hyvin mitä sanon. Miles raukka ja Arthur ja mun kallihin holhoojani, sir Richard, ovat nyt hänestä vapaat ja makaavat rauhassa — parempi olisi teillekin olla heidän muassansa nyt kuin viipyä täällä tuon pahantekijän kynsissä. Teidän vaatimuksissanne on uhkausta hänen omistusoikeuttansa ja hänen tiluksiansa vastaan. Te olette karanneet hänen kimppuunsa hänen omassa kodissaan — te olette hukassa, jos jäätte tänne. Menkää — älkää tuumatko enään. Jollei teillä ole rahaa, ottakaa tämä kukkaro, minä pyydän teitä, ja lahjokaa palvelijat päästämään teidät menemään. Voi, onneton ihminen, noudattakaa varoitustani ja paetkaa, kun vielä voitte."

Miles kieltäytyi liikkeellä kädellään ottamasta kukkaroa, nousi ylös ja seisoi hänen edessään.

"Sallikaa minun vain yksi pyyntö", hän sanoi. "Katsokaa mua silmiin, jotta mä näen onko katseenne vilpitön. Kas niin — vastatkaa minulle nyt. Olenko mä Miles Hendon?"

"Ette ole. Min' en tunne teitä".

"Vannokaa!"

Vastaus tuli kuiskaamalla, mutta oli kuitenkin selvä —

"Minä vannon".

"Ooh, tämä panee uskoni horjumaan".

"Paetkaa! Minkätähden hukata aikaa? Paetkaa ja pelastukaa!"

Tähän aikaan juuri sänttäsit palvelijat sisään, ja hirveä tappelu syntyi; mutta Hendon voitettiin pian ylivoimalla ja laahattiin pois. Kuningas otettiin niinikään, ja molemmat sidottiin ja vietiin vankeuteen.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Vankeudessa.

Kopit olit aivan täynnä, niin että ystävykset kytkettiin yhteen erääseen suureen huoneeseen, jossa tavallisesti säilytettiin ihmisiä, jotka olit tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin rikoksiin. He saivat seuraa, sillä olipa siellä jo noin kaksikymmentä vankia, käsiraudoissa ja kahleissa, ja molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä — meluava ja rähisevä joukko. Kuningasta karvastutti katkerasti hänen kuninkuutensa ääretön loukkaus, mutta Hendon oli hiljaa ja vaitelias. Hän oli perin pohjin nolattuna. Hän oli tullut kotiin kuin iloinen tuhlaajapoika odottaen saavansa nähdä jokaisen sielun riemuitsevan hänen paluustaan; ja sen sijaan oli hän, kun olikin, kokenut niitä kylmimmän kohtelun ja vankilan. Toivo ja sen täyttäminen kävivät siksi erilleen toisistaan, että vaikutus suorastaan lamautti; hän ei voinut edes päättää oliko tässä enemmän surunäytelmää vai eriskummallisuutta. Hän tunsi melkein saman tunteen kuin ihminen, joka iloissaan tanssii ulos katsellakseen taivaan kaarta ja ulkona saa iskun salamasta.

Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith hänet? — tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille, että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.

Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle aimo iskut päähän ja hartioihin — siihen lakkasit mässäämiset. Ja jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden haavoitetun ulina ja mulina.

Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset, eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta. Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle —

"Se roisto on tässä huoneessa — — vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja sano kuka se on, jos voit."

Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews, joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa — hyvä ja rehellinen sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."

Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa vuorostaan ja sanoi lopuksi —

"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä Missä hän on sitten?"

Vartia nauroi.

"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."

Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli sitten päätään ja sanoi —

"Ei, tää ei ole Hendon — eikä ole koskaan ollut!"

"Oikein! Vanhat silmäs ovat terveet taas. Jos min' olisin sir Hugh, niin totta jumalauta antaisinkin tuon mies ryökäleen — —"

Vartia päätti lauseen kohoamalla varpailleen, ikäänkuin kieppuroisi hän hirsipuussa, ja samalla kurluttaen kurkkuansa muka tukehtumisen merkiksi. Vanhus sanoi kostonhaluisesti —

"Jumala siunatkoon hyvää sydäntä, jos hän ei menettele vielä pahemmin. Jos minä saisin tämän ryökäleen kynsiini, niin polttaisin hänet hiiloksilla, niin totta kuin olen rehellinen mies."

Vartia nauroi pirun naurun sanoen —

"Anna hänen tietää mit' ajattelet, vanhus — sen tekevät kaikki. Saat siitä huvitusta kylliks."

Hän vetäytyi esihuoneeseen päin ja katosi. Vanhus laskeutui polvilleen ja kuiskasi —

"Kiitos ja kunnia Jumalan ett' olette tullut takaisin, hyvä, hyvä herra! Mä luulin teidät kuolleeks jo seitsemän vuotta sitten, ja katsos, täss' olette te ihka elävänä! Minä tunsin teidät heti nähtyäni, ja kova työ oli mulla pidättää itseäni ja olla näkevinäni täällä ainoastaan moskaa ja roskaa maantieltä. Minä olen nyt vanha ja köyhä, sir Miles; mutta sanokaa vain sana, niin minä menen ilmoittamaan ihmisille totuuden, vaikka minut kuristettais."

"Ei", sanoi Hendon; "älä tee sitä. Se vain olisi vahingoksi, eikä auttaisi mitään mun asiassani. Mutta kiitos yhtäkaikki, olet antanut mulle takaisin vähäsen hukkuneesta uskostani ihmiskuntaan."

Vanha palvelija tuli vähitellen suureksi hyödyksi Hendonille ja kuninkaalle. Sillä vanhus kävi heidän luonaan kerta toisensa perästä "herjatakseen" Hendonia ja joka kerta harjoitti hän salakuljetusta. Hän toi näet aina muassaan heille jotain herkkupalasia, parantaakseen vankilan laihaa ruokalistaa. Myöskin kantoi hän heille päivän uutiset. Hendon säästi aina kuninkaalle herkut. Ilman niitä ei kenties hänen majesteettinsa olisikaan kestänyt vankeuden aikaa, sillä hän ei pystynyt syömään sitä halpaa ja viheliäistä ruokaa, jota vartia toi vangeille. Välttääkseen epäluuloa täytyi Andrews'in rajoittaa käyntejänsä vankien luona hyvin lyhyiksi. Mutta joka kerta toi hän kuitenkin muassaan tärkeitä tietoja verrattain paljon — tietoja, jotka hän puhui yksinomaan Hendonille hyvin matalalla äänellä, mutta joita hän keskeytti kovaäänisillä, hurjilla haukkumasanoilla muiden vankien kuultaviksi.

Tällä tavoin tuli perheen historia pieninä palasina vähitellen Andrews'in suusta. Arthur oli ollut kuolleena jo kuusi vuotta. Tämä suru sekä puute kaikista tiedoista Hendonista kalvoi isän terveyttä; hän uskoi kuoleman olevan lähellä ja toivoi Edithin ja Hughin yhdistyvän ennenkun erkani elämästä. Mutta Edith pyysi ja rukoili lykkäystä siinä toivossa, että Miles palajaisi. Silloin tuli se kirje, joka toi mukanaan uutisen Miles'in kuolemasta. Tämä isku masensi sir Richard'in. Hän tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, ja hän ja Hugh vaativat naimisen tapahtumista väleen. Edith rukoili vieläkin ja sai sen lykätyksi yhdeksi kuukaudeksi; sitten vielä kahdeksi ja lopuksi kolmeksi kuukaudeksi. Vihkiminen tapahtui viimein sir Richard'in kuolinvuoteella. Tämä avioliitto oli ollut kaikkea muuta kuin onnellinen. Yltympäri seudun kuiskattiin, että morsian vähää jälkeen vihkimistä oli miehensä paperien joukosta löytänyt koko joukon epätäydellisiä ja valmistumattomia suunnitelmia tuohon tuhoiseen kirjeeseen, ja että hän oli syyttänyt miestään siitä, että Hugh katalan väärennyksen kautta oli liiaksi jouduttanut sekä vihkimystä että sir Richard'in kuolemaa. Kertomuksia meni suusta suuhun julmuuksista Edithiä ja palvelijoita kohtaan linnassa. Ja isän kuoltua oli — niin sanottiin — sir Hugh ylimalkain riisunut naamarinsa kokonaan ja käynyt säälimättömäksi herraksi jokaiselle, joka jollakin tavoin leipänsä tähden oli riippuvainen hänestä ja hänen tiluksistaan.

Oli siinä palanen Andrews'in jutussa, jota kuningas kuulteli korvat pystyssä —

"Huhu on liikkeellä semmoinen, että kuningas on muka mielenvikainen. Mutta älkää Herran tähden sanoko, että minä sen oon kertonut, sillä kuolema oottaa sitä, joka siitä puhuu, sanovat he."

Hänen majesteettinsa katsoi tuimasti vanhukseen ja sanoi —

"Kuningas ei ole mielenvikainen, mies poloinen — ja sinä teet paremmin, jos pysyt asioissa, mitkä koskevat sinua lähemmin, kuin tuommoisissa kapinallisissa juoruissa."

"Mitä poika pakisee?" sanoi Andrews, hämmästyneenä tästä rohkeasta hyökkäyksestä niin odottamattomalta taholta. Hendon antoi hälle salaa viittauksen, eikä vanhus jatkanut kysymyksiään, vaan juttuansa —

"Kuningas vainaja haudataan Windsor'issa näinä päivinä — kuudentenatoista tässä kuussa, ja uusi kuningas kruunataan Westminster'issa kahdentenakymmenentenä."

"Minun mielestäni heidän pitäisi löytää hänet ensin", mumisi hänen majesteettinsa ja lisäsi sitten salaperäisesti: "Mutta kyllä he pitävät huolen siitä — ja minä myös."

"Kuka Herran nimessä — —"

Mutta vanhus ei päässyt pitemmälle — varoittava viittaus Hendonilta vaiensi hänen muistutuksensa. Hän jatkoi juttuansa —

"Sir Hugh lähtee kruunaukseen — ja hyvillä toiveilla lähteekin. Hän toivoo näet palaavansa valtion päärinä, sillä hän on lordprotektorin erinomaisessa suosiossa."

"Minkä lordprotektorin?" kysyi hänen majesteettinsa.

"Hänen armonsa Sommersetin herttuan."

"Minkä Sommersetin herttuan?"

"Herra Jumala, eihän löydy muuta kuin yksi — Seymour, Hertfordin kreivi."

Kuningas kysyi tulisesti —

"Milloinka hän on tullut herttuaksi ja Iordprotektoriksi?"

"Tammikuun viimeisenä päivänä."

"Ja — sanokaappas — kuka on tehnyt hänet siksi?"

"Hän itse ja valtakunnan neuvosto — kuninkaan avulla."

Hänen majesteettinsa säpsähti. " Kuninkaan avulla? Minkä kuninkaan, hyvä sir?"

"Minkäkö kuninkaan? Totta tosiaankin! (Mikä taivaan nimessä poikaa riivaa?) Kun meillä vain on yksi, eihän ole tuohon kysymykseen vaikea vastata — hänen kaikkein armollisin majesteettinsa kuningas Edvard kuudes — jota jumala varjelkoon! Niin, ja kaikkein lempein ja kallihin keijukainen hän onkin, olkoon hän sitten vähän väärä päästään tai ei — sanovat hänen paranevan päivä päivältä. Hänen kiitostaan laulavat kaikki; ja kaikki siunaavat häntä ja rukoilevat taivasta, että hän kauan saisi hallita Englantia. Hän oli alkanut hallitustaan pelastamalla Norfolk'in herttuan hengen, ja nyt hän paraikaa puuhailee niiden lakien kumoamista, jotka julmimmin rasittavat ja kiusaavat kansaa."

Nämä uutiset panivat hänen majesteettinsa vallan mykäksi hämmästyksestä ja upottivat hänet semmoiseen syvään surullisuuden uinailuun, ettei hän kuullut sanaakaan enää vanhuksen jutusta. Hän tuumaili itsekseen, voisiko tuo "kallihin keijukainen" todellakin olla se kerjäläispoika, jonka hän oli jättänyt palatsiin puettuna hänen omaan ruhtinaalliseen pukuunsa. Se ei ollut mahdollista, että s'oli hän, sillä hänen käytöksensä ja puheensa hänet pettäisivät, jos hän ilmestyisi Wales'in prinssinä — ja silloin hänet ajettaisiin ulos, ja oikeaa prinssiä kuulutettaisiin ja etsittäisiin. Oliko se sitten mahdollisia, että neuvosto olisi ylentänyt jonkun vesan aatelistosta hänen sijaansa? Ei, sillä hänen enonsa ei sitä sallisi — hänhän oli kaikkivaltias, ja hän tietysti musertaisi semmoisen yrityksen. Poikasen miettimiset jäivät, kun jäivätkin, tuloksetta. Mitä enemmän hän koki selvittää tätä ongelmaa, sitä epäselvemmiksi kävit kairan laidat hänen päässään, jota pakotti jo kovin, sitä huonommaksi kävi hänen unensa. Hänen malttamattomuutensa päästä London'iin yltyi tunti tunnilta, ja vankeus kävi hälle jo melkein sietämättömäksi.

Hendonin kaikki temput olit turhia — kuningas ei hoiventunut niistä. Mutta pari vaimoa, jotka oli kahlehdittu hänen lähelleen, heillä oli parempi menestys. Heidän lempeällä vaikutuksellaan sai hän jälleen rauhaa ja oppi kärsivällisyyttä. Hän oli kovasti kiitollinen ja tuli vähitellen pitämään heistä ja mieltymään heidän läsnäolonsa herttaiseen ja suloiseen vaikutukseen. Hän kysyi, minkätähden he olit vankeudessa, ja heidän sanoessaan, että he olit baptisteja, hymyili hän ja kysyi — "Onko tää sitten rikos, josta suljetaan vankeuteen? Minä olen pahoillani, sillä tietysti menetän teidät — he ei voi kauvan pitää teitä täällä mokoman pikku asian vuoksi."

He eivät vastanneet, mutta jokin ilme heidän kasvoissaan teki kuninkaan levottomaksi. Hän sanoi tulisesti —

"Te ette vastaa — mutta sanokaa mulle Herran tähden — eihän siit' ole vieläkin jotain rangaistusta? Sanokaa mulle, mä pyydän, eikä ole mitään pelättävää."

Turhaan kokivat he siirtää keskustelun toiselle uralle. Hänen pelkonsa oli hereillä, ja hän pysyi siinä kiinni —

"Tahtovatko he ruoskia teitä? Ei, niin julmia he ei toki ole? Sanokaa, ettei he ole. Etteivät tahdo? Vai tahtovatko?"

Naisten kasvot ilmaisivat hätääntymistä ja murhetta, mutta siinä ei käynyt välttää vastausta. Toinen heistä sanoi liikutuksen vapistuttamalla äänellä —

"Oih, sinä saat sydämmemme halki, sinä hellä sielu! Jumala meitä auttakoon kantamaan rist — —"

"S'on tunnustus!" keskeytti kuningas. "Siis he tahtovat ruoskia teitä, nuo sydämmettömät konnat! Mutta ei, te ette saa itkeä, minä en sitä kestä. Rohkeutta vain! — minä pääsen täältä kohta omilleni jälleen, pelastaakseni teidät heidän hampaistaan. Ja sen minä teen!"

Kun kuningas heräsi seuraavana aamuna, olivat naiset poissa.

"He ovat pelastetut!" sanoi hän iloissaan. "Mutta voi minua! — he olit lohduttajani täällä."

