VALKOISIA KANERVAKUKKIA

Kirj.

Mathilda Roos

Suomensi Aune Krohn

Helsingissä 1908, Raittiuden Ystävät. Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.

Anna Roosille pienten ja sorrettujen lämminsydämiselle puoltajalle omistaa tämän kirjan hänen sisarensa.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

Mi naisenvienoa ihmisessä, on vapahdus maailman ja tulosoitto veljestymisen valtakunnan.

v. Heidenstam.

Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se vyörtää laineitaan eteenpäin — heleänpunaisena, sinipunervana, ruskeahkona — aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa sulauvat toisiinsa.

Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta holvikatolta.

Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat, sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi — valkoiseksi kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.

Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia mättäitä — aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.

Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu — valkokanervan, joka piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä. Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.

II.

Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä pientaretta.

Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa. Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa, taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia, ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan. Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa, ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.

Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä — niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde — välähdytti lapsellinen ihastus. Luonto — oi luonto, mikä verraton ystävä se oli! Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi mieltä!

Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa. Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut.

Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on, harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen.

Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin. "Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää ihmistä, kun ei hänkään…" hän ajatteli, päättävin askelin tietä eteenpäin painaltaessaan.

Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä, mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen välkkeeseen.

Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään.

Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin päivänpaiste murtautui jälleen esiin. —

— Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea, oletteko menossa mansikoita poimimaan?

— Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla.

— Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen.

— Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja, semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti.

— Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole vielä punaisia!

Neiti naurahti.

— No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta…

— Emme me uskalla, pojat vievät ne…

Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.

— No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.

Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.

Kansakoulunopettajatar — hän se oli — astui myös eteenpäin ja kääntyi polulle, joka vei metsämökkiin.

"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä iloitsee minut tavatessaan … mutta nyt en tosiaankaan pane kortta ristiin asian vuoksi — toisen kerran hän jo mutkailee."

Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily, kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan, joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun päästään.

— Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia? huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki kokonaan taittui.

— Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä? Puhelinsoittoja … vaimoja … poikia … jotka asettuivat tielleni, niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni anteeksi?

Hän kumartui tyttöä kohden — hän oli pitkä, tyttö pieni — ja katseli häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti röijyn nappeja.

— Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin…

— En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää, täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden…

Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua, joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.

III.

Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen, perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat sammalpeittoisen katon yllä.

Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti yhteen" ja "vanhain piti multaan".

Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.

Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa, kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.

Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot — punakat, kuivat ja ryppyiset — pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.

Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.

Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla… Onhan sitä hiukan tietoa ihmisellä, tuota … ja onhan sitä tullut oltua vähän ulkona maailmassa, tuota…" Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.

Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin: "Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin…" Sillä Lotan hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut. "Lukeehan ihminen raamattuaan", — arveli Lotta — "ja onhan sitä toki niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen ohi…"

Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.

Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.

Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan: nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia" aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita marenkeja" kuin Lotta.

Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:

— Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo sormustimen verran kaljaa…

— Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.

— Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta … onhan sitä oltu ihmisissä… Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en minä juoruja kanna … osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen ei ole luottamista…

Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.

— Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi…

Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat voimattomina.

Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää että vartalo.

— Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa, suuressa ja pienessä.

— Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään, ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin "sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.

Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi itsensä — varsinkin tänään — liian onnelliseksi.

Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle, yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli, mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto kylmetti jalat — päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään, voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi. Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.

Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket — mutta myös sen suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa, iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan kaltaisuutta.

Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina. Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului — se toi hänelle hänen ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia — miten hän oli rakastanut pienokaisia — kuinka leikkinyt heidän kanssaan — ja kuinka he puolestaan olivat hänestä pitäneet…

Hän hymyili — niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja pettymykset ja kivut ja kyynelet…

Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.

— Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi. Kuinka voit tänään … pastorimme on mukanani, kuten näet — — Toivon, että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.

Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään. Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.

— Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä, ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko istuutua tähän hetkeksi?

— Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin. Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.

Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.

— Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan kuulla toisen saarnaavan minulle.

— Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka voisin sanoa?

— Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa. Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette ystävällisen, iloisen näköinen?

— Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.

— Sen näen teistä. Sitä paitsi…

— Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei Ingrid koskaan nurise… Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole maailmassa toista kiltimpää tyttöä…

— Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja — Jumalaa varten, sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.

— Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.

— Niin … niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä — noita entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota — — nurinaa — — katkeruutta — — niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" — rakastavasti puhellen.

— Ja ne tottelevat häntä aina?

— Aina — lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet…

Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky kohonnut etäisyyden syvyydestä.

— On siis ollut aika, jolloin — jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi pastori matalalla äänellä.

— Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä. Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille, jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta permantoa, vaan siitä ei tullut mitään — ennenkuin oli myöhäistä…

— Mutta nyt olette antanut anteeksi…

— Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen on Jeesus ottanut pois…

— Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?

— Niin, hän… Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman Vapahtajana — sellaisena tunsin hänet ensin — vaan omanani, ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen: "täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni, että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni, säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää", tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin asti. — Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi — ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne muistuttivat minua hänestä… Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä — jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa, mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen, jolloin kokonaan sulaumme häneen!…

Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine, hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan hohdettaan.

Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli seurannut Ingridin sanoja.

— Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla, niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä, kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä lähtien — teidät nähtyäni — kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin ennen.

Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle, puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.

Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin, hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin kirkkaansinisessä ilmassa.

— Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut kotiin?

Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.

— Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun alkamiseen asti.

— Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid, kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata tyhjään pikku kotiin.

— Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.

— Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta talo on niin autiossa seudussa — minun suhteeni ei sillä ollut väliä, sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.

— Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?

— Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku tyttö parka!

Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako tulla sisään?"

— Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja avaten.

— No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara, tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.

— Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?

— Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa, sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia vieraita, näemmä.

— Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori Martinin?

— Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme tunnemme.

Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään. Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin läsnäoloa.

— Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa, Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.

— Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen, Hanna ei juuri muutoin ole optimisti…

— En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla! Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!…

— Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.

— No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit — vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä — voi voi, ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on ihminen. Nyt saatte kuulla, tytöt!

Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.

— Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä katsomaan outoa, rajua Stupet'ia — omista ajatuksistani on minulla ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan, olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi" vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä. Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi", ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha, silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se! Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle, rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.

— Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi…

— Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta, surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon oli tapana sanoa.

— Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.

— Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut, mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte. Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?

Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.

— Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä pomeranssinkuoria!

— Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan kiusottavasti.

— Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.

— Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit miehet pitävät kahvista.

— Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita johonkin määrin pitäisi vaimentaa?

— Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi kahvitilkkaa kohtaan?

Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.

— Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman juhlallisella äänellä.

— On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän…

— Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.

Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin, samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.

Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen, äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku tupaan.

— No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni "häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.

— Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.

Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka häntä odottivat.

Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta, vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot! Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan. Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.

Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä, miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.

— Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.

— No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?

Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.

— Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen istunut liian kauan…

Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.

— Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen kättään omassaan, eikö niin?

— Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori — minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni…

Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.

Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja astui nopein askelin ovesta.

Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus, jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti ryhtyi pesemään.

— Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö sinustakin, Hanna?

Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti: o-on! Sitten hän lisäsi:

— Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas, tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta, voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois — ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä — mutta perussävel — perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.

Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä kurjuudessa.

Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.

IV.

Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt, kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille. Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista vaatimuksista — haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.

Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin. Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän, hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti, sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia kohti.

Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä, hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan" tupaan.

Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle: nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.

Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista, jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.

Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään; kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa yltäkylläisyyttä.

Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi, missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän, jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän — ijäisyyden — Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.

— Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on herännyt eloon — puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni: pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.

Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia, joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon, värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.

Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi; hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa — nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea. Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.

Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset, haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.

V.

Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.

Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua, ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen pesukaapin vierellä — sen kansi oli haljennut — näkyi useampia parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne; mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään vuorijärven sinervä kimallus.

Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas, yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.

Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.

— Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä — ei, panen sen sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on paras olla varuillaan!

Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään. Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä, niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin, hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen!

Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo, haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille.

Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä.

Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja läksi alas keittiöön.

— Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista.

Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella, hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti sisään.

— Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä näyttää! Lamppu piirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet hameet, ei kukkaakaan — äiti muori on kaltaisensa!

Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan.

— Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa ja krassia — jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen. Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la, tra-la-la!

Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen vierassuojaan.

Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten — nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja!

Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja, tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten.

— Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta: taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata, tuhlata niin, että jään puille paljaille!

Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja miltei heittäen itsensä alas portaita.

Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja "kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla, että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan, vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä näyttelivät.

Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa.

Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä puoliyöhön ja kauemminkin.

Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä, noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies, kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään.

Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa.

— Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta huutaen: "minä tulin ensin!"

— Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?

Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana seurata.

Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.

Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli tuohon sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"

Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.

— Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda kodikkuudentunnetta!

Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret, tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö — sellainen iho, sellainen vartalo — hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer — vaimoni — tyttäreni Estrid — tätini, neiti Bodin — Per ja Svante — maisterin tulevat oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa hän olisikin… Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.

Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä ilme.

Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa. Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan, kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea lukea. Mutta miten juhlallinen perhe — ja kaunis mustasilmä — eikö hän koskaan puhu?"

Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.

— Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään. Sen hän heti oli huomannut — pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja maidossa — niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen ajalla.

Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.

— Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri koskaan tapahdu.

Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui, rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.

— Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.

— Oi, ei mitään — minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.

— Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä äänellä.

Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon seurassa, "miten täällä kestän?"

Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan kuin olisi joku hänet pettänyt.

— Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.

— Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.

Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä loiston ja kasvoilta hienouden.

— Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva Henningson äskeisellä äreällä tavallaan.

— Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa näköiset?

Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.

— Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä odottaa.

Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen, sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen kumarsi.

— Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri, olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?

— En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.

— No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä mansikkamaan tänään.

— Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.

Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti hämilläolonsa kuivalla naurulla.

Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan, kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.

Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin. Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.

— Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.

— En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti…

— Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne uusmaltusianismista?

— Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun.

— Mitä nauratte?

— Teitä — tai oikeastaan kysymystänne.

— Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä kansallistaloudellisesta kysymyksestä?

— Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se, ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.

Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän, lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.

— Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti, maisteri?

— En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.

— Niinkö —

— Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?

— Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita…

— No, no — ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan nuori nainen…

— Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa — ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.

— Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne?

— Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa, maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni.

Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi sitä osottain:

— Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut viisauteni, kuten sanoitte.

Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme, että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa aivoissa.

— Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää, jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti, hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa, että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö vetoa suklaatikakusta?

— Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.

— Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, — vapaa elämään elämää!

— Miten sitten eläisitte?

— Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin, katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys, yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää. Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei, vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda Gabler! Elää vapaudessa — kuolla kauneudessa — niin juuri, maisteri!

Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että kyynillisesti.

— Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento! huomautti Gösta kiusottavasti.

Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.

— Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri — suorastaan homeinen. Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon! Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta — sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä — minä silloin rykäsen näin. Ja älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!

Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä, riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."

Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin, Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"

— Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.

— Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti. Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri — loistava pää hänellä on — ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.

Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse keittiöön.

Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi, ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina, niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa, järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on, että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna kulkemasta!"

Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta — niin, kirkkoherra ja hänen rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan…"

Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.

Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita oppilaitaan.

— No, no, rakkaat pojat!

Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.

— Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja sukkeluutta seurasi raikuva nauru.

Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?

— Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!

Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.

— Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule, mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!

Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja halveksivasti nauraa pihertäin.

— Sepä nyt oli…

Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien rajain.

— Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan asian vanhemmillenne…

— Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin saatte nähdä, mitä tapahtuu…

— Tapahtuu — sattuu — kohtaa — täyttyy — toteutuu — toisteli Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!

Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.

— Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa vahvempaanne!

Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui, ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta, jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi, lähteä koko pappilasta.

Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä, ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.

Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli Göstaa nyreästi.

— Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan. Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta käytöksestään.

Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.

Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.

— Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?

Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.

— Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää ole syytä valittaa teistä.

Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:

— Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!

Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta; mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista syistä.

Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja rouvan tavallista tylympänä.

— Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia, toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen, ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin arvelette, maisteri…

— Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun, niin saisittepa, maisteri, nähdä!

Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.

Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.

Hän alkoi kaivata — melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.

Sillä suruja heillä oli ollut — monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.

Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä. Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan, pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli uhrannut niin paljon lastensa tähden — ja sitten päästä näistä kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja. Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.

Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.

Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli, niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä. Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten. Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein kaukaisuuteen.

Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa — nyt vaipui aurinko vuoriketjun taa — yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli loistavan auringonkehrän — nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen vuoriselänteen välillä alkoivat… Tuolla leimusi mahtava Ljungberg purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit — Månbergin, tuon kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä: Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas iltahämärän sinervään huntuun.

Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine mahdollisuuksineen!…

Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta — pieni, hento ja hellä kuin tämäkin — siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut. Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka…

VI.

Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä, puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan, mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut: "voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja säteilevä — — tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa sellaisten ihmisten yli…" Sitten hän oli huoaissut syvään ja kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.

Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse, jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä avaruutta, loisti kiihkeänä.

Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren kalpeat kasvot ja arat liikkeet.

— Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.

Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.

Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden tuskan ja häpeän nyyhkeitä.

Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen. Odottaisiko hän — menisikö edemmä?… Onneksi aukeni samassa ovi, ja rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle mieluinen yllätys.

— Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti — hän nauroi räkättäin aivan kuin Estrid — vaan sitä, että meillä on juuri tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään.

— Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson.

Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani merkille joka ören.

— Vai niin … niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti — muutoin voisimme ehkä jonkun toisen kerran…? Marjapata kiehuu juuri keittiössä.

— Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson, sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä.

— Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko, rakas neiti, kysyähän aina sopii — antakaapa minun sitä katsella.

Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka pistosta arvostelevan näköisenä.

— Niin — mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän sanoi viimein.

Karin punastui taas.

— Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän väitti hiljaisesti.

— Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei häijyllä kädenliikkeellä, niin en sanonut. Minä sanoin, että oli ommeltava pitkin tätä juovaa — tätä juovaa!

Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin nuorta tyttöä.

Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen mukaisesti — mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!

— Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan…

— Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne, neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa ompeluksen toiseen suuntaan — näin, käyhän se laatuun.

Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi tahtonut…

— Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta, mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta vasempaan laitaan — ja siitähän syntyy lisämenoja — ehkä siksi tyydytte 80 öreen, neiti?

Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi; mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva Henningsonin vuoksi.

— Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin painokkaasti ompeluksen ympärille.

— Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti.

— No niin —

Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua.

— Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan on neljäkymmentä, siis neljä kruunua.

Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen.

— Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana.

— Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten.

Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten ennättää nuoren tytön edellekin.

Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi, tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata.

— Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi".

Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin nimeä — niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.

Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.

— Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua ihailemassa.

Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa, etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä — elämä mahtaa silloin olla helppoa."

Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli "kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.

Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"

Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus, pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:

"sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?

Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori tyttö häntä miellytti — ja se tapahtui usein — huomata yhtäläisyyksiä tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma — miten hän kaipasi kotiin, miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun aiheita!

Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.

Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki. Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen "kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.

— Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran…

Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..

— Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. Hän oli antanut kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on anteeksiannon — kaikille on anteeksi annettava — kaikille. Oi jospa voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia. Tuota nuorta herraa — miten ystävällinen ja herttainen hän oli — häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa — voi, ei ole silloin vaikea olla iloinen — minäkin olisin, jos minulla vain olisi joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa vain voisin.

Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet, sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.

Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun, ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen satuvuori — Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle oudon, troopillisen leiman.

Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja lakeutta.

Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana, yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla, rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan haastelunsa.

Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin, ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.

Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään, onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.

Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti, kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.

Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten. Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.

Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la, tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne olisivat sielussa myrskyn herättäneet.

Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän vaipui tuolille ikkunan luo — äidin tuolille, jolla tämän oli tapana istua kuutamossa — nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.

Mieron tie on riemuton… Kera valkojoutsenten Sinun luokses mielein on,

hän toisteli moneen kertaan — niin — niin — mieron tie on riemuton — miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?

Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi. Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule — tule tähdistä, vie minut luoksesi!"

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.

Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.

Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.

VII.

Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella — varjot, jotka jo silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko taivaanrannan — kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina. Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus; kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku, murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät, odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä asemastaan.

Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan — ja heidän laskunsa pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet, mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.

Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.

Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan, kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi, mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti, hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä huomaa.

Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä heräävä arvostelun henki — "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun… Minullahan on ollut niin paljon tunteita — ja niin paljon ajatuksia — ja niin paljon kärsimystä — en koskaan voi kertoa siitä — kuuntelen vain muita. Kuuntelen elämää — mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään sanoa."

Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan, hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot, pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu. "Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa — miten luuletkaan, että hän, joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja kääntäisi minulle selkänsä."

Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:

— Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja huvitetun kuulijan — ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi parantumatonta lörpöttelijää?

Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily, joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.

— Ei — ei — Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan pahoillaan Göstalle.

Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:

— Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?

Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään — riemustako vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.

— Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi irti hänen kätensä.

— Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.

— Oi — vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista — en tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?

— Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.

Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.

— Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö isäni vai onko kuollut, — en ole koskaan häntä tuntenut — en edes tiedä hänen nimeään.

Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.

— Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun tarkotukseni ollut…

— Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka — Mutta hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi — en koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä — mikäli siitä kiittää tulee — lisäsi hän vielä matalammin.

Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja lohdutuksen halusta.

— Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin — että oppisitte tuntemaan äitini — häneltä saisitte rakkautta.

— Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi — äitini kuolemasta on kulunut vain puoli vuotta — haava on liian verinen — ehkäpä tulee muutos — mutta nyt — jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän…

Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten sumentamin silmin.

Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti ja tuskallisesti hymyillen.

Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.

Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät — ehkä ne vain piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen — mutta hän ei niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.

Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään, vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin usein johti pappilaan päin.

Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta, kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille heti kotiin saavuttuaan.

Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita, niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä, pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.

Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään, eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva, ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli mies ollut heidän naimisestaan alkaen — rouva ei ollut oikeastaan koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä, vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen, toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.

Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä, tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.

Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi katseensa kulkea pientä joukkoaan.

Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting, hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf … Lena Hodenius? Pienet kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.

— No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?

— Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.

Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi raikkaana lakeudella.

— No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?

— Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun tirkistin sisään.

Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten opetuksen rukouksella ja virrellä.

— Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea — että Jumala mielisuosiolla katsoo teitä.

Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää "opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa. Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä. Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja tuulotti seuraavan tunnin varalta.

Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat "pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2] ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa. Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan" selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu.

[1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee "pähkinät".

[2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä) muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan. Suoment. muistutus.

Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa, kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika", pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä, talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies, suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman. Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen" leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen, vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.

Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme, kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta, jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi, hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.

Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja suntion poika.

— Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä puolitiehen, koko Ruotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme — se on mitä tärkeintä — tärkeintä kaikista.

Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen.

— Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi, silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta — sanovat minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä.

— Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista, sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen, kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää, Sverker!

Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine silmineen.

— Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan.

— Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin varma.

— Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin minä, vastasi toveri katkerasti — kun kuulen opettajan puhuvan, silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin — August aikoo lähteä Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta.

— Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin, ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme, oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista, mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa?

— Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.

— Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun taistellaan suuren asian puolesta, niin…

He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.

Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia: kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.

"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."

Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä, suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan. Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti, ajamatonta leukaansa sivellen:

— Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me, kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?

— Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?

— Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi: "me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.

— Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan maistaisi viinaa.

— Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.

— Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni. Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset tulleet kouluun tänään?

Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa liidellä avaruutta.

— Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.

Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas avaruuteen.

— Tehän tiedätte, että teidän täytyy toimittaa lapsenne kouluun, tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.

Tingbom ei kuunnellut.

— Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei kunnallismiehenä ole aikaa.

— Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja enemmän perheellenne, Tingbom.

Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron katseen.

— Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt", sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään, olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.

— Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.

Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.

— Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja laiminlyödyistä — hm — rikollisista lapsista.

— Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!

— Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En, mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota tuottavat minulle. Mutta ne eivät häpeä; hyvää iltaa, neiti.

Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.

Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä, keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan, oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.

Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.

— Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään lapsista ollut koulussa tänään?

Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.

— Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden mennä, mutta —

Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen hangatessa permantoa.

— Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?

— Niin, he ovat karanneet, he.

— Karanneet?

— Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin. Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa — hän osotti pientä likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen — sanoo, että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.

Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.

— Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä omaa velvollisuuttanne.

— Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi, niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.

— Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.

— Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.

Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan, likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita, niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa, silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan, hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen vastauksen.

Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun. Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä, täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e. Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota hän hitaasti ja kankeasti totteli.

— Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.

Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille ja sanoi ankarasti:

— Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään. Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".

Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.

— Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud ankarasti.

Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti:

— Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä.

Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen.

Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta! Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet huoneesta pois pimeään komeroon.

— Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi lyhyesti.

Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu.

Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen, vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla, se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen. Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin voitonriemuisen katseen.

Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö. Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia — ruokkia, kasvattaa ja laahata eteenpäin maailmassa — laahata eteenpäin kahdeksaa, sanoo kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen — elättääkseen kymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja … tutkia valtiotaloutta ja harrastaa yleishyvää?

Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja enemmän lapsilleen.

— Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän…

— Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa —

— Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä. No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut, että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä, neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa tulevaisuudesta, niin — Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi suosioonne.

Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja huiskuttain keppiä sormiensa välissä.

Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta; lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.

Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa otettaviksi pitäjän turvakotiin.

Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli lopulta johtanut päämäärään.

Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.

Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin, mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi, ja huusi:

— Sitä hän saa katua koko elinikänsä!

VIII.

Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä — toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua — kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle pienintäkään kiveä kannettavaksi.

He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä, raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka koetti levittää "harhaoppeja".

Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista tunnelmaa hänen ympärilleen.

— Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.

— Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe ehdotettavana?

— On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin. Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset — sitten, kun harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi, kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi, välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme, kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta — miten olen siitä kärsinyt!

Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä, ja pudisti surullisesti päätään.

— Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on hirmuinen — eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä. Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.

— Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se, joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme yhtä syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia. Uskon sen todeksi. Ensin koti — vanhemmat, siskot; se joka on ollut heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan — ne kuuluvat yhteen — ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus kaikkeen Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä kiviä, syleillä näitä puita — kuolla tämän ihanan, kauniin maan puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu — kodinkaipuu — ijäisyyskaipuu. Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja, hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.

— Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti, kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä, jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.

Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin luuli hänen tahtovan kerskata?

— Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei tarkotukseni ollut kiittää itseäni.

— Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee —

Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.

— Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua — mutta on niin hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa — olen aina ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. — Niin, tiedättekö, mitä esim. tein viime vuonna? Minun täytyi saada kokoon rahoja, sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon. Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin, paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua — yhteensä viisikymmentä, jotka lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin entiselläni.

Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin kaikkien tytärten olla — silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.

— Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta — sellaista voivat tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.

— Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut — ja hän katsahti ylös alakuloisesti hymyten — olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta asti.

Nils huokasi.

— Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei sadulta.

Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä, rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä kyyneleisin silmin.

— Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.

— Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?

Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa, Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.

Niin tuli tiistai.

Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko hänen huoneensa näytti — jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla, kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden. Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja välinpitämättömiin mieliin.

Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi, kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan vain joku kuului olevan tulossa — kahvi ei saanut kylmetä.

Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes pastori?

Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.

— Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.

Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa, Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät, kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet loistamaan ilosta.

Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut, tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia" harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan…

Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat, ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti kuuntelivat hänen puhettaan.

Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin suusta ei puhunut mikään harhahenki.

Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja, liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä vihollisia, — ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista. Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin ruotsalaisille!"

Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät "raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset uppiniskaisiksi ja…

Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.

Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset, heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta, juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa", sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan. Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi. Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.

Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt. — Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.

Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi, joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään — niin, kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa — ja toisinaan ei poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. — Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien ääressä.

Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä Sverkerin kotiin.

Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella, kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä, ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.

Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä. Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten, tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä hetken — mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.

Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.

Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa — miksi he eivät aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.

Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti, puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies, mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."

Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!

Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin, kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi. Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi hallitsevana hänen kasvoillaan.

Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin, ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.

— Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole terve, näemmä.

August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.

— No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?

— Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat vähän kynnelle kykeneväin apua.

Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu — koulu oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille oikeutta myöten tuleva.

— Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista laiminlyöntiä voi jatkua.

— Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi Wettingin muori lyhyesti.

— No, millä lailla hän sitten on auttanut?

Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.

Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein, löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan, katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"

— Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?

— En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!

— Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina olen sanonut — väkipakkoa ja tohua ja sellaista — sitä on koulussa, mutta mitä lapset oppivat?

— Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat silmänsä Kristiniin.

Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut; August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä katse, joka pelotti Gertrudiakin:

— Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta, mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!

— Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.

— Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja käsi ojossa.

Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.

— Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.

Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa katseessaan.

— Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle, odotan siis sinua. Hyvästi!

Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.

Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat, olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet, ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja vanhempien toruja.

— Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"

Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan, joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä tarvitsematta elää satojen muiden elämää — jos sellaista paikkaa maailmassa olikaan.

Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan, muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine, harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki, kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki liikuttavan kiintyneen katseen — aivan kuin koiran — jonka poika häneen loi paremman itsensä herätessä.

Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena — vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla — oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten kiitosta ja palkkaa pyytämättä.

Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä, väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien, varsinkin Sverkerin ympärillä.

IX.

Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä, huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus, joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä, etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä, missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija, silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen, joka ajatuksillesi laskeuu.

Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä, kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot, jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan, kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot, "menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja, silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi ajatus.

Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut, tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon. Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan! Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia kauhistuttavia ääniä!

Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.

Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu: pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää, on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika — kaikilla on silmät, kaikki elää — kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.

Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa — väkivallantekijäin — ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä — jos jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla — murskautua — ruhjoutua — mitä tahansa — ei vain elinijäksi turmeltua — ei nähdä pedon himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä — ei tuntea pedon käsivarsien syleilyä.

Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta — tai myrsky. Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys — yksinäisyys — hirvittävä yksinäisyys!

Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa. Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa, hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja, kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?

Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan. Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä, kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!

Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.

— Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta tuoksi kysymykseksi.

Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa meluisan kohinan äänen vastaavan:

— Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.

Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa, hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti, ja avaa oven.

— Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?

— Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna, pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.

— Hanna rakas, miten kiltisti tehty!

— Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?

— Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa — istu, rakas Hanna. Uh, miten hauskaa!

— Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!

— Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?

— Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan — siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen, vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.

Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi pehmeyttä tylyihin piirteisiin.

— Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja — minä olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken, myrsky niin rynnisteli —

— Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.

— Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.

— Sen kyllä uskon, toisti Hanna.

— No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.

— Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi kuppi, tyttö, noin, — ääriä myöten.

— Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!

— Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin suloista!

Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.

Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui ovelle.

Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin — säälistä, hänen vuoksensa — ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys, miten kauhistava!

— Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut vaikealta?

— Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.

— Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä, sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.

— Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.

— Oi Hanna, Hanna!

Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.

— Sano, Hanna, — etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?

Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta hetki niin kiihotti sellaisiin.

— En koskaan, — en ikinä.

— Ja olet ollut onnellinen?

— No niin — miten kuten — kohtuullista onnea.

— Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin…

— En — en ole koskaan ikävöinyt — en koskaan. Ja hetken päästä hän sanoi hiljaa: — Olen vain kaivannut.

— Hanna! — Olet siis…

Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.

— Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta ja muuta sellaista tyhmää.

Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia kohti.

— Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.

Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.

— Ymmärtää; niin, ehkäpä — sellainenhan on kohtalon tavallinen kulku — meidän kohdallamme — vietelty tai hyljätty — ne ovat arkitarinoita. — Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. — En ainakaan minä. — Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta — ja kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa kaksinkertaisina — No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui — sairastuipa hän erääseen tautiinkin — ja silloin särjin sopimuksen.

— Hanna — Hanna — sinäkö särjit?

— Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa, siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut kihlauksen — ja niinhän asia olikin — kirjaimenmukaisesti. Niin, ja sitten hän nai ikävöimisensä esineen.

Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen kulmainsa alta.

— Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.

— Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea, ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.

Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset silmät kiilsivät kosteina.

— Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.

— Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä — ihmeellinen elämä — voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa rautaniskat ja — mikä ihmeellisintä kaikista — katkerin suru muuttuu Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden arvoituksen eteen — jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka pakotti ryömimään, niin, Karin, ryömimään — sillä liian ylpeä olin käydäkseni — ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.

— Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin uneksuvin katsein.

— Ei, ei, ei selittää — ei mikään voi arvoitusta selittää — ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme. Rakkaan Welhavenin keralla sanon:

ti alt mer mit Hjerte banker

af usigelige Tanker ved den store Livets Gaade.

[Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]

Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.

— Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.

— Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.

— Mutta äsken sanoit…

— Ei, ei, en puhu siitä rakkaudesta — se on vain unelmia, jotka syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.

— Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä — olen niin väsynyt siihen — kaipaan niin rajusti — onnea — iloa — rakkautta…

Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.

Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa mutisten: "lapsi parka!"

Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.

Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti, myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan nurkissa.

Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta. Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä, jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria, pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.

Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin. Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta, että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit, joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella, paitsi lapsiansa ja kirjojaan.

Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat; aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.

Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo, pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin, jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa…

Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi; lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.

Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon, etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.

Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni, kuoli pois.

Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii tirkistämään kaihtimen lomasta.

Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt! Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen, nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen hukassa."

Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä, häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!

Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.

Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta sisään, ja toinen seuraa heti perässä.

— Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.

— Sinä…! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin Karinia kohden.

Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla, rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.

Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten silmäin katse on täynnä rakkautta — mitä sitten muusta kärsimyksestä?

— Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja turvallisuutta kuin äidin sylissä.

Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan, ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä, silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.

Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä, jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä — Karin ei itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat — ilmenihän siinä vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen, särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.

Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa ja huomaamatta hukkuivat.

X.

Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä, sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki, laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.

Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä jäätynyttä maata vasten.

Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.

Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt; vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan, kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan, kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta, jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi, ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan, sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin kuitenkin hyvin lähellä sitä.

Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä, ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö, joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tekemistä opettajatoimen kanssa.

Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin, kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena, intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut, ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan välillä.

Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin, sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun edeltäjiä.

Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen, siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää, itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim. ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä, kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto, vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä; oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia, etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys, tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että epämieluisasti seuraava kirje:

Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!

Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita, vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut, jotka ovat huolissaan.

Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla, kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä voi ne todistaa oikeiksi.

Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät, että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa. Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua, kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi, monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.

Kunnioittaen:

Timeon Tingbom.

Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan vahvisti juuri sitä, mitä hän — ja moni muu hänen kerallaan — oli ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko väestöön — monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia täyttämään — lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi — että hän rohkeni lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen — sehän saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille varotusta.

Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla "kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan, pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen kruunuun viiteenkymmeneen öreen.

Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita.

— Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön?

Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl jatkoi:

— Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia opetusvälineitä?

Pappi huokasi ja pudisti päätään.

— Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi.

Talollinen Svan nousi ja sanoi:

— Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me olemme korjanneet kirkonkaton.

— Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmies Håf ja raapi korvallistaan.

— Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu olevan aika ruveta vähän säästämään.

— Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja katseli pitkin salia.

Ei kukaan vastannut.

— Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia opetusvälineitä?

— Ei.

— Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä?

— Hyljätään.

Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin, sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e.

Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa, vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin ilmein:

— Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat, esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena, ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aikana lähettänyt lapset omille yksityisasioilleen. Valituksia ovat tehneet useammat vanhemmat. Niin sain esim. eilen kirjeen huolestuneelta isältä, jonka lapset valitettavasti kyllä kaivannevat ymmärtäväisempää huolenpitoa, kuin mitä neiti Björk näyttää heille omistavan.

Ja kirkkoherra luki hiukan lausetapoja lievennellen ja kieltä parannellen Timeonin kirjeen. Sen tehtyään hän pani kirjeen pöydälle, silitti sitä kädellään ja sanoi, läsnäolijoita silmäillen:

— Hyvät herrat, pyydän teitä lausumaan ajatuksenne esittämäni kysymyksen johdosta.

Pitkänä ja suorana kohosi Svan penkistään. Hänen kapeat huulensa olivat kuin vaakasuora repeämä poskien välillä, ja harmaansiniset silmät näyttivät painuneen tavallista syvemmälle ulkonevain kulmakarvain alle.

— Pyydän yhtyä valituksiin opettajatar Björkista. Sen sijaan että pysyisi lestissään, hän puuhaa muita asioita, jotka eivät häntä koske…

— Ehkä tahdotte lähemmin määrätä, Svan, mitä aloja tarkotatte? kysyi puheenjohtaja lempein äänin.

— Niin, tarkotan kursseja, vastasi Svan jyrkästi ja pannen ylenkatseellista painoa viimeksimainittuun sanaan, kursseja, joita oppineet, epäkäytännölliset ihmiset panevat toimeen tehdäkseen kansaa uppiniskaiseksi ja tyytymättömäksi. Tohtorit ja professorit näyttävät suurista tauluista, minkä näköisiä ovat sydän ja munaskuut ja maksa, kun ihminen on ottanut päivällisryyppynsä, ja sitten pitää pölkkypää opettajatar saman esitelmän sydämestä ja munaskuista lapsivekaroille ja tekee heidät uppiniskaisiksi vanhempia vastaan. Mitä tapahtui tässä vast'ikään? Poikanulikkani sanoo minulle, kun otin pienen kohtuudenryypyn: "isä, sinun täytyy lakata juomasta heikon veljesi takia!" Onko mokomaa kuultu nokinenäisen poikanulikan suusta! Mitä? Pitääkö minun luopua ryypystäni siksi, että muiden vatsa on huonossa kunnossa? Mitä minua liikuttavat Erik Andersonin suolet? Pitäköön itse niistä huolta, enkä minä rupea siitä hyvästä ulkokullatuksi goodtemplariksi, että hän otti kymmenen ryyppyä kahden sijasta. Eikö muka kristityn vapaus oikeuttaisi minua juomaan, mitä siedän, ja ottamaan päivällisryyppyä, niinkuin tekivät isät ja iso-isät ennen minua ja voivat hyvin polvesta polveen?

Svan istuutui, vielä suorempana ja kapeahuulisempana kuin ennen, ja puheenjohtaja nyykäytti päätään alakuloisesti hymyten.

— Onko jollakulla vielä jotain sanottavana asiasta?

Pehtori Kahl nousi:

— Tahdon huomauttaa, ettei hän suinkaan opeta puhdasta oppia. Hän antaa esim. lasten oppia pitkiä kappaleita raamatusta, mutta laiminlyö kokonaan kysymykset: "mitä se on?" jotka minä osasin lapsena ulkoa oikein ja nurin, jos niiksi tuli.

— Hm — hm — sanoi kirkkoherra, päätään pudistain, mikä yhtä hyvin saattoi tarkottaa Kahlin kuin Gertrudin opetusmenetelmää. Hyvät herrat, tahtooko joku teistä vielä…

Ja hän silmäili ympärilleen kysyvin katsein.

— Ei hänessä ole tointa eikä taitoa, sanoi Svan ja nousi. Hän ottaa lähettääkseen lapset kesken opetuksen kääröjä ja kirjeitä viemään. Sellaista emme siedä, kun palkkaamme ihmisen lapsiamme opettamaan.

— Niin, mutisi pappi, sama henki: omavaltaisuuden, itsekylläisyyden henki — se esiintyy niin suuressa kuin pienessä.

Mutta nyt oli kirvesmies Håfista, Brittan isästä, aika sanoa sana puolustukseksi.

— Niin, kyllähän on totta, mitä herrat sanovat, että yrmeä ja tyrnä hän on, mutta hyvä ja ystävällinen ihminen hän on silti, se on varma. Kun minun muijani oli tässä kipeänä, ei kukaan niin meitä auttanut hädässämme kuin juuri neiti Björk, aina hän tuli meille, ja aina hän toi jotain — ja —

— Niin, kyllä hän hyvä on, keskeytti kirkkoherra järjestyksestä poikkeamalla, kyllä hän on kelpoluontoinen, kunnon ihminen hän on — sitä ei kukaan tahdo kieltää. Mutta juuri sellaiset helposti joutuvat harhateille, ja heitä pitää koettaa johtaa taas oikeille poluille. Mitä te sitä paitsi, hyvät herrat, olette esiintuoneet, on aivan yhtä pitävää tämän kirjeen kanssa — kirkkoherra laski kätensä raskaasti Timeon Tingbomin kirjeelle — ja muutoin useiden muidenkin asianomaisten, joiden arvostelua olen pyytänyt. Varotus lienee siis paikoillaan, ja vakava toivoni on, että hän sen jälkeen parantaa tapansa. Ehdotan siis, että kansakoulunopettajatar Gertrud Björkille annetaan varotus monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän hajaannuttamisesta, varsinkin nuorten keskuudessa, ja että tämä päätös pannaan pöytäkirjaan. Suostutaanko siihen, hyvät herrat?

Yksimielinen: "suostutaan" oli vastauksena kirkkoherran kysymykseen, jonka jälkeen vasara jymähti.

Kun sitten oli vielä esitetty ja käsitelty muutamia kouluneuvoston kysymyksiä ja valittu sopivat henkilöt pöytäkirjan tarkastajiksi, hajotti puheenjohtaja kokouksen, ja kukin läksi kotiinsa, tyytyväisenä päivän toimiin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka juhlallisin, mutta isällisen lempein äänin ilmotti hänelle kouluneuvoston päättämän ja laatiman varotuksen monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän hajaannuttamisesta.

Gertrud kuunteli kalpeana ja ääneti, pienoisen pilkallisen hymyn leikkiessä huulilla. Seurakuntaelämän hajaannuttamisesta! Tarkotettiin kai hänen pieniä tiistaikokouksiaan ompelemisineen, kahvinjuonteineen, isänmaallisine esitelmineen, raittiuspuheineen. Monipuuhaisuus! Se johtui siitä, että hän seurasi ajan kysymyksiä ja käytti loma-aikansa lisätietojen keräämiseen.

Katkeruus kuohahti hänessä, mutta hän hillitsi itsensä ja istui yhä liikkumattomana maahan luoduin katsein ja kädet ristissä sylissä.

— Niin, sanoi pappi, lopetettuaan, ja taputti Gertrudia olalle yhä isällisesti lempeän näköisenä, toivon, että tämä pikku varotus vaikuttaa hyvää. Tietysti te tarkotatte hyvää "monipuuhaisuudellanne", neiti, epäilemättä vilpitön, mutta mieletön into ajaa teitä tekemään propagandaa raittiusliikkeen puolesta, joka, paha kyllä, useimmiten synnyttää fariseuksia, fariseuksia, jotka lyövät rintoihinsa, arvellen kaiken vanhurskauden täytetyksi, jolleivät juo olutta, tai lupauksensa rikkojia, jotka toisena päivänä sitovat sininauhan napinläpeensä, toisena sen kiskaisevat pois.

— Se ei ole totta! huudahti Gertrud kiivaasti ja katsahti ylös, päinvastoin vahvistuu ja kehittyy luonne pahan tuntemisesta, kansan täytyy oppia tuntemaan väkijuomain vaarat, ihmisten täytyy tukea toisiaan taistelussa…

Kirkkoherra teki halveksuvan viittauksen kädellään.

— Erehdystä, erehdystä, pikku neiti. Likipitäin samaa olisi sanoa: ihmisten on opittava tuntemaan sähkön vaarat ja tuettava toisiaan taistelussa sitä vastaan. Kaikessa voi piillä vaara, ei pidä vain väärinkäyttää — on käytettävä voimia oikealla tavalla. Koko ehdoton raittiusliike farisealaisine vaatimuksineen on kerran luhistuva mahdottomuutena, suorastaan loukkaavana hyökkäyksenä persoonallista vapautta vastaan.

Gertrudin silmät välähtelivät, ja huulten pilkallinen hymy muuttui teräväksi ja halveksivaksi. Hän tunsi, ettei hänen olisi tullut lausua niitä sanoja, jotka kohosivat hänen mieleensä, hän oli kuulevinaankin varottavan äänen korvissaan: "vaikene, vaikene!" Mutta varottavaa ääntä tottelematta hän huudahti kiivaasti ja ylenkatseellisesti:

— Tuossa kaikessa piilee vain kieltäymisen halun puute, ei tahdota mistään luopua auttaakseen; vain itsekkyys vastustaa maamme suurta, mahtavaa raittiusliikettä!

Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten, niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta.

— Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä, juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja Herran palvelijalle.

Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun, ennenkuin sai suustaan:

— Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi —

— Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään; mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin, ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen, yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy moninaisiin toimiinne, neiti, mutta — tunnen ihmissydämen kavaluuden ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana — suokaa anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä — joita ette lainkaan käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla, tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä: siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa!

Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset.

Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan.

Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta, hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä rukoilemaan.

Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi, ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua…" Ja hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin, ota, Herra, sieluni!"

Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra —"

Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia ääniä.

Kunnianhimoa — huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta? Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys!

Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein, antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin — vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli häneltä riistetty.

— Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä — Olenko hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenut heidän vuokseen surua epäonnistumisestani?

— En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä — voi, aivan vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut menestystä — olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on parasta, että ainiaaksi luovun — sydämeni kiusauksesta en koskaan vapaudu — parasta etsiä jotain vaatimattomampaa — kätkeytyä — piiloutua kaikkien silmistä.

Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! — ei, nämä ovat pahain voimain vaikutuksia — tämä on kiusausta toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän, sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta viimeiseen asti olen taisteleva!

Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus, jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle, olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia, oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon. Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä; liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu.

— Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta. Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.

— Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla — tahdot yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen poika?

— Tahdon.

Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin.

— Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo katseesi suureen päämäärään, Sverker — miten ulkonaiset ja sisäiset kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen, sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker?

— Tahdon.

Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohotti Gertrudiin.

He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle.

— Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen kaulaliinaan.

— Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. — Olipa äitisi kiltti. Ja miten voitte? Miten on veljesi jalan?

— Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä, niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti.

— Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika, onko jalka musta?

— Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker.

— On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja?

— On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän — ja sitten musteni jalka.

— Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette kutsuneet lääkäriä?

— Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä kai se ohi menee.

— Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne.

— Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan, neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä.

— Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta.

He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran kanssa olivat häntä raadelleet.

XI.

Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet, ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin. Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena loisti korkealta taivaalta.

Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä. Ukko — hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen — ukko nousi istualleen vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:

— Herätkää — herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. — Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat — kamalimmat pimeässä. Joudu — joudu!

Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.

— No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole rauhaa.

— Rukoilkaa — rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa — rukoile, poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.

Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä permannolle.

Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka tyhmänkysyvin katsein isään.

— Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään poikaa.

Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten ystävä" j.n.e.

— Lisää — lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja unenpökerryksissä:

— "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e.

Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä: jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa, kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän kalpeita kasvoja.

— Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet käskevästi karjaisten:

— Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla — tuolla, ja hänen värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa — rukoile, että voitamme hänet.

Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden. Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat viekottelevan pullon ympärille.

— Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa.

— Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan ajatuksen johti? Ei se auta — voiman pitää tulla sisästäpäin — niin sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian.

— Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule.

— Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi, miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka…

— Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja, mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit, päinvastoin.

— Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden — unohdin nälän ja köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.

— Niin, tiedän — tiedän.

— Ja niin on nytkin, jatkoi mies — rukoile, rukoile — en ole koskaan viihtynyt tässä kurjassa tuvassa — rukoile — rukoile — autiolla nummella — oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi — kaukana ihmisistä — niin autiota, yksinäistä — rukoile, rukoile, että Jumala tekee ihmeen — rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi — se tukehuttaa minut — tupa on niin matala — rukoile, että hän poistaa kivut ja vaivat — rukoile, kuuletko, poika, rukoile.

— Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi — tee kipuja ja vaivoja…

— Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän, sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.

Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja ojensi sen isää kohden.

— Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta — on aika minun valmistautua viimeiselle matkalle — ja ajattelisin, ettei ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni…

Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.

— Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa, meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.

Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.

— Ei se auta — minä heti paikalla haen tohtorin.

Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.

— Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan, kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.

— Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme — rukoilkaamme. August lapseni — August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa — anna meille syntimme anteeksi — anna meille jokapäiväinen leipämme, älä johdata meitä kiusaukseen. — Eukko, etkö kuule, että poika on kuolemaisillaan, rukoile — rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi ja veljestäsi. — Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei kukaan voi auttaa. — Niin — yksi — yksi voi auttaa — eikö jossain puhuta särjetystä ruovosta — sano, eukko, muistatko, miten se oli — särjettyä ruokoa…

Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja pimeydessä.

— Särjettyä ruokoa — särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?

August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.

— Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä. Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.

Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.

Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä nääntyvänä — miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?

Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä.

Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita, kiusaantuneita kasvoja.

Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla.

— Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen — tekö, neiti — — se nyt oli aivan…

Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden ihmeellisten sanain jatkon.

— Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita, kuulin minä —

Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui.

— Miten on, August?

— Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut.

Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo.

— August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile — rukoile — rakas neiti — rukoilkaa hänen puolestaan — meidän kaikkien puolesta — me olemme kaikki särkyneitä — kuinka se olikaan? — Särjettyä ruokoa — miten se oli? — Olen unohtanut jatkon.

Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.

— "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei sammuta", — sanoi Gertrud juhlallisesti.

— Niin se eli — nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa kirkastuivat, on toivoa sinua varten — minua varten — meitä kaikkia. — Mutta rukoilla sinun täytyy — rukoile — rukoile henkesi edestä.

— Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.

— Rukoile kuolematonta sielua — ijäistä elämää — rukoile — rukoile, August lapseni — Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä ruokoa, hän on kuuleva — rukoile, rukoile…

Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi ijäisyyskaipuu.

Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.

— Jeesus Kristus — ole kanssamme tänä hetkenä — tee se, mikä meistä näyttää ihmeeltä — pyyhi pois synnit — anna anteeksi rakkautesi tähden — sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen — kuoleman pimeyteen — sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä — suuria eikä pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä, rakastava — sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu — nämä haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi ihmeellisestä liekistä.

Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle, jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. — Mutta kuin sen kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra, suitsevaista sydäntä en sammuta". —

Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui, nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä viiltävään satuun.

— August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa, kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana, hän, pikku August — joka oli hänen rintojaan imenyt — jota hän niin monta kertaa oli kantanut nummen poikki. — Oi Herra Jumala — Herra Jumala!

Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja raatamisen harmaan arkitunnelman. — Hän itki pientä Augustiaan, niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen kuin oli, odotti niin paljon elämästä.

Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen tunnelman.

Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen, että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän "tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin, hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada.

— Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud.

— Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä.

— Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään, nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä.

— Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti.

— Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki perkeleenkojeet!

Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.

— No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin kunniapäivänä.

Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.

Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa, että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja komeudella.

— Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.

Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä, tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois. Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.

— Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain, eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.

Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa, että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.

— Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on minun päiväni — nyt on minun päiväni, näetkös — sinun ei pidä ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän virastani vaarin. Katsotaanpas — täytyy vähän laskea, näetkös — vähän laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja…

"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.

— No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?

— On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.

Lotta naurahti ylenkatseellisesti.

— No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän — lasketaan vähän.

— Voileivoksia Östergårdista Svaneilta — kelpo voileivoksia ne tavallisesti lähettävät — sitten Emelie Lagerin oikeita pursorinkilöitä — ihan ehtaa — sitten Hövekan muorin sokerikakku ja Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä leivoksia, se on nyt jotain kunnollista — kunnollista. — Nyt lasketaan hiukan — lasketaan hiukan.

Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.

— Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi, merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa "kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella, tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.

Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.

— Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti Kristinille.

— No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.

— Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista — kyllä tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset että alhaiset.

Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen syvemmin ja tuskaisemmin huoata.

— Oi Herra Jumala — rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on mennyt…

Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen samanlainen pää- ja jalkopuolessa.

— Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen. Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan hautaan.

Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle.

Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia, täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan, silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen "laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei tarvinnut hävetä, se oli varma.

Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat kylmänsinistä taustaansa vasten.

Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita "toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp, "pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi.

Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan: "ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" — "enhän nyt minä" — "eihän toki", kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta.

Mutta se viipyi.

Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan. Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain, mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:

— Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.

Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein. Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä sietänytkään.

— Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu — ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini — minä määrään — nyt on minun päiväni — se tulee, milloin tulee — kuolleen eno ei ole vielä tullut — me odotamme häntä.

Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla, huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".

Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa", salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin, heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä — Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt itseään muita parempana — sen minä tiedän varmasti, että hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin jätelihaa halusta, sanon minä."

Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.

— Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta, sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva — "Jo vaietkoot valitusäänet".

Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten, väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä, jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.

Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain, seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin vanhin.

Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille, ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli täysi työ niitä hillitessä.

Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat, pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä rämistävän.

Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta; muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia. Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu.

— Olkaa hyvät — pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat, katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne — olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat, kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" — "olkaa hyvä, pitäkää hyvänänne — vielä yksi kapillinen" — "kiitos, kiitos, se nyt on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena, urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias, kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani, minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa, kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka, hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja "Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" — Poikani, poikani, kyllä Jumala kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu.

Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä — olkaa hyvä!

Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia, halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän elämänsä varrella.

Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä. "Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa pitää?"

Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja, kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen.

— Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Sillä yhden sellaisen sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa.

— Ei niin, kun loppuu, niin loppuu.

— Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin.

Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle.

— Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä.

— Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin.

— Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat.

Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan oli armahtava, hän kyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä.

— Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin, ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on viimeisellä matkallaan.

Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili vainajan sielun puolesta.

Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen, samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan, ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä.

— Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa nöyrät.

Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon, paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli, joka sulki vainajan rauhansa suojiin.

Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina kirkkoväen tulla.

Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on tomu saanut". — Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi, kiitoksia paljon poikani puolesta.

Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain, naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia, ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan. Lihalientä voileivoksien keralla — se tarjottiin kupeista ilman lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt — lihamöykkyjä, suolattua lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass" ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista. Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.

Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista j.n.e.

"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen, ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä käy hankalaksi ruokkia".

Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana. Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä, jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla niinimatolla…"

— Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti, kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.

— Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa. "Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi, tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta, nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja hengellisiä rivileekioita!

Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä keittiöön, hypähteli harmista.

— Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä Herran siunausta kunnolla lukea!

Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava, oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa.

Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat. Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja juhlallisesti erään hartauskirjotuksen.

Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa jokaiselle kätellessä.

Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti:

— He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan?

— Eihän toki — meitä on jo niin kestitty — eihän toki, se on liikaa, kuului joka taholta.

Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan, mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa."

Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting. Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan juhlapäivänä.

Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään. Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa — koulutyökin sujui tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.

Mutta sitten eräänä päivänä — noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen — tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta. Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.

Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.

Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona, kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti.

Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi mäkeä alas.

XII.

Oli Maarianpäivä.

Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus, vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet, mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen, onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä auringonvälkettä.

Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän — muuttolintujen tulon enteen.

Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan. Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa.

— Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa — vaiti, vaiti, koiraseni.

Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan.

Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten.

— Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull, kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull?

Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan.

— Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili.

— Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten syödä, ja sitten vasta on tarinain aika.

Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse.

Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään.

Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään.

Renki ja piika katselivat toisiaan ja naurahtivat. Piialla oli suuri lihapala suussa, hän nyykäytti päätään, jatkoi pureksimistaan ja nieleksimistään ja sanoi sitten ottaen vadista taas uuden palan:

— Päivää, Olle Bull, vai olette te taas näillä mailla? Tähän ei suinkaan ylen ystävälliseen tervehdykseen vastasi Olle Bull vain säveästi:

— Onko teillä työtä minulle?

Taas katsoivat renki ja piika toisiinsa ja virnistelivät.

— Älkää naurako, rakkaat lapset, älkää naurako, sanoi Olle Bull vapisevin äänin, ja varjo lennähti ystävällisille kasvoille, kirjotettu on: "joka ei työtä tahdo tehdä, ei hänen syömänkään pidä". Antakaa Herran tähden vähän työtä ja sitten palkaksi hitunen ruokaa.

— Menkää sitten puuliiteriin, sanoi renki ja pyyhkäsi suutaan kädenselällä, tyytyväisenä ja kylläisenä, mäellä on puita, sahatkaa ne poikki, niin saatte sitten muutaman suupalan työn palkaksi.

— Kiitos, kiitos! toisteli Olle Bull, ja nyt säteilivät jälleen kurttuiset kasvot, hänen koperoidessaan pihan yli liiteriin, missä hän hitaasti ja kömpelösti sahasi poikki puita. Sen tehtyään hän hengähti pari kertaa ja läksi pihan poikki keittiöön työnsä palkkaa saamaan.

Ei ainoakaan paikkakuntalaisista tietänyt, kuka Olle Bull oli, mistä hän oli tullut tai minkä perusteella hän kantoi kopeaa nimeään. Joskus menneinä aikoina hän oli ilmestynyt paikkakunnalle, milloin hän oli siellä, milloin täällä herraskartanoissa ja talonpoikaistuvissa, milloin taas hän katosi jäljettömiin, aivan kuin hän olisi jonkun aikaa maannut talvi-unta. Eikä liioin kukaan välittänyt tiedustella hänen menneisyyttään. Hän oli muitta mutkitta paikkakunnan yhteistä omaisuutta, josta kerran tulevaisuudessa oli jäävä tarina puolittain yliluonnollisesta olennosta, joka oli metsän pimennosta tullut, missä menninkäiset ja peikot olivat hänen kehtonsa äärellä kummeina seisoneet. Sillä metsän lumo ja sadun ihme loisti hänen pienistä, tuikkivista silmistään ja kaikui hänen hiljaisesta, salaperäisestä naurustaan. Siksi pienokaiset niin hänestä pitivät, siksi he riemastuivat, kun rääsyinen, likainen vanhus tuli, tuo ihmeellinen uneksija, joka kulki suuren ihmisvirran äärtä ja puoliksi arkana ja kummastellen, puoliksi säälivästi hymyillen kuunteli sen levotonta kohinaa. —

Kun Olle Bull palasi keittiöön, oli piika lopettanut syömisensä ja pesi juuri astioita.

Olle Bull istui nöyrästi pöydän päähän ja kertoi kuiskaten, että nyt olivat puut hakatut ja hän itse työn perästä nälissään.

Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja sanoi ystävällisesti:

— Siin' on, syökää, Olle Bull!

Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella.

— Mitä nauratte? ihmetteli piika.

— No, katsokaas — minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoin Lars Andersin tuvassa.

— Millaisen? kysyi piika uteliaasti.

— Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee maassa edessään ihmeellisen esineen. — "Jumala varjelkoon, mikä se on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin kulhoon.

— No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu — ha-ha-ha!

Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja jatkoi silmät loistain:

— Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" — hän mutisee katkerana — "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi vuoteeseensa.

— Pässinpää, huudahti piika, vielä äänekkäämmin nauraen, ja pani Olle Bullin eteen lautasellisen mehulientä.

Nyt tuli Svanin muori keittiöön silittääkseen hienouksiaan, niin kauan kuin oli tulta liedessä.

— Päivää, Olle Bull, hän sanoi, tapansa mukaan alakuloisesti hymyten, oletteko täällä taas?

Niin, Olle Bullin oli mahdoton sitä tosiasiaa kieltää, että hän todella istui rikkaan Svanin muorin keittiössä. Hän nyykäytti päätään vakuudeksi ja tervehti tavalliseen ilomieliseen tapaansa.

— Mitenkä nyt voitte? kysyi Karolina ja koetti silitysrautaa — huonosti ja kurjasti, kuten aina?

Olle Bull myönsi epäröimättä tämänkin asian.

— Niin, pahassa ja syntisessä maailmassa elämme, Olle hyvä, jatkoi Karolina, varmoin käsin antaen raudan liukua hienoa kaulahuivia, Jumala auttakoon, miten paljon syntiä ja kurjuutta on joka puolella.

Olle Bull pudisti päätään ja hymyili keksimättä sopivaa vastausta. Ei ollut kenelläkään enemmän syytä kuin hänellä pitää maailmaa kurjana; mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan parantumaton optimisti, jonka päivänpaisteluonne itsepintaisesti pani hänet näkemään elämän kirkastetussa valossa.

— Niin, paras on valvoa ja rukoilla, jatkoi Svanin muori, tyytymättömänä Olle Bullin huolettomaan hymyyn, suuremmaksi yhä vaiva kasvaa, eikä kukaan tiedä, milloin tuomio ja hävitys on meidän kaikkien päämme päällä.

Nyt huomasi Olle Bull, ettei Svanin muorin tuvassa sopinut ottaa elämää niin kevyesti kuin hän sen otti. Hän huokasi, rypisti kasvonsa kurttuihin ja alkoi laulella matalalla, särkyneellä äänellä:

"Mies vanha tietä vaeltaa, maasta maahan kulkee hän, lumivalkoisna tukka tuivertaa, käsi vapisee kerjääjän. Mut syli on avoin ja pohjaton: hätä, murhe nimensä on.

"Jumal' auttakoon meitä armossaan, kun vanhuksen kohtaamme. Sinä, Jeesus, meitä voit auttaa vaan, joka kuolitkin eestämme. Hätä, murhe niin raskas, raskas on, vaan voimasi rajaton!"

Rämeät sävelet sammuivat hiljaisuuteen. Olle Bull istui tuijottain eteensä ja huokasi pari kertaa surullista lauluaan. Hän oli sen itse sepittänyt monta vuotta sitten, jolloin pieni runoilijankipinä, joka ei koskaan päässyt tuleksi leimahtamaan, ei jättänyt häntä rauhaan, vaan teki hänet työhön kelpaamattomaksi ja ajoi kulkuriksi.

— Niin, se on totta, Olle Bull, sanoi Karolina, hyväksyvästi hymyten, niin on, juuri niin. Hätä ja murhe on raskas; mitä tulisi meistä ilman Herran Jeesuksen apua? Ja yhä pahemmaksi käy. Jumala meitä auttakoon viimeisten aikain ahdistuksissa. Britta sinä! Pane kahvi tulelle! Ukko voi kaivata jotain lämmittävää näin maaliskuunkylmässä. Tulkaa, Olle Bull, tulkaa istumaan lähemmä valkeaa!

Mutta Olle Bull risti kätensä ja ajatteli: "Kiitos, Jumala, kaikista lahjoistasi! Miten minun kävisikään, jos olisin tavallinen pöllöpää. Alimpana pöydän päässä olisin saanut istua ja syödä pilaantuneita silakoita ja kaluta kuivia luita. Nyt minua kunnioitetaan, saan lihat ja sopat ja kahvit. Jumalalle kiitos järjen lahjasta ja muista lahjoista!"

Nyt tulivat Johannes ja Maria juosten ja huusivat:

— Rakas Olle Bull, kerro meille menninkäisistä!

— Hiljaa, lapset, hiljaa! varotti Svanin muori. Sepä nyt ihme, miten vallattomiksi ja villeiksi lapset kävivät aina, kun Olle Bull tuli!

Mutta lapset asettuivat Olle Bullin eteen, katselivat häntä uteliaasti silmiin ja huusivat yhä: "kerro, kerro!"

— Niin, alkoi Olle Bull, ja hänen satusilmänsä loistivat yhtä halukkaina kuin lasten, entisaikaan hallitsi täällä lakeudella pieni häijy, ilkeä kansa, nimeltä menninkäiset. Pakanakansaa ne olivat, täynnä noituutta ja kavaluutta, ja kun kristityt ihmiset rupesivat tänne muuttamaan, syntyi suuria taisteluita heidän ja menninkäisten välillä. Niin, siitä on kerrottu historiassa, niin että siitä saatte molemmat, Johannes ja Maria, lukea, kunhan kasvatte. Niin, heidät sitten lopuksi karkotettiin luoliin ja maakuoppiin, ja siellä he vieläkin elävät. Sieltä he koettavat vahingoittaa ihmistä niin paljon kuin voivat, turmelevat pellon oraat ja tekevät yöt kolkoiksi ja kamaloiksi räkityksellään. Ihmeellisiä temppuja he osaavat myös tehdä — kerran muuan menninkäinen veti ison Måns Månsonin kuoppaansa ja opetti häntä valmistamaan viljasta viinaa leivän asemesta. Måns Månson perusti tänne ensimmäisen kapakan, ja sinä yönä, jolloin kapakka avattiin, jymisi maa, ja vuorenrinteestä kuului semmoinen räkitys, että ihan kammotti.

— Mutta eivätkö ne koskaan tule esiin — oikein niin, että voisi nähdä? ihmettelivät lapset, pelosta ja ihastuksesta vavisten — ne menninkäiset — menninkäiskansa!

— Tulevat, katovuosina ja pahoina aikoina ne tulevat esiin, ja pahat ja häijyt ihmiset ja sellaiset, joita kiusaus kalvaa, voivat nähdä ne!

— Oletko sinä koskaan nähnyt, Olle Bull?

— Olen, vastasi ukko ja tuijotti eteensä miettivin katsein, kerran, yhden ainoan kerran. Se tapahtui katovuonna kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin nälkä vei köyhän kansan kirkkomaan kuoppaan, ja suurtilalliset teurastivat elukoita kuin kärpäsiä. Vain Bullingin patruuna eli pulskasti, sillä hän möi viljaa korkeisiin hintoihin. Sinä vuonna näin menninkäiset joulukuun kuudennen iltana, uudenkuun aikana. Kuljin tietä Bullingin ja Markevikin välillä, ja olin niin nälissäni, että sydämeni oli kiveksi muuttunut! "Antakaa leipää — antakaa leipää!" huusi ääni sisässäni, mutta Herra Jumala ei kuullut huutoani, sillä en anonut oikealla mielellä. Silloin näin koko menninkäiskansan tulevan tietä pitkin naurain ja räkittäin ja hypäten, aivan kuin harmaat tontut. Tuperruin ojaan, sillä nälkä ja pelästys oli tehnyt minut heikoksi, ja minä näin niiden kulkevan edelleen; viimein ne olivat pieniä, niin pieniä, että näyttivät vain matojoukolta, kieriskellessään maan sisään. Sinä yönä paloi Bullingin kartano poroksi; ei kukaan tiedä, kuka sen sytytti, ei kukaan saa sitä tietääkään, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin oikeammat tuomiot langetetaan; mutta varma on, että sinä yönä liikkui maan päällä paljon pahaa ja moni kiusaava ajatus.

— Häijyt, ilkeät menninkäiset! huudahti Johannes ja pudisti pientä nyrkkiään ilmassa, miksi ne saavat elää? Tapetaan ne, Olle Bull!

— Voi lapsi, niitä on vaikea tappaa, ne ovat kovia ja sitkeähenkisiä.

— Saavatko ne sitten aina elää?

— Eivät, niin sanovat hyvät ihmiset: ikuisen kevään maasta hävitetään ainiaaksi menninkäiset, pimeyden häijyt henget.

— Missä on ikuisen kevään maa? ihmetteli pikku Maria.

Olle Bull pani kätensä ristiin, ja silmissä välkkyi haaveellinen loiste.

— Lakeuden tuolla puolen, pienokaiset, lakeuden ja vuorten ja metsäin takana.

— Millaista siellä on?

— En tiedä — en tiedä — vain yhden asian tiedän —

— Minkä sitten?

— Ettei Olle Bull siellä enää ole likainen eikä repaleinen, vaan käy hienoissa herrasvaatteissa, että se on maa, missä maitoa ja hunajaa virtaa, ja Jumala itse on vanhurskasten aurinkona ja valona.

