NAHKAPOIKIA ELI YLPEYS SEN TEKI
Nelinäytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä
Kirj.
MARTTI WUORI
Näytelmäkirjasto N:o 133
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.
HENKILÖT:
HISKIAS, Hintikkalan vanha vaari.
EEVASTIINA, hänen miniänsä, leski.
SAKARI, edellisen poika, talon nuori isäntä.
TANELI RIST'AHO, Hintikkalan naapuri, Lukkarilan talon omistaja,
äveriäs talonpoikaisylimys.
ALIINA, hänen emäntänsä.
HANNI, heidän tyttärensä.
HILDA VARTIAINEN, Koivumäen huvilan eläjä.
MAUNU, hänen kasvattipoikansa.
REINO TAVAST, kapteeni, reservikomppanian päällikkö.
ISMAEL MÖLSÄ, rovasti.
TIMOTEUS TIAINEN, lukkari.
ALFRED SEGERSPARRE ("Seiväspari"), nimismies.
RIIKKA, piika | Hintikkalan palvelijoita.
OLLI, renkipoika |
JULJAANA, vanha ruotuvaivainen Lukkarilan talossa.
SIMO KUOSMANEN, vääpeli.
Reserviläisiä.
Tapaus Suur-Savossa viime vuosisadan lopulla.
Laulut säveltänyt Emil Kauppi.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Hintikkalan talon piha. Perällä, täyttäen noin kaksikolmatta osaa näyttämön taustaa, on näkyvissä miltei puolet talon suurta, keskeltä kaksikerroksista asuinrakennusta, niin että sen pitkän, pihanpuoleisen julkisivun portaikko on jotensakin näyttämön vasemmassa nurkassa. Rakennuksen päädyssä on katoksella varustetussa kellotelineessä ruokakello. Oikealla puolen pihaa on väentupa kamarineen ja sen yhteydessä perempänä aitta, jonka nurkan ja päärakennuksen päädyn välissä, näyttämön oikeassa peräkulmassa, on aita porttineen; rakennusten lomitse näkyy pelto- ja järvimaisemaa; sisäänkäytävä tupaan on melkein etualalla, niin että tuvan ikkuna on aivan näyttämön reunassa. Pihan vasemmalla puolella kasvaa iso koivu, jonka suojassa seisoo rahi. Raheja tahi kiikkulautoja on myös asuinrakennuksen ja tuvan seinustoilla.
RIIKKA (siivilöiden aitan edustalla maitoa, laulaa:)
Laulu N:o I.
Miksi näin on murhe mulla,
Hurjasi' aina sydän lyö?
Rauha sieluun jos vois tulla,
Sujuis sukkelammin työ.
Kestän vielä, vuoden vuotan,
Ehkä ottaa armahain.
Hälle raadan, häneen luotan,
Häntä yksin lemmin vain.
OLLI (tulee juosten aitan takaa portista, päitset kädessä). Voi, voi, kuinka surullista nuottia Riikka nyt vetelee.
RIIKKA: Olli, hyi! Säikäytit niin, että sydän nousi kurkkuun.
OLLI: No, sielläpähän se sitte taukoaa niin hurjasti lyömästä.
RIIKKA: Kuuntelitkos taaskin?
OLLI: Mikäs olisi estänyt minua aitan nurkan takana seisomasta, kun tiesin sinun minulle laulavan.
RIIKKA: Sinulle? Mokomakin hulivili!
OLLI (hyppien Riikan edessä, laulaa:)
Laulu N:o 2.
Niin, sinua ma, sinua ma riiaan vaan,
Siks' että sinut omakseni vihdoin saan,
Minä, hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!
En huoli minä heilakoista toisist', en,
Sen, jota minä rakastan, sen sieppaan, sen,
Minä hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!
Mut, mutta jos sa annat mulle rukkaset,
En suukolla, vaan puukolla sun surmaan het',
Minä hulivili, vilivili, — sinut,
Armas pieni kili, kili, hei!
RIIKKA: Mokomakin nassikka!
OLLI: Minäkö nassikka? Älä loukkaa, Riikka, minua! Sinä tiedät, kuinka sinua rakastan.
RIIKKA: Kuinka vanha sinä oletkaan taas?
OLLI: Minä olen taas vähän vanhempi, kuin taannoin olin. Mutta vaikka olenkin vasta viidennellätoista…
RIIKKA: Ja minä jo kahdenkymmenen korvissa.
OLLI: Kyllä minä sinut i'ässäkin kiinni saan, niinkuin kilpaa juostessakin, jahka kerkiän.
RIIKKA: Jos olisi aikaa, niin pyytäisin sinut polvelleni istumaan, vaan nyt saat mennä matkaasi.
OLLI: Älä tee pilkkaa, Riikka! Jumala sinua rankaisee. Et Hintikkalan emännäksi silloin pääse, vaikka yrittäisitkin.
RIIKKA: Jos et nyt jo tuosta pääse tiehesi, niin maidolla maalaan naamataulusi valkoiseksi.
