TAIVASKO VAI HELVETTI

y. m. humoreskeja

Kirj.

MARK TWAIN

Suomensi Toimi Juuti

Romelius'en Kirjakaupan kustantama Porissa, 1907.

Lounas-Osuuskunta i.l. kirjapainossa Porissa 1907.

SISÄLLYS:

Kuolonsinetti. Taivasko vai helvetti? Kullankaivaja kertoo. Kivettynyt mies. Mitä on olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä. Ihmissyöjä. Vilustumista vastaan. Siivoojattaret. Parturit.

KUOLONSINETTI

[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta mainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of Oliver Cromwell." — M.T.]

I.

Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen; muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.

Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja — odottaa. Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa pöyristytti se ajatus.

Heillä oli pikku tyttö — Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa. Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:

— Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.

— Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on pakahtumaisillaan.

— Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä tarkoituksessa…

— Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani — toivon voivani sanoa sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi, jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa…

— Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!

Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä tulisesti kerran, kaksi, kolme. — Ei, isä, noin et saa suudella minua; sinä satutat hiuksiani.

— Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle anteeksi rakkaani?

— Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta oletko pahoillasi? Etkö ole olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?

— Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, — ja hän peitti kasvonsa käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:

— Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! — Koettaessaan irroittaa hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:

— Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet! Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.

Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:

— Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen ja on pahoillaan — kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet — ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin eikä kiharaakaan ole epäkunnossa — ja mitä tahansa Abby vaan käskeekin…

Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä poskia ja sanoi rangaistuksen:

— Kertomus! Kertomus!

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs, lähemmäs — kuuluivat kovemmin, kovemmin — menivät sitte ohi ja vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:

— Vai niin, vai kertomus? Hauskako?

— Ei, isä; synkkä.

Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti kiinni oikeuksistaan — olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut lupauksensa — hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:

— Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo, ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.

Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa. Isä sanoi lempeästi:

— Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista, mutta totta.

— Oi, kerro sitte tarina niistä, isä — kolkko, niin että meitä pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri meitä. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.

— Niin, oli kerran kolme everstiä…

— Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti, minä tunnen univormun. Jatka, isä.

Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.

Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:

— Onko se jotain hyvää, isä?

Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:

— Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet saamansa määräykset.

— Onko se jotain?…

— Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.

— Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?

— Kyllä.

— Oi, hänet minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin — niin — en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta minä en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.

— Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran…

Kuulkaa!

He kuuntelivat — taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.

— Ne tulivat tänä aamuna.

Lapsi terästi katseensa.

— Oi, isä, onko tuo tosi kertomus?

— On, rakkaani.

— Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. — Ei, äiti, rakas äiti… itketkö sinä?

— Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin… niitä perheraukkoja.

— Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä… kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.

— Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.

— Towerin olen minä nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda, isä!

— Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi ammuttaviksi.

— Surmattaviksiko?

— Niin.

— Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä, äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä. Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.

— Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että minun täytyy niin usein keskeyttää ajatellakseni.

— Mutta sitä et saa tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.

— No niin… ne kolme everstiä…

— Tunnetko heidät, isä?

— Tunnen, lemmittyni.

— Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että saisin heitä suudella?

Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:

— Kyllä, yhtä heistä, rakkaani! No — suutele minua hänen sijastaan.

— Noin, pappa — ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen, että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei voi olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella — eikö totta, isä?

— Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!

— Äiti! — Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä käy hyvin. Jatka, isä.

— Silloin olivat kaikki suruissaan — niin, kaikki he olivat; minä tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa — sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärräthän — ja nyt he pyysivät, että kaksi everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään oman velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja kaksi heistä jää eloon.

— No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee kuolla? Voi miesparkaa!

— Eivät. He kieltäytyivät.

— Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.

— Eivät.

— Minkävuoksi?

— He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön milloin tahansa.

— Mitä se merkitsee, isä?

— Sitä että… heidät ammuttaisiin joka ainoa.

— Kuulkaa!

Puhallustako? Ei. Tram—tram—trum—tram—trum—.

— Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!

— Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun laskea heidät sisälle, isä, salli minun!

Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä! Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!

Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä; heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin…

Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin — Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.

— Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän sanoin, että niin kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän…

— Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!

II.

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan käskettiin hänet menemään ulos leikkimään — äiti oli kovin sairas. Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen; mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta, että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa, kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse asian huolekseen.

Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:

— Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa vastaan.

Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:

— Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.

Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.

— Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa. Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.

Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:

— Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi, joka kulkee ohitse.

Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi hänen polvelleen ja sanoi:

— Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan, mutta minä en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti… muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku… siniset nauhat etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:

— Niin, anna kun katson… minä…

— Minä seisoin aivan talon luona… oman taloni luona, huomatkaa.

— Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö…

Lapsi keskeytti hänet moittien:

— Ei, te ette muista sitä. Enhän minä ole unohtanut teitä.

— Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi. Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt ja aina?

— Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa anteeksi, koska uskon, että te tahdotte olla hyvä ja tehdä oikein, ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti — mutta teidän tulee puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee — on niin kylmä.

— Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka tästälähin tulet aina olemaan vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat minun pikku tyttöäni — niin, hän on nyt sinua hiukan lyhempi — mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi, pikku noita — sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!

— Pidittekö hänestä ihan hirveän paljon?

— Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.

— Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?

— Kiitollisena — ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana. Kas näin — tämä on sinulle; ja tämä — se on hänelle. Sinä pyysit, mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy totella, mitä sinä käsket.

Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen — sitte osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta astuntaa.

— Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!

— Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on annettavana sinulle eräs tehtävä.

Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:

— He ovat tulleet, teidän korkeutenne.

Hän kumarsi jälleen ja poistui.

Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa, jonka tulisi kuolla.

— Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?

— Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun, kädet selän takana — näin — kullakin toinen koura avoinna kuin malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja tule sitte takaisin minun luokseni.

Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:

— Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan. Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja viisaat ovat Hänen tiensä — siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!

Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:

— Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy saada kaunein!

Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin, tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja huudahti:

— Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen antanut sen sinulle!

Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:

— Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua…

— Mitä? sanoi lapsi.

— Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani…

— Viedä hänet pois? Mihin?

— Am… am… Jumala minua auttakoon!… linnoituksen toiseen osaan.

— Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani kotiin.

Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Nyt on Abby valmis, isä — menkää nyt.

— Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.

Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

— Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna hänen mennä — sinun täytyy!

— Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä, mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat! Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!…

Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.

— Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja minä olen sanonut niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt vievät ne hänet pois.

Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.

— Sinunko isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?

— On, luonnollisesti — sitä hän on aina ollut. Olisinko minä antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän hänestä? Enhän toki!

Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:

— Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi — eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?

Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:

— Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.

Ja hän alkoi nyyhkyttää.

— Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!

Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:

— Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta! Upseerit, totelkaa hänen käskyjään — hän puhuu minun puolestani. Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!

TAIVASKO VAI HELVETTI?

I.

— Valehtelitko sinä?

— Sinä sen tunnustat — sinä tunnustat sen todellakin — sinä valehtelit!

II.

Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski, kolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä, kuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja Hester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä. Valvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä jumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa väreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan hänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen äänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis oli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla ajatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko, sammuisi.

Luonnostaan — ja sielustaan ja sydämestään — olivat vanhat tantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä tulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut niin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin nähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa talossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän moraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä, ihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi luonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei niin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei sydämensuruja.

Valhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan. Kaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan totuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa seuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä, asianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä valheella — ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten. Eivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin taivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He istuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina rikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä ensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen, osanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta, nöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen sen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat niitä häväisseet.

Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän hämmästyneenä:

— Valehtelitko sinä?

Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:

— Sinä sen tunnustat — sinä tunnustat sen todellakin — sinä valehtelit!

Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton, uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän kielensä.

Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo, joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut. Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki sovinnonhierominen mahdoton.

Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen äidillään ei ollut siinä mitään osaa — miksi pitäisi siis hänen kärsiä sen tähden?

Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat, että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä; senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.

He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.

* * * * *

Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan, voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan, kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa, esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi, eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi sen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti sen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies ja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli luja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa, ainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä järkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset, jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain syystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä "Kristityksi" — sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen korvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän ja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi nähdä sen soluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat omiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota nimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä kaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen ilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä nimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se " Ainoaksi Kristityksi". Näistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä pitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena enemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta sydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja jos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi hän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen sovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja minkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa se sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa tahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus kiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota aina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa tapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän oli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta käännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman raittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan perästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun se näytti hänestä velvollisuudelta — tapaus, joita väliin voi sattua noin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.

Sellainen mies on aina tavattoman herkkä vaikuttimille ja kosketuksille ja kiivastunteinen. Hän oli sitä, eikä hänellä ollut ollenkaan kykyä salata tunteitaan, tahi jos olisi ollutkin, ei hän olisi viitsinyt sitä käyttää. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen sielussaan vallitsevan sään, ja kun hän astui johonkin huoneeseen, nostettiin sateen- tahi päivänvarjostimet — kuvaannollisesti sanottuna — aina kasvojen ilmeen mukaisesti. Kun lämmin kiilto loisti hänen silmistään, merkitsi se hyväksymistä ja levitti siunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, aleni lämpömäärä kymmenen astetta. Hänestä pidettiin paljon ystäviensä kodeissa, mutta häntä myös väliin pelättiin.

Hän oli hyvin mieltynyt Lesterin perheeseen, ja perheen jäsenet vastasivat tuohon mieltymykseen koron kanssa. He surkuttelivat hänen kristinuskoaan, ja hän taas suorastaan pilkkasi heidän omaansa, mutta siitä huolimatta pitivät he toisistaan niinkuin ennenkin.

Hän lähestyi taloa — jonkun matkan päässä; tantit ja rikoksellinen olivat menossa sairaan huoneeseen.

III.

Kolme viimeksimainittua seisoi sängyn vieressä; tantit mahtavina, synnintekijätär hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä; hänen väsyneissä silmissään välähti heti myötätuntoisuus ja intohimoinen äidinrakkaus, kun katse kohdistui lapseen, ja hän ojensi käsivartensa syleilyyn.

— Odota! sanoi täti Hannah ja tarttui tyttöön ja esti häntä syleilemästä.

— Helen, sanoi toinen täti äänenpainolla, puhu kaikki äidillesi. Puhdista sydämesi, älä jätä mitään tunnustamatta.

Nuori tyttö seisoi onnettomana ja avuttomana tuomariensa edessä, teki hiljaa nyyhkyttäen surullisen synnintunnustuksensa ja kun se oli loppunut, huudahti hän kiihkeän rukoilevalla äänellä:

— Oi, äiti, etkö voi antaa minulle anteeksi? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi? Minä olen niin onneton!

— Antaakko sinulle anteeksi, rakkaani? Voi, tule syliini! Kas noin, paina pääsi rintaani ja tyynny. Vaikka olisit sanonut tuhat valetta…

Kuului ääni, varotus — rykäiseminen. Tantit katsahtivat ylös ja ällistyivät, — siinä seisoi tohtori, kasvonsa kuin ukkospilvi. Äiti ja tytär eivät tienneet hänen läsnäoloaan, he olivat kuin juotetut yhteen, sydän vasten sydäntä, uiden sanomattomassa onnessa, kuolleina kaikelle muulle maailmalle. Lääkäri seisoi kotvasen ja katseli tuimana tätä kohtausta; hän ajatteli sitä, selvitteli sitä itselleen, tutki sen syitä; sitte nosti hän kätensä ja viittasi tanteille. Ne tulivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja odottivat. Lääkäri kumartui vähän ja kuiskasi:

— Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikilta mielenliikutuksilta? Mitä hittoa te olette tehneet? Laputtakaa tiehenne!

He tottelivat. Puolen tunnin perästä tuli hän salonkiin tyynenä ja iloisena, päivänpaisteisena, saattaen Heleneä kädet hänen vyötäistensä ympärillä; tohtori taputteli häntä ja puheli hellästi ja leikillisesti hänen kanssaan, ja Helen oli hänkin sama aurinkoinen ja iloinen olento kuin ennenkin.

— Kas niin, sanoi lääkäri, hyvästi nyt, pikku ystäväni. Mene huoneeseesi ja pysyttele erilläsi äidistäsi ja ole kiltti tyttö. Mutta odotappas — näytä kieltäsi. Oikein, se on hyvä… sinä olet terve kuin pähkinä!

Lääkäri taputti häntä poskelle ja lisäsi:

— Mene nyt; minä haluan puhua näiden tanttien kanssa.

Helen poistui. Lääkärin kasvot tulivat taas äkkiä synkiksi ja istuttuaan tuolille sanoi hän:

— Te kumpikin olette tehneet koko joukon vahinkoa — ja ehkä hiukan hyötyäkin. Niin, hiukan hyötyä — sen mukaan miltä nyt näyttää. Margaretan sairaus on pilkkukuumetta! Se on tullut ilmi teidän hulluuksienne johdosta, ja se on tavallaan teidän ansionne, siihen nähden miltä nyt näyttää. Aikaisemmin en voinut olla varma siitä mitä se oli.

Ikäänkuin saamansa vaikutuksen ponnahuttamina hyppäsivät vanhat naiset ylös kauhusta vavisten.

— Istukaa alas! Mitä aijotte tehdä?

— Mitäkö tehdä? Meidän täytyy rientää hänen luokseen. Meidän…

— Te ette tee mitään sentapaista, te olette jo tehneet tarpeeksi vahinkoa yhden päivän osalle. Aijotteko tuhlata koko rikos- ja mielettömyysvarastonne yhdellä ainoalla arvanheitolla? Istukaa alas, sanon minä. Minä olen järjestänyt niin että hän saa nukkua, sillä sitä hän tarvitsee; jos te häiritsette häntä saamatta minulta siihen lupaa, niin lyön aivot päästänne — jos teillä niitä on.

He istuivat paikoilleen huolestuneina ja loukkaantuneina, mutta tottelivat kuitenkin hänen käskyään. Lääkäri jatkoi:

— Niin, nyt tahdon saada selityksen tähän. He tahtoivat selittää minulle kaikki — ikäänkuin eivät jo olisi olleet tarpeeksi liikutuksissaan. Te tiesitte käskyni; kuinka te uskalsitte mennä tuonne sisälle ja saada aikaan semmoisen touhun?

Hester katsoi anovaisesti Hannahiin, Hannah loi rukoilevan silmäyksen Hesteriin — ei kumpikaan halunnut tanssia tämän jyrisevän musiikin tahdissa. Tohtori tuli heille avuksi. Hän sanoi:

— Alota Hester!

Nypistellen suuren huivinsa poimuja, katseensa lattiaan luotuna, sanoi Hester arasti:

— Emme olisi olleet tottelemattomia mistään jokapäiväisestä syystä, mutta tämä oli mitä painavinta laatua. Se oli velvollisuus. Ja kun velvollisuus on kysymyksessä, silloin ei ole valitsemisen varaa; silloin täytyy jättää syrjään kaikki vähemmän tärkeät seikat ja täyttää se. Meidän täytyi jättää Helen äitinsä tuomittavaksi. Hän oli näet valehdellut.

Tohtori tutki häntä tarkasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja näytti etsivän johtolankaa jostain aivan käsittämättömästä; sitte huudahti hän rajusti:

— Vai lausui hän valheen? Tekikö hän sen todellakin? Jumala minua armahtakoon, mutta minä valehtelen miljoonia kertoja päivässä, ja sen tekevät kaikki lääkärit. Ja sen tekevät muuten kaikki ihmiset — myöskin te. Ja se siis oli se tärkeä seikka, joka antoi teille oikeuden rikkoa minun määräyksiäni vastaan ja saattaa Margaretan henki vaaranalaiseksi! Kuulkaa, Hester Gray, se on sulaa mielettömyyttä; tuo tyttö ei voinut valehdella toisen vahingoittamisen tarkotuksessa. Se on mahdotonta — kerrassaan mahdotonta. Sen tiedätte itsekin, te kumpikin, tiedätte vallan hyvin.

Hannah ryhtyi auttamaan sisartaan.

Hester ei tarkottanut, että se olisi ollut sellainen valhe, eikä se sitä ollutkaan. Mutta valhe se oli kuitenkin joka tapauksessa.

— Nooo, en koskaan, kunniani kautta, ole kuullut tuollaisia tyhmyyksiä! Eikö teillä ole niin paljon järkeä päässänne, että voitte erottaa valheen valheesta? Ettekö tunne erotusta sellaisen valheen välillä, joka hyödyttää, ja sellaisen, joka vahingoittaa?

— Kaikki valheet ovat synnillisiä, sanoi Hannah ja puri huuliaan; kaikki valheet ovat kiellettyjä.

"Ainoa Kristitty" vääntelihe kärsimättömänä tuolissaan. Hän tahtoi hyökätä tuota väitettä vastaan, mutta ei oikein tiennyt mistä alottaisi. Viimein teki hän yrityksen:

— Hester, ettekö lausuisi valhetta suojellaksenne jotain ihmistä ansaitsematonta vääryyttä tahi häpeää vastaan?

— En.

— Ette edes ystäväänne?

— En.

— Ette edes rakkainta ystäväänne?

— En. Sitä en tekisi.

Tohtori taisteli hetkisen ääneti tämän pulman kanssa, sitte kysyi hän:

— Ettekö edes pelastaaksenne hänet katkerasta tuskasta, surusta ja kurjuudesta?

— En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsä.

Taaskin vaitiolo. Sitte:

— Tahi hänen sieluansa?

Taaskin tuli hiljaisuus — hiljaisuus, joka kesti jotenkin kauvan —, sitte toisti Hester matalalla, päättäväisellä äänellä:

— Tahi hänen sieluansa.

Ei kukaan virkkanut mitään pieneen aikaan; sitte kysyi tohtori:

— Niinkö tekin ajattelette, Hannah?

— Niin, vastasi hän.

— Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?

— Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja mitään valhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden — niin, se tekisi sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.

— Kummallista… kummallista… se on vallan uskomatonta.

Sitte kysyi hän kopeasti:

— Kannattaako sellaista sielua pelastaa?

Hän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle. Kynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:

— Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat ja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja hankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista! Uhratkaa sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se teille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!

Nuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina, loukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden solvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat naisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia anteeksi.

— Parantakaa itsenne!

He toistivat kerta kerran perästä noita sanoja vastenmielisesti.

— Parantaa itsemme ja opetella valehtelemaan!

