E-text prepared by Tapio Riikonen

NAIMISKAUPPA

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Näytelty ensi kerran suomalaisessa teatterissa Helsingissä 1893.

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

NÄYTELMÄN HENKILÖT:

Heikki Vasara, käsityöläinen. Anna, hänen vaimonsa. Olga, heidän tyttärensä. Kalle Kalke, sälli. Eeva, palvelustyttö.

Tapaus Pietarissa.

Huone Vasaran asunnossa. Vasemmalla (näyttämöltä katsoen) kaksi ikkunaa, joiden välissä sohva ja sen edessä pöytä ja kaksi nojatuolia; seinällä, ikkunoiden välissä, taulu ja ikkunoiden edessä kukkakoreja. Perällä ovi, joka viepi puodin kautta kadulle. Oikeanpuolisessa peränurkassa trymoopeili, jonka pöytälaudalla seisoo kaksi lasista kukkavaasia. Oikealla myöskin ovi, ja oven ja näyttämön etuosan välillä piironki, joka on peitetty virkatulla liinalla ja jonka päällä seisoo pieni toalettipeili sekä molemmin puolin sitä kynttelit. Piirongilla on sitäpaitsi postilla ja virsikirja toisella puolen; toisella puolen taas mustepullo kynineen.

Ensimäinen kohtaus.

Anna (yksin.)

Anna (istuu sohvassa, samovaarin ääressä, juoden teetä teevadilta, jota pitää haritettujen sormiensa nenillä ja johon joka särppäyksen edellä kovasti puhaltaa; huutaa, kaadettuaan kupista viimeisen tähteen teevadille): Eeva! — — Eeva!!! — — Ka, Eeva hoi!!!

Toinen kohtaus.

Anna ja Eeva.

Eeva (tulee juosten oikealta): Mitä se emäntä tahtoo?

Anna: Kuuroko sie oot, kun et jo vähemmällä huutamisella kuule?!

Eeva (pyyhkii märkiä käsiänsä hameesensa): Enkä. Kuulinhan mie. Vaan eihän sitä kesken lattian pesua mihin niinpian kerkiä.

Anna: No! — Ja taaskin "emäntä", vaikka jo senkin seitsemän kertaa oon sinulle sanonut, että täällä Pietarissa pitää matamiksi titulierata.

Eeva: Ai, antakaa anteeks', hyvä emän… matami, piti mun sanoa! Kuka ne kaikki lieraukset niin yht'äkkiä muistaa vasta Suomesta tultuaan.

Anna (juoden teensä loppuun): Kas niin! Saat ubiraiata samovaarin.

Eeva: Niin poisko korjata? Hyvä on.

(Ottaa samovaarin ja menee oikealle.)

Kolmas kohtaus.

Anna ja Vasara.

Vasara (tulee perältä): Ihan tämä jo alkaa näyttää kummalliselta.

Anna: No? Eikö Kalle vieläkään oo tullut?

Vasara: Ei.

(Kävelee miettiväisenä edestakaisin).

Anna: Vot tjebe! Siinä sen nyt näet, ett'ei nykyään voi kehenkään nadjeejatsja, ei yhteenkään ihmiseen luottaa.

Vasara: Enpä toden perään tiedä, mitä sanoa.

Anna: Sen siinä nyt sait. Ja sie kun aina hvaliiaat [kehut], että "Kalle on poikkeus muista sälleistä, sese vasta työtä tekee, kuin mies, ei ryyppää tippaakaan ja hänen huostaansa voi antaa vaikka koko talonsa." Po djelóm tjebé! [Se on oikein sinulle.]

Vasara: Sie, mamma, katselet taas Kallea liian karsaalla silmällä ja sen tautta oot nyt mielissäsi, kun kerrankin sait vettä myllyysi. Mutta mie en sittenkään vielä tahtoisi hänestä mitään pahaa luulla.

Anna: Et tahtoisi!? Milläs sen sitte objäsniiaat [selität], että mies on kesk'viikosta itselleen riimaanantain tehnyt? Otti ja katos'.

Vasara: Tiedätkös, mitä arvelen, mamma?

Anna: Vielä siinä mitä arvella?

Vasara: Kuulehan toki! Oothan sie itsekin huomannut, että Kallen silmät usein, varsinkin viime aikoina, ovat olleet niinkuin Olgaan päin kääntyneet.

Anna: Hä-ä? Ol…?

