SALAPOLIISIJUTTU SEKIN Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

MARK TWAIN

Suomentanut

Santeri Ingman [Ivalo]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

Salapoliisijuttu sekin. Kullankaivaja kertoo. Lääke vilustumista vastaan. Kuoleman sinetti. Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.

Salapoliisijuttu sekin.

Ensimmäinen osa.

Ei pidä koskaan tehdä pahaa kun ihmiset näkevät.

I

Ensimmäinen näytös tapahtuu maalla, Virginiassa; aika 1880. Siellä on vietetty häät. Kaunis, jotenkin varaton nuori mies on nainut rikkaanlaisen nuoren tytön — on rakastuttu ensi silmäyksellä ja vietetty kiireiset häät, häät, joita tytön isä, leskimies, kovin vastusteli.

Sulhanen, Jakob Fuller, on 26 vuoden ikäinen mies, vanhaa arvossapidettyä perhettä, joka Jaakko kuninkaan karkottamana on paennut pois Englannista — niin kertovat ihmiset. Morsian on 9-vuotias ja kaunis. Hän on vilkas, kiivas, runollinen, äärettömän ylpeä ylhäisestä suvustaan ja intohimoisesti rakastunut nuoreen aviomieheensä. Siksi uhmaili hän isänsä kieltoa vastaan, kärsi hänen nuhteensa, kuunteli ääneti hänen varoittavia ennustuksiaan ja lähti hänen kodistaan ilman siunausta, onnellisena, kun siten sai osottaa rakkautensa runsaan määrän.

Mutta hääpäivän jälkeisenä aamuna tapahtui hänelle surullinen yllätys. Hänen miehensä työnsi hänen hyväilevän kätensä syrjään ja virkkoi:

— Istu. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Rakastin sinua, ennenkuin pyysin isältäsi kättäsi. Hänen kieltoaan en valita, — sen olisin aina kestänyt. Mutta se, minkä hän sinulle minusta on sanonut, se minua sapetti. Elä virka mitään, tiedän hyvin mitä hän on sinulle sanonut, olen kuullut sen luotettavasta lähteestä. Hän lausui m.m., että minun luonteeni muka kuvastuu kasvoistani, että olen petturi, silmäinpalvelija ja pelkuri sekä raaka, sydämmetön ihminen. Hän sanoi kasvojani "valkoisen orjuuden merkkileimaksi". Jokainen muu minun sijassani olisi mennyt hänen luokseen ja ampunut hänet. Niin aijoin jo minäkin tehdä, mutta silloin syntyi minussa parempi ajatus: minun pitää häpäistä hänet, särkeä hänen sydämmensä, tappaa hänet tuuma tuumalta. Mitenkäkö sen teen? Sen saat nähdä siitä tavasta, miten kohtelen sinua, joka olet hänen epäjumalansa. Menin naimisiin sinun kanssasi ja sitten, — maltahan, saathan nähdä!

Siitä hetkestä asti kärsi nuori vaimo kolmen kuukauden ajan kaikki ne loukkaukset, kaiken sen raakuuden, joita mies uutteralla miettimisellä keksi; ruumiillista rääkkäystä vain ei. Mutta vaimon ylpeys kesti sen kaiken ja hän kätki salaa kaikki kärsimyksensä. Väliin virkkoi hänen miehensä: "Miksi et mene isäsi luo kertomaan miten sinua kohtelen?" Ja hän keksi yhä uusia kidutuskeinoja, käytti niitä ja kysyi taas. Vaimo yhä vastasi: "Minulta isäni ei saa tietää mitään." Ja hän pilkkasi miehensä halpaa sukua, sanoi olevansa orjan orja — mies saa vaikka tappaa hänet, mutta taipumaan hän ei häntä saa — siihen ei orjan luonto kykene. Niin kului kolme kuukautta. Ja niiden kuluttua virkkoi aviomies synkällä, merkitsevällä katseella: "Olen koettanut kaikkea paitsi yhtä." Ja sitten hän odotti vastausta. "Koeta sitäkin", lausui vaimo, ja käänsi pilkaten hänestä päänsä.

Sinä yönä nousi mies kello kaksitoista vuoteeltaan, puki päälleen vaatteensa ja virkkoi:

"Nouse ja pukeudu!"

Vaimo totteli niinkuin tavallisesti sanaakaan sanomatta. Mies talutti hänet puolen englannin peninkulman päähän talosta ja sitoi hänet puuhun yleisen maantien varrelle; nainen ponnisti vastaan ja huusi, mutta mies vain sitoi kovempaan. Sitten pani mies palikan hänen suuhunsa, löi häntä kasvoihin nahkaruoskallaan ja usutti koiransa häntä repimään. Nämä repivät vaatteet vaimon päältä, niin että hän jäi siihen puolialastomaksi. Silloin kutsui mies koiransa pois ja virkkoi:

"Täältä ohikulkijat sinut löytävät. Kolmen tunnin perästä rupee tästä ihmisiä liikkumaan ja he kyllä levittävät jutun, — ymmärräthän. Hyvästi. Nyt olet minut viimeisen kerran nähnyt."

Mies poistui. Nainen ähki itsekseen:

"Minä synnytän lapsen — hänelle! Jumala suokoon, että siitä tulisi poika!" —

Talonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin luonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma mies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi isänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään. Hänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui pois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet vihdoin vapautti.

Sitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.

II

V. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen kylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita kuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi ulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai leipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa hänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella oli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta sanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut leikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja viisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin. Eräänä päivänä sanoi Archy:

"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?"

"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?"

"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää, että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"

Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi: "Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan istumaan tuolille ja puhui hänelle:

"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä asiasta."

Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten tuli hän taas alas ja virkkoi:

"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."

Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.

"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"

"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."

Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan palattua hän virkkoi:

"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"

Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.

Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:

"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut, että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi vuoksi, ymmärräthän."

Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.

Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia, ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria. Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, — olen sen löytänyt!"

Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.

Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli: "Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia." Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja kestävää kuin hänen ystävyytensä, — ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää. —

Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän lausui:

"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet käsiini ja tapan hänet."

"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa karvaakaan hänen päästään."

Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:

"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni. Sano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen."

Äidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:

"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut hänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja paljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on kaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa. Hänen nimensä on Jacob Fuller. Niin… ensi kerran nyt lausun hänen nimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi voinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja antanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet pois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen jälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä, väsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen salaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen, saattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan. Sinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei pidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun rauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua hänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä, niinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun."

"Tottelen sinua, äitini."

"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki on valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia, rahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja. Sellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita." Hän otti kirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella kirjoitettu seuraavat sanat:

10,000 dollarin palkinto.

Luullaan, että muuan henkilö, jota kaivataan eräässä itäisistä valtioista, oleskelee täällä. Vuonna 1880 sitoi hän yöllä nuoren vaimonsa puuhun maantien varrelle, löi häntä kasvoihin nahkaruoskalla, usutti koiransa repimään hänen vaatteensa ja jätti hänet alastomaksi siihen. Sen tehtyään pakeni hän maasta. Eräs vaimon sukulainen on seitsemäntoista vuoden kuluessa häntä etsinyt. Osote …, poste restante. Yllämainittu rahasumma maksetaan käteisesti sille, joka suullisessa keskustelussa ilmoittaa hakijalle rikoksentekijän osotteen.

"Kun olet hänet löytänyt ja perehtynyt hänen hajuunsa, pitää sinun yöllä mennä ja liimata yhden näitä ilmoituksia sen talon seinälle, jossa hän asuu, ja toisen postikonttorin tai muun yleisen laitoksen seinälle. Siitä tulee yleinen puheenaine paikkakunnalla. Anna hänelle ensiksi muutamia päiviä aikaa, että hän ehtii saada omaisuutensa myödyksi edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Hän on vähitellen, mutta varmasti, köyhdytettävä; heti hän ei saa köyhtyä, sillä siten hän voisi joutua epätoivoon ja menettää terveytensä, ehkäpä tehdä itsemurhankin."

Äiti otti vielä kolme, neljä muuta koneellakirjoitettua paperia pöytälaatikostaan — kaikki samanlaisia — ja luki niistä yhden.

…, …, 18..

Jakob Fullerille.

Teillä on … päivää suorittaaksenne asianne. Tällä ajalla teitä ei häiritä … kuun …päivään saakka kello … Silloin teidän täytyy olla poissa. Jos te vielä sanotun tunnin jälkeen olette paikkakunnalla, panen kaikkiin sopiviin paikkoihin ilmoituksen, jossa on seikkaperäinen selonteko rikoksestanne ynnä päivämäärä ja paikan nimi sekä kaikki muut nimet, siinä joukossa teidänkin nimenne. Elkää peljätkö ruumiillista pahoinpitelyä; sitä teille ei uhata. Vaan te olette saattaneet vanhan miehen onnettomaksi, tuhonneet hänen elämänsä ja musertaneet hänen sydämmensä. Minkä hän on kärsinyt, sen tekin saatte kärsiä.

"Elä kirjoita mitään nimeä alle. Hänen täytyy saada tämä kirje ennenkuin hänellä on mitään tietoa tuosta luvatusta palkkiosta, ennenkuin hän on noussut ylös aamulla, sillä muuten hän heti pakenee ottamatta rahojakaan mukaansa."

"En unhota sitä."

"Aluksi tarvitset ainoastaan nämä kaavat, — niiden kerran vain käyttäminen on ehkä jo tarpeeksi. Sittemmin kun tahdot, että hänen taas tulee poistua joltakin paikkakunnalta, toimitat hänelle yhden tällaisen paperin, jossa ovat vain seuraavat sanat:

"Lähtekää! Teillä on … päivää käytettävänänne."

"Minä tottelen — tottelen varmasti."

III

Ote kirjeestä äidille.

Denver huhtik. 3 p. 1897.

Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole. Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen, eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies. Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää; isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi — sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä, enkä aijo häntä säästää.

Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen. Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa hänkin.

* * * * *

Silver Gulch, toukok. 19 p.

Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik. 3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik. 14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.

Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen lehteensä — millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.

Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani, jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot; ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, — esimerkiksi ampumalla hänet.

Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta. Ja hänen täytyi hyväksyä kaikki nämä arvostelut ja yhtyä niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs pöytävieraista:

"Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta halpamielisestä roistosta. Sitä toivon."

Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi ja läksi.

Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen. Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla. Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi — siitä merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän. Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.

Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja kauppasumma oli maksettu — se tapahtui huhtik. 11 p:nä — rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä hetkeksikään. Samana iltana — ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika oli kulunut ohi puolenyön — seurasin häntä kunnes hän meni huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet. Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni — se oli näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin (kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan. Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin minä piletin samalle asemalle — noin sata englanninpenikulmaa länteen päin.

Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala paikka, — sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.

Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin — sinne on matkaa 50 peninkulmaa — ja sähkötin Denverin hotelliin, että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään. Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän minulla on matkassani.

* * * * *

Silver Gulch, kesäk. 12 p.

Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä, yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies. Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana, hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt muuttanut nimensä David Vilson'iksi.

Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä, miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni, maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.

* * * * *

Denver kesäk. 19 p.

Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia muistojasi sydämmessäni… Palaan huomenna yöjunalla.

* * * * *

Denver kesäk. 20 p.

Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme väärää henkilöä! En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän sarastaessa, aamujunaa… minuutit kuluvat niin hitaasti.