Kumpikin heistä oli jättänyt hälle muistoksi palasen silkkinauhasta, joka oli neulalla kiinnitetty hänen vaatteisiinsa. Hän sanoi aina tahtovansa kantaa näitä muistoja sekä että hän piammiten etsisi nämä kalliit, hyvät ystävät ja ottaisi heidät suojelukseensa.

Juur nyt tuli vartia sisään muutamain käskynalaisten kanssa ja komensi vangit pihalle. Kuningas tuli ylenmäärin iloiseksi — olihan suorastaan siunaus saada tervehtiä sinertävää taivasta taasen ja hengittää raitista ilmaa vielä kerran. Hän torasi ja nuhteli palkkaväen hitaisuutta, mutta tulipa viimein hänenkin vuoronsa. Hän päästettiin kahleistansa ja käskettiin Hendonin kanssa seuraamaan muita vankeja.

Neliskulmainen piha oli kivitetty ja taivas avoinna. Vangit astuivat sinne holvikattoisen, muuratun käytävän kautta ja asetettiin seisomaan selkä seinää vasten. Köysi pingoitettiin heidän eteensä, ja myöskin vartiat olit pitämässä heitä paikalla. Aamu oli kylmä ja kolkko, ja hieno lumi jot' oli tullut yöllä, verhosi avaran, tyhjän paikan ja lisäsi sen muutenkin kamalaa piirrettä. Silloin tällöin puhalsi talvinen tuulenpuuska pihan poikki ja ajoi lumen lentämään pyörteinä sinne tänne.

Keskellä pihaa seisoi kaksi naista, sidottuina paaluihin. Yhdellä silmäyksellä tunsi kuningas molemmat kunnolliset ystävänsä. Hän kauhistui ja sanoi itsekseen: "Voi, he eivät siis olekkaan päässeet vapaiksi, niinkuin mä luulin. Nämäkö nyt ovat ruoskittavat? — ja Englannissa? Voi, mikä häpeä! Elämmekö pakanuuden ajassa? Vai kristityssä Englannissa? He ovat siis ruoskittavat. Ja minä, jota he ovat lohduttaneet ja hellästi hoiventaneet, minä saan katsoa päältä, kun tätä kurjaa vääryyttä tehdään. Se on toki ihme, sula ihme, että minä, joka olen kaiken vallan lähde tässä laveassa kuningaskunnassa en voi heitä suojella. Mutta olkoot nämä konnat varuillaan, sillä se päivä on tuleva, jolloin minä vedän heidät ankaraan tiliin teoistansa. Jokaisesta lyönnistä, kun he nyt antavat, saavat he silloin tuta sata sijaan."

Suuri portti kävi seppo selälleen, ja joukko kansalaisia syöksi sisään. He kasaantuivat noiden molempain naisten ympärille ja kätkivät täten näitä näkymästä kuninkaalle. Eräs pappi astui paikalle ja tunkeusi väkijoukon läpi, eikä häntäkään enää näkynyt. Kuningas kuuli nyt puhuttavan, edes ja takaisin, kuin olisi tehty kysymyksiä ja vastattu niihin, mutta mitä sanottiin hän ei voinut eroittaa. Sitten seurasi siellä hälinää ja valmistusta, vanginvartiat kulkivat ehtimiseen edes ja takaisin sen väkijoukon läpi, joka seisoi toisella puolen sidottuja naisia; ja tämän kaiken tapahtuessa valtasi vähitellen väkijoukon syvä juhlallinen äänettömyys.

Nyt jakaantui komennosta joukko ja vetäytyi taaksepäin, ja kuningas näki näytelmän, joka sai veren jäätymään hänen jäsenissään. Läjä polttoaineita oli koottu naisten ympäri ja mies polvillaan sitä sytyttämässä!

Naiset kallistivat päänsä ja peittivät kasvojansa käsillään. Keltaiset liekit rupesit liehumaan räiskyvistä, rytisevistä sytykkeistä, ja siniset savupylväät nousivat niistä ilmaan. Pappismies kohotti kätensä ja alkoi rukoilla — silloin, juur silloin tuli kaksi nuorta tyttöä lennähtäen suuresta portista pihaan; he kurottivat kirkuvan kiljunnan ja syöksivät suorastaan roviolle palavain naisten syliin. Heti paikalla vartiat tempasivat heidät pois, ja toista heistä pidettiin lujasti kiinni, mutta toinen repeytyi irti sanoen tahtovansa kuolla äitinsä kanssa, ja ennenkun ennättivät häntä estää, oli hän jo kietonut kätensä äitinsä kaulaan. Hän siepattiin pois uudestaan, ja hänen hameensa oli syttynyt palamaan. Kaksi tai kolme miestä piteli häntä, ja palava osa hänen hameestaan revittiin irti ja viskattiin leimuavana menemään; yhä hän ponnisti irti sanoen jäävänsä yksin maailmaan nyt, joll'ei saisi kuolla yhdessä äitinsä kanssa. Molemmat tytöt kirkuivat yhä ja kamppailivat vapautensa puolesta; mutta tämän metelin hukutti äkkiä sydäntä särkevä kiljunta kuoleman-kamppausta kärsivien puolelta, — kuningas käänsi silmänsä mielettömistä tytöistä roviolle; sitten hän kääntyi poispäin ja nojasi tuhankarvaiset kasvonsa seinämuuria vasten eikä nähnyt mitään enää. "Mitä olen silmäillyt tässä lyhyessä hetkessä," sanoi hän, "ei ikinä lähde muististani, vaan pysyy siihen painettuna aina; ja minä olen sen näkevä päivin ja uneksiva siitä öisin, kunnes kuolen. Jospa oisin ollut sokea tällä hetkellä!"

Hendon piti kuningasta silmällä. Hän sanoi itseksensä tyytyväisyydellä: "Hänen mielentilansa on paranemassa; hän on muuttunut ja käynyt sävyisemmäksi. Jos hän olisi seurannut tapojaan, niin olisi hän karannut näiden roistojen kimppuun ja sanonut olevansa kuningas ja komentanut naiset vapaiksi ihan eheinä nahoistaan. Pian on tämä harhaluulo mennyttä kalua ja unohtuva pois, ja hänen mielensä on terveenä jälleen. Jumala jouduttakoon sitä päivää!"

Tään päivän kuluessa tuotiin linnan vankilaan useampia vankeja, joiden piti siellä viettää yönsä ja sitten, vartiain kaitsemina, vietämän kuningaskunnan eri paikkoihin kärsimään rangaistusta kukin rikoksistaan. Kuningas puhutteli heitä, — hän oli tehnyt sen tehtäväkseen, että valmistaisi itseänsä kuninkaallista ammattiansa varten hankkimalla tiedusteluja vangeilta, milloin vain tilaisuutta olisi tarjona — ja heidän kertomuksensa kärsimistään tuskista ja suruista väänteli hänen sydäntään. Yksi heistä oli eräs hassunlainen vaimo raukka, joka oli näpistänyt pari kyynärää vaatetta eräältä kutojalta — hän oli hirtettävä siitä. Toinen oli eräs mies, jota syytettiin hevosen varkaudesta; hän sanoi, ettei asiaa voitu todistaa ja että hän luuli olevansa vapaa hirttonuorasta, mutta mitäs vielä! — hän oli tuskin päässyt siitä syytöksestä, ennenkuin hänet taasen pantiin kiinni, muka saksanhirven taposta kuninkaallisessa puistossa. Tämä tulikin todistetuksi, ja nyt oli hän matkalla hirteen. Oli siellä myös eräs käsityön oppilas, jonka asia erittäin tuskautti kuningasta. Tämä nuorukainen sanoi eräänä iltana löytäneensä haukan, joka oli lähtenyt karkuun omistajaltaan, ja hän oli ottanut sen mukaansa kotiin, luullen olevansa oikeutettuna siihen, mutta maakunnan oikeus oli julistanut hänet varastaneeksi sen ja tuominnut hänet kuolemaan.

Kuningas julmistui kaikesta tästä raakuudesta ja kehoitti Hendonia murtautumaan vankeudesta ja hänen kerallaan pakenemaan Westminster'iin, jotta hän voisi nousta valtaistuimelle ja suojellen pitää näitä onnettomia valtikkansa alla ja puolustaa heidän henkeänsä. "Lapsi raukka", huokasi Hendon, "nämä onnettomat kertomukset ovat saattaneet hänen tautinsa jälleen — voi, joll'ei niitä olisi sattunut, olisi hän pian ollut tuiki terveenä!" Näiden vankien joukossa oli eräs vanha lakimies — mies, joka näytti hyvin rohkealta ja pelkäämättömältä. Hän oli kolme vuotta takaperin kirjoittanut lentokirjan lordkanslerista, syyttäen häntä siinä vääryydestä, ja oli tullut rangaistuksi syytöksistään molempain korvainsa hukalla kaakinpuussa, ammattinsa menettämisellä, 3,000 punnan sakolla ja elinkautisella vankeudella. Äskettäin oli hän uusinut hyökkäyksensä ja sentähden uudestaan tuomittu menettämään mitä hänellä vielä oli jälellä korvistaan, maksamaan 5,000 puntaa sakkoa, saamaan häpeällisen poltinmerkin molempiin poskiinsa ja jäämään Vankeuteen elinajaksi.[14]

"Nämä on kunniakkaat arvet", sanoi hän, pyyhkäisi pois harmaat hapsensa ja näytti korviensa typistyneet tyngät.

Kuninkaan silmät säihkyivät tulta. Hän sanoi —

"Ei kenkään usko minua — ettekä tekään sitä tee. Mutta yks kaikki — noin kuukauden mentyä te olette vapaa; ja vieläkin, ne lait, jotka ovat raiskanneet teidät ja häpäisseet Englannin nimeä, ovat pyyhittävät pois valtion kirjoista. Tää maailma on vääräksi väännetty; kuninkaat käykööt kerran koulua omain lakiensa luona, oppiaksensa laupeutta."

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Uhraus.

Sill'aikaa painoi Miles'ia katkerasti vankeus ja toimettomuus. Mutta jo tuli suureksi ilokseen hänen tutkimuksensa, ja hän luuli voivansa tervehtiä jokaista tuomiota tyytyväisyydellä, jos se vain ei sisältäisi jatkettua vankeutta. Mutta hän erehtyi. Hän tuli vallan raivoihinsa, kun hänet julistettiin "uppiniskaiseksi maankiertäjäksi" ja tuomittiin istumaan kaksi tuntia jalkapuussa tämän ominaisuuden säilyttämisestä ja Hendon Hallin herran kimpustamisesta. Hänen vaatimuksensa että hän muka oli syyttäjänsä veli ja Hendon Hallin arvonimien ja tilusten oikea perillinen jätettiin halveksivasti huomioon ottamatta, tutkintoa muka ensinkään ansaitsemattomana.

Hän raivosi ja uhkasi matkalla rangaistuspaikkaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Vanginvartiat hinasit häntä muassaan kovakouraisesti, ja sai hän päälle päätteeksi monen sysäyksen selkäänsä epäkunnioittavasta käytöksestään.

Kuningas ei pystynyt tunkeutumaan kaiken sen roskaväen läpi, joka surisi vangin ja hänen vartiansa takana. Hänen täytyi sentähden seurata jälkijoukkoa, erillään hyvästä ystävästään ja palvelijastaan. Kuningas oli töin tuskin itse päässyt jalkapuusta, koska hän oli tavattu niin huonossa seurassa, mutta yhtäkaikki oli hänet, nuoruuteensa katsoen, laskettu vapaaksi nuhdesaarnalla ja varoituksella. Kun väkijoukko viimein seisahtui, lensi hän levottomana paikasta paikkaan kehikkeen reunusta myöden etsien aukkoa, josta pääsisi läpi. Ja viimein, tehtyään monta turhaa yritystä, hän onnistui. Tuossa istui hänen henkipalvelijansa alentavassa jalkapuussa, likaisen roskaväen pilkaksi ja puskuksi — hän, Englannin kuninkaan suojelija! Edvard oli tosin kuullut kun tuomio julistettiin, mutta hän ei ollut käsittänyt puoltakaan siitä. Hänen verensä rupesi kiehumaan, kun hän selvästi huomasi solvauksen heidän menettelyssään; se kuohui yli partaittensa seuraavassa hetkessä, hänen nähdessään miten tuli lennähtäen ilmassa ja miten rutistui Hendonin posken muna, — ja hänen kuullessaan miten väkijoukko sen johdosta remahti hartaaseen nauruun. Hän juoksi avonaisen kehän poikki, asettui suoraan virkailevan vartian eteen jo huutaen —

"Hyi, hävetkää! Tämä on mun palvelijani — päästäkää hänet! Minä olen — —"

"Vait, Herran tähden!" huudahti Hendon hurjan peljästyksen vallassa, "johan te menette hiiteen. Älkää huoliko hänestä, vartia, hän on väärä päästään."

"Älä sinä piittaa hänestä, mies poloinen. Minä en piittaa hänestä, mutta sen verran minä piittaan, että hän nyt saa multa läksyn." Hän kääntyi erään alavartian puoleen ja sanoi: "Anna pienelle hupsulle pari lyöntiä tästä piiskasta, jotta hän vähä parantaisi käytöstään."

"Puoli tusinaa tekee paremman vaikutuksen", ehdotti sir Hugh, joka samassa hetkessä oli tullut ratsastaen paikalle katsahtaakseen näytelmää.

Kuningas pantiin kiinni. Hän ei edes koettanut vastustaa; niin hän oli hämmästyksissään siitä hirvittävästä väkivallasta, jota aijottiin panna toimeen hänen pyhitettyä persoonaansa vastaan. Historia oli jo häpäisty tarinalla englantilaisesta kuninkaasta, joka tuli ruoskituksi, — olihan se sietämätöntä, että juuri hänen piti olla kopiona moisesta häpeällisestä sivusta siinä. Hän oli kuitenkin kiinni, ei mitään apua ollut; hänen täytyi joko ottaa rangaistus taikka rukoilla armoa. Kovat ehdot; hän päätti ottaa iskut — kuningas sen tehköön, mutta kuningas älköön rukoilko.

Miten olikaan, teki Miles Hendon tästä vaikeudesta lopun. "Antakaa lapsen mennä, te hirveät pedot", sanoi hän, "ettekö näe, kuinka nuori ja kehno hän on? Antakaa hänen mennä — minä otan hänen lyöntinsä."

"S'oli todellakin hyvä tuuma — kiitos siitä", sanoi Hugh, ja hänen naamastaan loisti pirullinen iva. "Päästäkää pikku kerjäläinen ja antakaa tälle verkille tusina iskuja hänen sijassaan — kunnon tusina, oikein karvaalla mitalla." Kuningas oli heti panemaisillaan jyrkän vastalauseen, mutta sir Hugh sulki hänen suunsa tällä muistutuksella: "Niin, jatka sinä ja puhu suus' puhtaaks — mutta muista vain, että joka sanasta, kuin lähtee suustas, hän tuossa saapi kuus iskua lisää."

