Produced by Tapio Riikonen

NÄKYMÄTTÖMIÄ TEITÄ

Runoelma elämästä

Kirj.

MATHILDA ROOS

Tekijän luvalla suomensi Aune Krohn

WSOY, Porvoo, 1903.

I.

Kymmenkunnan vuotta takaperin istui muuanna syys-iltapäivänä eräässä Ruotsin pohjoisista rannikkokaupungeista, vastarakennetun "Café Riche'n" edustalla, neljä nuorta herraa juttelemassa pöydän ääressä. He kuuluivat kaupungin hienostoon; kaksi heistä oli aivan nuoria upseereja hienoin viiksin ja sinisin silmin, joiden avoimeen ilmeeseen silloin tällöin yhtyi itsetyytyväisyyttä, mikä helposti tarttuu ihmiseen, kun on nuori ja voimakas ja luulee vallan luonnollisesti omistavansa koko maailman. Toiset kaksi olivat siviilivaatteissa, ja yhtä suuressa määrin kuin molemmat luutnantit olivat vain jäljennöksiä toinen toisestaan, yhtä paljon erosivat toisistaan heidän siviilipukuiset ystävänsä.

Toinen heistä, Åke Henning, oli solakka, notkea ja hieman liian lyhytkasvuinen. Hänen pukuunsa pantu huolellisuus tuntui hyvän joukon liialliselta. Mutta omituisena vastakohtana tuolle vastenmieliselle keikarinpiirteelle ilmeni hänen kasvoillaan joskus syvää totisuutta, ja pähkinänruskeista silmistä loisti haaveksiva, alakuloinen katse.

Mutta kulkisipa outo noiden neljän juttelevan nuoren herran ohi, niin eipä hänen katseensa pysähtyisi kumpaankaan upseereista iloisine naamoineen eikä liioin Åke Henningiin vaaleanharmaine päällystakkineen ja hienoine kävelykeppineen, vaan pienen seuran neljänteen jäseneen: konsuli Bengt Falkensterniin. Ja varmaa on, että joll'ei hän ensimmäiseltä vastaantulijalta saisi tietää, ken tuo etelämaalaisen näköinen ja ylpeä-ryhtinen nuori mies on — seikka, joka muuten olisi mahdoton, sillä koko kaupunki tunsi konsuli Falkensternin — ei hän pääsisi rauhaan, ennenkuin saisi uteliaisuutensa, tyydytetyksi, varsinkin jos olisi ollut naissukuun kuuluva.

Kun nuoret herrat hetken olivat puhelleet, syntyi äkkiä muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus. Synkkämielinen piirre, jonka pila ja nauru olivat karkottaneet, ilmestyi silloin Åken kasvoihin, käyden joka hetki selvemmäksi. Bengt istui taaksepäin nojaten ja tuijotti terävine, tummansinisine silmineen kirkasta syystaivasta, hänelle tavallisen, hieman pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla ylöspäin kierrettyjen viiksien alla.

"No, oletteko nähneet häntä?" huudahti äkkiä toinen nuorista upseereista.

Åke Henning kopisti kiivaasti tuhkan sikaristaan ja rypisti otsaansa, ja alakuloinen piirre hänen kasvoillaan vaihtui kärsimättömäksi, milt'ei kiihtyneeksi ilmeeksi.

"Häntä? Ketä häntä?" kysyi Bengt nauraen ja puhalsi ilmaan savukiehkuran, jota hän huvitettuna seurasi katseellaan.

"Häntä — tietysti … tuota jumalallista … 'divaa', joka kunnioittaa pikku kaupunkiamme kauneudellaan", vastasi toinen upseereista, nauraen hänkin.

"Mitä divaa? En ole kuullut sellaisesta puhuttavan", intti Bengt.

"Tyhmyyksiä!" lausui nyt Åke ja heitti molempiin luutnantteihin harmistuneen katseen. "Ei täällä ole ketään divaa; on vain eräs nuori opettajatar, joka muutti tänne joku aika sitten, ja hänelle he antavat tuon nimityksen. Hän taitaa muuten olla kelpo nuori tyttö, ja tekisitte paremmin, jos lakkaisitte puhumasta hänestä tuohon tapaan."

Hän kiihtyi puhuessaan; viimeiset sanat lausuttiin kiivaudella, jota asian laatu ei tuntunut vaativan. Bengt lakkasi tupruttamasta ja katsoi Åkea terävästi.

"Sinä näyt olevan tuon tuntemattoman kaunottaren ritari", hän sanoi ivallisesti. "Oletteko tutut?"

"Hiukan", vastasi Åke ja koetti olla lyhyt ja väliäpitämätön, mutta se ei juuri onnistunut, "olen ollut pari kertaa hänen seurassaan. Ja en voi huomata olevan mitään syytä puhua sopimattomasti nuoresta tytöstä, siksi, että hän onnettomuudekseen on sekä kaunis että köyhä."

"Siinä olet oikeassa", vastasi Bengt nauraen, "se ei tosin ole mikään pätevä syy. Mutta kuka hän siis on? Kuka on hänet nähnyt? Minä en ole edes kuullut puhuttavan hänestä. Muuten ei mielestäni rakkaassa kaupungissamme ole juuri niin monta kaunotarta."

"Hän on tyttökoulun opettajatar ja saapui tänne pari viikkoa sitten, vähää ennen lukukauden alkua. Olen tavannut hänet parina aamuna — enkä ikinä elämässäni ole nähnyt mitään niin kaunista."

Nuori upseeri teki ihailun liikkeen ja puhkesi sitten lapsimaiseen, ihastuneeseen nauruun.

"Liikutte kai sentään suhteellisuuden pohjalla?" huomautti Bengt vihaisesti hymyillen. Hän oli matkustanut pian koko maailman ympäri, nähnyt espanjalaisia, amerikkalaisia ja italialaisia kaunottaria ja tunsi hyväntahtoista halveksumista molempain kokemattomain upseerien arvostelun suhteen kysymyksessä olevassa asiassa.

"Tietysti … kaikkihan on maailmassa suhteellista … mutta luulenpa, että hän kestäisi vertauksen kenen rinnalla tahansa…"

"Vahinko, että hänen yhteiskunnallinen asemansa on sellainen … pikku opettajatar — äiti on muotiompelija … siten on hän luopääsemätön … häntä ei tapaa koskaan missään…"

"Peeri-parka, liian huono taivasta varten, liian ylevä kadotuksen kuiluun joutuakseen…"

Molemmat upseerit nauroivat, lapsellisesti, ajattelemattomasti. Mutta Åke Henning nousi kiivaasti, laski lasin pöydälle, niin että kilahti, ja huudahti:

"Teidän pilanne on sekä tyhmää että kehnoa… Jos tuo nuori tyttö, josta puhutte, välttämättä on verrattava henkiolentoon, niin on hän enin enkelin kaltainen ja aivan liian hyvä sitä taivasta varten, jonka te tahdotte hänelle avata, niin, sitä paitsi liian hyvä meille kaikille. Hyvästi."

Hän työnsi kiivaasti tuolin syrjään, kumarsi jäykästi päätään ja läksi nopein askelin pois. Tänä hetkenä katosi kaikki keikarimaisuus, jota muulloin oli hänen esiintymisessään; hän tuntui kuin kasvavan pari tuumaa, ja hänen epäselvät piirteensä saivat äkkiä lujuutta, jonka todellisen tunteen hehku joskus luo hentomielisiin kasvoihin.

Kolme jälkeenjäänyttä katsoivat tyrmistyneinä toisiinsa.

"Onko mies hullu vai rakastunut, vai ehkä molempia?" kysyi Bengt.

"Kai viimeksi mainittua. Muistuu mieleeni, että hän eilenkin suuttui, kun joku puhui Ester Hermansonista."

"Mutta kuka on tuo ihmeolento, joka jo näyttää sytyttäneen kelpo kaupunkimme?" lausui Bengt nauraen. "Olkaapa niin hyvät ja kertokaa jotain hänestä … en ymmärrä, kuinka en ole kuullut hänestä puhuttavan…"

"Sinähän palasit kotiin toissapäivänä, ja hän muutti tänne äitineen poissaollessasi. Hän on, kuten sanottu, tyttökoulun opettajatar, menee aina aamuin ja puolipäivin tunnollisesti työhönsä Kaivokatua ja Uudentorinkatua pitkin ja palaa samaa tietä, niin että siellä voit hänet tavata, milloin haluat. Hänen äitinsä on pannut alulle muotikaupan, jonka pormestarin ja rehtorin rouvat lienevät ottaneet suojiinsa. Siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Ja itse voit pian tulla vakuutetuksi siitä, ett'en ole liikoja sanonut hänen ulkonäöstään. Mitä hänen sisimpäänsä tulee, niin siitä en ole vielä ollut tilaisuudessa muodostamaan niin varmaa arvostelua, kuin Åke Henning näkyy tehneen."

Bengt hymyili ja puhalteli yhä savukiehkuroitaan kirkkaaseen syys-ilmaan. Molempain nuorten upseerien ihastukseen tuntematonta kaunotarta kohtaan hän ei pannut suurta arvoa, mutta että Åke jo tuntui rakastuneen häneen, siitä oli hän paljon enemmän huvitettu. Luultavasti hänellä ei ollut mitään itsetietoista aikomusta kilpailla Åken kanssa; mutta falkensterniläinen tottumus aina olla ylimmäinen, aina ensimmäinen, se se hiipi häneen kuin vietti, jota hän sen enempää ajattelematta seurasi. Jos tuon nuoren naisen kauneus todella oli niin "maan kuulu", kuin upseerit arvelivat, niin ei Åke Henning, vaan Bengt Falkenstern oli oleva hänen suosion voittanut ihailijansa!…

Mielessään tämä aie, joka ei ollut selvin sanoin ajateltu, vaan ainoastaan ilmeni miellyttävästi kiihottavana tunteena, hän huusi kyyppäriä, nousi ja läksi sitten luutnanttien seurassa alas sataman kävelytietä, jota he jonkun aikaa kulkivat edestakaisin, nauttien illan hiljaisuudesta, tähtien välkkeestä ja kuutamon hohteesta lahdella, missä kaupungin satama oli. Toisella puolen kohosivat pehmeäpiirteisinä tummat vuorenhuiput; etelässä, missä lahti aukeni meren helmaan, loisti majakkatuli etäiseltä saarelta, ja sen takaa näkyi kapea juova taivaanrantaa, jossa meri ja taivas sulivat toisiinsa.

Herrain puhelu vaikeni vähitellen; kukin joutui ajatusten ja unelmain valtaan, joita iltatunnelma synnytti. Lopuksi he jättivät hyvästi toisilleen; molemmat upseerit läksivät kaupunginpuistoon, jossa kirjavat lyhdyt paloivat ja sotilaat soittivat, mutta Bengtin ei tehnyt mieli seurata heitä. Tapansa mukaan hieman ylpeästi ja samalla sydämellisesti päätään nyykäyttäen — kaupungin naiset pitivät sitä nyykäystä "kuninkaallisena" — hän sanoi hyvää yötä ja meni niin kotiinsa "Falkensternien palatsiin" Satamakadun varrella.

II.

Viime vuosisadan alussa tuli näille seuduille se mies, joka laski perustan rikkauksille, jotka nyt antoivat Falkensternin nimelle kauas, vieläpä Ruotsin rajain ulkopuolellekin kajahtavan soinnun. Ollen syntyjään saksalainen, vanhan, entisaikoina rikkaan ja mahtavan aatelissuvun jälkeläinen, ei hän suurta elämäntyötään alottaessaan kuitenkaan ollut muuta kuin entinen lauttaaja ja tukkipäällikkö, joka pontevuudellaan ja ahkeruudellaan oli koonnut pääoman, ja sen hän tahtoi saada kantamaan hedelmiä, se on: sen tuli tehdä hänestä rikas ja huomattu mies. Suuren Vånga-joen suulle hän perusti rauta- ja sahalaitoksen, yhden seudun paraimpia, ja ei aikaakaan, niin oli hän kohottanut liikkeensä huimaavan korkealle.

Mutta ei hän tasaisia teitä noussut onnen kukkuloille; hänen matkansa vei mitä hurjimmin kiemurtelevaa polkua. Milloin vaipui hän täydellisen häviön notkoihin, milloin kohosi onnen ja menestyksen harjanteille.

Vuosien vieriessä oli seudun väestö antanut hänelle tuon epäilyttävälle soivan pilkkanimen "hullu patruuna", sillä hän oli päättänyt koettaa, mitä ei yksikään ennen häntä: uittaa tukkeja pitkin Vångan kuohuvaa vuolletta. Kului pari vuotta, ja yritykset menivät aina vaan hukkaan; tukit ajautuivat säännöllisesti kauas merelle, ja rappio ja häviö hiipivät väijyvinä varjoina työpajojen ympärillä, joissa sekä työ- että päällysmiesten katseissa kuvastui pilkkaa ja epäilystä. Mutta näiden ulkonaisten vastoinkäymisten takana oli jotain, jota kansa ei nähnyt eikä käsittänyt: tahto, voimakkaampi kuin rautaketjut, joita pajoissa taottiin; tarmo, joka kuin teräsvieteri ponnahti sitä korkeammalle, kuta alemmas se painettiin; ja tarkkanäköisyys, joka tunkeutui tulevaisuuteen, korvasi hetken tappiot tulevilla voitoilla ja rohkealla, levollisella selvyydellä teki johtopäätöksiä. Ja kun se hetki koitti, jolloin itsepintaiset tukit kulkivat aukaistuja väyliään aaltojen kuohussa, ja liike vähittäin loistavasti elpyi, silloin sattui tuo tuttu seikka, että tuuli kääntyi; "hullusta" tehtiin nero, ja epäilys vaihtui kunnioitukseksi, joka vuosien vieriessä muuttui taikauskoiseksi luuloksi, että kaiken, mitä patruuna Falkenstern otti tehdäkseen, täytyi onnistua ja että hän salaperäisellä mahdilla vallitsi sekä ihmisiä että asioita.

Tehtailija Henrik Falkensternillä oli vain yksi tytär, naimisissa erään korkeasukuisen, köyhtyneen upseerin kanssa, ja yksi poika, Kurt, jolle hän kuollessaan jätti koko suuren työnsä rauta- ja sahalaitoksineen Vångan suulla. Kurt oli perinyt isänsä työteliäisyyden, mutta ei hänen neroaan eikä tahdonvoimaansa. Hänen johtaessaan alkoi sahalaitoksilla jonkunlainen taantumus, joka luonnon välttämättömyydellä seuraa siellä, missä ei ole edistystä ja kehitystä. Työmiesten asunnot alkoivat rappeutua, osa koneista kävi vanhanaikuiseksi, uudet tuulet, jotka puhalsivat rauta- ja puutavaramarkkinoilla, eivät päässeet Vångajoelle, ja luultavaa on, että jos Kurt olisi elänyt yhtä vanhaksi kuin isänsä, olisi Falkensternien aurinko peittynyt pilviin. Mutta hän kuoli liikkeen vielä kukostaissa ja jätti siis loistavan perinnön kaksikymmenvuotiaalle pojalleen, Bengtille, ja neljälle tyttärelleen, jotka täysikasvuisiksi tultuaan ja rippikoulun käytyään heti toinen toisensa jälkeen joutuivat kihloihin ja naimisiin pääkaupungin enemmän tai vähemmän varattomain kreivien tai paroonien kanssa. Kun perinnönjako oli suoritettu, otti Bengt koko suuren liikkeen haltuunsa ryhtyäkseen nuorin, kokemattomin voiminsa johtamaan sen monia eri osastoja.

