Produced by Tapio Riikonen
SAVON SYDÄMESSÄ
Kansantapojen kuvaus. Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
MARTTI WUORI
(Näytelty ensi kerran Suomalaisessa teaatterissa
Helsingissä Marraskuun 17 p:nä 1897.)
Kuopiossa, Kuopion Uudessa Kirjapainossa, 1898.
HENKILÖT:
Tobias Saxbäck, rovasti.
Gunilla, ruustinna.
Asarias Pöllänen, nuori talonpoika.
Heta, hänen äitinsä.
Tahvo Mansikka, mökkiläinen.
Kustaava, hänen toinen vaimonsa.
Anni, Mansikan tytär ensimmäisestä aviosta.
Ville, | Pölläsen palvelijoita.
Kaisa, |
Eedla, sisäpiika pappilassa.
Tapaus Savossa ennen aikaan.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Pölläsen talo. Pihamaa. Vasemmalla asuinrakennus. Perällä ulkohuoneet.
Niiden ja asuinrakennuksen välisessä nurkassa portti. Oikealla aita. —
Lauantai-ilta.
Oikealta kuuluu silloin tällöin lehmän kellon kalahduksia.
Ensimmäinen kohtaus.
VILLE (yksin. Hakkaa, ulkohuoneiden edustalla, pölkyn päällä lehdeksiä.
Laulaa täyttä kurkkuaan:)
"Henttuni kammarin piipusta nousee vaaleanharmaa sauhu.
Sieltäpä kuuluu iltasilla tämän pojan laulu.
"Henttuni silmät, kuin taivahan tähdet ja varsi kuin elämän lanka.
Enkä mä luullut niin nättiä likkaa maailmassa olevankaan."
Toinen kohtaus.
VILLE ja KAISA.
KAISA (Tulee oikealta, seisattuu aidan taakse ja asettaa rainnan aidan selälle.) Villepäs nyt loilottaa niin että lehmätkin suu auki kuuntelevat.
VILLE (laulaa:)
"Hulivili hurjan luonnon kanssa on niin hauska elää,
Kun ei tartte kauan surra yhden tytön perään."
KAISA. Tulehan tänne, niin kaadan vasta lypsettyä maitoa kulkkuusi; ehkä taukoat.
VILLE. Säästä se juottovasikallesi vaan, Kaisa, — talon piimäparralle.
KAISA. Oletko hiljemmin, — tupaan kuulevat! (Kaataa maidon aidan vieressä, pihan puolella, seisovaan korvoon). — Eikös se vielä ole tullut kotiin?
VILLE. Asarias? — Eipä ole näkynyt.
KAISA. Saas nähdä, tokko tuo vieläkään rippikoulusta pääsee?
VILLE. Pää-see. Varmaan.
KAISA. Jopas sen olisi aikakin, kun jo kaksi kesää on rippikoulua käynyt.
VILLE. Sitähän minä, että laiskain kouluun se nyt pääsee kolmanneksi kesäksi, vaan ei ripille.
KAISA. Jo se nyt olisi jotain. Mutta ankarahan se on se nykyinen rovasti. Kapsäkkikö se on, vai mikä, nimeltään?
VILLE. Sakspekki se on.
KAISA. Sakspekki tahi Kapsäkki — yhdentekevä. — On se kumma: tavaileehan se Asarias sisältä kuitenkin jo jotakuinkin.
VILLE. Mutta ulkoluvussa se takertuu kuin kärpänen tervaan.
KAISA. No, on se kumma. Ja miss on jo ihan parhaassa naima-i'ässä.
VILLE. Sehän se pahinta on, että sillä naimaan on vielä enemmän halua, kuin ikää. Mutta senpä Kaisa taitaa tietää paremmin kuin minä, vai?
KAISA. Ole jo taas kujeilematta.
(Nousee aidan yli pihaan.)
VILLE (laulaa:)
"Näivettyy se nauriskin, kuivettuu se kukka.
Niin se käypi sinullekin, muista, tyttö rukka."
Mutta, mutta, Kaisa kulta, jos nyt Asarias naimaan rupee, niin taitaa sinun emännäksi joutumisestasi tähän taloon tulla nietua.