HISKIAS (puolivälissä kahdeksattakymmentä oleva vanhus, tulla laahustaa asuinrakennuksen portaita alas pihaan ja käy istumaan rahille koivun suojaan).
OLLI: Ellei tuossa vaari tulisi, niin sanoisinpa sinulle, Riikka, vielä jotakin.
RIIKKA: Ja mitä? Lörpötyksiäsi vain.
OLLI: Eikä ole, vaan vakavaa ja hyvinkin sinulle.
RIIKKA: Puhu sitte, ei se vaari kuule kuitenkaan.
OLLI: Kuulee se ja hyvästikin, vaikka muuten vain on kuuro olevinaan. Näetsen, miten se tännepäin korviaan luimistaa. Kai maar': sillä on itsellään sinulle asiaa.
RIIKKA: Kun on, niin olkoon! — Puhu sitte, mitä sinulla olisi minulle sanottavaa!
OLLI: Puhun, ja joutaa sen kuulla vaarikin, jos tahtoo. — No, tiedätkös, Riikka, ketä vieraita tuolla sisällä on?
RIIKKA: Kah, mikäs olisi tietäessä, kun omin silmin näin heidän tulevan. Rist'aholaisiako tarkoitat?
OLLI: Niin, niin, Rist'ahon emäntä Aliina ja hänen tyttärensä Hanni siellä ovat.
RIIKKA: No, entä sitte?
OLLI: Vai entä sitte?! Etkös sitte ymmärrä, mitä se heidän käyntinsä tietää?
RIIKKA: Jokos sinä nyt taaskin olet tietävinäsi enemmän kuin muut aikaihmiset, mokomakin naskali.
OLLI: Naskalipa tunkee nahankin läpi ja näkee, mitä sen alla on. —
Hannista tahdotaan Sakarille vaimo ja tähän taloon nuori emäntä.
RIIKKA: Kun tahdotaan, niin tahtokoot! Mitä se sinua ja minua liikuttaa?
OLLI: Vai ei liikuta? Ajattelehan tarkkaan, Riikka, mitä sanot!
RIIKKA: Tuostapa pojasta nyt vastuksen heitti!
OLLI: Äläs huoli, kun siitä jutusta sinulle tulee vielä pahempikin vastus! Emännillä on omat päänsä, ja vaikka Sakari sinusta huolisikin, niin kyllä ne teidän väliin vaikka itsensä poikkiteloin panevat ja Hannin hänelle tupata koettavat.
RIIKKA (huitaisten Ollia kohti kiululla). Pääsetkö jo tuosta jaarittelemasta, senkin…!
OLLI (hypäten syrjään). Rist'ahon ainoalla tyttärellä on rahoja, vaan
Hintikkalassa ne ovat jo kuivuneet niin vähiin, että pohja paistaa.
Ymmärrätkös nyt? (Loikkasee tupaan).
RIIKKA: Hyvä, että katosit jo!
(Aikoo ryhtyä työhönsä jälleen).
HISKIAS: Riikka!
RIIKKA (kääntyen, huutaa kovaan): Mitä, vaari!
HISKIAS: Tuo… tuohan minulle pii… piimää juoda!
RIIKKA (huutaen): Tuon, tuon heti. (Tehden merkin, että täyttää käskyn ja menee aittaan, josta kohta palaa, tuoden vaarille haarikon piimää). Tehkää hyvin, vaari! (Jää seisomaan Hiskiaksen eteen).
HISKIAS: Kiitos, kulta… kultaseni, kiitos! (Juo). Sinä… sinä olet hy… hyvä tyttö, Riikka.
RIIKKA (puolikovaan): Mitä vaari nyt joutavia!
HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?
RIIKKA (kovemmin): Sanoin, että mitä vaari nyt joutavia!
HISKIAS (juo): Totta pu… puhuu. Olet mi… minulle kovin mieleen… leen.
RIIKKA (puolikovaan). Kunpahan voisin kaikille olla mieliksi.
HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?
RIIKKA (kovemmin): Hyvähän olisi, kun voisin kaikille tehdä mieliksi.
HISKIAS: Kai… kaikille on mahdotonta… tonta olla mieliksi. (Juo).
Siitä ei… ei koskaan tu… tule mitään.
RIIKKA (puolikovaan): Niinpä taitaa olla.
HISKIAS: Häh? Ettäkö voi, sa… sanoit?
RIIKKA (kovemmin): Vaari on oikeassa, sanoin.
HISKIAS: Niin, niin se on, niin. Oikeassa… - Mutta kuu… kuulehan,
Riikka!
RIIKKA: Että mitä niin?
HISKIAS (veitikkamaisesti). Minä tie… tiedän, että si… sinä olet tässä… tässä ta… talossa kovin mieliksi… liksi muutamalle toisellekin.
RIIKKA: Vaari laskee leikkiä nyt.
HISKIAS: Häh?