Mutta ei kauvan kestänyt, ennenkuin tarina isoisän voimasta ja työkyvystä virkosi eloon, pojanpoika sankarinaan. Kaikki onnistui nuorelle Bengtille, tehdas kukosti kaikin tavoin, ja sen liikeyhteys ulkomaitten kanssa kasvoi kuin verkko, jossa silmukka liittyy toiseen. Jo ensimmäisenä vuonna, vastoin monia vastustavia, täysivaltaisiakin tahtoja, sai hän, tuo kaksikymmenvuotias nuorukainen, aikaan, että työmiesten asunnot korjattiin ja rakennettiin uudelleen. Sitten seurasivat vuosi vuodelta muut uudistukset: koulu, kappeli, uusi silta y.m. Mahdoton on sanoa, mikä oli sisin syy näihin parannuksiin, jotka antoivat uutta hohdetta Vångan tehtaan jo ennestään loistavalle maineelle: rakkausko ja huoli kansan tarpeista, vaiko ylpeys, joka aina tahtoo kaikessa hohtaa ylinnä. Varmaa on, että työväki piti Bengtistä. Vaikka hän oli suora ja jyrkkä kuten iso-isänsä, ylimys kiireestä kantapäähän, taisi hän kehua olevansa seudun suosituimpia herrasmiehiä. Hänen persoonallisuutensa voimakkuus, joka ilmeni jo nuorukaisessa, kun tämä kulki lautatarhoilla ja kulmakarvojaan rypistämällä ja tuimalla ulkonäöllään koetti voittaa nuoruuden epävarmuutta, jota hänessä vielä oli, se se pystyi työmiehiin; he tunsivat, että heidän edessään oli "mies", tosin ylpeä ja ankara, mutta sanassaan pysyvä, ja olihan hän sitä paitsi pitänyt huolta väestään paremmin kuin yksikään edeltäjistä.

Mutta kursailut ja imartelut pilasivat vuosien kuluessa nuoren isännän, hän tottui näkemään kaikkien taipuvan hänen tahtoonsa, ja vähitellen muuttui hänen itseluottamuksensa miehekkäästä levollisuudesta halveksivaksi ylpeydeksi; ja joskin hän yhä omisti väestönsä luottamuksen ja kiitollisuuden, niin ei se Bengt Falkenstern, joka pilkallisesti hymyillen istui kuuntelemassa nuorten herrain kertomuksia Ester Hermansonista, enää ollut yhtä ihailtu, kuin kaunis, voimakas kaksikymmenvuotias nuorukainen oli ollut.

Ja kaupungin sivistyneet häntä oikeastaan enin pelkäsivät; Falkensternin nimi oli vuosien vieriessä saanut sellaisen loiston, että oli vallan turhaa koettaa pysyä itsenäisenä sen rinnalla ja päästä sen vaikutuksen alta. Sillä seikka oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että sen, joka ei voinut kehua olevansa minkäänlaisissa suhteissa konsuli Falkensterniin — paraimmassa tapauksessa edes omistaen pöydällään hänen käyntikorttinsa tai painetun kutsun vanhaan palatsiin Satamakadun varrella, tai joll'ei sitä, niin ainakin oikeuden tervehtiä häntä kadulla — niin, sen oli sangen vaikea kiivetä yhteiskunnan sivistyneitten piireihin johtavia portaita.

Falkensternien ja Henningien välillä oli aina ollut kilpailua; jälkimäisetkin olivat rikkaita ja mahtavia sahanomistajia, mutta Falkensternit voittivat siinä, että heidän menestyksensä oli ollut ehdoton. Heillä oli aina ollut sitä, mitä ihmiset nimittävät "hyväksi onneksi", ja tuntui siltä kuin yksin se seikka, että Henningit olivat antautuneet heidän kanssaan taisteluun vallasta, olisi sekottanut jälkimäisten kohtaloon jonkunlaisen menestyksen puutteen ja huonon onnen, jota heillä muuten ei olisi ollut.

Tämä äänetön, mutta sitkeä ja kiivas taistelu ilmeni vuosien kuluessa yhä selvemmissä muodoissa, kuten kilpailuna luottamusviroista ja muuna sellaisena, ja kärjistyi lopuksi Bengtissä ja Åkessa, muuttuen jonkunlaiseksi järkkymättömäksi sallimukseksi. Mitä auttoi, että Åke koetti kurottaa pientä hienotuoksuista, huolellista olentoaan, hän ylettyi kuitenkin vain Bengtin olkapäähän; mitä auttoi koettaa voittaa toista ulkonaisessa komeudessa, Bengtille voitto sittenkin jäi. Ja tämä epäonnistuminen, elämän taistelussa tappiolle joutuminen, joka vähitellen tuossa alituisessa kateellisessa kihnaamisessa Falkensternejä vastaan oli liittynyt Henningin nimeen, heitti Åken, nuoren, hennon Åken yli raskasmielisine katseineen ja katkerine hymyineen, ikäänkuin traagillisuuden varjon, jota vuoroin ulkonaiset vastoinkäymiset, vuoroin hänen oma sisäinen epäilyksensä yhä suurensivat.

Tällä kannalla olivat olot kaupungissa, kun kaunis Ester Hermanson tuli viskatuksi sinne kuin pommi ja pani kaikki kielet ja mielet liikkeeseen. Eihän kaupungissa tosin ollut puutetta somista neitosista. Pormestarilla oli koko kuusi tytärtä, joista ainakin pari oli hyvin miellyttävää, ja muisto Adele Falkensternistä, kolmannesta sisaruksien joukossa, oli yhä valokohtana hienoston aikakirjoissa. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että nuori opettajatar voitti sekä menneisyyden että nykyisyyden, vaikkapa se myönnytys muutamilla tahoilla tuntuikin hieman tylyltä.

Åke Henning oli vain pari kertaa nähnyt tuon nuoren tytön, kun hänelle jo kävi selväksi, että hän rakasti häntä tavalla, jolla ei vielä ollut ketään naista rakastanut. Myrskyiset, riehuvat nuoruudentunteet kuohahtivat sydämen syvyydestä, jonne hän luuli niiden ijäksi hautautuneen, ja kutoivat öin ja päivin lumoavia, hohtavia unelmia hänen sieluunsa. Hän tuskin ajatteli eroa tytön yhteiskunta-aseman ja omansa välillä. Mitä merkitsi se, että tyttö oli köyhä ja halpa? Åke tekisi niinkuin muinoin kauniin Sigridin rakastaja tämän sarkahameelle: peittäisi sen kullalla ja helmillä, ja palkinnoksi loisi tytön ihmeellinen kauneus, hänen suloinen naisellisuutensa kuin auringonpaistetta yli koko hänen elämänsä…

Oikeastaan hän ei luulokkaasta luonteestaan huolimatta epäillyt tyttöä voittavansa: hänen tietämättään luottivat hänen haaveksivat tulevaisuuden unelmansa siihen, että tuollainen köyhä, vähän huomattu tyttö kuin Ester, olipa hän kuinka kaunis tahansa, kiitollisena ottaisi vastaan tarjouksen tulla Åke Henningin puolisoksi. Yhtä hän vain pelkäsi: että Bengt Falkenstern rupeaa hänen kilpailijakseen. Hän oli kerran ennenkin joutunut samanlaiseen asemaan, ja hänen kätensä puristui yhä vieläkin nyrkkiin, kun hän ajatteli, miten Bengt muutamassa päivässä oli työntänyt hänet syrjään.

Mutta eihän Bengt ikinä ottaisi tyttöä vaimokseen — Falkensternien ylpeys, joka Åkelle monasti oli ollut kompastuskivi, muuttui nyt pelastavaksi laudaksi, jonka turvissa hän koetti ohjautua satamaan pois epäilyksistä ja epäluuloista…

Ei, ei ikinä vaimokseen, se ainakin oli varmaa. Mutta — eihän se estäisi Bengtiä rakastumasta, houkuttelemasta tyttöä puoleensa, tekemästä häntä onnettomaksi, syöksemästä häntä ehkä … ehkä…

Åkesta tuntui, kuin olisi tuo ajatus kuin kylmä käärme kietoutunut hänen sydämensä ympärille, ja hän tunsi, kuinka epäilys ja epäluulo uudelleen vetivät häntä tummaan syvyyteensä.

Näin heittelehti, hän vaihtelevien tunteitten kesken, samalla kun hänellä oli yksi ajatus, joka lakkaamatta ajoi häntä eteenpäin: saada kaikki selväksi ennen Bengtin kotiintuloa. Mutta se ei onnistunut; Ester vältti häntä, ja niinä harvoina kertoina, jolloin hän tapasi hänet, oli tyttö niin ujo, että kaikki lähestyminen oli mahdoton.

Åke kirosi itseään ja kohtaloaan, mutta hänen rakkauttaan Esteriin ei mikään vastarinta vähentänyt, ei se, joka jo oli häntä kohdannut, eikä se, jonka hän aavisti olevan tulossa. Ja sinä iltana, jolloin nuo neljä nuorta herraa istuivat Café Riche'n edustalla ja Bengt samalla sekä ivallisesti että uteliaasti hymyillen kuunteli puhetta Esterin kauneudesta, sinä iltana tunsi hän, kuinka vanha peritty vihamielisyys Falkensternejä kohtaan kuohahti synkäksi vihaksi siihen mieheen, jossa hän mustasukkaisen vaistolla jo näki onnellisen kilpailijansa.

III.

Bengt Falkenstern oli yli kolmenkymmenen, ja koko kaupungissa oli tunnettua, että hän avioliittojen suhteen oli sitä mieltä, että ne ovat parhaat, joista ei mitään tule. Ystävät ja tuttavat tiesivät suunnilleen, miten hän siinä asiassa ajatteli: hän asetti niin suuret vaatimukset vaimoonsa nähden, että jos hän niiden täyttämistä piti avioliittonsa ehtona, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin jäädä vanhaksipojaksi. Hän oli nähnyt niin monta onnetonta tai puolittain onnellista avioliittoa, että hän mieluummin valitsi oman hauskan seuransa ja vapauden, jonka riippumaton asema hänelle soi. Sitä paitsi kantoi hän sydämessään ihannekuvaa, josta hän ei voinut irtautua: äitivainajansa kuvaa. Vain hän, joka olisi tuon ihanan, korkeasukuisen naisen kaltainen, voisi voittaa hänen sydämensä, vain hän saisi kiertää kalliit perhekorut kaulaansa ja käsivarsiinsa. Näitä ajatuksia ja tuumia oli hänessä liikkunut, ja niitä hän oli peittelemättä ilmilausunut niistä ajoista asti, jolloin falkensterniläinen itsetietoisuus alkoi saada oman erikoisvärityksen Bengtin luonteen kylmästä ylimielisyydestä ja arasta, huolellisesti kätketystä syvän ja voimakkaan rakkauden kaipuusta. Ja kun vuodet vierivät tuomatta mitään muutosta hänen ulkonaisiin oloihinsa, niin vahvisti todellisuus yhä enemmän ja enemmän hänen teoriiojaan.

Hän ei siis ajatellutkaan todellisen tunteen syntymistä, kun hän tuona iltana Café Riche'n edustalla juteltaessa päätti tutustua Esteriin ja itse tulla vakuutetuksi siitä, oliko hän todella niin ihastuttava, kuin nuo nuoret herrat arvelivat.

Mutta ei ollut menestystä hänelläkään koettaessaan tavata tyttöä; pari kertaa kulki hän pitkin Kaivokatua, vahti koulun edustalla ja näki paljon opettajattaria ja koulutyttöjä, mutta ei yhtäkään sopinut nimittää "kaunottareksi". Lopuksi hän suuttui, niinkuin aina, kun ei joku asia käynyt mieltä myöten; hänestä tuntui, kuin olisi Ester häntä persoonallisesti loukannut, kun ei ollut kadulla sillä tunnilla ja minuutilla, jolloin Bengt suvaitsi kulkea häntä vakoilemassa, ja hän päätti olla hänestä sen enempää välittämättä. Mutta päätöksen toteuttaminen ei onnistunut: hän ei voinut olla Esteriä muistamatta. Ajatus saada nähdä erinomaista kaunotarta oli saanut hänen mielikuvituksensa liikkeeseen ja täyttänyt sen kuvilla, jotka täytyi voida karkottaa, tai sitten oli niille löydettävä vastine todellisuudesta. Hän kulki siis yhä edelleen aina puolipäivin, otsa rypyssä ja tyytymättömän näköisenä, pitkin Kaivokatua, tarkastellen jo pitkän matkan päästä, nenälasiensa takaa, vastaantulevia nuoria naisia.

Viimein hän eräänä päivänä näki koulun luona nuoren tytön, jonka näkö sattui häneen kuin sähköisku, paljon ennen kuin hän oli ennättänyt huomata muuta kuin hänen olentonsa rajapiirteet. "Se on hän", Bengt ajatteli, ja äkkiä tuntui hänestä kuin olisi aurinko noussut, kuin jotain valoisaa ja säteilevää olisi tullut häntä vastaan tuon nuoren tytön haahmossa. Silmänräpäyksessä ennätti hän painaa mieleensä hänen ulkomuotonsa huomattavimmat piirteet. Hän näki, että tyttö oli hyvin pitkä ja solakka, ja kauniisti kaartuva kaula ja pehmeät, notkeat liikkeet muistuttivat liljaa. Päätä verhosi tavattoman runsas, kullankarvainen tukka, jonka vaalea hohde oli omituisen ihastuttava vastakohta suurille, harmaanruskeille, lempeäloisteisille gasellinsilmille. Bengt ennätti myös huomata, että hän astui tavattoman kauniisti ja että ryhti oli samalla sekä ylpeä että naisellisen pehmeä.

Kaikki nuo ulkonaiset piirteet valtasivat hänen mielikuvituksensa eivätkä koskaan enää unohtuneet…

Kun he menivät toistensa ohi, kiinnitti Bengt katseensa Esteriin ja nosti kohteliaasti hattua. Tyttö katsahti hämmästyneenä ylös, heikko puna kohosi hänen poskilleen, hän hymyili, puoliksi hämillään, puoliksi veitikkamaisesti, ja kumarsi hieman päätään. Bengtkin hymyili — itselleen; hän tuskin tiesi tervehtineensä, hän oli toiminut kuin hypnotiseerattu, joka ei tee tekoansa suunnitelman tai laskujen nojassa, vaan siksi, että hänen täytyy…

Niin tosiaankin, tyttö oli kauneinta, mitä hän konsanaan oli nähnyt; nuo haaveksivat nuoret olivat olleet oikeassa… Hän oli ihastunut, hurmaantunut; koko kotimatkan hän ajatteli tuota nuorta tuntematonta tyttöä. Välistä tuntui, kuin olisi hän seisonut vastalöydetyn, uuden madonnakuvan, ihmeteltävän taideteoksen edessä; välistä tuli nainen esiin, lämmin, elävä nuori nainen, väreillen ihanana kevät-unelmain ja kesäisten satujen tunnelmana; välistä väistyivät nuo ihanat näyt, ja epämääräisestä, sumuisesta etäisyydestä ilmestyi ihminen, Ester Hermanson, ja levottomina, uteliaina ajoivat kysymykset toisiaan takaa: kuka hän on … minkälainen hän on … kuinka voisin häntä tavata?…

Äkkiä syntyi hänessä kuin vastavirtaus noille kuvitteluille; synkkä tyytymättömyys kuohahti esiin ja valoi kylmää vettä hänen lämpimille tunteilleen. Kuinka sopimatonta oikeastaan oli, että nainen siinä asemassa oli niin kaunis! Kuningattarelle, prinsessalle, kreivittärelle se ulkomuoto olisi omiaan, — mutta köyhä opettajatar, muotiompelijan tytär, mitä teki hän sellaisella kauneudella? Odottamattaan tuli Bengt niin huonolle tuulelle, että hän sisimmässään kapinoi tuntemattomia voimia vastaan, joiden hän arveli sopimattomalla tavalla järjestävän elämän oloja. Ja kotiin tullessaan oli hän niin alakuloinen ja nyreissään, ett'ei koko iltana puhunut kenellekään sanaakaan, istui vaan huoneessaan ja luki sanomalehtiä ja kirjotti kirjeitä ja myöhemmin illalla läksi yksin kävelemään maalle päin. Mutta koko ajan seurasi häntä Esterin suloinen kuva, joka hymyili hänen synkille ylpeydenajatuksilleen, niinkuin auringonsäde raju-ilman pilville.

