HENKENSÄ UHALLA
3-näytöksinen näytelmä
Kirj.
MARTTI WUORI
Palkittu Kansallismielisen Nuorisoliiton näytelmäkilpailussa v. 1910
Helsingissä, Oy Waseniuksen kirjakauppa, 1910.
Rouva Ida Aalbergille
Vapaaherratar Uexkull-Gyllenbandille
kunnioittaen, ihaellen
Tekijä.
HENKILÖT:
Hemmo Kaltimo, Alhon isäntä. Elvi, hänen vaimonsa. Selma, Hemmon äiti. Liisi Blom, luutnantin leski. Takamaan Mikko, Alhon alustalainen. Hilja, hänen tyttärensä.
Tapaus Alhon kartanossa likellä erästä sisämaan kaupunkia nykyaikaan.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Sali Alhon kartanossa. Perällä kaksi ovea, joista oikeanpuolinen vie eteiseen, vasemmanpuolinen — ruokasaliin. Oikeassa seinässä ovi isännän huoneisin, vasemmassa kaksi ikkunaa, joista perimmäinen on ikkunaovi ja johtaa verannan kautta puutarhaan. Kalustus on siistiä, maalaiskartanoissa tavallista: ikkunanpuoleisella seinustalla, paitsi kasveja, sohva, pöytä, tuoleja; vastaisella puolella pianino, pieni hyllypöytä, nurkassa, alustalla, veistokuva (esim. Takasen "Aino") y.m. Lattialla pitkittäin kotikutoisia mattoja.)
(On kesäpäivä, kirkas, päivänpaisteinen. Ovi verannalle on auki. Silloin tällöin kuuluu puutarhasta lintujen viserrystä.)
Selma (kastelee kannulla kasveja).
Liisi (kurkistaa saliin verannan ovesta). Päivää!
Selma (säpsähtäen). Ei, mutta — —! Sehän on — —.
Liisi (astuu sisään ja juoksee suutelemaan Selmaa). Vieläkös Selma täti tuntee minut?
Selma (laskee kannun maahan ja syleilee Liisiä). Liisi! Sinäkös se olet?!
Liisi. Minä juuri — Liisi Blom.
Selma. No, voi tokisen! Kuinkas en?… Tunnenhan minä.
Liisi. Viime kesästä…
Selma. Tietysti. Hyvänen aika! Ja minä kun oikein pelästyin.
Liisi. Tämmöistä harakkaa! (Nauraa.)
Selma. Kun en kuullut kenenkään tulevan. Ajatuksissani tässä kukkiani hoitelin.
Liisi. Yksinkö olettekin kotona, täti?
Selma. Yksin. — No! Ota nyt hattu päästäsi!
Liisi. Otankohan? Jos minä kohta taas lähden…
Selma. Kas niin! Etkö siis minun seurassani tahdokaan istua…?
Liisi. Kuinkas en? Mitä te nyt, täti?!…
Selma. No, eihän täällä maalla, — tiedäthän sen, — vierailulla hattupäässä olla.
Liisi. Pitäähän sitä ensi kerran… Sitte kyllä juoksen avopäinkin.
Selma (päätään heilutellen). Mutta, voi, kuinka kaunis hattu!
Liisi. Johan nyt!
Selma. Tietysti viimeistä kuosia! Ja kuinka hyvin se sinulle sopii!
Liisi. Niinkö?
Selma. Oikein hyvin! — Kun eivät nyt sattuneet nuoret olemaan kotona!
Liisi (merkitsevästi). Nuoret!
Selma. Niin. Mutta kyllä he varmaan kohta tulevat. Lähtivät vähän vain kaupungissa käymään.
Liisi. Sitte minä sill'aikaa pidän tädille seuraa. (Ottaa päästään hatun, jonka panee tuolinselkäimelle riippumaan.)
Selma. Se on oikein kiltisti tehty. — Kas noin! No, nythän minä tunnen sinut entiseksesi taas, Liisi. (Taputellen Liisiä kädelle.)
Liisi. Ihanko?
Selma. Ihan. — No, tule nyt istumaan, tule! (Vetää Liisiä kädestä viereensä sohvaan istumaan.) Kas näin! Niin, Hemmo ja Elvi — — —. Niin, tosiaan. Minä tässä puhun, kuin kaikille tunnetusta asiasta. Mutta olethan sinäkin kuullut…?