RIIKKA (ottaen haarikon; kovemmin): Ei saa vaari pilkata, sanoin! (aikoo poistua).
HISKIAS: Älähän me… mene! — Sakarille olet mie… mieliksi, sen tiedän, ja se… se on hyvä. Tuolla o… on sisällä… lä emännillä toi… toinen juoni, se… sen tiedän myöskin… myöskin, mutta si… sille on teidän tehtävä tenä… tenä. Kuulitkos?
RIIKKA: Kuulin, kuulin. Mutta minun täytyy mennä nyt, vaari. (Menee työhönsä aitan eteen).
HISKIAS (hänen jälkeensä): Niin, niin. Pidä va… varasi vain, Riikka, pi… pidä varasi! (Laulaa hiljaisesti ja katkonaisesti:)
Laulu N:o 3
Vuoren huipulla vanha honka
Kohti taivasta kohoaa.
Musta uhkavi pilvenlonka,
Tuuli latvoa tuivertaa.
Talven kestänyt kesän kestää
Ehkä hatara, haljaspää;
Taittumasta sen vielä estää
Ydin ehjä ja suvi sää.
Käki kukkuvi kukkulalla,
Lemmennostosta tarinoi;
Tyttö istuvi koivun alla,
Sydänvaivoista vaikeroi.
Vuoren honka, se ikäloppu
Kuurokorvana kuuntelee;
Vaikka maahan vie ajan hoppu,
Nuorten toiveista riemuitsee.
EEVASTIINA ja ALIINA (tulevat, Hiskiaksen lopettaessa lauluaan, asuinrakennuksesta alas pihaan).
EEVASTIINA (mennen lähemmäksi Hiskiasta). Siihenkös vaari jäikin, vaikka oli aikomus levolle heittäytyä?
HISKIAS: Että mi… mitä sanoit?
EEVASTIINA (Aliinalle): Aina vain ei ole kuulevinaan, vaikka kuinka kovaan puhuisi. (Hiskiakselle). Sanoin, että eikö sitä sen pitemmälle jaksettukaan omin voimin?
HISKIAS (pilkallisesti naurahtaen Aliinaan päin): Näetsen, ku… kun ensin ylä… yläpytingistä lä… lähetti pois ja nyt… nyt vielä tästäkin ajaa.
ALIINA: Mitä vaari nyt joutavia haastelee.
EEVASTIINA: Tunnethan sinä, Aliina, vaarin. Muuten se näin vain kanssani naljailee. (Kovemmin Hiskiakselle). Riikka saattaa vaarin tupakamariin. (Riikalle) Riikka tulee saattamaan!
HISKIAS: Häh?
EEVASTIINA (kovaan): Riikka, sanoin, tulee auttamaan.
HISKIAS (nousten islualtaan). Kyllä mi… minä tästä pää… pääsen ominkin… ominkin voimin.
RIIKKA (tulee ja tarttuu Hiskiasta käsivarresta). Tulkaa, vaari!
HISKIAS: No, kun tul… tulit, niin mennään! Tule… tule sinäkin po… pois! Ne tah…tahtovat,nämä emän… emännät, tässä kahden… kahdenkesken mei… meitä pa… panetella, niinpä an… annetaan heidän ollakin… ollakin rauhassa… hassa. Heh-heh-heh!
ALIINA: Voi, voi, nyt tokisen, vaari hyvä!
EEVASTIINA: Semmoinen se on epäluuloinen ja pisteliäs aina.
HISKIAS (poistuu Riikan saattamana, hänelle jotakin puolikovaan höpisten, tuparakennukseen).
ALIINA: Eihän se tuommoinen ennen ollut, vaari.
EEVASTIINA: Hyvä, että meni. Istutaan me nyt tähän! (Istuutuvat). Ei, ei ollut ennen. Mutta nyt se päivä päivältä käy yhä häijymmäksi minua kohtaan.
ALIINA: Vaikka et mikään nuorikko tässä enää olekaan.
EEVASTIINA: Olenhan tuota jos mitä tässä talossa nuorempanakin kokea saanut, kun leskeksi kolmen lapsen kanssa jäin ja…
ALIINA: Ja sitte niistä kaksi tulirokkoon kuoli, niin ettei ole kuin tämä yksi, Sakari, enää turvanasi.
EEVASTIINA: Turvaahan siitä voisi olla minulle ja talolle paljonkin, kun ei vain tuo vaari… Joutaisi jo kuolemaan mokomakin vastus!
ALIINA: Kaipa hän jotakin aavistaa ja siksi kiukuttelee, ehkäpä estääkin yrittää…
EEVASTIINA: Kuka hänet tietää, mutta siltä tuo näyttää, koskapa
Sakarikin niin vastaan hangoittelee.
ALIINA: Kovin se on, Sakari, todenperään Hannia kohtaan välinpitämätön.
EEVASTIINA: Ihmetyttää oikein. Tuolla sisälläkin jätti Hännin omiin hoteisin ja Tanelin kanssa vain maatöistä tarinoi.