Aika hiipi eteenpäin ja jonkun ajan kuluessa tapahtui heidän mielialassaan muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen velvollisuuden — ajatella omaa itseään, siksi kunnes se ajattelemisen aihe oli loppuun kulunut; sitte kykenee ihminen antautumaan pienempiin tehtäviin ja ajattelemaan muita ihmisiä. Se antaa aina — usein terveellisen — uuden suunnan mielialoille. Kummankin vanhan tantin ajatukset kääntyivät takaisin heidän rakkaaseen sisarentyttäreensä ja siihen kauheaan tautiin, joka oli hänet vallannut; he unohtivat tuossa tuokiossa ne kolahdukset, joita heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämissään heräsi harras halu mennä auttamaan kärsivää ja vahvistamaan häntä rakkaudellaan ja hoitamaan häntä ja työskentelemään heikoilla käsillään parhaansa mukaan hänen puolestaan ja iloisina ja hempeinä kuluttamaan vanhat ruumisraukkansa noissa mieluisissa kärsimyksissä, jos vaan voisivat saada siihen luvan.

— Ja sen me saamme! sanoi Hester kyynelten virratessa pitkin poskipäitä. — Ei ole olemassa meidän veroisiamme sairaanhoitajattaria, sillä ei löydy ketään, joka voisi kestää tämän sängyn vieressä, siksi kunnes hän menehtyisi ja kuolisi, ja sen me tekisimme, sen Jumala tietää.

— Amen, sanoi Hannah ja hymyili myöntävästi. Tohtori tuntee meidät ja tietää, että emme enää ole tottelemattomia, eikä hän tule kutsumaan ketään muita hoitajattaria. Sitä ei hän uskalla!

— Eikö uskalla? sanoi Hester äreästi ja kuivasi kyyneleet silmistään. — Hän uskaltaa vaikka mitä tuo kristitty saatana! Mutta minä en haluaisi neuvoa häntä osottamaan uskallustaan tällä kertaa. No niin… kun kaikki käy ympäri, on hän kuin onkin lahjakas ja viisas ja kiltti, eikä hänelle koskaan voisi, juolahtaa sellainen ajatus päähän. Jommankumman meistä on varmaankin tähän aikaan päivästä mentävä sairaan huoneeseen. Missä mahtaa lääkäri olla? Miks'ei hän tule ja sano meille?

He kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän tuli sisään, istahti ja alkoi puhua.

— Margaret on sairas, sanoi hän. Hän nukkuu vielä, mutta herää pian: silloin täytyy toisen teistä mennä hänen luokseen.

Hän ensin huononee ennenkuin tulee paremmaksi. Meidän täytyy pian järjestää yö- ja päivävartioiminen. Miten paljon voitte te ottaa siitä osaksenne?

— Kaikki tyyni! huudahtivat molemmat naiset yhtähaavaa.

Tohtorin silmissä välähti ja hän sanoi painavasti:

— Te olette todellakin juuri niitä oikeita, te vanhat pyhäinjäännökset! Ja te saatte tehdä niin paljon kuin voitte, sillä ei löydy ketään tässä kaupungissa teidän vertaisianne sellaisissa taivaallisissa laupeudentöissä, mutta te ette voi tehdä kaikkea ja olisi rikos antaa teidän sitä tehdäkään.

Ne olivat suuria arvolauseita, kultaisia arvolauseita, kun ne tulivat sellaisesta lähteestä, ja se tuullutti pois melkein kaiken harmin noiden vanhojen kaksosten sydämistä.

— Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat huolehtia lopusta — ne ovat hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkoisia sieluja mustien naamarien takana, valppaita, rakastavaisia, helliä — juuri sellaisia kuin sairaanhoitajattaren tulee olla! — ja täysin kokeneita valehtelijoita jo pikku lapsesta saakka. — Kuulkaa nyt, pitäkää tarkoin silmällä Heleneä; hän on sairas ja tulee yhä sairaammaksi.

Tantit näyttivät hämmästyneiltä ja epäluuloisilta ja Hester sanoi:

— Mitä se merkitsee? Tuskin on kulunut tuntia siitä kun te sanoitte, että hän on terve kuin pähkinä:

Tohtori vastasi tyyneesti:

— Minä valehtelin.

Naiset kääntyivät suuttuneina häneen päin ja Hannah sanoi:

— Miten voitte tehdä noin inhottavan tunnustuksen niin välinpitämättömällä äänellä, kun kerran tiedätte, mikä mielipide meillä on kaikellaisista…

— Vaiti! Te olette tyhmiä kuin kissat, te kumpikin, ettekä te tiedä mitä puhutte. Te olette niinkuin kaikki muutkin siveydensokot: te valehtelette aamusta iltaan, mutta syystä että te ette tee sitä suullanne, vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne, valheellisella äänellänne, petollisesti väritetyllä äänenpainollanne ja harhaanjohtavilla eleillänne, kulette te kopeina nokka pystyssä ja pöyhkeilette Jumalan ja ihmisten edessä olevanne hurskaita, tahrattomia totuudenpuhujia, joiden sielujen jääkellarissa valhe paleltuisi kuoliaaksi, jos se sinne tulisi! Miksi petätte itsenne tuolla tyhmällä väitteellänne, ettei ole olemassa muuta valhetta kuin se mikä lausutaan? Mitä erotusta on siinä, jos valehdellaan silmillä tahi suulla? Ei mitään; jos tahdotte ajatella silmänräpäyksen, niin näette, että niin on asianlaita. Ei löydy ainoatakaan ihmisolentoa, joka ei laskettelisi koko joukon valheita jok'ainoa päivä elämänsä aikana; ja te — niin, te sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta; ja kuitenkin joudutte te kalmankalpean, tekopyhän kauhun valtaan senjohdosta, että minä sanon hyvää tarkottavan, vaarattoman valheen lapselle suojellakseni häntä hänen mielikuvitukseltaan, joka voisi kiihottaa hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos vaan olisin niin välinpitämätön velvollisuudestani, että sallisin sen tapahtuvan. Ja sen minä luultavasti tekisinkin, jos vaan ajattelisin oman sieluni pelastamista niin epäkunniallisella keinolla.

Kas niin, puhelkaamme vaan. Menkäämme yksityisseikkoihin. Kun te olitte tuolla sairaan huoneessa ja teitte sen tyhmyyden, niin mitä te olisitte tehneet, jos olisitte tietäneet, että minä olin tulossa?

— No?

— Te olisitte luikkineet sieltä tiehenne ja vieneet Helenen mukananne — eikö niin?

Tantit olivat vaiti.

— Miksi olisitte silloin hyörineet ja pyörineet?

— No?

— Estääksenne minua huomaamasta varomattomuuttanne, saattaaksenne minut uskomaan, että Margaretan kiihottunut tila oli johtunut jostain teille tuntemattomasta syystä. Suoraan sanoen: sanoaksenne minulle valheen — äänettömän valheen. Kenties vielä sellaisen, joka voisi olla vahingollinen.

Kaksoset punastuivat, mutta eivät virkkaneet mitään.

— Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te lausutte valheita suullannekin — te kumpikin.

— Se ei ole totta!

— Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette ajattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo myönnytys — ja tunnustus?

— Mitä tarkotatte?

— Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät ole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina teette tuon erotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva Fosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän Higbiesin kanssa — kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte valittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että ette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää valhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden valheen.

Hester vastasi pudistamalla päätänsä.

— Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?

Puna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun jälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:

— Se oli valhe.

— Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette tahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te laskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta epämieluista totuutta.

Hän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:

— Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää koskaan tapahtua.

Valehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista valhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita kenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.

— Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri sanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä mentävä sairaan huoneeseen.

IV.

Kaksitoista päivää perästäpäin.

Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin — ensimäisenä päivänä — että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta, säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä; mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen omantunnonvaivansa — seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi äiti hänestä:

— Onko hän vilkas?

Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:

— Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?

Tanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:

— Ei, ole huoletta; hän on terve.

Sairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:

— Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua. Minä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!

Hester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä tuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:

— Sisko, se oli valhe.

Hesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:

— Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä en voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.

— Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.

— Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään, — mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä toisin… tiedän, että valehtelisin uudestaan.

— Ole minun sijastani Helenen luona aamupäivällä. Minä sanon itse hänen äidilleen, miten asiat oikeastaan ovat.

Hester syleili sisartaan, pyysi ja rukoili:

— Älä tee sitä, Hannah, oi älä tee sitä — sinä surmaat hänet.

— Minä puhun kumminkin totta.

Tieto, joka hänen oli annettava äidille aamupäivällä, oli julma, ja hän rohkaisi itseään tähän kokeeseen. Kun hän palasi takaisin, odotteli Hester eteisessä kalpeana ja vavisten. Hän kuiskasi:

— Oi kuule, miten otti toivoton äitiparka vastaan sen sanoman?

Hannah purskahti itkuun. Hän sanoi:

— Jumala antakoon minulle anteeksi, minä sanoin hänelle, että tyttö on terve!

Hester sulki hänet syliinsä huudahtaen kiitollisena: Jumala siunatkoon sinua, Hannah! ja purki tunteensa lukemattomiin ylistyssanoihin.

Nyt tunsivat he molemmat voimainsa rajan ja alistuivat kohtaloonsa. He luopuivat nöyrästi taistelusta ja mukautuivat hetken vaatimuksiin. He lausuivat joka päivä aamuvalheensa ja tunnustivat syntinsä rukoillen; he eivät anoneet anteeksi, sillä he eivät olleet sen arvoisia, mutta he tahtoivat vaan osottaa tuntevansa huonoutensa eivätkä tahtoneet sitä puolustella tahi salata.

Joka päivä, sill'aikaa kun talon kaunis, nuori epäjumala vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, kuvailivat murheelliset vanhat tantit Helenen hehkuvaa kukoistusta ja hänen nuorekasta kauneuttaan kalpealle äidille ja kärsivät niistä tuskista, joita äidin hurmaava ilo ja kiitollisuus heille tuotti.

Ensi päivinä, jolloin tyttönen vielä jaksoi pitää kynää kädessään, kirjotteli hän äidilleen pieniä, helliä rakkaudenkirjeitä, mutta ei maininnut niissä sairaudestaan, ja äiti luki ne kerta kerran perästä, onnelliset silmänsä kiitollisia kyyneleitä tulvillaan. Hän suuteli niitä ja kätki ne tyynynsä alle kuin kalliit aarteet.

Tuli kuitenkin kerran päivä, jolloin kädestä oli kadonnut voima, jolloin aivot eivät tehneet tehtäväänsä ja jolloin kieli sammalsi käsittämättömiä sanoja. Se oli vaikea pulma tanttiraukoille. Ei ollut enää äidille vietäviä rakkaudenkirjeitä. He eivät tienneet mitä tekisivät. Hester alotti hyvin harkitun ja uskottavan selityksensä, mutta unohti jotain ja hämmentyi; äidin kasvoilla alkoi ensin leijailla epäluulo, sitte levottomuus. Hester huomasi sen, tajusi uhkaavan vaaran, alistui välttämättömyyden pakkoon, kokosi päättävästi kaikki voimansa ja tempasi voiton tappion avonaisesta kidasta. Hän sanoi tyynesti ja vakuuttavasti:

— Luulin sinun tulevan pahoillesi kuullessasi sen, mutta Helen on ollut yötä Sloanen herraskartanossa. Siellä oli kutsut ja vaikkei hän halunnutkaan sinne mennä ja vaikka sinä olit sairas, kehotimme me häntä; onhan hän niin nuori ja tarvitsee viatonta huvia, ja me luulimme, että sinäkin sen hyväksyisit. Hän kirjottaa tietysti niin pian kuin tulee takaisin.

— Te olette niin kilttejä, niin rakastettavia meitä kohtaan ja huolehditte meistä niin hyvin! Ettäkö hyväksyisin? Voi, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Rakas pikku vankirukkani! Sano hänelle, että minä tahdon hänen huvittelevan niin paljon kuin hän tahtoo — en tahtoisi kieltää häneltä vähintäkään siitä. Hänen tulee vaan olla terve, siinä kaikki mitä pyydän. Hänellä ei saa olla mitään vaivoja, sitä en minä jaksaisi kestää. Voi miten kiitollinen minä olen että hän säilyi tartunnalta — ja vaarahan oli niin uhkaava, täti Hester! Ajatteles niitä rakastettavia kasvoja raukeina ja kuumeen polttamina! En voi sietää sellaista ajatustakaan. Suojelkaa hänen terveyttään! Suojelkaa hänen kukkeuttaan! Minusta tuntuu kuin näkisin hänet nyt, sen hennon olentoni, ja hänen suuret, siniset, vakavat silmänsä… niin herttaiset, oi, niin herttaiset ja lempeät ja ihastuttavat! Onko hän yhtä kaunis kuin ennenkin, rakas täti Hester?

— Oi, kauniimpi ja säteilevämpi ja ihastuttavampi kuin koskaan ennen, jos sitä voi ajatella — ja Hester kääntyi poispäin ja puuhaili lääkepullojen kanssa salatakseen häpeäänsä ja tuskaansa.

V.

Hetken perästä puuhailivat tantit mitä vaikeimmassa ja merkillisimmässä tehtävässä Helenen kamarissa. Kärsivällisesti ja vakavasti koettivat he kankeilla sormillaan väärentää vaadittua korttia. Heidän yrityksensä meni myttyyn kerta toisensa perästä, mutta joka kerta sujui työ kuitenkin vähän paremmin kuin edellisellä. Ei kukaan nähnyt, miten sydäntä-vihlovan, miten tuskallisen humorillista koko tuo homma oli, itse eivät he sitä ymmärtäneet. Usein tipahteli heidän kyyneleitään kirjeelle ja ne turmelivat sen; väliin teki yksi ainoa väärin muovaeltu sana kirjeen liian uskalletuksi, vaikka sitä jossain muussa tapauksessa olisi voinutkin koettaa; mutta viimein sai Hannah valmiiksi yhden, jonka käsiala oli niin Helenen käsialan näköistä, ettei ennakkoluuloton silmä väärennystä huomaisi, ja se oli hyvin höystetty niillä lempilauseilla ja hyväilynimityksillä, joita lapsi aina tavallisesti oli käyttänyt. Hannah vei sen äidille, joka otti sen vastaan innostuneena, suuteli ja hyväili sitä ja luki sen moneen kertaan ja viipyi tyytyväisenä varsinkin viime sanoissa:

"Rakas mammaseni, jospa vaan voisin saada sinua nähdä ja suudella sinun silmiäsi ja tuntea käsivartesi ympärilläni! Olen kovin iloinen siitä ettei soittoharjoitukseni sinua häiritse. Tule pian terveeksi! Kaikki ovat kilttejä minua kohtaan, mutta minä tunnen olevani kovin yksin ilman sinua, rakas äiti."

— Lapsirukka, minä tiedän ihan tarkalleen miltä hänestä tuntuu. Hän ei voi viihtyä oikein hyvin ilman minua, ja minä — oi, minä elän hänen silmiensä loistossa! Sano hänelle että hän saa soittaa pianoa niin paljon kuin haluaa, ja — täti Hannah, sano hänelle, etten minä voi kuulla pianonsoittoa niin kaukaa, en edes hänen armasta ääntään, kun hän laulaa; jospa Jumala soisi, että voisin. Ei kukaan tiedä, miten suloinen se ääni on minusta, ja ajattele, että senkin täytyy kerran vaieta! Mitä sinä itket?

— Senvuoksi vaan, että — senvuoksi että se oli vaan muuan muisto. Kun juuri läksin hänen luotaan, lauloi hän parast'aikaa "Loch Lomond'ia." Se on niin surullinen. Minua aina niin kovin liikuttaa, kun hän sitä laulaa.

— Niin minuakin. On niin liikuttavan kaunista, kun jokin lapsellinen suru liikkuu hänen rinnassaan ja hän laulaa sen laulun. — Täti Hannah.

— No, rakas Margaret?

— Minä olen hyvin sairas. Väliin tuntuu minusta siltä, etten enää koskaan saisi kuulla sitä armasta ääntä.

— Voi, älä sano niin, Margaret! Minä en voi sitä kestää!

Margaret oli liikutettu ja levoton ja sanoi lempeästi:

— Vai niin — vai niin — anna panen käteni kaulaasi. Älä itke! Kas niin — paina poskesi minun poskeeni. Ole levollinen. Minä tahdon elää. Minä tahdon elää, jos voin. Oi, mitä tekisikään hän ilman minua! Puhuuko hän usein minusta? Mutta minähän tiedän, että hän tekee niin.

— Voi, koko ajan — koko ajan!

— Suloinen lapseni! Kirjottiko hän kirjeen heti kun oli tullut kotiin?

— Kirjotti — ihan ensi silmänräpäyksessä. Hänellä ei ollut aikaa riisua edes päällysvaatteita yltään.

— Sen tiesin kyllä. Hän on niin kiihkeä ja raju hellyydessään. Minä tiesin sen jo ennenkuin kysyin, mutta tahdoin kuulla sen sinun suustasi. Hemmoteltu vaimo tietää kyllä, että häntä rakastetaan, mutta hän tahtoo, että miehensä sanoo sen hänelle joka päivä, sillä hänelle on hupaista sitä kuulla. Tällä kertaa on hän kirjoittanut musteella; se mitä hän kirjoittaa lyijykynällä voisi kulua pois ja minulle tulisi paha mieli. Ehdotitko sinä, että hän kirjottaisi musteella?

— E… een… hän… se oli hänen oma keksintönsä!

Äiti näytti erinomaisen onnelliselta ja sanoi:

— Minä toivoin, että sinä sanoisitkin noin. Ei ole olemassa rakastettavampaa ja armaampaa lasta. — Täti Hannah?

— No?

— Mene sanomaan hänelle, että minä häntä alinomaa ajattelen ja ihailen. Kas niin, nyt itket taaskin. Älä ole niin levoton minun vuokseni, rakas täti; en luule olevan vielä mitään vaaraa.

Epätoivoinen sanansaattajatar poistui hyvästinsä lausuen ja vei tervehdyksen perille, mutta niiden saaja ei sitä tajunnut. Tyttö puheli yhä edelleenkin houreissaan; hän katseli tanttia kummastunein, kuumeesta hehkuvin silmin, joita tuskin enää olisi tuntenut hänen omikseen…

— Onko se… ei, ei se olekaan äiti. Tahdon, että hän tulee tänne? Hän oli täällä juuri ihan äsken — en huomannut, milloin hän meni pois. Tuleeko hän takaisin? Tuleeko hän pian? Tuleeko hän juuri nyt? On niin monta taloa… ja ne tukeuttavat minut… ja kaikki hyörii ja pyörii ihan ympäri… Voi päätäni, päätäni!

Ja niin houraili hän yhä edelleen tuskissaan, joutui yhä tuskallisemmasta mielikuvasta toiseen ja huitoi käsillään väsyttävän levottomuuden valtaamana.

