LAPVEDEN METELI
Historiallinen näytelmä 5:nä näytöksenä (6 kuvaelmaa)
Kirj.
MARTTI WUORI
Helsinki, Suomalainen Kustannus-osakeyhtiö Kansa, 1907.
NÄYTELMÄN HENKILÖT:
Kustaa Götrikinpoika Fincke, Savonlinnan isäntä, Suomen käskynhaltija. Henrikki Klaunpoika Horn, Etelä-Suomen laamanni. Juhana Niilonpoika, linnankirjuri. Pertti Yrjänänpoika Rännäri, vouti. Erkki Huotari, voudin kirjuri. Neljännesmies. Kymmenysmies. Aatami Arpiainen, Lapveden nimismies. Kerttu, hänen vaimonsa. Maunu Nyrhi, talollinen. Inko Multiainen, talollinen, lautamies. Helka, hänen äitinsä. Riitta, hänen sisarensa. Liukku, | Remes, | lautamiehiä. Kupia, | Vainikainen. Tarkka. Haataja. Tarkan emäntä. Haatajan emäntä. Katri, | palvelustyttöjä. Kirsti, | Kaksi kenkkäriä. Muita Lapveteläisiä: lautamiehiä, talonpoikia, kuokkavieraita, naisia ja lapsia. Jääskeläisiä, savolaisia ja hämäläisiä talonpoikia. Fincken ja Hornin palvelijoita. Huoveja ja muuta sotaväkeä.
Tapahtuma Lapvedellä. Aika v. 1552.
Huomautuksia.
Fincke oli syntynyt v. 1510 ja on siis näytelmän tapahtumain aikaan 42 vuoden vanha.
Horn oli syntynyt v. 1512 ja on siis edellistä kahta vuotta nuorempi.
Rännäri ajateltakoon noin likemmä 50 vuoden vanhaksi.
Arpiainen, iso mies ("Koljaatti"), mutta luonteeltaan hieman saamaton, noin 38 vuoden iässä.
Kerttu, lihava, reima eukko, kasvultaan miehensä kokoinen, häntä muutamaa vuotta nuorempi.
Nyrhi, noin 22 vuoden tienoissa, vilkas, intohimoinen, taipumaton, hieman salakavala luonteeltaan.
Multiainen, 27 tienoissa oleva, miettivä, suora, vakava, tyyni, vaan hieman veltto luonteeltaan.
Helka, vähän yli 50 vanha, arka, myöntyväinen.
Riitta, 19 vuoden vanha, kaunis, vaaleanverinen, vähän veljensä luonnetta, syntynyt hiljaista onnea varten, vaan vedetään metelin pyörteeseen, johon kiihtyvän intohimonsa tähden hukkuu.
Näytelmän esittämisen helpottamiseksi voi henkilöiden lukua vähentää seuraavilla:
2:ssa näytöksessä — neljännes- ja kymmenysmiehillä, 3:ssa näytöksessä — Fincken ja Hornin palvelijoilla, ja 4:nen näytöksen II:.ssa kuvaelmassa —12 lautamiehellä, sekä 5:ssä näytöksessä — jääskeläisillä, savolaisilla ja hämäläisillä talonpojilla, tarkoituksen mukaisesti muuttamalla lauseet, joissa heistä puhutaan näytelmässä.
Ensimäinen näytös.
Multiaisen talo. Pihamaa. Oikealla asuinrakennus, vasemmalla aittoja. Perällä aita, portti keskellä. Taustalla peltoja, järveä, järven takana metsää.
Kevätkesä. Ihana päivä; järvi on tyyni, taivas sininen. Linnut kilvan laulaa lirittävät.
Lapveteläisiä talonpoikia, joukossa joku nainenkin, seisoo ryhmittäin pihalla ja istuu rakennusten portailla, Vainikainen, Tarkka ja Haataja etualalla. Vilkasta, vaan ei kovin äänekästä keskustelua. Helka tulee asuinrakennuksesta. Keskustelu lakkaa.
Helka. Hyvää päivää, hyvät naapurit!
Kaikki (vastaavat). Hyvää päivää! — — Hyvää päivää! — — Jumal' antakoon.
Vainikainen (kättelee Helkaa). Jumala antakoon hyviä päiviä Multiaisen taloon.
Helka. Terve, Vainikainen. — (Kätellen Tarkkaa.) Mitäs Tarkkalaan kuuluu?
Tarkka. Kiitoksia vain.
Helka (Katellen Haatajaa.) Mitenkäs Haatajan emäntä jaksaa?
Haataja. Kiitoksia kysymästä… Terveisiä vain paljo.
Tarkka. Me puolestamme emme nyt sen enempää teiltä, emäntä, kuulumisia kysykään.
Helka. Niinpä niin. Tiettyhän se.
Vainikainen. Ne tahdotaan kuulla lautamieheltä itseltään.
Helka. Niin. No nythän se on kotona, Jumalan kiitos!
Haataja. Se viesti kiertää jo maita ja mantereita.
Helka. Arvaahan sen. — Kyllä hän koht'sillään tulee. Hän jo tietääkin, että meille on näin paljon naapureita kerääntynyt. Ja Maunukin on täällä. Yhdessä saavat nyt kuninkaan terveiset kertoa.
Tarkka. Niitäpä meidän juuri kovin palaakin halu kuulla.
Ääniä joukosta. Niitä halutaan. Niitä ollaan tultu kuulemaan.