Vasara: Ka niin juuri. Ja kun hän nyt näki, että Olga on mieltynyt toiseen…

Anna: … niin muka suuttui ja meni matkaansa, shtó-li? Ha-ha-ha-ha!

Vasara: Kuulehan e'es loppuun! Varmaankaan ei hän tänään tahtonut olla kotona. Sillä jos hänellä toden perään on jotakin vakavaa sydämmensä pohjalla, niin oli hänen vaikea nähdä toisen miehen Olgan sulhasena.

Anna: A toden peräänkö sie tuumaat, että hän ois' uskaltanut toivoa…?

Vasara: … saavansa kerran Olgan vaimokseen. Miks'ei?

Anna: Vot tak njet! [Eipähän toki vain.] Siihen en mie ainakaan oo hänelle syytä antanut eikä slishkom [liioin] Olgakaan.

Vasara: Olgasta et saata sitä sanoa.

Anna: Saatan vjérno [varmasti].

Vasara: … Sillä Kalle on jo niin monta vuotta meillä ollut, että Olga ja hän ovat melkein kuin sisar ja veli yhdessä kasvaneet. Ja välinpitämätön Kallea kohtaan ei Olga ollenkaan ollut, ennenkuin äskettäin sattumalta tuohon Ivan Kulikoviin tutustui.

Neljäs kohtaus.

Edelliset ja Eeva.

Eeva (on tullut korjaamaan pois tarjoimen ja teekupit): Saako nämä muutkin juomalekeet jo tästä viedä?

Anna: Nje úsh-to [tokkos] niiden paikka siinä on. Ja johan mie taannoin käskin ne korjata.

Eeva (itsekseen jupisten): Samovaarinhan työ vaan käskitte…

Vasara: Kuule, Eeva! Onko Olga siellä?

Eeva: Siellähän se kammarissaan viitisekse, vaatisekse; sanoo sulhasensa tänään tulevan. — Voi, voi! Ihanko se tyttö on hupsu, että se sen Ryssän ottaa, joka meillä toissa päivänä kävi.

Anna: Mitäs se sinuun kuuluu, möhlö?

Eeva: Eihän se mitä, hyvä emän… matami piti mun sanoa. Sääliksi vaan vähän käypi. Siellä meidän puolella, näet, kun niitä laukkuryssiä kulki, niin nekös peijoonit osasivat kaupoissa pettää. Ja sen tauttahan mie vaan ajattelin, että eiköhän ne nämä osaa sitä naimiskaupoissakin.

Vasara (nauraa makeasti): Hoh-hoh-hoh!

Anna: Mää matkaas', löntterö, tuhmuuksinesi!

Eeva: Hyvyydessänihän mie vaan, hyvä emän… matami, piti mun sanoa.

(Menee tarjoimineen ja kuppineen oikealle).

Viides kohtaus.

Anna ja Vasara.

Vasara: Hoh-hoh-hoh! Eipä se vanha Eeva ole niin tuhma, kuin miltä se näyttää.

Anna: Kaneshno! [Tietysti!] Se sinua miellytti. Olisit kai valmis peruuttamaan koko asian. Hospodi sentään, mikä lehkomyislennyi [huikentelevainen] sie oot, Heikki!

Vasara: Päinvastoin. Isänä pitää minun punnita asiaa tarkkaan. Kevytmielisesti en tahtoisi antaa siunaustani näin tärkeälle askeleelle.

Anna: Vot tak! Nyt alat taaskin vanhaa nuottiasi veisata.

Vasara: Muistathan toki, mamma, että ainoan tyttäremme tulevaisuus on kysymyksessä.

Anna: A mikäs hätä Olgan olisi rikkaan asioitsijan matamina?

Vasara: Siinäpä se on. Yhtä kevytmielisesti aprikoitte te molemmat, sie ja Olga, vaikka sie jo viidettäkymmentä käyt ja Olga vasta kahdeksattatoista vuottaan. Olen varma, että Olgaa vaan on miellyttänyt miehen jotenkin pulska ulkomuoto ja sinua se, että saat vävyksesi muka rikkaan venäläisen asioitsijan, se kun mielestäsi on hienompi, kuin tavallinen suomalainen käsityöläinen.

Anna: Niin vot onkin. Se täytyy sinunkin myöntää. Ja vihaksipa pistää
Rouhiaisen matamin, kuin meidän Olga saapi paremman miehen, kuin heidän
Liisa.

