Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia

SALAPOLIISIJUTTU SEKIN Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

MARK TWAIN

Suomentanut

Santeri Ingman [Ivalo]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.

SISÄLLYS:

Salapoliisijuttu sekin. Kullankaivaja kertoo. Lääke vilustumista vastaan. Kuoleman sinetti. Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.

Salapoliisijuttu sekin.

Ensimmäinen osa.

Ei pidä koskaan tehdä pahaa kun ihmiset näkevät.

I

Ensimmäinen näytös tapahtuu maalla, Virginiassa; aika 1880. Siellä on vietetty häät. Kaunis, jotenkin varaton nuori mies on nainut rikkaanlaisen nuoren tytön — on rakastuttu ensi silmäyksellä ja vietetty kiireiset häät, häät, joita tytön isä, leskimies, kovin vastusteli.

Sulhanen, Jakob Fuller, on 26 vuoden ikäinen mies, vanhaa arvossapidettyä perhettä, joka Jaakko kuninkaan karkottamana on paennut pois Englannista — niin kertovat ihmiset. Morsian on 9-vuotias ja kaunis. Hän on vilkas, kiivas, runollinen, äärettömän ylpeä ylhäisestä suvustaan ja intohimoisesti rakastunut nuoreen aviomieheensä. Siksi uhmaili hän isänsä kieltoa vastaan, kärsi hänen nuhteensa, kuunteli ääneti hänen varoittavia ennustuksiaan ja lähti hänen kodistaan ilman siunausta, onnellisena, kun siten sai osottaa rakkautensa runsaan määrän.

Mutta hääpäivän jälkeisenä aamuna tapahtui hänelle surullinen yllätys. Hänen miehensä työnsi hänen hyväilevän kätensä syrjään ja virkkoi:

— Istu. Minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Rakastin sinua, ennenkuin pyysin isältäsi kättäsi. Hänen kieltoaan en valita, — sen olisin aina kestänyt. Mutta se, minkä hän sinulle minusta on sanonut, se minua sapetti. Elä virka mitään, tiedän hyvin mitä hän on sinulle sanonut, olen kuullut sen luotettavasta lähteestä. Hän lausui m.m., että minun luonteeni muka kuvastuu kasvoistani, että olen petturi, silmäinpalvelija ja pelkuri sekä raaka, sydämmetön ihminen. Hän sanoi kasvojani "valkoisen orjuuden merkkileimaksi". Jokainen muu minun sijassani olisi mennyt hänen luokseen ja ampunut hänet. Niin aijoin jo minäkin tehdä, mutta silloin syntyi minussa parempi ajatus: minun pitää häpäistä hänet, särkeä hänen sydämmensä, tappaa hänet tuuma tuumalta. Mitenkäkö sen teen? Sen saat nähdä siitä tavasta, miten kohtelen sinua, joka olet hänen epäjumalansa. Menin naimisiin sinun kanssasi ja sitten, — maltahan, saathan nähdä!

Siitä hetkestä asti kärsi nuori vaimo kolmen kuukauden ajan kaikki ne loukkaukset, kaiken sen raakuuden, joita mies uutteralla miettimisellä keksi; ruumiillista rääkkäystä vain ei. Mutta vaimon ylpeys kesti sen kaiken ja hän kätki salaa kaikki kärsimyksensä. Väliin virkkoi hänen miehensä: "Miksi et mene isäsi luo kertomaan miten sinua kohtelen?" Ja hän keksi yhä uusia kidutuskeinoja, käytti niitä ja kysyi taas. Vaimo yhä vastasi: "Minulta isäni ei saa tietää mitään." Ja hän pilkkasi miehensä halpaa sukua, sanoi olevansa orjan orja — mies saa vaikka tappaa hänet, mutta taipumaan hän ei häntä saa — siihen ei orjan luonto kykene. Niin kului kolme kuukautta. Ja niiden kuluttua virkkoi aviomies synkällä, merkitsevällä katseella: "Olen koettanut kaikkea paitsi yhtä." Ja sitten hän odotti vastausta. "Koeta sitäkin", lausui vaimo, ja käänsi pilkaten hänestä päänsä.

Sinä yönä nousi mies kello kaksitoista vuoteeltaan, puki päälleen vaatteensa ja virkkoi:

"Nouse ja pukeudu!"

Vaimo totteli niinkuin tavallisesti sanaakaan sanomatta. Mies talutti hänet puolen englannin peninkulman päähän talosta ja sitoi hänet puuhun yleisen maantien varrelle; nainen ponnisti vastaan ja huusi, mutta mies vain sitoi kovempaan. Sitten pani mies palikan hänen suuhunsa, löi häntä kasvoihin nahkaruoskallaan ja usutti koiransa häntä repimään. Nämä repivät vaatteet vaimon päältä, niin että hän jäi siihen puolialastomaksi. Silloin kutsui mies koiransa pois ja virkkoi:

"Täältä ohikulkijat sinut löytävät. Kolmen tunnin perästä rupee tästä ihmisiä liikkumaan ja he kyllä levittävät jutun, — ymmärräthän. Hyvästi. Nyt olet minut viimeisen kerran nähnyt."

Mies poistui. Nainen ähki itsekseen:

"Minä synnytän lapsen — hänelle! Jumala suokoon, että siitä tulisi poika!" —

Talonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin luonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma mies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi isänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään. Hänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui pois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet vihdoin vapautti.

Sitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.

II

V. 1886 asui nuori nainen vaatimattomassa talossa erään syrjäisen kylän laidassa New-Englannissa, eikä ollut hänellä seuranaan muita kuin pieni, viisivuotias poika. Itse hän teki kaikki työt; hän karttoi ulkomaailmaa eikä ollut hänellä ketään tuttavata. Eikä teurastaja tai leipuri tai muut, joilta hän elintarpeitaan osti, tienneet kertoa hänestä muuta, kuin että hänen nimensä oli Stillman ja että lapsella oli nimenä Archy. Mistä hän oli, sitä ei kukaan ollut keksinyt, mutta sanottiin hänen puhuvan etelävaltioiden murretta. Lapsella ei ollut leikkitovereita ja äitinsä häntä opetti. Hän opetti häntä ahkerasti ja viisaasti ja oli tuloksiin tyytyväinen, olipa niistä vähän ylpeäkin. Eräänä päivänä sanoi Archy:

"Äiti, olenko minä niinkuin muut lapset?"

"Olet, tietysti, miksi sitä kysyt?"

"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää, että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"

Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi: "Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan istumaan tuolille ja puhui hänelle:

"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä asiasta."

Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten tuli hän taas alas ja virkkoi:

"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."

Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.

"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"

"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."

Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan palattua hän virkkoi:

"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"

Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.

Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:

"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut, että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi vuoksi, ymmärräthän."

Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.

Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia, ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria. Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, — olen sen löytänyt!"

Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.

Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli: "Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia." Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja kestävää kuin hänen ystävyytensä, — ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää. —

Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän lausui:

"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet käsiini ja tapan hänet."

"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa karvaakaan hänen päästään."

Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:

"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni. Sano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen."

Äidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:

"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut hänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja paljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on kaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa. Hänen nimensä on Jacob Fuller. Niin… ensi kerran nyt lausun hänen nimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi voinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja antanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet pois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen jälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä, väsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen salaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen, saattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan. Sinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei pidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun rauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua hänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä, niinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun."

"Tottelen sinua, äitini."

"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki on valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia, rahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja. Sellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita." Hän otti kirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella kirjoitettu seuraavat sanat:

10,000 dollarin palkinto.

Luullaan, että muuan henkilö, jota kaivataan eräässä itäisistä valtioista, oleskelee täällä. Vuonna 1880 sitoi hän yöllä nuoren vaimonsa puuhun maantien varrelle, löi häntä kasvoihin nahkaruoskalla, usutti koiransa repimään hänen vaatteensa ja jätti hänet alastomaksi siihen. Sen tehtyään pakeni hän maasta. Eräs vaimon sukulainen on seitsemäntoista vuoden kuluessa häntä etsinyt. Osote …, poste restante. Yllämainittu rahasumma maksetaan käteisesti sille, joka suullisessa keskustelussa ilmoittaa hakijalle rikoksentekijän osotteen.

"Kun olet hänet löytänyt ja perehtynyt hänen hajuunsa, pitää sinun yöllä mennä ja liimata yhden näitä ilmoituksia sen talon seinälle, jossa hän asuu, ja toisen postikonttorin tai muun yleisen laitoksen seinälle. Siitä tulee yleinen puheenaine paikkakunnalla. Anna hänelle ensiksi muutamia päiviä aikaa, että hän ehtii saada omaisuutensa myödyksi edes jotenkin kohtuullisesta hinnasta. Hän on vähitellen, mutta varmasti, köyhdytettävä; heti hän ei saa köyhtyä, sillä siten hän voisi joutua epätoivoon ja menettää terveytensä, ehkäpä tehdä itsemurhankin."

Äiti otti vielä kolme, neljä muuta koneellakirjoitettua paperia pöytälaatikostaan — kaikki samanlaisia — ja luki niistä yhden.

…, …, 18..

Jakob Fullerille.

Teillä on … päivää suorittaaksenne asianne. Tällä ajalla teitä ei häiritä … kuun …päivään saakka kello … Silloin teidän täytyy olla poissa. Jos te vielä sanotun tunnin jälkeen olette paikkakunnalla, panen kaikkiin sopiviin paikkoihin ilmoituksen, jossa on seikkaperäinen selonteko rikoksestanne ynnä päivämäärä ja paikan nimi sekä kaikki muut nimet, siinä joukossa teidänkin nimenne. Elkää peljätkö ruumiillista pahoinpitelyä; sitä teille ei uhata. Vaan te olette saattaneet vanhan miehen onnettomaksi, tuhonneet hänen elämänsä ja musertaneet hänen sydämmensä. Minkä hän on kärsinyt, sen tekin saatte kärsiä.

"Elä kirjoita mitään nimeä alle. Hänen täytyy saada tämä kirje ennenkuin hänellä on mitään tietoa tuosta luvatusta palkkiosta, ennenkuin hän on noussut ylös aamulla, sillä muuten hän heti pakenee ottamatta rahojakaan mukaansa."

"En unhota sitä."

"Aluksi tarvitset ainoastaan nämä kaavat, — niiden kerran vain käyttäminen on ehkä jo tarpeeksi. Sittemmin kun tahdot, että hänen taas tulee poistua joltakin paikkakunnalta, toimitat hänelle yhden tällaisen paperin, jossa ovat vain seuraavat sanat:

"Lähtekää! Teillä on … päivää käytettävänänne."

"Minä tottelen — tottelen varmasti."

III

Ote kirjeestä äidille.

Denver huhtik. 3 p. 1897.

Olen nyt useita päiviä asunut samassa hotellissa kuin Jacob Fuller. Tunnen hänen hajunsa; voisin hakea hänet kymmenestä jalkaväkirykmentistä ja löytää hänet. Olen usein ollut hänen lähellään ja kuullut hänen puhuvan. Hänellä on hyvä vuorikaivos ja siitä hänellä on kauniit tulot, mutta rikas hän ei ole. Kaivosta hoitamaan hän on hyvin harjaantunut, sillä hän on alkanut olemalla kaivostyömies. Hän on iloluontoinen ihminen, eletyt kolmeviidettä vuotta eivät häntä rasita; voisi luulla häntä nuoremmaksi, noin 36 tai 37 vuoden ikäiseksi. Uusiin naimisiin hän ei ole mennyt vaan sanoo olevansa leskimies. Yhteiskunnassa on hänellä hyvä asema, hänestä pidetään paljo jo yleisesti ja hänellä on monta ystävää. Minuakin hän miellyttää; isän veri kai minussa sen vaikuttaa. Niin sokeita, järjettömiä ja mielivaltaisia voivat useat luonnonlait olla, sellaisia ne kai ovatkin useimmat! Tehtäväni on täten nyt käynyt minulle raskaaksi — sen ymmärrät kai, äiti, ja suot sen minulle anteeksi. Hehkuni on sammunut enemmän kuin tahtoisin tunnustaa. Mutta toimeni siltä suoritan. Joskin iloni on vaalennut on velvollisuuteni jälellä, enkä aijo häntä säästää.

Onneksi herää minussa inho kun ajattelen, että hän, joka tuon ilettävän rikoksen teki, oli ainoa, joka ei siitä joutunut kärsimään. Tuon opetuksen kautta on hänen luonteensa ilmeisesti parantunut ja tämä muutos on tehnyt hänestä onnellisen miehen. Hän, vihollinen, ei kärsi mitään; sinä, viaton, lannistut kärsimyksiisi. Mutta ole rauhassa, äiti, hän saa kyllä osansa hänkin.

* * * * *

Silver Gulch, toukok. 19 p.

Liimasin seinille ensimmäisen ilmoituspaperin sydänyöllä huhtik. 3 p:ää vastaan. Tuntia myöhemmin pistin toisen paperin hänen ovenraostaan sisälle ja käskin hänen lähteä Denver'istä huhtik. 14 p. viimeistään klo 11,50 illalla.

Joku sanomalehden uutisenurkkija varasti yhden ilmoituslippujani jo yöllä, haki toisetkin ja hankki siten arvokkaan uutisen lehteensä — millekään muulle lehdelle niitä ei riittänyt. Hänen lehtensä, kaupungin etevin, painatti siis ilmoitukseni seuraavana aamuna lihavilla kirjaimilla ensimmäiselle sivulleen ja kirjoitti palstan pituisen, kuumaverisen lausunnon asiasta, haukkuen tuota heittiötä. Kirjoitus päättyi siihen, että lehti omasta puolestaan lisäsi 1,000 dollaria meidän määräämään palkkioon. Täkäläiset sanomalehdet ymmärtävät esiintyä auliisti, se kannattaa.

Aamiaisen aikaan hotellissa istuin tavallisella paikallani, jonka olin valinnut niin, että saatoin nähdä Fullerin kasvot; ja tarpeeksi lähellä häntä istuin myös kuullakseni, mitä hänen pöydässään puhuttiin. Huoneessa oli 75-100 henkeä ja kaikki puhuivat ilmoituslipuistani ja sanoivat toivovansa, että tuntemattoman hakijan onnistuisi löytää roisto ja vapauttaa kaupunki siitä häpeästä, että hän on siellä, — esimerkiksi ampumalla hänet.

Kun Fuller tuli sisään hotelliin oli hänellä lähtökäsky rutistettuna toisessa kädessä ja toisessa päivän sanomalehti ja viilsipä suorastaan sydäntäni nähdä hänet. Kaikki hänen iloisuutensa oli kadonnut ja hän oli vanhan ja laihan ja kalpean näköinen. Ja ajatteles sitten, äiti, mitä kaikkea hän sai kuulla. Hänen omat, pahaa aavistamattomat ystävänsä käyttivät hänestä nimityksiä ja laatusanoja itsensä pirun sanakirjasta. Ja hänen täytyi hyväksyä kaikki nämä arvostelut ja yhtyä niihin kaikin puolin. Mutta nuo hyväksyvät sanat maistuivat karvailta hänen suussaan, sitä hän ei voinut minulta salata, ja selvästi näin, että hänellä ei ollut ruokahalua, hän vain hiukan maisteli ruokia, mutta ei voinut syödä. Vihdoin virkkoi eräs pöytävieraista:

"Onhan hyvin todennäköistä, että asianomainen on täällä salissa ja kuulee, mitä tässä kaupungissa ajatellaan tuosta halpamielisestä roistosta. Sitä toivon."

Oli kamalaa nähdä, kuinka Fuller vääntelihe ja peljästyneenä katseli ympärilleen. Eikä hän sitä kauemmin kestänyt, hän nousi ja läksi.

Seuraavina päivinä levitti hän tiedon, että hän oli Meksikosta ostanut kaivoksen ja että hän aikoi myödä kaiken omaisuutensa matkustaakseen sinne mitä pikimmin itse kaivoksiaan nähdäkseen. Hyvin hän asiansa suoritti; hän puhui, että hän kaivoksestaan vaati 40,000 dollaria, siitä neljännen osan rahassa ja loput arvopapereissa; mutta koska hän oli suuressa rahantarpeessa saadakseen uuden kaivoksensa maksetuksi, halvensi hän hinnan jos sai kaikki rahana. Hän suostui myömään kaikki 30,000 dollarilla. Ja arvaappas, mitä hän sitten teki. Hän pyysi pankista paperirahaa, väitti, että meksikolainen myöjä on itsepäinen mies, joka mieluummin ottaa vastaan seteleitä kuin kultaa tai vekseleitä. Tämä oli ihmisten mielestä merkillistä, sillä helpostihan vekselin olisi saanut rahaksi vaihdetuksi — siitä merkillisestä jutusta paljo puhuttiin, mutta ainoastaan päivän. Sen pitempää aikaa ei mistään asiasta puhuta Denverissä.

Vahdin häntä koko ajan. Heti kuin myönti oli tapahtunut ja kauppasumma oli maksettu — se tapahtui huhtik. 11 p:nä — rupesin seuraamaan Fullerin jälkiä, en kadottanut häntä hetkeksikään. Samana iltana — ei, oli jo 12:s päivä, sillä aika oli kulunut ohi puolenyön — seurasin häntä kunnes hän meni huoneeseensa, joka oli hotellissa saman käytävän varrella missä minun, neljä ovea vain välillä; sitten menin omaan huoneeseeni ja pukeusin likaseen päivätyöläispukuuni, maalasin kasvoni ruskeiksi ja istuskelin huoneessani pimeän päässä; oveni oli raollaan ja vieressäni sohvassa oli laukku, jossa oli puhtaat vaatteet. Epäilin näet, että lintu aikoi lentää tiehensä. Puolen tunnin kuluttua menikin vanha akka oveni ohi, kädessään laukku; tunsin tuon tuttavan hajun ja seurasin häntä laukkuineni — se oli näet Fuller. Hän lähti hotellista sivuportin kautta ja kääntyi nurkasta autiolle kadulle, käveli kolmen korttelin ohi sateessa ja pimeässä ja nousi sitten kahden hevosen vetämiin umpinaisiin vaunuihin, jotka tietenkin häntä odottivat. Minä istahdin (kutsumattomana) tavaralaatikolle vaunun taa ja niin sitä mentiin hyvää kyytiä. Ajettiin kymmenen englanninpenikulmaa. Sitten pysähdyttiin eräälle rautatieasemalle. Fuller nousi pois ja istahti syrjään asema-sillalta ja sen valaistuksesta odottamaan. Minä kuljin edestakaisin ja pidin pilettiluukkua silmällä. Fuller ei ostanut pilettiä enkä minäkään. Nyt tuli juna ja hän nousi erääseen vaunuun. Minä nousin samaan vaunuun, mutta toisesta päästä, ja istahdin hänen selkänsä taakse. Kun hän oli maksanut konduktöörille ja ilmaissut menopaikkansa, siirryin minä koko joukon edemmäs, ja kun konduktööri tuli minun luokseni, ostin minä piletin samalle asemalle — noin sata englanninpenikulmaa länteen päin.

Viikon ajan hän minua sitten kuljetti sinne ja tänne. Hän poikkesi paikasta toiseen, mutta kulki kumminkin aina länttä kohden; ensimmäisen matkapäivän jälkeen hän ei enää ollut nainen vaan mies. Hän esiintyi työmiehenä niinkuin minäkin ja hänellä oli tuuhea poskiparta. Hänen valepukunsa oli mainio ja hän esiintyi siinä aivan vapaasti, olihan hän aikoinaan ollutkin päiväpalkkalainen. Lähimmät ystävätkään eivät olisi häntä tunteneet. Vihdoin pysähtyi hän tänne, vähäiseen kaivospaikkaan Montanassa. Hän asuu pienessä mökissä ja kulkee joka päivä hakemassa metallisuonia, viipyy poissa koko päivät ja välttää seuraa. Minä asun kaivosmiesten majatalossa, ja se on kamala paikka, — sängyt, ruoka, likaisuus, kaikki on hirveätä.

Neljä viikkoa olemme täällä olleet ja sillä ajalla olen hänet vain kerran nähnyt, mutta joka ilta vainuan hänen jälkensä. Heti kun hän oli vuokrannut mökin, ajoin minä lähimpään kaupunkiin — sinne on matkaa 50 peninkulmaa — ja sähkötin Denverin hotelliin, että tavarani saisivat olla siellä, kunnes tulen niitä perimään. Täällä en tarvitse muuta kuin yhden varavaatekerran ja sehän minulla on matkassani.

* * * * *

Silver Gulch, kesäk. 12 p.

Denver-juttu ei liene koskaan tänne asti kulkeutunut. Tunnen useimmat miehet täällä, enkä ole koskaan kuullut heidän siihen viittaavankaan. Näin ollen tuntee Fuller itsensä varmaankin turvalliseksi. Hän on ostanut kaivosalueen täältä läheltä, yksinäiseltä paikalta vuoristosta, ja siitä lupaa tulla hyvä kaivos; hän tekee työtä hyvin uutterasti. Mutta kuinka muuttunut miehekseen hän onkaan! Hän ei koskaan naura, hän pysyy aina yksikseen, ei seurustele kenenkään kanssa, hän, joka vielä kaksi kuukautta sitten oli niin iloinen ja hauska seuramies. Olen usein viime aikoina nähnyt hänen käyvän ohitseni kumarana, hajamielisenä, raskaana, aivan surettavana olentona. Hän on nyt muuttanut nimensä David Vilson'iksi.

Luulen varmasti, että hän jää tänne kunnes taas karkoitamme hänet. Ja koska sinä tahdot, karkoitan hänet, mutta en käsitä, miten hän voisi käydä nykyistä onnettomammaksi. Nyt palaan Denveriin viettääkseni jonkun ajan mukavammin, syödäkseni, maatakseni siedettävässä sängyssä ja käydäkseni puhtaissa vaatteissa. Tuon sitten tavarani sieltä ja toimitan ukko Vilson-raukalle kehotuksen lähtemään tiehensä.

* * * * *

Denver kesäk. 19 p.

Täällä häntä ikävöidään. Kaikki toivovat, että hän hyvin menestyy Meksikossa ja se ei ole ainoastaan suupuhetta, vaan todellakin sydämmen toivomusta. Sen huomaa heti. Olen viipynyt täällä liian kauvan, myönnän sen. Vaan jos sinä olisit minun sijassani, olisit anteeksiantavainen minulle. Tiedän, mitä aijot sanoa ja olethan oikeassa; jos olisin sinun sijassasi ja kantaisin sinun polttavia muistojasi sydämmessäni… Palaan huomenna yöjunalla.

* * * * *

Denver kesäk. 20 p.

Jumala meille anteeksi suokoon, äiti, me ajamme väärää henkilöä! En ole nukkunut koko yönä. Odotan nyt, päivän sarastaessa, aamujunaa… minuutit kuluvat niin hitaasti.

Tämä Jacob Fuller on tuon rikoksentehneen serkku. Olemme olleet typeriä kun emme ole tulleet ajatelleeksi, että oikea rikollinen ei tietysti koskaan kanna omaa nimeään tuollaisen pirullisen teon jälkeen. Denveristä kotoisin oleva Fuller on serkkuaan neljää vuotta nuorempi; hän tuli tänne nuorena leskimiehenä v. 1879, yhdenkolmatta vuoden vanhana, vuotta ennen kuin sinä, äiti, menit naimisiin; siitä on paljo todistuksia. Eilen illalla puhuttelin hänen varmoja ystäviään, jotka hänet ovat tunteneet hänen tulostaan asti. En virkkanut mitään, mutta muutamain päiväin perästä tuon tämän Jacob Fullerin takasin tähän kaupunkiin ja hyvitän hänen kärsimänsä vahingot. Ja siitä tulee hyvät juhlat, jotka minä kaikki maksan. Sanotko tätä "liiaksi tunteellisuudeksi?" Olenhan vielä nuori poika, kuten tiedät, siksi on minulla oikeuskin olla tunteellinen. Mutta kohta en enää ole poika.

* * * * *

Silver Gulch, heinäk. 3 p.

Hän on kadonnut. Poissa, kokonaan hävinnyt. Hänen hajustaan ei ollut jälkiäkään, kun tänne palasin. Olen ollut aivan sairaana tuon pettymykseni johdosta. Soisin, että en olisi näin nuori, silloin kai tällaiset kolaukset paremmin kestäisin. Kaikki väittävät hänen lähteneen länteen päin. Lähden tänään matkalle, pyrin rautatielle. En tiedä minne sitten lähden, mutta matkustaa minun täytyy; mahdoton minun olisi yhdessä kohden pysyä.

Hän on tietysti kätkeytynyt uuteen valepukuun ja ottanut uuden nimen. Se merkitsee, että minun täytyy hakea häntä yli koko maapallon. Ja siihen olenkin nyt varustautunut. Ymmärrätkö, äiti? Minä olen nyt kuljeksiva juutalainen. Kohtalon ivaa! Sen osanhan olimme aikoneet toiselle.