Hendon laskettiin jalkapuusta ja hänen selkänsä paljastettiin. Ja kun iskut lyötiin, käänsi kuningas pois kasvonsa, ja kyyneleet, joteskin epäkuninkaalliset, vuosivat hillitsemättä hänen poskilleen. "Voi, sentään, mikä hyvä, jalo sydän", sanoi hän itsekseen, "tämä uhraava urostyö ei ole koskaan menevä muististani. En unhota sitä eivätkä nuo ole sitä unhottavat!" lisäsi hän harmissaan. Mutta hänen aprikoidessaan siinä, kasvoi kasvamistaan hänen oikea käsityksensä Hendonin jaloluontoisesta käytöksestä, kasvoi yhä suuremmoisemmaksi, ja hänen kiitollisuutensa niinikään. Taaskin hän sanoi itseksensä: "Joka pelastaa ruhtinaansa haavoista ja kenties kuolemasta — ja sen on hän tehnyt — suorittaa jalon työn; mutta se on vähäistä — - se on tyhjää! — siihen työhön verraten, joka pelastaa ruhtinaansa häpeästä!"

Hendon ei päästänyt ääntäkään ruoskinnasta, vaan otti raskaat iskut sotilaan urheudella. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että hän oli pelastanut pojan ottamalla ruoskaniskut hänen puolestaan, pakotti kokoontuneen roskaväenkin Hendonia kunnioittamaan; sen ivat ja iljunat kuolivat siihen paikkaan, eikä kuiskaustakaan kuulunut, pait' läiskäävien lyöntien. Hiljaisuus, joka vallitsi paikalla, sittenkin kun Hendon oli jälleen pantu jalkapuuhun, oli vallan vastakohtana niille soimaaville huudoille, jotka olit kuuluneet siellä niin vähää ennen. Kuningas kävi hiipien Hendonin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa —

"Kuninkaat ei voi aateloittaa sinua, sinä uskollinen suuri sielu, sillä Yksi, joka on korkeampi kuin kuninkaat, on jo sinut tehnyt aateliseksi; mutta kuningas voi vahvistaa sinun aateluutesi ihmisten silmissä." Hän nosti ruoskan maasta, kosketti sillä hiljaa Hendonin verisiä hartioita ja kuiskasi: "Edvard, Englannin kuningas, lyöpi sinut täten kreiviksi!"

Hendon helleni. Vesi vuoti hänen silmiinsä. Ja kuitenkin järkähytti tilan ja asianlaidan kauhea naurettavuus hänen vakavuutensa siihen määrään asti, että hänellä oli täysi lyö pidättää sisällistä hilpeyttään näkymästä kasvoissaan. Yhtäkkiä tulla kohotetuksi, puoli-alastomana ja verisenä, julkisesta jalkapuusta kreivillisyyden Alppien-kaltaiseen korkeuteen ja loistoon — se näytti hänestä naurettavuuden huipulta. Hän sanoi itseksensä: "Nyt olen mä todellakin kiiltokullalla koristettu! Kuvaritari unelmien ja varjojen valtakunnassa on muuntunut kuvakreiviksi — todellakin huimaava lento näin tottumattomalle siivelle! Jos tätä jatkuu, niin minä kai pian tulen hirtetyksi ja sitten koristetuksi kuin tanssiriuku kaikellaisella prameudella ja kissankullalla. Mutta mä panen kuitenkin niihin arvoa, niin arvottomat kuin ne itsessään ovatkin, mä panen arvoa niihin sen rakkauden tähden, josta ne ovat lähteneet. Paremmat on sittenkin nämä mun tyhjät arvonimeni, jotka tulevat pyytämättäni — puhtaasta kädestä ja hellästä sydämmestä — kuin moni todellinen titteli, joka ostetaan orjamaisuudella halvalta hallitsijalta."

Tuo peljätty sir Hugh pyörähti hevosensa pois ja ajoi täyttä laukkaa matkoihinsa, — ihmisvallin jakaantuessa hiljaa hänen tieltänsä ja sitten taas sulkeutuen yhtä hiljaa. Ja semmoisenaan se valli pysyi. Ei kenkään uskaltanut tuoda esiin mitään muistutusta vangin eduksi tai häntä kiittääkseen; mutta herjauksen puute oli jo itsessäänkin suosionosoitusta kylliksi. Eräs myöhäiseen tullut, joka ei ollut perehtynyt asianhaaroihin ja joka tahtoi osoittaa halveksumista "petturia" kohtaan ja tässä tarkoituksessa oli heittämäisillään häneen kuolleen kissan, — hänet heitettiin tuossa paikassa maahan ja potkittiin pois, hiiskauksenkaan kuulumatta ja syvän hiljaisuuden vallitessa vieläkin.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Londoniin.

Kun Hendonin määräaika jalkapuussa oli päättynyt, päästettiin hänet pois ja käskettiin korjaamaan luunsa paikkakunnalta eikä koskaan tulemaan sinne enää. Hänen miekkansa annettiin hälle takaisin, samaten myöskin hänen muulinsa ja aasinsa. Hän nousi eläimensä selkään ja kuningas niinikään, ihmisjoukon astuessa kunnioituksella syrjään ja hajaantuen sitten, heidän mentyään.

Hendon oli pian syventynyt ajatuksiinsa. Oli erittäin tärkeitä kysymyksiä ratkaistavana. Mitä oli hänen tekeminen? Mihinkä lähteminen? Voimakasta apua täytyi tulla, mistä hyvänsä, taikka oli hänen jättäminen perintöoikeutensa sikseen ja sitäpaitsi kärsimänsä syytöksen, että hän oli petturi. Mistä voi hän toivoa saavansa tätä voimakasta apua? Niin, siinä pulmallinen kysymys. Vähitellen heräsi hänessä aatos, joka vivahti vähän mahdollisuuteen — hyvin heikkoon mahdollisuuteen tosin, mutta joka kuitenkin kesti aprikoimista paremman puutteessa. Hän muisteli mitä vanha Andrews oli sanonut nuoren kuninkaan hyvyydestä ja hänen taisteluhalustaan vääryyttä kärsivien ja onnettomain puolesta. Minkätähden ei hän menisi ja koettaisi puhutella häntä ja pyytäisi oikeutta? Niin, minkätähden? Mutta toiselta puolen — kuinka voisi hän, haaveellinen maankuleksija, päästä korkean yksinvaltiaan puheille? No, vähät siitä, hätä keinon keksii! Ja kyllä sen sillan yli päästään, kun kerran sinne tullaan. Olihan hän vanha sotilas ja tottunut keksimään tepsiviä temppuja; miksi ei hän nyt löytäisi tietä? Niin, hän tahtoi ainakin panna parastansa. Kenties hänen isänsä vanha ystävä sir Humphrey Marlow auttaisi häntä - "tuo vanha hyvä sir Humphrey, kuninkaan kyökin, tallin eli jonkun muun laitoksen päämies" — Miles ei oikein muistanut minkä. No nyt, kun hänellä oli jotakin, johon hän voi suunnata tarmonsa, jokin määrätty esine, jota hän voi ajaa takaa, nyt haihtui myöskin vähitellen se nöyryytyksen ja lannistuksen sumu, joka oli laskenut hänen hengelleen, ja hän kohoitteli päänsä ja katsoi ympärilleen. Hän hämmästyi nähdessään kuinka kauvas hän oli tullut; muinainen kotikylä oli jo kaukana hänen takanaan. Kuningas tuli jotkottaen perästä, ja hänen päänsä painui alaspäin; sillä hänkin oli syventynyt ajatuksiin ja tuumiin. Surullinen aavistus sumensi Hendonin vastasyntynyttä reipastusta: olisiko poika taipuvainen lähtemään uudestaan kaupunkiin, jossa hän koko lyhyenä elinaikanaan ei ollut muuta kokenut kuin hätää ja puutetta ja rääkkäystä? Mutta kysymys oli ratkaistava. Sitä ei saattanut välttää. Niin siis Hendon pidätti ohjaksia ja lausui —

"Olenhan aivan unohtanut kysyä, mihin matkustetaan. Minne te käskette, herra?"

"Londoniin!"

Hendon antoi mennä taas, hyvin tyytyväisenä tähän vastaukseen — vaikka hämmästyneenä myös.

Koko matka meni kuitenkin ilman tärkeitä seikkailuja. Mutta se päättyi, kun päättyikin, seuraavaan. Noin kello kymmenen illalla he saapuivat Londonin sillalle, keskelle kiehuvaa, kiitävää, huutavaa ja hurraavaa ihmispesää, jonka oluesta hohtavat naamat paistoivat tuhansien tulisoittoin valossa — ja sillä hetkellä juuri eräs muinoisen herttuan eli muun suuruuden rappeutunut pää romahti alas paikaltaan ja sattui Hendonin käsivarteen, kimmahtaen sitten niiden jalkoihin, jotka hurisivat perästä. Niin häviävää, haihtuvaa, on ihmisen työ tässä matoisessa maailmassa! — kuningas vainaja hyvä oli ainoastaan kolme viikkoa ollut kuolleena ja kolme päivää haudassaan, ja jo nyt olit nämä kaunistukset, joita hän niin suurella vaivalla oli valinnut siltaansa varten valtakunnan etevimmistä päistä, jo nyt olit ne rappeutumassa. Eräs porvari kompastui tähän pääkalloon ja löi täten oman päänsä joteskin tuimasti vasten sitä, joka sattui käymään hänen edellänsä, joka taas puolestaan kääntyi taaksepäin ja löi vasten korvia ens' miestä, kuin tuli hänelle eteen, ja sai itse vuorostaan samalla tavoin vasten naamaa tämän miehen ystävältä. Olihan juuri sopivin aika moiseen kahakkaan, sillä juhlallisuudet huomista päivää — kruunauspäivää — varten olit jo alkaneet. Jokainen oli pikkuisen päissään, juomatavaroista ja isänmaallisuudesta. Viidessä minuutissa rusikoittiin nyrkeillä yli melkoisen pinnanalan; kymmenen tai kahdentoista minuutin perästä oli se, nimittäin pinnanala, laventunut pariin tynnyrinalaan ja nyrkkisota käynyt kapinaksi. Tällöin olit jo Hendon ja kuningas toivottomasti joutunut erilleen toinen toisestaan ja hävinneet huilaavan ihmisjoukon sekamelskaan. Sinne jätämme heidät.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Tom'in edistyminen.

Sill'aikaa kuin todellinen kuningas vaelteli pitkin maata, huonosti puettuna, huonosti ruokittuna, maankiertäjäin rusikoimana ja pilanesineenä lakkaamatta, toisinaan salvattuna yhteen varkaiden ja murhaajain kanssa vankilaan ja kutsuttuna roistoksi ja petturiksi kaikkialla, — sill'aikaa vietti valekuningas Tom Canty ihan toisenlaista elämää.

Kuu viimeksi hänet näimme, oli kuninkuus juur ruvennut näyttämään hälle päiväpuoltaan. Tämä päiväpuoli leveni levenemistään jokaiselta vuorokaudelta: hyvin vähässä ajassa koko elo oli tullut pelkäksi auringonpaisteeksi ja suloksi. Pelko meni menoaan; synkät aavistukset haihtuivat ja kuolivat pois; hämmennys hälveni luonnollisen ja luottavaisen ryhdin tieltä. Piiskapoikansa kultakaivoksen sai hän lypsämään päivä päivältä paremmin.

Hän käski lady Elisabethin ja lady Jane Gray'in luoksensa, kun hänen tuli halu leikkiä tai jutella, ja lähetti heidät pois saatuaan kylliksensä, kaikki tyyni kuin olisi hän tottunut moisiin tapoihin. Eikä myöskään osoittanut hän minkäänmoista hämmennystä enää, kun nämä korkeat henkilöt lähtiessään painoivat suukkosen hänen kämmenelleen.

Se oli hänelle hupaista, kun hän iltasin tuli kaikella loistolla saatetuksi vuoteelle ja aamusin monimutkaisilla juhlamenoilla puetuksi. Hän ylvästeli, kun hän marssi päivällisille tuo kimeltävä joukko valtiopalvelijoita ja asepukuisia herrasmiehiä kintereillään; niin, hän jopa lisäsi näiden viimemainittujen lukuakin kaksin kerroin, että niitä oli sata. Hän rakasti kuulla torvien toitotusta pitkissä käytävissä ja kuuluvain äänien kajahusta: "Tie auki kuninkaalle!"

Hän oppi jopa ilolla istumaan neuvostossa valtaistuimellansa ja olemaan olevinansa jotain muutakin kuin lordprotektorin huulikappaleena. Hän otti mieliriemulla vastaan ulkomaiset lähettiläät ja heidän prameat saattoväkensä ja kuunteli heidän asioitaan loistavilta kuninkailta, jotka nimittivät häntä '"veljeksensä". Oi, sinä onnen lellipoika Tom Canty, äsken lähtenyt Offal Court'in liasta!

Hän oli ihastunut kallisarvoisiin vaatteisiinsa ja antoi käskyjä tuomaan yhä lisää. Hän huomasi nuo neljäsataa palvelijaansa liian vähälukuisiksi omalle suuruudelleen ja enensi ne kolmin kerroin. Noiden liehakoitsevain hovimiesten mairittelu kävi suloiseksi musiikiksi hänen korvilleen. Hän pysyi kuitenkin hyvänä ja lempeänä ja oli yhä edelleen kaikkien rasitettujen puolustajana ja kävi väsymätöntä sotaa vääriä lakeja vastaan. Moisissa tiloissa saattoi hän loukattuna muka kääntyä johonkin kreiviin tai herttuaan ja iskeä häneen silmäyksen, joka pani loukkaajan vapisemaan. Kerran, kun hänen kuninkaallinen "sisarensa", tuo hirveän pyhä lady Mary, otti jutellakseen hänen kanssaan hänen "viisaudestaan", siinä, että hän armahti niin paljon ihmisiä, jotka muuten olisivat istuneet vankeudessa tai tulleet hirtetyiksi tai poltetuiksi, ja kun hän muistutti hänelle, että heidän isä-vainajansa vankiloissa väliin oli ollut enemmän kuin kuusikymmentä tuhatta syylliseksi todistettua vankia yhdellä kertaa, sekä että kuningas Henrik kiitetyn hallituksensa aikana oli jättänyt seitsemänkymmentäkaksi tuhatta vankia pyövelin tapettavaksi[15] — silloin poika tuli jalon harmin valtaan ja käski lady Maryn mennä huoneeseensa ja rukoilla Jumalaa ottamaan hänen rinnastaan kiven ja antamaan hänelle ihmisen sydämmen.

Eikö Tom siis koskaan tuntenut levottomuutta tuon pienen oikean prinssi paran kohtalosta, joka niin ystävällisesti oli kohdellut häntä ja semmoisella innolla lentänyt ulos kostamaan tuolle hävyttömälle vartiomiehelle palatsin portilla?

Kyllä, ensimmäiset päivät ja yöt olit runsaasti sirotetut mietteillä kadonneesta prinssistä ja hänen toivotusta kotiintulostaan ja hänen astumisestaan perittyihin oikeuksiinsa ja kunniaansa. Mutta kun aika kului eikä prinssiä kuulunut, niin Tom'in mieltä rupesi pitämään täydessä puuhassa uutuus ja lumoavaisuus hänen asemassaan, ja eksynyt hallitsija rupesi vähitellen luistamaan pois hänen ajatuksistaan. Ja lopulta, kun nämä mietteet väkisinkin aika ajottain tunkeutuivat hänen rintaansa, hän ajoi ne menemään pahansuopina aaveina, jotka vain panivat Tom'in häpeemään ja tuntemaan syyllisyyttä.

