Produced by Tapio Riikonen

VUOKSEN VARRELLA

1-näytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Kansan Näytelmäkirjasto.

Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa.

Hämeenlinna 1910,
A. W. Leinosen kirjapaino.

HENKILÖT:

JUSTIINA, Suvantolan emäntä.
JANNE, hänen poikansa.
MIILI, orpo, kasvattityttö Suvantolassa.
NIKI, nuori mustalainen.
MANJA, hänen naisensa.
MIIHKA, |
NASTJA, | Nikin vanhemmat.
Pitäjän nuorisoa: poikia ja tyttöjä.
Mustalaisia: miehiä, naisia ja lapsia.

On ajateltu tapahtuvan Vuoksen varrella, mutta voidaan sovittaa mille muullekin seudulle tahansa Suomessa. Sen mukaan on myöskin kansallispukuja käytettävä ja mikäli mahdollista paikkakunnan lauluja laulettava.

Mustalaiset puhuvat venäjänvoittoista karjalaissuomea ja heidän pukunsa ovat kirjavan koreita, vaan enimmäkseen kuitenkin riekaleisia.

Laulut, joiden sanat eivät ole tähän painetut, löytyvät vastaavien numerojen mukaan Erkki Melartinin julkaisemasta kokoelmasta "Kansanlauluja Käkisalmelta"; "Vihurin laulu" ja laulu "Uskottomalle", jotka on säveltänyt herra Leevi Madetoja, sekä mustalaislaulujen sävellykset ovat myös musiikkikaupoista ostettavissa.

Kykyjen ja varojen mukaan voi lauluja vaihtaa toisiinkin, jopa jonkun jättää poiskin. Samoin voi menetellä tanssienkin suhteen — varsinkin pienehköillä näyttämöillä.

Näyttämö kuvaa Suvantolan talon pihaa. Vasemmalla on asuinrakennus portaikkoineen ja etualalla olevan ikkunan seinustalla kiikkulauta. Oikealla on aittoja ja perempänä, toisella puolen tietä, talli. Taustalla näkyy peltoa, laaja Vuoksen suvanto ja vastarannan koivumetsä.

On tyyni, ihana, auringonpaisteinen, Juhannuksen jälkeinen lauantai-ilta.

* * * * *

MIILI (on etumaisessa aitassa, jonka ovi on auki ja hyräilee puolikovaan laulua N:o 1: Melartin, "Kansanlauluja Käkisalmelta" n:o 19).

MANJA (jonka huivi on soljunut puoliväliin niskaa, niin että korvat suurine koristerenkaineen ovat paljaat, tulee, hiipien ja vilkkuen mustilla, hehkuvilla silmillään ympärilleen, aitan takaa esille, pysähtyy nurkan kohdalle etualalle ja kuiskaa): Niki!… Niki!!

NIKI (jonka takaraivolle asetetun lakin alta mustankiiltävät hiuskiehkurat valuvat otsalle, kauniisti varjostaen hänenkin tummia, levottomia silmiään, ja jonka lyhyen, avoimen takin sekä karkean, pesemättömän, kaulanapista aukiolevan paidan välistä näkyy puoli rintaa, minkä poikki, toisen olkapään yli, on viskattu nuora- ja rautalankavyyhti, siinä riippuvine avaimineen, tiirikoineen, valinkauhoineen y.m. pikku työkaluineen, tulee, samoin varovasti, vastaiselta puolelta esille asuinrakennuksen päädyn kohdalle ja kuiskaa, kädellään sanojaan suojaten): Tiedän: kotona ovat… emäntä tuvassa, nuori isäntä tallissa.

MANJA (Edelleen kuiskaten): Ja tyttö täällä — aitassa.

NIKI (Samoin): Tullaan myöhemmällä takaisin.

MANJA (Samoin): Hyvä! Kuka ties siksi… —

MIILI (kuuluu liikkuvan aitassa).

MANJA (Samoin): Hsss! (Huiskauttaa kädellään Nikille poistumismerkin ja molemmat lentävät, kuin nuolet, takaisin, kumpikin taholleen.)

MIILI (Tulee aitan ovelle): Kuka se täällä?… Oli ihan kuin joku olisi haastanut… Vai jokohan nyt korvissani kummitteli?! (Astuu alas pihaan ja katsahtaa aitan taakse.) Kas! Kuka se tuonne metsään viilletti?… Seköhän se… täältä…? Olisikohan ollut joku naapurin tytöistä kujeilemassa… niemelle mennessään?… Vaan eihän se silloin tuonnepäin… Katosi niin, ettei enää kinttujakaan erottanut. (Menee takaisin aittaan ja alkaa jälleen ensin hyräillä, vaan sitte laulaa, täydellä äänellä, samaa laulua.)

JUSTIINA (Tulee kohta ulos asuinrakennuksesta, pysähtyy portaikolle ja, kun Miili on laulanut laulun loppuun, kutsuu leppeästi): Miili!

MIILI (hyräilee, kuulematta, edelleen puolikovaan).

JUSTIINA (Kovemmin, vaan samalla äänen sävyllä, kuin äskenkin):
Miili, hoi!

MIILI (Tulee esille, pukemistaan lopetellen,) Hoi, hoi! Täällä olen.

JUSTIINA: Sitähän minä kummastelen, että vielä kotona viivyttelet, vaikka niin nuorten seuraan käkesit — niemelle…

MIILI: Ka, vielähän minä tuonne…

JUSTIINA: Entäs Janne? Missäs hän on?

MIILI: Eiköpähän hänkin vielä tuolla tallissa liene. Taannoin ainakin vielä kuului sieltä hänen puhettaan "Vihurin" kanssa.

JUSTIINA: No, on se poika nyt siihen oriiseensa, toden perään, niin ihastunut, ettei maailmassa enää tahdo muuta muistaakaan.

JANNE (Ääni kuuluu samalla tallista): Soh, soh, "Vihuri" poikaani, soh!!

MIILI: Tuota! Enkös sanonut?! Siellähän se on.

JUSTIINA: Sielläpä siellä! On se…!!

JANNE (alkaa tallissa laulaa täyttä kurkkua laulua n:o 2: Melartin,
"Kansanlauluja Käkisalmelta" n:o 15).

MIILI: Ettäkö olisi pitänyt häntä puheillenne käydä käskemässä, vai?

JUSTIINA: Eikä. Muutenhan vain tiedustelin, kun minusta tupaan näytti, ikäänkuin täällä olisi joku käynyt.

