Munkebodan Skytteläiset: Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830

MUNKEBODAN SKYTTELÄISET

Kotielämän kuvaus Skånesta v. 1830

Kirj.

MATHILDA MALLING

Pohjalaisen suomentama

Vaasassa, Pohjalaisen kirjapainossa, 1899.

Isälle ja Äidille omistaa kiitollisuudella tämän vanhan jutelman Länsi Göingen kihlakunnasta

Tekijä.

I.

Kirkkaasti valaisi maaliskuun aurinko pitkän valkean rakennuksen etuseinää ja paistoi kimakasti hiukan viheriähköin, korkealla olevien akkunoiden kautta sisälle. Suurten kivirappusten yläpuolella, etehisen puoliavoimella ovella seisoi Agneta räpähytellen silmiänsä juuri silitetyn harsomyssynsä suojassa, joka hänellä oli ensi kerran tänä vuonna ja solmi vähän väristellen vihavassa kevättuulessa neulotun villaliivinsä kaulanauhan kiini. Sitte nosti hän nopeasti molemmilla käsillänsä ylös ohuen vihtoriini-hameensa, joka suurikukkaisine kuvioineen ja vaalean sinipunervine pohjineen näytti kelvottoman haalistuneelle — sen huomasi hän nyt vasta auringon paisteessa.

Hän aikoi vain keittiöpuutarhaan katsoaksensa, josko kukkisi siellä jokukaan lumikellonen, jonka hän voisi viedä Joachim serkun kamariin — kaapin päällys neulottuine liinoineen ja kuvastimineen vain näytti niin kovin paljaalle. Ja sitte aikoi hän — tuumiskeli hän juostessansa jäätyneen parsapengermän yli — ripustaa perintöprinssin sekä kenraali Adlersparren pienet painokuvat, jotka tuskin näkyivät vanhanaikuisen kaapin päältä tuolla alhaalla — seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle. Se, tuumi hän, sopii hyvin upseerille.

Keittiön avoimen takan edessä leipoi Beata, valppaasti tarkkaavaisena "köyhiä vänrikkejä" kahvileiväksi. Ne, jotka olivat epäonnistuneita ja kärähtivät liiaksi, latoi hän erilleen toiselle vadille — ne olivat oivallisia tarjota "pesu Riitulle" ja Fersingin Kirstille panimohuoneessa.

Asuintuvassa helskyivät kangaspuut, kuten tavallisesti. Armollinen rouva ei suvainnut että piiat otettiin ennen aikojaan pois työstä. Itse asiassa ei hän antanut Joachim serkun tulolle niin suurta arvoa kuin tytöt. Kun ei sen kunniakkaampana tullut, niin…

Mutta, ei Agneta, eikä Beata, eikäpä edes Karin Mariakaan tiennyt, miksikä serkku tuli — äiti ei ollut pitänyt sopivana, eikäpä edes viisaanakaan sanoa tuon vierailun syytä heille. Eivätkä he sitä liioin kyselleetkään — siinä oli kylliksi että hän tuli — että joku tuli. Nyt oli taas talvi vierähtänyt kotona Munkebodassa, eivätkä he olleet sitte laamannin ja provastin joulukekkerien ja syntymäpäivä naamiaisten jälkeen Brita tädin luona, nähneet ainoatakaan elävää sielua, paitse hiljaista parooni Stjerneä Marieholmasta ja vanhaa mamseli Fikeniä, joka auttoi aina täkin y.m. ompelemisissa, sekä muissakin pikkuasioissa. Hän, mamseli Fiken, oli kyllä kiltti ja aika hauskakin, mutta hehän olivat jo niin monena herran vuotena kuulleet kaikki hänen juttunsa, että he jo osasivat ne melkein paremmin kuin hän itse ja ne ainoat uudet, jotka olivat ilmestyneet lisäksi viime aikoina, puhuivat vaan kaikki tuosta ilkeästä Pietari Lassisesta Boforssasta, joka äskettäin juovuspäissään oli pistänyt appensa puukolla kuoliaaksi. Senkin alinomainen kuunteleminen ajan pitkään ei voinut olla niin erinomaisen hupaista!

Majuurska istui tavallisella paikallaan akkunoiden välissä ja kutoi "laine kuvioisia" uutimia. Siksi paljon arvoa Joachimille oli hän suvainnut osoittaa, että hän oli päivän kunniaksi pannut käsiltä pois parsimakoppansa joka oli aina täynnä ikivanhoja, esivanhempain aikuisia hienoja liinasia liinoja, joita hän oli kaivellut esille liinakaappinsa komeroista ja joita hän huviksensa parsiskeli. Tuossa se nyt oli koristellun peiteliinan peitossa kaapin päällä perintöprinssin ja kenraali Adlersparren valokuvien alla, joita Agneta salavihkaa tuumiskeli muuttaa.

Soikean salin pöydän ääressä, pitkän sohvan edessä seisoi Karin Maria järjestellen kahvikuppeja ja asettaen esille juhlakannua, kuvioituine, hopeaisine kansineen. Hän oli katsahtanut vähän epäillen äitiin ottaessaan ne esille nurkkakaapista ja kieritellessänsä tuon vanhan, eriskummallisen kannun — alkujaan Karoliinilaisen juomakannun, johon eräs kekseliäs rouva Skytte, siihen aikaan, jolloin kahvi pääsi valtaan, oli antanut kultasepän Kristianstadissa panna torven — esille vanhasta korvatyynyn päällisestä, johon se tavallisesti oli kääritty. Mutta majuurska nirpisti vaan suutaan, eikä ollut huomaavinaankaan sitä. Niin otti Karin Maria sen ja pani pöydälle.

Sitte lisäsi hän pari puuta takkaan ja silmäsi mielihyvällä ympärilleen tarkastellakseen vielä kerran laitoksiansa.

Laaja, kauttaaltaan kaidoista kuusilaudoista kokoonpantu lattia oli niin valkeaksi puhdistettu kuin se suinkin voi tulla ja auringon valossa nyt näytti se häikäisevän valkealta. Seiniä reunusteli tukevat, kiiltävät mahonkiset huonekalut — jäykät, kuosikkaat, eteiseen vievän oven kummallakin puolella oli kiivupöytä, hyvin kapeine keskustoineen ja leveine laiteineen, niin näppärästi sovitetut, että ne juhlatilaisuuksissa voi yhdistää yhdeksi ainoaksi pitkäksi pöydäksi. Kolmen akkunan verhoina oli pitkät, kotikutoiset, tupsureunaiset uutimet — ne olivat talon kolmen tyttären työtä. Akkunan kaiteella armollisen rouvan tavallisen paikan luona oli kaksi kukkivaa hyasinttia.

Sohvan yläpuolella riippui kuningas ja kuningatar Desiderian painokuvat kaidoissa mahonkipuitteissa; näiden välillä soikeassa kullatussa kehystässä Hedvig Elisabet Charlotan öljyvärillä maalattu muotokuva, jonka hän itse, ollessansa vielä herttuatar oli antanut äidin tädille. Sen paikka oli ennen ollut vieraskamarissa perhekuvien joukossa, mutta kun sitä ei koskaan lämmitetty muuta kuin kerran tai kahdesti talvessa, oli äiti muuttanut sen saliin. Hänestä oli mieleistä — ainakin mamseli Fikenille — silloin tällöin jonkun kerran jutella tädistänsä.

Ruokasalin hiljaisuudessa kuulivat he kuinka Agneta etehisessä pyyhki kuusen havuihin jalkojansa ennenkuin kiiti ylös vintin rappuja.

Beata tuli sisälle tuoden lautasella "köyhiä vänrikkejä" — rusoittavia ja maukkaan näköisiä — ja asetti ne muiden pienten leivosten sekaan hopeakoriin. Karin Maria heitti salaisen silmäyksen pieneen himmeään, pitkulaiseen nurkkapeiliin, joka melkein suurimmaksi osaksi olikin puitteita vain. Hän kohenteli tukkaansa ja musliini kaulaliinaansa, joka oli neulalla kiinnitetty avokaulaiseen kotikutoiseen pukuun.

"Nyt minusta nähden hän jo pian saisi olla täällä", lausui Beata kärsimättömästi.

Agneta harppaili vinnin rappuja alas. Hän kiskasi sohvaa vastapäätä olevan, molempien kiivupoytien välisen oven auki ja huusi kovasti huoneessa:

"Äiti! Tytöt! Näen Olli Mattssonnin kyytirattaat mäen päällä. Tulija on varmaan Joachim!"

Äiti pani kudelman pois. "Ole hyvä ja muista vast'edes, että aina kun puhelet hänen kanssaan sanot serkku Joachim". Hän katsoi ankarasti nuorinta tytärtään. Oli hassua että tytöt tekivät sellaisen asian tuosta pojasta! Agneta oli käynyt päälle päätteeksi sitasemassa uuden silkkinauhansa hiuksiinsa. Siinä oli nyt tuo punanen nauharuusu hiuksissa ylhäällä kamman edessä sivukiharoiden välissä, jotka ohimoilla riippuivat ja jotka kohta kun hän päätänsä liikahutti, lehahtivat leikitellen edestakaisin. Niin ja itse Karin Marialla oli isoäidin helmineula kaulaliinassa — se, joka muutoin vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa otettiin esille. — Ja Beatalla riippui rippikoulumuistonsa kaulassansa. Äiti kyllä huomasi kaiken, vaan kun kerran oli ehtinyt näin tapahtua, oli parasta olla olevinaan, ikäänkuin ei olisi mitään huomannut, hän vain nyrpisti miettiväisestä suutaan pannessansa hitaasti ja säntillisesti kokoon laajan kudelmansa.

Mutta mitä oli tekeillä? … Eikö totta tosiaan se sittenkin ollut mamseli Fiken, joka hankki itsellensä asiaa — tietysti nähdäksensä vain sukutilan perijän, "fidei komissaarion".

Mamseli Fiken avasi sohvan ja kaapin välisen salaoven ja kuroitti esille pienen, hieman pelästyneen pään, pyöreine silmineen, linnun nokkaa muistuttavine, terävine nenineen ja kolmine, harmaine kiharakääreineen molemmilla ohimoilla.

"Ah, armahin rouvaseni, pyydän tuhannesti anteeksi!" huusi hän aivan ymmällään kohdatessansa kohta ovessa majuurskan kylmän, hämmästyneen katseen. "Menen lukkarille ristiäisiin tänään — siksi en ole päästänyt kiharoitani vielä irti" — hän vei kätensä hermostuneesti anteeksi pyytäen kiharakääryille — "ja sitte tahdoin niin mielelläni pyytää Karin Marian uusia avokenkiä, sillä minun," — hän pisti veikistellen hienon, pienen jalan esille punervissa, kuluneissa nauhakengissä — "ne eivät juuri ole omansa kutsuihin."

"Varsin mielellä, mamseli Fiken," sanoi majuurska jäykkänä kuten ennen.
"Hae kengät Karin Maria."

"Nyt?" kysäsi Karin Maria vastenmielisesti, sillä hän kuuli rattaiden ajavan pihalle.

Majuurska huomasi, hetken tukaluuden. Hän sanoi kylmästi ja hyvin arvokkaasti mamseli Fikeniile: "Odotamme luutnantti Skytteä, mieheni veljenpoikaa tänään iltapäivällä."

"Vai niin", lausui mamseli Fiken vain. Hän tietysti ei ollut sitä ennen kuullut.

Tytöt loivat epävarmoja silmäyksiä toisiinsa. Nyt pysähtyi vaunu rappusten eteen — ja kun isä ei ollut kotona! Kuka menisi etehiseen vastaan ottamaan? …

Majuurska seisoi mietiskellen. Ei, tuo vanha lörpöttelijä täältä ainakaan tulisi saamaan lörpötyksen aihetta!

"Mamseli Fiken saapi suoda anteeksi", sanoi hän kaikkein herttaisimmalla tavallaan… Sitte avasi hän etehisen oven ja astui ulos — tyttäret kaikki kolme kohottautuivat varpailleen ja kurkistelivat äidin olan takaa.

Siinä seisoi hän jo kivi-permannolla, korkea kasvuisena, leveä harteisena, päällyskengissä ja sudennahkaturkissa, hattu kädessä. Tuuhea, ruskea tukka riippui otsalla ja ahavoittuneet, hymyilevät kasvot, kirkkaine, tummansinisine silmineen olivat ikäänkuin kahden ohuen, tumman kiharan kehystään suljetut.

"Terve tuloa Joachim hyvä!" lausui majuurska äänekkäästi, enemmän ajatellen mamseli Fikeniä, joka myöskin seisoi kurotellen kaulaansa tuolla sisällä, kuin veljenpoikaansa, joka tottuneen kohteliaisuudella kumarteli, ennenkuin sai Lotti tädin velvollisuudesta suodun syleilyn.

Salissa tervehti hän serkkuja. Hän suuteli kaikkia kolmea poskelle ja ihmetteli että Agneta todellakin oli kasvanut niin suureksi.

"Niin", sanoi Agneta nyppien vyötärölleen sidottua nauhaa. "Täytin yhdeksäntoista syksyllä".

Karin Maria seisoi jo hopeakannu kädessä, Mamseli Fiken pyysi vielä kerran anteeksi kiharakääreidensä puolesta ja sai pyynnön jäädä juomaan kupin kahvia.