Tämä Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen serkku. Olemme olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia. Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä "liiaksi tunteellisuudeksi?" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät, siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää ole poika.

* * * * *

Silver Gulch, heinäk. 3 p.

Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori, silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle, pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.

Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti? Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan olimme aikoneet toiselle.

Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. "Jos se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä." Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka tahansa. Jos taas kirjoittaisin: "Nyt tunnetaan, että hän ei ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut." — Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!

Minulla on yksi johtolanka, yksi vain. Tunnen hänen käsialansa. Jos hän kirjoittaa uuden väärän nimensä hotellikirjaan eikä liiaksi vääntele käsialaansa, on minulle hyödyksi, jos sen nimen tapaan.

* * * * *

San Francisco kesäk. 28 p. 1898.

Tiedät jo kuinka tarkkaan olen hakenut Yhdysvallat Coloradosta Tyyneeseen valtamereen asti ja että kerran jo olin löytää hänet. Nyt olen taas kerran ollut päämäärääni lähellä. Juuri täällä ja juuri tänään. Vainusin hänen jälkiään kadulla, vainusin aivan verekset jäljet, ja seurasin niitä pieneen hotelliin asti. Se oli paha erehdys; koira olisi kävellyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta minä olen ainoastaan puoleksi koira ja voin ihmisenä helposti erehtyä. Hän oli asunut tuossa talossa kymmenen päivää; olenpa varma siitä, että hän viimeisinä kuutena, kahdeksana kuukautena ei ole kauan asunut missään paikassa, vaan on herkeämättä ollut alituisessa liikkeessä ilman lepoa ja rauhaa. Ymmärrän tämän tunteen ja tiedän miten sen vallassa on olla. Hän käyttää yhä vielä samaa nimeä, joka hänellä oli 10 kuukautta sitten, jolloin olin saamaisillani hänet käsiini ja jonka hän oli ottanut Silver Gulch'ista lähtiessään. Hän on arki-ihminen eikä rakasta kummallisia nimiä, — "James Valker'iksi" hän nyt itsensä kutsuu. Tunsin helposti hänen käsialansa, vaikka hän oli sitä vähän vääntänytkin. Suora mies, joka ei rakasta temppuilemista eikä tekeytymistä.

Minulle kerrottiin, että hän äsken oli lähtenyt matkoille jättämättä mitään osotetta; ei hän ollut sanonut edes minne hän aikoi, vaan oli ollut peljästyneen näköinen kun hänen osotettaan kysyttiin. Eikä hänellä ollut muuta matkatavaraakaan kuin kulunut matkalaukku kädessään, kun hän talosta jalan läksi. "Itara vanha herra, eipä hänestä ollut suurta vahinkoakaan", sanottiin. — Vanha! Arvelenpa että hän nyt todella on vanha. Muuten en paljo kuullut mitä ne kertoivat. Hyökkäsin hänen jälilleen ja ne veivät satamaan. Savu höyrylaivasta, jolla hän oli lähtenyt, oli juuri häviämäisillään taivaanrannalla. Olisin tullut puolta tuntia aikaisemmin, jos heti olisin kävellyt oikeaan suuntaan. Silloin olisin vielä voinut vuokrata nopeakulkuisen aluksen ja saavuttaa hänen laivansa. Se on matkalla Melbourneen.

* * * * *

Hope Canyon, California lokak. 3 p. 1900.

Voit hyvällä syyllä minua moittia. Yksi kirje vuodessa, se ei ole paljo, sen kernaasti myönnän. Mutta eipä tee mieli kirjoittaa, kun ei ole kerrottavana muuta kuin pettymyksiä. Sitä ei kukaan voi kestää, siihen aivan murtuu.

Olen kertonut sinulle — siitä tuntuu jo olevan aikaa vuosikausia — kuinka kadotin hänen jälkensä Melbournessa ja kuinka sitten ajoin häntä takaa kuukausia koko Itä-Aasiassa.

Sieltä seurasin häntä Intiaan; milteipä näin hänet Bombayssa; hänen jälkiään tunsin kaikkialla, Barodossa, Lahanowissa, Lahoressa. Caruporessa, Calcuttassa ja Madrasissa, — kaikkialla; viikon viikolta, kuukauden kuukaudelta matkustin pölyssä ja helteessä, aina hänen jälillään, usein aivan hänen lähellään, mutta tapaamatta häntä koskaan. Sitten Ceyloniin ja sieltä…, niin, samahan se on minne, voin matkoistani kohta piirtää koko maapallon.

Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen matkaa täältä kadotin hänen hajunsa — hän lienee noussut joihinkin ajopeleihin.

Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton, mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut; heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa, joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle usein, niinkuin minäkin — osittain. Hän on myös nuori mies eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se; hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, — kun taas on toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni hänet taas.

Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän yksin on kylän "mustan lampaan", Flint Bucknerin, hyvä ystävä, ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen. Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran keskustellessamme lausui hän: "Flint on sukulaiseni ja hän kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso sieluntuskia, — hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää. Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä — hän on jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen".

IV

Ei kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten läsnäollessa.

Oli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat, kirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja heiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain kukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli hiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.

Aika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä Esmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty; siellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla aivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi ainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä, viisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania jäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja kaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei sanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole vielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä mainittavan.

Kahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat kolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa vain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee laakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat aika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä rakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää ja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia ja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa on pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat karkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne rämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä lyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.

Flint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen vuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan päässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen ja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat yrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään ja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat luulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä perättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi. Flintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17 vuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän kahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita, mutta turhaan. Fetlock Jones — niin oli tämän nuorukaisen nimi — vastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat hakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli hän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, — palkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.

Kuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään oli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten vuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet aina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät luonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se kuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa Fetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin; mutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän uskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi:

"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä kyllä hoidan hänet."