Vasara: No niin, no niin! Tiesinhän minä: paljasta turhamielisyyttä vaan! Mutta minusta muut syyt kaikki ovat liian keveät näin painavassa asiassa. Ja miehen rikkauden ja toimen tunnemme sitäpaitsi vaan hänen omista puheistaan, hänen oikeita avujaan emme vielä yhtään.

Anna: Mitäs pahaa sinä sitte hänestä tiedät?

Vasara: No, en juuri pahaa, vaan en hyvääkään.

Anna: Toto jest! [Sepä se on!] Ja sen tautta vaan, ett'ei hän oo suomalainen, et tahtoisi hänelle tytärtämme antaa?

Vasara: Osaks' kyllä senkin tautta.

Anna: A milläs se suomalainen po tvójemu [sinun mielestäsi] sitte on parempi, kuin venäläinen tahi muu muukalainen?

Vasara: Hyviä ja huonoja on kyllä kaikkialla. Enkä mie sitä sillä sanonut. Mutta arvaathan itse, mitä ristiriitaisuuksia voi syntyä aviopuolisoiden välillä, joista toinen on suomalainen, toinen muukalainen?

Anna: On sitä, Bóshe moi [Hyvä Jumala], riitaa kylliks' suomalaistenkin aviopuolisoiden välillä.

Kuudes kohtaus.

Edelliset ja Olga.

Olga (tulee oikealta koreaksi puettuna).

Vasara: Tuossapa Olga onkin.

Olga: Olenko mie nyt hyvin, mamma?

Anna: No niin kaunis, kuin mansikka mäellä. Pastóika! [Odotas!] Annas kun sinua oikein kääntelen ja katselen joka haaralta! — Vot, ei sen paremmaksi ihminen saata tulla. Nytpä pitäisi Rouhiaisen matamin saada sinut nähdä, niin kyllä sille pitkä nokka tulisi, noin, tuommoinen!

(Näyttää pitkää nenää).

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset ja Eeva.

Eeva (pistää päänsä ovesta oikealta): Emän… matami hoi!

Anna: No, mikä nyt hätänä?

Eeva: Pipsteekkiäkö sitä päivälliseksi ostetaan vai?

Anna: Padashdi-she [Odotashan!], Jumalan luoma! Mie tulen siin' paikass'.

Eeva: Hyvä on!… Hih! Onpas se meidän Olga nyt fiini!

(Vetäytyy takaisin).

Kahdeksas kohtaus.

Anna, Vasara ja Olga.

Olga: Kuule, mamma, osaako se Eeva nyt ostaa hyvää lihaa, kun Vanja meille tänään päivälliselle tulee? Eläkä unhota piroshnit [tortut].

Anna: Éto vjérno! Täytyy mennä sille vielä toimittamaan, muutoin se tuopi, Boh snájet [Jumala tiesi], mitä.

(Rientää oikealle).

Yhdeksäs kohtaus.

Vasara ja Olga.

Olga: Se on nyt siis ihan päätetty, pappa: Vanja saapi myöntävän vastauksen?

Vasara: Mamma ja sie näytte sen kyllä päättäneen.

Olga: Entäs sie? Ethän sie nyt enää ai'o ruveta vastaan panemaan?

Vasara: Pakoittaa en ole koskaan tahtonut; ja näin arassa asiassa varsinkaan en tahtoisi sitä tehdä. Mutta oletkos nyt itse, lapsukaiseni, tarkkaan miettinyt, minkä tärkeän askeleen elämässäsi ai'ot ottaa?

Olga: Kyllä pappa. Vaan eihän se ole mitä miettimisestä parantunut. Sillä jo heti paikalla, kun mie Vanjan ensi kerran näin, niin mie sanoin, että siinä se on se oikea: hän eikä kukaan muu.

Vasara: Tarkoitat kai sillä, että rakastat häntä kovin?

Olga: Voi, niin että oikein…!

Vasara: Onhan se rakkaus kyllä tärkeä asia naimisiin mentäessä, mutta tokkohan sinun rakkautesi nyt on oikein syvä.

Olga: Ihan sydämmeni pohjasta mie häntä rakastan, pappa.