Liisi. Että Hemmo Kaltimo on naimisissa, — kyllä.
Selma. Niin. Siis sen tiedät. — Mutta ennenkuin tässä nyt puhelemaan ruvetaan, pitää meidän toki saada kahvia. (Aikoo nousta.)
Liisi (pidättäen häntä). En minä juo, täti.
Selma. Sehän on totta. Teetähän te siellä Pietarissa etupäässä…
Liisi. En, en, — en juo sitäkään nyt. Kiitos vain, täti kulta.
Selma. No, mitäs sitte saan sinulle tarjota?
Liisi (leikillisen vallattomasti). Shamppanjaa — —.
Selma (nöyrästi). Valitettavasti ei minulla ole sitä varastossani, kultaseni!
Liisi (hyväellen Selmaa). Kiitos, kiitos, täti hyvä. Minä vain lasken leikkiä. En minä juo sitäkään — muulloin, kuin kun olen oikein hurjalla päällä.
Selma. Mitäs ihmettä sitte voisin sinulle tarjota, Liisi kulta?
Liisi. Omaa seuraanne vain, ei mitään muuta nyt.
Selma. Minkä sille nyt sitte teen?! — No, milloinkas sinä olet taas meidän seudullemme tullut, Liisi?
Liisi. Kuulkaa nyt, täti, mitä minä sanon.
Selma. No?
Liisi. Minä kerron teille heti itsestäni kaikki, mitä minusta on kerrottavaa, ettei teidän kysyäkään tarvitse.
Selma. No, hyvä, hyvä.
Liisi. Mutta yhdellä ehdolla.
Selma. Ja se on?
Liisi. Että teidänkin sitte vuorostanne täytyy kertoa minulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, tahi vastata kaikkiin kysymyksiini.
Selma. Kyllä, kyllä, — minkä vain voin.
Liisi. Ilman verukkeita, mitään salaamatta? Niinhän?
Selma. No, no. Oletpas sinä lysti. Mitäs minulla olisi?…
Liisi. No niin! — Tulin toissa päivänä tänne Pietarista.
Selma. Sielläkö sinä sitte koko talven…?
Liisi. Siellä, — siitä asti kuin täältä viime syksynä sinne palasin. Ja nyt asun taas täällä Kivistössä.
Selma. Lähimpänä naapurinamme jälleen.
Liisi. Toivoin, nähkääs, ettette olleet vielä saaneet kylliksenne minusta.
Selma (taputtaen häntä kädelle ja nauraen). Kaikkia sinä — —!
Liisi. Ja kun minua lisäksi niin kauheasti veti teidän läheisyytenne.
Selma (kuin äsken). No, sehän on hauska kuulla.
Liisi. Ja terve olen ollut ja iloinen, melkein rasavilli välistä, täti.
Selma. On se todellakin hauska nähdä tuollaista elämänhaluista ihmistä, kuin sinä olet, — meidän aikaan.
Liisi. Pyh! Minäkö elämänhaluinen? Kuolla minä tahdon…
Selma. Älä nyt joutavia jaarittele!
Liisi. Niin, minä alan nyt oikein tasaantua, täti. Olenhan jo taas vuotta vanhempi, kuin viime kesänä.
Selma (naurahtaen). Et sinä ole ollenkaan vanhentunut tällä aikaa. Olet ihan samallainen.
Liisi. Vaikka jo on alkanut harmaita hiuksia päähän ilmestyä ja säteitä silmien nurkkiin.
Selma. Mitä sinä nyt höpiset! Nuori, kaunis, iloinen edelleen!
Liisi. Tuo kaikki on vain pettävää, täti, — tuo nuoruus, kauneus, iloisuus.
Selma. En minä nyt osaa sinua mielistellä. Älä pyydäkään!
Liisi. Ja kuitenkaan ei kukaan ole tästä nuoresta leskestä huolinut. Siinähän on todiste.
Selma. Älähän hätäile! Ehkä joku piankin taas…
Liisi. Ehkä, mutta semmoinen, josta en minä huoli.
Selma. Jokaisella tietysti on oma mittapuunsa siinä asiassa.
