KEVÄT-AJOILTA

Kuvaelmia lasten maailmasta

Kirj.

MATHILDA ROOS

Suomentanut H. Alopaeus

Sortavala, 1904. Karjalan Kirjakauppa. Pohjois-Karjalan Kirjapaino-Osakeyhtiö, Joensuu.

Sensuurin hyväksymä. Joensuussa Lokakuun 18 päivänä 1904.

SISÄLLYS:

Pieni epäilijä Rakkauden salaisuus Kaikista hupaisinta "Isä meidän" Kaikkein rakkahinta Joulu

PIENI EPÄILIJÄ.

Oli sataa tihuutellut koko syystalven, niin etteivät Bertil ja Liisa kertaakaan voineet käyttää uusia kelkkojaan, jotka olivat porstuassa heitä odottelemassa.

Bertil oli seitsenvuotinen orpo, joka viime keväänä äitinsä kuoltua oli tullut enonsa, Lehtolan kirkkoherran luo viettämään kesää ja seuraavaa talvea, sillä hänellä ei ollut mitään omaisia pääkaupungissa. Liian pieni kun oli tullakseen oppikouluun ja vierasten hoidettavaksi, sai hän toistaiseksi olla enonsa ja tätinsä kodissa lukemassa yhdessä Liisa-serkkunsa kanssa.

Tällä haavaa ei Bertil kumminkaan mitään lukemista ajatellut, seisoessaan jakkaralla kyynäspäät ikkunalautaan nojaten ja kasvot lasiruutuun painettuina. Ei, hänellä oli vain mielessä ruma ilma ja uusi, kaunis kelkkansa, jota hän ei kertaakaan ollut saanut koetella, vaikka jo oltiin joulukuussa.

— Ei koskaan käy niinkuin tahtoo — tuumi Bertil nyrpeissään katsellen lumiräntäleitä, jotka tuulessa ajelehtivat ja maahan tultuaan heti sulivat harmahtavaksi lumisohjuksi.

Bertil raukka oli mielestään hyvin onneton; hän oli varmasti vakuutettu siitä, ettei koko talveen tulisi pakkasta, ettei kertaakaan saisi käyttää uutta kelkkaansa, ja ettei koskaan enää tulisi iloiseksi ja onnelliseksi…

Samassa aukeni ovi ja pieni tyttö tuli huoneesen, jossa Bertil oli.

— Bertil, — sanoi tyttö, nousten varpaisilleen sulkeeksensa oven, — tahdotko tulla leikkimään salin pöydän alle? Siellä on olevinaan saari, ylt'ympärillä järvi, äidin nuottikirjoja panemme paateroiksi, joilla kahlailemme, ja joll'emme niille astu, niin polskahdamme järveen. Sepäs hupaista se!

— Ei, kiitoksia, — vastasi Bertil äreänä, — minusta se on typerää leikkiä.

Pikku tyttö tuli hämilleen ja alkoi pureksia esiliinansa helmaa, pahoilla mielin tuijottaen poikaan.

— Jos sinusta on hauskempi, — sanoi hän ujostellen — niin otamme lehmät ja olemme karjasilla.

— Ei, — vastasi Bertil yhtä äreästi, — minusta sekin on typerää.

Liisa ei vastannut mitään, — seisoi vain liikkumatta ja katsoi Bertiliin.

— Miksi noin töllistelet? — tiuskasi tämä ja kääntyi serkkuunsa.

Liisa punastui ja pureksi yhä hartaammin esiliinaansa, mutta ei kumminkaan mennyt tiehensä.

— Hyi, tuota ilkeätä ilmaa! — ärjäsi Bertil hetken ääneti oltuaan, — syljen siihen!

— Häpeä, Bertil, — sanoi Liisa vakavasti, — etkö tiedä että Jumala ilman säätää?

— Vai niin, — vastasi Bertil tuikeannäköisenä, vaikka vähän häpesi Liisaa, — miksei hän sitten tee sitä kauniiksi, että saamme laskea mäkeä?

— Sitä en tiedä, — sanoi Liisa säyseästi, — ehkäpä et ole rukoillut häneltä sitä?

— En, sitä en ole tehnyt, enkä aio tehdäkään, sillä tiedän, ettei se auta rahtuakaan, — vastasi Bertil, kääntyi Liisaan selin ja painoi taas kasvonsa ikkunaan.

— Varmaankin auttaisi se — väitti Liisa, — sillä äiti sanoo meidän saavan kaikki, mitä Jumalalta rukoilemme, kun vain oikein uskomme Jumalan tahtovan kuulla rukoustamme.

— Mutta sitä en usko, enkä tahdo rukoillakaan, — vastasi Bertil vielä uhittelevampana.

— Hyi, häpeä, Bertil, — huudahti Liisa närkästyen, — kuinka ilkeä olet! Et saa mitään lunta, siitä olen varma!

— Etpä sinäkään, — sanoi poika ilkkuen…

— Saanpa, sillä aion rukoilla Jumalalta sitä. —

— Vai niin, kuinkahan Jumala silloin menettelee, jos hän sinulle antaa lunta, vaan ei minulle? — puhui Bertil pisteliäästi.

Liisa mietiskeli hetkisen.

— Niin, — sanoi hän sitten säihkyvin silmin, — Jumala antaa sen, minkä katsoo meille molemmille parhaaksi. Niin Jumala aina tekee, — sen tiedän.

Bertil ei vastannut, ja Liisakin hetkisen silmäiltyään nurkuvaa poikaa, kääntyi häneen selin ja meni verkalleen huoneesta. Kentiesi Jumala iltapäiväksi tekisi pojan paremmaksi, jotta he silloin voisivat leikkiä salin pöydän alla tai olla karjasilla.

Mutta Bertil pysyi nyrpeänä koko päivän eikä tahtonut leikkiä.

Hän ei saanut mielestään Liisan sanoja rukoilemisesta ja tuon tuostakin katsellessaan ikkunasta lumisadetta tuolla ulkona, oli hän kuulevinansa kysymyksen: Oletko rukoillut Jumalalta kaunista säätä?

Maksaisikohan todellakin vaivan noin rukoilla Jumalalta, mitä halusi?

Bertilin äiti, joka oli kuollut viime keväänä, oli tosin opettanut häntä joka ilta rukoilemaan iltarukouksensa, mutta vain "Isä meidän", "Jumala, joka rakastat lapsia", ja pienen rukouksen, että Jumala varjelisi "äitiä, isää, joka oli taivaassa, pikku Bertiliä ja kaikkia ihmisiä, amen".

Mutta muuta rukousta ei Bertil saanut oppia, eikä hän tietänyt olevan tapanakaan rukoilla muulloin kuin iltasin, kunnes pieni serkkunsa rupesi siitä puhumaan hänelle. Tämä rukoili usein milloin mitäkin. Joskus hän kuuli hänen sanovan: "Hyvä Jumala, auta minua, että kykenen oppimaan tätä vaikeaa läksyä!" — Joskus hän rukoili: "Hyvä Herra Jesus, joka niin rakastat pieniä lapsia, laita, että saan 'tuota hupaista', jota tiedät minun niin mielelläni haluavan."

Arkana ja ujostellen katsoi Bertil ensin Liisaa tämän rukoillessa, mutta alkoi vihdoin kysellä häneltä siitä.

— Auttaako tuommoinen rukoileminen? — kysyi hän kerran.

— Auttaa kyllä, — vastasi Liisa varmana.

— Saatko siis aina juuri mitä tahdot? — uteli Bertil tästä ilostuen.

— En aina, — vastasi Liisa näppärästi, — joskus pyydän Jumalan mielestä jotakin tyhmää, ja sitä tietysti en saa.

— Vai niin, — vastasi Bertil kylmäkiskoisempana, — sen saatan kyllä uskoa. Silloin kai Jumalan mielestä se juuri on tyhmää, minkä kaikkein mieluimmin toivoisi saavansa. Mitäpä hyvää siis on rukoilemisesta?

— Onpa niinkin, — vastasi Liisa hetken tuumittuaan, — rukoilen sittenkin, sillä rukoillessani tulen niin iloiseksi ja onnelliseksi. Äiti sanoo, että rukoillessa tulee Jumalaa lähemmäksi, ja että silloin on niin helppoa olla kiltti ja hyvä. —

Tähän ei Bertil vastannut mitään, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä Liisa tarkoitti. Ja pikku Liisa sai jatkaa rukoilemistaan, Bertil milloin kuunteli häntä, milloin oudoksuen katseli hänen mieleviä pikku kasvojaan, milloin äreänä ajatteli mielessään, että Liisa oli typerä ja ikävä.

Mutta tänään hän ei voinut päästä ajattelemasta rukousta. Ehk'ei kumminkaan olisi niinkään hullua pyytää Jumalalta lunta, saattaisihan ainakin koettaa; eihän sillä mitään menetä, sillä nykyistä ilkeämmäksi ei Jumala kumminkaan voinut tehdä ilmaa. Mutta kuinka rukoilisi, mitä sanoisi? Hänen mielestänsä kaikki, mitä tuumi sanoa, tuntui niin "hassunomaiselta", ikäänkuin hän vaan olisi Liisaa jäljitellyt.

Ja niin hän mietiskeli koko päivän tulematta mihinkään päätökseen rukoilisiko vai olisiko rukoilematta. Hänestä oli rukoileminen hassunkurista, sillä hän ei uskonut Jumalan kuulevan häntä, ja kumminkin olisi paha jättää sitä tekemättä, koskapa siitä kumminkin kentiesi olisi apua.

Vihdoin, kun häntä hävetti kysyä neuvoa Liisalta, meni hän tätinsä luo, joka istui makuuhuoneessa ompelemassa, asettui hänen viereensä ja kysyi äkkiä:

— Täti, Liisa sanoo, että jos mielellään tahtoo jotakin ja pyytää Jumalalta sitä, niin saa sen, kun vaan oikein uskoo Jumalan voivan sen antaa. —

Täti pani työnsä pois ja veti pikkupojan luoksensa.

— Totta kai, poikani, — sanoi hän silitellen pojan poskia, — Liisa on aivan oikeassa. Kaikki, mitä Jumalalta pyydät, saatkin, jos vaan oikein uskot hänen antavan sen sinulle.

— Jos siis rukoilen Jumalaa, että hän huomenna antaa meille oikean lumisään, niin että saan käyttää uutta kelkkaani, luuleeko täti hänen sen silloin antavan, — jatkoi Bertil.

— Sen hän tekee, jos uskossa rukoilet, se on, jos olet aivan varma siitä, että hän täyttää rukouksesi, — vastasi täti. — Voitko niin rukoilla, Bertilini?

Bertil katsoi miettien eteensä. Hän oli pieni rehellinen poika, joka ei mielellään sanonut mitään, joka ei ollut aivan totta. — Luulenpa voivani sen, — vastasi hän vihdoin vähän epäröiden.

— Ei, poikaseni, tästä asiasta et saa sanoa: luulen. Sinun tulee sanoa: " tiedän, olen vakuutettu siitä, että Jumala kuulee rukoukseni".