Vainikainen. Meidän, näet, kun olivat miehet kuninkaan pakeille lähettämät, niin… — No, terveinä, Jumalan kiitos, ovat kaikki Tukholmasta palanneet?
Helka. Terveinä — Jumalan kiitos! — niin pitkältä matkalta. — Eivätkös isännät vielä ole muita mukana olleita tavanneet — Liukkua, Remestä tai Kupiaa?
Vainikainen. Emme ole.
Tarkka. Lähetystön johtajaltahan sitä tultiin asiata tiedustelemaan.
Helka. No. Kyllä hän kertoo. Vaikka yhdessähän ne olivat kaikki kuninkaan linnassa olleet.
Vainikainen. Vai kaikki he saivat kuninkaan nähdä?
Helka. Niin. Ja hyvin sanoo Inko Kustaa kuninkaaseen ihastuneensa. — Kauniin miehenkin sanoo kuninkaan olevan.
Vainikainen. Sitähän ne kaikki kuuluvat sanovan, jotka hänen nähneet ovat.
Tarkka. Oikein jalo muodoltaan, sanotaan.
Helka. Mutta kovin taitaa olla kiivasluontoinen, koska niin oli tuimistunut, kun kuuli meidän miesten valitukset täkäläisiä herroja vastaan.
Ääniä joukosta. Vai niin?! Vai tuimistunut?!
Helka. Niin — herroihin oli vihastunut, ei meidän miehiin.
Ääniä joukosta. Siinä sen näette! Siis herrojen vehkeitä! Ehkäpä nyt apu lähtee!
Helka. Vaan tuossapa poikani jo tulee. Saatte nyt kuulla häneltä asiat tarkkaan itseltään. Ja Nyrhi voi vielä hänen sanansa tosiksi todistaa. (Puhelu taukoaa.)
Multiainen ja Nyrhi (tulevat sisältä).
Kansa (tervehtien.) Hyvää päivää! Tervetuloa kotia!
Multiainen ja Nyrhi (tervehtivät ja kättelevät).
Nyrhi (syrjään Multiaiselle). Kerro siis asia niinkuin sanoin! Muu ei auta. (Menee istumaan rahille, joka on etualalla asuinrakennuksen ikkunan alla, pitää päätään käsien varassa, kyynärpäät polviin nojaten, katsoo maahan ja seuraa miettiväisenä koko ajan keskustelua.)
Multiainen. Tietoja, arvaan, olette tulleet kuulemaan kuninkaan pakeilta?
Kansa. Niitä, niitä. Lähetystön suun kautta. (Ympäröivät Multiaisen, vetäytyen etualalle.)
Multiainen. No, sen voin jo alunpitäen ilmoittaa, että saatte hyviä uutisia. Kuningas on meidän puolellamme vääryyttä vastaan.
Kansassa (mielihyvän ilmaisuja). Meidän puolellamme! — Rehti kuningas! — Tiesihän sen!
Multiainen. Vaan minä kerron teille kaikki juurta jaksain. Tahdotte varmaan kuulla?
Ääniä joukosta. Hiljaa! — Kuunnellaan! — Mielellämme!
Multiainen. Nähkääs, ei se ihan ilman vaivoja kulunut, se matka.
Vainikainen. Arvaahan sen.
Multiainen. Siihen, näette, on toista kuukautta aikaakin mennyt.
Haataja. Niille paikoin sen minäkin olen laskenut.
Multiainen. Ensin maamatka Turkuun, — rospuuton aikaan, — oli sitä Lapvedeltä asti aluksi siinäkin taivaltamista.
Tarkka. No, oli kyllä.
Vainikainen. Jumalan kiitos, ettei vaivat ja vastukset ole hukkaan menneet.
Nyrhi. Se se on pääasia.
Multiainen. No, vaan saatiinpa sitä sitte Turussa levätä viisi vuorokautta. Ja pakostakin se oli tehtävä. Ei päästy heti merelle eikä yli Ahvenan selän. Oli kovia kevätmyrskyjä, niin täytyi vuottaa. Vaan kun sitte lähtemään päästiin, niin onnellisesti kävi taas matka Tukholmaan asti. Vaan vaikeampi se oli siellä pääsy kuninkaan puheille.
Vainikainen. Sen kyllä arvaa.
Haataja. Talonpojan pääsyn kuninkaan luo.
Nyrhi. Niin. Ei ne hovin herrat hevillä meille linnan portin avaimia helistele.
Ääniä joukosta. Ei! — Tietenkään! — Ei!
Nyrhi. Kun pelkäävät totuuden kuninkaan korvaan kopsahtavan.
Ääniä joukosta. Niin juuri! — Oikein! — Pelkäävät!
Multiainen. Niin, no. Toista viikkoa siinä sitte kului ennenkuin sisään päästiin.
Tarkka. Siellä sitä mahtoi olla meikäläisen moukan silmälle kaikellaista nähtävää?!
Multiainen. Säästäväisenhän sitä sanotaan Kustaa kuninkaan kyllä olevan…
Nyrhi … vaan sittenkään ei kykene moukan kieli sitä komeutta kuvaamaan!
Kansassa (mutinaa). No jo! — Tietäähän sen!-Mitenkäs!
Multiainen. Eipä siltä! Täytyyhän sen suuren valtakunnan hallitsijan suuresti elääkin.
Nyrhi (ivallisesti). Luonnollisesti! Siihen sillä on oikeuskin!