ALIINA: Taitaapa sittenkin teidän Riikkapiika olla hänelle mieluisempi kuin meidän Hanni, niinkuin alkavat ihmiset hokea.
EEVASTIINA: Siitäpä se olisi, Riikasta, sitte nyt ajoissa saatava käännytetyksi ja Hännin kanssa yhteen vietävä. Mutta kuulostaapa siltä, kuin Hanninkaan mieli ei olisi sama, kuin hänen vanhempainsa.
ALIINA: Sitäkö Hilda Vartiaisen ottopoikaa tarkoitat?
EEVASTIINA: Sitäpä sitä — Maunua.
ALIINA: Josta ei tiedetä, kenen se on lapsi. Mutta siitä ei tule mitään, vaikka Maunu kuinka yrittäisi Lukkarilan kotivävyksi päästä. Kyllä se on Tanelin kanssa jo niin monta kertaa asia selväksi puhuttu, ettei meidän elämässämme Hanni Maunua miehekseen saa, itkipä silmänsä vaikka sokeiksi.
EEVASTIINA: No, se on oikein. Ettehän ainoan lapsenne hyväksi rikkauksia ole keränneet sen vuoksi, että ne tuommoisen tuntemattoman eläjän omiksi joutuisivat.
ALIINA: Eipä ei, olkoonpa Maunu muuten miehiään mikä tahansa.
EEVASTIINA: Mutta jospa siitä vielä vänrikki tuleekin, joksi sanovat hänen pyrkivän.
ALIINA: Jonkin joutava! Samanlaiseksi nahkapojaksi se jää, kuin kaikki muutkin. Kun on viikkonsa reservissä palvellut, niin saa palata entisiin askareihinsa jälleen.
EEVASTIINA: Tänä kesänä kai se nähdään, minnepäin kääntyy. Eikös se
Maunu nyt kolmatta kertaa jo ole sinne komppaniaan menossa?
ALIINA: Niinhän se lienee. Ja tänäänhän ne pojat sinne Alavan kasarmille kuuluvat menevän.
EEVASTIINA: Vai tänään. No sitte ne tästä meidän ohi vielä pyyhkäisevätkin.
RIIKKA (palaa).
EEVASTIINA: Jokos Riikka… sai vaarin levolle?
RIIKKA: Jo (menee töihinsä).
EEVASTIINA: Vieläkö siinä on mitä jälellä tehtävää?
RIIKKA: Lopussa on. Ai'oin juuri panna kaikki pois aittaan. Saattavat vielä reserviläiset tähän pihaan poiketa, niin tulee kummat.
ALIINA: Näetsen! Enkös oikein sanonut.
EEVASTIINA: Jokos niitä on alkanut kulkea ohi?
RIIKKA (korjattuaan tavaransa aittaan ja suljettuaan oven): Näkyihän tuosta taannoin kaksi hiljaista Alavaan päin hoippuvan. Vaan annas, kun se pääroikka tulee, niin on tässä mylläkkä. Ei ne jätä maantien varsille kiviä eikä kantoja paikoilleen.
EEVASTIINA (Aliinalle): Se on totta, mitä Riikka sanoo. Viime vuonna ne nahkapojat käänsivät ylösalaisin tahi mikä minnekin lennättivät talojenkin tienosapatsaat, etteivät asianomaiset rajoistaan enää saa tolkkua mitään.
ALIINA: Poika parat! Taitaa siinä touhussa heillä olla surua, jos on iloakin.
RIIKKA: Suruaan peittääkseen kai ne niin paljon tyhjentävätkin, etteivät enää tiedä, mitä tekevät. (Menee portista ulos oikealle).
ALIINA: On se eräässä suhteessa välistä hyvä, että on vain tyttölapsia talossa.
EEVASTIINA: Vapaaksihan se minun Sakarini siitä leikistä pääsi, kun…
HANNI (tulee juosten asuinrakennuksesta pihaan). Tulkaa sisään, tulkaa!
ALIINA: Mikä nyt on?
HANNI: Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!
EEVASTIINA: Reserviläisiäkö Hanni tarkoittaa?
HANNI (vetäen äitiään kädestä): Niitä, tietenkin. Maantie on ihan mustanaan miehiä. Menkää salin lasista katsomaan pian!
ALIINA: Mitäpä tuossa on lystiä ja — katsottavaa?
HANNI: Vai ei?! — Onpas.
EEVASTIINA (Hännille): Eiväthän ne vielä ole sotilaspuvuissaankaan. (Aliinalle). Mutta parasta on sittenkin mennä sisään, Aliina, niin ei olla täällä heidän jaloissaan.
ALIINA: Niin. Lasistahan noita vielä voi katsella, jos katsellakseen.
Tule pois sisään sinäkin, Hanni!
HANNI: Menkää vain edellä! Kyllä minä vielä kerkeän. (Juoksee portille, josta tähystelee perälle).
EEVASTIINA: Mennään, Aliina!