Ajattele vaikeuksiani. Jospa vain voisin sanomalehdissä häntä kuulutella. Mutta jos löytyy keinoa, miten sen tekisin häntä säikäyttämättä, niin en ole ainakaan voinut sitä keksiä; ja kumminkin olen miettinyt, niin että aivojani pakottaa. "Jos se mies, joka äsken osti kaivoksen Meksikosta ja möi toisen Denverissä, lähettää osotteensa (kenelle, äiti?), niin saa hän selityksen, että kaikki oli erehdystä ja hän saa täyden hyvityksen kaikista eräässä suhteessa kärsimistään vääryyksistä." Ymmärrätkö? Hän sen luulisi heti ansaksi. Siksi sen luulisi kuka tahansa. Jos taas kirjoittaisin: "Nyt tunnetaan, että hän ei ollut se, jota haettiin, vaan toinen mies, mies jolla kerran on ollut sama nimi, vaikka hän siitä hyvällä syyllä on luopunut." — Kävisiköhän se päinsä? Mutta silloin heräisivät Denverin asukkaat ja sanoisivat: 'Ahaa!' Ja he muistaisivat epäilyksensä setelien suhteen sekä kuiskaisivat: 'Miksi hän pakoon lähti, jos hän oli viaton?' Tämä on liiaksi läpinäkyvää. Jos en onnistuisi häntä löytämään, kukistuisi hän syystä, johon hänellä ei ole mitään osaa. Sinä olet teräväpäisempi kuin minä, äiti, auta minua!

Minulla on yksi johtolanka, yksi vain. Tunnen hänen käsialansa. Jos hän kirjoittaa uuden väärän nimensä hotellikirjaan eikä liiaksi vääntele käsialaansa, on minulle hyödyksi, jos sen nimen tapaan.

* * * * *

San Francisco kesäk. 28 p. 1898.

Tiedät jo kuinka tarkkaan olen hakenut Yhdysvallat Coloradosta Tyyneeseen valtamereen asti ja että kerran jo olin löytää hänet. Nyt olen taas kerran ollut päämäärääni lähellä. Juuri täällä ja juuri tänään. Vainusin hänen jälkiään kadulla, vainusin aivan verekset jäljet, ja seurasin niitä pieneen hotelliin asti. Se oli paha erehdys; koira olisi kävellyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta minä olen ainoastaan puoleksi koira ja voin ihmisenä helposti erehtyä. Hän oli asunut tuossa talossa kymmenen päivää; olenpa varma siitä, että hän viimeisinä kuutena, kahdeksana kuukautena ei ole kauan asunut missään paikassa, vaan on herkeämättä ollut alituisessa liikkeessä ilman lepoa ja rauhaa. Ymmärrän tämän tunteen ja tiedän miten sen vallassa on olla. Hän käyttää yhä vielä samaa nimeä, joka hänellä oli 10 kuukautta sitten, jolloin olin saamaisillani hänet käsiini ja jonka hän oli ottanut Silver Gulch'ista lähtiessään. Hän on arki-ihminen eikä rakasta kummallisia nimiä, — "James Valker'iksi" hän nyt itsensä kutsuu. Tunsin helposti hänen käsialansa, vaikka hän oli sitä vähän vääntänytkin. Suora mies, joka ei rakasta temppuilemista eikä tekeytymistä.

Minulle kerrottiin, että hän äsken oli lähtenyt matkoille jättämättä mitään osotetta; ei hän ollut sanonut edes minne hän aikoi, vaan oli ollut peljästyneen näköinen kun hänen osotettaan kysyttiin. Eikä hänellä ollut muuta matkatavaraakaan kuin kulunut matkalaukku kädessään, kun hän talosta jalan läksi. "Itara vanha herra, eipä hänestä ollut suurta vahinkoakaan", sanottiin. — Vanha! Arvelenpa että hän nyt todella on vanha. Muuten en paljo kuullut mitä ne kertoivat. Hyökkäsin hänen jälilleen ja ne veivät satamaan. Savu höyrylaivasta, jolla hän oli lähtenyt, oli juuri häviämäisillään taivaanrannalla. Olisin tullut puolta tuntia aikaisemmin, jos heti olisin kävellyt oikeaan suuntaan. Silloin olisin vielä voinut vuokrata nopeakulkuisen aluksen ja saavuttaa hänen laivansa. Se on matkalla Melbourneen.

* * * * *

Hope Canyon, California lokak. 3 p. 1900.

Voit hyvällä syyllä minua moittia. Yksi kirje vuodessa, se ei ole paljo, sen kernaasti myönnän. Mutta eipä tee mieli kirjoittaa, kun ei ole kerrottavana muuta kuin pettymyksiä. Sitä ei kukaan voi kestää, siihen aivan murtuu.

Olen kertonut sinulle — siitä tuntuu jo olevan aikaa vuosikausia — kuinka kadotin hänen jälkensä Melbournessa ja kuinka sitten ajoin häntä takaa kuukausia koko Itä-Aasiassa.

Sieltä seurasin häntä Intiaan; milteipä näin hänet Bombayssa; hänen jälkiään tunsin kaikkialla, Barodossa, Lahanowissa, Lahoressa. Caruporessa, Calcuttassa ja Madrasissa, — kaikkialla; viikon viikolta, kuukauden kuukaudelta matkustin pölyssä ja helteessä, aina hänen jälillään, usein aivan hänen lähellään, mutta tapaamatta häntä koskaan. Sitten Ceyloniin ja sieltä…, niin, samahan se on minne, voin matkoistani kohta piirtää koko maapallon.

Pääsin hänen jälilleen Californiassa ja seurasin häntä Meksikoon ja taas takaisin Californiaan. Sitten olen Yhdysvaltain halki hänen perässään kulkenut viime tammikuusta syyskuuhun. Olenpa varma, että hän ei ole kaukana täältä Hope Canyonista; kappaleen matkaa täältä kadotin hänen hajunsa — hän lienee noussut joihinkin ajopeleihin.

Nyt levähdän hetkisen ennenkuin lähden uudelleen hänen jälkiään etsimään. Olin väsynyt ja alakuloinen ja usein aivan toivoton, mutta täkäläisen kaivosseudun työmiehet ovat siivoa väkeä ja sellaisiin miehiin olen ja kauan aikaa sitten tottunut; heidän reipas käytöksensä virkistää mieltäni ja saattaa minut unhottamaan huoleni. Olen ollut täällä kuukauden. Asun pienessä majassa, yhdessä Sammy Hillyer nimisen nuoren miehen kanssa, joka on viidenkolmatta ikäinen ja äitinsä ainoa poika niinkuin minäkin; hänkin pitää paljo äidistään ja kirjoittaa hänelle usein, niinkuin minäkin — osittain. Hän on myös nuori mies eikä hän järkensä puolesta ole ruudinkeksijöitä, mutta sama se; hänestä pidetään paljo, hän on hyvä ja hieno mies ja onpa aivan kuin lepoa ja huvia tarinoida hänen kanssaan, — kun taas on toveri. Soisinpa, että James Valkerillakin olisi toveri. Hänellä oli ystäviä, hän piti ihmisten seurasta. Olenpa aivan näkevinäni hänet edessäni ja muistan niin hyvin sen ajan, jolloin hänet viimeksi näin. Oi kuinka se oli surullista! Tuo kuva palaa myötään mieleeni. Karaisin juuri silloin mieltäni karkoittaakseni hänet taas.

Hillyerillä on parempi sydän kuin minulla, parempi kuin kenelläkään muulla luullakseni koko tässä kylässä, sillä hän yksin on kylän "mustan lampaan", Flint Bucknerin, hyvä ystävä, ainoa, jota Flint koskaan puhuttelee tai päästää puheilleen. Kerrotaan, että hän tuntee Flintin elämäntarinan ja että muka suru on tästä miehestä tehnyt sellaisen jöröttävän erakon mikä hän nyt on. Siksi juuri Hillyerin mielestä häntä on ystävällisesti kohdeltava. Mutta ei kenkään muu kuin perin helläsydämminen ihminen voi tuntea sääliä sellaista miestä kohtaan kuin Flint Buckner on, päättäen kaikesta siitä, mitä hänestä olen kuullut. Luulen että yksi pikkujuttu antaa paremman käsityksen Sammyn luonteesta kuin laajakin kuvaus. Kerran keskustellessamme lausui hän: "Flint on sukulaiseni ja hän kertoo kaikki huolensa minulle, tyhjentää sydämmensä silloin tällöin, muuten se ehkä pakahtuisikin. Onnettomampaa ihmistä ei voi löytyä, Archy Stillman; hänen elämänsä on yksi jatkuva jakso sieluntuskia, — hän ei ole niin vanha kuin miltä hän näyttää. Hän on jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken käsityksen rauhasta ja levosta jo monta, monta vuotta sitten! Hän ei tiedä mitä onni on, hän ei ole koskaan ollut onnellinen; väliin hän sanoo, että hän toivoisi olevansa toisessa helvetissä — hän on jo kyllästynyt tähän ensimmäiseen".

IV

Ei kukaan todellinen gentlemanni sano koko alastonta totuutta naisten läsnäollessa.

Oli raitis ja tuoksuva aamu lokakuun alussa. Syksyn puut ja pensaat, kirjavissa väreissään uhkuen, nostivat korkealle latvansa ja heiluttivat niitä vastakkain. Lukemattomain, kuihtumaisillaan olevain kukkasten voimakas tuoksu täytti ohentuneen ilman. Kaikkialla oli hiljaista, tyyntä, Jumalan rauhaa.

Aika on lokakuussa 1900. Paikka on Hope Canyon, hopeakaivoskylä Esmeraldan tienoilla. Se on syrjäinen maapallon pilkku, äsken keksitty; siellä arvellaan olevan paljo metalleja, mutta vielä siitä ei olla aivan varmoja. Kylän asukkaina on parisataa kaivostyömiestä, yksi ainoa valkonen vaimo lapsineen, muutamia kiinalaisia pesijättäriä, viisi intiaaninaista ja kymmenkunta matkustavaa intiaania jäniksennahkaturkeissa ja vanhoissa tornihatuissa, tinapaloja kaulakoristeina. Vielä ei ole mitään tehtaita, ei kirkkoa, ei sanomalehteä. Kylä on ollut olemassa vasta kaksi vuotta; siellä ei ole vielä tapahtunut mitään suurlakkoa eikä maailma ole kuullut sen nimeä mainittavan.

Kahden puolen laaksoa kohoovat vuoret jyrkkinä kuin seinät, kohoovat kolme tuhatta jalkaa, ja kapean laakson pohjalla oleva majarivi saa vain vilahdukselta aurinkoa, kun tämä puolenpäivän aikana kulkee laakson ohi. Kylä on parin englannin peninkulman pituinen, majat ovat aika pitkän matkan päässä toisistaan. Kyläkapakka on ainoa hirsistä rakennettu talo, voisipa sanoa, ainoa oikea talo. Se on keskellä kylää ja sinne asukkaat illoilla kokoontuvat. Siellä juovat, pelaavat korttia ja dominoa sekä biljardia, sillä siellä on biljardikin; sen kankaassa on pitkiä repeämiä, joita laastarilipuilla on paikkailtu, kepit ovat karkeita puupuikkoja ja pallot lohenneita ja kololaitaisia, joten ne rämisevät mennessään eivätkä kulje aivan pitkiä matkoja. Ken yhdellä lyönnillä saa kuusi pistoa, hän saa illallisen ilmaiseksi isännältä.

Flint Bucknerin maja oli viimeinen kylän eteläpäässä; hänen vuokraamansa vuorialue oli kylän pohjoispuolella, kappaleen matkan päässä sen puolen viimeisestä asunnosta. Hän oli happaman näköinen ja töykeä mies eikä seurustellut kenenkään kanssa. Ne, jotka olivat yrittäneet tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, olivat katuneet yritystään ja antaneet hänen olla. Hänen elämäntarinaansa ei tunnettu. Muutamat luulivat, että Sammy Hillyer sen luusi, vaan toiset väittivät sitä perättömäksi ja jos Hillyeriltä kysyttiin vastasi hän kieltävästi. Flintillä oli seurassaan kiltti englantilainen poika, noin 16-17 vuotias, jota hän kohteli ankarasti sekä muiden nähden että heidän kahden ollessa ja tältä tietenkin udeltiin hänen herransa asioita, mutta turhaan. Fetlock Jones — niin oli tämän nuorukaisen nimi — vastasi, että Flint oli hänet löytänyt kerran kun molemmat olivat hakemassa metalleja ja kun hän oli Amerikassa koditon orpopoika oli hän jäänyt Bucknerin luo ja alistunut hänen ankaraan kuriinsa, — palkakseen sai hän ruoan. Muita tietoja hän ei osannut antaa.

Kuukauden oli Fetlock ollut tässä orjuudessa ja vaikka hän ulkonäöltään oli hiljainen, raivosi viha hänen sisässään niiden loukkausten vuoksi, joita hän isännältään sai kärsiä. Nöyrimmät kärsivät näet aina katkerimmin, he tuntevat loukkaukset syvemmin kuin miehevämmät luonteet, jotka voivat sanoihin ja tekoihin purkaa kiukkunsa, kun se kuohuu yli äyrästensä. Hyväsydämmiset ihmiset tahtoivat vapauttaa Fetlockin tästä orjuudesta ja kehottivat häntä jättämään Bucknerin; mutta poika peljästyi jo sellaista ehdotusta ja sanoi, ettei hän uskalla. Pat Riley väitteli hänen kanssaan vieläkin ja sanoi:

"Käännä selkäsi tuolle saiturille ja seuraa minua. Elä pelkää, minä kyllä hoidan hänet."

Poika kiitti häntä kyynelsilmin, mutta vapisi ja vakuutti että hän ei tohdi. Flint kyllä vainoisi häntä, tapaisi hänet joskus yöllä ja silloin… "Oi, herra Riley, aivan kipeäksi käyn kun sitä ajattelenkaan".

Muut sanoivat: "Karkaa tiehesi, saat meiltä matkarahat. Matkusta rannikolle jonakin iltana." Mutta nämä kehoitukset kaikuivat kuuroille korville; poika väitti, että Flint hänet löytäisi ja toisi takaisin, pelkästä ilkeydestä.

Sitä eivät ihmiset ymmärtäneet. Pojan asema kävi viikko viikolta yhä surettavammaksi. Luultavasti olisivat ihmiset sentään ymmärtäneet hänet paremmin, jos he olisivat tienneet, miten hän vapaa-aikansa käytti. Hän makasi eräässä Flintin majan viereisessä vajassa, hoiti siellä haavojaan ja hautoi vihaansa ja mietti yöt pitkät yhtä ainoata kysymystä: miten saa hän Flint Bucknerin murhatuksi, ilman että hänet keksitään. Se oli hänen ainoa elämänilonsa; näitä vuorokauden tunteja hän ikävällä odotti, niiden kuluessa hän oli onnellinen.

Hän mietti myrkkyä. Mutta se ei kelvannut, tutkimalla kyllä saataisiin selville, kuka sen oli hankkinut ja mistä. Hän ajatteli ampua Flintin takaapäin, kun tämä puolenyön aikana oli matkalla kotiinsa, — silloin hän aina palasi kapakasta. Ei, saattoihan joku olla lähitienoilla ja tavata hänet. Hän tuumi, pistäisikö hän miehen kuoliaaksi tämän nukkuessa — ei, isku voisi osua vähän harhaan ja silloin hän joutuisi Flintin kynsiin. Satoja eri tapoja hän punnitsi, mutta niistä ei yksikään kelvannut, sillä salaisinkin keino oli aina vaarallinen, se sisälsi mahdollisuuden, että hänet keksittäisiin. Ja sitä hän ei halunnut.

Mutta hän oli kärsivällinen, rajattoman kärsivällinen. Eihän ole kiirettä, hoki hän itsekseen. Mutta sen hän vannoi, että Flintin luota hän ei lähde, ennenkuin miehen vainajana näkee, — kiirettä ei ole, kyllä keino löytyy. Löytyy se, ja siihen mennessä hän kärsii kaikki häpeät ja kurjuudet. Keino, josta ei jää mitään jälkeä, ei pienintäkään viittausta, kuka tekijä on, sitä hän tahtoi etsiä ja silloin — silloin käy elämä ihanaksi. Sillävälin tahtoi hän säilyttää kiltin pojan hyvän nimensä eikä hän aikonut lausua vihaista eikä uhkaavaa sanaa sortajastaan.

Kahta päivää ennen edelläkerrottua lokakuunaamua oli Flint ostanut yhtä, toista tavaraa ja Fetlockin kanssa olivat he ne yhdessä kantaneet Flintin majaan. Siinä joukossa oli laatikollinen kynttilöitä, joka pantiin nurkkaan, tötteröllinen räjähdysruutia, joka pantiin laatikon päälle ja pieni tynnyri vuoriruutia, joka pantiin Flintin makuulaverin alle; sekä suuri käärö sytytyslankaa, joka ripustettiin naulaan. Fetlock teki sen johtopäätöksen, että nyt oli Flintin koekaivos ehtinyt niin syvälle, että täytyy ruveta räjähdyttelemään. Hän oli ennen katsellut räjähdyttämistä ja käsitti vähin miten se tapahtuu, mutta apumiehenä hän ei ollut koskaan ollut. — Ja oikein hän olikin arvannut; nyt ruvettiin räjäyttämällä kaivosta syventämään. Aamusella kantoivat he sytytyslangan, porat ja ruudit kaivokseen. Se oli nyt 8 jalan syvyinen, joten sinne laskeutumista ja sieltä nousemista varten käytettiin pieniä tikapuita. He laskeusivat kaivokseen ja Fetlock sai käskyn pidellä poraa, mutta hän ei saanut mitään neuvoja siitä, miten hänen sitä pitäisi pidellä. Flint rupesi poraamaan. Hän iski kerran moukarilla ja pora lensi pojan kädestä — sehän oli aivan luonnollista.

"Sinä syyhyinen neekeripoika, silläkö tavalla poraa pidetään! Ota se käteesi. Pidä sitä suorassa! Noin, pidä hiljaa nyt. Opetan, sinua, pirun penikka!"

Tunnin perästä oli reikä valmis.

"No, lataa nyt reikä!"

Poika rupesi kaatamaan ruutia reikään.

"Pähkäpää!"

Poika sai niin mahtavan korvatillikan, että hän reiskahti kylelleen.

"Nouse ylös! Vai siellä ryömit! No, pistä sytytyslanka ensiksi reikään. Nyt pane ruutit. Hei, riittää, riittää! Aijotko täyttää koko reijän? Kaikista paksupäisistä porsaista, joita olen nähnyt, olet sinä…, nyt tuki soraa reikään. Tuki tiukempaan, tuki, tuki! Ja nyt mene helvettiin, tieltä pois!" Hän tempasi raudan käteensä ja painoi itse panoksen syvempään, kiroillen ja sadatellen kuin vihainen noita. Sitten sytytti hän johtolangan, kiipesi kaivoksesta ja juoksi viisikymmentä metriä sivulle, Fetlock kintereillään. Siellä he odottivat muutamia minuutteja, sitten lensi mahtava patsas savua ja kiviä korkealle ilmaan, kovasti räjähtäen; hetken kuluttua sateli alas koko joukko kiviä ja taas oli kaikki hiljaista.

"Soisinpa, että sinä olisit lentänyt mukana", puhui isäntä.

Taas menivät he kaivokseen, raivasivat pois tieltä kivet ja sirut, porasivat uuden reijän ja täyttivät sen uudella panoksella.

"Kuule, kuinka paljo sytytyslankaa aijotkaan tuhlata? Etkö tiedä, minkäverran lankaa tarvitaan."

"En."

"Vai et tiedä! Sinunlaistasi en ole eläissäni nähnyt!"

Hän kiipesi kaivoksesta ja huusi alas pojalle:

"No, pölkkypää, sinnekö jäät koko päiväksi? Katkase lanka ja sytytä pätkä!"

Vavisten poika vastasi:

"Niin, mutta enhän…"

"Uskallatko vastustella minua? Lanka poikki ja sytytä!"

Poika totteli.

"No taivasten luoja! Yhden minuutin langan leikkasi! Soisinpa, että olisit…"

Raivossaan tempasi hän tikapuut kaivoksesta ja juoksi tiehensä. Poika kauhistui.

"Oi, Jumala! Auta, auta! Pelasta minut!" rukoili hän. "Oi, mitä voin tehdä! Mitä voin minä tehdä?"

Hän vetäysi kaivoksen seinämälle, niin lähelle kuin taisi. Tuo sihisevä lanka sai äänen hänen kurkkuunsa tyrehtymään, hän pidätti hengitystään seisoi siinä voimatonna ja tuijotti: kolmen, neljän sekunnin kuluttua oli hän lentävä pieninä säpäleinä ilmaan. Mutta samalla syttyi hänessä ajatus. Hän hyppäsi langan luo, leikkasi poikki sen tuumanvertaisen pätkän, joka vielä oli reijän ulkopuolella, ja oli pelastettu.

Nyt kaatui hän maahan turtuneena ja puoleksi taidotonna kauhusta; hänen voimansa oli taittunut, vaan hän lausui itsekseen rajulla riemulla:

"Hän opetti minua. Tiesinhän, että joku keino löytyy, kunhan vaan odotan."

Viiden minuutin perästä hiipi Buckner kaivokselle levottoman näköisenä ja kurkisti alas. Hän näki mitä oli tapahtunut ja ymmärsi. Nyt laski hän tikapuut kaivokseen ja poika kiipesi niitä myöten vaivaloisesti ylös. Hän oli kuolonkalpea. Häntä katsellessaan kävi Buckner vielä enemmän hämilleen ja hän lausui katuvaisella ja säälivällä ilmeellä, joka teki hänet kömpelön ja oudon näköiseksi:

"Se oli erehdys, ymmärräthän sen. Elä puhu siitä kenellekään, minä olin niin kiihkossani enkä tiennyt mitä tein. Sinä et ole terveen näköinen, olet tänään jo tarpeeksi työtä tehnyt, mene majaani, syö ja pane nukkumaan. Oli tulla tapaturma, ymmärräthän sen, kun minä olin niin innoissani."

"Pahasti säikähdin", sanoi poika mennessään, "mutta opin siitä jotakin, joten en soisi erehdyksen jääneen tapahtumatta."

"Hiton helppo tuota on tyydyttää!" jupisi Buckner itsekseen katsellessaan pojan poistumista. "Saas nähdä, puhuuko hän siitä kenellekään? Tietysti hän sen tekee. Soisinpa, että olisin tappanut hänet."

Poika ei käyttänyt joutoaikaansa lepoon, vaan työhön. Tiheä pensaikko peitti vuoren rinteen aina Flintin majalle asti; enimmät Fetlockin toimet tapahtuivat tässä pimeässä pensaikossa, loput suoritti hän omassa makuukojussaan. Vihdoin oli kaikki valmista ja hän virkkoi:

"Jos hän epäilee, että aijon käydä hänestä konttia kantamaan, niin hän jo huomenna siitä epäilyksestään pääsee. Hän on näkevä, että minä yhä olen sama hiljainen lammas mikä aina olen ollut — huomenna ja sitä seuraavana päivänä. Mutta ylihuomeniltana on hän ollutta ja mennyttä, eikä kukaan ole koskaan aavistava, miten se on tapahtunut ja kuka sen on tehnyt. Itse hän minulle keinon neuvoi, — se on hauskinta kaikesta."

V

Seuraava päivä tuli ja meni.

Ilta on jo kulunut lähelle puolta yötä, viiden minuutin perästä uusi päivä alkaa. Ollaan ravintolan biljardihuoneessa. Työmiehiä istuu siellä yksinkertaisissa puvuissaan, leveälierisissä hatuissa, housunlahkeet saapasvarsissa, toisilla puserot, toisilla takit; he ovat ryhmittyneet rautakamiinan ympäri, joka punaisena hehkuu ja levittää ympärilleen suloista lämpöä; biljardipallot paukkuvat, muuta ääntä ei kuulu sisällä — ulkopuolella vinkuu myrsky silloin tällöin. Miehet ovat ikävystyneen näköiset, he ikäänkuin odottavat jotakin. Karkealuinen, leveäharteinen, keski-ikäinen kaivostyömies, jolla on harmahtava poskiparta, tympäsevät kasvot ja epäystävälliset silmät, pyöräyttää sytytyslankakäärön käsivarrelleen, kokoo muutamia muita työkalujaan ja lähtee tiehensä sanaakaan virkkaamatta kenellekään, jäähyväisiä yhdellekään sanomatta. Se on Flint Buckner. Kun ovi hänen mentyään sulkeutuu, syntyy huoneessa vilkas surina.

"Se on täsmällisin mies mitä koskaan olen nähnyt", virkkoi Jake Parker, seppä; "kun hän menee, tietää jokainen kelloaan katsomatta, että on puolenyön aika."

"Se onkin tietääkseni hänen ainoa avunsa", virkkoi Peter Hawes, kaivostyömies.

"Hän on häpeäpilkku koko seudullemme", lausui Fergusson. "Jos minä olisin tämän kapakan pitäjä, pakottaisin hänet edes joskus sanomaan jotakin, muuten en laskisi häntä sisään." — Sen hän lausui luoden silmäyksen kapakanisäntään, joka sitä silmäystä ei ollut huomaavinaan, koska poistunut mies oli hyvä kuluttaja, — joka ilta kapakasta mennessään oli hän juonut päänsä täyteen.

"Sanokaa, pojat," virkkoi Ham Sandwich, "muistaako kukaan, että hän koskaan olisi tarjonnut kenellekään lasin?"

" Hänkö? Flint Buckner? Voi sinä pyhä Antonius!"

Sellaisia huutoja sateli joka taholta. Ja hetken vaitiolon jälkeen lausui Pat Riley:

"Hän on oikea arvoitus, tuo mies. Ja samanlainen on poikakin, joka hänen luonaan asuu. En ymmärrä heistä kumpastakaan."

"Ei kukaan muukaan ymmärrä", virkkoi Ham Sandwich, "ja jos he ovat arvoituksia, niin mitä sanotte sitten tuosta kolmannesta. Käsittämättömän salaperäisyytensä puolesta on hän noita edellisiä vielä merkillisempi. Paljokin merkillisempi, — eikö totta?"

