Produced by Tapio Riikonen

VARJOJEN KAUTTA

Nykyajan kuvaus

Kirj.

MATHILDA ROOS

Suom. Siiri Finerus ja Enok Rytkönen

Clouberg ja kumpp., Viipuri, 1894.

I.

Keveänä, sinertävänä huntuna levisi toukokuun illan hämy puiden yli Linné-puistossa. Aurinko oli laskenut ja raittiin, keväisen vihannuuden läpi tunkeutuivat auringonlaskun valoväritykset himmeinä ja tukahutettuina. Vilkas liike, joka päiväsaikaan vallitsi tässä kaupungin osassa, oli tauonnut, mutta yhä vieläkin nähtiin komeiden ajokalujen vierivän Sturr-katua pitkin ja Linné-opiston käytävätkin olivat vielä täynnä käveleviä, jotka olivat tulleet nauttimaan kevätillan kauneudesta.

Kaarlen-tien eteläpuolella olevan talon balkongilla seisoi somasti puettu nuori tyttö, vaipuneena keskusteluun paria vuotta vanhemman herran kanssa.

Nuoren tytön ulkomuoto soveltui silmiin pistävällä tavulla ympäristöön, hentoon vihannuuteen, surulliseen, kaihoavaan kevättunnelmaan. Hoikassa, notkeassa vartalossa, kauniissa, jotenkin kalpeissa kasvoissa oli jotakin keväistä, kehittymätöntä. Mutta hänen huulillaan oli ynseä piirre ja harmaissa silmissä oli tylsä, väsynyt katse, joka häiritsi sopusointua hänen olennossaan.

Hän seisoi nojautuneena balkongin käsipuuta vastaan ja katseli ympärilleen nuoren miehen innokkaasti puhuessa. Pilkallinen hymy hänen huulillaan tuli yhä katkerammaksi ja kun hän vihdoin loi halveksivan katseen kumppaniinsa, oli hän melkein ruma.

"Tahdon sanoa sinulle jotakin, Juhani", lausui hän kylmästi. "Sinun ei tarvitse nyt saarnata, sinä et voita sillä mitään!"

Juhani säpsähti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin rauhoittaakseen kiihtyneitä tunteitaan.

"Enhän minä saarnaa, Gabrielle. minä vaan lausun, mitä minä tunnen, mitä sinä itsekin ymmärrät, että minun täytyy tuntea."

"Sinä saarnaat", jatkoi Gabrielle kiivaasti, "en tunne ketään, jolla olisi sellainen saarnaamistaito kuin sinulla. Jos sinä aijot sanoa pari sanaa, tulee siitä kohta esitelmä, ja jos tahdot nuhdella, tulee sitä kokonainen saarna, joka ei milloinkaan lopu!"

"Ja minä en tunne ketään, jolla olisi sellainen taito loukata ihmisiä kuin sinulla!" vastasi Juhani, kalpeana mielenliikutuksesta, "jokainen sanasi on terävä kuin veitsen pisto!"

"No, luuletko sinä siis, että olisi hauskaa olla naituna sellaisen kanssa, joka aina sinua loukkaisi?"

"Gabrielle, sinä olet kerran luvannut minulle!"

"Sinä kiusasit minua niin kauvan, että minä viimein kyllästyneenä lupasin. Mutta nyt olen minäkin väsynyt, nyt minä tahdon ja minun tulee päästä vapaaksi!"

Juhani ei vastannut. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan yli ja tuijotti synkkänä lattiaan. Hän tiesi olevansa nuori mies, jolle kaikki niin nuoret, kuin vanhatkin antoivat liikanimen "kunnon"; hän tiesi olevansa kaunis ja uuttera, tiesi että hänellä, oli hyvä toimeentulo, että kaikki äidit, joilla oli naima-ijässä olevia tyttäriä, olivat häneen mieltyneet. Mikä sitten vaikutti sen, ett'ei hän voinut voittaa Gabrielleä?

"Tahdotko todenmukaisesti vastata minulle erääsen kysymykseen?" sanoi hän vihdoin kohottaen päätään ja luoden Gabrielleen läpitunkevan katseen.

"Se riippuu kokonaan siitä, mikä se kysymys on", vastasi tämä huolettomasti,

"Minä tahdon tietää minkätähden sinä purat kihlauksemme, tahdon tietää onko se ainoastaan sentähden, että … sentähden, että sinä et voi minua kärsiä … tahi onko sinulla … olisitko sinä … onko syy siihen joku toinen … mieltymys…"

Gabrielle käänsi äkkiä pois päänsä. Hän ei punehtunut, sillä hän ei yleensä voinut helposti punehtua, mutta hänen hienolle hipiälleen levisi ikäänkuin lämpimämpi väre.

"En tiedä, mikä oikeuttaisi sinut tekemään tämän kysymyksen", vastasi hän hetken vaitiolon jälkeen ja katsoi levollisesti Juhanin silmiin, "mutta, jos sinulla voi olla tyydytystä totuuden kuulemisesta, niin kernaasti! Ei, minulla ei ole muuta mieltymystä, en tunne mitään ketään kohtaan, kuuletko", lisäsi hän kiivaasti aivan kuin hän Juhanin tutkivassa katseessa olisi huomannut epäluulon, joka häntä kiusasi.

Nuorukainen ei vastannut; hän kääntyi pois, huokasi vähän ja rupesi hajamielisenä katselemaan taivasta, jonka punakellervät värit vaalenemistaan vaalenivat.

Hetken seisoivat he äänettöminä, kumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa: toinen väsyneenä ja välinpitämättömänä, toinen tuntien halveksitun rakkauden katkeraa, kalvavaa ikävöimistä…

"Kuulkaahan neitini, sallikaa minun", kuului äkkiä ääni heidän takanaan. "Te kylmetytte seisomalla noin, jos kohta teidän seuralaisenne koettaakin parastaan pitääkseen teitä lämpimänä. Ilma on näin illalla hyvin kylmä ja kostea!"

Gabrielle, ja hänen entinen sulhasensa kääntyivät molemmat. Edellisen tyytymättömät kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi puhujan, nuoren, suippoviiksisen valtiomiehen, joka puvussaan ylen tarkkaan seurasi viimeistä muotia ja jonka esiintyminen oli ylpeä ja teeskennellyn huoleton.

"Ei se ole vaarallista", vastasi Gabrielle mielistelevällä hymyilyllä, joka suuresti erosi jurosta katseesta, joka äsken oli hänen kasvoillaan, "en milloinkaan kylmety, olen karaistu kaikkea kylmää vastaan."

"Mutta ottakaa toki tämä", jatkoi valtiomies, ojentaen Gabriellelle villahuivin, "sallikaa minun…"

"Tuhansia kiitoksia! Mutta olisitte sentään voinut antaa minulle vähän kauniimman huivin. Mistä ihmeestä olette saanutkaan tuon vanhan villahuivin? Sehän on aivan sen näköinen kuin olisi se ollut äitini tädin huivi."

Valtioneuvos asetti päänsä kallelleen ja katseli ylöspäin naurettavasti väännellen kasvojaan.

"Voi, teitä naisia! kernaammin te palellutte kuoliaaksi kuin panette päällenne sellaista, mikä ei teitä pue."

He katsoivat nauraen toisiinsa: valtiomies kohotti olkapäitään, huoahti nöyrästi ja kääri kokoon halveksitun huivin.

Tämän keskustelun kuluessa oli Juhani seisonut liikkumattomana balkongilla. Valtiomiehellä ja hänellä oli toisiaan kohtaan pienin määrä hyväntahtoisuutta, jota kaksi ihmistä voi tuntea kuitenkaan suorastaan toisiaan vihaamatta. Juhani halveksi kilpailijaansa niin perinpohjin kuin uuttera, teeskentelemätön ja totinen luonne halveksii teeskentelyä ja ylpeyttä, ja valtiomies taas puolestaan piti Juhania mitättömänä varjokuvana, jota hän tuskin oli huomaavinaan.

Tällä hetkellä näytti Gabriellekin olevan samaa mielipidettä. Hän jutteli ja laski leikkiä valtiomiehen kanssa ikäänkuin Juhania ei olisi ollut olemassakaan ja kun tämä vihdoin, täynnä mielikarvautta, koetti vetää puoleensa hänen huomiotaan, kumartaen jäähyväisiksi ja ojentaen kätensä, ei Gabrielle ollut häntä huomaavinaan.

"Anteeksi, mutta luulenpa, että on joku, joka…" keskeytti vihdoin valtiomies ja teki huolimattoman liikkeen Juhania kohti, aivan kuin asia olisi koskenut ainoastaan palvelijaa tahi kaupungin lähettiä.

"Ah … vai niin … anteeksi", lausui Gabrielle teeskennellen mitä suurinta hämmästystä, "olin kokonaan unhoittanut, joko sinä menet?"

"Jo … ei maksa vaivaa viipyä kauemmin", vastasi Juhani matalalla, epävarmalla äänellä, tarttuen Gabriellen ojennettuun käteen. "Hyvää yötä … jää hyvästi…"

"Hyvää yötä", vastasi Gabrielle välinpitämättömästi ja vastaamatta hänen rukoilevaan, tuliseen katseeseensa.

Juhani päästi äkkiä hänen kätensä, kumarsi hieman kilpailijalleen ja jätti balkongin.

Valtiomies punoi viiksiään, nojautui balkongin käsipunta vastaan ja katsoi pilkallisesti hymyillen Juhanin perään. "Hupsu raukka", sanoi hän kohottaen olkapäitään, "nyt hän varmaankin menee upottamaan itsensä!"

Gabrielle nauroi ja matki keikaillen hänen liikettään.

"Se ei todellakaan ole minun syyni. Enhän minä voi mitenkään mennä naimiseen jokaisen kanssa, jonka päähän pistää rakastua minuun. Mutta mitä ne nyt tekevät tuolla sisällä?" jatkoi hän äkkiä, kun hän valtiomiehen silmissä huomasi levottoman välähdyksen. "Eikö hän jo ole lopettanut?"

"Ei suinkaan, herra pastori oli juuri alkanut esitelmän, ja naiset kuuntelivat häntä hartaudella ja rakkaudella, kenties sentään enemmän rakkaudella."

Gabrielle hymyili ivallisesti.

"No, neitiseni, ettekö mene sisään kunnioittamaan häntä läsnäolollanne?" jatkoi valtiomies leikkiä laskien.

"Minäkö?" lausui Gabrielle äänellä, joka osoitti mitä suurinta halveksimista. "En, minulla ei ole siellä mitään tekemistä. Ensinnäkin hän varmaan kernaammin suo minun olevan poissa ja toiseksi minä itse puolestani mieluimmin olen poissa, kun äiti-puoleni pitää uskonnollisia kokouksiaan."

"Mutta nehän ovat niin mieltä ylentäviä", vastasi valtiomies, nähtävästi huvitettuna Gabrielien kiivaasta äänestä, "ja onhan tuo pastori niin viehättävä, niin suloinen. Voitteko todellakin vastustaa häntä?"

Gabrielle punehtui niin paljon kuin hänen kalpea hipiänsä salli ja harmaat silmänsä synkistyivät niin, että ne näyttivät melkein mustilta.

"Ei löydy mitään, jota niin inhoaisin kuin tuota pappien jumaloimista!" vastasi hän liioitellulla kiivaudella. "Vaikkapa sen esineenä olisi taivaan enkeli, inhoaisin häntä kuitenkin vaan sentähden, että kaikki naiset tekevät itsensä naurunalaiseksi hänen tähtensä. Oi, minä en voi sanoa mitenkä ilettävät nämät kokoukset mielestäni ovat, jotka nyt ovat muodissa seuraelämässämme. Siellä ne nyt istuvat komeissa puvuissaan, pienet, hienot nenäliinat käsissä ja huokaavat ja itkevät: ja toisena päivänä, tahi kenties jo samana iltana, menevät he tanssiaisiin, puuteroittuina ja paljain kauloin ja rinnoin, ja antavat liehakoita itseään ja ovat osalliset pienissä, salaisissa lemmenkaupoissa ja … oi, se on innoittavaa…"

"Mutta. armollinen neiti, etteköhän nyt ole liian ankara?" jatkoi valtiomies yhä enemmän huvitettuna. "Ettekö usko, että voi ottaa osaa suuren maailman elämään ja kuitenkin tuntea mielensä ylennetyksi tällaisista pienistä kokouksista? Tarvitseehan sielunikin ravintoa ja mikä estää minua pitämästä virsikirjaa toisessa taskussa, vaikka korttipakka onkin toisessa?"

