E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

TAIVASKO VAI HELVETTI

y. m. humoreskeja

Kirj.

MARK TWAIN

Suomensi Toimi Juuti

Romelius'en Kirjakaupan kustantama Porissa, 1907.

Lounas-Osuuskunta i.l. kirjapainossa Porissa 1907.

SISÄLLYS:

Kuolonsinetti.
Taivasko vai helvetti?
Kullankaivaja kertoo.
Kivettynyt mies.
Mitä on olla sanomalehtimiehenä Tennesseessä.
Ihmissyöjä.
Vilustumista vastaan.
Siivoojattaret.
Parturit.

KUOLONSINETTI

[Tämä kertomus puhuu siitä liikuttavasta kohtauksesta, josta mainitaan Carlyles'n teoksessa "Letters and Speeches of Oliver Cromwell." — M.T.]

I.

Se tapahtui Oliver Cromwellin aikana. Eversti Mayfair oli nuorin arvoisistaan upseereista tasavallan armeijassa, sillä hän oli ainoastaan 30-vuotias. Mutta niin nuori kuin olikin, oli hän vanha taisteluissa ahavoittunut ja tummentunut sotilas, sillä hän oli alkanut sotilaselämänsä seitsemäntoista vuoden vanhana; oli taistellut monissa tappeluissa ja niin askel askeleelta sotilaallisen urhoollisuutensa vuoksi voittanut korkean virka-asemansa ja saanut osakseen ihmisten arvonannon. Mutta nyt oli hän hyvin alakuloinen; muuan varjo oli pimentänyt hänen valoisan uransa.

Oli talvi-ilta, ulkona myrskysi ja oli pimeä, sisällä vallitsi alakuloinen äänettömyys, sillä eversti ja hänen nuori vaimonsa olivat keskustelleet surustaan, lukeneet iltalukunsa ja rukoilleet iltarukouksensa, eikä ollut enää mitään muuta tekemistä kuin istua käsikkäin ja tuijottaa leimuavaan tuleen ja ajatella ja — odottaa. Heidän ei tarvitsisi odottaa kauan, sen he tiesivät, ja vaimoa pöyristytti se ajatus.

Heillä oli pikku tyttö — Abby, seitsenvuotias, heidän epäjumalansa.
Hän tulisi pian hakemaan hyväyö-suuteloaan, ja eversti sanoi:

— Kuivaa kyyneleesi ja näyttäkäämme iloisilta hänen tähtensä. Meidän täytyy silmänräpäykseksi unohtaa se mitä tulee tapahtumaan.

— Kyllä, sen kyllä teen. Suljen kyyneleet sydämeeni, joka on pakahtumaisillaan.

— Ja meidän on alistuttava siihen kohtaloon, joka on osaksemme tullut, ja kestettävä se kärsivällisesti, hyvin tietäen, että mitä Hän tekee, sen tekee Hän oikeudenmukaisesti ja hyvässä tarkoituksessa…

— Ja me sanomme: tapahtukoon Sinun tahtosi. Niin, minä voin sen sanoa koko ymmärrykselläni, koko sielullani — toivon voivani sanoa sen myöskin sydämelläni. Voi, jos sen voisin. Jos tämä armas käsi, jota nyt puserran ja suutelen viimeistä kertaa…

— Hiljaa, rakkaani! Hän tulee!

Yöpukuun puettu kiharainen pikku olento tuli ovesta ja juoksi isänsä luo ja painautui hänen rintaansa vasten, ja isä suuteli häntä tulisesti kerran, kaksi, kolme. — Ei, isä, noin et saa suudella minua; sinä satutat hiuksiani.

— Voi, minä olen niin pahoillani, kovin pahoillani, annatko minulle anteeksi rakkaani?

— Kyllä, luonnollisesti, isä. Mutta oletko pahoillasi? Etkö ole olevinasi, vai oletko tosiaankin oikein kovin pahoillasi?

— Kyllä, sen voit nähdä itsekin, Abby, — ja hän peitti kasvonsa käsillään ja oli nyyhkyttävinään. Lapsi sai ankarat omantunnon tuskat huomatessaan, minkä surullisen tilan hän oli saanut aikaan, ja hän alkoi itse itkeä ja puristella hänen käsiään ja puhella:

— Isä, ole nyt kiltti ja älä itke; ei Abby sitä tarkottanut, Abby ei enää milloinkaan tee niin. Kiltti pappa! — Koettaessaan irroittaa hänen sormiaan huomasi Abby isänsä silmät sormien takaa ja huudahti:

— Ahaa, sinä ilkeä isä, sinähän et itkekään! Sinä vaan teeskentelet!
Nyt menee Abby äidin luo; sinä et tee oikein Abbya kohtaan.

Hän aikoi solua pois sylistä, mutta isänsä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:

— Ei, jää minun luokseni, rakkaani; isä oli ilkeä ja tunnustaa sen ja on pahoillaan — kas niin, anna hänen suudella pois kyyneleet — ja hän pyytää Abbyltä anteeksi ja tekee kaiken, mitä Abby tahtoo häntä rangaistuksekseen tekemään; nyt on kyyneleet suudeltu kuiviin eikä kiharaakaan ole epäkunnossa — ja mitä tahansa Abby vaan käskeekin…

Niin solmittiin rauha, ja tuossa tuokiossa pääsi taas päivä näkyviin ja säteili kirkkaana lapsen kasvoilla, ja Abby taputteli isänsä poskia ja sanoi rangaistuksen:

— Kertomus! Kertomus!

Hiljaa!

Vanhemmat pidättivät hengitystään ja kuuntelivat. Askeleita! Ne kuuluivat epäselvästi tuulenhuminan seasta. Ne tulivat lähemmäs, lähemmäs — kuuluivat kovemmin, kovemmin — menivät sitte ohi ja vaikenivat. Vanhemmat huokasivat helpotuksesta, ja isä sanoi:

— Vai niin, vai kertomus? Hauskako?

— Ei, isä; synkkä.

Isä tahtoi vaihtaa sen johonkin hauskempaan, mutta lapsi piti kiinni oikeuksistaan — olihan näet sovittu, että hän saisi kaikki mitä käskisi. Isä oli rehellinen puritaanisotilas ja oli antanut lupauksensa — hän tahtoi sen myöskin pitää. Abby sanoi:

— Isä, älkäämme aina halutko hauskoja kertomuksia. Imettäjäni sanoo, ettei ihmisillä aina ole hauskaa. Onko se totta, isä? Hän sanoo niin.

Äiti huokasi, ja hänen ajatuksensa liitelivät vaan surun maailmassa.
Isä sanoi lempeästi:

— Se on totta, rakkaani. Murheiden täytyy tulla; se on surullista, mutta totta.

— Oi, kerro sitte tarina niistä, isä — kolkko, niin että meitä pöyristyttää ja että meistä tuntuisi siltä kuin koskisi se juuri meitä. Äiti, tule lähemmäksi ja pidä kiinni Abbyn käsistä, niin että jos tarina on hyvin kamala, on meidän helpompi sitä kuulla, kun olemme lähekkäin. Nyt voit alkaa, isä.

— Niin, oli kerran kolme everstiä…

— Älä, ajatteleppas! Everstejä olen nähnyt! Olethan sinäkin eversti, minä tunnen univormun. Jatka, isä.

Ja eräässä tappelussa olivat he rikkoneet käskyjä vastaan.

Nuo suuret sanat soivat hauskoilta lapsen korvissa ja hän katsoi isäänsä hämmästyneenä ja uteliaana ja sanoi:

— Onko se jotain hyvää, isä?

Vanhemmat miltei hymyilivät ja isä vastasi:

— Ei, se on jotain aivan toista, rakkaani. He olivat rikkoneet saamansa määräykset.