"On, se on totta se."

Kaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Kaikki, paitsi yksi. Se oli uusi tulokas, Paterson. Hän tarjosi lasin koko seuralle ja kysyi, kuka se kolmas on. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: "Archy Stillman."

"Hänkö on niin salaperäinen?" kysyi Paterson.

"Sepäs kysymys. Etteikö Archy Stillman olisi salaperäinen!" puhui Fergusson. "Hänen nimensä pitäisi algebran kielellä olla X."

Ferguson oli näet hyvin oppinut.

Paterson tahtoi kuulla hänestä tarkemmin kerrottavan ja kaikki tahtoivat kertoa hänestä, kaikki alottivat yhtaikaa. Mutta Billy Stevens, kapakan isäntä, kutsui heidät järjestykseen, vakuuttaen että on parempi, jos yksi kerrallaan puhuu. Hän kulki ja täytti lasit ja antoi Fergusonille merkin alottaa. Ja Ferguson kertoi:

"Niin, hän on aimo poika, paljoa muuta emme hänestä tiedä. Saa häneltä udella ihan väsymiinsä asti, mutta se ei auta mitään, mitään selkoa ei hänestä saa. Ei varsinkaan hänen tuumistaan eikä puuhistaan eikä siitä, mistä hän on kotoisin. Ja jos koettaa tutkia hänen salaisen kykynsä laatua, silloin rupee hän puhumaan muusta eikä siitä tule sen enempää. Ja arvata voit, niin että silmiäsi samentaa, mutta sitenkään et pääse sen pitemmälle. Ei hänestä tule tolkkua."

"No mikä hänen salainen kykynsä sitten on?"

"Ei se ole hänen näkönsä eikä kuulonsakaan. Eikä muu vaisto, — eikä se ole taikuuttakaan. Päätä itse, — pannaan toimeen suuret silmänkääntönäytännöt, täyskasvaneet maksavat viisikolmatta senttiä, lapset ja palkolliset puolet. Mutta sen voin kertoa, mitä hän osaa tehdä. Te saatte, kuka tahansa, mennä täältä ja kätkeytyä mihin tahdotte — sama se minne ja kuinka kauas —, hän kävelee suoraan ja hakee teidät."

"Mutta sitähän ette todella tarkoittane?"

"Tarkoitamme, juuri sitä. Ilmat eivät merkitse hänelle mitään, luonnon voimat eivät mitään — niistä hän ei välitä."

"Hä, eikö välitä pimeästä, sateesta, lumesta, hä?"

"Se on kaikki hänelle yhdentekevää. Hän ei edes kirase."

"Todellako? Eikö hän välitä edes sumusta?"

"Sumusta! Ei, hänen silmänsä tunkeutuvat sumun läpi kuin ammuttu luoti."

"Hei, kuulkaa pojat, hän koettaa syöttää minulle pajunköyttä."

"Se on totinen totuus!" huusivat kaikki. "Jatka sinä vain kertomustasi, Ferguson."

"Niin, te voitte jättää hänet tähän juttelemaan, hiipiä ulos ja mennä mihin mökkiin kylässä haluatte ja avata kirjan — vaikka kymmenenkin — ja panna sivun mieleenne. Ja hän voi mennä ulos, kävellä suoraan siihen mökkiin ja avata jokaisesta kirjasta oikean sivun ja ilmaista sen numeron, eikä hän koskaan erehdy."

"Mutta sittenhän hän on itse piru."

"Hyväkin piru. Nyt kerron teille jotakin merkillistä hänestä. Tässä eräänä iltana…"

Äkkiä kuului melua ulkoa, ovi aukeni ja hätääntynyt ihmisjoukko ryntäsi sisään, kylän ainoa valkonen nainen ensimmäisenä. Ja tämä huusi:

"Lapseni, lapseni! Hän on kadonnut. Auttakaa hyvät ihmiset minua löytämään Archy Stillman'in, häntä olen joka paikasta hakenut."

Ravintoloitsija virkkoi:

"Istukaa, rouva Hogan, elkää olko levoton. Archy tilasi täältä vuoteen kolme tuntia sitten, — hän oli perin väsynyt, niinkuin tavallisesti — ja meni nukkumaan. Ham Sandwich, juokse sinä ylös ja herätä hänet. Hän asuu numerossa 14."

Nuori mies tuli kohta ulos ja oli valmis auttamaan. Hän pyysi rva Hoganin kertomaan lähemmin asiasta.

"Hyvä Jumala, enhän voi mitään lähemmin kertoa, — kunpa vain voisinkin! Panin lapseni nukkumaan kello seitsemän ja kun nyt tunti sitten tulin sisään makuulleni pannakseni, oli hän poissa. Hyökkäsin teidän majallenne, mutta te ette olleet siellä; sitten olen hakenut teitä kaikkialta, olen aivan suunniltani säikähdyksestä; nyt olen Jumalankiitos teidät löytänyt ja te kyllä löydätte tyttöni. Tulkaa, kiirehtikää!"

"Käykää edellä, tulen perästä. Käykää te ensiksi kotiinne."

Koko seurue läksi ulos ollakseen mukana siinä haussa. Puoli kyläkuntaa oli liikkeellä, sata miestä ainakin, ja he odottivat mustana parvena naisen mökin ulkopuolella, yhdellä ja toisella liehuva lyhty kädessään. Asetuttiin riviin, jotta kapealla tiellä päästäisiin kulkemaan, ja rivit lähtivät johtajansa perässä astelemaan etelään päin. Muutamien minuuttien perästä oltiin Hoganin majalla.

"Tuossa on vuode, jossa hän makasi", selitti nainen, "siihen hänet jätin nukkumaan kello seitsemän, mutta missä hän nyt on, sen tietää Jumala yksin."

"Antakaa minulle lyhty", sanoi Archy. Hän asetti sen lattialle, laskeusi polvilleen, ollen maaperää tarkoin tutkivinaan. "Tässä on jälkiä", sanoi hän ja osotti lattian useampia kohtia. "Näettekö?"

Useat kumartuivat alas ja koettivat parhaansa mukaan jotakin nähdä. Pari heistä oli huomaavinaan jotakin jäljen tapaista, toiset puistivat päätään ja tunnustivat, että lattian kovalla tasapinnalla ei ollut mitään merkkejä, joita he olisivat voineet erottaa. Yksi virkkoi: "Lapsen jalasta voisi ehkä tähän jäädä jotakin merkkiä, mutta en käsitä miten."

Nuori Stillman meni ulos, piti kynttilää lähellä maata, kääntyi vasemmalle, astui kolme askelta eteenpäin, tiukasti maahan tähystellen. Sitten lausui hän: "Nyt tiedän suunnan. Tulkaa mukaan, joku ottaa lyhdyn."

Reippaasti astui hän etelään päin ja tuo pitkä saattue seurasi häntä, mutkitellen sinne ja tänne polun kiemurtelun mukaan. Peninkulman niin käveltyään saapuivat he laakson suulle ja heidän eteensä levisi pimeä, laaja ja rajaton kanervikkokangas. Stillman seisautti saattueen ja lausui: "Nyt emme etemmäs saa kävellä, meidän täytyy taas tutkia suuntaa." Hän otti lyhdyn ja tutki maata kahdenkymmenen metrin alalta. Sitten hän sanoi: "Tulkaa nyt, tässä ollaan oikeassa", sekä jätti lyhdyn toiselle miehelle. Hän kierteli sinne tänne pensaikkojen välitse, käveli noin neljännespeninkulman, siirtyen vähitellen oikealle: sitten otti hän uuden suunnan, teki suuren puoliympyrän, muutti taas kurssia, käveli lähes puolen penikulmaa länteen päin — ja pysähtyi.

"Tähän hän väsyi, tuo pieni raukka. Pitäkää lyhtyä. Tuossa voitte nähdä hänen istuneen."

Mutta siinä oli tasainen kalliokenttä, paljas kuin rauta, eikä kukaan seurueesta uskaltanut väittää silmiään niin teräviksi, että ne olisivat pystyneet näkemään jotain jälkeä noin tasaiseksi kiillotetulta pinnalta. Äiti lankesi polvilleen, valitti ja suuteli maata.

"Mutta missä hän sitten on?" virkkoi joku. "Hän ei ole täällä — sen me voimme nähdä."

Stillman käveli lyhty kädessä ympäriinsä paikalla ja oli jälkiä hakevinaan. "Hm", lausui hän, "tätä en oikein ymmärrä." Mutta taas hän rupesi tutkimaan. "Ei, se on turhaa. Täällä hän on ollut, se on varmaa, mutta täältä hän ei ole kävellyt mihinkään, se on myös varmaa. Tässä on arvoitus, jota en ymmärrä."

Silloin meni luonto äidiltä.

"Oi jumalani, oi pyhät pyhimykset. Joku lentävä eläin on vienyt hänet. En saa häntä enää koskaan nähdä."

"Älkäähän käykö toivottomaksi", virkkoi Archy. "Me löydämme hänet kyllä, olkaa rohkea."

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Archy Stillman." Ja hän tarttui nuorukaisen käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

Paterson, tuo uusi tulokas, kuiskasi ivallisesti Fergusonin korvaan:

"Merkillinen taito hänellä on löytää tämä paikka, eikö totta? Mutta tuskin maksoi vaivaa kulkea näin kauas; joku muu paikka olisi kai ollut yhtä hyvä, vai miten?"

Mutta Ferguson ei pitänyt tästä pilasta. Hän vastasi aika kiivaasti:

"Tahdotko väittää, että lapsi ei ole ollut täällä. Hän on ollut täällä, sanon minä. Mutta jos välttämättä tahdotte riidellä, niin…"

"Nyt olen asiasta selvillä", huudahti Stillman. "Tulkaa kaikki tänne ja katsokaa. Se oli ihan nenämme edessä koko ajan emmekä kumminkaan sitä nähneet."

Kaikki nojautuivat katsomaan sitä paikkaa, jossa lapsen sanottiin istuneen ja monet silmäparit tuijottivat nähdäkseen sitä, johon Archyn sormi nyt viittasi. Syntyi hetken äänettömyys, sitten kuului yleinen pettymyksen huokaus. Pat Riley ja Ham Sandwich lausuivat yhteen aikaan:

"Mitä se on, Archy? Tässähän ei ole mitään."

"Eikö mitään! Eikö tämä ole teistä mitään?" Ja hän piirsi nopeasti sormellaan kuvion maahan. "Hä, tunnetteko sen nyt? Se on Intiaani-Billyn jälki. Hän on ottanut lapsen."

"Jumalan kiitos", virkkoi äiti.

"Lyhty pois! Nyt tiedän suunnan. Seuratkaa minua."

Hän rupesi juoksemaan pensaitten välitse, juoksi 300 metrin matkan ja hävisi hiekkaharjun taa; toiset seurasivat häntä, saavuttivat hänet ja tapasivat hänet odottamassa. Kymmenen askeleen päässä oli pieni risumaja, vanhoilla loimilla ja räsyillä peitetty. Himmeä valo tunkeusi ulos raoista.

"Käykää edellä, rouva Hogan. Teidän oikeutenne on käydä edellä" sanoi nuorukainen.

Kaikki seurasivat naista, kun hän hyökkäsi risumajalle ja näkivät samaan aikaan kuin hän sen, niitä siellä sisällä oli katsottavana. Intiaani-Billy istui maassa; lapsi nukkui hänen vieressään. Äiti painoi sitä rintaansa vastaan intohimoisesti, puristi myöskin Archy Stillman'ia syliinsä ja kiitollisuuden kyyneleitä valui hänen poskiaan pitkin. Ja murtuneella, itkun tukahduttamalla äänellä purki hän suustaan niin vuolaan virran hellyyden sanoja, että niitä runsauteensa nähden saattoi mahtua ainoastaan irlannittaren sydämmeen.

"Minä löytä tyttö kello kymmenen", selitti Billy. "Hän nukkumassa ulkona kedolla, hyvin väsynyt, kasvot märät, nähtävästi itkenyt; ota hän kotiin, anna ruokaa, hän kovin nälissään — nukkui taas."

Rajattomassa kiitollisuudessaan unhotti onnellinen äiti kaikki rotueroitukset, syleili intiaaniakin ja kutsui häntä "Jumalan enkeliksi ihmisen haahmossa."

Mutta jos hän sellainen palveleva henki oli, oli hän varmaankin valepuvussa.

Kello puoli kaksi aamulla saapui saattue kylään laulaen iloista laulua, heilutellen lyhtyjä ja nauttien kiitollisena kaikkia virvokkeita, joita tupain ovilla heidän ohikulkiessaan tarjottiin. Sitten he kokoontuivat kapakkaan ja muuttivat sen aamuhetken, jota vielä oli jälellä, yöksi.

Jälkimmäinen osa.

I

Seuraavana iltapäivänä oli ääretön hämminki kylässä. Eräs vakava ja arvokas muukalainen, ulkonäöltään ja käytökseltään hieno mies, oli saapunut ravintolaan ja sen kirjaan kirjoittanut tuon peljättävän nimen

Sherlock Holmes.

Uutinen siitä lensi mökistä mökkiin, kaivokselta kaivokselle; työssään olijat laskivat työaseensa pois ja kylän asukkaat kokoontuivat tuota pikaa kapakkaan, kaikkien harrastusten keskustaan. Eräs mies, joka kulki tietä myöten kylän pohjoispäässä, huusi tuon uutisen Pat Rileylle, jonka kaivos oli lähellä Flint Bucknerin kaivosta. Kun Fetlock Jones kuuli tuon nimen mainittavan, kävi hän hetkeksi vallan levottomaksi. Hän puhui itsekseen:

"Eno Sherlock! Sepä oli huono onni! Pitikin hänen saapua juuri nyt, jolloin…" Hän vaipui mietteisiinsä ja aprikoi nyt itsekseen: "Mutta miksi pitäisi minun peljätä juuri häntä? Jokainen, joka tuntee hänet yhtä hyvin kuin minä tunnen, tietää, ettei hän voi keksiä mitään rikosta ajattelematta tai järjestämättä ennakolta täysin valmiiksi sen johtolankoja, eikä muuten kuin palkkaamalla jonkun tekemään tuon rikoksen juuri hänen määräystensä mukaisesti. Tällä kertaa ei tule olemaan mitään johtolankoja, — mitä hän siis voisi todistaa? Ei mitään. Ei, kaikki on valmisna. Jos minun nyt täytyisi lykätä se toistaiseksi…, ei, lykätä sitä en uskalla. Flint Buckner saa matkapassin tänä yönä…, saa aivan varmaan."

Sitten ilmeni toinen vaikeus. "Eno Sherlock tahtoo varmaankin jutella minun kanssani kotoisista tapahtumista, — miten silloin hänen luotaan pääsen? Sillä minun täytyy kävästä makuuvajallani kello kahdeksan aikaan, vaikka pikimmältäkin." Tämä pula tuotti Fetlockille paljo päänvaivaa. Mutta hän keksi lopuksi keinon miten siitäkin selviytyisi. "Menemme vähän ulos kävelemään ja sitten erkanen hänestä tuokioksi tiellä, niin ettei hän näe mitä teen. Paras keino estää salapoliisia jälilleen pääsemästä on pitää häntä syrjässä, silloin kuin asiata valmistelee. Se on varmin temppu…, otan hänet mukaani."

Tie ravintolan edessä oli täyteen sulloutuneena kylän miehiä, jotka vierasta odottelivat ja toivoivat näkevänsä vilahdukseltakaan tuota suurta miestä. Mutta hän pysyi huoneessaan eikä näyttäytynytkään. Ainoastaan Fergusonin, Jake Parkerin, sepän, ja Ham Sandwichin onnistui nähdä hänet. Ollen tuon suuren tieteellisen salapoliisin innokkaita ihailijoita vuokrasivat he ravintolan pienen säilytyskonttorin ja sieltä näkyi muutamasta raosta Holmesin huoneen ikkuna. Sinne he asettuivat vaanimaan. Holmesin ikkunan eteen oli uudin laskettuna, mutta vihdoin veti hän sen ylös. Selkää karmiva, mieluinen värähdys kävi kurkistajain ruumiin läpi, kun he katselivat kasvoista niin kasvoihin tuota Suurta Miestä, joka oli täyttänyt koko maailman ylenluonnollisen neronsa maineella. Siellä hän istui, — hän ei ollut mikään satu, ei mikään varjo, ei, hän oli todellinen, elävä olento luuta ja lihaa, seisoi niin lähellä heitä, että he melkein saattoivat häntä kosketella.

"Katsos tuota päätä", sanoi Ferguson, pelkoa äänessään. "Oi sinä suuri laupeus, tuo on siis pää!"

"On todellakin", lausui seppä kunnioittaen. "Katsokaa hänen nenäänsä. Katsokaa hänen silmiään! Eikö se ole neroa? Siinä on kokonainen makasiini neroa."

"Ja kuinka kalpea hän on", sanoi Ham Sandwich. "Se johtuu siitä, että hän on ajatellut niin paljon — siitä se johtuu. Hittolainen, meikäläiset pölkkypäät eivät osaa aavistaakaan, mitä ajatteleminen oikeastaan on."

"Ei, siitä meillä ei ole hajuakaan. Se minkä me sanomme ajattelemiseksi, on pelkkää kuonaa."

"Olet oikeassa, Ferguson. Katso hänen ryppyistä otsaansa — siinä juuri on syvän ajattelemisen merkki — syvän, syvän, 40 syltää asioiden ytimiin uppoavan ajattelemisen. Nytkin hän on jonkin asian jälillä."

"On kyllä, siitä voit olla varma. Katso hänen kamalan vakavia kasvonpiirteitään — katso hänen juhlallista kalpeuttaan — sitä ei mikään voi voittaa."

"Ei voi vaikka maksettaisiin. Ja sen kalpeutensakin on hän rehellisesti ansainnut, hän on neljästi ollut kuolleena, ihan totta. Kolme kertaa kuoli hän luonnollisen kuoleman ja neljännen kerran menetti hän tapaturman kautta henkensä. Olen kuullut sanottavan, että hänen ihonsa haiskahtaakin kostealta ja kylmältä, niinkuin haudalta. Ja hän on…"

"Hiljaa, katsokaa! Nyt hän painaa peukalollaan tämänpuolista otsakulmaa ja etusormella tuonpuolista. Nyt on hänen ajatuskoneensa käynnissä, siitä voin lyödä vedon vaikka paidastani."

"Se on totta. Ja nyt katselee hän taivaalle ja sivelee verkalleen viiksiään ja…"

"Nyt hän nousee ja kokoo johtolankojaan vasemmalla kädellään. Noin, hän koskettelee toisella kädellä etusormeaan, nyt pitkää sormeaan, nyt nimetöntä…"

"Mutta — joko langat sekaantuvat?"

"Kas, kuinka hän irvistää. Hän ei näy pääsevän selville siitä yhdestä langasta. Noin…"

"Hei, taas hän hymyilee — aivan kuin tiikeri! Ja toiset sormet seuraavat sukkelasti perässä. Nyt hän on sen keksinyt, pojat, hän on varmaankin keksinyt pulman."

"On todella. En hitto soi tahtoisi olla sen vaatteissa, jota hän nyt jahtaa!"

Herra Holmes veti pöydän ikkunan luo, istahti selin kurkistelijoihin ja rupesi kirjoittamaan. Miehet loittonivat hiukan raosta, sytyttivät piippunsa ja rupesivat hauskasti juttelemaan. Ferguson lausui syvällä vakuutuksella:

"Ei se auta, pojat, tunnustaa täytyy, että hän on ihmekapine. Sen hänestä jo näkee."

"Se on totisin sana, minkä koskaan olet lausunut, Ferguson", vastasi Jake Parker. "Olisipa ollut hauskaa, jos hän olisi ollut täällä tässä toissa iltana."

"Totta jumaliste olisikin ollut!" vastasi Ferguson. "Silloin olisi saatu nähdä tieteellistä työtä. Neroa, puhdasta neroa…, ylimmässä potenssissaan, uskokaa pois. Archy on aika poika jälkiä löytämään, kukaan ei tahdo halventaa hänen ansioitaan, en ainakaan minä. Mutta hänen kykynsä rajoittuu siihen, että hän vain näkee, näkee tarkasti kuin huuhkaja; se on suuri, luonnon antama, eläimellinen lahja, ei enempää eikä vähempää, mutta neroa se ei ole, sitä voi, kamalaan suurenmoisuuteen nähden, verrata tämän miehen tekoihin yhtä vähän kuin… kuin… Niin, sanonpa teille, mitä hän olisi tehnyt. Hän olisi mennyt rouva Hoganin asuntoon ja silmäillyt — silmäillyt vain — edellytyksiä ja huomannut ne. Näkeekö hän kaikki? Näkee, pienempiä yksityisseikkoja myöten, ja hän olisi tiennyt enemmän Hoganin perheen kotiasioista kuin he itse tietävät. Sitten olisi hän istahtunut laverille, tyyneesti kuten tavallisesti, ja sanonut rva Hoganille… Kuule Ham, ole sinä olevinasi rva Hogan. Minä kyselen sinulta, tule tähän."

"Hyvä on. Alota."

"Olkaa hyvä, rouvaseni, kuunnelkaa tarkoin, elkää hajoittako ajatuksianne. Mitä sukupuolta oli lapsi?"

"Tyttö, armollinen herra."

"Vai tyttö, hm! Hyvä, hyvin hyvä. Entä ikä?"

"Kuusi vuotta, armollinen herra."

"Hm…, nuori, heikko… kaksi peninkulmaa. Silloin hänet valtasi väsymys. Hän vaipui alas ja nukahti. Me löydämme hänet kahden peninkulman piiristä. Oliko hampaita?"

"Oli viisi, ja yksi oli puhkeamassa."

"Hyvä, hyvin hyvä, todellakin oikein hyvä. — Näettekös, pojat, hän löytää johtolankoja sellaisesta, joka meille muille on tyhjää palturia. Oliko sukkia, rouvaseni? Entä kenkiä?"

"Oli, armollinen herra, molemmissa jaloissa."

"Villaisetko sukat? Vai pumpulilankaa?"

"Villaiset. Ja kengät vasikannahkaa."

"Ohoo, vasikannahkaa… Se vähän vaikeuttaa asian. Vaan olkoon… saammehan nähdä. Entä uskonto?"

"Katolilainen, armollinen herra."

"Hyvä. Repäskää, olkaa hyvä, minulle palanen sänkypeitteestä. Kiitos. Puolivillaista, ulkomaista tekoa — hyvä. Vielä pala jotakin lapsen pitämää, vaatetta, olkaa hyvä. Kiitos — puuvillaa. Se tuntuu kuluneelta. Hyvä johtolanka, aivan mainio. Tahdotteko ojentaa minulle noita rikkoja, joita lattialta on lakastu. Tuhannen kiitosta. Oh, suurenmoista. Nyt me tiedämme, miten asia on, luulisin." — "Näettekös pojat, nyt hän on saanut kaikki tarvitsevansa johtolangat, useampia hän ei kaipaa. Noo, mitä tekee nyt tuo Mainio Mies? Hän laskee vaatekappaleet ja rikat pöydälle, nojautuu niitten yli, hieroo niitä vastakkain ja tarkastaa niitä jupisten: 'Tyttö'; penkoo niitä vähän: 'Kuuden vuoden ikäinen'; kääntää taas toisella tavalla: 'Viisi hammasta — yksi puhkeamassa — katolilainen — villalankaa — puuvillaa — vasikannahkaa — tuo kirottu vasikannahka!' Sitten hän nousee, vetää otsanahkansa poimuihin ja rupee sormin laskemaan johtolankojaan, mutta pysähtyy nimettömän kohdalle. Mutta ainoastaan hetkeksi…, sitten loistavat hänen kasvonsa hymystä kirkkaina kuin valaistu ikkuna, hän oikasee vartalonsa mahtavana ja sanoo läsnäoleville: 'Ottakaa, pari teistä, lyhty ja menkää Intiaani-Billyn majaan ja hakekaa sieltä lapsi. Muut voivat mennä kotiin nukkumaan. Hyvää yötä rouva, hyvää yötä muutkin.' Ja hän kumartaa päänsä juhlallisesti ja kävelee ravintolaan. Tämä on hänen konstinsa, ainoa suuri taito — se on tiedettä, neroa — ja se kaikki suoritetaan neljännestunnissa; hänen ei tarvitse juosta pari tuntia väkijoukon seuraamana kedoilla ja kanervikoissa."

"Tuhat tulimmaista, se on suurenmoista", virkkoi Ham Sandwich. "Ferguson, sinä olet täsmälleen osannut häntä matkia. Sen tarkemmin häntä ei ole kuvattu kirjoissakaan. Näen hänet ilmielävänä edessäni. Ettekö tekin näe, pojat?"

"Totta totisesti näemme, niinkuin valokuvan."

Ferguson oli menestykseensä äärettömän tyytyväinen. Hetkisen istui hän ääneti ja nautti onnestaan, sitten lausui hän pelottavalla ihailulla:

"Onkohan häntä Jumala luonut?"

Hetkeen ei vastausta kuulunut; sitten virkkoi Ham Sandwich hartaasti:

"Ei ainakaan yhdellä kertaa, sitä en usko."

II

Kello kahdeksan illalla asteli kaksi henkeä Flint Bucknerin majan ohi pimeän päässä. He olivat Sherlock Holmes ja hänen sisarenpoikansa.

"Seisahduppas tuokioksi tähän, eno, minä käväsen makuuvajassani — en viivy minuuttiakaan."