Seuraavana aamuna herätessään oli hän paremmalla tuulella. Ensiksikin oli hän nukkunut hyvin, johon hän pani paljon arvoa, ja toiseksi oli hänen onnistunut vakuuttaa itseään siitä, ett'ei ollut mahdollista muuttaa luonnon erehdystä kaunottaren suhteen ja että siksi oli paras ottaa asia sellaisenaan, seurata ensimmäistä päätöstään ja ruveta tytön ritarilliseksi ihailijaksi. Samaan aikaan kuin hän edellisenä päivänä oli tavannut Esterin, läksi hän siis Kaivokadulle, ja niin pian kuin tyttö tuli näkyviin, meni hän suoraan häntä vastaan, nosti hattuaan ja levollisella, kohteliaalla varmuudella, ominainen niille, jotka ovat tottuneet aina osumaan maaliinsa, lausui:

"Pyydän anteeksi, neiti, että eilen tervehdin teitä ilman minkäänlaista oikeutta siihen. Harmillinen lyhytnäköisyys, joka usein tekee minulle pienet tepposet, selittäköön erehdykseni. Toivon, että suotte anteeksi?"

Ester loi häneen aran, ihmettelevän katseen ja kumarsi hymyillen. Hänen mielestään oli erehdys liian vähäpätöinen kaivatakseen noin pitkää puolustusta, ja jos hän miehen kohtelussa olisi huomannut vähääkään tunkeilevaisuutta tai uteliaisuutta, olisi hän heti karkottanut hänet luotaan. Mutta hänen hieno naisenvaistonsa ei keksinyt mitään sellaista; miehen kohtelu ja tapa oli erinomaisen kohteliasta ja hänen katseensa levollinen ja kylmä. Ester tiesi hyvin, kuka hän oli, ja hänestä oli imartelevaa, että konsuli Falkenstern näin huomasi häntä.

"Sallikaa minun esittää itseni", jatkoi tämä yllä samaan levolliseen, objektiiviseen tapaan, jonka hän arveli paraiten vievän perille, "olen konsuli Falkenstern."

Ester hämmästyi hieman. Hänen silmänsä painuivat maahan miehen katseen edessä. Hän punastui, mutta vastasi rauhallisesti, osottamatta pienintäkään saamattomuutta:

"Nimeni on Ester Hermanson."

"Ah, te olette tuo uusi opettajatar", huudahti Bengt, ja ensi kerran heidän kohtaamisensa ajalla hän antoi ihastuksen pilkistää esiin levollisuuden naamarin takaa, jonka hän oli vetänyt kasvoilleen. "Kuulin tässä eräänä päivänä jonkun ylistävän teitä ja silloin ajattelin: ehkä hän tuo raikkaan tuulahduksen pinttyneeseen seurapiiriimme. Panen juuri kuntoon koulua tuolla sahalaitoksellani; ehkä te voitte antaa hyviä neuvoja. Sallitteko minun seurata teitä ja jatkaa keskustelua, joka ehkä voi huvittaa meitä molempia?"

Rohkaistuneena Esterin ujosta: "mielelläni, jos konsulia haluttaa", hän seurasi häntä kotiin asti ja puhui koko ajan kasvatusopillisista kysymyksistä aina vaan samaan rauhalliseen, objektiiviseen tapaan. Vähitellen katosi Esterin ujous, hän kuunteli huvitettuna Bengtin kertomusta Vångan kouluoloista ja lausui vapaasti ajatuksensa. Ja kun he olivat tulleet Esterin portille ja Bengt jätti hyvästi ja kohteliaasti kiitti häntä tuttavuudesta, jonka niin aivan ansiottaan oli saanut tehdä, silloin oli Ester jo muodostanut arvostelunsa hänestä. Bengt oli rakastettavin, miellyttävin nuori mies, minkä hän koskaan oli tavannut, niin iloinen, niin vaatimaton, niin luonnollinen — ja hänen elämänkatsomuksensa oli niin vapaa ja laaja, hän harrasti niin suuresti kansaa, juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat Esterinkin sydäntä lähinnä. Neljännestunti sitten olivat ho aivan vieraat toisilleen, ja nyt tuntui Esteristä, kuin olisi hän konsuli Falkensternissä löytänyt hyvän ystävän, jonka hän varmaan oli uudelleen tapaava, jonka kanssa hän saisi jutella monista hauskoista kysymyksistä…

Vasta kun hän iltapäivällä oli yksin huoneessaan ja seisoi kuvastimen edessä järjestäen hiuksiaan, jäähtyi hänen innostuksensa hieman, ja hän ajatteli, ivallisesti hymyillen tarkastaessaan kaunista kuvaansa: "Tokkopa hän olisi niin huvitettu kasvatusopista, jos ulkomuotoni olisi toisenlainen …"

Bengt menetteli hyvin varovasti; jott'ei pelästyttäisi tyttöä, antoi hän muutaman päivän vierähtää koettamatta lainkaan häntä kohdata. Mutta eräänä päivänä läksi hän Kaivokadulle, asetti niin, että tuli Esteriä vastaan, tervehti ritarillisesti, mutta kuitenkin vieraasti, niinkuin edelliselläkin kerralla, ja alkoi heti vakavasti puhella yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ja keskustelu vieri kuin iloisesti loriseva virta, jonka mukana he molemmat seurasivat, täynnä valoisia, herääviä kevätunelmia. Ja jos miehen yhä enemmän valtasi ajatus, että tuo nainen oli kaunein, minkä hän koskaan oli nähnyt, niin alkoi tyttökin katsella miestä orastavan rakkauden kirkkaan hohteen läpi. Hän unohti vallan pienet epäilyksensä Bengtin kasvatusopillisen harrastuksen todellisuudesta, ja hänen sydämessään kaikui kuin lakkaamaton, riemuisa leivon viserrys: tuollaiseksi, juuri tuollaiseksi olen miehen ajatellut, todellisen miehen … noin hyväksi, jaloksi … niin lämpimäksi kaikkea suurta ja oikeata kohtaan…

Lähinnä seuraavina aikoina he tapasivat toisensa täten monasti, ja, kerta kerralta tuli heistä hartaammat ystävät. Bengt pyysi Esteriä käymään Vångan tehtaalla katsomassa sahoja, työmiesten asuntoja y.m. Kun hän arveli, että heidän suhteensa oli kyllin pitkälle kehittynyt oikeuttaakseen sydämellisempiin ihailunosotuksiin, lähetti hän Esterille kukkavihkon, hyvin pienen ja vaatimattomasti sidotun, mutta kukat olivat mitä kalleimpia. Seuraavana päivänä tavattaessa, jo ennenkuin Ester ennätti kiittää tai lausua paheksumistaan kukista, pyysi Bengt saada käydä tervehtimässä hänen äitiään ja tulla tälle esitetyksi. Tämä pyyntö nosti kiivaan punan nuoren tytön kasvoille, kauniin, vienon värin, joka antoi hänen silmilleen kostean hohteen ja teki hänet niin suloiseksi, että Bengt ei voinut hillitä itseään, vaan melkein tietämättä, mitä teki, tarttui tytön käteen ja puristi sitä kovasti. Ester ei itsekään ollut selvillä tunteistaan tällä hetkellä; hämmästys, tyydytetty ylpeys ja puoliherännyt rakkaus sekaantuivat toisiinsa hänen sielussaan, mutta tuon kaiken läpi tunsi hän kuin neulanpistona tuskallista epäluuloa.

Hän vastasi kuitenkin myöntävästi tulematta lainkaan hämilleen ja ihmetteli vain, minähän päivänä ja mihinkähän aikaan Bengt tulisi. Mutta Bengt osasi viekkaasti luikertaa vastaamasta ratkaisevasti siihen, ja he erkanivat ilman että oli määrätty päivää, jolloin hän kävisi äitiä tervehtimässä. Sitten ei Ester pitkiin aikoihin kuullut hänestä mitään…

Sillä välin kävi Bengt vaikeaa sisällistä taistelua. Jo silloin, kun hän kukat lähetettyään tapasi Esterin ja tunteittensa valtaamana pyysi saada tehdä käynnin hänen äitinsä luona, oli hän mennyt yli rajain; hänen säteilevän iloinen mielensä oli lannistunut, ja kotiin tullessa valtasi hänen sydämensä hurja vimma. Hän tunsi, että oli antanut houkutella itsensä jonkun salaperäisen Rubikon-joen poikki, ja tuo seikka, jota ei hän tosin tunnustanut, mutta joka hänessä kuitenkin oli tuskallisena tunteena, se oli irrottanut hänessä kaikki rakkaudenhuumeen kahlehtimat vastakkaiset voimat. Tähän asti oli hän huolettomana keijunut välkkyvillä aalloilla, joita hän ennenkin monta kertaa oli kulkenut; hän oli vain nauttinut, ja kun vastaväitteet kohottivat päätään ajattelemattomain unelmain joukosta, karkotti hän ne, tuumien: "pyh, sellaistahan tapahtuu joka päivä! Varmaan hän on usein ollut tällaisen haaveilun esineenä, johon minä nyt olen antautunut. Jos käy liian kuumaksi, matkustan tieheni; en ole mitään sanonut … en mitään sitovaa…"

Mutta kun hän näki tytön kasvojen ilmeen pyytäessään saada käydä tämän äidin luona, silloin ymmärsi hän menneensä liian pitkälle, ja hänen sydämestään nousi, kuin musta varjo kesän valoisuuteen, tuo ajatus: "ei suinkaan hän vaan luule, että minä ajattelen kosia häntä?…"

Tuo ajatus, joka häntä sitten seurasi koko päivän, sai hänet vallan pois suunniltaan, aivan kuin olisi joku toinen eikä hän itse keksinyt sen. "Tyhmyyksiä, joutavia! Kuinka voi ajatella jotain niin mieletöntä! Minä, joka en tosiaankaan ole nähnyt naista, jolle tahtoisin antaa nimeni, minäkö naisin erään … ha … haha … se on naurettavaa, totta tosiaan, sehän on vallan naurettavaa…"

Hän nauroi halveksivasti, kulkiessaan edestakaisin salissaan, ja märehti kiivaita todisteluja arveluita vastaan, jotka kuitenkin olivat hänen omasta päästään lähteneet.

Mutta kun hän näin kulki, kiihottaen itseään lapsimaiseen raivoon Esteriä vastaan, hiipi häneen vallan vastakkaisia tunteita. Hän, jonka Bengt tahtoi karkottaa, kosti ja kietoi kauneudellaan hänen ajatuksensa tuoksuavaan ruusuverkkoon. Hän pakotti Bengtin ajattelemaan häntä, ei oman tahtonsa mukaan, haihtuvalla ihailulla, vaan rakkauden rajulla, tuskaisella kaipauksella; kuin vetovoiman kuljettamana joutui Bengt juuri niille urille, joita hänen ylpeytensä kieltäytyi seuraamasta. Esterin kuva sukelsi alituisesti esiin, milloin olan takaa, milloin vallan edestä, milloin hymyilevänä, milloin ilmeessään tuo huolestunut pikku totisuus, joka teki hänen lapsensuunsa niin ihastuttavaksi ja loi hienon varjon hänen kauniille otsalleen; hänen äänensä kaikui hivelevinä sointuina Bengtin korvissa, hänen liikkeensä sousivat ilmassa kuin tasaiset, keinuvat säveleet, koko hänen olentonsa lainehti Bengtin ympärillä, hänen hiustensa kultahohde, hänen silmäinsä loiste, huulten tumma purppura… Bengt tunsi kuin vajoovansa hänen katseittensa ja hymyilyjensä aurinkoiseen aaltoon…

Öisin hän ei saanut unta. Salaperäiset syvyydet, jotka hän arkana kätki sielunsa sisimpään, nuo kaipausten ja ajatusten syvyydet, jotka olivat maailman tunteman Bengt Falkensternin jyrkkä vastakohta, olivat joutuneet liikkeeseen; ja koska tuo niin harvoin tapahtui, koska noissa tummissa syvyyksissä melkein aina vallitsi syvä rauha, oli mullistus Bengtille liian voimakas. Vasta aamupuoleen hän nukahti, mutta heräsi melkein heti, ollen näkevinään Esterin seisovan keskellä huonetta. Hän oli kuin kuvapatsas, kokonaan valkosiin puettu, ja valohohde ympäröi kuin sädekehä hänen tukkaansa. Unen vallassa ja puolitajuisena Bengt tuijotti häneen, kunnes tyttö katseen selvetessä haihtui tyhjyyteen. Silloin valtasi Bengtin luulo, että Ester oli hänet lumonnut … niin, hän olikin kuin keijo … hänen ihmeelliset kutrinsa olivat taikaverkko … noissa tummissa, loistavissa silmissä oli metsän salaperäisyyttä…

"Se on siis totta", hän huudahti poissa suunniltaan, "olen loihtinut esiin hengen, joka on kasvanut itseäni voimakkaammaksi. Minä kuvittelin mielessäni huoletonta lemmenleikkiä ja minut on vallannut syvä intohimo, jota minun täytyy tyydyttää. En koskaan ole ketään rakastanut niinkuin häntä. Voi minua! Voi meitä molempia! Ilman häntä en voi olla ja vaimokseni en häntä koskaan ota!"

Näin vierivät viikot ja kuukaudet; useimmin kuin ennen nähtiin hänet sahoilla, häneen oli tullut jotain levotonta, kuumeentapaista. Bengt oli kuin taiteilija, joka luo paraat teoksensa silloin, kun tunnekielet ovat kovimmassa jänteessä: nyt kun hän oli rakastunut, olivat hänen asiansa loistavammat kuin koskaan ennen. Sen sijaan, että olisi vaipunut unelmiin, tarttui hän intohimoisesti uusiin suunnitelmiin ja ajatuksiin, ja oli kuin olisivat kiihtyneet tunteet antaneet kaikille hänen toimilleen innostuksen leiman.