Johannes ja Maria seisoivat ääneti ja katsoivat miettien Olle Bullia, jonka koko kasvot loistivat ja sädehtivät. Sitten heidät taas valtasi satunälkä, ja he huusivat innokkaina kilpaa: "kerro vielä — kerro vielä, Olle Bull!"

— Niin, pienokaiset, sanoi Olle Bull ystävällisesti, oletteko kuulleet, miten tänään ovat ilmassa torvet törähdelleet?

— Emme — emme — missä?

— Näin ne toitottivat.

Ja Olle Bull pani molemmat kätensä suun eteen ja huusi:

— Tututuu — tu — tuu!

Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat.

— Vielä, Olle Bull, vielä?

Olle Bull uudisti temppunsa, ja lapset nauroivat vielä äänekkäämmin.

— Hiljaa, hiljaa, sanoi äiti ja kääntyi, älkää naurako kuin harakat!

Svanin muori huokasi, sylkäsi silitysrautaan koettaakseen, vieläkö se sähisi, antoi sen liukua vaatekappaletta ja huokasi taas.

— No, tiedättekö, kuka niin toitottaa? jatkoi Olle Bull, tottelevasti alentaen äänensä kuiskaukseksi.

— Emme, vastasivat lapset uteliaina.

— Kurjet niin huutavat: kevät on tullut, tututuu, kevät on tullut!

— Niin, mutta eihän kevät ole tullut —

Svanin muori hymyili kalpeaa, hyväksyvää hymyä ja katsahti harmaisiin pilviin; ne tuntuivat olevan täyteen ladotut raskaita lumikasoja, jotka vain halusivat vyöryä yli maan, Ah niin, pitkältä oli todella kevääseen, ennenkuin tulisi aurinko ja lämmittäisi vetiset pellot ja niityt.

— Kyllä nyt kevät on, rakkaat lapset, sanoi Olle Bull ja nyykäytti vakuudeksi, tänään on, näet, Maarianpäivä; Jan Jansonin keittiössä paistettiin vohveleita, sain kolme kaunista vohvelia, sokeria oli niille sirotettu. Niin, varmaa vaan on, että nyt on kevät tullut. Ja tiedättekö, mitä tänä iltana tapahtuu?

— Emme.

— Tänä iltana tulee kurki luoksenne ja tuo valoa vuoteeseenne — laittautukaa vain varhain nukkumaan, sillä hän tulee juuri illan hämärtyessä.

— Mistä sen tiedät, Olle Bull?

— Sain kuulla sen metsässä talvella. Tie oli liukas, niin että luiskahdin kumoon. Kun siinä äreänä makasin, pahotellen pitkää talvea, joka imee kurjista raukoista lämpimän ja voimat kuiviin, kuulin pienen linnun puussa visertelevän: "tirlit — nyt on kurki kotimatkalla ja hänen siipiensä alla on paljon valoa, jonka hän panee pienten lasten sänkyyn." Niin että kyllä nyt on kevät, oikea kevät, vaikk'ei siltä vielä näytä.

Olle Bull nauroi, ja kasvojen jok'ikinen kurttu kimmelsi kuin kostea vako auringonpaisteessa, kun hän siirteli katsettaan edes takaisin Johanneksen ja Marian välillä. Ja lapset nauroivat vastaan ja taputtivat käsiään ja huusivat: "nyt on kevät — nyt on kevät — tänä iltana tulee kurki ja kantaa valoa sänkyihin."

Mutta Svanin muori pudisti päätään, hymyili raskasmielistä hymyään ja sanoi:

— Ei ole kevät, rakkaat lapset, huomenna on talvi, pilvet riippuvat niin alhaalla Ljungbergin yllä ja reumatti olkaluissani ennustaa lunta.

Ei kuitenkaan kumpikaan lapsista kuunnellut äidin "pahoja" ennustuksia. Sadun lumous oli heidät vallannut: taivas Ljungbergin huipun yllä sinerti, ilma suhisi, kurjen siipein alta tulvi valoa ja välkettä — oli Maarianpäivä — he tahtoivat vohveleita, niinkuin Jan Jansonilla oli — vohveleita ja sokeria — he tahtoivat sänkyyn, mutta ei nukkua — vain maata valveillaan ja katsella, kuinka kurki tuli lentäen ja kevään suuri ihme tapahtui.

Maaliskuun hämärässä, kun aurinko laski vuoren taa ja kultajuova kimalsi säröisten pilvien lomasta, jätti Olle Bull talon, kyömyselkäinen, kompuroiva olento pieneni pienenemistään kiemurtelevalla tiellä ja katosi viimein mustana pilkkuna etäisyyteen.

Mutta huoneessa, joka sijaitsi vierassuojan takana, siinä kamarissa, missä oli isän ja äidin aukivedettävä sänky toista seinää vasten, siellä makasivat vastakkaisella seinällä Johannes ja Maria kyyryksissä sohvassa ja odottivat sitä, minkä tänä iltana piti tapahtuman. He olivat rukoilleet äidin johdolla, joka sitten oli mennyt keittiöön, isä ja Eskil, isoveikko, olivat vielä työssä, lapset makasivat yksinään ja odottivat silmät selkoselällään, täynnä ikävöimisen hurmausta.

Silloin tällöin he nousivat vuoteessaan istumaan ja kuiskailivat hiljaisin, salaperäisin äänin. Hiljaa — nyt kuului jotain ulkoa — siivet rapisivat kattoa vasten — nyt — nyt tuli kurki! Eivätkä he uskaltaneet hengittää, vaan istuivat liikkumatta, suuret lapsensilmät täynnä satuhohteista intoa.

Mutta kaikki oli hiljaa ja ennallaan, ei tapahtunut mitään ihmettä; keittiöstä kuului, miten äiti kolisteli lieden luona, ja isän ääni kajahti ikkunan takaa, kun hän antoi renkiensä tuntea isännän tyytymättömyyttään. Mutta satulinnut ja satuvalo viipyivät.

Ulkona haipui päivä haipumistaan, hämärä levisi raskaana yli lakeuden, isä ja äiti tulivat levolle. Sipp, pieni pihavahti, päästi pari haukahdusta, jotka kimeinä kajahtivat illan hiljaisuuteen, sitten sammuivat kaikki äänet, ja yön äänettömyys hiipi tuvannurkkia.

Mutta sen mukana tuli muuan, jota lapset eivät lainkaan kaivanneet, muuan, jota vastaan he taistelivat tuijottavin, ilmeettömin silmin ja unisin puhein, jonka silloin tällöin pitkät haukotukset keskeyttivät. Häijy uni, kun tulit silmäluomia kiskomaan ja suupieliä kutittamaan juuri nyt, kun tahdoimme niin kernaasti valvoa! Itsepintaisesti he taistelivat vihollistaan vastaan, mutta ei auttanut; hän kävi yhä voimakkaammaksi, lyijynraskaana tuntui hänen hengityksensä puhallus heidän luomillaan. Kuin etäisen pimeyden helmassa uivat huoneen esineet, isän ja äidin äänet kuuluivat mehiläisten surinalta kesäpäivänä. Nyt painuivat silmät kiinni — nyt avautuivat taas — samassa kulki loistava kimallus halki ilman — kurki tuli viimeinkin! Ja tämän ajatuksen keralla sammui heidän tajuntansa, silmäluomet painuivat syvälle, syvälle yli unisten silmäin, ja he häipyivät unen ja unelmain maahan.

Mutta nyt tapahtuikin se ihmeellinen, jota he olivat koko illan odottaneet.

Avaruudesta kajahti kimeä torventorahdus, suuret siivet liehuivat pimeässä yö-ilmassa, ikkuna avautui taikavoimalla, salaperäisesti, ja suuri satulintu — jota ihmiset sanovat kurjeksi, mutta joka oikeastaan ei muistuta mitään todella olevaa — lentää huoneeseen. Ja sen mukana valahtaa kokonainen valovirta; valoa on sillä nokassaan, auringonsädekimput värähtelevät siipien alta, selässä on tukku auringonliekkejä, se tulee Etelän mailta, missä kukat loistossaan komeilevat, missä aallot keinuvat sinervähohteisina.

Samassa tapahtui jotain outoa luonnossa. Purot ja vesiuomat murtavat jääkahleensa, heittävät ne yltään, syöksyvät alas vuorenrinnettä, muodostavat koskia ojiin, roiskahtavat yli kivien, kohisten laulain ja poristen lakeudelle.

Taivasta peittäneet lyijynharmaat pilvet särkyvät — hattarat riippuvat avaruudessa keveinä, kimaltavina harsoina, jotka milloin kohoavat, milloin painuvat, milloin tempautuvat sivulle päin, milloin repeytyvät rikki. Sitten näkyy äkkiä niiden yläpuolella kapea, tummansininen juova: se kasvaa kasvamistaan, kosteankiiltoiset pilvet ahtautuvat yhteen pehmeiksi, valkeiksi villahöytyviksi, jotka yhä pienenevät ja vaipuvat, aivan kuin tuon tummansinisen juovan puristuksesta, taivaanrantaa kohti, sulavat sulamistaan ja katoavat. Kuin taika-iskusta on koko taivas häikäisevän sininen.

Ihmiset kiiruhtavat tuvistaan, varjostavat silmiänsä kädellään ja katselevat taivaalle. "Kuulkaa, kuinka leivo livertää korkealla ilmassa — nyt on kevät tullut!" Koivumetsä verhoutuu vaaleanvihreisiin harsoihin, räikeänpunaisia käpykukkia puhkee kuusiin, taivaanvuohet ja sorsat lentävät suhisevin siivin yli kaislikkojen, sirriäinen keinuu mättäällä, kaislakerttu, alakuloinen mietiskelijä, hakee pesäänsä. Vuoren etelärinne, joka kylpee kevätauringossa, on kuin sinivalkea vuokkomatto, niityllä huojuttavat kevätesiköt kultakruunujaan, satumaisen kauniina lepää vuori, peittyneenä milloin väräjävän siniseen kevätilmaan, milloin auringonlaskun purppuraväreihin. Metsässä narskahtaa ja porisee ja ratisee tuhat näkymätöntä, jälleen herännyttä elämää, havuneulaset lemuavat, kostea sammal on kuin kaikki aistit huumaavaa kevätjuomaa.

— Äiti, äiti, huutavat pienokaiset, aamulla herätessään, kurki oli täällä yöllä! Se toi valoa muassaan — se tuli tuosta ikkunasta — ja siitä se lensi ulos taas — nyt on kevät — kevät! Onhan kevät, äiti?

Svanin muori veti ylös sinisen kierrekaihtimen, johon oli kuvattu valkoinen maisema ja valkoisia ihmisiä, katseli ikkunasta ja pudisti päätään.

— Ei, lapset, ei ole kevät. Taivas on yhtä harmaa ja raskas, kuin se on ollut koko tämän viikon.

— Se on vain harmaa esirippu, arveli Johannes.

— Sen takana on kevät, sanoi pikku Maria, ratkaisevasti päätään nyykyttäin. Sillä kurki jo tuli ja toi valoa.

Mutta päivät vierivät, eikä harmaa esirippu katoa, se näyttää päinvastoin käyvän yhä paksummaksi, myrsky ulvoo pitkin nummea vuoren laella, puskuu lakeuden yli ja heittää sateensekaisia lumijoukkoja ojiin, yli peltojen ja niittyjen. Mutta lapset tietävät sittenkin, että on kevät; valo, jonka kurki toi, vilkuttaa harmaiden usvain väliltä. Ja maamies iloitsee, sillä hän kuulee porinaa ja kasvua likaisten, lokaisten nietosten alta.

Sitten eräänä päivänä ihme tapahtuu; harmaa esirippu kohoaa, ja kaunis taulu, jonka lapset näkivät Maarianpäivän yönä, muuttuu todellisuudeksi. Kevät on tullut aurinkoineen, valoineen ja iloineen; synkät, toivottomat ajatukset se karkottaa; yli vuorten ja metsäin ja lakeutten se kietoo kauniin unelmansa. Ja ihmismielet uudistuvat — lapset riemuitsevat — nuoret tahtovat väkirynnäköllä vallottaa taivaan ja repiä onnen itselleen — ja vanhuksia hivelee muistojen auvo.

— Näetkös, äiti, se oli vain harmaa esirippu! huutaa Johannes.

— Nyt on kevät — nyt on kevät! huutaa Maria ja taputtaa käsiään. Ja pienokaiset laulavat kilpaa lintusten kanssa ja tanssivat ja porisevat kuin kevätpuroset.

Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja peittää ihanan taulun.

XIII.

Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen, velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin, että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan voi puhjeta huutoon: "äiti — äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin yksinäisen linnun huuto yössä.

Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan, pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä lakeuden raikkaat tuulet — toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu, häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta — elämä tarjosi niin paljon mahdollisuuksia — menneisyyden voi unohtaa — pois pyyhkiä — oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua.

Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi, miten hullu hän sentään oli — mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin "kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja mailta.

Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä, niinkuin puristaa katkera ajatus.

Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan, puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?" Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. —

Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä. Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen nuppineuloja — tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta, minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla — mielemmin istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei voinut puolustautua.

— Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin.

— Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est la folle de la maison!

Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen!

Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä, kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin — sinä olet syypää."

Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän; sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta seuraavana aamuna kotiin.

Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi, miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään neulanpistoista, joita oli tulossa.

Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna; kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen. "Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun ei kukaan ole kuuro?"

Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan. "Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä, "jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla.

Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa, viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin, kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi, ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen sisällön.

— Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta sulhasen, tiemmä?

Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi.

— Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset tytöt kuin minä — johan nyt.

— Lorua! vastasi Olle Bull ja kopahutti keppiänsä maahan. Ettekö te ole silmistänne kaunis kuin ruusu? Odottakaa vain, kohta tulee Blombackan patruuna.

Ja Olle Bull nyykäytti ja iski veitikkamaisesti silmää. Blombackan patruuna oli ijäkäs vanhapoika, jonka luona Olle Bullin oli joskus tapana asustaa viikkomääriä yhtämittaa, ja palkaksi tästä vieraanvaraisuudesta hän kihlasi patruunan kaikkien seudun naimakuntoisten tyttöjen kanssa. Mutta tähän asti olivat kaikki kosimayritykset kokonaan epäonnistuneet.

Karin nauroi, ja Olle Bull jatkoi matkaansa, tyytyväisesti hymyillen. Ettei se ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä! Kiltimpää vaimoa kuin pikkukoulun opettajatar Karin Blom ei patruuna voinut saada, koskei postineidin tai Gertrud Björkin naimisesta mitään tullut.

Kotiin tultuaan Karin istuutui ikkunan luo ja luki kirjeen vielä kerran. Se oli aivan lyhyt, sisälsi oikeastaan vain ilmotuksen, että Gösta viikon perästä tulee pappilaan ja toivoo heidän usein kesällä toisiaan kohtaavan. Mutta mikä taikavoima piili riveissä? Kuin kukka, jonka sade ja myrsky on maahan kaatanut, mutta aurinko suudelmallaan taas kohottaa, niin nousi nuori tyttökin, reippaana ja joustavana, ja hymyili kohti tulevaisuutta, joka äsken oli hänestä näyttänyt niin synkältä. Yksinäisyyden kauhut pakenivat, niinkuin pakenevat varjot tasangolta taivaan kirkastuessa. Leukaansa käteen nojaten hän istui ikkunan luona ja katseli vuoren yllä leijaavia kultaisia pilviä ja nautti illan hiljaisuudesta. Se ei enää häntä pelottanut, se oli täynnä unelmia, jotka häntä ympäröivät kuin ystävälliset, salaperäiset olennot,

Siitä päivästä alkain hän läksi joka ilta suurelle maantielle, joka lakeuden poikki vei pappilaan. Hitaasti ja epäröiden hän kulki — kenties se näytti liian lähentelevältä — kenties pitäisi hänen kääntyä takaisin —

Mutta hän ei kääntynyt, tien joka mutkassa hän toivoi kohtaavansa Göstan, jokaisessa kulkijassa, joka etäältä vilahti silmään, hän toivoi erottavansa tämän kauniit kasvot ja nuoren, miehekkään vartalon. Ah, jospa tuo olisi hän — ah, jospa hän pian tulisi! Läheiseltä niityltä pyrähti leivo pesästään ja lensi livertäin pilviin. Karinia halutti seurata mukana, hänen sydämensä kurottautui ylöspäin — jalka tuntui niin tanssivan kevyeltä hänen kulkiessaan ensimmäiseen lemmenkohtaukseensa.

Niin hän sitten tuli eräänä päivänä, aivan sellaisena kuin Karin oli ajatellut, iloisena, säteilevänä, avomielisenä ja vaaleakutrisena, ihan kuin "kevään prinssi".

Ja kun Karin hänet näki, ja Gösta jo kaukaa hymyillen nosti lakkiaan, tapahtui Karinissa omituinen muutos. Arka pikkukoulun opettajatar, vietellyn ja hyljätyn palvelustytön lapsi, katosi, ja isänveren ylpeyttä kuohui hänen suonissaan, se sytytti loisteen suuriin, tummiin silmäteriin ja aukaisi huulet säteilevään hymyyn. Hän ei enää tuntenut itseään poljetuksi ja sorretuksi, koittavan rakkaudenonnen ensimmäinen salaperäinen kosketus vapautti hänet itsensäalentamisen painajaisesta, askelet kävivät joustaviksi ja keveiksi, pieni pää sai toisen ryhdin, oli kuin olisi hän, sitä itse ymmärtämättä, vaatinut käyttääkseen persoonallisuutensa oikeuden, oikeuden elää ja olla oma itsensä.

— Miten suloinen hän on — miten viehättävä, Gösta ajatteli, kun sai hänet nähdä, niin kauniiksi hänet tuskin muistin — hieno ja ilmava kuin keijukainen — miten ihmeelliset hiukset!

Ja outo muutos, joka Karinissa oli tapahtunut, heijastui ihailuna Göstan piirteissä, kun hän tuli tyttöä vastaan ja innokkain liikkein ojensi tälle kätensä:

— Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. — Saitte toivoakseni kirjeeni?

— Sain — kiitos.

Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta: "Mutta miten kaunis hän on — kauniimpi kuin luulinkaan — niin valoisa, niin sädehtivä!"

Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja, ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin, ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu."

Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta, rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat, rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi!

Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta, antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen. Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet, puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan kirjoja Karinille — tällä ei ollut varoja niitä ostaa — sitten hän joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön. Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. — Hän oli niin paljon kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin lapsellinen. — Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista. Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä — kuinka voi mies niin menetellä — minusta se on pahempaa kuin murha" — hän mutisi.

— Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä kuulla — hän oli kuitenkin isäni.

Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.

— Hän — mikä hän? Ettehän tunne häntä!

— En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes koskaan saanut tietää hänen nimeään — ja kuitenkin — niin, se on ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. — Se on ehkä heikkoutta — mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti — häntä, joka teki niin paljon pahaa äidille — jota niin rakastin — niin, se on sukkelaa — ihmissydän on niin monimutkainen.

— Ettekö tunne mitään katkeruutta häntä kohtaan?

— Oi tunnen — hirveää katkeruutta — aina, kun olen onneton, syytän häntä — mutta rakastan sittenkin. Katsokaas, minulla on ollut niin ihmeellinen tunne siitä, että hän on katunut — näin hänet kuolevana — kuulin hänen huutavan äitiä ja minua ja rukoilevan anteeksi. Voi, olisin antanut anteeksi — ja äitikin olisi — jos vain olisin hänet löytänyt. — Tiedän hänen kerran olleen kovassa hädässä ja tarvinneen minua. — Katsokaas, kun sen tunsin, oli minusta kuin olisin voinut kerjäten kulkea kaupungista kaupunkiin, talosta taloon, kysyen: missä on isäni, näyttäkää minulle isäni, hän on yksin ja onneton ja täynnä omantunnontuskaa! Ah, minunhan pitäisi häntä vihata, ehkä on kurjaa, etten sitä tee — mutta minä en vihaa — siksi, että verisiteet ovat niin voimakkaat, ja siksi, että hän on niin paljon kärsinyt syntinsä vuoksi.

— Miten sen tiedätte?

— En osaa sanoa. Meissä on ääniä, jotka puhuvat varmemmin kuin kaikki ulkonainen — löytyy näkymättömiä siteitä — tuntemuksia — joista emme ikinä pääse irti — vaikka synti ja suru ja aika ja paikka meitä niistä erottavat. Olen sentään tuntemattoman isäni tytär — ja olisin niin mielelläni rakastanut häntä.

Gösta ei vastannut, hän vain katseli Karinia ihmettelevin, läpitunkevin katsein, siinä hänen istuissaan portailla, päätä käteen nojaten. Ei, Karin ei ollut kansanlapsi — hän oli perinyt enemmän tuntemattoman isänsä vaistoja ja hienostusta kuin äitinsä, palvelustytön, alkuperäistä voimaa. Pienet, hienot kädet, ohimojen suoniverkko, värisevät sieraimet, kaikki tuo hauras, hento ja hieno, joka kohta oli pistänyt Göstan silmiin, siinä perintö, jonka Karin oli saanut aseekseen elämän taisteluun. Lapsi parka, niin arka, niin pehmeä, ja niin armottomasti hyljätty! Göstan valtasi sanomaton hellyydentunne; hänen oma voimakas, nuori, terve ruumiinsa, hänen urhea elämänrohkeutensa, joka kuvasi hänelle tulevaisuutta voitokkaiden taistelujen sarjaksi, täytti hänet verrattuna Karinin turvattomaan hentouteen, rakkaudella, joka pakotti kyynelet silmiin ja sai hänen vapisevan kätensä etsimään Karinin kättä.