Tom'in äiti parka ja sisaret menivät, samaa tietä hänen sydämmestään. Ensimmältä hän vaikeroi heidän puolestaan, suri heitä, mutta sittemmin kauhisti häntä se ajatus, että he jonakin päivänä ilmestyisivät repaleissaan ja liassaan, ilmaisisivat hänet suukkosillaan ja syöksisivät hänet alas huimaavalta paikaltaan ja vetäisivät hänet takaisin köyhyyteen ja kurjuuteen ja likaan. Viimein he lakkasit melkein kokonaan häntä kiusaamasta. Ja Tom oli tyytyväinen, jopa iloinenkin, sillä milloin ikänänsä heidän surulliset ja syyttäväiset kasvonsa ilmestyivät hänelle, tunsi hän itsensä halveksituksi enemmän kuin mateleva mato.

Puolyön aikaan helmikuun 19 päivänä oli Tom Canty vaipumassa uneensa kallisarvoisella vuoteellaan kuninkaan kodissa, kuninkaallisten palvelijoittensa passaamana ja kuninkuuden komeuden ympäröimänä, — onnellinen poika, sillä huomispäivä oli määrätty hänen juhlalliseksi kruunauksekseen Englannin kuninkaaksi. Samana hetkenä Edvard, todellinen kuningas, nälissään ja janoisena, ryvettyneenä ja likaisena, väsyneenä matkasta ja verhottuna repaleisiin ja rasuihin — tämä kaikki seurauksena metelistä — tuli puserretuksi ihmisjoukkoon joka suurella harrastuksella katseli isoja, kiirehtiviä työmiesparvia, jotka riensivät sisään Westminster Abbey'in ovista ja niistä ulos, hääräävinä kuin muurahaiset: työmiehet viimeistelivät valmistuksia kuninkaan kruunaukseen.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Uskollisuuden juhlakulku.

Tom Cantyn herätessä seuraavana aamuna oli ilma täynnään jylisevää jyminää, joka kantoi kauvemmas kuin korvaan. Se oli sulaa musiikkia hänelle, sillä se tiesi, että koko englantilainen maailma oli jaloillaan tervehtiäksensä alamaisimmasti tätä suurta päivää.

Tom oli vieläkin kerran päähenkilönä ihmeen loistavassa juhlakulussa Thames joella, sillä vanhan tavan mukaan "uskollisuuden juhlakulku" Londonin läpi lähti Tower'ista, ja sinne hän nyt oli menossa.

Hänen tultuaan perille näytti sillä, kuin vanhan kunnianarvoisen linnoituksen muurit olisit yhtäkkiä haljenneet tuhansista paikoista ja kuin joka halkeamasta tupruisi punainen liekkikieli ja valkoinen savupilvi perästä. Huumaava räjähdys seurasi, joka täydelleen hukutti ihmisjoukon riemuhuudot ja sai maapinnan täräjämään. Tykkien salamoimiset, savut ja räjähykset tulivat toinen toisensa perästä ihmeen nopeudella, niin että vanha Tower hälveni paksuun sumuun omasta savustaan, — kaikki pait ylimmäisen tornin huippu ei, jota sanottiin Valkoiseksi Tower'iksi; tämä, liehuvine lippuineen, pisti ulos tiheästä savusta kuin vuorenkärki pilvikerroksesta.

Tom Canty, puettuna loistavaan pukuun, nousi korskuvan sotaoriin selkään, jonka koristeltu satulavaippa ulottui melkein maahan asti. Hänen "setänsä", lordprotektori Somerset, asettui samalla tavoin ratsastaen, hänen taaksensa. Kuninkaan kaarti muodosti rivin kummallekin puolen ja oli mitä prameimmasti varustettu. Protektorin perästä tuli näennäisesti ääretön saattojoukko suurisukuisia aatelismiehiä, joita seurasi heidän vasallinsa. Näiden jälkeen taasen seurasi lordmajori ja neuvosmiehistö punaisissa samettivaipoissa ja kultaiset vitjat rinnoillaan, ja näiden jälkeen virkamiehet ja kaikki Londonin ammattikunnat upeissa puvuissa ja kantaen kukin kuntansa lippuja. Niinikään osallistui juhlakulkuun, erityisenä kunniavahtina kaupungin läpi, Vanha ja Arvoisa Tykistökomppania — laitos, joka jo silloin oli kolmesataa vuolta vanha ja ainoana sotilasosastona Englannissa, jolla oli (niinkuin sillä vielä meidän päivinämme on) etuoikeus pitää itseään riippumattomana parlamentin käskyistä.

Tämä oli todellakin loistavaa näytelmää, ja saattojoukkoa tervehdittiin kaikuvilla eläköön-huudoilla, sen juhlallisesti liikkuessa eteenpäin sullottujen ihmisjoukkojen keskitse. Kronikoitsija kertoo: "Kun kuningas tuli sisään kaupunkiin, vastaanotti hänet väestö rukouksilla, tervetuliaisilla, eläköönhuudoilla, suopeilla sanoilla ja kaikilla merkeillä, jotka osoittavat alamaisten vilpitöntä rakkautta hallitsijaansa. Kuningas osoitti iloiset kasvoi niille, jotka seisoivat taaempana, ja lausui helliä sanoja niille, jotka olit likempänä hänen armoansa, ja hän näytti olevansa yhtä kiitollisena kansan hyväntahtoisuudesta kuin tämä oli saadessaan sitä osoittaa. Kaikille, jotka toivoivat hänelle hyvää, sanoi hän kiitokset. Niille, jotka rukoilivat: 'Jumala varjelkoon hänen armoansa', sanoi hän takaisin: 'Jumala varjelkoon teitä kaikkia' ja lisäsi, että 'hän kiitti heitä sydämmensä pohjasta'. Ihmeellisesti oli kansa ihastuksissaan kuninkaansa armollisiin vastauksiin ja käytökseen".

Fenchurch Street'illa seisoi "kaunis lapsi kauniissa puvussa" eräällä lavalla lausumassa hänen majesteettiansa tervetulleeksi kaupunkiin. Viimeinen värssy hänen tervehdyksessään kuului näin:

"Oi, terve, terve kuningas! Oi, sydän säpsähtää ja kieli hiljenee, kun silmä halajaa — Oi, terve, terve valtahas, mi meitä lämmittää. Sua Herra hallitkoon! Oi, sydän suosittaa."

Kansa remahti kaikuvaan iloon, toistaen jotakuinkin mitä lapsi oli sanonut. Tom Canty katseli tuota lainehtivaa merta, jossa kirkkaat kasvot pääosana olit, ja hänen sydämmensä paisui autuutta. Hän tunsi, että ainoa, mikä kannatti elämistä tässä maailmassa, oli olla kuninkaana ja koko kansan lemmikkinä. Samassa hetkessä sattui hänen silmäänsä vähän matkan päästä pari repaleista toveria Offal Court'ista — toinen lordisuuramiraali hänen entisessä leikkihovissaan, toinen ensimmäinen sänkykamari-lordi samassa vaateliaassa valepaikassa; ja hänen ylpeytensä paisui yli kaikkein rajojen. Voi, jospa he nyt tuntisivat hänet! Mikä sanomaton kunnia olisi se, jos he voisit nähdä mikä hän nyt oli ja todistaa, että tuo naurettava pilkkakuningas katuojista ja kujista oli tullut todelliseksi kuninkaaksi, sekä että hällä oli suuria herttuaita ja prinssejä nöyrinä palvelijoinaan ja koko Englannin maailma jaloissaan! Mutia hänen täytyi luopua siitä ilosta ja tukehuttaa toiveensa, sillä moinen tunteminen saattaisi maksaa enemmän kuin se tuottaisi. Niin käänsi hän siis päänsä pois ja antoi molempain repaleisten poikain jatkaa riemu- ja hurraa-huutojaan, heidän tietämättään kelle he niitä tuhlasit.

Jokainen hetki kuului huuto: "rahaa! rahaa!" ja Tom vastasi heittämällä kunakin hetkenä kourallisen uusia kiiltäviä rahoja ihmisjoukon kourittavaksi.

Kronikoitsija kertoo: "Gracechurch Street'in ylempään päähän, erään kyltin ulkopuolelle, joka kuvasi kotkaa, oli kaupunki pystyttänyt komean kaarikaton, ja tämän sisäpuolella oli lava, joka ulottui suoraan kadun poikki. Tämän päällä oli historiallinen kuvaryhmä, joka kuvaili kuninkaan lähimpiä esi-isiä. Siinä istui Elisabeth Yorkilainen keskellä tavattoman suurta, valkoista ruusua, jonka terälehdet muodostivat erittäin soman reunuksen hänen ympärilleen. Hänen vieressään oli Henrik VII lähtien suuresta, punaisesta ruususta, joka oli järjestetty samalla tavoin: kuninkaallisen pariskunnan kädet olit yhdessä ja vihkisormus asetettu näkyviin. Valkoisesta ja punaisesta ruususta lähti puunrunko, joka ulottui ylimmälle lavalle, missä istui Henrik VIII. Tämä oli asetettu punaiseen ja valkoiseen ruusuun, ja hänen vieressään oli uuden kuninkaan äidin, Jane Seymour'in, muotokuva. Tästä pariskunnasta nousi oksa, joka ulottui kolmannelle lavalle, missä istui Edvard VI kuvitettuna, joka oli noussut valtaistuimelle majesteetillisuudessaan. Koko kuvaryhmä oli kiedottu punaisista ja valkoisista ruusuista tehtyihin seppeleisiin."

Tämä eriskummainen ja huvittava näky vaikutti riemuitsevaan kansaan niin, että sen hyvähuudot täydellisesti voittivat sen lapsen heikon äänen, joka oli saanut toimekseen selittää kuvat kauniissa runosäkeissä. Mutta Tom Canty ei ollut pahoillaan siitä, sillä tämä äänekäs kansansuosio oli hänestä suloisempaa musiikkia kuin mikään runollisuus, olkoonpa säkeet olleet kuinka kauniit tahansa. Minnepäin ikinä Tom käänsikin iloiset nuoret kasvonsa, tunsi väkijoukko heti kuvan yhtänäköisyyden hänen kanssaan lihassa ja veressä. Ja uudet mieltymyksen myrskyt pauhasit.

Juhlakulkue liikkui yhä eteenpäin ja lävisti toisen kunniaportin toisensa perästä hipaisten koko ryhmän historiallisia kuvaelmia, joista kukin puolestaan osoitti jotakin pienen kuninkaan hyvettä tai taitoa tai muuta ansiota. "Läpi koko Cheapsiden, jokaisesta kuistista ja ikkunasta liehui lippuja ja viiriä; ja rikkaimmat matot ja kankaat, paikka paikoin jopa kullatut kirjosilkitkin peittivät kadut — todisteina läheisten kauppapuotien suuresta rikkaudesta; ja koko loisto ja prameus, joka rehoitti tällä päätiellä, oli yhtä suuri muilla kaduilla, jopa siellä täällä suurempikin."

"Ja koko tämä loisto ja nämä ihmeet on tässä yksistään minua varten — minua!" mumisi Tom Canty.

Valekuninkaan posket hehkuivat kiihtyväisyyttä, hänen silmänsä leimusivat, hänen aistimensa loiskivat ihastuksen meressä. Tältä hetkellä, juur kun hän nosti kättänsä sirotellakseen runsaita lahjojaan, tarttui hänen silmänsä halpaan, säikähtyneeseen naismuotoon, joka tunkeili esiin ihmisjoukon takarivistä ja jonka silmät olit pingoitetut häneen. Kauhu valtasi pojan. Se oli hänen äitinsä! Ja ylös lensi hänen kätensä kasvoille, kämmenpohja ulospäin — tuo vanha väkinäinen liike, joka oli perintönä unohtuneesta kohtauksesta ja sitten juurtunut tavaksi. Seuraavassa hetkessä oli vaimo tunkeutunut tiheän ihmisrivin ja vartioväen läpi ja seisoi nyt ihan Tom Cantyn vieressä. Äiti syleili hänen säärtänsä, peitteli sitä suudelmilla ja huusi: "Oi, lapseni! oi rakas lapseni!" kääntäen häneen kasvot, jotka olit kirkastuneet ilosta ja rakkaudesta. Samassa sieppasi eräs kaartiväen upseeri vaimon pois, laskien kirouksen, ja lennätti hänet lujalla rykäyksellä sinne, mistä hän oli tullut. "Minä en tunne teitä, vaimo!" oli ne sanat, jotka putosivat Tom Cantyn huulilta tämän surkean kohtauksen tapahtuessa. Mutta pistipä hänen sydämmeensä nähdä miten äitiä kohdeltiin. Ja kun tämä kääntyi takaisin saadaksensa vielä silmäyksen pojalta, ennenkuin ihmisjoukko sulkisi hänet näkyvistä, näytti vaimo parka niin nöyrtyneeltä, niin sydän-särkyneeltä, että Tom Canty piehtaroi häpeän häätämänä. Tämä tunne kerrassaankin sammutti hänen ylpeytensä kekäleet tuhaksi ja teki tyhjäksi hänen anastamansa kuninkuuden. Hänen suuruutensa sokkoset olit hänen mielestään mennyttä kalua, putosit hänen päältään kuin ränstyneet repaleet.

Juhlakulkue kulki eteenpäin yhä kasvavan komeuden ja tervehtiväin, väljeneväin väkijoukkojen läpi; mutta Tom Cantylle oli luo kaikki olematonta. Hän ei nähnyt eikä kuullut. Kuninkuus oli kadottanut sulonsa ja suopeutensa, sen loisto käynyt hänelle nuhteeksi. Katumus kalvoi hänen sydäntään. Hän sanoi: "Jumala suokoon, ett' oisin vapaa vankeudestani!"

Hän oli tietämättään toistanut ne sanat, jotka oli lausunut pakko-suuruutensa ensimmäisenä päivänä.

Loistava juhlakulkue kiemurteli kuin paistava, pitkän pitkulainen käärme tuon kummallisen, vanhan City-kaupungin koukkuisia katuja eteenpäin ja läpi juhlivain joukkojen. Mutta kuningas istui ratsunsa selässä pää painuneena alaspäin ja silmät tyhjinä; näki ainoastaan äitinsä kasvot ja loukatun katseen niissä.

"Rahaa, rahaa!" Huuto kävi kuuroon korvaan.

"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!" Tuntui siltä kuin maanpinta täräjäisi ihastushuudoista; mutta ei vain mitään vastausta kuninkaalta. Hän kuuli tärähtävän toitotuksen, ikäänkuin kuulee myrskyjen mainingin, kun se sattuu korvaan hyvin kaukaa, sillä toitotus tukehtui ihan toisen äänen alle, joka oli paljon lähemmällä, hänen omassa rinnassaan, hänen syyttävässä omassa tunnossaan, — äänen, joka alinomaa toisti hälle nuo häpeälliset sanat: "Minä en tunne teitä, vaimo!"

Nämä sanat soivat soimaten kuninkaan sielussa, niinkuin kuolinkellon soitto soi jääneen ystävän sieluun, muistuttaen tätä salaisesta vilpistä, jota hän kerran kehräsi kuollutta kohtaan. Uudet kunnianosoitukset odottivat jokaisessa kadun-käänteessä. Uudet merkilliset ihmeet tulivat näkyviin. Uudet patterit ampuivat huumaavia laukauksia. Uudet ihastushuudot huijasivat odottelevien ihmisjoukkojen kurkuista. Mutta kuningas ei antanut vastauksen merkkiäkään, ja se syyttävä ääni, joka paloi hänen riutuneessa rinnassaan, oli ainoa mitä hän kuuli.