Heti joulun jälkeen kutsuttiin hänet pormestarin luo illallisille. Koko kaupungin, s.o. hienoston oli määrä olla läsnä, ja Bengt oli syrjäteitä kuullut, että myöskin Ester — "suloinen pikku neiti Hermanson" — oli kutsuttu. Esterisiä oli näet vähitellen tullut kaupungin perheiden suosikki. Varsinkin pormestarinna oli ottanut hänet turviinsa, hän nimitti häntä "prinsessa Ruususeksi" ja teki kaikki voitavansa kyllästyttääkseen nuoren tytön suuteloillaan ja syleilyillään ja puheillaan hänen ulkomuodostaan, joihin Ester ei tietysti voinut muuta kuin punastuen ja pakotetulla hymyllä vastata. Ja koska pormestarinna oli kaupungin tapojen määrääjä, seurasivat muut rouvat esimerkkiä, kaikki — enemmän tai vähemmän itsetietoisesti — siinä lujassa vakaumuksessa, että nuoret herrat, se on ne, joita pidetään edullisina aviomiehen alkuina, kyllä rakastuvat Esterin tapaisiin tyttöihin, mutta hyvin harvoin heitä ottavat vaimokseen.

Mutta nyt oli tapahtunut se eriskummallinen seikka, että Åke Henning juuri päivää ennen oli kirjallisesti kosinut Esteriä ja saanut ystävällisen, joskin järkähtämättömän kiellon. Siksi hän ei seurannut kutsua pormestarin kesteihin, sillä hän tiesi Esterin menevän sinne, eikä Åke olisi sietänyt nähdä häntä.

Oli jo myöhäistä ja kaikki olivat aikoja sitten asettuneet paikoilleen, kun Bengt astui pormestarin saliin, kukaan ei ollut ottanut viipymistä huomioon; olihan niin tavallista, että konsuli Falkenstern ikäänkuin erottui muista tulemalla aina viimeisenä kaupungin pitoihin.

Tervehdittyään talon herraa ja rouvaa, asettui hän oven suuhun ja antoi katseensa nopeasti kulkea kokoontuneen seuran yli. Hän oli tuntenut heidät kaikki jo monta vuotta: Lestradin tytöt, kaksi vanhanpuoleista neitiä, jotka Bengt jo lapsuudessaan oli nähnyt; rehtori ja rehtorinrouva Grahnin ja heidän tyttärensä, 25-vuotiaan vaaleaverisen Alman, joka oli isän ja äidin epäjumala ja muutoin hyvissä väleissä koko kaupungin kanssa; talon kuusi tytärtä, kaikki toistensa näköisiä kuin koiranpennut tai kissanpoikaset; tukkukauppias Prytzin, valtiopäivämiehen ja tilanomistajan, rouvineen, poikineen ja tyttärineen, jotka viimemainitut olivat pormestarinnan hyviä ystäviä, ja, kuten hän, maunmäärääjiä kirjallisissa ja esteettisissä kysymyksissä; Henningin perheen, jota edusti kolme sukupolvea, "vanha patruuna", "nuori patruuna" ja tämän lapset; sekä muutkin. Kaikki heidät tunsi Bengt ihan ikävystymiseen asti, tunsi jok'ikiset kasvot, niin melkeinpä jokaisen erilaiset ilmeet ja liikkeet, aivan niinkuin hän tunsi kukkasarat Vångan vuokraajan tilalla, joihin puutarhuri vuodesta vuoteen istutti samoja kukkia: yhteen kolmikulmaan orvokkeja, toiseen satakaunoja j.n.e. Mutta vanhan ikävän kukkapenkin yli liiteli nyt hieno, ilmava perhonen hohtavin kultasiivin.

Bengt ei nähnyt häntä heti saliin astuessaan; mutta hetken haeskeltuaan huomasi hän hänen istuvan viereisessä huoneessa, ympärillään parvi nuoria tyttöjä, jotka puhuivat ja nauroivat, ja kaikkien huomio keskittyi Esteriin. Sillä Esterin käytös ja ulkomuoto ei herättänyt ainoastaan miesten rakkautta, vaan naistenkin haaveilevaa lempeä, samoin kuin pikkulapsetkin mielellään kiipesivät hänen syliinsä, kuuntelivat hänen satujaan ja laulujaan, katselivat häntä noihin silmiin, jotka olivat "suuremmat kuin muiden ihmisten", ja vetivät häntä hänen kultahohteisesta, paksusta tukastaan. Tänä iltana oli varsinkin yksi Prytzin pikkupojista rakastunut häneen. Nojaten kyynärpäitään Esterin syliin, pikkukätöset painettuina lihaviin poskiin, hän seisoi katsellen Esteriä, kasvoissaan matkimaton ilme veitikkamaista tyytyväisyyttä, samalla kun hän lakkaamatta, antaen yhtä suuren painon molemmille sanoilleen, toisteli: minun rouvani! Sitten juoksi hän ääneensä nauraen tiehensä, palasi taas muutaman silmänräpäyksen kuluttua ja uudisti äskeiset temppunsa entisellä tyytyväisyydellä. Yksi talon tyttäristä, hintelä neljäntoistavuotias, riippui tuolissa ja uskalsi aina silloin tällöin varovasti suudella Esterin tukkaa, ja toinen istui lattialla hänen jalkainsa juuressa. Alma Grahn ja muuan Prytzin neideistä istuivat hänen molemmilla puolillaan, ja kaikki näyttivät kilpailevan hänen palvelemisestaan ja ihailustaan.

Bengt seisoi pitkän aikaa ja katseli häntä lähestymättä. Tuossa miellyttävässä ryhmässä oli jotain, joka muistutti erästä taulua Göthen Lottesta sinä hetkenä, jolloin Werther hänet ensi kerran näkee pienien siskojensa parissa. Esterillä oli sama suloinen, lapsellinen iloinen ilme silmissään, kun hän vilkkaana loi katseensa milloin toiseen, milloin toiseen nuorista ympärillään ja huvitettuna kuunteli heidän juttujaan.

Bengtkin hymyili siinä seisoessaan ja katsellessaan tuota nuorta tyttöä ja surkutteli itseään, ett'ei ollut vähääkään Wertherin kaltainen.

"Tahdotko tulla pelaamaan pataa?" kysyi nyt talon isäntä lyöden Bengtiä olalle.

"En, kiitos", vastasi Bengt, "aijon antautua naisille tänä iltana. Ole hyvä ja esitä minulle neiti Hermanson, tuo ainoa 'uusi' nuori nainen seurassamme."

Molemmat herrat lähtivät Esterin luo, pormestari mainitsi Bengtin nimen, silmissä veitikkamainen loiste, Bengt kumarsi, Ester punastui hieman, ja sitten he alottivat toistaiseksi jotenkin jäykän keskustelun peittääkseen siihen kuohuvia tunteitaan ja ajatuksiaan.

Nuoret tytöt, jotka olivat istuneet Esterin ympärillä, hajosivat Bengtin tullessa kuin akanat tuuleen; ainoastaan Prytzin pikku poika jäi urhoollisesti paikoilleen Esterin eteen. Neidit Grahn ja Prytz koettivat tosin ottaa hiukan osaa keskusteluun, mutta Bengt oli heille jääkylmän epäkohtelias, ei ollut kuulevinaan, mitä he sanoivat, ja käyttäytyi, kuin olisivat he olleet pelkkää ilmaa, niin että lopullisesti he katosivat. Mutta heidän sydämensä tunteet Bengtiä kohtaan olivat kaikkea muuta kuin hyväntahtoiset; pieni haaveksiva neljäntoistavuotias, joka oli riippunut Esterin tuolissa, puristi Bengtille nyrkkiään ja mutisi: "Sinä vanha peikko, joka et voinut antaa meidän pitää ihastuttavaa pikku Esteriämme!" Ja neidit Prytz ja Grahn uskoivat toisilleen, että konsuli Falkensternissä, niin rikas ja ylhäinen kuin hän olikin, oli sangen vähän hienotunteisuutta ja kohteliaisuutta.

Bengtin ylpeä käytös nuoria tyttöjä kohtaan ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän tunsi siksi milt'ei vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Mutta tuo tunne ei mennyt syvälle. "Se on minun tähteni, siksi, että hän rakastaa minua ja tahtoo minua kokonaan vallita", kuiskasi hänessä puolustava ääni, ja tuo ääni alkoi nyt laulaa rakkaudesta ja onnesta niin voimakkaasti ja innokkaasti, että muut äänet vaikenivat; kaikki muut tunteet, paitsi varmuus Bengtin läsnäolosta, katosivat. Ester antoi hänelle anteeksi viime aikojen levottomuuden ja tuskan, hän unohti, että Bengt oli pettänyt lupauksensa käydä äitiä katsomassa; puolustavalla äänellä oli tuhansia keinoja pestä pois Bengtin viat…

Melkein koko illan oli Bengt Esterin seurassa; hänet oli vallannut jonkunlainen väliäpitämättömyys, hän heitti pois kaiken varovaisuuden, sulki silmänsä menneisyydeltä ja tulevaisuudelta ja nautti täysin siemauksin hetken hurmauksesta. Eikä Ester liioin voinut tunteitaan peittää; ihmeellinen onni, joka hänessä vallitsi, valoi lumoavaa hohdetta hänen kauniille kasvoilleen. Heidän välillään tapahtui alituinen vuorovaikutus; kuta enemmän Bengt lämpeni, sitä kirkkaammin loistivat Esterin silmät, ja kuta enemmän tuo loiste lisäsi Esterin kauneutta, sitä innokkaammaksi kävi Bengtin ihailu.

Ei kestänyt tietysti kauan, ennenkuin koko seuran huomio niin yksinomaisesti kääntyi Esteriin ja Bengtiin, että kaikki muut puhelunaiheet haihtuivat. Rouvat kuiskailivat heistä sohvissaan, herrat nauroivat heille punssipöytänsä ääressä, ja naimattomain naisten, sekä vanhempain että nuorempain, uteliaisuus nousi niin huippuunsa, että he melkein tulivat sairaiksi siitä. Mitä tarkotti konsuli Falkenstern, mitä hän ajatteli, kun hän niin sopimattomasti kohteli niin suloista nuorta tyttöä kuin Ester? Ja hän, tuo pikku hupsu, kuinka lapsellisen onnelliselta hän näytti hänen hävyttömiä imartelujaan kuunnellessaan! Voi, hän ei tiennyt, hän, kuinka monta samanlaista juttua tuolla miehellä oli takanaan!…

Mitään ratkaisevaa mielipidettä ei kuitenkaan voitu tänä iltana muodostaa, sillä pormestarinna istui koko ajan arvoituksentapainen ilme kasvoissa eikä sanonut asiasta sanaakaan. Tuo pieni sivukysymys: "hyvänen aika, miksi ei pormestarinna sano mitään?" vallitsi useampien ajatuksenjuoksua, eikä hyödyttänyt, että myöhemmin illalla kukin perhe pohti kysymystä kotonaan, ei asiaan siitä mitään valoa tullut.

Mutta illasta tuli aamu ja sen mukana uusi puheentulva. Ja kaupungin aamupäivä-kahvikekkerit saivat loiston, jota niillä ei ollut siitä ikimuistoisesta ajasta asti, jolloin huhu kertoi herra ja rouva Henning "nuoremman" aiotusta avioerosta. Kaikissa kadunkulmissa, missä rouvia ja neitosia sattui yhteen, sai varmasti kuulla konsuli Falkensternin ja Ester Hermansonin nimen; niin, tuntuipa siltä, kuin kaupungin katupoikiinkin, noihin iloisiin, rääsyisiin miehenalkuihin, jotka kuin pikku apinat häärivät pitkin toria ja lähtevien ja palaavien höyrylaivojen luona, olisi riemastunut mieliala tarttunut, ja he kirkuivat pahemmin kuin tavallisesti. Vasta viikon päästä asettui levottomuus, mutta silloin olikin pormestarinna lausunut mielipiteensä: että konsuli Falkenstern tosin naisi Ester Hermansonin, mutta he tulisivat varmasti onnettomiksi. Sillä pormestarinnalla oli ollut veli, joka huolimatta lahjakkaisuudestaan, huolimatta varotuksista ja neuvoista oli nainut alhaissäätyisen naisen, siksi voi otaksua, että Bengtkin niin tekee — ja syvästi onnettomiksi olivat veli ja käly tulleet, siksi oli hyvin luultavaa, että Bengtin ja Esterin käy samoin. Erisäätyiset aviopuoliset tulevat aina onnettomiksi…

Ja pormestarinna katsahti merkitsevästi silmiään vilkuttaen kaikkiin sivistyneisiin rouviin ympärilläni ja kaikki nämä kallistivat päätään, yhtä merkitsevästi silmiään vilkuttaen, ja jokainen oli sydämessään vakuutettu, että juuri hänen oma korkea sivistyskantansa, se se oli luonut kodin, miehen ja lasten, onnen.

Väärin olisi sanoa, että pormestarinnan synkät ennustukset tuottivat iloa tai tyydytystä kaupunkilaisille, mutta ne antoivat jonkunlaista rauhaa kiihtyneisiin mieliin, ja tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, kun kahvipöydän ääressä istuttaissa, lusikkain kalistessa ja kielien lörpöttäessä oli vankka pohja, jolle rakentaa pilvilinnojaan nuoren parin tulevaisuudesta.

IV.

Kun Bengt tuli kotiin pormestarin illallisilta, ilmotti palvelija, että salissa oli joku häntä odottamassa.

Bengt rypisti närkästyneenä kulmakarvojaan.

"Joku — näin myöhään — kuka?"

"Niin", kuiskasi palvelija epäröiden, "minun ei ollut lupa sanoa sitä, mutta se on herra Åke Henning."

Bengt säpsähti, hänen silmänsä välähtivät ja hän heitti päätään taaksepäin, niinkuin hänen tapansa oli, kun viha hänessä kiehui. Palvelija käytti tilaisuutta hiipiäkseen tiehensä niin pian kuin taisi; oli aina parasta joutua tieltä pois, kun konsulilla oli tuo ilme kasvoissaan.

Mutta Bengtillä ei ollut kiirettä saliin. Hän suki tarkoin ja kauan partaansa kuvastimen edessä, tuijottaen kuvaansa miettivin, etäisin, nyrpein katsein. Hän tunsi kuin ilmasta, että jotain oli tulossa, jotain kovin vastenmielistä tämäniltaisen nautinnon jälkeen.

Viimein läksi hän kuitenkin sisään hitain askelin ja jäykkäryhtisenä, jollaisena hän aina esiintyi, kun ylpeys nosti hänessä myrkyllistä päätään.

"Hauska tavata sinua", sanoi hän jäisen kohteliaasti, kun Åke tuli häntä vastaan huoneen perältä, "aika on vaan hiukan eriskummainen — kello on kaksi yöllä. Tee sentään hyvin ja istu."

Hän osotti huolimattomasti nojatuolia ja heittäysi itse erääseen kulmasohvaan.

"Kiitos", vastasi Åke ja istuutui, "en pidätä sinua monta minuuttia. — Syy, miksi tulen luoksesi näin sopimattomaan aikaan, on se, että aamulla varhain matkustan pois. Aioin lähteä vasta torstaina, mutta asianhaarojen vuoksi saan luvan matkustaa jo tänä aamuna. Ja sitä ennen täytyy minun sanoa sinulle pari sanaa."

"Matkustaa pois vai niin?" kertasi Bengt ja nojautui taaksepäin, laski jalkansa ristiin ja tarkasti Åkea puoliksi suljetuin silmin. "Sepä kävi nopeaan. No, toivotan onnea, että voit noin ilman muitta mutkitta päästä irti — sitä hyvää ei ole kaikille suotu."

Åke huomasi hänen sanojensa kaksoiskärjen, mutta ei välittänyt siitä paljon. Tällä hetkellä sai hän kokea, että suuri kärsimys vapauttaa tuntemasta pieniä pistoksia.