Gabrielle nosti äkkiä päätään ja loi häneen tutkivan katseen.
Tarkoittiko hän todella, mitä hän sanoi?

"Minulla ei ole mitään uskontoa", sanoi hän vihdoin levollisempana. "päinvastoin, minä olen epäilijä, minä epäilen ihan kaikkea… Mutta sen verran minä kuitenkin ymmärrän, että jos minulla olisi usko ja siinä olisi totuutta, niin kyllä minä lakkaisin käymästä tanssiaisissa, Ei kukaan ihminen, joka rakastaa totuutta, voi käydä tanssiaisissa ja samalla kertaa olla uskonnollinen. Sentähden minä halveksin heitä, sillä jok'ainoa heistä on ulkokullattu!"

"Hyvä!" huudahti valtiomies ja taputti leikillä käsiään, "tuohan on oikea Ibsen-luonne. Kaikki tahi ei mitään … ei minkäänlaista puolinaisuutta… Olen kuulevinani kajahduksin Brandista ja Per Gyntistä…"

"En ole lukenut Brandia, enkä Per Gyntiä", keskeytti Gabrielle häntä kylmästi. "Siinä Te suuresti erehdytte, jos luulette minun lainaavan mielipiteeni muilta. Minun mielipiteeni ovat ja ovat aina olleet, että se, joka ottaa osaa suuren maailman elämään, se joka tanssii ja liehakoi ja … sen ei tarvitse koettaakaan olla olevinaan uskonnollinen. Sitä paitsi", jatkoi hän luonnollisemmin, "Tekisi minun hyvin mieleni tietää, mitenkä kävisi, jos pastori jonakin päivänä ei voisi tulla toimittamaan tätä salonkihartautta, vaan sen sijaan lähettäisi vanhan, ruman virantoimittajan. Saisimmepa nähdä moniko noista 'janoisista sieluista' jäisi jälelle ja moniko heistä haukottelisi itsensä kuoliaaksi. Oi, tiedän kyllä minkälaisia he ovat!" lisäsi hän ja kasvoillaan ilmaantui sellainen maailmantuntemus, etteivät mitkään vastaansanomiset olisi saaneet häntä horjumaan.

"Armollinen neiti", vastasi valtiomies ja kumartui leikillisellä tavalla balkongin käsipuun yli Gabriellen puoleen, "te olette epäilemättä tehnyt hyvin tarkkoja havaintoja ja jos te elämänne tulevina vuosina kokoatte viisautta samassa määrässä kuin tähän asti, teistä tulee toinen Saban kuningatar. Sallikaa silloin sellaisen raukan kuin minun, joka luultavasti yhä edelleenkin tulen olemaan viisauden ja kokemuksen alhaisimmalla asteella, tulla oppimaan teiltä viisautta!"

Hän aikoi tarttua Gabriellen käteen, mutta tämä, loukkaantuneena hänen leikinlaskustaan, väistyi äkkiä. Gabrielle luuli todellakin kokeneensa paljon, hän luuli kestäneensä kärsimyksiä ja kokemuksia, jotka hänen yhdeksältätoista ikävuodeltaan olivat riistäneet kaikki elämän unelmat. Nyt hän tunsi surunsekaista suuttumusta kuullessaan tätä leikintekoa sielu-elämästä, jonka hän yksin tunsi ja jota ei kukaan luultavasti tulisi milloinkaan ymmärtämään.

"Nyt hän on lopettanut", sanoi hän kylmästi ja viittasi päällään saliin päin, "ehkä menemme sisään!"

Vastausta odottamatta kääntyi hän äkkiä ja meni sisään. Valtiomies nousi puoleksi makaavasta asennostaan ja seurasi hitaasti Gabrielleä, kiivaasti punoen viiksiään, ikäänkuin siten johtaakseen pois mielipahaa, jota hän tunsi siitä, että tämä viehättävä kahdenkesken olo niin äkkiä keskeytyi.

Kun Gabrielle astui saliin, oli pastori Wallner juuri loppuun lukenut hengellisen runon ja hetken aikaa vallitsi kuulijoissa syvä hiljaisuus, joka tavallisesti syntyy liikuttavan esitelmän jälkeen ja jota sittemmin seuraa kahta vilkkaampi keskustelu.

Huone, johon he astuivat, oli suuri, kaunis ja muodin mukaisesti kalustettu matalilla jakkaroilla, uutimilla, koriste-kukkavihoilla, viuhkoilla, plyyssipöydillä, taideteoksilla y.m. Sen yläpäässä oli lukijalla paikkansa erityisen, pienen pöydän ääressä, jonka päällä oli lamppu ja vesilasi ja tuoleilla puoliympyrässä hänen edessään istuivat kuulijat — suurimmaksi osaksi naisia.

Ensimmäinen, joka keskeytti lukemisen jälkeen syntyneen hiljaisuuden, oli talon emäntä, kreivitär Barneken, joka istui eturivissä lähinnä pastoria. Hän ei ollut enää nuori, vaan pukeutui kuitenkin nuorten tavalla; hänen vartalonsa oli kookas, vaan laiha, kasvot kulmikkaat, mutta säännölliset ja silmät terävät ja levottomat.

"Minkä ihanan totuuden kuulemamme runo sisältää!" huudahti hän ja hänen puhuessaan ja luodessaan katseensa pastoriin, levisi hänen koville kasvonpiirteilleen vieno, haaveksiva hohde. "Miten usein olen ajatellut aivan samaa, vaikken ole osannut pukea ajatuksiani sanoihin. Jos annamme hätääkärsivälle rahaa, jos autamme häntä aineellisilla lahjoilla, niin emme sillä vielä ole tehneet mitään. Kuinka monet lahjoittavat köyhille suuria summia, eikä heidän lahjoillaan kuitenkaan ole mitään arvoa! Ei, sillä lahjan arvo riippuu mielestä, missä se annetaan; pääasia ei ole paljonko annamme, niin — saatammepa olla antamatta penniäkään, jos vaan noille poloisille annamme sydämmemme, jos vaan rakkaudessa lähestymme heitä."

Hänen muuten karkea äänensä muuttui pehmeämmäksi, laulavaksi ja kun hän jälleen loi katseensa pastoriin, kimalteli tummissa silmissä kyyneleitä.

Gabrielle oli tullut saliin parhaiksi kuullakseen äitipuolensa puheen. Halveksiva vastenmielisyys, jota hän tunsi näitä uskonnollisia kokouksia kohtaan, kiihtyi sen kestäessä niin, ettei hän lopulta enää voinut hillitä itseään. Hän ei milloinkaan voinut kärsiä äitipuoltaan, mutta nyt tämän pehmeä ääni ja haaveksivat katseet, jotka niin vähän muistuttivat hänen jokapäiväistä, ylpeää tapaansa ja äreyttänsä, saattoivat Gabriellen vimmaan.

"Luulenpa kuitenkin", huudahti hän niin kiivaalla äänellä, että kaikki kääntyivät katsomaan häneen, "että jos kohtaamme sairaan ja köyhän ja annamme hänelle vaan rakkautta ja uskoa ja muuta sellaista, eikä ollenkaan rahaa, niin ei hän sillä tule autetuksi. Luulen varmaan, että hän kernaammin ottaisi rahaa kuin raamatun lauseita."

Gabriellen puheen jälkeen syntyi rasittava hiljaisuus. Kreivitär ei vastannut, vaan koko hänen kasvonsa muuttuivat tavalla, joka muutamassa silmänräpäyksessä näytti tehneen hänen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Ohuet huulet pusertuivat kokoon, iho tuli kalman kalpeaksi vihasta ja äsken niin haaveksivat silmät iskivät kylmän katseen Gabrielleen.

"Anteeksi neiti Barneken!" lausui vihdoin pastori ja hänen tyven, lempeä äänensä keskeytti mieluisella tavalla tuskallisen hiljaisuuden, "te ymmärrätte aivan väärin kreivittären lausunnon. Emme saa olla antamatta köyhälle lihaa, — ja voitte olla varma siitä, että se, jolla on rakkauden henki, ei jätä antamatta, —- mutta minkä annamme, tulee meidän antaa uskossa ja rakkaudessa.. Itsessään hyvä työ ei ole mitään, sen arvon määrää mieli, missä sen teen, — usko."

Kreivitär loi nuoreen pappiin pikaisen, tulisen katseen, sen jälkeen kiinnitti hän silmänsä, joissa kuvautui pilkallinen voittoriemu, Gabrielleen.

Mutta nuoren tytön mieli oli liian kiihoitettu, jotta hän näin helposti olisi antanut perää.

"Teidän mielipiteenne on siis", huudahti hän mielenliikutuksesta vapisevin huulin, "että vaikka antaisin kaikki, mitä minulla on, vaivaisille, vaikka eläisin koko elämäni tehden hyviä töitä ja uhraten itseni kärsivien tähden ja — niin sillä ei kuitenkaan olisi mitään arvoa, joll'en noudattaisi kaikellaisia uskonsääntöjä?"

"Inhimillisesti puhuen olisi sillä ehkä arvoa. Mutta kuolinhetkellä ei se teitä vähintäkään auttaisi…"

"Mikä minua sitten auttaa?" kysyi Gabrielle kiihkeästi.

"Ainoastaan kaksi seikkaa: katumus ja Kristuksen lunastus."

"Siis heittiöllä, joka ei koko elinaikanaan ole tehnyt muuta kuin syntiä, mutta joka, kahta minuuttia ennen kuolematansa huutaa katuvansa, on silloin parempi olla, hän voi kuolla levollisempana kuin se, joka koko elämänsä on elänyt vanhurskaasti, jolla ei ole mitään kaduttavana!" sanoi Gabrielle kiivaasti.

Pastori hymyili ja tarkasteli surullisin, miettivin katsein nuoren tytön liikutettuja kasvoja.

"Olette oikeassa, hän voi kuolla levollisempana", vastasi hän verkalleen, "ei mikään vanhurskaus, vaikkapa se kestäisikin ihmisten tuomiota, voi milloinkaan auttaa meitä synkän kuolinhetken läpi. Tiedättekö, mitä vanhurskaus ilman uskoa ja rakkautta oikeastaan on?"

"En", vastasi Gabrielle välttäen pastorin läpitunkevaa katsetta.

"Se ei ole muuta kuin ylpeyttä. Täytän velvollisuuteni ylpeydestä, teen oikeen, koska olen liian ylpeä tekemään väärin. Mutta uskokaa minua, sellainen vanhurskaus — ja sellainenhan kaikki maallinen vanhurskaus on — ei Jumalan edessä merkitse mitään."

Gabrielle ei vastannut. Pastorin sanoissa oli jotakin, joka koski hänen sydämmeensä. Hän tunsi tämän ylpeän pyrkimisen vanhurskauden perään, tuon toivon tehdä oikeen, jott'ei kukaan voisi sanoa, että hän oli alentunut tekemään väärin. Hän muisti, miten hänet kerran lapsena oli saatu kiinni valheesta ja miten rajusti hän silloin oli surrut, ei itse syntiä, vaan loukattua ylpeyttään…

Salissa syntyi jälleen hetken hiljaisuus. Kreivitär, jonka katseet, pastorin puhuessa, olivat lakkaamatta olleet kiinnitetyt häneen, käänsi nyt äkkiä pois ne.

Onneksi tulivat samassa palvelijat sisään tuoden teetarjotinta. Kreivitär ja pastori nousivat molemmat ja tämä oli muillekin vieraille nousemisen merkki. Niin pian kuin naiset olivat jättäneet paikkansa, tuli seuraan heti vapaampi ja hilpeämpi henki. Se kielen jäykistyminen, joka niin usein haittaa naista, kun hänen puhumiskykynsä joutuu edes vähäsenkin keskustelun painon alaiseksi, haihtuu heti ja muutaman minuutin kuluttua kaikui sali, jossa äsken pari tusinaa naisia istuivat äänettöminä ja liikkumattomina, järjestetyissä riveissä, mitä vilkkaimmista keskusteluista.