Karin punastui keveästi, mutta antoi hänen pitää käden.

— Ei, hän jatkoi, seuraten äskeistä ajatustaan, ei ihminen pääse irti verisiteistä. Ei hän liioin voi voittaa kohtaloaan. Minunlaisillani lapsilla, joilla ei ole syntymisen oikeutta, ei liioin ole elämisenkään — heille ei oikeastaan ole sijaa — he ovat leimatut — leimatut kärsimään — sen olen aina tuntenut ja ymmärtänyt.

Ja kyynelharso peitti hänen suruiset, kauas katsovat silmänsä.

— Ei! huudahti Gösta kiihkeästi ja veti hänet luokseen, te erehdytte — sinä erehdyt, rakas tyttöni! Ei ole mitään kohtaloa olemassa — sillä ei ole mitään, jota ei rakkaus voisi parantaa. Et kanna muuta leimaa kuin tenhon ja runouden. — Sinun kaltaistesi täytyy tulla onnellisiksi, jos rakkaus lie onnea.

Ja hän veti hänet myrskyävässä, nuorekkaassa hurmauksessaan sydäntään vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.

— Noin, hän kuiskasi, nyt voitin kohtalon, nyt otin pois "leiman", jos sitä lie ollutkaan!

Karin ei vastannut; kuin taipuisa kukanvarsi kumartui hänen hento vartalonsa Göstan käsivarren yli ja vastustamatta hän antautui hänen hyväiltäväkseen; mutta kun Gösta otti hänen päänsä käsiensä väliin ja hymyillen katsoi häntä, oli Karin kuolemankalpea, ja silmäluomet peittivät puoliksi suljettuina katseen hehkun. Oliko hän pyörtynyt?

— Rakkahin, Gösta kuiskasi levottomasti ja pakotti hänet katsahtamaan ylös.

— Ei, ei, mutisi Karin, se tuli vain niin valtavana, niin kuohuvan voimakkaana. Oletko kuullut ihmisistä, jotka ovat kauan nähneet nälkää ja kuolevat, kun viimein saavat kyliänsä?

— Rakkahin — sinä et saa kuolla, et — et — juuri nyt tulee sinun elää.

— Niin, nyt olenkin elävä!

Ja Karin oikaisihe ja avasi silmänsä suureksi, rakkautta hohtavaksi katseeksi, jossa tuntui heijastuvan kokonainen onnenmaailma. Käsi kädessä, sydän sydäntä vasten he istuivat tunnin toisensa jälkeen ja puhuivat rakkaudestaan ja tulevaisuudesta ja muodostivat tuhansia suunnitelmia, jotka hetken auvoisuus peitti satumaiseen hohteeseen.

Niin kuluivat päivät, ja vierivät viikot, ja panettelun myrkkysienet kasvoivat yhä rehevämmin paikkakunnalla. Ne olivat jo kiertyneet kehäksi Karinin nimen ympärille; niin pian kuin se mainittiin, muuttui ihmisten kasvojen ilme, paheksuminen, pilkka, ylenkatse, tuska solui yli kasvonpiirteitten. Mitä ajatteli tuo varomaton, onneton tyttö, kelvoton heittiö! Aikoiko hän tuottaa koko pitäjälle sen surun ja häpeän, että opettajatar, jolla oli nuorison johto käsissään, antautui vapaaseen rakkaussuhteeseen?

Eräänä päivänä kutsui kiivas ja käskevä virkakirje Karinin kirkkoherran luo. Hän noudatti kutsua ja tuli määrättyyn aikaan pappilaan. Siellä hänen oli ensin kuljettava kiirastulen läpi, sillä porstuassa hän tapasi rouvan ja Estridin, jotka tervehdyksen asemesta soivat hänelle vain myrkyllisesti pilkallisen katseen. Siitä hän ei kuitenkaan välittänyt; ylpeä onni, joka täyttää sydämen, kun se tietää omistavansa suuren rakkauden, pani pään pystyyn, ja hän vastasi Estridin katseeseen levollisin, halveksivin hymyin, hän, joka muutama viikko sitten olisi sen painosta maahan vaipunut.

Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää.

Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa, katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa.

— Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro kihlauksestamme, joka on vielä salainen.

Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin. Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi välittäisi puolustaa itseään — eikö koko maailma ollut köyhä hänen tulvivan rikkautensa rinnalla?

— Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma käytöksensä on moitteeton. Siis — varotan, ja toivon, että tämä on oleva ensi ja viime kerta.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti jäähyväisiksi tervehdittyään.

— Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan, minunko onneni herättää katkeruutta — kateutta — kuinka rumaa — mutta — mutta… Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah, kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman — rouva Henningsoninkin ja Estridin —

Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa rakkaudenonnessaan.

Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä.

Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli, "miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?"

Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi etäisyyteen.

— Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat avaruuden lentääkseen — ne pakahduttavat rintani.

Ja hän naurahti — jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen huuliltaan.

Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä, ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö, ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät, ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin — äiti — rakas äiti — kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"

Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa nummelle.

Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi, ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä kaukaisuudessa oli kaikki sinistä — siniseen harsoon olivat vuoret kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä, äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella, alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa yksinäisyydessä?

Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt, ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista kukkaa — tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.

Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta; pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja raastetuilta.

Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät, jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä — kuinka olla toivoton — hän ei voi pettää — omistanhan jo hänen rakkautensa."

Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"

Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.

Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat, ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät voineet — milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus — me yksin lemmessämme rajattoman autiuden helmassa…"

Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti kädestä, joka häntä syleili.

Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä.

Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla, joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi, että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia.

Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä portaille hänen jälkeensä katsomaan.

Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli — oliko se mielikuvitusta? Olipa miten tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko nainen — jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten vaarassa. — Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä — hänen täytyi kohta saada hänet täältä pois — ehkä hänen äitinsä — ehkä — niin, jotain oli tehtävä.

Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan, ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon.

— Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli aivan…

— En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että hän olisi täällä — vain vielä muutaman sekunnin — ehkä kuulit sen? Tule, rakkaani — istu vielä hetkinen täällä — katso, kuinka kuu kimaltaa vuoren yllä — tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä ihanana kesäyönä.

Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin:

— Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta — hän oli onnettomin, hyljätyin kaikista — ja nyt hän on niin rikas ja onnellinen kuin ihminen olla voi. — Kerron sinulle elämästä, joka oli autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi, missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu — kun eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. — Oi, Gösta, sinä et tiedä, mitä olet minulle — sinä annoit minulle elämän — minä olin kuollut — nyt vasta elän.

Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.

— Suloinen tyttöseni — kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka löysin metsäkorvesta — miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea? Kuutamoko on syypää?

— En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin mahtava — se valtaa — se tarttuu sydämeen — et tiedä, tuskaako se lie vai riemua — se on niin sanoin selittämätöntä…

Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien, ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta, kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.

Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän sykkivän sydämensä unelmat.

Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.

Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan — niinkuin menneisyys aina kostaa.

Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla. Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.

Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä etäisyydestä ne tulivat — hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt niiden päällitse kohisten kiitävät.

Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset.

Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten.

XIV.

Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta. Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa katkeruutta, joka hänessä kuohui.

Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään, korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan.

Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen, joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän viimein kumeasti:

— Mitä teillä on minulle sanottavaa?

— Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun, suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa, varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni?

Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa.

Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä:

— Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta, kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.

— Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.

— Mitä tarkotatte, nuori mies?

— Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa luolassa, kaukana metsässä — jota te, kirkkoherra, sanotte "rauhotetuksi alueeksi" — on seurakunnalle, teille itsellenne häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan hälvene.

Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä korinana.

— Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat, jolloin…

— Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.

Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska tarjoo levollisemmalle vastustajalle.

— Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.

— Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta, mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on nyt minulle vieras — jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon! Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja sydäntä.

— Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot, tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.

Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan. Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy, sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman nuorukaisen sieluun.

Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä, epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut, vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen, ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. — Sillä tavalla menetät suosion — kadotat valtasi sielujen yli." Ja hän kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä esikuvana ja sielunpaimenena.

Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä — on kerrassaan luvatonta pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja pikkuleipiään ruokakaapista.

— Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra, kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.

— Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti, meillähän on niin paljon, mistä kiittää.

Estrid tukahutti hymyilyn.

— Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.

— Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta… Nämä nuoret, maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta vievät — perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja yhteiskunnan perikatoon.

— Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut — niin, suoraan sanoen, lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty äänensä — minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on käynyt huonosti — hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.

— Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva — hän oli niin hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni.

— Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta.

— No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista sanoista, emme saa niin puhua — kuka tietää, emmekö ehkä itse ole jossain määrin syypäät — ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin tarkkaa vaaria kuin olisi tullut.

Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät.

— Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut ystävällinen Karin Blomia kohtaan; mutta hän on näyttänyt siltä, kuin olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75 öreä. — Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne. Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi.

Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan.

— Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä, teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan!

Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää, kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston makeutta.

Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen, antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle. Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo.

Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä.

— Siellä he — he — istuvat — hyvin syötettyinä — suoja-aidat joka puolella — ja tuomitsevat — tuomitsevat — sitä — joka —

Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman, leimuvan päänsä rintaansa vasten.

— Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli — etkö tiedä, etteivät ihmiset armahda?

Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.

Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.

— Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies. Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra… No niin, sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.

Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.

— Matkustatko — lähdet luotani — jätät minut?

— Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään — minun täytyy — tahdon kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan — hän on ymmärtävä — antava anteeksi — hän ei ole työntävä meitä pois.

— Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani — oi Jumalani —

Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.

— Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi — niin eikö sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä, kunnes minä ennätän järjestää asiat?

— Ei, ei ketään, ei ketään — minulla ei ole koko maailmassa ketään paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.

— Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?

— En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.

Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä; mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän enää voinut Karinin tuskia tuntea.

— Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni on seisahtunut — olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin edelläni ratsastaa panettelu.

— Mutta sinä — sinä — sinun on toista — mutta miten käy minun, jos — jos — etkö ole ajatellut tulevaisuutta?

— Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan — ehkä ei ole niinkuin luulet — ehkei sinua ajetakaan pois.

— Ajetaan — ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän se muutoin ole pahin puoli asiasta — mutta tulevaisuus — tulevaisuus.

— Niin, enhän minä vielä tiedä.

— Sinun täytyy, Gösta.

Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.

— Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt ennemmin ajatella.

Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.

— Tuntuu — kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.

— En, en syytä sinua, en — en! Mutta en liioin tahdo, että sinä syytät minua, ja tuossa sanassasi; täytyy, piili jotain sellaista. Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja kuin sinä.

He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:

— En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi. Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä", sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee, vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole saava.

Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui, että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi, joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun — tästä lähin vei tie alaspäin —

— Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen tähtesi — en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset, kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.

Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.

— Entä äitisi?

Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.

— Äitini — niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla on muureja, joihin pää kolahtaa — köyhyyttä — sydämettömyyttä — suruja ääriä myöten.

Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.

— Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin — ei epätoivoa — ei tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. — Oi äiti — äiti! Mutta hän on meitä auttava — meitä molempia.

Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.

Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden, kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.

Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona, molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka, joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut, uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.

Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan päällä häntä lähinnä — sen, jota hänen oli suojeltava, autettava, kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?

Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.

Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen, heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.

XV.

Karinin kirje Göstalle.

Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta, miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden? Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo, että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen lapsemme, meidän lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä teemme?

Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi, mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt — köyhyyttä ja häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut, kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti, kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen. Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä — se tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. — Mietin ja mietin, ja kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua: "Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule, pelkäävä"… Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!

Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen, mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se jotain auttaisi — rakastan sinua — en kadu. Ei tunnu lainkaan siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat, sydämettömät ihmiset. Kirjota pian

Karinillesi.

Göstan vastaus.

Rakas tyttöni!

Minäkin olen miettinyt — miettinyt, niinkuin miettii se, joka seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun tieni, tuoko — tuoko — tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät, itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme, silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla: "daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi, erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se tie on velvollisuuden. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta tietä vei mennä.

Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja hän — hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni. Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa. Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat yhdeksi!

Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan — enempää minun ei tarvinne sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan — vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!

Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut. Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini luona — siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään ystävänsä luo — me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät kaikki puheet — pahansuovat tai hyväntahtoiset — jotka kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.

Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta. Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin, tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä — jopa ilollakin. Ja tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on korvaava kaikki uhraukseni.

Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja tule — kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on kiusannut ja rikki raastanut.

Oma Göstasi.

XVI.

Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut, ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun.

Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan? Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa, loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa — mitä siitä, missä hän oli — kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden omassaan.

Mutta hän — hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta, uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan! Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.

Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä. Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.

Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.

Hänelle oli Gösta kaikki kaikessa; Göstalle oli Karin kuin suloinen unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi — hän ymmärsi sen, ei palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn, vastustamattoman, järkähtämättömän.

Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi — kaikki oli ollut mielikuvitusta — hän ei voinut herättää rakkautta — ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu kuin oli.

Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.

Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen kasvojaan.

Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä — luuliko Gösta, ettei hän ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta ja suvulta ja ystäviltä, jos uhraus tapahtui.

Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli ajatellut.

Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.

Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.

Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima — hän oli uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt häneltä aurinkoa — nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla, jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä. Ei, ei pimeyteen — lepoon ja rauhaan — ijäiseen rauhaan.

Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä, ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin — sinä annoit minulle aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman elämäni —"

Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin päivänpaistemuistonsa.

Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:

"Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa, ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi, kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat, et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta, siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti — nukun sinun ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä, kaikki muu on unohtunut — ijäiseksi.

"Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa, silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret, valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän. Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen, suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat. Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa; ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko — muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa, raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on voitonmerkki — sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet, sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä ja -sydämistä.

"Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville — oi Gösta, heitä on niin paljon.

"Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni. Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä. Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti minut synnytti — pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä, rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan onnelliseksi.

"Karinisi."

Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa, jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki.

Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta; kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina. Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena, täynnä sanomatonta kaihoa.

Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli mahtavia ääniä, jotka kutsuivat…

Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti: "minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen.

Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka verkalleen laskeusi nummelle.

XVII.

Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään; mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän päivänpaisteen hohdetta.

Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt meidän täytyy lopettaa — opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma — kas niin, tuon korin pitää olla täynnä — pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!"

Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä, lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun.

Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju. Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita! Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä, äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!" Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten.

Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita puoloja — muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. — Ja pienet ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja vastuksia.

Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa.

Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä, vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas, jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt!

Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään, panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja odottivat.

Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut.

Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?"

Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa!

Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä keskenään: "Hän on varmaan sairas — mennään katsomaan — tulkaa, kolkutetaan ovea."

Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea. Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan avain, hän on mennyt pois!"

Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi niin."

Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.

— Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja uteliaina perässä.

Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään. Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:

Neiti Hanna Myhre!

Omakätisesti.

Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä, että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä tiedän, mitä se merkitsee!

— Mitä sitten?

— No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä — omakätisesti, ymmärrättekös.

Toiset kaksi katsoivat harkitsevina sananselittäjää

— Ehkä — mutta mitä sitten?

— Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!

— Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä — vaari sanoi, että vanhoille se niin helposti tapahtuu — viedään kirje neiti Myhrelle, niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.

Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.

Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu, joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi. Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta, jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.

— Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme sinne!

— Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista voitonriemuisena.

— Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi toinen.

— Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan Stupetista takaisin.

— Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.

— Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. — Silloin ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien tuomittaviksi ja todistamaan.

Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.

— Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.

— Olle Bull kertoi.

— O-o!

Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys. Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!

Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui, loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.

Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen vesisade väristen vaipui syvyyteen.

XVIII.

Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.

Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi. "Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.

— Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen, mitä ulkona tapahtuu!

Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja lapset panneet pois tavaransa.

Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.

— Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?

— Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.

Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.

— Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja käheällä äänellä.

— Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei tullut. — Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei löytynyt. — Koko tunnin etsimme. — Sitten löysimme tämän kirjeen pöydältä.

He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.

— Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.

Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti kirjeestä!

— En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.

— Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi edeltäpäin sen sisällön.

Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset. Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.

Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.

— Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki täydellisen rakkauden silmäin edessä.

Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.

— Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti, hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu alkaa.

Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.

— Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi. Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin kulkisitte haudan ylitse.

Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi ja lähetti heidät pois.

Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.

Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.

Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu, lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa, nauraen he juoksivat yli mättäiden.

Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen, "hoi, Pelle, halloo, Pelle!"

Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman elämäniloisena yli tietymättömän haudan.

Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen, sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut tulla häirityksi.

— Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.

Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä olisi olleet niin terävät — mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!

— Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.

— Vai niin — niin vai — vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä ovelle ja koputti epäröiden.

— Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.

— Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.

Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"

Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.

Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten, polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka, piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen meri naisenrakkautta ammennettavaksi.

Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen, joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti hänet arasti katsomaan sivulle.

Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle. Sellainen oli elämän kulku — sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta mahdoton järkyttää.

— Mikä teidät — hän kysyi arvokkaasti.

Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.

— Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus teki äänen kumeaksi.

Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä samanmuotoisena.

— Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja epävarmasti.

— Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään hukkaan menneen, ei — hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä — ei, ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi — mutta erään kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä — Karin Blom on eilen tehnyt itsemurhan.

Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.

— Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika sitten, ystävällisesti — rohkaisevasti — tarjosin apuani — minä — minä —

— Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä — kuinka te — kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi. Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua auttakoon.

— Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja kohtaamatta Hannan katsetta — minäkin voin tosin olla syypää puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa kyllin? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät kansakoulunopettajain elinehdot.

— Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte kohdelleet häntä rakkaudella, niin — Mutta en tahdo syyttää sinua sen enempää, omantuntosi tuomio — Jumalan tuomio on kyllin. Mutta tahtoisin olla mies — tai nainen — jolla olisi kynä ja sana vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua, yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina, nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi raajarikkona — tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa — tuolla muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä — ei kukaan kuule hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista — tuolla taistelee toinen tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. — Tuolla sortuu muuan köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne, jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa näkemättä!

Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat, avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta, osaksi levottomuudesta.

— Mikä nyt — mitä on tapahtunut?

Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja Hannan väliä.

— Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra lyhyesti.

Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti äkkiä hänen piirteensä — niissä heijastui jotain Hanna Myhren syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.

Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:

— Oo — niin surullista — kuka olisi voinut sellaista ajatella — siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan — tapani mukaan ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!

— Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!

Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.

Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen, ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa. "Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa".

Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten kamalalta nummi näytti — oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa helmassaan. — Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä, vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain aaltojen.

Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin henkiruumis rauhatonna täällä — tapaisiko hän jonakin tällaisena iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat?

Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut?

Niin — niin — onhan synti, raskas synti surmata itsensä — väistyä paikaltaan — pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi pyhässä taistelussaan. —

Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty eläin? Eihän hän ollut ottanut, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? — Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. — Jumalan kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista!

Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman hautansa yli laskeumaan.

* * * * *

Karinia ei koskaan löydetty. Hän ehkä nukkuu salaperäisen järven syvyydessä, mistä ei kukaan palaa, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin kaikki kätkössä piilevä tulee esiin todistamaan ja syyttämään.

Mutta vanha koulutalo oli vaatinut uhreja kyllin. Ei kukaan pannut vastaan, kun kirkkoherra, kouluneuvoston puheenjohtajana, esitti ehdotuksen uuden rakentamiseksi, joka ei olisi niin kaukana ihmisasunnoista kuin entinen.

Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen sydämen synkkää tarua.

TOINEN OSA.

I.

Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä.

Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä — kuin suuri ajatus. Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan; miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli "siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima.

Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut. Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä, nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen keväistä ihanuuttaan.

Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona; jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva. Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä, olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella palvelijalla oli julistettavana.

Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin.

Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa aivan hiljaista.

Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen:

— Nyt ovat fariseukset ja kirjanoppineet taas liikkeellä.

— Kutka? ihmetteli vaimo kysyvin katsein, ja renki silmäili kulmainsa alta isäntää ja otti uuden puuroannoksen.

— Raittiusväki. Fariseukset, jotka sitovat raskaita ja sietämättömiä taakkoja ihmisten kannettavaksi. Vapaakirkollisten huoneustossa pidetään suuri raittiuskokous, ovat haalineet tänne puhujan Tukholmasta, hieno ja ylhäinen oli nimi. Herrasväkikin, mukamas, nykyjään harrastaa raittiutta! Pastori Martin ja neiti Björk ovat koko homman takana, se on selvä.

Svan nousi ja survasi tuolin kiivaasti pöydän alle. Järein äänin ja otsa rypyssä hän kiitti Jumalaa ruuasta ja meni sitten toimiinsa pihalle. Vaimo kuuli, miten ärtynyt hän oli; Svan, jonka äänessä tavallisesti eläimiä puhutellessa oli niin pehmeä sointu, karjui nyt niille kovasti ja epäystävällisesti. Svanin muori huokasi raskaasti: kun ei jo Jumalan henki voittanut Svanin pahaa luontoa! Mitä vaikeita onnettomuuksia täytyikään Herran lähettää masentaakseen hänen hillittömän ylpeytensä?