Vanha Hannahparka kostutti hänen kuivia huuliaan ja hiveli varovasti hänen poltteista otsaansa, mutisi helliä ja sääliviä sanoja ja kiitti kaikkien Isää siitä, että äiti oli onnellinen eikä tiennyt mitään.

VI.

Päivä päivältä vaipui lapsi yhä lähemmäs hautaa ja joka päivä veivät surevat vanhat hoitajattaret kultaisia kuulumisia hänen säteilevästä terveydestään ja rakastettavuudestaan onnelliselle äidille, jonka elämä lähestyi myöskin loppuaan. Ja joka päivä väärensivät he rakkautta uhkuvia ja iloisia kirjeitä, lapsen käsialan näköisiä, ja heitä kalvoivat heidän omattuntonsa ja sydämensä vuosivat verta ja he itkivät nähdessään kiitollisen äidin ahmimalla lukevan noita kirjeitä, niitä ihailevan ja kätkevän ne kuin parhaimmat aarteet, pyhimmät kalleudet, sillä lapsensa käsi oli niitä koskettanut.

Viimeinkin tuli se avulias ystävä, joka antaa levon ja rauhan. Kynttilät olivat sammumaisillaan. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa vähä ennen päivänsarastusta hiipi himmeitä olentoja äänettöminä salin halki, saapui Helenen huoneeseen ja ryhmittyi hänen sänkynsä ympärille, sillä tuomio oli langennut ja he tiesivät… Kuoleva tyttö makasi silmät ummessa ja tajuttomana; peite nousi ja laski verkkaan hänen rintansa päällä, aivan kuin hänen henkensä olisi häipymäisillään. Silloin tällöin katkesi hiljaisuuden huokaus tai vieno nyyhkytys. Kaikki ajattelivat samaa: miten surullista olikaan, että hänen oli kuoltava noin, astuttava äärettömään pimeyteen ilman että äitinsä oli auttamassa, vahvistamassa, siunaustaan antamassa.

Helen liikahti; hänen kätensä hapuilivat ikäänkuin jotain etsiäkseen — moneen tuntiin ei hän ollut enää mitään nähnyt. Loppu oli tullut; kaikki sen tiesivät. Rajusti nyyhkyttäen painoi Hester hänet rintaansa vasten ja huudahti:

— Voi lapseni rakkaani!

Ylenluonnollinen kajastus levisi kuolevan lapsen kasvoille, sillä hän otaksui tuon syleilyn tulevan toiselta taholta, ja hän rauhottui kuiskaten:

— Oi, äiti, minä olen niin onnellinen… kaipasin sinua niin kauvan… nyt voin kuolla.

— —

Kahden tunnin perästä vei Hester tervehdyksensä. Äiti kysyi: — Miten voi tyttöni?

— Hän voi hyvin.

VII.

Valkosesta silkistä laitettu rusetti ja suruharsoja kiinnitettiin talon portille, missä tuuli niitä heilutteli ja mistä ne veivät viestejä sattuneesta surusta. Päivällisaikaan loppuivat valmistukset ja arkussaan makasi hempeä nuori olento. Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen rauha. Kaksi surevaista seisoi arkun vieressä suruun ja hartaudenharjotuksiin vaipuneina — ne olivat Hannah ja musta Tilly. Hester tuli ja värisi, sillä hän oli ankaran liikutuksen vallassa. Hän sanoi:

— Margaret haluaa kirjettä.

Hannah kalpeni. Hän ei ollut sitä ajatellut; hän oli luullut, että se kamala työ olisi jo lopussa. Mutta nyt hän ymmärsi, ettei niin voinutkaan olla. Hetkisen seisoivat naiset ja katselivat toisiaan; sitte sanoi Hannah:

— Sitä ei voi auttaa… hänen täytyy se saada; muuten hän epäilee.

— Ja muuten hän arvaisi.

— Kyllä. Hänen sydämensä pakahtuisi.

Hän katseli kuolleen kasvoja ja silmänsä vettyivät.

— Minä kirjotan sen, sanoi hän.

Hester vei sen perille. Loppusanat kuuluivat:

"Rakas mammaseni, kallis armas äitini, me saamme taas pian olla yhdessä. Eikö se ole hauska uutinen? Ja se on tosi; kaikki sanovat, että se on tosi."

Äiti sanoi surumielisesti:

— Lapsiparka, miten kestää hän sen saatuaan tietää totuuden? Minä en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä. Se tuntuu niin raskaalta. Ei kai hän sitä epäile? Te kai pidätte huolen siitä ettei hän saa sitä tietää?

— Helen luulee, että sinä tulet pian terveeksi.

— Voi miten sinä olet hyvä ja älykäs, rakas täti Hester! Ei suinkaan kukaan, joka voisi tuoda tartunnan, tule hänen lähistölleen?

— Sehän olisi rikos.

— Mutta tehän näette hänet?

— Kyllä — matkan päästä.

— Se on hyvä. Toisiin en voisi luottaa, mutta te kaksi suojelusenkeliä… te olette luotettavia kuin kulta. Toiset voisivat olla epärehellisiä ja monet voisivat salata minulta jotain ja valehdella.

Hester loi katseensa alas ja hänen vanhat huulensa vapisivat.

— Salli että suutelen sinua hänen sijastaan, täti Hester; ja sittekun minä olen poissa ja vaara on ohi, voit painaa sen suutelon hänen rakkaille huulilleen ja sanoa, että se on hänen äidiltään ja että se on hänen äitinsä koko murtunut sydän.

Tunnin kuluttua täytti Hester tuon pyynnön ja hänen kyyneleensä valuivat virtanaan kuolleen kasvoille.

VIII.

Uusi päivä sarasti ja valkeni ja levitti säteitään yli maan. Täti Hannah toi rauhottavia tietoja menehtyneelle äidille ja hauskan kortin, jossa taaskin oli: "Tarvitsemme vaan vähän aikaa odottaa, rakas äiti, sitte saamme taas olla yhdessä."

Tuuli toi mukanaan syviä, valittavia kirkonkellon ääniä.

— Ne soittavat kelloja, täti Hannah. Jokin sieluparka on päässyt rauhaan. Aivan niinkuin minäkin pian pääsen. Ette suinkaan salli että Helen milloinkaan minut unohtaa?

— Emme, Jumala tietää, ettei hän koskaan sitä tee!

— Etkö kuule kummallista melua, täti Hannah? Tuntuu siltä kuin kuuluisi monien askelten ääniä.

— Me toivoimme, ettet sinä sitä kuulisi, rakas Margaret. Olemme kutsuneet tänne muutamia vieraita… Helenen vuoksi, sen pikku vankiraukan. Saamme pian musiikkiakin — ja siitä pitää hän sanomattoman paljon. Me arvelimme, ettei sinulla olisi ollut mitään sitä vastaan.

— Minullako vastaan —? Oi, ei, ei… sallikaa hänelle kaikki mitä sydämensä haluaa. Te olette kovin kilttejä häntä kohtaan ja myöskin minua kohtaan. Jumala siunatkoon teitä molempia aina!

Hetkisen perästä, vähän kuunneltuaan, lausui hän:

— Niin kaunista! Se on hänen harmoonionsa. Luuletteko, että hän soittaa itse?

Heikkoina, mutta rikkaina ja ylentävinä tulivat akordit hänen korviinsa hiljaisen ilman halki.

— Oi, se on rakkaani soittoa, minä tunnen sen. Ne laulavat. Oi — sehän on virttä! Ja kaikkein hurskainta, liikuttavinta, lohduttavinta… Tuntuu kuin paratiisin portit avautuisivat minulle… Jospa voisin kuolla juuri nyt…

Heikkoina ja kaukaisina kuuluivat virren sanat hiljaisuudesta:

Lähemmäksi, Jumalani, Lähemmäksi sua, Vaikka ois se ristinpuu, Joka nostais mua…

Kun virsi oli loppunut, pääsi vielä yksi sielu lepoon, ja he, jotka eläessään olivat erillään, yhtyivät kuollessaan. Sisarukset sanoivat surren ja iloiten:

— Oli suuri siunaus, ettei hän milloinkaan saanut sitä tietää.

IX.

Keskiyön aikaan istuivat he yhdessä surren ja Herran enkeli ilmestyi heille yliluonnollisen hehkuvassa heijastuksessa ja puhui:

— Valehtelijoille on varattu paikka. Ne palavat helvetin tulessa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Parantakaa itsenne!

Surevaiset lankesivat polvilleen hänen eteensä ja vääntelivät käsiään ja kumarsivat alas harmaat päänsä kunnioittaakseen häntä. Mutta heidän kielensä oli tarttunut kiinni heidän kitalakeensa ja he olivat mykkiä.

— Puhukaa! Että voisin viedä sananne taivaan tuomioistuimen eteen ja tuoda sitte kuultavaksenne tuomion, jota ei voida peruuttaa.

Silloin painoivat he alas päänsä ja toinen heistä sanoi:

— Meidän syntimme on suuri ja me näännymme häpeästä, mutta ainoastaan täydellinen ja rajaton katumus voi meidät puhdistaa. Me olemme ihmisraukkoja, jotka olemme oppineet tuntemaan inhimillisen heikkoutemme, ja me tiedämme, että jos vielä kerran joutuisimme tuohon vaikeaan asemaan niin sydämemme taaskin pettäisi ja me tekisimme syntiä niinkuin ennenkin. Vahvat voisivat kyllä voittaa ja tulla pelastetuiksi, mutta me olemme hukassa.

He nostivat rukoillen päänsä. Enkeli oli poissa. Heidän ihmetellessään ja itkiessään tuli hän takaisin, kumartui vähän ja kuiskasi tuomion heidän korvaansa.

X.

Oliko se taivas? Vaiko helvetti?

KULLANKAIVAJA KERTOO

Kolmekymmentäviisi vuotta sitte olin etsimässä kultaa Stanislaus piirikunnassa. Kiertelin ylt'ympäri kuokka ja huuhdinastia kädessäni, huuhdoin siellä ja täällä vähän malmirautaa ja odotin alati löytäväni kelpo aarteen, mutta en koskaan onnistunut. Se oli kaunista seutua, tuoksuavaa, metsäistä, ihanaa, ja oli aikoinaan ollut tiheästi asuttuakin, mutta nyt olivat ihmiset kadonneet ja tuo ihana paratiisi oli erämaana. Ne olivat menneet matkoihinsa, kun malmikerrokset olivat pinnalta loppuneet. Muutamassa paikassa, jossa ennen oli ollut pieni, vilkas kaupunki pankkeineen ja sanomalehtineen, palovakuutusyhtiöineen ja pormestareilleen ja raatimiehineen, oli nyt ainoastaan laaja, smaragdinvihreä ruohokenttä, jossa ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että siellä koskaan olisi ollut ihmiselämää. Se oli Tulltetowiin päin. Ympäristöllä, tomuisten teiden varsilla näkyi siellä täällä mitä sievimpiä pikku huviloita, komeita ja kodikkaita ja niin köynnöskasvien ja valkoruusujen peitossa, ettei ovia eikä akkunoita voinut ollenkaan erottaa — siitä huomasi niiden olevan hylättyjä koteja, jotka jo vuosia sitte oli jätetty oman onnensa nojaan. Sen olivat tehneet perheet, joilla oli ollut ainoastaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä ja jotka eivät voineet niitä myydä tahi edes lahjottaakaan. Siellä täällä, noin puolen tunnin matkan päässä toisistaan, tapasi yksinäisiä puuhökkeleitä kullanetsinnän ensimäisiltä ajoilta. Ne olivat kullankaivajain, huvila-asukasten edeltäjäin, rakentamia. Hyvin harvoin tapasi noissa hökkeleissä asukkaita, ja jos niin sattui, niin voi olla aivan varma siitä, että hökkelin omisti sama kullankaivaja, joka oli sen aikoinaan rakentanut; ja varma sai olla eräästä toisestakin asiasta — nimittäin siitä, että hän kerran oli ollut rikas ja tilaisuudessa matkustamaan synnyinseuduilleen, mutta ei ollut sitä tehnyt; myöhemmin oli hän hävittänyt omaisuutensa ja silloin harmissaan päättänyt katkasta kaiken yhteyden omaistensa ja ystäväinsä kanssa ja olla siitälähin heille niinkuin kuollut. Yli koko Kalifornian oli siihen aikaan tuollaisia "eläviä kuolleita" koko liuta siroteltu — vanhoja raukkoja, harmaahapsisia, jo nelikymmenvuotiaita, joiden ajatuksena oli pelkkä katumus ja kaipuu — katumus hukkaan menneestä elämästä ja kaipaus päästä taistelusta rauhaan ja saada kaikesta surkeudesta loppu.

Se oli autio maa! Ei ääntäkään noilla ruoho- ja metsätasangoilla, ainoastaan hyönteisten nukuttavaa surinaa; ei ihmisen eikä eläimen varjoakaan; ei mitään, joka voisi vilkastuttaa ja tehdä elämän iloiseksi. Kun senvuoksi lopultakin eräänä iltapäivänä sain nähdä ihmisolennon, tunsin melkein kiitollisuutta rinnassani. Hän oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies ja hän seisoskeli tuollaisen pienen, hauskan, ruusujen kaunistaman maalaistalon ympärillä, joista juuri olen puhunut. Mutta tämä talo ei näyttänyt hylätyltä; se näytti olevan asuttu ja hyvin hoidettu, samoinkuin talon edustalla oleva kenttäkin, joka oli laitettu puutarhaksi täynnänsä reheviä, hauskoja, lemuavia kukkia. Minua tietysti pyydettiin käymään sisään ja olemaan kuin kotonani — se oli sen seudun tapa.

Oli hupaista saapua sellaiseen paikkaan viruttuaan yöt päivät kullankaivajain hökkeleissä — likaisella lattialla, ilman sänkyjä, lautasia, tinapikareita, läskiä ja papuja ja mustaa kahvia ja ilman mitään muita koristeita kuin mitä sanomalehdistä leikatut, seinille naulatut itämaiden sotakuvat tarjosivat. Siellä oli kaikki jäykkää, ilotonta, onnettoman autiota, mutta tämä oli paikka, jossa näytti voivan lepuuttaa väsynyttä silmää ja virkistyttää sitä edes luonnon näkemisellä. Kun pitkän paastoamisen jälkeen tulee taideteoksen eteen, vaikkapa halvan ja vaatimattomankin, niin huomaa, että silmä on nähnyt nälkää ja nyt on saanut ravintonsa. En koskaan olisi voinut luulla, että rasumatto tuntui minusta niin ylelliseltä tahi että olisin tuntenut sellaista sielunrauhaa katsellessani tapetteja ja kehyksisiä kivipiirroksia ja lamppumattoja ja windsorintuoleja ja vernissoituja hyllyjä kirjoineen, vaaseineen ja näkinkenkineen, noita lukemattomia naiskäden järjestelyn jälkiä, joita katselee tietämättään, mutta joita heti kaipaisi, ellei niitä olisi. Se ihastus, jota sydämessäni tunsin, näkyi myös kasvoillani, mies huomasi sen ja oli tyytyväinen, hän näki sen niin selvästi, että vastasi ikäänkuin tehtyyn kysymykseen:

— Kaikki on hänen työtään, sanoi hän. mielihyvällä, hän järjesteli kaikki itse, jok'ainoan esineen.

Mies katseli ihastuksella ympäri huonetta. Muuan sellainen pehmeä, japanilainen vaate, jolla naiset huolellisesti koristavat taulunkehysten yläosan, oli joutunut epäkuntoon. Hän huomasi sen ja korjasi varovasti ja astui sitte pari askelta takaperin katsellakseen ennenkuin uskoi sen olevan paikallaan. Lopuksi taputti hän sitä pari kertaa kädellään ja sanoi:

— Hän tekee aina näin. Ei voi ihan tarkalleen sanoa, mutta jotain puuttuu siksi kunnes se on tehty — sen voi nähdä sitte itse, kun se on laitettu, mutta se onkin kaikki mitä siitä tietää; siinä ei ole mitään varsinaista sääntöä. Se muistuttaa vähän niitä kahta pientä suuteloa, joita äiti painaa lapsensa hiuksille, sitte kun on ne kammannut ja puhdistanut. Minä olen niin monta kertaa nähnyt hänen järjestelevän näitä esineitä, että voin sen tehdä aivan niinkuin hänkin, vaikken tiedäkään siihen mitään sääntöä. Mutta hän tietää säännöt. Hän tietää minkätähden ja millä tavalla, mutta minä en tiedä minkätähden, tiedän ainoastaan millä tavalla.

Hän vei minut sänkykamariin saadakseni pestä käteni, sellaiseen sänkykamariin, jollaista en ollut nähnyt vuosikausiin: valkoset peitteet, valkoset tyynyt, matot lattialla, tapetit seinillä, tauluja, toalettipöytä peileineen ja neulatyynyineen, nurkassa pesuastia vateineen ja kiinalaisine posliinikannuineen, saippuata posliinikupissa ja naulassa yli tusinan pyyhinliinoja — liian puhtaita ja valkosia sille, joka ei ollut tottunut niitä käyttämään tuntematta loukkaavansa jotain. Minun katseeni puhui taas ja hän vastasi tyytyväisenä:

— Kaikki hänen käsialaansa, hän on tehnyt kaikki itse — joka esineen. Täällä ei ole mitään, jota hän ei olisi koskettanut kädellään. Te kenties luulette — mutta minä en sano niin paljon.

Minä kuivailin nyt käsiäni ja katselin kaikkia huoneessa olevia esineitä, niinkuin aina tavallisesti tehdään sellaiseen paikkaan saavuttua, missä kaikki hivelee silmää ja mieltä; ja minä tiesin — kuinka, enkö voisi sitä sanoa — että siellä oli jotain, jota mies halusi minun itseni huomaavan. Minä tiesin sen hyvin ja tiesin myös, että hän koetti salaisilla viittauksilla ja silmäyksillä auttaa minua pääsemään jälille, niin että minä oikein ponnistelin osuakseni oikeaan, sillä minä halusin tehdä hänen mielikseen. Minä epäonnistuin useamman kerran, sen huomasin hänen kierosta katseestaan, vaikkei kukaan minulle sitä sanonut, mutta lopulta tiesin katselevani oikeata esinettä — tiesin sen siitä ihastuksesta, minkä tuo katselemiseni häneen vaikutti. Hän purskahti sydämelliseen nauruun, hieroi käsiään ja huudahti:

— Aivan oikein! Te löysitte sen. Minä tiesin, että te sen löytäisitte. Se on hänen kuvansa.