Pastori oli tietysti keskipiste, joka veti kaikki puoleensa. Missä hän vaan seisoi tahi istui, oli hänen ympärillään aina pieni joukko kuulijoita, jotka kilpailivat saadakseen häneltä sanan tahi katseen. Muutamat eniten intohimoisista menivät ihailussaan niinkin pitkälle, että salaa suutelivat esineitä, joita pastori oli koskettanut, ja kun hän oli juonut teensä, riensi usea heistä ulos saadakseen omakätisesti kaataa hänelle enemmän.

Kaiken tämän kunnioittamisen aikana, johon ainoastaan Gabrielle ja valtiomies, jotka istuivat erillään muista, tehden ivallisia muistutuksia, sekä talon kaksi nuorempaa tytärtä ja pari heidän ystäväänsä, eivät ottaneet osaa, pysyi nuori pappi hyvin tyvenenä, melkeinpä väliäpitämättömänä; hänen tapansa oli kuitenkin samalla ystävällinen ja näytti riittävän antamaan kuikille myötätuntoisen sanan tahi rohkaisevan katseen. Naisten jumaloitsemisen esineeksi oli hän saarnaajana joutunut yhtä paljon kaunopuheliaisuutensa kuin kauniitten säännöllisten kasvojensa, syvällisten silmiensä ja hienon mielevän suunsa tähden. Mutta tämän heidän jumaloimisensa oli pastorin hellä sydän käsittänyt ihanteellisemmalta kannalta niin, ettei hän huomannut tahi oikeammin ei tahtonut huomata, kaikkea siinä olevaa kuonaa, vaan ainoastaan niitä totuuden ja todellisen uskonnollisen tarpeen kultajyviä, jotka saattavat olla siihen kätkettynä. Hänen hartain halunsa oli voida johtaa janoavia sieluja Jumalan luo ja hän uskoi vilpittömästi, tahi ainakin niin vilpittömästi kuin ihminen sen voi tehdä, että nämät torstai-illat, jolloin hän kreivitär Barnekenin kodissa luki ja piti rukouksen ja jolloin hänellä oli tilaisuus välittömällä tavalla lähestyä kuulijoitaan, tulivat siunausta tuottaviksi kaikille näille turhuuden ja maailmallisuuden pauloihin kiedotuille ihmis-sieluille.

Kun tee oli juotu, asettuivat naiset, emännän kehoituksesta jälleen paikoilleen, ja pastori astui tilapäiselle puhujalavalle. Vilkasta hälinää, joka hetki sitten vallitsi salissa, seurasi äkkiä syvä hiljaisuus, jonka kestäessä pastori seisoi kädet ristissä ja pää alas painettuna. Sitten hän kohotti päänsä, luki luvun raamatusta, ja lausui omituisella, sydämmeen käyvällä, suoralla tavallaan lyhyen iltarukouksen.

Kun rukous oli pidetty ja kuulijat muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen nousivat paikoiltaan, loisti monen silmissä kyyneleitä. Hämärä aavistus, jonka äsken kuullut, juhlalliset sanat olivat herättäneet, siitä että uskonnossa on jotakin suurta ja ylevää, jota ansaitsee etsiä, liikkui hetkeä heidän sydämissään. Mutta tämän aavistuksen tukahutti haaveilu, jossa pastorin viehättävä olento heidät piti, ja joka jälleen leimahti ilmituleen, kun he hyvästi jättäessään toivoivat saavansa häneltä katseen, ehkäpä kädenpuristuksenkin ja niin päättivät he iltansa kreivitär Barnekenin luona, kuten tavallisesti, enemmän tahi vähemmän kiihoitetussa mielen tilassa, täynnä rehellisiä aikomuksia tehdä oikein, lukea raamattua ja auttaa köyhiä.

Sill'aikaa, kun naiset heittivät hyvästi ja kreivitär hommasi vieraittensa kanssa, meni pastori Gabriellen luokse, joka sattumalta seisoi yksinään pöydän ääressä, selaillen äitipuolensa raamattua. Huomattuaan pastorin, paiskasi hän heti kirjan kiinni ja loi häneen samalla kertaa uhkarohkean ja pelästyneen katseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Barneken", sanoi pastori ystävällisesti, vaan vakavasti, "että, tällä tavalla, sekaannun teidän asioihinne; mutta tokkohan te tiedättekään, että vähän aikaa sitten loukkasitte äitipuoltanne tylyllä ja kummallisella käytöksellänne?"

Gabrielle loi äkkiä silmänsä maahan ja puri huuliansa, salatakseen miten ne vapisivat.

"Mikä oikeus pastorilla on nuhdella minua?" mutisi hän ja rupesi taas hermottomasti hypistelemään raamattua.

"Enhän minä teitä nuhtele", vastasi pastori samalla ystävällisellä äänellään, "minä vaan huomautan teitä, että olette käyttäynyt ajattelemattomasti, sillä muuta kuin ajattelemattomuutta se varmaankaan ei ollut. Ja mitä tuohon nuhtelemis-oikeuteen tulee, on jok'ainoalla ihmisellä oikeus koettaa vaikuttaa hyvää toiseen."

"Mutta te ette vaikuta hyvää!" huudahti Gabrielle säälittä, keikauttaen päätään ja luoden pastoriin teeskennellyn, rohkean katseen. "Ainakaan ei minuun", lisäsi hän, huomatessaan miten pastori säpsähti ja kalpeni, "minut te teette, vaan onnettomammaksi ja pahemmaksi kuin minä olen."

Lausuttuaan nämät sanat, joita melkein tukahutti hillitty mielenliikutus, kääntyi hän äkkiä pois ja jätti pastorin.

Tämä seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja loi nuoren tytön perään surullisen katseen. "Lapsi raukka", ajatteli hän, "hän on aivan kuin sairas, siipensä murtanut lintu, joka tarvitsee hoitoa ja apua. Mutta kuka sitä hänelle antaa?"

Gabriellen ja pastorin keskustelu oli heti herättänyt levottomuutta. Huolimatta kaikista yrityksistään näyttäynyt levolliselta, ei kreivitär voinut estää katseitaan levottomasti kääntymästä siihen osaan huonetta, missä hänen tytärpuolensa seisoi, kauniit, nuorekkaat kasvonsa, käännettyinä pastoria kohti. Muittenkin naisten kesken kuului äkkiä heidän hyvästi jätellessään kuiskauksia: "Mitä pastorilla voi olla hänelle sanomista?" "Niin omituista, ne, jotka eivät muuten milloinkaan vaihda sanaakaan keskenään. Mitä kummaa hän sanoo?"

Heidän levoton kummastelemisensa haihtui kuitenkin, kun näkivät Gabriellen jättävän pastorin ja tämän menevän etsimään hattuansa, sitten sanoakseen hyvästi. Muutamain sydämmissä syttyi jo heikko toivo, että he, jos pukeutuisivat hitaasti, voisivat lähteä samalla kertaa kuin pastori ja sitten ehkä kotimatkalla saisivat hetken nauttia hänen seurastaan, mutta kreivitär olikin heitä kaikkia viekkaampi. Tämä ei ollut ensimmäinen torstai-ilta, jolloin kreivitär vieraittensa kanssa viimeiseen silmänräpäykseen asti taisteli nuoresta papista, ja nyt kuten aina ennenkin saavutti hän voiton. Kun pastori tuli sanomaan, hyvää yötä kreivittärelle, puristi tämä hänen kättään erittäin merkitsevällä tavalla ja kuiskasi äkkiä; "pastori, ettekö tahdo käydä istumaan ainoastaan kahdeksi minuutiksi, minulla on köyhä perhe, josta minun välttämättä täytyy saada puhua teidän kanssanne. Heidän tilansa on ylen kurja, isä on jo kolme vuotta maannut keuhkotaudissa, äiti liiasta huolesta nääntynyt … kuusi lasta…"

Pastori laski heti pois hattunsa ja istahti kuulemaan kreivittären kertomusta. Tosin hän oli hyvin väsynyt, sillä hän oli tehnyt työtä koko päivän, suomatta itselleen hetkenkään lepoa ja koska hänen seuraavana aamuna täytyi nousta varhain, halusi hän päästä levolle, mutta kun oli puhe lähimmäisen hädän lieventämisestä, saattoi hän kieltäytyä kaikesta.

Mutta vieläkin oli kreivittärellä taistelu voitettavana, ennenkuin hän onnistui jäämään yksin pastorin kanssa. Kun Gabrielle huomasi, että hänen äitipuolensa pyrki kahdenkeskiseen keskusteluun sielunpaimenensa kanssa, valtasi hänet äkkiä viha, jonka voiman hän tunsi sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Hän lähetti heti pois valtiomiehen, joka viimeiseen asti huvitti häntä kohteliaisuuksilla ja filosoofillisilla mietteillä, viittasi luokseen molemmat nuoremmat sisarensa, neljätoista-vuotiaat kaksoiset Mimmin ja Ebban, jotka juuri aikoivat sanoa hyvää yötä ja kuiskasi heille hilliten kiivauttaan:

"Tulkaa tytöt kiusataanpa 'häntä' hetken aikaa, seuratkaa vaan minua ja istukaa viereeni, niin saatte nähdä!"

Molemmat tytöt nyykähyttivät salaperäisinä päätään ja seurasivat Gabrielleä, mielissään sekä siitä, että saivat tehdä kiusaa 'hänelle' — he eivät milloinkaan puhuneet äitipuolestaan muulla nimellä — että vieläkin enemmän siitä, että saivat ottaa osaa vehkeisin "Bellan" kanssa, joka kaikessa oli heidän esikuvansa ja ihanteensa.

Gabrielle veti heidät mukanaan siihen osaan huonetta, missä kreivitär ja pastori istuivat, kreivitär sohvassa ja pastori tuolilla hänen vieressään. Tänne kolme tyttöä istuutuivat; Gabrielle, joka tunsi itsensä epävarmaksi, otti kirjan pöydältä ja alkoi sitä selailla, mutta Ebba ja Mimmi, jotka tahtoivat saavuttaa Gabriellen hyväksymisen, tuijottivat kreivittäreen ja pastoriin niin hävyttömästi ja häiritsevästi kun vaan suinkin saattoivat.

Kreivitär lopetti silmänräpäykseksi keskustelun, joka oli käynyt melkein kuiskaamalla ja kääntyi äkkiä pikkutyttöjen puoleen.

"Ei, rakkaat lapseni", hän sanoi, ja ponnistukset, joilla hän koetti pastorilta salata kärsimättömyyttään, tuottivat imelän hymyn hänen ohuille pitkille huulilleen, "jo on aika teidän panna maata, kellohan on jo yli kymmenen, sanokaa nyt hyvää yötä ja menkää huoneesenne! Olen hyvin tarkka siitä, että lapset tulevat varhain levolle", jatkoi hän kääntyen pastoriin, "sillä luulen kehitys-iässä oleville tytöille olevan vaarallista valvoa myöhään iltasin."

"Epäilemättäkin", vastasi pastori, "muuten luulen sen kaikillekin ikäkausille olevan vahingollista", lisäsi hän tukahduttaen huokauksen.

"Pikku tytöt" nousivat ja katsoivat kulmakarvainsa alta Gabrielleen ikäänkuin olisivat toivoneet apua häneltä. Mutta Gabrielle luki niin innokkaasti kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, mitä hänen ympärillään tapahtui ja pikku tyttöjen ei siis muuta auttanut kuin totella. He niiasivat pastorille ja sallivat äitipuolensa huulillaan koskettaa heidän poskiaan sekä kiirehtivät sitten pois salista.

Ebban ja Mimmin mentyä syntyi hetken hiljaisuus. Gabrielle piti yhä edelleenkin silmänsä itsepintaisesti kiinnitettyinä kirjaansa, kreivittären kasvot synkistyivät synkistymistään ja pastori rupesi jo mielessään punnitsemaan käyttäisikö hän tätä keskeytymistä sanoakseen hyvää yötä, — saattoihan hän toistekin kuulla loput tuon köyhän perheen olosta.

Mutta kreivitär ei antanutkaan niin helpolla perää.

"Rakas Gabrielle", sanoi hän tylysti, "näytät todellakin niin heikolta, ja väsyneeltä, että tekisit viisaasti, jos noudattaisit pikku tyttöjen esimerkkiä, vaikka et enää olekaan kehitys-iässä. Tämä talvi kaikkine valvomisineen on kokonaan poistanut verevyytesi, olet niin kalpea ja laiha, että oikein olen huolissani tähtesi."