Karin Maria hienona ja solakkana pitsiröyhelöä pitkien valkeiden käsien ympärillä, kyseli sivistyneen tavalla Anne Ulla tädistä ja Lisu serkusta, jotka nyt olivat saaneet olla koko talven Tukholmassa ja Beata, vielä leipomisesta hehkuvin poskin, tarjoili hyväntahtoisesti pikkuleivoksia mamseli Fikenille, joka jo oli latonut koko joukon eri lajeja teevadilleen. Mutta Agneta istui vaan ja katseli alas polviinsa ja punoittaviin, ahavoituneihin käsiinsä — hän tunsi että Joachim serkku koko ajan puhellessansa muiden kanssa, salaa katseli häntä. Hän toivoi ettei hän koskaan olisi sitonut punasta silkkinauhaa hiuksiinsa — sillä sitä hän varmaan katseli…

Ja koko ajan kun Joachim Skytte keskusteli kohteliaasti Lotti tädin ja Karin Marian kanssa Tukholman ja Kristianstadin sukulaisista ja maisteli mielihyvällä Beatan "köyhiä vänrikkejä", istui hän ihmetellen itseksensä, että hän todellakin joskus oli voinut unohtaa Agneta serkun näön — sillä jotain hänen kaltaistaan ei hän ollut koskaan nähnyt. Hän oli niin vaalakka, että hiukset päälaella, tulipunaisen nauharuusun alla vivahtivat, melkein hopeavalkealle, ja monet pienet kutriset jotka ohimoilta kasvoille ja korvallisille putoilivat, olivat pehmoiset ja silkinvälkkeiset. Kasvot olivat vielä lapsekkaat ja pehmeät piirteiltään, iho raikas ja jo — näin aikasin vuodesta — hieman päivettynyt. Ja sitte oli hänellä — ihmehintä kaikesta! — pari suurta, ruskeaa silmää, ruskeaa kuin ruskea sametti, himmeät ja lämpimät hänen vaietessaan, veitikkamaiset ja rohkeat kun hän puhui. Ne sopivat niin ihmeteltävän hyvin yhteen tuon pienen punasuun kanssa, joka samalla oli niin viehkeä ja uhkarohkea lapsellisesti nyrpistettyine huulineen.

II.

Yläkerran pohjoisessa päätyhuoneessa käveli Joachim Skytte ottaen esille tavaroitaan matkalaukusta. Pirttipiika Bengta oli auttanut häntä liinavaatteiden panemisessa kaapin laatikkoihin ja vaatteiden ripustamisessa vaatekomeroon, mutta nyt hänet oli lähetetty pois kiitokset ja sanomat saatuaan, että luutnantti itse kyllä pitää lopusta huolen. Olihan kumminkin jotain, johon voisi ryhtyä! Räiskyvän, liekehtivän, koivupuisen takkavalkean ja yhden ainokaisen kaapin päällä palavan talikynttilän yhtyneessä valossa, otti hän suuren nahkalaukun pohjalta kirjan toisensa perästä esille asettaen ne huolellisesti seinällä riippuvaan hyllyyn.

Siinä oli "Corinne" ja "La nouvelle Héloïse", muutamia Walter Skottin romaaneja ja pari Voltairen murhenäytelmää, "Die Räuber'in" ja Ehrensvärdin Italian matkakuvien ohella. Siihen lisäksi muutamia vanhempia ruotsalaisia kirjoja ja uudempia "Frithiofin satu", pari vihkoa "Iduna'a" ja "Valtiokalenteri" sekä muutamia ahkerasti luettuja Victor Hugon ensimäisiä "Odeja ja balladeja". Sanalla sanoen aika suuri kirjasto viisikolmatta vuotiaalle tykkiväen luutnantille joka ei koskaan koettanutkaan näyttää oppineelta, eikä ollut konsaan ollut maan rajoja ulompana.

Hän tarkasteli hajamielisesti jokaisen kirjan nimeä ja silitti usein hitaasti kädellään kirjan kantta, ennenkuin hän pani kirjan paikoilleen — tuolla ajattelemattomalla hyväilytavalla, jolla se joka todella rakastaa lukemista, hyväilee kirjoja. Sitte otti hän esille vanhanaikuisen, monimutkaisen kirjoitus-salkun, joka ennen oli ollut erään toisen Joachim Skytten omaisuutta — sen kannessa oli nimikirjaimet J. S. ja vuosiluku 1788 — aukasi sen ja järjesteli sen sisällön pöydälle akkunan eteen.

Sitte, sen pahempi, ei ollut muuta tekemistä. Hän keräili kokoon tavaroiden kääre-paperit ja asetti ne taas huolellisesti matkalaukkuun ja alkoi kävellä edestakaisin pitkässä huoneessa.

Hyvä Jumala! Täällä siis täytyisi pysähtyä koko pitkä kevät ja kesä — talvikin kenties. Ja tämän hullun oikun ja ajattelemattoman päähänpiston vuoksi! Mitä hänellä oli överstin armaan kanssa tekemistä? Tyttö lepukoita oli yllin kyllin Tukholmassa ja "punanen Lotta" ei hänen silmissään ollut hitustakaan parempi kuin nuo toiset. Mutta tämä nyt oli ihastunut häneen. — Luutnantti Skytte hymyili ehdottomasti muistaessansa tuon mainion juomingin Stallmästaregårdenissa, missä hän, huolimatta översti Stålkulan mustasukkaisesta läsnäolosta, oli voittanut "punaisen Lotan" hetkellisen ja kovin kiihkeän suosion ja niin ei hän tietysti ollut voinut vastustaa vallatonta haluansa tehdä ukolle kepposet.

Viineistä ja varastetuista suuteloista pää pyörällä oli hän kantanut tytön rekeen ja jättänyt muut, ajaen maalle päin, pysähtynyt ensimäiseen yhyttämäänsä kestikievariin… viipynyt siellä kaksi kokonaista päivää, siksi kunnes översti vihaisena kuin ärsytetty eläin, oli löytänyt heidät. Sitte oli seurannut tuo kuuluisa kaksintaistelu, ilman todistajoita — halpamainen kahakka, jota estääkseen hän alussa oli tehnyt kaikkensa mutta, johon toinen, uhatessaan häntä ratsu-piiskallaan, oli hänet pakoittanut. Joachim kurtisti otsaansa yksinäisyydessä, ajatellessansa sitä — oli tietysti vastenmielistä, että oli täytynyt läksyttää vanhaa miestä, mutta ruveta keppiä vastaanottamaan kuin koulupoika, siihenkään ei hän voinut suostua. Ja jos hän sittenkin vain olisi malttanut olla siitä mitään hiiskumatta, niin Stålkula kyllä itsensä vuoksi olisi antanut jutun raueta, mutta kun katkera ja suuttunut hän oli ukkoon ei hän myöskään ollut voinut hillitä itseään kehumasta tovereilleen, miten hän kaksoismerkityksessä oli istuttanut "sarven" päällikkönsä otsaan. Sitte olivat perintöprinssi ja asianomaiset saaneet vihiä asiasta. Ukko Stålkulan vuoksi, joka myöskään jutusta ei liioin kunniaa niittänyt, ei juttua oltu jätetty sotaoikeuden käsiteltäväksi, mutta esimerkin ja kurin vuoksi, koska juttu upseeri-piireissä oli kovin tuttu, katsottiin tarpeelliseksi että luutnantti Skytte erotettiin toistaiseksi virastaan.

Hän arvaili tiesivätköhän tytöt, minkä ihmeen tähden hänen joka juuri vasta oli Kristianstadin tykkiväestöstä siirretty Tukholmaan, niin yht'äkkiä oli täytynyt jättää pääkaupunki, eikä ollut muuta neuvoa, kuin paeta vanhalle sukutilallensa Munkebodaan. Tietysti tiesivät he sen! Eipä suinkaan ollut Lotti täti voinut salata niin mieltäkiinnittävää jutelmaa; ja Karin Mariahan joka oli kirjevaihdossa Tukholmalaisten tyttö-ystäviensä kanssa oli varmaan saanut viestit kaikesta. Peukalot liivintaskuissa jäi hän seisomaan keskelle lattiaa tuijotellen kurtistetuin silmäkulmin suoraan valohon, — levotonna, suuttuneena, nöyrtyneenä, raivostuneena itseensä ja muihin, aina siihen asti, kunnes hän alkoi hymyillä, hän oli yht'äkkiä nähnyt edessänsä pikku Agnetan ruskeat silmät, suuret, avoimet, lapsellisesti kauhistuneina Joachim serkun hirveistä urhotöistä.

Seuraavana aamuna heräsi hän myöhään, täysin levänneenä matkan jälkeen ja paremmalla tuulella. Pukeutuessansa ja järjestäessänsä kiharaista tukkaansa kaapin päällä olevan, pienen, huurusen, kapean kuvastimen edessä, ei hän katsellutkaan elämää enää niin synkillä väreillä, ja kun hän katsahtaessansa ulos akkunasta keksi Karin Marian, joka suorana ja ryhdikkäänä punaruutuisessa villahameessa, peiteliina hartehilla, avopäin huolimatta pakkasesta, seisoi syötellen keittiön rapun edustalla kanoja, alkoi hän vähä kerrassansa sulautua aikomukseensa viettää aikansa Munkebodassa.

Hän vetäsi vielä viime kerran viiksiänsä, kiinnitti kultaneulan korkeaan kaulaliinaansa, tapasi kirjavan silkkinenäliinansa, joka oli pudonnut kuvastimen taa ja juoksi ripeästi alas rappuja.

Salissa istui Lotti täti tapansa mukaan keskiakkunan ääressä, hyasinttein välillä. Aamiaispöytä oli katettu — aivan tyhjennettynä muutoin, ainoastaan yhdelle varatuin paikoin. Kun Joachim kumarsi ja hieman hämillään alkoi pyytää anteeksi unikekountansa, nousi majuurska ja huusi keittiön ovelta:

"Boel, lämmitä olutjuusto ja tuo ruoka sisälle. Luutnantti on jo alhaalla."

Sitte syventyi hän taas neuleensa silmien ylösottamiseen. — Joachimista tuntui kuin hän taaskin kävisi kymmenen vuotta vanhemmaksi tämän nyrpeän, moittivan hiljaisuuden aikana.

Kun Boel, punaisena kasvoiltaan, peiteliinan alla toi sisälle olutjuuston, paistettua silliä ja peruna-möyhennystä, sanoi täti, nostamatta silmiään työstään:

"Saat rakas veljenpoikani suoda anteeksi meidän maalaistapamme. Meillä on aamiainen pöydällä säntiileen kello seitsemän aikaan".

"Hyvä Lotti tätini saa olla varma siitä, että juuri kello seitsemän olen tästedes saapuva minäkin".

Majuurska lientyi hieman hänen nöyrästä kohteliaisuudestaan ja kysyi armollisesti häneltä, kuinka hän oli nukkunut ja alkoi puhua, miten ikävää oli että siellä sinisessä kamarissa oli rottia, vaikka hän totta tosiaan oli tukkinut sekä kuninkaan kynttilöitä että arsenikilla sekoitettua puuroa koloihin…

Aamiaisen jälkeen kierteli Joachim jotakuinkin yksinäisenä pihalla, joka tuntui lepäävän kuolleena auringon valossa. Rengit olivat metsässä ja toivat halkoja ja havuja kotiin — täytyi kiiruhtaen käyttää aikaa niinkauan kuin jäätyneillä nevoilla vielä voi kulkea — ja keittiössä valmistelivat piiat päivällistä, jonka kaikille koko talossa, niinhyvin herras- kuin muullekin väelle, täytyi olla valmiina juuri kello puoli kaksitoista. Ainoa, joka hänelle vähääkään soi huomiota, oli hänen vanha tuttavansa pirttipiika Bengta, joka istui keittiön akkunan ääressä, jauhaen kanuunan kuulalla senappia savivadissa, jota hän lujasti piteli polviensa välissä, samalla tahdikkaasti nyökkästen edestakaisin ruumiillaan. Aina pihalle asti kuuli Joachim ohikulkiessansa hänen laulaa-hoilottelevan neitosesta, joka näki

laivan seilaavan.
Kolme kreiviä laivassa;

samalla kun hän epämukavassa asennossaan kurkistelussansa vierasta oli saada niskansa pois tiloiltaan.

Hieman ilostuneena tästä huomaavaisuudesta — ainoasta, jonka hän tähän saakka oli osaksensa saanut — jatkoi Joachim äänetöntä innokasta tyttöjen etsintäänsä, jotka tuntuivat kuin maan alle vajonneilta ja vihdoin viimeinkin, kun hän, kävi miten kävi, aikoi astua sisälle panimohuoneeseen, älysi hän Beatan, joka kangaspuidenpa äärestä panimohuoneen kaksijakoisen oven viereisestä akkunasta kurottautui ja nyykäytti hänelle ystävällisesti.

Vähän aikaa etsiskeltyänsä pimeässä panimohuoneessa löysi hän kutomakamarin ovilinkun ja astui sisälle.

Turvetuli hehkui raikkaasti leveässä, melkein nelinurkkaisessa rautauunissa, jonka etuseinää koristi kauhea, jotenkin epäselvä, sotainen korkokuva. Aurinko paistoi sisälle vihreähköstä, pieniruutuisesta akkunasta, jonka ääressä Beata istui, hän nousi nyt kangaspuiltansa tervehtääkseen serkkuaan.