Minä menin pienen saksanpähkinäisen konsoolin luo, joka oli takaseinällä, ja silloin löysin jotain, jota en tähän saakka ollut huomannut — kehyksisen valokuvan. Ne olivat suloisimmat ja luullakseni kauneimmat tytönkasvot, joita koskaan olin nähnyt. Mies nautti minun ihastuneesta katseestani ja oli täysin tyytyväinen.

— Yhdeksäntoistavuotias viimeisenä syntymäpäivänään, sanoi hän pannen kuvan paikoilleen, — ja juuri sinä päivänä menimme me naimisiin. Kun saatte hänet nähdä — oi, odottakaahan, kun saatte hänet nähdä.

— Missä hän on? Koska hän tulee sisälle?

— Oi, hän on poissa nyt. Hän on matkustanut tervehtimään omaisiaan. He asuvat noin neljän- tai viidenkymmenen peninkulman päässä täältä. Tänään on kulunut neljätoista päivää siitä kun hän läksi.

— Milloin odotatte häntä takaisin?

Tänään on keskiviikko. Hän tulee takaisin lauvantai-iltana — yhdeksän aikaan, luulen minä.

Minä tunsin katkeraa pettymystä.

— Sepä oli ikävää, sillä silloin olen minä poissa.

— Poissako? Eihän toki — miksikä lähtisitte? Älkää tehkö sitä. Silloin tulisi hän pahoilleen.

Hän tulisi pahoilleen, tuo kaunis olento! Vaikka hän itse olisi lausunut minulle nuo sanat, eivät ne olisi tehneet minuun syvempää vaikutusta. Minä tunsin syvää, voimakasta kaipausta saada nähdä hänet, niin itsepäisen rukoilevaa kaipausta, että minua pelotti. Minä sanoin itselleni:

— Minun täytyy heti lähteä tästä paikasta sieluni rauhan tähden.

— Nähkääs, hän pitää paljon siitä, että ihmisiä saapuu tänne ja jää meidän luoksemme — henkilöitä, jotka tuntevat maailmaa ja voivat puhua — sellaisia henkilöitä kuin te. Hän on siihen ihastunut, sillä hän tietää — oi, hän tietää melkein kaikki itse ja voi puhua — ei, niinkuin lintu visertää — ja entä ne kirjat, joita hän lukee — te hämmästyisitte. Älkää menkö; tässähän on jälellä vaan pari päivää ja hän olisi pahoillaan.

Minä kuulin sanat, mutta sain niistä tuskin selvää, sillä niin olin vaipunut ajatuksiini ja mietiskelyyn. Hän poistui luotani, mutta minä en sitä huomannut. Hän tuli kuitenkin pian takaisin valokuva kädessään, asetti sen minun eteeni ja sanoi:

— Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten naamaa, että te olisitte voinut jäädä tänne ja tavata häntä, mutta te ette tahtonut.

Tuon toisen katse teki tyhjäksi viisaan aikeeni. Minun tuli jäädä ja alistua vaaralle alttiiksi. Sinä iltana polttelimme me piippua kaikessa rauhassa ja puhelimme kauvan kaikemmoisista asioista, mutta enimmän hänen vaimostaan; ja minulla ei tosiaankaan ollut ollut niin hauskaa ja virkistävää hetkeä moniin aikoihin. Niin tuli torstai ja kului hyvin pian. Hämärän tullen saapui taloon muuan pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen peninkulman päässä sieltä — hän oli yksi niitä harmahtavia ja väsähtäneitä —, ja tervehti meitä sydämellisesti vakavin ja valituin sanoin. Sitte hän virkkoi:

— Minä tulin vaan kysymään pikku rouvaa, milloin hän tulee kotia. Onko hän lähettänyt mitään tietoa?

— Onpa niinkin, kirjeen. Haluttaako teidän kuulla sitä, Tom?

— Kyllä, sitä toivon kyllä… ellei vaan teillä, Henry, ole mitään sitä vastaan.

Henry otti kirjeen esille laukustaan ja sanoi, että hän jättäisi lukematta muutamat yksityiset sivuseikat, jollemme siitä pahastuisi; sitte luki hän kirjeen pääasiallisen sisällön — se oli rakkautta uhkuva, maltillinen ja kauttaaltaan herttainen ja mukaansa tempaava kirje varustettuna jälkikirjotuksella, joka oli täynnä ystävällisiä tervehdyksiä Tomille ja Joelle ja Charleylle ja muille rakkaille ystäville ja naapureille.

Kun hän oli lukenut loppuun, katsahti hän Tomiin ja huudahti:

— Ohoo, vai jo taaskin! Ottakaapas pois kätenne ja sallikaa minun katsoa silmiinne. Noin te teette aina, kun minä luen häneltä saamaani kirjettä. Siitä minä kirjotan hänelle.

— Älkää, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä alan tulla vanhaksi, nähkääs, ja pieninkin pettymys saattaa minut itkemään. Minä luulin, että hän olisi jo itsekin täällä, ja te olettekin saanut vaan kirjeen.

— No, kuka teille on sitä valehdellut? Minä luulin kaikkien tietävän, että hän ei tule ennenkuin lauvantaina.

— Lauvantaina! Aivan oikein, senhän minä tiesinkin, kun tarkemmin asiaa ajattelen. En tiedä, mikä minuun lie tullut viime aikoina. Luonnollisesti minä sen tiesin! Mehän odotamme häntä kaikki. Ei, mutta nyt täytyy minun mennä. Mutta kyllä minä sitte näytän itseni, kun hän tulee.

Jotenkin myöhään perjantaina iltapäivällä tuli muuan toinen harmaapää veteraani noin peninkulman päässä olevasta hökkelistään ja sanoi, että pojat tahtoivat pitää vähän hauskaa lauvantai-iltana, jos Henry luulisi, ettei rouva olisi matkasta väsynyt.

— Väsynytkö? Hänkö väsynyt! Ei, kuulkaapas kummempaa! Te tiedätte kyllä, Joe, että hän voisi valvoa illat vaikka kuuden viikon ajan voidakseen saattaa jollekin teistä iloa.

Kun Joe kuuli, että oli saapunut kirje, pyysi hän sitä luettavaksi, ja saamansa sydämelliset tervehdykset veivät hänet ihan pois suunniltaan; että jotain sellaista voi tapahtua hänelle, että rouva mainitsi hänen nimensäkin!

— Herra Jumala, me kaipaamme häntä niin kovin paljon! sanoi hän.

Lauvantaina iltapäivällä huomasin katsovani kelloani jotenkin usein. Henry älysi sen ja sanoi kummastuneena:

— Ette suinkaan ajattele, että hän olisi täällä niin pian?

Minä tunsin ujostuvani, mutta nauroin ja sanoin, että se oli minun tapani, kun jotain odottelin. Mutta hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä ja siitä lähtien alkoi hän tulla levottomaksi. Neljä kertaa vei hän minut mukanaan erääseen paikkaan tiellä, josta oli laaja näköala, ja siellä seisoi hän katsellen. Useamman kerran hän virkkoi:

— Minä alan tulla levottomaksi, alan tulla oikein levottomaksi. Tiedän kyllä, ettei hän voi saapua ennen kello yhdeksää, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin jokin koettaisi huomauttaa minulle, että jotain on tapahtunut. Luuletteko, että mitään on tapahtunut?

Minä aloin tulla vallan hämilleni hänen lapsellisuutensa johdosta ja viimein, kun hän vielä kerran toisti rukoilevan kysymyksensä, kadotin minä kärsivällisyyteni ja tiuskasin hänelle aikalailla. Se saattoi hänet aivan onnettomaksi ja sitte näytti hän niin murtuneelta ja nöyrältä, että minua harmitti osottamani tarpeeton julmuus. Tulin senvuoksi iloiseksi, kun Charley, eräs toinen veteraani, saapui taloon illemmällä ja katsahti Henryn huoneeseen kuullakseen kirjeestä ja puhuakseen vastaanottovalmistuksista. Charley piti pitkän puheen toisensa perästä ja koetti parastaan karkottaakseen ystävänsä aavistuksia ja pelkoa.

— Ettäkö jotain olisi hänelle tapahtunut? Ne ovat tyhjiä houreita, Henry. Hänelle ei tule mitään tapahtumaan, siihen nähden voitte olla aivan tyyni. Mitä oli kirjeessä? Eikö siinä ollut, että hän voi hyvin? Ja eikö siinä ollut sitäkin, että hän olisi täällä yhdeksän aikana? Oletteko koskaan nähneet, ettei hän olisi pitänyt sanaansa? Ette, sen tiedätte vallan hyvin. Älkää siis olko levoton, hän tulee, se on aivan varmaa, yhtä varmaa kuin että te elätte. Kas niin, tulkaa nyt alottamaan koristelemista; meillä ei ole enää kauvan aikaa.

Pian saapuivat Tom ja Joe ja kaikki ryhtyivät koristelemaan taloa kukilla. Lähempänä yhdeksää sanoivat kullankaivajat, että koska heillä oli soittokoneensa mukanaan voisivat he kernaasti soittaa juuri nyt, sillä pian tulisi tyttöjä ja poikia kaipaamaan vanhaa kunniallista pyörintäänsä. Viulu, klarinetti ja vielä joku muu olivat soittokoneina. Kolmikko istuutui vierekkäin ja alkoi soittaa rämisevää tanssikappaletta, polkien tahtia karkeilla saappaillaan.

Kello oli jo lähes yhdeksän. Henry seisoi ovella katsellen pitkin tietä ja koko hänen ruumiinsa huojui tuskasta. Toiset olivat pakottaneet hänet juomaan useamman kerran rouvan maljaa ja nyt huusi Tom:

— Tulkaa tänne, joka mies! Vielä yksi lasi, niin hän on kotona!

Joe toi laseja tarjottimella ja tarjosi seurueelle. Minä ojensin käteni tarttuakseni erääseen pikariin, mutta Joe murahti puoliääneen:

— Antakaa sen olla! Ottakaa tuo toinen.

Ja minä tein niin. Henrylle tarjottiin viimeksi. Hän sai juuri tyhjennetyksi lasinsa, kun kello alkoi lyödä. Hän kuunteli loppuun sen lyönnit. Kasvonsa olivat käyneet yhä kalpeammiksi; sitte sanoi hän:

— Pojat, minä olen sairas levottomuuden vuoksi. Auttakaa minua — minä tahdon mennä levähtämään.

Kullankaivajat saattoivat hänet sohvalle. Hän kyyristyi kokoon jo puolinukuksissa ja sanoi kuin unissaan:

— Kuulinko kavionkopsetta? Ovatko lie tulleet?

Yksi veteraaneista sanoi aivan hänen korvaansa:

Jimmy Parrish saapui sanomaan, että juhla on lykätty, mutta että he ovat vähän matkan päässä tulossa. Rouvan hevonen ontuu, mutta hän on perillä puolen tunnin kuluttua.

— Oi, minä olen niin iloinen siitä ettei mitään ole tapahtunut…

Hän nukkui saatuaan tuskin nuo sanat sanotuksi. Muutamassa silmänräpäyksessä riisuivat nuo reippaat miehet hänen vaatteensa ja kantoivat hänet sänkyyn siihen samaan makuuhuoneeseen, jossa minä olin pessyt käsiäni. He sulkivat oven ja tulivat takaisin. Sitte näyttivät he tekevän poislähtöä, mutta minä sanoin:

— Olkaa hyviä ja älkää menkö, hyvät herrat. Rouva ei tunne minua, minä olen vieras.

— Rouvako? Ihmisparka, hän on ollut kuollut jo yhdeksäntoista vuotta.

— Kuollutko?

— Niin, tahi jotain pahempaa vielä. Hän meni tervehtimään sukulaisiaan puoli vuotta sen jälkeen kun olivat menneet naimisiin ja kotimatkalla eräänä lauvantai-iltana ottivat intiaanit hänet vangiksi viiden peninkulman päässä täältä, eikä hänestä sen perästä ole kuulunut mitään.

— Ja sitte tuli kai isäntä mielipuoleksi?

— Hän ei ole koskaan sen jälkeen ollut viisas. Mutta mielipuolisuus yltyy, kun se aika vuodesta lähenee. Silloin me alamme katsella tännepäin, kolme päivää ennen kuin rouvan muka pitäisi tulla, saadaksemme hänet käsiimme ja kuullaksemme, onko hän saanut mitään viestiä rouvaltaan, ja lauvantaina saavumme tänne kaikki koristelemaan taloa kukilla ja valmistamaan tanssia. Niin olemme tehneet joka vuosi yhdeksäntoista vuoden ajan. Ensimäisenä lauvantaina oli meitä kaksikymmentäseitsemän henkeä ja tyttöjä lisäksi; nyt on meitä ainoastaan kolme ja kaikki tytöt ovat poissa. Me annamme nukutusjuomaa, muuten tulisi hän raivoksi; sitte on hän taas rauhallinen vuoden eteenpäin ja luulee vaimonsa olevan luonaan aina kolmeen tai neljään viime päivään asti; silloin alkaa hän etsiä häntä ja kaivaa esiin vanhan kirjeraukkansa ja me tulemme ja pyydämme hänen lukemaan sen. Herra Jumala, olihan rouva sellainen herttainen olento!

KIVETTYNYT MIES

Kansa Nevadassa Kaliforniassa oli kuusikymmenluvulla aivan hurjana merkillisten kivettymäin ja muiden luonnonihmeiden etsinnässä. Tuskin ilmestyi sitä sanomalehteä, jossa ei olisi ollut selontekoa yhdestä tai useammasta tuontapaisesta löydöstä. Tämä into alkoi jo tulla vähän naurettavaksi. Minä olin ihan uusi paikallislehden toimittaja Virginia Cityssä ja tunsin velvollisuudekseni perinpohjin karsia pois tuon yhä karttuvan paheen; meillähän on kaikilla silloin tällöin isällisen huolenpidon puuskia. Minä päätin musertaa tuon kivettymäintoilun hienolla, oikein hienolla pilalla. Mutta kenties se oli liiankin hieno, sillä ei kukaan koskaan käsittänyt siinä piilevää satiiria. Minun suunnitelmani perustui siihen, että olisi tehtävä merkillinen löytö, nimittäin — kivettynyt mies.

Minulla oli ollut satunnainen riita herra Servallin, Humboldtin uuden rauhantuomarin ja ruumiintarkastusmiehen kanssa, ja minä ajattelin, että samalla kertaa voisin antaa hänelle pienen näpäyksen ja tehdä hänet vähän naurettavaksi ja siten yhdistää hyödyllisen huvittavaan. Minä tein senvuoksi laajasti ja uskottavimpia yksityisseikkoja myöten selkoa kivettyneen ihmisen löydöstä Graveley Fordissa (täsmälleen sadankahdenkymmenen peninkulman päässä — ja tie niskoille vaarallinen vuoristotie — siitä paikasta, missä Servall asui); miten seudun kaikki tiedemiehet olivat olleet löytöä tutkimassa (oli tunnettu asia, ettei siellä löytynyt elävää olentoa viidenkymmenen peninkulman alueella, lukuunottamatta muutamia nälistyneitä intiaaneja, muutamia raajarikkoisia heinäsirkkoja ja neljää viittä hiirihaukkaa, jotka olivat ilman ravintoa ja voimattomia pääsemään sieltä pois); miten kaikki nämä tiedemiehet selittivät, että tuo kivettynyt mies oli ollut täydellisessä kivettymisen tilassa enemmän kuin kymmenen miespolven ajan; senjälkeen kerroin varmuudella, jonka olisi pitänyt levittää häpeän puna poskilleni, että heti kun herra Serval oli kuullut uutisen, kutsui hän kokoon juryn, nousi aasinsa selkään ja läksi, virkavelvollisuudelleen uskollisena, tuolle vaivaloiselle viiden päivän matkalle alkaliraunioista, koiruohopensastoista, hengenvaaroista ja uhkaavasta nälkäkuolemasta välittämättä pitämään ruumiintarkastuksen miehestä, joka oli ollut kuolleena ja kivettyneenä enemmän kuin kolme sataa vuotta! Ja kun kerran olin päässyt vauhtiin, esitin samalla horjumattomalla varmuudella, että vainaja oli juryn lausunnon mukaan kuollut ilmanlaadun pitkällisestä vaikutuksesta. Tuo kiihotti vaan mielikuvituksen yhä vinhempaan lentoon ja minä kerroin, että jury kullankaivajille ominaisella ihmisrakkaudella kaivoi haudan ja aikoi antaa kivettyneelle miehelle kristillisen hautauksen, kun he huomasivat, että kalkkikivisakkaa oli miespolvien ajan tippunut sen kivilouhen päälle, jolla hän istui, ja että tuo sakka oli valunut hänen alleen ja muurannut hänet vuoreen kiinni; että jyry (kaikki sen jäsenet olivat työmiehiä eräässä hopeakaivoksessa) hetkisen keskustelivat tuosta vaikeudesta ja sitte ottivat esille poran ja sytytyslangan ja ryhtyivät kaivamaan reikää hänen alleen, räjäyttääkseen hänet irti kalliosta, kun herra Serval sillä hienotunteisuudella, joka on niin hänen luonteensa mukaista, kielsi heitä sitä tekemästä, huomauttaen, että sellainen teko olisi pyhyydenloukkausta.

Alusta loppuun oli kirjotus "kivettyneestä miehestä" sarja pelkkiä mahdottomuuksia, vaikka tarina kerrottiinkin kovalla, teeskennellyllä uskottavuudella, joka vaikutti itseenikin, vaikutti siinä määrässä, että olin melkein uskoa omaa petostani. Mutta minulla ei tosiaankaan ollut halua pettää ketään enkä edes luullut, että siitä seuraisi sellainen tulos. Minä luotin siihen, että kivettyneen miehen istumistapa olisi saattanut yleisön ymmärtämään, että koko juttu oli paljasta pilaa. Minä sotkin siihen kuitenkin innolla muita asioita, toivoen saada sen hämärämmäksi — ja siksi se todella tulikin. Minä kuvailin hänen toisen jalkansa asentoa ja sanoin sitte, että hänen oikea peukalonsa oli painunut nenää vasten; sitte puhuin minä hänen toisesta jalastaan, pyörähdin takaisin ja sanoin, että oikean käden sormet olivat hajallaan; sitte puhuin minä hänen takaraivostaan ja kerroin senjälkeen, että vasen peukalo ja oikea pikkusormi olivat koukussa; senperästä tein sivuharppauksen tarinoidakseni jostain muusta, mutta palasin taas vähitellen takaisin ja huomautin, että vasemman käden sormet olivat hajallaan samoinkuin oikean kädenkin. Mutta minä olin ollut liiaksi ovela. Minä sotkin sitä liian paljon ja koko kuvaus hänen asennostaan, joka olisi paljastanut kirjotuksen ilveellisen luonteen kokonaan, teki aivan päinvastaisen tuloksen kuin mitä sillä oli tarkotettu, sillä ei kukaan muu kuin minä koskaan huomannut eikä älynnyt, minkä johtopäätöksen voi tehdä tuon kivettyneen miehen käsien asennosta.