"Tosiaankin, neiti Gabrielle näyttää heikolta", sanoi pastori ystävällisellä osanottavaisuudella ja katseli tutkivasti hienoja kalpeita kasvoja, jotka, yhdeksästätoista ikävuodesta huolimatta, näyttivät niin kuihtuneilta.

Gabrielle ei voinut vastata mitään; hän tunsi, mitenkä hän nyt, kuten aina ennenkin, vähitellen joutui tappiolle, kun hän koetti vastustaa äitipuoltaan.

"Niin, eihän se ole ihmekään", jatkoi kreivitär samalla tylyllä tavallaan, "kun usean kuukauden kuluessa jok'ainoa ilta tulee levolle vasta kahden, kolmen ajoissa yöllä! En voi kuvata minkälainen tämä talvi on ollut; jos Gabrielle sattumalta jonakin iltana ei ollut kutsuttu muualle oli hän aivan kuin kuumeessa, kunnes hankki itselleen lippuja teaatteriin tahi sai joitakuita ystäviä luokseen. Sellainen ylellinen huvittelemishalu saattaa tulla yhtä vaaralliseksi kuin morfiinin vaikuttama päihtymys: ei voi elää, jollei joka päivä saa tavallista määräänsä."

Kreivitär kohotti olkapäitään ja loi pastoriin levollisen silmäyksen, sellaisen henkilön tavoin, joka jo kauan on nähnyt parhaitten ja eniten hyvää tarkoittavien varoitustensa olevan turhat.

"Hyvä neiti", sanoi pastori ystävällisesti nuhdellen, "ei teidän pitäisi noin väärinkäyttää huvituksia, se tuottaa vaan mukanaan kyllääntymistä ja elämän inhoa. Jos minä olisin teidän sijassanne, kreivitär", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "niin kieltäisin nuorta tytärtäni tällä tavalla turmelemasta itseään niin hengen kuin ruumiin puolesta."

Kreivitär pudisti päätään pilkallisesti hymyillen.

"Minulla ei ole mitään valtaa Gabriellen yli. Olen häntä rukoillut, varoittanut, olen hänelle osoittanut mitenkä turhaa, tyhjää, jopa kerrassaan synnillistäkin tämä maailmallinen elämä on, johon hän niin kokonaan antautuu. Olen sanonut hänelle, etten suinkaan tahdo häntä kieltää huvittelemasta, päinvastoin, sillä salliihan Jumalakin kohtuullisen huvittelemisen, mutta huvituksen tulee olla huvituksena, eikä kuten hänelle elämän ensimmäisenä, melkeinpä ainoana pyrintönä. Mutta minä en voi, enkä saakaan pahoittaa yhdeksäntoista vuotiasta tyttöä, joka on elänyt mukana niin kauvan ja niin paljon kuin Gabrielle."

Tämän pitkän puheen kestäessä ei Gabrielle edes koettanutkaan mitään vastata, mutta kun hän nosti silmänsä kirjasta, jota hän oli selaillut ja kun ne kohtasivat äitipuolen kylmän, ankaran katseen, kuvautui niissä yht'aikaa avuttomuus ja raivo. Hän ei mitenkään voinut väistää tuota hyökkäystä hänen huvitushaluaan vastaan, sillä pienimmissäkin yksityisseikoissa, jopa kreivittären nuhteisiin ja varoituksiin asti, oli se todellisuuden mukainen. Ja miten valheellinen se kuitenkin samalla oli! Miten kavala äitipuoli oli, kun koetti esiintyä maailmaa halveksivana pyhimyksenä, hän, joka kuitenkin tahtoi maailman kunnioittamista, jolla oli halu tulla huomatuksi ja saavuttaa vaikuttava asema — ja otti sitte vielä pastorin liittolaisekseen yhdessä hänen kanssaan sinkahuttaakseen nuhteita yhdeksäntoista vuotiasta vastaan, jota vielä huvittavat nuoruuden ilot! Gabrielle vapisi mielenliikutuksesta, vaan ei saattanut lausua sanaakaan. Hän tiesi, että hän, jos olisi ruvennut itseään puolustamaan, olisi tullut niin liikutetuksi, ettei olisi voinut hillitä ulkonaista eikä sisällistä ihmistään ja hän tunsi pelonsekaista kauhua kenellekään — kaikkein vähinten äitipuolelleen — paljastaa jotakin siitä, mikä hänessä liikkui.

Hän nousi naurahtaen hermostuneesti ja löi kirjan kiinni.

"On kai parasta, että menen maata, koska olen niin elähtänyt", sanoi hän, naurun vääristäessä hänen pehmeätä, tuntehikasta suutaan niin, että hän näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

Sen jälkeen sanoi hän hyvästi pastorille, joka nousi ja toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä, ojensi kätensä äitipuolelleen, joka sormenpäillään sitä kosketti ja riensi pois salista.

Pastori seurasi pitkällä, haaveksivalla katseella hoikan vartalon nopeita, miellyttäviä liikkeitä, kunnes se oli kadonnut perä-oven uutimien taakse. Silloin hän, keveästi huoahtaen, kääntyi kreivittären puoleen.

Mutta kreivitär olikin huomannut tämän katseen ja ainoastaan mitä suurimmalla ponnistuksella saattoi hän hallita kasvojensa piirteitä ja pastorin kehoituksesta jälleen ryhtyä keskeytettyyn kertomukseen köyhästä perheestä.

Kun Gabrielle oli päässyt huoneesensa ja sulkenut oven, heittäytyi hän polvilleen sängyn viereen ja purskahti itkuun. Hän oli mielestään sillä hetkellä onnettomin ja eniten kiusattu ihminen maan päällä. Minne ikänä hän loi katseensa, näki hän kaikkialla ainoastaan elämän inhoa ja toivottomuutta, Elämä, jota hän oli viettänyt kuluneena talvena ja joka oli antanut aihetta äitipuolelle äskeisiin, julkeihin nuhteluihin, oli turmellut hänen terveytensä, tehnyt hänet kyllääntyneeksi ja tylsistyneeksi — ja kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut siitä luopua. Kotiansa hän inhosi, äitipuolen pelkkä läsnäolokin saattoi hänet välistä niin hermostuneeksi ja kiivaaksi, että hänen täytyi lähteä ulos, välttääksen kohtauksia, joita hän perästäpäin olisi katunut. Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. — nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään sentähden, — ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat, selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät, milloin sammuivat hänen sielussaan — kaikki tämä oli omiansa tekemään hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.

Itkettyään hetken aikaa, nousi hän äkkiä, meni pukemispöytänsä luo, otti pienen peilin ja tarkasteli muutaman silmänräpäyksen kuluessa kasvojaan. Kesken syvää, vilpitöntä toivottomuuttaan, oli hänet äkkiä vallannut naurettava uteliaisuus saada tietää, miltä hän näytti tämän rajun mielenliikutuksen aikana.

Tyydytettyään tämän uteliaisuutensa, laski hän peilin pöydälle, pani kätensä ristiin, nojasi päänsä taaksepäin, tietämättään teaatterimoisella liikkeellä ja huudahti useampia kertoja:

"Minä kammoksun elämää … minä kammoksun elämää!…"

Sitten hän huolellisesti pyyhki kyyneleensä ja rupesi hitaasti riisumaan itseään.

Gabriellen huone oli pieni ja sievä, järjestetty osaksi taiteellisuuden, osaksi hienon maailman vaatimusten mukaan, mikä saattoi koko huoneen näyttämään levottomalta ja liian upealta. Seinät olivat melkein kokonaan peitetyt tauluilla ja koristuksilla ja nurkkahyllyt ja plyyssipöydät täpösen täynnä pikku kaluja. Gabriellen kirjoituspöydän yläpuolella riippui pääkallo ja sen vieressä suuri, kirjava, levitetty viuhka. "Tällaista on elämä: kuolon ajatuksia viuhkan löyhytyksien ohessa, epätoivo kotiljongin kohinassa", filosofeerasi tuo yhdeksäntoista vuotias, pieni, vaaleatukkainen pessimisti, jonka aivoissa viimeinen muoti — lehti sekaantui kuolon mietteisiin, rakkauden unelmiin ja nimettömiin kuvailuihin elämän aloilta, jota hän ei vielä tuntenut muuta kuin aavistuksessaan ja kaipauksessaan.

Hänen kirjoituspöydällään oli rouva Achermanin runot, joita hän joka ilta ennen maatapanoaan hetken aikaa luki. Tämä pessimismon edustaja oli tehnyt syvän vaikutuksen Gabriellen aikaisin kehittyneesen ja kuitenkin niin lapselliseen mielikuvitukseen; hän oli oppinut ulkoa useita runoja, joita hän, kun oli elämään kyllääntynyt, itsekseen lausui tahi kirjoitti pieneen, somasti nidottuun kirjaan, jonka ensi lehteen oli piirretty sanat: "Muistelmia, kirjoitti G.B."

Gabriellen riisuutuessa koputettiin ovelle ja kun hän avasi sen: näkyi raosta kahdet pienet, sievät tytönkasvot ja kaksi melkein samallaista ääntä kysyi:

"Bella. joko nukut?"

"En suinkaan, tulkaa sisään", vastasi Gabrielle, minkä jälkeen tytöt varovasti sulkivat oven ja tulla tipsuttelivat huoneesen.

He olivat niin toistensa näköisiä kuin saattoivat, pitkissä yöpaidoissaan, jalat paljaina ja letit riippumassa pitkin selkää, sillä eroituksella vaan, että toinen oli vaalea, toinen tumma.

Kuu he olivat kiivenneet Gabriellen sänkyyn ja jalat ylösvedettyinä istuivat nojautuneina toisiinsa, aivan kuin kaksi pientä linnunpoikaa, alkoi tummatukkainen Mimmi uskoa Gabriellelle salaisuuksiaan, sillä välin kun Ebba, joka hartaasti katseli, mitenkä Gabrielle päästi alas tukkansa, toivoi pian saavansa panna pitkän lettinsä samalla tavalla kuin "iso-sisar."

"Tiedätkö, minkä löydön minä olen tehnyt?" kuiskasi Mimmi salaperäisenä, "ajatteleppas, kun 'hän' on topattu, niin kauhean topattu, ettet voi ajatellakaan!"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Gabrielle heti harrastuksella, joka melkoisesti haihdutti synkät ajatukset, joiden valtaan hän äsken oli heittäytynyt.

"Odotappas, niin saat kuulla", jatkoi Mimmi, hurmaantuneena, kun tiesi voivansa ilmoittaa, niin tärkeän uutisen. "Sill'aikaa, kun 'hän' istui salissa papin kanssa, tuli Mari ja kuiskasi minulle: 'tulkaa, neiti, niin saatte nähdä jotakin!' Ja sitten Liina asettui vartijaksi salinovelle ja me menimme 'hänen' huoneesensa, ja siellä Mari näytti minulle liivit ja sinä et voi uskoa, mitenkä topatut ne olivat ihan joka paikasta. Tokkohan isä olisi hänet nainut, jos hän olisi sen tiennyt?"

"Sen hän kyllä olisi tehnyt", vastasi Gabrielle halveksivalla, äänellä, olen aivan varma, että hän olisi nainut hänet, vaikkapa hän olisi ollut kyttyräselkäinen."

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Mimmi yhä enemmän salaperäisenä, "tiedätkö, mitä Mari sanoo? Mari sanoo, että 'hän' on rakastunut pappiin. Ja sen minäkin uskon", lisäsi nuori tyttö päättävästi.

Gabrielle käänsi pois päänsä ja alkoi innokkaasti puuhata pukemispöydän ääressä.

"Pikku tyttöjen ei pitäisi ajatella sellaisia", sanoi hän katsomatta sisareen.

"Ja miksikä, ei?" kysyi Mimmi kovin loukkaantuneena, "enkö minä muka ole kyllin vanha ymmärtämään rakkautta? Olen toki, ja minä tiedänkin siinä asiassa paljoa enemmän kuin kukaan ihminen voi aavistaakaan! Miksikä hän aina olisi niin pahalla tuulella, kun vaan pappi on käynyt täällä, jollei sentähden, että hän on rakastunut häneen! Saattepa nähdä minkälainen hän taas huomenna on! Saamme nähdä, eikö meillä silloin tule olemaan tavallista hauskempi! Voi, mitenkä onnettomat me sentään olemme!"

"Niin, kyllä me olemme hyvin onnettomat", sanoi Ebba, luoden uneksivan, ikävöivän katseen Gabriellen tukkaan, "luulen, ettei löydy montakaan tyttöä, jotka olisivat niin onnettomat kuin me!"