"Miten täällä on hauskaa!" tätä ei Joachim, joka viimeisen puolentunnin ajan oli tuntenut itsensä aivan kuin eksyneeksi, voinut olla lausumatta. "Onko serkulla mitään sitä vastaan, jos istahdan tänne hetkiseksi"?

Beata korjasi pois hyväntahtoisesti käämit ja sukkulat puiselta tuolilta joka oli huoneen ainoa ja pyysi häntä kohteliaasti istumaan.

Aluksi kävi keskustelu jotakuinkin kankeasti. Beata oli osaksi ujo, osaksi pelkäsi hän äidin tulevan ja näkevän miten laiska hän oli. Sillä ei sopinut hänen koko aikaa istua ja paukuttaa kangasta pitäessänsä seuraa Joachim serkulle. Vasta sitte kun tämä sattumalta oli tullut maininneeksi nähneensä Lotti tädin kangaspakkojen valkenemaan panemista valvomassa — hyvää kevätaurinkoa tuli käyttää hyväkseen — tuli oikein eloa keskusteluun.

He puhelivat seudusta, jota Joachim tuskin sitte lapsuutensa päivien oli nähnyt ja hän kyseli mitä seuraa heillä oikeastaan oli paikkakunnalla.

Beata mainitsi velvollisuudesta provastin ja laamannin, "mutta ne asuivat niin kaukana" huokasi hän.

"Ja sitte" — sanoi hän hiukan viivytellen, melkeinpä epäillen — "parooni Stjerne Marieholmasta".

"Nils Olof Stjerne?" kysyi Joachim uteliaisuudella. Serkun äänessä oli ollut jotain salaisesti peittelevää, joka selvästi lupasi enempää ja herätti mielenkiintoa.

"Niin… Beata istui alas luoduin silmin keinutellen polkimia jalallaan ja punniten sukkulaista kädessään.

"No? …" tutki Joachim rohkaisevasti. Näkyihän selvästi, että Beatalla oli jotain sanottavaa, jota hän enemmän kuin mielellään tahtoi tuoda ilmi.

"Hän tulee tänne usein", jatkoi hän samalla äänellä.

"Niinkö?…" Joachim serkun silmät kävivät yhä enemmän odottaviksi ja kysyviksi.

Beata kumartausi hieman kankaasen päin ja sanoi vähän matalammalla äänellä, kuin kuiskaten:

"Hän nyt on melkein kihloissa Agnetan kanssa".

"Eihän"! huudahti Joachim, — ei niin vastaanväittäen, vaan ihmeissään.

Beata nyykähytti vaan vakuudeksi heittäessänsä pikasesti sukkulan loimien lomitse, polkasi ja löi.

Joachim nousi ja nojausi kangaspuita vasten. "Mutta Agnetahan vain on lapsi", sanoi hän moittien, "hänen rinnallaan".

"Äiti niin tahtoo", jatkoi Beata luottavaisesti, iloisena että oli joku puhetoveri. "Mutta hän kumminkin mieluummin olisi Agnetan sijalle toivonut Karin Mariaa".

"Siksikö että hän on vanhempi"?

"Niin, tietysti… Ja sitte hän on ymmärtäväisempi. Äiti niin pelkää, ettei Agneta osaa menetellä vanhan vapaaherrattaren kanssa oikein".

Joachim Skytte vaikeni. Hän seisoi ja kuvaili mielessään pientä Agneta serkkua tuon paksun, nelikymmen-vuotiaan Niilo Olavi Stjernen vapaaherrattarena. Tietämättänsä vetäysi melkein inhoava ilme hänen kasvoillensa.

"Mutta", Beatan ääni hiljeni jälleen, "äidin tahto nyt missään tapauksessa ei merkitse mitään, sillä ei hän kumminkaan koskaan saa Agneta sisarta siihen taipumaan".

"Eikö"? Joachimin mielenkiinto oli jälleen herätetty. "Miksikä ei, Beata serkku? Istua vapaaherrattarena Marieholmassa, se mielestäni olisi jotakin pikku Agnetalle — joka on kuin prinsessa", lisäsi hän hitaammin, melkein kuin itseksensä.

Beata ei vastannut. Hän asetti uuden käämin sukkulaan ja puristi huulensa lujaan sen näköisellä ilmeellä, joka selvemmin kuin sanat mitkään sanoi, että hän kyllä tiesi enemmän, mutta mikään voima maailmassa ei voisi saada häntä sitä lausumaan.

"Kerros" kehoitti Joachim, yhä enemmän ja enemmän uteliaana.

Beatan luja päätös horjahti heti.

"Jos serkku lupaa, ettei sano sitä — ei kenellekään…" Hän katsahti vakavasti ylös.

"Ei ainoallekaan elävälle sielulle. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon", vannoi toinen juhlallisesti.

Beata ei voinut nyt enää pidättää salaisuutta kauemmin. Hän kumartui ja kuiskasi kiireesti.

"Niin, sillä luulen aivan varmaan, että Agneta on rakastunut toiseen".

"Kehen"? Kysäsi Joachim tarmokkaasti. "Eikö serkku tiedä kuka se on"?

"Niin, katso sitä en ensinkään tiedä", tunnusti Beata alakuloisesti, "ja minun on mahdotonta päästä siitä perille. Mutta jonkun sen täytyy olla, sillä aina siitä saakka kun tanssimme Joulukuun 20 p:nä Britu tädin luona Råsnäsissä ei hän ole ollut Stjerneä kohtaan entisenlainen eikä kärsi nähdäkään häntä".

Varjo solahti Beatan valkoisen kankaan yli. Iloista naputusta kuului lasiruudulla ja Agnetan herttaiset kasvot, peiteliinan reunustamana, jota hän piti kiinni leukansa alla, pilkistivät sisälle.

"Elä virka mitään serkku Joachim — elä Jumalan tähden", kuiskasi Beata.
"Tytöt eivät koskaan antaisi minulle anteeksi…"

Agneta kiskasi oven sepposen selälleen. Hän nyhtäsi peiteliinan päältänsä ja harteiltansa nostaen molemmat kädet hiuksiinsa, huomaamatta Joachimia, joka seisoi varjossa, kangastukkiin nojautuneena.

"Joachim serkku!" huudahti hän hämmästyen, yht'äkkiä keksiessänsä hänet. "Hyvää huomenta", — hän niijasi hänelle. "Onko serkku täällä?"

"Niin. Olemme istuneet tuumiskellen hiukan aamupuhtehella, Beata serkku ja minä", sanoi Joachim kainostelematta ja tervehti.

"Mitä?" ihmetteli Agneta uteliaana katsoen häntä silmiin kirkkailla, ruskeilla silmillänsä, laskematta vielä käsiänsä alas tukkakääröltään, joka oli vierimäisillään alas.

"Oi… avioliitosta, naisista ja rakkaudesta ja muusta sellaisesta.
Eikö niin; Beata serkku?" kiusoitteli Joachim orpanaansa, joka istui
rypistetyin silmäkulmin ja teki uhkaavia, salaisia merkkejä selällään
Agnetalle.

"Rakkaudesta?…" alkoi Agneta jälleen hitaasti, ikäänkuin itseksensä.
"Ihmettelen…"

Hän ei sanonut enempää, vaan punastui Joachimin häntä kysyvän näköisenä ja huvitettuna katsellessa. Sitte istahti hän pian keskellä huonetta olevan rukin ääreen ja alkoi valmistaa puolivalmista käämiä. Beata loi salaperäisen, tarkoittavan, melkein riemuitsevan katseen Joachimiin.

"Ei se ole mitään ihmeteltävää", sanoi Joachim hitaasti hetken vaitiolon jälkeen, ilmeellä, jota tytöt, jos he olisivat tunteneet sanan ja ymmärtäneet sen, olisivat kutsuneet aistilliseksi. Nyt he nimittivät sitä vaan vallattomuudeksi, ja heidän mielestään puki se häntä. "Sen kyllä serkku oppii aikanansa kaikki tyynni tietämään, — kun serkku joutuu naimisiin".

Agneta katsoi ujosti ylös puolastaan. Miten tuo serkku oli miehekkään näköinen ruskeassa verkatakissaan, joka istui niin hyvin, korkeissa, kirjavissa liiveissään, silkki-kaulaliinassaan ja hienossa paidassaan! Hänen katseensa solui alas, koreisiin housuihin ja somiin kiiltäviin saappaisiin.

Luoja tietää, ihmetteli hän ehdottomasti, aikooko hän aina arkipäivin käydä noin hienona!

Joachim kohtasi hänen katseensa, tytön avoin, teeskentelemätön ihailu hyväili hänen turhamaisuuttaan ja sai hänet heti hyvälle tuulelle.

"Kun menee naimisiin", uudisti Beata epäilevästi, syvästi halveksivalla äänellä. "Ei, jos ei sitä opi ennen tietämään, niin ei sitä ainakaan opi silloin!"

Joachim purskahti nauramaan. Hän voi kyllä ymmärtää, että ne avioliittoa koskevat mielipiteet, jotka serkku oli omistanut äidiltänsä, eivät olleet erittäin ihanteellisia. "Voihan ajatella niin", sanoi hän hilpeästi ja jatkoi hyväntahtoisesti, "että tyttö tulee naimisiin miehen kanssa jota hän rakastaa". Hän puhui Beatalle, mutta katsoi Agnetaan, joka painoi vieläkin syvempään päänsä surisevan rukinpyörän päälle.

Beata äännähti halveksivaisesti. "Se ei tapahdu koskaan, ei edes romaaneissakaan". Tuo vastenmielinen ja aistillinen mieliala, joka äsken oli vallannut nuoren Skytten, kuullessansa pikku Agnetan ja parooni Stjernen välille tuumitut naimahankkeet, hälveni pois kerrassaan. Hän tunsi taas yhtäkkiä, vastoin Beata serkun periaatteellisia epäilyksiä, kuinka häntä jälleen elähytti haaveellisen ihanteellinen uskonsa todellisen, totisen, oikean rakkauden kaikkivoimaan, jonka hän oli tavannut ilmilausuttuna useimpain lempirunoilijoidensa kirjoissa, ja joka nuorehkoissa toverikekkereissä oli opettanut hänet niin lämpimästi ja innokkaasti tulkitsemaan vaikutusta, jonka moinen naisellisuus, "das ewig weibliche", niin kauan kuin hänen muistinsa kantoi oli tehnyt hänen alttiiseen mieleensä. Nojautuneena kangastukkia vasten, toinen käsivarsi niskan takana ja pää hieman taaksepäin taipuneena, alkoi hän innokkaasti ja vakavasti ilmituoda tuumiansa, ylistää rakkauden onnea, sen ainoaa, autuaaksi tekevää vaikutusta elämässä. Tummansiniset silmät sädehtivät nuorekkaasti sileän, valkean otsan alla, jolleka ruskeat, hiussuortuvat putoilivat ja tuo syvä kolo — liikkuva ja ilmeikäs, hänen innostuneesti puhuessaan pyöreässä, parrattomassa leuassaan ikäänkuin syveni. — Beata oli jo kauan sitte lakannut kutomasta. Hän istui nypiskellen sukkulaa, pieni pää musliinikaulaliinaa vasten miettiväisesti kallellaan, uskaltamatta oikein katsoa ylös serkkuun, samalla Agnetan vähän kumartuneena, käsi rukin pyörällä, puoli avoimin suin ja suureksi avatuin silmin seuratessa jokaista hänen kasvojensa liikettä. Joachimin tarkoitus alkuaan oli ollut näyttää Beatalle, että rakkauden onni myöskin voisi olla mahdollinen avioliitossa — niin, oikeastaan olikin sieltä kotoisin — mutta kuta enemmän hän puhui, tuli hän omien sanojensa innostuttamana, kokonaan pois tästä aineesta, ja puhui vain rakkaudesta yleensä, miehen rakkaudesta naiseen, siteistä ja laista huolimatta. Ja nimet jotka hän mainitsi: Julies ja S:t Preux'in nimet, Frithiofin ja Ingeborgin nimet, hänen otteensa Eigilin riemuitsevasta huudahduksesta Oehlenschlägerissä:

"Mull'on mun Helgani! Kuulkaa…" kaikki tämä itse asiassa ei todistanut mitään onnesta avioliitossa, mutta tytöt eivät sitä huomanneet: hekin kuten hän itse olivat jo aikoja sitte kokonaan unhottaneet lähtökohdan. Hän puhui kuin kirja, kuin runo ja hän puhui rakkaudesta — se oli heille kylliksi.

Tämä kiihkeä esitelmä sydämen oikeudesta oli murtanut jään kokonaan. Heistä tuntui kuin olisivat he vanhoja tuttuja ja kutsuivat aivan kursailematta toisiansa tuttavallisesti "sinuksi" ja nimeltään aivan kuin sisarukset.