ALIINA: Mennään! (Hännille). Tulekin pian! (Aliina ja Eevastiina menevät asuinrakennukseen).
HANNI (iloisesti tepastellen portilla, alkaa laulaa:)
Laulu n:o 4.
Siellä, siell' on armahain,
Kultaseni ainut, kallis;
Vaikk'ei vanhempani sallis,
Omaksein sun otan vain.
Toinen heillä mieli on,
Kun mun tahtovat he naittaa,
Mutta haudan saavat laittaa,
Ennenkuin oon uskoton.
Rintain täyttää riemastus,
Sydän kahlehist' ei tiedä,
Toisen käskyä ei siedä
Neidon nuoren rakkaus.
Tullos, tullos, armahain,
Sinut sylihini suljen!
Elon tieni kanssas kuljen,
Omas oon ma kuollessain.
SAKARI (tulee asuinrakennuksesta portaikolle): Hanni, hoi!
HANNI (tähystellen jälleen perälle): Hoi, hoi! Mikä hätänä?
SAKARI (laskeutuu alas pihaan): Äitisi käski sinua tulemaan sisään.
HANNI (tullen pihaan): Ja Sakari tuli sitä käskyä tuomaan.
SAKARI: Miksipä en olisi tullut?
HANNI: Teetkös itse aina mitä käsketään?
SAKARI: En, tietenkään, aina.
HANNI: Niinpä en minäkään nyt lähde sisään.
SAKARI: Hyvähän tuo on välistä pitää oma päänsä, mutta tällä kertaa joutavaa.
HANNI: Mistäpä sen toinen tietää, mikä minulle on joutavaa, mikä ei.
SAKARI: Joutavaa on joutavasta suututtaa vanhempiasi, kun nähtävästi voit salinkin lasista nähdä.
HANNI: Eipä tuo minun katsottavani kaikkien silmiin yhtä hyvältä näytäkään, niinpä joudan sitä erikseen omin silmin katselemaan vaikka aidan ra'ostakin, enkä salin lasista.
SAKARI: Kas, kas! Ymmärrän nyt minne pistopuheesi tähtää. Maunua odotat.
HANNI: Eiköhän hän liene odottamattakin tästä Alavan kasarmiin menossa muitten reserviläisten kanssa.
SAKARI: Kohtapa tuo nähdään. Johan tuolta alkaa kuulua nahkapoikain lauluakin.
HANNI: Jopa jo. Saavatko tulla pihaanne, Sakari?
SAKARI (veitikkamaisesti): Saavat, jos Maunu on mukana, — ei muuten.
HANNI (väistellen): Laulamaan tarkoitin, — en muuta.
SAKARI: Kyllä ymmärsin, mitä tarkoitit.
HANNI: Ole jo!
SAKARI: No, tule sisään sitte, ellen oikein sanonut!
HANNI: Nyt en tule uhallanikaan.
SAKARI: Sittepä jään uhallani seuraksesi minäkin.
HANNI: Mikäpä estäisi yhdessä vaikka kaikkien heidän lauluaan kuuntelemasta.
SAKARI: Kuunnellaan! Oikeinpa pojat vetelevätkin sydämensä pohjasta.
(Ulkoa on alkanut kuulua reserviläisten laulua, ensin hiljemmin loitompaa, sitte yhä enemmän läheten, kunnes lopulta kaikuen aivan portilla).
Laulu n:o 5.
Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hyvä ja soma.
Nälkää sit' ei nähdä ollenkaan:
Rokkaa vaan po… popsitaan,
Yhdessä pöydässä me ainiaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma.
Niin helkkarin hauska ja soma.
Yöksi kun me käymme huilaamaan,
Selällään ja mahallaan
Yhdessä laverilla potkitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin sievä ja soma.
Selkänahkoja kun parkitaan,
Mutistaan hampaihin vaan,
Yhdessä kapteenille kiroillaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hieno ja soma.
Nahkapoikia me ollaan vaan,
Vasempaan ja oikeaan
Yhdessä temput teemme, marssitaan, —
Mutta heila se on jokaisella oma,
Niin helkkarin hellä ja soma.
(Laulun kuluessa ovat "nahkapojat" kaikki tulleet pihaan. Niiden joukossa on myöskin MAUNU, jota ynnä muutamia muita tuttaviaan HANNI ja SAKARI kätellen tervehtivät. Portilla, joukon takana, näkyvät myöskin RIIKKA ja OLLI, tuvan ovelle on tulla laahustanut HISKIAS ja portaikolle ovat ilmestyneet laulua kuuntelemaan myöskin EEVASTIINA, ALIINA ja TANELI).
MAUNU (Sakarille): Pyydän kaikkien meidän puolestamme, ettei talon isäntäväki pahaksi panisi, että pihaan poikkesimme ja ehkäpä laulullamme häiritsimmekin.
ERÄS NUORUKAINEN: Niin, todenperään.
TOINEN Taisipa olla pahasti tehty.