KAISA. Enpähän minä siksi ole koskaan ollut pyrkimässäkään. Mutta mitenpähän silloin käynee sinunkaan talosille rupeamisestasi Mansikan Annin kanssa, hä?
VILLE. Mistäs se katku nokkaasi on noussut?
KAISA. Sepäs koira älähtää, johon kalikka koskee.
VILLE. Elä luule luuta lihaks', pässin päätä paistikkaaks'!
KAISA. Mistäkähän sinä sitte luulet Mansikan Kustaavan ja meidän emännän tuolla tuvassa, kahvipannun ääressä, tarinoivan, joll'ei Annin ja Asariaksen naimisesta?
VILLE. Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
KAISA. Perästä, perästä, kun ei vaan tulisi aika töräys. —
(Heta ja Kustaava tulevat tuvasta.)
KAISA. Tuossapa nuo emännät ovatkin.
Kolmas kohtaus.
Edelliset, HETA ja KUSTAAVA.
HETA. Jokos, Kaisa, lehmät ovat lypsetyt?
KAISA. Johan ne … ammoin…
HETA. No, mitä siinä sitte jouten seisot kieltäs laksuttelemassa?! Vie maito pois.
KAISA (ottaa korvon). Sitähän minä tässä justiinsa olin…
(Kantaa korvon tupaan.)
Neljäs kohtaus.
HETA, KUSTAAVA ja VILLE.
HETA. Eikös vielä näy, Ville, kirkolta tulijaa?
VILLE (tähystelee portille päin). Eipä häntä vielä näy.
KUSTAAVA. No, kyllä minä sitte tästä jo lähden. Muuten tulee myöhä ennenkuin kotiin kerkiän.
HETA. No — Jos… (Vetää Rustaavan syrjään, Puolikovaan:) Tehdään nyt sitten sillä lailla kuin päätettiin, Kustaava.
KUSTAAVA. Kyllä minä siellä kaikki konstit koetan, kun sinä vaan täällä…
HETA. No, siitä saat olla huoleti. Minäköpähän en oman poikani puolesta tekisi vaikka mitä.
KUSTAAVA. Eiköpä pitäisikin. Ainoan varsinkin.
HETA. Ja talon, näetsen, kun se on vielä vastainen tuki ja turva.
KUSTAAVA. Ka, ymmärtäähän tuon. — No, ja kun ei se itse siinä asiassa tenää tee, niin…
HETA. Vielä mitä! Taipuvainenhan se on kuin koivun varpa.
KUSTAAVA. Ja mieliinhän se näkyy sille Annikin olevan.
HETA. Sss!… Elä mainitse. Sillä on tuolla Villellä aina niin korvat horkallaan.
KUSTAAVA. Sss!… Ka vainkin.
HETA. Eiköpä vain olisi mieliin. Niin reima ja rehti tyttö. Kunhan vaan se itse…
KUSTAAVA. Näinköpään tuota ei ihmisvoimalla pojan kanssa yhteen mertaan saataisi. Ja jos ei sillä, niin eiköpähän tepsi taika.
HETA. Ka, luulisihan toki tuon. Mitä vaan se isä…? Se minua vähän kiusoittaa.
KUSTAAVA. No, sen ei auta muu kuin suostua.
HETA. Jospa se vaan?…
KUSTAAVA. Kun kerran semmoinen syy ilmoitakse, niin ei se silloin malta omaltatunnoltaan…
HETA. Semmoinenhan se on mies kyllä…
KUSTAAVA. Niin on. Ja sen tautta se on siihen kujaan asia ajettavakin.
HETA. Mutta jo se rovasti sitte peliin joutuu, kun ihan pakosta täytyy… Hih-hih-hih!
KUSTAAVA. Heh-heh-heh! No jo se joutuu.
HETA. Hih-hih-hih! Voi miten se jo makeasti naurattaa. Hih-hih-hih!
KUSTAAVA. Heh-heh-heh! — Ei, mutta jo tästä vihdoinkin täytyy…
(Kättelee). Hyvästi jo.
HETA. No, hyvästi, hyvästi!
KUSTAAVA. Hyvästi, Ville!
(Menee portista.)
VILLE. Hyvästi!
Viides kohtaus.