[Laittakaapa, lukijat, kätenne edellä kuvailtuun asentoon, niin löydätte arvotuksen avaimen! Suoment. huomautus.]

Satiirina kivettymä-intoilijoita vastaan — tai miksi heitä sitte kutsuin — oli minun "Kivettynyt mieheni" täydellinen fiasko; sillä kaikki pitivät juttua totena ja minä huomasin hämmästyksekseni, miten mielikuvitukseni luoma olento, sen sijaan että se oli hävittänyt pois ja tehnyt naurunalaiseksi koko ihme-esineiden touhun, ihan häikäilemättä sai ensimäisen sijan niiden todellisten ihmeiden joukossa, joita Nevadastamme oli tavattu. Minä olin niin pettynyt suunnitelmani kummallisesta myttyynmenemisestä, että aluksi suutuin enkä mielelläni ajatellut koko asiaa, mutta vähitellen, kun alkoi saapua toisia lehtiä, joissa kivettynyttä miestä kuvailtiin ja mitään epäilemättä ylisteltiin, aloin tuntea salaista, lohduttavaa tyydytystä; ja kun huhu tuosta miehestä levisi yhä laajempiin piireihin ja minä sanomalehdistä näin, että se yhtämittaa ja vastustamattomalla voimalla riensi mantereelta mantereelle valtakunnasta valtakuntaan, maasta maahan, kunnes se oli kiertänyt maapallon ympäri ja pysähtynyt ylevänä ja kieltämättömänä totuutena ylen vakavaan lontoolaiseen Lancet nimiseen aikakauskirjaan, oli minun maljani täysi ja minä olin iloinen siitä että olin saanut sen aikaan. Noin yhdentoistakuukauden ajan, ellen väärin muista, oli herra Servallin postilaukussa joka päivä puolen puutaa kaiken mailman sanomalehtiä, jotka sisälsivät viirulla merkittyjä kirjotuksia kivettyneestä miehestä. Minä lähettelin niitä hänelle. Tein sen ilkeydestä, en pilan vuoksi. Hän heitti ne takapihalle ja kiroili ja joka päivä näiden kuukausien kuluessa tuli kaivostyömiehiä, hänen valitsijoitaan (sillä kullankaivajat eivät jätä koskaan kujeilemistaan jonkun henkilön kanssa alkuun päästyään) hänen luokseen kysymään häneltä, mistä he saisivat käsiinsä sanomalehden, jossa olisi jotain kivettyneestä miehestä. Hän olisi voinut varustaa koko maanosan sellaisilla lehdillä. Minä vihasin Servallia siihen aikaan ja kaikki tuo oli kuin palsamia ja nautintoa minulle. En olisi koskaan voinut saada hänestä todellisemmin iloita kuin ehkä ottamalla hänet hengiltä.

MITÄ ON OLLA SANOMALEHTIMIEHENÄ TENNESSEESSÄ

Eräs lääkäri sanoi minulle, että eteläinen ilmanala vaikuttaisi edullisesti minun terveyteeni, ja minä matkustin senvuoksi Tennesseehen ja sain aputoimittajan paikan Johnson Covnty'n omistamassa Sotahuudossa. Kun tulin toimitukseen ryhtyäkseni uuteen virkaani, lekotteli päätoimittaja kolmijalkaisessa tuolissa jalat edessään olevalla kuusisella pöydällä. Huoneessa oli toinenkin pöytä ja särkynyt tuoli ja ne kumpikin olivat puolittain hautautuneet sanomalehtien ja lehtileikkausten ja käsikirjotuspinkkojen alle. Siellä oli vielä sannoitettu puulaatikko täynnä sikarinpätkiä ja sylettyjä tupakkimällejä; olipa huoneessa uunikin, jonka luukku riippui vaan yhdestä ylimäisestä saranastaan. Päätoimittajalla oli yllään pitkä musta takki ja jalassaan valkoset palttinahousut. Saappaansa olivat sirot ja hyvin kiillotetut. Hänellä oli kurttuinen paita päällään, iso sinettisormus sormessaan, kaulassaan pystykaulus vanhentunutta kuosia ja rintataskussaan ruudukas nenäliina, jonka päät riippua lerpottivat ulkona. Puku oli ollut muodissa vuonna 1848. Hän poltteli sikaria ja mietti jotain sanasutkausta ja kynsiessään päätään oli hän sotkenut hiuksensa pörröisiksi. Hänen silmänsä mulkoilivat ihan pelottavasti ja minä tein sen johtopäätöksen, että hän parastaikaa keitti kokoon tavallista tuimempaa pääkirjotusta! Hän pyysi minun silmäilemään toisia lehtiä ja kirjottamaan "Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä" ja siihen artikkeliin sovittamaan kaiken sen mikä niissä oli ottamisen arvoista.

Minä kirjoitin seuraavasti:

" Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä.

"Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän Maanjäristyksen toimitus on nähtävästi saanut väärinkäsityksen mitä tulee Ballyhack-rautatiehen. Yhtiön tarkotus ei ole mennä Buzzardvillen nenän ohitse, se päinvastoin pitää tuota paikkaa mitä tärkeimpänä radalla eikä sillä niinollen ole aikomus sitä syrjäyttää. Maanjäristyksen toimitus luonnollisesti mielihyvällä ottaa vastaan tämän oikaisun.

"John V. Blosson, Higginsvillen äänenkannattajan Vapauden ukonnuolen ansiokas toimittaja saapui kaupunkiimme eilen. Hän asuu Van Burenin hotellissa.

"Olemme huomanneet, että arvoisa aikalaisemme, Springin Aamunparku, on sattunut erehtymään otaksuessaan, ettei Van Vertenin vaali vielä ole täydellinen tosiasia, mutta hän on jo varmaankin huomannut erehdyksensä ennekuin tämä saapuu hänen käsiinsä. Hän on nähtävästi johtunut harhaan epätäydellisen vaalireferaatin vuoksi.

"Meitä ilahuttaa kuulla, että Blathersvillen kaupunki koettaa hieroa sopimusta erään newyorkilaisen herran kanssa sen miltei ilman liikettä olevien katujen laskemisesta Nicholsonin betonilla. Mutta sellaista toivoa on vaikea saada toteutetuksi sen perästä kun Memphis narrasi muutamain newyorkilaisten tekemään samallaisen työn eikä sitte tahtonut maksaa. Eläköönhuuto puuhailee kuitenkin taitavasti sen toimenpiteen puolesta ja näyttää lopuksi toivovan menestystä.

"Ikävällä kuulemme, että eversti Bascom, Vapauden kuolinhuokauksen päätoimittaja, kaatui kadulla joku ilta sitten ja taittoi jalkansa. Hän on viime aikoina ollut heikko ylenmääräisistä ponnistuksista ja levottomuudesta perheessään sattuneen sairauden takia, ja otaksutaan hänen pyörtyneen syystä että rasitti itseään kävelemällä liian paljon auringonpaisteessa".

Minä jätin käsikirjotuksen päätoimittajalle, hänen joko hyväksyttäväkseen, korjattavakseen tahi revittäväkseen. Hän vilkasi siihen ja kasvonsa synkistyivät. Hän silmäili sen läpi ja kasvonsa tulivat uhkaaviksi. Saattoi helposti huomata, että jotain oli hullusti. Nyt hyökkäsi hän ylös ja sanoi:

— Tuli ja leimaus! Luuletteko, että minä aijon puhua noista eläimistä tähän äänilajiin. Arveletteko että minun tilaajani pitävät tuollaisesta maitovellistä? Antakaa minulle kynä!

En koskaan ole nähnyt kynän niin säälimättömästi karsivan ja korjailevan toisen verbejä ja adjektiiveja. Hänen päästessään vauhtiin ampui häntä joku avonaisesta akkunasta ja himmensi sopusointuisuutta hänen korvissaan.

— Ahaa, sanoi hän, se on Smithin lurjus Viisaudentulivuoresta — häntä minä odotin jo eilen.

Ja hän tempasi revolverin vyöstään ja ampui. Smith kaatui; kuula oli sattunut pohkeeseen. Laukaus johti väärään Smithin oman tähtäyksen, sillä hän aikoi juuri laukaista toisen kerran, ja hän haavotti tuntematonta. Se olin minä. Minulta ammuttiin ainoastaan yksi sormi.

Sitte jatkoi päätoimittaja pyyhkimistään ja lisäilemistään. Juuri kun hän oli lopettanut korjailemisen, tuli käsipommi alas uuninpiipusta ja räjäytti tuhansiksi palasiksi koko uunin. Se ei kuitenkaan saanut aikaan mitään muuta vahinkoa kuin että muuan uuninsirpale katkasi minulta pari hammasta.

— Tuo uuni on nyt vallan kelvoton, sanoi päätoimittaja.

Minä sanoin, että hän oli oikeassa.

— No, se on samantekevä — sitä ei tarvita tällaisella ilmalla. Minä tunnen miehen, joka sen teon teki ja kuittaan sen kyllä hänelle. Kas niin, näin on kirjotettava sellaisesta aineesta…

Minä otin käsikirjotuksen. Se oli niin tuhrittu, pyyhitty ja korjailtu, ettei sen äiti olisi tuntenut sitä omaksi lapsekseen, jos sillä äitiä olisi ollut. Nyt kuului se näin:

" Tähkäpäitä Tennesseen lehdistä."

Kaksi kertaa viikossa ilmestyvän Maanjäristyksen piiskatut valehtelijat koettavat selvästi vieläkin syöttää jalolle ja ritarilliselle kansalle halpamaisia ja kurjia valheitaan yhdeksännentoista vuosisadan kunniakkaimpaan yritykseen, Ballyhack-rautatiehen nähden. Keksintö, että se aikoisi mennä Buzzardvillen nenän ohi, on syntynyt heidän omissa siivottomissa aivoissaan — tai paremmin sanoen siinä ravassa, jota he pitävät aivoinaan. He menettelevät viisaammin nielemällä tämän valheen, jos tahtovat pelastaa haisevat matelijarunkonsa hyvin ansaitusta kylvystä.

Se aasi Blossom Vapauden ukonnuolesta on taaskin täällä ja oleksii kuokkavieraana Van Burenin hotellissa.

Olemme kuulleet, että Mud Springin Aamunparun patajuoppo rantajätkä tavallisuuden mukaan valehdellen on levittänyt huhun, ettei Van Werter olisi valittu. Sanomalehdistön jumalallinen tehtävä on levittää totuutta ja karsia hairahduksia, kasvattaa sievistää ja kohottaa julkisen moraalin ja säädyllisyyden ääntä ja tehdä kaikki ihmiset ystävällisemmiksi, siveämmiksi, armeliaisemmiksi ja kaikin puolin paremmiksi ja hurskaammiksi ja onnellisemmiksi; mutta kuitenkin halventaa tämä kurja, tämä musta sielu, edelleenkin korkeata kutsumustaan valehtelemalla, panettelemalla kunniaa loukkaamalla ja menettelemällä alentavan yksinkertaisesti.

Blathersville katuaa Nicholsonin betonia — se tahtoo saada yhden vankilan ja vaivaistalon entisten lisäksi. Ajatellappa betonikatuja kaupungissa, joissa on ainoastaan yksi hevonen, kaksi puuvillanpuhdistuslaitosta ja yksi paja… entä sitte sellainen sinappilaastari sanomalehdeksi kuin on Eläköönhuuto; Silloin on parempi lainata betonia Memphistä, joka niin halvalla on saanut sitä tavaraa. Ryömivä itikka Buchner, joka julkaisee Eläköönhuutoa, määkii siitä asiasta tavalliseen tyhmyrintapaansa ja luulee puhuvansa kuin viisas ihminen.

* * * * *

— Niin, tuolla tavalla on kirjotettava — pistettävä joukkoon pippuria ja käytävä suoraan asiaan. Minä saan pahoinvoinnin maitovellikirjotuksista.

Samassa lensi tiilikivi akkunasta sisään kamalalla ryskeellä ja minä sain kunnon täräyksen selkääni. Minä vetäysin syrjään — se alkoi tuntua minusta viisaammalta.

Päätoimittaja sanoi:

— Se oli nähtävästi eversti. Olen odottanut häntä kaksi päivää. Nyt tulee hän varmaankin pian.

Hän oli oikeassa. Eversti näyttäytyi samassa ovella revolveri kädessään.

Hän sanoi:

— Hyvä herra, onko minulla kunnia puhua sen pelkurin kanssa, joka julkaisee tätä roskalehteä?

— Kyllä, herrani. Olkaa hyvä ja istukaa, mutta varokaa tuolia, sillä siitä on yksi jalka poikki. Minulla kai on kunnia puhua sen mylvivän lurjuksen, eversti Blatherskite Tecumsehin kanssa?

— Kyllä minä olen se. Minulla on pieni asia selvittämättä kanssanne. Jos teillä on siihen tilaisuus, niin voimme alkaa.

— Minun täytyy lopettaa artikkeli "ilahduttavasta edistyksestä Amerikan moraalisessa ja tiedollisessa kehityksessä", mutta siellä ei ole niin kiire. Alottakaa.

Molemmat pistoolit pamahtivat yht'aikaa. Päätoimittajalta hipasi everstin kuula hiukan hiuksia ja upposi sitte minun reisilihaksiini. Toimittajan kuula nipisti vähän everstin vasenta olkaa. He ampuivat uudestaan. Tällä kertaa ampuivat he kumpikin harhaan, mutta minä sain kuitenkin osani, nimittäin kuulan käsivarteeni. Kolmannella kerralla haavottuivat kumpikin lievästi ja toinen kuula tasotteli minun rystyitäni. Sitte sanoin minä, että katsoin parhaaksi mennä hieman kävelemään, koska tämä oli yksityinen keskustelu ja minusta tuntui tunkeilevalta viipyä kauvemmin läsnä. Mutta herrat pyysivät minun istumaan tuolillani ja vakuuttivat, etten minä ollenkaan ollut heidän tiellään. Minulla oli ollut toinen käsitys tähän asti…

Senjälkeen puhelivat he hetkisen vaaleista ja vuodentulontoiveista ja minä aloin sitoa haavojani. Mutta nyt he alkoivat ampua yhtäpainoa, ja jok'ainoa kuula sattui — mutta saanen kenties huomauttaa, että kuudesta kuulasta tuli viisi minun osalleni. Seitsemäs haavotti everstiä hengenvaarallisesti ja hän huomautti leikillisesti, että hänen täytyi nyt sanoa hyvästit, sillä hänellä oli asioita toimitettavana kaupungilla. Sitte kysyi hän, missä hautausurakoitsija asui, ja meni tiehensä.

Päätoimittaja kääntyi minun puoleeni ja sanoi:

— Odotan vieraita päivälliselle ja minun täytyy laittautua kuntoon. Tahdotte olla ystävällinen ja lukea korehtuurin ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka tänne mahdollisesti saapuvat.

Minua vähän pöyristytti ajatellessani vieraiden vastaanottamista, mutta pääni oli vielä niin sekasin pamauksista, jotka yhä soivat korvissani, etten voinut mitään vastata.

Hän jatkoi:

— Jones tulee kello kolme — antakaa hänelle selkään. Gillespie tulee ehkä ennemmin — heittäkää hänet ulos akkunasta. Ferguson saapuu neljän seudussa — tappakaa hänet. Siinä kaikki, mitä meille on tänäpäivänä tekemistä. Jos teillä on aikaa, niin kirjottakaa sointuva artikkeli poliiseista — ja antakaa ylikomisariukselle hänen lämmin annoksensa. Nahkapiiska on pöydällä, aseita on laatikossa — ampumatarpeita tuolla nurkassa — liinannukkia ja siteitä noissa laatikoissa. Jos jotain ikävyyksiä sattuu, menkää välskäri Lancet'in luo, joka asuu rappua alempana. Hän ilmoittaa lehdessämme — hän korvaa ilmotusmaksut työllään.

Hän meni. Minä värisin. Kolmen tunnin kuluttua olin kulkenut niin kauheitten vaarojen halki, että olin kadottanut kaiken mielentyyneyteni ja iloni. Gillespie oli tullut ja heittänyt minut ulos akkunasta. Jones saapui täsmälleen, ja kun minä tartuin piiskaan antaakseni hänelle selkään, olikin se hän, joka antoi selkäsaunan, enkä minä. Keskustellessani muutaman tuntemattoman herran kanssa, jota ei oltu merkitty päiväjärjestykseeni, olin menettänyt päänahkani. Muuan toinen vieras, nimeltään Thompson, ei jättänyt minusta muuta jälelle kuin kasan sotkettuja ryysyjä. Ja lopuksi pakenin minä erääseen nurkkaan hurjan joukkueen ahdistamana, jossa oli toimittajia, ammattipelaajia, politikoitsijoita ja hurjistelijoita ja jotka kirkuivat ja kiroilivat ja heiluttivat aseitaan minun pääni päällä, kunnes teräs jo salamoi silmissäni. Silloin juuri aijoin sanoa itseni irti sanomalehdestä, kun päätoimittaja saapui samassa, mukanaan joukko hurmaantuneita ja innokkaita ystäviä. Nyt alkoi niin hurja mellakka, semmoinen verilöyly, ettei mikään inhimillinen kynä voi sitä kuvailla, ei teräksenkään. Ihmisiä ammuttiin, hakattiin säpäleiksi, silvottiin, räjäytettiin ilmaan, heitettiin ulos akkunasta. Seurasi synkkä kiroustulva, joka muistutti sekavaa ja hurjaa sotatanssia, sitte istuimme verentahraama toimittaja ja minä kahdenkesken ja katselimme verisiä jätteitä, joita virui siellä täällä ympäri lattiaa.

Hän sanoi:

— Te tulette pitämään tästä toimesta, kun totutte siihen.