— Mutta eikö Jumala voisi ensin vaan kerran kuulla rukoustani, sitten olisi niin helppo uskoa. Eikö hän tädin mielestä voisi sitä tehdä?

— Ei, poikani, sitä hän ei voi eikä tahdokaan. Jos esim. sanoisin sinulle: Bertil, minulla on hyvin hyvä kaakku ruokakammiossa, muistuta minua huomenna, niin saat palasen siitä aamiaiseksi, mutta älä unhota, sillä silloin ehkä minäkin unhotan kaikki tyyni. Ja jos et muistutakaan minua, vaan ajattelet: täti laskee leikkiä, ei hänellä ole mitään kaakkua, eikä hän antaisikaan, vaikka pyytäisin, enkä huolikaan sanoa mitään hänelle, — mitä siitä olisi seurauksena? Niin, sinä suuttuisit, ensin minuun, joka en mitään antanut, sitten itseesi, kun olit epäluuloinen, sitten minä olisin loukkaantunut, kun et uskonut minua, ja niin hyvä välimme tulisi rikotuksi! Niin on Jumalan ja ihmisen laitakin. Jos rukoilet ja sydämessäsi ajattelet: "Jumala ei kuule minua, siitä olen varma", niin loukkaat Jumalaa, pahoitat häntä epäluulollasi, ja niin on hyvä välinne rikottu, ja Jumala ei saata kuulla sellaista rukousta, joka ei ole rakastavan lapsen, vaan epäluuloisen vihamiehen. Ymmärrätkö sen, Bertilini?

— Ymmärrän, — vastasi Bertil vakavasti, — koetan rukoilla, niinkuin täti sanoo.

Ehtoolla lopetettuaan tavallisen iltarukouksensa, pani hän kätensä ristiin ja rukoili ääneensä:

— Hyvä Jumala, laita lumisadetta huomenna. Tiedäthän, kuinka haluan saada laskea mäkeä Liisan kanssa mäessä karjapihan luona. Hyvä Jumala, kelkkani on aivan uusi ja on kaksi kuukautta saanut olla koskematta, kun on satanut räntää koko talven. Hyvä Jumala, tarkoitan oikeata lumisadetta, jolloin maa jäätyy ja tulee hyvä rekikeli. Tee se Jesuksen tähden, amen!

Sitten Bertil pani käsivartensa tädin kaulaan, suuteli häntä, huusi hyvää yötä Liisalle ja kääntyi seinään päin nukkumaan. Mutta vieläkin hiipi varkain hänen mieleensä tuo ajatus: onpa hupaista nähdä, kuuleeko Jumala todellakin rukoukseni ja tekee huomenna lumisadetta.

Yöllä hän heräsi tuulenpuuskasta, joka järisytti koko huonetta. Hän nousi istualleen ja katseli ikkunaan. Nousisikohan hän katselemaan, oliko Jumala vielä tehnyt mitään tyydyttääksensä hänen toiveitaan?

Varovasti hän nousi vuoteestansa, hiipi ikkunan luo ja kurkisti ulos.

Ei Jumala vielä ollut tehnyt rahtustakaan hänen hyväkseen, se oli selvä. Samaa ilkeätä räntäsadetta kuin päivälläkin ja samaa myrskyä — rajutuuli pieksi armottomasti vaahteroita pihalla. Bertil palasi sänkynsä luo ja kömpi vilusta väristen vuoteesensa. Hän oli hyvin alakuloinen ja epätoivoissaan, mutta koetti rohkeasti vastustaa näitä tunteitaan ja rukoili entistään hartaammin: "Hyvä Jumala, tahdon niin mielellään uskoa, että voit auttaa; laita vain jos suinkin niin, että huomenna on kaunis ilma, että maa on jäässä ja että suuria, valkeita lumihiutaleita satelee taivaasta".

Mutta hänen oli vaikea nukkua, ja petollinen ääni kuiskasi vähän väliä hänen korvaansa: onpa kumminkin oleva hauska nähdä, voiko Jumala todellakin…

Vihdoin hän nukkui eikä herännyt, ennenkuin täti aamulla suuteli häntä ja pikku Liisa seisoi hänen vuoteensa ääressä ja nauraen huusi: "unikeko!"

Bertil karkasi ylös ja hieroi silmiään. Samassa hän muisti, mitä tärkeää tänään tapahtuisi: hän saisi nähdä, voiko Jumala kuulla hänen rukouksensa vai ei. Mutta rullakartiiait olivat vielä nostamatta ja Liisa peseytyi ja loiskutti niin, ettei hän voinut kuulla tuuliko niinkuin eilen — eikä hän myöskään uskaltanut kysyä, minkälainen ilma oli.

Vihdoin täti nosti rullakartiinin… Mutta ei mitään valkeita hiutaleita leijaillut ilmassa — oli aivan sama ilma kuin eilen — ehkäpä oli taivas vielä harmahtavampi, maa sohjuisempi.

Bertilin kasvot muuttuivat yhtä synkeiksi kuin ilma ulkona.

— Kas niin, sen saatoin juuri uskoa! — huudahti hän äreänä pannen sukat jalkaan ja repien nauhat poikki, — kävi aivan niin kuin ajattelin ja tyhmästi tein, kun rukoilin!

— Siinä olet aivan oikeassa, Bertilini; oli väärin rukoilla ajatellessasi näin käyvän, — sanoi täti vakavasti. — Tiedäthän, ettei Jumala kuule muita rukouksia kuin semmoisten, jotka uskovat hänen voivan ja tahtovan auttaa!

— Vai niin, mutta minähän uskoin sen silloin! — väitti Bertil.

— Ja äsken sanoit käyneen aivan niinkuin "ajattelit", kuinka se on selitettävissä?

Bertil ei vastannut; pani vaan kengät jalkaan, sitoi nauhat umpisolmuun ja alkoi sitten kaikin voimin harjata tukkaansa.

— Ei, poikaseni, — sanoi täti ystävällisesti mutta vakavasti — et uskonut Jumalan kuulevan sinua; sinussa oli alinomaa tuo ajatus: "niin, saapa nyt nähdä, kuinka hän aikoo tehdä", ja semmoisia epäröiviä rukouksia Jumala ei ota vastaan.

Bertil ei nytkään vastannut; hän ajatteli vain mielessään, että täti oli yhtä ilkeä ja kova kuin Jumalakin.

Ikäväksi tuli päivä pienelle pojalle. Läksynsä osasi hän huonosti, sai sen takaisin ja kauan aikaa täytyi hänen lukutunnin jälestä päntätä sitä päähänsä. Päivällispöydässä hän kaatoi kumoon vesilasin, sai nuhteita enoltaan, ja kun hän siitä heltyi itkemään, täytyi hänen mennä pöydästä pois lastenkamariin häpeämään. Ja sitten satoi ja tuuli aivankuin siitä ei koskaan loppua tulisi! Ei, se nyt oli varma, ettei Jumala kuule rukouksia, ja ettei tänä talvena enää tule kaunista ilmaa, ei! Ja pikku Bertil itkeä nyyhkytti ja päätti mielessään, ettei hän koskaan enää rukoilisi Jumalalta mitään, sillä se ei kuitenkaan ollenkaan auttaisi, ja sitten hän ajatteli, ettei varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnetonta poikaa kuin hän oli.

Liisalle sen sijaan kävi kaikki niin hyvin. Hän luki läksynsä hyvin nopeaan, keksi hupaisia leikkejä, lauleskeli koko päivän ja oli iloisen näköinen huonosta ilmasta huolimatta. — Minulla on niin hauska, äitiseni, — sanoi hän, äidin tullessa lastenkamariin, — kuvittelen leikissäni, että kaikki nuket ovat sairaina ja tarvitsevat tärpättikäärettä, ja minusta on Jumala todellakin hyvä, joka suo minulle huvia, vaikka ilmakin on niin ruma.

Bertil oli närkästynyt Liisaan — "tytöt ovat niin tyhmiä", tuumi hän, onpa nyt siitäkin hupia, että nukeilla on vatsakipuja!

Mutta kuinka olikaan, niin Bertil ei voinut vastustaa Liisan ystävällisyyttä, ja pian hän oli unhottanut surunsa saadessaan olla lääkärinä, joka tuli ja määräsi laastaria ja tärpättikääreitä nukeille.

Seuraavana päivänä oli sää vaan yhtä huonoa, mutta sade oli tau'onnut ja ilma tuntui kylmemmältä. Bertil vaan jurotteli, luki hitaasti läksynsä ja oli Liisalle ilkeä. Mutta Liisa oli sittenkin iloinen ja kiltti, ja iltasella kuuli Bertil hänen rukoilevan: "Rakas Herra Jesus, tee huomiseksi mäenlaskuilma, sillä Bertil haluaa sitä niin mielellään."

Vihdoin eräänä aamuna oli maa lasten herätessä aivan valkoinen, oli satanut lunta koko yön, niin että vainiot, niityt ja metsät olivat lumen peitossa. Ja pohjalta oli maa jäässä, siis oivallinen mäenlaskukeli, jota parempaa ei olisi voinut toivoakaan.

— Katsohan! — huusi Liisa ilosta hehkuen, — katsopas, kuinka Jumala on hyvä — aivan semmoinen ilma jota olemme rukoilleet. — Oi, kuinka hauskaa!

Bertil oli hieman nolostunut.

— Niin, kuinkas muuten! — sanoi hän sitten — mutta miksi ei Jumala heti voinut suoda sitä meille?

— En tiedä, — vastasi Liisa miettiväisesti. — Ehkäpä, — jatkoi hän ujosti, — opettaaksensa meitä kärsivällisyyteen.

Nyt otettiin uudet kelkat esiin, lapset puettiin lämpimiin talvivaatteisiin, karvalakit päähän, kintaat käsiin, ja sitten mentiin karjapihan mäkeen, kukin vetäen kelkkaansa.

Oi, kuinka oivallinen mäki! Pitkä, loiva, valkeankirkkaan lumen peitossa! Hei, kuinka lasketaan! Kas nyt lähdetään. Bertil ensin vatsallaan kelkassa, sitten Liisa suorana, vakavana, pitäen vetonuorasta. Huimaavaa vauhtia kiitävät kelkat mäkeä alas, Liisa otsa rypyssä ja ponnistaen kaikki voimansa kulkeakseen oikeaa suuntaa. Mäen alla kävelee poika, jotta Bertil ilokseen saa huutaa äänekkään "pois tieltä", jonka Liisa vähän hiljemmin toistaa, ja kun tullaan alas maantielle, liukuvat kelkat vauhdissaan vielä hyvän matkan liukkaalla lumella.

Oi, minkälainen mäenlaskusää! Semmoista eivät olleet koskaan ennen nähneet. Silmät säihkyvät, posket punottavat raittiissa talvi-ilmassa. Nyt juostaan mäkeä ylös, pysähdytään vähän hengittämään ja sitten taas ylöspäin ilosta huutaen.