HETA ja VILLE.
HETA. Voi, voi, kun ei sitä poikaa jo ala kuulua!
VILLE, Kauanpa se todellakin viipyy.
HETA. Kun ei olisi vaan Rusko pillastunut ja kaatanut miehen kärryineen päivineen raviin.
VILLE. Ruskoko? Mikäs kumma sen nyt olisi niin entisestään vauhkoksi muuttanut.
HETA. Oikeinpa sydäntäni kuitenkin ahdistaa, että eikö lie jotain tapahtunut.
VILLE. Mitäpä muuta, kuin että miestä on ruvennut ajaessa painostamaan, ja hän on hervahtanut kärryyn makaamaan.
HETA. Ole joutavia, Ville… Et sinä tunne Asariasta oikein. Kun ei vaan olisi vastoinkäymiset lyöneet hänen mielensä synkäksi ja saattaneet häntä, Jumala ties, mihin tekoon.
VILLE. Jokos emäntä sitte sen päätöksen edeltäpäin tietää, vai?
HETA. Johan se kanttori siitä oli menneellä viikolla haastanut, ettei taida rovasti vielä nytkään esille laskea.
VILLE. Vai oli se kanttori niin sanonut?
HETA. Niinhän tuo oli… Oikein se on sääli, jos todellakin niin käypi.
VILLE. Ka, sääli on. Semmoinen viksi mies muutoin.
HETA. Oikeinpa viksi olisikin, kun sillä vaan olisi, esimerkiksi, sinun, Ville, lipevä kielesi ja nokkela puheenlahjasi…
VILLE. Ka, mitä te nyt, emäntä…
HETA. … mutta se on, raukka, vähän ujosteleva. Ja niinhän ne on kaikki, jotka ovat oikein hyväsydämmisiä. Ja sitte sen on niin hirveän vaikea saada sanaa suustaan. Toinen, joka ei tiedä senkään vertaa kuin hän, vaan on sukkelasanainen, osaa laskettaa pääkappaleet ulkoa niin väleen, niin väleen, ett'ei pysy itse Kapsäkkikään perässä oikaisemassa, jos väärin menee.
VILLE. Ähäs! Ja se sitte muka on valmis.
HETA. No? Eikö se nyt ole vääryyttä?
VILLE. Kah! Mitäs muuta.
HETA. Ja toinen raukka saapi siitä vaan kärsiä, ett'ei Jumala ole hänelle puheenlahjaa antanut.
Kuudes kohtaus.
Edelliset ja KAISA.
KAISA (juosten tuvan rappusille). Nyt se tulee.
HETA. No, Jumalan kiitos! Oikein helpoitti sydäntäni.
KAISA. Ajaa tuolla ahotietä minkä hevonen jaloistaan pääsee.
VILLE. Niinpä näkyy. Kupeet vaahdossa.
HETA. Pane, Kaisa, pannu hiilukselle.
KAISA. Siinähän Se jo porisee.
(Menee takaisin tupaan.)
Seitsemäs kohtaus.
HETA ja VILLE.
HETA. Jokohan sillä toden perään mahtaa olla iloiset uutiset muassa?
VILLE. Niinpähän ajaa kuin markkinamies.
HETA. No, Olisi se lysti. (Perältä kuuluu rattaiden ryminää.) Tuossapa tuo jo sillan poikki tulla rymisti.
VILLE. Pitää lähteä riisumaan ja viemään hevonen hakaan.
HETA. Mene, Ville kulta, ja vie!
VILLE (menee perälle).
Kahdeksas kohtaus.
HETA (yksin portilla). Voi, voi! Ei sitä tiedä muu kuin taivaan Isä, kuinka minun sydämmeni kolkuttaa tuon poika kullan tähden.
Yhdeksäs kohtaus.
HETA ja ASARIAS.
ASARIAS (tulee perältä nolona, virsikirja ja katkismus kädessä).
Terveisiä kirkolta.
(Laskee kirjat tuvan ikkunan alla olevalle penkille,
johon käypi itsekin istumaan.)
HETA. Kiitoksia, kiitoksia, kultaseni! No? Mitäs sitä nyt kirkolta kuuluu?