— Onko se jotain?…

— Se on aivan samaa. Heidän oli käsketty tehdä valehyökkäys muuatta vahvaa varustusta vastaan eräässä tappelussa, joka näytti jo menetetyltä, houkutellakseen viholliset syrjään ja tehdäkseen siten tasavallan joukoille tilaisuuden peräytymiseen, mutta innostuksissaan rikkoivat he käskyn, sillä valehyökkäyksen sijasta tekivät he tosihyökkäyksen, valloittivat varustuksen väkirynnäköllä ja voittivat tappelun, niin että päivästä tulikin voitonpäivä. Ylikenraali pahastui tuosta tottelemattomuudesta, moitti heitä kovin ja käski heidän saapua Lontooseen vastaamaan hengenrikoksesta.

— Onko se suuri kenraali Cromwell, isä?

— Kyllä.

— Oi, hänet minä olen nähnyt, isä! Kun hän ratsastaa soturiensa kanssa suurella ratsullaan meidän talomme ohi, näyttää hän niin — niin — en tiedä miltä, mutta hän näyttää siltä kuin olisi tyytymätön, ja minä näen, että ihmiset pelkäävät häntä, mutta minä en pelkää häntä, sillä niin hän ei ole katsellut minua.

— Ai sinua, pikku lörpöttelijä! No, everstit saapuivat vankeina Lontooseen ja pääsivät kunniasanaansa vastaan vapaiksi ja saivat tilaisuuden tervehtiä perheitään viimeisen kerran…

Kuulkaa!

He kuuntelivat — taaskin askeleita; mutta taas menivät ne ohi. Äiti painoi päänsä miehensä olkaan salatakseen kalpeutensa.

— Ne tulivat tänä aamuna.

Lapsi terästi katseensa.

— Oi, isä, onko tuo tosi kertomus?

— On, rakkaani.

— Oi, niin hauska! Voi, ne ovat aina vaan hauskempia. Jatka, isä. —
Ei, äiti, rakas äiti… itketkö sinä?

— Älä välitä siitä, rakkaani; minä ajattelin… niitä perheraukkoja.

— Voi, älä itke. äiti; se loppuu kyllä hyvin, sen saat nähdä… kertomukset loppuvat aina hyvin. Jatka, isä, aina siihen asti, että he elivät yhdessä onnellisina vielä monta vuotta; sitte ei hän itke enää. Saat nähdä, äiti. Jatka isä.

— Ensin veivät ne heidät Toweriin ennenkuin päästivät heidät kotiin.

— Towerin olen minä nähnyt! Me voimme nähdä sen täältä. Kiiruhda, isä!

— Minä jatkan niin pian kuin voin nykyisissä olosuhteissa. Towerissa tutki heitä sotaoikeus tunnin ajan ja katsoi heidät syyllisiksi ja tuomitsi ammuttaviksi.

— Surmattaviksiko?

— Niin.

— Hyi, miten häijysti! Rakas äiti, nyt itket taas. Älä tee sitä, äiti; pian saa kertomus onnellisen käänteen, sen saat nähdä. Kiiruhda, isä, äidin tähden; sinä kerrot liian hitaasti.

— Tiedän kyllä, että teen niin, mutta se tapahtuu senvuoksi, että minun täytyy niin usein keskeyttää ajatellakseni.

— Mutta sitä et saa tehdä, isä; sinun on vaan jouduttava.

— No niin… ne kolme everstiä…

— Tunnetko heidät, isä?

— Tunnen, lemmittyni.

— Voi, jos minäkin tuntisin? Minä pidän eversteistä. Luuletko, että saisin heitä suudella?

Eversti vastasi hiukan epävarmalla äänellä:

— Kyllä, yhtä heistä, rakkaani! No — suutele minua hänen sijastaan.

— Noin, pappa — ja nämä ovat niiden toisten puolesta. Minä luulen, että saisin suudella heitä, kun sanoisin: minun isäni on myöskin eversti ja hän olisi tehnyt niinkuin te teitte, niin että se ei voi olla väärin, mitä tahansa sitte ihmiset sanovatkin, ja että teidän ei tarvitse ollenkaan hävetä. Silloin he kyllä antaisivat minun suudella — eikö totta, isä?

— Kyllä, Jumala sen tietää, lapseni!

— Äiti! — Sinä et saa, äiti! Pian tulee hän siihen kohtaan, missä käy hyvin. Jatka, isä.

— Silloin olivat kaikki suruissaan — niin, kaikki he olivat; minä tarkoitan sotaoikeuden herroja. Ja he menivät ylikenraalin luo ja sanoivat täyttäneensä velvollisuutensa — sillä se oli heidän velvollisuutensa, ymmärräthän — ja nyt he pyysivät, että kaksi everstiä armahdettaisiin ja ainoastaan yksi ammuttaisiin. Heistä riitti kyllä yksikin esimerkiksi armeijalle. Mutta ylikenraali oli hyvin ankara ja moitti heitä siitä, että he, täytettyään oman velvollisuutensa ja kevennettyään omantuntonsa, koettivat taivuttaa häntä laiminlyömään velvollisuutensa ja siten tahraamaan sotilaskunniansa. Mutta he vastasivat, etteivät pyytäneet häneltä muuta kuin mitä itsekin tekisivät, jos olisivat hänen korkeassa asemassaan ja jos heillä olisi jalo armahtamisoikeus käsissään. Se vaikutti häneen: hän vaikeni, seisoi ja mietti, ja ankaruus väheni hänen kasvoiltaan. Hän pyysi heitä odottamaan ja meni pieneen yksityiseen kamariinsa pyytämään rukoilemalla neuvoa Jumalalta; ja tultuaan takaisin hän sanoi: Vetäkööt arpaa. Se ratkaiskoon asian, ja kaksi heistä jää eloon.

— No, tekivätkö he sen, isä, tekivätkö he sen? Ja kenen tulee kuolla? Voi miesparkaa!

— Eivät. He kieltäytyivät.

— Eivätkö he tahtoneet sitä tehdä.

— Eivät.

— Minkävuoksi?

— He sanoivat että se, joka vetäisi onnettoman arvan, tuomitsisi itsensä kuolemaan vapaaehtoisesti, eikä se olisi muuta kuin itsemurha, miksi tahansa sitä kutsuttaisiinkin. He sanoivat olevansa kristittyjä ja raamattu kielsi itsemurhan. Sen tervehdyksen he lähettivät ja sanoivat, että tuomio voitaisiin panna täytäntöön milloin tahansa.

— Mitä se merkitsee, isä?

— Sitä että… heidät ammuttaisiin joka ainoa.

— Kuulkaa!

Puhallustako? Ei. Tram—tram—trum—tram—trum—.

— Avatkaa! Ylikenraalin nimessä!

— Oi, isä, ne ovat sotilaita! Minä pidän sotilaista! Salli minun laskea heidät sisälle, isä, salli minun!

Hän hyppäsi alas sylistä, juoksi ovelle ja avasi sen ja huusi iloisesti: Tulkaa sisään! Tulkaa sisään! Täällä he ovat, isä! Tarkk'ampujat! Minä tunnen tarkk'ampujat!

Sotilaat marssivat sisälle, asettuivat riviin ja laskivat kiväärinsä; heidän upseerinsa teki kunniaa, tuomittu eversti oli noussut ylös ja vastannut tervehdykseen, vaimonsa seisoi hänen vieressään kalpeana ja kasvonsa tuskan jäykistäminä, mutta muuten ilmaisematta suruaan, ja lapsi katseli sotilaallista näytelmää loistavin silmäyksin…

Ensin pitkä isän, äidin ja lapsen syleily, sitte käsky: Eteenpäin — Toweriin! Sitte läksi eversti kodistaan, säilyttäen sotilaallisen käyntinsä ja ryhtinsä; sotilaat seurasivat perässä ja ovi suljettiin.