Multiainen. Vaan sitä ei ole hänen käskynhaltijoillaan ja muilla virkamiehillä, jotka meiltä liikoja veroja kiskovat. Ja sitä me kuninkaalle selitettiinkin, että ihan meiltä jo viedään viimeinen leipäpala suusta….
Kansa (alakuloisesti säestäen). Viimeinen leipäpala suusta!
Multiainen… kun voudit nyt ovat ruvenneet neljiä käräjiä pitämään ja sen kautta käräjäin kestitsemismaksut, kyyditsemis- ja rahtiverot ovat entisestään kaksin verroin kasvaneet. Urakkamiehet, — sanottiin, kantavat kukin elatukseksi veroa itselleen ja sitä paitsi jokainen vielä ylemmilleen. Paitsi myllypäivätöitä, joita kymmenysmiehille tehdään, on näille veroja maksettava niin, että he vuorostaan voivat neljännesmiehille ja nimismiehille kaikki suorittaa. Neljännesmiehet taas ottavat "ruokaruotsinsa." Vaan mistäs ne oravannahkansa ja haukinsa herrain, rouvain ja lasten anniksi sekä lahjoiksi laamannille, tuomarille, linnankirjurille, maakirjurille, linnan kyökkimestarille, kokille ja kellaripalvelijoille ottavat?! Mistäs muualta, kuin talonpojan aitasta.
Kansa (hampaiden lomitse). Kaikki talonpojan aitasta!!
Multiainen. Mistäs ne veronsa nimismiehelle ottavat?
Kansa (hiukan kovemmin). Talonpojan aitasta!
Multiainen. Ja mistäs nimismiehet oman elatuksensa ottavat?
Kansa (vielä kovemmin). Talonpojan aitasta!
Multiainen. Mistäs nimismiehet sitte määrätyn taksan joka vuosi linnaan ottavat?
Kansa (äänekkäästi). Talonpojan aitasta!
Multiainen. Entäs milläkäs he sitte maanvoutia kestitsevät, kun hän veronkannossa käy? Milläs he maanvoutia, laamannia ja linnanvoutia kestitsevät, kun he nyt neljillä käräjillä vuodessa käyvät? Milläs he silloin linnanvoudin kolmeakymmentä viittä, laamannin kahtatoista ja maanvoudin kahdeksaatoista hevosta monta päivää ja yötä peräkkäin ruokkivat? Millä? Niin, me se kyllä tiedetään millä.
Kansassa (nurinaa ja äänekästä huutoa). Me se kyllä tiedetään! — Meidän hiellä ja vaivalla!
Multiainen. Juuri niin asia kuninkaalle esitettiin.
Kansa. Hyvin puhuttu! Oikein sanottu!
Vainikainen. Mitäs siihen kuningas?
Ääniä joukosta. Niin. Mitäs kuningas sanoi? Multiainen. Kovin vihastui. Varsinkin kun sitte vielä sai kuulla, että laamanni kulettaa mukanaan suurta koiralaumaakin, jota päiväkausia syöttää pitää, kun hän seurueineen käräjien aikaan metsästämään rupee.
Tarkka. Vai senkin kerroitte? Haataja. Se oli hyvä.
Multiainen. Kaikki saatettiin kuninkaan tietoon. Vieläpä sekin, että Fincke kohtelee meitä kuin mitäkin Viron orjia, ja ett'ei siltä lainkaan mukaan oikeutta saa, ell'ei käräjillä hänen huoneensa nurkkaan suuria lahjakasoja kanna.
Ääniä joukosta. Ähäs! Se oli oikein! Multiainen. Vaan siitäpä tiedosta kuningas tuli hyvin pahoille mielin. Se, näet, näkyy olevan hyvin kuninkaan suosiossa, tuo Savonlinnan isäntä. Vainikainen. Vai on se Suonniemen Kustaa herra siellä niin hyvissä kirjoissa?!
Tarkka. Kai se kuningas sen tautta hänet siirsikin Viipurista pois ja antoi hänelle Savonlinnan Klemetti-kirjurin jälkeen.
Haataja. Kyllä minusta jo vähän alkaa niinkuin tuntua, ett'ei niin ollen, tähän meidän asiaamme lopulta suurta apua lähdekään.
Kansassa (masentuvan mielialan ilmauksia). Vai on se sillä lailla? — Kuka sen sitte tietää? — — Taitaapa viimeksi toisaanne kääntyäkin!
Multiainen. Asiamme lupasi Kustaa kuningas tutkituttaa ja pysyttää ainoastaan kahdet käräjät käytännössä.
Haataja. Jos hän linnanvoudilla asian tutkituttaa, niin kyllä sen sitte tietää, minkälainen tulos siitä koituu.
Vainikainen. Sitähän se Fincke vouti kuuluu viime käräjillä sanoneen, että eihän sitä kerkiä neljilläkään käräjillä enää teidän asioitanne tutkia, kun näin niskoittelette hallitusta vastaan.
Haataja. Vai on se niskoittelemista, kun ei enää omia peltojaan saa kyntää, vaan linnassa täytyy veropäivätöitä tehdä ja pitkiä matkoja kyyditä pitää.
Tarkka. Hyvähän sitä on käräjillä vain sakkoja tuomita, jos kuka ei veroa maksa, vaikk'ei sillä aitassa jyväkolmannesta olisi.
Haataja. Ja jos siltä päivätyö jää tekemättä sentähden, että nälkätautia potee.