MIILI: Sitähän minäkin… Joku ehkä lienee ilman vain aikojaan… tästä ohi puikahtanut.

JUSTIINA: Annas olla! Kuunnellaan sen laulua!

MIILI: Kuunnellaan!

JUSTIINA (Kun Janne on lopettanut laulunsa ja hiljakseen viheltelee sen loppuosaa): Sinunpa äskeinen laulusi oli niin alakuloinen. Mitä se semmoinen alituinen nuotti tietää? Eihän tuo nyt oikein sovi…

MIILI: Sehän se juuri minulle —

JUSTIINA: Niinkö? Ethän sentään alkane vielä "Vihurille" kade olla, vai, Miili?

MIILI: No, jospa ei muille, niin joutaa hän minun puolestani sen verran hevostaan kyllä rakastaa.

JUSTIINA: Joutaa! Semminkin kun "Vihuri" varmaan teidät papin pakinoille viekin ja, kuka ties, jo kohtakin.

MIILI: Kukapa sen niin tietää?!

JUSTIINA: No? Kuinka niin?

MIILI (on vaiti).

JUSTIINA: Mitä sinä sillä, Miili, tarkoitat?

MIILI (Vältellen): Eipä mitään… sen kummempaa. Ei nyt puhuta siitä.

JUSTIINA: Puhutaan, puhutaan! Ja puhu nyt suusi puhtaaksi vain, kun kerran puhuaksemme! — Sinäkö sitä sitte olet ruvennut lankoja hellittämään, vai?

MIILI: Minäkö?! Enkä, en. Miksikäs minä? Kuinkas minä?…

JUSTIINA: Mikäs sen maidon sitte on hapannuttanut? Ettäkö olisi jotakin Jannen puolelta…? Vaan johan hän on aikoja ollut niissä hommissa, että…

MIILI: … näyttää jo vähän siltä, kuin hän niihin hommiinsa vain aikailemaan jäisikin.

JUSTIINA: Joutavia sinä nyt niin luulet, Miili. Tiedänhän minä, kuinka hän on sinuun kiintynyt, vaikka hän muuten nuorekseen vielä — ja ehkäpä luonnoltaankin — on siinä asiassa vähän niinkuin saamattomaksi näyttäytynyt. Muuta siinä minun tietääkseni ei ole. Vai oletko sinä, Miiliseni, jotakin muuta hänessä huomannut? Sano! Istutaan tähän kiikkulaudalle! (Vetää Miiliä kädestä istumaan viereensä kiikkulaudalle.) Noin, — no?! Sano! Kerro! Mikä syy sinulla on niin ajatella?

MIILI: Mitäs minä?… Enhän minä… Ei minulla mitään erikoisempaa ole.

JUSTIINA: No, kun ei ole, niin mitä sitä syyttä sitte kummempia kuvitteleekaan.

MIILI: Voipa ehkä hänkin mielessään — niinkuin varmaan tekeekin — vielä kuvitella sitä viime syksyistä…

JUSTIINA: Vai sitä sinä?! No, nyt minä äkkäsin. Vai luulet sinä sen mustalaistyttöletukan niin hänen sydämensä vallanneen, että hän todenperään…

MIILI: Kukapa sen niin varmaan tietää?!

JUSTIINA: Tuommoinen jonnin joutava maankiertäjä, joka on päivän täällä, toisen siellä. Jos se saattoi silmillään hetkeksi pojan pään vähän pyörälle, niin se ei suinkaan sen enempää merkitse.

MIILI: Jokopahan sille sydämelle mitään mahtaa! Ei sille ole taidettu ihmisvoimin aitoja panna koskaan.

JUSTIINA: Olisin minä ainakin sitte sille pikinaamalle semmoisen ojan kaivanut, ettei se olisi päässyt siitä yli eikä ympäri — ei kissan kuppiakaan tähän taloon nuoleksimaan.

MIILI: Ettei vain Janne silloin olisi puolestaan yli harpannut ja perässä juossut — niine hyvineen!

JUSTIINA: No, jo minä nyt jotain kuulen! Vaikka itse olet tässä istunut ja nähnyt, että pojalla on vieläkin ymmärrystä enemmän päässä, kuin pitkissä koivissaan! Ole huoleti, Miili kulta! Vaikka Janne vielä nuori ja vallaton onkin, niin on sillä semmoisen hölyn pölyn takana kyllä vakavammat tuumansa. Tuon joutavan jutun takia ei sinulla ole vähintäkään syytä luulla, ettet sinä olisi kuitenkin pohjimmalla hänen sydämessään, — se on varma, se.

MIILI: Olisipa hän sitte, minusta nähden, jos se ihan niin olisi, välimmekin sillä pohjalla pitemmälle, jopa perillekin, vienyt.

JUSTIINA: Luuletko sinä, etten minä ainakin puolestani ole sitä mitä hartaimmin toivonut — joka suhteessa?!

MIILI: Enhän minä sitä epäillä saata — teidän puolestanne — varsinkin kun sen nyt ihan omasta suustannekin kuulen.

JUSTIINA: Niinkö jo sitte kuitenkin, että olet voinut, Miili, uskoa, että minä olisin tähän syypää ja olisin koettanut sitä vastaan vaikuttaa? Jo minä nyt kummia kuulen!

MIILI: Enhän minä sitä… Elkää nyt niin…!

JUSTIINA: Se asia kun on ihan päinvastoin. Hartain toivoni se on — oman, ainoan Jannenikin tähden. Pitäisihän, näetsen, sinun jo se tietää kaikesta, että minä kovin mielelläni sinut hänelle suon, kovin mielelläni sinut miniäkseni tahdon, ja etten, niinkuin jo sanoin, mitään sen parempaa toivo, kuin että asiasta tulisi tosi niin pian kuin suinkin.

MIILI (Painautuu, heltyen, Justiinan olkapäätä vastaan): Kyllähän minä… Tiedänhän minä: tehän olette aina ollut niin hyvä minua — orpotyttöä kohtaan. Kiittäähän minun vain teitä pitää kaikesta, kaikesta…

JUSTIINA: Elä nyt joutavia — tuolla lailla, Miili! Ei tässä nyt kiitoksista puhe ole. Sinä olet itse, sen sanon sinulle suoraan, niin herttainen tyttö, reipas, ahkera ja työhön pystyvä, jotta harvasta vieraasta palkkalaisestakaan talollemme niin suurta hyötyä olisi, kuin sinusta.