— Oi, äiti, eikö se loppunut hyvin? Minähän sanoin, että niin kävisi; nyt menevät he Toweriin ja siellä saa hän tavata heitä. Hän…

— Voi, anna kun syleilen sinua, pikkuraukkani!

II.

Seuraavana aamuna ei murtunut äiti voinut jättää sänkyään; lääkärit ja sairaanhoitajattaret häärivät hänen ympärillään ja kuiskailivat keskenään silloin tällöin. Abby ei saanut tulla huoneeseen, vaan käskettiin hänet menemään ulos leikkimään — äiti oli kovin sairas. Talvipukimiinsa puettuna meni Abby ulos ja leikki kadulla hetkisen; mutta sitte tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja epäoikeutetulta, että hänen isänsä saisi olla Towerissa sellaisessa tilaisuudessa, kuitenkaan mitään tietämättä. Sen täytyi muuttua; hän ottaisi itse asian huolekseen.

Tunti senjälkeen menivät sotaoikeuden jäsenet ylikenraalin luo. Hän seisoi tuimana ja selkä suorana, nojaten rystyillään pöytään, ja antoi merkin, että oli valmis heitä kuulemaan. Puhemies sanoi:

— Me olemme kehottaneet heitä ajattelemaan, olemme kerjänneet ja rukoilleet heitä, mutta he pysyvät päätöksessään. He eivät tahdo vetää arpaa. He haluavat kuolla, mutta eivät tehdä syntiä uskontoa vastaan.

Ylikenraalin kasvot synkistyivät, mutta hän ei sanonut mitään. Hän seisoi hetkisen miettiväisenä, sitte hän lausui:

— Kaikki eivät saa kuolla; heidän puolestaan on vedettävä arpaa.

Sotaoikeuden jäsenten kasvoilla kuvastui kiitollisuus.

— Lähettäkää noutamaan heitä. Viekää ne tuohon huoneeseen. Asettakaa heidät vierekkäin kasvot seinää vasten ja kädet ristiin selän taa. Ilmoittakaa minulle, kun he ovat saapuneet.

Jäätyään yksin hän istuutui ja antoi käskyn ajutantilleen:

— Menkää kadulle ja noutakaa sieltä tänne ensimäinen pieni lapsi, joka kulkee ohitse.

Mies oli juuri mennyt ulos ovesta, mutta palasi samassa takaisin saattaen Abbya, jonka vaatteet olivat aivan lumiset. Hän meni heti valtion päämiehen luo, tuon pelätyn miehen, jonka pelkän nimen kuullessaan maailman ruhtinaat ja mahtavat vapisivat. Abby kiipesi hänen polvelleen ja sanoi:

— Minä tunnen teidät, herrani; te olette ylikenraali; olen nähnyt teidät, kun olette ratsastanut talomme ohi. Kaikki olivat peloissaan, mutta minä en pelännyt, sillä te ette katsonut minuun tuimasti… muistatteko sen? Minulla oli ylläni punanen puku… siniset nauhat etupietimissä. Ettekö muista sitä? Hymyily hälvensi ankaruutta protektorin kasvoilta, ja hän alkoi miettiä valtioviisasta vastausta:

— Niin, anna kun katson… minä…

— Minä seisoin aivan talon luona… oman taloni luona, huomatkaa.

— Kyllä, rakas pikkuystäväni, minun pitäisi hävetä, mutta tiedätkö…

Lapsi keskeytti hänet moittien:

— Ei, te ette muista sitä. Enhän minä ole unohtanut teitä.

— Niin, minua hävettää tosiaankin, mutta nyt en sinua enää koskaan unohda, pikku ystäväni, siihen annan sinulle kunniasanani pantiksi. Tahdotko nyt antaa minulle anteeksi ja olla kanssani hyvä ystävä, nyt ja aina?

— Kyllä, sen minä tahdon, vaikka en voikaan käsittää, miten te voitte sen unohtaa; teidän täytyy olla hyvin huonomuistinen; mutta samaa minäkin olen väliin. Minun ei ole lainkaan vaikea antaa anteeksi, koska uskon, että te tahdotte olla hyvä ja tehdä oikein, ja minä luulen, että te olette myöskin kiltti — mutta teidän tulee puristaa minua lähemmäksi itseänne, niinkuin isäkin tekee — on niin kylmä.

— Minä puristan sinua niin paljon kuin haluat, uusi ystäväni, joka tästälähin tulet aina olemaan vanha ystäväni, eikö totta? Sinä muistutat minun pikku tyttöäni — niin, hän on nyt sinua hiukan lyhempi — mutta hän oli rakastettava ja herttainen ja solakka varreltaan niinkuin sinäkin. Ja hänellä oli sinun viehätyskykysi, pikku noita — sinun vastustamattoman rakastettava, luottamuksellinen käytöstapasi niin hyvin ystäviä kuin vieraita kohtaan, tapa, joka tekee auliiksi orjiksi kaikki ne, joihin se kohdistuu. Hän lepäsi minun sylissäni, aivan niinkuin sinä nyt; ja me olimme tovereita ja vertaisia ja leikimme keskenämme. On tuntunut ijäisyydeltä sen perästä kun se ihana taivas hälveni ja katosi, ja nyt olet sinä lahjottanut sen minulle takaisin. Ota vastaan taakkojen uuvuttaman miehen siunaus tämän johdosta, pikku olentoni, joka nyt minun levätessäni kannat Englantia olkapäilläsi!

— Pidittekö hänestä ihan hirveän paljon?

— Pidin, sen voit ymmärtää siitä että hän käski ja minä tottelin.

— Te olette kerrassaan erinomainen! Haluatteko suudella minua?

— Kiitollisena — ja pidänpä sitä vielä päälle päätteeksi kunniana. Kas näin — tämä on sinulle; ja tämä — se on hänelle. Sinä pyysit, mutta olisit voinut käskeä, sillä sinä edustat häntä ja minun täytyy totella, mitä sinä käsket.

Lapsi taputti käsiään ihastuneena tähän suureen ylennykseen — sitte osui hänen korvaansa lähenevä ääni: marssivien miesten tahdikasta astuntaa.

— Sotilaita, sotilaita, kenraali! Abby tahtoo niitä nähdä!

— Sen saat, rakkaani; mutta odota silmänräpäys, minulla on annettavana sinulle eräs tehtävä.

Muuan upseeri astui sisään, kumarsi syvään ja sanoi:

— He ovat tulleet, teidän korkeutenne.

Hän kumarsi jälleen ja poistui.

Valtion päämies antoi Abbylle kolme vahasinettiä: kaksi valkosta ja yhden punasen; tehtävänä oli siis vetää sen everstin kuolinarpa, jonka tulisi kuolla.

— Oi, miten tuo punanen on kaunis! Saanko ne?

— Et, rakkaani, ne ovat aijotut toisille. Nosta tuon uutimen lievettä, sen takana on avonainen ovi; mene siitä sisälle, niin siellä saat nähdä kolme miestä seisovan rivissä selittäin sinuun, kädet selän takana — näin — kullakin toinen koura avoinna kuin malja. Pane yksi näistä sineteistä kuhunkin avonaiseen kouraan ja tule sitte takaisin minun luokseni.

Abby katosi uutimen taa ja protektori oli yksin. Hän sanoi nöyrästi:

— Varmaankin lähetti minulle neuvottomalle tämän hyvän ajatuksen Hän, joka on ainoa saapuvilla oleva auttaja epäilijöille, jotka Hänen apuaan etsivät. Hän tietää, miten vaali on ratkaistava, ja on lähettänyt viattoman sanansaattajattarensa täyttämään Hänen tahtoaan. Joku muu voisi erehtyä, mutta Hän ei voi erehtyä. Ihmeelliset ja viisaat ovat Hänen tiensä — siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!