Vasara: Mutta sinun sydämmesi on vielä liian kokematon, tyttö riepuni (nipistää Olgaa poskesta) ja sulhastasi tunnet vielä liian lyhyen ajan. Tässä olisi sen vuoksi järkikin avuksi otettava ja asiaa olisi sinun pitänyt kauemmin aikaa miettiä, ennenkuin…

Olga: Enhän mie voi sitä enää kauemmin… Viimekään yönä en sen takia ummistanut silmiäni melkein yhtään.

Vasara: No sanohan nyt minulle sitte, oletkos esimerkiksi ajatellut kaikkia niitä erilaisuuksia, jotka välillänne tulevat olemaan kielen ja kansallisuuden suhteen?

Olga (näppärästi): Olenpa kyllä. Sitäpä me mamman kanssa sanottiin, että hyvä se on, että ainakin venättä osaan, niin en sanasta velkaa jää, vaan voin puheessa puoliani pitää, jos siksi tulisi.

Vasara: Ka näethän sie sen konstin kyllä osaavan. Eikä tosin oppi ojaan kaada. Mutta sese ikävä on, että jos nyt naimisiin joudut, niin unhotat oman kielesi kokonaan. Muutenkin jo me suomalaiset täällä Pietarissa omaa kieltämme halveksimme ja rääkkäämme sekoittamalla siihen vieraita sanoja. Useinpa sen omassa keskuudessammekin vaihdamme ruotsiin, saksaan tai venäjään — se kun muka on "fiinimpää" olevinaan, — ja jos sitte sattuu naiminen muukalaisen kanssa, niin jääpi se unhotuksiin kokonaan, omasta maasta ja kansallisuudesta puhumattakaan. Ja kuitenkin on oma äidinkieli ja isänmaa pyhimpiä asioita, joita ihmisellä maan päällä on.

Olga: Tahdotkos sitte, pappa, että minun pitäisi jättää se, jota rakastan, sen tautta, että hän on muukalainen, ja ottaa suomalainen, jota en rakasta? Sitä en voi.

Vasara: Ikävä on, ett'et omain maalaistesi joukosta ole voinut löytää mieleistäsi miestä, joka edes olisi tunnustanut samaa uskontoa, kuin sie.

Olga: Samaa Jumalaahan me kristityt kaikki palvelemme.

Vasara: Se on totta. Mutta kuitenkin uskonnon sisällisessä luonteessa on sittenkin niin paljon erilaista, että sen voi imeä itseensä ainoastaan äidin maidon kanssa. Ajattelehan nyt, että siekin, luonnon järjestyksen mukaan, olet äidiksi tuleva. Sie olet toista uskoa, kuin miehesi, — sillä Jumala meitä varjelkoon omaa uskontoamme hylkäämästä, — ja lapsesi ovat lain mukaan kasvatettavat isänsä uskoon. Niinmuodoin tulet sie ja lapsesi olemaan eri uskoa. Jos nyt oikein omantunnon mukaisesti tahdot äidin pyhät velvollisuudet täyttää, niin luuletko sen voivasi tehdä, rakas lapseni? Mie en sitä luule. Joko täytyy sinun tahi lastesi uskonnon siitä kärsiä.

Olga: Voi miksi nyt haastat tuolla lailla, pappa? Sie olet sittenkin vastaan?

Vasara: Tee kuinka tahdot, vaan nyt sie tiedät minun ajatukseni tässä asiassa. Ja sinua rakastavana isänäsi täytyi minun se sinulle nyt vielä viimeisen kerran lausua.

Kymmenes kohtaus.

Edelliset ja Anna.

Anna: (tulee oikealta): Vot täss' on sulle kirje, Olga. Sen toi passiljni [kaupungin lähetti].

Olga (sieppaa kirjeen): Ai! Se on Vanjalta. Mitähän hän kirjoittaa?
(Repii kuoren auki ja lukee): — Voi, voi!

Anna: No mikä nyt on? Eikö hän päivälliselle tulekaan?

Olga: Ei; ei sano voivansa tulla. On estetty…

Anna: Kas niin! Arvasinhan sen. Helkkari sentään, kun tuli laitetuksi piroshnitkin ostamaan.

Olga: … Ja hän pyytää, että pappa oisi niin hyvä ja tulisi hänen luokseen. Menetkös, pappa menetkös?

Vasara: Miekö? Ja mitä varten? Kylläpähän tulee toisen kerran.

Olga: Sitten menen mie.

Anna: Stoi [Seis]. S'ei passaa. Mitäs Rouhiaisen matami sanoisi, jos kuulisi, että minun tyttäreni on käynyt yksinäisen nuoren miehen luona?! E-hei!