Hänen omalta kannaltaan katsottuna oli Svanilla kuitenkin syytä tuntea kiihtymystä olojen johdosta, sillä oli todella suuria tekeillä paikkakunnan raittiusväen keskuudessa. Siemenet, joita pastori Martin ja Gertrud Björk olivat kylväneet lasten ja nuorten mieliin, olivat versoneet ja kantaneet hedelmää. Gertrud ei hellittänyt pojistaan, ei edes sittenkään vielä, kun he olivat päässeet koulusta ja lähteneet maailmalle. Hän kävi heidän luonaan heidän kodeissaan, hän oli kirjevaihdossa heidän kanssaan, ja hän saattoi olla vallan varma siitä, että jos he ruumiin- tai sielunhätään joutuivat, he kyllä tulivat vanhan opettajansa luo uskomaan hänelle huolensa. Sillä tavoin hän voi pysyttää vireillä koulussa antamiaan vaikutelmia; hän sai myös ilolla nähdä, miten "Kanervakukka", pieni raittiusyhdistys, jonka Eskil Svan ja muutamat muut Gertrudin koulupojista olivat panneet alulle, sai yhä runsaammin paikkakunnan nuorisoa jäsenikseen. Ei ollut enää tavatonta, että vanhat pujahtivat, nyreinä ja äreinä, kapakkaan, samalla kuin nuoret menivät kokouksiin, missä pidettiin historiallisia tai terveysopillisia esitelmiä eikä koskaan juotu muuta kuin kahvia ja teetä.

Nuorison päivä oli koittanut vanhojen huomaamatta ja nuorten itsensäkään sitä käsittämättä. Äänettömästi ja yksimielisesti he olivat keräytyneet uusien ihanteiden ympärille; taistelemassa ei ollut enää vain halveksittu vähemmistö — kokonainen sotalauma helähytti kilpeänsä ja kutsui taisteluun — taisteluun maan pahinta vihollista, kotien raiskaajaa, ilon surmaa, väkijuomia, vastaan. Mahtavana aaltona vyöryi raittiusliike paikkakunnan yli. Niinkuin monessa muussa Ruotsin seudussa oli lakeudenkin tupasissa entisaikoina juotu oikein "miesvoimalla", ja nouseva polvi oli saanut perinnöksi synnin seuraukset: oudon, salaperäisen elämäntuskan poveensa ja selittämätöntä heikkoutta velttoihin jäseniinsä, jotka oli luotu auran kurkeen ja lapion varteen. Mutta nyt olivat nuoret heränneet, nousseet karistamaan yltään vihatun perinnön. Kapakkaan, missä isät ja iso-isät olivat tuhlanneet voimansa, saaden hellät äidinsilmät itkemään, he eivät koskaan enää mene! Pois kapakka — pois vanha, kolkko pesä, jonka nurkkiin piiloutui niin monta kamalaa salaisuutta — siinä alkaneen taistelun sotahuuto!

Niin, pois kapakka! Vuosikausia se oli ollut tuossa tien vieressä, jota kaikkien tuli kulkea, kun palasivat työstään pellolta tai tehtaalta tai vuoren kalkkikivilouhokselta. Lämpimänä ja houkuttelevana se oli avannut ovensa lumen tuiskutessa, kun tasangon tuuli oli kohmettanut ihmiset. Se näytti niin viileältä ja viekottavalta, kun aurinko paahtoi ihmisten päälakea ja janoinen kieli tarttui kitalakeen. Kuka voi vastustaa haluansa astua sisään ruumiillisia vaivojaan lievittämään ja valoisampaa maailmankatsomusta hankkimaan? Ei ainakaan tämän seudun kansa; se joi kuin suppiloon, ja kapakoitsija Luft rikastui.

Kapakoitsija Luft vanhempi nimittäin. Hänen aikanaan oli kapakan loistokausi. Silloin, kun hän seisoi kauppapöytänsä takana, ahneesti laskien kolikoitaan ja anteliaasti täyttäen viinatuopit, silloin istui siellä iso-isä ryypiskelemässä ja uneksi ja näki valoisia näkyjä usvassa, joka levisi silmäin eteen, sillä välin kuin iso-äiti ja lapset kotona nälkää nähden elää kituuttivat läpi katovuotten ja pettuleipätalvien. Hänen aikanaan isä pujahti kauppapöydän taa pieneen huoneeseen, kapakoitsijan ruuvatessa puuluukut ikkunain eteen ja punertavanaamaisen juomaveikon paiskatessa rasvaiset kortit pöytään. Hänen aikoinaan iso veikko ensi kerran maistoi väkijuomia, pahantunteesta väristen, heränneen himon nostama hymy huulilla. Sellaista oli hänen aikoinaan. — Ah, talon aikakirja — pienen likaisen talon kylätien varrella — sisälsi niin monta ihmeellistä, koreaa kummitusjuttua, niin paljon keveitä, tanssivia ajatuksia, niin paljon hurjia, kiitäviä ajatuksia — niin paljon tukahutettua, murtunutta ja särkynyttä! Jos voisimme nähdä kaiken, jos se voisi jähmettyä muotoihin silmäimme eteen, olisi se kuin virvatulten hurja, harhaileva karkelo suolla syyspimeässä.

Kun kapakoitsija Luft vanhempi kuoli, peri hänen poikansa kapakkaliikkeen. Mutta tämä ei ollut toimen mies, ei ainakaan oman ammattinsa alalla. Hän oli luotu joksikin muuksi eikä kapakoitsijaksi, hänellä oli taiteellisia taipumuksia, hän maalasi tauluja, joita myytiin markkinoilla, ja antoi sillä välin liikkeen mennä omia menojaan. "Luffin kapakassa", niinkuin sitä nimitettiin, käytiin tosin yhtä ahkeraan kuin ennen, mutta omistaja ei enää laskenut kolikoitaan, ja seurauksena oli, että vadista virtasi enemmän olutta ja paloviinaa kuin rahoja tuli kassaan.

Silloin teki kapakoitsija jotain, mikä olikin viisainta hänenlaisensa miehen asemassa: hän nai nuorenpuoleisen lesken, joka oli soma ulkomuodoltaan, kavala ja käytännöllinen ja omisti rahoja pankissa. Nyt tuli toinen "ilma" liikkeeseen. [Sanaleikki — nimi "Luft" on näet suomeksi "ilma". Suom. muistutus.] Rouva otti uuden järjestelmän käytäntöön ja korjautti talon; vanha, kitisevä kauppakilpi otettiin pois ja sen sijaan kirjotettiin oven yläpuolelle suurin, siroin kirjaimin: "kahvila". Sali näytti siistiltä ja hauskalta; rouva tarjosi hyviä aamiaisia olueineen ja viinoineen, ja kalkkilouhoksen työmiehet, rautatieläiset, talolliset ja torpparit kävivät ahkerasti kapakassa, söivät pienen aamiaisensa, joivat kapakkapöydän luona ja hiipivät pois muutamia pulloja kätkössä takin alla. Mutta järjestys oli hyvä ja tarkka, täsmälleen kello kymmenen iltaisin suljettiin, ja se, joka rähisi, heitettiin ulos. Kaikki oli niin aivan toisin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin "Luffin kapakassa" saatiin räyhätä ja juoda ja pelata korttia niin kauan kuin halutti. Rouva piti ankarasti kiinni "järjestelmästä"; hän ei voinut kyllin paheksuvasti vastustaa kaikkea juoppoutta ja kohtuuttomuutta. Mutta eihän silti tarvinnut riistää kansalta kaikkea viatonta iloa ja tehdä ihmisistä happamia ja järeitä, niinkuin raittiusväki yritti!

Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva.

Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana, ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen" Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut aikaan.

Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin, tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla alkaisi horjua.

Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki kuulijat alkoivat taputtaa käsiään.

Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa. Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin? Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä.

Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati siis sotasuunnitelmansa — omin päin, ei hänen päähänsä edes hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia maalaamaan.

Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun, jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi öreä purnukalta.

Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät, hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti, koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt. Kirkkoherra tuli liikutetuksi — hän tuli yleensä niin helposti liikutetuksi — ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan."

Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouva Luftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta.

Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi.

Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat, jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi — rääkkykööt nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti — tällaisissa tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen.

Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset".

Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla, miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu — tuli tahtoo eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää leimuvahohteisena.

Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä, sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja puhuivat ajan monista huonoista enteistä.

Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri "Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan. Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas." Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee vallattomain lastensa leikkiä.

Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta, kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat "Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena, miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa, kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen.

Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain" erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen.

Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja Maria Svan, kumpikin onnellinen hymy huulilla.

Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi, jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla tunnettua kaupunkilaista puhujaa.

Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet. "Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit, tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita, vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne, voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret, te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä, niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se, muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä."

Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui hänen sanoissaan.

Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle. Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla; kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!"

Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna kohosi leimuvana otsaa tavotellen.

Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden jyväsiä j.n.e.

Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin hyvähuutoihin.

Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai lopettamisen suhteen.

Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin; useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa odotettavana.

II.

Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää, mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi".

Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä. Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja, piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua pesivät.

Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki, piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli tyytymätön.

— Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa peltotyön jälkeen.

Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. — Hän ei edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona.

— Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko, minua janottaa työn perästä.

Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan "väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä ruveta raittiiksi?

Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen.

— No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo?

Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan.

Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille. Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan nuoleksikaan.

— Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo, se karkasee työn jälkeen.

Näin sanoen hän tyhjensi oman lasinsa, puhkui ja maiskutti teeskennellysti ja laski lasin rämisyttäin pöydälle.

— No, etkö juo? hän jatkoi ja tarkasti Eskiliä, joka istui kalpeana ja liikkumatta.

— Älä nyt, isä, kiusaa poikaa, tiedäthän sinä, ettei hän koskaan maista väkeviä, huomautti Karolina pelokkaana.

— Mutta minä hänet siihen opetan, minä! huudahti Svan ja löi nyrkkinsä pöytään, minä opetan hänet mestaroimaan isäänsä ja pöyhkeilemään siittäjäänsä vastaan, niinkuin raittiuslampaat tahtovat heitä tekemään. Mitä isäsi tekee, sen voit sinäkin tehdä, poika; koko elinikäni olen ollut kunniallinen, kelpo mies, jota ei kukaan ole voinut moittia, Jumalan käskyt olen pitänyt, Herran tietä kulkenut hamasta nuoruudestani, eikä sinun tarvitse olla minua parempi. Kun talollinen Svan sanoo: juo! niin sinä juot, ettäs tiedät!

— En juo, isä, te tiedätte hyvin, ettei olut eikä viina koskaan ole pääsevä huulteni yli, vastasi Eskil levollisesti ja varmasti ja loi isäänsä katseen, joka ihmeellisen sinisenä ja kimaltavana loisti kalpeista kasvoista.

— Rakas isä! pyysi pikku Johannes ja risti kätensä, älä opeta veikkoa juomaan, hän turmeltuu, hän turmeltuu!

Nyt kuohahti isän viha yli laitojensa.

— Ylpeys hänet turmelee, poika! hän huusi ja löi nyrkkinsä pöytään, ylpeys ja farisealaisuus, jotka ovat synneistä pahimmat, sillä ne turmelevat koko sydämen. Se, joka on kelvollinen ja pitää Jumalan mielessään, ei koskaan juo liikoja, ja joka ei taas sellainen ole, häntä ei auta ulkonainen paikkaileminen ja parsiminen. Sisältäpäin, lapset, pitää sen lähteä, omasta vakaumuksesta eikä raittiuslampaitten käskystä. Nyt sinä juot, poika! Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja kun isäsi, jossa et koskaan ole nähnyt muuta kuin hyvää, sanoo jotain, pitää sinun tietää huutia ja totella!

— En, vaikka tappaisitte, isä! Teillä on oma uskonne, minäkin pidän kiinni omastani, niin kauan kuin puhua voin.

Svan hymyili ylenkatseellista pilkkahymyä. — Omastasi? Opettajasi, tulisi sinun sanoa, jos totta puhut. Hän sinuun on ajanut kaiken ulkokultaisuutesi ja ylpeytesi. Mutta nyt siitä tulee loppu, tiedä se! Vain hyvää esimerkkiä olet nähnyt kotonasi, ei sinun tarvitse kulkea toisia teitä kuin isäsi ja iso-isäsi ovat ennen sinua kunniallisina ja jumalaapelkäävinä kulkeneet.

— Te tiedätte, isä, etten ole juomatta itseni tähden, en ylpeydestä enkä kerskailunhalusta, vaan kaikkia heikkoja auttaakseni.

— Sepä se! keskeytti Svan voitonriemuisena. Heikkoja auttaaksesi! Tuhmaa kerskausta, poika! Luuletko, että se, joka ei itse pysy pystyssä, sillä tulee autetuksi, että muut häntä tukevat? Ehei, sisältäpäin pitää voiman lähteä, meistä itsestämme, ei muista! Anna niiden tupertua, jotka eivät voi seisoa, siten teet heille vain palveluksen. Sillä ennemmin tai myöhemmin he sittenkin hoipertuvat kumoon, ja silloin ei heistä tarvitse tulla lupauksensa rikkojaa.

— Ja lupaukseni rikkojaksi tahdotte juuri nyt minut tehdä, isä? huudahti Eskil, katkerasti hymyten, tiedättehän, että olen luvannut olla koskaan maistamatta väkeviä?

— Siitä lupauksesta päästän sinut! huusi Svan yhä kiihtyneempänä, et ole vielä täysikäinen, nulikka olet, jolla ei vielä ole korvantaustat kuivana, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitoumuksia ilman vanhempain suostumusta. Ja nyt tehdään loppu kaikesta kerskailusta ja tottelemattomuudesta. Minä olen isäntä, ja minä näytän teille kaikille, että täällä eivät muut lait vallitse, kuin isän, iso-isän ja omat säätämäni. Juo lasista, johon isäsi sinulle kaasi, äläkä sitten enää minun kuulteni puhu ulkokultaisista raittiusmetkuista.

Eskil ei liikahtanut. Hän oli noussut, seisoi aivan kuolemankalpeana ja tuijotti isäänsä rohkeasti silmiin. Renki ja piika olivat kuin pelokkaat kissat hiipineet ovelle, mihin pysähtyivät ja salavihkaa katselivat ihmeellistä kohtausta. Karolina pani kätensä ristiin ja huojutteli itseään vaikeroiden edestakaisin, ja pikku Johannes uudisti aina vähän päästä, aivan kuin laulun kertoa toistaen: "isä, isä, älä opeta häntä juomaan, hän turmeltuu!"

— No, miten käy?

Isä ja poika katsoivat toisiinsa, katseessa sama raudanluja tahdonvoima. "En koskaan anna myöten", sanoi Eskilin suuri sininen lapsenkatse. "Taivu tai murru" salamoivat isän syvät, tummansiniset silmät.

Nyt tarttui Svan Eskiliä niskaan toisella kädellään, otti toiseen olutlasin ja painoi sen pojan yhteenpuristettuja huulia vasten.

— Näin tehdään pahantapaisille lapsille, jotka eivät tottele.

Hän rimpuili ja rimpuili, äiti ja pienokaiset huusivat, palvelusväki seisoi vavisten, silmät seljällään. Eskil kiemurteli ja vääntelihe päästäkseen irti, mutta isä ei päästänyt, hän pakotti pojan huulet aukenemaan, olut kuohui hänen päälleen, juosten pitkin suuta ja nenää alas kaulalle ja poskille. Hänen silmänsä veristyivät, ja hän nieleksi ilmaa kuin tukahtumaisillaan.

— Apua, apua! huusi äiti poissa suunniltaan, turmelet pojan — Svan — Jumala auttakoon — anna hänen olla.

Ja lapset ja palvelijat yhtyivät häneen itkien ja huutaen.

Mutta Svan ei järkkynyt, hän oli päästänyt irti rajut intohimonsa, ja nyt hän ei voinut niistä irrottua. Monivuotinen kuohuva viha tulvi tällä hetkellä esiin hänen sisimmästään.

— Päästän hänet ylpeyden perkeleen pauloista, Karolina! hän huusi ja kaasi yhä olutta Eskilin suulle ja nenälle. Hänen pitää oppia, ettei pyri luulemaan itseään vanhempiaan paremmaksi vain siksi, että kantaa sininauhaa rinnassaan. Kas niin, hän jatkoi, pannen tyhjän lasin pöydälle, ja lennätti puolitukahtuneen, ryvettyneen nuorukaisen ovelle, mene nyt työhön ja muista oppia, minkä sait isältäsi, ja älköön minun korvani enää koskaan kuulko tässä kodissa raittiuslörpötyksen ja raittiustekopyhyyden inahdustakaan!

Eskil ei vastannut; hän läähötti, tulipunaisena häpeästä ja surusta hän läksi ulos ja tarttui heti työhön pellolla. Mutta silloin lankesi hänen sieluunsa suuri ajatuksen siemen: hän jättää isänkodin, hän pakenee sitä tyttöä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, hän omistaa koko elämänsä synnin kukistamiseen. Ei hän ollut koskaan, niinkuin nyt, huomannut, miten kietova ja vaarallinen sen valta oli. Ja samalla kun hän tunsi nöyryytettynä aivan maahan vaipuvansa hän samalla tunsi, kuin olisi hänen sielunsa kohoutunut, liitänyt Jumalan luo palavin rukouksin: "tee minusta soturi, joka rohkenee taistella ja kaatua sinun valtakuntasi taistelussa!"

Koko päivän painoivat katkerat ja tuskalliset ajatukset Svanin kotia. Isäntä ja muut perheenjäsenet eivät vaihtaneet sanaakaan, ja jos jälkimäisillä oli jotain toisilleen sanottavaa, puhuivat he matalalla äänellä ja kuiskien kuin talossa, missä kuolema on käynyt.

Karolina ei huoannut tänään; hän oli ihmeellisen äänetön ja hiljainen, vain pari kertaa kuului tukahutettu nyyhkytys lieden luota tai ompelukoneen äärestä, missä hän ahkerana ahersi.

Yö tuli, ja ihmiset sanoivat toisilleen lyhyesti ja arasti hyvää-yötä. Ensi kerran ei talossa luettu iltarukousta. Svan viipyi pellolla myöhään iltaan, hän pysytteli tahallaan poissa, sillä hän ei tahtonut ketään tavata, ja Karolina oli niin poissa tasapainostaan, niin täynnä tutkivia ajatuksia ja sitä paitsi liian ujo miehen asemesta lukeakseen tavanmukaisen luvun raamatusta. Hän jätti kuitenkin pihanpuoleisen oven auki ja laskeutui sitten lapsineen levolle.

Päivän työstä ja levottomuudesta väsyneenä hän nukkui rukouksiinsa, jotka kohosivat hänen sydämestään, hänen siinä maatessaan pimeässä, kädet ristissä rinnalla. Useita tunteja hän nukkui työläisnaisen levollista, unelmatonta unta eikä huomannut, kuinka ovi hiljaa aukeni ja sulkeutui, ja Svan riisuutui, paneutuen hänen vierelleen.

Äkkiä hän heräsi outoihin, kamaliin, ähkiviin ääniin. Mikä nyt? Hänestä ne tuntuivat tulevan kaukaa, kaukaa, lakeuden toiselta puolen; murhattiinko joku, vai hyökättiinkö taas jonkun tyttö paran kimppuun, vai mitä se oli, mitä se oli? Hänen uniset aivonsa ahersivat tuskalloisesti, sillä välin kuin ääni hänen mielestään yhä läheni, ja kun hän viimein kokonaan heräsi, huomasi hän, että Svan makasi ähkien hänen rinnallaan. Oi, hyvä Jumala, niitä kauheita huokauksia! Kyllä hän oli monta kertaa eläissään huoannut, mutta tuohan kuului ihan siltä, kuin sydän olisi haljennut ja huokaukset tulleet tuosta murtuneesta sydämestä.

— Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi — oi, laupias Jumala, mikä sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu!

Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui, kalisivat tuskallisesti vastakkain.

— Sano, Herran nimessä, oletko sairas?

Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen:

— Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä — Jumala itse johti minut sinne — en tahtonut, mutta hän laahasi minut kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" — Ja minä katsoin —

— Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten.

— Ei sitä voi kertoa — se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian sanon.

Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi:

— Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä — syntiä — syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut, kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt — toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala — syntiä — syntiä — syntiä!

Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen vierellään — mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä.

Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli: olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen — toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. — Karolina vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä.

Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen. Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen, joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi vainiolle.

Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta, mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien, kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi, silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein.

Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin, ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen; keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät Östergårdin ohi — kaikki oli niinkuin tavallisesti.

Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista päämäärää.

III.

Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset. Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily kirkastaa.

Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat, kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä, ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat nuoret:

"Läpi ilmojen kohina käypi, yhä lähemmä ennättäypi, vavahtaa maakin alla tuhanten askelten. Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret! Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"

Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.

Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.

On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä, kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta, mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.

Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys, uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.

Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto: "herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä! Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.

Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen, jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle häpeän peittoon.

Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä, mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on singahuttava kapakkaa vastaan.

Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet "kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta, jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa, levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.

Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana, puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa avulla sen maahan luhistaakseen.

Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin — kaikilla on sana sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta.

Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien, sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle? Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta, nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa tuijottaa avaruuteen.

Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna?

Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli, on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä liikutustaan näyttääkseen — siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina, siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa: "pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää kunnialliselle vanhalle suvulle!"

Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter, hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä kylkeen:

— Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti.

— Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla, salaperäisellä äänellä.

Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja, varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen kokouksen kokoonkutsumisen syistä.

Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson. Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus: ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta — sen näemme jo luomisesta, jolloin oli tehtävä vapaa, eikä yhdistysten ja lupausten painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa valinta, jolla on siveellistä arvoa — sanon, sen sijaan, että raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta, itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan — tai oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta — luopuu kaikesta, mitä se pitää vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta, vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen."

Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin. Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa, jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän, ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa.

Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka" yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa.

Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen, jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää — ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä — ja sitä! Hän huomasi, kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin.

— Niin, pitäjällä on tosiaan syytä olla kiitollinen neiti Björkille, jos hän on tehnyt kaiken, minkä pastori nyt on sanonut hänen työkseen, saneli kirkkoherra, pastori Martinin lopetettua, tehden jonkinlaisen isällisesti ritarillisen kädenliikkeen Gertrudiin päin.

— Mutta mitä tulee hänen pastorin esittämiin "todistuksiinsa" asiassa, kaikkiin noihin juttuihin, kuinka hän muka on nähnyt lasten menevän kapakkaan, kuinka vanhempain oli tapana anastaa salaa rahoja j.n.e., j.n.e., niin pitäisi minun mielestäni näin vakavassa ottelussa kuin tämä välttää kaikkea, mikä edes vivahtaakin juoruiluun.

Nils Martinin kasvot leimahtivat punaisiksi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä säkenöivät.

— Rohkenen panna vastalauseen sitä vastaan, että tosiasioita, joita tuodaan esiin todistuksina epäillyn ja vastustetun liikkeen välttämättömyydestä, pidetään juoruiluna.

— Hyvä, vastasi kirkkoherra ylenkatseellisen levollisena, mutta varokaamme liian kiinteästi tähän taisteluun liittämästä naisia, joiden ymmärrys, sen pahempi, on hyvin lyhyt. Hoitakoot he hiljaisesti ja uskollisesti tehtäviään, ja ratkaiskaamme me miehet suuret yleiset kysymykset, jotka tosiaan ovat tarpeeksi raskaat meidänkin voimakkaammille harteillemme ja karaistuneemmalle mielellemme. Siis —

Ja hän jatkoi vielä hetken samaan tapaan, ja hänen katseensa suuntausi lempeänä ja isällisen varottavana kokouksen naisjäseniin.

Nyt kohosi hitaasti pitkä, mahtava olento etumaisilta sijoilta. Salissa syntyi haudanhiljaisuus; nytpä saatiin kuulla! "Luffilaisten", Tingbomin, varatuomarin, nimismiehen, kirkkoherran, y.m. ehdottomuuden vastustajain kasvoille levisi tyytyväinen ilme, ja he istuivat korvat hörössä. Hän oli mahtava mies, jolla oli monta ääntä, ja hän oli "järkeväin" puolella, sen tiesi jokainen!

— Talollisella Svanilla on puheenvuoro!

Svan seisoi hetken vaiti ja katseli eteensä verhotuin, sisäänpäin kääntynein katsein, jollainen se oli ollut siitä yöstä lähtein, kun hänen ähkyvät tuskanhuutonsa herättivät hänen vaimonsa. Sitten hän alotti matalalla äänellä, joka terävänä korkeni joka lauseen lopulla:

— Minulle on tapahtunut suuri armo, minulle on ilmotettu suuria totuuksia. Öisissä näyissä on Herra osottanut minulle syntini ja puhunut minulle: "Svan, sinä olet rikkonut suurimman käskyn, sinä olet ollut rakkaudeton mies, joka et ole osottanut rakkautta veljillesi."

— Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin: "kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne. Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon — muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin, että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen, joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa. Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden!

Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia!

Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui. Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus, jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja sisimmässään murtuneeksi.

Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin, horjui kuin poikki hakattava puu.

— Pois! hän huusi ja hapuili kädellään — — pois!

Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui. Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja tulla kokoukseen.

Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi:

— Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme.

— Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan… Talollisella Petter Petterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro.

Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä; se tie voisi kuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet pelastusta lainkaan ja niin kuitenkin joutuivat kadotukseen.

Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle.

Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi. Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta, tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi, niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen.

Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei". Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat, kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti, milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu, milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi ja pontevasti toistaen: "ei — ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki, miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä, vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään kuohahti. — Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut "poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä.

Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi, tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät paloivat uteliaasta innosta.

Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta.

Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan, yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja nenäliinat viuhtoivat ilmassa. " Hän auttoi kuitenkin", sanoo vanha sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!" "Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi.

Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella äänten enemmistöllä.

Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan, siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel huipulta toiselle.

Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä, hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt, vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa:

— Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että vannoimme uskollisuutta tänä päivänä!

Ja Brittan koko kasvot, silmät, huulet ja pienet kuopat poskissa ja silmäin kohdalla hymyilevät vastaan, kun hän puristaa Eskilin vankkaa työkämmentä yhtä tanakalla, ruskealla pikku kourallaan.

Nyt he ovat laskeuneet metsäpolulta kylätielle, missä ihmisiä virtailee, missä nuoriso seisoo parvissa rattoisaa iloa pitäen, missä Ruotsin lippu liehuu kevätilmassa täynnä ylpeätä ja riemuisaa tunnelmaa.

Ja Eskil herää äkkiä huumeestaan ja tuntee itsensä niin hämilliseksi ja nöyryytetyksi. Missä on raittiussaarnaaja, missä Jumalan valtakunnan voimakas soturi? Hänestä on tullut tavallinen rakastunut nuorukainen, joka uneksii pienestä tuvasta ja peltotilkusta ja tyttösen kauniista ruskeista silmistä. Mutta sitä ei voi auttaa — voimakkaampi kärsittyä nöyryytystä on nuoruudenilo, joka täyttää hänen sydämensä. Ja hän puristaa taas Brittan kättä, niin kovasti, että pienet jänteiset sormet rusahtavat, ja he yhtyvät muihin nuoriin ja liittyvät lauluun:

"Nyt saapuvat Ruotsin nuoret, rivit vankkana niinkuin vuoret, Koitteessa vuossadan taistoon he käyvät vapauden!"

Tällä lakeudella on muinaisina aikoina suoritettu mahtavia taisteluita kamppailevien valtojen välillä, ja isänmaan kunniaksi ja pelastukseksi on saavutettu ylpeitä voittoja. Mutta ei koskaan ole taisteltu tärkeämpää taistelua, ei kauniimpaa voittoa saatu kuin sinä päivänä, jolloin nuorison usko ja innostus voitti kovat, kohmettuneet, epätoivoiset mielet, aivan kuin raikkaat silmukat elinvoimaisina ja voittoisina lopuksikin putkahtavat vanhan tammen kuivuneesta rungosta.

Mutta ne, jotka kulkivat side silmillä, ne, jotka eivät olleet uskaltaneet tarttua lapion varteen kapakan maahan sortamiseksi, ne ovat nyreinä ja pahantuulisina vetäytyneet kukin omiin oloihinsa päästäkseen kuulemasta kyläläisten melua, päästäkseen näkemästä sinikeltaisia lippuja, jotka liehuvat ilmassa elämän kevätiloa.

Pappilassa istui varatuomari Jaksander ja tuumaili kirkkoherran keralla pitäjän pimeää tulevaisuutta.

— Tästä seuraa sisäinen, salainen turmelus, sanoi kirkkoherra synkästi, turmelus, joka muutaman vuosikymmenen viertyä on kokonaan myrkyttänyt kansan henkisen elämän.

— Tietysti. Ennen pitkää on salakapakoiminen täydessä kukoistuksessa paikkakunnalla. Tietysti, niinhän aina käy. Kolmekymmentä vuotta olen tulkinnut lakia itsepintaisille talonpojille eri osissa Ruotsin maaseutua, enkä vielä koskaan ole nähnyt, etteivät tällaiset väkivaltaiset sekaantumiset persoonalliseen vapauteen olisi saaneet aikaan katalaa taantumusta. Miten kävi Rydalin pitäjässä, missä minä nuoruudessani istuin käräjiä vanhan Hallstenin keralla. Jumal'auta, raittiuskiihkoilijat saivat tahtonsa läpi, kapakka suljettiin, rukoushuoneet avattiin, heränneet lauloivat virsiä aamusta iltaan, ja kansa oli juoda itsensä kuoliaaksi salakapakkapesissä. Ei ole milloinkaan sattunut niin monta rikostapausta kuin juuri kapakan sulkemisen aikoina. No, sen sanon, emme me, ukko Hällsten ja minä, juuri siunanneet raittiusprofeetoita siihen aikaan!

Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille.

Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä. Syötyään yhdessä päivällistä — lapset olivat täyshoidossa kaupungissa, missä kävivät alkeiskoulua — kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui "salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja vaieta ja yrittää toisaalla.

Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella, väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?

Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.

— No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen! Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!

Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.

— Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille, kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom! Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!

Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja katseli häntä pontevan kysyvästi.

Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.

— Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja solvauksineen!

Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi kavalaa vihaa.

— Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft. Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta.

Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva Luftia yläkertaan.

Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien. Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton kapakoitsija itse.

— Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät, mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut, tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon!

— No, no, rauhotu, ukkoseni.

— Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus raivostua, kun…

— On, on — arvelin vain sinun itsesi vuoksi — voit sairastua, jos…

— Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin… Mutta hänet pitää leimata…

— Jaa-a, niin pitää.

Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii, että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan" ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta. Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen. Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen jokainen tiesi, miten silloin kävi — todella siistiä juttuja kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"!

Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain, ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. — Niin, tietysti se oli niin — ettei tuota jo ennen ymmärretty — ajatelkaas, sellainen teeskentelijä — niin jumalinen oli aina olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet!

Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. — Eihän nuoriso toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti?

Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

IV.

Työhuoneessaan vastapäätä koulusalia, porstuan toisella puolella, istui Gertrud Björk lukemassa kirjotuspöytänsä ääressä, kun hänen pieni palvelustyttönsä, entinen oppilas, toi hänelle postin: sanomalehden ja kaksi kirjettä.

Heitettyään silmäyksen sanomalehden pääkirjotuksiin, aukaisi Gertrud toisen kirjeistä. Se oli eräältä ystävältä, joka oli seurannut hänen taisteluitaan täkäläisen väestön keskuudessa ja nyt toivotti onnea raittiusväen saavuttaman voiton johdosta. Hän luki kirjeen hymy huulillaan; se oli niin lämpimästi ja rakastavasti kirjotettu, että se oikein lämmitti hänen sydäntään.

Sitten hän kiskaisi auki toisen kirjeen, ja hänen tuijottaessaan kirjekuorta ja outoa, vierasta käsialaa, rypistyivät hänen kulmakarvansa, ja synkkä, epäluuloinen ilme seurasi lämmintä hymyä. Mieluinten hän olisi heittänyt pois koko kirjelmän, polttanut sen lukematta, niin epämieluisasti se häneen vaikutti; mutta uteliaisuuden ja uhkamielisyyden sekainen tunne pakotti hänet silmäämään sen läpi. Lukiessa vaihtui väri alinomaa hänen poskillaan; milloin hän punastui otsaa myöten, milloin kalpeni valkeaksi kuin palttina. Kun hän oli päässyt loppuun, vaipuivat kädet helmaan ja puoliksi tukahtunut tuskanhuuto tunki huulilta.

Määrätön viha kuohui hänessä ja kiiri värjyvänä tulenliekkinä läpi koko olennon. Hänen luonteensa koko intohimoisuus, jota hän rautaisella tahdollaan hallitsi, purkausi esiin hirvittävän solvauksen pakottamana, joka nimettömässä kirjeessä oli singahutettu häntä vastaan. "Kostoa!" kajahti hänen vavahtelevista sydänsyvyyksistään, kuin petolinnun kirkaisu, "kostoa, oikeutta!"

Mielenliikutuksen voittamana hän lysähti kokoon ja kätki kasvot käsiinsä. Miten se oli mahdollista? Eikö hän ollut lukenut väärin? löytyikö todella niin halpoja, kataloita ihmisiä?

Ja hän alkoi miettiä kaikkea, mitä oli toiminut paikkakunnalle tultuaan, korottaen itseään, kuten loukatun vanhurskauden on tapana. Hänhän oli elänyt vain lapsiaan varten, öin, päivin kantanut heitä sydämellään, koettanut opettaa rakkautta ja totuutta, taistellut, kärsinyt, iloinnut heidän kanssaan. Kuka oli alkanut ja perille vienyt raittiusliikkeen? Hän. Kuka oli taistellut itselleen kouluhuoneuston korjaukset, kuka oli kirjaston koonnut, josta nyt koko pitäjällä oli iloa, kuka oli hankkinut avustusta köyhille koululapsille? Hän, hän. Velttoutta, välinpitämättömyyttä, sydämettömyyttä vastaan hän oli taistellut, taistellut itsensä ennen aikojaan vanhaksi ja väsyneeksi, taistellut, kunnes sydän vuoti verta haavoista, joita ei kukaan nähnyt.

Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa, varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa.

Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen sisimmästään.

Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä — "me" — siis heitä oli monta.

Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen. Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan ja uudestaan pysähtyi.

Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin, pikkumainen — mutta ei näin, ei näin.

Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta, häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt mies — mies — joka…

Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän, jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme.

Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui "ei" sanansa.

Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa! Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun, jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta — kaikki oli velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde oli häneltä auttamattomasti myrkytetty.

Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla.

Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi, koputettiin ovea.

Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen.

Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan; Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei ollut vielä hänestä lähtenyt.

— Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa — tulehan sisään. — Gertrud nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa.

Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli hermostuneesti kirjotuspöytäänsä.

— No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain rukoilemme uskoen emmekä väsy.

Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa. Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja, jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Mutta sitä hän, Gertrud, ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa. Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa.

— Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti.

Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti — ei vihaan syttyen — levollisesti — levollisesti.

— No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella.

Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin, paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa.

— Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi.

Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta.

— Miksi sitä kysyt?

— Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia sormiensa välissä.

— Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan.

— Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla.

— Mitä he olivat kuulleet?

— Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä, sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin menette ulos.

Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos!

— En pelkää, poikani, hän vastasi. Jumala on suojaava minua pahuuden kätyreiltä. Oletko unohtanut 91:sen psalmin: "Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee…"

Eskil ei vastannut, vaan katseli miettivänä lakkiansa, jota hän yhä pyöritteli kädessään.

— Menettekö ulos tänä iltana, neiti? hän toisti itsepintaisesti.

— Menen, vastasi Gertrud, olen luvannut viedä Ollen Stinalle kamferttiöljyä. Niin pian kuin olen vihkojen korjauksen lopettanut, lähden.

— Saanko jäädä tänne ja seurata sitten teitä? kysyi Eskil ujosti.

Gertrudin ensimmäinen mielijohde oli vastata: "kiitos, poikani, istuhan niin kauan kuin lopetan tämän." Mutta seuraavassa hetkessä hän muisti nimettömän kirjeen syytökset, ja hän vastasi sen sijaan niin levollisesti kuin saattoi:

— Ei ole tarpeen, Eskil! Kiitos vain, mutta en pelkää vähintäkään.

Hän tunsi valehtelevansa, tunsi, että hän päinvastoin oli hyvinkin peloissaan; että Eskilin salaperäinen viittaus oli pannut hänen mielikuvituksensa kiusalliseen liikkeeseen.

— Mutta minä tiedän heidän aikovan teille pahaa, neiti! huudahti Eskil kiivaasti, tiedän, että Tingbom ja muutamat muut möröt väijyvät metsässä pelottaakseen teitä.

Gertrudin poskiin ja kaulalle kohosi valkeita, nyppyläisiä täpliä, ja hänen yövalvonnasta ja itkusta punettuneet silmänsä loistivat aivan kuin verisinä. Niinkuin useimmat yksinäiset naiset hän kantoi syvinnä povessaan salaista pelkoa, pelkoa, että hänen kimppuunsa hyökätään, häntä rääkätään, raiskataan. Karin Blomin ja muiden nuorten naisten kohtalo kohosi kiusallisen selvänä hänen mielikuvitukseensa, hän miltei tuskalloisesti peräytyi sitä. Mutta huolimatta puistatuksesta, joka miltei pani hampaat kalisemaan, hän ei menettänyt malttiaan eikä päästänyt mielestänsä päätöstä olla Eskilin nähden mistään välittämättä.

— Ne ovat pelkkiä juttuja, rakas lapsi, hän sanoi jyrkästi, ethän sitäpaitsi voi seurata minua joka ilta, ja se kai voi tapahtua yhtä hyvin huomenna kuin tänään.

— Sitä on sitten aikaa ajatella, arveli Eskil, minä tiedän, että ne väijyvät teitä, ja pyydän kauniisti saada seurata.

— Ei, poikani, siihen en voi suostua, vastasi Gertrud matalalla äänellä ja päättävästi.

Eskilin uskolliset siniset silmät katsoivat ihmetellen. Hän ei käsittänyt, mikä neitiin oli tullut; tämä oli miltei epäystävällinen, niin lyhyttä oli hänen puheensa.

— Pyydän niin hartaasti saada seurata, intti hän.

Katkeruuden hyrsky kuohahti Gertrudissa ja työnsi kyynelet hänen silmiinsä. Hän ei voinut sanoa Eskilille syytä, miksi hän ei tahtonut tätä seuraansa, hän ei voinut paljastaa nuorukaiselle koko häntä vastaan suunnatun vainon kataluutta, hän ei voinut Eskilin läsnäollessa mainita syytöstä, joka häntä hävetti niin, että hän sitä ajatellessakin punastui. Sen sijaan hänen täytyi karkottaa rakas poikansa, nähdä hänen poistuvan, juuri kun hän niin mielellään halusi hänen suojelustaan, hänen täytyi haavottaa hänen hyvää, uskollista sydäntään. Mutta se oli välttämätöntä — sitä ei voinut auttaa.

— Kas niin, Eskil, älä nyt turhia! hän sanoi nauraen, kyynelten hänen tietämättään valuessa punettuneita poskia pitkin, minulla ei ole aikaa pitempiin puheisiin, poikani. Nyt saat mennä — hyvästi. Minun täytyy jouduttaa työtäni.

Ja hän työnsi Eskilin ovesta, nyykäyttäin hänelle päätään ja naurahtain teennäisesti ja ilmeettömästi.

Eskil ei vastannut. Hän kumarsi ja silmäili rakasta neitiään surullisin, ihmettelevin katsein, poistuen hitaasti. Gertrud seisoi yhä ovella ja kuuli hänen askeleittensa kapinan kuolevan etäisyyteen. Silloin kohosi pelko äkkiä aaveena hänen takanaan. Hän kääntyi ja meni huoneeseensa; hänelle tuotti sanomatonta helpotusta kuulla pienen palvelustyttönsä keittiössä kalistelevan astioita, hän ei ollut ainakaan aivan yksin, vaikkapa hänen seuranaan olikin vain pieni lapsimainen tyttönen. Hänen ajatuksensa lensivät taas Karin Blomiin — miten sydämetöntä, tunnotonta jättää nuori nainen noin yksikseen! Ehkä hän ei ollut koskaan niinkuin tänä hetkenä, oman kärsimyksen painostaissa, ymmärtänyt koko sen rikoksen kantavuutta, jonka yhteiskunta oli tehnyt pikkukoulun opettajatar parkaa vastaan. Ah, meidän täytyy itse tuntea yksinäisyyden ja pelokkaan tuskan kauhut, jotta sydämemme valtaisi jalon harmin voimaa synnyttävä myötätunto! Ja hänen ajatuksensa lensivät yhä laajemmalle, autioitten seutujen, synkkäin korpien pieniin koulutaloihin, missä nuoret naiset elävät elämäänsä yön ja yksinäisyyden kauhuja salaisesti peljäten. — Oi Jumala, auta meitä kaikkia pieniä ja ylönkatsottuja, hiljaisten, silmän näkemättömäin taistelujen taistelijoita!

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja koetti tehdä työtä, mutta mieli oli liian rikki revelty. Hän näki alati edessään Eskilin kummastelevan katseen; se oli kuin luota karkotetun uskollisen koiran äänetön vetoaminen. Gertrud painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Rakas poikansa, sydämensä lapsi, joka oli aina tuottanut hänelle vain iloa, oli hänen täytynyt karkottaa pois, kun hän tuli hänen luokseen hellänä ja rakastavana kuin poika äitinsä luo. Terävämpää tikaria eivät he olisi koskaan voineet terottaa hänen veristävää sydäntään varten, nuo kurjat, jotka häntä vainosivat.

Neljännes neljänneksen perästä vieri, ja suru ja tuska ja epäröiminen ja pelko ajoivat toisiaan takaa hänen sielussaan kuin myrskytaivaan pilvet. Olisiko hän sittenkin menemättä Per Ollen Stinan luo tänä iltana — ehkä oli paras olla uhmaamatta — voisihan hän mennä seuraavana aamuna varhain? — Mutta hän oli luvannut. Stina makasi vaivoissaan ja kaipasi lievitystä, ehkä muodostuisi yö hänelle vaikeaksikin, jollei hän saisi mitään voidetta. — Ottaisiko hän Marien mukaansa? — Kaksin on aina parempi kuin yksin, vaikka toisena olisi vain kuudentoistavuotias tyttö, joka on meitä itseämmekin pelokkaampi — voihan joka tapauksessa edes hiukan puhella, päästä kuulemasta omia askeleitaan ja oman sydämen kolkutusta. — Ja miten lieneekään, väkivallantekijät eivät ole niin häikäilemättömiä kohdatessaan kaksi naista kuin yhden.