Kas niin, nyt kaatui Liisan kelkka ja tyttönen vierähti ojaan. Nytpäs melutaan ja nauretaan. Liisa on lumiukon näköinen pyrkiessään kömpimään ylös ja Bertil vallaton töytäisee hänet taas ojaan. Mutta tämä on vaan hupaista. Liisa nauraa katketakseen piehtaroidessaan tuossa lumessa. Nyt he rupeavat painisille ja lumisille, ja sehän on vieläkin hauskempaa. Lumi on niin ihanan valkeaa, suloista on sohraella siinä sormillaan, kaataa toisiaan kumoon ja piehtaroida kinoksissa. Sitten alkaa mäenlasku uudestaan ja joka mäestä tullaan rohkeammaksi. Liisa koettaa heittäytyä kelkkaan niinkuin Bertil, ja pari kertaa kaaduttuaan onnistuu se hänelle yhtä hyvin kuin pojallekin, ja sepä vasta hauskaa, kun pääsee Bertilin vertaiseksi mäenlaskutaidossa. Nyt tulee aurinko näkyviin, pilvenhattarat haihtuvat, taivas on sinisen kirkas ja luminen maisema rusottaa.

— Oi, kuinka kaunista! — huudahtaa pikku Liisa seisoen mäenrinteessä punottavin poskin, säihkyvin silmin — ja niin sanomattoman suloista saada laskea mäkeä tämmöisessä ilmassa. Eikö nyt Jumala mielestäsi ole hyvä, Bertil?

— Onpa niinkin, — vastasi Bertil välinpitämättömästi ja heittäytyi taas kelkkaansa laskeakseen mäkeä alas.

Vähitellen lapset alkoivat väsyä, he olivat laskeneet kolmatta tuntia, ja nyt alkoi nälkäkin tuntua. He puistelivat lumen päältään ja astuivat kelkat jälessään taloon.

Liikkuminen ulkoilmassa oli antanut lapsille hyvän ruokahalun, mutta he eivät sentään antaneet ruoan "tukkia suuta", niinkuin sanotaan, vaan he kertoa pakinoivat, kuinka hupaista heillä oli ollut, ja isä ja äiti kuuntelivat hymyillen heidän esitystään aamupäivän tapahtumista.

Mutta iltapäivällä, kun tuli pimeä ja istuttiin takkavalkean ääressä salissa, silloin oli Bertilin hyvä tuuli hävinnyt. Hän istui ääneti, nyrpeänä, jalat roikkuen, kun Liisa kiipesi äidin syliin ja alkoi hyräillä pientä lempilauluaan:

Kellä parempi on suoja, Kun sun lapsillasi, Luoja? Tähdellä ei taivahalla Linnulla ei lakan alla.

— Miksi olet niin pahoilla mielin, Bertil? — kysyi Liisa lakattuaan laulamasta.

— En ole pahoilla mielin, — vastasi pikku poika yrmeänä.

— Niin, mutta etpä ole iloinenkaan, kuten aamupäivällä olit.

— Oletko kiittänyt Jumalaa, että oli niin hupaista mäenlaskussa tänään? — kysyi nyt täti.

— E-en…

— No, silloin ei ole ihmettä, että olet pahoillasi, poikaseni. Sinä toivoit kaunista ilmaa saadaksesi käyttää uutta kelkkaasi, Jumala täyttää toiveesi, laittaa sinulle mitä ihanimman ilman, suo sinulle terveyttä, jotta saat huvitella mielesi mukaan, kun niin moni muu lapsiraukka saa maata sairaana ja vaivaisena, etkä ole edes kiittänytkään häntä siitä. Kiittämätön ihminen on aina pahoilla mielin ja tyytymätön itseensä.

Bertil ei vastannut mitään, vääntelihe vain tuolillaan ja tuli näöltään vielä nyrpeämmäksi.

— Oi, Bertil, — lausui Liisa murhemielin, — et tahtonut rukoilla Jumalalta hyvää ilmaa, etkä myöskään kiittää, kun hän sen antoi. Kuinka hän voi tietää, rakastatko häntä, kun noin teet?

Mutta Bertil vaan oli vaiti. Hän oli vihoissaan kaikille, eikä vähimmin Liisalle, joka oli niin ystävällisen ja hyvän näköinen, ja jos ei hän niin suuresti olisi pelännyt pimeätä, olisi hän heti hypännyt alas tuoliltaan ja lähtenyt lastenkamariin, saadakseen olla rauhassa. Mutta nyt hän ei uskaltanut, vaan istui liikkumatta paikoillaan, kun Liisa uudestaan alkoi laulaa.

Koko sen talvea pysyi ilma tavattoman kauniina, lumisadetta ja päiväpaistetta vaihteli, niin että lapset saivat oikein kylläkseen laskea mäkeä, olla lumisilla, rakentaa lumilinnoja ja lumiukkoja. Bertilillä ei milloinkaan ennen ollut niin hupaista, sillä hän ei koskaan ollut asunut maalla eikä tietänyt kuinka kaunista siellä saattaa olla talviseen aikaan. Kaikkein hupaisinta oli kumminkin, kun hän pääsi ajelemaan enonsa kanssa. Kuinka keveästi reki liukui, kulkuset kilahtelivat ja hevoset juoksivat, niin että henki suusta valkeana sumuna höyrysi heidän ympärillään. Ja hämärän tullessa, kuinka lumipeitteiset kuuset kummittelivat tienvarsilla! Bertil oli samalla kertaa ihastunut ja peloissaan; hän kuvitteli mielessään rosvoja väijyilevän puiden takana ja susia ja peikkoja vilisevän kummallisen synkeässä metsässä, mutta reen kiitävän niin nopeaan, niin nopeaan, ettei mitään pahaa voinut tapahtua hänelle.

Kun kevät tuli ja lumi suli, saivat lapset muita huveja ulkosalla ja olivat molemmat hyvin kekseliäitä semmoisissa.

Eräänä päivänä Bertil sai tarhuri-Janne nimiseltä kahdentoistavuotiselta pojalta, joka oli hänen hyvä ystävänsä, joutsen nuolineen, jonka Janne oli tehnyt hänelle. Joutsi oli hyvin mukava, jäykkäjänteinen, niin että nuolet lensivät kauas, ja Bertil oli hyvin iloissaan tästä uudesta aseestaan. Nyt piti harjoitella maaliinampumista, jonka tähden Janne, aina valmis auttamaan, karjapihan taakse pystytti ampumataulun, pilkku keskelle ja kehät ympärille ja nyt sitä kilpaa ammuttiin aamusta iltaan. Tämä kumminkin oli hauskempaa kuin sekä mäenlasku että lumisilla oleminen; — kas sepä jotain osata oikein pilkkuun — kun tämä tapahtui, oli Bertil niin onnellinen, ettei luullut voivansa koskaan enää tulla tyytymättömäksi ja pahoille mielin…

Ja niin hän ammuskeli päivät pitkään ja Liisa seisoi ääressä ihaellen hänen taitoaan, ja joskus, Bertilin ollessa oikein armollinen, sai Liisa lainata joutsen ja koettaa hänkin ampumataitoaan. Mutta hänen nuolensa lensivät — Bertilin mielihyväksi — taulun ohi karjakartanon seinään. Olihan hupaista nähdä, kuinka saamaton Liisa oli ja kuinka paljon taitavampi hän oli pilkkaanampumisessa.

Mutta eräänä päivänä, kun Bertil mitä hartaimmin harjoittelihe, tapahtui ettei nuoli, jänteen liian aikaseen lauaistessa, lentänytkään maalitauluun, vaan meni syrjään ja sattui Liisaan. Pieni tyttö parahti, peitti kasvot käsillään ja vaipui polvilleen. Nuolen terävä kärki oli tunkeutunut hänen toiseen silmäänsä…

Silmänräpäyksen Bertil kauhuissaan katsoi Liisaan, heitti sitten joutsen luotaan ja juoksi läheiseen metsään.

Hän ei tietänyt mitä ajatella; yksi asia oli hänelle vain selvä — hän tahtoi pois Liisan läheisyydestä, piiloutua, paeta kuta kauvemmaksi sitä parempi…

Ja niin hän kaikin voimin juoksi mäkeä ylös metsään, yli kivien ja puunjuurien. Ehtimiseen hän oli kuulevinansa askeleita jälessään ja jonkun huutavan hänen nimeänsä, mutta hän ei vastannut mitään, kiiruhti vaan kahta kiivaammin eteenpäin, vaikka sydän oli pakahtumaisillaan ja hikikarpaloita kihosi otsalla.

Hän tahtoi pois, … kauas, kauas, ettei kukaan ihminen enää löytäisi häntä, … mieluimmin niin kauas, ettei Jumalakaan näkisi häntä.

Vihdoin ei hän enää jaksanut juosta; hän pysähtyi silmäillen pelokkaasti ympärilleen. Ei kukaan häntä ajanut takaa, hän oli aivan yksin, ja ylt'ympärillä oli metsä niin synkkä, vakava, korkeat, tuuheat kuuset ja syvä äänettömyys kaikkialla.

Vavisten hän heittäytyi maahan ja veti lakin silmilleen. Oi, jos voisi päästä kauvemmas pois … voisi vielä paremmin piiloutua!

Tuskallinen toivottomuus valtasi hänet, hänen maatessaan tuossa pitkällään pensaikossa… "Olet tehnyt Liisan sokeaksi, olet tehnyt Liisan sokeaksi", kuiskaili ääni alinomaa hänen korvaansa ja hänen mielestään joka sana oli terävä neulanpistos sydämeen… Mitä tekisi hän, mihin ryhtyisi, kuinka saada apua kauheassa surussaan?…

Nyt ei ollut muu neuvona kuin rukoilla — hän oli joutunut umpisolaan, Bertil raukka, hän oli yksinään Jumalan edessä surkeine suruineen, jotka painoivat hänet maahan…

Ja hän heitti luotaan lakin, joka peitti kasvot, pani kädet ristiin ja rukoili ensi kerran elämässään oman rukouksensa, omin sanoin, syvimmästä sydämestään.

— Rakas, hyvä Herra Jumala, auta minua tästä kauheasta surusta. Älä salli Liisan tulla sokeaksi, sillä silloin en koskaan elämässäni voi tulla iloiseksi! Rakas, hyvä Jeesus, kuule rukoukseni, sillä olen niin onneton, niin onneton! Anna Liisan tulla terveeksi jälleen, niin kiitän sinua ja olen aina, aina oleva hyvä poika. Tee se, hyvä Jumala ja Jeesus, amen!

Rukoiltuaan hän tunsi ihmeellisen rauhallisuuden sydämessään äsken kärsityn tuskan sijasta. Nyt ei enää kuulunut nuo kauheat sanat: "olet tehnyt Liisan sokeaksi", vaan nyt kuiskasi toinen ääni: "Jumala auttaa, Jumala auttaa"… Niin hän purskahti itkuun ja loikoi kauan liikkumatta nyyhkien kasvot kyynelien kastamissa sammalissa.

Hetki hetkeltä kului — hän ei tietänyt, kuinka kauan oli maannut, kun kuuli askeleita takanaan. Kauhistus valtasi hänet jälleen, hän kääntyi pois ja tunki hehkuvat kasvonsa sammaleihin; mutta samassa tunsi hän kaksi käsivartta syleilevän häntä, hänet nostettiin ylös ja suljettiin tätinsä syliin.