Liisi. Niin. Ja minulla vielä oma luontoni lisäksi.
Selma. Joka on?
Liisi. Että kun en saa sitä, jota… jonka minä tahdon, niin suutun oikein hurjasti ja — enpäs sano, mitä teen.
Selma. No? Sano nyt vain! Kaikki tahi ei mitään, niinkö?
Liisi (välähyttäen silmiään). Eikä, kun: minun tahi ei kenenkään.
Selma. Mitä sinä nyt!…
Liisi. Niin että sen, joka ei itse minulle alistu, alistan minä taikka — —. (Kääntää puheen yht'äkkiä toisaanne. Naurahtaa kuivasti). Ha-ha-ha! No, nyt minä taaskin laskin leikkiä. — Mutta siinäpä nyt sitte onkin kaikki, mitä minulla on kerrottavaa itsestäni. (Panee kätensä ristiin ja vääntäisee kämmenensä hermostuneesti ulospäin.) Ja mitä minusta tarvitsee tietää.
Selma. Sehän ei ollut vielä mitään. Pitäähän sinun kertoa, kuinka olet siellä suuressa maailmassa talvesi viettänyt. Olet kai taaskin paljon huvitellut?
Liisi. En, — en ollenkaan.
Selma. Kuinka? Ja viime kesänä kerroit niin paljon hauskaa elämästäsi edellisenä talvena.
Liisi. Vaan nyt, nyt olen ikävöinyt — kuollakseni.
Selma. Ja äsken kuitenkin sanoit olleesi — kuinka se oli? — oikea rasavilli?
Liisi. Se ei ollut totta. Taikka ehkä harmissani.
Selma. Kuinka minun nyt sitte on sinua ymmärrettävä?
Liisi. Ette voikaan minua ymmärtää, täti.
Selma. No, nyt on kumma! Sinä, joka aina olit touhussa ja toimessa, ja aina löysit huvia kaikkialla.
Liisi. Ja nyt en saa päiviäni kulumaan — pakkotyölläkään. (Nauraa väkinäisesti.)
Selma. Mitä sinä nyt, Liisi kulta, joutavia teeskentelet.
Liisi. Niin, mitä minä joutavia tässä itsestäni jaarittelen. Puhukaa nyt te, kertokaa nyt te itsestänne!
Selma. Minustako?
Liisi. Kaikista — kaikkia. Haluan niin mielelläni kuulla.
Selma. Minusta itsestäni ei ole mitään kertomista. Terveenä olen, Jumalan kiitos, elänyt. Ja entiseen tapaani muuten.
Liisi. Vaikka täällä nyt on miniäkin talossa?
Selma. Sehän se nyt on viime talven suurin tapaus meidän elämässämme Alhossa.
Liisi. Sen uskon.
Selma. Olit ehkä siitä asiasta jo Pietarissa kuullut?
Liisi. Päinvastoin oli se minulle täydellinen yllätys Kivistöön tullessani!
Selma. Niin, niin.
Liisi. Kun en ollut sanomissakaan huomannut kihlaus- enkä muuta ilmoitusta.
Selma. Ei semmoista ollutkaan. Hemmo ei rakasta noita perheuutisilmoituksia. — No, ja sitte vietettiinkin vain vaatimattomat häät. Nekin jo kaksi kuukautta kihlauksen jälkeen.
Liisi. Rakkaus taisi siis iskeä kuin ukkonen kirkkaalta taivaalta, vai?
Selma. Kauan eivät Hemmo ja Elvi tuttuja olleet, kun menivät kihloihin, se on kyllä totta. Mutta eihän niistä pitkistä kihlausajoistakaan aina hyvää ole.
Liisi. Ehtii usein kihlaus purkautua, ennenkuin mitään liittoakaan oikein on tullut.
Selma. Niin juuri.
Liisi. Ja tyttö voi jäädä — iäksi odottamaan. Kun ovat oppineet, molemmat, liika hyvin toisiaan tuntemaan.
Selma. Miksi nyt sillä laillakaan?!!
Liisi (nopeasti). Kuulkaa, täti! Onko se nuorikko hyvin kaunis, vai?
Selma. Saatpahan kohta itse päättää, jahka hänet näet. Sievänä häntä kyllä pidetään.