Poika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että hän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus yöllä ja silloin… "Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä ajattelenkaan".

Muut sanoivat: "Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta rannikolle jonakin iltana." Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille korville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin, pelkästä ilkeydestä.

Sitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä surettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet hänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa käytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti siellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata kysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet keksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja hän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.

Hän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin selville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin takaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, — silloin hän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla ja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän nukkuessa — ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi Flintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei yksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen, se sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei halunnut.

Mutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole kiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota hän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, — kiirettä ei ole, kyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki häpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään viittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin — silloin käy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan hyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa sortajastaan.

Kahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut yhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet Flintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka pantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon päälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin alle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan. Fetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos ehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli ennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu, mutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. — Ja oikein hän olikin arvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella kantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8 jalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten käytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai käskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten hänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran moukarilla ja pora lensi pojan kädestä — sehän oli aivan luonnollista.

"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se käteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua, pirun penikka!"

Tunnin perästä oli reikä valmis.

"No, lataa nyt reikä!"

Poika rupesi kaatamaan ruutia reikään.

"Pähkäpää!"

Poika sai niin mahtavan korvatillikan, että hän reiskahti kylelleen.

"Nouse ylös! Vai siellä ryömit! No, pistä sytytyslanka ensiksi reikään. Nyt pane ruutit. Hei, riittää, riittää! Aijotko täyttää koko reijän? Kaikista paksupäisistä porsaista, joita olen nähnyt, olet sinä…, nyt tuki soraa reikään. Tuki tiukempaan, tuki, tuki! Ja nyt mene helvettiin, tieltä pois!" Hän tempasi raudan käteensä ja painoi itse panoksen syvempään, kiroillen ja sadatellen kuin vihainen noita. Sitten sytytti hän johtolangan, kiipesi kaivoksesta ja juoksi viisikymmentä metriä sivulle, Fetlock kintereillään. Siellä he odottivat muutamia minuutteja, sitten lensi mahtava patsas savua ja kiviä korkealle ilmaan, kovasti räjähtäen; hetken kuluttua sateli alas koko joukko kiviä ja taas oli kaikki hiljaista.

"Soisinpa, että sinä olisit lentänyt mukana", puhui isäntä.

Taas menivät he kaivokseen, raivasivat pois tieltä kivet ja sirut, porasivat uuden reijän ja täyttivät sen uudella panoksella.

"Kuule, kuinka paljo sytytyslankaa aijotkaan tuhlata? Etkö tiedä, minkäverran lankaa tarvitaan."

"En."

"Vai et tiedä! Sinunlaistasi en ole eläissäni nähnyt!"

Hän kiipesi kaivoksesta ja huusi alas pojalle:

"No, pölkkypää, sinnekö jäät koko päiväksi? Katkase lanka ja sytytä pätkä!"

Vavisten poika vastasi:

"Niin, mutta enhän…"

"Uskallatko vastustella minua? Lanka poikki ja sytytä!"

Poika totteli.

"No taivasten luoja! Yhden minuutin langan leikkasi! Soisinpa, että olisit…"

Raivossaan tempasi hän tikapuut kaivoksesta ja juoksi tiehensä. Poika kauhistui.

"Oi, Jumala! Auta, auta! Pelasta minut!" rukoili hän. "Oi, mitä voin tehdä! Mitä voin minä tehdä?"

Hän vetäysi kaivoksen seinämälle, niin lähelle kuin taisi. Tuo sihisevä lanka sai äänen hänen kurkkuunsa tyrehtymään, hän pidätti hengitystään seisoi siinä voimatonna ja tuijotti: kolmen, neljän sekunnin kuluttua oli hän lentävä pieninä säpäleinä ilmaan. Mutta samalla syttyi hänessä ajatus. Hän hyppäsi langan luo, leikkasi poikki sen tuumanvertaisen pätkän, joka vielä oli reijän ulkopuolella, ja oli pelastettu.

Nyt kaatui hän maahan turtuneena ja puoleksi taidotonna kauhusta; hänen voimansa oli taittunut, vaan hän lausui itsekseen rajulla riemulla:

"Hän opetti minua. Tiesinhän, että joku keino löytyy, kunhan vaan odotan."

Viiden minuutin perästä hiipi Buckner kaivokselle levottoman näköisenä ja kurkisti alas. Hän näki mitä oli tapahtunut ja ymmärsi. Nyt laski hän tikapuut kaivokseen ja poika kiipesi niitä myöten vaivaloisesti ylös. Hän oli kuolonkalpea. Häntä katsellessaan kävi Buckner vielä enemmän hämilleen ja hän lausui katuvaisella ja säälivällä ilmeellä, joka teki hänet kömpelön ja oudon näköiseksi:

"Se oli erehdys, ymmärräthän sen. Elä puhu siitä kenellekään, minä olin niin kiihkossani enkä tiennyt mitä tein. Sinä et ole terveen näköinen, olet tänään jo tarpeeksi työtä tehnyt, mene majaani, syö ja pane nukkumaan. Oli tulla tapaturma, ymmärräthän sen, kun minä olin niin innoissani."

"Pahasti säikähdin", sanoi poika mennessään, "mutta opin siitä jotakin, joten en soisi erehdyksen jääneen tapahtumatta."

"Hiton helppo tuota on tyydyttää!" jupisi Buckner itsekseen katsellessaan pojan poistumista. "Saas nähdä, puhuuko hän siitä kenellekään? Tietysti hän sen tekee. Soisinpa, että olisin tappanut hänet."