Niin, parasta oli ottaa Marie mukaan. — Mutta sitten hän tuli katsoneeksi kelloa; se oli yli yhdeksän, Marie oli kalvetustautinen ja ilta-uninen, hänen oli noustava varhain, hän tarvitsi unta. Mitä apua hänellä sitä paitsi saattoi olla yksinkertaisesta tyttö parasta? Joko he pitelisivät häntäkin pahoin, tai hän juoksisi kirkuen tiehensä. Ei, parasta oli mennä yksin. — Samassa hän kuuli keittiöstä tuttuja ääniä. Hän hymyili kesken huoliaan: Marie oli jo paneutunut levolle ja kuorsasi äänekkäästi! Miten hän hennoisi herättää tytön? Ei, olkoon sinänsä.

Hän järjesti kirjotuspöytänsä, otti esiin lääkepullon ja hiukan ruokaa, jotka hän pani verkkolaukkuun, pani hatun päähänsä, heitti saalin hartioilleen ja läksi ripeästi ulos laukku käsivarrella.

Toukokuinen ilta oli kirkas ja kesäisen lauha. Oratuomet tien varsilla, jota hän kulki, olivat täpösen täynnä valkoisia kukkia, jotka valoisassa iltahämyssä loistivat aavemaisen hohtavina. Taivaan sininen kaarikatto kalpeni kalpenemistaan kevätyön lähenevässä hämärässä. Satumaisina ja salaperäisinä kohosivat vuoret taivaanrannasta kuin ikivanhat jättiläiset, joiden silmä ei koskaan ummistu, jotka valvovat, muistojen varjot mielessä väikkyen, sillä välin kuin avara lakeus monine ihmisasuntoineen, lakeus, jonka auringon kuumentamassa mullassa kuohuva voima kihisee, lepää kuin väsyneenä ja uneen vaipuneena, värähtäin elämänkaipuusta, kun muuttolintujen suhina sohahtaa läpi avaruuksien.

Nopein askelin ja jyskyttävin sydämin kiiruhti Gertrud eteenpäin. Illan ihanuus saavutti hänet vain kuin etäinen kaunis sävel, joka silloin, tällöin tunki hänen levottomain ajatustensa lomaan. Niin kauan oli laatuun käyvää, kun hän kulki avonaista tietä, mistä näki vapaasti yli lakeuden; täällä ei ollut varjoja eikä metsikön kahinaa häntä pelottamassa, ja kaukaisten ihmisasuntojen näkeminen oli luovinaan hänen kiihottuneeseen mielikuvitukseensa jonkinlaisen seuran tunteen. Mutta hänellä oli myös metsäpalsta kuljettavana, ennenkuin saapui Per Ollen tuvalle; sitä hän pelkäsi, siellä häntä väijyttiin — jos Eskilin epäluulo oli perusteltu.

Nyt oli vain muutaman metrin matka sinne — pensaikko kävi tiheämmäksi, siellä täällä kohosi uhkaava kuusi tien vierellä. — Hän kuvitteli kiiruhtavansa askeliaan, sillä hän kulki nopeasti ja levottomasti, mutta itse asiassa hän liikkui viivähdellen, pienin tihein askelin.

— Oi, Jumala, hän kuiskasi sisimmässään, vapauta minut tästä hirveästä pelosta — ota pois tuska — mitä pystyvät ihmiset tekemään — mitä sillä väliä, jos he pahoin pitelevät — raiskaavat, murhaavat? Kuolematon sieluni on vapaa — sen voit vain sinä ottaa. — Vapauta, minut pelosta — salli minun löytää leponi kasvoisi kirkkaudessa!

Nyt hän oli tullut metsänreunaan, kuusien tumma holvi avautui hänelle. Sydän jyskytti kurkussa asti, kädet peitti jääkylmä kosteus, mutta hän astui rohkeasti tiheään metsään, missä tuntemattomat vaarat häntä väijyivät, hän kulki varmoin, päättävin askelin, lakkaamatta toistaen sanoja: "Korkeimman varjeluksessa" — "Kaikkivaltiaan varjossa".

Puolitiehen päästyään, hän äkkiä kuuli toiselta puolen kimeän vihellyksen, joka terävänä halkaisi illan hiljaisuuden. Sydän hypähti hänen rinnassaan, ja oli kuin ruumista olisivat tuhannet silmäneulat pistelleet. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen hämmentynein katsein, kauhua täynnä. Nyt kuului yhtä terävä vihellys toiselta puolen. Omituinen hervottomuuden tunne levisi hänen jäseniinsä, hän seisoi liikahtamatta, odottain miltei levollisesti, että juopuneita miehiä hyökkäisi metsästä hänen kimppuunsa.

Mutta ei tullut ketään, eikä vihellyskään uudistunut; metsän äänettömyyttä häiritsi vain kyyhkysen kujerrus tai laulurastaan uneksivat sävelet. Gertrud tempautui irti herpoutumisestaan ja läksi eteenpäin. Mutta polvet eivät kantaneet ja jalat tuntuivat lyijynraskailta; hänen täytyi pysähtyä ja istua kivelle hetkeksi levähtämään.

Sitten hän nousi ja kiiruhti metsästä niin nopeasti kuin suinkin.

Neljänneksen kuluttua hän oli perillä, ja siellä häntä odotti palkka hänen rakastavasta rohkeudestaan. Sängyssä makasi Stina tuskasta vaikertain; Gertrudin nähdessään hän puhkesi ilonkyyneliin.

— Hyvänen aika, Jumala teitä siunatkoon! Ihanhan on kuin Jumalan enkeli tulisi auttamaan minua Betesdan lammikolle! Ai — ai — ai!

— Onko teidän niin vaikea, Stina kulta? kysyi Gertrud osaaottavasti.

Vaimo yhä voivotteli, ja Gertrud nosti peitteen pois ja tarkasti jalkaa.

— Ei siinä mitään näy, sitä vain särkee ja särkee, valitti Stina.

Gertrud hieroi sairasta jalkaa, pani kääreitä, korjasi vuodetta, puheli Per Ollen kanssa, luki sairaalle ja rukoili. Mutta koko ajan hän ajatteli palausmatkaansa metsän läpi. Hän kuuli tuskanpelon herkeämättä suhahtelevan kiihtyneessä mielikuvituksessaan kuin ijäti vaikenematon omantunnonsoimaus.

Sanottuaan jäähyväiset väelle ja ennätettyään mäen alle, joka johti torpasta metsään, hän pysähtyi hetkeksi epäröiden. Ehkä hänen kuitenkin tulisi pyytää Per Ollea seurakseen, ehkä oli Jumalan kiusaamista kulkea näin yksin tuntemattomia vaaroja kohden?

— Ei! hän huudahti, puhuen ääneen pelkonsa vaientaakseen, ei, Jumala on suojaava. Käynee kuinka käynee, olen hänen kädessään. Mitä tapahtuneekin, vaikkapa pahinkin, on hän kanssani. "Jos tuonelaan vuoteeni rakentaisin, katso, sielläkin olet sinä." Miksi peljätä? Mitä voivat ihmiset sielulleni?

Ja silmänräpäyksessä katosi kaikki pelko kuin haihtuva kipu. Suuri levollisuus laskeusi hänen ylitseen, askelet muuttuivat oudon keveiksi, maa ei tuntunut jalkain alla, kun hän nopeasti asteli kapeaa metsäpolkua. Hänen sielunsa täytti hiljainen, autuas hurmaus; riemuiten hän kuiskasi: "sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."

Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja katoavan kuusten väliin.

Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli siis ollut oikeassa — niin pitkälle oli vaino mennyt — palkaksi hänen työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi, väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siis häntäkin? Voi miten pieni, miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja kiitollisuuden vaatimuksineen!

Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan.

— Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja tyytymättömin katsein, miksi istut täällä?

— Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta, sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta aika jäniksiä myös.

— Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä.

Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta.

— Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen aikeita.

— Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. — Kello on yli kymmenen — se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. — Ja vielä kerran kiitos.

— Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil, maahan katsoen ja punastuen.

— Ei nyt, rakas Eskil, vastasi Gertrud innokkaasti, on liian myöhäistä, minä olen väsynyt, ja — mutta tule sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen, niin juttelemme.

Gertrud nyykäytti ystävällisesti ja meni sisään.

Hän tunsi itsensä äkkiä niin hellämieliseksi, niin lapsellisen onnelliseksi pojastaan, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Sitä ei voinut kerta kaikkiaan auttaa, olipa hän miten voimakas, miten urhea tahansa yksinään taistellessaan, sykki kuitenkin hänen povessaan naisen lämmin sydän, joka kaipasi hellyyttä ja rakkautta.

V.

Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi. Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli.

Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen" käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!" Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi! Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid. Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että hän sen viimeinkin oli tehnyt!

Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä. Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla. Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan, hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja tomurievut raivosivat muussa asunnossa.

Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi, jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen. Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä seurata.

Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa.

Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä — salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet — nuoriso villiintynyttä, antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä, öisissä kokouksissa — hajaannusta — hämmennystä — laittomuutta — rakkaudettomuutta. — Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi — onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden, tottelevaisuuden henki!

Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa, kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.

Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin: "Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.

Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla myöhään.

Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri…" ja sitten seurasi joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia, jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää — huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun; heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja paheita", j.n.e., j.n.e.

Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse permannossa kiinni.

— Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen — mitä?

Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin, hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.

— Tietysti — tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut — en huomannut — en ymmärtänyt — tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta — tuota epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta kenpä voisikaan ajatella — kenpä sellaista mielessään kuvitella…?

Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa, jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt — surullista ajatella — hän ymmärsi miksi.

Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.

Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa, nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan, joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.

Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta — ei varomattomuutta — ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten pohjalla. — Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.

Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin mieleen juohtui — Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet, tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.

Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.

Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.

Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:

— Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?

Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi, vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin ilmeensä:

— En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.

— Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.

Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja sanoi rohkeasti:

— Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä ne ovat kotoisin.

Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä:

— Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom?

— En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja luotettavammin.

Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki sitten kerran läpi huoneen.

— No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua?

— Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois.

— Mitä se merkitsee? Tiedättehän…

— Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti, etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä.

— Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.

— Vai ette — Niin…

Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen, miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia viittauksia, joita oli kirjeissäkin.

Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.

— Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt ymmärrän teidän valehdelleen minulle.

— Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun! Kysykää Svaneilta — ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin. Minä sanon teille jotain — ja hän tuli aivan tuttavallisesti kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä — on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää henkilöä näimme sen itse — näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. — Omin silmin sen näimme.

Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan käpristyvän.

— No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette! huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista uteliaisuuttaan.

— Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa —ja mitä sitten tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra kirkkoherra!

Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.

Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari, velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena:

— Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun.

Tingbom pani käden sydämelleen.

— Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä — sen jälkeen, mitä olen nähnyt —

— Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta ja mikä juorua.

Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja sanoi uudelleen rohkaistuneena:

— Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa, esimerkiksi uusia korkoja pantava?

— Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti.

— Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin asiaa ainakaan ystävän käsiin.

Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut, ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen samea, mutta toiselta puolen — vox populi, vox Dei — kansan ääni, Jumalan ääni — se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli "something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa.

Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan hirvittäväksi — olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana.

Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon — laski leikkiä Iina tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä.

Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää, sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa" vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin sopukkoihin.

Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin, voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus, joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi, hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o. julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja valtaansa.

Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu.

— Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa, ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä. Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa vastaan — emme tahdo häntä.

Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan: itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden, mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki — ei, heistähän oli Herra itse lausunut sanassaan tuomionsa.

Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin voi selittää — hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä, että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui, vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä raskaitten silmäluomien taa.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston syytöskirjelmän.

Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti:

— Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.

— Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.

Gertrud ei vastannut.

— Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee, joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin varotuksiin?

Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.

— Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta. Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink. majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.

— Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla totuuden puolesta.

— Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.

Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun. Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina. Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut jokaista heistä rakastavin rukouksin!

Ja nyt — pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä, niin, koko Ruotsin!

Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä, kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi.

VI.

Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta varotuksensa.

Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten. Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa.

Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle vastenmielinen — niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on heikompaa astiaa varten määrännyt — mutta tässä tapauksessa hän ei ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu, ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi; hän tiesi vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi syy pestä kätensä.

Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin avaruuksiin — rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt — ylös ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet tukahuttavan, matalan maan usviin.

Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä, milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden; Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus, rakkauden ylevyys — kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean, tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi.

Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas, milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä.

Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät. Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä. Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen jaloimpiin tunteisiinsa, — jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset — niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. — Ja tunsin mitä syvintä kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan.

Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden valtaan. "Ei, ei, ei — niin täytyy tapahtua — seurakuntakuria on ylläpidettävä — yksi paimen, yksi lauma — ei ole kysymys henkilöstä, vaan periaatteesta — jalomielisesti käännän katseeni inhottavista syytöksistä — en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta, laiminlyöntiä — ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."

Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä. Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan leikkinyt oman itsensä keralla — yhä hiljeni hiljenemistään värisevä, arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.

Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen, josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.

Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä, ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena; ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän niin ytimekästä saarnaa."

Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä ympärilleen.

Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."

Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi; hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen tulevaisuutensa. Jollei — tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."

Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli, nousi ja kulki horjuen ovelle.

Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä, nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja kalpeana tuikkiva tähti.

Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos. Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota kaikkea ennen nähnyt — tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva — niin, tuossa se riippui — sohvan yläpuolella — juuri tuon näköinen hän oli ollut heidän ensi kertaa kohdatessaan — kaunis — tummasilmäinen — hän tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan — mitä syvintä. — Hanna Myhre — köyhä kansakoulunopettajatar — niin, oli hänellä hänenkin kuvansa — mutta se oli kai hyvässä kätkössä — hyvään talteen pistetty…

Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt. Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi; olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu. Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän vaipuu syvälle — syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot soivat ja kumisevat hänen korvissaan.

Kuolemanko pimeys — kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille? Tämäkö oli kaiken loppu — kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten, kaiken taistelun?

Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut, vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden. Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.

Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua syntistä." —

Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä makaamasta, oli hän jo kuollut.

Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa — mutta samalla nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.

VII.

Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.

Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut. Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta, mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta, ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi! Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan — kuningas oli kyllä ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.

Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.

— No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?

— Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä vastaan, neiti.

— Ei — ei — rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja teki torjuvan liikkeen kädellään — sinustahan meidän nyt oli määrä puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen tiedän.

Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.

— Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.

— Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren lapsenkatseen sinisilmistään.

— Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on sanonut samaa sinulle?

Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja silmä sinertävämpänä:

— Niin, neiti — Britta Håf —

— Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän, kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.

Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan; hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.

— Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?

— Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta —

— Mutta et sanonut mitään?

— En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua mitään.

— No, miten se sitten tapahtui?

— Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.

— Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.

— Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt? Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?

— Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna. Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme. Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan kädestä — sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi, Eskil?

— Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin, lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet, neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän.

— Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa tulemiseksi.

— Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin, ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa, nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos, rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna — hän osotti sydäntään — en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt, mutta nyt olen vapaa ja onnellinen.

Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen tukkaansa ja kuiskatessa:

— Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin aikoihin!

Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä!

Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää — ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen heittää Gertrudia kivellä?

Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina.

— Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille, joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut?

— Emme, mitä sitten?

— Kirkkoherra on kuollut.

Gertrud peräytyi ja kalpeni.

— Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä kuulemassa tunti sitten.

— Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään, mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat, raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa.

Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään, joka häntä odotti.

— Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on jotain kerrottavaa.

Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi maantielle.

Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!" Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen kasvojensa yli.

— Eskil, älä sano niin — huudahti Gertrud, pelästyen tuota lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista? Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. — — Rukoile, Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki harhaan — mutta joka ehkä etsii taas kotiaan.

Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen, hänen vihollisensa, jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä.

— Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme heitä vastaan.

Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun, jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.

— Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?

— Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut — niin, sehän on totta, minunhan ei pidä niin sanoa — mutta joka tapauksessa ei meidän tarvitse enää asiasta huolehtia.

— Rakkaat, rakkaat poikani!

Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin, kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!

Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä vastaan oli peruutettu.

Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa, ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja huoliin.

Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi, korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä, hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja muistojen maailmaan.

Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla, lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.

VIII.

Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina, milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.

Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus hienoissa, kalpeissa kasvoissa.

Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.

— Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän, näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet, että se raukka oli itse — — Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset, ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta. Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia — oivallisia! Lotta nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.

Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi, miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti kuntaa ottamaan niistä vaaria.

Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri kuullut hautajaisissa'

"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."

Koputus keskeytti hänet.

— Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen päin — astukaa sisään!

Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä.

— Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja ojensi käsivartensa kohti tulijaa.

— Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis — kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan — sen opin lautamiehen emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu! Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin — on oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat tuvannurkkauksessa.

Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid jäivät siis yksin.

Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta, vaan ei uskaltanut.

— Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin vaalisaarnaajaksi.

Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie ollut vai varjoa.

— Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme voisi saada.

Taas äänettömyys.

— Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo sanat tulivat kuin itsestään.

— Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei kahteen viime vuoteen.

Jälleen hiljaista.

— Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi polkenut kukkia.

Ingrid ei heti vastannut.

— Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi — se oli hirmuista — minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni voidakseni antaa anteeksi — ei hänelle, oi ei, tiesinhän hänenkin kärsivän, tiesin, että hän — ei — vaan niille, jotka minusta tekivät raajarikon — olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani — mutta sehän on yhdentekevää, olen antanut anteeksi — en tunne enää katkeruutta — kaikki on hyvin — sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.

Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät — onnellista, salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.

— Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei tarkotukseni ole loukata — Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku Ingrid, oletko kärsinyt — niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu poistuu?

Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli jotain, joka pakotti vastaamaan.

— Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme — siellä, missä en enää ole raajarikko — ja silloin —

Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka puolitukahutettuna värisi sanoissa.

Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.

Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja pakotti molemmat tytöt juomaan.

Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.

— Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista morsianta.

Gertrud pudisti hymyillen päätään.

— Minun sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!

Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän katosi suljetun oven taa.

Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki, peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla, putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena syksyn mahtavasta symfoniasta.

Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen, ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.

Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.

Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen lävitseen. Siis ei tänä iltana — mutta niin pian kuin hänen oli mahdollista häntä tavata.

Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat, levottomat ajatukset vaipuivat — hän kuuli sielustaan vain yön ja tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä.

Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän sykähti hänen povessaan — se oli hän, pastori Martin — hän oli menossa kotiin — Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä erottaa. — Siis sittenkin jo tänä iltana!

Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi kasvamistaan tiellä ja läheni häntä.

Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana. Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä, uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia vaimokseen.

Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun, sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä, jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut muistojen hautaan.

Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi, hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan uskonrukouksen morsiamena?

Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki.

He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa:

— Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni?

Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti, että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö, satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja lintujen laulua.

— Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi", joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?

Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin; hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat, joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa. Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut; mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.

— Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain — suuri kunniahan se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin minun täytyy hyljätä tarjouksenne.

Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.

— Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne, niinkuin te minun.

Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi levollisesti:

— Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni — minun — minun rakkauttani — te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän äidin, siksi käännytte minun puoleeni.

— Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?

— Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein tärkeimmän.

— Ja minkä sitten — minkä?

— Te unohditte sydämen vaatimukset.

Martin pudisti päätään.

— En ymmärrä teitä, hän mutisi.

— Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.

Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.

— Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut umpeen kasvattaa?

— Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa sydämien puhua.

— Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä. Kuinka hän voisi tulla omakseni?

— Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin voima? Ei se, mikä on näkyvissä — ei teot ja toimet, vaan se, mikä piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen voimansa varassa? Hän on niitä. —

He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.

Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.

— Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!

— Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen, uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan kostukkeena. Siunaus on tuleva — hiljaa ja huomaamatta, niinkuin maasta taimi kasteyönä putkahtaa — ette tiedä, mistä se tulee — hänen rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön, voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi — hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. — Mitäpä siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa, ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!

Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä, hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa, kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.

— Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en koskaan unohda.

— Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis. Jumala siunatkoon teitä — ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.

Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi, sotkeutuneiksi solmuiksi.

Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä. Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja tuskan vankilasta, mutta turhaan.

Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä — miksei hän tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani, Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä hetkenä?"

Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.

Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen nääntyy? Eikö hän ollut itse loukannut sydämen oikeutta, oman sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän — tuo toinen — olihan hän jo onnellinen — kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan rauhansa rinnalla?

Niin, hän oli erehtynyt — mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.

Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.

Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa, sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" — — —

Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.

Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle huipulle — korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana. Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä — ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.

Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.

Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan kasvoista.

* * * * *

Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen, jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä.

Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen.

Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä, haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan, ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi.

IX.

Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää painuksissa.

Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut.

Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta äänettömyyttä.

Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko — muistatko?"

Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia, kirpeitä kyyneliä.

Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin? Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin pikku siskojen puolesta? Muistatko? — muistatko?"

Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä.

Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu nummelta elämän työhön ja taisteluun.