Liisi. Ja viisas? Onko hän älykäs, henkevä myös?
Selma. Hyvin järkevä tyttö hän on.
Liisi. Entä rikas, täti? Mitä?
Selma. Onhan hänen isänsä varakas: yksi talo kaupungissamme ja maatila Turun läänissä. Ja vain kaksi lasta.
Liisi. Vai se siis on Hemmo Kaltimon valio! Elvi — mikäs hän on sukujaan?
Selma. Tyyri.
Liisi. Elvi Tyyri! Elvi Tyyriin siis Hemmo Kaltimo tarttui?
Selma. Tarttui?!
Liisi. Niin, no: nai hänet, — sehän se on tavallinen puheenparsi. — Ja tädin miniän isä, kukas hän, muuten, on?
Selma. Hän on ollut liikemies, nyt omillaan eläjä vain.
Liisi. Kapitalisti siis, niinkuin sosialistit sanoisivat?!
Selma. Ainakin rehellisellä tavalla ansaittu nimi.
Liisi. Eikä ryöstöillä. Tietysti! — No, ja täti siis on onnellinen ja tyytyväinen poikansa vaalin johdosta, jos saan näin rohkeasti kysyä?
Selma. Eihän minulla ole muuta, kuin hyvää Elvistä sanottavaa.
Liisi. Onnellinen, että Hemmo on päässyt avioliiton rauhansatamaan?
Selma. Niin, Liisi kulta, hyvin onnellinen olen. Olisihan hänen voinut käydä toisin, joka olisi ollut vähemmin suotavaa.
Liisi. Niinkö?
Selma. Minä tarkoitan… Sinähän tiedät, että Hemmo on mielipiteiltään siinä asiassa, kuinka minä sanoisin, kovin kansanvaltainen.
Liisi. Tiedän. Kyllähän hän puhui paljon siihen suuntaan minullekin viime vuonna. Minä sanoisin häntä kuitenkin pikemmin vapaamieliseksi, täti.
Selma. Vaikkapa niinkin. Mutta minä puolestani kuulun vielä vanhan aatesuunnan ihmisiin. Kaikella on rajansa. Ei ihminen pysty tasoittamaan oloja yhteiskunnassa paremmin kuin vuoria ja laaksoja luonnossakaan.
Liisi. Nyt minä alan ymmärtää. Olisiko Hemmo todellakin — —? Sitähän olen usein perästäpäin ajatellut, täti, että hänellä ehkä oli mielessä joku kansannainen, jonka hän — —
Selma (vältellen). En tiedä, kultaseni. Ne ovat asioita, joista ei kysellä, joista ei tahdo puhua.
Liisi. Niin, niin, luonnollisesti. Vai niin se oli?! Nyt minä ymmärrän. Se kävi siis tädin mielen mukaan kaikki.
Selma. Kuinka niin, kaikki?! Tietysti Hemmo itse teki vaalinsa. Ja minä olen siihen tyytyväinen. Olen onnellinen, että niin kävi.
Liisi. Mutta hän itse? Onkos hänkin, täti? Tuntuuko siltä?
Selma. Minä uskon. Arvatenkin. Ja miksi ei? Hän tarvitsi hyvän vaimon, hyvän emännän tänne. Ja luullakseni hän on semmoisen löytänyt.
Liisi. Tietenkin sitte. Se on siis oikealle pohjalle rakennettu, kun ei — toisin käynyt päinsä. No, ja nuori Elvi rouva? Hän siis on onnellinen hänkin?
Selma. Enhän minä voi muuta otaksua, Liisi kulta.
Liisi. Se on tietty.
Selma, Ja mistäpä muusta voisi puhuakaan? Vastahan he niin vähän aikaa sitte — —
Liisi. Eihän sitä — niin! Kuinkas sitä ei onnellinen olisi, kun on päässyt varakkaan Alhon emännäksi, herttaisen, kelpo Hemmo Kaltimon puolisoksi?! Niin, tietysti!