Hän pyysi enoltaan jotakin, eno antoi hänelle sen ja sitten poika palasi yön pimeään; mutta hän tuli pian takasin ja keskustelua jatkettiin. Yhdeksän aikaan palasivat he ravintolaan. He tunkeusivat biljardihuoneen läpi, johon joukko ihmisiä oli kokoontunut nähdäkseen edes vilahdukselta tuon Mainion Miehen. Nyt hurrattiin kuin kuninkaalliselle henkilölle. Herra Holmes kiitti suosionosotuksista kumarrellen oikealle ja vasemmalle ja kun hän oli mennyt, sanoi hänen sisarenpoikansa miesjoukolle:

"Eno Sherlockilla on vähän toimitettavaa nyt, noin kello kahteentoista tai yhteen saakka, mutta sitten tulee hän taas alas, taikka jo aikaisemmin, jos voi, ja hän toivoo että muutamia teistä vielä on jälellä juodaksenne lasin hänen kanssaan."

"Hän on piru soi miesten mies, pojat! Kolmikertainen hurraa Sherlock Holmes'ille, suurimmalle näihin asti eläneistä ihmisistä", huusi Ferguson. "Hip, hip, hip…"

"Hurraa, hurraa, hurraa… aa."

Koko talo vavahti, niin hehkuvalla tunteella se hurraa huudettiin. Mutta ylhäällä huoneessaan sanoi Holmes sisarenpojalleen lempeästi nuhtelevalla äänellä:

"Miksi pakotit minut tuohon juomaseuraan menemään?"

"Mutta eihän sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että pääset kansan suosioon, eno? Tällaisessa kaivoskylässä ei saa esiintyä ylpeänä. Miehet ihailevat sinua, mutta jos matkustaisit täältä juomatta lasin heidän kanssaan, haukkuisivat he sinut keikariksi. Sanoithan sitäpaitsi, että sinulla on kotoa niin paljo kertomista, että siihen menee puolet yöstä."

Poika on oikeassa, hän on ymmärtäväinen poika, sen myönsi eno. Ja poika oli ymmärtäväinen vielä eräässä toisessakin suhteessa, mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse: "Eno ja nuo kaikki muut tekevät minulle sen palveluksen, että todistavat minun olleen täällä kapakassa, ja sitä tosiasiaa ei saada kumotuksi."

Enonsa kanssa jutteli hän vilkkaasti kolme tuntia. Noin kahdentoista aikana laskeusi Fetlock alakertaan, asettui pimeälle pihalle muutamain askelten päähän ravintolasta ja odotti. Viiden minuutin kuluttua tuli Flint Buckner hoiperrellen biljardihuoneesta, niin että melkein hipasi häntä ohimennessään.

"Nyt hän on käsissäni!" jupisi nuorukainen. Hän katseli tuota, poistuvaa mustaa olentoa ja jatkoi: "Hyvästi… hyvästi ainaiseksi, Flint Buckner. Sinä olet nimittänyt äitiäni rumalla nimellä… sama se, nyt on kaikki niinkuin olla pitää, nyt kävelet viimeistä vaellustasi, ystäväni."

Ajatuksiinsa vaipuneena meni hän ravintolaan. "Tunti aikaa on kello yhteen. Sen tunnin vietämme yhdessä toverien kanssa, se on minulle hyvä todistus."

Hän opasti Sherlock Holmesin alas biljardihuoneeseen, joka oli tungokseen asti täynnä uteliaita ja ihailevia kaivostyömiehiä; vieras tilasi juomatavarat ja juhla alkoi. Kaikki olivat iloiset, kaikki kohteliaat; tuttavuus oli pian tehty, laulettiin, juteltiin ja tilattiin lisää virvokkeita. Ja nuo tärkeät minuutit kuluivat lentäen. Kello oli kuusi minuuttia vailla yksi ja ilo oli ylimmillään — silloin kuului paukaus:

— Pum!

Kaikki vaikenivat heti. Tuo kumea ääni tuntui tulevan rotkotieltä päin, se tuntui kajahtavan kalliosta kallioon ja sitten kuolevan pois. Lumous katosi, useat miehistä hyökkäsivät ovelle ja huusivat:

"Nyt on jotakin räjähtänyt."

Ulkoa pimeästä puhui joku ääni:

"Se tapahtui kappaleen matkan päässä rotkotiestä; näin leimauksen."

Kaikki hyökkäsivät rotkotielle — Holmes, Fetlock, Archy Stillman, kaikki. Muutamissa minuuteissa juoksivat he englanninpeninkulman. Erään lyhdyn valossa näkivät he Flint Bucknerin majan tasaisen, kovaksi poljetun savilattian — muuten itse majasta ei ollut mitään jälellä, ei liuskaakaan. Eikä Flint'iäkään näkynyt. Miesjoukko jakausi ryhmiin ja haki ympäristöstä. Äkkiä kuului huuto:

"Täällä hän on."

Siellä hän olikin. Viidenkymmenen metrin päästä tielle päin hän löytyi, s.o. löytyi hengetön ja runneltu läjä, joka merkitsi Flintin maallisia jäännöksiä. Fetlock Jones riensi sinne muiden seurassa katselemaan ruumista.

Ainoastaan neljännestuntia meni laillisiin muodollisuuksiin. Ham Sandwich, juryn puheenjohtaja, laati pöytäkirjan, joka oli koruton ja selvä ja joka päättyi seuraavaan selitykseen: "Vainaja on kuollut syistä, jotka joko hän itse tai joku tahi jotkut muut jurylle tuntemattomat henkilöt ovat aiheuttaneet, ei jätä jälkeensä perhettä eikä muita sellaisia tavaroita, vaan ainoastaan asuntotalonsa, joka räjähti ilmaan, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, amen."

Sitten yhtyi jury taas levotonna odottavaan ihmisjoukkoon, sillä sen joukossa oli kaiken harrastuksen keskus, Sherlock Holmes. Kaivostyömiehet seisoivat ääneti ja kunnioittaen puoliympyrässä, jonka sisäpuolella itse tapaturmapaikka oli. Siellä käveli tuo Mainio Mies edestakaisin, seurassaan sisarenpoikansa, joka kantoi lyhtyä. Metrimitalla mittasi hän tuvan pinta-alan, etäisyyden pensaikosta tiehen, pensaiden korkeuden j.n.e. Hän poimi rievun sieltä, sälön tai sirun täältä, tarkasti ne huolellisesti, ja pani talteen. Hän määräsi taskukompassinsa avulla seudun aseman, ottamalla huomioon magneettisten häiriöiden tuottaman parin sekunnin erotuksen. Hän määräsi ajan (Tyyneenmeren) kellonsa mukaan, verrattuaan sitä paikallisaikaan. Hän mittasi etäisyyden tuvasta vainajaan, ottaen huomioon nousu- ja laskuvesi-vaikutukset. Ilmanpainon hän määräsi taskubaromeetterillaan ja lämmön taskulämpömittarillaan. Vihdoin sanoi hän juhlallisesti kumartuen:

"Se on valmista. Palaammeko takaisin, hyvät herrat."

Hän käveli ravintolaan, ja väkijoukko seurasi häntä, syvästi ihaillen tätä Mainiota Miestä, ja lausuen arveluita tapaturmasta ja siitä, kenen tekoa se voisi olla.

"Sattuipa erinomainen onni, että hän nyt juuri on täällä, eikö totta", virkkoi Ferguson.

"Tästä tulee vuosisatamme merkillisin tapaus, puhui Ham Sandwich. Siitä tulee kertomus kulkemaan yli koko maailman, uskokaa pois!"

"Sen voi jo uskoakin", virkkoi Joke Parker, seppä. "Siitä tulee mainio reklaami tälle kaivosseudulle — eikö totta, Ferguson?"

"Niin, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin sen sanon, että eilen oli vuokraamani vuorialue kahden dollarin arvoinen neliömetriltä, mutta tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka tänään kehtaisi tulla siitä kuuttakymmentä tarjoamaan."

"Se on totta, Ferguson, parempaa onnea ei uusi kaivosseutu voisi uneksuakaan. Näitkö, kuinka huolellisesti hän pani talteen nuo pienet räsyt ja rikat ja muut vehkeet. Sitä katsetta! Hän ei voi olla näkemättä yhtään johtolankaa, se olisi hänelle aivan mahdotonta."

"Toiselle eivät kaikki nuo pikkuesineet mitään merkitsisi, mutta hänelle ne merkitsevät saman verran kuin suuri kirja, vieläpä harvalla präntillä painettu."

"Se on totinen totuus! Noissa pikkuesineissä piilee jokaisessa joku pieni salaisuus, vaikka ne luulevat, ettei sitä kukaan ymmärrä; mutta hän kun tulee ja tutkii, niin lävähtää salaisuus auki kuin vieterilipas se on varmaa!"

"Pojat, nyt en ole enää pahoillani, ettei hän ollut täällä kadonnutta tyttöä etsimässä; tämähän on paljo suurenmoisempi tapaus, paljo monimutkaisempi, — tämä kysyy tiedettä ja neroa."

"Tietysti olemme kaikki hyvillämme, että näin kävi. Hyvillämmekö? ei, se on liian vähän sanottu. Archy olisi tietysti oppinut paljon, jos hän olisi älynnyt seisoa tuon miehen vieressä ja katsoa, miten hän menettelee. Mutta hän kulki siellä syrjässä pensaikossa eikä nähnyt mitään."

"Se on totta, näin sen minäkin. No, Archy on nuori vielä, hän viisastuu kun vanhenee."

"Mutta, pojat, kenen luulette tehneen tuon kolttosen?"

Se oli kiperä kysymys, joka synnytti koko joukon löyhiä arveluita. Useita henkilöitä mainittiin, mutta tarkemmin ajateltaessa siitä arvelusta luovuttiin. Kukaan muu ei ollut tuntenut Flint Buckneria lähemmin kuin nuori Hillyer, kukaan ei ollut hänen kanssaan riidellyt, hän oli tympässyt jokaisen, joka oli yrittänyt häntä lähentelemään, mutta ei kumminkaan niin hävittömällä tavalla, että kukaan siitä syystä hänen henkeään olisi vaaninut. Yksi nimi oli kaikkien huulilla alusta pitäen, mutta se oli viimeinen, mikä julkilausuttiin — Fetlock Jones. Pat Riley sen ensi kerran mainitsi.

"Tietysti olemme kaikki häntä ajatelleet", lausuivat toiset, "sillä olihan hänellä tuhat syytä murhata Flint Buckner ja olihan se hänen suora velvollisuutensa. Mutta kahdesta asiasta emme pääse: ensiksikään hänellä ei ole niin paljo rohkeutta, ja toiseksi ei hän ollut tapaturmapaikalla murhan tapahtuessa."

"Sen tiedän", sanoi Pat. "Hän oli biljardihuoneessa yhdessä meidän kanssa räjähdyksen tapahtuessa."

"Niin, hän oli siellä kokonaisen tunnin ennenkuin se tapahtui. Muuten häntä tietysti heti olisi epäilty."

III

Ravintolan ruokasalista olivat kaikki huonekalut kannetut ulos, yksi pitkä pöytä vain ja yksi tuoli oli sinne jätetty. Pöytä oli huoneen toisessa päässä, tuoli oli pöydän takana ja sillä tuolilla istui Sherlock Holmes, komeana ja vaikuttavana. Yleisö seisoi. Huone oli täysi. Tupakansavua oli kuin pistettynä, äänettömyys oli täydellinen.

Tuo Mainio Mies kohotti kätensä vielä täydentääkseen hiljaisuutta ja piti sitä muutamia silmänräpäyksiä koholla. Sitten teki hän terävällä äänellä useita kysymyksiä ja merkitsi vastaukset kirjaan. Täten pääsi hän täydellisesti tutustumaan Flint Buckneriin, hänen luonteeseensa, hänen esiintymiseensä, hänen tapoihinsa, kaikkeen. Siten tuli m.m. selville, että Mainion Miehen sisarenpoika oli koko kylässä ainoa, jolla oli jotakin syytä murhata Flint Buckner. Herra Holmes hymyili säälivästi todistajalle ja kysyi verkkasella äänellä:

"Tietääkö sattumalta joku herroista, missä nuorukainen Fetlock Jones oli räjähdyksen aikana?"

Siihen vastattiin yhdellä äänellä:

"Tässä talossa, biljardihuoneessa."

"Vai niin — tuliko hän silloin juuri sisään?"

"Ei, hän oli ollut täällä ainakin tunnin."

"Soo. Kuinka pitkälti täältä onkaan räjähdyspaikalle?"

"On runsas peninkulma."

"Soo. Eiköhän tämä sentään ole todistus, joka tepsii…?"

Myrskyten rämähti huoneessa nauru ja kuului huutoja: "Se oli vallan murhaava todistus!" ja "Etköhän kadu, Sandy, että tuon tulit sanoneeksi." Ja Sandy, joka oli Jones'ia epäillyt, katsoi punastuen maahan ja häpesi hirveästi. Mutta tutkimusta jatkui:

"Sittenkuin nuoren Jones'in osallisuus esillä olevaan tapahtumaan on todistettu hiukan etäiseksi (naurua), kääntykäämme silminnäkijäin puoleen ja kuulkaamme, mitä heillä on sanottavana."

Hän otti esille tapaturmapaikalta kokoamansa todistuskappaleet ja järjesti ne pahvilevylle polvelleen. Kuulijat pidättivät hengitystään ja odottivat.

"Olemme määränneet pituus- ja leveysasteet ja tarkistaneet ne ja tiedämme siis tarkoin missä tapaturma sattui. Meillä on tarkat tiedot ilmanpainosta, lämpösuhteista ja kosteusmäärästä — ne ovat verrattoman tärkeät tietää, koska niiden avulla voimme laskea, missä määrin ne ovat vaikuttaneet murhaajan mielenlaatuun ja toimintakykyyn tähän aikaan yöllä." ( Ihmettelyn surinaa. Kuiskaten arvostellaan: "Kylläpä siinä hitto soi on terävä mies.") — Hän hypelti todistuskappaleitaan: "Ja nyt annamme näiden äänettömäin todistajaimme puhua."

"Tässä on tyhjä haulipussi. Mitä se kertoo? Että syynä murhaan oli ryöstö, ei kosto. Mitä muuta se kertoo? Että murhaajalla oli huononlaiset luonnonlahjat… voimme ehkä sanoa hänen olleen lyhytajatuksisen. Mistä sen tiedämme? Koska ei kukaan tavallisilla järjenlahjoilla varustettu mies olisi ruvennut ryöstämään Buckneria, jolla ei koskaan ollut paljo rahoja luonaan. Vai olisiko murhaaja ollut muukalainen? Haulipussi puhukoon taas. Otan siitä tämän esineen. Se on kappale hopeansekaista kvartsia. Se on omituinen kappale. Olkaa hyvä ja tarkastakaa sitä — te — ja te — ja te. Olkaa hyvä, antakaa se minulle takasin. Ei ole kuin yksi malmisuoni tällä paikkakunnalla, josta saadaan tällaista kvartsia, ja se malmisuoni on näkyvissä kahden peninkulman pituudelta ja on minun ymmärtääkseni tekevä löytöpaikkansa maankuuluksi lyhyessä ajassa ja antava 200:lle omistajalleen suuremmat varat kuin ahnaimmatkaan heistä voivat uneksia. Olkaa hyvä ja mainitkaa sen malmisuonen nimi."

"Yhdistetyt valtaukset Kristillinen Tiede ja Mary Ann!" vastattiin nopeasti.

Siitä syntyi hurjia hurraahuutoja ja jokainen puristi kyyneleet silmissä naapurinsa kättä. Ferguson huusi: "Siihen malmisuoneen minunkin kaivokseni kuuluu ja sen hinta kohoo nyt 150:teen dollariin, olkaa varmat siitä."

Kun mielet taas tyyntyivät, jatkoi Holmes:

"Huomaamme siis kolme asiaa varmoiksi, nimittäin: Murhaaja on verrattain vähälahjainen. Hän ei ole muukalainen. Hänen tarkoituksensa oli varastaa, ei kostaa. Jatkakaamme. Täällä on kädessäni pieni pätkä sytytyslankaa, joka haisee äsken palaneelta. Mitä todistaa se? Yhdessä kvartsipalan kanssa todistaa se, että murhaaja oli kaivostyömies. Mitä se vielä kertoo? Että murha tehtiin jollakin räjähdysaineella. Entä vielä? Että räjähdysaine oli majan vieressä tien puolella — etusivulla — sillä löysin sen kuuden jalan päässä tuvan paikasta."

"Vielä on minulla täällä käytetty puinen tulitikku, sitä lajia, jolla tuli laatikon reunasta repästään. Löysin sen tieltä, 622 jalan päässä majan paikalta. Mitä se todistaa? Että johtolanka siellä sytytettiin. Entä vielä? Että murhaaja oli vasenkätinen? Mistäkö sen tiedän? Hyvät herrat, minä en voi teille selittää, mistä sen tiedän, sillä nämä todisteet ovat niin hienot, että vasta pitkän kokemuksen ja perusteellisten opintojen kautta olen päässyt niiden perille. Mutta todisteita on olemassa ja niitä varmentaa se tosiasia, jonka te epäilemättä olette usein lukeneet suurista salapoliisikertomuksista, — että kaikki murhaajat ovat vasenkätiset."

"Hitto soi, niinhän onkin laita!" virkkoi Ham Sandwich, ja iski reittään suurella kämmenellään niin että läiskähti. "Kas pirua kun en ole sitä ennen koskaan tullut ajatelleeksi."

"Enkä minä." "Enkä minä." Niin huusivat useat. "Mutta häneltä ei jää mikään huomaamatta — katsokaa hänen silmiään!"

"Hyvät herrat, vaikka murhaajan ja hänen uhrinsa välinen matka oli pitkä, ei edellinenkään kumminkaan aivan vahingotta asiasta päässyt. Tämä puupala, jonka nyt teille näytän, sattui häneen. Se haavoitti häntä, joten hänestä juoksi verta. Missä hän lieneekin, merkki hänellä on, joka hänet ilmaisee. Löysin tämän siltä paikalta missä mies seisoi, kun hän sytytti tuon räjähdyttävän langan."

Holmes tarkasteli ylhäiseltä paikaltaan seurakuntaa, ja hänen kasvonsa rupesivat tummenemaan. Hän kohotti verkalleen kätensä ja osotti:

— Tuossa on murhaaja.

Tuokion olivat kuuntelijat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten kuului parikymmentä ääntä:

"Sammy Hillyerkö! Eikö helkkarissa! Hänkö murhaaja, se on mahdotonta!"

"Päätelkää varovasti, hyvät herrat, elkää hätäilkö. Ottakaa huomioon, että hänellä on verinen merkki otsassaan."

Hillyer kalpeni kauhusta — oli vähällä ruveta itkemään. Hän kääntyi milloin sinne ja milloin tänne, ikäänkuin etsien turvaa, hän ojensi rukoillen kätensä Holmes'n puoleen ja huudahti.

"Elkää sanoko minua murhaajaksi. Minä en ole murhaa tehnyt, vakuutan sen kunniasanallani. Tämän naarmun otsaani olen saanut…"

"Vangitkaa hänet, konstapeli", huusi Holmes. "Minä vastaan vangitsemiskäskystä."

Konstapeli astui haluttomasti pari askelta lähemmäs, epäili ja pysähtyi.

Hillyer huusi silloin hätääntyneenä: "Oi, Archy, älä anna heidän vangita minua, se olisi äitini kuolema. Sinä tiedät, miten sain tuon naarmun. Kerro siitä heille ja pelasta minut, Archy, pelasta minut."

Stillman tunkeutui esiin ja virkkoi:

"Elä pelkää, minä pelastan sinut." Sitten lausui hän läsnäoleville: "Elkää välittäkö siitä, miten hän tuon naarmun sai, se on merkitystä vailla oleva seikka eikä kuulu tähän juttuun ollenkaan."

"Jumala siunatkoon sinua, Archy, sinä olet kelpo ystävä."

"Archy eläköön. Astu esiin, poika, ja puhu rohkeasti", huusivat miehet, ylpeinä kun heillä oli omakin paikallisneronsa. Kotoinen tunne siitä, että heidän pitäisi puolustaa häntä, heräsi heissä nyt äkkiä ja muutti koko aseman.

Nuori Stillman odotti, että melu hiljeneisi ja lausui sitten:

"Pyydän Tom Jeffries'iä asettumaan tälle ovelle ja konstapelin menemään toiselle ovelle; ketään ei saa laskea ulos huoneesta."

"Sanottu ja tehty. Jatka, poika."

"Luulen, että rikoksentekijä on tässä joukossa, osotan hänet teille vähän ajan perästä, jos olen oikein arvannut. Nyt kerron teille koko tapauksen alusta loppuun. Vaikuttimena ei ollut ryöstö, vaan kosto. Murhaaja ei ollut tyhmä. Hän ei seisonut 622 jalan matkan päässä tuvasta. Häntä puupalikka ei haavoittanut. Hän ei tuvan ulkoseinämälle pannut räjähdysainetta. Hän ei ottanut haulipussia mukaansa eikä hän ollut vasenkätinen. Näitä erehdyksiä lukuunottamatta on erinomaisen vieraamme selonteko tapahtumasta pääasiassa oikea".

Mielihyvän naurua tirahteli salissa; ystävä kuiskasi ystävälle ikäänkuin sanoakseen: "Sehän on puhetta, joka tuntuu aivan latinalta. Kelpo poika, kunnon poika, ei hän antaudu."

Vieras pysyi tyyneenä. Stillman jatkoi:

"Minullakin on muutamia todistajia ja saatan kertoa, mistä vielä useampia voitte löytää." Hän näytti paksua rautalanganpätkää — kuuntelijat keräytyivät sitä katsomaan. "Se on ohkosen talikerroksen peittämä. Ja täällä on puoleksi palanut kynttilä. Siihen on leikattu merkkejä aina tuuman päähän toisistaan. Kerron teille kohta, mistä nämä tavarat löysin. Nyt jätän sikseen kaikki mietelmät ja arvaamiset ja johtolankain yhdistämiset, kertoakseni teille aivan yksinkertaisesti ja koristelematta, miten tuo surullinen tapaturma tapahtui."

Hän pysähtyi hetkeksi, antaakseen jännityksen yhä tiukemmalle pingoittaa kuulijain huomion. Sitten jatkoi hän:

"Murhaaja on tehnyt suunnitelmansa tarkan harkinnan mukaan. Se oli hyvä ja viisas suunnitelma, se osotti hyviä luonnonlahjoja, ei huonoa päätä. Sen tarkoitus oli kääntää kaikki epäilykset pois tekijästään. Ensiksi pani hän merkit kynttilään, tuuman verran väliä, ja laski ajan. Hän huomasi, että kului kolme tuntia, ennenkuin neljä tuumaa kynttilää on palanut. Tein itse samaa koetta puolen tunnin kuluessa tuolla huoneessani, sillävälin kuin täällä pidettiin kuulustelua Flint Bucknerin luonteesta ja tavoista. Ja siten tulin huomaamaan kuinka kauan kynttilä palaa, kun se on tuulelta suojassa. Sittenkuin hän oli tehnyt tämän kokeen, puhalsi hän kynttilän sammuksiin — juuri tämän kynttilän — ja teki tuumanmerkkinsä toiseen kynttilään."

"Uuden kynttilän hän asetti tinajalustalle. Viiden tunnin merkin kohdalle kaivoi hän reijän kynttilän läpi kuumennetulla rautalangalla. Olen jo näyttänyt teille rautalangan, joka oli ohkosen talikerroksen peittämä, — sulatetun ja hyytyneen talin."

"Ponnistelemalla — hän sai luullakseni aika lailla ponnistaa — kiipesi hän tuon tiheän pensaikon läpi, joka peittää Flint Bucknerin majan takaisen jyrkän rinteen, ja kantoi sinne tyhjän jauhotynnyrin. Hän asetti sen sinne aivan varmaan piilopaikkaan ja sen pohjalle asetti hän kynttiläjalan. Sitten mittasi hän noin 35 jalkaa sytytyslankaa, sen verran oli matkaa tynnyristä tuvan takaseinään. Hän teki reijän tynnyrin kylkeen — tätä käsiporaa hän käyttikin. Ja hän jatkoi työtään, kunnes se oli valmis; silloin oli toinen langanpää Bucknerin majassa ja toinen pistettynä kynttilään kaiverrettuun reikään. Laitos oli niin järjestetty, että räjähdyksen täytyi tapahtua kello 1 yöllä, edellyttämällä, että kynttilä sytytettiin noin klo 8 illalla — joka tapahtuikin, siitä vedon lyön — ja edellyttämällä, että tuvassa oli räjähdysainetta, johon langan toinen pää yhdistettiin, — ja että sitä siellä oli, siitäkin voin vedon lyödä, vaikka en voi sitä toteennäyttää. Tynnyri on vieläkin pensaikossa, tinajalka ja kynttilänpätkä ovat sen pohjalla, palaneen sytytyslangan pää on tuossa kaivetussa reijässä, toinen pää on sen rinteen alla, missä maja oli. Näin sen kaiken pari tuntia sitten, jolloin professori mittaili maita, joka työ tähän juttuun nähden oli aivan turhaa, ja kokoili arvoesineitä, joilla ei ole mitään merkitystä."

Hän vaikeni. Kuulijat huoahtivat pitkään ja syvästi, se helpotti heidän jännittyneitä hermojaan, ja he rämäyttivät hurraa-huudon.

"Vie sun…" virkkoi Ham Sandwich. "Siksi hän siis nuuskikin siellä pensaikossa katselematta professorin temppuja. Ei, tuhma hän ei ole."

"Ei hitto soi olekaan."