Rakkaan Frithiofin johdosta kääntyi puhe kirjallisuuteen — he kaikki harrastivat vilkkaasti kansallista kirjallisuutta, mutta ulkomaan kirjallisuudesta tytöt eivät paljon muuta tunteneet kuin vanhat ranskalaiset koulukirjansa. Ne "contes'it" ja ranskalaiset murhenäytelmät, jotka äidillä olivat, pidettiin lukon taa teljettyinä ja niistä vaan valituita kappaleita, valvonnan alaisena luettiin ääneen kielen vuoksi. Joachim kertoi heille Saksan romantikoista ja lausui heille kappaleita "Don Carlos'esta" ja "Ryöväreistä" — enemmän omaksi kuin serkkujensa huviksi, jotka vain vajanaisesti ymmärsivät saksaa. Saksan oppimista ei ollut pidetty tapoina äidin aikoina; ranskaa sitävastoin kuten useimmat muutkin "parempien ihmisten lapset" olivat he saaneet oppia melkein äidinkielen rinnalla. Kun Joachim näki, että heidän huolimatta hyvästä tahdostaan, oli mahdotonta yhtyä hänen kanssaan Carl Mooria ja markiisi Posaa ihaelemaan, keskeytti hän yht'äkkiä puheensa ja vilkkaasti innostuen huudahti:

"Mutta sitte on olemassa eräs ranskalainen, nimeltä Victor Hugo! Hän on aivan nuori, tuskin vanhempi minua. Ja tietäkää, hän vasta osaa kirjoittaa!"

Ja Munkebodan kutomatuvassa, missä rouvat, neidet ja piiat, virsien ja säädyllisten kansanlaulujen kaikuessa olivat tuhansin kyynärin liina ja pumpulikangasta vaivalla kokoon kyhänneet, alkoi nyt nuori Skytte serkuillensa laususkella uudenaikaista eurooppalaista, romantillista runoutta:

"Nous parlons des héros, du ciel des chevaliers…"

kuului raikkaasti ja mahtavasti aina panimohuoneesen, missä majuurska oli, joka hämmästyneenä pysähtyi tuokion, ennenkuin sai linkun nostaneeksi. Ja kun hän avasi oven, näki hän molemmat tyttärensä punoittavin poskin kyynelsiimissä istumassa kädet ristissä arkipäivänä, parhaana työaikana, Joachim serkun seistessä keskellä lattiaa rypistetyin silmäkulmin, ja kädet traagillisesti ojennettuina häntä kohti.

Totta tosiaan, uusi aika oli koittanut Munkebodassa! Myöskin siellä oli vuossadan kolmas vuosikymmenes alkanut.

III.

Tytöt asuivat myöskin yläkerrassa, — päätyhuoneessa, joka oli Joachimin huoneen kanssa vastakkain. Suuri etelänpuoleinen kamari, johon aurinko paistoi melkein päiväkauden, oli heidän, kaikkien kolmen, yhteisenä asuntona. Seinät eivät olleet paperoidut niinkuin muissa huoneissa, vaan niihin oli iso-isän aikana maalattu siniselle pohjalle kirjavia, mielikuvituksen luomia kuuman ilmanalan maisemia, parhaastaan korkeita palmuja, jotka siimestivät ihanteellisten alkuasujanten suojelemia kahvinruskeita majoja. Iso-isä itse oli joutohetkinään maalaillut ne, niinkuin etehisen ovikuvatkin.

Huoneen kalustona olivat vanhat, valkeaksi kiillotetut kustavilaiset huonekalut — maalaisesti kömpelöt — jotka majuurska taloon tultuansa oli hylännyt pois vieraskamarista. Leveässä, päästävedettävässä sängyssä, joka päiväksi työnnettiin kokoon, nukkuivat Agneta ja Beata ja sitä vastapäätä, kotikutoisella, ruudukkaisella pumpulikankaalla päällystetyllä sohvalla oli Karin Marialla joka oli vanhin, erikoispaikkansa. Sohvan edessä oli huoneen upein huonekalu, vanha soikea, tumma marmoripöytä, jonka paksut kaarevat jalat olivat aikoinaan olleet kullatut.

Kun Joachim kulki huoneesensa ja sieltä pois, näki hän usein serkkujen huoneen oven olevan auki. Ja joka kerran kun hän mennessänsä pimeän ullakon poikki katsoi sinne sisälle, oli hänen silmänsä huijeta, ikäänkuin olisi hän tirkistänyt suoraan aurinkoon — niin valoisaa oli aina tuolla sisällä, nyt kevätpuoleen. Väliin näki hän Karin Marian akkunan pielessä nojatuolissa harjoittelevan harpunsoittoa, eli Beatan leveällä akkunalaudalla, kuurullaan pistämässä kevään ensilehtiä kanarialintusten häkkiin, joka riippui leveän, moniruutuisen, melkein ansarinseinää muistuttavan, akkunan keskellä. Iso-isä oli laittanut sen sellaiseksi, sillä tuolla ylhäällä — päivänpaisteessa, kaikkia tavanmukaisia, maalaustaidonsääntöjä halveksien — oli ukolla, joka oli erikoinen kaikessa, ollut maalaushuoneensa, "atelierinsa".

Joachim muisti vielä selvään iso-isän, tyttöjen mielessä oli säilynyt vain himmeä kuva vanhasta, valkohapsisesta, luuvalon koukistamasta, kuuruselkäisestä miehestä, jonka sinisten silmien tuike oli veitikkamainen ja lempeä ja hienot, punervat kasvot, ryppyiset kuin talviomena. Luuvalon oli iso-isä saanut sotaretkellä Suomessa v:na 88, mutta kumminkin vasta sitte kun hän vanhana miehenä oli majaillut sotajoukon kanssa Rügenillä, oli hän käynyt niin huonoksi, että oli alkanut käydä koukussa. Ja kun hän sitte vihdoinkin oli tullut kotiin Munkebodaan, oli hän alkanut maalailla. Hän liikkui harvoin kotoa pois, istui parhaastaan vinnikamarissaan vain auringon paisteessa, sepitellen haaveellisia maisemiaan, tahi lueskeli uutta ranskalaista ja saksalaista runoutta — hän oli Ossianin ja Chateaubriand'in suuri ihailija ja monet tauluista olivat hänen oman mielikuvansa luomia kuvia "Atalaan" ja "René'sen". Sanomalehtiä ei hän vanhuutensa päivinä suvainnut näkösälleen — "Grevesmöhlensk-kirjallisuudeksi", kutsui hän halveksuen niitä. Maaliskuun 13 päivän vallankumouksessa oli hän ollut Adlersparren seuralainen — ja ollen maanpuoltaja, skånelainen ja alkuaan vanhaa sissi-sukua oli hän pitänyt tanskalaisen hallitsijasuvun puolta. Hän oli kerran ollut innokas valtiomies ja vastustuspuolueen kannattaja — Kustaa III ja hänen hallitustaan ei hän koskaan ollut voinut sietää, mutta elämänsä lopulla laimeni vähä kerrassaan hänen harrastuksensa valtakunnan asioihin. Viimeisen perintöprinssin vaalin jälkeen, jolloin hänen muinainen vilkkautensa tuntui jälleen leimahtaneen liekkiin, eivät edes hänen poikansakaan kuulleet hänen koskaan lausuvan mitään mielipidettä maan valtiollisissa asioissa. Sitävastoin otti hän koko tarmollaan osaa tapausten juoksuun etäämpänä Euroopassa ja seurasi jännityksellä keisarin sotaretkeä. Suuret, etäiset urhotyöt viehättivät alati hänen soturi- ja taiteilija-mielikuvitustaan sadun ja ihmeen lumousvoimalla.

Poikansa poika ja "pikku Joachim"-nimi olivat olleet aina hänen lemmikkejänsä. Poika oli syntynyt 2 p:nä joulukuuta v. 1805, voitonseppele päässä. Kun sanoma Austerlitzista vihdoinkin saapui Länsi Göingen kihlakuntaan — se oli jo jotenkin joulun tienoota — tuotatti iso-isä vanhus esille viimeisen pullon vanhaa tokaijeria, joka oli maannut kellarissa aina siitä päivin kun Karl Niklas Skytte tuli kotiin Wienistä v. 1738. Hän kilisteli juhlallisesti poikiensa ja miniänsä — Joachimin kauniin, iloisen äidin kanssa — ja kastettuaan pikkusormensa pään viinissä, pisti hän sen pienokaisen suuhun — kun oli syntynyt voitonlakki päässä, itse Austerlitzin päivänä, niin pitihän siitä saada tietää!

Ja Joachim saikin siitä tietää, Joulukuun toista päivää vietettiin aina, niinkauan kuin isoisä eli erikoisilla juhlallisuuksilla ja rohkealla, liitelevällä, oikealla skytteläisellä mielikuvituksellaan kuvaili poika aina, koko lapsuusaikansa itsensä määrätyksi sekä marskisauvan että herttuakruunun kantajaksi. Eikä iso-isä särkenyt koskaan hänen kuvittelujaan — hän ei nähnyt koskaan Waterloon päivää!

Kun Joachim läksi kamaristaan, olisi hän paljon mieluummin astuskellut tyttöjen luo vastapäätä kuin alakertaan Lotti tädin luo, mutta tähän saakka oli hän kumminkin onnellisesti voittanut tämän kiusauksen. Sitä kyllä ei missään muussa kodissa olisi pidetty sopimattomana näin lähiserkkujen kesken, mutta hän tiesi että täti Lotin mielestä se olisi ollut kumminkin niin, kun oli kysymyksessä juuri hän.

Lotti täti ei ollut koskaan pitänyt Joachimista. Ensiksikin syystä siitä, kun hänellä itsellään ei ollut poikaa, ja koska tämä ainoana pojanpoikana, iso-isän testamentin mukaan perisi Munkebodan ja sitte kun hän oli niin "julkea". Juttu överstin Lotan kanssa, jonka täti tunsi yksityisseikkoja myöten, ei tietystikään kohottanut Joachimia hänen suosioonsa — täti piti häntä nyt melkein siveellisesti turmeltuneena.

Tytöillä oli aina paljon puuhaa. He kutoivat, ompelivat reikäompelusta, harjoittelivat klaveerin — ja harpun soittoa ja lukivat vielä määrätunnit viikossa ranskaa äitinsä edessä, joka itse oli saanut vanhan kustavilaisen kasvatuksen, eikä hyväksynyt muita tapoja lainkaan. Niin mielellään kuin Joachim olisikin tahtonut seurustella heidän kanssaan, ei hänellä juuri koskaan ollut tilaisuutta siihen. Siitä saakka kuin Lotti täti oli kerran kuullut hänen kutomatuvassa laususkelevan uudenaikuista, eurooppalaista runoutta, epäili hän häntä enemmän kuin ennen.

Joachim oleskeli enimmäkseen metsissä ja vainioilla, hän seurasi huvitettuna metsän hakkuuta ja alkavia kevättöitä. Joskus teki hän pitkiä ratsastusretkiä — ratsasti niin että hevonen oli vaahdossa — vain saadaksensa ratsastaa; kerran oli hän vieraillut pappilassa ja kerran laamanni Sköldborgin luona, mutta tätä käyntiään hän ei uudistanut, sillä laamannin rouva ja tyttäret kaikki alkoivat pumputa häneltä, toinen toistaan salaperäisemmin, tietoja Agnetan ja Stjernen välisistä asioista, joka tuntui heitä erinomaisesti huvittavan. Marienholmaan ei hän, vaikka se oli Munkebodan lähin naapuri, mennyt — hän ei "kärsinyt kosijaa", oli hän Beatalle ilmaissut ja sitte toisekseen ryypiskeltiin siellä niin rajusti, että jos hän vain kerrankin koettaisi pitää puoliansa Niilo Olavin rinnalla, loppu varmaan siitä olisi se, että hän joisi itsensä kuoliaaksi.

Syy kumminkin oli se, että hän ei voinut sietää Niilo Olavin punakoita kasvoja, ulkonevine, sinisine silmineen — häntä jo niiden ajatteleminenkin hermostutti. Hän tunsi häntä kohtaan salaista, voittamatonta, oikeastaan järjetöntä ja aivan perusteetonta vastenmielisyyttä, joka hetkittäin voi paisua melkein vihaksi, niin sietämätön oli hänelle ajatus, että tuo hidas köntys kerran olisi omaava Agnetan joka — sen vannoi hän useammin kuin kerran, oli kaunein tyttö, minkä hän tunsi, huolimatta siitä, että hän vain oli skånelainen maalaistyttö ja sitä paitse hänen oma likiserkkunsa, jonka hän muisti niiltä ajoilta kun tämä kapalossa nukkui.

Iltasin pani Joachim "patiencea", "la Blocade de Copenhague", pelasi "mustaa Pekkaa" tyttöjen ja mamseli Fikenin kanssa, tahi bezigueta Niilo sedän kanssa, joka totilasinsa vilkastuttamana, kertoi aina jotakuinkin samat jutut, kun hän oli 1814 ollut sotajoukon mukana Norjassa, eli iloisia nuoruusmuistojansa Tukholmasta sotilasajoiltaan, jolloin hän ihasteli Fredrika Löfiä ja Inga Åbergia, ja huolimatta Kustaa Adolfin ikävästä hallituksesta oli huvitellut aika oivallisesti.

Kello 10 nousi Lotti täti, vaikkapa korttileikki tai joku jutelma olisikin jäänyt kesken — tunnusteli, josko nurkkakaappinsa sekä mahonkinen ruokakaappi olivat oikein lukossa, antoi sille tyttäristä, jolla oli "vuoroviikkonsa" huomispäivää koskevat määräyksensä, ja pani pois neuleensa, sammuttaen talikynttilän, joka oli hänen luonaan pöydän päässä.

"Kas niin, Skytte", sanoi hän mahdikkaasti, "nyt on nuorison aika käydä levolle".