Bertil ei uskaltanut katsoa tätiinsä, vielä vähemmin mitään kysyä, mutta hän tunsi hänen vapisevan koko ruumiissaan ja kuinka hänen kyyneleensä kastelivat otsaansa. Oliko se sentähden, että Liisa oli tullut sokeaksi? Oi niin, niin mistäpä muusta syystä sitten? "Ah, hyvä Jumala, hyvä Jumala", kuiskaili hän sydämensä ahdistuksessa, "auta minua … auta minua!"

— Rakas poikani, — sanoi nyt täti, hiljaa hyväillen ja pakottaen hänet katsomaan silmiinsä, — Jumalalle kiitos, että löysin sinut, ja ettei mitään pahaa ole sinulle tapahtunut. Pikku poikaraukkani, nyt sinun tulee olla iloinen, ei mitään ole tapahtunut; Liisa on vaan saanut pienen naarmun silmäluomeen ja tulee parin päivän kuluttua terveeksi.

Bertil ei vastannut mitään, likisti vain tätinsä kaulaa ja itki, niinkuin kaikki kyynelvirran sulut äkkiä olisivat auenneet. Täti antoi hänen itkeä tarpeeksensa, koettaen vain hyväilyillään tyynnyttää häntä. Mutta kun nyyhkytykset vähitellen taukosivat, sanoi hän vakavasti:

— Emmekö nyt kiittäisi Jumalaa, Bertil?

— Kyllä, kyllä, — sanoi Bertil innoissaan, — rukoilin Jumalaa niin paljon, ja hän kuuli minua, nyt tahdon voimieni mukaan kiittää häntä!

Bertil ja täti polvistuivat, ja täti lausui kiitoksen Jumalalle, joka ei ainoastaan torjunut uhkaavaa vaaraa heidän kodistaan, vaan myöskin teki sen välikappaleeksi, jolla saattoi Bertilin sydämen nöyräksi ja kiitolliseksi. Ja Bertil toisti tädin sanat, ja metsä ylt'ympärillä ei nyt enää ollut synkkä ja kauhistava, kuten äsken, vaan seisoi hiljaisenhartaana ikäänkuin joka puu olisi ottanut osaa rukoukseen…

Nyt nousivat Bertil ja täti ja menivät kotiin päin. Kyllähän Bertilistä oli vähän outoa tavata Liisaa; tämän arvo oli hänen mielestään nyt suuresti lisääntynyt, kun oli ollut tulemassa sokeaksi, ja olihan hän myöskin utelias näkemään, minkänäköinen hänen silmänsä oli.

Heidän tullessaan taloon juoksi Liisa heitä vastaan. Hänkin näkyi vähän ujostelevan, sillä katsoessaan Bertiliin, hän punastui ja loi silmänsä alas, s.o. terveen silmänsä, sillä toinen oli liinakääreessä, jota nähdessään Bertil tuli hyvin pahoilleen.

Hetkisen taistelivat ujous, itsepintaisuus ja ylpeys hänessä, mutta sitten hän muisteli rukoustaan metsässä, ja silloin rauhoittui ja lauhtui hän ja ojensi lempeänä kätensä Liisalle sanoen: "anna anteeksi, Liisa!"

Mutta Liisa ei voinut mitään vastata; hän vain pani kätensä Bertilin kaulaan, syleili ja suuteli häntä.

Siitä päivin ei Bertilin ole ollut vaikea rukoilla eikä kiittää.

Sillä niinkuin Jaakob, kun hän palaten kotiseutuunsa oli taistellut Jumalan kanssa ja pakottanut hänet antamaan siunauksensa, niin oli tällä pienellä pojallakin ollut hetkensä, jolloin hän seisoi Jumalan kasvojen edessä ja tunsi, kuinka hän siunasi häntä. Ja kun joskus hänen jaakobinluonteensa, s.o. hänen ylpeä, itsekäs "minänsä", herää, eikä tahdo nöyrtyä, silloin hän muistellen yksinäistä hetkeä metsässä polvistuu ja rukoilee: "Hyvä Jumala, auta minua!"

RAKKAUDEN SALAISUUS.

Pikku Elsa oli eräänä kauniina kesäpäivänä juuri ennen puolista tullut kotiin; hän oli monta tuntia ajellut heinäreessä, piehtaroinut heinäpieleksissä, auttanut työväkeä haravoimisessa ja huvitellut, niinkuin pieni tyttönen vaan voi tehdä lupa-aikana, kun tietää koko talven olleensa kiltti ja ahkera koulussa.

Astuessaan etehiseen tunsi Elsa vastassaan suloisimman tuoreitten leivoksien hajun. Sieraimet levällään hän juoksi sisään; ruokakammion ovi oli auki, ja uteliaasti kurkistaessaan sinne, huomasi hän suuren vadillisen äsken leivottuja, lämpöisiä voileivoksia.

Nyt on huomattava, että pikku Elsa oli hyvin nälkäinen — hän ei ollut klo 9:stä aamulla syönyt muuta kuin yhden voileivän, jonka joku rengeistä oli antanut hänelle. Leivoksien suloinen haju saattoi hänet suunniltaan; hän tiesi, ettei saanut ottaa mitään ruokakammiosta, tiesi, että äiti, joka oli hyvin tarkka, ei sallinut minkäänlaista vallattomuutta, mutta nyt oli ikäänkuin mielettömyys olisi vallannut hänet. Hän ei ajatellut muuta, kuin sitä kuinka suloista olisi syödä tuommoinen murea, lämpöinen leivos suuhunsa. Ja eihän yksi ainoa tehnyt mitään, olihan tuossa vielä ainakin sata jälellä!

Tuumasta toimeen! Elsa katseli varovasti ympärilleen, hiipi leivoksien luo, pisti yhden suuhunsa ja söi niin ahneesti kuin nälkäinen koira nielee lihapalasen.

Ah, kuinka se maistoi hyvältä! Toisen lisään voi kyllä ottaa, onhan niitä kumminkin vielä niin monta! Ja niin hän ahmi suuhunsa yhtä menoa vielä yhden … kaksikin.

Samassa oli hän kuulevinaan kolinaa etehisestä; hän säikähtyi niin, että pudotti leivoksen, jota juuri oli syömässä. Vavisten hän kumartui poimimaan pudonneita murusia suuhunsa. Sitten hän kääntyi pois ja koetti olla viattoman näköinen, jos äiti tai joku palvelijoista olisi sattunut huomaamaan hänet. Mutta lohdutuksekseen huomasi hän, että vain koira "Lloyd" oli kolissut tullessaan syömästä päivällistä astiastaan. Elsa huokaili helpotuksesta, pyyhki suun puhtaaksi, ettei mikään ilmaisisi häntä ja meni lastenkamariin pukeutumaan päivälliseksi.

Kaikki oli siis hyvin; ei kukaan ollut nähnyt hänen ottavan leivoksia, eikä kukaan luultavasti huomaisi kolmen olevan poissa, eikähän se niin vaarallista liene ollutkaan, että hän oli ottanut muutaman, kun vielä niin monen monta oli jälellä.

Mutta kummallista oli, ettei Elsa voinut unhottaa noita leivoksia. Päivällisillä, kun oli suudeltava isää, jota hän ei vielä tänään ollut nähnyt, oli aivan kuin muisto näistä kolmesta leivoksesta olisi asettunut hänen ja isän väliin, niin ettei suudelma ollenkaan tuntunut tavalliselta, vaan niin ihmeen oudolta. Ja aloittaessaan rukoilla pöytärukousta: "Jumala siunatkoon ruokaa" … oli ikäänkuin kolme leivosta äkkiä olisi noussut hänen silmiensä eteen, ja silloin hän niin hämmästyi, että äkkiä keskeytti rukouksen ja vasta pari muistutusta saatuaan saattoi jatkaa. Vaikea oli myöskin entiseen tapaan katsoa äitiä silmiin; äiti tosin ei näkynyt epäilevän mitään, mutta joka kerta kuin hän puhui jotakin Elsalle, hytkähteli tämän sydän pelosta saada kuulla jotain leivoksista.

Iltapäivä kului kumminkin tavalliseen tapaan, lapset leikkivät pihalla ja menivät sitten Maijan kanssa hakaan katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin.

Mutta ehtoolla lasten istuessa pöydässä syömässä illallistaan, maitoa ja kovaa leipää, tuli äiti huoneesen, asettui pienokaisten eteen, katseli heitä tutkistellen ja kysyi sitten:

— Onko kukaan lapsista ottanut leivoksia ruokakammiosta?

Elsa aivan jäykistyi näitä sanoja kuullessaan. Mutta hän ei punastunut eikä muutenkaan muuttunut kasvoiltaan; istui vain aivan liikkumatta katsellen leipämurusia maitolautasellaan, kunnes tunsi äidin kysyvän katseen, johon muut lapset päätään pudistellen olivat kieltämällä vastanneet, kiintyvän häneen. Silloin hän äkkiä nosti silmänsä, katsoi rohkeasti äitiin ja sanoi aivan tyynenä:

— En, äiti, en minä.

— No, silloin lienee tuo Lloyd-varas taas ollut tekemässä pahojaan. Vast'edes saamme tarkemmin pitää huolta kammionoven sulkemisesta. Mutta Lloyd tavallisesti on niin ahne, että nuoleksii joka murusen, nyt niitä oli paljon lattialla, sentähden en luullut häntä varkaaksi.

Äidin mentyä huoneesta, kumartui Elsa lautaseensa ja alkoi niin innokkaasti pureskella leipäkannikkaansa, kuin olisi tahtonut hampaillaan musertaa tunnonvaivojaan, jotka yhä ankarammin ahdistivat häntä. Hän oli yhä vaan kuulevinansa oman äänensä niin kummallisen kovana ja outona, ikäänkuin toinen olisi puhunut, alinomaa vastaavan: "en, äiti, en minä!"

Ja nämä sanat vaivasivat häntä koko illan. Kaikkein vaikeinta oli, kun iltarukous oli rukoiltava; silloin oli hänestä aivan kuin toinen olisi puhunut, ja puhunut kovaan ja ivallisesti ikäänkuin pilkatakseen Jumalaa…

Ja kun hän sanoi hyvääyötä äidille ja suuteli häntä, tuntui kuin sydän olisi tuskasta pakahtumaisillaan, kun hän näin oli pettänyt äitiänsä. Hän olisi niin mielellään tahtonut tunnustaa kaikki, saadakseen jälleen mielen rauhan, mutta hänessä oli jotakin jäykkää, taipumatonta, joka pidätti hänet. Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, ettei sittenkään ollut niin vaarallista tuo muutaman leivoksen ottaminen, kun hänen oli nälkä, ja että äiti oli paha, kun ei sallinut hänen ottaa makeisia ruokakammiosta, niinkuin hän tiesi muiden lasten niin usein tekevän…

Kun äiti oli vetänyt alas akkunauutimen, jättänyt hänet, ja hän oli sanonut hyvääyötä pikkusiskoillensa, kääntyi hän seinään päin nukkuaksensa ja näin päästäksensä kaikesta. Mutta unta ei ollut ajattelemistakaan; hän oli yhtä valveilla, kuin jos häntä kello kaksitoista päivällä olisi pakotettu nukkumaan. Ja levottomat ajatukset eivät lähteneet hänen mielestään. Milloin hän oli ruokakammiossa kiireissään syömässä noita onnettomia leivoksia, joita hän nyt toivoi ettei koskaan olisi nähnytkään; milloin istui hän pöydässä ja kuuli äitinsä kysyvän: "onko kukaan teistä ottanut leivoksia ruokakammiosta", ja rohkean vastauksensa: "en, en minä, äiti!"