SAKARI: Mitä joutavia. Eihän siinä mitään pahaksi pantavaa ole.
Päinvastoinhan mielellämme lauluanne kuuntelimme.
MAUNU: Tahdoimme pikimältään vain, kun ystäviämme portilla näimme, vielä hyvästit sanoa ruumin palvelukseemme mennessämme.
SAKARI: Ystäviämmehän me portille vastaan tulimmekin, kun sattuivat (vilkaisten Hannun) hyvät naapurimme parahiksi taloomme.
HANNI: Niin, minä jo tuolta kaukaa näin teidän tulevan. Odotinkin, kun tiesin sinun, Maunu, nyt viimeistä kertaa reserviharjoituksiin menevän.
MAUNU: Viimeistähän tämä on. Ja sitte pääsen.
ERÄS NUORUKAINEN (joka on kokolailla "toisella kymmenellä"): Ja sitte meidän Maunusta tulee upseeri ja hänen heilastaan kerran vielä kenraalin rouva.
MAUNU (vakavasti): Pysy loitommalla, kun eivät jalkasi paremmin kanna etkä kieltäsi paremmin käyttää osaa.
NUORUKAINEN (tiuskaisten): Älä ylpeile siinä! Jaloillani pysyn ja kieltäni käytän yhtä hyvin kuin sinäkin.
MAUNU (tarttuu häntä käsivarteen): Mene hyvällä pois siitä jo!
NUORUKAINEN: Vai käsiksi sinä käyt? (Huitaisee Maunua kohti kädellään, mutta kaatuu samalla muitten miesten joukkoon).
SAKARI: Johan sinä nyt, hyvä mies, ilomme pilasit kokonaan. (Vie muutamien muitten kanssa juopuneen nuorukaisen pois).
MAUNU (joka Hannin kanssa on siirtynyt syrjään): Pitipäs tuollaisenkin joukkoon sattua. Vaan älä ole milläsikään, Hanni!
HANNI: Mitäpäs minä — omasta puolestani, vaan muitten.
MAUNU: Kävin sinua tapaamassa Lukkarilassa, vaan kuulin teidän kaikkien täällä olevan.
HANNI: Tännehän ne tahtoivat tulemaan minuakin.
MAUNU: Sakarin seuraanko vain vaativat?…
HANNI: Siltähän tuo tuntuu. Ja yhä tiukemmin vaativat.
MAUNU: Näetsen, kuinka vanhempasi meitä silmäilevät. Isäsi ei taida enää sietää, että puhelenkaan kanssasi.
MAUNU ja HANNI (laulavat yhdessä).
Laulu N:o 6.
Vaikka kaikki tahtois' sun
Saamastani estää,
Uskollisna taistelun
Sydämeni kestää.
Tuli, tuli rinnassain
Sammumatta palaa,
Toisten kielto siihen vain
Uutta voimaa valaa.
Kuvasi jos muistostain
Karkoittaa ken halaa,
Kiitää aatokseni ain'
Sinun luokses salaa.
Polttamana kohtalon
Nimes siin' on yhä,
Tuli rinnassain tuo on
Lemmen tuli pyhä.
TANELI (joka sillä välin on portaikolta laskeutunut alas pihaan ja seurannut Hännin ja Maunun keskustelua, tulee Maunua kättelemään): Hyvää päivää, Maunu!
MAUNU: Päivää, isäntä! Mutta samalla nyt hyvästikin on minun sanottava, kun ilomme näin pian päättyi ja aika on lähteä.
TANELI: Totta sanoit. Ikävä vain semmoinen nuorten ilo, jota ei vanhempain sydän oikein sietääkseen ota.
MAUNU: Pahaa en hyväksi väitä, isäntä, vaan enpä toisten teoista vastuussakaan liene.
TANELI: Kovinpa olet närkästyväinen, kun et kärsi moitetta toverisikaan puolesta.
MAUNU: Minullehan tuon yksin lausutte, vieläpä syyttä suotta.
TANELI: Mutta kaikkien kuullen.
MAUNU: Se sitäkin pahempi. (Kääntyen pihaan jääneitten nuorien miesten puoleen:) Parasta on, pojat, että lähdemme. Olemme, näen mä, jo tarpeeksi pahennusta herättäneet.
ÄÄNIÄ JOUKOSTA: Lähdetään! Tulkaa pois, pojat! (Osa nuorukaisista poistuu; jotkut vielä jäävät portin puolelle Maunua odottamaan).
SAKARI (on sillä välin tullut takaisin ja pysäyttää Maunun puhellen hänen kanssaan).
HISKIAS (on käynyt tuvan kynnykselle istumaan ja katselemaan).
EEVASTIINA ja ALIINA (ovat myöskin tulleet alas pihaan).
EEVASTIINA: Voi, voi, kun pitikin vieraitten ollen tämmöistä tapahtua.
ALIINA: Oikein teki pahaa kuulla ja nähdä.