Nyrhi (joka sillä aikaa on puhellut Helkan kanssa, puuttuu nyt yht'äkkiä puheeseen). Mutta nyt on kuningas luvannut, että me saamme omiksi tarpeiksemme käyttää kaksien käräjien kapat. Ja siksi me annamme nyt pirun kantaa verot ja viedä ne linnaan.
Kansassa (iloista rähinää). Annetaan! — Piru ne vieköön! — — Se on paras konsti!
Multiainen. Niinkuin sanottu: kuningas on vaatimukseemme suostunut ja luvannut veroja vähentää.
Nyrhi. Ja me emme siis enää anna Rännärin selkänahkojamme nylkeä.
Ääniä joukosta. Ei! Ei anneta! Ei!
Helka (portilla). Vaan ketäs vieraita tuolla vielä tulee? Katsohan, Inko! Eikö ne ole…?
Multiainen. Remeshän siinä näkyy yksi olevan.
Helka. Sehän se on. Ja Liukku toinen.
Multiainen. Ne molemmat.
Nyrhi. Ja Kupia kolmantena, vaikka ensimäisenä edellä.
Helka. Takakyläin lautamiehet yhdessä. Mitäs nyt on tekeillä?
Multiainen. Tosiaankin. Kaikki yhdessä. Ja Kupia — sieltä kaukaa — kihlakunnan kulmalta.
Kupia, Liukku ja Remes (tulevat).
(Tervehdyksiä.)
Multiainen. Terve tuloa! Vaan mikäs lautamiehiä nyt näin odottamatta taloomme tuo?
Helka. Siltä näyttää, ett'ei ilon sanomia muassa ole.
Kupia. Vai ilon sanomia?!
Liukku. Niitäkö tähän maailman aikaan?!
Nyrhi. No? Mitä nyt sitte on tapahtunut taas? Haastakaa!
Remes. Kupia se meille ensin poikkesi. Yhdessä sitte mentiin Liukun luo ja sieltä päätettiin kolmin tulla tänne neuvottelemaan.
Multiainen. Kerro, kerro, Kupia, asianne! Salattava ei se liene keltäkään.
Nyrhi. Parahiksi tässä sattuu olemaan kuulijoita enemmänkin.
Multiainen. Heille tässä vast'ikään käynnistämme kuninkaan luona selkoa tein. Mitä siis on tapahtunut? Suu puhtaaksi vain kaikkien kuullen.
Kupia. Arvaatte: uusi ei ole asiani; vanha on nuotti virressäni. Veronkannon on Perttivouti jälleen meidän kulmalta alkanut. Eikä viikkoa viipyne ennenkuin on täällä.
Ääniä joukosta. Joko liikkeellä jälleen? - — Kyllä sitte taas kiskominen alkaa!
Nyrhi (pontevasti). Mutta nyt me asetumme vastarintaan, jos se ilves kovin nälkäiseksi näyttäytyy.
Ääniä joukosta. Asetumme! — Se on tehtävä! — Vihdoinkin!
Multiainen. Mitäs maksuja se nyt sitte on kantamaan käynyt?
Kupia. Jousi- ja kilttirahoja ynnä muita kirkkokymmenyksiä se meiltä vaati.
Liukku. Kerrohan kaikki sen elkeet ja vääryydet!
Kupia. Nähkääs: jousirahat vaati hän Erkin ja Maununkin puolesta, vaikka poikani ovat vasta kolmen- ja neljäntoista iässä.
Nyrhi. Ethän toki sille suorittanut noita laittomia maksuja?
Kupia. Minkäs minä mokomalle taisin?! Uhkasi heti, että sakotetaan niskoittelemisesta. "Valehtelet", — sanoi, — "jo ne ovat viisitoista vuotta täyttäneet. Minulla" — sanoi, — "on kaikkien ikä kirkonkirjoista muistiin merkitty. Näkeehän sen", — sanoi, — "noiden roikaleittesi iän kasvusta muutenkin."
Nyrhi. Sitäkös on roisto!
Remes. Sitte oli vielä jokaiselta maholtakin lehmältä naulan voita laskenut.
Kupia. Niin. Saman kuin lypsävältä. Ja sitte meni Elinan perässä aittaan ja pakoitti punnitsemaan sen, minkä itse vaati.
Helka. Pyhä Neitsyt!
Liukku. Eikä sillä hyvä. Näki aitan orrella ristiketun nahan riippuvan ja tahtoi senkin. "Kas tuon", — sanoi — "vien lahjaksi rouvalleni. Sinullahan on tulevilla käräjillä sakkojuttuja esillä. Ne saat tästä anteeksi."
Kansassa (äänekästä murinaa). Sakkojuttuja! — — Anteeksi!
Kupia. Mitä kalliimman nahan sillä lailla ihan ilmaiseksi ryösti.
Helka (kyynelissä). Herra Isä! On se koko rosvo! — Kivestä on sen miehen sydän, kivestä!
Multiainen. Jos hänellä lienee sydäntä laisinkaan!
Kansassa (edelleen kovaa murinata). Rosvo! — — Kivisydän! — Aivan sydämetön!
Nyrhi. Mutta nyt sitä ei enää kärsitä, ei!
Kansa (voimakkaasti säestäen). Ei! Ei! Ei!!!
Nyrhi. Sillä, niinkuin äsken kuulitte, nyt on kuningas puolellamme.
Remes. Puolellamme kyllä, mutta etäällä meistä sittenkin.
Liukku. Eikä hänen korvansa kaikkia kuule eikä silmänsä kaikkia näe.