"Pienet siskoni!" sanoi Gabrielle, joka, pantuaan pois kampuunuttunsa, istui Mimmin ja Ebban väliin ja kietoi käsivartensa heidän vyötäisilleen, "olemme todellakin hyvin onnettomat. Ja pahin kaikista on, etten näe mitään parannuksen toivoa. 'Hän' tulee päivä päivältä yhä pahemmaksi!"

"Mutta minä en aijo kärsiä tätä kauan", sanoi Mimmi päättävästi, "niin pian kuin olen käynyt rippikoulun, rupean minä koti-opettajaksi!"

"Ja minusta tulee kansakoulunopettaja", selitti Ebba. "Opettamalla pieniä, köyhiä lapsia, voi tuottaa niin paljon iloa ja hyötyä muille! Karin Lind aikoo myöskin siksi."

"Niin, hätäkös teidän on", sanoi Gabrielle surullisesti hymyillen, "mutta toista on minun laitani, mihinkä minä ryhdyn?"

"Sinun pitää mennä naimisiin!" lausui Mimmi päättävästi. "Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa kamariherra, hänhän on niin äärettömän rakastunut sinuun."

"Ei, minun mielestäni sinun pitäisi ottaa Juhani, hän on niin paljoa kiltimpi", vastasi Ebba.

Gabrielle pudisti hymyillen päätään.

"Rakkaat tytöt, ei sitä voi päättää mennä naimisiin samalla tavalla kuin päättää ruveta opettajaksi, sen tulette tekin vast'edes ymmärtämään. Täytyy pitää miehestä ennenkuin voi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ei, mutta tiedättekö, mitä minä tulen tekemään? Minä otan pienen äidin-perintöni, lähden ulkomaille, opin siellä maalaamaan ja tulen taiteilijaksi. Sitten järjestän itselleni oman työhuoneeni ja te muutatte minun luokseni ja sitten me asumme yhdessä. Eikö siitä tule mainiota?"

"Tulee, tulee, voi kuinka hauskaa!" riemuitsivat tytöt ja pusertuivat likemmäksi Gabrielleä. "voi kuinka hupaista meille tulee! Ajatteleppas, kun pääsemme 'hänestä' ja saamme tehdä niinkuin itse tahdomme, eikä aina tarvitse kuulla torumisia, eikä … oi, mikä hyvä tuuma Bella!"

Gabrielle hymyili ja suuteli pikku tyttöjä, jotka, järkähtämättä luottaen Bellan taitoon voida toteuttaa tuumansa, rupesivat mitä valoisimmilla väreillä kuvailemaan tulevaisuutta.

Niin istuivat he vieretysten ja juttelivat tuolla viehättävällä, ajattelemattomalla tavalla, joka on omituinen neljäntoista vuotiaille, jotka vielä seisovat elämän ovella ja lapsen unisin silmin kurkistelevat sisään sen avainreiästä, kunnes uni arvaamatta heidät saavutti ja he, hellästi toivotettuaan hyvää yötä isolle sisarelle, hiipivät huoneeseensa, joka oli Bellan huoneen vieressä.

Tyttöjen mentyä, riisuutui Gabrielle nopeasti ja pani maata. Sitten sammutti hän kynttilän ja sytytti pienen yölampun, jonka hän asetti päänaluksensa viereen. Gabrielle tunsi nimittäin voittamattoman kauhun pimeyttä ja yksinäisyyttä kohtaan; tuon uhkarohkean nuoren tytön, joka naisten ajattelemattomuudella nauroi todellisille vaaroille, saattoi yön pimeys vapisemaan. Siinä piileytyvä ylevyys, tyhjyys ja käsittämättömyys täyttivät hänen mielikuvituksensa salaperäisellä kauhulla, jota hänen täytyi karkoittaa pienen lampun himmeällä valolla, joka levisi hänen päänalukselleen ja saattoi siinä lepäävän, hienon, nuorekkaan pään näyttämään sairaalta ja surulliselta. — — —

Kello oli jo hetken aikaa sitten lyönyt yksitoista, kun pastori Wallner, aina etehiseen asti jatkettuaan keskustelua kreivittären kanssa, vihdoin kolmannen tahi neljännen kerran sanoi hyvästi ja läksi kotiinsa.

Kreivittären tummat silmät loistivat ja poskilla hohti vieno puna, joka antoi hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen nuoruuden vivahduksen. Jäätyään yksin saliin, istuutui kreivitär nurkassa olevaan sohvaan; nojasi päänsä käteensä ja vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin… Sitten hän nousi äkkiä, loi hämmästyneen katseen ympärilleen, ikäänkuin olisi herännyt unesta, soitti palvelijaa, joka heti tulikin sammuttamaan lamppuja, ja meni sitten puolisonsa huoneesen, joka oli toisella puolella ruokasalia.

Kreivi Barneken istui nojatuolissa ja luki, sikaria polttaen, iltalehteään. Nähdessään vaimonsa, laski hän heti pois sikarin ja nousi puoleksi tuolistaan.

"Luultavasti et vielä aio mennä maata", sanoi hänen vaimonsa, joka oli pysähtynyt muutaman askelen päähän hänestä.

"En, valvon vielä hetkisen", vastasi kreivi, "minulla on tänään ollut niin paljon tehtävää, ett'en ole ehtinyt edes vilaistakaan sanomalehtiä."

Kreivitär seisoi yhä liikkumatta miehensä edessä. Hän piti silmänsä maahan luotuina ja lujasti kokoon puristetut huulet osoittivat hänessä tapahtuvan sisällisen taistelun. "Minkätähden et tullut seuraamme tänä iltana?" kysyi hän äkkiä omituisen karkealla, välinpitämättömällä äänellä ja katsahti mieheensä, "olen kovin pahoillani siitä, ett'et milloinkaan tahdo ottaa osaa hartaushetkiimme."

Kreiviä tämä keskustelu näytti vaivaavan.

"Suo anteeksi, rakas ystäväni… Sinun tähtesi olisin mielelläni tullut, mutta se oli minulle kerrassaan mahdotonta. Minulla on todellakin ollut niin paljon työtä tänään…"

"Sinulla on kyllä aikaa kaikkeen muuhun, paitsi tähän…"

"No niin, ehkäpä joskus toiste … ensi torstaina … olen vakuutettu siitä, että se on hyvin huvittavaa, onhan Wallner harvinaisen etevä saarnamies."

Kreivitär hymyili kylmästi ja ylenkatseellisesti.

"Olkoon niin, toiste siis … jos Jumala suo meidän siksi elää… Hyvää yötä!" vastasi hän, ojentaen kätensä kreiville, joka tarttui siihen ja suuteli sitä, kohteliaasti nousten ja toivottaen vaimolleen hyvää yötä.

Suljettuaan miehensä huoneen oven, huokasi kreivitär helpotuksesta. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa, hän oli miehelleen näyttänyt tien, joll'ei hän tahtonut sitä kulkea, niin — saattoi kreivitär ainakin olla levollinen. Eikä suinkaan se ollut mikään synti, että hänestä tuntui helpoitukselta, kun ei hänen uskonnollisessa kokouksessa tarvinnut nähdä miehensä kasvoja edessään…

Tultuaan huoneesensa, otti kreivitär heti esille kirjan, joka sisälsi uskonnollisia tutkistelemuksia ja jonka hän oli saanut lainaksi pastori Wallner'ilta. Sitä hän luki pitkän aikaa. Sen jälkeen laskeutui hän polvilleen tuolin eteen ja alkoi rukoilla, ensin hiljaa itsekseen, sitten ääneen, selvään lausutuin sanoin.

Hän ei tiennyt, mitenkä kauan hän oli vuorottain rukoillut ja lukenut, mutta kun hän viimein laski pois kirjan ja rupesi riisuutumaan, alkoivat esineet suuressa salissa, joita toukokuun yö muutaman tunnin kuluessa oli peittänyt keveään hämärään verhoonsa, yhä selvemmin ja selvemmin esiintyä kevät-aamun valossa.

II.

Kreivi Barnekenin ensimmäinen puoliso kuoli Gabriellen ollessa kymmenen ja pikku tyttöjen äsken täytettyä viisi vuotta. Vainajaa olivat lapset hellästi rakastaneet ja kymmen-vuotiaan tytön suru äitinsä kuolemasta osottautui yhtä rajuksi kuin kestäväksikin. Vielä nytkin, vaikka oli kulunut jo yhdeksän vuotta siitä illasta, jona hän seisoi äitinsä kuolinvuoteen vieressä ja nyyhkyttäen rukoili häntä vielä kerran avaamaan silmiään, saattoi hän öisin herätä ja itkeä kaipauksesta, jota hän tunsi rakkaasen vainajaan.

Gabriellen suhde isäänsä oli sitä vastoin aina ollut vieras, mikä sai luonnollisen selityksensä kreivin rakkauden puutteesta niin kotiaan kuin perhettään kohtaan. Oikeastaan hän ei ollut muuta kuin kunnianhimoinen valtiomies, joka osasi kätkeä himonsa miellyttävällä käytöksellään.

Jo pitkät ajat oli ollut yleisenä salaisuutena, että kreivi pelasi ja että hänen asiansa olivat hyvin sekavat. Ei siis ollenkaan herättänyt kummastusta, kun tiedoksi tuli, että kreivi, auttaakseen taloudellista asemaansa, pari vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen, oli mennyt kihloihin rouva Bernerin, tehtaanomistaja Bernerin lesken kanssa, jonka sanottiin omistavan enemmän kuin miljoonan.

Tässä liitossa ei rakkaus ollut pienimpänäkään vaikuttimena; koko toimi oli niin rehellinen ja silminnähtävä arvon ja rahain vaihto, ett'ei kenenkään päähän olisi luullut pistävänkään kutsua tätä avioliittoa muuksi kuin kaupaksi. Mutta kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, kietoutuivat nytkin molemmat asianomaiset verkkoon, joka oli kudottu romanttisista valheista. Salaperäisistä lähteistä tuli äkkiä esiin äsken kihlattujen runollisia lausuntoja, niinkuin esimerkiksi, että rouva Berner oli uskonut eräälle ystävälle, että hän heti, ensi kerran kohdatessaan kreivin, tunsi hänessä saavansa herransa, tahi että kreivi oli sanonut nykyisen morsiamensa olevan ensimmäisen, todellisen naisen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt j.n.e.

Nämät lausunnot kulkivat viikon päivät suusta suuhun, kunnes ne vihdoin peruuttamattomina kiintyivät kreiviin ja hänen morsiameensa ja vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen ihmisten silmissä antoivat tälle kylmälle, sivuseikkoihin perustuvalle avioliitolle runollisen värityksen.

Kreivi oli kumminkin hyvin tyytyväinen, jos kohta hänen sydämmensä ei ollutkaan määrääjänä tässä asiassa. Oli kuitenkin eräs seikka, joka häiritsi tätä tyytyväistä mieli-alaa, nimittäin tapa, millä Gabrielle vastaan otti tiedon isänsä kihlauksesta.

Valtiollisen elämänsä kestäessä, oli kreivi Barneken useamman kerran muuttanut mielipiteitään tarkoissakin kysymyksissä, ja oli sen aina tehnyt ujostelematta ja pää pystyssä. Olematta vähintäkään hämillään oli hän, näiden muutosten jälkeen, esiintynyt maan edustajien edessä, vaikka tiesikin, että useimmat heistä eivät hänen käytöstään hyväksyneet, jopa häntä halveksivatkin; mutta tuona aamuna, kolme vuotta sitten, jolloin hän luokseen kutsutti kuudentoista vuotiaan tyttärensä, hänelle ilmoittaakseen, että aikoi antaa lapselleen äitipuolen, oli hän peloissaan ja levoton kuin hermostunut nainen.

Keskustelun päätös osottikin, että hänellä kyllä olikin päteviä levottomuuden syitä. Kun hän, tuo tottunut puhuja, sopertaen ja epävarmasti ilmoitti Gabriellelle uutisen kihlauksestaan, kohtasi häntä tulinen, toivoton vastustus, jonka lapsellinen kiihkeys kuitenkin antoi hänelle aihetta, voittamaan nuoren tytön, muistuttamalla häntä velvollisuuksistaan tyttärenä ja nuhtelemalla häntä itsensä hillitsemisen puutteesta.