Minä sanoin:

— Te kai suonette minulle vikani anteeksi, kenties tulen jonkun aikaa kirjoittamaan teidän makunne mukaan; kunhan vaan opin vähän kieltä ja saan hieman kokemusta, niin luulen varmasti, että voin sen tehdä. Mutta sanoakseni totuuden on tuollaisella suorasukaisella kielellä myöskin haittansa ja rahvas tahtoo niin mielellään päästä erilleen yhdestä. Sen näette itsekin. Voimakas kirjoitustapa on kyllä omiansa innostamaan yleisöä, mutta minä en halua tulla niin huomatuksi, kuin mikä siitä on seurauksena. Minä en voi kirjottaa levollisena, jos minua häiritään niin paljon kuin tänään. Minä pidän jotenkin paljon tästä toimesta, mutta minä en pidä siitä että toimekseni jätetään vieraiden vastaanottaminen. Mitä täällä olen nähnyt ja kokenut, on jotain aivan uutta, ja minun täytyy myöntää, että se on tavallaan huvittavaakin, mutta se ei ole tullut jaetuksi oikeudenmukaisesti meidän kesken. Eräs herra ampuu teitä akkunasta ja haavoittaa minua; pommi tulee alas uuninpiipusta teitä tapaamaan ja lennättää uuninluukun minun kasvoilleni; muuan ystävä katsahtaa sisälle vaihtaakseen kohteliaisuuksia teidän kanssanne ja ampuu minut täyteen kuulia, niin ettei nahkani ole enää sopusoinnussa periaatteitteni kanssa; te menette syömään päivällistä ja Jones tulee nahkapiiskoineen; Gillespie heittää minut ulos akkunasta, Thompson repii siekaleiksi kaikki vaatteeni ja muuan aivan tuntematon ihminen kiskoo minua tukasta aivan kursailematta, niinkuin olisimme vanhoja tuttuja; ja ennenkuin viisi minuuttia on ehtinyt kulua saapuvat seudun kaikki rosvot täysissä sotatamineissa ja säikäyttävät tomahavkoillaan senkin lopun mitä minusta enää oli jälellä. Kun kaikki nämä lasketaan yhteen, niin enpä totisesti ole koskaan vielä elänyt niin vilkasta päivää kuin tänään. En, mutta minä pidän teistä ja minä pidän teidän tyynestä, kursailemattomasta tavastanne selitellä asioita ja tapahtumia vieraillenne, mutta niinkuin näette, en minä ole siihen tottunut. Etelämaalaisten sydämet ovat syttyviä, etelämaalaisten vierasvaraisuus on liian hurja outoja kohtaan. Ne rivit, jotka minä tänään kirjoitin ja joiden kylmään sisältöön mestarinkäsi valoi Tennesseen sanomalehdistön tulista henkeä, synnyttävät kyllä vielä uuden ampiaispesän. Koko tuo toimittajaliuta on tuleva tänne — ja ne tulevat päälle päätteeksi nälkäisinä ja tahtovat jonkin aamiaisekseen. Minun täytyy sanoa teille jäähyväiset. Minä kieltäydyn olemasta mukana niissä kesteissä. Minä matkustin tänne etelään terveyteni takia, nyt matkustan takaisin samasta syystä ja aivan heti. Olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä on minusta liian hermostuttavaa.

Jonkajälkeen me erosimme, tuntien kaipausta molemmin puolin, ja minä kirjotutin itseni muutamaan sairashuoneeseen.

IHMISSYÖJÄ

Minä matkustin äskettäin eräänä päivänä St. Louis'iin, ja matkalla länteenpäin, muutettuani junaa Terr—e Hautessa, Indianassa, astui muuan neli- tahi viisikymmenvuotias, lempeä ja hyväntahtoisen näköinen herra eräällä väliasemalla vaunuun ja istuutui minun viereeni. Kenties tunnin ajan juttelimme me sangen hauskasti keskenämme kaikellaisista aineista, ja minusta tuntui siltä että hän oli tavattoman lahjakas ja huvittava. Saatuaan tietää että olin Washingtonista, alkoi hän kysellä minulta erityisistä julkisista henkilöistä ja kongressin kuulumisista, ja minä huomasin heti puhuvani miehen kanssa, joka tunsi tarkalleen pääkaupungin valtiollisen elämän sekä samaten senaattorien ja kamarinjäsenten — siis maan lakiasäätäväin piirien — kesken vallitsevat tavat. Nyt pysähtyi meidän viereemme kaksi miestä hetkiseksi ja toinen sanoi toiselle:

— Harris, jos teet minulle sen palveluksen, niin en sitä milloinkaan unohda, poikaseni.

Matkatoverini silmissä välähti. Sanat olivat herättäneet hänessä jonkin mieluisan muiston, ajattelin minä. Sitte näyttivät hänen kasvonsa ajattelevilta, miltei synkiltä. Hän kääntyi puoleeni ja sanoi:

— Tahdonpa kertoa teille tarinan, salaisen kappaleen elämästäni — kappaleen, josta en ole koskaan maininnut kenellekään senperästä kun ne tapahtumat tulivat tunnetuiksi. Kuulkaa minua kärsivällisesti ja luvatkaa, että ette minua keskeytä.

Minä sanoin sen tekeväni, ja hän kertoi seuraavan omituisen seikkailun: väliin puhui hän innokkaasti, väliin surumielisesti, mutta aina tunteellisesti ja vakuuttavasti:

Tuntemattoman kertomus.

Joulukuun 9 päivänä 1853 matkustin minä iltajunalla St. Louisista Chicagoon. Meitä oli kaikkiaan ainoastaan kaksikymmentäneljä matkustajaa. Ei ollut ollenkaan naisia eikä lapsia. Olimme mitä parhaimmalla tuulella, ja pian tehtiin miellyttäviä tuttavuuksia. Matka tuntui tulevan erittäin hupaiseksi, enkä luule, että kenelläkään seuraan kuuluvalla oli pienintäkään aavistusta niistä kauhuista, joita oli meillä vastassa.

Kello yksitoista illalla alkoi sataa lunta rajusti. Heti kun olimme jättäneet taaksemme Weldenin pikku kylän tulimme kauhean autiolle tasangolle, joka penikulmittain asumattomana erämaana laajenee Jubilee Settlemetsiin päin. Tuuli, jota eivät puut eikä mäet eikä edes yksinäiset kalliontörmänteet olleet estämässä, ulvoi hirveästi aukeassa erämaassa ja juoksutti satavaa lunta edellään niinkuin vaahtoa myrskyisen meren aaltojen harjalle. Pian oli lunta paksulti ja junan vähenevästä vauhdista voimme me älytä, että veturin oli yhä vaikeampi puskea nietosten läpi. Väliin täytyi sen melkein pysähtyä keskelle suuria kinoksia, joita suurten hautakumpujen kaltaisina muodostui radalle. Keskustelu alkoi pysähtyä. Hilpeyden sijaan tuli vakava huoli. Mahdollisuus tulla haudatuksi lumeen tuolla kolkolla tasangolla, viidenkymmenen penikulman päässä lähimmästä ihmisasunnosta, oli kaikille selvillä ja se teki mielet raskaiksi.

Kello kaksi aamulla heräsin minä levottomasta unenhorroksesta siihen että kaikki liike ympärilläni taukosi. Heti pisti päähäni kauhea totuus — me olimme vankeina lumikinoksessa!

— Joka mies auttamaan!

Kaikki riensivät noudattamaan kehotusta. Ulos raivoavaan yöhön, pikimustaan pimeyteen, lumituiskuun ja ulvovaan myrskyyn kiiruhti jokainen hyvin tietäen, että hukkaanmennyt silmänräpäys voisi nyt syöstä meidät kaikki turmioon. Lapioita, lautoja — kaikki, mitä voitiin käyttää lumen luomisessa, haalittiin heti kokoon. Siinä oli harvinainen näky: pieni joukko epätoivoisia miehiä taistelemassa lumivallien kanssa, puoli ruumista mitä synkimmän pimeyden peitossa, toinen puoli mitä voimakkaimmassa valaistuksessa, mikä tuli veturin valonheittäjistä.

Jo tunnin kuluttua havaitsimme, että ponnistuksemme olivat aivan turhat. Myrsky ajoi tusinan kinoksia radalle sill'aikaa kun me saimme lapioiduksi yhden. Ja kaikkein pahinta: huomattiin että viimeisessä hyökkäyksessä nietoksia vastaan oli veturin akseli katkennut! Vaikkakin rata olisi ollut vapaa, olisimme kuitenkin olleet avuttomia. Me nousimme vaunuihin väsyneinä työstä ja sangen allapäin. Keräännyimme lämmityslaitosten ympärille ja keskustelimme vakavasti asemasta. Meillä ei ollut ollenkaan ruokaa — se oli suurin vaikeus. Palella meidän ei tarvinnut, sillä poltinaineita oli riittävästi etuvaunussa. Se oli ainoa etumme. Neuvottelun päätökseksi yhdyttiin yleisesti veturinkuljettajan väitteeseen, että se olisi samaa kuin kuolla, jos koetettaisin kävellä jalkaisin viisikymmentä penikulmaa sellaisessa lumituiskussa. Emme voineet lähettää ketään noutamaan apua, ja vaikka olisimme voineetkin, ei sitä olisi tullut. Meidän täytyi alistua ja niin kärsivällisesti kuin voimme odottaa apua tahi nälkäkuolemaa! Minä luulen, että rohkeintakin sydäntä pöyristytti noita sanoja lausuttaessa.

Tunnin kuluttua hiljeni keskustelu vienoksi supatukseksi vaunussa, jota tuuli tuontuostakin heilutteli; lamput valaisivat heikosti ja useimmat onnettomat heittäytyivät pitkäkseen ajatellakseen — unohtaakseen nykyhetken, jos voisivat — nukkuakseen, jos saisivat unta silmiinsä.

Iankaikkinen yö — meistä tuntui se tosiaankin iankaikkiselta — oli viimeinkin ohitse hitaasti kuluneine tunteineen, ja kylmä, harmaa aamu kajasti idässä. Kun alkoi tulla yhä valoisammaksi, alkoivat matkustajat liikutella jäseniään yksi toisensa perästä ja kukin kohotti otsalle painunutta hattuaan, oikoi kankeita jäseniään ja katseli akkunasta kolkkoa ympäristöä. Se oli tosiaankin kolkkoa: Ei missään näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, ei ihmisasuntoa, ei mitään muuta kuin tavattoman suuri valkonen erämaa; lumipilviä kierteli sinne tänne tuulen mukana; lentelevät lumihiutaleet peittivät koko taivaan.

Koko päivän me istuimme vaunuissa ja torkuimme, puhelimme vähä ja ajattelimme paljo. Vielä pitkä, ikävä yö — ja nälkä.

Uusi aamu sarasti — uusi äänettömyyden, synkkyyden, purevan nälän päivä, jolloin toivottomina odotettiin apua, jota ei voinut tulla. Yö levottomassa uinailussa, jolloin nähtiin unta herkullisista aterioista — herättyämme katkera mieli kalvavan nälän vuoksi.

Neljäs päivä tuli ja meni — ja viides! Viiden päivän kauhea vankeus! Raivoisa nälkä väreili kaikkien silmistä. Katseessa kuvastui jotain kauheata — se oli merkki siitä mitä kaikkien sydämmissä liikkui — jotain, jota ei kenenkään kieli vielä rohjennut lausua.

Kuudes päivä oli kulunut — seitsemäs sarasti kuihtuneille, kalmankalpeille ja toivottomille miehille, jotka eivät ennen olleet katsoneet kuolemaa silmiin. Nyt oli se sanottava! Se sana, jota kaikki olivat ajatelleet, oli nyt viimeinkin valmis tulemaan esiin jokaisen huulilta. Oli ponnisteltu viimeiseen asti luonnonlakeja vastaan — nyt oli taivuttava. Rickhard H. Gaston Minnesotasta nousi ylös pitkänä, kummituksen näköisenä ja kalpeana. Kaikki tiesivät, mitä tuleman piti. Kaikki valmistautuivat — ei tehty mitään liikettä, ei osotettu mitään mielenilmausta — tyyni, punnitseva vakavuus näkyi nyt kaikkien silmissä, joiden ilme juuri äsken oli ollut niin raivokas.

— Hyvät herrat — sitä ei enää voida lykätä tuonnemmaksi! Aika on tullut! Meidän täytyy päättää, kenen meistä on kuoleminen toisten ravinnoksi!

Herra John J. Williams Illinoisista nousi ja sanoi:

— Hyvät herrat — minä ehdotan pastori James Sawyeriä Tennesseestä.

Herra Wm R. Adams Indianasta sanoi:

— Minä ehdotan herra Daniel Slotea Newyorkista.

Herra Charles J. Langdon:

— Minä ehdotan herra Samuel A. Bowenia St. Louisista.

Herra Slote:

— Minä pyydän saada kieltäytyä herra John A. Van Nastrand nuoremman, New Jerseystä, eduksi.

Herra Gaston:

— Ellei kellään ole vastaan, voitaneen tämän herran ehdotus katsoa hyväksytyksi.

Herra Van Nastrand pani vastalauseen, ja herra Sloten kieltäytymistä ei hyväksytty. Herrain Sawyerin ja Bowenin kieltäytymiset hylättiin samoilla perusteilla.

Herra A. L. Bascom Ohiosta:

— Minä ehdotan, että me tyydymme niihin ehdokkaihin, joita meillä nyt on, ja että kamari ryhtyy äänestykseen suletuilla lipuilla.

Herra Sawyer:

— Hyvät herrat, minä panen vakavan vastalauseen tätä menettelytapaa vastaan. Se on kaikin puolin muodoton ja sopimaton. Minä pyydän saada ehdottaa, että tapa heti hylätään ja että me valitsemme puheenjohtajan asianmukaisine valiokuntineen ja sitte käsittelemme esilläolevaa kysymystä asianmukaisessa järjestyksessä.

Herra Belknap Iowasta:

— Hyvät herrat, minä panen vastalauseeni. Meillä ei ole nyt tilaisuutta pitää kiinni muodoista ja turhanpäiväisistä säännöistä. Yli seitsemän päivää olemme me olleet ilman ruokaa. Jokainen silmänräpäys, jonka me hukkaamme turhaan lörpötykseen, pahentaa yhä meidän hädänalaista asemaamme. Minä tyydyn niihin ehdokkaihin, joita jo on esitetty — ja heihin varmaankin tyydymme kaikki — enkä ymmärrä, miks'emme heti voisi valita heistä yhtä tahi useampia. Minä ehdotan, että me teemme välipäätöksen…

Herra Gaston:

— Se aiheuttaisi vastalauseen ja tulisi pannuksi pöydälle huomiseen asti ja siis saisi aikaan juuri sen lykkäyksen, jota te haluatte välttää. New Jerseystä oleva herra:

Herra Van Nastrand:

— Hyvät herrat, minä olen vieras teidän joukossanne, minä en ole halunnut sitä huomaavaisuutta, mikä on tullut minun osakseni, ja minun hienotunteisuuteni…

Herra Morgan Alabamasta (keskeyttäen):

— Minä ehdotan, ettei tätä kysymystä oteta ratkaistavaksi.

Tähän ehdotukseen suostuttiin ja sen kautta keskeytyivät luonnollisesti enemmät keskustelut. Ehdotus virkailijain valitsemisesta hyväksyttiin, herra Gaston valittiin puheenjohtajaksi, herra Blake sihteeriksi, herrat Holcomb. Dyer ja Balewin valiokunnanjäseniksi sekä hra R. M. Howtand neuvottelevaksi jäseneksi.

Sitte otettiin puolen tunnin loma, joka käytettiin valmistelevaan keskusteluun. Kun puheenjohtajannuija antoi merkin, avattiin taas kokous, ja valiokunta ilmotti ehdokkaikseen herrat George Fergusonin Kentuckystä, Lucien Hermannin Louisinasta ja Messickin Goloradosta.

Herra Rogers Missourista:

— Herra puheenjohtaja! Kun nyt ehdokaslista on asianmukaisesti kamarille esitetty, pyydän saada ehdottaa siihen sen muutoksen, että herra Hermannin nimi vaihdetaan herra Lucius Harris'iin St. Louisista, jonka me kaikki hyvin tunnemme. Minä en tahdo ehdotustani siten käsiteltävän, että olisin halunnut heittää pienintäkään varjoa louisianalaisherran ylevään luonteeseen ja arvoon — kaukana siitä. Minä kunnioitan ja pidän häntä arvossa yhtä paljon kuin muutkin läsnäolijat, mutta ei kukaan meistä voi olla huomaamatta sitä asianhaaraa, että hän on tämän viikon kuluessa kadottanut painostaan enemmän kuin kukaan muu teistä, — ei kukaan meistä voi olla huomaamatta, että valiokunta on laiminlyönyt velvollisuutensa, olkoompa sitte huomaamattomuudesta tahi painavimmista syistä, ehdottaessaan äänestettäväksi henkilöstä, jolla — miten puhtaita hänen omat motiivinsa lienevätkin — tosiaankin on vähemmän ravintoainetta tarjottavana…

Puheenjohtaja:

— Missourin edustaja suvaitsee olla hyvä ja istua alas. Valiokunnan rehellisyyttä vastaan ei sallita tehtävän mitään viittauksia; sellaisesta täytyy tapahtua sääntöjenmukainen ilmotus ja tutkimus. Mitä sanoo kokous nyt tehdystä ehdotuksesta?

Herra Halliday Virginiasta:

— Minä pyydän vieläkin ehdottaa sellaista muutosta ehdokaslistaan, että herra Messickin sijalle asetetaan herra Harvey Davis Oregonista. Voidaan ehkä väittää, että ulkoilman rasitukset ja kieltäymykset ovat tehneet herra Davisin sitkeäksi, mutta, hyvät herrat, onko nyt aika tehdä rikkiviisaita huomautuksia ja osottautua turhantarkaksi pikku asioissa? Onko nyt aika keskustella noin vähän merkitsevistä seikoista? Ei, hyvät herrat, laajuutta me haluamme — kokoa, painoa, tilavuutta — siinä ovat tärkeimmät ehdot — emme kykyä, emme nerokkuutta, emme sivistystä. Minä pysyn ehdotuksessani.

Herra Morgan (kiivaasti): — Herra puheenjohtaja! Minä panen jyrkän vastalauseen tätä muodosehdotusta vastaan. Oregonin edustaja on vanha ja sitäpaitsi painava ainoastaan luihinsa nähden, ei lihaan. Minä tahdon kysyä Virginian edustajalta, onko se soppaa vai särvintä, jota me haluamme? Tahtooko hän pilkata meitä varjokuvilla! Tahtooko hän lahjoa meidän kärsimyksemme Oregonin kummituksella? Minä kysyn häneltä, voiko hän nähdä tuskan ahdistamia kasvoja ympärillään, voiko hän katsoa meidän synkkiin silmiimme, voiko hän kuunnella meidän odottavien sydäntemme lyöntiä ja kuitenkin harjottaa tätä petosta meidän nälkäämme vastaan? Minä kysyn häneltä, voiko hän ajatella meidän surullista tilaamme, meidän kestettyjä kärsimyksiämme, synkkää tulevaisuuttamme, ja kuitenkin armotta tyrkyttää meille tuota hylkyrähjää, tuota ränsistynyttä, kaatumaisillaan olevaa raukkaa, tuota luisevaa, turmeltunutta, mehutonta kulkuria Oregonin vihamielisiltä rannoilta? Ei koskaan! (Kättentaputusta.)