Mutta Stillman jatkoi:

"Ollessamme tunti sitten räjähdyspaikalla muutti hän poran ja kynttilän siltä paikalta, johon hän ne oli kätkenyt, toiseen piilopaikkaan, joka kai hänen mielestään oli parempi, parinsadan metrin päähän näreikköön, peittäen ne siellä männynoksilla. Siellä nämä tapasin. Pora sopii juuri tynnyrissä olevaan reikään. Ja nyt…"

Tuo Mainio Mies keskeytti hänet. Hän virkkoi pilkallisesti:

"Olemme kuulleet hyvin hauskan sadun, herrani, — todellakin hyvin hauskan. Nyt tahtoisin tehdä tälle nuorelle miehelle pari kysymystä."

Muutamat kuulijoista hytkähtivät ja Ferguson virkkoi:

"Pelkäänpä Archyn nyt joutuvan pussiin."

Toistenkin hymy katosi ja huumaus hävisi. Herra Holmes sanoi:

"Tarkastakaamme tätä satua johdonmukaisesti ja säännöllisesti — niin sanoakseni geometrisessä sarjassa — liittämällä yksityiskohdan toiseen ja niin horjahtamatta eteenpäin kulkien tätä kauniinnäköistä leikkilinnoitusta kohti, joka on rakennettu erehdyksistä ja epäkypsen mielikuvituksen unelmista. Aluksi tahdon, nuori herraseni, tehdä vastaiseksi ainoastaan kolme kysymystä — vastaiseksi. Ymmärsinkö teidät oikein, sanoitteko todellakin, että puheenalainen kynttilä sytytettiin noin kahdeksan aikaan eilen illalla?"

"Niin, herra, noin kahdeksan aikaan."

"Sanotteko tasan kello kahdeksan."

"En, niin tasalleen sitä en voi sanoa."

"Hm. Jos joku henkilö olisi kuljeskellut siellä päin niihin aikoihin, olisi hän varmaankin nähnyt murhaajan, eikö niin?"

"Todennäköisesti."

"Kiitos, muuta ei tarvita — tällä kertaa. Tällä kertaa, sanon minä."

"Se hitto asettaa ansoja Archyn eteen", sanoi Ferguson.

"Siltä näyttää", toisti Ham Sandwich. "Merkit eivät lupaa hyvää."

Stillman lausui nyt silmäillen vierasta:

"Olin itse niillä tienoin puoli yhdeksän ajoissa…, ei, yhdeksän aikoihin."

"Todellako? Sehän on hauskaa, niin, kovin hauskaa. Tapasitte ehkä murhaajan."

"En, en tavannut ketään."

"Vai niin. Niin ollen — suokaa anteeksi, en huomaa, että tiedonannollanne on mitään merkitystä."

"Ei sillä olekaan — tällä hetkellä." Hän vaikeni. Sitten hän jatkoi: "En tavannut murhaajaa, mutta hänen jälillään olen, olen varmasti, sillä siitä olen vakuutettu, että hän on tässä huoneessa. Pyydän teidän kaikkien kulkemaan ohitseni yksitellen, — tästä, jossa on hyvä valo, että näen jalkanne."

Kiihtynyt surina vallitsi huoneessa ja marssi alkoi; vieras katseli sitä, koettaen väkisinkin pysyä vakavan näköisenä, vaikkei se oikein tahtonut onnistua. Stillman kumartui alas, varjosti kädellään silmiään ja katseli tarkkaan jokaisia ohikulkevia jalkapareja. Viisikymmentä miestä marssi ohi yksitoikkoisesti jalkojaan jymistäen, vaan se oli turhaa marssia. Kuusikymmentä. Seitsemänkymmentä. Tulos rupesi näyttämään huonolta. Vieras huomautti hienon-hienolla ivalla:

"Näkyy olevan murhaajista puute tänä iltana."

Kuulijat käsittivät tämän leikkisän lausunnon ja päästivät iloisen naurun. Vielä kymmenen, kaksitoista miestä kulki — ei, tanssi — ohi iloisesti hypellen, niin että katsojat katketakseen nauroivat. Silloin ojensi Stillman äkkiä kätensä suoraksi ja lausui:

"Tässä on murhaaja."

"Fetlock Jones, kaikkien pyhien nimessä!" huudahtivat ihmiset ja nyt tuprahti kuin tulituksesta esiin arvosteluja ja muistutuksia, tämän jännittävän solmun herättäminä.

Kun melu oli ylimmillään oikasi vieras kätensä ja vaati hiljaisuutta. Suuri nimi ja kuuluisan persoonallisuuden auktoriteetti painoivat salaperäisen leimansa läsnäolijoihin ja he tottelivat. Tämän näin syntyneen äänettömyyden aikana kohotti vieras äänensä ja virkkoi tunteella ja vakavuudella:

" Tämä on vakavaa. Se uhkaa viatonta ihmishenkeä. Viatonta, kaiken epäluulonkin yläpuolella olevaa. Minä todistan sen. Huomatkaa, kuinka helposti yksi ainoa tosiasia voi lakasta pois tuon perusteettoman valheen. Kuulkaa, ystäväni, tämä nuori mies ei hetkeksikään poikennut näkyvistäni eilen illalla."

Se teki syvän vaikutuksen. Miehet katselivat Stillman'ia kysyvin katsein. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän lausui:

"Minä tiesin, että niitä oli kaksi." Hän meni nopeasti pöydän luo, katseli sitten vierasta silmiin ja virkkoi:

"Te olitte yhdessä hänen kanssaan. Te ette olleet viidenkymmenen askeleen päässä hänestä, kun hän sytytti kynttilän, joka sitten vähitellen sytytti räjähdysaineen!" (Hämminkiä). "Ja, vielä lisäksi, te annoitte hänelle tulitikut sitä varten."

Vieras näytti aivan hämmästyvän, siltä ainakin katsojista tuntui. Hän avasi suunsa antaakseen pojalle aimo vastauksen, mutta sanat eivät tulleetkaan häneltä enää tulvimalla.

"Se on… se on mielettömyyttä… se on…"

Stillman käytti hyväkseen sitä etua, jonka hän juuri oli voittanut. Hän näytti poltetun tulitikun:

"Tässä on yksi niistä. Löysin sen tynnyristä… ja täällä on vielä toinenkin."

Vieras sai nyt puhekykynsä takaisin:

"Te…, te olette itse pistäneet tikut sinne."

Se myönnettiin taitavaksi hyökkäykseksi. Mutta Stillman kykeni vastaamaan:

"Nämä ovat vahaa, — tämänlaisia tikkuja ei ole tunnettu meidän kylässä. Minä annan mielelläni tarkastaa itseni, onko minulla sellaisia laatikoita. Annatteko tekin?"

Nyt kävi vieras todella hämilleen, sen näki sameinkin silmä. Hän hapuili sormillaan, pari kertaa hänen huulensa liikahtivat, mutta sanat eivät tulleet esille. Kuuntelijat odottivat ja katselivat häntä pitkään ja suurella jännityksellä ja äänettömyys lisäsi vielä hetken juhlallisuutta. Nyt sanoi Stillman sovinnollisesti:

"Odotamme teidän päätöstänne."

Syntyi pitkä äänettömyys; sitten vastasi vieras matalalla äänellä:

"Minä en anna itseäni tarkastaa."

Mitään myrskyisiä mielenosoituksia siitä ei syntynyt, mutta kaikkialla salissa kuultiin ääni toisensa perästä, joka lausui:

"Nythän asia on selvä. Archy kiersi hänet kuin kerälle."

Mitä oli nyt tehtävä? Sitä ei kukaan tuntunut tietävän. Oltiin pahassa pulassa, — tietysti enin siksi, että asia oli saanut näin odottamattoman ja äkillisen käänteen; nuo kokemattomat ihmiset seisoivat siinä kuin kivettyneinä, niinkuin seisahtunut kello. Mutta tuokion kuluttua rupesi koneisto taas käymään, aluksi koetteeksi; siellä, täällä iski pari kolme miestä viisaat päänsä yhteen neuvotellen jostakin ehdotuksesta. Yksi niistä ehdotuksista sai paljo kannatusta; sen tarkoitus oli, että murhaajalle annettaisiin kiitollisuudenadressi, koska hän oli pelastanut kylän Flint Buckner'ista, ja että hänet sitten laskettaisiin menemään. Mutta toiset, punnitsevammat, panivat vastaan, huomauttaen, että länsivaltioissa monet hämmentyneet aivot sanoisivat sitä skandaaliksi ja panisivat toimeen pahan melun. Lopuksi pääsivät nuo punnitsevammat voitolle, heidän ehdotuksensa sai enemmistön puolelleen ja heidän johtajansa kutsui nyt kokouksen järjestykseen. Hän esitti, että Fetlock Jones vangittaisiin ja kuulusteltaisiin.

Ehdotus hyväksyttiin. Muuta ei kai voitukaan tehdä ja siitä oltiin hyvilläänkin, sillä itsekunkin teki mieli hyökätä tapaturmapaikalle katsomaan, ovatko tynnyri ja ne muut esineet siellä vai eivätkö.

Mutta vieläkään ei päästy lähtemään. Vielä eivät yllätykset olleet loppuneet. Fetlock Jones oli itkenyt hiljaa hetkisen; häntä ei oltu huomattukaan noiden mieltäkiinnittäväin keskustelujen aikana. Mutta kun päätettiin, että hänet vangittaisiin, huudahti hän toivotonna:

"Ei, sitä ei tarvita. Minä en tahdo tietää mistään vangitsemisesta enkä kuulustelusta, olen saanut tarpeeni näistä ikävyyksistä ja tästä kurjuudesta. Hirttäkää minut nyt heti, niin että pääsen koko jutusta. Kaikki tulee kumminkin ilmi, ei mikään voi minua pelastaa. Hän on kertonut kaikki aivan kuin jos hän olisi ollut mukanani ja nähnyt kaiken, — minä en tiedä, miten hän on sen keksinyt, mutta te tulette löytämään tynnyrin ja ne muut tavarat ja sitten olen kiikissä. Minä olen murhannut hänet ja sen olisitte tekin tehneet, jos hän olisi teitä kohdellut kuin koiraa ja te olisitte olleet köyhä, voimaton poika ilman yhtään ystävää apunanne."

"Se oli aivan oikein hänelle!" huudahti Sam Sandwich. "Kuulkaa nyt pojat…"

Konstapeli huutaa: "Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat."

Eräs ääni: "Tiesikö enosi, mitä sinulla oli tekeillä?"

"Ei."

"Antoiko hän sinulle tulitikut?"

"Antoi, mutta hän ei tiennyt mihin niitä käyttäisin."

"Kun olit sellaisissa hommissa, kuinka uskalsit pitää häntä mukanasi, — salapoliisia? Selitäppäs se!"

Poika epäili, hypisteli takin nappejaan hämillään ja virkkoi sitten varovasti:

"Tunnen salapoliiseja, niitähän on suvussanikin; jos ken ei tahdo, että nämä saavat vihiä asioista, joita hänellä on tekeillä, niin on parasta ottaa ne mukaansa kun tekonsa tekee."

Se naurun ukkosilma, jolla tätä pojan yksinkertaista viisauden sanaa tervehdittiin, ei sanottavasti vähentynyt poikaraukan ujon punastumisen vuoksikaan.

IV

Eräästä kirjeestä rouva Stillmannille. Päivätty ainoastaan "tiistaina".

… Fetlock Jones suljettiin asumattomaan hirsihuoneeseen ja jätettiin sinne odottamaan kuulustelua. Konstapeli Harris hankki hänelle sinne parin päivän ruokatarpeet, kehotti häntä käyttäytymään taitavasti ja lupasi pistäytyä katsomassa, kun ruokavarat loppuvat.

Seuraavana aamuna seurasimme, me muutamat miehet, Hillyeriä ja autoimme häntä hautaamaan sukulaistaan, tuota varsin vähän surtua Buckneria, ja minäkin kannoin yhdestä liinasta. Juuri kun olimme lopettaneet tämän toimen, saapui siihen ryysyinen ja surullisen näköinen muukalainen, joka kantoi vanhaa käsilaukkua; hän mennä nilkutti ohi pää kumarassa ja minä tunsin sen hajun, jota olin ajanut takaa ympäri maapallon. Se oli kuin paratiisin hajua sammuvalle toivolleni.

Tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan ja laskin varovasti käteni hänen olkapäälleen. Silloin hän lyyhistyi alas maahan, niinkuin salaman satuttamana, ja kun toverit juosten tulivat siihen ääreen, oikasihe hän suoraksi, ojensi rukoillen kätensä minua kohti ja pyysi vapisevin leuvoin, etten häntä enää vainoisi.

"Te olette ajaneet minua takaa halki koko maailman, Sherlock Holmes, mutta Jumala tietää, etten koskaan ole kellekään ihmiselle mitään pahaa tehnyt."

Hänen hurjat, säkenöivät silmänsä osottivat heti, että hän oli mielipuoli. Se oli minun työtäni, äiti! Sanoma sinun kuolemastasi voi ehkä joskus tehdä minut yhtä onnettomaksi, kuin miksi itseni tunsin tuona aamuna, mutta mikään muu ei voi minua niin onnettomaksi saada. Toverini nostivat hänet pystyyn, kokoontuivat hänen ympärilleen, kaikki sääliväisinä ja kaikki häntä liikuttavalla ystävyydellä puhutellen: "Hei, reipastukaa nyt elkääkä olko huolissanne, teidän ympärillänne on vain ystäviä." He lupasivat ottaa hänet joukkoonsa ja puolustaa häntä ja hirttää jokaisen, joka yrittänee häntä ahdistaa. Nämä raa'at kaivostyömiehet ovat hellät kuin äidit, kun paistattaa heidän sydäntensä päivänpuolta, mutta he ovat kuin häijyt ja ilkeät lapset, jos toinen puoli joutuu esiin. He tekivät kaiken ajateltavansa lohduttaakseen häntä, mutta ei mikään auttanut, ennenkuin Ferguson, joka on liukas mies, virkkoi:

"Jos te vain pelkäätte Sherlock Holmes'ia, niin ei teidän tosiaankaan enää tarvitse olla levoton."

"Miten niin?" kysyi mielipuoli kiihkeästi.

"Koska hän nyt taasen on kuollut."

"Kuollut! Kuollut! Oi, elkää ivailko minunlaista kurjaa raukkaa. Onko hän kuollut? Kunnianne kautta…, puhuuko hän totta, pojat?"

"Puhuu, se on niin totta kuin että te siinä seisotte!" virkkoi Ham Sandwich, ja kaikki yhtyivät siihen vakuutukseen.

"Hänet hirtettiin San Bernardinossa viime viikolla", lisäsi Ferguson suurella varmuudella, "juuri kun hän oli teitä hakemassa. He luulivat häntä aivan toiseksi mieheksi. Nyt he ovat hyvin pahoillaan, mutta se seikka ei ole enää autettavissa."

"He ovat jo ryhtyneet pystyttämään hänelle muistopatsaan", virkkoi Ham Sandwich ja oli aivan sen näköinen, kuin jos hän olisi yksi keräyksen alkuunpanijoita.

"James Valker huoahti syvään — se oli selvästi helpotuksen huoahdus — eikä virkkanut mitään. Mutta hurja piirre hänen silmistään lientyi vähitellen, hänen kasvonsa ilmeisesti kirkastuivat ja niiden ääretön jännitys laukesi laukenemistaan. Me menimme kaikki minun asunnolleni ja pojat laittoivat hänelle parhaan päivällisen, mikä siinä kylässä voitiin aikaansaada. Sillävälin puimme, Hillyer ja minä, hänet uusiin vaatteisiimme kiirestä kantapäähän asti ja hänestä tuli pian hieno, vanha herra. 'Vanha' on todellakin oikea sana, ja sehän tässä surullisinta onkin: hän on vanha, selkä on kumarassa, tukka on harmahtava ja surun ja hädän merkkejä näkyy hänen kasvoissaan, eikä hän kumminkaan vielä ole kuin parhaissa vuosissaan. Hänen syödessään me tupakoitiin ja kun hän oli lopettanut, sai hän vihdoin puhelahjansa takaisin ja hän kertoi omasta alotteestaan meille tarinansa. En voi sitä kertoa hänen omilla sanoillaan, vaan koetanpa matkia niitä niin paljo kuin suinkin."

"Väärän" miehen tarina.

Näin se tapahtui: Minä olin Denverissä. Olin ollut siellä jo monta vuotta, väliin muistan montako, väliin en… mutta se on yhdentekevää. Äkkiä sain kehotuksen matkustamaan tieheni, muuten minua uhattiin syyttää kamalasta rikoksesta, joka oli tehty kauan aikaa, monta vuotta sitten jossakin idässä. Minä tiesin tuon rikoksen, mutta sen tekijä en ollut; sen oli tehnyt eräs orpanani, jolla oli sama nimi kuin minulla. Mitä piti minun tehdä? Olin ihan pyörällä kauhusta enkä tiennyt mikä olisi parasta. Eikä ollut minulla paljo miettimisaikaakaan, joku ainoa päivä vain. Tiesin, että olin hukassa, jos minua julkisesti syytettäisiin moisen rikoksen tekijäksi; minut lynkattaisiin eikä kukaan uskoisi mitä minä sanoisin. Niin on aina lynkkausten laita; kun sitten päästään selville, että erehdys on tapahtunut, ollaan pahoillaan, vaan silloin se on liian myöhäistä, — aivan kuin Holmes'in asiassa. Päätin senvuoksi myödä omaisuuteni ja hankkia matkarahoja ja matkustaa tieheni, kunnes myrsky olisi ohi, niin että pääsisin palaamaan takaisin kaivoshommiini. Lähdin sieltä yöllä ja matkustin kauas muutamaan vuoriseutuun ja elin siellä valepuvussa ja väärällä nimellä.

Siellä kiusausin yhä enemmän ja kävin raskasmieliseksi; olin kuulevinani ääniä ja näkevinäni henkiä enkä voinut mitään asiata ajatella selvällä, kirkkaalla järjellä, vaan kävin sekavaksi ja hermostuneeksi; mihin ryhdyinkin, täytyi minun siitä luopua, sillä päätäni kivisti. Tuo tilani yhä huononemistaan huononi, ilmestyi yhä enemmän henkiä ja ääniä. Ne hyörivät alinomaa ympärilläni; aluksi vain öiseen aikaan, sitten jo päivilläkin. Ne kuiskivat alinomaa vuoteeni ympärillä ja kutoivat juonia minun varalleni; menetin uneni ja väsyin kokonaan, sillä en koskaan saanut oikeaa lepoa.

Ja sitten tuli se pahin. Eräänä yönä kuiskaajat sanoivat: "Mehän emme pääse päkähtämään, emme löydä häntä, emme voi osottaa häntä kansalle."

Ne huokasivat. Mutta yksi virkkoi: "Tuottakaamme tänne Sherlock Holmes, hän ehtii tänne kahdessatoista päivässä."

Siihen kaikki suostuivat, he kuiskivat ja suunnittelivat mielihyvissään. Mutta minulta sydän murtui, sillä siitä miehestä olin lukenut ja tiesin mitä se merkitsee, jos tämä mies rupee jotakin jälestä ajamaan — tämä luonnottoman tarkkanäköinen ja tarmokas mies.

Henget lähtivät Holmes'ia hakemaan ja minä nousin keskellä yötä ja pakenin; enkä ottanut muuta mukaani kun käsilaukkuni, jossa rahani olivat, — 30,000 dollaria; kaksi kolmattaosaa niistä on vielä laukussani. Neljäkymmentä päivää kului, ennenkuin tuo mies ehti kintereilleni. Tuskin ennätin häntä pakoon. Vanhan tavan mukaan oli hän kirjoittanut oikean nimensä hotellikirjaan, mutta hän oli sitten raappinut sen pois ja kirjoittanut "Dagget Barclay" sijaan. Mutta pelko opettaa tarkkanäköiseksi ja minä luin tuon oikean, raaputetun nimen toisen alta ja pakenin kuin säikähtynyt kauris.

Hän on ajanut minua takaa kolme ja puoli vuotta yli koko maailman — Tyyneen meren valtioista Itä-Aasiaan, Intiaan — kaikkiin ajateltaviin maihin. Sitten takasin Meksikoon ja taas Kaliforniaan, eikä hän suonut minulle koskaan rauhaa. Mutta tuo hotellikirjassa oleva nimi pelasti minut aina ja siksi nyt vielä kipeneen elän. Mutta minä olen niin väsynyt! Hän on katkeroittanut elämäni, mutta vakuutan teille kunniasanallani, etten ole koskaan tehnyt hänelle enkä kenellekään muullekaan mitään vääryyttä. — —

* * * * *

Siihen loppui hänen tarinansa. Se pani toverieni veret kauhuksiin, sen voitte uskoa. Mitä minuun tulee…, jokainen sana poltti reijän minuun niin se sattui kipeästi.

Me päätimme, että tuo vanha mies asuisi meidän luonamme ja että hän olisi minun ja Hillyerin vieras. Minä säilytän tietysti salaisuuteni. Mutta kohta kun hän on hiukan levännyt ja päässyt lihottumaan, otan hänet mukaani Denveriin ja annan hänelle entisen asemansa takaisin.

Pojat pusersivat ukon kättä kaivosmiesten toverillisella ruuvvipenkkitavalla ja hajaantuivat sitten kertomaan tuota uutista.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa kutsuivat Ferguson ja Ham Sandwich meidät kaikessa hiljaisuudessa puheilleen ja kertoivat:

"Juttu siitä, miten vierasta vanhusta on kohdeltu, on levinnyt yli kylän ja kaikki ovat jalkeilla. He kokoontuvat joka taholta ja aikovat lynkata professorin. Konstapeli Harris on äärettömän levoton ja hän on telefoonilla kutsunut sheriffin (piiripäällikön) tänne. Tulkaa!"

Me hyökkäsimme ulos. Toisista sai se juttu tuntua miltä tuntui, minä vain toivoin sydämmeni pohjasta, että sheriffi joutuisi ajoissa perille. Sillä minulla ei ollut halua nähdä Sherlock Holmes'in hirtettynä minun tekemäni erehdyksen vuoksi, senhän voit ymmärtää. Olin kuullut sheriffistä yhtä ja toista, mutta varmuuden vuoksi kysäsin:

"Voiko hän hillitä hurjistuneen väkijoukon?"

"Niin hänkö? — Voiko Jack Fairfax hillitä väkijoukon? Ei, nyt minua naurattaa. Entinen desperado, jolla on yhdeksäntoista päänahkaa vyössään! Hänkö — kysyppäs sitä?"

Rientäessämme kylätietä pitkin kuulimme etäisiä huutoja aamun hiljaisuudessa ja ne kasvoivat kasvamistaan, meidän askeleitamme kiirehtiessämme. Kajahti kirkumisia, yhä voimakkaampia, yhä lähempää, ja vihdoin, kun me saavuimme siihen ihmisjoukkoon, joka seisoi ravintolan edessä, oli melu aivan huumaava. Muutamat raa'at miehet Dalyn Gorge'sta pitivät Holmes'ia kauluksesta kiinni ja hän näytti olevan heistä kaikista tyynein. Pilkallinen hymy notkisti hänen huuliaan ja jos hänen rinnassaan oli jotakin kuolemanpelkoa, hallitsi hän sen rautaisella tahdollaan, eikä sitä näyttänyt.

"Nyt äänestämään, pojat!" huusi eräs Dalyn miehistä, Shadbelly Higgins. "Sanokaa pian, onko hän hirtettävä vaiko ammuttava?"

"Ei kumpastakaan", huudahti yksi hänen tovereistaan. "Hän olisi silloin viikon perästä taas hengissä. Polttaminen on ainoa mikä häneen pystyy."

Läheisten kylien työmiehet päästelivät hyväksyviä huudahduksia, tunkeusivat vangin luo ja piirittivät hänet ahtaalle. "Tulta, tulta, niin, tuli on oikea keino!" He raahasivat hänet jo erään patsaan luo, johon hevosia tavallisesti sidottiin, asettivat hänet selin siihen, sitoivat lujasti kiinni ja pinoivat halkoja ja lastuja yltympäri, vyötäisten korkeudelle asti. Vielä ei värähtänyt lihaskaan sidotun tarmokkaissa kasvoissa, vielä oli pilkallinen hymy hänen huulillaan.

"Tulitikkuja! antakaa tulitikkuja!"

Shadbelly repäsi tulta, piti kättään edessä, kumartui alas ja rupesi lastua sytyttämään. Syvä äänettömyys vallitsi ihmisjoukossa. Lastu syttyi ja paloi pienellä liekillä pari silmänräpäystä. Olin kuulevinani etäistä kavionkopsetta — sitä kuului jo lähempää, yhä selvempään, mutta tulentekoon kiintynyt ihmisjoukko ei näyttänyt sitä huomanneen. Tulitikku sammui. Mies sytytti uuden, kumartui alas ja taas näkyi tulen liekki; nyt se oikein syttyikin ja rupesi levenemään lastukossa, — miehistä jo yksi ja toinen käänsi kasvonsa pois. Sytyttäjä seisoi palanut tikuntynkä kädessään ja katseli työtään. Kavion kopse kuului nyt muutaman kallion takaa ja nyt ne askeleet jo kohisten lähenivät meitä. Melkein samassa tuokiossa kuului huuto:

"Sheriffi!"

Hän karautti suoraan miesjoukkoon ja hänen hevosensa nousi takajaloilleen.

"Tieltä pois, maantierosvot!" huusi tulija.