MIILI: Mitäs minä…? Enhän minä muuta, kuin vain kykyni mukaan tahdon velvollisuuteni täyttää teitä kohtaan, joka, kohtaloani säälien, minut tänne taloonne otitte.

JUSTIINA: Miili kulta! Kukapa ei sinua olisi säälinyt, kun neljättätoista käydessäsi täydeksi orvoksi maailmaan jäit. — Tiedäthän, kultaseni, — olenhan senkin sinulle usein kertonut, — että äitivainajasi oli minun paras lapsuuden toverini. Sen tautta, näet, olet minulle vielä monta vertaa rakkaampi. Ja sen tauttakin juuri niin halusti toivon sinua ainoan poikani vaimoksi, — tulen jättämään sinulle Suvantolan emännän paikan. Talon vanhana leskiemäntänä tyydyn sitte opettamaan teitä, nuoria, elämänne taipaleella, tulen iloitsemaan onnesta, jota teille toivotan, ja rukoilen, että surun kuormaa tulisi kannettavaksenne niin vähän kuin suinkin. — Niin, nuoria, reippaita ja terveitähän te olette vielä molemmat. Iloitkaa siis elämästä, niin kauan kuin se on sallittu! Kisailkaa ja laulakaa itsellenne iloksi, ratoksi meille muillekin! Heitä pois nyt sinäkin, Miili, kaikki tuhmat tuumat, musta mieli ja hapan naama! Laula minulle tuon äskeisen surullisen viisun sijaan joku iloinen, leikkisä laulu, joka saa sydämen sykähtelemään!

MIILI: No, saatanhan minä sen. Te saittekin tässä kuin loihtimalla mieleni taas muuttumaan — hauskemmalle päälle. (Laulaa laulun n:o 3: Melartin, "Kansanlauluja Käkisalmelta" n:o 18.)

JUSTIINA: No, kiitos, kiitos siitä, kultaseni! Ja nyt minä otan sitten sen äskeisen asian puheeksi Jannenkin kanssa. Hänen pitää saada kuulla, että tahdon toivoni täytetyksi turhia viivyttelemättä. (Nousee istualtaan.) Kas, tuollapa hän näkyy tulevankin.

MIILI: Ei… elkää nyt! Antaa hänen itsensä… Näyttää kuin tahallaan tuppautuisi… Ei nyt…

JUSTIINA: No, kah! Kun ei, niin ei. Olkoon nyt sitte sinun kuullen.
Eihän sinun nyt noin tarvitse hätääntyä.

MIILI: Minä tästä muuten jo lähdenkin niemelle. (Aikoo mennä perälle.)

JANNE (Tulee samalla häntä vastaan, päitset kädessä, jotka ripustaa tuvan nurkkahirteen): Täällähän sinä, Miili, vielä, näen mä, äidille veisaat. Kai jo ääntäsi tuolla koivikossakin kaivataan.

MIILI: Eiköpähän sinunkin. Lähde mukaan!

JUSTIINA: Niin. Menkää yhdessä! Mene nyt Miilin kanssa, Janne!

JANNE: En minä sinne viitsi. Mitä minä siellä teen?

JUSTIINA: Mitäkö teet?! Sitä mitä muutkin nuoret. Vai "Vihurilleko" sinä ikäsi jo aiotkin veisata, sinä? Ihan taidat olla hullaantunut siihen.

JANNE: On se vähän niinkuin totta sekin. — Rakkaus ei ole mikään potaatti.

JUSTIINA: Ja tuon sinä vielä kehtaat — tässä…

MIILI (joka on seisahtunut perälle, kääntyy mennäkseen).

JUSTIINA (Soimaten Jannelle). Näetsen! Yksinkö hänet sitte lasket?

JANNE (Miilin jälkeen): Tpruu, säkki, hevonen putos! (Pidättäen häntä). Kah! Minnekäs sinä semmoista kiirettä pidät? Et suinkaan sinä ollut pahaksi panevinasi? Ymmärräthän sinä, ettei hevonen ole nauriin naatti?

MIILI: Kyllä, kyllä! Hyvinkin ymmärrän.

JUSTIINA: Vähemmästäkin! Että on siinä välinpitämättömyyttä enemmän kuin tarpeeksi jo.

JANNE: Kah! Mitä tuossa hätäilee! Niinkuin ei vähemmällä kerittäisi.
Saatanhan minä mukaan tulla, jahka joudun. Odota sitte!

JUSTIINA: No, jo sinusta, todenperään, on tullut oikea mustalaishuijari! Yhtä viisas taidat olla, kuin hevosesikin.

JANNE: Niinkö? No, ei sitte hätää. Sillä uskokaa pois, äiti, kyllä tämä "Vihuri" on niin järkevä, että oikein tekee mieli yht'mittaa sen kaulassa kiikkua ja turpaa pussata.

JUSTIINA: M-h-h! Ettei enää vaimoakaan tarvitse itselleen ajatella.

JANNE: No, ei ihan kuitenkaan. (Vilkaisee Miiliin.) Saattaahan se olla vähän niinkuin toista, vaimoväki, luonnoltaan, ja ajan tullen tarvis sitäkin.

MIILI: Kyllä se on totta, — täytyy se minunkin sanoa, että "Vihuri" on hevosekseen harvinaisen älykäs eläin. Minunkin ääneni se jo etäältä tuntee ja paikalla hirnahtaa, kun sille vihellän.

JANNE: Kuuletkos, äiti?!

JUSTIINA: Tietää, näen mä, kuka sen isännän kaurapussin täyttää, heh-heh-heh!

MIILI: Niin ettei taitaisi olla vieraan hyvä ruveta sitä laitumilleen viemään.

JANNE: No, se on varma, että kyllä se sen aika potkulla luotaan käännyttäisi, kun vain oman väen äänen kuulee. — Ja, voi sun juutas, kuinka kaunis se on! Kaikki siinä on ensimäistä sorttia. Kuulkaahan: tämän laulunkin olen sille tekaissut! Se on "Vihurin laula".

(Laulaa laulun N:o 4.)

Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli,
Silmässä päivän kilo,
Norja sen niska, herkkä huuli,
Ohjissa olla ilo.

Vihurini, Vihurini, orhi oiva,
Siloinen silkkipinta,
Solakka selkä, lanne loiva,
Tuhansissa sillä hinta.