Selma. Oma Hemmoni, niin! Sinä kyllä tiedät, Liisiseni, kuinka paljon minä Hemmoa rakastan ja kuinka paljon hänkin minua rakastaa. Ei koskaan hän ole tahtonut minun mieltäni millään pahoittaa. Ja minä uskon, että Elvin kautta on meidän keskinäinen rakkautemme vieläkin vahvistunut ja kasvanut. Toivon, ettei mitään epäsointua ole taloomme tullut eikä tule vastakaan koskaan.
Liisi. Kuinka hauskaa kuulla sitte, että kaikki ovat onnelliset, kaikki.
Selma. Niin, Liisi, hauskaa se on.
Liisi. Kaikki (puolikovaan Selman korvaan, puoleksi leikillä, mutta huomattavalla katkeruudella äänessä) paitsi yksi, täti.
Selma (taputtaen Liisiä kädelle). No, no, Liisi kulta! Ymmärränhän minä. — — Tiedänhän minä. — — Mutta tulee kai se sinunkin onnesi vielä. Ja mikä on onni, sen tietää vasta, kun elämä on loppuun eletty.
Liisi (tuskallisesti). Niin. Se on totta, täti. Vasta kun elämä on loppuun eletty. (Panee taas kätensä ristiin ja vääntäisee kämmeniään ulospäin, nousee sitte nopeasti ylös ja jatkaa teennäisen iloisesti.) Ovatpas tädin kasvit todellakin hyvin menestyneet talven kuluessa.
Selma (nousten myös). Ovathan ne. Minä hoidankin niitä lapsukaisiani ahkerasti. Annathan anteeksi? Tässä jäi vielä yksi kastelematta.
Liisi. Vielä te kysytte?! (Kävelee ja katselee huonetta). Täällähän on muuten kaikki paikoillaan.
Selma (kastelee kasvia). Tietystikin.
Liisi. Nuori rouva ei, näköjään ole tahtonut mitään muutella ja sijoitella. — Kuulkaa, täti, sanokaapa vielä: onko hän hyvin lujatahtoinen vaiko päinvastoin?
Selma. Elvi? Mitäs minä sanoisin? Kiltti hän on ainakin minun kanssani. Ja tässä asiassa hän on pitänyt hyvänään ja tyytynyt.
Liisi. Pitää hyvänään, tyytyä! Onhan se suurenmoista, kun senkin osaa.
Selma (kuin itsekseen). Tietysti, tietysti. — No, nyt minä vien vain tämän kannun pois ja tulen heti takaisin. (Vie kannun ruokasaliin ja palaa kotvasen kuluttua.)
Liisi (joka on astunut pianon luo, lyö sillä aikaa muutamia rajuja akordeja). Tämähän on vireessä vielä, täti. Entisellään sekin vielä viime kesästä. — Eikös Elvi rouva soitakaan?
Selma. Ei, ei soita. Mutta soita sinä, Liisi, jotakin — pitkästä aikaa taas.
Liisi. Toiste, täti. En ole sillä tuulella nyt.
Selma. Kuinka tahdot. Toiste sitte. Istutaan vain ja rupatetaan. Sinun kanssasi on niin hauska puhella. Ja minä pidän sinusta vielä niin paljon, Liisi kulta.
Liisi (leikillisesti). Todellako? Vieläkinkö?
Selma. Tietysti. Sinähän tulit täällä niin läheiseksi ystäväksemme viime vuonna.
Liisi (kuin äsken). Ehkä oikein olisitte tahtonut minut silloin miniäksenne? Mitä, täti?
Selma. Ehkä. Eihän minulla olisi ollut mitään sitä vastaan. Mutta kai sen piti tapahtua, mikä on tapahtunut.
Liisi (väkinäisen lujasti). Piti, piti kai niin.
Selma. Mutta miksi, sitä en tiedä, en osaa sanoa.
Liisi (halaillen Selmaa). Ei puhuta siitä, ei puhuta siitä.
Selma. Niin, niin. Arvaanhan minä, että sinun on vaikea. Näinhän minä äsken. Ja näinhän ja huomasin minä vähän, minäkin, viime kesänä.
Liisi (nopeasti). Täti, onkos hän teille mitään puhunut?
Selma. Hemmoko?
Liisi. Niin, niin.
Selma. Ei, ei koskaan — mitään — sanallakaan.
Liisi. Mitäs sitte? Oletteko nyt huomannut — perästäpäin — jotakin hänessä?