Kaikki tottelivat, kaikki, paitsi johtaja. Tämä seisoi paikoillaan ja tapaili revolveriaan. Sheriffi tähtäsi häneen ja sanoi:

"Käsi alas, sinä leikkivoro. Potki alas halkopino. Laske muukalainen irti!"

Mies totteli. Sitten piti sheriffi puheen; hän istui notkeasti hevosen seljässä eikä hänen sanansa olleet ensinkään säkenöiviä, päinvastoin lausui hän ne maltillisesti ja harkinnan mukaan ja äänellä, joka soveltui sisältöön ja vaikutti uppiniskaisimpiinkin.

"Tepä olette kaunista joukkoa. Ihan sopivaa joukkokuntaa tuon veijarin — Shadbelly Higginsin — johdettaviksi, tuon suupaltun, revon, joka selkäpuolelta ihmisiä ampuu ja sanoo itseään desperadoksi. Tiedättekö mitä joukkoa enin halveksin: roistoväkeä, joka yrittää lynkkaamaan; en ole koskaan sellaisessa joukossa nähnyt yhtään miestä. Heitä täytyy aina olla sata miestä, ennenkuin he uskaltavat käydä jonkun sairaan räätärin kimppuun. Siihen joukkoon kuuluu vain pelkureita ja samoin koko siihen yhteiskuntaan, josta se on lähtösin, ja useimmissa tapauksissa on sheriffikin pelkuri." Hän vaikeni — nähtävästi käännelläkseen tätä viimeistä ajatustaan kielellään ja koettaakseen, miltä se maistui — ja sitten hän jatkoi: "Sheriffi, joka antaa roistoväen riistää käsistään vangin, on kelvottomin raukka. Tilasto osottaa, että 182 sellaista sheriffiä viime vuonna otti Amerikan valtiolta vastaan syntirahoja palkakseen. Jos sitä menoa kestää, saadaan pian uusi tauti lääkärikirjoihin — sheriffitauti!"— Tämä lause maistoi hänestä itsestä hyvältä, sen jokainen huomasi. "Ihmiset pian sanovat: Taasko sheriffitauti, — tuo vanha juttu! Ja sittenkin, kuinka Herran nimessä voidaan ymmärtää täyskasvanutta ihmistä, joka pelkää roistojoukkoa, joka lynkkaa."

Hän loi silmäyksen vankiin ja sanoi: "Muukalainen, kuka olette, mitä olette tehnyt?"

"Nimeni on Sherlock Holmes enkä ole tehnyt mitään."

Oli merkillistä, minkä vaikutuksen tämä nimi teki sheriffiin, vaikka hänen kyllä jo tullessaan täytyi tietää, mistä oli kysymys. Hän piti innostuneen puheen, sanoi että on häpeä koko maalle, että mies, jonka ihmeelliset teot ovat täyttäneet koko maailman maineellaan ja joka niiden ja miellyttäväin kirjallisten taipumustensa kautta on voittanut jokaisen lukijan sydämmen, on Yhdysvaltain lipun suojassa joutunut kärsimään tällaisen loukkauksen. Hän pyysi anteeksi koko kansan nimessä ja teki erittäin hienon kumarruksen Holmes'ille, käskien konstapeli Harrisin saattaa hänet asuntoonsa ja persoonallisesti vastata, jos hänelle jotakin tapahtuu. Sitten kääntyi hän väkijoukon puoleen ja puhui:

"Kas niin, nyt lymytkää luoliinne, te tyhjäntoimittajat!" Ja kaikki lähtivätkin kotiinsa päin. Sitten hän virkkoi: "Sinä Shadbelly seuraa minua, sinut hoidan itse. Ei, pidä puuropyssysi selässäsi; jos elän sen päivän, että pelkään sinua, vaikka takanani pyssy kädessä kuljet, — silloin voin minä yhtyä noiden toisten 182 seuraan." Ja hän ratsasti sivutielle ja Shadbelly seurasi häntä.

Kun me palasimme majaamme aamiaisen aikaan, oli meitä vastassa uutinen, että Fetlock Jones oli yöllä paennut vankilastaan ja kadonnut. Sitä ei kukaan sureskellut. Hänen enonsa lähteköön hakemaan häntä, jos hänellä siihen on halua, meihin kyläläisiin se ei kuulu.

V

Kymmentä päivää myöhemmin.

"James Valker" on aika hyvissä voimissa nykyjään ja mieleltäänkin on hän reipastunut. Huomisaamuna lähden hänen kanssaan Denveriin.

Seuraavana iltana. Lyhyt kortti, pantu postiin eräältä asemalla matkan varrelta.

Kun lähdimme tänä aamuna kuiskasi Hillyer minulle: "Pidä salassa Valkerilta niin kauan kuin sopivaksi näet seuraava seikka, ettei se häntä tee levottomaksi eikä hidasta hänen parantumistaan: Tuo vanha rikos, josta hän kertoi, on todellakin kerran tehty, — sen teki hänen orpanansa, kuten hän mainitsikin. Me kohtasimme todellisen rikollisen toissa päivänä — onnettomimman ihmisen, joka on tällä vuosisadalla elänyt — Flint Bucknerin. Hänen oikea nimensä oli Jacob Fuller."

Siis, äitini…, minun avullani, joka olin surevana läsnä, vaikka en sitä tiennyt, pääsi sinun miehesi ja minun isäni hautaan. Levätköön hän rauhassa.

Kullankaivaja kertoo.

Viisineljättä vuotta sitten olin hakemassa kultaa Stanislaus-piirissä, tallustelin siellä päivät pitkät kuokka ja huuhtomamalja mukanani, huuhtelin rantahiekkaa hiukan sieltä ja täältä ja odotin aina löytäväni hyvän löytökäisen; mutta minua ei vedellyt koskaan. Se oli kaunis seutu, metsäinen, tuoksuva, ihana; siellä oli aikoinaan ollut tiheä asutus, mutta se asutus oli hävinnyt ja tämä lumoava paratiisi oli nyt erämaana. Ihmiset olivat hävinneet, kun maapinnan malmikerrokset olivat loppuneet. Sillä paikalla, missä oli ollut pieni vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen ja palovakuutusyhtiöineen ja pormestareineen ja raatimiehineen oli nyt ainoastaan laaja, vihanta ruohovalli ilman merkkejäkään siellä ennen olleesta ihmiselämästä. Se oli alhaalla Tottletovnin kulmalla. Sen ympäristössä, tomuisten teiden varsilla, tavattiin siellä täällä pieniä sieviä huviloita, siroja ja kodikkaita ja niin köynnösvihreän ja ruusupensasten peitossa, että ovia ja ikkunoita tuskin näkyi, — selvä merkki siitä, että ne olivat autioiksi hyljättyjä koteja, joista jo monta vuotta sitten perheet vastoinkäymisten ja pettymysten takia olivat lähteneet tiehensä, kun eivät saaneet niitä myödyiksikään. Siellä, täällä, puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tavattiin yksinäisiä hirsimajoja kaivoskuumeen ensi ajoilta, ensimmäisten kullankaivajain rakentamia. Muutamissa ainoissa näistä hirsimajoista oli vielä asukkaita, ja varmana saattoi pitää, että niissä vielä asui niitä ensimmäisiä kullanetsijöitä, jotka ne alkujaan olivat rakentaneetkin. He elivät nyt siellä syystä, että vaikka kerran olisivat päässeet lähtemään rikkaina kotiin Yhdysvaltoihin, he eivät tulleet sitä silloin tehneeksi; sittemmin olivat heiltä varat menneet ja häpeissään olivat he päättäneet katkaista kaiken kanssakäymisen kotoisten sukulaisten ja ystäväin kanssa ja elää kuin kuolleina maailmalta. Yli koko Kalifornian eli näihin aikoihin tällaisia elävänä kuolleita erakoita — väärän ylpeyden taittamia, harmahtuneita jo 40 vuoden ijässä, katkeroita, ikävöiviä ja katuvia, — he katuivat hukkaanmennyttä elämätään ja ikävöivät pitkän taistelun päättymistä ja lopullista loppuaan.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noissa rauhallisissa, laajoissa ruoho- ja metsämaissa, ainoastaan itikkain hyrinää siellä kuului. Ihmistä ei näkynyt eikä eläintä eikä mitään, joka olisi antanut virkistystä ja elämäniloa. Kun siis vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, sain nähdäkseni ihmisolennon, tunsin mieleni miltei kiitolliseksi. Se oli noin 45 vuoden ikäinen mies; hän seisoi erään tuollaisen pensaiden peittämän maatalon ovella, joista jo puhuin. Mutta tämä talo ei näyttänyt autiolta, se näytti asutulta ja huolella hoidetulta, samoin sen edustainen piha, jossa kasvoi uhkeita, iloisia, tuoksuvia kukkasia. Minua pyydettiin astumaan sisään ja rupeamaan taloksi, — niin oli tapana näissä seuduissa.

Olipa ihanaa päästä sellaiseen taloon, kun viikkokausia, yöt päivät, olin elänyt kullankaivajain maamajoissa, joissa lattiat ovat likaiset, joiden vuoteita ei koskaan muokata, joissa astiat ja lautaset ovat tinaiset, joissa ravintona on musta kahvi, sianliha ja pavut ja joissa ei muita koristeita tapaa kuin kiviseinille naulattuja sotakuvia idän kuvalehdistä. Se oli kovaa, ilotonta, karua autiutta, mutta tässä kodissa tuntui silmä sitävastoin ikäänkuin lepäillen ja herkutellen katselevan kaikkia; se ikäänkuin pitkän paaston jälkeen nyt vasta, jotakin kaunista ja taidetta nähdessään, oikein huomasi, että sillä oli ollut nälkä ja että se nyt oli saanut ravintoa. En ollut koskaan uskonut, että lattiamatto voisi mieltäni niin ilahduttaa tai että seinäpaperit ja niille kiinnitetyt valokuvat ja lampunalustat ja ehyet tuolit ja maalatut nurkkakaapit kirjoineen ja vaaseineen ja muine pikkuesineineen voisivat tuoda sellaisen kevennyksen sieluuni; noita lukemattomia kodin pikkuesineitä, joilla aina on naiskäden leima, ei kodissa tavallisesti huomaakaan, vaikka ne kyllä näkee; mutta heti niistä syntyisi kaipuu, jos ne katoaisivat. Sieluni ilo loisti kai kasvoistani, mies sen näki ja iloitsi siitä, näkipä sen niin selvästi, että hän, ikäänkuin iloni olisin julkilausunut, vastasi:

"Kaikki on vaimoni työtä" virkkoi hän kuin hyväillen, "hän teki ne kaikki itse, joka esineen"; ja hän katseli ympärilleen huonetta hellällä hartaudella. Eräs tuollainen pehmeä, japanilainen kangas, jolla naiset niin maukkaasti verhoovat jonkun taulun yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi sen varovalla tarkkuudella ja astui useita kertoja askeleen taaksepäin tekoaan katsomaan, ennenkuin hän sen hyväksyi. Sitten taputti hän kangasta pari kertaa kädellään ja lausui: "Näin hän aina tekee. Ei voi aina sanoa, mitä puuttuu, mutta jotakin aina puuttuu, kunnes sen näkee, että nyt se on kuin olla pitää. Minkään sääntöjen mukaan tuollaista verhoamista ei voi tehdä. Se muistuttaa niitä viime silityksiä, joilla äiti hivelee lapsensa hiuksia, sittenkuin hän on kammannut ne. Olen niin monasti nähnyt vaimoni järjestävän nämä esineet, että voin tehdä sen aivan samoin kuin hän, vaikken tunne mitään sääntöjä. Mutta hän tuntee säännötkin. Hän tietää miksi ja miten, mutta minä en tiedä miksi, tiedän ainoastaan miten."

Isäntä saattoi minut sänkykamariin, jotta saisin pestä käteni, sänkykamariin sellaiseen, jommoisia en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoinen sänkypeite, valkoiset patjat, matto lattialla, tapetit seinillä, tauluja, peilipöytä neulatyynyineen ja muine pikkuesineineen, ja nurkassa pesukaappi, jonka pesuvati ja kannu olivat oikeaa kiinalaista porsliinia ja saippua kupissa ja naulassa tusina pyyheliinoja, — ne olivat aivan liian puhtaita ja valkoisia sellaiselle, joka on niitä tottumaton käyttämään ja joka pelkää ne saastuttavansa. Kasvoni puhuivat taas ja hän vastasi mielihyvissään:

"Kaikki hänen tekoaan, hän on tehnyt joka esineen. Täällä ei ole mitään, johon hän ei olisi kädellään koskenut. Ette ehkä usko — mutta enpähän kerro kaikkea."

Pyyhin juuri käsiäni ja katselin toista esinettä toisensa perästä, niinkuin aina tehdään, kun tullaan uuteen paikkaan, missä kaikki silmää hivelee. Ja minä huomasin — en tiedä miten — että siellä oli jotakin erityistä, jota mies olisi suonut minun itseni huomaavan. Tiesin sen ja tunsin, että hän tahtoi auttaa minua katseellaan, ja minä oikein ponnistelin päästäkseni jälille, sillä halusin tehdä hänelle mieliksi. Monta kertaa arvasin väärin, sen näin nurkkasilmällä, vaikkei kumpanenkaan meistä mitään virkkanut, mutta vihdoin huomasin katsovani suoraan tuota hänen haluamaansa esinettä kohden, — tiesin sen siitä riemusta, jota näkymättömin lainein hänestä virtasi. Hän purskahti mitä tyytyväisimpään nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:

"Aivan oikein — löysitte sen. Tiesin, että sen huomaisitte. Se on hänen kuvansa."

Menin pienen, tumman pähkinäpuujalustan luo, joka oli takaseinällä ja siellä näin jotakin, jota en ennen ollut huomannut — puitteissa olevan pienen valokuvan. Se esitti mitä suloisimpia ja mielestäni kauniimpia tytönkasvoja, joita koskaan olen nähnyt. Mies nautti kasvojeni ihailusta ja oli aivan tyytyväinen:

"Yhdeksäntoista vuotta viime syntymäpäivänään", virkkoi hän, asettaen kuvan paikoilleen "ja sinä päivänä menimme naimisiin. Kohta saatte nähdä hänet, odottakaa vain, kunnes saatte hänet nähdä!"

"Missä hän on, milloin hän tulee sisälle?"

"Hän on poissa nyt, hän on matkustanut omaisiaan tervehtimään. He asuvat neljän, viidenkymmenen englannin penikulman päässä täältä. Tänään on kaksi viikkoa siitä kuin hän läksi."

"Koska odotatte häntä takaisin?"

"Nyt on keskiviikko. Hän tulee kotiin lauvantai-iltana — yhdeksän ajoissa, luullakseni."

Tunsin katkeran pettymyksen tunteen.

"Sepä oli ikävä, sillä silloin minä olen poissa", virkahdin valittaen.

"Poissa — ei, miksi sitä ennen lähtisitte. Elkää lähtekö, hän varmaankin pahastuisi!"

Hänkö pahastuisi, tuo suloinen olento. Jos hän itse nuo sanat olisi sanonut, eivät ne olisi voineet tehdä sen syvempää vaikutusta minuun. Minut valtasi syvä, voimakas kaiho nähdä tuo nuori nainen, niin kiihkeä, että se aivan pelotti minua. Sanoin itselleni: "Minun täytyy heti täältä lähteä sieluni rauhan vuoksi."

"Katsokaas, hän pitää siitä, että ihmisiä tulee tänne meille ja että he viipyvät jonkun ajan, — sellaiset, jotka tuntevat maailmaa ja osaavat puhua, sellaiset kuin te. Siitä hän pitää, sillä hän tietää itse niin paljo — oi, hän tietää melkein kaikki ja osaa puhua kaikesta — hän visertää kuin lintunen; ja kaikenlaisia kirjojakin hän lukee, — näkisittepä, niin ihmettelisitte. Elkää lähtekö, viipykää pari päivää, hän olisi siitä niin hyvillään."

Kuulin sanat mutta niitä tuskin ymmärsin, niin syventynyt olin mietteisiini. Hän lähti luotani enkä sitä huomannutkaan. Nyt hän palasi, kuva kädessään, ja hän piti sitä edessäni puhuen:

"Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten silmiä, että te olisitte voineet jäädä tänne tavataksenne hänet, mutta ette tahtoneet."

Tuo uudistettu katse kumosi äskeisen viisaan päätökseni. Sinä iltana polttelimme rauhassa piippuamme ja juttelimme kaikenlaisista asioista, mutta enin talon nuoresta rouvasta, ja minulla ei todellakaan ollut noin hauskaa ja virkistävää hetkeä ollut moneen aikaan. Torstaipäivä tuli ja se meni nopeasti. Hämärissä saapui sinne eräs pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen englannin peninkulman päässä — yksi noita harmahtuneita, väsähtyneitä — ja tervehti meitä sydämmellisesti vakavin ja sävyisin sanoin. Sitten virkkoi hän:

"Tulen vain tiedustelemaan talon rouvaa, milloin hän palaa kotiin. Onko ollut tietoja häneltä?"

"On ollut, sain kirjeen. Haluatteko kuulla sen, Tom?"

"Haluanpa kyllä, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, Henry."

Henry otti kirjeen laukustaan ja sanoi, että hän sivuuttaa muutamat yksityisluontoiset seikat; sitten rupesi hän lukemaan ja luki kirjeen pääsisällön — lempeän, järkevän ja läpeensä rakastettavan kirjeen, jossa oli jälkikirjoituksessa ystävällisiä terveisiä Tom'ille, Joelle ja Charley'lle sekä muille ystäville ja naapureille.

Kun isäntä oli kirjeen lukenut, katsahti hän Tom'ia ja virkkoi:

"Hä, taasko tuo sama temppu? Ottakaa pois kätenne kasvojenne edestä — noin murjotatte aina, kun minä luen eukoltani saamiani kirjeitä. Siitä hänelle kirjeessäni mainitsen."

"Ei, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä rupean vanhenemaan, ymmärrättekö, ja pieninkin pettymys saa minut itkemään. Luulin hänen itsensä olevan täällä ja nyt olette vain saaneet kirjeen."

"Kuka teille on sanonut hänen palanneen, — tietäväthän kaikki, ettei hän palaa ennen lauvantaita."

"Lauvantaita, — niin tiesinhän sen, kun tarkemmin ajattelen. En käsitä, kuinka olen viime aikoina käynyt niin hajamieliseksi. Tiesinhän sen, kaikinhan häntä odotamme. Ei, nyt minun täytyy lähteä. Mutta pistäydyn täällä, kun hän tulee."

Perjantai-iltana tulla kuupitteli toinen harmaapartainen vanhus läheisestä majastaan ja kertoi, että pojat tahtoisivat lauvantai-iltana viettää pienet kestit, ellei rouva vain heti matkan jälkeen olisi liiaksi väsyksissä.

"Väsyksissä? Hänkö? Kuulkaapa sitä! Te tiedätte kyllä Joe, että hän jaksaisi istua kuuden viikon ajan joka ilta pitämässä teille seuraa, siten teitä huvittaakseen."

Kun Joe kuuli, että kirje oli tullut, pyysi hän saada kuulla sen sisällön; ja nuo sydämmelliset terveiset, joita kirjeessä oli, panivat Joe-paran aivan haltioihinsa; hän oli onnellinen, että siinä kirjeessä hänenkin nimensä mainittiin. "Niin, tiedättehän, me kaipaamme häntä niin kovin", virkkoi hän.

Lauvantaina iltapuoleen tapasin itseni tuhka tiheään kelloani katsomasta. Henry huomasi sen ja virkkoi hämmästyen:

"Ettehän luulle, että hän niin pian voi olla täällä?"

Tunsin joutuneeni kiinni ja olin vähän hämilläni, mutta naurahdin ja sanoin, että tavakseni on käynyt katsoa kelloani, kun jotakin odotan. Mutta se selitys ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän ja siitä hetkestä rupesi hän käymään levottomaksi. Neljä kertaa kävelimme hänen kanssaan muutamaan tienkäänteeseen, josta näki pitkän matkan eteenpäin ja siellä hän seisoi, varjosti silmiään kädellään ja katseli. Usein hän lausui:

"Rupeanpa käymään levottomaksi, ihan levottomaksi. Tiedän, että hän ei voi saapua ennen yhdeksää, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin jotakin olisi tapahtunut. Ette suinkaan te luule mitään tapahtuneen?"

Minua rupesi hänen lapsellisuutensa melkein hävettämään ja vihdoin, kun hän vielä kerran uudisti tuon miltei rukoilevan kysymyksensä, loppui minulta kärsivällisyys ja vastasin hänelle oikein terävästi ja pisteliäästi. Se hänet aivan asetti ja sitten hän oli niin masentuneen ja nöyrän näköinen, että minua tarpeeton kiivauteni miltei kadutti. Mieleni kävi senvuoksi hyväksi, kun Charley, vielä yksi noita vanhuksia, illan suussa saapui kyselemään kuulumisia ja luettamaan itselleen tuon saapuneen kirjeen ja tiedustelemaan, minkälaisiin vastaanottovalmistuksiin oli ryhdytty. Charley puhui pitkään ja kertoi juttuja ja näytti panevan parastaan karkoittaakseen ystävänsä pahoja aavistuksia.

"Mitäpä olisi voinut tapahtua hänelle. Ne ovat vain turhia pelkoja, Henry. Hänelle ei tapahdu mitään, siitä voitte olla aivan varmat. Kuinka kirjeessä olikaan — kertoohan hän siinä, että hän on aivan terve? Ja että hän joutuu tänne kello 9 ajoissa? Oletteko koskaan huomanneet, ettei hän sanaansa olisi pitänyt. Ei, senhän tiedätte. Elkää siis olko levoton, hän tulee, se on varmaa, yhtä varmaa, kuin että te elätte. Nyt käykäämme tupaa koristelemaan, pitkää aikaa meillä enää ei ole."

Vähän ajan kuluttua tulivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät taloa kukkasilla koristelemaan. Kellon lähetessä yhdeksää sanoivat nuo kolme kullankaivajaa, että koska heillä oli soittokoneet mukanaan, niin he nyt voivat ruveta soittamaan, Sillä pian tulevat pojat ja tytöt janoten vanhaa, rehellistä tanssia. Yhdellä oli viulu, toisella banjo ja kolmannella klarinetti — useampia soittokoneita ei ollut. Ukot istahtivat rinnakkain ja rupesivat remuavaa tanssisäveltä soittamaan, polkien karkeilla saappaillaan tahtia.

Kello oli kohtsillään yhdeksän. Henry seisoi ovella tuijotellen tielle ja hänen ruumiinsa huojui levottomuuden tuskasta. Toiset olivat monasti hänen kanssaan juoneet emännän maljan ja nyt huudahti Tom:

"Hei, tänne, joka mies! Vielä lasi ja sitten hän tulee."

Joe kantoi tarjottimella laseja ja tarjosi kaikille. Ojensin käteni ottaakseni toisen jälelläolevista laseista, mutta Joe ärähti puoliääneen:

"Ottakaa se toinen."

Niin tein. Henry sai viimeisen lasin. Hän oli tuskin tyhjentänyt sen, kun kello rupesi yhdeksää lyömään. Hän kuunteli, kunnes lyönti loppui, hänen kasvonsa kävivät yhä kalpeammiksi ja hän virkkoi:

"Pojat, olen aivan sairas levottomuudesta. Auttakaa minua, nyt menen maata."

He taluttivat hänet sohvalle. Hän vetäysi, jo puolinukkuneena, siihen makuulleen ja puhui kuin unissaan:

"Kuulinko kavion kopsetta? Ovatko he tulleet?"

Yksi vanhuksista kuiskasi silloin hänen korvaansa:

"Jimmy Parris ratsasti juuri ilmoittamaan, että juhla on hetkiseksi lykättävä; juhlanuoriso odottaa kappaleen matkan päässä tiellä. Rouvan hevonen on nilkku ja siksi saapuu hän puolta tuntia myöhemmin kuin oli aijottu."

"Oh, vai niin. Olen niin hyvilläni, ettei mitään ole tapahtunut."

Hän nukkui melkein jo ennenkuin hän nämä sanat oli saanut sanotuksi. Heti miehet riisuivat hänet ja panivat hänet vuoteeseen makuuhuoneeseen. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitten näyttivät he aikovan lähteä pois, mutta minä virkoin: "Elkää menkö, hyvät herrat, minua tuo kaivattu rouva ei tunne ensinkään, olenhan muukalainen."

He katselivat toisiaan. Sitten lausui Joe:

"Rouvako? Hän on ollut kuolleena jo yhdeksäntoista vuotta."

"Kuolleenako?"

"Niin, murhattu kai. Hän läksi tervehtimään omaisiaan puolta vuotta naimisiinmenonsa jälkeen ja hänen ollessaan kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet kiinni, — hänestä ei ole sen koommin mitään kuulunut."

"Ja siitä astiko on mies ollut mielenviassa?"

"Hän ei ole siitä pitäin ollut terve. Mutta vaikeaksi käy hänen tautinsa ainoastaan, kun sama vuodenaika lähenee. Silloin rupeemme me käymään täällä, kolmisen päivää ennenkuin hän odottaa rouvaansa kotiin, tarinoimme hänen ratokseen ja kyselemme kuulumisia emännältä, ja lauvantaina tulemme kaikki koristamaan talon kukkasilla ja panemaan toimeen tanssit. Sen olemme tehneet joka kesä yhdeksäntoista vuoden aikana. Ensi lauvantaina oli meitä seitsemänkolmatta henkeä paitsi tyttöjä; nyt on meitä vain kolme eikä tyttöjä ole yhtään jälellä. Juotamme hänelle unijuomaa, muuten kävisi hän raivokkaaksi. Sitten pysyy hän tyyneenä vuoden ja luulee vaimonsa olevan kotona viime päiviin saakka; silloin rupee hän vaimonsa paluuta odottamaan ja hakee esille tuon vanhan kirjeresunsa, jota me pyydämme hänen lukemaan. Sillä, Herra Jumala, se rouva oli niin perin herttainen olento."