Vihurini, Vihurini, tuuli tuima,
Voimakas, viisas hepo,
Joutuisa juosten, vauhti huima,
Seistessä lempee lepo.

Vihurini, Vihurini, tuuli vinha,
Tuiskuna tietä juokse!
Haihduta huolet, mieli inha
Kiitäissä kullan luokse!

Vihurini, Vihurini, poika hellä, —
Kultaa nyt mull' on kaksi,
Henttun' on luotu hellitellä,
Poikapa juoksijaksi.

Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli.
Kotihin tuo jo kulta! —
Kiitokset kuiskaa armaan huuli,
Appehet saat sä multa.

No? Mitäs sanotte? Eikös se ollut laulu sekin?

MIILI: Olihan se, oikein hyvä.

JUSTIINA: Kaikkia sinä hassutteletkin.

JANNE: Mikäs siinä sitte oli vika? Rakkauden laulu, jota ei kukaan voi panna pahakseen. (Taputtelee Miiliä olkapäälle.)

JUSTIINA: Minulla on tuosta vanhan vakavampi mieli.

JANNE: Mikä sitte? Antakaa tulla!

JUSTIINA (Tarkoittavasti): Että kyllä ne kaksinlaulut, joita niin usein — ennen — Miilin kanssa käsitysten lauloitte, ovat paljoa, paljoa kauniimmat. Ne laulut pitivät teitä yhdessä, vierekkäin, likempänä toisianne.

JANNE: Nehän ovat jo niin loppuun kuluneet.

JUSTIINA (Kuin äsken): Vai loppuun kuluneet?!

JANNE: Eikö sinustakin, Miili?

MIILI (Kainosti, leppeästi): Ei-kä. Ei minusta…

JUSTIINA: Siinä sen näet. Koettakaahan vielä! Eikö tuo vanha herttainen sydämen laulu nytkin kaikuisi kauniimmalta, kuin äskeinen kevytmielinen rallatuksesi?!

JANNE: Ihanko totta?!

MIILI: Miksikä — ei. Kun ei Janne tahdo —

JUSTIINA (Pahastuen): No, kun ette sen vertaa tahdo mielikseni tehdä, niin olkaa ilman! (Aikoo mennä sisään.)

JANNE (Pidättäen äitiään): No, nyt on pentele! Kaikkihan tässä pillastuvat! Mitä te nyt noin, äiti?! Eihän tässä jäniksen selässä olla. Lauletaanhan me, jahka saamme äänemme vireeseen. (Kakistelee kurkkuaan.)

JUSTIINA (Leppyen): Olisipa tuo jo hyvinkin aika teidän saada äänenne vireeseen!

JANNE: Lauletaan, Miili! — Tule tänne kainalooni!

MIILI (Jannen vieressä): Siitä onkin jo niin pitkä aika, kun on yhdessä laulettu. Mutta koetetaan!

JANNE: Ehkä se vielä käy. — Elkää te vain, äiti, liiaksi tahtia hopuuttako, muuten saattaa kaikki mennä penkin alle.

MIILI (Syrjään): Sitähän minäkin.

JUSTIINA: No, en, en nyt sitte… (Istuutuu portaille kuuntelemaan, pää kämmenen varassa ja ajatuksiinsa vajoten.)

JANNE (Rykäisee): No! Höm! (Laulavat laulun n:o 5: Melartin,
"Kansanlauluja Käkisalmelta" n:o 16.)

MIILI (tempautuu, kun laulu on loppuun laulettu, Jannesta irti ja, pyyhkien kyyneleitä silmistään, juoksee nopeasti perälle, vasemmalle).

JANNE: Kah! Jokos sauna rupesi palamaan, kun hän niin kiireesti katosi?!

JUSTIINA (Myöskin heltyneenä): Voi, se tässä vähän muitakin itkettää, kuin vain sitä, jonka hyppyset ovat tulessa. Vai miltä se itsestäsi tuntui? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

JANNE: Että olisihan hän ainakin joutanut jäädä kiitoksia odottamaan.

JUSTIINA: Vai ei muuta? Ne hän minulta kyllä jo sai ennenkuin sinä tänne tulitkaan. Se tyttö, näet, onkin semmoinen, ettei se turhista välitä. Milloinkahan vain sinä, poikaseni, opit hänelle oikean arvon antamaan?

JANNE: Koht'sillään, äiti, jahka tästä vähän vanhenen.

JUSTIINA: Ja viisastut, näsäviisas hulivili! Mutta jopa tuota pitäisi parikymmenvuotiaalta voida hiukkasen vakavampaa luontoa vaatia.

JANNE: Voipa voi. Ja ehkä sitä antaakin on, kun oikein kovalle ottaa ja talo tarvitsee.

JUSTIINA: Kyllä se jo, talo, oikein todella sinulta sitä tarvitsee, — siinä sinä ihan kipeimpään kohtaan osasit. Eikä vain vakavampaa luontoa, vaan myös aisoihinsa asettunutta perheellistä isäntää — vankemmalta näyttääkseen sekä oman itsensä että muittenkin vuoksi.

JANNE: Kah! Mistäpä se tämmöinen aituri mielestänne sitte sen perheen sieppaa, jos se asia vain siinä on. Tiedättehän sen, äiti, omasta kokemuksestanne, ettei se taivaasta tipahda.

JUSTIINA: No, ei sinun kanssasi enää voi vakavasti puhuakaan. Kaikki vain pilaksi käännät, vaikka minä ihan tosissani haastan. — Perheen alku sinulla kyllä on ihan lähettyviltä otettavissa, kun vain et vitkastele ilman aikojasi, — sen tiedät itsekin. Ja siitä vain tahdoin sinulle huomauttaa, kun siihen juuri tässä aihettakin sain.

JANNE (Leikkisästi): Mutta Herran pieksut! Johan se juttu on alustettu ja pytyssä nousemassa. Mitä siitä sitte joutavia intoilee?! Enpä totta toisen kerran ole vielä semmoista äitiä nähnyt, jonka niin tekisi mieli lapsenlapsia, kuin teidän.

JUSTIINA (Päivitellen): Voi, voi, sitä poikaa, mitä se haastaa! Ei sun kanssasi nyt tolkkua tule mitään.

JANNE (Puhkeaa yht'äkkiä, äitinsä edessä, äänekkäästi laulamaan laulua N:o 2, vaan katkaisee rutosti, kun kääntyy ja huomaa perällä NIKIN, joka sinne tallin puolelta on esiin hiipinyt): Keh, keh! Mustalainen!!