Niilo setä nousi — hänen, enemmän kuin kenenkään muunkaan päähän ei olisi pistänyt ruveta vastustamaan yksinvaltiasta majuurskaa, joka seisoi jo talikynttilä kädessä ovella, jossa Joachim sytytti vahakynttilänsä näyttääkseen tytöille ja itselleen tietä yläkertaan. Mutta Lotti täti seisoi uskollisesti odottaen kylmässä etehisessä, kunnes hän näki nuorten eroavan puolipimeässä ullakkokäytävässä ja sitte vasta meni sänkykamariin kynttilöinensä, missä se säästäväisesti sammutettiin ja vaihdettiin "tuijuun".

Ja tuon elämän — ja seikkailun haluisen nuoren Skytten täytyi tyytyä siihen että hän tuli kymmenen aikaan ajetuksi sänkyyn kuin koulupoika — täytyi, sillä täällä länsi Göingen kihlakunnan erämaassa ei todellakaan ollut muuta neuvoa yöksi, kuin siivosti hiipiä vuoteesensa. Hän sadatteli Lotti tätiä ja koko Munkebodan komentoa — luki hiukan ja nukkui kuin tukki kello puoli seitsemään, jolloin joku tytöistä naputti hätäisesti ovelle ja pyysi hänen Jumalan tähden kiiruhtamaan, sillä äitihän niin suuttui, jos hän sai olutjuustoineen odottaa.

— Tyttöjen kanssa oli hän kohta käynyt tuttavalliseksi varsinkin Beatan, joka oli niin ystävällinen, iloinen ja sydämellinen. Karin Maria vivahti paljon täti Lottiin, — hän oli jäykkä, hieno ja piti itsensä aina arvokkaana, ja kun puheli hänen kanssaan, havaitsi kohta, että hän oli ajattelevaisempi ja kokeneempi kuin toiset siskot. Hän oli ollut pari talvea Tukholmassa ja Kristianstadissa ja Joachim oli aluksi hänen kanssaan paljon tutumpi kuin noiden toisien. Agnetahan oli vain lapsi, mutta… Hänellä, pikku Agneta serkulla oli lemmen silmät!

Aina ensi näkemästä alkaen ajatteli Joachim useimmiten Agnetaa. Hän oli niin käsittämätöin — väliin niin lapsellisen raju, niin teeskentelemättömän luottavainen, avomielinen ja puhelias, väliin taas niin arka ja epäilevä, umpimielinen ja hiljainen, että Joachim voi hermostua ja hänen korviansa alkoi poltella, kun hän koetteli arvaella, "mitä hän oli tehnyt hänelle" eli "jos serkku oli kuullut jotain hänestä" Agneta voi usein, kuin serkku ei häntä katsellut, istua ja seurata häntä vihamielisesti ihmetellen, totisilla, mustilla silmillään, jonka katseen toinen tunsi, vaikkei katsonutkaan häneen, sillä silloin — sen tiesi hän — loisi Agneta heti silmänsä alas, ja pieni, viehkeä suu nirpistyisi uhkaavaisesti. Serkku oli aina vakuutettu siitä että tyttö istui silloin miettien hänen överstin ja tuon kirotun Lotan välistä juttuaan. Sillä mamseli Fiken tietysti, joka arvatenkin oli harkkinut jutun tietoonsa, ei ollut voinut hallita kieltään, joskin Lotti täti — sen huomasi hän nyt — oli sen voinut. Mutta hän erehtyi. Tytöt — yksin Karin Mariakaan eivät tienneet nyt sen enempää kuin Joachimin tullessa, he oikeastaan pitivät hänen oleskeluaan Munkebodassa tavallisena, pitkänpuoleisena sukulaisvierailuna.

Eräänä aurinkoisena, huurteisena päivänä — huhtikuun puolivälissä — kun nuori Skytte oli tullut kotiin tavalliselta rajulta ratsastusretkeltään, hän, kuten tavallisesti noustessansa yläkerran rappuja ylös, näki tyttöjen kamarin harvan oven kautta yli koko ullakon leviävän valosäteen, ja koska hän juuri oli nähnyt Lotti tädin kellarissa puuhailevan perunoiden tarkastelemisessa, jotka olivat "alkaneet itää", seurasi hän tällä kertaa tuota säännöllisesti palaavaa haluansa käydä tyttöjä tervehtimässä.

Vielä pitkiin saappaisiin ja kannuksiin puettuna seisoi hän ratsupiiska kainalossa, hattu kädessä ja naputti ovelle.

"Astukaa sisälle"! huudettiin heti kursailematta.

Hän avasi oven ja näki Agnetan kurkollaan akkunan laudalla pistämässä kanarialintusten häkkiin muutamia vaaleanpunasia varpuja. Tämä nähdessänsä Joachim serkun, niin hämmästyi, että oli menettää tasapainon.

"Serkku Joachim…"

Hän aikoi hypähtää alas, mutta nyrjähytti jalkansa ja hän olisi pudonnut, ellei serkku samassa olisi reippaasti sulkenut hänet syliinsä.

"Mutta, Agneta, miten sinä voit noin menetellä"!

Tyttö oli käynyt kalpeaksi ja katsoi pelästyneesti ylös häneen ruskeilla silmillään. Joachim palavissaan vielä ravakasta ratsastuksestaan ja mäkiä ylös ponnisteltuaan viuhakassa kevättuulessa ja häikäisevästä valosta ikäänkuin huumaantuneena — painoi melkein tietämättänsä mitä teki, pikku Agnetan lujemmin syliinsä, eikä päästänyt häntä irti. Heidän silmänsä yhtyivät pitkään, hymyilevään katseesen.

"Koskeeko kovin, Agneta serkku?" mutisi hän.

Ja tuntien huumaavan, pyörryttävän tunteen — voimatta siihen syytä selittää — kuiskasi Agneta, että hän "luuli niin", että koski — jalkaan…

"Istu nyt"! Serkku asetti hänet varovaisesti, mutta varmasti sohvalle ja ennenkuin Agneta osasi aavistaakaan, mitä hän aikoi tehdä, laskeusi hän toiselle polvelleen hänen eteensä ja päästi pian nauhakengän hänen jalastaan.

"Mutta serkku Joachim…" Hän punastui, mutta ei häntä estänyt — kumartui vain uteliaasti, hieman ujosti hymyillen hänen ylitseen.

"Jos sitä hiukan hieroo, niin se kyllä paranee", hän siveli varovaisesti käsiensä välissä kotonaneulotun, pumpulisukan peittämää pientä lämmintä jalkaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen.

Sitte taivuttautui serkku syvään alas ja teki, mitä hän tietysti ei koskaan olisi tehnyt — hän nojasi kasvonsa jalkapöytään ja suuteli sitä.

Kuului juoksevia askelia rapuilta. Agneta hehkuvin poskin sekä aina kaulaan saakka punoittavana kuin veri — painoi jalkansa lujasti lattiaan ja Joachim hypähti ylös.

Se oli vain Beata. Hän tuli sisälle esiliina täynnä ruokaomenoita, kädessä vati ja pari hopeaista veistä.

"Kas vain, Joachim serkku"! sanoi hän vähän nolostuen, mutta ei kumminkaan niin pahoin pelästyen.

"Niin, ovi oli auki ja kun näin Agnetan putoavan akkunan laudalta…" selitteli Joachim vähän katkonaisesti, eikä aivan totuuden mukaisesti.

Beata ei kuunnellutkaan. Hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen saadaksensa Agnetalta vähän apua omenan kuorinnassa, äidin ollessa perunakellarien tarkastuksilla. Ja jos Joachim serkku piti heille seuraa — niin se vielä parempi!

Sitte istuutuivat he kaikki upean, marmoripöydän ympärille. Punaiset, kapeat kuorikiehkurat kertyivät kasaksi tyttöjen eteen heidän puhellessaan, ja omenalohot vadissa vetäysivät tummanruskeiksi.

Äiti piti niin tärkeänä että omenatorttu saataisiin valmiiksi tänä päivänä, kun leivottiin ja kun suurta uunia oli lämmitetty, sillä sotaneuvos Fagerhjelm oli ilmoittautunut vieraaksi ylihuomenna koko perheineen, matkustaessansa kotiin Kristianstadiin.

"Minä kyllä sen tiesin", Beata keräili molemmin käsin, ympäri pöytää levinneet kuoret.

"Minä tiesin sen! Karin Marialta hävisi kampa, kun hän kampasi tänä aamuna, ja harakat ovat nauraneet koko päivän. Se ennustaa aina vieraiden tuloa".

"Tuhat tulimmaista"! nauroi Joachim ja ojensi mukavasti ratsusaappaissa olevia jalkojaan "sittepä teidän harakkaraukkanne eivät usein saa avata suutaan".

"Ja ajattele, miten mukavaa, tuo tyhmä kalkkunakana oli hukkua rankkisaaviin tänään ja katkasi jalkansa, muutoin äiti ei varmaan mitenkään olisi hennonut valmistaa sitä Fagerhjelmiläisille."

"Minusta tuntuu kuin en ennen koskaan olisi kuullut heistä puhuttavan", lisäsi siihen Joachim miettiväisesti. "He eivät asuneet Kristianstadissa minun aikaani".

"Ei, setä Fagerhjelm onkin äskettäin vasta muuttanut sinne, mutta äiti ja hänen rouvansa ovat pikkuserkut. Setä on Smålantilainen", lisäsi Beata vähän säälivällä, melkeinpä halveksivalla äänenpainolla, jolla todellinen göingeläinen puhuu smålantilaisesta.

"Ja Susen on ollut Wexjeen kasvatuslaitoksessa, hän puhuu Upplannin murretta", lörpötteli Beata yhä edelleen.

"Fröken FFagedrhjelm"! matki Agneta veitikkamaisesti, onnistuen hyvin koetellessansa lausua kovia rr'iä.

"Ja ajatteles sillä tavoin ei puhu edes Joachim serkkukaan, joka on ollut jo niin kauan Tukholmassa"! Beatan katseessa, kääntyessänsä serkkuun, oli sekä kunnioitusta että ihailua.

"Niin ei tee kukaan skånelainen, joka tuntee oman arvonsa", lausui
Joachim vakuuttavaisesti.

Agneta alkoi jälleen selvitä tajuntaansa. Hän asetti molemmat punaruutuisen villahameen lyhyiden hihojen paljaiksi jättämät käsivartensa pöydälle ja kurkisti veitikkamaisesti:

"Kun nyt Joachim serkku saapi nähdä Susenin…" tämä Joachimin "kiusoitteleminen" tuotti hänelle nyt kiihoittavaa, ennentuntematonta huvia.

"Susenini, Susenini, — ihastuttava! Mikä vartalo" matki Beata parrakasta sotaneuvosta, kierrellen kuviteltuja viiksiänsä.

"Ja miten ihailtu tuo Susen sitte on!" jatkoi Agneta samanlaisella äänellä. "Hän on jo ollut kihloissa kahdentoista arvoasteikossa kulkian kanssa!"

Joachim nauroi ääneen ja kumartausi alas nähdäksensä oikein Agnetan veitikkamaiset, voiton varmat, kiihoittavaisesti hymyilevät silmät. "Ja Agneta serkku toivoo siis että minä tulisin kolmanneksitoista!" sanoi hän muka loukkaantuneena, katsoen suoraan tytön silmiin.

"Ei, luutnanteista ensimäinen" vastasi Agneta erittäin kohteliaasti. Hänen silmänsä saivat yht'äkkiä tietämättään, vallattoman, riemua sädehtivän ilmeen, kun hän kohottausi, päätään taaksepäin heittäen.

"Nyt on jo aika Susenin alkaa uusi tusina!"

"Agneta, Agneta!" varoitti Beata nuhtelevaisesti noustessaan ja hankkiutuessaan, vati käsivarrellaan, lähtöön.

Mutta Joachim nauroi täyttä kurkkua — hän tunsi kuinka hän päivä päivältä pääsi yhä enemmän serkkujensa "perille".

Agneta oli myöskin noussut paikaltaan sohvalta ja koetti melkein hermostuneella kiireellä laittautua valmiiksi heti seuraamaan sisartaan. Joachim piti kohteliaasti ovea auki Beatalle, joka molemmilla käsillään kantaen kukkuraista vatia, oli jo ullakossa. Kun Agneta kulki hänen sivuitsensa, kumartausi hän häneen päin.

"Miten on jalan laita, Agneta?"

Ja hän, joka äsken oli ollut niin veitikkamaisen varma, hymyilevä ja hilpeä hiipi nyt hänen ohitsensa punaisena kuin veri aina hiusmartoon saakka, arka, puoleksi suuttunut, puoleksi rukoileva katse nyt mustissa silmissään.

Etehisen ovi avattiin reippaasti ulkoa päin. "Äiti!" kuiskasi matalalla äänellä pimeän ullakon läpi varoittavaisesti Beata — joka jo oli melkein alhaalla.

IV.

Iltapäivällä, vieraiden tulon edellisenä päivänä, juuri kuin piiat järjestelivät vierashuonetta ja kun tyttäret itse, majuurskan valvonnan alaisena laittoivat sängyt, niin että hän voi olla aivan varma että liinalakanat jaettiin oikealla tavalla ja parhaat hienoilla pitseillä koristetut korvatyynyt ja hänen häidensä aikuiset siniset silkkitakit asetettiin huolellisesti ja säntillisesti niille sängyille jotka hän oli itsekullekin määrännyt, ajoi pari vierasta herraa rattailla kartanolle. Agneta keksi heidät ensiksi vierashuoneen suuresta akkunasta, mutta huomauttamatta, tahi virkkaamatta kenellekään mitään, pujahti hän samassa tuokiossa ulos huoneesta ja riensi suin päin yläkertaan.