Tämä kiista kreivin ja hänen tyttärensä välillä oli kuitenkin ensimmäinen ja viimeinen. Gabrielle mukautui pakonalaisella kärsivällisyydellä kohtaloonsa, ja kun kreivi hänelle esitti tulevan puolisonsa, vastaan ottivat niin Gabrielle kuin pikku tytötkin hänet niinkuin kolmen, hyvin kasvatetun, nuoren naisen tulee, moitteettoman kohteliaasti. Minkäänmoisia ystävyyden osoituksia ei kummaltakaan puolelta tullut kysymykseenkään.

Gabrielle oli tähän asti, nuoruudestaan huolimatta, melkein mielivaltaisesti hallinnut ja vallinnut isänsä talossa. Äidin kuoltua rupesi hän heti liikuttavalla tavalla pitämään huolta molemmista sisaristaan, järjesti heidän pukujaan, käveli heidän kanssaan j.n.e. Kokemansa syvä suru näytti hänet äkkiä kehittäneen ja lapsellinen, varhain herännyt tunne äidin velvollisuuksista saattoi hänet, pienen äidin tavoin, hoitamaan nuorempia sisariaan.

Itse kodin hallinnossakin oli Gabrielle vähitellen osannut hankkia itselleen yksinvallan. Tosin oli hänellä aina väliin pieniä kahakoita palvelijoiden kanssa, jotka kuitenkin, siitä huolimatta, pitivät hänestä paljon, sillä hänen tapansa heitä kohtaan oli ystävällinen ja sitä paitsi jakeli hän heille yltä kyllin lahjoja niin että hän, miten olikaan, aina lopulta sai tahtonsa perille. Mitä taas kreiviin tulee, ei hänkään ruvennut itselleen vaatimaan tätä valtaa; hänen valtiolliset tuumansa ja sekavat asiansa pitivät hänet alituisessa työssä, niin ett'ei häneltä jäänyt hetkeäkään koti-olojaan varten. Sitä paitsi ihaili hän suuresti tytärtään ja oli niin ylpeä hänestä, että hän mielellään uskoi hänelle kodin hallinnon ohjakset.

Isän naiminen muodosti käännekohdan Gabriellen elämässä. Siitä hetkestä, jolloin hän ja kreivitär Barneken tervehtivät toisiaan tyttärenä ja äitipuolena, tunsi Gabrielle vaikutuksensa kodissa olevan lopussa. Tämä aavistus toteutuikin aivan pian; kreivittären vallanhimoinen ja turhamainen luonne, joka saattoi hänet sekaantumaan pienimpiinkin taloudellisiin yksityisseikkoihin, vieroitti Gabriellen kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen jokapäiväisenä toimenaan ja pakotti nuoren tytön niin kokonaan luopumaan entisistä tavoistaan, ett'ei hänen mieleensä edes enää johtunutkaan pyytää luokseen joitakuita ystäviään tahi asettaa kukkia johonkin salin maljakkoon.

Eikä tämä kaikki kuitenkaan ollut Gabriellen katkerin suru. Hän saattoi antaa anteeksi isälleen, että tämä oli turmellut hänen ja pikku sisarien kotihauskuuden, että hän jokapäiväiseksi seuralaiseksi oli heille tyrkyttänyt vieraan, joka mitä suurimmassa määrässä oli heille vastenmielinen; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että isä, tämän naimisen kautta, oli tahrannut rakkaan vainajan muistoa, että hän oli joka päivä pakoitettu kuulemaan toista nimitettävän sillä nimellä, jota hänen mielestään, äidin kuoleman jälkeen, ei kukaan ollut arvokas kantamaan. Ensi talven, tuon Gabriellen mielestä niin inhoittavan naimisen jälkeen, vietti hän pikku tyttöjen kanssa ulkomailla, eräässä kasvatuslaitoksessa aivan likellä Pariisia. Hänen oli täytynyt taistella kova taistelu ennenkuin sai suostumuksen tuohon ulkomaan matkaan, eikä hän luultavasti olisi saanutkaan tahtoaan perille, ell'ei äitipuoli, joka kyllä muodon vuoksi pani vastaan, sydämmensä syvyydessä olisi tuntenut mielihyvää edes joksikin aikaa päästessään noista kolmesta tytöstä.

Kun Gabrielle seuraavana vuonna palasi kotiin ja muihin seurustelutaitoihinsa vielä lisäsi taidon puhua kaunista ranskaa — mikä muuten olikin hänen ainoa, todellinen tietonsa, sillä hänen kasvatuksensa oli ylen määrin laiminlyöty — heittäytyi hän naisellisen kestävyyden koko voimalla seura-elämään, ja siitä illasta asti, jolloin hän siellä alkoi saada voittojaan, syntyi hänen ja äitipuolen välillä äänetön, katkera kilpailu. Kreivitär oli vielä siinä iässä, jolloin naiset vaativat itselleen miesten ihailua, ja koska hänen tähän asti, ensimmäisen miehensä sairauden ja pienissä varoissa vietetyn nuoruuden tähden, oli täytynyt kieltäytyä nautinnosta, minkä se mukanaan tuo, koetti hän nyt kaikella sillä kiihkeydellä, mikä on omituinen kolmenkymmen vuotiaalle naiselle, korvata kärsimäänsä vahinkoa. Ja koska hänellä oli komeita pukuja ja piti loistavia juhlia, eivät nuoret herrat kieltäytyneet antamasta, mitä hän vaati.

Gabrielle hymyili pilkallisesti, ylpeänä kahdeksastatoista vuodestaan ja nuoruutensa kukoistavasta ihanuudesta, ja kreivitär tunsi tämän ivan alituisesti kalvavana, äänettömänä moitteena, joka vähitellen herätti hänessä vihansekaisen vastenmielisyyden nuorta tyttöä kohtaan.

Aniharvoin joutuivat Gabrielle ja hänen äitipuolensa julkiriitaan, mutta kreivittärellä, pahalla tuulella ollessaan, oli erinomainen taito pistellä, loukata ja nöyryyttää, mikä välistä teki kodin melkein sietämättömäksi hänen tytärpuolilleen. Tälläisissä tilaisuuksissa tunsi Gabrielle olevansa aivan aseeton; julkiriidassa olisi hän voinut puolustaa itseänsä äitipuolta vastaan, mutta halpamielisyyden ja oikullisuuden alueella, missä ammutaan myrkyllisiä nuolia, joutui hän kokonaan hämilleen. Hänen oli mahdoton vastata mitään, kun äitipuoli, pahan tuulen rasittamana päivällistä syödessä, tuskin koski ruokaan, vaan sen sijaan, matkimattoman kyllästyneesti ja epähienosti hymyillen, katseli jok'ainoata ruokapalaa, minkä nuoret tytöt söivät, ja vielä vähemmin saattoi hän vastata mitään, kun kreivitär leikillisellä häijyydellä pilkkasi hänen kapeita käsivarsiaan ja laihaa kaulaansa. Ei, hän ei voinut puolustaa itseänsä, mutta hän nousi kernaammin nälkäisenä pöydästä kuin kuulteli äitipuolensa mietteitä siitä omituisesta seikasta, että hyvin laihoilla henkilöillä usein on melkein ahnas ruokahalu. Iltasin, kun Gabrielle pikku siskoineen istui yhdessä tämän sängyssä ja nyyhkyttäen uskoivat toisilleen päivän vastuksia, päättivät he usein kertomuksensa rukouksella, että heidän "oikea äitinsä" rukoilisi Jumalaa, vapauttamaan heitä tuosta pahasta äitipuolesta.

Kreivitär Barneken oli ollut naimisissa noin kaksi vuotta, kun eräässä pääkaupungin kirkoista esiintyi nuori pastorin apulainen, josta ennen pitkää tuli ensimmäisen arvon muotipappi. Hän ei ollut saarnannut monenakaan sunnuntaina, ennenkuin kirkko, jo puolen tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua, oli ahdinkoon asti täynnä harrasta yleisöä, suurimmaksi osaksi ylhäisimpäin seurapiirien naisia — ja kun tämä yleisö lähti pois kirkosta, todistivat liikutetut kasvot ja innokkaat, tuttujen kesken vaihdetut muistutukset siitä, että nuoren papin kaunopuhelias saarna ei ollut jättänyt heitä kylmiksi.

Oli niin omituista, niin viehättävän liikuttavaa istua kuuntelemassa hänen sanojaan, jotka, hänen sointuvalla äänellään lausuttuina, tunkeutuivat syvälle sydämmiin. Ja miten hellät hänen saarnansa olivat! Jok'ainoa sana niissä huokui suvaitsevaisuutta, melkein jumalallista anteeksi antavaisuutta syntistä kohtaan. Hiin ei milloinkaan julistanut kovia, itsevanhurskaita tuomioita, vaan ainoastaan rakkautta, hellää, anteeksiantavaa rakkautta, rakkautta, joka todisti hänen tuntevan ihmissydämen tarpeen, ja joka saattoi täyttää sielun, ei ainoastaan kirkossa istuessa, vaan myös koko viikon kuluessa, elämän moninaisissa, vaihtelevissa oloissa. Yksin tanssiaisissa ja teaattereissakin, joita muutamat uskonnolliset piirit yksipuolisesti ja jyrkästi tuomitsivat, saattoi pastorin sanojen muisto herätä niin rauhoittavana, niin hellästi viihdyttäen levotonta mieltä ja synnyttäen siinä kaipausta seuraavan sunnuntain hartaushetkeen.

Tällä tavalla seurasi viikko viikkoa, kuukausi kuukautta. Vietettyään lauantai-illan tanssin pyörteessä, saattoivat nuoret tytöt sunnuntai-aamuna, veri vielä kuohuvana suonissa, mielikuvitus täynnä hämäriä kuvia ja hajanaisia sanoja, mennä kirkkoon, halulla vastaan ottaa pastorin joka sanan, itkeä nenäliinoihinsa ja vilpittömällä hartaudella lukea rukouksensa, sitten taas seuraavana päivänä aloittaakseen samaa elämää täynnä valheellisuuksia, joista eivät itsekään tienneet, sielun taisteluita, joita eivät ymmärtäneet.

Kreivitär Barnekenin elämään oli pastori tehnyt perinpohjaisen muutoksen. Jo ensi kerralla, kun hän kuuli pastorin saarnaavan, tekivät tämän sanat ja olento niin syvän vaikutuksen häneen, että hän koko sen päivää kävi ikäänkuin unissa ja tuskin puhui kotiväkensä kanssa. Koko seuraavan viikon oli hänen hymyilynsä "ylevän surullinen", kuten Gabriellen oli tapana sanoa.

Mutta seuraavana sunnuntaina tapahtui muutos, joka täytti hänen tytärpuolensa epäluuloisella hämmästyksellä, josta he eivät voineet tointua moneen aikaan.

Kun tytöt ennen päivällistä tulivat saliin, tunsivat he tuskin äitipuoltaan, niin tavallisesta eroavaa oli hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa. Silmänsä säteilivät ja huulilla lepäsi hymy, lempeä ja surullinen kuni syksyinen auringonlasku. Tytärpuolten häntä tervehtäessä, huokasi hän, silitti kädellään Ebban tukkaa ja loi nuoriin tyttöihin niin ystävällisen ja hellän katseen, että he hämmästyksestä punehtuivat.

"Mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Gabrielle heidän mennessään päivällisille, "saattepa nähdä, että meitä tulee kohtaamaan joku ikävyys!"

Torstai-iltana saatiin vihdoinkin selitys tuohon ystävälliseen mielialaan. Kun palvelija seitsemän ajoissa oli sytyttänyt lamput salissa ja järjestänyt tuolit puoli-ympyrään pienen pöydän ympärille, jolle oli asetettu kynttilä, raamattu ja virsikirja, kokoontui kreivittären luokse lukuisa naisjoukko, sekä nuoria että vanhoja. Vähän ajan perästä saapui pastori Wallner ja niin pian kun oli molemmin puolin tervehditty, istuivat naiset paikoilleen ja pastori alotti rukouksella raamatunselityksen, joka kesti noin kaksi tuntia. Kreivitär itki melkein koko ajan, ja vielä senkin jälkeen, kun pastori ja muut vieraat jo olivat menneet, oli hän niin liikutettu, että kyynelet, vähän väliä, ilman pienintäkään syytä nousivat hänen silmiinsä.