SAKARI: Jos nyt syyllistä kaivataan, niin se olen minä eikä muille siitä tarvitse moitettakaan lausua. Minä pojat pihaan pyysin.
MAUNU: Omasta puolestani kuitenkin pyydän nyt vieläkin anteeksi talon vieraittenkin tähden.
HANNI: Turhaan isä siitä Maunua syyttää alkoi.
TANELI (Hannille tiukasti): Parasta on sinun olla siihen asiaan sekaantumatta ja — häntä puolustamatta.
MAUNU: Parasta, näen mä, on, Hanni. Hyvästi, Hanni, ja kiitos! (Ojentaa
Hännille kätensä).
TANELI (asettuen väliin; Maunulle): Ennenkuin lähdette tekee mieleni lausua Maunulle vielä vähän muutakin, koskapa siihen tässä tilaisuus tuli.
MAUNU: Ja mitä se on?
TANELI: Sitä, minkä oikeastaan sanomattakin jo voisitte tietää: että turha on ollenkaan minun tytärtäni lähennelläkään. Tarkoitustenne perille se ei kuitenkaan vie.
MAUNU: Onko siinä kaikki?
TANELI: On. Ja se on samalla sanottu Hannillekin, niin että nyt sen tiedätte.
MAUNU: No, sitte ei muuta kuin: hyvästi, — kaikki!
HANNI (juosten Maunun luo ja tarttuen hänen käteensä): Anna anteeksi, Maunu, että sinua on loukattu! Jumala voi vielä kaikki asiat parhain päin kääntää.
MAUNU (puristaen hänen kättään): Kiitos, kiitos, Hanni! Voi hyvin! (Muille pihassa oleville nahkapojille). Tulkaa! (Reserviläiset poistuvat ja etempää alkaa kuulua, loitoten, heidän lauluansa).
TANELI (tarttuen Hannia käsipuolesta ja pyörähyttäen häntä pihaan): Tuo on jo liikaa, senkin letukka.
ALIINA: Ja vielä kaikkien silmien edessä ilkiää noin käyttäytyä.
EEVASTIINA (Tanelille): Eikö sopisi nyt puhua siitä toisestakin asiasta?
TANELI: Niin, ehkäpä nyt sitte voimme samalla ottaa puheeksi toisenkin asian, joka jo kauan on ollut meidän, vanhempain, sydämellä, koska Sakarikin tähän juttuun puuttui.
SAKARI: Minkä niin, asian?
TANELI: Tulehan likemmäksi, Hanni!
HANNI: Minä lähden pois, isä.
TANELI: Tule, sanon minä!
ALIINA: Näetsen tuota itsepäistä! (Vie Hännin likemmäksi).
TANELI: Pitkittä puheitta: meidän on, niinkuin jo sanoin, kauan ollut sydämellä se toivomus, että meidän talomme sukulaissiteilläkin liittyisivät toisiinsa.
ALIINA ja EEVASTIINA: Niin, sitä olemme kaikki toivoneet.
TANELI: Ja siihen on, niinkuin näen, nyt kahta vertaa suurempi syy.
HANNI ja SAKARI (luovat toisiinsa ja vanhempiinsa väistäviä katseita, kääntyen sitte toisaanne ikäänkuin merkiksi, että ovat ymmärtäneet toisiaan).
ALIINA (Hannille): Niin, Hanni, muu ei käy päinsä.
HANNI: Enkö jo saa mennä?
ALIINA: Näetsen taas!
EEVASTIINA (Sakarille, jota on hiljakseen puhutellut): Niin, Sakari, sen vaativat jo talomme asiatkin, niinkuin tiedät.
SAKARI: Tuommoisesta vehkeilystä en tahdo kuulla puhuttavankaan.
EEVASTIINA: Mutta ajattelehan toki, rakas poikani!
TANELI (Hanniin päin): Minä tiedän, että ainoa tyttäremme käsittää vanhempainsa tahdon. Minä tiedän, ettei hän lopultakaan tahdo tuottaa meille sitä surua, että kieltäytyisi mielisuosiolla tahtoamme täyttämästä, jos…
HANNI: Ei, isä, ei! (Purskahtaa itkuun ja kääntyy pois).
TANELI: … jos vain Sakari. Niin, mitä sanoo Sakari, jonka olen aina oppinut pitämään järkevänä miehenä?
SAKARI: Minun järkeni sanoo, että kun Hannilla on toinen mieli asiasta, niin on järjetöntä, että hänen vanhempansa koettavat pakottaa häntä menettelemään vastoin hänen omaa tahtoaan ja sydämensä ääntä.
HANNI: Kiitos, Sakari, kiitos!
EEVASTIINA (Sakarille): Sakari, kuinka sinä voit tuolla lailla isännälle vastata?
ALIINA (Hannille): Ja sinä, Hanni, mitä ajatteletkaan?
TANELI: Tuollaista puhetta ei totta tosiaan minun nuoruudessani kuultu.
ALIINA: Siihen aikaan osasivat lapset vielä vanhempiaan kunnioittaa.