Vähitellen iloisuus kansajoukkojen kasvoissa muutteli hieman ja sekaantui johonkin, joka vivahti vähän levottomuudelle ja tuskalle. Huomasi myöskin miten riemuriehuna oli vähenemässä. Lordprotektori oli sukkela näkemään nämä merkit; yhtä sukkela hän oli näkemään niiden syyt. Hän kannusti hevosiaan, ratsasti kuninkaan viereen, kumarsi syvälle satulassaan, paljasti päänsä ja sanoi —

"Mun herrani! Ei oikein sovi nyt uneksua. Kansa on huomannut alakuloisen ilmeen teidän kasvoissanne, pilvet teidän otsallanne, ja se ennustaa pahaa siitä. Noudattakaa neuvoani: antakaa kuninkuuden auringon paistaa uudelleen tuohon synkkään sumuun, niin se hälvenee. Nostakaa päänne jälleen ja hymyilkää kansalle."

Näin sanoen sirotteli herttua kourallisen rahoja oikealle ja vasemmalle ja vetäysi sitten paikalleen. Valekuningas teki koneentapaisesti niin kuin häntä oli pyydetty. Hänen hymyssään ei ollut sydämmen vilpittömyyttä, mutta harvat silmät olit kyllin lähellä tai kyllin terävät sitä huomaamaan. Hänen korutöyhtöisen päänsä nyökkäykset, alamaisten tervehtiessä, olit miellyttävät ja suopeat; rahalahjat, jotka lähtivät hänen kädestään, olit kuninkaallisesti runsahat. Niin katosi kansan rinnanahdistus, ja ihastus-huudot huijasit kuin ennen.

Vielä kerran, vähää ennen juhlakulun loppua, täytyi herttuan ratsastaa esiin ja tehdä muistutuksia. Hän kuiskasi —

"Oi, kallis hallitsija! Antakaa mennä tää paha tuulenne. Maailman silmät on kääntyneet teihin." Sitten lisäsi hän kovasti suuttuneena: "Vieköön riivattu tuon hullun naisen! Hän se oli, joka on hämmentänyt teidän korkeutenne."

Juhlan loisto-esine käänsi elottomat silmänsä herttuaan ja sanoi raukealla äänellä —

"Hän oli mun äitini!"

"Herra jumala!" huudahti protektori käännähtäen hevosensa entisille paikoilleen juhlakulussa, "enteet oli siis tosia. Hän on jälleen mielipuoli!"

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Kruunauspäivä.

Siirtykäämme nyt muutamia tunteja taaksepäin ja istukaamme Westminster Abbey'hin kello neljä aamulla tämän muistettavan kruunauspäivän. Ilman seuraa emme ole sillä vaikka vielä on pilkkosen pimeä, näemme me tulisoihtujen valaisemain parvien jo täyttyvän kansalla, joka tyytyy istumaan paikoillaan ja siivosti odottamaan seitsemän kahdeksan tuntia, nähdäkseen mitä tuskin voipi toivovansa nähdä kahdesti elämässään — kuninkaan kruunausta. Niin, London ja Westminster oli ollut jaloillaan siitä saakka, kuin tykit kuuluttaen paukkuivat, kello kolmesta; ja nyt jo törmäsi tittelitöntä, rikasta väkeä, ostettuaan selvällä rahalla oikeuden hakemaan itselleen istumapaikkoja parvilla, heitä varten varatuille sisäänkäytäville.

Tunnit kuluvat hitaasti. Kaikkinainen liike on toistaiseksi tauonnut, sillä parvet on jo aikoja sitten täpö täynnään. Istukaamme mekin joutessamme katselemaan tuota kaikkea, me voimme niin useaan suuntaan tähystää paikaltamme, huolimatta kirkon hämärästä, monia osia sen parvista ja palkongeista täynnään väkeä, vaikka toiset osat näistä parvista, palkongeista ovatkin peitetyt näkyvistämme pilarien ja muiden rakennustaidon ulkonemain kautta. Me voimme nähdä koko pohjoisen ristikuvan — tyhjänä vielä ja vartoen Englannin etuoikeutettuja luokkia. Me voimme samaten katsella koko pohjasiltaa eli platformua, joka on kalliilla kankaalla peitetty ja jossa on valtaistuin. Tämä on keskellä platformua, ja siihen viepi neljä ylenevää porrasta. Valtaistuimeen on suljettu rosoinen laatta-kivi — Scone-kivi — jonka päällä monet sukupolvet Scotlannin kuninkaita on istunut kruunauksessaan ja joka siten on käynyt pyhäksi kyllä vastaanottamaan samassa tarkoituksessa myöskin Englannin hallitsijoita. Sekä valtaistuin että sen jalusta on verhottu kultakankaalla.

Hiljaisuus vallitsee, tulisoitot välkkyvät himmeästi, aika kuluu hitaasti. Mutta lopulta koittava päivä puhuu puolestaan, tulisoitot sammuvat, ja lievä valovirta leviää suuressa kirkossa. Kaikki tämän temppelin kauneudet on nyt nähtävissä, mutta pehmeässä ja varjopuoleissa valossa, sillä päivän pyörä peittyy lieviin pilviin.

Kello seitsemän ratkeaa tämä yksitoikkoinen hiljaisuus ensi kertaa, sillä silloin astuu sisään ristilaivaan ensimmäinen aatelisnainen, puettuna kuin Salomo loistossaan; ja tämän ladyn taluttaa paikalleen samettinen ja satiininen marsalkka, samalla kuin uskollinen kopio tästä herrasta kantaa ladyn pitkää hameenhäntää, seuraa naista ja, hänen istuttuaan paikalleen, sovittelee hännän hänen helmaansa. Sitten hän sijoittelee naisen jalkapallin hänen tahtonsa mukaan; jonka jälkeen sama herra panee hänen kruununsa paikalle, josta se on mukavasti saatavissa silloin, kun aika on käsissä kaikkein aatelien kruunaukseen samalla kertaa.

Vähitellen purjehtivat nyt sisään aatelisnaiset loistavassa jonossa, ja silkkipukuisia marsalkkoja häälyy kaikkialla taluttaen naisia paikoilleen ja valmistaen heille mukavat istumasijat. Näytelmä on jo vilkasta kyllä. Liikettä ja häälynää ja kirjavain värien välkkynää kaikkialla. Hetkisen perästä kuitenkin hiljaisuutta; sillä kaikki aatelisnaiset on jo tulleet, ja he istuvat paikoillaan täyttäen puoli tynnyrinalaa kukillaan ja loistaen kaikissa taivaankaaren väreissä ja jalokiviltä heiastaen kuin kokonainen linturata tähtiä. Siinä on kaikki ikäluokat: ruskeat, ryppyiset, valkopäiset leskiladyt, jotka voivat ajatuksissaan vääntyä taaksepäin ja yhä taaksepäin ajan virrassa ja vielä muistaa Richard III:n kruunausta ja tuon vanhan unohtuneen ajan levottomuuksia; siinä on suopeita keski-ikäisiä naisia; siinä on miellyttäviä, rakastettavia nuoria rouvia; ja siinä on lempeitä, kauniin kauniita nuoria tyttöjä sulavine silmineen ja purppuraposkineen, ja he kenties, kun tärkeä hetki on tullut, hieman nurintapaisesti panevat kruunuset päähänsä, sillä onhan tuo toimi ihan uuden uutukaista heille, ja heidän jännityksensä kai on vaikuttava kaikin hämmentävästi. Toivokaamme kuitenkin, ettei sitä tapahdu, sillä onhan nuorten ladyjen hiukset ennakolta asetettu taipuvaan tilaan kruunusen pikaista ja mukavaa sovittamista varten, kun merkki annetaan.

Olemme nähneet tämän äärettömän ladyjoukon olevan paksusti jalokivillä pirotellun, ja me näemme myöskin, että tämä on ihmeellistä näytelmää — mutta vasta nyt herää, kun herääkin, hämmästyksemme täydellä todella. Noin kello yhdeksän aikaan särkyvät pilvet paistikkaa, ja torvillinen auringon säteitä samoaa samakan ilman läpi ja venyy verkalleen naisten riveihin. Ja jokainen rivi, johonka se käy, leimuaa silloin loistavaan hehkuun monivärisiä tulia, ja me tunnemme itse sormenpäissämme kuni sähkösysäyksen, joka ampuu meidän lävitsemme tuon yllätyksen ja näytelmän kauneuden johdosta! Heti sen perästä ilmenee erityinen lähetystö jostakin kaukaisesta Itämaiden nurkasta. Astuen esiin yleisen ulkomaiden lähettiläskunnan kanssa ristittää se auringonsäteet, ja me pidätämme henkeämme, sillä loisto, joka suikkii ja säkenöitsee sen ympärillä, on niin valtava. Itämaiden lähetystö on näet kiireestä kantapäähän helmitetty kalleilla kivillä, jotka sen vähänkin liikahtaessa heittävät ympärille heijastavan, välkkyvän valon.

Muuttakaamme "tempus'ta" kirjoituksessa! Aika kului hitaasti — tunti — kaksi tuntia — puoli kolmatta tuntia. Silloin ilmoittivat tykkien syvät pamaukset, että kuningas suurine saattoineen oli viimeinkin saapunut; ja odottelevat väkijoukot iloitsivat. Kaikki kyllä tiesivät, että viivytystä seuraisi, sillä täytyihän kuninkaan tulla valmistetuksi ja puetuksi tuota juhlallista tilaisuutta varten; mutta tämä odotusaika tulisi sittenkin hauskasti kulumaan, kun valtakunnan valiomiehet olivat mukana loistavissa puvuissaan. Nämä herrat saatettiin nyt asianomaisilla juhlamenoilla kukin paikalleen, ja heidän kruunusensa asetettiin helposti saataviin. Sillaikaa vallitsi utelias harrastus ihmisissä parvien päällä, sillä useimmat heistä saivat nyt ensikertaa elämässään omin silmin nähdä herttuoita, kreivejä ja parooneja, joiden nimet löytyi historiassa jo viisi sataa vuotta sitten. Kun kaikki olit istuneet, oli näköala parvilta mitä täydellisin, ja pramea se olikin ylen määrin ja muistiin pantava myös.

Nyt ilmestyit kirkon korkeimmat herrat hiippoineen ja heidän alustalaisensa, astuskelit platformulle ja istuit määrätyille paikoille. Sitten seurasi lordprotektori ja muita suuria virkamiehiä, ja heidän perässään tuli teräsaseissa osasto kaartilaisia.

Oli hetken odottavaa hiljaisuutta. Sitten, annetusta merkistä, pauhasit yhtäkkiä riemumarssin sävelet, ja Tom Canty, puettuna pitkään, kultasarkaiseen kauhtanaan, ilmestyi ovelle ja astuskeli platformulle. Koko läsnäoleva ihmiskunta nousi seisaalle, ja hallitsija-vakuutuksen juhla alkoi.

Urkujen säestäessä lauletun virren sävelet soivat soinnokkaasti temppelissä, ja siten tervehdittynä saatettiin Tom Canty valtaistuimelle. Ikivanhat menot menivät menoaan painavalla juhlallisuudella, läsnäolevain hartaasti kuunnellessa ja katsellessa; ja niiden lähestyessä loppuansa kävi Tom Canty kalvakkaaksi, kalpeni kalpenemistaan, ja syvä ja synkän synkkä kärsimys ja toivottomuus valtasi hänen sielunsa ja vaivatun sydämmensä.

Vihdoinkin loppusuoritus oli käsissä. Canterburyn arkkipiispa nosti Englannin kruunun patjalta ja piti sitä tuon vapisevan valekuninkaan pään päällä. Samassa hetkessä nousi heijastus, kuin taivaankaaresta, kirkon omassa ristilaivassa, sillä jokainen aatelishenki tuossa suuressa kokouksessa nosti, kun nostikin, kruununsa ja piti sitä päänsä yllä — ja pysyi hetkisen liikkumatta tässä asennossa.

Syvä hiljaisuus vallitsi temppelissä. Tässä juhlallisessa hetkessä ilmeni äkkiä arvaamaton outo vieras näyttämölle — vieras, jota ei kenkään ollut huomannut, ennenkun se ilmestyi kuorikäytävälle. Se oli poika, paljaspäinen ja huonoissa kengissä, puettuna köyhään, karkeaan riepupukuun, joka oli raukeeva repaleisiin. Hän koroitti kätensä juhlallisuudella, joka ei oikein sopinut hänen kurjaan ja surulliseen ilmiöönsä, ja päästi kurkustaan tämän varoittavan muistutuksen —

"Minä kiellän teitä panemasta Englannin kruunua tuohon rikolliseen päähän. Minä olen kuningas!"

Samassa monet miehet närkästyksissään kävit käsiksi poikaan; mutta samassa myöskin Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan, astui nopean askeleen eteenpäin ja huusi helisevällä äänellä —

"Päästäkää hänet ja varokaa itseänne! Hän on kuningas!"

Hurjasti säikähtyivät kaikki läsnäolevat, jotka puoleksi nousit seisaalleen paikoillaan tuijottaen huumaavassa hämmästyksessä toisiaan tai päähenkilöitä tässä kohtauksessa, ikäänkuin ihmiset, jotka ihmettelevät, ovatko he valveillaan ja täysin tolkuillaan vai nukkuvatko ja näkevätkö unta. Lordprotektori oli yhtä ymmällään kuin toiset, mutta tointui pian ja huudahti pontevasti —

"Älkää huoliko hänen majesteetistaan, hänen tautinsa on uudistunut — ottakaa kiinni tuo maankuleksija!"

Häntä olisi toteltu, mutta valekuningas potki jalkaansa ja huusi —

"Hengen uhalla! Älkää koskeko häneen, hän on kuningas!"

Ei käyty häneen käsiksi. Oli kuin kaikki ihmiset olisit kivettyneet. Ei jäsentä liikahtanut, ei sanaa sanottu. Ei kenkään tietänyt mitä oli tekeminen, mitä sanominen niin oudossa ja odottamattomassa tapauksessa. Kun sitten kaikki mielet ja ajatukset kokivat tulla tolkuilleen, astui vieras poika levollisesti eteenpäin mahtavalla ryhdillä ja varmalla katsannolla. Alusta alkaen ei hän ollut horjahtanut, ja kaikkein seistessä siinä kuin puusta pudonneina, astui hän ylös platformulle, ja valekuningas nousi iloisena hänelle vastaan, polvistui hänen edessään ja sanoi —

"Oi, herra kuninkaani, anna Tom Canty raukan olla ensimmäisen, joka vannoo sinulle uskollisuutta ja sanoo: 'Pane kruunu päähäs ja astu jälleen paikoilles!'"

Lordprotektorin silmäys kohtasi ankarasti ja vakavasti vastatulleen kasvoja; mutta yhtäkkiä katosi ankaruus, ja sijaan tuli mitä syvimmän ihmettelyn ilmaus. Sama muutos tapahtui myöskin toisissa suurissa virkamiehissä. He katsoit toinen toistansa ja astuivat askeleen taaksepäin ikäänkuin sovitusta merkistä. Ajatuksissa oli sama: "Mikä merkillinen yhdennäköisyys!"

Lordprotektori aprikoitsi hetkisen, sanoi sitten syvällä kunnioituksella —

"Teidän suostumuksellanne, sir, tahtoisin minä tehdä muutamia kysymyksiä, jotka —"

"Ja minä vastaan niihin, my lord."

Herttua kysyi häneltä nyt yhtä ja toista hovista, kuningas vainajasta, prinssistä, prinsessoista ja poika vastasi tyydyttävästi ja ilman miettimättä. Hän antoi kuvauksen valtiohuoneista palatsissa, kuningas vainajan asumuksesta ja Wales'in prinssin suojista.