"Niin, olen onnellinen päästessäni pois täältä", vastasi hän lyhyesti, "sekä ruumiini että sieluni kaipaavat sitä. Sitä ennen on kuitenkin välillämme pieni selvitys suoritettava."

"Vai niin? Mitä sitten? Minä en tiedä meiltä jääneen mitään selvittämättä."

"Et suinkaan, mutta minä sen sitä paremmin tiedän!" huudahti Åke, ja hänen haaveksivat silmänsä loistivat tummina mielenliikutuksesta. "Ehkä ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ehkä piilee siinä luonnonlaki, jota ei voi järkäyttää … en tiedä… Mutta yhden asian tiedän: että sinä kautta koko elämän olet ollut julma kohtaloni. Sinä tulit aina tielleni, — mitä tahansa teinkään, mihin ryhdyinkään, heitit sinä aina polkuni yli kuin mustan varjon, josta en päässyt erilleni. Sinä ryöstit minulta tytön, joka oli ensi rakkauteni — ei, älä kiellä, sinä tiesit, että minä häntä rakastin; sinä olit voimakkaampi, houkuttelit hänet minulta ja — petit hänet…"

"Tietääkseni ei löydy lakipykälää, joka kieltäisi kahta nuorta miestä kilpailemasta saman naisen rakkaudesta", vastasi Bengt pilkallisesti, "minä en häntä ryöstänyt enkä pettänyt, niinkuin kohteliaasti suvaitset sanoa. Hän valitsi minut, ja yhtä paljon oli hänen syytään kuin minun, että liittomme rikkoontui…"

"Sinä ryöstit hänet ja sinä petit hänet", toisti Åke synkästi, "sinä käytökselläsi pakotit hänet tekemään lopun siitä, mikä sinulle oli ollut leikkiä vain… Muutoin olet sinä ollut minulle samaa, kuin sukusi minun suvulleni, sen tiedät. Polvi polvelta ovat Falkensternit syösseet meidät asemalta, joka meillä kerran oli tässä kaupungissa — onhan vain johdonmukaista, että sinä kohtelet minua samoin. Viekkaudella keinotteli iso-isäsi käsiinsä suuren Hemsjö-metsän, ja se se laski perustan hänen rikkaudelleen ja sai meidän asemamme horjumaan. Hän teki kaksi kertaa vararikon kiskoakseen saatavansa, juuri kun hän tiesi, että Värnön yhtiön oli vaikea hankkia rahoja. Sinun isäsi perusti paperitehtaan samaan paikkaan, mihin minun isäni oli hänelle kertonut aikovansa sellaisen perustaa. Sinä ostit Hålliden osakkeet veljeltäni, juuri kun olit saanut tietää, eitä niiden arvo kohta nousee…"

"Jo riittää", keskeytti Bengt, kohoutuen suoraksi sohvassaan ja lyöden nyrkkinsä pöytään, "älä istu siinä lörpöttelemässä! Näyt unohtaneen, että liikeasiat ovat liikeasioita eikä niissä tule hempeämielinen uhrautuvaisuus kysymykseen. Carl-Edvard pyysi minua ostamaan osakkeet, eikä minulla ollut syytä kieltää häneltä palvelustani…"

Åke naurahti halveksivasti.

"Jos ei siinä olisi ollut Falkenstern ja Henning vastakkain, niin olisi toinen niin sanottu 'ystävä' tuntenut velvollisuudekseen sanoa toiselle, ei nyt, tiedän, että niiden arvo nousee."

Bengt kohautti olkapäitään.

"Puhut kuin vanha, typerä nainen. Ja kuulehan, jos ei sinulla ole täällä muuta virkaa kuin loukata minua ja omaisiani, niin saat suoda anteeksi, jos muistutan sinua myöhäisestä ajasta. Yleensä en suvaitse kenenkään solvaavan minua, kaikkein vähinten omassa kodissani."

"En ole tullut sinua solvaamaan, — tulin sanomaan totuutta", vastasi
Åke levollisesti.

"Totuutta! Sinä huomautit äsken varsin järkevästi, ett'ei ole toisen ihmisen syy, että hän on toisen onnettomuus, ja siihen yhdyn minäkin täydelleen. Mutta unohdit toisen seikan: että toinen on itse syypää, jos hän katsoo toisen menestystä omaksi onnettomuudekseen. Miksi te Henningit hyökkäsitte kimppuumme kateuden koko voimalla? Olisitte ymmärtäneet, niinkuin sinä nyt näyt käsittävän, että on vaarallista kilpailla ihmisten kanssa, joille kaikki onnistuu, kuten meille. Olisitte tyytyneet purjehtimaan itseksenne tyynillä vesillä, silloin olisi kaikki käynyt hyvin; mutta siihen te olitte liian ylpeät, teidän piti hinnalla millä hyvänsä meidän ulapallemme, ja siellä särkyi hauras purtenne. Toinen ei voi aina, mitä toinen, vaikka hän kuinka halusta sitä tahtoisi. Eivät kaikki kelpaa uittamaan tukkeja Vångan pyörteissä!"

"Sinä olet oikeassa", vastasi Åke, "kaikkialla kuuluu tämä viisaudensääntö selvemmin sanoen näin: vahvempi ja kylmäverisempi musertaa elämän taistelussa heikomman ja herkemmän… Jos aina olisin ymmärtänyt asettautua sen mukaisesti, niin olisi se minulle ollut hyvä; mutta ymmärsin sen oikein vasta sinä iltana, jolloin istuimme Riche'n edustalla ja minä tarkastelin katsettasi ja ilmettäsi Esteriä mainittaissa. Silloin käsitin, miten tulisi käymään; mutta silloin oli jo liian myöhäistä."

Bengt nojausi sohvan selkämystään ja vihelteli vallattomasti.

"En tosiaankaan voi siihen mitään, että kaunis sukupuoli suosii minua enemmän kuin sinua", hän sanoi purevasti.

Åke ei vastannut. Bengt sai ivata häntä niin paljon kuin halusi, se ei häneen enää koskenut.

"No niin, älkäämme enää tuumiko", jatkoi Åke muutaman sekunnin vaitiolon jälkeen, "niinkuin sanoin, on viimeinen selvitys välillämme suoritettava; sitten eivät tiemme enää koskaan satu yhteen. Bengt Falkenstern", jatkoi hän, muuttaen tuolinsa lähemmäksi Bengtiä, ja kiinnitti silmänsä kilpailijaansa, "mikä on tarkotuksesi Ester Hermansoniin nähden? Tiedätkö, että ihmiset puhuvat sinusta ja hänestä tavalla, joka tahraa nuoren naisen mainetta? Vastaa minulle, Bengt, Jumalan edessä: aiotko ottaa hänet puolisoksesi?"

Bengt purskahti hermostuneeseen, ivalliseen nauruun.

"Aiotko esiintyä siveyden saarnaajana? Mutta pyydän ilmottaa sinulle, että siveellisyydestäni pidän itse huolta, ilman että sinä siihen sekaannut, ja välittämättä kaupunkilaisten puheista…"

Åke istui jälleen hetkisen vaiti; oli kuin olisi hän tahtonut kuunnella Bengtin sanojen kaikua oikein ymmärtääkseen, mitä tämä tarkotti. Sitten katsahti hän ylös ja tarkasti Bengtiä läpitunkevasti, kuten äsken.

"Kuulehan", jatkoi hän, "joll'ei teidän kihlaustanne kohta julaista, saa hänen maineensa tahran, jota ei hevin pestä pois. Tiedät, ettei maineesi ole paraimpia, ja teidät on nähty useasti yhdessä."

"Sinun intosi, rakas Åke, saada hänet kihlatuksi toiselle, on todella liikuttava. Minun mielestäni olisit miehekkäämpi, jos koettaisit työntää minut tieltäsi!"

Åke kääntyi, liikahtaen kärsimättömästi. Bengtin viime sanat sattuivat häneen tuskallisemmin kuin hänen muut puheensa. Hän ei kuitenkaan vastannut mitään, vaan jatkoi:

"Jos sinä teet Ester Hermansonin onnettomaksi, jos sinä hylkäät ja petät hänet, niin vedän minä sinut siitä kerran edesvastuuseen. Minä vaadin sinulta hänen elämänonnensa tavalla, jota et voi aavistaa, ei siksi, että kostaisin omasta puolestani — se ei maksa vaivaa — mutta kostaakseni hänen puolestaan. Sillä, katsos, — se riippuu kai myös siitä, että minussa on liian vähän 'miestä' — minä voin antaa anteeksi, että kaksi kertaa veit onneni, mutta en anna ikinä anteeksi, jos teet hänet onnettomaksi."

Åken hento vartalo näytti kasvavan hänen puhuessaan, ja tunteen hehku loi hänen sanoihinsa ylevyyttä, joka vaikutti Bengtiinkin. Mutta vain hetkiseksi: seuraavana hetkenä oli tuo vaikutus jo kadonnut kuin haihtuva tunnelma, ja Bengt vastasi tavallisella, pilkallisella äänellään:

"Minulle on vallan yhdentekevää, annatko anteeksi vai et, ja mitä 'kostoosi' tulee, on se minusta samaa kuin menisit vesilintua 'kostuttamaan'. Mitä sinä minulle voisit tehdä?"

"En aiokaan sinulle mitään 'tehdä' — enkä liioin ajattele 'kostoa'; kostaa olisin voinut siinä tapauksessa jo aikoja sitten. Koston sijasta vaadin, että teet onnelliseksi sen naisen, jonka tiedän sinua rakastavan ja odottavan, että pyydät häntä omaksesi."

"Sinä vaadit jotain minulta! Sinä kerrot, että aikoja sitten olisit voinut kostaa; mitä tarkotat? Sinä raukka —- koulupoikana oli tapani paiskata sinut maahan vasemmalla kädelläni … nyt sitä syyhyttää saada tehdä samoin…"

Åken kasvoille lensi tumma puna, ja hänen silmänsä saivat omituisen kiusaantuneen ilmeen, jossa heijastui muisto kaikesta siitä mielipahasta ja nöyryytyksestä, jota Bengt aina lapsuusajasta asti oli hänelle tuottanut.

"Älä ole niin suurisuinen, Bengt Falkenstern", vastasi hän synkän levollisesti, "nyrkkiäni ei minulla ole halua antaa sinun maistaa, mutta voisin musertaa sinut julmemmalla tavalla kuin voit aavistaakaan. Minun kädessäni on elämäsi synkkä salaisuus, minusta on riippunut, ett'ei oikeutettu ylenkatse ole sinua kohdannut … minä tiedän…"

Hän pysähtyi, katsoi vaistomaisen varovasti ympäri huonetta, meni sitten Bengtin luo ja kuiskasi pidätetyllä kiihkolla muutamia sanoja hänen korvaansa.

Noiden sanojen vaikutus Bengtiin oli kamala: hänen kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi, silmät ensin laajenivat, kuin olisi hän nähnyt jotain kauheaa, sitten painuivat silmäluomet kiinni, ja hän vaipui kokoon kuin ankaran iskun kohtaamana. Mutta herpoutumista seurasi rajusti, kuohahtava viha; hän kohousi istumaan ja kiinnitti Äkeen säihkyvät silmänsä.

"Ja sitä tahdot minua uskomaan!" huudahti hän, nauraen kuivaa naurua, "sinä luulet, ett'en minä ymmärrä, että jos niin olisi, jos sinä et todella olisi vain täynnä romantisia houreita, niin sinä aikoja sitten olisit käyttänyt valttejasi ja heittänyt ne esiin. Sinulle ei voisi olla muuta kuin makea haju, kun näkisit minunlaiseni vihatun olennon paneteltuna ja mustattuna!"

"Olet oikeassa … olisin sen jo aikoja tehnyt, joll'ei olisi ollut kahta estettä. Ensiksikin ei kunnon mies kosta kärsimäänsä vääryyttä levittämällä pahoja huhuja. Juuri siksi, että vihasin sinua, täytyi minun vaieta; ja tiedän, että jos olisin puhunut, olisi sydämeeni hiipinyt tyydytetyn koston ilo, mutta en halua halveksia itseäni. Oli toinenkin seikka, joka sitoi kieleni. Salaisuuden olin kuullut sisareltani Rakelilta; hän piti paljon tuosta tyttö-raukasta ja oli hänen luonaan päivää ennen, kuin … kuin … niin, ennen kuin se tapahtui… Epätoivoissaan kertoi tyttö silloin, mitä hän ei ollut vielä kenellekään sanonut; mutta Rakelilta otti hän lupauksen, että tämä säilyttäisi hänen salaisuutensa. Rakel kertoi siitä vain minulle — ja me kaksi olemme olleet vaiti. — Tänään ensi kerran pääsi se huulteni yli, mutta vain näyttääkseni sinulle, kuinka sinä kaikki nämä vuodet olet ollut halveksitun Åke Henningin vallassa, kuinka olisin voinut, jos olisin tahtonut, kukistaa sinut, ja siksi on minulla oikeus vaatia Esterin onni palkinnoksi siitä, mitä olen tehnyt."

"Koska pidät minua konnana, niin tekisit mielestäni sekä viisaammin että oikeammin, jos kertoisit tietosi Esterille ja pelastaisit hänet minusta, kuin että tulet tänne puhemiehenä!" huudahti Bengt pidätetyllä raivolla.

"Sen tekisinkin, joll'en tietäisi, miten häikäilemätön olet ja että Ester sinua rakastaa. Hän, tuo onneton, oli yhtä hyvä ja puhdas kuin Ester, ja se ei sinua estänyt… En tahdo Esterille hänen kohtaloaan … siksi vaadin, että kosit häntä, ennenkuin olet hänen maineensa tahrannut…"

"Sinä vaadit, … sinä uhkaat … siis, joll'en tottele käskyjäsi, sinä rankaiset minua laskemalla liikkeelle nuo juorut, jotka tähän asti jalomielisesti kyllä olet pitänyt itselläsi. Se kai sopii kunnon mielelle!"

"En sinua 'uhannut' enkä aio sinua 'rangaista'. Mutta luulin sinun ymmärtävän, että sillä, joka minun laillani on käyttäytynyt halveksittua vihollistaan kohtaan, sillä on myös oikeus asettaa vaatimuksia. Enkä usko, että on alentavaa kunnon miehelle vaatia, että sinä vaitioloni palkaksi teet onnelliseksi sen naisen, jota minä rakastan…"

Kun elämän ristiriidoissa äkkiä saa tuntea toisen ihmisen jalomielisyyttä, vaikuttaa se aina kahdella lailla: joko kohoamme itsekin hyvän korkeisiin ilmapiireihin tai vajoamme entistä syvemmälle, ja taistelu uuden lankeemuksen ja oman sisäisen vastarintamme välillä kovettaa meitä vielä enemmän. Bengtin kävi jälkimäisellä lailla.

"Mene tiehesi", hän lausui, ja jos hän katseellaan olisi voinut surmata Åken, olisi hän sen tehnyt, "sinun kurja kateutesi, koko sukusi kateus, se se keksii nuo jutut, jotka sanon perättömiksi … levitä niitä, jos uskallat… En tahdo kiittää sinun jalomielisyyttäsi kauniista mainetodistuksesta … kyllä minä jaksan kantaa sinun ja muutamain vanhain akkojen juorut!"

Åke nousi ja ojensi varottaen kätensä.

"Varo itseäsi! Sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että kaikki, mitä sanoin, on totta!"