Hyi, mitä sanoja … varsinainen valhe! Oli kauheata ajatella hänellä olevan semmoista tunnollaan. Kuinka voisi päästä tuosta valheestaan, kuinka? Eikö hän aina olisi näin onneton; voisiko hän koskaan olla iloinen ja onnellinen kuten ennen?

Pikku Elsa raukka oli todellakin hyvin onneton; pimeässä ja yksinäisyydessä tulivat tunnonvaivat niin vaikeiksi, että tuskin jaksoi niitä kärsiä. Tulihan vielä toimeen niinkauan kuin oli päivä ja oltiin liikkeessä, leikkimässä, mutta nyt… Oi, kun vain saisi tunnustaa syntinsä, — kunhan vaan voisi rukoilla Jumalaa, — mutta sehän oli mahdotonta — hänen sydämensä oli kiven kova, hänen mielensä niin katkera, hänestä oli miltei väärin, että Jumala oli tehnyt hänet niin onnettomaksi tuommoisen pikku asian tähden.

Hän alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää, ja vähän aikaa sitä tehtyään, väsyi niin, että nukkui. Mutta silloin hän heräsi siitä, että jotakin ihmeellistä tapahtui hänen ympärillään. Hänestä näet oli ikäänkuin Jumala olisi tullut huoneesen; hän ei nähnyt häntä, eikä kuullut, mutta järkähtämättömän varmasti tunsi Jumalan lähestyvän vuodetta. Tuskallinen vavistus valtasi hänet ja hervastutti koko ruumista, ettei hän voinut liikuttaa sormeakaan. Hän tiesi, minkätähden Jumala tuli: tuli tuomitsemaan häntä.

Näin hän liikkumatta odotteli, sillä hän tiesi nyt olevan mahdotonta päästä pakoon. Hänen mielestään Jumala yhä vaan tuli likemmäksi, ja vihdoin hän kuuli hänen ääntävän juhlallisena ja nuhtelevana: "Elsa, missä olet?"

Silloin valtasi hänen mieletön pelko; nuolennopeudella hän meni peitteen alle niin syvään kuin saattoi päästä. Siinä hän makasi vapisevana ja veti peitteen päällensä piiloutuaksensa Jumalalta aivan kuin Aadam ja Eeva lymyivät, kun Herra haki heitä paratiisin yrttitarhassa.

Kuinka kauan hän näin makasi, ei hän tietänyt; sydän sykki rinnassaan ja otsasta valui hikikarpaloita. Ah, mikä kauhea yö, kaikkien hylkäämänä yksin Jumalan edessä, joka syytti ja tuomitsi…

Vihdoin tuli kumminkin uni vapauttamaan häntä näistä sieluntuskista. Käsi herpoutui irti peitteestä ja huolimatta epämukavasta asemasta ja kuumuudesta peitteen alla hän vaipui sikeään uneen.

Mutta hän makasi koko yön levottomasti ja näki mitä kummallisimpia, kauheimpia unia. Hän heittäysi sinne tänne vuoteellaan, ja äidin tullessa aamulla herättämään lapsia oli peite lattialla ja pikku Elsa sängyn nurkassa keräksi kyyristyneenä, yöpaita hiestä märkä ja tukka otsaan tahmistunut.

Elsa oli kumminkin nyt paremmalla mielellä, kun sai nousta ylös, pukeutua, syödä aamiaista ja tapansa mukaan olla ulkona leikkimässä siskojen kanssa. Pitkät ajat hän saattoi kokonaan unhottaa nuo kauheat, yölliset tunnonvaivansa. Mutta vähän väliä hän tunsi pistoksen sydämeensä, ja joskus valtasi hänet niin eriskummaisen tuskainen tunne siitä, ettei ollut niinkuin ennen, että tänään leikki pihalla aivan toinen tyttö, kuin se, joka eilen niin iloisena ja onnellisena oli tullut kotiin heinäniityltä. Ja kun hän vaan jäi yksikseen, niin nämä tunteet tulivat ylen sietämättömiksi; silloin hän tunsi polttavan halun juosta äidin luo, kertoa mitä oli tehnyt ja niin päästä noista hirveistä tunnonvaivoistaan. Mutta ei voinut tunnustaa syntiänsä äidille; monta kertaa hän oli menemässä hänen luoksensa, mutta kääntyi jälleen takaisin. Aivan oli, kuin hän kerran oli ollut menemässä hammaslääkärin luo saamaan pakottavan hampaan poistetuksi; hän tahtoi lykkäämistään lykätä sen ja kärsiä pakotuksen; niin vaikeata se hänestä oli. Silloin oli hän toivonut pakotuksen taukoavan itsestään, ja samaa hän nyt ajatteli tunnonvaivoistaan.

Näin kului aamupäivä leikkimällä, kävelemällä metsässä ja lukemalla lehtimajassa. Mutta päivällisen aikaan taivas vetäytyi pilveen ja iltapäivällä oli semmoinen ilma, etteivät lapset voineet mennä ulos, vaan heidän täytyi huvitella sisässä, minkä taisivat. Tämä oli aina koetus lapsille, kun ilma pakotti heidät pysymään sisässä, ja ainahan sattui silloin, että jonkun kasvot kävivät nyreiksi, kun kokoonnuttiin arkihuoneesen, ja siellä täällä sai kuulla valituksen, "ettei milloinkaan heille suotu mitään hauskaa".

Mutta nyrpeitä naamoja ei äiti voinut kärsiä.

— Kas niin, lapset! — huudahti hän nähdessään heidät pahoilla mielin, — ei mitään tuommoista nyrpistelemistä. Tuommoisessa mielentilassa sekä suuret että pienet ovat kiittämättömiä Jumalalle; Jumalahan antaa niin sateen kuin päiväpaisteen ja tiedättehän toisen kuin toisenkin olevan hyödyllistä.

— Kyllä kai, mutta ei elonkorjuun aikana, — väitti joku pojista voitonriemulla.

— Kuinka sen tiedät? Mitä Jumala tekee, mitä Jumala lähettää, on aina hyödyllistä, vaikka emme me, yksinkertaiset ihmislapset, lyhytnäköisyydessämme sitä heti käsitä. Saattaahan esim. olla korjuumiehiä yhtä malttamattomia ja napisevia kuin te, ja heitä Jumala tahtoo koetella lähettämällä tämän sateen. Ja eikö hän mielestänne tässä tee aivan oikein?

— Tekee kyllä, äitiseni, — huudahti joku pikku tytöistä ja kiersi kätensä äidin kaulaan. — Minusta on niin ruma olla huonolla tuulella, kun vähänkin käy vastaan. Semmoiseksi en koskaan tahdo tulla.

— Älä sano koskaan, rakas tyttöseni! Et tiedä, kuinka pettävä ihmissydän on. Mutta rukoile Jumalaa auttamaan sinua kiusauksen hetkellä, silloin olet turvassa. Ja nyt, pienokaiset, otamme esille sanomalehtemme ja katselemme kuvia; emme ole sitä tehneet moneen aikaan!

Eräs pojista otti nyt esille "Lasten lehden", äiti asettui sohvaan nidottu lehti sylissään ja kaikki lapset istuivat hänen ympärilleen. Pikku Elsa istui sohvassa äidin vieressä.

Nyt alkoi äiti näyttää kuvia ja kertoi samalla, mitä tiesi niistä. Olipa siinä kaikenlaista hauskaa lasten nähdä ja kuulla. Milloin oltiin Afrikassa ja nähtiin vasta löydettyjä maita, aarniometsiä ja kummallisia eläimiä; milloin tultiin Venäjälle, Pietariin ja saatiin nähdä sen suuria rakennuksia ja kirkkoja. Sitten mentiin maiden ja merien taakse, Lontoosen, ja sitten äiti näytti muotokuvan urhoollisesta kenraalista, joka oli taistellut ja kuollut isänmaansa puolesta, ja joka oli niin hurskas, että hänellä aina oli Raamattu mukanaan ja luki siitä tuimimmassakin tappelussa. Heillä oli niin hauskaa istuessaan tai seisoessaan äidin ympärillä kuulemassa hänen kertomuksiansa, että olivat kokonaan unhottaneet kuunnella, kuinka sade rapisi ikkunoihin.

Milloin vain äiti käänsi lehden, loistivat heidän silmänsä täynnä uteliaisuutta. Mitä nyt tulisi? Niin, tällä kertaa suuren suuri kivirakennus, jossa oli hyvin pienet ikkunat, ja sen edessä miehiä puseroissa työntäen käsikärryjä ja latoen kiviä kuormaan.

— Se on vankila, — sanoi äiti, — rangaistusvankila, ja kaikki nuo ihmiset ovat kurjia rikoksentekijöitä, jotka tuolla tavalla sovittavat syntinsä.

— Mitä rikoksentekijä on?

— Se on sellainen, joka on rikkonut lakia ja sentähden rangaistukseksi suljetaan vankilaan, niinkuin varkaat, murhaajat ja semmoiset.

— Hyi, mitä ilkimyksiä! — sanoi Elsa lyöden halveksivasti kädellään kuvaan.

— Ei, lapseni, niin et saa sanoa, — sanoi äiti lempeästi nuhdellen, ja tarttui hänen käteensä, — nämä ihmisraukat ovat hyvin onnettomia ja ansaitsevat pikemmin sääliämme kuin halveksimista. Ja nähdessämme tuommoisia laitoksia tulee meidän sydämestä kiittää Jumalaa, joka on johtanut elämämme niin, ettemme ole joutuneet sinne. Hän on varjellut meitä kiusauksista, jotka ehkä olisivat saattaneet meidät lankeamaan, ja huonosta esikuvasta, joka ehkä olisi turmellut meitä, emmekä saa ollenkaan ylvästellä ja pitää itseämme parempina sentähden, ettemme ole siellä.

— Mutta emmehän ole mitään rikoksentekijöitä, — väitti Elsa, — kuinka siis voisimme olla siellä?