(Seisoo Asariaksen edessä, katsoo häneen pitkään ja
odottaa uteliaana vastausta.)
ASARIAS (kotvan äänettömyyden jälkeen). Paikallaanhan tuo seisoo.
HETA. Kah! Eikö muuta? Sekös on aina leikkisä tuo poika.
ASARIAS. Äit' hoi!
HETA. No?
ASARIAS. Onkos sauna valmis?
HETA. Johan se on ollut kaksi vuotta valmis.
ASARIAS. Vieläkö tekin kiusaatte?
HETA. Herranen aika! Enhän minä… Lystilläsihän minä sinun luulin…
Ka, lämmittänythän sen on Kaisa nyt, niinkuin ainakin lauantai-iltana.
ASARIAS (nousee penkiltä). Minä lähden saunaan.
HETA. Juodaanhan toki ensin tuliaiskahvit.
ASARIAS. En huoli.
HETA. Kahvistako et huoli?… Jota muuten aina niin mielelläsi…
ASARIAS (murtuneella äänellä). Ei se maita nyt, äiti, — ei maita.
HETA (puhkeaa äänekkääsen, yhä yltyvään itkuun). No, jo minä ymmärrän.
Vai ei se sitte vieläkään sinua päästänyt? Senkin Saksan kapsäkki!
Sillä lailla vuosikausia ihmisiä kiusaa ja pakanoina pitää! Niinkuin
ihminen sille mitä voisi, ett'ei Jumala ole lukupäätä antanut.
ASARIAS (pyyhkien silmiään). Vähät minä siitä välitän, vaan kun menee myttyyn se naimatuuma.
HETA (yhä itkuäänellä). Elä ole milläsikään, poikani, elä! Ei se mene myttyyn. Eikä saa mennä myttyyn. Ihminenhän sinäkin olet, niinkuin kaikki muutkin. Y-hyyyy!!
Kymmenes kohtaus.
Edelliset ja KAISA.
KAISA (tuvan portailta). Jäähtyy kahvi. Tulkaahan jo juomaan!
HETA (tyyntyen yht'äkkiä ja kuivaten kyyneleitään). Tullaan, tullaan — koht'sillään.
KAISA (poistuu, luotuaan Hetaan omituisen silmäyksen).
Yhdestoista kohtaus.
HETA ja ASARIAS.
HETA. Kuulehan, Asarias, kun minä vähän haastan sinulle, (istuutuvat penkille.) Se on, näetsen, jo se asia Kustaavan ja minun kesken päätettykin.
ASARIAS. Vaan eipä se taida olla minulle sallittu kuitenkaan.
HETA. Ethän sinä ole miestä huonompi, kah, ett'ei koettaa pitäisi.
ASARIAS. Vaikea on potkia tutkainta vastaan.
HETA. Vaikea taikka ei, kultaseni, mutta kyllä sen nyt talokin vaatii. Isä kun toissa vuonna kuoli, niin jäi hoito minun käsiini. Mutta minä olen heikko ja muutenkin siihen kykenemätön. Ja nyt on huonot ajat. Tilamme on pieni. Liikoja palvelijoita ei varat salli pitää, (vilkaisee tupaan päin.) Kaisa olisi saatava pois. Palkkaa, näetsen, semmoista meidän ei kannata maksaa. Ja sinähän olet jo miehen i'ässä. Taloa myöskin kykenet jo hoitamaan. Isäntä, näet, se aina kuitenkin on oleva miehinen mies. Ei siihen akkaväki kelpaa. Ja kun isännäksi kerran rupeat, niin on nuori emäntäkin taloon tuotava. Eukko sinun pitää ottaa. Ja hätäkös on ottaessa, kun sekin jo on hankittu valmiiksi.
ASARIAS (kynsien korvallistaan ja kauan tuumailtuaan). Ottaa kai se pitää.
HETA. Vai eikö tee mielesi?
ASARIAS. Kah! Kenenpä sitä ei tekisi… Ja naida kai sitä kerran pitää.
HETA. Sitähän se Sanassakin meinaa, kun sanoo, että "kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa."
ASARIAS. Eiköpähän se sitä justiinsa meinaa.
HETA. Mitäs muuta. — No, eihän siinä sitte mitä ole… — Vai eikö se
Anni sinulle niinkuin passaa?