Mutta nyt luhistuivat Bengtin hillitsemiskyvyn viimeisetkin jäännökset: viha, ylpeys, tuskaiset muistot, synkät omantunnonvaivat iskivät rautakyntensä hänen koko olentoonsa ja pudistelivat häntä, niinkuin myrsky pudistelee tammea.

"Mene, mene…", huusi hän ja osotti vapisevin käsin ovea, "kuinka uskallat … kuinka … kuinka … sinä kurja mato … matelija… minä … minä … potkin sinut ulos … ammun sinut…"

"Tee niin", vastasi Åke niin levollisesti, kuin ei viha ikinä yltäisi häneen, "minulla ei ole mitään menetettävänä … ammu, jos tahdot, minähän siitä voitan… Ja nyt hyvästi, Bengt … muista, mitä olen sanonut: tee hänet niin onnelliseksi, kuin sinä voit tehdä naisen — varo hänen kunniaansa … älä häpäise häntä — Jumala sinua rangaiskoon, jos hänet petät … muista se! Hyvästi!"

Hän meni, ja Bengt vaipui sohvaan puoliksi tainnuksissa. Hirmuinen mielenliikutus — monine erilaisine syineen — vaikutti häneen vallan ruumiillisesti, aivan kuin raju ukkosilma. Hänestä tuntui kuin tukehtuisi hän tai halvautuisi, kurkku puristui kokoon, silmät pullistuivat ulos, ja vapautuakseen kiihkeistä tunteistaan kiskoi hän kauluksensa auki ja löi kerta toisensa perästä nyrkkiään sohvan selkämystään.

Viimein lauhtui hänen mieletön vihansa; hän nousi, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kulki muutaman kerran ympäri huonetta ja soitti sitten palvelijaa, joka, varovasti herraansa vilkaisten, hiipi asunnon läpi ja sammutti lamput.

Mutta kun Bengt tuli makuusuojaan, käsitti hän, ett'eivät ne tunnit, jotka yöstä olivat jäljellä, ainakaan toisi hänelle unta. Kuin kirkuvat myrskylinnut kiitivät ajatukset edestakaisin ympäri lainehtivia syvyyksiä, ja noiden syvyyksien yllä häämöitti — ihmeellisenä kaunistuksena — aukea, autio kenttä, jolla ihmisolento taistelee eteenpäin pimeässä ja lumituiskussa ja viimein siihen katoaa. — — —

Kun Åke lähti Bengtin luota, vapisi hän vielä mielenliikutuksesta; mutta kun hän kulki katua ja yöilma sai rauhottaa hänen kiihtyneitä hermojaan, levisi vähitellen hänen sydämeensä levollisuus, joka seuraa sielun myrskyjä, kun tunnemme, että olemme koonneet olentomme paraat voimat ikäänkuin yhteen pisteeseen, määrätyksi sanaksi tai teoksi, ja että osuimme maaliin, johon tähtäsimme. Hän oli sanonut, mitä oli halunnut sanoa; hänen kilpailijansa oli ollut hänen vallassaan, hän oli osannut pitää varmaa tasapainoa kurjan uhkailun ja oikeutettujen vaatimusten välillä. Tosin hän ymmärsi, ett'ei Ester ikinä tulisi onnelliseksi Bengtin rinnalla, niin, ehkäpä tulisi hän hyvin onnettomaksi, ja jos Åke olisi voinut, olisi hän hinnasta mistä hyvänsä temmannut hänet pois Bengtiltä. Mutta hän tiesi kokemuksesta voimattomuutensa tässä suhteessa, hän tiesi, miten häikäilemätön Bengt oli, mikä valta hänellä oli naisten yli, — ja hän tiesi, että Ester, kokematon, haaveksiva Ester, rakasti Bengtiä. Hän ei voinut muuta kuin suojata Esterin kunniaa, ja sen hän luuli tehneensä, kutsuessaan esiin menneisyydestä nuo kostavat varjot…

Hän tunsi tuskaisen onnen hivelevän veristävää sydäntään, ajatellessaan eroa oman uhrautuvan, syvän rakkautensa ja Bengtin itsekkään intohimon välillä. Hänelle tuotti kaihonsekaista nautintoa ajatella voivansa niin syvästi ja suuresti rakastaa, voivansa unohtaa itsensä siihen määrään, että jos vain Ester tulee onnelliseksi, niin kadotkoon hänen oma viimeinen onnentoiveensa ainiaaksi raskaisiin pilviin, joiden hän jo niin kauan oli nähnyt leijaavan elämänsä yli.

Ja kun hän siinä kulki pimeässä talviyössä tähtien tuikkiessa avaruudessa ja ihmisten nukkuessa äänettömissä taloissa, joissa ainoastaan kärsimys ja paheet valvoivat, levisi alakuloinen hymy hänen kasvoilleen, |a hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut ihmeellistä, iäistä sävelhuminaa, säveleitä, täynnä elämän vihlovia epäsointuja ja suurten tuskien suloisuutta…

V.

Esterin oli tapana ajatella omasta itsestään, että hänellä oli kaksi sydäntä: toinen iloinen, riemusta sykkivä tytönsydän, joka voitti hänelle kaikkien rakkauden ja jolla hän puolestaan rakasti kaikkia, ja toinen, jossa oli tyyntä ja yksinäistä kuin synkällä metsäpolulla, sydän, jossa hiljaiset, uneksivat äänet kuiskailivat ja johon ei kukaan muu kuin äiti ollut saanut pilkistää, sillä äiti, hän oli Esterin "paras ystävä", jonka kera hän oli jakanut elämän tuskat ja riemut; keskinäinen rakkaus oli ollut heidän ilonsa ja voimansa, se oli heidät kantanut köyhyyden ja puutteen ammottavain syvyyksien yli, joita elämässä niin monasti oli heidän eteensä auennut.

"Äiti kulta", sanoi Ester eräänä iltana, istuessaan jakkaralla äidin jalkain juuressa ja kertoillessaan toivojaan ja pelkojaan, "jos hän pettää minut, jos hän on vienyt sydämeni vain leikkiäkseen minulla ja sitten heittääkseen minut pois, silloin en ikinä eläissäni enää voi olla iloinen."

Rouva Hermanson antoi työn, joka hänellä oli käsillä, vaipua syliin ja silitti hyväillen Esterin tukkaa.

"Tiedän, että sinusta nyt tuntuu siltä, Ester rakas; samoin tuntuu jokaisesta, joka ensi kerran pettyy."

"Voiko pettyä enemmän kuin yhden kerran?" Ester katsahti ylös suurin, uneksivin lapsensilmin. "Ei, ei, sillä näin suuresti voi rakastaa vain yhden kerran…"

"Niin luulee aina silloin, kun haava isketään, ja se se on katkeraa.
Mutta, lapseni, haavat voivat parantua, syvimmätkin, sen tiedän minä."

"Ei … ei … ei minun", huudahti Ester kiihkeästi, "jos hän on petollinen, on elämäni mennyttä, silloin tulee siitä vain pitkällinen kuolema … minä tiedän sen, äiti, tunnen sen 'oikeassa' sydämessäni, joka ei ole koskaan rakastanut muita kuin sinua — ja nyt häntä…"

Raju itku särki äkkiä levollisen, alakuloisen ilmeen rouva Hermansonin kasvoilta, niinkuin tuulenpuuska särkee vedenkalvon. Suuret kyyneleet vierivät hänen poskiaan ja suu vääntyi tuskasta.

Mutta kun Ester näki äidin kyyneleet, unohti hän vallan oman itsensä.

"Äiti, rakas äiti!" huudahti hän ja kietoi kätensä äidin ympärille, "älä itke, en voi nähdä sinua pahoilla mielin. Jos hän pettää … mutta hän ei tee sitä … mutta jos … niin minä olen niin luja, niin luja … minä teen työtä ja elän vaan sinulle, sinä oma armas äiti…"

Ja hän puristautui äitiään vasten, ja sylitysten istuen he tarinoivat ja hyväilivät pois tuskan ja pelon, jotka synkin surusävelin humisivat heidän ympärillään…

Mutta eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun koululupa juuri oli alkanut, sai Bengt, joka koko kevään on jatkanut entiseen tapaansa, milloin etsimällä Esterin seuraa, milloin vetäytymällä takaisin, palvelijaltaan kuulla tuon niin valtioviisaasti kuin suinkin esitetyn hämmästyttävän uutisen, että neiti Hermanson oli lähtenyt kaupungista ainiaaksi. Hän aikoi hakea paikan jossain toisessa oppilaitoksessa, sen oli palvelija saanut tietää rehtori Grahnin "sisäköltä".

Bengt kalpeni vihasta huulia myöten tämän kuultuaan. Hänestä oli mitä hirvein loukkaus, että Ester niin oli karannut sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Kuinka hän uskalsi, kuinka hän taisi uhmata häntä? Bengtin ensimmäinen ajatus oli repiä kappaleiksi valokuva, jonka hän oli kerjännyt itselleen ja jota hän aina kantoi povessaan, ja polkea rakkautensa kuoliaaksi.

Mutta rakkaus oli voimakkaampi, se ei antanut polkea itseään, se nousi suurena ja valtavana ja masensi hänen pikkumaisen vihansa. Pian oli hän ennättänyt rauhottua ja muistella Esterin todella maininneen aikovansa lähteä kaupungista ja ajatella, että hän tietysti teki niin pelastuakseen taistelusta, jossa hän alkoi joutua tappiolle. Hetken päästä oli Bengt tehnyt päätöksensä: hän menee Esterin äidin luo ja saa häneltä tietää, minne nuori tyttö on matkustanut.

Esterin ja hänen äitinsä asunto oli kaupungin vaatimattomimpia: kellertävä yksikerroksinen puutalo neliskulmaisine, mataline ikkunoineen. Mutta vuokra oli halpa, ja heillähän ei ollut paljon, millä elää; sekä Esterin palkka että äidin työansiot olivat vähäiset.

Bengtin koko mieli oli ääriään myöten täynnä ajatuksia Esteristä; se ei kuitenkaan estänyt, että häneen, matalan oven edessä seisoessaan, missä hänen täytyi köyristää upeaa vartaloaan sisään tullakseen, äkkiä tuli epämiellyttävä tunne ja että Esterin alhainen yhteiskunnallinen asema ennätti häntä kiusata ja kiihottaa.

Mutta kun hän tuli rouva Hermansonin luo, oli hän kuitenkin kuin itse jäykkä, juhlallinen kohteliaisuus olennoituna. Kylmä hymy lepäsi hänen huulillaan ja hän kumarsi tuolle arasti tervehtivälle vaimolle yhtä syvään kuin jollekin ylhäiselle sukulaiselleen. Näytti kuin olisi hänelle tuottanut jonkunlaista mielihyvää kohteliaisuudellaan masentaa vähäpätöinen muotiompelija-raukka.

"Pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän teeskennellyn kohteliaasti, "että olen näin tunkeileva. Ainoastaan suunnaton hämmästykseni ja suruni siitä, että Ester neiti on lähtenyt kaupungista, voi selittää tämän askeleen ja ehkä puolustaa sitä."

Mutta rouva Hermanson ei antanut "masentaa" itseään; omituinen, hiljainen vastarinta kohtasi Bengtiä tuossa mustiin puetussa, hieman kumarassa naisessa, jonka piirteissä vielä voi huomata jälkiä tyttärelle perinnöksi menneestä kauneudesta.

"Niin, Ester matkusti", hän vastasi levollisesti, vaikka ääni vapisi, "mutta ehkä tahdotte istua, herra konsuli — voinko jollain lailla…?"

"Kyllä", keskeytti Bengt kiivaasti ja seuraamatta rouvan kehotusta, "muuan vähäpätöisyys … mutta olisin teille siitä kuitenkin hyvin kiitollinen: pyytäisin hänen osotteensa."

Rouva Hermansonin levolliset piirteet vavahtivat, ja silmien ilme muistutti ärsytettyä eläintä. Hänet valtasi suuri epävarmuus, hän haparoi oikeinta ja viisainta vastausta tuohon kysymykseen, joka sisälsi niin paljon.

"En tiedä, haluaako tyttäreni olla kirjevaihdossa herra konsulin kanssa", sanoi hän lopullisesti näennäisellä rauhallisuudella, jonka takana kiihtyneet tunteet värisivät ja lepattivat, kuin tuuli vasten jännitettyä purjetta, "hän jätti kaupungin saadakseen olla rauhassa, ja, jos mahdollista, tointuakseen. Tokkohan teette oikein, jos vielä häntä häiritsette?"

"Joll'ei neiti Hermanson tahdo olla kirjevaihdossa kanssani, voi hän vallan yksinkertaisesti lähettää takaisin kirjeeni — eikö niin?" vastasi Bengt mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä, mutta entinen jäykkä hymy huulillaan. "Toivon, ett'ette loukkaa minua kiellollanne, en luule, että edes tyttärenne sitä hyväksyisi, niin ankara ja järkähtämätön kuin hän onkin…"

Hän naurahti hermostuneesti, pakotetusti, mutta katse puoliksi suljettujen silmäluomien alla hehkui harmista ja kärsimättömyydestä.

Rouva Hermanson seisoi hetkisen epäröiden; sitten huokasi hän syvään, meni viereiseen huoneeseen ja tuli pian takaisin, kädessä paperilappu, jonka hän ojensi Bengtille.

"Tämä on toistaiseksi hänen osotteensa. Mutta", — hän loi Bengtiin katseen, joka samalla oli rukoileva ja käskevä, — "muistakaa, että hänen äitinsä sen antoi."

"Tuhannet kiitokset", huudahti Bengt, tarttuen innokkaasti paperiin, "lupaan, ett'en käytä väärin hyvyyttänne. Ja pyydän, rouva Hermanson", lisäsi hän ja kävi äkkiä todella totiseksi, "älkää uskoko pahaa minusta, minä vakuutan, että Ester on minulle kaikkein kallein … henkeni on halpa hänen rakkautensa ja kunnioituksensa rinnalla…"

Rouva Hermanson ei voinut vastata; hän tarttui ojennettuun käteen, ja kun Bengt lähti, vaipui hän mielenliikutuksen valtaamana tuolille, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin…

Heti kun Bengt tuli kotiin, istuutui hän kirjottamaan Esterille. Ja sitä tehdessä kulkivat hänen ajatuksensa ja tunnelmansa yhtämittaisena virtana lauseitten takana, joita hän muodosteli. "Kuinka olen oikeastaan voinut olla niin typerä ja leikkiä piilosilla oman itseni kanssa?… Olisin voinut säästää sekä häneltä että itseltäni tämän surun ja eron. Tiesinhän, että jos Falkenstern kerran saa jotain päähänsä, täytyy hänen toteuttaa se, olipa sitten kysymys tukkien uittamisesta Vångaa pitkin tai rakastetun naisen omistamisesta… Jos olisin voinut, olisin tarjonnut hänelle vain rakkauteni ja ollut hänelle kuolemaan saakka uskollinen… Mutta hän ei ole sellainen … hänenlaisiaan naisia rakastetaan vain aviomiehinä… Siksi otan hänet vaimokseni … niin, siksi, enkä tyydyttääkseni sinua, sinä pikku matelija, joka uskalsit uhata minua ja vielä nytkin rohkenet tulla esiin ja katsoa minua ilkeine, läpitunkevine silminesi… Sinun uhkauksesi ei ole mitään vaikuttanut… Voisin sinun uhallasi uhrata sekä hänen onnensa että omani… Mutta, kas, minä en tahdo … minä tahdon omistaa hänet, ja kun Bengt Falkenstern jotain tahtoo, niin hän sen täyttää…"

Kirje oli hellä, kiihkeä, joka sana huokui lämmintä rakkautta ja kaipausta. Hän sanoi rakastaneensa Esteriä ensi näkemästä asti, ja että nyt, kun hän oli kadonnut, Bengt oli ymmärtänyt, ett'ei voinut elää ilman häntä, — tahtoiko hän siis ottaa vastaan hänen kätensä ja sydämensä, Bengt tekisi hänet niin onnelliseksi, kuin konsana rakastettu ja ihailtu nainen voi olla? Viimeksi pyysi hän häntä palaamaan kohta kotiin — hän oli odottanut jo kyllin kauan. Hän lopetti sanoilla: "tule, hellästi rakastettu, kaipaavan Bengtin luo!"