Poika ei käyttänyt joutoaikaansa lepoon, vaan työhön. Tiheä pensaikko peitti vuoren rinteen aina Flintin majalle asti; enimmät Fetlockin toimet tapahtuivat tässä pimeässä pensaikossa, loput suoritti hän omassa makuukojussaan. Vihdoin oli kaikki valmista ja hän virkkoi:

"Jos hän epäilee, että aijon käydä hänestä konttia kantamaan, niin hän jo huomenna siitä epäilyksestään pääsee. Hän on näkevä, että minä yhä olen sama hiljainen lammas mikä aina olen ollut — huomenna ja sitä seuraavana päivänä. Mutta ylihuomeniltana on hän ollutta ja mennyttä, eikä kukaan ole koskaan aavistava, miten se on tapahtunut ja kuka sen on tehnyt. Itse hän minulle keinon neuvoi, — se on hauskinta kaikesta."

V

Seuraava päivä tuli ja meni.

Ilta on jo kulunut lähelle puolta yötä, viiden minuutin perästä uusi päivä alkaa. Ollaan ravintolan biljardihuoneessa. Työmiehiä istuu siellä yksinkertaisissa puvuissaan, leveälierisissä hatuissa, housunlahkeet saapasvarsissa, toisilla puserot, toisilla takit; he ovat ryhmittyneet rautakamiinan ympäri, joka punaisena hehkuu ja levittää ympärilleen suloista lämpöä; biljardipallot paukkuvat, muuta ääntä ei kuulu sisällä — ulkopuolella vinkuu myrsky silloin tällöin. Miehet ovat ikävystyneen näköiset, he ikäänkuin odottavat jotakin. Karkealuinen, leveäharteinen, keski-ikäinen kaivostyömies, jolla on harmahtava poskiparta, tympäsevät kasvot ja epäystävälliset silmät, pyöräyttää sytytyslankakäärön käsivarrelleen, kokoo muutamia muita työkalujaan ja lähtee tiehensä sanaakaan virkkaamatta kenellekään, jäähyväisiä yhdellekään sanomatta. Se on Flint Buckner. Kun ovi hänen mentyään sulkeutuu, syntyy huoneessa vilkas surina.

"Se on täsmällisin mies mitä koskaan olen nähnyt", virkkoi Jake Parker, seppä; "kun hän menee, tietää jokainen kelloaan katsomatta, että on puolenyön aika."

"Se onkin tietääkseni hänen ainoa avunsa", virkkoi Peter Hawes, kaivostyömies.

"Hän on häpeäpilkku koko seudullemme", lausui Fergusson. "Jos minä olisin tämän kapakan pitäjä, pakottaisin hänet edes joskus sanomaan jotakin, muuten en laskisi häntä sisään." — Sen hän lausui luoden silmäyksen kapakanisäntään, joka sitä silmäystä ei ollut huomaavinaan, koska poistunut mies oli hyvä kuluttaja, — joka ilta kapakasta mennessään oli hän juonut päänsä täyteen.

"Sanokaa, pojat," virkkoi Ham Sandwich, "muistaako kukaan, että hän koskaan olisi tarjonnut kenellekään lasin?"

" Hänkö? Flint Buckner? Voi sinä pyhä Antonius!"

Sellaisia huutoja sateli joka taholta. Ja hetken vaitiolon jälkeen lausui Pat Riley:

"Hän on oikea arvoitus, tuo mies. Ja samanlainen on poikakin, joka hänen luonaan asuu. En ymmärrä heistä kumpastakaan."

"Ei kukaan muukaan ymmärrä", virkkoi Ham Sandwich, "ja jos he ovat arvoituksia, niin mitä sanotte sitten tuosta kolmannesta. Käsittämättömän salaperäisyytensä puolesta on hän noita edellisiä vielä merkillisempi. Paljokin merkillisempi, — eikö totta?"

"On, se on totta se."

Kaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Kaikki, paitsi yksi. Se oli uusi tulokas, Paterson. Hän tarjosi lasin koko seuralle ja kysyi, kuka se kolmas on. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: "Archy Stillman."

"Hänkö on niin salaperäinen?" kysyi Paterson.

"Sepäs kysymys. Etteikö Archy Stillman olisi salaperäinen!" puhui Fergusson. "Hänen nimensä pitäisi algebran kielellä olla X."

Ferguson oli näet hyvin oppinut.

Paterson tahtoi kuulla hänestä tarkemmin kerrottavan ja kaikki tahtoivat kertoa hänestä, kaikki alottivat yhtaikaa. Mutta Billy Stevens, kapakan isäntä, kutsui heidät järjestykseen, vakuuttaen että on parempi, jos yksi kerrallaan puhuu. Hän kulki ja täytti lasit ja antoi Fergusonille merkin alottaa. Ja Ferguson kertoi:

"Niin, hän on aimo poika, paljoa muuta emme hänestä tiedä. Saa häneltä udella ihan väsymiinsä asti, mutta se ei auta mitään, mitään selkoa ei hänestä saa. Ei varsinkaan hänen tuumistaan eikä puuhistaan eikä siitä, mistä hän on kotoisin. Ja jos koettaa tutkia hänen salaisen kykynsä laatua, silloin rupee hän puhumaan muusta eikä siitä tule sen enempää. Ja arvata voit, niin että silmiäsi samentaa, mutta sitenkään et pääse sen pitemmälle. Ei hänestä tule tolkkua."

"No mikä hänen salainen kykynsä sitten on?"

"Ei se ole hänen näkönsä eikä kuulonsakaan. Eikä muu vaisto, — eikä se ole taikuuttakaan. Päätä itse, — pannaan toimeen suuret silmänkääntönäytännöt, täyskasvaneet maksavat viisikolmatta senttiä, lapset ja palkolliset puolet. Mutta sen voin kertoa, mitä hän osaa tehdä. Te saatte, kuka tahansa, mennä täältä ja kätkeytyä mihin tahdotte — sama se minne ja kuinka kauas —, hän kävelee suoraan ja hakee teidät."