ASARIAS. Kah, mikäs siinä on. Passaa kai se. Eiköpä tuo lie tyttö, kuin kaikki muutkin.
HETA. Oikeinpa hyvä tyttö onkin.
ASARIAS. Oo-jaa! Pulskalta se kyllä päältäpäin näyttää.
HETA. No, mikäs siinä sitte pidättää?
ASARIAS. Mitenkä vaan sen muuten lienee … että niinkuin … oma mieli…
HETA. Minnekäs sen tytön mieli olisi, ellei miehelään. Tietäähän sen.
ASARIAS. Eiköpä tuo taida olla… Sama kai sen on mieli senkin.
HETA. No, siitä saat olla vissi.
ASARIAS. Sitähän minä vaan tuumailen, että tokkopahan tuo itse minusta huolii?
HETA. Vielähäntä… Sekös ei huolisi… Jos ei jo muuta, niin talon emännäksi päästäksensä… Mökkiläisen tytär … ja vielä emintimän reposteltavana… Kyllä se…
ASARIAS. S'ei ole niin vissi. Se on, Anni, vähän niinkuin itsepäinen.
HETA. Kyllä sen on jo Kustaava taivuttanut ja vieläkin taivuttaa.
ASARIAS. Näinköhän tuo…?
HETA. Luota minuun! — Sinun pitää nyt vaan itsesi, tuota, niinkuin vähän käydä sitä tunnustelemassa.
ASARIAS. Ettäkö…?
HETA. Niin, useammin talossa käydä, olla hiukan puheliaampi ja ystävällinen, eikä ujostella. Eihän se muuten tiedä, että sinä häntä vaimoksesi tahdot.
ASARIAS. Sitähän se on vähän, että…
HETA. Rohkea, näetsen, rokan syöpi. Rohkea se on, esimerkiksi, tuo Ville. Ja sen tautta se onkin niin eteensä ottava. Koeta sinäkin samalla lailla.
ASARIAS. Kyllähän minä kahden kesken ollessa kyllä… Ei se silloin ujous vaivaa.
HETA. Niin, no. Silloin koetakin parastasi!
ASARIAS. Ka, tiedänhän minä tuon sanomattakin.
HETA. No, kun tiedät, niin laita sitte, että kuulutuksen ottoon pääset.
Silloinhan se on asia valmis.
ASARIAS. Siinäpä se onkin, tokko se rovasti sittenkään kirjaan panee.
HETA. Sekö?! — Kun on pakko…
ASARIAS. Hä?
HETA. Niin justiin. Silloin sen ei auta muu kuin panna ihan täytymyksestä.
ASARIAS. Rippikouluako käymättäkin?…
HETA. Ka, eiköpä tuota ilman sitäkin.
ASARIAS. No, olisi se todellakin hullua. Hi-hi-hi-hi-hi!
Hi-hi-hi-hi-hi! Hi-hi-hi-hi-hi!
HETA. Mutta puhutaan siitä vielä enemmän toisen kerran, muutoin kahvi jäähtyy. Tule pois nyt vaan juomaan, Asarias, eläkä ole milläsikään.
ASARIAS. Ka, ehkä tuo nyt kuitenkin maistuu. Ja eihän tuo pahaa tehne?
HETA. Hyväähän se tekee. Sitte pääset saunaan.
(Menee tupaan.)
ASARIAS. No…
(Seuraa äitiään.)
Kahdestoista kohtaus.
VILLE (yksin; hän tulee ulkohuoneen takaa ja ripustaa päitset ulkohuoneen nurkkaan. Hyräilee:)
"Nättiä, nättiä, nättiä vaan, vaikka itse mä olen ruma.
Henttu se mulla on kotona kuin keisarinnan kuva."
Kolmastoista kohtaus.
VILLE ja KAISA.
KAISA (tulee tuvasta). Kuulehan, Ville.
VILLE. Mikä on hätä?
KAISA. Nyt on piru merrassa.
VILLE. Nosta maalle, siivoa suomukset, puhkaise maha ja anna sisälmykset kissalle!
KAISA. Elä rupata! Annahan kun haastan. Siitäpä kuuluukin tulevan tosi.