— Et ole mikään rikoksentekijä, lapseni, mutta olisit voinut olla tai siksi tulla, jos ei Jumala suojelisi sinua. Tiedätköhän, miksi voisit tulla, tyttöseni, jos ei sinulla olisi kotia eikä vanhempia, jotka hoitaisivat sinua, vaan sinun täytyisi kuljeskella kerjäten, niin ehkäpä varastaa, ett'et kuolisi nälkään. Katsokaa, lapsukaiseni, sanon teille jotakin; synti on niin syvässä, niin lujalla meissä, että ainoastaan Jumalan voimalla rukouksen kautta voimme siitä vapautua. Kun esim. suututte toisiinne, kun silmänne säkenöivät, poskenne punottavat vihasta ja kun joskus kohotatte kätennekin lyödäksenne, silloin on aivan sama syntinen liike sydämessänne, joka sitten saattaa ihmiset vihaamaan ja murhaamaan toisiansa. Mutta teillä on vanhemmat, jotka opettavat teille, että se on syntiä, ja neuvovat teille Jumalan sanaa, sitä ehkä ei noilla pahantekijä-raukoilla ole ollut. Ja jos esim. joku teistä salaa ottaisi sokeripalasen ruokakaapista tai leivoksen ruokakammiosta, ajatellen ettei se ole mitään, semmoinen vähäpätöisyys, niin teette kumminkin aivan samankaltaisen synnin kuin varas, joka sovittaa rikoksensa istumalla monta vuotta vankeudessa. Sillä katsokaa, lapset, kaikki synti on yhdenarvoinen Jumalan edessä, me ihmiset vain sanomme toisen synnin suureksi, toisen pieneksi. Ymmärrättekö sen, pienokaiseni?

— Niin, äiti, ymmärrän sen niin hyvin, — vastasi vanhin tyttö, vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen kymmenvuotias, — enkä koskaan, koskaan tahdo ylvästellä ja pitää itseäni muita parempana. Sillä silloin käyttäydyn niinkuin farisealainen, joka kiitti Jumalaa siitä, että oli publikaania parempi; enkö tekisi niin, äitiseni?

— Niin, olet aivan oikeassa, kultaseni, — vastasi äiti lempeästi hymyillen, — farisealaisuuttahan se on, kun pitää itseään muita parempana.

Elsa ei ollut sanonut mitään koko tämän keskustelun aikana. Kun äiti sanoi sokeripalasien tai leivoksien ottamisen varkaudeksi, lyyhistyi hän ja kumartui äkkiä katselemaan kuvaa salataksensa hämmästystään. Sitten ei hän nostanut silmiään, vaan tuijotti itsepintaisesti pieniin kuviin, jotka puseroissaan lykkäsivät käsikärryjä edessään tai seisoivat kiviä louhimassa, ja kun äiti lopetti puheensa ja käänsi lehden näyttääksensä uuden kuvan, luisui hän hiljaa sohvalta ja juoksi, minkä vaan ehti, lastenkamariin kuulemattakaan, että äiti huusi hänen nimeänsä.

Oi, kuinka äärettömän onneton hän oli! Hän hiipi nurkkaan sohvan ja seinän väliin, istui lattialle ja purskahti itkuun niin katkeraan, että hänen sydämensä oli kuin suuri kyynellähde, joka äkkiä tulvii yli äyräittensä.

Nyt oli koko hänen elämänsä murtunut, ei hän koskaan enää voisi tulla iloiseksi ja onnelliseksi. Sillä eihän ollut mahdollista, että saisi anteeksi niin kauhistavan synnin; olihan hän varastanut, ja vielä lisäksi valehdellut. Oi, se oli liikaa, ei koskaan kukaan ihminen ollut tehnyt niin paljon syntiä kuin hän. "Pahantekijät", he olivat kyllä varastaneet, mutta olivatko valehdelleetkin, se ei ollut niin varmaa, ja sitten ei heillä ollut hyvää äitiä ja isää niinkuin hänellä, ja kuitenkin oli hän tullut niin suureksi syntiseksi…

Ja pikku tyttö lyyhistyi nurkkaansa syntikuorman painostamana, jommoista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Nyt eivät enää mitkään väärät verukkeet auttaneet, — semmoiset kuin esim. että leivoksien ottaminen, kun oli nälkä, ei ollut juuri mitään pahaa, tai että äiti oli ollut hänelle liian ankara — nyt hän näki syntinsä oikeassa valossa, alastomana, inhottavana, ja hän voihkaili ääneen, ensikerran tuntiessaan syyllisyyden tuskan sydämessään.

Istuessaan tuossa nyyhkien, hän kuuli oven avautuvan ja jonkun tulevan huoneesen. Häntä vavistutti; tiesihän hän, että se oli äiti ja että tunnustuksen hetki oli tullut. Mitä äiti sanoisi, kun saisi tietää, kuinka syntinen hänen pikku tyttönsä oli. Hän ei koskaan voisi antaa anteeksi, ei koskaan tulisi entiselleen, sen Elsa tiesi niin varmaan! Ja pieni tyttöraukka kyykistyi kokoon vielä enemmän ja kätki kasvot käsiinsä…

Silloin hän tunsi, kuinka äidin käsi tarttui häneen, nosti hänet nurkasta ja vei sohvalle.

— Kuinka on laitasi, tyttöseni? — kysyi äiti lempeästi, asetti Elsan sohvaan viereensä ja sulki hänet syliinsä, — mikä on saattanut sinut niin pahoille mielin, kerro äidille…

Elsa katsahti arasti äitiinsä. Tämän lempeä ääni teki hänen tunnustuksensa melkein vieläkin raskaammaksi. Kuinka kauheata olisi tuottaa omalle äidilleen niin raskasta surua! Mutta samalla tunsi hän, että hänen nyt juuri täytyi puhua.

— Oi, äiti, on niin hirmuista, — kuiskasi hän kasvot kätkettyinä äidin syliin, — otin eilen kolme leivosta ruokakammiosta, ja kun äiti sitten kysyi, oliko kukaan meistä ottanut leivoksia, vastasin: "ei, äiti, en minä!"

Äiti ei ensin vastannut mitään; istui vain liikkumatta käsi Elsan vyötäisillä likistäen tyttöstä vastaansa. Elsan tunnustaessa peitti ensin puna hänen kasvonsa, jotka sitten heti muuttuivat kalpeiksi. Sillä äitiraukalla oli tällä hetkellä kova taistelu taisteltavana, hänelläkin. Se ei ollut helpoin kannettava isku, että hänen pikku tyttönsä, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu rakastamaan Jumalaa, näin syvään oli langennut. Se opetti kuinka vähän on luottamista omaan voimaansa, se oli kuritus, joka, kuinka hyödyllinen lienee ollutkaan, kuitenkin nyt tuntui kauhistavalta. Mutta Jumala antoi hänelle voimaa rukouksessa voittamaan kaikki kapinalliset tunteet, ja tuntemaan vain sääliä murtunutta ihmissydäntä kohtaan. Katumuksen kyynel, sehän on kallisarvoisin lahja Jumalalle, eikö se sitten hänellekin olisi kallis ja pyhä?

— Lapsukaiseni, — sanoi hän hiljaisella, liikutetulla äänellä, silitellen kädellään Elsan hiuksia, — olen hyvin pahoillani kuullessani sinun niin rikkoneen Jumalan käskyä. Mielelläni annan anteeksi, mitä pahaa minulle olet tehnyt, mutta nyt meidän täytyy rukoilla Jumalaltakin anteeksi, sillä muuten et saa koskaan rauhaa. Sano, tahdothan sen, Elsaseni?

— Tahdon, — kuiskasi Elsa ja katsoi pelokkaana äitiin.

Äiti laskeutui nyt polvilleen ja pani kädet ristiin, ja Elsa polvistui äidin viereen ja asetti kätensä niinkuin hänkin.

— Rakas Herra Jumala! — alkoi nyt äiti vapisevalla äänellä, — anna anteeksi tälle lapsiraukalle hänen syntinsä, ota pois rikos, joka rasittaa häntä, puhdista häntä ja auta häntä uuteen elämään! Näethän, oi Herra, kuinka kiusaukset kaikkialla väijyvät meitä; suojele nyt tätä turvatonta lapsiraukkaa, ja kun vasta kiusaajan ääni houkuttelee häntä, ole silloin hänen luonansa ja varjele häntä synnistä. Me rukoilemme sitä Jeesuksen nimeen, hänen, joka on luvannut anteeksi antoa ja apua syntisille. Amen!

Rukouksen päätyttyä nousivat äiti ja Elsa, ja pikku tyttö heittäytyi nyyhkien äidin kaulaan.

— Oi, äiti, äiti, luuletko todellakin olevan mahdollista, että Jumala voi antaa minulle anteeksi? — kuiskaili hän nyyhkien.

— Luulen, lapseni, enkä ainoastaan luule, vaan tiedän. Se, joka sydämestään katuen kääntyy hänen puoleensa, saa aina anteeksi.

— Oi, äiti, — huudahti Elsa ja äsken niin levottomat silmänsä loistivat ilosta ja onnellisuudesta, — kuinka Jumala on hyvä, rakastan häntä niin, niin että … niin, en voi sanoakaan, kuinka paljon häntä rakastan, yhtä paljon, luulenpa kuin äitiäkin.

— Oi, paljon, paljon enemmän kuin minua, tulee sinun häntä rakastaa, sillä hän on rakastanut sinua niin paljon enemmän kuin minkä minä voin tehdä. Mutta nyt, Elsaseni, kun olet saanut maistaa synnin anteeksisaamisen suloisuutta, nyt olet myöskin, lapsukaiseni, ymmärtävä, että katumuksellasi on arvoa ainoastaan, jos tästä lähtien vakavasti pyrit parantumaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi.

— Niin, äiti, sen tahdon niin mielelläni, — virkahti Elsa innoissaan — tahdon niin mielelläni tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta kuinka se voi tapahtua?

— Siten, että annat sydämesi Herralle.

— Mutta kuinka se käy päinsä, kuinka voin antaa sydämeni? — jatkoi Elsa yhtä hartaasti.

— Voit, lapseni, sanoithan äsken rakastavasi Jumalaa niin suuresti. No niin, sinun tulee rakastaa häntä niin, ettei mikään maailmassa niin saata sinua murheelliseksi, kuin hänen pahoittamisensa, s.o. synninteko. Sehän, Elsani, on antaa sydämensä jollekin, kun suurin iloni on tuottaa hänelle iloa, suurin suruni saattaa hänelle surua. Tahdotko nyt tulla tuommoiseen sydämensuhteesen Jumalaan, Vapahtajaasi?

— Sen tahdon, äiti, — vastasi Elsa vakavan uskollisesti katsoen äitiä silmiin, — tahdon rakastaa häntä niin, niin, ja koettaa kaikki, minkä voin, ollakseni häntä murehuttamatta synnin teolla.

Ja pikku Elsa piti sanansa. Hän oli saanut tuntea synnin voimaa ja tunnonvaivojen katkeruutta, oli maistanut anteeksisaamisen suloisuutta, sentähden oli hän myöskin oppinut käsittämään Jumalan rakastamisen salaisuuden.

KAIKISTA HUPAISINTA.

Kalle ja Charlie olivat saman vuoden lapsia, melkein yhdenikäisiä, sillä Kalle täytti kahdeksan vuotta heinäkuussa, Charlie elokuussa. Mutta sepä olikin ainoa yhtäläisyys heissä; muuten olivat he niin erilaisia kuin kaksi pientä poikaa vain saattaa olla.