Tämä oli kummallista, ihmeellistä, jopa selittämätöntäkin — sanoivat kaikki, jotka kuulivat vastaukset. Vuorovesi oli kääntymäisillään ja Tom Cantyn toivo nousemassa, kun lordprotektori puisteli päätään ja sanoi —

"Tämä on todellakin hämmästyttävää — mutta enempää se ei ole, kuin mitä meidän herramme kuningas myöskin voi tehdä." Tää muistutus ja tämä viittaus Tom Cantyyn, että hän vieläkin oli kuningas, synkistytti häntä, ja hän tunsi toivonsa menevän muruihin. "Nämä ei ole selviä todistuksia", lisäsi protektori.

Vuorovesi kääntyi nyt hyvin nopeaan, todellakin oikein nopeaan mutta nyt päinvastaiseen suuntaan; se jätti Tom Canty raukan haaksirikkoutuneena valtaistuimelle ja ajoi toisen ulos ulapalle. Lordprotektori tuumasi — ravisti päätään — ja tää ajatus tunkeusi häneen: "Se on vaarallista valtiolle ja meille kaikillekin, että häälätään niin kamalassa ongelmassa kuin tämä; se voi pirstauttaa kansan ja kalvaa valtaistuimen juuria." Kääntyi sitten ja sanoi —

"Sir Thomas, vangitkaa tuo. — Ei, älkää hätäilkö!" Hänen kasvonsa kirkastui, ja hän kääntyi repaleiseen pyrkijään tällä kysymyksellä —

"Missä on valtion sinetti? Vastatkaa tähän kysymykseen, ja ongelma on, kun onkin, selitettynä; sillä ainoastaan hän, joka on ollut Wales'in prinssinä, voi vastata siihen! Niin pienessä asiassa lepää itse teossa valtaistuin ja kuninkaan huonekunta!"

Se oli onnellinen ajatus, hyvä ajatus. Että läsnäolevat virkamiehetkin tuumasit samalla tavoin, tuli näkyviin siitä hiljaisesta suostumuksesta, joka meni silmästä silmään. Niin, ei kukaan muu kuin todellinen prinssi voisi selittää sitä synkkää salaisuutta, joka piili tuossa hävinneessä valtion sinetissä — olkoonpa tämä viekas pikku petturi lukenut läksynsä vaikka kuinka hyvin, tässä ei tulisi hänen oppinsa mihinkään, sillä hänen opettajansa itse ei voisi vastata tähän kysymykseen. Voi, kuinka hyvä se oli, tuo konsti! Nyt päästään kuni kerrassaankin tästä ikävästä ja vaarallisesta seikasta! — Senpätähden he nyykkivät huomaamattomasti päätään ja hymyilivät salassa ja näkivät jo kuin hengessä tämän höperön pojan nolattuna ja rikollisen hämmingin murtamana. Mutta kuinka he itse kummastuit nähdessään, ettei käynytkään sillä lailla — kuinka he kummastuit kuullessaan hänen vastaavan levollisesti ja varmasti —

"Tässä ongelmassa ei ole mitään vaikeaa." Lausumatta edes "jos sallitte" kääntyi hän sitten ja antoi käskynsä kursailematta, niinkuin synnynnäiselle hallitsijalle tulee: "Hyvä lordi St. John, menkää minun yksityiseen kabinettiini palatsiin — eihän kukaan tunne sitä paikkaa paremmin kuin te — ja aivan likellä lattiaa vasemmassa nurkassa, kauimpana esihuoneen ovesta, löydätte te seinässä vaskisen naulankannan; painakaa siihen, ja pieni jalokivilipas lentää auki, josta te ette ennen ole kuulleet hiiskaustakaan eikä liioin kenkään muu koko maailmassa, kuin minä ja se uskollinen käsityöläinen, joka sen mulle on tehnyt. Ensimmäisenä pistää silmäänne valtion sinetti — tuokaa se tänne."

Koko seurue hämmästyi tätä puhetta ja vielä enemmän sitä varmuutta, jolla pikku mierolainen tiesi osoittaa juuri tätä korkeaa henkilöä, ilman arvelematta tai ilman erehdyksen pelkoa, ja kutsua häntä oikealla nimellä, niin tyyneesti ja levollisesti kuin olisit he olleet vanhat tutut. Lordi tuli hämilleen melkein niin, että oli suorastaan tottelemaisillaan. Hän jo teki liikkeen kuin olisi menossa, mutta pianpa asettui levolliseen asemaansa jälleen, vaikka hieman punastuen. Tom Canty kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti —

"Mitä tuumaatte? Ettekö kuulleet kuninkaan käskyä? Menkää!"

Lordi St. John kumartui syvään — ja siinä huomattiin, että kumarrus oli nähtävästi varovainen eikä puolueellinen, se kun ei ollut osoitettuna kummallekaan kuninkaalle, vaan puolueettomalle alalle noin keskivälissä heitä — ja lordi meni matkalleen.

Nyt alkoivat liikkua nämä loistokkaat jäsenet tässä virkamiesryhmässä muuttaen sijaa hiljoilleen ja tuskin huomattavasti — ikäänkuin kaunolasissa eli kaleidoskoopissa, jota verkalleen väännetään ympäri; sen tapahtuessa eri osat kustakin kimeltävästä parvesta hajoovat erilleen ja parveutuvat taas toisiksi. Se oli liike, jonka kautta tässä tapauksessa Tom Cantyn ympärillä seisoskeleva loistava seurue hajosi ja taas parveutui yhteen vastatulleen vieraan läheisyyteen. Tom Canty jäi seisomaan melkein yksinään. Nyt seurasi lyhyt väliaika levotonta odotusta ja jännitystä — jonka kuluessa ne harvat arkamieliset, jotka vielä epäröiden ympäröivät Tom Cantya, vähitellen kokosivat rohkeutta kylliksi, liittyäksensä toinen toisensa perästä enemmistöön. Niin että viimein Tom Canty, kuninkaallisessa puvussaan ja jalokivissään, seisoi aivan yksinään ja erillään maailmalta — silmäänpistävänä ilmiönä siinä tyhjän, avaran alan ainoana täyttäjänä. Nyt nähtiin St. John'in palaavan. Ja hänen edetessään keskikäytävää pitkin oli yleinen uteliaisuus niin tulinen, että sipisevät keskustelut suurten kokouksessa kokonaan kuolivat pois, ja niiden sijaan tuli syvä hiljaisuus, hengetön hiljaisuus, jonka vallitessa lordin askeleet kajahtivat kumisevalla äänellä kirkossa. Jokainen silmä tuijotti häneen, hänen edetessään. Hän tuli platformulle, pysähtyi hetkeksi, kääntyi sitten Tom Cantyn puoleen syvällä alamaisuudella ja sanoi —

"Sire, sinettiä ei löytynyt sieltä!"

Rähisevä rahvas voi tuskin nopeammin lentää eri haaroille myrkyllisen ruttotautisen läheltä, kuin nyt pelästyneet ja kalpeat hovimiehet pakenivat pientä repaleista kruununvaatijaa. Minuuttia ei mennyt, ennenkun hän seisoi siinä ihan yksinään, ilman ystävää tai puolustajaa — ampumatauluna, johon nyt suunnattiin katkera tulituisku halveksivia ja vihastuneita silmäyksiä. Lordprotektori karjaisi kovasti —

"Heittäkää se kerjäläinen kadulle ja ruoskitkaa häntä läpi kaupungin — eihän tuo kurja poikanulikka siedä sen enempää punnitsemista!"

Muutamat kaartin upseerit riensit noudattamaan tätä käskyä, mutta Tom Canty viittasi heidät pois syrjälle sanoen —

"Pois! Joka koskee häneen, sen henkeä kysytään!"

Lordprotektori oli hirveän hämmästynyt. Hän sanoi lordi St. John'ille —

"Haitteko tarkoin? — mutta mitä hyötyä kysymästä? Tämä on selittämätöntä. Pikku seikat, vähäiset asiat voivat kyllä pyörähtää muististamme, ja eihän siinä ole mitään niin kummeksittavaa; mutta kuinka niin jykeä ja iso kappale kuin Englannin valtiosinetti voi joutua hukkaan eikä kukaan löytää jälkeäkään siitä — raskaasta kultakiekosta — —"

Tom Canty juoksi esiin silmät loistavina ja huudahti —

"Seis! Riittää! Oliko se pyöreä? — ja paksu? — ja oliko siihen piirretty kirjaimia ja kuvia? — Oli, sanotte. Ooh, nyt tiedän mitä tuo valtion sinetti on, jost' on ollut niin paljon kiusaa ja vaivaa viime aikoina. Jos olisitte sanonut mulle millainen se on, niin olisi se ollut käsissänne kolme viikkoa sitten. Minä tiedän varsin hyvin missä se on; mutta minä en sitä sinne pannut — ensiksi."

"Kuka sitten, herra kuninkaani?" kysyi lordprotektori.

"Hän, joka seisoo tuossa — Englannin oikea kuningas. Ja hän on teille itse kertova missä se on, — sitten kai te uskotte, että hän tuntee asian omasta tiedostaan. Ajatelkaa tarkoin, kuninkaani — ponnistelkaa muistianne — se oli viimeinen teko, ihan viimeinen teiltä sinä päivänä, kuin te, minun repaleisiini puettuna, sänttäsitte ulos palatsista rangaistaksenne sotamiestä, joka oli solvannut minua."

Seurasi hiljaisuus, jota ei hämmentänyt yhtään liikuntaa tai kuiskausta, ja kaikkein silmät oli suunnatut pieneen vieraaseen, joka seisoi siinä pää painuneena ja kulmakarvat rypyissään etsien muistinsa komeroista, joissa joukottain vähäpätöisiä juttuja pyöriskeli, yhtä ainoaa pikkuista kapinetta, joka — jos sitä löytyisi — nostattaisi hänet valtaistuimelle, mutta jos ei löytynyt, jättäisi hänet ikuiseksi kerjäläiseksi ja hylkiöksi. Sekunti kului toinen toisensa perästä — sekunnit laajenivat minuuteiksi — yhä poika kamppaili hiljaa muistinsa kanssa eikä antanut elon merkkiäkään. Mutta viimein hän huokasi syvään, pudisteli viivytellen päätänsä ja sanoi vapisevin huulin ja epätoivoisella äänellä —

"Muistan koko kohtauksen — kaikki tyyni — mutta sinettiä en vain muista." Hän pysähtyi, katsoi ylös ja sanoi lempeän arvokkaasti: "Hyvät lordit ja herrat, jos tahdotte teidän oikealta hallitsijaltanne riistää hänen omansa sentähden, että tämä todistus puuttuu, jota hän ei kykene tuomaan esiin, niin minulla ei ole täällä mitään tekemistä enää. Mutta — —"

"Oh, älkäähän mielettömiä, älkää hulluutta, kuninkaani!" huusi Tom Canty pelästyneenä, "oottakaa! — ajatelkaa! älkää jättäkö epätoivolle sijaa! — asia ei ole hukassa. Eikä se saa joutua hukkaan! Kuulkaa nyt mitä sanon — joka sanaa! Minä kerron teille kaikki mitä tuona aamuna tapahtui, pienimmätkin seikat. Me juttelimme keskenämme — minä kerroin teille sisaristani, Nan'ista ja Bet'istä — oh, jopa muistatte! ja vanhasta isoäidistäni — ja Offal Courtin poikain monista leikeistä — kas niin, jopa muistatte nämäkin. No, hyvä on! Seuratkaa vain kertomustani, te muistatte kyllä loputkin. Te annoitte mulle syödäkseni ja juodakseni ja ruhtinaan hienoudella lähetitte pois palvelijat, jottei minun alhainen kasvatukseni saattaisi minua häpeään heidän silmissään — oh, senkin te muistatte."

Mikäli Tom paljasti nämä seikat ja toinen poika nyykytti päätään — tuntien niitä, sikäli suuret virkamiehet hovista ja koko tuo loistava kuulijakunta tuijotti toinen toiseensa ihan ymmällään. Olihan kertomus kuin tosi tapausta, mutta kuinka saattoi siitä johtua tuo mahdoton prinssin ja kerjäläispojan sekaannus? Ei konsanaan ole mikään seurakunta ollut niin hämmästynyt, niin utelias ja niin puusta pudonnut.

"Me vaihdoimme vaatteet, prinssi. Sitten seisoimme erään peilin eteen, ja me olimme niin toinen toisemme näköiset, että me molemmat sanoimme, että nähtävästi ei ollut mitään muutosta tapahtunut — niin, te muistatte senkin. Sitten te huomasitte, että sotamies oli haavoittanut minua käteen — katsokaas! tähän paikkaan. Minä en voi vieläkään kirjoittaa sillä, sormet ovat niin kankeat. Tässä teidän korkeutenne hypähti ylös, te lupasitte kostaa sotamiehelle ja juoksitte ovelle — syösten siinä erään pöydän ohi — se kappale, jota te sanotte valtion sinetiksi, oli tämän pöydän päällä — te sieppasitte sen ja katsoitte sille malttamattomasti jotain piilopaikkaa huoneessa — silloin teidän silmiinne sattui — —"

"Seis! jo riittää! Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti repaleinen kruunun vaatija, kovin kiihtyneenä. "Menkää, St. John hyvä, — sen Milanolaisen asepuvun toisessa hihassa, joka riippuu, seinällä te löydätte valtion sinetin!"

"Oikein, herra kuninkaani, oikein!" huusi Tom Canty; "nyt on Englannin valtikka teidän kädessänne, ja parempi sille, ken sen tahtoisi kieltää, että olis mykkänä syntynyt! Menkää, lordi St. John, ja antakaa jaloillenne siivet!"

Koko seurakunta oli jaloillaan nyt ja melkein tolkuiltaan pelkästä pelosta, pinnistyksestä ja pöyristyksestä. Lattialla ja platformulla nousi huumaava, rähisevä pauhina, ja hetkeksi aikaa ei kenkään kuullut mitään muuta eikä huolinut muusta, kuin mitä lähin naapuri huusi hälle korvaan taikka hän naapurin. Kului aikaa — ei kukaan tietänyt paljonko, ei kukaan sitä huomannut. Viimein tuli kerrassaan hiljaisuus, ja samassa silmänräpäyksessä ilmestyi St. John platformulle ja piti valtion sinettiä ylhäällä kädessään. Silloin kajahti kirkossa hurraava huuto —

"Kauvan eläköön oikea kuningas!" Viisi minuuttia ilma tärähti eläköön-huudoista ja soittokoneiden pauhinasta ja oli ihan valkeana huiskuvista nenäliinoista. Ja kaiken tämän kestäessä seisoi repaleinen poika, etevin ilmiö Englannissa, punaisin poskin, onnellisena ja jalon ylpeänä keskellä platformua, ja kuningaskunnan vasallit polvistuivat hänen ympärillään.

Sitten kaikki nousivat seisomaan, ja Tom Canty huusi —

"Nyt, jalo kuninkaani, suvaitkaa ottaa takaisin nämä kuninkaalliset vaipat ja antakaa Tom raukalle, teidän palvelijallenne, hänen ryysynsä ja repaleensa jälleen."

Lordprotektori kohotti äänensä —

"Riisukaa se lurjus paljaaksi ja viskatkaa Tower'iin."