Kohta tuli kyökkipiika juosten sisälle ja pyysi majuurskaa Jumalan tähden olemaan hyvän ja tulemaan heti, sillä Munkebodan parooni ja eräs toinen herra olivat jo etehisessä.

Majuurska antoi pikaisesti pari määräystä, lähetti majuuria ja luutnantti Skytteä hakemaan ja katosi kiireesti vierashuoneesen, jota säästäväisyydestä, sen pahempi, ei ollut lämmitetty.

Kun hän hymyillen ja iloisena, uusin tukkalaitos päässään, joka kumminkin kiireessä oli tullut asetetuksi vähän vinoon, astui saliin, tapasi hän jo herrat täällä, jotka selin häneen seisoivat suorina ja juhlallisina toisen kiivupöydän luona tirkistellen tarkoin Breitenfeldin tappelua kuvaavaa hyvin epäselvää kuparitaulua ylhäällä seinällä.

Alettiin kohta kursailla ja lausua kohteliaisuuksia ja majuurska pyysi moninkertaisesti anteeksi, kun ei kukaan ollut saapuvilla herroja vastaanottamassa.

Parooni selitteli hyvin perinpohjaisesti olleensa ystävänsä kanssa Kristianstadissa hankkiakseen hiukan karjanrehua — kuten tavallisesti kevätpuoleen, oli hänen oma varastonsa jo lopussa. Ja nyt oli hänestä mukava tilaisuus pistäytyä Munkebodaan ja mahdollisesti — ellei se kovin tuottaisi herrasväelle vaivaa — pysähtyisi hän koko illaksi.

Majuurska selitti kohteliaasti, ettei tietysti vaivoista voinut olla puhettakaan, kun kysymyksessä oli niin rakas vieras, hän jo ajatuksissaan päätti nitistää kaulan poikki kolmelta parhaalta kukoltaan, samalla suunnitellen pikaisesti mielessään, minkä verran huomeniltaisista kestiruoista voisi ottaa niiden huomattavasti vähenemättä.

Nyt tuli majuuri sisälle, vasta kovetetussa kauluksessa ja jo etukäteen iloiten "whisti"-pelistä ja ylimääräisestä, väkevästä rommitodistaan iltapuhteella.

Sillä aikaa kuin majuurska katosi antaakseen pikaisen määräyksen konttorin lämmittämisestä — vierashuoneen lämmittämistä ei ansainnut ajatellakan — alkoivat nuo kolme herraa puhella karjanrehun puutteesta, yökylmistä ja miten oli vaikea saada hyviä siemenjyviä.

Parooni Niilo Olavi Stjerne Marieholmasta — "kosija" kuten Joachim häntä kutsui — oli kookas, tukeva, nelikymmeninen herrasmies, hän oli vaalea, lihava ja punakka, korkea ja paljas otsainen, silmät olivat suuret, siniset ja ulkonevat. Häntä pidettiin ylipäänsä kauniina, kasvot kokonaisuudessaan muistuttivat hiukan Kustaa Adolfin tavallisista muotokuvista, mutta niiden raskas, turpea, hitautta ja surumielisyyttä osoittava ilme rumensi niitä. Kumminkaan ei hän millään muotoa ollut — jospa ei katsottukaan hänen syntyperäänsä ja Stjerne suvun arvoon — mahdoton niinkään nuoren ja kauniin tytön kuin Agneta Skytten mieheksi.

Ja Joachimista astuessaan sisälle paroonia tervehtimään, tuntuikin vastenmieliseltä, kun hänellä oikeastaan ei ollut minkäänmoista todellista syytä tuohon voittamattomaan vastenmielisyyteen, jota parooni ja tuo tuumittu naimapuuha hänessä herätti. Hän oli Kristianiassa ollessaan tavannut häntä useampia kertoja, ja oli pitänyt häntä silloin kunnollisena, hyväsuuntaisena, joskin hiukan vaiteliaana seuramiehenä. Miksikä maailmassa olikaan tuo paksu hirviö iskenyt silmänsä juuri Agnetaan, ajatteli Joachim, taaskin tuon ihmeellisen, hermostuneen vastenmielisyytensä valtaamana, joka kohta Beatan ensi sanat kuultuaan oli hänessä herännyt Lotti tädin lempituumaa kohtaan, samalla kuin hän sydämellisesti pudisti kosian kättä ja kysyi, miten hän voi tässä kirotussa huhtikuun ilmassa.

Parooni Stjernen vierellä istui hänen valituinen hyvä ystävänsä ja seurakumppalinsa Figge Vallqvist. Hän oli nyt jo kuudenkymmenen seudussa oleva herrasmies, pieni, laiha ukonkäppyrä, jonka tumma tukka oli tavattoman hyvin säilynyt ja jonka koko kasvoille suuri roomalaisnenä antoi ylhäisen, vaativaisen leiman.

Varmaankin tämä kovin ylimyksellinen nenä oli antanut hänelle aihetta lukeutua erään ruotsin kuninkaan lähisukulaiseksi. Figge Vallqvist nimittäin oli jotenkin varma väitteessään että hän oli Fredrik Hesseniläisen pojan poika. Paitse nenäänsä ja Fredrik nimeänsä oli hän myöskin perinyt ruhtinaalliselta esi-isältänsä notkean älykkäisyytensä ja lörpöttelevän, karkean huvittavaisuutensa, joka tekikin hänet herrasseuran suosikiksi. Tämä laiton kuninkaan jälkeläinen haaveili aina ja innostui noista aatteistaan, joita hän tavallisesti pari vankkaa totilasia maisteltuaan juhlallisesti kutsui "laillisuuden aatteeksi" ja "verenoikeudeksi". Ja niinkuin hän opetti, niin elikin Figge Vallqvist. Hän oli aikoinaan vallankumouksen ja sitä seuraavien levottomuuksien aikana pitänyt ankarasti laillisen perijän Kustaa IV Aadolfin puolta — ja sitte myös laillisuuden aatteen elähyttämänä — ottanut vapaaehtoisena osaa Bernadotten johtamana, liittolaisten sotaretkeen "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan, joksi hän aina kutsui ranskalaisten keisaria. Hän oli ollut osallisena Pariisin hyökkäyksessä ja hänellä oli ollut suuri ilo nähdä Vendômkolonnin kukistuvan.

Paitsi näitä mainituita ulkonaisia ja sisällisiä ruhtinaallisia ominaisuuksiaan ei Figge raukka ollutkaan perinyt mitään muuta kunniakkaalta esi-isältänsä, vaan hän eleli enimmiten ystäväinsä turvissa, jotka kiitokseksi hänen tunnetusta iloisuudestaan ja rikkaista nais- y.m. jutelmistaan elättelivät häntä kuukausittain ja vuosittain luonaan seuramiehenä. Pääkortterina nykyisin viimeaikoina oli hänellä oikeastaan ollut Marieholma, sillä vanhan Figgen myötätuntoisuus ja monet elämänkokemukset tuottivat hiukan lohtua Niilo Olavi Stjernelle, joka oli kyllästynyt äitinsä leski vapaaherrattaren itsevaltiaaseen hallitukseen.

Karin Maria tuli sisälle ja niiasi kohteliaasti molemmille herroille, ilmoittaen samalla isälle että konttoori oli jo järjestyksessä ja lämmitetty jos herrat tahtoivat pelata korttia jo ennen illallista.

Parooni Stjerne oli silmännyt odottavaisesti ovelle kun se avattiin. Kun tulija olikin vain Karin Maria, käänsi hän pettyneenä silmänsä tuokioksi poispäin. Oli kulunut koko kuusi viikkoa siitä kun hän viimeksi oli Munkebodassa ja koko tällä ajalla ei hän ollut kertaakaan nähnyt Agnetaa. Figge, jolla kuten sanottu, oli maine että hän hyvin ymmärsi naiset, oli nimittäin innokkaasti neuvonut häntä olemaan jonkun aikaa poissa antaakseen siten "ajan ja kaipauksen vaikuttaa".

Vaihdettuaan muutamia kohteliaisuuslauseita vanhimman neiden kanssa, vaelsivat molemmat herrat nöyrästi konttooriin — Karin Marian äänessä piili nimittäin salainen käsky, jonka kaikki hyvin ymmärsivät. Joachim yksin jäi.

"Eikö serkkukin mene", kysyi Karin Maria vähän kärsimättömästi. Hän seisoi ja odotti saadakseen alkaa pöydän kattamista, joka oli hänen tehtävänsä tänä iltana.

"Kyllä… Missä on…" Hän oli sanoa Agneta, mutta kun hän kohtasi Karin Marian tuiman katseen, muutti hän vaistomaisesti aikomuksensa ja kysyi sen sijaan: "Missä on Beata?"

"Ylhäällä pukeutumassa", vastasi Karin Maria lyhyesti ja lisäsi hiukan kopeasti, kun Joachim vielä viivytteli:

"Tietääkö serkku kenties missä Agneta on? Hän nimittäin on aivan kadoksissa".

"En!" Joachim naurahti, yht'äkkiään hyvällä päällä, ikäänkuin tuo tieto olisi keventänyt häntä kun hän tiesi ettei Agneta ainakaan seissyt koristautumassa "kosijalleen". "Mutta jos tahdot serkku, niin olen tekevä parastani hänet löytääkseni".

Hän tapasi etehisessä mamseli Fikenin — jolle kuten tavallisesti oli käynyt vainu vieraista — antoi hänelle lyhyesti tiedon, mistä löytäisi Karin Marian ja juoksi reippaasti yläkertaan.

Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli, kuuluiko ääntä tyttöjen kamarista — mutta tuntui todellakin kuin Beata olisi ollut siellä yksin.

Sitte avasi hän, tuli mitä tuli, oven niinkutsuttuun "romukamariin", missä majuurska säilytti kaikenmoista vanhaa rojua ja tavaroita mitä ei tarvittu.

Ensimäinen mitä hän keksi kelmeässä, kylmässä kevät hämärässä, olikin, aivan oikein Agneta, joka oli kömpinyt maalattuun, ja edestä näkinkengän muotoisesti kangistettuun, vanhaan 1700 vuoden aikuiseen rekeen. Hän oli kääriytynyt nahkasiin ja aikansa kuluksi tutkisteli hän erästä resuista, vanhaa kirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt yläkerrasta. Kun hän näki Joachim serkun leimahti hän punaseksi ja valmistausi heti jättämään pakopaikkansa.

Joachim kiipesi muutamain, vanhojen laatikoiden yli, jotka sulkivat häneltä kulkuväylän, nykäsi päällään kiireessään paria talikynttilää — niitä riippui pitkissä riveissä ullakon katossa valkeamassa sydämen silmukoista nuoriin pujotettuina — ja saavutti vihdoin tuon näin neuvoin saarretun serkkunsa.

"Mutta Agneta", hän tietämättäänkin hiljensi äänensä istuutuessaan reen laidalle, josta serkku ei ollut vielä ehtinyt lähteä. "Sinähän istut ja palellutat itsesi kuoliaaksi täällä ylhäällä".

"Eeii", sanoi Agneta viivytellen. Nahkasista huolimatta paleli häntä niin, että hän värisi ohuessa hameessaan, paljaine käsivarsineen. "Minä… minä olin vain etsimässä täältä ylhäältä…"

"Nyt ne ovat konttoorissa, eivätkä tule sisälle ennen illallista". Joachim katsoi tarkoittavaisesti häneen, samalla kuin hän reippaasti kävi asiaan suoraan käsiksi.

Agneta nyrpisti huulensa ja katsoi alas. Hän ei liikahtanutkaan reessä.

"Agneta"! Joachim kumartautui eteenpäin ja hänen äänensä kaikui vieläkin himmeämmin. "Kun nyt et millään muotoa huoli hänestä niin…"

"Minä en voi", mutisi Agneta kiihkeästi, katsomatta serkkuun. "Otan myrkkyä, eli juoksen metsään, jos äiti pakottaa minua".

"Kukaan ei pakota sinua", kuiskasi serkku suuttuen ja tapasi hämärässä tytön käden, jonka hän, oikein itsekään tietämättä, mitä teki, rajusti pusersi omaansa. "Kuinka voit luulla, että kukaan uskaltaisi?…"

"Jospa hän vain olisi tahtonut jonkun noista toisista", kuiskasi Agneta alakuloisesti. "Äitihän tahtoisi sitä niin mielellään. Hän on sanonut, että hänen syntymäpäivänään kesällä julkaistaan kihlaus".

"Ei koskaan" huudahti Joachim tulisesti, "ei koskaan niin kauan kuin minä elän saa Niilo Olavi Stjerne sinua". Ja kun Agneta nyt yhtäkkiä huojentuneena kun oli joku, jolle voi huolensa uskoa avutonna turvautuen hänen suojelukseensa, aavistellen serkun sanoihin ja ääneen kätkeytynyttä tunteiden kuohua, kadotti kaiken itsehallintonsa, nyyhkyttäen ääneen, kasvot nahkasiin painettuina kumartausi serkku silloin hänen ylitsensä lohduttavaisena, hellänä ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa reen pimennossa.

"Vakuutan sinulle Agneta, että jos joskus tarvitset… tarvitset… sinä ymmärrät…" Hän kuiskaili epäselvästi, hämmästyneesti ja takerrellen. "Sinun ainakin täytyy olla niin onnellinen, että saat seurata sydämesi ääntä".