Charlie asui näet suuressa, kauniissa asumuksessa; hänellä oli oma huoneensa ja niin paljon leikkikaluja, että tuskin tiesi, mitä niillä tekisi. Kalle taas asui ahtaassa, kosteassa huoneessa isän, äidin ja kolmen pikku siskon kanssa, ja mitä leikkikaluihin tulee, ei hänellä semmoisia koskaan ollutkaan muita, kuin mitkä itselleen teki puupalasista ja kuusenkävyistä. Pikku Charliella oli kiiltonappiset hienot verkavaatteet, kirjaeltu paidankaulus, kihara, hyvin kammattu tukka ja pieni, siistitty nenä. Kalle-raukalla oli aina reikiä vanhoissa vaatteissaan, tukka takkuinen ja kampaamatta ja pikku nenänypykkä ei suinkaan ollut moitteettoman siistissä tilassa.

Molemmilla pojilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Kalle kuljeskeli kaduilla pienessä kaupungissa, jossa Charlie ja hänen äitinsä olivat kesäisin kylpemässä, kerjäsi kylpyvierailta ja sai joskus kolikon, jolla osti yhden pennin makeisia eukolta, joka istui torinkulmassa myymässä. Ja sill'aikaa oli Charlie äitinsä kanssa purjehtimassa tai leikkimässä puistossa ylhäisten kylpyvieraitten lapsien kanssa, ja jos pikku pojat joskus sattuivat vastatuksin, niin ne vaan epäillen ja ihmetellen katselivat toisiansa.

Mutta sitten tapahtui, että Charlie sai syntymäpäivänänsä lahjaksi suuren, kauniin rautavanteen, ja tämä tapahtuma saattoi molemmat pojat lähenemään toisiaan.

Sillä jokainen, joka itse on ollut pieni poika tai tyttö, tietää, mikä suuri huvi on juosta suuren vanteen perässä, ohjata sitä ojennetulla puikollaan ja nähdä, kuinka se tasaisesti ja nopeaan vierii hiekkakäytävällä. Kun siis eräänä aamuna pikku Kalle seisoen paljain jaloin kivikadulla ja kädet repaleisissa taskuissa kylpyhuoneen puiston edustalla katseli hienosti puettujen lasten leikkiä ja sai nähdä Charlien juoksentelevan uudella vanteellaan, valtasi hänet äkkiä vastustamaton halu itse hetkisen saada maistaa tuota huvia. Ja poistumatta hän pysyi aitauksen luona, joka erotti puiston kadusta, nousi varpaisilleen voidakseen kurkistaa puistoon ja hartain katsein seurata Charlien kaikkia liikkeitä.

Seuraavana päivänä hän tuli jälleen samaan paikkaan ja alkoi samalla tapaa kurkistaa nähdäkseen Charlien vannetta. Kuinka paljon lapsia siinä olikaan ja kuinka koreilta, ylhäisiltä ne näyttivät kaikkityyni! Mutta siitä ei Kalle huolinut ollenkaan, hänellä oli vaan vanne mielessään, ja kun hän sai nähdä sen tulla vierivän, Charlien ohjaamana, säihkyivät hänen silmänsä, ja hän ajatteli itsekseen, ettei varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnellista pikku poikaa kuin Charlie oli.

Ja tuossa hän seisoi, katsellen, ihmetellen ja ikävöiden, puolen aamupäivää, ja kun Charlie oli pannut luotansa vanteensa ja ryhtynyt muihin leikkeihin, puikahti pikku Kalle puistoon ja lähestyi, hiljaa hiipien pitkin pensasaitaa paikkaa, jossa Charlie ja muut lapset olivat laskemassa "pirum, parum, puff", määrätäkseen kuka haukaksi tulisi.

Vanne oli nojallaan puuta vasten ja maassa oli puikko, jolla sitä ohjattiin. Kalle vilkaisi leikkiviin lapsiin, lähestyi vitkalleen vannetta ja asettui sitä kaihoten katselemaan. Sitten hän tuli rohkeammaksi, kumartui maahan, tarttui ohjauspuikkoon ja alkoi sillä sivellä vannetta.

Mutta nytkös nousi meteli muiden lasten joukossa! Leikki taukosi, asetuttiin ryhmiin ja silmäiltiin epäillen ja vihamielisesti pikku tulokkaasen. Charlie tuli varjelemaan vannettaan ja muutaman silmänräpäyksen seisoivat molemmat pojat katsellen toinen toistansa sanaa sanomatta.

— Saanko lainata sen hetkeksi sinun muuta leikkiessäsi? — kysyi vihdoin Kalle hieroen toisella kädellä nenäänsä ja pyyhkäisi sitten housuihinsa.

Charlien kauniit kasvot vääntyivät ryppyisiksi inhosta.

— Hyi, ilkeä poika, — sanoi hän, tempasi puikon Kallen kädestä ja työkkäsi häntä rintaan.

Kalle ei vastannut mitään eikä näkynyt loukkaantuvan Charlien epäystävällisyydestä. Hän oli niin tottunut kuulemaan olevansa sekä "ilkeä" että "likainen", ettei tuommoinen soimaus juuri huolestuttanut häntä. Silmänräpäyksen seisottuaan katsomassa, kuinka Charlie otti vanteensa ja vieritti sen kauemmaksi puistoon välttääksensä vastaista tuonkaltaista anastamista, mennä sipsutteli hän puistosta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.

Mutta Charlien vanne ei lähtenyt hänen mielestään; öisin, kun hän oli kiivennyt pieneen, ahtaasen ja kovaan vuoteesensa, jossa hän makasi yhdessä kahden siskonsa kanssa, ilmestyi se alituisesti hänelle unessa. Hän oli näkevinään koko joukon vanteita, toiset toistaan isompia ja kauniimpia, jotka pyörielivät torin poikki jyrkkää, kivitettyä mäkeä alas hänen asumuksensa luo, ja kun Kalle juoksi ottamaan niitä kiinni, hävisivät ne ilmaan.

Ja päivällä oli hän pitkät ajat kurkistamassa pensasaidan yli puistoon, ja kun Charlie joskus tuli kadulle ja siellä pyöritteli vannettaan, tapahtui useimmiten, että Kalle äkkiä ilmestyi kadun kulman takaa ja pikku koiran kaltaisena juoksi Charlien jälestä, oikeaan ja vasempaan, sen mukaan, mihin vanne vierähti.

Mutta tämä ei ollut Charlien mieleen. Hän heitti suuttuneita silmäyksiä Kalleen ja työkkäsi häntä, kun vaan sai hänet käsiinsä; mutta kun Kallen tunkeilevaisuus sittenkin jatkui, meni hän valittamaan äidilleen.

— Äiti, eräs ruma, ilkeä poika on alinomaa jälessäni ja haluaa vannettani.

Äiti otti pikku Charlien polvelleen ja silitteli hiljaa hänen tukkaansa.

— Minkätähden sanot häntä ilkeäksi? — kysyi äiti. — Ehkäpä pikku poikaraukalla ei olekaan mitään vannetta ja mielellään tahtoisi vähän pyöritellä sinun omaasi. Kentiesi lainaisit sen hänelle hetkeksi ja olisit puhumatta noin epäystävällisesti hänestä?

— En, sitä en tahdo, — vastasi Charlie jyrkästi, — minun mielestäni hän on ilkeä, enkä tahdo lainata hänelle vannettani.

Äiti ei vastannut. Hän katsoi vaan poikaa silmiin ja huokasi syvään.

— Miksi äiti noin huokaa? — uteli Charlie äreänä, — onko äiti pahoilla mielin?

— Olenpa niinkin, — vastasi äiti surumielisesti hymyillen — minusta on ikävää, että olet noin epäystävällinen pienelle köyhälle pojalle. Minulle olisi hyvin mieleen, jos hetkeksi tahtoisit lainata hänelle vanteesi…

Charlie ei sanonut mitään, tuli vain mielessään ärtyisämmäksi ja oli koko päivän hyvin huonolla tuulella. Hän ei voinut saada mielestään äidin sanoja: "Minulle olisi hyvin mieleen, jos lainaisit hänelle vanteesi"; mutta hän ei myöskään saattanut tehdä äidille tätä iloa. Tuo tyhmä, ilkeä poika! Charlie mielestään oikein vihasi häntä. Ja nähdessään Kallen kadulla juoksi hän pitkät matkat välttääkseen häntä, sillä Kallen läsnäolo alkoi saattaa hänen omantuntonsa vähän levottomaksi. Mutta hän ei tahtonut lainata hänelle vannettaan, ei, ei mistään hinnasta.

Näin kului pari päivää, jolloin Charlie leikki ja huvittelihe tapansa mukaan, ja Kalle, myöskin tapansa mukaan, kerjäsi, näki nälkää ja sai nuhteita.

Mutta sitten tapahtui Charlielle suuri onnettomuus. Hän ja pari muuta poikaa kiipesi korkealle kivelle, ja, heidän mennessään alas, luiskahti Charlien jalka ja hän putosi suinpäin maahan. Häntä hävetti kömpelyytensä, hän koetti nousta ylös ja näyttää urhealta; mutta se ei käynyt päinsä, tuntui niin kummalliselta, aivan kuin kenkä olisi jalasta pudonnut. Ja kun äiti näki hänet, alkoi hän itkeä, ja eräs herra otti hänet käsivarsilleen ja kantoi kotiin, jossa hänet varovasti pantiin vuoteesen.

— Anna anteeksi, äitiseni, anna anteeksi, — nyyhki Charlie kalpeana, säikähtyneenä. Hän ei oikein tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta mielestänsä oli kaikki niin kamalaa, ja pahinta kaikista nähdä, kuinka äiti itki…

Nyt tuli lääkäri, sitoi Charlien katkenneen jalan ja sanoi, että hänen täytyi maata aivan liikkumatta, niin tulisi pian terveeksi.

Niin, näin oli kyllä helppo sanoa, mutta ei niinkään helppoa tehdä. Alussa kävi jokseenkin hyvin; Charliella oli kuumetta, oli väsynyt ja nukkui paljon. Mutta kun jalka alkoi parata, ja hän omasta mielestään oli aivan terve, lääkäri kun vaan ilkeydestä piti häntä sängyssä, silloin heräsi hänessä kaikenlaisia pahoja ajatuksia. Ajatelkaa, maata tässä ummehtuneessa, kuumassa huoneessa, kun ulkona oli niin kaunis ilma, kun kaikki muut lapset huvikseen leikkivät puistossa! Ei saanut olla leskisillä, ei haukkasilla, ei pyöritellä suurta, komeata vannettaan, jota niin taitavasti osasi ohjata! Ja jos hän ei vain olisi tuntenut itseään niin terveeksi, ei olisi ollut niin vakuutettu, että jos vaan saisi, hän kyllä voisi nousta ylös ja juosta kuinka paljon tahansa!

— Äiti, on niin kauhean ikävää, — valitteli Charlie-raukka maatessaan tuossa suuret painot jalassaan, ettei tulisi ontuvaksi, — eikö äiti voi keksiä mitään hupaista?

— Voinpa, poikani, — vastasi äiti, joka istui Charlien vuoteella ja piti pojan kättä omassaan, — tiedänpä jotakin hupaista, kaikkein hupaisinta, mitä ajatella voit, jotakin, joka aina on hupaista, joko sitten makaat sängyssäsi tai juokset ulkona tai istut lukemassa läksyjäsi.