Selma. En, en nyt. Mutta silloin kyllä näin, että teidän välillänne jotakin oli.
Liisi. Niinkö? Hänenkö puoleltaan?
Selma. Hänen ja sinun. Sinä kai kyllä itse parhaiten voit selittää.
Liisi. En, täti, en. Tiedän vain, että matkustin yht'äkkiä pois. Minun täytyi. En voinut enää — —
Selma. Niin, mutta miksi? Jotakin oli silloin kai tullut väliinne.
Liisi. Jotakin — kai — niin — oli tullut.
Selma. Niin, mitä?
Liisi. Minä en tiedä, täti, minä en tiedä.
Selma. Oliko se siis hänen puoleltaan — —?
Liisi. Hänen kai. Tahi: ei, ei hänenkään. Ehkä se oli minun. Vaikka ei minunkaan oikeastaan.
Selma. No, nyt en minä ymmärrä mitään.
Liisi. Ette voikaan. Se ratkesi — itsestään — meidän välillämme vain.
Selma. Onpas se nyt sitte kummallista! Mutta eihän se nyt niin ilman syytä… Joku sana, joku teko kai siinä oli…?
Liisi. Pikemmin sitte jotakin, joka jäi tekemättä, jos niin tahdotte. Ja kuitenkin: kuinka äärettömästi, kuinka äärettömästi — — —!
(Painaa päänsä Selman syliin.)
Selma (silittäen hänen päätään). No, mutta Liisi kulta — —! Mitä sinä nyt?! Eihän sille mitä — —. Niinhän se välistä käy tässä maailmassa. Älä nyt —! Rauhoitu nyt!
Liisi (kohottautuu, rohkaisee mielensä ja pyyhkii silmänsä). Niin, mitä minä todellakin?! Hulluko minä olen? Tämmöisiä tässä puhun! Mutta nyt minä ymmärrän. Hänen puheestaan silloin ja teidän puheestanne äsken minä ymmärrän nyt — kaikki.
Selma. No? Mitä?
Liisi (päättävästi). Siinä oli sittenkin vielä joku toinen välillämme.
Selma. Kuka? Mitä sinä tarkoitat? Tiedätkö sinä jotakin?
Liisi (uhottelevasti). Vähän. Sattumalta. En olisi uskonut silloin. Mutta nyt, nyt minulle on selvinnyt.
Selma. Millä perustuksella luulet? Mitä niin? Sano!
Liisi. En, täti, en. Mitä en varmaan tiedä, siitä en puhu koskaan.
Selma. Se onkin oikein, Liisi. Ei puhuta. Annetaan sen asian jäädä — —
Mikko (on samassa tullut sisään oikeanpuolisesta peräovesta).
Selma. Kas, Mikko! Hyvää päivää, hyvää päivää! (Menee ja kättelee Mikkoa).
Mikko. Terveeks'!
Selma. Mitäs Mikolle kuuluu?
Mikko. Kiitoksia. Eipä mitään — —
Selma. Ei ole Mikko käynyt täällä Takamaalta pitkään aikaan.
Mikko. Ei ole tullut käydyksi.
Selma. Niin. Se pitkä matka. Ja sitte kevätkelirikko, työt ja toimet siellä. Eikä Hiljakaan ole käynyt. Kuinkas hän jaksaa?
Mikko (välttelevin katsein). Siinähän se… hänkin…
Selma. No, se on hyvä…
Liisi. Tämähän on sen kauniin Hiljan isä. Minä kyllä hyvin muistan teidät ja hänen. Päivää! (Kättelee Mikkoa.) Minähän kävin myöskin kerran siellä teidän ihanassa Takamaan salokylässä. En tiedä, tokko te minua vielä tunnette?
Mikko. Kyllähän minä — luutnantskan — —
Selma. Tietysti. Muistaahan Mikko luutnantska Blomin.
Liisi. En koskaan unhota matkaamme sinne. Se kaunis metsätie, se pikku asuntonne humisevan kuusikon suojassa, mäen törmällä, vähän matkan päässä syvän järven rannasta!
Selma. Eikö totta, kuinka kaunista siellä on, Liisi?
Liisi. Ja kuinka siistiä, kodikasta, rauhallista sitte siellä sisällä!