Muutosehdotus tuli äänestyksen alaiseksi kiivaan keskustelun perästä, ja se hylättiin. Herra Harris tuli ensimmäisen muutosehdotuksen mukaisesti otetuksi ehdokaslistalle. Sitte ryhdyttiin valitsemaan. Viisi ensimäistä äänestystä meni myttyyn. Kuudennen kerran äänestettäessä tuli Harris valituksi, koska kaikki äänestivät häntä paitsi hän itse. Nyt esitettiin vaalin vahvistamisia huutoäänestyksellä, mutta siitä ei tullut mitään senvuoksi että Harris äänesti taas itseään vastaan.

Herra Radway ehdotti, että kamari nyt siirtyisi toisiin ehdokkaisiin ja toimittaisi vaalin aamiaista varten. Ehdotus hyväksyttiin. Ensimäisessä äänestyksessä oli yhtä monta ääntä kummallakin puolen syystä että toinen puoli puolusti erästä ehdokasta hänen nuoruutensa vuoksi ja toinen puoli äänesti erästä toista senvuoksi kun hän oli suurempi. Tämä päätös herätti paheksumista niiden kesken, jotka puolustivat herra Fergusonia, ehdokasta, joka sai vähemmistön, ja aijottiin juuri pyytää uutta äänestystä, kun kesken kaiken hyväksyttiinkin lykkäysehdotus ja kokous hajotettiin.

Illallisvalmistukset kiinnittivät kauvan aikaa Fergusonin puolueen huomiota ja kun he taas aikovat ottaa kysymyksen esille, hämmentyi se siihen iloiseen sanomaan, että Harris oli valmis.

Me järjestimme tilapäisen pöydän kääntämällä tuoleja ylösalasin ja ryhdyimme kiitollisin mielin nauttimaan ihaninta ateriaa, mitä koskaan näinä seitsemänä piinapäivänä olimme mielissämme kuvitelleet. Miten olimmekaan toisellaisia kuin muutama tunti sitten! Silloin toivottomuutta, synkkää kurjuutta, nälkää, kuumeista tuskaa, epätoivoa — nyt kiitollisuutta, autuaallista rauhaa, iloa suurempaa kuin mitä sanoin voi selittää. Se oli onnellisin hetki koko minun vaiherikkaassa elämässäni. Tuuli ulvoi ja lumi tuiskusi rajusti vankilamme ympärillä, mutta nyt ei mikään saattanut meitä levottomiksi. Minä pidin Harrisista. Hän olisi ehkä voinut olla hiukan paremmaksi paistettu, mutta minä voin sanoa, ettei ainoakaan ihminen ole ollut niin minun makuni mukainen kuin Harris tahi saattanut minua niin jakamattoman tyytyväiseksi. Messick oli sangen hyvä, vaikka vähän ulonmakuinen, mutta todelliseen ravintoarvoon ja maukkuuteen nähden oli Harris numero yksi. Messickillä oli hänelläkin hyvät puolensa — sitä minä en tahdo enkä voikaan kieltää — mutta hän oli yhtä vähän sopiva aamiaiseksi kuin muumio — vai niin. Laihako? Kyllä, se minun täytyy myöntää!

— Entä sitkeä?

— Oi, hän oli niin kauhean sitkeä! En voi koskaan teille kuvitella, miten sitkeä hän oli!

— Ette kai tahtone väittää, että se tosiaankin…

— Suvaitkaa olla keskeyttämättä minua. Aamiaisen jälkeen valitsimme me päivälliseksi erään Warker nimisen miehen Detroitista. Hän oli sangen hyvä. Minä kirjoitin siitä sittemmin hänen vaimolleen. Hän oli mitä suurimman kiitoksen arvoinen. Minä tulen aina muistamaan Warkeria. Hän oli vähän raaka mutta kovin hyvä. Ja seuraavana aamuna oli meillä aamiaiseksi Morgan Alabamasta. Hän oli hienompia miehiä, joiden kanssa koskaan olen ollut tekemisissä — kaunis, sivistynyt, siloutunut, puhui sujuvasti useita kieliä — täydellinen gentlemanni — niin, hän oli täydellinen gentlemanni ja tavattoman mehevä. Päivälliseksi oli meillä se Oregonin patriarkka, ja hän oli tosiaankin kaiken arvostelun ulkopuolella — vanha luiseva, sitkeä, oi, te ette voi ajatella toista senkaltaista! Lopuksi sanoin minä:

— Hyvät herrat, voitte tehdä niinkuin haluatte, mutta minä odotan ensi vaalia.

Ja Grimes, Illinoisista sanoi:

— Hyvät herrat, minä odotan myös. Kun valitsette miehen, jolla on jotakin edellytyksiä meitä tyydyttääksemme, niin olen minä jälleen mukana.

Pian ilmeni, että oltiin tyytymättömiä Oregonin Davidiin, ja sen vilpoisan mielialan ylläpitämiseksi, joka oli vallinnut sen jälkeen kun meillä oli ollut Harris, toimitettiin uusi vaali, ja tulos oli se että Barker Georgiasta tuli valituksi. Hän oli ihana! Niin… niin… sitte oli meillä Doolitle ja Hawkis ja Mc Elroy (sitä vähän valitettiin, että Mc Elroy oli tavattoman pieni ja hintelä) ja Benrad ja kaksi Smithiä ja Bailey (Baileyllä oli puujalat ja se oli vahinko, mutta muuten oli hän hyvä) ja muuan intialainen poika ja muuan posetiivinsoittaja ja eräs Buckminster niminen herra — irtolaisraukka, joka ei ollut erittäin kehuttava aamiaiseksi eikä juuri seuralaiseksikaan. Olimme iloisia siitä että hänet oli ehditty valita ennenkuin apu saapui.

— Vai niin, tuliko siis apua tosiaankin lopuksi?

— Tuli, apu tuli eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna juuri vaalin jälkeen. John Murphy tuli valituksi, eikä arvokkaampaa olisi koskaan voitu valita, sen vakuutan, mutta John Murphy tuli kotiinsa meidän mukanamme junalla, joka tuli meitä auttamaan. Sitte meni hän naimisiin rouva Harrisin kanssa…

— Leskenkö…

— Ensiksi valitun lesken. Hän meni naimisiin lesken kanssa ja elää vielä tänäkin päivänä onnellisena ja arvossa pidettynä ja voiden erittäin hyvin. Niin, se on oikea romaani, herra, — oikea romaani. Tässä on minun asemani, herra, nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Jos teillä on tilaisuus tulla tervehtimään minua päiväksi tahi pariksi, niin olette sydämmellisesti tervetullut. Minä pidän teistä, herra; minä tunnen oikein mieltymystä teihin. Luulen voivani pitää teistä yhtä paljon kuin pidin Harrisista. Hyvästi, herrani! Onnellista matkaa!

Hän oli poissa. En koskaan elämässäni ollut tuntenut itseäni niin hämmästyneeksi, niin pelästyneeksi, niin puusta pudonneeksi, Mutta muuten olin iloissani siitä että hän oli mennyt tiehensä. Miten hieno olikaan ollut hänen käytöstapansa ja miten herttainen hänen äänensä. Minua värisytti, kun hän iski nälkäiset silmänsä minuun; ja kun kuulin saavuttaneeni hänen isällisen mieltymyksensä ja olevani hänen silmissään melkein yhtä suuressa kunniassa kuin Harris, niin oli sydämeni lakata sykkimästä!

Minä olin hämilläni niin ettei sitä voi kuvailla. Minä en epäillyt hänen sanojaan; minä en voinut epäillä kertomuksen ainoatakaan yksityiskohtaa, joilla oli mitä juhlallisimman totuuden leima, mutta tarinan kauhistuttavat puolet saattoivat minut ihan pois suunniltaan. Minä huomasin, että konduktööri katsoi minuun: Minä kysyin:

— Kuka tuo mies oli?

— Hän oli kongressin jäsen entisaikaan ja kaikkein huomatuimpia. Mutta sitte sattui kerran hänen junansa tarttumaan kiinni lumikinoksiin ja hän oli kuolla nälkään. Hän oli melkein kokonaan paleltunut ja nälän näännyttämä ja hän oli sairaana ja mielipuolena pari kolme kuukautta sen perästä. Nyt hän on taas terve, mutta hänellä on omat päähänpistonsa, ja kun hän pääsee puhumaan siitä tapahtumasta, ei hän hellitä ennenkuin on syönyt suuhunsa kaikki ne matkustajat, joista hän puhuu. Hänellä on heidän nimensä muistissaan yhtä selvänä kuin se että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun hän on saanut syöneeksi kaikki muut paitsi itseään, sanoo hän aina:

— Sitte tuli tavallinen aamiaisvaalin toimittamisen aika, ja koska mitään vastalauseita ei tehty, tulin minä asianmukaisesti valituksi, ja siinä loppu.

Tuntui tavattoman helpottavalta tietää, että olin kuullut ainoastaan höperön viattomia mielikuvituksia sen sijaan että ne olisivat olleet verenjanoisen ihmissyöjän todellisia kokemuksia.

VILUSTUMISTA VASTAAN

On ehkä hyvä kirjottaa yleisön huviksikin, mutta paljon ylevämpää ja jalompaa on kirjottaa sen valistamiseksi, sen hyödyksi. Tällä kirjotuksella on ainoastaan viimeksi mainittu tarkotus. Jos se voi parantaa jonkin kärsivän yksilön terveyden kanssaihmisteni seassa, sytyttää toivon ja iloisuuden tulen hänen sammuviin silmiinsä ja jälleen henkiin herättää menneitten päiväin reippaat, jalot tunnelmat hänen kuolleessa sydämessään, niin tulevat vaivani kyllin palkituiksi ja minun sieluni täyttää se onnellinen autuus, jota kristitty tuntee tehtyään hyvän ja omaa etua pyytämättömän työn.

Koska minä olen elänyt puhdasta ja tahratonta elämää, on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, tule hylkäämään niitä neuvoja, joita nyt aijon antaa, pelosta että minä muka koettaisin pettää häntä. Lukekoon yleisö seuraavassa esittämäni kokemukset vilustumisen parantamisessa ja seuratkoon sitte minun esimerkkiäni.

Eräässä Virginiassa sattuneessa tulipalossa kadotin minä kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta vahingosta ei nyt maksa puhua, sillä kodin ilman äitiä tahi sisarta tahi jotain kaukaista naissukulaista, joka korjaamalla talteen likaiset liinavaatteet tahi edes noutamalla saappaat uuninkomerosta muistuttaisi siitä että on edes joku, joka ajattelee ja rakastaa — sellaisen kodinhan voi helposti hankkia sijaan. Enkä minä paljon piitannut onneni kadottamisestakaan, sillä koska kerran en ollut mikään runoilija, ei alakuloisuus olisi kauvan mieltäni painanut.

Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuoleisen kapsäkin menettäminen oli tuntuvampi kolaus.

Sinä päivänä, jolloin tulipalo sattui, vilustuin minä ankarasti ylenmäärin ponnisteltuani pelastaakseni jotakin. Päälle päätteeksi ei minulla ollut mitään hyötyä suunnitelmastani tulen sammuttamiseksi, sillä se suunnitelma oli niin monimutkainen, etten saanut edes sitä valmiiksi ennenkuin puoli viikkoa perästäpäin.

Kun ensi kerran aloin ryhtyä varokeinoihin vilustumista vastaan, kehotti minua muuan ystäväni pesemään jalkani lämpimällä vedellä ja sitte menemään maata. Minä tein sen. Kohta sen perästä neuvoi minulle eräs toinen ystävä kylmää suihkua. Minä otin senkin. Tunnin perästä sanoi minulle muuan toinen sääntönä olevan, että vilustuessa on syötävä ja kuumeessa sulatettava. Minulla oli kumpaakin. Minä katsoin senvuoksi parhaaksi ahmia vatsani täyteen vilustumisen vuoksi ja olla siitä mitään mainitsematta kuumeelle ja antaa sen sitte sulaa jonkin aikaa.

Sellaisessa tapauksessa kuin tämä en minä tee tavallisesti mitään puolinaista; minä söin oikein vahvasti, tein tuttavuutta erään tuntemattoman herran kanssa, joka juuri samana aamuna oli avannut uuden ravintolansa; hän seisoi hiukan loitompana ja odotti kunnioittavan äänettömänä, kunnes olin lopettanut vilustumissyömiseni, ja kysyi sitte, tokko ihmiset täällä Virginiassa olivat paljon vilustumisen vaarassa? Minä vastasin, että niin luulin olevan.

Hän meni ulos ja irrotti sylttinsä seinältä sulkeakseen koko ravintolaliikkeensä.

Minä läksin konttoriini ja tapasin tiellä muutaman tuttuni, joka selitti, että jos yleensä tahdottiin parantaa vilustumista, niin oli juotava neljänneskannua lämmintä suolavettä. Minä luulin, että sisälleni tuskin enää olisi sopinut, mutta koetin kumminkin. Tulos oli hämmästyttävä. Luulin melkein, että kuolematoin sieluni purkautuu ulos.

Kun minä nyt kerron kokemuksiani ainoastaan niiden hyödyksi, jotka potevat nyt mainitsemaani tautia, niin toivon minä, että he ymmärtävät varotukseni käyttämästä sellaisia parannuskeinoja, jotka minusta tuntuivat tehottomilta, ja sitä näkökohtaa silmällä pitäen varotan minä heitä juomasta lämmintä suolavettä. Se on kenties hyvinkin hyvä lääke, mutta minusta se on ehdottomasti liian voimakasta. Jos kaulani vielä kerran vilustuisi ja minulla olisi valittavana joko maanjäristys tahi neljänneskannua lämmintä suolavettä, niin koettaisin ensiksimainittua.

Sitte kun vatsassani raivonnut myrsky oli asettunut eikä enää ketään laupeita samarialaisia ollut teillä eikä kujilla, lainailin minä edelleenkin nenäliinoja niistääkseni ne rikki pieniksi palasiksi, niinkuin olin tehnyt vilustumisen ensi kautena. Silloin tapasin minä erään naisen, joka juuri oli tullut sisämaasta ja joka sanoi asuneensa sellaisella seudulla, missä lääkäreitä oli harvassa. Välttämättömyyden pakottamana oli hän tottunut parantelemaan yksinkertaisia pikkutauteja. Minä arvelin, että hänellä oli äärettömän suuri kokemus alallaan, sillä hän näytti ainakin sadanviidenkymmenen vuoden vanhalta.

Hän valmisti sekotuksen siirapista, sievedestä, tärpätistä ja muutamista muista aineksista ja kehotti minua juomaan lääkettä viinilasin verran joka viidestoista minuutti. Minä otin sitä vaan yhden annoksen, se riitti; se poisti minulta kaikki moraaliset käsitteet ja sai hereille luontoni huonoimmat taipumukset. Sen huonosta vaikutuksesta hiipi aivoihini kaikenmoisia alentavia ajatuksia, mutta käteni olivat liian heikot voidakseni ryhtyä niitä toteuttamaan; elleivät minun voimani olisi uupuneet vilustumisen vuoksi käyttämistäni luotettavista parannuskeinoista, olen varma siitä että samalla hetkellä olisin voinut ryöstää vaikka kirkkomaan.

Niinkuin useimmilla muillakin ihmisillä, on minullakin usein ollut alhaisia vaikuttimia, mutta en koskaan ennenkun nautin nuo lääkkeet ollut tuntenut nahkassani sellaista yliluonnollista roistomaisuutta ja ollut vielä ylpeä siitä. Parin päivän kuluttua olin taas valmis alottamaan laastaroimisen itseni kanssa. Otin muutamia vaarattomampia lääkkeitä ja onnistuin viimein ajamaan vilustuksen päästä keuhkoihin.

Aloin yskiä lakkaamatta ja ääneni laski nolla-asteen alapuolelle; minä puhuin ukkosen kaltaisella bassoäänellä, kahta oktaavia alemmassa äänilajissa kuin tavallisesti. Unta sain ainoastaan rykimällä itseni lopen väsyksiin, mutta heti kun aloin puhella unissani, heräsin rämisevään ääneeni.

Minun tilani kävi vakavammaksi päivä päivältä. Minulle annettiin puhdasta paloviinaa, join sitä. Sitte paloviinaa ja siirappia; sitä nautin myöskin. Sitte paloviinaa ja valkosipulia; minä panin siirappia joukkoon ja nautin kaikkia kolmea sekasin. En huomannut mitään erityistä tulosta.

Minä katsoin parhaaksi matkustaa terveyteni hoitamista varten. Matkustin Tahoe-järvelle sanomalehtimiestoverini Wilsonin kanssa. On ihan hupaista muistella, miten komeasti me matkustimme. Me ajoimme samoissa kyytivaunuissa kullankaivajain kanssa, ja ystävälläni oli kaikki matkakapineet mukanaan, nimittäin kaksi hienoa, silkkistä nenäliinaa ja äidinäitinsä valokuva. Me purjehdimme ja metsästimme ja kalastimme ja tanssimme kaiket päivät ja minä lääkitsin yskääni kaiket yöt. Mutta sairauteni tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.

Minulle suositettiin kylmiä kääreitä. En ollut vielä koskaan vastustanut mitään parantamiskeinoa ja minusta tuntui epäjohdonmukaiselta vastustaa nytkään; päätin senvuoksi koettaa kylmiä kääreitä, vaikkei minulla ollut aavistustakaan siitä minkälaista se mahtoi olla.

Niitä annettiin minulle keskiyön aikaan ja ulkona oli hyvin kylmä. Rinta ja selkä riisuttiin paljaaksi ja jääkylmässä vedessä liotettu lakana (se näytti tuhat metriä pitkältä) käärittiin minun ympärilleni, kunnes minä olin sellaisen rasuluudan näköinen, jolla tykkejä puhdistetaan.

Se on julma keino. Kun kylmä lakana sattuu lämpimään ihoon, silloin hypähtää rajusti ylös ja pidättää henkeään, aivan kuin kuolinkamppailussa. Ytimet säärissäni jäätyivät ja sydämeni lakkasi sykkimästä. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.

Älkää koskaan suvaitko kylmiä kääreitä, — älkää koskaan. Lähinnä sitä seikkaa, että tapaat tutun naisen, joka — syistä, jotka hän itse parhaiten tietää — ei näe sinua, vaikka katsoo sinuun, eikä tunne sinua vaikka näkee sinun, on tämä kaikkein kauheinta maailmassa.