Kupia. Ei näe, miltä tuntuu, kun kaikki talosta ryöstetään, ett'ei enää syötävääkään jää.
Multiainen. Näinpä ei asia saa jäädä. Nyt on neuvoteltava, mihin toimiin taas on ryhdyttävä.
Nyrhi. Mihin? — Asia on selvä. Itsemme on meidän nyt siihen käsiksi käytävä.
Multiainen. Astukaa tupaan, hyvät lautamiehet! Keskustellaan me ensin siellä.
Helka. Tehkää niin hyvin. Mahtaa olla nälkäkin niin pitkäin taipaleiden päästä tultua. Minä panen pöytään vähän syötävää.
Multiainen. Oikein, äiti. Eipä sitä tiedä, milloin meilläkään ei enää ole vieraillemme mitään tarjottavaa.
Kupia. Kiitoksia vain. (Menee Remeksen, Liukun ja Multiaisen kanssa sisään.)
Helka (menee ruoka-aittaan).
Vainikainen. Siinä sitä nyt sitte ollaan entisellämme jälleen.
Tarkka. Parasta lienee lähteä kotiin vuottamaan, miten tässä maailma lopulta kääntyy.
Haataja. Entisiin askareihinsa. Ei tästä muutosta tule. Aikakin vain kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä.
Nyrhi. Ei, miehet! Kesken asiamme ei saa jäädä — —
Joku joukosta (poistuu, tehden kädellään merkin, ett'ei asia enää parane). Hyvästi vain!
Nyrhi. Nyt minä sanon, että tuumasta on ryhdyttävä toimeen ja se on oleva yhteinen meille kaikille. Jos yksi tekee niin, toinen näin, silloin emme voita mitään. Se on selvä. Meidän on siis toimittava, kuin yksi mies asiamme puolesta. Siis vuottakaa vielä hiukan, niin saatte kuulla, mitä sisällä keskustellaan ja mitä siellä päätetään. Sillä päätös on nyt tehtävä, kuinka jokaisen on meneteltävä, kun Perttivouti taloon tulee. Yksi tuuma, yksi toimi, — se on ainoa pelastuksemme.
Vainikainen. Se on oikein haastettu.
Tarkka. Se kai se olisi ainoa mahdollinen keino enää…
Haataja … että kaikki panisivat vastaan. No, vuotellaan sitte vielä.
Nyrhi. Ja minä lähden myös kuulemaan ja keskustelemaan…
Vainikainen. Kai sitte päätös tulee.
Nyrhi. Ja minkä lausuin vast'ikään, se on oleva tästä lähin kehoitukseni kaikille. — Elkää siis vielä menkö, hyvät naapurit! Vuottakaa! Palaan paikalla ja ilmoitan päätöksemme. Nyt se on tehtävä ja kohta saatte sen kuulla. (Juoksee sisään.)
Helka (tulee aitasta, kantaen leipää, kupissa kaloja ja lautasella kuivattua lihaa, jotka vie tupaan).
Riitta (seuraa häntä, kantaen vastakirnuttua voita).
Vainikainen. Kas, hyvää päivää, Riitta! Talouden puuhissa — voita ollut kirnuamassa, näemmä.
Riitta. Niin. Sitähän… Missäs sitä pitäisi…?
Tarkka. Terveeksi! — Missäpäs muussa. Emännän toimissa sen olla pitää, joka kohta emäntänä omassa talossaan hyörii.
Haataja. Hyviä päiviä! — Ja kun tässä katselen, niin sen vain sanon, että nuoren ja pulskan vaimon se Nyrhin Maunu täältä Multialasta itselleen sieppaa.
Riitta. Mitäs te nyt, isäntä, joutavia…!
Vainikainen. Mikä on totta, se on totta, sanon minäkin.
Tarkka. Ja viikon perästä ne siis jo vietetään läksiäiset?
Riitta. Niinhän nuo ovat päättäneet.
Haataja. Ettäkö ilman morsiamen suostumusta?
Vainikainen. Eihän toki.
Riitta. No, eihän sentään.
Tarkka. Sitähän minäkin. Ei sitä Multiaisen Riittaa ole niinkään viety, vaikka olisi ottajia kyllä ollut ennenkin.
Helka (tulee ja ottaa voin Riitalta). Tähänkös sinä, kultaseni, tarinoimaan jäitkin?
Vainikainen. Meidän se oli syy. Elkää panko pahaksenne. Ei hennottu laskea.
Haataja. Oikein tässä tahdottiin ihaella teidän tytärtänne, emäntä hyvä.
Helka. Vielä siinä mitä! — Tuohan, Riitta, haarikalla kirnumaitoa tupaan. (Palaa sisään.)
Riitta (menee aittaan). Paikalla, äiti.
Haataja. Oikein hän on tämän seudun koru ja kaunistus, tuo Multiaisen Riitta.
Tarkka. Ja lisäksi veljensä kanssa tämän talon perijöitä, kahteen mieheen.
Vainikainen. Siitäkös lopulta Nyrhiläkin kasvaa. Maunu on yksin tilansa haltija ja saa siihen osan täältäkin, naimisensa kautta, liittää.
Haataja. Aimopa mies se on Maunu isännäksikin. Innokas työssään ja toimessaan, ottipa eteensä mitä tahansa.
Tarkka. Ei se kauan aprikoi.
Vainikainen. Heti se panee toimeen ja haikailematta, minkä on päähänsä saanut.
Haataja. Toista maatahan se on vähän hänen tuleva näälänsä.