Nämät torstai-kokoukset jatkuivat sitten koko talven; mutta ystävällinen mieli, jota kreivitär oli osottanut ensimmäisten kokousten edellä, katosi vähitellen ja sen sijaan tuli hän, torstain lähetessä, tavallista oikullisemmaksi.

Seura-elämästä hän tosin ei ollut tykkänään luopunut — hänen varovaisuuden tunteensa kielsi häntä kokonaan loukkautumasta entisten seuratovereinsa kanssa, — mutta hänen huvittelemis-halunsa oli kadonnut, ja hän lakkasi äkkiä tanssimastakin. Suurimman osan aikaansa käytti hän sen sijaan hyväntekeväisyyteen, johonka hän, tutustuttuaan pastori Wallneriin, innolla antautui. Hän pani toimeen myyjäisiä hyviä tarkoituksia varten, perusti lastenkoteja, ruokki köyhiä kotonaan määrättyinä päivinä. Sen lisäksi kävi hän ainakin kerran päivässä hädänalaisten perheitten luona, ja saattoi siellä istua tuntikausia ja kuunnella kertomuksia heidän köyhyydestään ja kärsimyksistään sekä lohduttaa ja auttaa heitä, ei ainoastaan rahalla, vaan myöskin ystävällisillä, lempeillä sanoilla. Kun hän vihdoinkin erosi heistä, sai hän niin runsaassa määrässä vastaanottaa heidän kiitoksiaan ja siunauksiaan, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Usein koetti hän silloin kotimatkalla tavata pastoria, saadakseen häneltä neuvoja hyväntekeväisyyteensä, ja kun hän kohtasi hänet kotona, sattui usein, että heidän keskustelunsa hyvinkin pian jätti käytännöllisen alan ja vieri sielu-elämän viehättäviin sokkeloihin.

Kreivi Barneken ei vähintäkään sekaantunut vaimonsa tekoihin ja toimiin. Samoin kuin hän ei milloinkaan ollut pannut vastaan silloin kun kreivitär himosi iloja ja huvituksia, samoin soi hän nytkin puolisolleen täyden vapauden mielensä mukaan mennä rukoushuoneesen, sen sijaan että olisi hänen kanssaan ottanut osaa seuraelämään. "Vaimoni on täksi talveksi tullut jumaliseksi", oli hänen tapansa, filosoofillisesti hymyillen vastata kun joku kysyi hänen puolisoaan.

Tällä kannalla olivat asiat kreivi Barnekenin kodissa kun pastori Wallner eräänä kauniina kevät-iltana piti hartaushetken kreivittären salissa, ja Gabrielle ulkona balkongilla purki kihlauksensa serkkunsa ja lapsuuden ystävänsä, Juhani Barnekenin kanssa, joka heidän aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut hänen ihailijansa ja kosijansa.

Talvikausi oli jo aikoja sitten loppunut; oli viimeinen torstai, jolloin kreivittären luona pidettiin uskonnollista kokousta, sillä seuraavalla viikolla piti kreivin perheen — kreivi itse aikoi viettää kesää kylpylaitoksessa Saksanmaalla, — muuttaa Säboholmiin, vanhalle Södermanlannissa olevalle sukutilukselle, jonka kreivi, toisen vaimonsa rahoilla, oli äskettäin laitattanut uuteen kuntoon.

Kreivitär ja Gabrielle olivat, kumpikin tahollaan, täydessä hommassa koko tämän viikon. Gabrielle kävi jäähyväisillä perheissä, joihin hän oli talven kuluessa ollut pyydetty, järjesti omansa ja sisariensa puvut, ehdotteli huviretkiä, niin ett'ei hänen ja pikkutyttöjen tarvitsisi kolme kuukautta istua "kuivamassa" Säboholmissa äitipuolen kanssa.

Kreivitär kävi ainoastaan muutamilla harvoilla jäähyväisillä, mutta hän oli äskettäin pannut toimeen myyjäiset, joista tulot olivat aiotut käytettäviksi lastenkodin perustusrahastoksi ja ennenkuin hän lähti maalle, tahtoi hän saada suunnitelman siihen valmiiksi ja varat järjestetyiksi.

Pastori auttoi häntä uutterasti kaikissa näissä toimissa; tämän viikon kuluessa tuli hän joka toinen päivä kreivittären luo ja istui tuntikausia papereilla ja laskuilla peitetyn pöydän ääressä hänen pimeässä kirjoitushuoneessaan, salin vieressä. Nuoren papin kauniit silmät säteilivät ilosta, hänen nähdessään suotuisan tuloksen, johonka heidän laskunsa näyttivät johtavan, ja ajatellessaan niitä monia pieniä, sairaita, lapsiraukkoja, jotka tämän kodin kautta tulisivat saamaan hoitoa. Kreivitär taas lopetti säännöllisesti nämät istunnot, joiden viimeinen kohtaus näytettiin etehisessä oven luona, äänettömän, vaan runsaan kyyneltulvan vuotaessa.

Kahdentoista ajoissa sinä päivänä, jolloin kreivitär Barnekenin ja hänen tytärpuolensa muuttivat Säboholmiin, tuli pastori heittämään hyvästi ja tuomaan kreivittärelle kirjan, jonka tämä oli pyytänyt saada lainata. Kreivitär pyysi häntä istumaan, mutta hänellä oli niin kiire, että hänen heti täytyi mennä, eikä kreivitärkään uudistanut pyyntöään. Hän ei muuten näyttänyt olevan paraalla tuulella; tyttöjen läsnä-olo, pastorin hajamielinen kiire, ja monet määräykset, joita hänen vielä ennen lähtöään tuli antaa palvelijoille, tekivät hänet levottomaksi ja saattoivat hänen kasvoillaankin kuvautumaan mielipahan, jota ei edes pastorin läsnäolo voinut karkoittaa.

Mutta kun pastori sanoi hänelle hyvästi ja ystävällisellä tavallaan puristi hänen kättään, levisi hänen juroille kasvoilleen lempeä hymy, kun hän lausui matalalla äänellä:

"Tervetuloa Säboholmiin ensi viikolla, sydämmellisesti tervetuloa!"

Pikku tytöt kääntyivät äkkiä, ja katsahtivat Gabrielleen.

"Sielläkin!" kuiskailivat he silmää iskien ja omituisella korolla,

Gabrielle ei vastannut mitään; hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti pöytään, jonka ääressä hän istui. Kuullessaan äitipuolensa sanat; "tervetuloa Säboholmiin", valtasi hänet tyytyväisyyden tunne, joka äkkiä poisti sen ahdistuksen, mikä häntä koko viime aikana oli vaivannut, Hän ei ymmärtänyt tätä mielenliikutusta; se oli eräs noita haihtuvia, nimettömiä tunnelmia, jotka väliin liikkuvat sielussamme niin nopeasti, että ovat poissa, ennenkuin olemme ehtineet niihin tarttua ja tutkia niitä.

Mutta nämät haihtuvat tunnelmat jättävät aina sieluumme ikäänkuin salaperäisen onnen, vienon, sanattoman kaihon jälkiä.

III.

Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri, vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin, siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.

Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään; väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä hänen otsaansa.

Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen ja vaipui taas unelmiin.

Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua lehmuskäytävästä.

"Suokaa anteeksi, että häiritsen … en tiennyt teidän olevan täällä … lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.

Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.

"Minun pitäisikin oikeastaan paeta kentältä", sanoi hän ystävällisesti hymyillen, noustessaan tervehtimään nuorta tyttöä, "lupaanpa ett'en milloinkaan enää anasta lempipaikkaanne. Mutta koska nyt jo olen täällä, niin ehkäpä voimme hetkisen viihtyä toistemme seurassa, vai kuinka?"

"Voimme kyllä!" vastasi Gabrielle ja naurahti hermostuneesti, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän tahtoi salata olevansa jollakin tavalla liikutettu, "eikö teidänkin mielestänne täällä ole kaunista … etenkin tältä paikalta on varsinkin kaunis näkö-ala…"

Hän istahti penkille, pani kätensä ristiin päivänvarjon ympäri ja käänsi kysyvät kasvonsa Robertia kohti. Tämä nyykäytti hyväksyen päätään ja istahti sitten Gabriellen viereen.

"Tahdon mielelläni nähdä ainakin osan merta", jatkoi Gabrielle naisen hermostuneella innolla, saadakseen heti vireille keskustelun, jossa hänen kuitenkin, hyvästä seurustelutaidostaan huolimatta, täytyi tunnustaa Robertille etevämmyys, "viime kesän vietimme äitipuoleni maatilalla Uplannissa, missä ei ollut muuta vettä kuin viheriä lammikko ankkoja varten, ja minä luulin kuolevani ikävään. Tulen sairaaksi, ell'en saa nähdä merta, on aivan kuin olisin suljettu vankilaan."

"Teidän suonissanne ehkä virtaa viikinkien verta", vastasi Robert hymyellen.

"Luulenpa sen melkein. Olen varma siitä, että esi-isäni purjehtivat ympäri ryöstäen ja hävittäen. Se oli runollisempaa kuin laivalla matkustaminen Säboholmin ja Tukholman välillä, johonka minun kesäiset retkeni tulevat supistumaan!" lisäsi hän nauraen.

"Mutta viikingeillä oli kyllä vaivojakin, jotka olivat vähemmän runollisia", sanoi Robert hymyillen, "eikä niihin suinkaan luettu sitä, että ainoastaan kesä-aamuisin, kauniilla ilmalla on ylhäällä kello seitsemän…"

"Mutta heillä ei luultavasti liioin ollut tapana käydä tanssiaisissa ja tulla kotiin kahden, kolmen ajoissa yöllä", vastasi Gabrielle.

"Luultavasti ei. Mutta se ei olekaan tarpeellista meidänkään aikamme viikinki-luonteella varustetuille henkilöille. Tuottaako seura-elämä teille todellakin niin suurta onnea?"

"Onnea!" huudahti Gabrielle nauraen pilkallisesti, "ei vähintäkään. Se on minulle vaan jonkinmoista morfiiniä. Jos olisin onnellinen, luulen ett'en milloinkaan jalallani astuisi sinne!"

"Ihmisillä, etupäässä nuorisolla, on omituinen käsitys onnesta", jatkoi Robert, kumartuen eteenpäin ja kepillään piirustaen hiekkaan. "He jakavat ihmiskunnan kahteen suureen luokkaan: onnellisiin ja onnettomiin, samoin kuin luonnon kannalla oleva sielutiede jakaa heidät hyviin ja pahoihin. Inhimilliseltä kannalta katsottuna ei löydy onnellisia eikä onnettomia, ei hyviä eikä pahoja ihmisiä, sillä jok'ainoassa yksityisessä ihmisessä on kaikkea tätä enemmän tahi vähemmän mutkallisella tavalla yhdistettynä. Mutta", lisäsi hän, nostaen päätään ja kääntyen Gabriellen puoleen, "kaikesta tästä huolimatta on kyllä totta, että on olemassa kaksi suurta luokkaa: onnelliset ja onnettomat, vaikk'ei maailman arvostelun mukaan. Kaikki, jotka ovat saavuttaneet uskon täydellisyyden, kaikki, jotka ovat tulleet todelliseen lapsensuhteesen Jumalaansa ja isäänsä, ovat onnellisia — kaikki, jotka eivät ole uskossa, ovat onnettomia, toivottomia, kuten Kierkegaard sanoo, vaikka he olisivatkin mahtavat kuin keisari, tahi rikkaat kuin Rotschild."

Gabriellen kasvoille oli, Robertin puhuessa, levinnyt tyytymätön, levoton ilme ja hän kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.

"Te olette siis itse täydellisesti onnellinen:" kysyi hän sen jälkeen äkkiä.

Robert ei vastannut heti; Gabriellen sanat näyttivät liikuttaneen häntä, sillä hän rypisti kulmakarvoja ja puristi huulensa kokoon.

Vasta Gabriellen uudistettua kysymyksensä, vastasi hän vakavasti, melkein ankarasti:

"Täydellisesti onnellinen. On kyllä totta, että synkät mieli-alat väliin voivat häiritä suhdettani Jumalaan ja riistää minulta onnen tunteen. Ne ovat vaan pilven hattaroita, jotka vähäksi aikaa peittävät auringon, mutta minä tiedän sen kuitenkin olevan olemassa. Ja syvinnä sydämmessäni lepää vankkana perustuksena vakava päätös, luja tahto olla onnellinen…"

"Tahto olla onnellinen?" toisti Gabrielle ivallisesti.