Pieni keijukainen antoi uutimen pudota takanaan ja seisoi silmänräpäyksen ajan katsellen uteliaana oikeussalin järjestelyä ja sotilaiden ja vankien suoria vartaloita; sitte levisi ilonvälke hänen kasvoilleen ja hän lausui itsekseen:

— Noistahan on isä yksi! Minä tunnen hänen selkänsä. Hänen täytyy saada kaunein!

Abby riensi iloisena heidän luokseen, pani sinetit avonaisiin käsiin, tirkisti sitte isänsä kainalon alta, näytti nauravat kasvonsa ja huudahti:

— Isä, isä! Katso, mitä olet saanut! Minä olen antanut sen sinulle!

Isä vilkaisi tuohon onnettomuutta tuottavaan lahjaan, laskeusi sitte polvilleen ja painoi pienen viattoman pyövelinsä rintaansa vasten myrskyisen rakkauden ja liikutuksen valtaamana. Sotilaat, upseerit ja vapautetut vangit seisoivat kaikki silmänräpäyksen ajan kauhusta kivettyneinä nähdessään tämän murhenäytelmän, sitte sattui tuo tuskallinen kohtaus heidän sydämiinsä, silmänsä täyttyivät kyynelillä ja he itkivät ujostumatta. Muutamia minuutteja vallitsi syvä ja juhlallinen hiljaisuus, sitte astui kaartinupseeri vastahakoisesti esiin, pani kätensä vangin olalle ja sanoi lempeästi:

— Olen pahoillani, herrani, mutta velvollisuus käskee minua…

— Mitä? sanoi lapsi.

— Minun täytyy viedä hänet pois. Olen niin pahoillani…

— Viedä hänet pois? Mihin?

— Am… am… Jumala minua auttakoon!… linnoituksen toiseen osaan.

— Sitä ette saa tehdä. Äitini on sairas ja minä vien hänet mukanani kotiin.

Hän päästäytyi irti, kiipesi isänsä selkään ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Nyt on Abby valmis, isä — menkää nyt.

— Lapsiraukkani, minä en voi. Minun täytyy mennä heidän kanssaan.

Lapsi hyppäsi alas ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitte juoksi hän upseerin luo, polki vihaisena pientä jalkaansa ja huudahti:

— Minähän sanoin teille, että äitini on sairas, ettekö kuullut? Anna hänen mennä — sinun täytyy!

— Voi, lapsiparka, jospa Jumala sallisi, että voisin sen tehdä, mutta minun täytyy tosiaankin viedä hänet pois. Valmiiksi, sotilaat! Rivi suoraksi! Kiväärit lepoon!…

Abby oli poissa kuin salama. Silmänräpäyksen perästä palasi hän takaisin ja veti protektoria mukanaan. Kun tuo pelätty mies näyttäytyi, ojentuivat kaikki läsnäolijat suoriksi, upseerit tekivät kunniaa ja samoin sotilaat kivääreillään.

— Estäkää heitä, kenraali! Äitini on sairas ja tahtoo isää kotiin ja minä olen sanonut niille sen, mutta ne eivät kuulleet minua ja nyt vievät ne hänet pois.

Ylikenraali seisoi kuin kivettyneenä.

— Sinunko isäsi, lapseni? Onko hän sinun isäsi?

— On, luonnollisesti — sitä hän on aina ollut. Olisinko minä antanut sitä kaunista punasta jollekin muulle, kun niin paljon pidän hänestä? Enhän toki!

Kauhun ilme levisi protektorin kasvoille ja hän sanoi:

— Voi, Jumala minua auttakoon! Saatanan juonien kautta olen tehnyt julmimman teon, johon ihminen koskaan voi tehdä itsensä syypääksi — eikä ole olemassa mitään apua, ei mitään apua! Mitä voin minä tehdä?

Abby huusi levottomana ja kärsimättömänä:

— Kyllä, te voitte sanoa, että ne päästävät hänet menemään.

Ja hän alkoi nyyhkyttää.

— Sanokaa niille, että tekevät sen! Te pyysitte, että minä käskisin teitä, ja kun ensi kerran pyydän teitä tekemään jotain, ette sitä tee!

Lempeä valonkajastus kuvastui vanhoilta, karkeilta kasvoilta ja ylikenraali laski kätensä pikku tyrannin päälaelle ja lausui:

— Jumalan kiitos, että annoin tuon pelastavan, ajattelemattoman
lupauksen! Ja kiitos, sinä kaikista lapsista rakkain, siitä että
Hänen johdattamanaan muistutit minua unohtamastani lupauksesta!
Upseerit, totelkaa hänen käskyjään — hän puhuu minun puolestani.
Vanki on armahdettu, päästäkää hänet vapaaksi!

TAIVASKO VAI HELVETTI?

I.

— Valehtelitko sinä?

— Sinä sen tunnustat — sinä tunnustat sen todellakin — sinä valehtelit!

II.

Perheeseen kuului neljä henkilöä: Margaret Lester, leski, kolmekymmentäkuusi vuotta vanha; Helen Lester, hänen tyttärensä, kuusitoista vuotias; rouva Lesterin naimattomat tädit, Hannah ja Hester Gray, kaksoset, kuudenkymmenenseitsemän vuoden ikäisiä. Valvoen tai nukkuen kuluttivat nuo kolme naista päivänsä ja yönsä jumaloimalla nuorta tyttöä; tarkkaamalla hänen hennon sielunsa väreitä hänen kasvojensa peilistä; virkistämällä omia sielujaan hänen kukoistavaa kauneuttaan katsellessaan; kuuntelemalla hänen äänensä sointua; kiitollisesti tunnustamalla, miten rikas ja kaunis oli heille maailma senvuoksi että Helen oli olemassa; kauhistumalla ajatellessaan, miten kolkoksi se tulisi, jos Helen, sen aurinko, sammuisi.

Luonnostaan — ja sielustaan ja sydämestään — olivat vanhat tantit tavattoman rakastettavia erinomaisia ja hyviä, mutta mitä tulee moraaliin ja esiintymistapaan oli heidän kasvatuksensa ollut niin tavattoman kaavamainen, että se oli tehnyt heidät päältäpäin nähden tuikeiksi, ellei sanoisi ankariksi. Heidän vaikutusvaltansa talossa oli suuri, niin suuri että äiti ja tytär mukautuivat heidän moraalisiin ja uskonnollisiin vaatimuksiinsa iloisina, tyytyväisinä, ihastuneina, ilman epäilystä. Oli jo tullut heidän toiseksi luonnokseen toimia sen mukaan. Tässä rauhallisessa paratiisissa ei niin ollen ilmennyt mitään epäsointuja, ei äreyttä, ei murinaa, ei sydämensuruja.

Valhetta ei siellä ilmennyt. Sitä ei voitu siellä ajatellakaan. Kaikki puhe liikkui siellä ehdottoman totuuden piirissä, raudankovan totuuden, horjumattoman ja säälimättömän totuuden, miksi tahansa seuraukset siitä muodostuisivatkaan. Viimein eräänä päivänä, asianhaarain niin vaatiessa, saastutti talon lempilapsi kielensä valheella — ja tunnusti sen kyynelsilmin ja itseään soimaten. Eivät mitkään sanat voisi kuvailla tanttien hämmästystä. Oli kuin taivas olisi haljennut ja maa mennyt kappaleiksi yhdellä iskulla. He istuivat vierekkäin kalpeina ja totisina, tuijottivat tajuttomina rikolliseen, joka oli polvillaan heidän edessään, kasvot kätkettyinä ensin toisen, sitte toisen polviin, tyrskyen ja nyyhkyttäen, osanottoa ja unhotusta kerjäten, mutta mitään vastausta saamatta, nöyrästi suudellen ensin toisen kättä, sitte toisen, mutta nähdäkseen sen sitte vedettävän takaisin niinkuin nuo tahratut huulet olisivat niitä häväisseet.

Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, sanoi täti Hester jääkylmän hämmästyneenä:

— Valehtelitko sinä?

Kaksi kertaa, vähän väliaikaa pitäen, noudatti täti Hannah esimerkkiä huudahtaen puoleksi tukehtuneella ja kauhua ilmaisevalla äänellä:

— Sinä sen tunnustat — sinä tunnustat sen todellakin — sinä valehtelit!

Siinä kaikki mitä he voivat sanoa. Tapaus oli uusi, ennenkuulumaton, uskomaton; he eivät voineet sitä ymmärtää, eivät tienneet, miten heidän tulisi sen suhteen menetellä, se mykistytti vähitellen heidän kielensä.

Viimein päätettiin, että syyllinen lapsi oli vietävä äitinsä luo, joka oli sairas ja jonka täytyi saada tietää, mitä oli tapahtunut. Helen kerjäsi, rukoili ja vannotti heitä, että häntä säästettäisiin tästä lisänöyryytyksestä ja että hänen äitiään säästettäisiin tästä surusta ja tuskasta, mutta se oli mahdotonta, velvollisuus vaati sen uhrin, ja velvollisuus on täytettävä ennen kaikkea, ei mikään voi vapauttaa velvollisuudesta, velvollisuuden kanssa on kaikki sovinnonhierominen mahdoton.

Helen kerjäsi ja rukoili ja sanoi, että synti oli hänen yksin, hänen äidillään ei ollut siinä mitään osaa — miksi pitäisi siis hänen kärsiä sen tähden?

Mutta tantit olivat taipumattomia tunnollisuudessaan ja sanoivat, että lakia, jonka mukaan isäin synnit kostetaan lapsille, täydellä syyllä voitiin sovelluttaa myöskin päinvastaisessa järjestyksessä; senvuoksi oli aivan oikeutettua, että syntisen lapsen viaton äiti saisi kantaa oikeudenmukaisen osansa siitä surusta, tuskasta ja häpeästä, joka oli synnin tuottama palkka.

He menivät sairaan huoneeseen kaikki kolme.

* * * * *

Samaan aikaan lähestyi lääkäri taloa. Mutta vielä oli hän hyvän matkan päässä siitä. Hän oli taitava lääkäri ja hyvä ihminen ja hänellä oli hyvä sydän, mutta hänet täytyi tuntea vuoden ajan, voidakseen olla häntä halveksimatta, kaksi vuotta oppiakseen kunnioittamaan häntä, kolme vuotta oppiakseen pitämään hänestä ja neljä tai viisi vuotta oppiakseen häntä rakastamaan. Se oli pitkällinen ja kärsivällisyyttä kysyvä kasvatus, mutta se maksoi vaivan. Hänen vartalonsa oli pitkä; päänsä oli kuin leijonan, kasvonsa kuin leijonan, äänensä ja silmänsä tuikeat, molemmat väliin kuin naisen, väliin kuin merirosvon, aina mielialojen mukaan. Hän ei ollenkaan tuntenut seurustelutapoja eikä tutkinut niitä; puheensa, esiintymistapansa, ryhtinsä ja käytöksensä oli kaiken tavallisuuden vastakohta. Hän oli vilpitön äärimmäisyyteen asti; kaikista asioista oli hänellä mielipiteensä; ne olivat aina valmiit esitettäviksi, eikä hän ajatellut vähääkään sitä, josko hänen kuulijansa ne hyväksyivät eli eivät. Mistä hän piti, siitä hän piti ja ilmaisi sen selvästi; mistä hän ei pitänyt, sitä hän halveksi ja julisti sen julki vaikka katoilta. Nuoruusvuosinaan oli hän ollut merimies ja meren suolanen vesi väreili vieläkin hänen ympärillään. Hän oli luja ja rehellinen kristitty ja luuli olevansa paras koko maassa, ainoa, jonka kristinusko oli täysin terve, terveyttä luova, tervettä järkeä täynnä ja jossa ei ollut ainoatakaan lahoa kohtaa. Ihmiset, jotka tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan tai jostain syystä toivoivat, että hän olisi hyvällä tuulella, kutsuivat häntä "Kristityksi" — sana, jonka kaunis kaiku soi kuin musiikki hänen korvissaan ja jonka iso alkukirjain teki häneen niin viettelevän ja eloisan vaikutuksen, että hän pimeässäkin voi nähdä sen soluvan ihmisten huulilta. Monet, jotka hänestä pitivät, polkivat omiatuntojaan jaloillaan ja käyttivät kursailematta aina tuota nimitystä häntä puhutellessaan, koska heistä oli hupaista tehdä kaikki voitavansa häntä miellyttääkseen; ja innokkaan ja sydämellisen ilkeästi oli hänen lukuisten vihamiestensä tapana kaunistella sitä nimitystä, kukittaa sitä, laajentaa se "Ainoaksi Kristityksi". Näistä nimityksistä oli jälkimäinen levinnyt laajemmalle, siitä pitivät kyllä huolta hänen vihamiehensä, jotka olivat suurena enemmistönä. Mitä tahansa tohtori uskoi, sen uskoi hän kaikesta sydämestään ja olisi taistellut sen puolesta joka tilaisuudessa, ja jos aika näiden tilaisuuksien välillä kävi väsyttävän pitkäksi, löysi hän kyllä keinoja sitä lyhentää. Hän oli hyvin omantunnonmukainen sovelluttaessaan käytäntöön jotenkin itsenäisiä mielipiteitään, ja minkä tahansa hän käsitti velvollisuudekseen, sen hän täytti, olipa se sitte yhtäpitävä ammattisiveyssaarnaajain mielipiteiden kanssa tahi ei. Nuorena merillä ollessaan oli hänellä ollut suuri taipumus kiroilemiseen, mutta kääntymyksen tehtyään piti hän sääntönä, jota aina noudatti, olla kiroilematta muulloin kuin erittäin harvinaisissa tapauksissa, jos sitä silloin velvollisuus nimenomaan vaati. Hän oli juonut jotenkin hurskaasti silloin kun oli merillä, mutta käännyttyään tuli hänestä pysyväinen ja ujostelematon ehdottoman raittiuden mies voidakseen olla esimerkkinä nuorille, ja sen ajan perästä joi hän harvoin, niin, eipä juuri koskaan, paitsi silloin kun se näytti hänestä velvollisuudelta — tapaus, joita väliin voi sattua noin pari kertaa vuodessa, mutta ei koskaan esim. viittä kertaa.

Sellainen mies on aina tavattoman herkkä vaikuttimille ja kosketuksille ja kiivastunteinen. Hän oli sitä, eikä hänellä ollut ollenkaan kykyä salata tunteitaan, tahi jos olisi ollutkin, ei hän olisi viitsinyt sitä käyttää. Hänen kasvonsa ilmaisivat hänen sielussaan vallitsevan sään, ja kun hän astui johonkin huoneeseen, nostettiin sateen- tahi päivänvarjostimet — kuvaannollisesti sanottuna — aina kasvojen ilmeen mukaisesti. Kun lämmin kiilto loisti hänen silmistään, merkitsi se hyväksymistä ja levitti siunausta ympärilleen; kun hän tuli otsa rypyssä, aleni lämpömäärä kymmenen astetta. Hänestä pidettiin paljon ystäviensä kodeissa, mutta häntä myös väliin pelättiin.

Hän oli hyvin mieltynyt Lesterin perheeseen, ja perheen jäsenet vastasivat tuohon mieltymykseen koron kanssa. He surkuttelivat hänen kristinuskoaan, ja hän taas suorastaan pilkkasi heidän omaansa, mutta siitä huolimatta pitivät he toisistaan niinkuin ennenkin.