Tarkka. Kauanhan se Inko tavallisesti punnitsee, ennenkuin mihinkään ryhtyy. Ei olisi Tukholmaankaan lähtenyt, ell'ei Nyrhi olisi häntä siihen taivuttanut.
Vainikainen. Nyrhihän se on toimen, Multiainen tuuman mies.
Haataja. Ihan se siltä on tähän saakka näyttänyt, kuin toinen olisi ollut säkkinä ja toinen suuna. Mutta nytpä taitaa Maunu Nyrhi ruveta hoitamaan kumpaisiakin tehtäviä.
Riitta (kantaa haarikoilla kirnumaitoa aitasta tupaan).
Tarkka. Eiköhän se Maunu sieltä jo palaa meille tietoja tuomaan, mihinkä tulokseen siellä on tultu?
Riitta. Minä sanon hänelle. (Menee sisään.)
Vainikainen. Tahi jos mihinkään tulevat?
Haataja. Kummalliseltapa tuo tuntuu. Näyttää jo ihan siltä kuin ei miehet olisikaan asioista niinkään yksimielisiä.
Tarkka. Sitä samaa minäkin tässä jo rupean tuumaamaan.
Haataja. Syrjässä meistähän nuo näkyivät tahtovan neuvotellakin.
Vainikainen. Ja kauan neuvottelevat.
Tarkka. Ei ole hyvä merkki.
Haataja. Tuossapa tuo Maunu vihdoin jo onkin.
Vainikainen. Yksin! Entäs muut?
Nyrhi (on nopeasti rientänyt ulos tuvasta, vaan pysähtynyt miettiväisenä portaille).
Tarkka. Eipä taida olla päätöstä tehtykään, vai?
Nyrhi (ikäänkuin havahtuen mietteistään, yht'äkkiä innokkaasti). On kyllä. — Jäivät aterioimaan vain. — Niin, miehet, päätös on tehty ja tämmöinen se on: me asetumme kaikki voutia vastaan. Nyt ei makseta enää veroa mitään.
Vainikainen. Ettäkö se sitte niin vain heti käy päinsä?
Tarkka. Ja ett'ei meidän käy ihan hullusti?!
Haataja. Eikäkö kuninkaallekaan annettaisi, mikä kuninkaalle on tuleva?
Nyrhi. Joutavia! Vääryydestä emme pääse, ell'emme kerran kokonaan tee tenää ja näytä kuninkaalle, että valituksessamme oli perää. Niin ne ovat tehneet Ruotsissakin.
Vainikainen. Vai ovat?!
Tarkka. Ja apu lähti?
Haataja. Millä lailla?
Nyrhi. Minä kerron. Nähkääs: siellä on Ruotsissa Smoolantti-niminen maakunta. Sielläkin olivat, niin meille Tukholmassa kerrottiin, nuo aateliset varkaat, myöskin omin päin, uusia asetuksia laatineet ja niiden mukaan veroja kiskoneet. Ja kun eivät sittenkään vielä itselleen kylliksi rahaa saaneet, niin rupesivat lopulta kirkonkellojakin myömään, — samoin voi käydä kohta meilläkin, — vaan silloin sitä eivät enää papit eikä kansa voinut kärsiä.
Haataja. Jumalan häväistystä!
Riitta (palaa tällä välin tuvasta ja kuuntelee Nyrhin takana, oven pieleen nojaten, hänen kertomustaan).
Nyrhi. Niin juuri. Kansa silloin vihdoin heräsi. Jumala on meidän puolellamme, he sanoivat ja nousivat vastarintaan. Ja kansan puolella Jumala olikin. Siellä oli, näette, muuan talonpoika, Niilo Dacke nimeltään. Hän kutsui kansan kokoon ja kaikki päättivät yhdessä käydä vouteja vastaan. Ja saipa silloin siinä ottelussa moni vouti kuolemansakin.
Ääniä joukosta. Se oli oikein! — Jumalan rangaistusta!
Nyrhi. Ja kuulkaahan! Kansaa siellä auttoivat papitkin. Nekin olivat vääryyttä kärsineet. Sillä luuletteko te, että nuo voudit papeillekaan kaikki ne kymmenykset vievät, jotka ne meiltä heitä varten muka kantavat?! Johan nyt!
Ääniä joukosta. Vielä mitä! Arvaahan sen!
Nyrhi. Ja tiedättekös mitä? Dacke sai apua Saksan keisariltakin. Ja Lyypekistä myöskin hänelle apua lähetettiin. Nähkääs: muuallakin maailmassa jo huomattiin, mitä vääryyttä talonpoikia kohtaan harjoitettiin.
Vainikainen. Katsos vain! No, no? No, kuinkas sitte kävi?
Nyrhi. Sotaväkeä, tietysti, pantiin liikkeelle. Kansa muka kapinoi. Mutta oikeus se lopulta sittenkin voitolle pääsi Belsebubin joukoista. Niilo Dacke oli johtajana ja johti kansaa, kuin enkeli. Kaksi kaupunkiakin he valloittivat ja sotajoukot joutuivat tappiolle. Silloin täytyi herrojen taipua. Ja kun kuningas näin sai kaikki herrojen vääryydet tietää, niin heti paikalla vähennettiin veroja.
Kansassa (äänekästä mielihyvän ilmaisua). Kas niin! — Sepä vasta! — — Niin sitä pitää! — Voitto tuli!