JUSTIINA (Säpsähtäen): Hyi, kuin säikäytti! Oikein sydän hytkähti!

NIKI (Tulee lähemmäksi): Hyvää iltaa, hyvät inehmot!

JANNE: Vai täällä sinä taas olet meidän seudullamme, senkin paholainen?!

NIKI (Nopeasti): Mustalainen olen, Niki nimeltäni, vaan en mitään pahaa ole koskaan kenellekään tehnyt. Enkä tässä talossa liioin ole vielä kertaakaan käynyt.

JANNE: Soh! Soh!

NIKI: En, jukoliste. Tänään ensi kerran.

JANNE: Et sitte näin pitkälle päässyt! Nimismies taisi jo tienhaarasta takaisin käännyttää. — Tunnet kai meidän Holopaisen?

NIKI: En tunne, en. Rehellistä työtä teen. Eikö (Justiinalle) emännällä satu olemaan vanhoja kattiloita paikata tahi (Jannelle) nuorella isännällä sikoja kuohita, morsiamelle sitä paitsi kyllä osaan korvarenkaita takoa.

JANNE: Ja kaupantekiäisiksi varastaa, mitä tielle sattuu.

NIKI: Valetta on, valetta on se.

JUSTIINA: Mene nyt, hyvä mies, pois vain. Ei ole meillä mitään työtä antaa.

JANNE: Vuottakaahan, äiti! Antakaahan kun minä sen kanssa vielä pakisen. — Kuulehan: montako tusinaa teitä taaborissanne on?

NIKI: Ei ole kuin isä, äiti, nainen ja muutamia kakaroita. Toista joukkoa on vähän toisella kymmenennellä, — kaikki nuorta ja kaunista väkeä.

JANNE: Niinkuin sinäkin. — Ja missä te olette, — meidänkö maallamme, että tiedän, kuinka herrasväki on vastaan otettava?

NIKI: Kiitoksia kysymästä: isännän maalla olen vain minä yksin.

JANNE: A muut?

NIKI: A muut ovat läävässä.

JANNE: Juuttaan väkäkoukku! Sano suoraan, missä ne mustat mammat ja papat mustine kakaroineen ovat?

NIKI: Ymmärrän, herra vallesmanni.

JUSTIINA: Elä viitsi, Janne, kiusata!

JANNE: Vuottakaahan — enhän minä! Sano nyt suoraan vain ja pelkäämättä: missä teidän leirinne on?

NIKI (Hyvin nopeasti): Tuolla, tuolla, maantien yläpuolia, alapuolella jokea, auringosta oikealle, varjosta vähän vasemmalle, — isännän puumerkkiä vain ei missään näkynyt.

JANNE: Vai niin! Se on siis korkean kruunun yhteistä syöttömaata, jossa kahleet kalisee ja hampaat suussa loksuttaa, ellei pää kokonaan jo hirressä riipu.

NIKI: Y… y… ymmärrän, herra vallesmanni. Minä siis puikin tieheni, koska ei talosta ole työtä antaa eikä edes suuhun pantavaa.

JANNE (Estäen häntä): Seis, seis! Ei tästä talosta niinkään livistetä lämpimittä. Pitäähän, todenperään, vieraan, olkoonpa hän vaikka mustalainen, tulla jollakin lailla kestityksi, ettei naapurille visukintuksi haukkuisi. Onhan teillä, äiti, siellä jälellä kaksi vatia rokkaa? Pannaan siihen joku leipäkyörä ja piimää lisäksi, niin voidaan pyytää nuo taivaan linnut ruualle vaikka tänne pihaan.

JUSTIINA (Puolikovaan Jannelle): Tokkohan tuosta nyt mitään hyvää koituu — sinun hyväsydämisyydestäsi, Janne?

JANNE (Samoin puolikovaan): Ka, mitäs pahaakaan?

JUSTIINA (Samoin): En noita suosi ollenkaan, mustalaisia, sen tiedät.
Ei ole niihin luottamista. Harvoin ne hyvän hyvällä palkitsevat.
Muutenkin…

JANNE (Samoin): Mitä turhia! (Nikille, joka sillä valin on uteliaasti silmäillyt ympärilleen.) Herrasväki on tervetullut! Emäntä pyytää osoittaa herrasväelle vieraanvaraisuutta kutsumalla herrasväen illalliselle.

NIKI (Syvään kumartaen): Kiitämme nöyrimmästi! Kiitämme nöyrimmästi!

JANNE: Mutta siitä hyvästä saatte meille povata, laulaa ja tanssia, eikö niin?

NIKI: Kaikkia osataan, kaikkia. Ei olla kerran vain Pietarinkaan kultaiselle nuorisolle Arkaadiassa ja Livaadiassa ja Krestovskilla, sampanjan ääressä, aamuun asti iloa pidetty.

JANNE: Kuuletteko, äiti? Se poika ei valehtele tippaakaan. Näytteeksi hän vaikka heti paikalla laulaa "kansallis" laulunsa, joka on yhtä iloinen kuin hän itsekin. Vai mitä?

NIKI: Laulan. Laulan mielelläni. Kas näin! (Laulaa laulun N:o 6):

Nuotioni.

Tuli nuotiostain hohtaa,
Säkeneitä sinkoen,
Yöll' ei meitä kenkään kohtaa,
Riennän luokses sillallen.

Varhain ennen aamuyötä
Lähden kauas, kultasen',
Kuljen mustalaisten myötä
Aromaillen aavoillen.

Hyvästiksi solmi silloin
Kirjoliina yllein kiin,
Kuin sen päät, niin aina illoin
Mekin yhteen yhdyttiin.

Ken mun kohtalostain säästää,
Kenpä huomenn' ystäväin,
Kenpä rinnaltani päästää
Solmun, jonka sidoit näin?

Mua muista, vaikka vielä
Sua toinen armastais,
Sylissäsi soittais siellä,
Laulut laulais polvillais.

JANNE: No, meneehän se mukiin. Ehkä teidän muutakin sakkianne sitte kuulla kelpaa. Tulkaa, ja joutuun!

NIKI (Iloisesti): Laadno — sanoo ryssä. (Justiinalle): Emäntä on hyvä vain ja kantaa vadit pöytään, mustalaisella on aina juhlapuku päällään. Olemme heti täällä! (Juoksee perälle, oikealle.)

JANNE (Pyörittäen äitiään): Ja minä hyppään sillä aikaa niemelle: pyydän kaikki nuoretkin tänne yhteiseen iloon. Eikö niin, äiti?