Beatan uskoma salaisuus "tuosta toisesta", kummitteli vielä joskus, joskin himmeästi Joachimin mielessä. Hänen terve järkensä sanoi hänelle nimittäin ettei tuo herkkä, haaveellinen ja sen lisäksi hieman ivallisuuteen taipuvainen Agneta niinkään helposti ollut voinut löytää mitään sopivaa sydänkäpyä tässä erämaassa. Mutta väliin kun hän tunsi mielialansa synkemmäksi, kiertelivät hänen ajatuksensa muun muassa tuon salaperäisen "rauhan häiritsiän" ympärillä, joksi hän oli alkanut häntä nimittää.

Agneta ei tuntunut oikein voivan ymmärtää serkun jalomielisyyttä, hän vain painoi päänsä syvemmin alas. Joachim katseli häntä ensin ihmetellen ja sitte… Yhtäkkiä näki hän — uskalsi hän katsoa — jotain muutakin punastuksessa.

"Eli… eli… Olisiko Beata erehtynyt? Ei siksi, sillä sinä pidät eräästä toisesta, joka…?" kysyi Joachim pian, vieläkin osaksi mustasukkaisena, kaikesta terveestä järjestänsä huolimatta.

"Minäkö?" mutisi Agneta hämmästyneesti, "pitäisinkö toisesta? Mikä maailmassa olisi se sitte?"

"Niin, olet oikeassa", huusi Joachim yhtäkkiä ylpeästi. "Kukapa se voisikaan olla? Täällä!"

Samassa tuokiossa kohtasivat heidän katseensa toisensa. Agnetan hämmästynyt, veitikkamainen ja hiukan hellä, Joachimin… niin hetkellä, jolloin Joachim silmäsi serkkunsa viattomiin silmiin, lukien niiden ilmeen, alkoi hän hymyillä — vieläkin veitikkamaisemmin kuin Agneta, joka nyt, purren huultansa, hitaasti käänsi päänsä pois, vieläkin hellempänä ja vähän nolostuneena.

Agneta huudahti — hänen silmänsä tuijottivat romukamarin oveen, joka aavemaisen hiljaisesti avautui ulkoapäin. Jumalan kiitos, se olikin vain Beata!

"Oletteko täällä?" sanoi Beata. Hänen äänensä oli matala, mutta kovin ihmettelevä. "En tottatosiaan, voinut käsittää, mikä täällä ullakossa sissutteli ja sassutteli".

Joachim kääntyi myöskin päästämättä irti Agnetan kättä, jota hän lujasti piteli kiinni nahkasten alla.

"Agneta istuu täällä peloissaan kosijaa paossa", kuiskasi Joachim ja hänen äänessään piili riemuitsevaa poikamaista vallattomuutta, joka loukkasi Beataa, mutta, ihme kyllä, ei lainkaan Agnetaa.

"Ja serkku voi vielä laskea leikkiä", nuhteli hyväntahtoinen Beata miettiväisesti. "Stjerne itse kyllä menee mukiinsa, vaikka hän onkin hirveän paksu ja tavattoman ikävä, mutta kun serkku saisi nähdä vanhan vapaaherrattaren".

Agneta oli irroittanut hiljaa kätensä Joachimin kädestä. Hän nousi pois nahkasista ja seisoi vähän epäröiden, uskaltamatta katsoa ylös serkkuunsa ja pääsemättä hänen sivutseen. Tämä huomasi sen heti ja astui syrjään.

"Mutta kaikessa tapauksessa saat mennä sisälle ja järjestellä itseäsi hiukan", lisäsi jälleen käytännöllinen Beata. "Miten pörröiset hiuksesi ovat! Eikä äiti anna koskaan sinulle anteeksi, jos et ainakin pukeudu sinipunaiseesi".

"Sinipunainen" oli Agnetan haalistuneen vihtoriinihameen, perheessä yleisesti tunnettu lempinimi. Beata itse komeili suurikukkaisessa, punaisessa, ostokankaisessa puvussa ja tuoksui hajuvesiltä.

"Niin, täytynee kai tehdä niin", sanoi Agneta harvinaisen sävyisästi, mennessään Joachimin ohi, katsomatta häneen ylös.

Kun nuori Skytte vihdoinkin tämän välinäytöksen perästä meni herrojen luo konttooriin, odottivat häntä siellä Niilo sedän nuhteet, kun he niin kauan olivat saaneet kaivata neljättä miestä. Vanha Figge kumartui nostaakseen hänelle tulevat korttinsa ja sanoi vitkastellen, ja vähän sammaltavalla äänellä katsoessaan ylöspäin punareunaisine silmineen:

"Ei niin ankarasti, veli Niilo!… Kun on nuori, kun on kavaljeeri! Eikö niin herra luutnantti? Ei sitä suotta pidetä kolmea kaunista serkkua…"

"Lörpötystä", keskeytti Niilo setä, joka istui tappiostaan suutuksissaan.

Mutta Figge Wallqvist ei antanut itseänsä säikähyttää. Hän löi Skytten sotamiehen kuninkaallaan ja jatkoi samalla äänellä kuin ennenkin.

"Kenelle noista kolmesta sulottaresta — jos saapi olla niin utelias ja kysyä — on luutnantti nyt suonut omenansa?" Ja kun Joachim seisoen peli-pöydän ääressä pysyi vaan halveksuen, nyrpeänä, äänetönnä jatkoi edellinen: "Vai onko se tällä kertaa joku impynen alemmasta ilmapiiristä? … Järkevästi, poikani, hyvin järkevästi! Täällä saavuttaa sen… mitä on saavutettavissa… vähemmälläkin ajan hukalla".

"Skyttehän ei ole ajanhaaskaajaksi tunnettu sellaisissa asioissa", liitti siihen Niilo Olavi harvinaisen vilkkaasti, selvästi viitaten tuohon surkeasti kuuluisaan Tukholman seikkailuun.

He yhtyivät kaikki äänekkääseen nauruun molemmin puoleisen miellyttävän maailman miehen tapaisen tuttavallisuuden ja toverillisuuden vallitessa. Joachimista tuntui yhtäkkiä että hän oli ollut sanomattoman pöyhkeä ja tuhma, kun todellakin äsken oli oikein voinut suuttua ukko Figgeen.

Hän kiitti neuvosta yhtä hyvällä tuulella, kun se oli annettukin, joi veljenmaljan ukon kanssa, joka esitti sen ja koska keskustelussa näkyi viitteitä sen kääntymisestä valtiollisiin asioihin, koetti hän innokkaasti johtaa sitä sille uralle.

Ukko Figge lausui pari jotenkin terävää huomautusta vallitsevaa hallitsiasukua vastaan, joka — huolimatta heidän yhteisestä sotaretkestään "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan — syystä kun se soti laillisuuden aatetta vastaan — ei ollut koskaan oikein voinut voittaa hänen suosiotaan. Joachim joka tietysti kuten muutkin nuoret ei paljonkaan välittänyt kuninkaasta, mutta sitä vastoin todellakin piti perintöprinssiä maan toivona, tarttui innokkaasti puheeseen ja puolsi lämpimästi "vapaudessa kasvanutta voimaa ja kunnollisuutta". Figge vanhus pudisteli päätään ja sylki toisen tupakkapurun toisensa perästä suustaan.

"Joutavia"! sanoi hän. "Vapaudessa kasvanut, hitto vie! mitähän merkitystä silläkin on, siitä voi jokainen äpärä pitäjässämme kerskaella".

Mutta sellaisissa suhteissa merkitsee juuri jotain auktoriteetti — laillinen auktoriteetti. Tuolla salaperäisellä veren antamalla oikeudella, jota vastaan ei voida väittää, sillä on merkitystä.

"Oikein! Oikein", huusi Joachim, kiihkoisasti. "Nykymaailmassa ei syntyperä oikeuta ei valtaan eikä oikeuksiin — ken niihin kykenee saa ne kummatkin".

Niilo Olavi Stjernen muutoin niin laimea veri alkoi myöskin kuohahdella. Hän tunsi itsensä yhteiskunnallisen järjestyksen, ritariston ja aateliston puolesta loukatuksi.

"Hänhän on jakobiini, täysiverinen jakobiini"! huusi hän vimmastuneena, katse tulevaan appeensa kääntyneenä.

Vanha Niilo Skytte istui näpähytellen miettiväisesti nuuskarasiansa kantta. Veljenpoikansa rohkeita sanoja ei hän voinut auttaa ja hän ikäänkuin tunsi sukunsa kuuman, kapinallisen sissiveren juoksevan vilkkaammin suonissaan. Hän ei tahtonut loukata Stjerneä, joka tietysti oli oikeassa, mutta… Hän taputti melkein hyväilevästi Joachimin harteille, tuolla salaisella sukulaisen myötätuntoisuudella, jota ikäänkuin magnetivoiman kautta annetaan ja käsitetään ja huolimatta paroonin harmistuksesta sanoi hän tyynnyttävän hyväntahtoisesti, koettaen kääntää kaiken leikiksi:

"Niin tietystikin on hän jakobiini, se kuuluu sukuumme. Niin olen itsekin ollut, ollut niin että tuntui v. 89, neljäkymmentä vuotta sitte, ja niin oli myöskin isäukkoni aikoinaan 1772. Hänhän nyt ei koskaan oppinutkaan sulaumaan yhteen vallanpitäjöiden kanssa. Mutta muuten kyllä…" hän nuuskasi. "Sellainen kyllä haihtuu. Niin tavallisesti kumminkin käy".

"Mutta ei minun suhteeni"! vannoi Joachim nyt aivan tosissaan… "Kyllä tiedän että täällä Ruotsissa olemme me nyt korvia myöten ilkeän vitkastelun ja pelkuruuden pauloissa, mutta…"

"Malta! Malta nuori ystävä!" Ukko Figge nousi juhlallisesti paikaltaan, ja tuskin kenenkään oikein tietämättä miten oli siihen johduttu, olivat he yhtäkkiä keskellä valtiollista kiistaa, jossa kuvastui jälleen kaikki 20. vuosiluvun levottomien valtiopäivien taistot ja lörpötykset.

Illallista syödessä, joka kaiken sen vaivan palkaksi, mikä kukkojen kiinniottamisessa ja höyhentämisessä oli ollut, tarjottiin jotenkin myöhälle, ei ollut erittäin hauskaa. Herrojen päät paitse Joachimin, joka oli keskustellut enemmän kuin juonut ja Stjernen, joka sieti ainakin härkätynnyrillisen, tuntuivat kovin raskailta ahkeran kestailemisen jälestä konttoorissa, toisekseen oli majuuri huonolla tulella illallisen viipymisestä.

Tytöt olivat hiljaisia ja juhlallisia — kosijan läsnäolo vaikutti aina niin lannistavasti heihin. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä eikä Niilo Olavi Stjerne, joka todellakin oli koko illan oikein kärsimättömästi ikävöinyt nähdä valittunsa edes vilahdukseltakaan, enempi kuin Joachimkaan, joka silmillänsä mustasukkaisesti vartioi "kosijaa" eivät kumpikaan tulleet lausuneeksi ainoatakaan sanaa Agnetalle. Hän istui pöydän ääressä Beatan ja Karin Marian välissä katsahtamatta ylös tuskin kertaakaan koko iltana.

Majuurska oli kaikkea muuta kuin tyytymätöin tyttönsä käytökseen. Tytön täytyy aina olla "maltillinen" sellaisissa asioissa ja sitäpaitse se hänen mielestään oli kaikin puolin viisainta, niin kauan kuin kihlaus ei ollut vielä oikeastaan julkaistu.

Aikaisin seuraavana aamuna ajoivat kosija ja ukko Wallqvist kotiin.

Laimeasta pyynnistä pysähtyä vielä seuraava päivä — majuurskan mielestä nimittäin ei olisi ollut oikein viisasta kiusata heitä kovin jäämään nyt juuri kuin hurmaavaa Susen neitiä odoteltiin — kiitettiin vain kohteliaasti. Stjerne koetteli vielä kerran katsoa Agnetaa silmiin mutta ei onnistunut. Sumeana huhtikuun aamuna seisoi hän ja niiasi itsepäisesti alasluoduin silmin kosijalleen rapulla, samalla kuin tämä alakuloisena ja pahalla tuulella tarttui ohjaksiin ja käski maiskahuttaen ruunaansa.

V.

Kello kuuden aikaan iltapäivällä — juuri kun Joachim parhaallaan keskellä pihamaata pitkästä nuorasta talutellen viipuutteli nuorta Aijas-oritta, joka koko päivän oltuaan sisälle suljettuna, raittiista ilmasta raivostuneena ja pyörryksissä yhtämittaisesta kiekkoon juoksemisesta, oli vähällä melkein piltoutua — ajoi sotaneuvos Fagerhjelmin vanha kullalla silattu umpivaunu veräjästä pihaan. Joachimilla oli yllin kyllin tekemistä tyynnytellessänsä Aijasta, joka sieramet alaspäin, tiukasti vastustellen seisoi kaapien etujaloillaan ja päristeli, — niin että hänen täytyi jättää Niilo sedälle naisten auttaminen vaunuista. Vasta sitte kun nämät kovalla äänellä puhellen rappusilla ja etehisessä ja monin kerroin anteeksi pyydettyään että he näin "ilman kursailuitta" tulivat keskellä parasta arkipäivää tervehtimään herrasväkeä, olivat onnellisesti sijoittuneet, vihdoin viimeinkin lämmitettyyn vieraskamariin, uskalsi Joachim mennä rappuja ylös omaan huoneeseensa, missä hän — muistaen kahtatoista tutkinnon suorittajaa — pukeusi mitä suurimmalla huolella parhaimpaan pukuunsa ja pyyhkäsi hitusen hyvänhajuista hiusvoidetta tukkaansa.