Lääke vilustumista vastaan.

On ehkä hyvä kirjoittaa ihmisiä huvittaakseen, mutta paljo ylevämpää on kirjoittaa yleisön valistamiseksi, sen hyödyksi, todelliseksi, ilmeiseksi hyödyksi. Ainoastaan tämä jälkimmäinen tarkoitus on tällä kirjoituksella. Jos se voi palauttaa terveyden yhdellekään ainoalle kärsivälle lähimmäiselleni, sytyttää onnen ja ilon tulta hänen sammuviin silmiinsä ja herättää menneitten aikojen terveitä, reippaita voimia hänen väsyneeseen sydämmeensä, olen minä saanut runsaan palkinnon vaivoistani ja sieluni täyttää silloin se hurskas onni, jota kristitty tuntee, kun hän on tehnyt hyvän, epäitsekkään teon.

Koska olen elänyt puhdasta ja nuhteetonta elämää on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, jätä, — peläten, että hänet ehkä petkutan —, käyttämättä niitä hyviä neuvoja, joita nyt aijon antaa. Lukekoon yleisö tässä kertomiani kokemuksia vilustumisen parantamisesta ja seuratkoon se sitten esimerkkiäni.

Eräässä tulipalossa Virginiassa kadotin kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta kadotetusta esineestä ei ollut paljo puhumista, sillä kodin, jossa ei ole äitiä eikä sisarta eikä etäisempääkään naispuolista sukulaista, joka paikkaisi paidan, kun se repee, tai panisi saappaat uunille kuivamaan, joka yleensä osottaisi, että joku ihmisestä välittää, — sellaisen kodin saa helposti takaisin. Enkä menetettyä onneanikaan paljo surrut, sillä kun en ole runoilija, en kumminkaan olisi pitkäksi ajaksi jäänyt raskasmieliseksi.

Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuolisen kapsäkin menettäminen oli vakava asia.

Sinä päivänä, jolloin tulipalo tapahtui, sortui terveyteni kovaan vilustukseen, jonka sain ponnistelemalla liiaksi saadakseni aikaan jotakin. Se oli kuitenkin aivan turhaa ponnistusta, sillä se suunnitelma, jota tulen sammuttamiseksi rupesin miettimään, oli niin monimutkainen, että sain sen valmiiksi vasta seuraavalla viikolla.

Kun ensi kerran rupesin vilustumistani hoitamaan, kehotti eräs ystäväni minua hautomaan jalkani lämpimässä vedessä ja sitten menemään maata. Sen tein. Kohta sen perästä kehotti toinen ystävä minua ottamaan kylmän suihkun. Tein senkin. Ja tuntia myöhemmin neuvoi minulle eräs sen vanhan säännön, että "vilustumista on ruoalla ja kuumetta nälällä tapettava." Minulla oli sekä vilu että kuume. Päätin siis syödä vatsani täpötäydeksi vilustumisen vuoksi antaakseni sitten kuumeen nähdä kotvan ajan nälkää.

Tällaisissa tapauksissa jätän harvoin jotain keskeneräiseksi: söin oikein aimo lailla, menin sitä varten erään oudon herran ravintolaan, joka juuri oli avattu. Hän seisoi kappaleen matkan päässä minusta odottaen kunnioittavalla äänettömyydellä, kunnes olin vilustushoitoni lopettanut, ja senjälkeen hän kysyi, vilustuvatko ihmiset Virginiassa usein? Minä vastasin, että tauti on paikkakunnalla tavallinen.

Silloin hän meni ulos ja otti pois kylttinsä.

Kävelin työpaikkaani ja matkalla sinne tapasin taas erään ystäväni, joka vakuutti, että jos vilustumista ylimalkaan voi parantaa, paranee se ainoastaan juomalla korttelin kuumaa suolavettä. En oikein uskonut saavani sitä enää mahtumaan, mutta koetin kumminkin. Tulos oli hämmästyttävä. Luulenpa, että annoin ylen kuolemattoman sielunikin.

Koska kerron kokemuksiani ainoastaan niille hyödyksi, jotka potevat nyt esittämääni tautia, toivon heidän ymmärtävän hyvän tarkoitukseni, kun varotan heitä käyttämästä sellaisia lääkkeitä, jotka itse huomasin tehottomiksi; tämän periaatteen mukaisesti varoitan heitä lämpöstä suolavettä nauttimasta. Se on ehkä hyvinkin hyvä lääke, mutta luulen varmasti, että se on liian voimakas. Jos vielä kerran vilustuisin ja minun olisi valittava: maanjäristyskö vaiko lämpöstä suolavettä, niin jo minä koettelisin maanjäristystä.

Sittenkuin vatsassani riehumaan ruvennut myrsky oli asettunut enkä enää useampia laupiaita samarialaisia matkoillani tavannut, jatkui viheliäisyyttäni ennallaan; minä lainailin ihmisiltä nenäliinoja ja niistin ne kappaleiksi. Silloin tapasin erään alankomailta äsken tulleen naisen ja hän kertoi asuneensa sellaisessa osassa maata, jossa oli harvakseen lääkäreitä. Asianhaarain pakosta oli hän siis saanut tottua hoitamaan itse pienempiä "arkitauteja". Ymmärsin, että hänellä mahtoi olla paljo kokemusta, sillä hän näytti sadanviidenkymmenen vuoden ikäiseltä.

Hän laittoi sekotuksen, johon pani siirappia, sievettä, tärpättiä ja muutamia muita rohdoksia ja kehotti minua nauttimaan sitä sekotusta viinilasillisen joka viidestoista minuutti. Otin vaan yhden annoksen ja se riitti; se vei minulta kaikki moraliset periaatteeni ja herätti luontoni kaikki huonot taipumukset. Niiden vaikutuksesta keksivät aivoni oikeita halpamaisuuden ihmeitä, joita tekemään käteni kuitenkin olivat liian heikot; jos eivät voimani olisi heikentyneet noiden lukuisain ehdottomasti varmojen parannuskeinojen käyttämisen kautta, olisin varmaankin tuona hetkenä ruvennut jotakin hautuumaata hävittämään.

Niinkuin useilla muilla ihmisillä on minulla monasti huonoja päähänpistoja, jotka toimintaani johtavat; mutta en koskaan ennen noiden lääkkeiden nauttimista ole niin ilkeällä päällä ollut. Kahden päivän perästä olin taas valmis uusia parannuskeinoja koettelemaan. Söin erinäisiä varmoja lääkkeitä ja minun onnistui lopuksi ajaa vilustumiseni päästä alas keuhkoihin.

Rupesin myötään rykimään ja ääneni sortui aivan matalaksi. Puheeni oli ukkosentapaista passoa, se oli laskeutunut kahta oktaavia alemmas tavallista. Nukkumaan pääsin ainoastaan rykimällä, kunnes vaivun äärimmäiseen väsymyksen tilaan; mutta kun unissani rupesin puhumaan, herätti oma rämisevä ääneni minut taas.

Tilani kävi joka päivä yhä vakavammaksi. Minulle suositeltiin puhdistamatonta paloviinaa. Join sitäkin. Sitten sipuloitua paloviinaa. Siihen panin siirappiviinaa sekaan ja join. Mitään tuloksia en huomannut.

Päätin lähteä matkoille terveyteni vuoksi. Matkustin Tahoe-järvelle Vilsonin kanssa, joka oli työtoverini sanomalehdestä. Ilolla muistelen vieläkin, kuinka komeasti me matkustimme; dilisanssilla ajettiin yhdessä kullankaivajain kanssa ja toverillani oli kaikki matkatavaransa mukanaan, nim. kaksi kaunista silkkinenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Perille tultua metsästimme, kalastelimme ja tanssimme päivät pitkät ja minä hoidin öisin yskääni. Mutta tautini pahenemistaan paheni.

Minulle suositettiin kylmiä pyyhinkylpyjä. En ollut vielä koskaan pannut mitään hoitotapaa vastaan enkä tahtonut nytkään ruveta vastustelemaan. Päätin siis ottaa kylmiä pyyhinkylpyjä, vaikka en aavistanutkaan, mitä se oli.

Niitä annettiin puolenyön aikaan, ja huoneessa oli kylmä. Rintani ja selkäni paljastettiin ja lakana, joka minusta tuntui tuhannen metrin pituiselta, pistettiin jääkylmään veteen ja käärittiin sitten ympärilleni, kunnes minusta tuli sellainen rieputukki, jolla tykkejä puhdistetaan.

Se on julma parannuskeino. Kun kylmä lakana koskettaa ihmisen lämpöstä ihoa, hypähtää hän rajusti ja tapailee henkeä, niinkuin kuolonkamppauksessa. Ydin luissani jäätyi ja sydämmeni herkesi tykyttämästä. Luulin viime hetkeni tulleen.

Elkää koskaan ottako lakanakylpyjä. Se on ilkeintä maailmassa, melkein yhtä ilkeää kuin tavata tuttu nainen, joka — syistä jotka hän itse parhaiten tuntee — ei näe sinua, vaikka hän katsoo sinuun, eikä tunne sinua, vaikka hän näkee sinut.

Mutta kun nuo lakanakylvyt eivät yskääni parantaneet, kehotti eräs naistuttavani minua pitämään sinappilaastaria rinnallani. Luulenpa, että tämä keino todella olisi minut parantanut, ellei nuori Vilson olisi ollut matkassani. Kun menin maata, panin sinappilaastarin, joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa läpimitaten, sängyn luo niin että ylettäisin sen yöllä ottamaan. Mutta Vilsonille tuli nälkä yöllä ja…

Oleskeltuani viikon Tahoe-järvellä matkustin Steambot-lähteille ja paitsi höyrykylpyjä nautin siellä mitä ilettävimpiä lääkkeitä. Ne olisivat kai minut parantaneet, vaan minun täytyi matkustaa Virginiaan, jossa, huolimatta kaikista niistä eri lääkkeistä joita siellä joka päivä söin, tautini aina vain paheni, kun en itseäni tarpeeksi varonut, vaan käytin liian ohkasia vaatteita.

Päätin vihdoin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä kehotti eräs nainen minua juomaan tuopin wiskyä joka päivä ja eräs miesystäväni antoi ihan saman neuvon. Kumpasenkin neuvon mukaan täytyi minun juoda tuoppi, siis yhteensä kannu päivässä. Sen tein, mutta vielä elän.

Mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa olen nyt kertonut kaikille sairaille ja poteville niistä monista eri parannustavoista, joita viime aikoina olen koetellut. Koetelkoot hekin niitä. Jos ne eivät heitä paranna, niin eiväthän ne sen pahempiakaan toki ole, kuin että enintään voivat heiltä hengen viedä.

Kuoleman sinetti.

I

Oli Oliver Cromwellin aika Englannissa. Översti Mayfair oli nuorin översti tasavaltalaisten sotajoukossa, hän oli vasta 30 vuoden ikäinen. Mutta vaikka nuori olikin vuosiltaan, oli hän soturina vanha ja taisteluissa karaistunut, sillä hän oli alkanut soturielämänsä jo 17 vuoden ijässä. Monissa otteluissa oli hän ollut mukana ja sotatantereella oli hän asteettain kohonnut, saavuttanut sotilasarvoa ja ihmisten kunnioitusta. Mutta nyt oli hänen mielensä synkkä, varjo oli pimentänyt hänen loistavan uransa.

Oli talvi-ilta. Ulkona oli pimeää ja myrskyistä; sisällä vallitsi alakuloinen hiljaisuus, sillä översti oli siellä vaimonsa kanssa jutellut surunsa aiheesta, lukenut iltaluvun raamatusta ja pitänyt iltarukouksen, eikä nyt ollut muuta tehtävänä kuin istua siinä käsikädessä takkavalkean edessä, ajatella ja odottaa. Kauan heidän ei tarvitse odottaa, sen he tiesivät, ja vaimo vapisi sitä ajatellessaan.

Heillä oli yksi lapsi — Abby, 7-vuotias tyttö, vanhempainsa silmäterä. Hänen piti kohta tulla sanomaan hyvää yötä vanhemmilleen, ja översti sanoi vaimolleen:

"Pyyhi kyyneleesi ja olkaamme iloisen näköiset, hänen vuokseen. Meidän täytyy hetkeksi unhottaa, mitä tapahtuva on."

"Sen teen. Suljen kyyneleet sydämmeeni, joka on halkeamaisillaan."

"Ja sitten alistukaamme siihen kohtaloon, joka on meille suotu, ja kestäkäämme se kärsivällisesti, tietäen, että Korkeimman tarkoitus on oikea ja hyvä…"

"Sanokaamme: Tapahtukoon tahtosi. Voin sanoa sen täydellä ymmärrykselläni, koko sielullani, — jospa voisin sen sanoa sydämmeni pohjasta. Jospa sen voisin! Jos tämä käsi, jota viimeistä kertaa puserran ja suutelen…"

"Vaiti, armaani. Tyttö tulee."

Kiharapäinen pieni olento hiipi yöpuvussa kepeästi ovesta sisään, juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vastaan. Hän suuteli tyttöä kahdesti, kolmasti.

"Ei, isä, elä noin minua suutele, aivanhan minut rutistat."

"Olen niin pahoillani, lapseni, siksi sen teen."

"Oletko sinä pahoillasi? Etkö ole olevinasi, niinkuin tavallisesti, isä."

"Itsehän sen näet, Abby", vastasi isä ja peitti käsin kasvonsa. Lapselle tuli paha olla, kun näki isänsä itkevän, hän tarttui hänen käteensä ja puheli:

"Ei, isä, elä itke, ei Abby tahdo mieltäsi pahottaa." Hän veti sormet isän silmäin edestä ja huomasi, ettei tämä enää itkenytkään, ja huudahti: "Ethän itkekään isä, tekeydyt vain; nyt menee Abby äitinsä luo."

Hän aikoi laskeutua alas isänsä sylistä, mutta isä pidätti häntä ja lausui: "Ei, ole luonani, kultaseni; isä leikki ja kiusasi Abbya, mutta nyt ei hän enää niin tee. Ja nyt isä tekee mitä Abby pyytää."

Niin tehtiin rauha, kaikin oltiin taas iloisia, lapsen kasvot säteilivät, hän taputti isänsä poskea. "Abby pyytää kertomuksen, sadun!"

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengityksensä ja kuuntelivat. Askeleita! Kuuluihan niitä selvästi myrskyn keskeltä. Ne lähenivät, lähenivät, — kuuluivat yhä selvemmin, selvemmin — menivät ohi ja häipyivät. Vanhemmat huoahtivat keveämmin ja isä virkkoi: "Vai satu sinulle? Iloinenko?"

"Ei isä, kerro kamala satu!" Isä tahtoi sittenkin kertoa iloisen, mutta lapsi piti oikeudestaan kiinni — isä oli luvannut tänä iltana totella. Ja hän oli rehellinen soturi, hän oli luvannut ja hänen oli pakko pitää lupauksensa. Tyttö näet virkkoi: "Ei, isä, ei kerrota aina iloisia juttuja. Äiti sanoo, että ihmiset eivät ole aina iloiset. Onhan se totta, isä?"

Äiti huokasi, hänen mietteensä olivat taas suruun vaipuneet. Ja isä vastasi lempeästi: "Totta se on, pienokaiseni. Huolia tulee aina, se on surullista, mutta totta."

"Kerro siis sellainen satu, isä, sellainen synkkä, joka tuntuu aivan siltä, kuin se koskisi meitä. Äiti, tule tänne lähelleni ja pidä toisesta kädestäni, niin että paremmin kestämme, jos se on kovin surullinen. Nyt alota, isä."

"Niin…, oli kerran kolme överstiä."

"Kolmeko… sinäkin olet översti, tunnen överstien virkapuvun. Jatka, isä."

"Ja he olivat eräässä taistelussa tehneet kurinpitorikoksen."

Tuo viimeinen sana tuntui lapsesta oudolta, hän katseli isäänsä kummastuen ja kysyi:

"Mikä se on, isä?"

Vanhemmat hymähtivät, isä vastasi:

"He olivat olleet tottelemattomia. Heille oli annettu käsky tehdä tekohyökkäys muuatta vahvasti linnoitettua paikkaa vastaan eräässä taistelussa, jotta vihollisten huomio kiintyisi siihen ja tasavaltalaisten joukot pääsisivät vetääntymään takaisin. Mutta innoissaan tekivät he enemmän kuin käsketty oli, sillä he muuttivat tekohyökkäyksen todelliseksi hyökkäykseksi ja valloittivat tuon linnoitetun paikan väkiryntäyksellä ja voittivat taistelun, niin että siitä päivästä tuli voiton päivä. Mutta pääkenraali suuttui kovasti heidän tottelemattomuudestaan, kehui heidän urhouttaan, vaan käski heidän tulla Lontooseen vastaamaan rikoksestaan."

"Sekö suuri kenraali Cromwell, isä?"

"Se."

"Hänet olen nähnyt, isä. Kun hän ratsastaa talomme ohi suuren hevosensa seljässä, on hän niin… niin, en tiedä, vaan hän on tyytymättömän näköinen ja ihmiset näyttävät häntä pelkäävän. Mutta minä en häntä pelkää, sillä silmällä hän ei ole minua katsellut."

"Sinä pieni lörpöttelijä! — Niin, kun överstit tulivat Lontooseen, saivat he kunniasanallaan olla vapaita ja saivat luvan viimeistä kertaa käydä perheitään tervehtimässä…"

Kuule!

He kuuntelivat — taas kuului askeleita; mutta taas ne askeleet menivät ohi. Äiti nojasi päänsä miehensä olkapään taakse, ettei ilmaisisi, kuinka kalpea hän oli.

"He tulivat tänä aamuna", jatkoi isä.

Lapsi avasi silmänsä suuriksi.

"Mitä, isä, onko se tosi tarina?"

"On, lapseni."

"Sepäs hauskaa. Todet tarinat ovat aina paljo hauskemmat. Jatka, isä. — Mutta äiti, rakas äiti, itketkö sinä?"

"Siitä elä välitä, kultaseni; minä vain ajattelin… ajattelin noita perheraukkoja."

"Elä itke, ei, äiti; saatpa nähdä, tarina päättyy kyllä hyvin…, tarinat päättyvät aina hyvin. Jatka isä, aina siihen asti, kunnes he elivät onnellisina monet vuodet — silloin ei äiti enää itke. Kuuntele, äiti — isä, jatka!"

"Ennenkuin he pääsivät kotonaan käymään vietiin heidät Towern'in linnaan."

"Towernin linnan tiedän kyllä, näkyyhän se tähän. Kerro lisää isä."

"Kerronhan, minkä nykyisissä oloissa voin. Towernissa pidettiin sotaoikeutta ja oikeus katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi heidät ammuttaviksi."

"Kuolemaanko?"

"Niin."

"Hyi! Mutta, äiti, sinä itket taas. Elä itke, äiti, kohta kääntyy tarina onnelliseksi. Kiirehdi, isä, äidin vuoksi. Sinä kerrot niin hitaasti tänään."

"Tiedän, että sen teen, mutta kerron hitaasti senvuoksi, että minun täytyy ajatella."

"Mutta et saa ajatella, sinun täytyy vain kertoa."

"No, siis ne kolme överstiä…"

"Tunsitko heidät, isä?"

"Tunsin, lapseni."

"Jospa olisin minäkin tuntenut. Luuletko, että saisin heitä suudella?"

Överstin ääni oli vähän epävarma kun hän vastasi:

"Yhtä heistä saisit ainakin suudella. Mutta suutele minua hänen sijastaan."

"Noin, isä, ja tuossa niiden toistenkin puolesta. Saisin kyllä heitäkin suudella, sillä sanoisin: isänikin on översti ja urhoollinen mies ja hän olisi tehnyt aivan niikuin te, joten te ette siis ole voineet tehdä väärin, mitä ihmiset sanonevatkaan. Silloin saan heitä kyllä suudella, eikö totta, isä?"

"Saat varmaankin, lapseni."

"Äiti, — mutta et saa, äiti! Kohta isä ehtii siihen kohtaan, jossa kaikki käy hyvin. Jatka isä."

"Useat heistä olivat surulliset, niin, kaikkikin olivat, — tarkoitan sotaoikeuden herroja. He menivät pääkenraalin luo ja sanoivat tehneensä velvollisuutensa — sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärrätkö — ja nyt he pyysivät, että kaksi översteistä saisi armon, yksi vain ammuttaisiin. Yksi olisi heidän mielestään riittävä esimerkiksi sotajoukolle. Mutta pääkenraali oli hyvin ankara ja torui heitä että he, sittenkun olivat tehneet oman velvollisuutensa ja tyydyttäneet omantuntonsa, tahtoivat viekotella häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, että he eivät häneltä pyytäneet mitään muuta, kuin minkä itse olisivat valmiit tekemään, jos olisivat hänen paikallaan ja heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Tämä vaikutti kenraaliin, hän vaikeni ja seisoi hetkisen miettien ja ankaruus hänen kasvoistaan lientyi vähän. Hän käski herrain odottaa, meni omaan kammioonsa rukoilemaan Jumalalta neuvoa. Ja kun hän tuli sieltä takasin, virkkoi hän: He saavat vetää arpaa. Se ratkaiskoon asian, kaksi heistä saa jäädä elämään."

"Tekivätkö he sen, isä, tekivätkö? Ja kuka heistä joutui kuolemaan? Mies raukka!"

"Ei. He kieltäytyivät."

"He eivät siis tahtoneet vetää arpaa?"

"Eivät."

"Mikseivät?"

"He sanoivat, että se, joka vetää onnettoman arvan, tuomitsee itsensä kuolemaan ja se ei ole muuta kuin itsemurhaa, miksi sitä sanottaneekin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kieltää omaa henkeään menettämästä. Tämän vastauksen he kenraalille lähettivät ja sanoivat olevansa valmiit, tuomion saa panna toimeen koska tahansa."

"Mitä se merkitsee, isä?"

"Että… heidät kaikki ammutaan."

Kuule!

Tuuliko taas? Ei, selviä askeleita kuului, tasaisia, varmoja sotilasaskeleita.

"Avatkaa pääkenraalin nimeen!"

"Isä, sieltä tulee sotamiehiä. Minä pidän sotamiehistä. Anna minun laskea heidät sisään, isä, anna!"

Tyttö hypähti alas isänsä polvelta, juoksi ovelle ja huudahti iloisesti:

"Tulkaa sisään, tulkaa vain. Täällä on isä. Te olette kaartin väkeä, pulskia miehiä!"

Sotamiehet marssivat sisään ja asettuivat riviin, kivääri jalalle. Heidän upseerinsa teki kunniaa. Tuomittu översti nousi ja vastasi tervehdykseen ja hänen vaimonsa seisoi hänen rinnallaan, kalpeana ja kasvot tuskasta kankeina, mutta muuten hän ei suruaan osottanut. Ja lapsi katseli sotamiesten riviä säteilevin silmin…

Pitkään syleilivät isä, äiti ja lapsi toisiaan.

"Eteenpäin, Towerniin!"

Sitten läksi översti kodistaan sotilaallisella ryhdillä, sotamiehet seurasivat häntä ja ovi suljettiin.

"Äiti, äiti, sanoinhan, että hyvin se päättyy. Sanoinhan, näin sen pitikin päättyä. Nyt isä menee Towern'iin ja siellä saa hän tavata heidät. Hän…"

"Oi, tule syliini, sinä viaton lapsi raukka, tule!"

II

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti jaksanut nousta vuoteeltaan; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat silloin tällöin toisilleen. Abby ei saanut mennä äitinsä luo, hänet käskettiin ulos leikkimään. Ja Abby menikin talvipuvussaan ulos ja leikki hetkisen kadulla; mutta sitten hänestä oli merkillistä ja väärin, että isä viipyi Towern'issa äidin sairaana ollessa eikä tiennyt mitään. Ei se kelpaa, tyttö lähti itse Towerniin asiasta selkoa ottamaan.

Tuntia myöhemmin tuotiin sotaoikeuden herrat pääkenraalin eteen. Hän seisoi siellä suorana ja kankeana, nojaten käsiään pöytään ja pyysi herroja ajamaan asiansa. Esimies sanoi: "Me olemme kehottaneet heitä miettimään tilaansa, olemme heitä pyytäneet ja rukoilleet, mutta he pysyvät lujina. He eivät tahdo vetää arpaa. He tahtovat kuolla, mutta eivät rikkoa uskontoaan vastaan."

Kenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Hetken hän mietteissään seisoi, sitten hän lausui: "Heidän ei pidä kaikkien kuolla, muut saavat vetää arpaa heidän puolestaan." Sotaoikeuden herrat iloitsivat siitä päätöksestä, vaan kenraali jatkoi:

"Lähettäkää hakemaan tuomittuja, tuokaa heidät tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät rinnakkain sinne seisomaan, kasvot seinään päin, kädet ristiin selän taa. Sanokaa minulle, kun he ovat siellä."

Kun hän jäi yksin istahti hän ja antoi käskyn ajutantilleen: "Mene ja tuo ensimmäinen lapsi, joka portin ohi kulkee."