JUSTIINA (Harvakseen): En minä tätä iloasi ja hyvää tuultasi paheksu,
Janne, mutta se yksi asia vieläkin muistuu mieleeni.

JANNE: Ettäkö mikä, mamma?

JUSTIINA (Samoin kuin edellä): Se se viime syksyinen mustalaistyttö. Jos sekin on joukossa, niin ei se hyväksi ole, Janne. Miilinkin tähden, poikaseni. Se ihan kuin kummittelee sinulla vieläkin aivoissasi, — niin minusta näyttää. Ehkäpä Miili sittenkin on oikeassa.

JANNE (hieman ällistyy, on hetkisen vakava, ja alkaa sitte viheltää, katsellen rakennusten kattoja).

JUSTIINA: No? Mikset sinä siihen sano mitään?

JANNE (Repäisevästi): Sanon ja sanon heti: minä vietän sen mustalaistytön kanssa tässä häitä tuossa paikassa, jos se tänne tulee, — kyllä maar' se sitte lakkaa meidän aivoissamme kummittelemasta, vai?!

JUSTIINA (Hätkähtäen): Herran Kiesus! (Sylkäisee): Tpfyi sinuas!

JANNE (Jälleen leikkisästi): Ihan totta. Siitä on leikki kaukana, kun teistä tulee mustalaistytön anoppi!

JUSTIINA (Lähtee, pelokkaasti ja epäröiden tuon tuostakin vilkaisten
Janneen, astumaan sisään): Ihan minä… En minä todellakaan tiedä…
Tottako sinä? Vai leikkiä lasket?… Ihan minä jo pelkään sinua,
Janne…

JANNE: Olkaa jo joutavia! Menkää nyt vain ja laittakaa kaikki valmiiksi! Sittepähän nähdään, tuleeko pidoista häät vai hautajaiset.

JUSTIINA: Menenhän minä, menen. Vaan joudu sitte sinäkin takaisin!
(Menee sisään.)

JANNE (Huiskauttaa äidilleen kättään): Minä kyllä vieraista huolen pidän. (Aikoo rientää perälle, kun samassa MANJA tulee juosten oikealta ja pysähtyy, kuin naulattuna, teeskennellyn ujosti ja kiehtovana hänen eteensä. Molemmat seisovat kotvan, sanaakaan sanomatta, vastatusten, katsellen toisiaan silmiin.)

JANNE (Sanoo vihdoin äänenpainolla, josta kaikuu sekä kummastusta että ihastusta): Ooo-hoh!

MANJA (Ikäänkuin hämmentyen, kuiskaten): Minä tahdoin… Minä tulin…
Anteeksi, jos… Ehkä minä…

JANNE (Katselee häntä pitkään): Mutta siinähän on, toden perään…

MANJA: Manja, niin. Tunnet, muistat siis vielä?

JANNE: Minäkö?!… Mutta sinä?

MANJA: Muistan — hyvinkin. Sainhan sinulta suuren hopearahan — laulusta, jonka sinulle opetin.

JANNE: Senkö tähden siis vain?

MANJA: Kyllä — muutenkin. Ethän minulle mitään pahaa tehnyt ole.

JANNE: Ehkäpä olisit enemmän muistanut, jos olisin tehnyt. Sehän on teikäläisten tapa.

MANJA: Miks'et tehnyt? Kadutko?

JANNE: Kadun, Manja, todellakin. Suuret, mustat silmäsi ovat vainonneet minua, kuin helvetin kekäleet, lakkaamatta. Ellei olisi veljesi sinua niin vartioinut, niin kuka sen tietää, mitä olisi tapahtunut.

MANJA: Veljeni?

JANNE: Tuo Niki, niin. Hänkin vast'ikään kävi täällä.

MANJA: Ei hän veljeni ole.

JANNE: Kuinka? Eikö ole? Siksipä häntä syksyllä sanoit.

MANJA: Muuten vain sanoin. Olin hänen kasvattisisarensa. Nyt olen hänen naisensa.

JANNE: Vai on se sillä lailla?! (Kotvan äänettömyys): Sinä olet nyt siis naimisissa, Manja?

MANJA: Niin — olen. Hiljan vasta yhteen mentiin. Entäs sinä? Oletko sinäkin jo kasvattisisaresi ottanut?

JANNE: En — ole — vielä.

MANJA: Miks'et?

JANNE: Enpä tietänyt, että olit minut jo ehtinyt unhottaa.

MANJA (Painautuu syrjittäin Jannen rintaa vasten ja luo katseensa maahan, kuiskaten): En ole unhottanut, en. Aina muistan…

JANNE (Kiertää toisen käsivartensa Manjan olkapäiden ympäri ja nostaa toisella leuan alta hänen kasvojaan ylös): Näytäppäs silmäsi!

MANJA (Luo häneen katseensa ja heittää molemmat kätensä hänen olkapäilleen): Tuossa!

JANNE (Katsottuaan pitkän aikaa, ääneti, Manjaa silmiin): Olit sinä silloin jo kaunis, mutta nyt olet vielä monta vertaa kauniimpi! — Sanoppas! Miksi menit tuolle Nikille? (Sysää Manjan luotaan kuin suutuksissaan, vaan kuitenkin hellästi.)

MANJA (Väistyen etemmäksi, kääntyen selin Janneen ja luoden taas kiemaillen katseensa maahan): Täytyi. (Kotvan äänettömyys.) Niin, minun täytyi. (Kääntyen yhtäkkiä Janneen päin.) Miks'et sinä silloin ottanut minua, sinä?

JANNE: Mitä sitä kysyt? Tiedäthän sen.

MANJA: Tämmöisen mustalaislikan, — phyh!

JANNE: Mitä sinä tarkoitat? Etkö sen enempää arvoa itsellesi anna? Minäpä vain en sillä lailla sinua kohdella tahtonut, vaikka mustalainenkin olet. En pienintäkään pahaa tehdä tahtonut, saatikka sitte kokonaan pilata. Vai oliko se sinusta pahasti tehty, häh?

MANJA: En minä tiedä. Kun minä rakastan, niin en minä ajattele mitään.
Et taitanut sitte kuitenkaan minua oikein rakastaa.

JANNE: Niinkö? Vai sillä lailla — ajattelematta — sinä sitte Nikille jouduit?!