"Mutta sitähän ette todella tarkoittane?"

"Tarkoitamme, juuri sitä. Ilmat eivät merkitse hänelle mitään, luonnon voimat eivät mitään — niistä hän ei välitä."

"Hä, eikö välitä pimeästä, sateesta, lumesta, hä?"

"Se on kaikki hänelle yhdentekevää. Hän ei edes kirase."

"Todellako? Eikö hän välitä edes sumusta?"

"Sumusta! Ei, hänen silmänsä tunkeutuvat sumun läpi kuin ammuttu luoti."

"Hei, kuulkaa pojat, hän koettaa syöttää minulle pajunköyttä."

"Se on totinen totuus!" huusivat kaikki. "Jatka sinä vain kertomustasi, Ferguson."

"Niin, te voitte jättää hänet tähän juttelemaan, hiipiä ulos ja mennä mihin mökkiin kylässä haluatte ja avata kirjan — vaikka kymmenenkin — ja panna sivun mieleenne. Ja hän voi mennä ulos, kävellä suoraan siihen mökkiin ja avata jokaisesta kirjasta oikean sivun ja ilmaista sen numeron, eikä hän koskaan erehdy."

"Mutta sittenhän hän on itse piru."

"Hyväkin piru. Nyt kerron teille jotakin merkillistä hänestä. Tässä eräänä iltana…"

Äkkiä kuului melua ulkoa, ovi aukeni ja hätääntynyt ihmisjoukko ryntäsi sisään, kylän ainoa valkonen nainen ensimmäisenä. Ja tämä huusi:

"Lapseni, lapseni! Hän on kadonnut. Auttakaa hyvät ihmiset minua löytämään Archy Stillman'in, häntä olen joka paikasta hakenut."

Ravintoloitsija virkkoi:

"Istukaa, rouva Hogan, elkää olko levoton. Archy tilasi täältä vuoteen kolme tuntia sitten, — hän oli perin väsynyt, niinkuin tavallisesti — ja meni nukkumaan. Ham Sandwich, juokse sinä ylös ja herätä hänet. Hän asuu numerossa 14."

Nuori mies tuli kohta ulos ja oli valmis auttamaan. Hän pyysi rva Hoganin kertomaan lähemmin asiasta.

"Hyvä Jumala, enhän voi mitään lähemmin kertoa, — kunpa vain voisinkin! Panin lapseni nukkumaan kello seitsemän ja kun nyt tunti sitten tulin sisään makuulleni pannakseni, oli hän poissa. Hyökkäsin teidän majallenne, mutta te ette olleet siellä; sitten olen hakenut teitä kaikkialta, olen aivan suunniltani säikähdyksestä; nyt olen Jumalankiitos teidät löytänyt ja te kyllä löydätte tyttöni. Tulkaa, kiirehtikää!"

"Käykää edellä, tulen perästä. Käykää te ensiksi kotiinne."

Koko seurue läksi ulos ollakseen mukana siinä haussa. Puoli kyläkuntaa oli liikkeellä, sata miestä ainakin, ja he odottivat mustana parvena naisen mökin ulkopuolella, yhdellä ja toisella liehuva lyhty kädessään. Asetuttiin riviin, jotta kapealla tiellä päästäisiin kulkemaan, ja rivit lähtivät johtajansa perässä astelemaan etelään päin. Muutamien minuuttien perästä oltiin Hoganin majalla.

"Tuossa on vuode, jossa hän makasi", selitti nainen, "siihen hänet jätin nukkumaan kello seitsemän, mutta missä hän nyt on, sen tietää Jumala yksin."

"Antakaa minulle lyhty", sanoi Archy. Hän asetti sen lattialle, laskeusi polvilleen, ollen maaperää tarkoin tutkivinaan. "Tässä on jälkiä", sanoi hän ja osotti lattian useampia kohtia. "Näettekö?"

Useat kumartuivat alas ja koettivat parhaansa mukaan jotakin nähdä. Pari heistä oli huomaavinaan jotakin jäljen tapaista, toiset puistivat päätään ja tunnustivat, että lattian kovalla tasapinnalla ei ollut mitään merkkejä, joita he olisivat voineet erottaa. Yksi virkkoi: "Lapsen jalasta voisi ehkä tähän jäädä jotakin merkkiä, mutta en käsitä miten."

Nuori Stillman meni ulos, piti kynttilää lähellä maata, kääntyi vasemmalle, astui kolme askelta eteenpäin, tiukasti maahan tähystellen. Sitten lausui hän: "Nyt tiedän suunnan. Tulkaa mukaan, joku ottaa lyhdyn."

Reippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä, mutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman niin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi pimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen ja lausui: "Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia suuntaa." Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta. Sitten hän sanoi: "Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa", sekä jätti lyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen välitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen oikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän, muutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin — ja pysähtyi.

"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä hänen istuneen."

Mutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan seurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat pystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta pinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.

"Mutta missä hän sitten on?" virkkoi joku. "Hän ei ole täällä — sen me voimme nähdä."

Stillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä hakevinaan. "Hm", lausui hän, "tätä en oikein ymmärrä." Mutta taas hän rupesi tutkimaan. "Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa, mutta täältä hän ei ole kävellyt mihinkään, se on myös varmaa. Tässä on arvoitus, jota en ymmärrä."

Silloin meni luonto äidiltä.

"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet. En saa häntä enää koskaan nähdä."

"Älkäähän käykö toivottomaksi", virkkoi Archy. "Me löydämme hänet kyllä, olkaa rohkea."

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman." Ja hän tarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

Paterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan:

"Merkillinen taito hänellä on löytää tämä paikka, eikö totta? Mutta tuskin maksoi vaivaa kulkea näin kauas; joku muu paikka olisi kai ollut yhtä hyvä, vai miten?"