EEVASTIINA: Nyt eivät enää Jumalan kymmeniä käskyjäkään muista.
SAKARI: Saattaa olla, ettemme kaikessa enää kunnioitakaan vanhempain tahtoa, kun se näytäkse esimerkiksi sukuylpeydessä ja sen semmoisessa, joka, minun tietääkseni, ei ole Jumalan kymmenien käskyjenkään mukaista.
TANELI: Mitä sillä tarkoitat, Sakari?
SAKARI: Tarkoitan vain sitä, että täällä toisaalta tahdotaan yhä vielä olla Suur-Savon talonpoikaisylimyksiä ja tehdä jonkinlainen säätyraja meitä muka alempien ihmisten välille. Sen vuoksi äsken loukkaamanne Maunu ei Hannillekaan kelpaa, vaikka he nähtävästi toisiaan rakastavat ja Maunu tietääkseni on yhtä hyvä ja kelpo mies, kuin joku toinenkin.
HANNI (Sakariin päin kuiskaten): Kiitos, Sakari, kiitos!
TANELI (Hannille). Vaiti siinä, sinä!
SAKARI: Mutta eivät ole ajat nyt niinkuin olivat ennen, isäntä hyvä.
TANELI: Siihen asiaan Sakarilla nyt sitte ei ole oikeutta puuttua sen enempää, sanon minä puolestani.
SAKARI: Enkä olisi puuttunut ennenkään, ellei olisi vaadittu puuttumaan, — eikä vain teidän, vaan äitinikin taholta. (Eevastiinan puoleen). Niin, toisaalta täällä se samainen sukuylpeys tahi mikähän lienee pyrkii aineellisten etujenkin tähden tukahuttamaan sydämen tunteet ja painamaan säätyrajan alle sen työvoiman, joka juuri etujamme voisi tukea ja nostaa. Mutta siinäkin ovat ajat muuttuneet. Ja sen vuoksi, ettemme enää voi noita vanhentuneita mielipiteitä noudattaa, olemme me aitureita, jopa uskonopinkin aitureita, teidän silmissänne.
EEVASTIINA: En ymmärrä sinua, Sakari.
SAKARI: Minä tiedän sen. Siksipä lienee parasta sanoakin vain suoraan, ettei teidänkään tuumastanne nyt eikä koskaan tule mitään. Hanni on omansa valinnut ja me taas, Hanni ja minä, emme toisistamme välitä. Sen te olette omin silmin nähneet ja nyt myös omin korvin kuulleet.
HANNI: Oikein, Sakari, oikein.
TANELI: Olen tässä nyt jo kuullut tarpeekseni.
ALIINA: Lähdetään, Taneli, lähdetään pois!
HANNI: Siis minäkin jo pääsen. (Juoksee ylös asuinrakennukseen).
EEVASTIINA: Sakari, Sakari! Mitä oletkaan nyt tehnyt!
SAKARI: Olen tehnyt vain sen, että sanoin, mitä sanottaman piti, en muuta.
EEVASTIINA (Sakarille): Olet särkenyt kaikkien meidän hyvät välimme. (Aliinalle ja Tanelille). Älkää panko pahaksenne tuon pojan sanoja! Hän on välistä niin kiivasluontoinen, ihan kuin isävainajansa. Jääkää nyt vielä! Olkaa!
TANELI: Mitäpä tästä! Parasta on lähteä tällä kertaa.
OLLI (tulee juosten portista): Emäntä, hoi! Isäntä hoi!
EEVASTIINA: Mikä sulla taas on hätänä?
OLLI: Tuolta Hiismäeltä päin (näyttää yhtäänne) ajaa köröttää rovasti lukkari Tiaisen kanssa meitä kohti ja tuolta (osottaa toisaanne) puron notkosta näkyy Seiväsparin raudikko hiljakseen tännepäin juosta hölkyttävän. Jokohan nekin vieraiksi tulevat? Olisi se jo paikka! Kaikki ihan yhtenä päivänä!
EEVASTIINA: Hyvä on, Olli, hyvä on.
SAKARI: Anna heidän tulla! Ja juokse tiehesi! (Sysää Ollia niskaan).
OLLI: No, jos! Tulkoot sitte, kun tullakseen! (Livistää takaisin ulos portista).
EEVASTIINA: No, älkää nyt vielä menkö, hyvät naapurit! Ehkä on rovasti Jumalan lähettämä ja hän vielä saa tässä lasten välit oikealle tolalle, jos hänelle puhumme asiasta.
ALIINA (Tanelille): Niin, Taneli. Ehkä niinkin…
SAKARI (Eevastiinalle): Siitä asiasta saatte, äiti, olla rovastillekin hiiskumatta sanaakaan, sillä siitä ei, niin totta kuin edessänne seison, tule sen enempää kuin tähänkään saakka. (Menee perälle ulos portista).
EEVASTIINA: Voi, hyvät ihmiset, mitä se poika nyt tekikään!