Mies oli tuskin ulos ehtinyt kun hän jo palasi takaisin, taluttaen kädestä Abbya. Ja tyttö meni suoraan pääkenraalin luo, tuon peljätyn miehen, jonka nimikin jo sai maan mahtavat ja ruhtinaat vapisemaan, kiipesi hänen syliinsä ja sanoi:

"Tunnen teidät, te olette pääkenraali, olen teidät nähnyt. Olen nähnyt kun kerran talomme ohi ratsastitte. Kaikki muut teitä pelkäsivät, vaan minä en pelännyt, sillä te ette minua ankarasti katsoneet… muistatteko. Minulla oli silloin punanen mekko — ettekö muista?"

Hymy miedonsi kenraalin kasvojen ankarat piirteet ja hän rupesi varovasti vastailemaan:

"Niin, kunhan muistelen…"

"Minä seisoin ihan talomme edustalla."

"Niin, hyvä ystävä, minun täytyy tunnustaa, tiedätkö…"

Tyttö keskeytti hänet nuhdellen:

"Te ette minua muista, mutta minä en ole teitä unhottanut."

"Niin, unhottanut olen, paha kyllä, mutta nyt en sinua enää koskaa unhota, pieni ystäväni, siitä annan kunniasanani. Olemmehan hyviä ystäviä taas, nyt ja aina?"

"Ollaan kyllä, vaikka en voikaan käsittää, miten olette tuon tapauksen saattaneet unhottaa; mutta väliin unhotan minäkin asioita. Annan teille kernaasti anteeksi, sillä uskon, että olette hyvä ja tahdotte tehdä oikein, — mutta lujemmin teidän täytyy minusta kiinni pitää, niinkuin isä tekee."

"Pitelen sinua lujemminkin, pieni uusi ystäväni, joka näistäpuolin aina olet oleva vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat omaa pientä tyttöäni — niin, nyt häntä ei ole enää olemassa —, mutta hän oli suloinen ja hento kuin sinä. Ja hän osasi lumota se pieni noita, hänellä oli sama vastustamaton, luottamusta vaativa käytös tuttuja ja tuntemattomia kohtaan kuin sinullakin. Hän lepäsi sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt, ja leikki pois väsymyksen ja huolet mielestäni ja antoi minulle rauhan, aivan niinkuin sinä nyt. Me olimme kuin ystävät ja toverukset ja leikimme yhdessä. Pitkä, pitkä aika on kulunut siitä kuin tämä taivaani kalpeni ja nyt sinä lahjoitit sen minulle takaisin. Nyt sinua siitä siunaa taakkansa alle uupuva mies, nyt saat, pieni olento, sinä hetken kantaa Englannin maata hartioillasi, sillaikaa kuin minä lepään."

"Pidittekö hänestä hirmuisen paljon?"

"Pidin. Sen voit ymmärtää siitä, että hän käski ja minä tottelin."

"Te olette kiltti mies. Tahdotteko suudella minua?"

"Tahdon, sen teen ilolla. Tuossa — sinun osasi, ja tässä, — sen poismenneen puolesta. Sinä pyysit, sinä olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat nyt häntä ja minun täytyy totella sinua, mitä vain käskenetkin."

Lapsi taputti käsiään riemulla sen lupauksen johdosta, mutta samassa hän kuuli lähestyvän äänen, kuuli marssivain miesten askeleet.

"Sotilaita, sotilaita kävelee. Abby tahtoo niitä nähdä."

"Saat, pienokaiseni. Mutta odota hetkinen, minulla on sinulle pieni toimi annettavana."

Upseeri astui sisään, kumarsi ja virkkoi:

"He ovat tulleet, teidän ylhäisyytenne." Kumarsi ja poistui taas.

Pääkenraali antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkoista ja yhden punasen. Hänen piti nyt viedä kuoleman arpa sille överstille, joka oli ammuttava.

"Oh tuo punanen on kaunis. Saanko sen?"

"Et, ne ovat aijotut muille. Kohauta tuota verhoa, jonka takana on avoin ovi. Mene sisään, ja siellä saat nähdä kolme miestä seisovan selin sinuun, kädet selän takana — kas näin —, jokaisella käsi auki. Pistä yksi näitä sinettejä jokaisen avonaiseen käteen ja tule sitten takasin minun luokseni."

Abby katosi verhon taa ja kenraali oli yksin. Hän lausui nöyrästi: "Varmaankin Hän, joka on kaikkialla läsnäoleva auttaja epäileville, herätti minussa tuon ajatuksen, kun epäilyksessä kiduin. Hän tietää, mikä vaalin tulos on oleva, hän on lähettänyt viattoman lähettinsä tahtonsa ilmaisemaan. Toinen voisi erehtyä, hän ei erehdy. Ihmeelliset ovat hänen tiensä — siunattu olkoon hänen pyhä nimensä!"

Pieni sinetinviejä seisoi tuokion verhon takana ja katseli suurella uteliaisuudella tuomiosalia ja soturien suoria rivejä. Ilon värähdys valaisi sitten hänen kasvonsa ja hän sanoi itsekseen: "Onhan yksi noista isäni — tunnen hänen selästäkin. Hänelle annan kauniimman sinetin." Ja hän juoksi ketterästi vankien luo ja pisti sinetit avonaisiin käsiin. Sitten kurkisti hän isänsä käsivarren alta, silmäili häntä hymyilevin katsein ja huudahti:

"Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen sen sinulle antanut!"

Isä katsahti onnettomuutta tuottavaa sinettiä, lankesi sitten polvilleen ja painoi viattoman pienen pyövelinsä rinnalleen valtavasti liikutettuna. Soturit, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki hetkisen kauhusta kankeina katsellen tuota murhenäytelmää. Sitten tuo näky kouristi heidän sydämmensä, heidän silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät aivan ujostelematta. Muutamain minuuttien ajan vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus ja sitten astui eräs kaartin upseeri vastahakoisesti esiin, laski kätensä vangin hartioille ja sanoi lempeästi:

"Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuuteni käskee…"

"Mitä?" kysyi lapsi.

"Minun täytyy viedä pois isäsi. Olen pahoillani…"

"Viedä pois? Minne?"

"Minne…! Jumala minua auttakoon…, toiseen osaan linnaa."

"Ettepä saa viedä. Äiti kotona on sairas ja minä vien isän kotiin." Hän irtausi isänsä käsistä, kiipesi hänen selkäänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Nyt on Abby valmis, nyt lähdemme kotiin."

"Lapsi raukkani, en voi. Minun täytyy noita seurata."

Tyttö hyppäsi lattialle ja katseli hämmästyen ympärilleen. Sitten juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

"Sanoinhan, että äitini on sairas, ettekö kuule. Anna isäni tulla — sinun täytyy antaa."

"Lapsi raukkani, Jumala tietää, että tahtosin sinua totella, mutta minun täytyy viedä hänet pois. Soturit! Ojennus! Kivääri jalalle!"

Abby lensi pois kuin salama. Silmänräpäyksen kuluttua palasi hän takaisin vetäen pääkenraalia perässään. Kun tuo peljätty mies näyttäytyi, oikasivat kaikki itsensä suoriksi, upseerit ja sotilaat tekivät kunniaa.

"Pysäytä heidät, kenraali. Äiti on sairas ja pyytää isää luokseen, olen sanonut sen heille, mutta he eivät minua kuuntele, ja nyt aikovat he viedä hänet pois."

Pääkenraali seisoi kuin kivettyneenä.

" Sinunko isäsi, lapseni. Onko hän isäsi?"

"On, tietysti, onhan hän aina ollut isäni. Kenellepä muulle olisin tuon kauniin punaisen sinetin antanut kuin hänelle. Ei!"

Kauhistuksen piirre levisi kenraalin kasvoille. Hän lausui:

"Jumala minua auttakoon! Paholaisen johtamana olen tehnyt julmimman teon, mihin ihminen koskaan on syypääksi joutunut —, oh, tästä ei löydy mitään pelastusta, ei mitään! Mitä voin tehdä?"

Abby huudahti, tuskaisena ja levottomana:

"Voitte antaa noille miehille käskyn laskea isäni tulemaan kotiinsa." Hän rupesi nyyhkyttämään. "Sanokaa se heille! Te lupasitte äsken, että minä saisin teitä käskeä ja ensi kerralla jo, kun pyydän teitä jotakin tekemään, olette te tottelematta!"

Lempeä hymy levitti valoaan kenraalin karkeille, vanhoille kasvoille ja hän laski kätensä pienen käskijän pään päälle virkkaen:

"Jumalalle olkoon kiitos tästä pelastavasta, ajattelemattomasta lupauksesta. Ja kiitos sinulle, lemmittävin kaikista lapsista, kun, Korkeimman tahdon esittäen, muistutit minua tuosta lupauksestani. Upseeri, tottele hänen käskyään — lapsi puhuu minun puolestani. Vangin olen armahtanut, laske hänet vapaaksi!"

Sanomalehtimiehenä Tennesseessä.

Lääkäri oli sanonut etelämmän ilmanalan tekevän hyvää terveydelleni ja siitä syystä matkustin Tennesseehen, jossa sain aputoimittajan paikan Johnson Countyn toimittamassa "Sotahuudossa". Kun sitten saavuin toimituspaikkaan työhön astuakseni, tapasin päätoimittajan loikomassa kolmijalkaisessa tuolissa, jalat pöydälle nostettuina. Huoneessa oli vielä toinenkin pöytä ja raajarikko tuoli ja ne olivat molemmat puolittain sanomalehtien ja leikkausten ja käsikirjoitusarkkien peitossa. Siellä oli hiekalla täytetty puulaatikko, jossa rehoitti sikaarinpätkiä ja tupakanpuruja, ja uuni, jonka pelti ylimmältä saranalta roikkui. Päätoimittajalla oli pukunaan pitkä, musta verkatakki ja valkoset pellavahousut, ja hänen saappaansa olivat hyviksi kiilloitetut. Paidanrinnus oli kurttuinen, pystykaulus oli vanhanaikaista mallia ja se oli sidottu liinalla, jonka päät riippuivat alas — tuo puku oli ollut muodinmukainen vuonna 1848. Hän poltti sikaaria ja lausetta sommitellessaan repi hän tukkaansa, niin että se oli aika pörröinen. Silmiään hän hirmuisesti mulkoili ja minä päättelin, että hän siinä muovaili tavallista äkäsempää "johtavaa". Hän käski minun käydä käsiksi paikkakunnan toisiin lehtiin ja kirjoittaa "Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä", johon kirjoitukseen oli koottava kaikki niiden pääsisältö.

Minä kirjoitin seuraavaa:

" Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' toimitus on ilmeisessä väärinkäsityksessä Ballyhak-rautatiestä. Yhtiön tarkoitus ei suinkaan ole jättää Buzzardvillen kaupunkia syrjälle, se päinvastoin pitää tätä seutua yhtenä radan tärkeimmistä kohdista. Tietenkin 'Maanjäristyksen' toimitus ilolla ottaa palstoilleen tämän oikaisun."

"Herra John W. Blosson, 'Vapauden salaman' kyvykäs toimittaja, saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu täällä Van Buren hotellissa."

"Olemme huomanneet, että arvokas virkaveljemme, Mud Springs'in toimittama 'Aamuhuuto' on erehtynyt otaksumaan, ettei Van Werterin vaali olisikaan varma asia, vaan hän on epäilemättä huomannut erehdyksensä, ennenkuin saa käsiinsä tämän muistutuksen. Erehdyksen ovat nähtävästi vaillinaiset vaalikertomukset aiheuttaneet."

"Iloksemme olemme kuulleet, että Blatersvillen kaupunki pyrkii erään newyorkilaisen liikemiehen avulla saattamaan liikkeelle nyt melkein mahdottomat katunsa kulettavaan kuntoon peittämällä ne Nickolsonin beton'illa. Vaikea on kyllä saada tätä tuumaa toteutetuksi, senjälkeen kuin Memphin kaupunki houkutteli Newyorkilaiset samanlaiseen yritykseen ja sitten kieltäytyi maksamasta. Mutta 'Hurraahuuto' työskentelee taitavasti tämän toimenpiteen hyväksi ja näyttää toivovan sen lopuksi onnistuvan."

"Ikäväksemme olemme kuulleet, että översti Bascon, 'Vapauden huokauksen' päätoimittaja, muutamia iltoja sitten langeta romahti kadulla ja taittoi jalkansa. Hän on viimeaikoina ollut heikko — hän on rasittanut itseään ja hänen perheessään on ollut sairautta ja otaksutaan että hän pyörtyi kävellessään päiväpaisteessa."

Jätin käsikirjoitukseni päätoimittajalle, hänen hyväksyttäväkseen, muutettavakseen tai revittäväkseen. Hän katseli sitä ja hänen kasvonsa synkkenivät. Hän rupesi sitä lukemaan, ja hänen kasvonsa kävivät uhkaavan näköisiksi, — jotain on hullusti, sen näin heti. Nyt hyppäsi hän pystyyn ja lausui:

"Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon näin sävyisästi puhua noista luontokappaleista. Tyytyisivätkö tilaajani tuollaiseen maitovelliin. Antakaa kynä tänne!"

En ole koskaan nähnyt minkään kynän niin ilkeästi rapisevan enkä niin säälimättömästi toisen valittuja sanoja repostelevan. Sillaikaa kuin hän tätä työtä teki, ampui joku häntä avonaisesta ikkunasta ja lohkasi kappaleen hänen korvastaan.

"Ahaa", sanoi hän. "Se on tuo roisto Smith, 'Viisauden Tulivuoren' toimittaja, — häntä odotin jo eilen." Ja hän tempasi revolverin vyöltään ja ampui. Smith kaatui, jalassaan luoti. Ja revolveri heilahti Smithin kädessä juuri kun hän tähtäsi ampuakseen uuden laukauksen ja luoti sattui aivan vieraaseen henkilöön. Nimittäin minuun. Mutta menetin toki ainoastaan yhden sormen.

Päätoimittaja jatkoi sitten pyyhkimistään ja korjaamistyötään. Juuri kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, putosi räjähdyspallo piipun kautta uuniin ja uuni pärskähti tuhansiin sirpaleisiin. Muuta vahinkoa se ei kumminkaan tehnyt, paitsi että muuan lentävä pirstale iski irti pari hammasta suustani.

"Tuo uuni on nyt aivan kelvoton", sanoi päätoimittaja.

Myönsin, että hän on oikeassa.

"Mutta se on yhdentekevää, tällä säällä sitä emme tarvitse. Tunnen miehen, joka tuon kolttosen teki — kyllä minä tämän jutun kuittaan. Niin, näin on kirjoitettava tästä aineesta…"

Otin käsikirjoituksen. Siihen oli tehty niin paljo muutoksia ja korjauksia, että sitä oli mahdoton samaksi paperiksi uskoakaan. Nyt oli kirjoitus näin kuuluva:

" Poimintoja Tennesseen sanomalehdistä."

"Viikkolehti 'Maanjäristyksen' heittiömäiset valehtelijat koettavat ilmeisesti taas uskotella seutumme jalolle ja ylevälle kansalle erästä uutta, halpamaista ja raakaa valhettaan yhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimmasta laitoksesta, Ballyhackin rautatiestä. Tuo keksintö, että se jättäisi Buzzardvillen syrjälle, on syntynyt heidän omissa likaisissa aivoissaan — taikka oikeammin siinä sorassa, jota he sanovat aivoikseen. Heidän on viisainta nielasta tämä valhe, jos he tahtovat pelastaa matelevat, haisevat raajansa siltä selkäsaunalta, jonka he niin hyvin ovat ansainneet."

"Higginsvillen aasi, 'Vapauden salaman' toimittaja Blosson, on nyt taas täällä, kuokkavieraana Van Burenin hotellissa."

"Olemme kuulleet että Mud Springs'in 'Aamuhuudon' juoppo toimittajajätkä valheisiin taipuvan luonteensa mukaisesti on levittänyt sitä juttua, että Van Werter ei olisikaan valittu. Sanomalehdistön ylevä tehtävä on levittää totuutta, hävittää erehdyksiä, korottaa, hienostuttaa yleisen moraalin ja sivistyksen sävyä ja tehdä ihmiset ystävällisemmiksi, siivommiksi, armahtavammiksi ja kaikin puolin paremmiksi, hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta tämä kelvoton, musta sielu saastuttaa alinomaa ylevän toimensa kylvämällä valhetta, panettelua, solvausta ja ruumaa halpamaisuutta."

"Blatersvilleläiset haaveksivat Nicholsonin betonilla päällystettyjä katuja — he tahtovat tietysti saada uuden vankilan ja köyhäintalon. Totta tosiaankin kaupunki, jossa on yksi hevonen, kaksi puuvillanperkauslaitosta, yksi paja ja sellainen laastarimainen lehti kuin 'Hurraahuuto'! Sen on parempi lainata betonia Memphiksestä, joka sitä sai niin huokealla. 'Hurraahuudon' ulosantaja Buckner, tuo ryömivä koppamato, rääkyy siitä jutusta tavalliseen typerään nuottiinsa, luullen puhuvansa kuin viisas ihminen."

"Niin, siihen tapaan on kirjoitettava asiat selviksi ja pippuria sekaan. Imelävellisanomalehdet minua oksettavat."

Samassa tulla tuprahti tiilikivi ikkunasta sisään kauhealla rymyllä ja selkäni sai siitä aika kolauksen. Siirryin vähän syrjemmäs, se rupesi tuntumaan olojen vaatimalta, mutta päätoimittaja virkkoi:

"Se oli arvatenkin översti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt hän varmaankin kohta tulee sisään."

Hän arvasi oikein. Översti näkyi seuraavassa silmänräpäyksessä ovella, kädessään ojennettu ratsuväen revolveri.

Hän lausui: "Päivää, onko minun kunnia puhutella sitä pelkurimaista raukkaa, joka tätä lehteä toimittaa."

"On, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, siitä puuttuu yksi jalka. Minulla kai on kunnia puhutella palkinnonsaanutta roistoa, översti Blathershite Tecumsch'ia."

"Niin on nimeni. Minulla on täällä pieni asia selvitettävänä. Jos teillä on aikaa, niin alamme heti."

"Minun täytyy kyllä lopettaa artikkelini 'Amerikan siveellisen ja henkisen kehityksen ilahduttavista edistysaskeleista', mutta sillä ei ole kiirettä. Alkakaa!"

Molemmat pistoolit paukahtivat samaan aikaan aivan kauheasti. Päätoimittajan päästä tipahti suortuva ja siitä kulkenut överstin luoti tunkeusi lopuksi reiteni lihaisimpaan osaan. Överstin vasemmasta olkapäästä tipahti pieni pala. He ampuivat uudelleen. Tällä kertaa he molemmat ampuivat ohi, mutta sain minä siltä osani, luodin käsivarteeni. Kolmas laukaus haavoitti lieveästi heitä molempia ja minun rystysiini tuli naarmu. Silloin minä huomautin, että minä lähden vähän ulos kävelemään, koska herroilla on yksityistä keskustelua ja minun ehkä on sopimaton olla saapuvilla. Mutta molemmat herrat käskivät minun istua paikoillani ja vakuuttivat, että en heitä häiritse. Minulla oli hiukan toinen käsitys…

Sitten he hetkisen puhuivat vaaleista ja vuodentulontoiveista ja minä rupesin sitomaan haavojani. Mutta taas he ryhtyivät oikein vilkkaasti ampumaan ja jokainen laukaus sattui, mutta on ehkä mainittava, että kuudesta sattui viisi minuun. Kuudes haavoitti överstiä hengenvaarallisesti ja hän virkahti hienolla ivalla, että nyt hänen varmaankin täytyy sanoa hyvästit, koska hänellä on asioita toimitettavana kaupungissa. Sitten hän kysyi, missä hautaustoimisto on ja meni.

Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja virkkoi: "Odotan vieraita päivällisille luokseni ja minun täytyy siitä syystä vähän valmistautua. Tahdotteko olla hyvä ja lukea korehtuurit sekä ottaa vastaan vieraita."

Hiukan minua epäilytti se vierasten vastaanottaminen, mutta olin vielä päästäni pyörällä noiden laukausten johdosta, jotka vielä korvissani kaikuivat, enkä keksinyt mitään vastaväitettä.

Hän jatkoi: "Jones tulee kello kolme — antakaa hänelle selkäsauna. Gillespie tulee ehkä jo sitä ennen, viskatkaa hänet ulos ikkunasta. Ferguson saapuu kello neljä — tappakaa hänet. Sen enempää meillä ei tänään tietääkseni olekaan tekemistä. Jos teiltä jää aikaa, kirjoittakaa säkenöivä kirjoitus poliisilaitoksesta, — antakaa ylikomisariolle aika löyly! Nahkapatukka on pöydän alla; aseita on laatikossa, ampumatarpeita tuolla nurkassa, siteitä ja laastaria tuolla kaapissa. Jos jotakin ikävää tapahtuu, niin käykää herra Lancetin luo, välskärin, joka asuu yläkerrassa. Hän ilmoittaa — meillä on työnvaihto."

Hän meni. Minua puistatti. Kolmen tunnin kuluttua olin jo ollut niin kamaloissa vaaroissa, että minulta oli mennyt koko mielenrauhani ja kaikki iloisuuteni. Gillespie oli tullut ja viskannut minut ulos ikkunasta. Jones tuli täsmällisesti ja kun valmistausin häntä löylyyttämään, otti hän sen tehdäkseen minun puolestani. Keskustellessani erään vieraan herran kanssa, jota ei ollut päiväjärjestyksessäni, menetin päänahkani. Eräs toinen vieras herra nimeltään Thomson teki minusta ryysykasan. Lopuksi pakenin erääseen nurkkaan, vaan siellä minua ahdisti joukko raivostuneita sanomalehtimiehiä, ammattipelureita ja politikoitsijoita, jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseita pääni ympärillä, niin että silmieni edessä vain salamoi säkenöivää terästä. Silloin aijoin juuri sanoutua irti toimestani koko sanomalehdessä, mutta samassa astui päätoimittaja sisään ja hänen seurassaan joukko hänen ihailijoitaan ja ystäviään. Nyt alkoi sellainen raju meteli, sellainen verilöyly, ettei sitä mikään ihmiskynä voi kertoa, ei edes teräskynä. Ihmisiä ammuttiin kuoliaiksi, toisia ruhjottiin raajarikoiksi, typistettiin, räjäytettiin ilmaan, viskattiin ulos ikkunasta. Synkkiä kirouksia sateli kuin rakeita, niitä räiski kuin hurjaa sotatanssia säestäen ja sitten taas istuimme, verentahraama päätoimittaja ja minä, kahden katsellen niitä verisiä säpäleitä, joita oli sikinsokin ympärillämme pitkin lattiaa.

Hän virkkoi: "Te tulette pitämään tästä paikasta, kunhan siihen totutte."

Minä vastasin: "Jos olette pitkämielinen, niin ehkä minä jonkun ajan kuluttua opin teidän makunne mukaan kirjoittamaan; kunhan vain ehdin oppia tätä kieltä ja saan siihen vähän tottua, luulen varmasti, että sitä osaan käyttää. Mutta totta puhuakseni on sellaisella voimakkaalla kielellä epäkohtansakin; ihmiset mielivät sitä niin usein tulla keskeyttämään. Näette sen itse. Voimakas tyyli on kyllä omiaan yleisöä kohottamaan, mutta minä en huolisi vetää puoleeni niin paljo huomiota, kuin siitä johtuu. En voi kirjoittaa rauhassa, kun minua niin paljo häiritään kuin tänään. Pidän tästä toimesta aika paljo, vaan en pidä tuosta velvollisuudesta ottaa vastaan vieraita. Se, mitä täällä olen kokenut, on kyllä uutta ja tavallaan kylläkin jännittävää, mutta lahjat eivät tule tasan. Joku herra ampuu teitä ikkunan läpi ja haavoittaa minut; räjähdyspommi pudotetaan savupiipusta teitä varten ja se heittää uuninpellin minun kasvoihini; teitä tulee tuttavanne tervehtimään vaihtaakseen muutamia kohteliaisuuksia, ja hän ampuu nahkaani luoteja niin, että periaatteeni eivät enää pysy koossa nahan sisällä; te menette päivälliselle ja Jones tulee nahkaruoskineen; Gillespie viskaa minut ulos ikkunasta, Thomson repii riekaleiksi vaatteeni ja eräs aivan outo herra ottaa päänahkani ihan kursailematta, kuin jos olisimme vanhat tutut; ja viiden minuutin kuluessa tulevat seudun kaikki rosvot täysissä sotavarustuksissa ja säikäyttävät sotakirveillään pois viimeisenkin hengenkipinän minusta. Jos tämän kaiken läjää yhteen, niin en ole ilopäivinäni elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. Ei, teistä pidän paljo, pidän teidän tyyneestä, koristelemattomasta tavastanne selittää asioita vieraillenne, mutta, nähkääs, siihen en ole tottunut. Etelämaalaisten mielet ovat liian pulppuavia, heidän vieraanvaraisuutensa on liian vallatonta. Ne rivit, jotka tänään olen kirjoittanut ja joihin mestarin käsi on valanut Tennesseen sanomalehtikielen tulista henkeä, ne tulevat herättämään uuden pesällisen äkäsiä ampiaisia. Koko tuo liuta sanomalehtimiehiä saapuu huomenna tänne — he tulevat vielä lisäksi nälkäisinä ja vaativat jotakin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa hyvästit. En tahdo niissä kesteissä olla saapuvilla. Matkustin tänne etelään terveyteni vuoksi, matkustan nyt täältä samassa tarkoituksessa ja hetipaikalla. Tenesseen sanomalehtitoimi ei ole hyväksi hermoilleni."

Jonka jälestä me erosimme molemminpuolisella kaipauksella ja minä hain itselleni tyyssijan eräästä sairaalasta.