Riitta. Mitäs minä olen kuullut kerrottavan, että sotajoukot sitte olivat voittaneet talonpojat ja että niitä oli sakoitettu ja majoituksilla rangaistu ja että Dacke ammuttiin kuoliaaksi.
Nyrhi (tiuskaisten). Sepä ei ole totta. Sen ovat herrat vain niin kertoneet. Dacke päinvastoin vietiin kuninkaan luo ja kuningas kiitti häntä, että oli herrojen vääryydet ilmisaattanut. — Siinä sen näette, ett'ei meidänkään saata antaa niin vain ilman aikojamme itseämme nylkeä, kuin mitäkin koiran raatoja.
Kansa. Ei! Ei! Ei!!!
Nyrhi. Ja sen tautta sitä nyt sitte on päätetty, että kun Rännäri taloon tulee — olipa se kenen luo tahansa — niin pannaan mies tiukalle. Eikö niin?
Kansa. No niin! — Tietysti! — Päätetty on!
Nyrhi. Oikein. Ja kun nyt kukin kotiinne palaatte, niin kertokaa naapureillenne, että tämmöinen on yhteinen päätöksemme. Ja jos taistelu syntyy, niin yhtenä miehenä asetutaan vastaan. Eikö niin?
Kansa (nostaen kätensä). Yhtenä miehenä! Kaikki!
Nyrhi. Ja siinä taistelussa tahdon minä olla ensimäinen. Luottakaa siis minuun, kun apua tarvitsette. Kyllä minä sen koiran kidan tukin, kun se päällemme hyökkää. Jääkää hyvästi nyt! Herran huomaan!
Kansa. Hyvästi! Herran haltuun! (Kaikki, myöskin Vainikainen, Tarkka ja Haataja, käteltyään Nyrhiä ja Riittaa, poistuvat, innostuneessa mielentilassa).
Nyrhi (istuutuu penkille, katse rohkeasti suunnattuna ylös).
Riitta (menee verkalleen hänen luoksensa; kotvan äänettömyyden perästä). Kaikki näkyy alkavan käydä sinun mielesi mukaan, Maunu.
Nyrhi. Hyvin, — niin. Vaikka sinä, Riitta, olit pilata koko asian puuttumalla puheeseen.
Riitta. Minähän puhuin, niinkuin asia on, Maunu rakas.
Nyrhi. Vähät siitä! Se ei ole pääasia.
Riitta. Ja minä kuulin, mitä mieltä muut tuolla sisällä ovat.
Nyrhi. Heillä ei ole mieltä mitään. Akkoja ovat kaikki. Ingonkin ovat vähällä saada samallaiseksi.
Riitta. Kuninkaan tahtoon kuulin heidän vetoavan.
Nyrhi. Riitta, sinä et ymmärrä näitä asioita. Kuningas on meille tahtonsa lausunut ja äsken kuulit kuitenkin mikä vaara meitä jälleen uhkaa.
Riitta. En ymmärrä todellakaan, Maunu, miksi syöksyä suinpäin siihen vaaraan.
Nyrhi. Rohkea vain rokan syöpi.
Riitta. Kaikki unhotat. (Hellästi.) Et minuakaan muista, tulevaa onneamme ajattele. (Istuutuu Nyrhin viereen.)
Nyrhi (ottaa Riittaa kädestä). Kyllä, kainaloiseni, kyllä. Aina olet siltä aatoksissani. Tässä mieleni myrskyssä tuikat sinä yhäti houkuttelevana rauhan sataman tulena.
Riitta. Jospa vain onnellisesti perille pääsisit! Et tiedä, kuinka kärsin tuota odottaen! Et tiedä, kuinka sydämeni vapisee sinun tähtesi, Maunu! Kuinka nyt on käyvä?! Mitä tästä nyt tuleekaan?! Viikon perästähän sinun on määrä viedä minut taloosi.
Nyrhi. Niin juuri, niin. Viikon kuluttua vien sinut täältä vaimonani, tulet omanani talooni. (Hyväelee Riittaa.)
Riitta. Ja kuitenkin juuri nyt näin uhmailet. Tällaiseen uhkataisteluun antaudut. Panet alttiiksi henkesi, — kaikki.
Nyrhi. Se on minun tehtävä. Se on velvollisuuteni. Tuntoni ei siedä tätä vääryyden menoa enää. Siitä on tehtävä loppu. Millä keinoilla tahansa. Ja nyt on asiaan ryhdyttävä. Aikaa ei ole enää hukattavana. Nyt juuri se on tehtävä. Ja minun se on tehtävä. Se on velvollisuuteni itseäni ja — teitä kaikkia kohtaan.
Riitta. Velvollisuutesi?! Vetääkö samaan vaaraan niin moni muukin, — myöskin veljeni, äitini, minut? Ehkä koko maamme? Velvollisuutesi sanot? Entä oikeus? Onko sinulla oikeutta siihen, Maunu?
Nyrhi. Kuulithan äsken: kansa on puolellani. Se kannatti minua. Siinä oikeuteni.
Riitta. Kuulin, kuulin. Mutta kansa on kuohuksissa. Silloin se kulkee, minne sitä johdetaan. Vaan sen mieli häilyy, kuin niityn heinä, tuulen mukaan. Jos sitte hullusti käy, — ell'ei yritys onnistu, — niin ketä se syyttää? Sitä, joka sen turmioon on johtanut. Ja silloin hukka perii tuon syyllisen. Voi, Maunu, Maunu! Kun ei vain sinuakin vielä…
Nyrhi (keskeyttäen). Vaan kunpa yritys onnistuu, niin se sama kansa siunaa sinut ja jälkeisesi.