Olga: Mitäs mie nyt sitte teen?

(Alkaa nyyhkyttää ja menee pahoillaan oikealle).

Yhdestoista kohtaus.

Anna, Vasara ja Eeva.

Eeva (tulee samassa oikealta, saali hartioilla ja piirakaskori kädessä): Täss' on nyt ne piroshnit, emän… matami piti mun sanoa.

Anna: Ähäs! Siitäkös nyt kiire oli, kun ei kiirettä ollut.

Eeva: Itsehän te laitoitte…

Anna: Jospa tuota muutoin aina tekisit, mitä käsketään! Lennätä takaisin!

Eeva (itsekseen, kummissaan): Mitä kummia tämä nyt on? — (Annalle:)
Vaan eihän ne näitä mitä enää takaisin ota.

Anna: Vie, vie, vie! Sano, että ovat vanhoja ja… ja… ja homehtuneita.

Eeva: Hom…! Ne kuin ihan vereksiks' sanoivat. — (Peräytyy verkalleen oikealle ja katsoo Annaan pitkään; itsekseen:) Onkohan se tuo oikein viisas?!

(Menee).

Kahdestoista kohtaus.

Anna ja Vasara.

Anna: Paslúshai [Kuulehan] Heikki! Etkö sie nyt kuitenkin menisi usnáiaamaan [kuulustelemaan], niin Olgaakin sillä utesháiaisit [lohduttaisit].

Vasara: Mää nyt tästä, kun ei Kallekaan ole kotona.

Anna: Kyllä mie sill'aikaa makasiinia hoidan. — Ja itsekin voit samalla miehestä správitsa [tiedustella] ja selkoa ottaa.

Vasara (itsekseen): Se on totta. Se on minun velvollisuutenikin. (Ääneen): No olkoon menneeksi! Mie lähden. Menen täältä kyökin kautta, niin on lyhempi matka.

(Menee oikealle):

Kolmastoista kohtaus.

Anna.

Anna (yksin): Jokohan se sulhanen toden perää pötkii käpälämäkeen? Ja mie kun luulin, että nytpäs sitä saan Rouhiaisen matamille pitkää nenää näyttää, kun meidän Olga saapi niin pulskan ja rikkaan miehen. — Mutta mie pelkään pahaa. Ehkä se Kalle peeveli on prótiv [vastaan] minua alkanut juonitella. Kuka sen juuttaan tietää?…

Neljästoista kohtaus.

Anna ja Olga.

Olga (palaa itkettyneenä ja nyyhkyttäen): Missä pappa on?

Anna: Elä tuossa naprásno [turhaan] tillitä. Hän läksi jo.

Olga: Läksi?! Ja mie en saanut Vanjalle terveisiäkään laittaa.

Anna: Vót jestshó [Vielä mitä], kun se jo alusta alkaen näinikään kujeilemaan rupee.

Viidestoista kohtaus.

Edelliset ja Eeva.

Eeva (ovelta): Emän… matami hoi!

Anna: Joko taaskin?

Eeva: Tulkaahan vähän tänne.

Anna: Hóspodi sentään! Senkös kanssa ei jouda muuta kuin kúhnassa [kyökissä] seistä törröttämään.

(Menee Eevan perästä oikealle).

Kuudestoista kohtaus.

Olga.

Olga (yksin): Voih, mitähän tämä nyt merkitsee? Ja minkähän tähden oikeastaan hän ei tullut? Estetty, kirjoitti hän vaan. Mutta ehkä hän onkin sairas, vaikka kirjoitti vaan sillä lailla. (Ottaa kirjeen taskustaan ja istuutuu sohvaan). Luenpahan e'es, pappaa vuotellessa, tätä Vanjan kirjettä.

(Lukee itsekseen):

Seitsemästoista kohtaus.

Olga ja Kalle Kalke.

Kalle (on sillä välin, Olgan huomaamatta, tullut perältä huoneeseen):
Hyvää päivää!

Olga (hypähtää istualtaan ja kätkee nopeasti kirjeen taskuunsa): Kalle!
Hyi, kun säikäytti! Oikein sydäntäni hytkäytti.

Kalle: Suokaa anteeksi!

Olga: Mitäs sinä tahdot?

Kalle: Missähän mestari on, kun ei makasiinissa ketään ollut?