Hän lähestyi taloa — jonkun matkan päässä; tantit ja rikoksellinen olivat menossa sairaan huoneeseen.

III.

Kolme viimeksimainittua seisoi sängyn vieressä; tantit mahtavina, synnintekijätär hiljaa nyyhkyttäen. Äiti käänsi päätään tyynyllä; hänen väsyneissä silmissään välähti heti myötätuntoisuus ja intohimoinen äidinrakkaus, kun katse kohdistui lapseen, ja hän ojensi käsivartensa syleilyyn.

— Odota! sanoi täti Hannah ja tarttui tyttöön ja esti häntä syleilemästä.

— Helen, sanoi toinen täti äänenpainolla, puhu kaikki äidillesi.
Puhdista sydämesi, älä jätä mitään tunnustamatta.

Nuori tyttö seisoi onnettomana ja avuttomana tuomariensa edessä, teki hiljaa nyyhkyttäen surullisen synnintunnustuksensa ja kun se oli loppunut, huudahti hän kiihkeän rukoilevalla äänellä:

— Oi, äiti, etkö voi antaa minulle anteeksi? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi? Minä olen niin onneton!

— Antaakko sinulle anteeksi, rakkaani? Voi, tule syliini! Kas noin, paina pääsi rintaani ja tyynny. Vaikka olisit sanonut tuhat valetta…

Kuului ääni, varotus — rykäiseminen. Tantit katsahtivat ylös ja ällistyivät, — siinä seisoi tohtori, kasvonsa kuin ukkospilvi. Äiti ja tytär eivät tienneet hänen läsnäoloaan, he olivat kuin juotetut yhteen, sydän vasten sydäntä, uiden sanomattomassa onnessa, kuolleina kaikelle muulle maailmalle. Lääkäri seisoi kotvasen ja katseli tuimana tätä kohtausta; hän ajatteli sitä, selvitteli sitä itselleen, tutki sen syitä; sitte nosti hän kätensä ja viittasi tanteille. Ne tulivat vapisten hänen luokseen, seisoivat nöyrinä hänen edessään ja odottivat. Lääkäri kumartui vähän ja kuiskasi:

— Enkö ole sanonut teille, että sairasta on säästettävä kaikilta mielenliikutuksilta? Mitä hittoa te olette tehneet? Laputtakaa tiehenne!

He tottelivat. Puolen tunnin perästä tuli hän salonkiin tyynenä ja iloisena, päivänpaisteisena, saattaen Heleneä kädet hänen vyötäistensä ympärillä; tohtori taputteli häntä ja puheli hellästi ja leikillisesti hänen kanssaan, ja Helen oli hänkin sama aurinkoinen ja iloinen olento kuin ennenkin.

— Kas niin, sanoi lääkäri, hyvästi nyt, pikku ystäväni. Mene huoneeseesi ja pysyttele erilläsi äidistäsi ja ole kiltti tyttö. Mutta odotappas — näytä kieltäsi. Oikein, se on hyvä… sinä olet terve kuin pähkinä!

Lääkäri taputti häntä poskelle ja lisäsi:

— Mene nyt; minä haluan puhua näiden tanttien kanssa.

Helen poistui. Lääkärin kasvot tulivat taas äkkiä synkiksi ja istuttuaan tuolille sanoi hän:

— Te kumpikin olette tehneet koko joukon vahinkoa — ja ehkä hiukan hyötyäkin. Niin, hiukan hyötyä — sen mukaan miltä nyt näyttää. Margaretan sairaus on pilkkukuumetta! Se on tullut ilmi teidän hulluuksienne johdosta, ja se on tavallaan teidän ansionne, siihen nähden miltä nyt näyttää. Aikaisemmin en voinut olla varma siitä mitä se oli.

Ikäänkuin saamansa vaikutuksen ponnahuttamina hyppäsivät vanhat naiset ylös kauhusta vavisten.

— Istukaa alas! Mitä aijotte tehdä?

— Mitäkö tehdä? Meidän täytyy rientää hänen luokseen. Meidän…

— Te ette tee mitään sentapaista, te olette jo tehneet tarpeeksi vahinkoa yhden päivän osalle. Aijotteko tuhlata koko rikos- ja mielettömyysvarastonne yhdellä ainoalla arvanheitolla? Istukaa alas, sanon minä. Minä olen järjestänyt niin että hän saa nukkua, sillä sitä hän tarvitsee; jos te häiritsette häntä saamatta minulta siihen lupaa, niin lyön aivot päästänne — jos teillä niitä on.

He istuivat paikoilleen huolestuneina ja loukkaantuneina, mutta tottelivat kuitenkin hänen käskyään. Lääkäri jatkoi:

— Niin, nyt tahdon saada selityksen tähän. He tahtoivat selittää minulle kaikki — ikäänkuin eivät jo olisi olleet tarpeeksi liikutuksissaan. Te tiesitte käskyni; kuinka te uskalsitte mennä tuonne sisälle ja saada aikaan semmoisen touhun?

Hester katsoi anovaisesti Hannahiin, Hannah loi rukoilevan silmäyksen Hesteriin — ei kumpikaan halunnut tanssia tämän jyrisevän musiikin tahdissa. Tohtori tuli heille avuksi. Hän sanoi:

— Alota Hester!

Nypistellen suuren huivinsa poimuja, katseensa lattiaan luotuna, sanoi Hester arasti:

— Emme olisi olleet tottelemattomia mistään jokapäiväisestä syystä, mutta tämä oli mitä painavinta laatua. Se oli velvollisuus. Ja kun velvollisuus on kysymyksessä, silloin ei ole valitsemisen varaa; silloin täytyy jättää syrjään kaikki vähemmän tärkeät seikat ja täyttää se. Meidän täytyi jättää Helen äitinsä tuomittavaksi. Hän oli näet valehdellut.

Tohtori tutki häntä tarkasti muutaman silmänräpäyksen ajan ja näytti etsivän johtolankaa jostain aivan käsittämättömästä; sitte huudahti hän rajusti:

— Vai lausui hän valheen? Tekikö hän sen todellakin? Jumala minua armahtakoon, mutta minä valehtelen miljoonia kertoja päivässä, ja sen tekevät kaikki lääkärit. Ja sen tekevät muuten kaikki ihmiset — myöskin te. Ja se siis oli se tärkeä seikka, joka antoi teille oikeuden rikkoa minun määräyksiäni vastaan ja saattaa Margaretan henki vaaranalaiseksi! Kuulkaa, Hester Gray, se on sulaa mielettömyyttä; tuo tyttö ei voinut valehdella toisen vahingoittamisen tarkotuksessa. Se on mahdotonta — kerrassaan mahdotonta. Sen tiedätte itsekin, te kumpikin, tiedätte vallan hyvin.

Hannah ryhtyi auttamaan sisartaan.

Hester ei tarkottanut, että se olisi ollut sellainen valhe, eikä se sitä ollutkaan. Mutta valhe se oli kuitenkin joka tapauksessa.

— Nooo, en koskaan, kunniani kautta, ole kuullut tuollaisia tyhmyyksiä! Eikö teillä ole niin paljon järkeä päässänne, että voitte erottaa valheen valheesta? Ettekö tunne erotusta sellaisen valheen välillä, joka hyödyttää, ja sellaisen, joka vahingoittaa?

— Kaikki valheet ovat synnillisiä, sanoi Hannah ja puri huuliaan; kaikki valheet ovat kiellettyjä.

"Ainoa Kristitty" vääntelihe kärsimättömänä tuolissaan. Hän tahtoi hyökätä tuota väitettä vastaan, mutta ei oikein tiennyt mistä alottaisi. Viimein teki hän yrityksen:

— Hester, ettekö lausuisi valhetta suojellaksenne jotain ihmistä ansaitsematonta vääryyttä tahi häpeää vastaan?