Kun hän vihdoinkin oli valmis ja meni salin läpi, missä kaapin päällä palavan himmeän kyökkituijun valossa Beata, Agnetan ja mamseli Fikenin avustamana puuhaili illallista mukavasti yhteenliitetyille kaksoiskiivupöydille. Kyökin salaovi oli selkoselällään, ja sieltä tuoksahti häntä vastaan tuon puoleksi hukuttautuneen kalkkunan hyvä tuoksu ja patojen ja pannujen sekavasta räminästä joita pantiin ja nostettiin pois hellalta erottihe veitsien ja haarukoiden kuonalla kiilloittamisesta syntynyt kitinä. Agneta, joka seisoi syli lautasia täynnä, heitti Joachimin huolelliseen pukuun, hänen kulkeissaan sivu, pikaisen, aran, melkeinpä vihamielisesti ivallisen silmäyksen. Beatan silmät olivat myöskin auki, eikä hän voinut olla tarkoittavaisesti silmäämättä sisartaan ja nykäsemättä häntä kylkeen.

Vieraskamarissa, neljän seinälampun — joita paloi kaksi kummallakin pituusseinällä — levittämässä juhlallisessa hämärässä puhutteli Lotti täti sohvassa istuvia laihoja rouvia, joiden kummankin korkeita tukkakääröjä koristi monet tekokukkaset ja poskipäillä riippuvat irtokiharat. Nuori — eli ainakin nuorempi, avokaulaiseen, vaaleansiniseen bombasiini hameesen puettu tyttö, pitäen pitsinenäliinaansa kahden sormen välissä, puheli Karin Marian kanssa nurkkasohvassa "salaisuuksia", ja nuori Fritz Fagerhjelm, joka muutoin vain "makaili" Lundissa, koki leikkiä laskien urkkia tietoonsa, mitä he sanoivat. Majuurin konttorista kuului jo nappuloiden kopse lautapelipöytää vasten.

Asianmukaisella juhlallisuudella esiteltiin luutnantti Skytte sotaneuvoksettarelle ja kapteenin rouva Ekebäckille, joka oli nuorempi ja hiukan puuhkeampi kuin edellinen ja vihdoinkin lopuksi sai Joachim lausuttuaan monia kohteliaisuuslauseita, joita tapa ehdottomasti vaati, kääntyä Susen neidin puoleen.

Hän kirosi paikalla, että — hitto vieköön — neiti Susen ei ollut mitä hullumpia! Hän oli laiha, se nähtävästikin oli sukuominaisuus mutta häneltä ei puuttunut hyvää tuulta. Hänen piti kohta sanoa luutnantille niin "sanomattoman paljon terveisiä" koko joukolta yhteisiä tuttavia Smålannissa ja hän käytti kaiken aikaa suuria, sinisilmiänsä niin oivallisesti, että Joachim, yhtäkkiä hyvälle tuulelle tulleena, onnitteli Kristianstadilaisia, heille tarjoutuvan mainion tilaisuuden puolesta tehdä uusi tuttavuus, joka päälle päätteeksi oli niin kovin kiitollinen.

Kun Agneta vähän ajan perästä tuli sisälle, katsoi tarkkaavaisesti äitiinsä ja niiaten ilmoitti illallisen olevan valmiin, tapasi hän jo Joachimin hentomielisesti nojautuneena Susenin sohvan yli, kuiskailemassa kohteliaisuuksia, joihin sekoittui hämäräperäisiä sanoja siitä miten hän oli vieras ja miten häntä siitä syystä ei käsitetty ja Karin Maria harmissaan tästä sopimattomasti kovin kiireellisestä liehakoinnista ompeli kuin henkensä edestä kanavapuitteensa ääressä, eikä välittänyt vähääkään nuoresta Fritzistä, joka neuvotonna istui hänen rinnallaan pureskellen kynsiään.

Majuurska nousi ja pyysi herrasväen tyytymään yksinkertaiseen voileipään. Hänen vaatimattomaksi tekeytynyt äänensä sanoi kumminkin että sitä, mitä hän nyt tarjosi ei voitu kullalla palkita. Majuuri ja sotaneuvos, molemmat vähän punoittavimpina kasvoiltaan kuin tavallisesti, tulivat konttoorista ja Joachim esitettiin uudelleen.

"Kunniani ja varallisuuteni kautta!" Sotaneuvos pullisti vatsaansa ja helyytteli paria Napoleonin-rahaa, joita hän aina piti liivinsä taskussa ja pyörähytti laajasti kaartaen, ihastellen Agnetan luotaan. "Kautta sieluni, sinä kunnon veliseni voit ylpeillä nuorimmasta tyttötypykästäsi!"

Agneta punastui ja puristi nolona, pää avuttomasti kallellaan, kädellään, joka oli vapaana, lyhyttä Vihtoriini hamettaan. Hän tunsi että kaikki katsoivat häneen.

"Oletkos jo liian suuri suodaksesi vanhalle sedälle suutelon?" jatkoi ihastunut kavaljeeri äänekkäästi imarrellen. Ja vastausta odottamatta kietoi hän kätensä nuoren tytön vyötärölle ja suuteli häntä.

Joachim oli, kuten muutkin, sotaneuvoksen mairitellessa kääntynyt ja katsoi Agnetaan, — hän oli viehättävä lapsellisen raikkaassa tiedottomassa suloudessaan, tyttömäisesti luisuine olkapäineen, pehmyt kaula kevyesti kaartuneena ja hohtavan valkoisena valossa. Joachim oli yht'äkkiään aivan unohtanut Susenin ja kun tuo "vanha veijari" — joksi hän tästä päivin mielessänsä nimitti mairittelevaa sotaneuvosta — muitta mutkitta suuteli tyttöä, kurtisti hän ehdottomasti otsaansa, kiihoittuneena ja harmistuneena siitä että hän — Agneta — todellakin voi kärsiä tuollaista hävyttömyyttä.

"Suvaitseeko armollinen serkkuni", sotaneuvos kumarsi majuurskalle, joka arvokkaasti alentuen laski kaksi sormea hänen käsivarrelleen ja Niilo setä viittasi kohteliaasti molemmille laihoille sisarille sohvassa ja Susen, koska luutnantilla ei näkynyt olevan aikomustakaan tulla häntä hakemaan, kietoi hyväilevästi kätensä vielä pahatuulisen Karin Marian ympärille.

Siinä kumarreltiin ja kursailtiin, taloudellisen Beatan lämpimänä ja punaisena tarjoellessa lautasia voileipäpöytään ja majuurskan yhä kehoitellessa. Agneta, tuntien selittämätöntä vastenmielisyyttä toisten seurassa, hankki itselleen asiaa vieraskamariin ja jäi sinne suorimaan sohvan edusmattoa ja asettelemaan paikoilleen tuoleja, jotka olivat tulleet epäjärjestykseen.

"Agneta" mutisi Joachim hänen vierellään.

Hänen äänessään oli jotain samalla vaativaa ja nöyrästi anovaa, joka herätti Agnetassa vastustushalua.

"Joachim serkku"! äännähti hän kummeksuen, ikäänkuin ei hän ennen ensinkään olisi huomannut hänen huoneessa olevankaan. "Mutta…" hän katsahti ympärilleen, "mihin olet jättänyt Susenin"?

"Agneta"! Joachim kurotti hänelle kättään uskaltamatta siihen heti tarttua. Agneta vetäysi vähän taaksepäin ja katsoi synkästi, leppymättömästi häneen.

"Sanoinhan sinulle, että ihastuisit heti Suseniin — hän on niin vastustamaton…"

"Hiiteen Suseninesi"! lausui hän kärsimättömästi yht'äkkiään matalalla, mutta tarmokkaalla äänellä ja tarttui päättäväisesti pieneen kätöseen ja veti sen lujasti luokseen. "Jos sinä…" hän katsoi alas ja selvitteli ääntään. "Jos vielä kerrankaan annat tuon vanhan viinalekkerin ottaa itselleen vapauksia, niin väännän häneltä kaulan poikki".

Agneta katsoi suurin viattomin silmin. "Mutta Joachim… sellainen kunnon vanha setä".

Tytön silmät olivat liian viattomat — ne eivät häntä pettäneet. Päästämättä häntä katseellaan vain, joka nyt oli teeskentelemättömän hellä ja iloinen, osaksi kysyvä, kuin tahtoisi hän vielä enemmän vaikkei uskaltanut — vei hän hänen kätensä hiljaa huulillensa.

"Agneta pikku", mutisi hän. Illallisen jälestä, kun he muut kaikki paitsi majuurska ja sotaneuvoksetar, jotka opettelivat mallista erästä uutta neulelajia, pelasivat korttia piparinöttien ja paahdettujen mantelien päällisiä, oli Agneta niin vallaton, että Karin Marian, useammin kuin kerran täytyi varoittavaisesti vilkuttaa silmiään hänelle ja koettaa nykäistä häntä hameesta pöydän alitse. Joachim näki nyt, että Agneta ymmärsi käyttää silmiään aivan yhtä hyvin kuin Susen neiti konsanaan. Hänellä oli tapana antaa nuoren Fritzin aina kun tämä voitti, suudella käsiänsä jotka hän kumminkin säännöllisesti viime silmänräpäyksessä vetäsi pois — ja sai pojan vuoroon kuumaksi ja kylmäksi tuolla hänen istuessaan kapteenin rouva Ekebäckin ja Susen neidin välissä. Ja kaikkein pahinta oli, että tämä vallaton, lapsellisesti yllättävä, vallan selvään näytetty veikistely, lisäsi hänen sulouttaan. Suuttumuksesta ja levottomuudesta huolimatta ei Joachim voinut olla hymyilemättä, samalla kuin hän taaskin innokkaasti puheli Susen neidin kanssa, joka kädet selän takana, kasvot juuri hänen kasvojensa alla, lakkaamatta arvuutteli häneltä "pariko vai liika" pähkinöistä joita he yhdessä, alinomaa kuiskaillen ja nauruaan pidätelleen söivät, kohteliaan, mutta harmistuneen Karin Marian heidän käytöstään suuresti paheksuessa.

Myöhemmällä oltiin arvuutuksilla. Netti täti, joksi kaikki tytöt kutsuivat kapteenitarta ja jota Joachim korttipelin aikana liehakoidessaan oli oppinut arvoittamaan iloisena ja soveliaana esiliinana, oli etunenässä, — hän oli väsymätön loppusuontuja löytäessään.

"Alkupuoli hänessä on puuta.
Toinen puoli vettä,
Kokonansa aika lurjus vain
Hän kannuksista hattuun on ollut ain"!

luki hän kirjoitusarkin puolikkaasta, jonka majuurska auliisti oli tätä huvia varten luovuttanut.

Joachim ja Susen neiti panivat kumpikin viisautensa liikkeelle ja keksivät mitä hullunkurisempia selitysehdotuksia — kukaan ei voinut selittää arvoitusta.

"Mutta, Herranen aika!" huusi kapteenitar, heilutellen notkeasti paperiarkilla — kuuma punssi ja piparinötit vähä kerrassaan olivat saaneet lämpömäärän, vastalämmitetyssä vieraskamarissa nousemaan, "eikö todellakaan kukaan teistä voi saada sitä selville? Sehän on tietysti minun mieheni, Eke — bäck [Eke = tammi, bäck = puro]. Sehän on päivän selvää. Luutnanttihan tuntee hänet"?

Hän katsoi hullunkurisen näköisenä sisaren tyttären silmiä tavattomasti muistuttavilla, pyöreillä, teeskentelemätöntä hämmästystä osoittavilla sinisilmillään Joachimiin, niin että tämä heti purskahti nauruun ja alkoi melkein ihmetellä miten hän ei heti noin sattuvasta kuvauksesta tuntenut tuota kunnon kapteenia.

Mutta kaikki kolme Skytten sisarusta olivat aivan loukkaantuneita, he katselivat vain polvihinsa ja Beata kuiskasi Fritz nuorukaiselle, "että hän ei voinut käsittää Netti tätiä".

"Ei hän tarkoita mitään pahaa", lohdutteli häntä nuori Fritz. "Mutta hänen nuoruutensa päivinä kuului vain asiaan ettei saanut olla hentomielinen kun puhui omasta puolisostaan".

"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä", vakuutti Beata vielä harmistuneena.

"Varmaankaan ei…" Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin hän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi. "Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen".

Ilta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan sai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan harppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin laulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun "Laakson ruusu" ja "Kukkaset".

Kaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä yhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti täti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti ympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. "Konttoorin" ovi avautui äänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi vierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.

Joachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana. Ajattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin selustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään, taipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri, tytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen yhä nojatessaan hänen käteensä.

Pyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä "huonekalun päällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä ollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt hetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen satunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee ollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin pelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella jonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän yhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin epäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään — jonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja antoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.

"Pikku Agneta", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen hyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla muutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia nimityksiä kauniille sukupuolelle.

Agneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän heti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana kuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.

Karin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim nousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein tuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.

"Nyt tanssimme me"!