Olga: Pappa ei oo kotona.

Kalle: Vai ei? Minnekähän hän on mennyt?

Olga: Hän meni Va… Mistä minä tiedän. Olenko minä hänen vartijansa?!

Kalle: Sepä kumma!

(Äänettömyyttä. Hän aikoo ensin kääntyä ja mennä, vaan jääpi).

Olga (katsoo häneen pitkään ja odottaa).

Kalle: Tuota…

Olga: No?

Kalle: Sitähän mie, että ehkä mie sitte saan haastaa teidän kanssanne muutaman sanan, koska nyt näin satuimme kahden kesken?

Olga: Mitäs sulla on mulle haastamista?

Kalle: Mitäkö mulla on?

Olga: Ka, niin juuri.

Kalle: Oisihan sitä paljonkin. Ja onhan sitä ehtinyt kertyä sydämmelle jos jotakin sillä aikaa, kun mie isänne luona olen sällinä palvellut.

Olga: Ka, haasta siitä sitte isälle eläkä minulle.

Kalle: Mitä työ nyt noin… niinkuin ette ymmärtäisi, mitä mie tarkoitan.

Olga: Enkä, ka!

Kalle: Jos vai se sitte niin päin on, niin antakaa anteeksi, että kysyn suoraan: onko teillä täysi tosi tuon venäläisen kanssa?

Olga: Mitäs sull' on sen kanssa tekemistä?

Kalle: Ja te vielä sitä raskitte kysyä? No, jos ei muuta, niin on ainakin minun sääli teitä, Olga neiti.

Olga: Hyh, sitä en tarvitse.

Kalle: Sen kyllä näen. Niinkuin senkin, ett'ei teillä ole sitä enää vähääkään minua kohtaan. Mutta noin ette ollut ennen…

(Kotva äänettömyyttä).

Olga (hyräilee itsekseen ja näyttää levottomalta).

Kalle: Vieläpä pari viikkoa sitte olitte ihan toisenlainen minua kohtaan.

Olga: Voih! Jätä minut rauhaan, Kalle! Eläkä haasta noista vanhoista asioista.

Kalle: Kyllä. Vaan vastatkaa mulle ensin: miksi olette näin muuttunut?

Olga: En mie mitä ole muuttunut.

Kalle: Se ei ole totta. Mie kyllä näen kaikki. Sillä tunnenhan teidät hyvin. Jo pienestä pahasta opin teitä tuntemaan ja… ja rakastamaan, sillä yhdessähän olemme kasvaneet melkein kuin veli ja sisar. Mutta mie rakastin teitä enemmän, kuin veli rakastaa sisartaan. Enkä luule erehtyväni, että työkin olette pitänyt minusta enemmän, kuin sisar veljestään. Sanokaa, sanokaahan suoraan: olenko siinä erehtynyt?

Olga (ei vastaa mitään, vaan kääntyy poispäin).

Kalle: Niin, työ ette voi vastata, sillä työ olette omat sananne syönyt.

Olga: Pidätkö, Kalle, niitä sanoja sitte, jotka sinulle kerran, "Hyväntekeväisyysseuran" iltamasta tullessamme, tulin sanoneeksi, niin kovin lujina…?

Kalle: … että paria viikkoa myöhemmin voitte suostua tyhjänpäiväiseen lavertelijaan, jonka tuskin tunnettekaan.

Olga: Kalle!

Kalle: Jos vai työ niin tulette lupauksianne antaneeksi, niin ansaitsisitte todellakin saada mieheksenne tuon keinottelijan.

Olga: Jos et sinä lakkaa, niin…

(Aikoo mennä oikealle).

Kalle: Silmänräpäys vielä, Olga neiti!

Olga: No?

Kalle: Minulla on teille muuan tärkeä asia ilmoitettavana.

Olga: Mikä niin?

Kalle: Työhän ai'oitte mennä mammaanne hakemaan?

Olga: Entä sitte?

Kalle: Minä tiedän, että koko tämä naimiskauppa on hänen tekoansa. Sillä ettehän työ kuitenkaan ole sellainen kevytmielinen hupakko, Olga neiti. Mie iloitsen siis teidän puolestanne, kun voin teille ilmoittaa, että teidän naimisestanne tuon herra Kulikovin kanssa ei tulekaan mitään.

Olga (kovin hämmästyneenä): Mitä? Kuinka sie sen voit sanoa? Mistä sie sen tiedät?