MANJA (Tulisesti): Niin!! (Yht'äkkiä vienosti): Mutta kuule! Vieläkö sinä osaat sen laulun, jonka sinulle opetin?

JANNE: Kyl-lä. Mutta nyt on minulla toinen laulu, joka sopii sinulle paremmin. Sen tahdon sinulle laulaa. (Laulaa laulun N:o 7):

Olen uskonut, toivonut, lempinyt,
Kaikk' uhrannut lempeni tähden,
Sen edestä elää en empinyt
Ja kuoloonkin kernaasti lähden.

En ma luullut, että ois pettänyt
Oman armaansa parhain kulta,
Elon ihanin päivä jo että nyt
Näin sammuisi varhain multa.

Ja se sammuu, kuin syysilta ruskoton
Noilla synkillä sydänmailla.
Mit' on elo, kun ystäv' on uskoton,
Sydän tyhjänä, lempeä vailla?!

Semmoinen se oli. — Tiedätkös kelle se laulu on tehty?

MANJA: No? Kelle?

JANNE: "Uskottomalle."

JUSTIINA (Tulee portaikolle): Sinäkö täällä — vielä? — — Kah!!

JANNE: En kerinnyt vielä lähteä muita hakemaan, kun tänne jo yksi vieras tuli, — tämä tässä…!

MANJA (Juoksee Justiinaa vastaan, tahtoen häntä kädestä ottaa): Hyvää iltaa, hyvä emäntä! Kiitoksia, että tahdotte kestitä… kutsutitte…

JUSTIINA (Tyytymättömänä, väistellen): Noh, noh! Antaahan olla!
(Janneen päin): Vai tämä se on täällä sittenkin? Tunnenhan minä.
Olisivat saaneet olla pidot pitämättä, näen mä.

MANJA (Joutuu hämille ja vetäytyy syrjään): Lähden pois. Ei sitte tulla… kukaan.

JANNE (Ottaen Manjaa käsivarresta): Odotahan! Mitä tuossa! (Justiinalle): Kuulkaahan nyt ensin, äiti, ennenkuin tässä pidot pilaatte! Ei tämä nyt sen kummempi ole, kuin sen äskeisen Nikin vaimo, niinkuin meidän oloissamme sanottaisiin. Sen hän tässä juuri itse ilmoitti eikä teidän siis ole syytä pelätä paholaisen enää saunaa lämmittävän, — siitä kyllä Niki huolen pitää.

JUSTIINA (Epäillen katsellen Manjaa): Kukapa sen riettaan juoniin voi uskoa: tekeytyy milloin miksikin?! Eipä taida papinkirjaakaan olla muassa?

MANJA (Lehahtaen vihasta): On. Mutta ei sitä joka talossa näytetä, vaikka mustalaisiakin ollaan.

JANNE (Lepytellen): Maltahan! Maltahan! Manja!

JUSTIINA: Kas, kas! Onpas siinä pippuria!

MANJA (Syrjään, tyyntyen): On vielä turkkilaistakin, jos tarvitaan.

JANNE (Justiinalle): Mitä sitä nyt syyttä loukkaa! Ihmisiähän ne ovat, nekin. Ja tänne kutsumiamme päälle päätteeksi — vieraiksi. Aikansa ovat ja lähtevät maailmaa kiertämään taaskin, kun ovat saaneet vatsansa täyteen. Johan se oli päätetty, että kuunnellaan heidän lauluaan ja katsellaan heidän tanssiaan ja sillä hyvä. Tälläkin tässä (ottaa Manjaa käsipuolesta) on taitoa sekä kurkussa että varpaissa. Hän laulaa teille nyt kauneimman laulunsa sillä aikaa, kuin juoksen meidän joukkoamme hakemassa. Eikö niin?

JUSTIINA: Jopa nuo näkyvät tulevan hakemattasikin, — minkä taannoin ikkunasta huomasin.

JANNE: No, sitä parempi. — Laula sitte, Manja, meille molemmille. Lepytä äiti! Laula sydämeen! Ei hän ole niin ankara, kuin miltä näyttää.

JUSTIINA: Kuulen kai tuon sisäänkin… — tämän satakielen laulun. (Aikoo mennä, vaan palaa sanomaan Jannelle puolikovaan.) Vielä kerran sinulle sanon: ole varoillasi, Janne! (Menee sisään.)

JANNE (kohauttaa kummastellen vain olkapäitään).

MANJA (Juoksee Justiinan poistuttua Jannen luo): Mitä äitisi sanoi sinulle?

JANNE: Mene, tiedä, mitä se joutaviaan höpisee!

MANJA (Kuiskaten): Kuule, Janne! Ainoastaan sinun pyynnöstäsi tyynnyin. (Polkien jalkaansa ja välähyttäen silmiään): Muuten, saamari vie, olisin näyttänyt, kuka olen.

JANNE (Hyväellen Manjaa): Elä ole milläsikään! Istu tuohon kiikkulaudalle! Minä en salli kenenkään sinua loukata.

MANJA (istuutuu): Mutta istu viereeni! Muuten en uskalla olla täällä.
Vielä pilkkaa tekevät kyläläisesi, kun tulevat.

JANNE (Väistellen): Hah hah hah! Oletpa sinä mokoma!

MANJA: Etpäs uskalla sittenkään. En minäkään sitte yksin… (Nousee.)

JANNE (Istuutuu): Koko peijuoni! Istunhan minä, kah! Istu nyt sitte sinäkin! (Vetää Manjan viereensä.)

MANJA (Istuutuu ja painautuu ihan Jannen viereen): Kas näin! Ei muuten — sitte.

JANNE: Entäs se laulusi? Laula, laula se nyt minulle, ennenkuin muut tulevat… se minun lauluni, muistathan?

MANJA (Kiertää käsivartensa Jannen kaulaan ja taputtaa häntä poskelle):
Muistan! Laulan! Sinulle! (Laulaa laulun N:o 8):

"Mun silmäin kyynel peittää"…

Mun silmäin kyynel peittää,
Kun sua muistan vain',
Meit' onnemmeko heittää,
Näin inhast' erottain?
Minäkö unhottaisin
Katseesi loistehen?
Sydämmin hehkuvaisin
Ma aina muistan sen.
Voi, näinkö varhain
Jo haihtui rakkaus
Ja onni parhain?
Oi, sallimus!
Ei! Tuntee sielu:
Et voi sa pettää;
Ei ajan nielu
Oo ikuisuus!
Taas mulle kätes tarjoo
Ja katse hellä suo!
Pois poista murheen varjo
Ja rauha jälleen tuo!
Mun taas suo lempes juoda
Hunajaa hurmaavaa, —
Sen taas suo mulle luoda
Mont' ihmeunelmaa!
Voi, näinkö varhain
Jo haihtuu rakkaus
Ja onni parhain?
Oi, sallimus!
Ei! Tuntee sielu:
Et voi sa pettää;
Ei ajan nielu
Oo ikuisuus!