Mutta uusi kuningas, oikea kuningas sanoi —

"Ei, minä en sitä tahdo. Ilman hänen apuansa mulla ei olisi kruunuani tällä hetkellä — älköön kukaan uskaltako käydä hänen kimppuunsa tai tehdä hänelle mitään pahaa. Ja mitä sinuun tulee, hyvä enoni, hyvä lordprotektori, niin osoittaa sinun käytöksesi tätä pientä poika raukkaa vastaan suurta kiittämättömyyttä, sillä hän on kuulemma tehnyt sinusta herttuan —" lordprotektori punastui — "mutta eihän hän ollut oikea kuningas, joten sinun mahtava arvonimesi on mitätön nyt — tai kuinka? Huomenna tulee sinun pyytää minun luonani saada se vahvistetuksi, mutta hänen kauttansa; muuten ei herttuasta tule mitään, vaan olet sinä pysyvä kreivinä vain."

Tämän nuhtelun kestäessä vetäytyi Sommersetin herttua hieman pois näkyvistä paikaltaan. Kuningas kääntyi Tomin puoleen ja sanoi: "Poika hyvä, miten sinä voit muistaa, mihin minä kätkin sinetin, kun en minä itse voinut sitä muistaa?"

"Ah, kuninkaani, se oli helppoa, sittenkun mä olin sitä käyttänyt monta kertaa."

"Käyttänyt? ja kuitenkaan et voinut selittää missä se oli?"

"Enhän minä tietänyt mitä kappaletta he kaipasit. He eivät sanoneet minkälainen se oli, teidän majesteetinne."

"Mihinkä sinä käytit sitä sitten?"

Punainen veri rupesi hiipimään Tomin poskille; hän loi silmänsä maahan ja vaikeni.

"Puhu suus puhtaaks, hyvä poika, äläkä pelkää ollenkaan," sanoi kuningas. "Mihinkä tarpeeseen oot sä käyttänyt Englannin valtiosinettiä?"

Tom änkytti hetkisen hirveän hämillään. Sitten tuli hänen suustaan —

"Olen sillä paukannut pähkinöitä."

Lapsi raukka! Ne naurunpurskaukset, jotka tervehtivät tätä tunnustusta, saivat hänet melkein vaipumaan maan sisään. Mutta jos vielä kenessäkään oli luuloa, että sittenkin Tom Canty muka oli Englannin kuningas ja tottunut kuninkuuden korkeihin kapineihin, niin tämä vastaus kerrassaankin pyyhkäisi pois semmoiset luulot.

Oli sillaikaa pramea kruunausvaippa muutettu Tom'in hartioilta kuninkaan hartioille ja tämän ryysyinen puku sillä tavoin peitetty näkyvistä. Kruunausjuhlallisuudet jatkuivat nyt. Oikea kuningas voideltiin ja kruunu pantiin hänen päähänsä, samalla kun tykkien paukaukset ilmaisivat tämän uutisen Londonille ja koko kaupunki näkyi soivan suosiosta.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Edvard kuninkaana.

Miles Hendon oli koko joukon ihantava nähdä jo ennen hänen jouduttuaan meteliin Londonin sillalla — hän oli vielä ihantavampi päästyään siitä. Hällä oli ainoastaan vähän rahaa sinne tullessaan, mutt' ei penniäkään siirryttyään sieltä pois. Taskuvarkaat pesivät hänet puti puhtaaksi.

Mutta vähät siitä, kun hän vain voi löytää poikansa. Sotamiehenä ollen ei hän koskaan jättänyt tehtäväänsä sattumuksen varaan, vaan ryhtyi aina sotaretkeensä tarkan suunnitelman mukaan.

Mitä nyt poika luultavimmin tekisi? Minnekkä hän luultavasti lähtisi? Hyvä — arvasi Miles — hän tietysti menee entisiin hökkeliinsä, sillä sellainen on mielenvikaisten tapa, kun heillä ei ole kotia, ei turvaa ja niin sitä kait viisaatkin tekevät. Ja missä olit nuo hänen entiset tyyssijansa? Hänen repaleensa, otettuna yhteen sen alhaisen roiston kanssa, joka näkyi tuntevan hänet ja joka tahtoi olla hänen isänsäkin, osoittivat, että hänen kotinsa oli jossakin Londonin köyhimmässä ja kurjimmassa korttelissa. Kävisikö siis hänen etsimisensä vaikeaksi tai pitkäksi? Ei, se tulisi varmaankin yhtä helpoksi kuin lyhyeksi. Miles ei tahtonut ajaa takaa poikaa, vaan ainoastaan ajaa jotain ihmistelmettä takaa. Keskellä paksua parvea tai pienessä semmoisessa löytäisi hän varmaankin ennemmin tai myöhemmin pienen ystävänsä; ja rahvas, jonka sappi aina syhyi, kai — - huviksensa muka — kiusaisi ja ärsyttäisi poikaa, joka tavallisuuden mukaan olisi julistettava kuninkaaksi. Silloin Miles Hendon suorastaan rampauttaisi muutamat moskaväestä ja ottaisi pienen suosikin hoiviinsa ja hoiventaisi ja hellittelisi häntä sydämmin ja sanoin, eikä mikään enää ajaisi heitä erilleen tässä elämässä.

Niin Miles siis ryhtyi etsintäänsä. Tunti tunnilta poljeskeli hän takakadun toisensa perästä, lokaisia kujia, etsien läpi jokaisen ihmisjoukon ja -telmeen, joita olikin loppumattomiin asti, mutta ei vaan merkkiäkään pojasta. Tämä tosin suuresti kummastutti Miles'ia, mutt' ei suinkaan masentanut häntä. Mikäli hän voi nähdä, ei ollut mitään vikaa hänen suunnittelussaan; ainoa oli se, että sotaretki varmaankin oli käypä pitkäksi, kun hän päin vastoin oli luullut sen jäävän lyhyeksi.

Päivän vihdoinkin noustessa oli hän kulkenut monta penikulmaa[16] ja etsiskellyt monen ihmisjoukon läpi, mutta ainoana tuloksena siitä oli se, että hän oli jotenkin väsynyt, melkoisesti nälissään ja hirveän uninen. Hän tunsi kyllä aamiaisen puutetta, mutt' ei voinut sitä millään tavoin hankkia. Ryhtyä kerjäämiseen, se ei maittanut; panna miekkaansa panttiin, se ei kelvannut hänen kunnialleen; kyllä voi hän tulla toimeen ilman jotakuta vaatettaan, — kyllä, mutta yhtä helposti voi hän löytää ostajan jollekin taudille kuin moisille vaatteille.

Puolipäivän aikaan hän vielä vaelteli kaiken sen moskan seassa, joka seurasi kuninkaan juhlakulkuetta; sillä hän arvasi, että tämä kuninkaallinen prameus vetäisi puoleensa hänen pientä mielenvikaista poikaansa. Hän seurasi kulkuetta koko tuon pitkän, mutkaisen matkan Londonin katuja, aina Westminster'iin ja Abbey'hin asti. Hän tunkeutui sinne tänne väkijoukkojen läpi, joka oli kokoontunut läheisyyteen pitkän aikaa. — Viimein meni hän tiehensä hämillään ja hämmästyneenä, aprikoiden pitkin päätänsä ja kokien etsiä jotakin keinoa sotasuunnitelmansa parantamiseen. Viimeinkin herätessään haaveiluistaan näki hän kaupungin kaukana takanansa ja päivän kulumassa. Hän oli joen varrella maalla; seutu oli kauniita maatiloja täynnä — ei juur sitä laatua, joka tervehtisi vaatteita kuin hänen.

Ei ollut ensinkään kylmä. Sentähden hän pani pitkälleen maahan erään pensasaidan suojaan, levätäkseen ja ajatellakseen. Mutta uneliaisuus rupesi pian laskeutumaan hänen aistimilleen, etäinen ja uupunut tykkien ääni tuli tuulahdellen hänen korviinsa, ja hän sanoi itsekseen: "Uusi kuningas on kruunattu" ja vaipui kohdastaan uneen. Siitä olikin jo neljättäkymmentä tuntia kun hän oli unta maistanut. Hän ei herännyt ennenkuin seuraavana aamupäivänä myöhään.

Hän nousi ylös kangistuneena ja kontistuneena ja puoleksi nälistyneenä, peseytyi joella, hillitsi himoavan vatsansa parilla kulauksella vettä ja lähti nahjustamaan Westminster'iin päin, mutisten itsekseen tuhlaamastaan kalliista ajasta. Nälkä toi hänelle nyt uuden suunnitelman; hän kokisi päästä vanhan sir Humphrey Marlow'in puheille ja lainata häneltä muutaman markan ja — mutta siinäkin oli kylliksi suunnitelmaa vastaiseksi; sitten olisi aikaa sen laventamiseen, kun tämä ensimmäinen tuuma oli pantu toimeen.

Kello yhdentoista aikaan läheni hän palatsia; ja vaikka joukko hienoa väkeä oli hänen ympärillään, liikkuen samaan suuntaan kuin hänkin, ei hän kuitenkaan jäänyt huomaamatta — hänen pukunsa piti siitä huolen. Hän tähysti nyt tarkasti näiden ihmisten kasvoja toivoen löytävänsä hyväntahtoiset, joiden omistaja suostuisi viemään hänen nimensä ja asiansa vanhan päällikön luo — sillä itse hän ei tietysti saattanut tuumiakaan pääsyä palatsiin.

Juur nyt kävi piiska-poikamme hänen ohitsensa, pyörähti sitten yhtäkkiä takaisin ja sanoi itseksensä: "Jos ei tämä ole sama maankiertäjä, jota hänen majesteettinsa ajaa takaa, niin olen kai minä aasi vaikka aasi minä muutenkin olen. Hänhän on ihan säntilleen niinkuin kerrotaan — että Jumala olis tehnyt kaks ihan samanlaista, olis todellakin tuhlausta ihmeiden luomisessa. Kunhan vain nyt keksisin jotain syytä puhutellakseni häntä."

Miles Hendon pelasti hänet huolesta, sillä hän kääntyi — niinkuin tavallisesti ihminen tekee, kun joku oikein tarmokkaasti katselee ja tuijottaa häneen takaapäin — ja kun hän huomasi harrastuneen silmäyksen pojan katseessa, läheni hän häntä ja sanoi —

"Te olette varmaan juur tullut palatsista; kenties kuulutte te siihen?"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne."

"Sitten te ehkä tunnette sir Humphrey Marlow'in?"

Poika katsoi silmät selällään kysyjään ja sanoi itseksensä: "Herra Jumala! Minun vanha isävainajani!" Sitten vastasi hän ääneensä: "Kyllä, varsin hyvin, teidän ylhäisyytenne."

"Hyvä — asuuko hän tuolla?"

"Asuu," vastasi poika ja lisäsi itseksensä: "tuolla haudassansa."

"Saanko sitten pyytää teitä kantamaan mun nimeni hänelle ja sanomaan, että mä pyydän kuiskata pari sanaa hänen korvaansa?"

"Varsin kernaasti, rehellinen herra."

"Sanokaa sitten, että Miles Hendon, sir Richardin poika, on täällä ulkona — ja minä oon teille suuresti kiitollinen, hyvä nuorukainen."

Poika näytti pettyneeltä — "kuningas ei nimittänyt häntä niin", sanoi hän itseksensä — "mutta yks kaikki, hän on hänen kaksoisveljensä ja voi antaa hänen majesteetilleen tietoja toisesta Maailman-Matista, s'on vissi se." Sitten vastasi hän Miles'ille:

"Astukaa sisään tänne, hyvä sir, ja odottakaa kunnes minä tulen takasin."

Hendon vetäytyi osoitettuun paikkaan — syvennykseen linnan muurissa, jonka sisässä oli kivipenkki — se oli suojus vahtimiehille rajuilmassa. Hän oli tuskin istunut sinne, kun muutamat partuskamiehet, upseerin johtamina, kulkivat ohi. Upseeri näki hänet, pidätytti miehensä ja komensi Hendonin tulemaan esille. Hendon totteli ja vangittiin heti paikalla henkilönä, jota epäiltiin muka nuuskimisesta palatsin ympärillä. Asia rupesi näyttämään arveluttavalta. Miles parka oli alkaa selityksillä, mutta upseeri vaiensi hänet röyhkeästi ja käski miestensä riisua häneltä ase ja tutkia hänet tarkasti.

"Jumala suokoon, että he löytäsit jotakin", sanoi Miles parka; "olenhan etsinyt kylliksi enkä löytänyt mitään, ja kuitenkin on minun tarpeeni suurempi kuin heidän."

Ei mitään löytynyt kuin eräs asiakirja. Upseeri aukaisi sen, ja Hendon hymähti tuntiessaan kadonneen pikku ystävänsä harakanjäljet tuona onnetonna päivänä Hendon Hallissa. Upseerin kasvot mustenit mustenemistaan, hänen lukiessaan englantilaista osaa asiakirjasta, ja Miles'in kasvot saivat päinvastaisen värin, hänen sitä kuullessaan.

"Uusi pyrkijä valtaistuimelle!" huusi upseeri. "Niitä kasvaa kuin sieniä maasta tänään. Pankaa tuo rosvo kiinni, miehet, ja pitäkää hänestä lujasti, sillaikaa kun minä vien tämän tärkeän paperin sisään ja lähetän sen kuninkaalle."

Hän meni matkoihinsa jättäen vangin partuskamiesten käsiin.

"Nyt on kova onneni täysi," mutisi Hendon; "ja loppu lorusta on, että minä saan kunnian heilua hirsinuorassa tuon viattoman kirjoituksen tähden. Ja mitähän tulee poika parastani! — ooh, Jumala yksin tietää."

Heti jälkeenpäin näki hän upseerin palaavan suurella kiireellä. Hän kokoili siis koko rohkeutensa ja ylpeytensä yhteen ja tahtoi tavata surmansa kuin mies. Silloin upseeri käski partuskamiesten päästämään vangin ja ojentamaan hänelle miekan takaisin; sitten kumarsi hän kunnioittaen ja sanoi —

"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".

Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä, niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen ivallisesta kohteliaisuudestaan."

Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi, kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti hymyiltäväksi.

Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin, puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa — herttuaa kenties. Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun — sillä muutamat ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki — s'oli suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten — "Pyhä Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen valtakunnassa!"

Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen: "Mutta tämähän kaikki on totta — ihan täydellä todella onkin se totta — eikä ensinkään unta."

Taas tuijotti hän kuninkaaseen — ja ajatteli: " Onko tää unta? … vai onko hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan Tommi parka kuin minä luulin — kuka selittää mulle tään arvoituksen?"

Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!

Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs ääni huusi —

"Ylös, sinä siivoton narri! — istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"

Melu nosti kuninkaan huomion. Hän ojensi suojellen kätensä ja lausui —

"Älkää koskeko häneen, hän on aivan oikeassa!"

Ihmisjoukko katseli hämmästyen. Kuningas jatkoi —

"Tietäkää sitten kaikki, ladyt, lordit ja herrat, että tää mies on minun uskollinen ja rakas palvelijani, Miles Hendon, joka on auttanut minua oivallisella miekallaan ja pelastanut ruhtinaansa ruumiillisesta väkivallasta, kenties kuolemasta — ja että hän sentähden on ritari, kuninkaan käden kautta. Tietäkää myöskin, että hän on tehnyt vielä suuremman palveluksen, pelastanut näet kuninkaansa julkisen ruoskinnan häpeästä, ottaen itse jalomielisesti kärsittäväkseen verilöylyn, ja että hän palkinnoksi tästä kuulumattomasta työstä on koroitettu Englannin pääriksi, Kentin kreiviksi, että hän myöskin on saava kultaa ja tiluksia, jotka vastaa tätä arvoa. Ja lisäksi vielä — se etuoikeus, jota hän vastikään on harjoittanut, on hänen, kuninkaan suosiosta; sillä me olemme määränneet, että hänen sukunsa päämiehillä olkoon oikeus istua Englannin kuninkaan läsnä-ollessa, nyt ja aina, niinkauan kuin maan kruunu pysyy. Älkää vaivatko häntä."