Mutta kun kylmät kääreet eivät voineet parantaa minun yskääni, kehotti muuan ystävätär panemaan sinappilaastarin rinnan päälle. Minä luulen, että se tosiaankin olisi minut parantanut, jos nuorta Wilsonia ei olisi ollut. Sänkyyn mennessäni asetin sinappilaastarin — joka oli tavattoman suuri, kahdeksantoista neliötuumaa — viereeni tuolille, niin että voisin sen ottaa silloin kuin haluaisin. Mutta nuorelle Wilsonille tuli yöllä nälkä ja…

Oltuani viikon verran Tahoe-järven rannalla matkustin Steamboat-Springsiin, ja paitsi höyrykylpyjä nautin inhottavinta lääkettä mitä milloinkaan on valmistettu. Se olisi kyllä parantanut minut, mutta minun täytyi palata Virginiaan, jossa minun, huolimatta päivittäin nauttimistani monista lääkkeistä, onnistui lisätä sairauttani senkautta että en ollenkaan pelännyt ja kävin liian ohuesti puettuna.

Lopuksi päätin matkustaa San Franciskoon ja ensi päivänä siellä ollessani neuvoi eräs nainen minua juomaan tuopin whiskyä vuorokaudessa ja muuan ystäväni neuvoi sitä samaa. Jok'ainoa kehotti minua juomaan tuopin; siitä tuli yhteensä kannu. Minä join sen, mutta vieläkin elän.

Mitä ystävällisimmässä tarkotuksessa olen nyt kertonut kaikille sairaille ja kärsiville niistä monista parannuskeinoista, joita minä viime aikoina olen käyttänyt. Koetelkoot hekin niitä; ellei niistä ole heille apua, niin eihän se muuta haittaa kuin ottaa heistä korkeintaan hengen.

SIIVOOJATTARET

Kaikkiin siivoojattariin, olkootpa minkä ikäisiä tahi minkä maalaisia tahansa, kohdistan minä kaikkien poikamiesten kirouksen! Senvuoksi että:

He asettavat aina päänaluksen väärään päähän, niin että kun tupakoi ja lukee ennen nukkumistaan (mikä on poikamiesten vanha, kunniallinen tapa), täytyy pitää kirjaa ylhäällä epämukavassa asennossa, niin ettei kaasuvalo loista suoraan silmiin.

Kun he aamulla näkevät, että päänalus on muutettu sängyn toiseen päähän, eivät he huomaa sitä pieneksi, ystävälliseksi viittaukseksi, vaan ylpeillen rajattomasta vallastaan ja tuntematta vähääkään sääliväisyyttä meitä kohtaan laittavat he vuoteen aivan samalla tavalla kuin ennenkin ja salaa nauttivat siitä kiusasta, jota heidän tyranniutensa meille tuottaa.

Vaikka he taaskin näkevät, että tyyny on muutettu, tekevät he vanhan tapansa mukaan ja koettavat siten katkeroittaa sitä elämää, jonka herramme on meille antanut.

Elleivät he voi muulla tavalla saada valoa epäedulliseen asemaan, niin muuttavat he sängyn.

Jos sinä vedät matka-arkkusi hiukan ulommas seinästä, niin että arkun kansi voi pysyä auki: niin työntävät he aina arkkusi seinään kiinni. Sitä tekevät he vallan innolla.

Jos tahdot saada sylkilaatikon johonkin määrättyyn paikkaan, panevat he sen aina aivan toisaalle.

He panevat aina tohvelisi sopimattomiin paikkoihin. Etenkin on heille nautintoa työntää ne niin kauvas sängyn alle kuin seinä sallii. He tekevät sen siitä syystä että sinä olisit pakotettu kumartumaan vähemmän miellyttävään asentoon ja onkimaan niitä pimeässä saappaillasi ja kiroilemaan.

He asettavat aina tulitikkulaatikon väärään paikkaan. He miettivät sille jokaista päivää varten uuden paikan ja panevat pullon tahi jonkun muun helposti särkyvän lasiastian siihen missä tikkulaatikko ennen oli ollut. He tahtovat siten narrata sinua särkemään lasiesineen pimeässä kuleksiessasi ja tuottaa senkautta sinulle harmia.

He muuttelevat alituiseen huonekaluja. Kun tulet yöllä huoneeseesi, voit olla varma siitä että löydät kirjotuspöydän siitä missä vaatekaappi oli aamulla. Ja jos aamulla ulosmennessäsi näet likaämpärin ovella ja keinutuolin akkunan luona, niin tullessasi kotiin keskiyön seudussa kompastut yli keinutuolin ja akkunan luo tultuasi istuudut likaämpäriin. Sinä suutut. Heistä se on hauskaa.

Panetpa mihin tahansa jonkin esineen, eivät he anna sen olla siinä. He muuttavat sen toiseen paikkaan heti kun tulevat. Se on jo mennyt heidän veriinsä. Heitä huvittaa ilkeyden tekeminen ja niskotteleminen. He kuolisivat, jos eivät saisi olla häijyjä.

He keräilevät aina kaikki vanhat sanomalehtipalaset, jotka sinä olet heittänyt lattialle, ja järjestävät ne huolellisesti pöydällesi, mutta sytyttävät tulen takkaan arvokkailla käsikirjoituksillasi. Jos sinulla on jokin vanha arvoton paperilappu, josta välttämättä tahdot päästä erillesi, niin heitäppä se mihin nurkkaan tahansa, ovat kuitenkin kaikki ponnistuksesi turhia, sillä he aina nuuskivat sen lapun käsiinsä ja panevat sen joka päivä pöydällesi samaan paikkaan. Se tekee hyvää heidän sieluilleen.

Ja he käyttävät hiusöljyä enemmän kuin kuusi miestä. Jos heitä syytetään siitä että he ovat sitä varastaneet, valehtelevat he itsensä vapaiksi. Ajattelevatko he jotain toista elämää tämän elämän jälkeen? Eivät pennin edestä.

Jos sinä jätät avaimen ovelle mukavuuden vuoksi, vievät he sen konttoriin ja antavat portinvartijalle. Syynä siihen on heillä muka olevinaan se että tahtovat suojella omaisuuttasi varkailta; mutta itse asiassa tekevät he sen pakottaakseen sinun juoksemaan rappuja edestakaisin, tultuasi väsyksissä kotiin, tahi lähettävät palvelijan sitä tuomaan, ja tuo palvelija tietysti odottaa, että sinä antaisit hänelle juomarahoja. Ja minä otaksun, että tässä tapauksessa jakavat nuo syvälle vajonneet lurjukset rahat keskenään.

He haluavat laittaa sänkysi kuntoon ennenkuin olet noussut ylös, häiritäkseen siten sinun untasi ja saattaakseen sinut raivostumaan; mutta kun olet noussut ylös, palaavat he vasta seuraavana päivänä.

He tekevät kaikkia konnantöitä mitä voi ajatella, ja sen he tekevät ainoastaan ilkeydestä.

Siivoojattaret ovat kylmiä kaikille inhimillisille tunteille.

Jos saisin valtiopäivillä hyväksytyksi sellaisen ehdotuksen, joka tarkottaisi siivoojattarien hävittämistä, niin ehdottomasti sen tekisin.

PARTURIT

Kaikki muu voi muuttua, mutta ei parturit, ei heidän käytöstapansa eikä heidän ympäristönsä. Ne eivät muutu koskaan. Mitä kokee käydessään ensimäistä kertaa parturituvassa, sitä samaa kokee aina kaikissa parturituvissa elämänsä viimeiseen päivään asti. Minä ajatin partani tänäkin aamuna tavallisuuden mukaan. Eräs herra lähestyi parturin ovea Jones Streetiltä juuri samaan aikaan kuin minä lähestyin sitä Main Streetiltä — sehän on niin tavallista. Minä koetin kiiruhtaa, mutta se ei auttanut; hän pujahti ovesta sisälle muutamaa askelta ennen minua, minä seurasin hänen kintereillään ja näin hänen istuvan sille ainoalle vapaalle tuolille, joka oli parhaan parturin hoidossa. Niinhän se aina käy. Minä istahdin toivoen saavani sen tuolin, jota hoiti etevämpi niistä toisista partureista, sillä hän oli jo alkanut kammata kerittävänsä tukkaa, kun hänen toverinsa ei vielä ollut ehtinyt edes öljytä oman miehensä hiuksia. Minä odottelin jännityksellä. Kun näin, että numero 2 alkoi voittaa numero 1:htä, muuttui jännitykseni levottomuudeksi. Kun n:o 1 keskeytti hetkeksi työnsä ottaakseen eräältä äsken tulleelta maksua päänpuhdistuspiletistä ja päästi siten toverinsa menemään edelle, muuttui levottomuuteni tuskaksi. Kun n:o 1 ryhtyi jälleen työhönsä ja kun he molemmat yht'aikaa ottivat pois liinan ja puhdistivat pois liian puuderin ajelluilta poskilta, niin riippui hiuskarvasta, kumpiko ehtisi ennemmin sanoa: "Olkaa niin hyvä!" ja sydämeni ihan sytkytti jännityksestä. Mutta kun n:o 1 viimeisessä silmänräpäyksessä pysähtyi suoriakseen pari kertaa kundinsa kulmakarvoja, näin minä, että hän oli hävinnyt, ja minä nousin ylös harmistuneena ja läksin ulos pelastuakseni joutumasta n:o 2:den käsiin, sillä minulla ei ole niin suurta luonnonlujuutta, että tyynesti voisin katsella odottavaa parturia silmiin ja sanoa hänelle odottavansa niin kauvan kuin hänen toverinsa tuoli joutuu vapaaksi.

Olin neljännestunnin ulkona ja tulin sitte takaisin toivoen onnistuvani paremmin. Nyt olivat tietysti kaikki tuolit ylösotetut ja lisäksi istui neljä miestä vuoroaan odottamassa äänettöminä, miettiväisinä, tuskastuneina, ilman seuraa, niinkuin tavallisesti aina odotellessaan vuoroaan parturituvassa. Minä istahdin muutamalle vanhalle rautaselkäiselle sohvalle ja kulutin aikaani tutkimalla seinille kiinnitettyjä ilmotuksia kaikemmoisista hiustenvärjäysvoiteista. Sitte luin rasvaiset nimet yksityisten henkilöiden hiuskonjakkipulloista; luin yksityisten parranajokuppien nimet ja numerot; tutkin seinillä olevia, kärpästen tahrimia ja rikkinäisiä painokuvia, jotka esittivät tappeluita, entisiä presidenttejä, huolettomasti loikoilevia sultaanin vaimoja ja tuota ijankaiken inhottavaa nuorta tyttöä, joka panee nenälleen isoisänsä silmälasit; vannoin sydämessäni kirousta ja kuolemaa isoisälle kanarialinnulle ja inhottavan äreälle papukaijalle, joita on melkein kaikissa parturituvissa. Viimein sain käsiini erään eheämmän viimevuotisen kuvalehden, joka oli muutamalla likaisella pöydällä keskellä huonetta, ja katselin sen vääristettyjä esityksiä vanhoista, jo unohtuneista tapahtumista.

Lopuksi tuli minun vuoroni. Muuan ääni lausui: "olkaa niin hyvä!" ja minä istahdin tuolille — tietysti numero 2. Sanoin kohteliaasti, että minulla oli kiire, ja se teki häneen niin syvän vaikutuksen kuin olisi hän kuullut ensi kerran elämässään. Hän tuuppasi pääni syrjään ja kiersi liinan kaulaani. Hän kopeloi hiuksiani kynsillään ja selitti, että ne olisivat leikattavat. Minä sanoin, etten sitä halunnut. Hän pöyhötteli uudelleen ja sanoi, että ne olivat liian pitkät nykyisen muodin mukaisiksi — sopisi niitä hiukan lyhentää, varsinkin takapuolelta. Minä sanoin, että olin ne leikkuuttanut vasta viikko sitten. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli luultavasti tukkaani ja kysyi sitte ylenkatseellisella äänellä, kuka ne oli leikannut. Minä riensin vastaamaan:

— Te itse!

Olin saanut hänet kiinni. Hän alkoi nyt sotkea saippuakuohustaan ja katsella peiliin, silloin tällöin kokonaan pysähtyen ja asettuen ihan peilin eteen tarkasti tutkimaan leukaansa tahi pusertamaan poskestaan jotain näppylää. Sitte saippuoi hän toisen puolen kasvojani perinpohjin ja aikoi juuri ryhtyä saippuoimaan toista puolta, kun kadulla tappelevat koirat kiinnittivät hänen huomiotaan, ja hän juoksi akkunan luo ja seisoi siinä ja katseli niin kauvan kun tappelu oli loppunut ja hän menettänyt tappelun tuloksesta lyömässään vedossa kaksi shillinkiä tovereilleen — seikka, joka minua suuresti huvitti. Hän lopetti saippuoimisen eikä pistänyt saippuaharjaa suuhuni kuin kaksi kertaa. Sitte alkoi hän hieroa saippuoitua leukaani kädellään ja puhellessaan samalla toisten parturien kanssa koirain tappelusta ajoi tietysti suuhuni koko joukon saippuakuohusta tietämättään, mutta minä sen tiesin.

Nyt alkoi hän hangata partaveistään vanhaan remmiin ja viivähti kotvasen keskustellessaan eräistä naamiohuveista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut punaseen kaapuun ja kärpännahkalta näyttävään viittaan puettuna — esittäen jonkillaista kuningasta. Hän ihastui siitä että toverinsa laskivat leikkiä hänestä ja eräästä neitosesta, jota hän oli mielistellyt. Hän halusi kaikin keinoin jatkaa keskustelua teeskennellen suuttuvansa toisten pilasta. Tuosta tarinasta sai hän aiheen katsella uudestaan peiliin: hän pani pois partaveitsen ja suki hiuksiaan sangen huolellisesti, veti pienen kiehkuran otsalle ja suori sivuilta tukkansa korvilleen turhantarkasti. Sillävälin kuivui kuohus kasvoilleni ja imeytyi nähtävästi hikihuokosiin.

Nyt alkoi hän parranajamisen, iski sormensa minun kasvoihini, piteli nenästäni kuin ovenrivasta, tyrkki ja tuuppi päätäni sinne tänne, aina sen mukaan kuin mukavuutensa sitä vaati, ja koko ajan ryki ja syleksi sydämensä pohjasta. Niin kauvan kun hän ajeli kasvojeni karkeampia osia, en tuntenut mitään, mutta kun hän alkoi nypistellä ja raappia kaulanahkaani, tuli minulle kyyneleet silmiin. Minä en välittänyt siitä että hän tuli minua kovin lähelle, en välittänyt hänen valkosipulinhajustaankaan, sillä luulen kaikkien parturien syövän valkosipulia, mutta eräs muu seikka saattoi minut luulemaan, että hän oli ruvennut happanemaan sisäpuolelta jo elossa ollessaan, ja se teki minut ylen levottomaksi. Nyt työnsi hän sormensa minun suuhuni, saadakseen ylähuulen paremmin ajelluksi ja silloin tein minä sen havainnon, että hänen toimenaan parturituvassa oli fotogeenilamppujen täyttäminen. Olen usein ajatellut, mahtoiko se olla parturien tehtävä vaiko siivoojattaren.

Nyt koetin minä huvikseni arvailla, mistä paikasta hän mahtaisi sillä kertaa leikata, mutta hän ehtikin raapaista leukaani ennenkuin arveluni oli johtanut mihinkään tulokseen. Heti terotti hän partaveistään — sen olisi voinut tehdä jo ennemmin. Minä en halua tulla ajelluksi liian sileäksi ja sanoin senvuoksi, ettei tarvitse ajella toistamiseen. Koetin saada hänen panemaan pois veitsensä, sillä pelkäsin, että hän iskee sen kaulaani juuri siihen missä on kaikkein arin kohta ja jota partaveitsi ei voi kahta kertaa sivellä saamatta aikaan onnettomuutta. Mutta hän selitti silittävänsä vaan pienen epätasaisen jäljen, ja samassa hipasi partaveitsi kiellettyä paikkaa ja verenvuoto oli itsestään selvä. Hän kastoi pyyhinliinansa kulman rohdosliuokseen ja hosui sillä kasvojani ylen kummallisesti, niin ettei kukaan muu ihminen tee samalla tavalla pestessään toisen kasvoja. Sitte kuivasi hän kaulani ja kasvoni hosuen pyyhinliinan kuivalla osalla, ikäänkuin sillä tavalla ei koskaan kuivattaisi; mutta parturi ei juuri koskaan kohtele kundiaan niinkuin kristittyä ihmistä. Sitte pani hän pyyheliinallaan haavaan rohdosliuosta, senperästä jotain pulveria, sitte taaskin liuosta ja olisi kai jatkanut sitä peliä iankaikkisesti ellen minä olisi pyytänyt hänen lopettamaan… Nyt puuteroi hän koko kasvoni ja alkoi miettiväisenä sukia minun tukkaani ja tutkia sormiaan. Sitte sanoi hän, että hiukseni olisivat välttämättä pestävät. Minä huomautin, että olin pessyt ne perinpohjin kylpiessäni eilen. Olin taas saanut hänet kiinni. Sitte suositteli hän Smithin hiusvoidetta ja tahtoi myydä sitä minulle yhden pullon. Minä kieltäysin ostamasta. Hän ylisteli uutta "Jonesin hajuvettä" ja pyysi minun ostamaan sitä. En siihenkään suostunut. Hän tarjosi jotain keksimäänsä hammaspulveria, ja kun minä en siitä huolinut, halusi hän myydä minulle partaveitsiä.

Kun nämä kaupanhieromiset olivat menneet myttyyn, ryhtyi hän taas työhönsä, kasteli minut aivan märäksi, yksin jalkanikin, öljysi hiukseni vasten tahtoani, hieroi ja hankasi siitä harjalla ison tukon irti ja kampasi sen, mitä jäi jälelle, pystyyn, pyöräytti ikimuistettavan rakkaussuortuvan otsalle, ja suoriessaan harvoja kulmakarvojani ja tahriessaan niitä voiteilla piti hän pitkän esitelmän kaikista niistä tempuista, joita oli opettanut foxterrier-koirilleen; silloin kuulin minä kellon lyövän kahtatoista ja tiesin, että junani oli lähtenyt viisi minuuttia sitte. Silloin irrotti hän liinan, pyyhki sillä kasvojani, suori vielä kerran kulmakarvoja ja huusi iloisena vuoroaan odottavalle vieraalle vanhan tunnussanansa: "Olkaa niin hyvä!"

Se sama parturi kompastui ja kuoli halvaukseen pari tuntia senjälkeen. Minä jään tänne yhdeksi päiväksi saadakseni kostaa — aijon pitää puheen hänen hautajaisissaan.