Ja Ester tuli, tuli heti täynnä rakkautta, onnea ja riemua. Koko hänen epäilyksensä ja toivottomuutensa haihtui kuin aaveet päivän koittaissa, kun hän luki Bengtin kirjeen; nyt oli koko elämä hänen edessään kuin auringonhohtoinen vedenpinta, jota hän ja Bengt paisuvin purjein kiitäisivät yli ihanoiden, tuntemattomain syvyyksien.

Kotiintulon jälkeisenä päivänä julaistiin kihlaus, joka antoi koko kaupungille, niin, koko seudulle hämmästyksen ja miettimisen ja sukulaisille ja ystäville hyväksymisen tai paheksumisen aihetta, ja samana päivänä oli Ester äitineen päivällisillä Bengtin kodissa. Yltäkylläinen onni, jota Bengt tunsi saadessaan viimeinkin antaa vapaan vallan kauan pidätetyille tunteilleen, uhmaileva luopääsemättömyys, jolla hän alusta pitäin asesti itsensä suvun tyytymättömyyttä ja muistutuksia vastaan, terästivät hänet täksi kertaa alhaisten ylpeydenajatusten suhteen, jotka muulloin häntä vaivasivat. Hän oli hyvin ystävällinen Esterin äidille, ummisti urhoollisesti silmänsä ujolta saamattomuudelta, joka aina toisinaan vilahti esiin tämän käytöksessä, ja esiintyi kaikin tavoin rakastettavana vävypoikana. Hän iloitsi myös suuresti nähdessään, että tuosta saamattomuudesta ei ollut jälkeäkään Esterissä; Bengtin asunnon komeus ei näyttänyt lainkaan häntä hämmästyttävän, hän otti kaiken niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin olisi hän elämänsä ajan ollut tottunut siihen, että kaksi palvelijaa tarjoili hänelle hopeavadeilta. Ehkä olisi tuo joskus muulloin harmittanut Bengtiä; ehkä hänelle olisi ollut mieluista, jos olisi huomannut Esterin, kaikkea tätä loistoa hämmästyen, tunnustavan Bengtin etevämmyyden ja tuntevan olevansa kiitollisuudenvelassa sille, joka näin oli hänet korottanut. Mutta nyt oli Bengt niin juhlamielellä, että hän näki kaikki vain rakkauden valoisin katsein.

Niin pian kuin suinkin seurasivat sitten kuulutus ja häät toisiaan. Vihkiminen tapahtui kirkossa, jossa kaupunkilaiset tunkeilivat töllistelemässä morsiusparia, eikä vain heitä, vaan myös Bengtin ylhäisiä sukulaisia, jotka olivat kaikki läsnä, paitsi eräs täti, joka ei koskaan antanut Bengtille anteeksi hänen alhaista avioliittoaan. Kaikki olivat hyvin ystävällisiä Esterille, osaksi koska ei kukaan halunnut suoraan vastustaa Bengtin tahtoa, osaksi koska Esterin suloinen olento voitti kaikkien sydämet. Tosin ilmeni epäsointuakin; Ester huomasi pari kertaa, kuinka ylenkatse hänen vaatimatonta asemaansa kohtaan, ylenkatse, joka ei saanut häntä itseään koskettaa, sen sijaan kohdistui äitiin, ja se oli katkera pisara ilonmaljassa. Mutta Bengtin rakkaus — joka yhä piti tätä juhlamielellä — se korvasi Esterille kaikki, hän tiesi, että Bengt oli aina osottava vain kunnioitusta ja arvonantoa äitiä kohtaan. Ja Bengt kävi hänelle vielä kalliimmaksi; hänen rakkautensa ja hienotunteisuutensa tuntuivat Esteristä suurenevan ylpeyden rinnalla, jota hän huomasi sukulaisissa.

Heti vihkimisen jälkeen matkustivat nuoret ulkomaille. Kyynelsilmin seisoi Ester vaunu-ikkunan luona ja katseli pientä kellertävää taloa kohti, missä äiti istui |a ajatteli häntä itkien kaipauksesta ja onnesta. He olivat jo jättäneet toisilleen jäähyväiset, äiti ja tytär, sillä rouva Hermanson ei tahtonut tulla junalle näyttämään liikutustaan kaikille noille vieraille ihmisille, jotka tunkeilivat Esterin ja Bengtin ympärillä. Kyyneleet tekivät nuoren morsiamen vielä suloisemmaksi, tummat silmät loistivat kaihoisina ja lempeinä kuin kaksi tähteä, ja pehmeät, vapisevat huulet muistuttivat lapsen värisevää pikku suuta. Bengt kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja puristi häntä rintaansa vasten sydämellisyydellä, joka sai Esterin koko olennon mieluisasti värähtämään, ja kyynelsumun takaa pilkisti jo valoisa, aurinkoinen hymy, kun lähtömerkki viilsi ilmaa, kun nenäliinat huiskuivat, jäähyväis- ja eläköönhuudot sekaantuivat toisiinsa ja juna kiisi pois rakkauden ja onnen ihmeellistä satumaata kohden.

VI.

Ei liene kenkään valoisammin toivein lähtenyt tuntematonta tulevaisuutta kohtaamaan, kuin Ester, kun hän Bengtin kera jätti Ruotsin rannat alottaakseen häämatkansa mannermaan halki. Kaikki hänelle hymyili, kaikki, mitä hän näki, huvitti häntä, ja ihmiset, joiden pariin hän tuli, olivat ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ester ei ollut luonteeltaan sellainen, että rakkaudenonni olisi houkutellut hänet haaveilujen hämärään; päinvastoin se kuin avasi koko hänen olemuksensa vastaan ottamaan elämää, ja sen valoisassa tunnelmassa kaikki leikiten kimalsi hopeanhohtoisena hänen ympärillään.

Bengtkin joutui melkein vasten tahtoaan tuon tunnelman valtaan, joka ainakin tällä erää oli hänelle vieras. Tapahtumat heidän ympärillään eivät häntä juuri huvittaneet: Ester oli hänelle kaikki; hän olisi mieluinten maannut koko päivän hänen jalkainsa juuressa, suudellut hänen käsiään ja katsonut hänen ihmeellisiin silmiinsä. Mutta Esteriä hän ei saanut temmatuksi mukaansa kiihkeisiin haaveiluihin. Ester tahtoi katsella kaikkea, luontoa, ihmisiä, merta, ja hänen leikkivä iloisuutensa hurmasi ja tenhosi Bengtiä kuin linnun viserrys.

Kaikki oli siis pelkkää päivänpaistetta; mutta joskus sattui, että Bengtin kasvoille ilman huomattavaa syytä levisi synkkä ilme. Silloin hän tavallisesti vaipui sanomalehden lukemiseen, ja kun Ester puhutteli häntä, vastasi hän hyvin lyhyesti, joskaan ei suorastaan epäystävällisesti. Ester näki, että jokin häntä painosti ja teki levottomaksi, ja hän mietti, mikä se mahtoi olla… Tunsiko hän salaista tuskaa, kärsimystä, jota ei hennonut Esterille näyttää…? Oi, olipa se mitä tahansa, Esterhän kaipasi vain saada lohduttaa, karkottaa tuon synkän rypyn hänen kauniilta otsaltaan! Ja niin kantoi hän jännittäviä haaveita siitä, mikä itse asiassa oli vain tyytymättömyyden purkausta: Bengtin luonne nousi väkivaltaa vastaan, jota hän oli tehnyt ylpeydelleen. Tosin eli hän yhä onnen ja hurmauksen ilmakehässä, mutta se ei estänyt sitä, että hänen sydämensä syvyydessä jokin kalvoi, toisinaan kasvaen ja hiipivänä aaveena kietoutuen hänen tunteittennsa ja ajatustensa ympärille. Vieläpä sattui joskus, että hänen ääneensä ja katseeseensa silloin tuli jotain, joka sai Esterin pelkäämään, pelkäämään kuten hämärässä, kun äkkiä kuulee ääntä tai näkee valojuovan, ymmärtämättä, mistä ne johtuvat.

Bengt alkoi heti tuhlata hänelle lahjoja, koristuksia, käsineitä, hajuvesiä, kaikkea, mitä kuuluu hienoon naisvaatetukseen. Ne harvat puvut, jotka Ester oli saanut mukaansa vaatimattomasta kodistaan, kiusasivat Bengtiä; niiden näkeminen nosti tuon synkän pilven hänen otsalleen. Esterillä oli pieni hattu, jonka äiti oli hänelle vaatettanut ja jonka hän aina erityisellä huolellisuudella asetti päähänsä. Äidin kuva astui silloin hänen eteensä selvempänä kuin muulloin, ja hän hymyili hellästi seisoessaan kuvastimen edessä kiinnittäen hattuneulaa tuuheaan tukkaansa.

Sillä hatulla oli vallan erikoinen taito saattaa Bengtiä pahalle tuulelle; hänen mielestään sopi hattu pienelle puotineidille, vaan ei hänen vaimolleen. Viimein hän eräänä päivänä lausui pidätetyllä kiivaudella: "tuo hattu ei sovi sinulle, Ester; ostamme sinulle toisen…"

"Mitä, eikö se sinun mielestäsi pue minua?" vastasi Ester nauraen.

"Tietysti, tiedäthän, että kaikki pukee kaunotarta", vastasi Bengt, nauraen hänkin, "mutta hattu ei sovi rouva Falkensternille…"

"Hattu, jonka äiti-kulta on ommellut", huudahti Ester puoliksi leikillisesti, puoliksi pahoillaan, ottaen hatun päästään ja suudellen sitä pari kertaa, "minä pidän siitä, minä! Ensiksikin siksi, että hän on sen ommellut, eihän hän voinut antaa minulle paljon, ja tämä kuuluu hänen pienten lahjainsa joukkoon … ja myös siksi, että se on hieno ja aistikas…"

Hänen lempeään ääneensä tuli jotain sitkeää ja taipumatonta, ja hän asetti suurella päättäväisyydellä hatun päähänsä ja järjesti kauan ja huolellisesti tukkaansa kuvastimen edessä. Bengt kohautti olkapäitään ja kääntyi pois; häntä kohtasi vastarinta, jota hän tällä kertaa oi kyennyt murtamaan. Mutta hän ei päässyt harmistaan hatun vuoksi, päinvastoin se kasvoi päivä päivältä, teki hänet alakuloiseksi ja ärtyiseksi ja häiritsi hänen rakkaudenonneaan. Esterkään ei ollut tavallisella iloisella mielellään, hänessä ahersi levottomasti aavisteleva tunne — oliko mahdollista, ajatteli hän, että heidän välilleen nyt jo tuli epäsointua — — eihän merkinnyt mitään, ett'ei Bengt pitänyt hatusta, mutta olisihan hänen pitänyt käsittää lapsenrakkauden tunnetta, joka sai Esterin asettamaan äidin pikku lahjan niin korkealle!…

Eräänä päivänä heidän viivähtäessään Münchenissä tuotiin hotelliin kaupungin hienoimmasta muotikaupasta aski, jossa oli Esterin osote, ja kun hän avasi kannen, oli askissa kallis ja aistikas hattu. Hän hymyili hieman pakotetusti ja katsoi kysyvästi Bengtiä, ottaessaan hatun hitaasti esiin.

"Niin, minulta se on!" vastasi tämä nauraen, "nyt kun tulet aurinkoiseen Italiaan, täytyy sinun olla toisin puettu kuin kaukana pimeässä Pohjolassamme!"

Ester käänteli hattua ja katseli sitä, mutta hänen kasvoihinsa tuli totinen, miettivä ilme. Niin paljon kätkeysi tähän vähäpätöiseen ulkonaiseen tapahtumaan… Hänen alakuloinen äänettömyytensä sai heti myrskypilven nousemaan Bengtin otsalle.

"Sinun täytyy muistaa, kuka olet, pikku Ester", hän sanoi ja otti tätä leuasta, koettaen laskea leikkiä, vaikka silmät säihkyivät tummina pidätetystä suuttumuksesta, "sinun täytyy tyytyä pukeutumaan, niinkuin rouva Falkensternille sopii."

"Mutta eiväthän vaatteet tee ihmistä", väitti Ester matalalla äänellä.

"Ei, mutta ihminen määrää vaatetuksensa, hänen ulkomuotonsa ja elämänolonsa määräävät, kuinka hänen tulee pukeutua. Mikä sopi Ester Hermansonille, ei ovi Ester Falkensternille. Se sinun täytyy oppia ymmärtämään."

Ester ei vastannut. Hän seisoi alaspainunein silmin, käänteli yhä hattua ja tarkasteli sitä innokkaasti peittääkseen esiinpuhkeavia kyyneliä. Mutta se ei onnistunut. Ensin tuli yksi kyynel, sitten toinen, ja sitten kokonainen helmisade pitkäin, tummien ripsien alta.

Kun Bengt näki hänen itkevän, heitti hän kiivaasti hatun syrjään ja veti Esterin puoleensa.

"Sinä lapsellinen, typerä pikku hupsu, miksi itket?" huudahti hän puoliksi suuttuneena, puoliksi ihastuneena vaikuttavasta sulosta, jota mielenliikutus loi Esterin kasvoihin. "Sitäkö, että lahjotan sinulle kauniin hatun? Olen kyllä kuullut, että nuoret rouvat itkevät, kun heidän miehensä eivät tahdo suoda heille uutta hattua tai leninkiä, mutta en päinvastaista… Kas niin … naurahan nyt…"

Ester nauroi kyynelten lomasta, Bengt suuteli kiihkeästi hänen kosteita silmäluomiaan ja väriseviä huuliaan, ja koko epäsointu katosi helliin hyväilyihin.

Mutta Esterin sydämeen jäi pieni oka, jota kauan ja tuskallisesti pakotti. Hän olisi suonut voivansa olla luja ja käyttää vain äidin antamaa hattua, mutta hän ei tainnut sitä. Hän tiesi, että joka kerta, kun hän panee sen päähänsä, ilmestyy tuo sama varjo Bengtin kasvoille, jota hän, vaikka olikin sen vain pari kertaa nähnyt, kuitenkin vaistomaisesti pelkäsi kuin onnettomuutta, ja jott'ei panisi itseään sille alttiiksi ja turmelisi näiden ihanien kevätpäiväin riemua, Ester mieluummin käytti uutta hattua ja pani pois äidin laittaman. Bengt oli ihastuksissaan; hattu teki Esterin kauneuden vielä häikäisevämmäksi, ja kaikki olisi ollut pelkkää iloa, joll'ei tuota itsepintaista okaa olisi ollut sydämessä…

Mutta kuu he tulivat Italiaan, kun Ester sai nähdä tämän ihmeellisen ihanan maan, silloin pääsi taas hänen luonteensa lapsenhuolettomuus oikeuksiinsa, hän unohti muistonkin pienistä epäsoinnuista hänen ja Bengtin välillä ja antautui kokonaan hetken onneen.