Mutta Ferguson ei pitänyt tästä pilasta. Hän vastasi aika kiivaasti:

"Tahdotko väittää, että lapsi ei ole ollut täällä. Hän on ollut täällä, sanon minä. Mutta jos välttämättä tahdotte riidellä, niin…"

"Nyt olen asiasta selvillä", huudahti Stillman. "Tulkaa kaikki tänne ja katsokaa. Se oli ihan nenämme edessä koko ajan emmekä kumminkaan sitä nähneet."

Kaikki nojautuivat katsomaan sitä paikkaa, jossa lapsen sanottiin istuneen ja monet silmäparit tuijottivat nähdäkseen sitä, johon Archyn sormi nyt viittasi. Syntyi hetken äänettömyys, sitten kuului yleinen pettymyksen huokaus. Pat Riley ja Ham Sandwich lausuivat yhteen aikaan:

"Mitä se on, Archy? Tässähän ei ole mitään."

"Eikö mitään! Eikö tämä ole teistä mitään?" Ja hän piirsi nopeasti sormellaan kuvion maahan. "Hä, tunnetteko sen nyt? Se on Intiaani-Billyn jälki. Hän on ottanut lapsen."

"Jumalan kiitos", virkkoi äiti.

"Lyhty pois! Nyt tiedän suunnan. Seuratkaa minua."

Hän rupesi juoksemaan pensaitten välitse, juoksi 300 metrin matkan ja hävisi hiekkaharjun taa; toiset seurasivat häntä, saavuttivat hänet ja tapasivat hänet odottamassa. Kymmenen askeleen päässä oli pieni risumaja, vanhoilla loimilla ja räsyillä peitetty. Himmeä valo tunkeusi ulos raoista.

"Käykää edellä, rouva Hogan. Teidän oikeutenne on käydä edellä" sanoi nuorukainen.

Kaikki seurasivat naista, kun hän hyökkäsi risumajalle ja näkivät samaan aikaan kuin hän sen, niitä siellä sisällä oli katsottavana. Intiaani-Billy istui maassa; lapsi nukkui hänen vieressään. Äiti painoi sitä rintaansa vastaan intohimoisesti, puristi myöskin Archy Stillman'ia syliinsä ja kiitollisuuden kyyneleitä valui hänen poskiaan pitkin. Ja murtuneella, itkun tukahduttamalla äänellä purki hän suustaan niin vuolaan virran hellyyden sanoja, että niitä runsauteensa nähden saattoi mahtua ainoastaan irlannittaren sydämmeen.

"Minä löytä tyttö kello kymmenen", selitti Billy. "Hän nukkumassa ulkona kedolla, hyvin väsynyt, kasvot märät, nähtävästi itkenyt; ota hän kotiin, anna ruokaa, hän kovin nälissään — nukkui taas."

Rajattomassa kiitollisuudessaan unhotti onnellinen äiti kaikki rotueroitukset, syleili intiaaniakin ja kutsui häntä "Jumalan enkeliksi ihmisen haahmossa."

Mutta jos hän sellainen palveleva henki oli, oli hän varmaankin valepuvussa.

Kello puoli kaksi aamulla saapui saattue kylään laulaen iloista laulua, heilutellen lyhtyjä ja nauttien kiitollisena kaikkia virvokkeita, joita tupain ovilla heidän ohikulkiessaan tarjottiin. Sitten he kokoontuivat kapakkaan ja muuttivat sen aamuhetken, jota vielä oli jälellä, yöksi.

Jälkimmäinen osa.

I

Seuraavana iltapäivänä oli ääretön hämminki kylässä. Eräs vakava ja arvokas muukalainen, ulkonäöltään ja käytökseltään hieno mies, oli saapunut ravintolaan ja sen kirjaan kirjoittanut tuon peljättävän nimen

Sherlock Holmes.

Uutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään olijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat tuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies, joka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat Rileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun Fetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan levottomaksi. Hän puhui itsekseen:

"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt, jolloin…" Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: "Mutta miksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet yhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään rikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi sen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään tuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei tule olemaan mitään johtolankoja, — mitä hän siis voisi todistaa? Ei mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä se toistaiseksi…, ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa matkapassin tänä yönä…, saa aivan varmaan."

Sitten ilmeni toinen vaikeus. "Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella minun kanssani kotoisista tapahtumista, — miten silloin hänen luotaan pääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan aikaan, vaikka pikimmältäkin." Tämä pula tuotti Fetlockille paljo päänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi. "Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi tiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia jälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata valmistelee. Se on varmin temppu…, otan hänet mukaani."

Tie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka vierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota suurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään. Ainoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui nähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita ihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja sieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he asettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna, mutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys kävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin kasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman ylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, — hän ei ollut mikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento luuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat häntä kosketella.

"Katsos tuota päätä", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. "Oi sinä suuri laupeus, tuo on siis pää!"

"On todellakin", lausui seppä kunnioittaen. "Katsokaa hänen nenäänsä. Katsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen makasiini neroa."

"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä, että hän on ajatellut niin paljon — siitä se johtuu. Hittolainen, meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen oikeastaan on."

"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."

"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa — siinä juuri on syvän ajattelemisen merkki — syvän, syvän, 40 syltää asioiden ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."

"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia kasvonpiirteitään — katso hänen juhlallista kalpeuttaan — sitä ei mikään voi voittaa."

"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti ansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa kuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän tapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa haiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on…"

"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa ja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä, siitä voin lyödä vedon vaikka paidastani."

"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen viiksiään ja…"

"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin, hän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt nimetöntä…"

"Mutta — joko langat sekaantuvat?"

"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä langasta. Noin…"

"Hei, taas hän hymyilee — aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet seuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on varmaankin keksinyt pulman."