Selma. Helena vainaja olikin niin kunnon ihminen ja hänen tyttärensä Hilja on perinnyt äitinsä kaikki hyvät ominaisuudet. Hänhän se siellä isänsä taloutta niin mainiosti hoitaa.
Liisi. Minusta tuntui kuin kaikella siellä olisi ollut omituinen hienompi leima. Hiljahan, tietääkseni, on jonkun aikaa täälläkin asunut? Eikö niin?
Mikko. Kyllä — —
Selma. Pienenä tyttönä — — kun Mikkokin täällä oli…
Liisi. Ei, mutta sittekin — myöhemmin?
Selma. Onhan hän silloin tällöin ollut meitä auttamassa.
Liisi. Pitempiäkin aikoja täällä oleskellut?
Selma. Niin, jonkun viikon aina.
Liisi. Niin, niin, sen tautta hän onkin herrasväeltä oppinut yhtä ja toista. Sen kyllä kaikesta huomasi.
Selma. Niin. — Mutta Mikkohan on taitanut tulla isäntää tapaamaan, eikö niin?
Mikko. Niinhän minä tulin. Oli pyydetty täällä käymään, vaan — —
Selma. Ei sattunut isäntä tällä haavaa olemaan kotona. Mutta kyllä hän varmaan kohta kaupungista palaa.
Mikko. No, joutaahan tuota odottamaan. (Kääntyy mennäkseen.) Istunpahan ulkona sillä aikaa.
Selma. Pianhan se kahvi joutuu. Minä lähden toimittamaan. Älkää menkö!
Mikko (pysähtyy). Kiitoksia vain paljo…
Selma. No, no, tulkaa nyt vain tänne ruokasaliin, Mikko! Juotte täällä odottaessanne. (Menee vasemmanpuolisesta peräovesta.)
Mikko. Eihän sitä nyt mitä. — (Aikoo seurata Selmaa.)
Liisi (pysäyttäen Mikkoa). Kuulkaa, Mikko! Silmänräpäys!
Mikko. Häh?
Liisi. Kunnes kahvi valmistuu, — kertokaa minulle vielä tyttärestänne, Hiljasta! Tahtoisin niin mielelläni hänestä kuulla… Minun täytyy sanoa, että häneen kovin ihastuin viime kesänä, niin miellyttävä, niin kaunis hän on.
Mikko (harvakseen, epäluottavasti). Saattaahan se olla. Vaan eipä siitä kauneudestakaan aina hyötyä ole.
Liisi. Hyötyä?
Mikko. Ei hyötyä eikä iloa.
Liisi. Mitäs Mikko nyt sillä tarkoittaa?
Mikko. Eipä sitte mitä… Mitäpä siitä sen enempää — — (Kotva äänettömyyttä.)
Liisi. Minä todellakaan en käsitä. Teilläkö ei olisi iloa Hiljasta?! Mikäs nyt sitte on?! Tahtoisin niin mielelläni häntä taas nähdäkin. Eikös hän kohta täällä käy?
Mikko. Ehkäpä. Ei häntä tiedä.
Liisi. Tulin äskettäin vasta Pietarista enkä vielä ole kerinnyt mitään kuulla. Onkos teillä jotakin erikoisempaa sitte tapahtunut, vai?
Mikko. Onhan sitä — —
Liisi. Mitä sitte? Älkää nyt olko noin salaperäinen, Mikko! Vai eikö sitä uskallakaan — —?
Mikko. Kah, mikäs — —?! Mitäpä siinä on salattavaa, jonka varmaan jo kaikki tietävät.
Liisi. No, ettekö sitte minuun luota? Päinvastoin teen minkä voin, jos vain osaan auttaa.
Mikko. Mitäpä apua siihen — —
Liisi. Mikäs onnettomuus se sitte semmoinen on?
Mikko. Semmoinenhan se vain on, että meitä siellä nyt on kolme suuta syömässä.
Liisi. Hiljalle siis on syntynyt lapsi? Niinkö?
Mikko. Niin se on. Poika — toisella kuukaudella nyt.
Liisi. No, mutta, hyvänen aika, Mikko, eihän se nyt niin suuri onnettomuus ole.
Mikko. Vai ei?!