Riitta. Näetsen: oma onnesi siis ylinnä! Sen vuoksi vaarannat muittenkin menestyksen. Mitä uhkapeliä, Maunu!
Nyrhi. Eikös sitte kaikki ole uhkapeliä, kaikki onnen kauppaa elämässä, niin hyvin yksityisen, kuin koko kansankin.
Riitta. Jospa niin olisikin, niin ei sittenkään yksityisellä liene velvollisuutta tahi oikeuttakaan panna semmoiseen peliin omaa, saatikka muitten kansalaisten onnea.
Nyrhi. Ei, Riitta. Minun ajatukseni on toinen. Jos ainoastaan siten kaikkien onni ja menestys on pelastettavissa, niin on se tehtävä. Ja nyt olemme onnettomuuteen joutumaisillamme. Siitä turmiosta pelastumme ainoastaan siten, että kaikki nousemme vastarintaan vääryyttä vastaan. Ja me nousemme ja pelastumme.
Riitta. Korskasti luotat omaan voimaasi. Entä jos laskusi pettävät? Hukumme kaikki. Parempiko sekin pelastus? Ja meidän onnemme, Maunu, se, jonka nyt piti alkaa, sekin on silloin mennyt — ainiaaksi. (Heltyy itkemään ja painaa kasvonsa Nyrhin olkapäätä vastaan.)
Nyrhi. Riitta! Vähän merkitsee meidän onnemme kaikkien onnettomuudessa! — Mutta senkin ja juuri sen tahdon samalla tämän kautta pelastaa. Kuule! Ole järkevä nyt, Riitta, ja koeta käsittää asia oikein. Jos meidän omaisuutemme meiltä ryöstetään, niin on tietysti kaikki, onnemmekin, meiltä mennyttä. Millä eläisimme, missä saisimme silloin yhdessä olla?! Näet siis: omaisuutemme pelastamalla, pelastamme senkin onnen, jota voimme täällä nauttia. Ja siinä on ainoastaan omiin voimiimme luotettava. Otamme ohjat omiin käsiimme ja asetumme sortajiamme vastaan. Ja kun niin teemme, niin on voitto lopulta oleva meidän. Ja kuinka ihanata sitte nauttia onneamme, tietäen, että itse olemme sen hankkineet, voimiamme ponnistamalla voittaneet! Tuhat kertaa kalliimpi on se meille silloin, tuhat kertaa rauhallisempi on oleva elämämme ja omatuntomme sellaista onnea kokiessa! Pois siis vento mieli, kultaseni! Pois kyyneleet, että kirkkain silmin näkisit, mikä on toiveitteni määrä: kaikkien yhteisten voimien jalossa ponnistuksessa kaikkien yhteinen onni ja siinä ylinnä välkkymässä meidän, sinun ja minun onni. Sinun tähtesi siis, sinun, minun ja meidän kaikkien tähden taisteluun, — se on ajatukseni ainoa nyt. (Nousee ja nostaa Riitan ylös, painaen häntä poveaan vastaan.)
Multiainen, Liukku, Remes ja Kupia (tulevat tuvasta).
Multiainen, Tekö vain — kahden? Ja kaikki kansa muu jo poissa?
Nyrhi. Niin. Eivät malttaneet kauemmin odottaa. Teimme täällä yhdessä ja yksimielisesti päätöksen.
Multiainen. Päätöksen? Minkä?
Nyrhi. Kaikki yhdymme vastarintaan nyt. Niin on päätetty. Ja sitä päätöstä ei käy enää peruuttaminen.
Multiainen. Oliko se kansan tahto?
Nyrhi. Niinkuin sanoin.
Multiainen (muitten lautamiesten puoleen), siis Jumalan tahto.
Liukku. Arpa siis lankesi niinpäin. No, jos kerran niin on, niin siinä siis pysymme.
Remes. Ja sen mukaan myös toimimmekin.
Kupia. Niin on tehtävä. Peräytymisestä ei nyt ole apua.
Nyrhi (pontevasti). Oikein, ystävät! Eikä paikalla seisomisesta myöskään. Siis eteenpäin nyt joka mies! Toimeen kaikki, niin viemme asiamme voittoon. Lähtekäämme siis, lautamiehet!
Liukku, Remes ja Kupia. (Hyvästelyä), Lähdetään!
Kupia. Selvillähän ollaan nyt.
Multiainen. Talossamme täällä tavataan kohta taas, — siskoni läksijäisissä.
Nyrhi. Niin, miehet. Ja silloin kai jo saadaan nähdä, millä kannalla asiamme on. (Liukku, Remes ja Kupia menevät). Hyvästi, Riitta! Hyvästi, Inka! (Kättelee heitä iloisella mielin.)
Helka (tulee tuvasta). Kaikkiko jo…?
Nyrhi (juoksee häntä kättelemään). Hyvästi, emäntä! Riemun päivä on tulossa. Valmistautukaamme nyt kaikki sitä vastaan ottamaan. (Poistuu nopeasti.)
Helka. Mitä Maunu tarkoitti?
Multiainen (ikäänkuin itsekseen). Kuka sen tietää? Vaan lieneekö sittenkään oikein — lähteä vääryydellä vääryyttä vastaan?!
Helka (tullen poikansa luo). Miksi noin mietit? Mitä puhuit itseksesi, Inko?
Multiainen. Maunu ajoi tahtonsa voitolle — sittenkin.