(Kun Manja on laulanut laulunsa loppuun, tulevat perältä, vasemmaltapäin, nuoret, iloisesti touhuten, esille, MIILI etunenässä, ja aitan eteen ilmestyy, kuin taivaasta pudonneena, NIKI, joka tuimasti iskee katseensa Janneen ja Manjaan. Nämä huomattuaan pysähtyvät ja vaikenevat kaikki nuoret.)

MIILI (Saa vain sanotuksi): Tulimme ilmoittamaan… Mutta nehän ovatkin — mustalaiset — jo täällä — vieraina!

JANNE (Nousee samalla paikaltaan ja lausuu reippaasti): Niin. Eivätkä tässä vielä kaikki ole. Äiti ja minä olemme pyytäneet koko leirin tänne ja minä aioin juuri tulla teitäkin hakemaan — yhdessä huvittelemaan mustalaisten kanssa. Terve tuloa siis! Toivon, ettette näistä muista loukkaannu (osoittaa Manjaan ja Nikiin), vaikk'ei niillä maassamme olekaan muuta äänioikeutta, kuin laulamiseen.

ÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: "Eipä suinkaan", "kiitoksia vain", "kernaasti meidän puolestamme", "siitäpä hauska tulee" y.m.s.

JANNE (Nikille): A muut? Lääväänkö ne sitte jäivätkin? (Naurua.)

NIKI: Täällä ovat jo kaikki aitan takana. Tännekö tullaan — pihaan?

JANNE: Tänne, tänne. (Viittaa mustalaisia tulemaan): Tulkaa, tulkaa, hyvät vieraat, kauniit ja kierot, vanhat ja nuoret, väärät ja suorat! Kaikki olette tervetulleet, senhän olette kuulleet.

MIIHKA, NASTJA ja muut mustalaiset (tulla lappavat perätysten pihaan.)

MIIHKA (Tervehtien): Kiitämme nöyrimmästi! Hyvää peltovuotta, syvää kalanuottaa!

NASTJA (Samoin): Kaikkea, mikä paljon rahaa tuottaa eikä vaivaa suuta suotta, — sitä taloon toivotamme.

JANNE: Kiitos, kiitos! Käykää puulle! Ja missä ei ole puuta, painakaa pehmeälle! Minä autan sillä välin äitiä tuomaan rokkavadit tänne. Tule, Miili, sinäkin, että pikemmin saadaan ilot ylimmilleen. (Juoksee vasemmalle sisään.)

MIILI (joka kummastellen on seurannut Jannen puuhaa ja tuon tuostakin tutkivasti katsellut Manjaan, joka yksin, pelkoa teeskennellen, on jäänyt kiikkulaudalle istumaan, aikoo epäröiden mennä sisään, kun)

NIKI (äkkiä asettuu hänen eteensä ja ojentaa hänelle kätensä): Pyydän anteeksi: en ole vielä tervehtinyt nuorta emäntää! Hyvää iltaa, onnellista elämää nuorelle emännälle!

MIILI (Vastahakoisesti tervehtien): En ole emäntä enkä sitä sukua, josta tähän taloon emäntä otettanee.

NIKI: Kyllä, kyllä! Näytäppäs emolle kätesi — anna hänen katsoa! Hän sinulle toden sanoo.

NASTJA (Tullen luo): Näytä, kaunokaiseni, näytä! (Ottaa Miiliä kädestä.) Pane kämmenellesi hopearaha, niin saat kohtalosi kuulla! Joka ikinen sana on tosi…

MIILI (Vihjaten Nikille): Taisivatpa sen toden jo kaikki muut nähdä paitsi — pesemättömät silmät.

NIKI (Siitä välittämättä, Nastjalle): Katso, katso, äiti, vain! Kyllä hän sinulle onnensa perästäpäinkin palkitsee vaikka kullalla!

NASTJA (Miilille): Tule, kultaseni, tule! Elä pelkää, elä! Ei sinua kova onni kohtaa, sen jo peukalostasikin tunnen. (Vetää Miilin mustalaisjoukon keskelle, nuorten kerääntyessä heidän ympärilleen.)

NIKI (menee samassa Manjan luo ja ottaa hänet syrjään näyttämön etualalle, salaperäisesti kuiskaten): Tallin ovi on auki — ori irti — puoliksi käsissäni jo.

MANJA (Samoin puolikovaan): Ja isäntä minun, — niinkuin näit.

NIKI (Kuin äsken): Pidä kiinni — elä päästä kynsistäsi!

MANJA (Samoin): Ole huoleti minusta, — (pään nykäyksellä Miiliin päin) kunpa vain ei tuo tyttö vihiä saisi.

NIKI (Vilkaistuaan Miiliin ja huomattuaan hänen syrjäsilmällä hellittämättä seuranneen heidän keskusteluaan, sysää teeskennellen vihaa Manjan luotaan): Öh, senkin luuska!

MANJA (Teeskennellen loukattua): Mitä siinä syyttä haukut, vanha koni, — paistikas?! (Yleinen naurun rähäkkä sekä Manjan ja Nikin kohtaukselle että Nastjan ennustuksille).

NASTJA: — — Kuuntele minua tarkkaan, kaunokaiseni, kuuntele! — Sinä olet ollut kovin, kovin onneton elämässäsi — — paljon, paljon sydämesi tähden — — ja tuo viiva tuossa, joka tännepäin käännäkse, sekin vielä vastatuulta tietää, mutta tuossa se liitäkse tähän toiseen, leveämpään ja syvempään, ja siinä, näetsen, onnesi tie alkaa, — saat sen, jota toivot, omaksesi halaat, saat, saat vissistikin. Joudut, näetsen, kultaseni, rakkaan ja rikkaan miehen mutsuksi, hyvän pohatan kanaseksi kainaloiseksi, ja seitsemän, niin justiinsa, seitsemän lasta saat, elät kauan, kauan, lastenlapsesi lapsetkin nähdä saat — — (Naurua.)

ÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA: Se oli valehtijan määrä.