Kalle: Se on sama, mistä sen tiedän. Mutta kiittäkää Jumalaa siitä! Se on teidän onnenne.

Olga: Vaan selitähän, Kalle hyvä, mitä sie sillä tarkoitat?

Kalle: Ehkäpähän kaikki kohta selviää. Enkä mie tahdo toisesta mitään pahaa haastaa; luulisitte minun omaan pussiini puhuvan.

(Puodin ovikello helähtää).

Kalle: Sinne tuli joku makasiiniin. — Elkää nyt panko pahaksi, jos minä kiivaudessani, mutta rakkaudestani olen teitä loukannut; ne ovat olleet loukatun sydämmen sanoja. Ettehän pane pahaksi?

Olga (leppoisesti): Enkä, Kalle.

Kalle: Teidän parastahan mie vaan… Täytyy mennä.

(Menee perälle).

Kahdeksastoista kohtaus.

Olga.

Olga (yksin): Voi! Herra Jumala! Mitä nyt on tapahtunut' Mitä hän tuolla tarkoitti? Ja Kalle! Mitä olenkaan hänelle tehnyt?! Kuinka olenkaan voinut olla näin paha häntä vastaan?! Voi, minua onnetonta! Voi, minua onnetonta!

(Heittäytyy tuoliin sohvan viereen ja nyyhkyttäen panee päänsä käsivartensa päälle).

Yhdeksästoista kohtaus.

Olga ja Anna.

Anna (tulee oikealta): Hospodi pamilui! [Herra armahda!] Yhäkö sie tuossa vielä istut ja itket?!

Olga: Voi mamma, tiedätkös mitä?

Anna: No, ka mitä nyt?

Olga: Mie oon vissi, ett'ei siitä tulekaan mitään, koko asiasta.

Anna: Vsdor! [Joutavia!]. Mitä tuossa ennen aikojasi besbakójaat [olet huolissasi] itseäsi?! Vuotahan e'es' kunnes pappa tulee, niin saamme kuulla. Tuolla lailla oot nyt itkemällä silmäsi pilannut, ett'ei sua kehtaa ihmisillekään näyttää. Padiikka [Menehän] nyt pian silmäsi huuhtomaan! Sattuu vielä Rouhiaisen matami tulemaan, niin luulee, että mikä jupakka täällä on ollut. Mene!

Olga: Enhän mie mitä oo itkenyt.

(Menee oikealle).

Kahdeskymmenes kohtaus.

Anna ja Eeva.

Eeva (tulee samassa oikealta): Enhän mie mitä lihaa saanut.

Anna: Sus sentään! Vastakos sie nyt kävit lihaa ostamassa? Sekös tekee kaikki nurinpäin: ensin teseerin toi ja nyt kävi lihaa hakemassa. Siihenhän se sun aikasi meneekin, kun näin nasaat ja fperjoot [edestakaisin] juoksentelet? No, miks'et saanut sitte?

Eeva: Eihän siellä lauhkassa [puodissa] mitä tolkkua saa; kujeilevat vaan. Mie kysyin, mitä se pipsteekki funtti [naula] maksaa? — "Vatsat päät", sanoo. — Mitä vatsaa ja päätä, mie sanoin; pipsteekkiähän mulle pitää. Mutta se vaan nauraa ja omaansa panee: "vatsat päät, vatsat päät." — Tfyi, senkin riivattu, mie sanoin; vielä sulle häntää, mie sanoin, ja läksin tieheni.

Anna: Sus sentään sitä ihmistä. Etkö sie konsaan opi venäjäksi stshitaimaankaan?! [laskemaan lukuja.]

Eeva: Kuka sen heidän melskansa oppii, kun eivät osaa ihmisiksi haastaakaan.

Anna (on ottanut piirongilta kynän ja paperilapun): Aina sillä pitää sapiska [kirjelappu] mukana olla. Et kertaakaan osaa mitään ilman ostaa.

(Kirjoittaa).

Eeva: Kukapa sitä muukaan osaa mitään ilmaseksi ostaa?!

Anna (antaa lapun Eevalle): Vot sulle nyt. Eläkä tulekaan ilman lihaa takaisin.

Eeva: En suinkaan mie paljasta luuta tuo.

(Menee oikealle):

Kahdeskymmenes ensimmäinen kohtaus.

Anna.