"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt jahtaa!"

Herra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin ja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät piippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä vakuutuksella:

"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen hänestä jo näkee."

"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä toissa iltana."

"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi saatu nähdä tieteellistä työtä. Neroa, puhdasta neroa…, ylimmässä potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään, kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain näkee, näkee tarkasti kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän kuin… kuin… Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt — silmäillyt vain — edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille… Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule tähän."

"Hyvä on. Alota."

"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"

"Tyttö, armollinen herra."

"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"

"Kuusi vuotta, armollinen herra."

"Hm…, nuori, heikko… kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"

"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."

"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. — Näettekös, pojat, hän löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia. Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"

"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."

"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"

"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."

"Ohoo, vasikannahkaa… Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon… saammehan nähdä. Entä uskonto?"

"Katolilainen, armollinen herra."

"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä. Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa — hyvä. Vielä pala jotakin lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos — puuvillaa. Se tuntuu kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh, suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." — "Näettekös pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän: 'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta — yksi puhkeamassa — katolilainen — villalankaa — puuvillaa — vasikannahkaa — tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi…, sitten loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi. Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan. Tämä on hänen konstinsa, ainoa suuri taito — se on tiedettä, neroa — ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; hänen ei tarvitse juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."

"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich. "Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni. Ettekö tekin näe, pojat?"

"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."

Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:

"Onkohan häntä Jumala luonut?"

Hetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:

"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko."

II

Kello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi pimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.

"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani — en viivy minuuttiakaan."

Hän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika palasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua jatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat biljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen edes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin kuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista kumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen sisarenpoikansa miesjoukolle:

"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista tai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo aikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on jälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan."

"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock Holmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä", huusi Ferguson. "Hip, hip, hip…"

"Hurraa, hurraa, hurraa… aa."

Koko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin. Mutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi nuhtelevalla äänellä:

"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?"

"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan suosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä. Miehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta lasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan sitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen menee puolet yöstä."

Poika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika oli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse: "Eno ja nuo kaikki muut tekevät minulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa, ja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi."

Enonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista aikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain askelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli Flint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi häntä ohimennessään.

"Nyt hän on käsissäni!" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota, poistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: "Hyvästi… hyvästi ainaiseksi, Flint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä… sama se, nyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi, ystäväni."

Ajatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. "Tunti aikaa on kello yhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä todistus."

Hän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli tungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras tilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki kohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja tilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen. Kello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään — silloin kuului paukaus:

— Pum!

Kaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin, se tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous katosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:

"Nyt on jotakin räjähtänyt."

Ulkoa pimeästä puhui joku ääni:

"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen."

Kaikki hyökkäsivät rotkotielle — Holmes, Fetlock, Archy Stillman, kaikki. Muutamissa minuuteissa juoksivat he englanninpeninkulman. Erään lyhdyn valossa näkivät he Flint Bucknerin majan tasaisen, kovaksi poljetun savilattian — muuten itse majasta ei ollut mitään jälellä, ei liuskaakaan. Eikä Flint'iäkään näkynyt. Miesjoukko jakausi ryhmiin ja haki ympäristöstä. Äkkiä kuului huuto:

"Täällä hän on."

Siellä hän olikin. Viidenkymmenen metrin päästä tielle päin hän löytyi, s.o. löytyi hengetön ja runneltu läjä, joka merkitsi Flintin maallisia jäännöksiä. Fetlock Jones riensi sinne muiden seurassa katselemaan ruumista.

Ainoastaan neljännestuntia meni laillisiin muodollisuuksiin. Ham Sandwich, juryn puheenjohtaja, laati pöytäkirjan, joka oli koruton ja selvä ja joka päättyi seuraavaan selitykseen: "Vainaja on kuollut syistä, jotka joko hän itse tai joku tahi jotkut muut jurylle tuntemattomat henkilöt ovat aiheuttaneet, ei jätä jälkeensä perhettä eikä muita sellaisia tavaroita, vaan ainoastaan asuntotalonsa, joka räjähti ilmaan, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, amen."

Sitten yhtyi jury taas levotonna odottavaan ihmisjoukkoon, sillä sen joukossa oli kaiken harrastuksen keskus, Sherlock Holmes. Kaivostyömiehet seisoivat ääneti ja kunnioittaen puoliympyrässä, jonka sisäpuolella itse tapaturmapaikka oli. Siellä käveli tuo Mainio Mies edestakaisin, seurassaan sisarenpoikansa, joka kantoi lyhtyä. Metrimitalla mittasi hän tuvan pinta-alan, etäisyyden pensaikosta tiehen, pensaiden korkeuden j.n.e. Hän poimi rievun sieltä, sälön tai sirun täältä, tarkasti ne huolellisesti, ja pani talteen. Hän määräsi taskukompassinsa avulla seudun aseman, ottamalla huomioon magneettisten häiriöiden tuottaman parin sekunnin erotuksen. Hän määräsi ajan (Tyyneenmeren) kellonsa mukaan, verrattuaan sitä paikallisaikaan. Hän mittasi etäisyyden tuvasta vainajaan, ottaen huomioon nousu- ja laskuvesi-vaikutukset. Ilmanpainon hän määräsi taskubaromeetterillaan ja lämmön taskulämpömittarillaan. Vihdoin sanoi hän juhlallisesti kumartuen:

"Se on valmista. Palaammeko takaisin, hyvät herrat."

Hän käveli ravintolaan, ja väkijoukko seurasi häntä, syvästi ihaillen tätä Mainiota Miestä, ja lausuen arveluita tapaturmasta ja siitä, kenen tekoa se voisi olla.

"Sattuipa erinomainen onni, että hän nyt juuri on täällä, eikö totta", virkkoi Ferguson.