"Aivan niin. Onnellisena oleminen, minun mielipiteeni mukaan, riippuu ainoastaan tahdosta."

"Mutta eihän toki löytyne ketään ihmistä, joka ei tahtoisi olla onnellinen?"

"Päin vastoin. Luulenpa, että kaikkein useimmat ihmiset tahtovat olla onnettomia."

Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina, mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.

"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta petosta."

"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"

"Uskon … uskon sen kyllä…" vastasi Gabrielle vähän hämillään.

"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa, ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm hairahdusta?"

"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä, "väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi … yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä, mutta… Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman. Enkä minä mitenkään voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa! En voi koskaan mennä hänen luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."

"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?" kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.

"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."

"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta tahi teeskentelyä?"

"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä muistuttanut!"

"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan, että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä, että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata kieltää tämän voiman olemassa oloa."

"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen, sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän jaloluonteista … esimerkiksi … äitipuoltani … minkälaisia hedelmiä hän tuottaisi — pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena — mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys ja rakkaus."

"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi, että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi syntymähetkeänsä…"

"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi, jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni…"

"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän ihmeen."

"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle, ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."

"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."

"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi, "jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä ylhäällä…"

"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää, selvempää ja itsetietoisempaa järkeä…"

"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen kengännauhojaankaan…"

"No, ja kuitenkin tahraatte tätä järkeä, jota näytte niin innokkaasti ihailevan, rakentamalla psykoloogisia hairahduksia voidaksenne väittää uskoa olemattomaksi. Onko siinä teidän mielestänne rahtuakaan johdonmukaisuutta?" kysyi pastori ja katseli hymyillen nuoren tytön liikutettuja kasvoja.

"On, se ei vähintäkään ole ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa", vastasi Gabrielle yhä jäykemmin, "en luule kenenkään voivan kieltää, ett'eivät lahjakkaimmatkin ihmiset saata joutua itsensä pettämisen uhriksi. Väitän yhä vieläkin, että ystävä raukkani on teräväjarkinen ja kaikissa suhteissa lahjakas, vaan ett'ei hänen mielensä tätä nykyä ole oikein tavallisessa tilassaan. Jos hän olisi saanut olla terve, olisi hän varmaan ollut toisenlainen, mutta nyt on hän, kuolinhaavan saaneen eläimen tavoin, joka ei tiedä minne mennä, lopulta joutunut uskonnollisen innostuksen valtaan, joka tuottaa hänelle jonkinmoista korvausta kaikesta siitä, mitä elämä häneltä kieltää. Oi. minä ymmärrän hänet niin hyvin, hänen elämänsä on niin tyhjää, niin kaikkea runollisuutta vailla, ja paremman puutteessa on tuolla haaveksimisellakin jonkinmoinen runollisuutensa. Tekisin aivan samoin kuin hän; vapaaehtoisesti ja tietäen pettäväni itseäni saattaisin liittyä uskonnolliseen lahkoon. Se osa olemuksestani, joka ei kokonaan voi olla ilman kaikkea elämän lumousta, haaveilisi virren veisuussa ja hurmautuisi uskonnollisista tunnelmista, sillä välin kun parempi osa, terve järkeni säälittä nauraisi minulle!"

Robert ei vastannut mitään. Gabriellen sanat tekivät häneen niin tuskallisen vaikutuksen, että hänen oli vaikea salata tunteita, joita ne hänessä herättivät. Mitenkä oli mahdollista, että yhdeksäntoista vuotiaalla tytöllä oli niin aikainen käsitys elämän suhteista, niin sairalloisen tarkka huomio ihmissydämmen salaisuuksista? Mikä oli valmistanut tämän nuoren tytön mielen niin hedelmää tuottavaksi maa-alaksi epäilykselle ja uskottomuudelle? Kuinka monta taistelua hänen vielä tuli taistella, mitä synkkiä, yksinäisiä polkuja hänen vielä tuli vaeltaa, kuinka vaski vielä hänessä tarvitsi puhdistamista, takomista ja hiomista, ennenkuin kuona eroaisi ja hänen sydämmensä puhdistuisi vastaanottamaan ja ymmärtämään selitystä elämän suureen, ihmeelliseen arvoitukseen. Selittämätön tuskan tunne valtasi hänet äkkiä ja saattoi hänet nopeasti kääntämään päätään sivulle päin, salatakseen kyyneleitä, jotka vasten hänen tahtoansa nousivat hänen silmiinsä.

Myöskin Gabrielle istui ääneti, pää puoleksi pois käännettynä, vaipuneena tuskallisiin ajatuksiin, joille ihana kesä-aamu, puiden humina lehmuskäytävässä ja aaltojen hiljainen loiske rantoja vastaan antoi surullisen viehätyksen…

Äkkiä keskeytti heidän ajatuksiaan aamiaiskellon tuikea ja kiivas sointi, jossa Gabrielle oli huomaavinaan äitipuolensa aamutervehdyksen. Nuori tyttö säpsähti ja nousi äkkiä penkiltä.

"Kun kello jo on yhdeksän", lausui Gabrielle vallattomalla tavallaan, joka muistutti kyllästynyttä, suuren maailman naista, "tiedän kyllä teidän halveksivan naisten kohteliaisuuksia niinkuin leipurin lapset vehnästä, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa ajan kuluneen erinomaisen nopeaan teidän seurassanne."

Robert ei yhtynyt nuoren tytön keveään keskustelutapaan, eikä surullinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

Vaan Gabrielle ei antanut tämän ilmeen peloittaa itseään, vaan jutteli yhä samalla vapaalla tavalla, heidän mennessään puiston läpi, rakennusta kohti. Hänellä oli vastustamaton tarve päästä iloisemmalle tuulelle, sillä lieventääkseen levottomuutta, jota hän tunsi siitä, että tämän hetken ystävällinen mieliala oli viehättänyt häntä pastorille osoittamaan avomielisyyttä, jota hän ei käyttänyt edes uskotuimpia ystäviäänkään kohtaan. Jokaiselta kuluvalta silmänräpäykseltä kiihtyi hänessä yhä enemmän tuska, jota ne henkilöt, joiden sieluelämä on itsenäinen ja puhdas, tuntevat, kun joku arvaamatoin mieli-ala on viekoittanut heidät paljastamaan itsensä vieraalle.

Saavuttuaan penkereelle, näkivät he Mimmin ja Ebban täyttä vauhtia juoksevan alas portaita ja mäkeä. Kun molemmat tytöt olivat tervehtäneet pastoria, tehden kömpelön, aaltomaisen liikkeen ruumiillaan ja nyökäyttäen päätään, — jonkinmoinen kumarrus, missä helposti saattoi huomata ponnistuksia saavuttamaan Bellan tervehtämistapaa, jota he pitivät ihanteena, tarttui Mimmi Gabriellen toiseen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Bella, 'hän' on menehtymäisillään kiukusta. 'Ahlbornska' on ilmoittanut pastorin ja sinun istuneen kokonaisen tunnin lehmuskäytävässä."

"Ärsytäppäs häntä menemällä penger-tietä hänen ikkunansa ohi", kuiskasi
Ebba takaapäin.

Gabrielle likisti merkitsevästi Mimmin käsivartta ja jatkoi sitten vallatointa keskusteluaan pastorin kanssa.

"Pastori, ratsastatteko mielellänne?" kysyi hau ja loi Robertiin keikailevan katseen.

"Ratsastan", vastasi pastori tyvenyydellä, johonka ei Gabriellen intokaan vaikuttanut mitään, "ennen olin hyvinkin huvitettu siitä, mutta viime vuosien kuluessa ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Mutta täällä teillä ainakin on aikaa", jatkoi Gabrielle entiseen tapaansa, "en voi ymmärtää että koko päivä kuluisi köyhien luona käymiseen ja tutkistelemiseen. Meillä on täällä kaksi mainiota ratsua; jos teitä haluttaa, voimmehan joskus yhdessä…"

Pastori ei kuitenkaan ehtinyt vastata nuoren tytön ehdotukseen, sillä Gabriellen puhuessa, ilmestyi kreivitär portaille synkkänä ja onnettomuutta ennustavana kuin äkkiä nouseva ukkospilvi. Nuoriin tyttöihin katsahtamatta, meni hän surkean näköisenä pastoria vastaan ja ojensi sanaakaan lausumatta hänelle kätensä aamu-tervehdykseksi.

Kun tämä oli tapahtunut, kääntyi hän, yhä yhtä synkän näköisenä
Gabriellen puoleen ja sanoi tylysti:

"Gabrielle ja lapset tietävät, että aamiainen on valmis kello yhdeksän ja että minä toivon teidän silloin säntillisesti saapuvan pöytään. Nyt soitan jo toista kertaa."

"Pyydän anteeksi", kiiruhti pastori vastaamaan, "mutia se oli minun syyni, minä viivytin neiti Barnekenia liian kauan."

"Kun velvollisuus kutsuu, ei saa antaa viivyttää itseään", sanoi kreivitär ja vaalea, marttyyrimainen hohde levisi hetkeksi hänen surullisille kasvoilleen; "kysymyksessä oleva asia on kyllä vähäpätöinen, mutta ensimmäinen elämän ohjeeni on: uskollisuus vähässä, tottelevaisuus pikku asiassakin, ja sitä sääntöä koetan painaa lastenkin mieleen."

Pastori ei vastannut; hän nyykähytti vaan päätään, meni viemään hattunsa ja keppinsä etehiseen ja seurasi sitten kreivitärtä ruokasaliin.

Pikku tytöt, joissa äitipuolen varoitukset aina herättivät silmänräpäyksen kestävän raukeuden, menivät siivosti perässä ja kaikkein viimeisenä tuli Gabrielle, jonka kalpeat posket hehkuivat mielikarvaudesta, kun häntä tällä tavalla oli nuhdeltu vieraan kuullen.

Hän ei voinut kääntää pois silmiään äitipuolensa vartalosta heidän kulkeissaan pitkän käytävän läpi, joka penkereelle vievältä ovelta johti ruokasaliin. Tuossa selässä oli jotakin, joka ärsytti häntä raivoon asti, oli aivan kuin se olisi aaltoillut mielistelemisestä ja tukahdetusta kiukusta…

"Minä vihaan häntä", lausuu Gabrielle itsekseen, ja puristi kiivaasti nyrkkiään, "minä vihaan häntä…"

Aamiaista syödessä tuli kreivitär kuitenkin koko joukon paremmalle tuulelle. Pastori oli nyt hänen vieressään ja vampyyrin kaltaisella voimalla, joka on omituinen muutamille naisille, osasi hän ikäänkuin imemällä vetää puoleensa koko hänen huomionsa ja tällä menetyksellä karttui hänelle taas hyvää mieltä ja ystävällisyyttä.

Gabrielle sitä vastoin ei puhunut eikä syönyt paljo mitään koko aamiaisen kestäessä. Pastori ojensi hänelle useampia kertoja leipäkoria ja ruokavateja, ja loi häneen tutkivan katseen, mutta Gabrielle vaan pudisti päätään ja työnsi kieltävästi pois hänen ojennetun kätensä.

Äkkiä tunsi hän omituisen, tuikean katseen kohtaavan itseään äitipuolensa silmistä. Tästä säpsähti hän kuin pieni lapsi, joka äkkiä näkee käärmeen pään nousevan vierestään.

"Nyi se tulee", ajatteli hän kauhistuneena, "tunnen, että hän aikoo sanoa jotakin joka minua loukkaa; oi, jos vaan voisin juosta tieheni, jos voisin päästä pakoon … tuntuu aivan siltä kuin hävyttömyys suhisisi ilmassa ympärilläni … oi, jos minä vaan…"

"Minkätähden et syö, Gabrielle?" kysyi kreivitär lyhyesti. "Mikä sinua vaivaa? Oletko sairas? Siinä tapauksessa lähetämme heti noutamaan lääkäriä."

"En ole sairas", vastasi Gabrielle ja maailman tapoihin tottunut nuori tyttö arasteli pienen lapsen tavoin äitipuolensa tylyä katsetta, "minulla vaan ei ole nälkä."

"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa, "sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein säälikseni nähdä niitä."

Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.

"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti kiihoittaa ruokahalua."

Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.

"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen, joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.

Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa. Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä. Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.

Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin. Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko aamupäivän.

Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.

Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti keskustellakseen.

Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla, eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.