Anna (yksin): Oikeinkohan se lie niin tuhma tuo Eeva, vai muutenkohan se vaan tuhmaksi tekeytyy, — Jumala hänet tietää.

Kahdeskymmenes toinen kohtaus.

Anna, Vasara, sitte Olga.

Vasara (tulee oikealta vihaisena): Missä Olga on?

Anna: Kas, siinähän sie jo oot, Heikki. — Kamarissaan hän on.

Vasara: Kutsu hänet tänne!

(Kävelee edestakaisin).

Anna (huutaa ovelta): Olga tules tänne! Pappa domói prishól [tuli kotiin] — Hospodibóshe moi, Heikki, mikä sinun nyt on? Kävelet kuin karhu häkissään.

Vasara: Mikä on? Vielä tuota kysyt!

Olga (on tullut sisään ja katselee oven suusta pelästyneenä isäänsä).

Anna: No, haastahan toki! Näethän, että Olgakin tuossa pelästyneenä vuottelee tietoa. No?

Vasara: No, no, no?! Se on hävytöntä sanon minä.

Anna: Gavari-she [Haastahan], Jumalan luoma, jo, mikä? Mikä?

Vasara: Pelkkää kevytmielisyyttä! Sanoinhan mie: pelkkää kevytmielisyyttä!

Olga: Eikös hän olekaan sairas, pappa?

Vasara: Sairas?! Terve kuin pukki.

Anna: Mutta mitäs sitte on tapahtunut? Tahtoikos hän purkaa, vai?

Vasara: Mitä purkaa? Kontrahtiahan hän vaatii allekirjoittamaan.
Ymmärrätkös: kontrahtia?!

Anna: M-hm! Kontrahtia! (Olgalle syrjään:) Slaava bóhu! [Jumalan kiitos!]. Ja mie jo pelästyin. (Vasaralle:) Hospodi, kuinka sie säikäytit, Heikki. No, ka mikäs siin' on? Kirjoita! Mitä siitä on suuttumista?

Vasara: Vai niin? Vai kirjoita? Tiedätkös sitte, mitä ehtoja hän siihen tahtoi panna?

Anna: Sen kai, että Olga hänet vissisti ottaa?

Vasara: Niinkö luulet? E-hei! Vaan ensiksikin sen, että hän ottaa Olgan ainoastaan siinä tapauksessa, että saapi neljäkymmentä tuhatta ruplaa myötäjäisiä.

Anna: Hä-ää?

Vasara: Niin juuri. Neljäkymmentä tuhatta ja ne vielä viikkoa ennen häitä.

Anna (Paukahuttaen kämmenensä yhteen): Neljäkymmentä tuhatta ruplaa pridanoa! [myötäjäisiä!] Mutta sehän se on meidän kapitaalimme, joka meillä pankissa on.

Vasara: Niin onkin.

Anna: Ja ettäkö me sen antaisimme?! O-ho! Siihen sanon mie nietua.

Vasara: Saman sanoin jo hänelle miekin.

Anna: Vai neljäkymmentä tuhatta ruplaa?! Vähäpäs se ahma tahtoisikin siepata. Jääköön Olga ennen hotj [vaikka] vanhaksi piiaksi, kuin ne annan, jos ei häntä kuka ilman ota.

Olga: Mutta mamma!…

Anna: Vot ikään!

Olga: Vaan tämähän on kauhea skandaali.

Anna: Olkoon! Ja näyttäköön Rouhiaisen matami hotj viisi pitkää nenää…!

Vasara: Siinä sen nyt näette. Ja enkös mie jo alusta pitäen sanonut, että se oli pelkkää kevytmielisyyttä koko juttu.

Anna: A eikös sillä peevelillä sitte itsellään mitikään ookaan, hotj se itseään rikkaaksi hvaliiasi?

Vasara: Mikä rikas se on? Köyhä kuin kirkon rotta.

Anna (Olgalle): Ka, paiskaa sille mokomalle sitte rukkaset vasten pläsiä niin, että läjähtää!

Kahdeskymmenes kolmas kohtaus.

Edelliset ja Eeva.

Eeva (tulee oikealta, iso pala raakaa lihaa kädessä): No, nyt mie sen toin.

Anna: Mitäs tuosta tänne kantelet?! Vie kuhnaan [kyökkiin].

Eeva: Hyvä on. — (Kääntyen ovessa). Pikanelliako sitä tänään puljonkiin pannaan, vai?