VILLE. Mistä niin?
KAISA. Kah! Asarias aikoo ottaa emännän.
VILLE. Kratulierar, sanoo ruotsalainen. Piikuutesi on siis mennyt?
KAISA. Elä nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Mansikan Annipa se näkyy sille menevänkin. Kuulin selvään, miten emäntä siitä Asariaksen kanssa jutteli.
VILLE. Ka, kun menee, niin menköön! Mitä se minuun kuuluu.
KAISA. Elähän toki. Siitä sinun pitää koettaa Annia estellä jos millä keinoin.
VILLE. Mikäs tuska sinuun nyt on tullut?
KAISA. Pellolle ajavat minut, — niinhän nuo kuuluivat haastavan, — kun Asarias emännän taloon tuopi. Ja kukaties ajavat sinutkin.
VILLE. Pääsen minä tästä ajamattakin, jahka aikani tulee. Vaan nyt sinä suotta hätäilet, Kaisa. Sillä taidetaanpa saada tässä vielä olla vuoden ajan, ennenkuin nalli naimaan pääsee. Ja sitä ennen ei tähän taloon voi tulla nuorta emäntää millään mokomin.
KAISA. Onko tuo nyt niin vissi?
VILLE. Ka, jos vaan laki vielä paikkansa pitää.
KAISA. Tuota! Enhän minä tietänyt, että se Ville on semmoinen lainoppinut.
VILLE. No, nyt sen sitte tiedät. — Ja sen voin sinulle, Kaisa, kaupanpäälliseksi sanoa, että ehkä saatat sinä itse vielä vuoden kuluttua tämän talon emännäksi päästä, jos oikein hyvin tehtäväsi teet.
KAISA. Haasta jo taas, mitä haastat! Ei sinun mokoman kanssa maksa vaivaa tosissaan tarinoidakaan.
VILLE. Kun ei maksa, niin ole ilman!
Neljästoista kohtaus.
Edelliset ja ASARIAS.
ASARIAS (tulee tuvasta saunaan menossa, takki heitettynä hartioille).
Missä ne on ne tuoreet vastat, Kaisa?
KAISA. Täällähän ne on tuvan päässä. (Tuopi Asariakselle vastan.) Täss' on.
(Menee tupaan.)
Viidestoista kohtaus.
ASARIAS ja VILLE.
ASARIAS. Jätä jo työt, Ville, ja valmistaudu lepopäivää vastaan ottamaan.
VILLE (keräilee lehdeksiä). Siinä paikassa, jahka minä vaan nämä korjaan.
ASARIAS. Odotanpahan sitte, niin mennään yhdessä saunaan.
VILLE. Ka, lähdetään.
ASARIAS. Niin koetetaanpas sitte taas, kumpi meistä äkäisemmän löylyn sietää.
VILLE. No, saattaahan tuota, jos se on niinkuin mieliksi nuorelle isännälle.
ASARIAS. Mitä sinä nyt olet minua yhä ruvennut isännäksi ylistelemään,
Ville, ihan ennen aikojaan?
VILLE. Ka, sehän te tässä olette talon miehisenä perillisenä. Ja ettepäköhän jo kohta rupea sitä nimeä todenkin teolla kantamaan?
ASARIAS. Äitihän se tässä… Ja vielä kai siihen aikaa on.
VILLE. Johan sitä nyt jo syksystä pitäisi…
ASARIAS. Eipä tuota vielä tiedä.
VILLE. Vai on jo sitte kuitenkin vähä niinkuin meininki?
ASARIAS. Mitä niistä meiningeistä. Meiningit on vaan meininkejä.
Useimmin ne jo nukkuvat nahkoihinsa.
VILLE. Vaan välistä tosikin tulee.
ASARIAS. Saattaahan se sekin joskus tapahtua.
VILLE. Jos se nyt sattuisi teillekin tapahtumaan, niin olisi se hyvä renkimiehen vähä niinkuin edeltäpäin tietää, miten tässä meikäläisen tulevana köyrinä käypi.
ASARIAS. Jokos sinä sitte aikoisit tehdä niinkuin lähtöä meiltä, vai?
VILLE. Enhän minä mitä aijo.