Liisi. Luonnon järjestystä sellainen on.
Mikko. Kunpa vain luonto myöskin huolen pitäisi, että kaikki tehtävät tehdyksi tulisivat ja olisi mitä suuhun panna.
Liisi. Onhan se sitä, Mikko hyvä. Ja säälittävää kyllä. Mutta tuleehan siinä viimeisessä asiassa aina lakikin avuksi, jos niin on.
Mikko. Sepäs se on…
Liisi. Mitä? Eikö ole mitä ottaa, vai?
Mikko. Ottaa? Eikä, kun ei tiedä, mistä ottaa.
Liisi. Kuinka, Mikko? Ei suinkaan se nyt niin hullusti ole ollut Hiljan laita?
Mikko. Kyllä se vain niin on, ettei siltä mitään tietoa saa.
Liisi. Mitä minä kuulen?! Eikö hän siis tahdo ilmaista lapsensa isää?
Mikko. Ei, rouva, ei vaikka mikä.
Liisi. Oooho!! Eikös se ole kummallista?!
Mikko. Hyvin se on kummallista, todellakin. Mutta minkäs sille voi?!
Liisi. Vai ei tahdo ilmaista? Mitäs hän sitte aikoo?
Mikko. Kuka hänet tietää. "Ennen vaikka tapan itseni", sanoo, "kuin sen kellekään ilmaisen".
Liisi. Onpas se tyttö! Onpas teillä ihanteellinen tytär todellakin, Mikko! Sehän on tavallaan harvinaisen kauniisti, jalosti tehty!
Mikko. Mitä lienee?! Tuhmaa itsepäisyyttä vain, minusta nähden.
Liisi. Tiedättekö mitä, Mikko?
Mikko. Mitä niin?
Liisi. Se merkitsee ainakin, että hän kovin sitä miestä rakastaa.
Mikko. Rakastakoon taikka ei, vaan mitäs hyvää siitä sitte hänelle itsellekään lähtee?
Liisi. Ei, ei hänelle. Se on kyllä totta. Mutta lapsensa isää hän siis vain ei tahdo mihinkään välikäteen saattaa. Ja se mies on siis semmoisessa asemassa, että —. Eikö teillä ole vähintäkään aavistusta, kuka hän voisi olla, Mikko?
Mikko. Mitäpä siinä aavistuksista ja arvailemisista lähtee, kun ei kuitenkaan mitään varmaan tiedä eikä äiti liioin mitään sanoa tahdo.
Liisi. Vaan jos voi jälille päästä ja saada tytön tunnustamaan. Eihän sitä voi nyt niin välinpitämättömäksi käydä — oman tyttärensäkään edun ja kunnian tähden.
Mikko. Eipä kyllä.
Liisi. No niin! Ja syylliselle kai myöskin on tuleva ansaittu rangaistuksensa, vai mitä?
Mikko. Kai se siltäkin kannalta — —
Liisi. Ettekö siis todellakaan mistään osaa päättää? Eikö Hiljan tuttavien joukossa siellä ole ketään…?
Mikko. Eihän siellä… yksinäisessä olossamme… Eikä sillä sielläpäin nimeksikään tuttavia ole.
Liisi. Sitähän helpompi sitte, Mikko, on, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon: onko siellä ehkä joku käynyt — —? Ja ajan, milloin?
Mikko. Eihän siellä muita käynytkään viimekesänä, kuin herrasväki täältä, isäntä etupäässä.
Liisi (merkitsevästi korostaen). Isäntä?
Mikko (hämmästyen). Niin, — tietysti.
Liisi (lyhyen väliajan jälkeen, katsottuaan Mikkoon kysyvästi). No, mutta eikös äsken sanottu, että Hilja on toisinaan pitemmältä täällä Alhossakin oleskellut? Olisiko siis ehkä täällä joku?
Mikko (hätääntyen). En tiedä, rouva. En voi sanoa mitään. Mutta mitäs te — —? Miksikäs te noin tuolla lailla — —? Ainahan sitä voi epäillä — — Välistä joutuu kuin pahaan epäluuloon — — kiusaukseen — — luulla — —
Liisi (utelevasti). Niinkö? Te siis todellakin jotakuta epäilette? Näinhän minä sen.