— Ja mitä se sitten on? — ihmetteli Charlie hyvin uteliaana, mutta samalla vähän epäillen äidin sanoja.

— Niin, — sanoi äiti, — kerron sinulle pienen sadun, sadun, joka selittää sinulle, mikä on kaikkein hupaisinta kaikista.

Äiti siirtyi lähemmäksi Charlieta, otti hänen kätensä käsiinsä ja alkoi sitten pojan uteliaana ja hartaana katsoessa häntä kasvoihin:

— 'Monta tuhatta vuotta sitten seisoi eräänä iltana mies ja vaimo suljetun portin edessä, joka vei kauniimpaan yrttitarhaan, mitä ihmissilmä koskaan on nähnyt täällä maailmassa. Portin sisäpuolella tuoksui ihanimpia kukkasia, satakielen sävelet soivat illan hiljaisuudessa, lirisevät puroset kimaltelivat tiheissä pensastoissa ja heijastivat kuun, joka ylhäältä taivaankannelta valaisi Eeden'in ihanaa yrttitarhaa.

Mutta siellä missä mies ja vaimo seisoivat, siellä oli tyhjää ja autiota. Edessään oli laaja lakeus yksitoikkosena, ja ainoan vaihtelun siinä tarjosi heille omat, tummat varjonsa. Kylmä tuuli puhalsi lakealta; vaimo väristen painautui miehen suojaan, molemmilla oli karvaiset hameet eläimen nahoista, mutta jäinen viima värisytti vaimoa, joka vain oli tottunut Eeden'in yrttitarhan lauhkeisiin tuulahduksiin.

Oi, kuinka toisin oli vain muutama tunti sitten, kun Aadam ja Eeva kävelivät kauniissa paratiisissa, nauttien siitä ihanuudesta, joka ympäröi heitä ja kiitollisilla sydämillä ylistäen Herraa Jumalaa, joka oli herättänyt heitä tähän ihanaan elämään!

Voi kuinka katkeria kyyneleitä he nyt vuodattivatkaan seisoessaan tuossa Eedenin suljetun portin edessä, itkien hävinnyttä viattomuuttaan! Kuinka katumuksen tuska särki sydäntä! Miksi, oi, miksi he eivät olleet Herralle Jumalalle kuuliaiset; mikseivät antaneet hänelle sitä ainoata, minkä vaati, hänelle, joka oli antanut heille kaikki, elämän, terveyden, rakkauden, onnen? Mutta kaikki nämä kysymykset olivat liian myöhäiset, — mikä kerran oli tapahtunut, sitä ei voinut katumus eikä rukoukset muuttaa, — säälimättä välkkyi enkelin säkenöivä säilä Eedenin suljetulla portilla, ja Aadamille ja Eevalle oli elämä yhtä tyhjä ja kolkko kuin lakeus heidän edessään.

He istuutuivat vähän matkaa Eedenin portilta. Aadam nojasi päätään käteensä ja tuijotti toivottomana eteensä, Eeva istui kyyryllään hiljaa nyyhkyttäen…

Suuri, musta pilvi varjosti kuun ja nummi heidän edessään peittyi pilkkopimeään.

Istuessaan siinä, saivat he äkkiä pimeässä kuulla vienoa vikinää, tuolla taas, sitten useammalta taholta, kunnes koko ilmapiiri oli ikäänkuin täynnänsä itkevien lapsien uikutusta.

— Mitä se on? — kuiskasi Eeva ja hiipi vavisten Aadamin luo, — mitä se on, joka uikuttelee ikäänkuin olisivat ne ääniä omasta sydämestämme?

— Voi, voi, — kuuli hän vieressään vienon valittavan äänen — on niin surullista, säälittää niin teitä, ihmislapsi-raukkoja, mutta minun täytyy jättää teidät. Tuolla kauniissa yrttitarhassa, siellä viihdyin niin hyvin, sinne olisin ainiaaksi jäänyt luoksenne, mutta täällä ulkona synnissä, surussa ja pimeässä, täällä en voi elää. Kun Eedenin yrttitarha on suljettu, täytyy minun lähteä pois maan päältä.

— Kuka olet? — kysyivät Aadam ja Eeva.

— Olen noita pieniä ilonenkeleitä, jotka alituisesti ympäröivät teitä, kun kävelitte Eedenin yrttitarhassa, — vastasi vieno ääni, — nimeni on "hyvän omantunnon ilo". Mutta täällä ei minun sovi olla, täällä on pimeää ja ilotonta, ja huomaan, ett'emme enää, te ja minä, ymmärrä toisiamme. Voi, voi, minun täytyy pois maan päältä!

Taas kuulivat Aadam ja Eeva vienon vikinän, — sitten ilmassa surkean suhinan, niinkuin soitinkieli jossakin olisi katkennut, ja kun he katsoivat ylös, huomasivat he jotain valoisan utuista häviävän tummaan avaruuteen.

— Voi, — kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen valittelevan, — minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja, mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin mahdollista.

— Ja kuka sinä sitten olet? — huokasi Eeva.

— Olen terveyden ilonhenki, — vastasi vieno ääni kiireesti, — ja täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi!

Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa häviävän avaruuteen…

Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku, "tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" — "Olen kuuliaisuuden ilonhenki", — huokaili toinen, "minun on vilu läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä, hyvästi!"

Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin.

Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi painautunut arolle.

Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen.

— Kaikki ilo on paennut maan päältä, — huokasi hän, — rauha, yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä ja tuskaa!

Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein.

— Kuka olet? — kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä.

— Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi, — vastasi pikku olento, — mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia, erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! — Ja hän nousi, levitti pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan.

Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja koetti pidättää häntä.

— Laske, laske minut lentämään, — kuiskasi pienokainen surkeasti — tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa silloin voisin jäädä luoksenne.

— Voit, — huusi Eeva epätoivossaan, — sinä voit! Vaikkapa emme enää voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua, juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja voimme pidättää.

Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan.

Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin.

Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!"

Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen, puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen, ilon siitä, että oli voinut muita auttaa.

Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön, näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus, kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja koettaa toimittaa muille iloa.'

— Niin, nyt on, Charlieseni, satuni loppunut, mutta nyt tiedät myöskin, mikä on kaikkein hupaisinta maailmassa: koettaa tehdä muita onnellisiksi.

Äiti vaikeni, ja Charlie ei vastannut heti; äidin kertomus antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

— Äiti, — sanoi hän vihdoin, — mielestäni Eeva käyttäytyi hyvin tyhmästi. Hänen sijassaan olisin kiiruhtanut pidättämään muitakin ilonhenkiä ja riistänyt heiltäkin siivet, silloin olisi ollut paljon hauskempaa täällä maan päällä.

— Mutta hän ei ehtinyt, Charlieseni, lensiväthän ne niin nopeaan pois, ja oli niin pimeä, ettei voinut niitä nähdä. Olkaamme kiitolliset Eevaraukalle, että hän voi yhdenkin ilon meille pidättää.

Taas Charlie mietti hetkisen.

— Mutta äiti, — sanoi hän sitten arvellen, — minusta on mieluisampaa itse huvitella kuin toimittaa sellaista muille.

— Oletko sitä koskaan koettanut? — kysyi äiti hymyillen, — oletko koskaan koettanut unhottaa itseäsi ja hankkia muille iloa?

— En, sitä en koskaan ole tehnyt, — vastasi poika avomielisesti.

— No, kuinka sitten voit tietää, eikö juuri se olisi kaikkein hupaisinta. Mitä, jos kerran vain koettaisit! Olet nyt sairas, etkä saata ehkä pitkään aikaan juoksennella niinkuin ennen, ja tuolla ulkona porstuassa on vanteesi, ja tiedän erään pienen, köyhän pojan, joka mielellään tahtoisi sitä hetkisen pyöritellä. Mitäpä, jos nyt täyttäisit hänen toivomuksensa, niin, jos vielä lahjoittaisitkin hänelle vanteen, jota et kumminkaan pitkään aikaan voi pyöritellä.

Charlie-raukka tuli purppuranpunaiseksi tästä ehdotuksesta, ja silmänräpäyksen tuijotettuaan äitiin vavahti alahuuli ja kyyneleet tulivat silmiin.

— En, äiti, — huudahti hän malttamattomasti, — sitä en tee, en tahdo antaa pojalle vannettani.

— Kas niin, Charlieseni, älä itke, — sanoi äiti mielistellen, — ei kukaan sinua pakota, jos et tahdo antaa vannettasi, niin en sinua pyydä. Nyt emme enää puhu vanteesta, mieti asiaa itseksesi, ja rukoile oikein Jumalaa, että hän tekee sydämesi rakastavaksi ja anteliaaksi.

Charlie ei vastannut, ja, niinkuin äiti oli sanonut, sinä päivänä ei enää puhuttu vanteesta. Mutta iltasella, kun Charlie oli lukenut tavallisen rukouksensa, lisäsi hän: "Hyvä Jumala, tee niin, että tahdon antaa pojalle vanteeni, amen!"

Yöllä hän alinomaa näki unta Kallesta ja vanteesta. Milloin hänestä Kalle seisoi sängyn luona ja veti painoja, jotka riippuivat hänen kipeässä jalassaan ja hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut esille ainoatakaan ääntä. Milloin näki hän unta, että Kalle vihdoin oli saanut vanteen ja takoi sitä suurella vasaralla laulaen, niinkuin Charlie kerran oli kuullut sepän laulavan:

Ho hei, ho hei! Takoa kalkutelkaa! Takoa kalkutelkaa! Ho hei, ho hei!

Seuraavana päivänä oli Charliella kova taistelu taisteltavana. Itsekkäisyytensä ei tahtonut antaa perää, hänestä oli mieletöntä äidin pyyntö, että antaisi pois kauniin, oivallisen vanteensa. Mutta samalla oli jotakin hänessä, joka ei jättänyt häntä rauhaan: hän tunsi halun saada maistaa tuota iloa, josta äiti niin paljon oli puhunut, tunsi kummallista utelemista, olikohan äiti todellakin oikeassa väittäessään, että hupaisinta kaikista oli tehdä muita iloisiksi.

Näin kului hetki hetkeltä, mutta juuri ennen päivällistä, kun äiti istui Charlien vuoteella ja puheli hänen kanssansa, sanoi pieni poika äkkiä:

— Äiti, tahdon antaa pojalle vanteeni. Laita niin, että hän tulee tänne, niin saamme antaa hänelle sen.

Äiti tuli niin iloiseksi tätä kuullessaan, että kyyneleet nousivat hänelle silmiin. Hän kumartui, syleili ja suuteli pikku poikaansa monta kertaa. Sitten hän soitti palvelijatarta sisään ja käski hänen mennä etsimään pientä Kalle-nimistä poikaa, joka asuisi torin viereisellä mäellä.

Sill'aikaa äiti toi sisään vanteen, jonka asetti vuoteen viereen, jotta olisi saatavissa, kun Kalle tuli.