Kaksi henkilöä, jotka jonkun viivytyksen tähden olit saapuneet maalta vasta sinä aamuna ja tulleet tähän vastaanottosaliin vasta viisi minuuttia sitten, seisoi kuunnellen näitä sanoja ja tuijottaen milloin kuningasta, milloin linnun pelätystä valtaistuimen lähellä — jonkunmoisella tylsällä kauhistuksella. Nämä olit sir Hugh ja lady Edith. Mutta uusi kreivi ei heitä huomannut. Hän yhä huikaili hämmästyksissään kuningasta mumisten itsekseen —

"Oh, herra Jumala! Tämäkö siis on mun kerjäläispoikani? Tämäkö mun mielipuoleni? Tämäkö siis hän, jolle minä tahdoin osoittaa mitä suuruus muka on, näyttäessäni hänelle seitsemänkymmentä huonettani ja seitsemänkolmatta palveliaani? Tämäkö hän, josta minä luulin, ettei hän ikinä ollut tiennyt muista vaatteista kuin repaleista, että potkut olit hänen passinaan ja rikat hänen ruokanaan! Tämänköhän minä tuumasin ottaa ottopojaksi ja tehdä kunnon mieheksi? Oi, jospa mulla olis säkki, johon pistäisin kurjan pääni!"

Mutta sitten hänen sievät tapansa yhtäkkiä palasivat; hän pani polvilleen ja vannoi, ojentaen kuninkaalle kätensä, uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan maistansa ja arvonimistään. Sitten meni hän ylös ja astui kunnioittaen syrjään yhä kaikkein läsnäolevani katsottavana — ja monien kadehtimana myös.

Nyt huomasi kuningas sir Hugh'in ja huudahti vihastuneella äänellä ja hehkuvin silmin —

"Kiinni tuo ryöväri! hän on menettänyt varastamansa tilukset ja väärät arvonimensä. Pankaa hänet lukkojen taa, kunnes toisin määrään."

Entinen sir Hugh vietiin pois. Kuului liikettä salin toisesta päästä. Kokoutuneet väistyivät syrjään ja Tom Canty oudossa, mutta rikkaassa puvussa astui esiin näiden elävien muurien välitse, erään marsalkan johtamana. Hän polvistui kuninkaan eteen, joka sanoi —

"Olen saanut tietää mitä viime viikkoina on tapahtunut, ja minä olen tyytyväinen sinuun. Sinä olet hallinnut valtakuntaa oikealla kuninkaan viisaudella ja armolla. Olethan löytänyt äitisi ja sisaresi jälleen? Olet — hyvä; he saavat, kun saavatkin, turvaa elinajakseen — ja sun isäsi on käyvä hirteen, jos sinä niin tahdot ja laki sen myöntää. Tietäkää myös te kaikki, jotka kuulette mun ääneni, että tästä päivästä lähtien ne, joilla on majaa ja turvaa Kristuksen Hospitaalissa ja nauttivat kuninkaan suosiota, tulevat saamaan ravintoa niin hyvin hengelleen ja sydämmelleen kuin ruumiilleen. Ja tämä poika on asuva siellä kuolemaansa asti ja oleva päällikkönä sen kunnioitetussa virkamies-kunnassa. Ja koska hän on ollut kuninkaana, niin on se myös oikeus ja kohtuus, että hänelle tulee jotain muutakin kuin tavallista kunnioitusta. Sentähden huomatkaa tarkoin tämä hänen juhlapukunsa; sillä siitä hän on tuleva tunnetuksi, eikä kenkään saa sitä jäljitellä. Ja minne ikinä hän tuleekin, niin on se puku muistuttava ihmisille, että hän aikoinaan on kuninkaan paikalla ollut, ja käsken minä kaikkia nöyrästi tervehtimään häntä ja tekemään hälle kunniaa. Hänellä on valtaistuimen suoja, hänellä on kruunu turvaksensa, hän on tuleva nimitetyksi ja kutsutuksi arvonimellä: 'Kuninkaan suosikki'."[17]

Onnellinen Tom Canty nousi, painoi suudelman kuninkaan kädelle ja poistui. Hän ei huomannut aikaa, vaan riensi äitinsä luo kertomaan hänelle ja Nan'ille ja Bet'ille kaikki tapahtumansa ja ilostuttamaan heitä suurilla uutisillaan.

LOPPUPÄÄTÖS.

Kaikkien palkka maksetaan.

Kun käsittämättömät salaisuudet kaikki olivat selvinneet, tuli vihdoinkin päivän valoon Hugh Hendonin tunnustuksen kautta, että hänen vaimonsa ainoastaan Hugh'in käskystä oli kieltänyt ja jättänyt tunnustamatta Miles'in tuona päivänä Hendon Hall'issa — käsky, jota kannatti ja vahvisti se täydelleen uskottu vakuutus Hugh'in puolelta, että ellei lady Edith selittänyt Miles Hendonin hänelle tuntemattomaksi ja pysynyt tässä vakuutuksessaan, hän, Hugh, tappaisi vaimonsa; jonka perästä Edith oli sanonut: "ota henkeni, en pane arvoa siihen — enkä minä kiellä Miles'iä". Tähän oli Hugh vastannut tahtovansa säästää lady Edith'in, mutta murhauttaa salassa Miles'in! Se oli ratkaissut asian; vaimo parka oli antanut sanansa ja pysynyt siinä.

Hugh'ia ei kenkään syyttänyt hänen uhkauksistaan tai veljensä tilusten tai arvonimen varkaudesta, koska ei hänen vaimonsa eikä veljensä tahtoneet todistaa häntä vastaan — ja kosk'ei edellinen olisi saanutkaan sitä tehdä, vaikka olisi tahtonutkin. Hugh hylkäsi vaimonsa ja muutti mannermaalle, jossa hän pian sen jälkeen kuoli; ja hänen leskensä kanssa meni Kentin uusi kreivi naimisiin. Suuret juhlallisuudet ja tuliaiset vietettiin Hendon'in kylässä, kun vastanainut pariskunta ensimmäisen kerran tuli sen Hall'iin.

Tom Cantyn isää ei enää koskaan kuulunut, ei näkynyt.

Kuningas etsitti sen maamiehen, joka oli polttomerkitty ja myyty orjaksi, antoi raastaa hänet olosta ja elämästä ryövärijoukossa ja pani hänet ansaitsemaan leipänsä rehellisellä tavalla.

Samaten vapautti kuningas vanhan lakimiehen varkaudesta ja luovutti hänen sakkonsa. Hän laitatti hyvän kodin ja elatuksen niiden kahden baptistivaimon tyttärille, joiden hän näki palavan roviolla, ja toimitti runsaan rangaistuksen sille virkailijalle, joka oli niin ansaitsemattomasti ruoskinut Hendon'ia.

Hän pelasti hirsinuorasta sen nuorukaisen, joka oli ottanut kiinni karanneen haukan, sekä samaten vaimon, joka oli näpistänyt vaatepalasen eräältä kutojalta; mutta sitä vastoin hän myöhästyi pelastaaksensa sen miehen hengen, joka oli tappanut eläimen kuninkaallisessa puistossa.

Hän osoitti suosiota tuomarille, joka oli ollut myötätuntoinen hänelle silloin, kun häntä syytettiin porsaan varastamisesta, ja hänellä oli ilo nähdä miten tämä laupias mies yhä nousi yleisessä kunnioituksessa ja tuli arvoisaksi mieheksi.

Niin kauvan kun kuningas eli, oli se hänen riemujaan, kun hän sai kertoa seikkailuistaan aina siitä hetkestä asti, kun vahtimies ajoi hänet pois palatsin portista, siihen sydänyöhön saakka, kun hän, kätkeytyneenä kiirehtivien työmiesten joukkoon, onnistui hiipimään sisään Westminster Abbey'hin ja kätkeytymään Tunnustajan hautaholviin, missä hän nukkui niin sikeästi ja pitkään seuraavana päivänä, että hän oli jäämäisillään pois koko kruunausjuhlasta. Hän sanoi, että näiden tapausten kertominen niin useasti lähinnä tarkoitti sitä, että ne pysyisivät hänen muistissaan ja hänen kansansa siis saisi hyötyä niiden hedelmistä. Ja niin hän myös aina kertoisi niistä, niin kauvan kun hän eläisi, ja tämä pitäisi nuo surulliset tapaukset tuoreina hänen muistissaan, ja laupeuden lähde pulppuisi aina hänen sydämmestään.

Miles Hendon ja Tom Canty pysyivät kuninkaan ystävinä koko hänen lyhyen hallituksensa aikana ja surivat häntä vilpittömästi hänen kuoltuaan. Oivallinen Kent'in kreivi oli liian hienotunteinen nauttiakseen kaikissa tiloissa erityistä etuoikeuttaan; mutta hän käytti sitä kaksi kertaa ennen muuttoaan tästä maailmasta — kerran kuningatar Maryn noustessa valtaistuimelle ja kerran kuningatar Elisabethin. Eräs hänen jälkeläisensä käytti sitä Jaakko I:n noustessa samalle istuimelle. Ennenkun hänen poikansa ryhtyi sitä nauttimaan oli lähes neljännes vuosisataa mennyt umpeen ja "Kentien privilegio" melkein hälvennyt ihmisten muistista. Kun sentähden Kentin kreivi siltä ajalta ilmestyi Kaarlo I:n ja hänen hovinsa eteen ja istui alas kuninkaansa läsnä-ollessa, saadakseen sukunsa oikeuden vahvistetuksi ja ikuistetuksi, oli hämmästys ja harmi suuri! Mutta asia selvitettiin pian, ja etuoikeus vahvistettiin. Viimeinen kreivi tästä suvusta kaatui sodassa Cromwellin aikana, paljastaen miekkansa kuninkaan puolella, ja tämä oudonlainen etuoikeus loppui häneen.

Tom Canty eli hyvin vanhaksi mieheksi valkoisine, kunnianarvoisine suortuvineen ja ulkonäköineen muuten, joka kaikin puolin tarjosi kunnioitusta. Ja kunnioitusta saavutti hän koko elinaikanaan, johon vaikutti sekin, että hän aina esiintyi omituisessa puvussaan, joka muistutti ihmisiä siitä, että hän "aikoinaan oli kuninkaan valtaa harjoittanut". Missä ikinä hän näyttäytyikin, väistyi väkijoukko syrjään antaen hälle tietä ja kuiskaten toinen toiselleen: "Lakki päästä, kuninkaan suosikki tulee!" — ja niin he tervehtivät häntä ja saivat palkkioksi hänen ystävällisen hymyilynsä — ja siihen pantiinkin arvoa, sillä olipa hänen historiansa kunniakas.

Niin, kuningas Edvard VI eli ainoastaan muutamat vuodet, mutta hän eli ne kunnialla. Useasti kyllä, kun joku korkeavirkainen pappismies, joku kruunun loistava vasalli teki muistutuksia hänen lauhkeuttansa vastaan ja sanoi, että se ja se lakimääräys, jota hän aikoi lieventää, oli kyllin suopea tarkoitukseensa eikä aiheuttanut mitäkään kärsimyksiä tai sortoa, silloin käänsi nuori kuningas surumieliset, sielukkaat, suuret silmänsä, joista laupeus levisi häntä vastaan ja vastasi —

"Mitä tiedät sinä kärsimyksistä ja sorrosta? Minä ja mun kansani tiedämme, vaan sinä et."

Edvard VI:n hallitus oli erittäin lempeä näille tuimille ajoille. Nyt, kun sanomme hänelle jäähyväiset, pitäkäämme tämäkin muistissamme hänelle kiitokseksi.

Viiteselitykset:

[1] Nykyajan Englannissa ovat ikkunat lykättävät ylös alas.

[2] Kristuksen vierasmajassa — Christ's Hospital — ei alkuansa ollut mitään koulua; sen työnä oli vain ottaa huostaansa orpolapsia kaduilta, antaa heille suojaa, elatusta ja vaatteita. Timb'in Curiosities of London.

[3] Tämän hallituksen (Henrik VIII) loppupuoleen saakka ei viljelty salaatia, porkkanoita, nauriita tai muita syötäviä juuriaineksia Englannissa. Se vähäinen määrä, mitä nautittiin näitä kasviksia, tuotiin maahan Hollannista ja Flandersista. Kuningatar Katarina oli, kun hän halusi vähän salaatia, pakoitettu lähettämään sinne sanansaattajan asian alkain. Hume'n History of England.

[4] Jos Henrik VIII olisi elänyt muutamia tuntia kauvemmin, olisi hänen käskynsä herttuan surmaamiseksi pantu toteen. Mutta kun sanoma saapui Toweriin, että kuningas itse oli kuollut viime yönä, kieltäytyi linnan päällikkö noudattamasta käskyä; eikä olisi ollut soveliasta Neuvoskunnalle alkaa uutta hallitusta toimeenpanemalla kuolemanrangaistusta, johon kuningaskunnan jaloin aatelismies oli tuomittu niin väärän ja tirannillisen käskyn kautta. Hume'n History of England.

[5] Paronetti — baronet — on aatelismies baron'in (vapaaherran) ja knight'in (ritarin) välillä. Barones minores (pienemmät vapaaherrat, baronetit) eivät, niinkuin lordit, synnyltään saaneet olla Parlamentin ylihuoneen istunnoissa äänestämässä.

[6] Kingsale'n lordit, jotka ovat de Courcy'n jälkeläisiä, nauttivat vielä tänä päivänäkin tätä kummallista etuoikeutta.

[7] Hume.

[8] Hume.

[9] Jaakko I:llä ja Kaarle II:lla oli pieninä ollessaan piiskapojat, jotka ottivat selkäänsä heidän puolestaan, kun he itse tekivät virheitä opetustunneilla. Minä olen sentähden uskaltanut varustaa pienelle prinssillenikin yhden semmoisen.

[10] Leigh Hunt'in teos " The Town ", sivu 408.

[11] "Päämies" käyttää tässä varkaiden kieltä, jonka kautta sanat oikeastaan soivat toisin.

[12] Katso "The English Rogue". London, 1665.

[13] Vanha kirja The English Rogue tekee tämän hullunkurisen rajoituksen: above the value of thirteen pence ha' penny.

[14] Tekijä osoittaa eri muistutuksessa nämä ja muut tässä luvussa mainitut rankaisutavat laillisiksi mainiten lähteenä toht. J. Hammond Trumbull'in teoksen: Blue Laws, True and False.

[15] Ks. Hume'n England.

[16] Englannin, joista 7 menee yhteen suomalaiseen.

[17] "Christ's Hospital", köyhäin orpolapsien kasvatuslaitos Lontoossa, jonka suunnitelma lujentui kuningas Edvard VI:n kautta, on laskenut ulos oppilaita, joista monta on saavuttanut maailman maineen, kuten esim.: Josua Barnes (Anakreon ja Euripides kirjailijain tulkitsija); Jeremias Markland (kuuluisa kirjallisuuden, erittäinkin kreikkalaisten mestariteosten tutkija); Samuel Richardson (novellien kirjoittaja); Thomas Mitchell (Aristofaneksen kääntäjä); Thomas Barnes (Times-lehden monivuotinen toimittaja); Coleridge, Camden y.m.