— En.

— Ette edes ystäväänne?

— En.

— Ette edes rakkainta ystäväänne?

— En. Sitä en tekisi.

Tohtori taisteli hetkisen ääneti tämän pulman kanssa, sitte kysyi hän:

— Ettekö edes pelastaaksenne hänet katkerasta tuskasta, surusta ja kurjuudesta?

— En. En edes pelastaakseni hänen henkeänsä.

Taaskin vaitiolo. Sitte:

— Tahi hänen sieluansa?

Taaskin tuli hiljaisuus — hiljaisuus, joka kesti jotenkin kauvan —, sitte toisti Hester matalalla, päättäväisellä äänellä:

— Tahi hänen sieluansa.

Ei kukaan virkkanut mitään pieneen aikaan; sitte kysyi tohtori:

— Niinkö tekin ajattelette, Hannah?

— Niin, vastasi hän.

— Minä kysyn teiltä molemmilta: minkävuoksi?

— Senvuoksi, että on synti lausua sellaista valhetta ja mitään valhetta, ja se voisi maksaa omien sielujemme autuuden — niin, se tekisi sen, jos kuolisimme ehtimättä katua.

— Kummallista… kummallista… se on vallan uskomatonta.

Sitte kysyi hän kopeasti:

— Kannattaako sellaista sielua pelastaa?

Hän nousi ylös, mutisi ja purisi ja harppaili pitkin askelin ovelle.
Kynnyksellä pyörähti ympäri ja huusi tuikealla äänellä:

— Parantakaa itsenne! Jättäkää pikkumaiset ja jonninjoutavat ja itsekkäät puuhanne kurjien pikkusielujenne pelastamiseksi ja hankkikaa itsellenne jotain tekemistä, mikä on edes jonkin arvoista! Uhratkaa sielunne! Uhratkaa ne hyvän asian puolesta, ja mitä se teille tekee, jos te ne kadotatte? Parantakaa itsenne!

Nuo vanhat kunnon naiset istuivat herpautuneina, murtuneina, loukkaantuneina ja hautoivat harmiaan ja katkeruuttaan noiden solvauksien johdosta. He olivat saaneet haavan sydämeensä, nuo vanhat naisraukat, ja sanoivat, etteivät voi koskaan antaa noita loukkauksia anteeksi.

— Parantakaa itsenne!

He toistivat kerta kerran perästä noita sanoja vastenmielisesti.

— Parantaa itsemme ja opetella valehtelemaan!

Aika hiipi eteenpäin ja jonkun ajan kuluessa tapahtui heidän mielialassaan muutos. He olivat täyttäneet ihmisen ensimäisen velvollisuuden — ajatella omaa itseään, siksi kunnes se ajattelemisen aihe oli loppuun kulunut; sitte kykenee ihminen antautumaan pienempiin tehtäviin ja ajattelemaan muita ihmisiä. Se antaa aina — usein terveellisen — uuden suunnan mielialoille. Kummankin vanhan tantin ajatukset kääntyivät takaisin heidän rakkaaseen sisarentyttäreensä ja siihen kauheaan tautiin, joka oli hänet vallannut; he unohtivat tuossa tuokiossa ne kolahdukset, joita heidän itserakkautensa oli saanut, ja heidän sydämissään heräsi harras halu mennä auttamaan kärsivää ja vahvistamaan häntä rakkaudellaan ja hoitamaan häntä ja työskentelemään heikoilla käsillään parhaansa mukaan hänen puolestaan ja iloisina ja hempeinä kuluttamaan vanhat ruumisraukkansa noissa mieluisissa kärsimyksissä, jos vaan voisivat saada siihen luvan.

— Ja sen me saamme! sanoi Hester kyynelten virratessa pitkin poskipäitä. — Ei ole olemassa meidän veroisiamme sairaanhoitajattaria, sillä ei löydy ketään, joka voisi kestää tämän sängyn vieressä, siksi kunnes hän menehtyisi ja kuolisi, ja sen me tekisimme, sen Jumala tietää.

— Amen, sanoi Hannah ja hymyili myöntävästi. Tohtori tuntee meidät ja tietää, että emme enää ole tottelemattomia, eikä hän tule kutsumaan ketään muita hoitajattaria. Sitä ei hän uskalla!

— Eikö uskalla? sanoi Hester äreästi ja kuivasi kyyneleet silmistään. — Hän uskaltaa vaikka mitä tuo kristitty saatana! Mutta minä en haluaisi neuvoa häntä osottamaan uskallustaan tällä kertaa. No niin… kun kaikki käy ympäri, on hän kuin onkin lahjakas ja viisas ja kiltti, eikä hänelle koskaan voisi, juolahtaa sellainen ajatus päähän. Jommankumman meistä on varmaankin tähän aikaan päivästä mentävä sairaan huoneeseen. Missä mahtaa lääkäri olla? Miks'ei hän tule ja sano meille?

He kuulivat hänen lähestyväin askeltensa äänen. Hän tuli sisään, istahti ja alkoi puhua.

— Margaret on sairas, sanoi hän. Hän nukkuu vielä, mutta herää pian: silloin täytyy toisen teistä mennä hänen luokseen.

Hän ensin huononee ennenkuin tulee paremmaksi. Meidän täytyy pian järjestää yö- ja päivävartioiminen. Miten paljon voitte te ottaa siitä osaksenne?

— Kaikki tyyni! huudahtivat molemmat naiset yhtähaavaa.

Tohtorin silmissä välähti ja hän sanoi painavasti:

— Te olette todellakin juuri niitä oikeita, te vanhat pyhäinjäännökset! Ja te saatte tehdä niin paljon kuin voitte, sillä ei löydy ketään tässä kaupungissa teidän vertaisianne sellaisissa taivaallisissa laupeudentöissä, mutta te ette voi tehdä kaikkea ja olisi rikos antaa teidän sitä tehdäkään.

Ne olivat suuria arvolauseita, kultaisia arvolauseita, kun ne tulivat sellaisesta lähteestä, ja se tuullutti pois melkein kaiken harmin noiden vanhojen kaksosten sydämistä.

— Teidän Tillynne ja minun vanha Nancyni saavat huolehtia lopusta — ne ovat hyviä sairaanhoitajattaria molemmat, valkoisia sieluja mustien naamarien takana, valppaita, rakastavaisia, helliä — juuri sellaisia kuin sairaanhoitajattaren tulee olla! — ja täysin kokeneita valehtelijoita jo pikku lapsesta saakka. — Kuulkaa nyt, pitäkää tarkoin silmällä Heleneä; hän on sairas ja tulee yhä sairaammaksi.

Tantit näyttivät hämmästyneiltä ja epäluuloisilta ja Hester sanoi:

— Mitä se merkitsee? Tuskin on kulunut tuntia siitä kun te sanoitte, että hän on terve kuin pähkinä:

Tohtori vastasi tyyneesti:

— Minä valehtelin.