Tuntui kuin olisi nuoruudenriemu tarttunut Bengtinkin mielialaan. Oli kuin olisi samassa hetkessä, kuin heidän jalkansa kosketti Italian maata, onni puhjennut mitä ihanimpiin kukkasiin, kuin olisi elämä täällä orangi- ja magnoliapuiden suojissa mielinyt kertoa heille kauneimman kesätarinansa. Kotoiset olot, joiden muisto joskus vaivasi Bengtiä, hän huolettomana unohti; nehän olivat niin kaukana, ja haihtuivat kaikki häntä ympäröivään kauneuteen ja hänen sydämensä rakkauteen.

Täällä ei liioin kukaan tiennyt Esterin syntyperää; täällä ei Bengtin tarvinnut koskaan pelätä kuulevansa minkään epäsoinnun särkevän sitä täydellistä ylhäisyyden tunnelmaa, joka häntä itseään ympäröi; täällä oli Ester vain rikas ja kaunis "signora Falkenstern", jonka edessä kaikki kumartuivat. Kuin turhamainen lapsi nautti Bengt ihailevista katseista ja naiveista ihastuksen huudahduksista, jotka heidän ulkona kävellessään ikäänkuin kiersivät hänen vaimonsa ihanaa, vaaleatukkaista päätä. Hänen itseluottamuksensa, tottumus aina olla ensimmäinen esti häntä tuntemasta vähintäkään mustasukkaisuutta; tiesihän hän, että uhrisavuista, jotka tuoksuivat Esterin ympärillä, hän näki ja tunsi vain sen, jonka Bengt oli sytyttänyt.

Niin kuluivat päivät häiritsemättömässä auvossa. Niinkuin auringonpaiste kevätkukat, houkutteli rakkaudenonni esiin Esterin suljetussa luonteessa piilevän lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden. Bengtistä tuntui, ett'ei hän ollut koskaan kuullut sellaista naurua kuin Esterin; vähinkin seikka sen herätti, tarttuvan, sointuvan naurun, joka saattoi houkutella kivikuvankin hymyilemään. Hän osasi myös harvinaisen hyvin matkia; vähillä keinoin: vetämällä tukan otsalleen, työntämällä ulos huulensa, pyörittämällä silmiään taisi hän esittää sattuvasti erilaisia kasvoja, ja vallattomimmalla tuulellaan ollessaan oli hänen tapana huvittaa Bengtiä kuvailemalla jotakuta heidän yhteisistä tuttavistaan.

"Mutta, Ester", huudahti Bengt milt'ei pelästyneenä, "sinähän olet oikea näyttelijätär!"

"Niin olenkin, olen varma, että minusta olisi tullut hyvin etevä, jos olisin sille alalle antautunut", vastasi Ester nauraen, heittäen näyttelemisen ja ottaen luonnollisen ilmeensä. "Mutta minulta, näetkös, puuttui jotain, joka on välttämätöntä taiteilijalle: minä en ollut kunnianhimoinen. Olihan siitä pari kertaa puhetta, että antautuisin näyttämötaiteelle — useat taiteenharrastajat olisivat kustantaneet opetukseni, ja he koettivat taivuttaa minua siihen; hekin arvelivat tietysti, ett'en ollut hullumman näköinen. Mutta minä en tahtonut, tahdoin tulla opettajattareksi ja jäädä äidin luo. Niin, minä olin tosin omituinen tyttö, kuljin vain omia teitäni", lisäsi hän, silmissä uneksiva katse. "Minun kunnianhimoni, tulevaisuuden-unelmani oli saada rakastaa ja ihailla jotakuta kaikesta sydämestäni ja tehdä tuo joku onnelliseksi… Sehän on nuorten tyttöjen tavallinen unelma, niin tavallinen, että sitä voisi milt'ei sanoa poroporvarilliseksi… Mutta se on uusi ja kaunis jokaiselle, ken sen uneksii … ja minulle oli siinä ehkä jotain erityistä, minuahan vedettiin, houkuteltiin ja kiusattiin joka taholta… Ja nyt olen saanut kaiken, mitä toivoin, kaiken, kaiken, mistä uneksin…"

"Ester … Ester…!"

Bengt vaipui polvilleen hänen eteensä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kuiskasi katkonaisia rakkaudensanoja, joita Ester kuunteli uneksiva hymy huulillaan…

Mutta kun he läksivät Italiasta ja kotimatka alkoi, tapahtui heidän suhteessaan omituinen muutos.

Ester ei käsittänyt, mitä se oli, mutta hänessä syntyi aina tunne, kuin silloin, kun taivas kauniina kesäiltana menee pilveen ja lintujen laulu vaikenee. Mitä oli tapahtunut, mikä Bengtin oli? Ei hän ollut epäystävällinen, hän oli suojelevan hellä kuin ennen, mutta jotakin puuttui, häneen oli tullut jotain hajamielistä ja jäykkää, joka tuntui hänen hyväilyissäänkin. Hänestä oli äkkiä tullut innokas sanomalehtien lukija; mutta Ester, joka salaa tarkasti häntä, huomasi, kuinka hän usein jäykin, liikkumattomin katsein tuijotti lehteensä. Ja Ester painoi päänsä hänen rintaansa vasten, katseli häntä suloisine, loistavine silmineen ja kuiskasi arasti: oletko jostain pahoillasi, rakkahani?"

"Pahoillani?" kertasi Bengt hieman kiivaasti, mutta ystävällisesti. "Mikä lapsellinen kysymys! Luuletko, että ihminen on 'pahoillaan', kun hänellä on käsissään sellainen onni kuin minulla? Mutta vakavia ajatuksia voi kai aina syntyä, kun täytyy herätä aurinkoisesta unesta ja palata todellisuuteen ja sen arkipäiväisyyteen…"

"Mitä ajatuksia?" ihmetteli Ester.

"Oh, kaikenlaisia", vastasi Bengt vältellen ja alkoi puhua muista asioista.

Mutta kun he eräänä päivänä istuivat laivan kannella matkalla Stettinistä Malmöhön, — oli säteilevän kaunis kesäpäivä, taivas tummansininen ja aallot, joiden yllä merilinnut kirkuen kiertelivät, vaahtoiset ja vihertävät, — tarttui Bengt Esterin käteen ja, vetäen hänet lähemmäksi itseään, lausui: "Eikö totta, armas, meidän välillämme ei saa olla salaisuuksia, ei mitään epäselvää, mitään, josta arastelisimme puhua toisillemme?"

Ester loi hämmästyneellä silmänsä ylös.

"Mitä tarkotat, rakkahin?"

"Sitä esimerkiksi, että sinä olet niin vähän puhunut entisyydestäsi, vanhemmistasi ja heidän oloistaan… Me olemme puhelleet paljon enemmän minun äidistäni ja isästäni ja minun lapsuudenkodistani…"

Vieno puna lennähti Esterin kasvoille ja hänen silmänsä kostuivat.

"Siinä on eroa, Bengt", vastasi hän hiukan epävarmasti, "sinulla on ollut kerrottavana ainoastaan iloa ja onnea ja menestystä. Silloin puhuu kevein, iloisin mielin. Minä sitä vastoin … voi, meidän elämämme oli niin toisenlainen! Olenhan sitä paitsi jo kertonut sinulle kotini ahtaista oloista, kuinka äiti-raukka teki työtä ja raatoi saadakseen varat riittämään ja kuinka sairas ja heikko isä oli viime vuosina. Mutta hän oli niin hyvä, niin hyvä, hän tunsi kaikki köyhät siinä talossa, jossa asuimme, ja hänen oli tapana käydä heidän luonaan, lohduttaa ja auttaa niin paljon kuin taisi…"

Syntyi hetken hiljaisuus. Bengt ei vastannut, hän käänsi puolittain pois päänsä ja siveli partaansa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän jotain mietti. "Kuinka hyvä hän on", ajatteli Ester, ja pienet pilvenhattarat, jotka viime päivinä olivat nousseet hänen rakkautensa taivaalle, olivat kuin haihtuneet, "hän tahtoo poistaa erotuksen väliltämme, hän tahtoo, että tuntisin, kuinka hän välittää köyhästä suvustani…"

"Ester", sanoi Bengt viimein epävarmasti ja katsomatta vaimoaan suoraan silmiin, "tahtoisin vähän puhua kanssasi sinun … tarkotan, äitisi olosuhteista … tähän asti olemme me vain leikkineet, sinä ja minä, mutta nyt täytyy meidän tarttua todellisuuteen ja käytännöllisiin asioihin…"

Ester katsahti ylös ihmetellen. "Mitä tahtoisit sanoa, rakkaani?"

"Niin", vastasi Bengt ja silitti yhä hiukan hermostuneesti partaansa, "sinä ymmärrät hyvin, ett'ei äitisi enää vasta sovi jäädä nykyiseen asemaansa. Minun toivomukseni on yleensä, ett'ei kenenkään rouva Falkensternin sukulaisista tarvitse olla taloudellisessa ahdingossa…"

Hän sanoi tämän tyyneesti, melkein väliäpitämättömästi; mutta ylpeydenilme, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan, kun ei mikään erikoinen tunne häntä innostanut, kävi entistä jyrkemmäksi, kun hän lausui sanat: "rouva Falkenstern". Ester huomasi sen, mutta hänen rakastava katseensa näki siinä vain heijastuksen miehekkäästä, itsetietoisesta voimasta.

"Kiitos", kuiskasi hän liikutettuna ja puristi Bengtin kättä, "kiitos!"

"Ajattelin siksi tehdä sinulle ehdotuksen. Äitisi jää nyt luonnollisesti paljon yksin, — sinun uusi asemasi vaatii suuressa määrin aikaasi. Olen siksi ajatellut, että hän ja Martta tätisi, joka elää ahtaissa oloissa, muuttaisivat yhteen asumaan. Annan heille vuotuisen rahasumman, esimerkiksi 6,000 kruunua, ja asunnon eräässä Tukholmassa omistamassani talossa."

Ester vallan hämmästyi. Monenlaiset tunteet: epäluulo, ihailu, ihmetys, levottomuus, vaihtelivat hänessä. Hän ei tiennyt mitä vastata; viimein hän naurahti lyhyesti ja huudahti:

"6,000 kruunua! Rakas Bengt, mitä tekevät köyhä äitini ja tätini niin paljolla rahalla?"

Bengt rypisti otsaansa kärsimättömästi.

"Ei kukaan, joka on sukua Falkensternin perheelle, saa olla köyhä", hän sanoi lyhyesti. "'Richesse obligé', rikkaus velvottaa, minä häpeisin, jos hukuttaisin sinut rikkauden ylellisyyteen ja samalla antaisin omaistesi kestää taloudellisia huolia."

Ester jälleen vallan vaikeni. Bengtin tavassa ja tuumissa oli jotain melkein musertavaa. Kaunisten sanojen takana piili pikkumaisuutta ja sydämettömyyttä; oikein vielä käsittämättä Bengtin tarkotusta, hän tunsi, että niin oli, siitä syvästä tuskasta, joka kuin särky levisi hänen sieluunsa. Mutta Bengtin huolenpito hänen köyhästä suvustaan oli niin suurenmoinen ja avara, että se riisti Esteriltä aseet ja tylsytti Bengtin pistoksen kärjen. Viimein sanoi Ester hieman epäröiden:

"Kiitos, rakas Bengt, huolenpidostasi. Mutta … mutta … tarkotatko, että äiti jättää meidät ja muuttaa Tukholmaan?"

"Kyllä, niin ajattelin", vastasi Bengt tyyneesti, "kuten äsken sanoin, jää hän täällä niin yksin, ja sitä paitsi on hän entinen tukholmalainen, ja minä ajattelin, että vanhuksilla voisi olla hauska yhdessä. Kuvittelin mielessäni, että äidillesi olisi mieluista viimeinkin saada tuntea itsensä vapaaksi taloudellisista huolista."

Ester istui taas ääneti. Miksi ei Martta täti voinut sen sijaan tulla sinne, niin ett'ei äidin ja tyttären olisi tarvinnut erota? Tai jos Bengt todella niin suuresti huolehti hänen köyhistä sukulaisistaan, miks'ei hän voinut vallan yksinkertaisesti antaa Martta tädille vuotuista apua? Mutta hän ei uskaltanut lausua ilmi ajatuksiaan ja tunteitaan.

"Et suinkaan arvele, että meidän pitää pyytää Martta täti sinne luoksemme?" sanoi Bengt äkkiä, ja Esteriä tarkastavaan katseeseen tuli kylmä, ivallinen kiilto, joka teki Bengtin niin ylenkatseellisen näköiseksi.

"Miksi ei?" kysyi Ester epävarmalla äänellä. Mutta hän ei arastellut Bengtin katsetta, hän kohtasi sen rohkeasti; sen kätketty ivallisuus ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta, ja siksi tuli hänen lempeisiin silmiinsä lapsellisen uhkamielisyyden ilme.

"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin, ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta."

Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa.

"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä halkeamaisillaan.

"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo unohtanut?"

"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä olet minulle ensimmäinen — sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin niin … niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?"

"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit. Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan; silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii — mutta usko pois, te kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni."

Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä, joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut, että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa.

Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas hyttiin.

Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja, äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus vihlovia ja jääkylmiä, — ja katseita, jotka samalla kertaa sekä hyväilivät että haavottivat… Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma, jotain, joka oli palaava, vai … vai?… Äkkiä hälveni hämmentävä pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä… Mutta onko se mahdollista, enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden ja jalouden kuvaa kuin hän — ja samalla olla niin kurja ja halpamainen?… Oi Jumala … mieluummin olisin kuollut!"

Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa, nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin, tulenhehkuviin pilviin… Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. — Mikä? — elämäniloko, vaiko usko — vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen rakkautensa elinehto?…

Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.

Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä … aina, aina … ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin valoisaksi… Onko köyhyys häpeä … onko häpeä, että on kieltäytynyt, rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?… Oi kuinka hän saattoi tahtoa erottaa meitä … minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin onnelliseksi… Bengt … Bengt… oi, se ei voi olla niin — se ei ole mahdollista … ehkä…"

Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena, kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti. Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.

Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä. Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän sillä hetkellä tahtoi antautua.

Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.

Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma, väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet hänet syvään uneen.

Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin tekisin sen hänen tähtensä!"

Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"

Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään, hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi — jotain oli turmeltunut, menetetty —- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää ollut kukkiva niinkuin muinoin…

Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä, kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen — kevään ja unelmain aika on ohitse!"

Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia, köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on elää sen kautta, että hän nyt oppi kärsimään?

VII.

Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne, joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa; häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä…

Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä, missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa.

Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa, niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella, niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia, hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti, taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?"

"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä, "mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta rautatievaunuissa."

"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat jotain peitellä tai päästä jostain…"

Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti:

"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt."

"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi."

Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille, ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet hänet pahoinvointiseksi.

Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä — mutta kun hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua.

Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa.

Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa, sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle, tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen.

Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut "huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi, että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen odottaa Bengtiä vai eikö — viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet — pitikö hänen tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää toivojen ja rakkauden unelmamaassa…

Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän silmäsi kelloa — lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! — pelästyneenä hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään olisi tahtonut uudistaa eilistä.

Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota, kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee…"

Esterin poskille nousi kiivas puna.