ASARIAS. Eipä tiedä. Sinullapa kuuluukin jo olevan useita satoja markkoja kirstun pohjalle pantuina.
VILLE. Kukas niitä on räknäämässä käynyt?
ASARIAS. En suinkaan minä… Mutta niinpä nuo vaan hokevat.
VILLE. Hokevat mitä hokevat. Vähäkös niillä ihmisillä on hampaan kolossa.
ASARIAS. No, kah! Enhän minä tuota häjyydellä sanonut.
VILLE. Eipä ei. Enkä minä sitä miksikään panekaan. Ja muutenhan minä tuota asiaa vaan kysyinkin.
ASARIAS. Äitihän se osanee siihen paraiten vastata. Kysyisit häneltä.
VILLE. Enhän minä nyt vielä kehtaa siitä emännälle haastaa. Vaan turhaan te aina äitiinne vetootte. Niinkuin se isäntä ei tietäisi yhtä paljon kuin hänkin.
ASARIAS. No, ei se sinusta mitään ole haastanut, minkä verran minä tiedän.
VILLE. Vaan kenestä?
ASARIAS. Eipä justiin kestään.
VILLE. Eiköpä vaan lie Kaisasta?…
ASARIAS. Jos lienee mitä rupattanutkin, niin…
VILLE. Ka, eihän sitä nyt tarvitse pelätä, että minä kielittelemään rupeaisin, jos mitä tekeillä on. Mitäs se minuun kuuluu. Eihän se minun tielläni ole.
ASARIAS. Eipä minunkaan varsin. Tarvittaisiin se minusta nähden talossa piika vielä sittenkin.
VILLE. Niinkö kun nuori emäntä taloon tulee?
ASARIAS (hämmentyen). Niin, tuota… Ka, ei… Kukas siitä nyt?…
Eihän siitä nyt ole puhetta ollut.
VILLE (rykäisee). Joshan minä… Sitähän minä vaan, että niinkuin jos niiksi tulisi.
ASARIAS. Ka, sitähän minäi. (Syrjään) On se tuo Ville todellakin ovela sanojaan pistämään.
VILLE. Mutta olisi se todenperään lystiä.
ASARIAS. Mikä sitte?
VILLE. No se jos. Jos se jos olisi tos'.
ASARIAS. Ettäkö niinkuin, tuota, se tulisi taloon?
VILLE. No niin niin, se justiin.
ASARIAS. Olisiko se sitte lystiä…? Hi-hi-hi!
VILLE. No, kah! Hä-hä-hä!
ASARIAS. Ihanko sinustakin?
VILLE. Ihan — oikein. Lystiähän se olisi.
(Molemmat nauravat.)
ASARIAS. Neuvotko sitä sitte sinäkin?
VILLE. Nuorenahan sitä naida pitää.
ASARIAS. Saattaahan sitä tuumia. Vaan kerinneehän tuon vielä tehdä.
VILLE. Aika kuluu arvellessa…
ASARIAS. Katsottavahan se on ensin aina emäntä. Eihän se muuten. —
VILLE. Eihän se hiiri makaavan kissan suuhun juokse.
ASARIAS. Eipä toki.
VILLE. Vaan eiköpä tuo lie jo kuitenkin katsottukin. Vähäkös niitä olisi talon emännäksi pyrkijöitä, jos vaan niistä huolitaan.
ASARIAS. Kukapa sen niin tietää.
VILLE. Tiedänpä niitä minäkin. Yksi on, joka ottaisi vaikka ummessa silmät.
ASARIAS. Mansikanko Anni, vai?
VILLE. Ka, kah! — Hä-hä-hä! Vai se sitte olikin se mielitietty?
ASARIAS. Öö … öö … ei. Kukas sitä…? Eihän sitä kuka… Itsehän sinä pyysit arvaamaan.
VILLE. Enhän minä sitä, kah!… Itsehän te sen ilmoititte.
ASARIAS. Ketäs sinä sitte…?
VILLE. Kaisaahan minä…
ASARIAS. Ka … Ka … Kaisaa? Ole jo…!
VILLE. Kah, muutenhan minä vaan… Eihän se isäntä sitä… Tietäähän sen. — Vai Anni se sitte…?