Naiset kääntyivät suuttuneina häneen päin ja Hannah sanoi:

— Miten voitte tehdä noin inhottavan tunnustuksen niin välinpitämättömällä äänellä, kun kerran tiedätte, mikä mielipide meillä on kaikellaisista…

— Vaiti! Te olette tyhmiä kuin kissat, te kumpikin, ettekä te tiedä mitä puhutte. Te olette niinkuin kaikki muutkin siveydensokot: te valehtelette aamusta iltaan, mutta syystä että te ette tee sitä suullanne, vaan ainoastaan valheellisilla silmillänne, valheellisella äänellänne, petollisesti väritetyllä äänenpainollanne ja harhaanjohtavilla eleillänne, kulette te kopeina nokka pystyssä ja pöyhkeilette Jumalan ja ihmisten edessä olevanne hurskaita, tahrattomia totuudenpuhujia, joiden sielujen jääkellarissa valhe paleltuisi kuoliaaksi, jos se sinne tulisi! Miksi petätte itsenne tuolla tyhmällä väitteellänne, ettei ole olemassa muuta valhetta kuin se mikä lausutaan? Mitä erotusta on siinä, jos valehdellaan silmillä tahi suulla? Ei mitään; jos tahdotte ajatella silmänräpäyksen, niin näette, että niin on asianlaita. Ei löydy ainoatakaan ihmisolentoa, joka ei laskettelisi koko joukon valheita jok'ainoa päivä elämänsä aikana; ja te — niin, te sanotte niitä kolmekymmentä tuhatta; ja kuitenkin joudutte te kalmankalpean, tekopyhän kauhun valtaan senjohdosta, että minä sanon hyvää tarkottavan, vaarattoman valheen lapselle suojellakseni häntä hänen mielikuvitukseltaan, joka voisi kiihottaa hänen verensä kuumeeseen tunnin kuluessa, jos vaan olisin niin välinpitämätön velvollisuudestani, että sallisin sen tapahtuvan. Ja sen minä luultavasti tekisinkin, jos vaan ajattelisin oman sieluni pelastamista niin epäkunniallisella keinolla.

Kas niin, puhelkaamme vaan. Menkäämme yksityisseikkoihin. Kun te olitte tuolla sairaan huoneessa ja teitte sen tyhmyyden, niin mitä te olisitte tehneet, jos olisitte tietäneet, että minä olin tulossa?

— No?

— Te olisitte luikkineet sieltä tiehenne ja vieneet Helenen mukananne — eikö niin?

Tantit olivat vaiti.

— Miksi olisitte silloin hyörineet ja pyörineet?

— No?

— Estääksenne minua huomaamasta varomattomuuttanne, saattaaksenne minut uskomaan, että Margaretan kiihottunut tila oli johtunut jostain teille tuntemattomasta syystä. Suoraan sanoen: sanoaksenne minulle valheen — äänettömän valheen. Kenties vielä sellaisen, joka voisi olla vahingollinen.

Kaksoset punastuivat, mutta eivät virkkaneet mitään.

— Te ette sano ainoastaan lukemattomia äänettömiä valheita, vaan te lausutte valheita suullannekin — te kumpikin.

— Se ei ole totta!

— Se on totta. Mutta ainoastaan vaarattomia valheita. Te ette ajattelekaan lausua vahingollisia valheita. Tiedättekö, että se on jo myönnytys — ja tunnustus?

— Mitä tarkotatte?

— Se on tietämättään myöntämistä, että vaarattomat valheet eivät ole rikoksellisia; se on tunnustamista, että te aina teette tuon erotuksen. Esimerkiksi viime viikolla hylkäsitte te vanhan rouva Fosterin tarjouksen tulla syömään päivällistä tuon sietämättömän Higbiesin kanssa — kohteliaalla kortilla, jossa te lausuitte valittavanne ja sanoitte olevanne hyvin pahoillanne sen vuoksi, että ette voineet saapua. Se oli valhe. Ei koskaan ole sen selvempää valhetta lausuttu. Kieltäkää sekin, Hester, niin lausutte uuden valheen.

Hester vastasi pudistamalla päätänsä.

— Se ei riitä. Vastatkaa! Oliko se valhe vai ei?

Puna levisi kummankin naisen kasvoille ja lyhyen sisällisen taistelun jälkeen saivat he vaivoin tehdyksi synnintunnustuksensa:

— Se oli valhe.

— Hyvä, parannus alkaa; vielä voi teistä toivoa jotakin; te ette tahdo valehdella pelastaaksenne rakkaimman ystävänne sielun, mutta te laskette kursailemattoman valheen säästääksenne itseänne sanomasta epämieluista totuutta.

Hän nousi ylös. Hester sanoi molempien puolesta kylmästi:

— Me olemme valehdelleet, sen me näemme; mutta se ei saa enää koskaan tapahtua.

Valehteleminen on synti. Me emme enää koskaan lausu minkäänlaista valhetta, emme edes kohteliaita tahi hyvää tarkoittavia valheita kenenkään surujen vuoksi, joita Jumala on hänen osakseen antanut.

— Oi, miten pian te tulettekaan lankeamaan, sillä se mitä nyt juuri sanoitte on valhe. Hyvästi! Parantakaa itsenne! Nyt on toisen teistä mentävä sairaan huoneeseen.

IV.

Kaksitoista päivää perästäpäin.

Kauhea tauti piti vielä äitiä ja tytärtä kahleissaan. Kovin vähän oli kummastakaan toivoa. Vanhat sisarukset näyttivät kalpeilta ja kuluneilta, mutta eivät tahtoneet jättää paikkaansa. Heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan, noiden raukkojen olentojen, mutta he olivat kestäviä ja voittamattomia. Kunakin näinä kahtenatoista päivänä oli äiti kaivannut lastaan ja lapsi äitiään, mutta kumpikin tiesi, että heidän kaihoisat rukouksensa eivät auttaneet. Kun äidille sanottiin — ensimäisenä päivänä — että hänen tautinsa oli pilkkukuumetta, säikähti hän ja kysyi, tarvitsiko pelätä sitä, että Helen olisi saanut tartunnan edellisenä päivänä ollessaan sairaan huoneessa tunnustamassa. Hester sanoi hänelle, että tohtori oli moiselle ajatukselle ylenkatseellisesti murahtanut. Hester hämmentyi sen sanottuaan, vaikka se olikin totta, sillä hän ei uskonut lääkäriä; mutta kun hän näki äidin ihastuvan vastauksesta, väheni hänen omantunnonvaivansa — seikka, mikä saattoi hänet häpeämään tuota epäsuoraa petosta, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, mutta ei hävennyt niin paljon, että olisi katunut. Tästä hetkestä alkaen tajusi sairas, että hänen täytyi olla tyttärestään erillään, ja sanoi tahtovansa tyytyä tuohon eroon niin hyvin kuin voi, sillä hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin saattaa lapsensa terveyden vaaroille alttiiksi. Saman päivän iltana sairastui Helen ja täytyi alistua vuoteenomaksi. Hänen tilansa tuli pahemmaksi yöllä. Aamulla kysyi äiti hänestä:

— Onko hän vilkas?

Hester oli kylmä kuin jää; hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanotuksi sanaakaan. Äiti virui vuoteellaan ja katseli häntä miettien, uinaillen, odottaen; yhtäkkiä kalpeni hän ja huohotti:

— Oi, Jumalani, mitä se on? Onko hän sairas?

Tanttiparan sydänraiska kivettyi ja hän sanoi:

— Ei, ole huoletta; hän on terve.

Sairas nainen huudahti kiitollisena koko sydämestään:

— Kiitos, Jumala, noista kallisarvoisista sanoista! Suutele minua.
Minä pyydän senvuoksi että sanoit nuo sanat!

Hester kertoi tämän tapauksen Hannahille, joka kuunteli sitä tuikeasti katsellen ja sanoi kylmästi:

— Sisko, se oli valhe.

Hesterin huulet venähtelivät; hän sanoi nyyhkyttäen:

— Oi, Hannah, se oli synti, mutta minä en voinut toisin tehdä; minä en voinut nähdä kauhun ja onnettomuuden ilmettä hänen kasvoillaan.

— Se on samantekevä. Se oli valhe. Jumala on rankaiseva sinua siitä.

— Kyllä, sen minä tiedän, huudahti Hester ja väänteli käsiään, — mutta jos taaskin olisin samassa asemassa, en voisi menetellä toisin… tiedän, että valehtelisin uudestaan.